The Project Gutenberg eBook, Mahtran sota, by Eduard Wilde, Translated by Lilli Rainio This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Mahtran sota Author: Eduard Wilde Release Date: November 6, 2018 [eBook #58240] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 ***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAHTRAN SOTA*** E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen MAHTRAN SOTA Kirj. EDUARD WILDE Viron kielestä suomentanut Lilli Rainio Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1908. Esipuhe. Ensiksi tahdon lausua lukijalle muutaman sanan teokseni selitykseksi. Teoksessani olen tahtonut antaa kuvauksen niin sanotusta Mahtran sodasta, se on, niistä talonpoikaisrauhattomuuksista, joitten pääpaikaksi keväällä 1858 Mahtran kunta Juurun pitäjässä Harjunmaalla joutui ja jotka 2 p. kesäkuuta Mahtran moisiossa paisuivat veriseksi sodaksi, josta noin 60 talonpoikaa vihdoin joutui kovan rangaistuksen alaiseksi ja siitä sai surmansa. Olen nämä tapaukset valinnut kertomukseni taustaksi ja koittanut ne esittää niin asiallisina ja aikansa mukaisina kuin mahdollista. Mutta päämaalini on kuitenkin ollut toinen, olen heikkoin voimaini mukaan tahtonut antaa yleisen kuvan Räävelin ympäristön oloista työorjuuden loppuajoilta. Sentähden ei kertomukseni tarkota ainoastaan Mahtraa ja niitä seikkoja, jotka Mahtran rauhattomuuksien kautta ovat jälkimaailmalle tulleet tunnetuiksi, vaan olen muitakin sen aikuisia tapauksia ja henkilöitä vapaasti liittänyt kertomukseni yhteyteen, enkä ole kaikkia henkilöitä ja paikkoja maininnut omalla nimellään. Kertomukseni henkilöt voidaan jakaa kolmeen ryhmään. 1) ne, jotka nimitän oikealla nimellään, kuvailen kuinka he todenmukaisesti ovat Mahtran surunäytelmässä osallisina olleet, 2) ne, joiden nimet olen muuttanut taikka joiden elämää olen vapaasti kuvannut, ja 3) ne, joiden luonteet kertomukseni eläväksi tekemiseksi ovat kokonaan mielikuvitukseni luomia, vaikka tosin tähän olen niin paljon kuin mahdollista koittanut saada eläviä esikuvia. Ihmisten ja palkkain nimiä on täytynyt muuttaa, koska moni kuvatuista henkilöistä vielä elää, taikka elävät heidän jälkeläisensä. Mutta kertomuksessa voi kuitenkin esiintyä yhtä ja toista, joka heille ei ole mielenmukaista. Olen jättänyt nimet muuttamatta, kun ei mielestäni kertomuksessa ole ollut mitään yksityisiä henkilöitä loukkaavaa. Voin vielä mainita, että se mitä olen kertonut niistä tapauksista, jotka ovat välillisessä yhteydessä Mahtran sodan kanssa, perustuu myös tosiasioihin, vaikka ei kaikki ole tapahtunut juuri samoilla paikoilla ja samoina aikoina. Mutta itse Mahtran sodan kuvaukset perustuvat täydellisesti todellisuuteen. Niihin olen kerännyt aineksia sekä asiakirjoista että Mahtran sodassa vaikuttavien henkilöiden muistiinpanoista ja siihen aikaan eläneiden suusanallisista kertomuksista. Muiden muassa on kirjailija G. E. Luiga ystävällisesti antanut käytettäväkseni erään Mahtran sodan päähenkilön, Mahtran senaikuisen kunnan vanhimman Hans Tertsius'en kirjalliset muistiinpanot. (Tertsius kuoli 12 p. lokak. 1900 Om siirtokunnassa Siperiassa, jossa herra Luiga silloin oli lukkarina ja opettajana.) Mainitut lähteet eivät aivan joka kohdassa ole toistensa kanssa yhtäpitäviä, mutta kuitenkin ovat ne pääasiassa todenmukaisia. Rauhattomuuksien syntymäpaikoilla olen itse käynyt ja siellä erinomaisella mielenkiinnolla koonnut tietoja vanhoilta henkilöiltä, jotka kaiken ikänsä ovat siellä eläneet ja jotka itse ovat nähneet "Mahtran sotatapaukset". _Kertomuksen kirjoittaja_. I. VOUTI, KUPIAS JA AITTAMIES.[1] "Uusia ahteita maahan, te vetelykset! Mitä rukoushetkeä te pidätte? Rukoilkaa kuinka paljon hyvänsä, helvettiin joudutte kuitenkin kaikki laiskuutenne tähden!" Ei hän kuitenkaan ole niin paha, tuo leveäleukainen, tukevakasvuinen musta ukko nokisen oven korvalla pölypilven sisässä. Hän rähisee ja sadattelee aina tapansa mukaan, kun ei tiedä millä tavalla saisi vähänkin eloa noihin pehkuissa liikkuviin, hämäriin tonttuhaamuihin. Hän on suuren vastuunalainen, jos ei hän melua ja huuda, jos ei hän voi pitää hereillä vetelyksiään, jos ei työ tule tehdyksi määrätyllä ajalla. Ja vaikka hän ärjyy ja soimaa ja etsii yhä voimakkaampia haukkumasanoja, väräjää hänen avaran suunsa pielissä salainen hymy, jonka hän pian kätkee laajan leukansa tiheään partaan, joka paksuna nukkana peittää hänen kurkkunsa alaosan ja ulottuu puoliväliin kaulaa. Ei Vidisten Mart, moision riihen lämmittäjä ole niin kova kuin hänen sanoistaan voisi luulla. Kaikki vetelykset sen hyvin tietävät ja he laskeutuisivat huolettomina pehkuille pitkäkseen, jos vain ei voutikin seisoisi siellä keppi kädessä ja jos ei hän, tuo pitkä luiseva, harvapuheinen hongankolistaja alituisesti pahalla tuulella ollen yhä käyttäisi keppiään, jolla on paljon tehokkaampi vaikutus, kuin Riihi-Martin haukkumasanoilla. "Uusia ahteita maahan! Älkää varastako moision herran öitä, niinkuin varastatte hänen päiviään! Kuka teitä elättää, jos ette te moisiota elätä!" "Mehän elätämme sitä ja itsemme myös", murahti eräs nuori päivätyöläinen, pyyhkien nokista, pölyistä hikeä otsaltaan. "Niin tosiaankin, sinussa nyt olisi miestä toisia ja itseäsi elättämään!" virkkaa nyt vouti tohisevalla, nenäänsä puhuvalla äänellä. "Sinä, paras vetelyksien päämies! Mitä siinä pintaasi niin kauvan kynsit! Tahdot varmaankin saada sitä liikkeelle, että se itsestään alkaisi puida! -- -- -- Ja sinä, Triinu, jokos taas kykötät maassa kuin muniva kana! Joko sinun kinttujasi taas kivistää. Odotahan, minä sidon sinut varstan päähän ja annan pehmittää laiskan ruumiisi." Jopa hän lähestyykin pelottavine keppineen. Mutta kyllä nyt tytöt ja pojat jaloilleen lentävät! Kaarle voudin keppiä pakenevat kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenevät. Se joka jää paikalle, on väsymyksestä niin jäykkä ja tunnoton, ettei lyömistäkään enää osaa väistää. Pian ovat uudet ahteet maassa, varstat otetaan käsiin, parit lyövät vuoroon ja öinen työtanssi alkaa kahisevilla olilla paksussa, tomuisessa ilmassa ja soittona on jälleen varstojen ikävä ja kaikille niin tuttu kilk-kölk! kilk-kölk! kilk-kölk! Riihenlämmittäjät tietävät niin paljon jutella tontuista. Öiset äänet pettävät heidän korviansa, öiset varjot heidän silmiänsä. Mustasiipisen yön varjossa liikkuu salaisia haamuja. Uninen, torkahtanut silmä voi koko riihenalustaa kuvailla suureksi aaveeksi. Tomunharmaana tai sysimustana on koko huone. Talikynttilät tuikkavat surullisesti himmeän lyhdyn sisässä, ne ovat tontun silmät. Valonsäteet, jotka tuskin pääsevät tunkeutumaan tomuisen huoneen etäisimpään soppeen, tummenevat ja käyvät vihdoin kuolonkarvaisiksi. Pitkät kapeat varjot hiipivät yli lattian, kiipeävät ylös seinää myöten ja kohottavat jättiläispäänsä kurkihirteen asti. Ulkona pauhaa syksyinen tuuli kuin tahtoisi se äärettömänä surulauluna tuoda ilmoille koko maailman tuskat ja huokaukset. Riihen veräjät kitisevät, katto ruskaa ja voihkaa, mutta pilvistä valuu vesi virtana. On kuin tahtoisi se vedenpaisumiseen upottaa kaikki, joka mustasta syvyydestä itkuna ja valituksena pyrkii ilmoille -- ja joka aaveena tahtoo rikkoa jumalaista rauhaa ja hiljaisuutta. Tontuilla, aaveilla, kummituksilla, jotka tuolla tomupilven sisässä, neljän karstaisen seinän vaiheella liikkuvat, heillä ei ole silmiä, heillä ei ole suuta, nenää eikä korvia; eikä heillä ole enää ymmärrystä ajatella eikä sydäntä, joka tunteista sykkää. He ovat työkaluja niinkuin nuo kaksi yhteenliitettyä puuta, joita käsissään liikuttavat ja joita nimittävät varstoiksi. Varsta ja Mihkel -- Mihkel ja varsta; Liisa ja varsta -- varsta ja Liisa -- kaikki yhtä maata, sano, mitä sanot! Äänettömät molemmat, kuurot molemmat, tunnottomat molemmat. Yhdellä ei ole enemmän toiveita kuin toisellakaan, yksi ei tunne enemmän nälkää eikä janoa kuin toinenkaan. Sillä -- varsta ei voi tuntea eivätkä Mikhel ja Liisakaan sitä voi. Neljä riihiviikkoa! Neljän riihipäivän välillä yksi yö lepoaikaa. Kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä, sitten yksi yö lepoa, ja jälleen kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä. Ja eväspussissa akanainen leipä! Kilk-kölk! Kilk-kölk! Mats-pots! Mats-pots! Jopa rupeavat lyönnit hiljenemään, jopa käy moni puijapari heikkona ja väsyneenä lepäämään. Kun latomet on puitu, nojaa moni selkäänsä vasten riihenseinää ja jää siihen kuin puupatsas seisomaan. Ei kukaan lausu enää toiselleen sanaa, ei kukaan katso enää toistaan silmiin, he eivät näe enää toistensa kasvoja, eivät tunne enää toisiansa, he vain aavistavat, että heidän ympärillään liikkuu ihmisiä ja että itsekin liikkuvat. Kaikki on kuin paksun, läpitunkemattoman udun sisässä, äänet kaikuvat heidän korviinsa kuin kaukaa, kaukaa metsän tai meren takaa. Monen silmä on ummistunut, he liikkuvat vain vaistomaisesti, toiset tuijottavat jäykin katsein eteensä maahan. Kaksi nuorta ja hentoa olentoa, poika ja tyttö, toinen toisesta, toinen toisesta latomesta ovat ahteita maahan otettaessa istuneet salaa pimeään nurkkaan. Vouti, joka itsekin on unen kanssa taistellut, avaa silmänsä, tarkastaa työntekijäin rivejä, huomaa toisen laiskottelijan, lähenee häntä ja antaa kepillään aika iskun hänen kyyristyneeseen selkäänsä. Makaaja herää, mutta ei tunne kipua eikä ymmärrä mitä on tapahtunut, ei koittele selkäänsäkään, vaan alkaa uudestaan vaipua uneen. Mutta toinen ja kolmas lyönti ajaa hänet ylös. Tyttö on terävämpi ja tunteellisempi -- hänen suustaan kuuluu ensimmäisellä lyönnillä heikko: "ai!" ja peläten toista iskua hän pakenee työn ääreen. "Te ylenannetut! Te kovakorvaiset! Vai tässä teidän on makuupaikkanne!" hönisee vouti nenäänsä, kunnes hänen silmänsä jälleen painuvat kiinni. "Liikuttakaa käsiä, liikuttakaa jalkoja!" muistuttaa puolestaan riihiukkokin, kun hän katsellessaan ulos huomaa aamun koittavan. Soimausten ja kepin avulla koitetaan noille elottomille työjuhdille antaa eloa ja uusia voimia. Jälleen nousevat ja laskeutuvat käsivarret, varstat kilkkavat, olet kahisevat ja vilja irtaantuu savilattialle, kaunis, kultainen vilja, josta moisiossa tehdään niin hienoja, valkeita lestyjauhoja, niin puhdasta makuisaa leipää, jossa ei ole akanoita eikä kuoria. Kun päivä nousee taivaanrannalla -- on sade tauonnut -- riihi puitu -- neljäs sillä viikolla ja samoin jo monta viikkoa perättäin pitkin syksyä. Kuinka? Mahtavatpa olla iloisia, kun työ on tehty! -- Ei, ei ainoata sädettäkään elostavasta onnellisesta tunteesta, josta ihminen nauttii lopetettuaan ankaran työn. Oi ei! He makaavat seisaallaan eivätkä siitä syystä tunne mitään. Ja toiseksi, ei ole työ vielä pitkään aikaan loppunut. Heidän työnsä vasta alkaa! Tuo loistava tulipyörä taivaalla, jonka kultaiset säteet pian heräävät ja suutelevat virkeää luontoa, se on noille öisille työtontuille pelottavana merkkinä uuden raskaan työn alkamisesta. Vielä kaksitoista tuntia työtä, soimauksia, keppiä, akanaista leipää, unen kanssa taistelemista -- sitten vasta tulee lepoaika, kallis, suloinen lauvantaiehtoo. -- -- Vouti antaa työläisille käskyjä ja laittaa heidät moisioon. Kupias ei ole vielä näkyvissä. Tätä silmänräpäystä käyttää moni hyväkseen, ottaa kuivan leipäpalan pussistaan ja alkaa torkkuen täyttää vatsaansa; toiset eivät tiedä enää, mitä nälkä ja jano merkitsevät, he tarvitsevat unta, väkistenkin kaataa uni heidät pitkäkseen maahan. Koko maailma viiden minutin unesta! He heittäytyvät jaloiltaan maahan, niinkuin olisi heihin pyssyn luoti lentänyt. Pian lepää neljä viisi kuorsaajaa riihen ulkoseinuksella -- ei kääntyneenä moision puoleen, vaan sinne päin, mihin työnjohtajan tai voudin silmä ei ulotu. -- Tuo varastettu uni ei kestänytkään kauvemmin kuin viisi minuttia. Äkkiä, niinkuin nousseena maan sisästä, seisoi kupias riihen nurkalla. Tuskin oli hänen katseensa keksinyt räystään alla lepäävät ihmiset, kun jo nousi uusi tuominen keppi ja lankesi lähimpänä nukkuvan vartalolle. Tuo oli nuori tyttö, joka syödessään oli torkahtanut. Hän piti leipäpalasta kädessään, hänen huulensa olivat leivän murenissa ja suu nähtävästi vielä täynnä. Uni oli voittanut nälän, ennenkun syöjä ehti niellä purtavaansa. Kun ei hän ensimmäisellä lyönnillä kerinnyt ylös, antoi kupias hänelle vielä toisen. Se sattui suoraan päähän, ja niin kovasti, että hiusten sisästä alkoi tihkua verta. "Luontokappale!" Tuon lyhyen, vakavan muistutuksen lausui urisevalla matalalla äänellä eräs suurikasvuinen päivätyöläinen, joka juuri oli tullut riihestä makaavien joukosta herättämään talonsa aputyöpoikaa. Tämä sattui olemaan lähellä mainittua tyttöä. "Kuka sanoi: 'luontokappale'?" "Minä!" "Kuka on luontokappale?" "Sinä!" Kouristuksen tapainen vavistus puistatti nuoren kupiaan ruumista. Hän alkoi hyppiä kuin hurja. Hänen kiiluvat silmänsä ennustivat pahaa. Nyt kohosi keppi ja lankesi kiivaasti työläisen tukevalle vartalolle. Völlamäen Päärn seisoi liikkumatta, ikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän oli hidas sekä liikkeissään että ajatuksissaan. Mutta nyt oli hän tehnyt päätöksen, kun vielä toinen kepinisku sattui hänen olkapäähänsä. Nyt hehkui hänen silmissään ikäänkuin tumma tuli. Verisuonet hänen otsallaan paisuivat kuin makkarat -- sitten tarttui hän molemmin käsin kiinni kupiaan kaulukseen -- nosti hänet ylös ilmaan, ravisti häntä pari kertaa sinne tänne, ja sitten lensi pieni, laiha mies pari syltä loitommalle leppäpensasta kohti. Tämä kaikki tapahtui niin pian, ettei kukaan olisi kerinnyt väliin, vaikka olisi tahtonutkin. Kaikki työläiset seisoivat liikkumatta paikoillaan, ja joka ei ollut väsymyksestä liian välinpitämätön, sen kasvoille ilmeni vahingoniloinen hymy tai hämmästys, kun ehti ajatella seurauksia. Vouti oli pian jälleen jaloillaan. Ensimmäisessä vihan ja häpeän puuskassa aikoi hän uudestaan karata työmiehen kimppuun, mutta tavottaessaan keppiään maasta, huomasi hän joutuneensa toiselle suunnalle. Tummanpunaisena ja vapisevana kääntyi hän työläisten puoleen. "Te kaikki näitte, mitä nyt tapahtui! Jos tuo lurjus ei saa sata iskua selkäänsä, niin syön minä vanhat housuni! Minä sinut opetan Völlamäen Päärn! Minun keppini tanssii vielä monta kertaa sinun selässäsi, kunnes saan sinut kokonaan kukistetuksi. Sika, lurjus, peto -- mokoma! --" Hän olisi voimattomassa vihassaan vielä jatkanut soimaamistaan, jos ei verinen tyttöparka olisi herättänyt hänen huomiotaan. Tämä oli sillävälin oivaltanut tilansa. Hän huomasi verta kädellään ja vaatteillaan, ja polttava kipu päässä ja selässä herätti hänet täysin valveille. Hän piteli itkien päätään, tuskan ja vihan vallassa hän huusi: "Mokoma murhamies!" Vouti karkasi kaikin voiminsa tyttöön kiinni. "Vai sinä soimaat minua murhamieheksi? Sinä kurja suunpieksäjä, uskallat minua vastustaa! Sinä -- sinä --." Ennenkun hän keksi uusia sanoja nousi ja laski keppi hänen kädessään, mutta lankesi maata vasten, sillä tyttö oli notkeana kuin kissa paennut miesten selän taa. Kun lyöjä karkasi hänen peräänsä, juoksi hän kiireissään Völlamäen Päärnun rintaa vastaan. "Voisit hänet nyt jo jättää rauhaan, onhan hän verinen", murahti tämä rauhallisesti, ikäänkuin ei hänen ja voudin välillä mitään olisi tapahtunut. "Mitä hittoa se sinuun kuuluu? Minä voin piestä häntä, ettei hän enää liikuta jäsentäkään. Herra on minulle käskyn antanut, että minun pitää opettaa kovapintaisia ihmisiä. Minä kannan keppini kunnialla -- mutta sinä lurjus, sinä rosvo, sinä -- sinä --." Hänen äänensä muuttui vihaiseksi vinkumiseksi, kovaksi kiljunnaksi, ja hänen suunsa ympärillä värisi suonenvedontapainen vihanitku. "Sinä, Päärn, sinä saat minun kädestäni vielä sellaisen opetuksen, että tiedät, mistä olet kotoisin!" Nyt hän joutui sellaiseen soimaamis- ja sadattamisraivoon, että hän kokonaan unohti tytön. Hänen liinanvalkea tukkansa, josta lakki oli pudonnut pois, seisoi korvallisilla pystyssä kuin vihaisella kissalla; hänen keltaiset silmänsä valkeiden ripsien ympäröimänä ja samoin valkeiden kulmakarvojen alla kiilsivät punaisina kiukusta. Hänen sulkeutuneilla huulillaan, joita ympäröi valkea, harva ja lyhytkasvuinen parta, oli keltaista vaahtoa. Joka hänet tällaisena näki, arvasi, että hän haukkumaansa miestä vihasi kaikesta sydämmestään. "Kyllä sinut jo tunnetaan, sinä kovakorvaisten kuningas! Missä vain vastaan pannaan ja niskotellaan, siinä olet sinä alkuunpanijana! Omasta konnustasi sinut ajettiin pois -- nyt sinä, köyhä rotta, olet toisen miehen orja! Isäsi jo oli kapinoitsija, sinun koko sukusi on järkiään kapinoitsijasukua. Varkaita, ryöväreitä, murhamiehiä, laiskottelijoita ja kuhnureita ovat sinun vanhempasi ja vanhempain vanhemmat olleet, mutta suurin lurjus olet sinä itse! -- -- -- Jopa on uusi nahka ehtinyt selkääsi kasvaa. Kylläpä me sen kohta taas pois kuorimme! -- -- -- Ja kenenkä puolesta tuollainen kuotta alkaa tehdä vastarintaa? Kulbin Kain puolesta, tuon vetelehtijän, tuon nurkantakaisen puolesta, jota oikea ihminen ei tahdo sylkeäkään." -- -- -- "No noh, olet hänen luonaan itsekin jo kyllin vieraana käynyt!" kuului varovainen, ilkkuva huuto etempää poikain joukosta. "Jokos pistättää, kun Kai toisia heitti suin päin ulos aitan lakasta", lisättiin toiselta puolen samoin varovalla äänellä. "Kuka tietää, ken Kai raukan oikea isäkään on!" arveli joku vielä joukkoon, jonka jälkeen kuului poikain ja tyttöjen joukosta salaista naurun hihitystä kuin tuulen kahinaa kuivissa lehdissä. Kolkko riita kupiaan ja työmiehen välillä liitti sorretut henget yhteen. Kubja-Prits ei ollut kuulevinaan mitään. Hän huomasi, että kaikki olivat häntä vastaan, joka tunne tekee väkivaltaisimmankin varovaiseksi. Mutta peittääkseen salaista pelkoaan, purki mies edelleen vihaansa syynalaisen niskaan: "Tunnusta pois, mitä sinulla on tekemistä tuon naisen kanssa?" karjui hän. "Mitä se sinuun kuului, vaikka minä tuon unisäkin ajoin työhön? Mitä salaisuuksia teillä on toistenne kanssa? Onko sinulla aikomus mennä hänen kanssaan pappilaan? Voithan mennä, kuka sinua kieltää? Eikä siitä kellekään tule vahinkoa, että saat niin paljon lankomiehiä! Mutta älä sinä, tomppeli, tule minua kieltämään, kun minä täytän herran käskyä ja panen laiskalle jalat alle! -- -- -- Vastaa, niskottelija, mitä salaystävyyttä teillä on keskenänne tuon tytön kanssa?" Vastauksen asemesta pisti Völlamäen Päärn suuren tomuisen takkinsa ylleen ja käänsi soimaajalle selkänsä. Tahtomatta tai tahallaan sylkäsi hän hyvin kuuluvasti halkopinoon ja poistui työmiesten ja vaimojen joukosta. -- -- -- Kubja-Prits näki vain pilkallisia kasvoja. Hänen punottavat poskensa kävivät sinertäviksi, kouristuksen tapaisesti piti hän keppiä kädessään, mutta se pysyi paikoillaan. Tunne, ettei kukaan, ei ainoakaan ollut hänen puolellaan, ei kiittänyt hänen sanojaan ja tekojaan, masensi häntä. Hän huomasi kyllä, mikä siihen oli syynä. He vihasivat ja pelkäsivät häntä. Sen he tekivät ensiksikin hänen liiallisen kovuutensa ja kurjan olentonsa tähden, ja toiseksi sentähden, että hän vielä kuusi kuukautta sitten oli ollut samanlainen työmies kuin hekin, mutta nyt heilutti kupiaskeppiä. Kuusi kuukautta sitten oli hän samoin kuin hekin toivonut maan alle herrat ja johtajat, voudit ja kupiaat, oli samoin kuin hekin salaa puristanut käsiä nyrkkiin, jos jollekulle tehtiin vääryyttä; oli samoin kuin hekin ottanut kiellettyjä unia, oli niinkuin hekin kärsinyt, kun rankaisija kepillä heitä pehmitti. Ja nyt seisoi hän heidän edessään ja heilutti keppiä, eikä muistanut, mitä hän itsekin oli tehnyt, nyt hän tuomitsi heitä, joiden kanssa ennen oli yhtä pitänyt, rankaisi heitä sellaisesta, jota hän ei ennen ollut rikoksena pitänyt. He pitivät häntä ilmiantajana, sen huomasi Prits hyvästi muistaessaan entisiä aikoja ja sentähden jätti hän tekemättä sen, jota ei luullut aivan välttämättömäksi. "Noh, mitä te odotatte siellä vielä?" huutaa hän samassa. "Tytöt, eikös vouti sanonut teille, missä perunamaa on? Ja te, miehet, joudutteko kyntämään?" Ja vihaisella, käskevällä äänellä antaa hän työmiehille, jotka alkavat lähteä, vielä monet tarpeelliset varotukset. Sen ohella hautoo hän kiihkeänä kostotuumia. Hän ei tahdo maksaa ainoastaan Päärnulle ja Kaille, vaan jos mahdollista kaikille, jotka häntä ovat uskaltaneet pilkata, jopa häntä kaikkien kuullen ilkkua ja arvostella. Kun työmiehet ja vaimot kokoavat eväspussinsa ja vaatteensa, tarkastaa kupias riihen luona olevia ranka- ja puupinoja. Hänpä tietää omasta kokemuksestaan, että niihin kätketään aina jotakin, jota _hyvä_ vouti ei ole näkevinään. Mutta Pritsinhän ei tarvinnut asiata salata. Olivathan nämä kaikki hänen vihamiehiään. "Ahaa -- ruispussi! Kuinka mukavasti pistetty pinoon! -- -- -- Ja tuossa -- ahaa, vielä pussinen parhaita seinään lyötyjä rukiita!" "Miehet -- kuulkaa! Kenen nuo pussit tuossa ovat?" Miehet ovat jo menossa, mutta kääntyvät voudin huutaessa jäykkinä takaisin. "Tulkaa tänne!" Tulevat kyllä ympärille ja katsovat, mutta ei kukaan tunne pusseja. "Siimu-Jyrin Mats, tuo on sinun pussisi!" "Ei ole!" "Valehtelet, lurjus!" "Ei ole!" "Ja tuo pussi on Töntsun Jaakopin oma!" "Valhe!" "Sinun ne ovat!" "Valhe!" "Miehet, tunnustakaa, kenen nuo pussit ovat! -- Eivätkö nuo ole Matsin ja Jaakopin pussit?" karjuu hän heille. Miehet katsovat, tunnustavat, pudistavat päätä -- ei kukaan tunne pusseja. Vouti katsoo tyttöjen puoleen. Sama pahansuopa, pilkallinen vaikeneminen. Joku nenäkäs astuu lähemmä ja on haistavinaan pusseja. Toiset purskahtavat nauruun. "Menkää hiiteen!" huutaa Prits. "Kyllä varkaan jälille vielä päästään!" Ja kun työläiset kääntyvät menemään, kantaa vouti pussit riihen luo. Riihessä on sillä välin tehty kepposia, joita nähdäkseen Kubja-Prits kaikeksi onneksi tulee liian myöhään. Kun Riihi-Mart askaroitsee olkien luona riihenalusessa,[2] lähtee Hansu-Jyrin Jaan riihestä, hänen perässään Wildrikun Villem. Molemmat katsovat varovasti joukkoon, josta kuulevat Kubja-Pritsin meluamista. Kaksi poikaa on vielä riihessä. He iskevät toinen toiselleen silmää, kun näkevät Jaanin ja Villemin. Toinen heistä ottaa varstan seinältä ja pieksää sen varrella Jaanin suurta huopahattua. Kohta on Jaan muuttunut viljapatsaaksi: kaikki mitä hatun suureen sisustaan on kätketty, vuotaa pitkin päivätyöläisen vartaloa riihen lattialle! Pojat hämmästyvät, Jaan itse säikähtää. Mutta Riihi-Mart! kääntyy selin poikiin ja alkaa kaikin voiminsa aivastaa. -- -- -- "Villem!" huutaa hän samassa. "Mitä?" "Tule tänne!" Villem lähtee. "Etkö sinä, pakana, kuule, kuka on pihassa? Kiiruhda pian takaisin riiheen!" Villem katoaa kuin tuuli riihitupaan ja tyhjentää siellä hattunsa. -- -- -- Toinen kerta, kun pihassa on hiljaisempaa, on pimeämpää! -- -- -- "Hyvästi, Mart! -- -- -- Hyvästi, Mart!" "Hyvästi, veitikat!" Kun miehet riihen takaveräjästä kiiruhtavat pois, kiipeää Kubja-Prits etupuolelta säkkeineen sisään. "Mitä hittoa se merkitsee, Riihi-Mart, että kaikki pinot ovat täynnä rukiita?" "Hyvää viljavuotta -- mitä muuta?" "Vai niin, vai viljavuotta! Mutta maan kielellä sanotaan sitä varkaudeksi!" "Varkaudeksi noh! Mutta minkätähden sinä sitten käyt mittaamassa halkopinoja?" "Minä en mitannut niitä, vaan aavistin varkautta." "Kuinka tuo kohta sinulle sitten niin tuttava oli?" "Miten niin tuttava?" "Kuinka sinä juuri sieltä osasit varkautta etsiä?" Prits heittää epäluuloisen silmäyksen mustaan vanhukseen laskiessaan pussit hänen eteensä. "Minulla on oikeus etsiä varkautta joka puolelta -- sentähden olenkin moision kupias", vastaa hän ylpeästi. Riihi-ukko jää hänen eteensä seisomaan ja katselee häntä veitikkamaisesti kiireestä kantapäähän. "Prits, ne ehkä ovat sinun omat pussisi, jotka sinä viime syksynä unohdit pinoihin. -- -- -- Olihan sinulla niitä toisinaan niin paljon, ettet kaikkia ehtinyt mielessäsi pitää." Kubja-Prits -- -- -- Kubja-Prits -- ei sano mitään. Kubja-Prits -- kääntää puheen toisiin asioihin. 2. VARTIJA, MISSÄ VITSAT? Päivällisen jälestä toi kupias Völlamäen Päärnulle käskyn, että hänen piti ehtoolla tulla paronin puheille. Ja sen ohella hän heitti työmieheen ilkeän ilkkuvia katseita. Päärn ei lausunut kupiaalle mustaa eikä valkeaa, vaan huusi hevosille: "Vaolle!" ja kynti rauhallisena edelleen. "Kuuletko, tänä ehtoona herran puheille!" Toisti Prits kähisevällä äänellä. Kun ei Päärn nytkään mitään puhunut, näytti hänelle kupias selän takaa rusikkakeppiään ja alkoi tarkasti tutkia hänen kyntämistään. Mutta kyntäminen oli niin kunnollista, ettei työmiehen pahin vihollinenkaan keksinyt siinä mitään vikaa. Kubja-Prits läksi sen tähden kohta pois keppiä heiluttaen. Kulbi-Kaielle toi aittamies perunamaalle sanan, että hänen illalla piti tulla moisioon herran luo. Vaikka kyllä tytön sydän oli aavistanut pahaa, säikähti hän sittenkin niin, että hänen kätensä alkoivat väristä. "Herran luo?" hän kysyi. "Mitä pahaa olen tehnyt?" "Mistä minä tiedän", vastasi aittamies. "Enhän minä ollutkaan yöllä riihimiesten luona." Koska riihestä oli puhe, niin tiesi Kai varsin hyvin, minkätähden hänet paronin puheille kutsuttiin. "Johan hän minut pieksi veriseksi ja nyt käsketään vielä oikeuden eteen!" alkoi hän itkien valittaa ja suuret kyyneleet vierivät pitkin pölyisiä, poroisia poskia. "Mutta ethän toki siitä voi sanantuojaa soimata", lisäsi aittamies varottaen, ja kiirehti pois päästäkseen kuulemasta tytön valituksia. -- Päärn ja Kai tapasivat illalla herran moision pihalla. Paroni Heidegg tuli pellolta ja kääntyi juuri viinakeittiön nurkalta kartanoon päin, kun työmies lakkia nostaen ja alamaisesti kumartaen lähestyi häntä. "Herra paroni on kutsuttanut minut tänne moisioon." "Kuka sinä olet? Ah niin Völlamäen Päärn!" -- -- -- Paroni kääntyi kokonaan työmiehen puoleen ja tarkasti häntä teräksenharmailla, läpitunkevilla silmillään, joita ihmeellinen vetinen kehä ja suuret syvät kulmakarvat ympäröivät. Työmies kumartui ensin hänen edessään ja kätensä ojensi hän kuin totutusta tavasta herran jalkoja kohti, mutta kun paroni otti askeleen taaksepäin ja hänen muotonsa muuttui yhä kovemmaksi ja jäykemmäksi, oikasi Päärn itsensä suoraksi ja seisoi siinä voimakkaana ja kookkaana moision herran edessä. "Päärn", lausui paroni Heidegg leppeämmin kuin olisi voinut arvata hänen jäykästä, ankarasta katseestaan. "Päärn, sinä et ole vielä yhtään parantanut mieltäsi. Sinä olet vielä sama vastahakoinen koira kuin pari kolme vuotta sitten." "Niin olen, herra paroni." "Soo, -- vai olet!" Paroni astui askeleen lähemmäksi. "Koska sanot sellainen olevasi, merkitsee se, ettet tahdokaan parantaa mieltäsi? Mitä?" "Tahdon kyllä, mutta herra paronin voudit eivät sitä salli." "Eivät salli? Sinä hävytön karkaat aivan ilman asiatta voudin niskaan ja pieksät häntä kaikkien työmiesten nähden ja julkeat vielä sanoa, että minun voutini eivät anna sinun tehdä parannusta?" "Kupias löi minua syyttömästi, enkä minä häntä piessyt, vaan heitin hänet kintereiltäni leppäpensaaseen." "Suusi kiinni! Kupias saa lyödä sinua, hänellä on oikeus siihen milloin tahtoo -- se on minun käskyni! Mutta sinä et saa lyödä voutia -- kuuletko! Sinä et saa häneen koskeakaan -- vouti on minun käskystäni liikkeellä, voutia tulee jokaisen orjan totella niinkuin minua itseäni!" "Mutta ei paroni herra liene käskenyt häntä syyttömästi piestä ihmisiä." "Vaiti! teidän joukossanne ei olekaan syyttömiä! Te olette kaikki kelmejä, roistoja, varkaita ja laiskottelijoita! Kiittäkää Jumalaa, että teillä vielä on niin armollinen herra kuin minä olen. Joka lyönnin, jonka saatte, olette hyvin ansainneet -- -- Ja sinä, vastahakoinen karhu, sinä julkeat sanoa minulle vasten kasvoja, että kupias on sinua syyttömästi lyönyt. Olethan sinä voutia häpeämättömillä sanoilla kaikkein kuullen soimannut. Olethan sinä häntä '_siaksi_' sanonut." "En ikinä!" "Ja minkätähden häntä niin puhuttelit?" "Sentähden että hän löi tyttöä päähän, niin että verta tuli." "Mitä se sinuun kuului?" "Ei mitään." Varmaankaan ei paroni Heidegg koskaan ennen ollut työläisen kanssa, jolle hän vielä pahasta rikoksesta oli vihainen, niin kauvan keskustellut. Mutta tuo suuri voimakas "hirtehinen", joka nyt seisoi hänen edessänsä ja joka kuitenkin kaikessa talonpoikaisessa tuhmuudessaan ymmärsi enemmän kuin toiset vertaisensa -- ja osasi antaa sattuvia, luontevia vastauksia -- se miellytti väkisinkin paroni Heideggin väkivaltaista, mutta pohjaltaan ritarillista mieltä. "Onkos Kai sinun naisesi tai morsiamesi?" hän kysyi. "Ei ole." "Vai hyvä ystävä?" "Ei vähääkään." "No, miksi sinä häntä rupesit puolustamaan?" Tähän kysymykseen ei Päärn vastannut mitään. Hän katseli levottomasti herran jalkoja. Vihdoin hän virkkoi: "Minä en voi nähdä verta." Jos niin suuri rikoksentekijä ei olisi seisonut paronin edessä -- olisi hän varmaankin purskahtanut nauruun. Tuo jättiläinen tuossa ei voinut verta nähdä! -- -- -- Mutta paroni ei naura vaan huutaa ankarasti. "Minä saatan sinut haakenrihterin[3] luo!" "Eikö moisiossa ole vitsoja?" kysyy Päärn. Paroni katsoo häneen, kääntää hänelle selän, astuu edes takaisin, tutkii kepillään maata ja kysyy vihdoin: "Moision vitsat ovat siis sinulle rakkaammat kuin haakenrihterin?" "Rakkaat eivät kumpaisetkaan ole minulle", vastaa työmies. "Mutta kun herra paroni saattaa minut oikeuteen, pitää paroni herran laittaa minun mukaani kirja ja siitä on herralla työtä ja suurta vaivaa?" Vôllamäen Päärn tietää nimittäin sisareltaan, joka on moisiossa sisäneitsyenä, että paronille ei mikään maailmassa ole niin vastenmielistä kuin kirjoittaminen. Joka kirjeen -- vähäpätöisemmänkin -- kyhäämiseen kuluttaa hän monta tuntia, on vihainen kuin leijona, ärjyy jokaiselle, joka silloin uskaltaa hänen oveaan avata, heittää sulkakynän toisensa jälkeen nurkkaan ja vie, kun hirveä työ vihdoinkin on valmis, sen puolisollensa korjattavaksi. Mutta rouva laatii sen kokonaan uudestaan, ja sitten paroni vasta sen kirjoittaa puhtaaksi. Sen ohella sadattelee hän kuin pakana, ja on koko päivän pahalla tuulella. Vôllamäen Päärn tietää siis varsin hyvin, mitä hän tarkottaa puhuessaan paroni herran "työstä ja vaivasta". "Jos tietäisin, että sinä tekisit parannuksen, Päärn, niin en saattaisi sinua haakenrihterin luo", sanoi paroni, pyörittäen suuria, harmaita viiksiään. "Paroni herra tietää, ettei haagrehtikään ole mikään mielenparantaja. Herra paroni ehkä muistaa minun isä vainajaani?" Päärn lausui tämän äänellä, jossa kuului tasainen värinä ja hänen miellyttävä rauhallinen muotonsa on muuttunut hirmuisen totiseksi. Paroninkin kasvot ovat muuttuneet. Hänen vasen silmäluomensa alkaa väristä, hänen pitkät viiksensä liikkua, ja hän vetäytyy työmiehestä vähitellen kauvemmaksi. -- -- -- "Hyvä kyllä, Päärn", hän sanoo, "sinun pitää moision tallissa saaman viisikymmentä suolaista." "Neljäkymmentä, herra paroni, eikä suolaista", vastaa työläinen. "Sinä tingit? Hyvä -- neljäkymmentä _suolaista!_ Ja nyt suusi kiinni!" Näin sanoen kääntyy paroni Heidegg Kulbi-Kaien puoleen, joka koko ajan oli itkien ja nyyhkien seisonut Päärnun selän takana. "Mikä sun nimesi on?" "Kai!" "Kenen tytär olet?" "Tooma-Tönun Mihklin." "Sinä olet soimannut voutia -- saat kartanon tallissa kolmekymmentä suolaista." "Hyvä, kulta, herra paroni --." "Vaiti!" "Armoa, herra paroni, armoa!" Kai lankee maahan polvilleen, ojentaa rukoillen kätensä; mutta paroni kääntää hänelle selkänsä ja alkaa lähteä. -- -- Mutta tuskin on hän päässyt viisi askelta eteenpäin, kun Vôllamäen Päärn taas seisoo hänen luonaan. "Herra paroni! Vielä sana!" "Mitä sinä vielä tahdot?" "Milloin herra paroni antaa minulle takaisin isäni talon?" Tuo oli kaikkein julkeinta rohkeutta! Mieheltä on vastustuksen tähden otettu maa, ja nyt vaikka hän samasta syystä jälleen on joutunut syytteen alaiseksi, tulee hän vaatimaan maatansa takaisin! Paroni Heidegg ei tiedä, mitä hänen pitää vastata. Jos ei hän tuota miestä pelkäisi -- ja paroni ei tiedä itsekään oikein miksi hän tätä pelkää -- ja jos hän ei hänestä mitään välittäisi -- niin antaisi paroni Heidegg sitoa kiinni tuon häpeämättömän ja lähettäisi hänet rohkean julkeutensa tähden haakenrihterin luo. Mutta kun paroni Heidegg häntä pelkää ja hänestä välittää -- toisinaan myös hänen työkuntonsa ja ahkeruutensa tähden -- niin ei vastaa hänelle muuta kuin: "Isäsi paikan annan sinulle takaisin, kun olet mielesi parantanut etkä enää vastusta vouteja. Mutta tuosta kysymyksestäsi saat vielä lisäksi kymmenen suolaista." -- -- -- "Tallin luo molemmat!" Näin hän sanoo ja lähtee edellä talliin. Molemmat syynalaiset viivyttelemättä seuraavat häntä. "Vartija, missä vitsat?" "Kyllä täällä vitsat ovat valmiina!" "Kahdelle suolavettä, vartija!" "Valmis, herra paroni!" Kolmas rangaistuksen alainen on vielä jälellä. Neljäntoista vuotinen poika. Kynti huolettomasti. Jätti kivien vierukset kyntämättä ja ajoi vääriä vakoja. Viisitoista lyöntiä ilman suolaista. "Suolaisiksi" nimitettiin moisiossa sitä, kun vitsat ennen lyöntejä ja lyöntien aikana kastettiin suolavedessä. Haakenoikeudessa sata lyöntiä tai kartanossa viisikymmentä "suolaista" -- se oli yhtä kova rangaistus. Koska paroni herra ei mielellään kirjoita kannekirjoja eikä tahdo vaivata oikeusherroja jokaisesta pienestä asiasta, niin laittaa hän omassa talossaan itse jakaa oikeutta ja on pahempia rikoksia varten käyttänyt "suolaisia". Asia on sama. Mutta moision poliisivallan loukkaamista kartetaan siitä syystä suuremmalla huolella. Ensimmäinen, joka otetaan tallissa käsille on neljäntoista vuotinen työläinen, joka ei tahdo kyntää oikeita vakoja. Hän vapisee kuin haavanlehti, itkee kuin tehtäisiin hänelle suurta vääryyttä eikä pelossaan ymmärrä avata edes housujaan, vaan avaa paidannappeja, kuin olisi se ollut tarpeellista. Vahti tulee hänelle apuun. Tuo mies tietää mitä tarvitaan. Kohta on pojan punainen iho paljas ja käy pian vielä punaisemmaksi. Hän huutaa niin, että koko kartano kajahtaa. Ensimmäiset lyönnit panevat hänet huutamaan, jälkimmäiset rääkymään. Ihmiset, jotka liikkuvat kartanolla, säikähtävät ja kiiruhtavat sisälle. Naiset pitelevät korviaan ja poikain sydän on kurkussa. Mutta paroni Heidegg seisoo tallissa huutajan vieressä, näkee, kuinka veriset vaot muodostuvat ihoon, ja rohkasee pieksäjää, että hän ei unohtaisi velvollisuuttaan. -- -- -- Eihän paroni Heidegg tahdo eikä tee muuta kuin oikeutta. Syyllisiä täytyy kurittaa, muutoin menevät ihmiset hukkaan. -- -- -- Pojan perästä otetaan tyttö käsille. Hän pyytää yhä vielä armoa, vaikka kyllä tietää, ettei se mitään auta. Häntä hävettää kauheasti, kun hänen pitää miehille itsensä paljastaa. Vahti, iso ankaran näköinen vanhus kastaa vitsat pytyssä olevassa suolavedessä ja hänen kurja työnsä alkaa. Tyttö parkuu vielä kipeämmin ja kuuluvammin kuin poika. Hänen äänensä muuttuu vihdoin pelkäksi vinkumiseksi, joka viiltää kuulijoita luihin ja ytimiin. Viimeksi tulee Völlamäen Päärnun vuoro. Hän ei huuda, ei ainoatakaan ääntä lähde hänen suustaan. Käskemättä on hän paljastanut itsensä, käskemättä heittäytyy hän maahan. Hän painaa päänsä käsien väliin ja puree hampaat lujasti yhteen. Hän tuntee, kuinka lämmin veri alkaa tippua pitkin ihoa ja neljäkymmentä lyöntiä saatuaan tunkeutuu hänen rinnastaan hiljainen, maahan painunut korina, joka viimein muuttuu ähkimiseksi -- -- --. Kun rangaistus täydellisesti on annettu, nousee hän maasta ylös, ottaa vaatteet selkäänsä ja luo sen ohella paroniin silmäyksen, josta tämä ei ymmärrä, osottaako se vihaa vai ainoastaan tuskaa. Monella moision herralla on tapana antaa rangaistun vielä suudella vitsakimppua ja kiittää herraa rangaistuksesta. Paroni Heidegg ei sitä tahdo. Hän vain varottaa rangaistuja muutamilla isällisillä sanoilla, että he nyt ottaisivat opikseen ja vasta karttaisivat tottelemattomuutta. Sitten hän kääntää heille selkänsä ja poistuu tallista. Hän on sillä välin saanut hyvän ruokahalun ja illallinen odottaa häntä. -- -- Kun tallissa rangaistiin syynalaisia, tapahtui kartanon puistossakin jotakin. Siellä on paronin kouluneiti neljäntoista vuotiaan tyttären ja kymmenen vuotisen pojan kanssa kävelyllä. Neiti Juliette Marchand on vasta muutaman päivän ollut moisiossa ja yleensä Virossa. Hän tuli sinne Pietarista. Hän on kotoisin ranskalaisesta Sweitsistä. Venäjällä oli hän asunut lähes vuoden. Neiti Marchand johti juuri lasten huomiota syksyisen luonnon kauneuteen, osotti heille kuinka värikkään ihana oli metsä monen karvaisessa puvussaan, kuinka sen iloinen rauhallinen vaikutus oli virkistävä ihmishengelle. Mutta äkkiä kalpeni nuori ranskalainen neito, hän otti askeleita takaperin ja tarttui kuin apua etsien tytön ja pojan ympäriltä kiinni. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat sanomattoman säikähtyneinä kartanoon päin -- sinne päin, josta juuri kuului ääni, joka pysäytti veren suonissa. "Jumalani, mikä siellä on?" huusi hän vavisten. Paronin lapset katsoivat toinen toisiinsa ja hymyilivät. "Siellä joku murhataan! Jumalani -- apuun, apuun!" Ja neiti Marchand aikoi lähteä juoksemaan, vetäen lapsia mukaansa. Pikku Kuno alkoi kovasti nauraa neidin hätää, mutta kuitenkin tallista kuuluvan melun tähden pisti sormet korviinsa. Ada von Heidegg sanoi kouluneitiä rauhottaen: "Älkää pelätkö, eihän se ole mitään!" "Kuinka? Eikö se ole mitään? Huutaahan siellä ihminen aivan kuin olisi hengen hädässä!" "Ei, häntä rangaistaan. Tuolla on joku, joka on tehnyt jotakin pahaa ja jolle pappa annattaa vitsoja." "Vitsaa? Mutta eihän tuo ole lapsen ääni!" "Minkätähden hänellä sitten pitäisi olla lapsen ääni? -- -- -- Jaa niin" -- lisää Ada neiti samassa. "Te luulette, että vain lapsille annetaan vitsaa? Ei, meillä saavat täysi-ikäisetkin vitsaa, kun ovat tehneet pahaa." Neiti Marchand katsoo tyttöä kuin epäilisi hänen puhuvan leikkiä. Mutta neiti von Heidegg on ihan totinen. "Ja aikaihmisiä lyödään niin, että he huutavat -- että he _noin_ huutavat?" virkkaa ranskalainen. "Niin, neiti Marchand! Huomaattehan, ettei heitä lyödä leikin vuoksi, vaan rangaistaan pahanteosta." "Mutta eikö teillä sitten ole oikeusistuinta?" "Se on oikeus, neiti Marchand!" Ulkomaalainen silmäilee tyttöä, joka puhuu niin rauhallisesti ja hänen kasvonsa ilmaisevat sanomatonta kauhua ja yhä lisääntyvää hämmästystä. "Neiti von Heidegg, eikö teitä pelota? Kuno, miksi et pakene pois?" huutaa hän lyöden käsiään yhteen. "Neiti Marchand", vastaa nuori tyttö, "meille ei tuo ole enää mitään uutta. Me olemme sitä jo monta kertaa kuulleet. Meidän pitäisi kyllä mamman tahdon mukaan olla sisällä, ettemme kuulisi tuota onnetonta melua, mutta mitä tehdä -- olemme viipyneet vähän kauvemmin ulkona. Mutta nyt, neiti Marchand, kiiruhtakaamme kotiin." Neiti Marchand ei milloinkaan ollut niin valmis pakenemaan. Mutta tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka tunkeutui hiljaisen puiston läpi ja pelotti linnut puiden oksilta lentoon, näytti jäykistävän neidon jalat aivan kuin maahan kiinni. Hän vain nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohti ja huusi Ada von Heideggiä, joka myös piteli korviaan: "Ettekö voisi juosta isänne luo ja rukoilla tuon ihmisen puolesta?" Ada pudisti kiivaasti päätään. "Mitä te ajattelette, neiti Marchand! Pappa ei milloinkaan sallisi meidän lasten pistää nenäämme hänen asioihinsa." "Mutta mitä vääryyttä tuo ihminen sitten on tehnyt?" "Taivas tietää? Toisinaan ollut väliäpitämätön tai laiska tai tottelematon, toisinaan myös varastanut. Ihmiset ovat jo niin turmeltuneet, niinkuin pappa ja vouti aina sanovat. Kepittä ja vitsatta ei saa mitään aikaan. Ja niin on asia joka moisiossa, ei yksin meillä, neiti Marchand." Ada neiti selitti tämän totisena ja rauhallisena kuin vanhat ihmiset ja hänen kaunis muotonsa oli huolestuneen näköinen ihmisten parantumattoman kehnouden tähden. Samassa taukosi huuto. Neiti Marchand vetää helpotuksen huokauksen. Hän pyyhkii kädellään heleänvalkeata otsaansa, johon kylmä hiki on noussut. Ada neiti ja Kuno ovat ottaneet sormet korvistaan. Viimeksimainittu nauraa ja sanoo kerskuen: "Mutta kyllä te olette arka, neiti Marchand? Katsokaa minua -- pelkäänkö minä? En hituistakaan! Olenhan minä mies, mutta te olette nainen, neiti Marchand." "Kuno, sinä miellyttäisit minua enemmän, jos et olisi niin rohkea", vastasi opettajaneiti ahdistus rinnassa. He alkavat kiireesti astua kartanolle. Kiiruhtaja on neiti Marchand. Hän pitelee lapsia kädestä ja vetää heitä mukaansa. Tahtoen tai tahtomatta hän rientää sinne päin, josta huuto kuului. Mutta tuskin ovat he päässeet pari askelta, kun opettajaneidin jalka jälleen jäykistyy ja hänen hienoille siroille kasvoilleen ilmaantuu uusi tuskainen tunne. "Vielä yksi onneton!" hän sopertaa, "ja vielä naisihminen!" Tallista kaikuu Kulbi-Kaien läpitunkeva vinkuminen. "Lähtekäämme pian kotiin, neiti Marchand!" huutaa nyt myös Ada von Heidegg hiukan pelonalaisena, sillä kouluneidin hirmuinen säikähdys vaikuttaa häneenkin. "Ada, piestäänkö _naisiakin_ vitsoilla?" kysyi ranskalainen neiti kalpein huulin. "Piestään, neiti Marchand!" "Kuka heitä pieksee?" "Vahti." "Mieshenkilö?" "Niin." "Ja missä isänne on?" "Siellä mukana." "Katsoo päältä, kun naista lyödään, paljaalle iholle lyödään?" "Niin, niin, niin!" huudahtaa neiti Ada kärsimättömästi, ja hänen punaiset, tuoreet huulensa menevät pahasti kurttuun. "Minä en ymmärrä, mitä siinä niin paljon kysymistä on? Onhan pappa moision herra ja hänen käskystään rangaistaan jokaista syyllistä, olkoon hän mies tai nainen!" "Neiti Marchand", kysyy Kuno, niittäen kepillään ruohon ja kukkasten latvoja tien vieressä, "eikö teitä miellytä se, että pahoja ihmisiä lyödään?" "Ei, en ole siihen tottunut." "Kuinka teidän kotona sitten pahoja ihmisiä rangaistaan?" "Heiltä otetaan vapaus joksikin ajaksi, taikka heidän pitää maksaa sakkoa." "Otetaan vapaus?" "Niin, heidät erotetaan toisista ihmisistä ja suletaan yksinäiseen huoneeseen." "Ei mitään muuta?" Kunon lyödessä heinänpäitä ottaa neiti Marchand Adaa hellästi vyötäisistä kiinni: "Ada", hän lausuu puoleksi rukoillen, "emmekö voisi saada nähdä noita ihmisiä, joita nyt lyötiin?" "Nähdä, minkätähden?" "Minä tahtoisin heidän kanssaan puhua pari sanaa." "Mistä sitten?" "Kysyä heiltä, mitä pahaa ovat tehneet." "Sen saamme paremmin tietää papalta tai voudilta." "Ada, minä tahtoisin heidän itsensä kanssa puhua, ainoastaan pari kolme sanaa!" Ada kohautti olkapäitään niinkuin ihminen, joka ei toisen mieltä ensinkään ymmärrä. Sitten jäi hän katsomaan neidin kalpeita kasvoja ja hymyili. Kouluneideillä on enimmästi aina omituiset, kummalliset oikkunsa. Hän oli juuri sanoa sen Juliette Marchandille, mutta sai kuitenkin vielä sanan päästä kiinni ja sen sijaan virkkoi: "No, jos se teitä huvittaa, niin voimme mennä heitä vastaan tielle. Mutta pappaa täytyy meidän siellä karttaa." He kääntyivät puiston läpi kartanon sivurakennuksiin päin, joiden sivuitse kulki tie kylää kohden. Rangaistun naisen kauhea huuto oli sillävälin vaijennut, tallin luota ei kuulunut enää minkäänlaista ääntä. He ehtivät puistosta aidan ja viinakeittiön välille, kun ensimmäinen rangaistuksen saanut, neljäntoista vuotias poika jo oli sieltä poistunut. Sitävastoin lähestyi tallin puolelta kurituksen saanut tyttö. Hän nyyhkytti suonenvedontapaisesti, pyyhki silmiään ja ontui. Neiti Marchand, Ada ja Kuno lähestyivät aitaa suurten puiden varjossa. Kun tyttö kulki ohi, kutsui neiti Ada häntä viron kielellä. Kai aikoi nyyhkien ja ontuen mennä eteenpäin, mutta Kuno juoksi hänen luoksensa ja huusi kovemmin: "Kuule, sinä, neidit tahtovat sinua puhutella!" Tyttö katsoi itkusta turvottunein silmin ympärilleen, ja kun hän näki, että pitkä sirkeä neiti astui hänen luokseen jäi hän nöyrästi seisomaan. Ada rupesi tulkiksi ranskalaiselle neidille. "Opettaja neiti tahtoo tietää, mitä pahaa olet tehnyt, kun tänään sait vitsoja?" "Vouti pieksi minut veriseksi ja minä sanoin hänelle 'murhamies'!" "Minkätähden vouti sinua löi?" "Silmäni olivat hetkeksi ummistuneet -- olin hyvin väsynyt." Neiti Marchand pyysi kysymään, oliko hänellä ollut hyvin raskasta työtä. Kai vastasi, että hän kaksi päivää ja kaksi yötä oli ollut nukkumatta työssä. Neiti Marchand puristi kätensä suonenvedontapaisesti ristiin ja loi tyttöön sellaisen katseen, että tämä kuin koira, joka vainuaa hyvää ihmistä, juoksi hänen luokseen ja suuteli hänen molempia käsiään. Neiti Marchand ei hämmästyksissään voinut tehdä muuta kuin vapauttaa kätensä tytön kourista ja hyväillä hänen itkusta mustuneita poskiaan. -- -- -- Sitten hoippui Kulbi-Kai kylätietä myöten eteenpäin. Kohta lähestyy tallin puolelta jättiläisen kokoinen, karkeapintainen talonpoika. Hänen tummat kasvonsa punottivat, silmät olivat veriset, silmäluomet turvonneet, ja suu oli niin lujasti kokoon puristunut, kuin ei sieltä moneen aikaan ainoaa sanaakaan pääsisi ilmoille. Tätä miestä luulivat nuo kolme odottajaa siksi ihmiseksi, jota oli ensin rangaistu, joka niin kauheasti oli karjunut, sillä poikaa he eivät olleet nähneet. Ada tunsi Vôllamäen Päärnun, sillä hänpä oli sisätytön Maien veli ja kävi toisinaan kartanossa sisarta katsomassa. "Päärn, minkätähden sinua tänään piestiin?" huusi tyttö heleällä äänellä. Nuori talonpoika ei seisahtunut, ei lausunut sanaa, mutta hän loi tien vieressä seisovaan pieneen joukkoon katseen, joka hetkeksi pidätti neiti Marchandin sydämmen sykkimästä. Siinä katseessa välkkyi jotakin, jonka kaltaista Juliette ei vielä milloinkaan ollut ihmisen silmissä nähnyt. Ikäänkuin suojellen ja jonkunlaista suojelusta etsien tarttui nuori neito Adan ja Kunon ympäriltä kiinni ja veti heitä tien vierestä takaisin. Äänetönnä, suorana, jäykkänä kulki Völlamäen Päärn heidän ohitsensa. Sattuvasti sanottiinkin tuota miestä kankeakaulaisten kuninkaaksi. -- -- -- 3. HUNTAUGUN MIINA. Illan ruskot läntisellä taivaan rannalla ovat tummenneet, mustat pilvet peittävät viimeiset kultaiset valojuovat, syksyinen pimeys kattaa maan, tiheää, raskasta, kylmää kosteutta huokuu ilma. Viidakot ovat sysimustat eivätkä kohise, niityiltä nousee ilkeä, paksu sumu ja heikosti, epätasaisesti niinkuin kuoleva henki vilkkuu sieltä täältä joku tulensilmä läpi synkän pimeyden. Kun Völlamäen Päärn on päässyt pois kartanon läheisyydestä käy hänen kulkunsa hitaammaksi. Hänen, suuret tukevat jäsenensä alkavat nyt tuntea, että niille on annettu liikaa. Koko viikon työ ja vitsat eivät ole olleet tähänkään jättiläiseen koskematta. Hänen selkäänsä kirvelee ja polttaa ja joka askeleella tuntuu tuska koko ruumiissa. Se pistää kylkeen, niin että hän tuon tuostakin voihkasee. Paita on hänen selässään kiinni kuin liimattu ja kun hän kädellään sitä irrottaa, tuntuu kuin revittäisiin kappale nahkaa ihosta irti. Miehen suu on kuiva, niin että kieli jää kurkkulakeen kiinni. Ei hänen kaikeksi onneksi tarvitse hevosta ajaa -- sen vei poika jo kotiin. Tiellä huomaa Päärn jonkun seisovan. Tuo näkyy häntä odottavan. Lähemmäksi tultuaan tuntee hän Kulbi-Kain. Päärn aikoo sanaakaan lausumatta mennä ohi, mutta tyttö astuu hänen rinnalleen ja kulkee siinä eteenpäin. Tyttö näkyy odottavan, että Päärn rupeaisi puhumaan. Kun ei siitä tule mitään, astuvat he hetken äänettöminä. "Päärn", alkaa Kai vihdoin ja tarttuu poikaa äkkiä takin hihasta kiinni. "Mitä sinä tahdot?" "Olet mies, Päärn!" "Minkätähden?" "Kun minun puoltani olet pitänyt." "Milloinka olen sinun puoltasi pitänyt?" Ihmeellinen kysymys! Kai koittaa katsoa pimeässä häntä silmiin. Hän huomaa, että Päärnun kulmat ovat rypyssä ja hänen kasvonsa kalpeat. "Etkö sinä sitten tänä päivänä minua puolustanut?" kysyy hän arasti. "En!" "Ketä sitten?" "Sinua en ainakaan!" "Mutta sanoithan, kun Prits minua löi --." "Sanoin, mitä sanoin -- sen olisin tietysti sanonut -- olit siinä sinä tai joku toinen!" Päärn lausuu sen niin tuimasti, että tytön suu jää kiinni. Kai kyllä arvaa, että ihminen, joka on saanut viisikymmentä lyöntiä ei voi olla paremmalla tuulella. Sentähden hän vaikenee pitkän aikaa. Mutta hänen sydänraukkansa tuntee sittenkin niin voimakasta myötätuntoa tuota miestä kohtaan, joka hänen tähtensä oli itselleen tuottanut niin kovan rangaistuksen, ettei hän voi olla sitä ilmaisematta. Hän tarttuu miestä jälleen käsipuoleen ja tällä kertaa lujemmin kuin ennen. Sitten astuu hän hänen eteensä tielle. "Päärn", hän lausuu puoleksi kuiskaten, ja hänen korkea täyteläinen rintansa kohoaa ja laskeutuu, ja hän kiinnittää suuret kirkkaat silmänsä rukoilevasta miehen kasvoihin. "Päärn, sinä tietysti olet minuun suuttunut, kun tuo onnettomuus minun tähteni kohtasi sinua. Mutta minä en tahdo olla kiittämätön. Olet sinä mies, Päärn!" Ja hän tarttuu pojan käteen, sitä lujasti puristaen. Päärn murisee jotakin joutavasta ja tyhjästä ajanvietosta, pudistaa kätensä irti, siirtää tytön syrjään ja alkaa sitten ottaa niin pitkiä askeleita, ettei Kai enää jaksa häntä seurata. Mutta he ovat vielä aivan lähellä toisiaan, kun joku takaapäin heitä lähestyy. Kai katsoo varovasti ympärilleen ja tuntee koosta tulijan. Päärn huomaa miehen, joka kiirehtii käyntiään kulkiessaan heidän ohitsensa. Molemmat miehet katsovat toisiinsa ja molempain kädet puristuvat nyrkkiin. Ohimenijä katsoo vielä kerran jälelleen; hän silmäilee pilkallisesti ensin tyttöä sitten poikaa, ja keppiä heiluttaen sekä iloisesti viheltäen rientää hän eteenpäin. Se on Kubja-Prits. Menee kylään viettämään lauvantai-iltaa. Menee ehkä vanhempainsa luokse, tai Huntaugulle. "Kai", huutaa Päärn kiivaasti. "Poistu nyt vihdoinkin minusta!" "Miksi?" "Mitä sinä minun jaloissani pyörit! Eihän minulla ole mitään asiaa sinulle!" Tyttö jää seisomaan, kuin olisi häntä puulla päähän lyöty. Hän katsoo silmät selällään vihaisen miehen perään, hän painaa väristen kädellään lämmintä povea. Ääneti, kertaakaan takaisin katsomatta kiiruhtaa Päärn eteenpäin ja katoaa pimeyteen -- -- --. Tienristeyksessä hän ehtii voudin jälille; mutta tämä kääntyy vasemmalle kädelle Huntauguun päin ja Päärn astuu suoraan eteenpäin. Hänen mökkinsä ja Uudentuvan talo, jonka päivätyöläinen hän nyt on, ei ole enää kaukana. -- Huntaugulla on väki illallisella, kun Prits astuu sisään. Hyvä kuppi ryyni-puuroa höyryää valkeaksi hangatulla pöydällä, siinä vieressä piimähulikka ja vuorotellen pistetään puisia lusikoita puuroon ja piimään. Isäntä ja emäntä istuvat, tytär, palvelustyttö ja renkipoika seisovat, ja päivätyöläinen vaimoineen tuvan nurkassa pistävät samoin lauvantaipäivän ruokaa suuhunsa. Ahdas, mustaseinäinen savutupa höyryää lämmintä. Ilma siellä on täynnä ihmisten hikihajua, huokumista, häkää ja savua. Totisina katselevat mustuneet orret epätasaista savilattiaa, jykevänä ja laajana seisoo kiuvas nurkassa ja lieden korvalla laulaa sirkka tunnetulla tavallaan. "Terve perheen rahvas! Hyvää jatkoa leivälle!" Kupiaan tervehdykseen vastataan, mutta ei kukaan keskeytä syömistään. Hän ei nähtävästi ole niin harvinainen vieras, että hänen tulonsa herättää kenenkään huomiota. Ainoastaan Miinan raittiille kasvoille nousee nähtävä puna, josta ei voi tietää, onko se mielihyvästä, tuskasta tai jostakin muusta. Prits seisoo hetken aikaa huopahattu päässä oven luona, katsoo verkkaisesti ympärilleen, silittää takin tinanappeja ja nostaa pari kertaa toisen jalkansa toisen päälle. Sitten kun perheenmies ruoka suussa on maininnut peremmälle siirtymisestä, astuu hän laiskasti tai ylpeästi -- siitä saattaa olla eri mieltä -- uunin edessä olevalle penkille. Siinä istuessaan ottaa hän hatun päästään. Sitten vetää hän esille piippunsa ja kirjavista tilkuista tehdyn tupakkakukkaron, jonka nauhoissa punaiset tupsut riippuvat ja alkaa verkalleen pistää piippuunsa kuin vanhat miehet. "Noh, Pärtlen Prits, mitä uutta kuuluu moisioon?" kysyy Huntaugun Mihkel pitemmän ajan perästä. (Pärtle-Pritsiks sanoo hän kylämiestä sentähden, että hän on syntyisin Pärtlen perheestä.) Prits ottaa palavan päreen uunin korvalta, "niistää sitä", vetää liekistä piippuunsa tulta, sylkäsee pari kertaa ja jälleen suorana istuessaan on valmiina vastaamaan. "Ei erinomaista! -- -- -- Eikös päivätyöläinen jo puhunut -- -- ai niin, ei hän ollutkaan tänään talossa." (Hän silmäilee salavihkaa nurkkaan, jossa työmies istuu.) "Ääh, moisiossa pidettiin jälleen suuret oikeudenkäynnit." "Kenen kanssa taas." "Ääh, kolmen samalla kertaa. -- -- -- Kahdelle annettiin suolaisetkin." "Keitä he olivat?" Prits vetelee muutaman kerran savua piipustaan, ja vastaa sitten rauhallisesti: "Oja -- Jaanin poika ja, kuulkaa, Kulbi-Kai -- -- --." "Kulbi-Kai? Eikös opman[4] häntä enää suvaitse? Alkaa varmaankin häneen jo kyllästyä." Nauretaan pöydässä. Kylässä nimittäin puhutaan, että opman on Kulbi-Kain kanssa pitänyt ystävyyttä. Kaunis palvelustyttö oli, kun tämä ensimmäisen kerran eräänä talvena oli käynyt moisiossa, suuresti häntä miellyttänyt. "Mitä tyhjää, kuka sellaisesta kauvemmin välittää!" vastaa kupias. "Völlamäen Päärn yksin näyttää hänestä huolta pitävän -- enemmän kuin tarpeellistakaan olisi." Aterioitsijat katsovat toinen toiseensa. Miinan lusikka jää puuroon. Hänen ruskeat silmänsä vilkkuvat ensin salaa puhujan puoleen, sitten peittää hän ne pitkien, kiiltävien ripsien alle. "Mitä Päärnulla on Kain kanssa tekemistä?" kysyy perheen nainen. "Pakana sen tietää; mitä pojilla aina on tyttöin kanssa tekemistä! Pikkuseikoissakin hän puolustaa tyttöä kuin mies naistaan." Hetken aikaa kesti äänettömyyttä. Näytti kuin kuulijat olisivat arvelleet kertojan valehtelevan, mutta kuin eivät olisi tahtoneet sitä hänelle sanoa. "Mutta puhuithan sinä kolmesta, jolle oikeutta jaettiin?" alkaa Huntaugun Mihkel uudestaan. "Kolmesta neh?" "Kuka se kolmas oli?" "Vôllamäen Päärn -- -- Mies sai tänään viisikymmentä suolaista!" "Viisikymmentä suolaista!" Kaikkien aterioitsevien lusikat jäivät puuroon tai suun eteen, kun silmät kääntyivät kertojan puoleen. Perheentytär Miina astuu askeleen pöydästä taaksepäin; hänen muotonsa on tavallista kalpeampi. "Päärn? Mitä pahaa hän sitten teki?" kysyy emäntä, joka katsellessaan tytärtään tuntee äidillistä sääliä. "Pani vastaan! Eikös sitä miestä jo tunneta! -- -- -- Tahtoi puolustaa Kulbi-Kaiea, karkasi kuin koira minun niskaani, kun minä tyttöä, laiskasäkkiä, riihen seinukselta uskalsin unesta herättää -- -- -- Pakana tietää, mitä ystävyyttä heillä keskenään on!" "Sinä sitten heti moisioon kantelemaan!" tokasee Huntaugun päivätyöläinen nurkasta. "Mitäs sinä sitten olisit tehnyt?" väittää Prits vastaan. "Kun ihminen nyrkit suorana käy päälle -- kaiken työväen nähden -- ja torjuu pois luota -- mikä kupias minä olisin, jos sellaista kärsisin! -- -- -- Annoin hänelle pari kepinlyöntiä ja heitin hänet leppäpensaaseen. -- -- --" Hän alkaa nyt pitkästi ja laveasti selittää, mitä riihen luona tänä aamuna oli tapahtunut, kuinka riita oli syntynyt ja päättynyt ja minkälainen loppusuoritus siitä moisiossa oli ollut. Tietysti hän sen ohella tekojaan ja sanojaan koitti esittää parhaimmassa valossa, mutta syyllisiä kuvata mustimmilla väreillä. Etenkin koitti hän selittää otteluaan Päärnun kanssa niin, ettei kukaan olisi voinut epäillä tämän röyhkeyttä ja julkeutta. Perhe on sillä välin lopettanut syömisensä. Mihkel istuu penkin päähän kylämiehen viereen, joka hänelle tarjoaa tupakkakukkaroa. Palvelustyttö tyhjentää pöydän; mutta kuuntelee renkipojan kanssa tarkasti Pritsin juttuja, ja emäntä lähtee viemään jotakin kamariin. Miina on tuvasta kerrassaan kadonnut, vaikk'ei kukaan ollut huomannut, milloin hän läksi, ei edes Prits. Tämä huomaa, että isäntä kuulijoista on ainoa, joka häntä hyväksyy tai koittaa hyväksyä, ja sen merkiksi vähän väliä lisää puheeseen "jaa, jaa, ne, neh" ja se kiihottaa Pritsiä yhä kiivaampaan lörpöttelemiseen. Ja osottaakseen kiitollisuuttaan isännän huomaavaisuudesta, ottaa hän taskustaan pullon täynnä moision viinaa ja pistää sen salavihkaa perheenmiehen poveen. Kohta huomaa hän ettei Miinaa enää ole tuvassa ja hänen silmänsä käyvät rauhattomiksi. "Noh, emäntä, missä tytärlapsesi on?" kysyy hän vihdoin, kun äiti kylmästä pimeästä kamarista päre kädessä astuu takaisin tupaan. "Eikös hän ole tuvassa?" kysyy tämä vastaan. "Ei ole näkynyt." "Mistä minä tiedän, minne hän juoksee!" "Hän ehkä toisinaan käy Uudessatalossa?" "Kuka niitä tyttöjen asioita tietää, missä käyvät." Pritsin puheliaisuus on kerrassaan loppunut. Hän koputtaa piipun tyhjäksi, pistää sen taskuunsa ja katselee eteensä maahan. Työmieskin on sillä välin lopettanut syöntinsä ja heittäytynyt nurkassa olevalle vuoteelle lepäämään. Kohta ilmoittaa kova kuorsaaminen, että väsymys on hänet voittanut. Naisväellä on vielä toimia; he käyvät ulos ja sisälle, eivätkä kuuntele enää isännän ja kylämiehen juttua. Kun Prits on jonkun aikaa kulmat rypyssä vaijennut, ottaa Mihkel pullon suullisen auki ja tarjoaa juomaa, josta puhdistamattoman väkiviinan haju nousee voudin nenään. "Etkö tahdo maistaa!" "Maista itse!" Sitten ottavat kumpikin naukun. "Noh, onko moisiossa kuultu mitään uudesta asetuksesta?" kysyy Huntaugun isäntä, saadakseen taas puheen käymään. "Ei mitään", vastasi Prits vastenmielisesti. "Vai aina vielä kaikki ennallaan! Taivainen taatto, kuinka kauvan niitä asetuksia tehdään! Milloin sitä jo on ruvettukaan puhumaan, että tehdään ja tehdään, ja sitten taas, että jo on valmis, jopa on tulemassa, jopa luetaan julki! Vai ei vieläkään -- ei hätää eikä hoppua!" "Usko nyt talonpoikain loruja!" "Eikös opman ole jollakulla sanalla ilmoittanut." "Vai me, voudit, uskaltaisimme puhua, mitä moisiossa tiedetään", vastaa Kubja-Prits hyvin itsetietoisena. "Noh, minulle voisit joka sanan kuiskata korvaan! Huudanko minä sellaiset asiat maailmalle, vai mitä?" "Sinulle?" vastasi Prits kulmiaan nostaen. "Minkätähden sinä minulle parempi olisit kuin toiset. Et sinä minulle ystävyyttäsi ole näyttänyt. Se pitääkin olla mies, jolle minä salaisia asioita ilmoitan!" "Enkös minä sitten mies ole?" "Et sinä ole sellaista nähnytkään! Ei saa omaa lastaankaan hallituksi." -- -- -- Huntaugun isäntä huomaa, mitä kyläläinen tarkottaa, mitä hän mielessään hautoo. "Vai niin", nauraa hän, "sinä puhut meidän Miinasta? Ovatko sinun asiasi hänen kanssaan jo selvät?" "Kuinkas ne selviäisivät, kun juostaan pois, jos minä vain itseni näytän!" "Juostaan pois? Olihan Miina vastikään tässä!" -- -- -- Mihkel katsoo tuvassa ympärilleen -- tytärtä ei vielä näy. "Noh, kyllä hän kohta tulee!" koittaa ukko lohduttaa. Prits sylkäsee ja nojaa kyynärpäitään polviaan vasten kädet ristissä. "Onkos tämä sitten ensi kerta, kun hän minun edestäni pakenee!" alkaa hän pahalla tuulella. "Sehän tapa hänellä aina on! En minä ymmärrä, minkätähden hän minua karttaa? Olenko minä sitten viimeinen miesten joukossa? Onhan minulla kunniallinen virka, jota ei uskota kaikille ryysymekoille. Minä voin vuoden tai parin perästä olla aittamies -- herra ja opman ovat tyytyväisempiä minuun kuin yhteenkään toiseen työnjohtajaan; joka tapauksessa voin ennen pitkää saada parhaimman talon moision alueella, -- kun vain siitä puhun, niin silloin se jo minulla onkin!" "Uskon, veli, uskon! Älä nyt niin pahottele." Mutta liinatukkainen mies jatkaa edelleen: "Voisin sinullekin tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Kauvan kyllä olet jo istunut tässä hiekkakasassa ja kasvattanut ohdakkeita. Mikä viiden päivän paikka tämä sulle on? Monella kahden ja kolmen päivän miehellä on enemmän hinkalossa ja pöydässä kuin sinulla kaikkein parhaimpina vuosina! Mutta jos minä mainitsen sanan opmannille tai paronille -- niin on sinulla paikka käsissäsi, joka maksaa miehen työn -- -- --. Voisinhan sitten minäkin tulla sinulle kotivävyksi -- ei sinulla ole poikaa, ja minun vanhemmillani kaksi vielä kotona -- -- Katso, niin tai näin -- ainahan me kaupoissa sopisimme." "Miksi emme sopisi", sanoo Huntaugu myöntäen. "Mutta ei kuitenkaan sovi", nauraa Prits katkerasti. "Miksi ei sovi! Enkös ole sanonut sinulle: 'tee tytön kanssa asiat selviksi ja minä sanon: amen!'" "Tee selväksi, tee selväksi", matkii Prits. "Mutta tee sitten selväksi, kun toinen ei likikään laske! Enkös minä ole hänellekin jo sinnepäin viitannut, mutta silloin puhutaan 'liian nuoresta', tahdotaan vielä 'kasvaa' ja nauretaan vihdoin niinkuin tyhmille pojille vasten silmiä ja lähdetään juoksuun." "Tytärlasten nauruistako nyt kannattaa puhua!" "Mutta vanhempain pitää lopettaa sellaiset pilkkanaurut!" opettaa Prits. Mihkel vetelee ajatuksissaan sammunutta piippuaan, ottaa sen sitten huuliltaan ja pudistaa tuhat maahan. "Ainoata lasta nyt ruveta pakottamaan -- sekin on niin kummaa", urisee hän viimeksi. "Minä olen äidin kanssa jo puhunut ja neuvotellut -- hänkin sanoo, että voisi tuo vielä vuoden tai parin olla kotona -- -- -- Minkä sitten naisille saa!" Perheennaisen nimittäminen näytti tekevän Kubja-Pritsin tuulen vielä pahemmaksi. "Niin, niin, se sinun äitisi! Se näyttää myös kierosti minuun katsovan. En minä ymmärrä mitä minä hänelle olen tehnyt!" "Älä nyt joutavia, Prits", varottaa Mikhel. "Hän vartioi sinua niinkuin jokaista poikaa, joka tahtoo viedä pois hänen kalliin tyttärensä. Eikös naisten mieltä tunneta!" "Eikös hän vain katsone Uudentuvan jäykkäniskaista toisilla silmillä kuin minua?" kysyi Prits urkkivin silmin. "Ja eiköhän Miinanen itsekin liian usein käy kyläilemässä Uudentuvan mökin nurkassa? -- -- -- Kuule, Huntaugun ukko, muista minun sanoneeni: tuosta riitapukarista ei sinulle koidu onnea! Opman ja herra eivät salli häntä silmäinsä edessä. Haagrehillä on vitsat hänen varalleen jo aikoja valmiina -- hän saa useimmin astua oikeuspaikan ja kylän väliä kuin kylän ja moision väliä." "Kuule, Prits", Mihkel koittaa toista rauhoittaakseen kääntää leikiksi, "sinun mielesi alkaa käydä niin happamaksi, että olisi parempi jos ottaisimme suun kostuketta ja puhuisimme mukavimmista asioista!" Ja Mihkel tarjoaa pulloa vieraalleen, mutta tämä työntää sen takaisin. "Mukavampaa mielestäni olisi, jos sinä voisit sanoa minulle, mitä mulla on toivomista", tutkii Prits. "Minun puolestani aina hyvää", vakuuttaa isäntä. "Mikä olisi, vaikka vielä vähän odottaisit?" "Minkä varalta?" "Noh, siltäkin varalta, että minä ja äiti saisimme tytölle asian selittää." "Tahdotteko sitten sen tehdä?" "Käteni sen päälle." He antoivat toisilleen kättä. Sopimuksen kiinnitykseksi joivat sitten vielä molemmat pullosta. Kun perheenväki jälleen kokoontui tupaan, niin loppui miesten arkaluontoinen keskustelu. Prits viipyi vielä hetken ja näkyi odottavan Miinan takaisintulemista, mutta kun tämä yhä viipyi, heitti mies hyvästi ja lähti. Sanoi vielä menevänsä vanhempainsa luokse Pärttelille. -- -- Uudentuvan mökissä vietettiin sillä välin toisella tavalla lauvantai-iltaa. Uuni oli lämminnyt, enin savu oli oven kautta mennyt ulos. Tummansininen savupilvi leijaili vielä katon rajassa. Muutamat vettyneet puun kannot paloivat vielä uunissa häkää tuottavina kekäleinä. Paitse tulen loistetta liedessä ei pientä kurjaa hökkeliä valaissut minkäänlainen valo. Lieden ääressä istuu kaksi henkeä: työmies Päärn ja hänen vanha äitinsä. Päärn istuu matalalla rahilla, selkä käännettynä tulenvaloa kohti; äiti hänen vieressään puupölkyllä. Päärnun veriseksi piesty, mustan sininen selkä on paljas ja äiti voitelee sitä viinaan kastetulla pellavatukolla. "Poikani, poikani, pahastipa ovat sinua raadelleet!" sopertaa vanhus vähän väliä, ja hänen kätensä sivelee hellästi ajettuneita verinaarmuja ja hänen vettyneistä silmistään putoaa monta kyyneltä viinan sekaan pojan iholle. "Sano, Päärnuseni, tekeekö kipeää?" "Ole jo huoleti! Tiedänhän, kuinka hyvä lääkäri olet." "Mutta silloin kun sinua raatelivat -- eikös silloin koskenut kauheasti?" "Sitä en tuntenut, olin niin vihan vimmassa, etten tuntenut mitään." "Aivan kuin mun Reino vainajani!" huokaili äiti. "Puhut juuri kuin isäsi, kun hän haagrehin luota tuli ja minä lieden edessä voitelin hänen selkäänsä niinkuin sinun nyt." Vanhus pyyhkii silmiään. "Muistatko, Päärn, sinun isäsi sanoi myös: 'Kun minä heittäydyin rangaistuspenkille ja sotamiesten vitsat alkoivat leiskua selässäni, paloi povessani sellainen viha, että kaikki näytti silmissäni veripunaiselta, enkä tuntenut mitään -- -- --.' Ja kuitenkin oli hän puoli kuollut, kun pääsi kotiin." "Muistan, äiti, muistan", mutisee Päärn, ja tarttuu päähänsä kuin viiltäisi sitä. "Ja tiedätkö, äiti, mitä minä ajattelin, kun minua ruvettiin lyömään? Minä muistelin isää, en tiedä itsekään, kuinka hän tuli mieleeni." "Sinä olet hänen poikansa, se onkin sinun onnettomuutesi. Se viha, joka hänet aina valtasi, kun joku häneen sattui koskemaan, se ei anna sinunkaan hengellesi rauhaa. Se viha, joka sinua aina on kiihottanut vastaan panemiseen, tuotti sinulle jo poikavuosina selkäsaunoja, etkä vieläkään ole tullut ymmärtäväisemmäksi. Eikä sinun isäsikään tullut ymmärtäväisemmäksi, hän ei taipunut, vaan antoi ennen piestä itsensä kuoliaaksi -- -- --." Niin, surullinen oli muisto, josta he siinä keskustelivat. Siitä on kolme vuotta kulunut, kun Völlamäen perheenmies Rein Ryytel sai Haagioikeudessa vastaanpanemisesta ja tappelusta kahdeksankymmentä lyöntiä, jolloin hän alkoi sairastaa, kunnes kuoli. Rikos tapahtui eräänä iltana. Paikkakunnalla liikkui rokkotauti. Völlamäen talossa olivat päivätyöläinen ja talon poika molemmat sairaana. Sentähden oli isäntä itse lähtenyt metsästä heiniä hakemaan. Tuisku oli ajanut tiet umpeen, niin että Reinolle tuli pimeä. Kun hän toisella kädellään pitelee kuormaa ja toisella ohjaa hevosta tielle, kuuluu takaapäin aisakellon helinä. Rein koittaa antaa puoleksi tietä laskeakseen saksaa tai "porvaria" ohi ajamaan. Mutta samassa huomaa hän, kuinka kuorma alkaa kallistua, jo on toinen reen jalas vajoamassa ojaan tai hankeen ja kuorma saattaa kaatua millä hetkellä tahansa. Sentähden hän seisauttaa hevosen. Mutta takana kuuluu kova huuto: "Tie auki, mies, tie auki!" "Tie on auki!" vastaa Rein. "Pois tieltä, lurjus! Etkö sinä näe, että saksa ajaa!" Ja hevoset ajetaan melkein Reinon niskaan. "Saksa voi kuorman vierestä ajaa ohi!" huutaa mies vastaan. "Jaan, lyö pahuusta piiskalla!" kuuluu mahtava vihan huuto reestä ajajalle ja samassa vinkuu tämän piiska Reinon korvien ympärillä. Yksi iskuista sattuu Reinon silmiin niin, että tulta iskee. Hirmuisesta tuskasta syttyy talonpojan sydämmessä hillitön viha, että hän piiskallaan antaa pari lyöntiä takaisin -- -- --. Reessä karjuu joku -- Rein ei tiedä, onko se kuskari vai paroni -- -- --. Mutta perästäpäin hän saa tietää, että hän on omaa herraansa lyönyt -- -- --. Pian kiitää saksalainen reki, jonka edessä hevoset ovat käyneet rajuiksi, kuorman ohi, sillä tie onkin auki, mutta talonpojan kuorma kaatuu, sillä hän on osunut tiepuoleen. -- -- -- "Kuka tuo lurjus oli?" kuulee Rein vielä reestä paroni Heideggin huutavan, johon kuskari vastaa, että se oli varmaankin ollut Völlamäen Rein. -- -- Mies viedään haagioikeuteen saksan vastustamisesta ja lyömisestä, ja saa siellä rangaistuksen, joka hänet saattaa haudan partaalle. Hän on suuri ja tukeva, mutta jo vanha, hänen voimansa ovat heikenneet työstä ja huonosta ruuasta sekä entisistä piiskan iskuista. Hän alkaa potea ja potee, kunnes surmaan suistuu. Poika ei ollut isältään perinyt ainoastaan tulista vihaa, joka häneltä hetkeksi riisti kaiken punnitsemiskyvyn, vaan vielä pari muutakin ominaisuutta, joita siihen aikaan vielä vähemmin suvaittiin kuin nykyään ja jotka syöksivät molemmat yhä uusiin onnettomuuksiin. Nämä rikkaruohot olivat: itsepäinen oikeutensa puolustaminen, kun he tiesivät itselleen vääryyttä tehtävän ja vastustamaton halu sattuvalla tavalla puheessaan toista loukata ja haavottaa. He eivät kumpikaan voineet pidättää tai niellä teräviä pilkka- ja pistosanoja. Selvää on, että tuollaiset uppiniskaiset eivät ymmärtäneet kyllin ryömiä, notkistaa selkää ja pyytää anteeksi. Ja sekin oli heidän onnettomuutensa. Nähtävästi ei Völlamäen Reinollakaan olisi ollut pakko kuolla, jos hän toisena päivänä öisen riidan jälkeen olisi mennyt moisioon, langennut paronin eteen polvilleen ja pyytänyt rikostansa anteeksi. Hän olisi myös voinut vannoa, että hän oli vain aikonut lyödä herran hevosia taikka pahimmassa tapauksessa hänen kuskariaan. Paroni ei olisi häntä saattanut haagioikeuteen, vaan olisi hänelle moision tallissa antanut puolta pienemmän rangaistuksen. Tai jos hän olisi asian oikeuteenkin vienyt, olisi hän kannekirjassa voinut lieventää rangaistusta. Mutta mitä tekee Völlamäen Rein? Tyhmyyden, joka häneltä vie hengen. Hänet kutsutaan moisioon. Paroni tahtoo saada tietää, oliko se todellakin Völlamäen Rein, joka hänelle eilen illalla pani vastaan ja häntä löi. Kuski saattoi pimeässä erehtyä. Reinon silmä on melkein kiinni turvonnut, herran poskella hän huomaa pienen punaisen naarmun. Niinpian kun herra huomaa Reinon silmän, tietää hän, että hänellä on käsissään todellinen syynalainen. "Vai olet sinä se eilinen tierosvo"; alkaa hän sättiä. Rein vastaa: "En minä ole, kunnioitettava herra paroni!" "Älä valehtele, lurjus! Osottaahan silmäsikin, että olet." "Minun silmäni näyttää, että itse olin ryövärin käsissä!" Rein raukka! Oliko sinun tarvis sitä sanoa? Etkö voinut kieltäsi hillitä ja niellä tuollaisen vastauksen? Miehen kohtalo on ratkaistu. Sidotuin käsin viedään hän oikeuteen ja siellä määrätään kahdeksankymmentä punaista pykälää hänen kuudenkymmenen vuotiselle syntiselle selälleen. -- -- -- Rein käy kovin kipeäksi, toipuu vähän jonkun ajan perästä, mutta käy kuitenkin vähitellen huonommaksi, kunnes vuoden perästä heittää henkensä. -- -- -- Vahinko, että kuolinhetkellä harvoin on ihmisillä aikaa antaa hyviä opetuksia. Niin käy enimmästi vain kuvatuissa kertomuksissa. Völlamäen Reinollakaan ei ollut siihen voimia. Viikatemies kiiruhti. Ja kuitenkin olisi tuo opetus ollut niin tarpeellinen. Hänen olisi pitänyt sanoa pojallensa: "Köyristä selkääsi, hillitse kieltäsi, lepy vääryyteen, kun sulia on tekemistä voimallisten kanssa. Vihastua voit ainoastaan vertaisillesi." -- Mutta Rein ei puhunut noin, vaan kun hänen sammuva silmänsä sattui poikaan, kuiskasi hän vielä: "Poika, he ottivat minulta hengen!" Eikä ole ihme, että tämä nyt alkoi tehdä typeryyksiä, kun hän jäi ilman isän viimeisiä opetuksia. Ensimmäisen suuremman tekee hän jo silloin, kun isän kylmä ruumis vielä lepää kotoisen katon alla. Päärn valvoo koko yön toisten kanssa isän ruumiin ääressä. Hän istuu äänetönnä kuolinvuoteella ja katsoo hänen jäykistyneihin kasvoihinsa, hänen avonaisiin silmiinsä ja sinisiin huuliinsa. Hänen karkea kätensä lepää toisinaan isän vaaleilla hiuksilla, toisinaan silittää hän väsyneen matkamiehen kasvoja, joihin murhe, vaiva, työ ja vanhuus ovat merkkinsä painaneet. Aamulla nousee hän ja katoaa majasta. Ei kukaan tiedä, mihin hän on mennyt. Päärn lähtee moisioon. Mitä sinne? Ensimmäistä suurempaa tyhmyyttään tekemään. Pyytää paroni herran puheille ja lasketaan menemään. "Noh, Päärn, mitä sulla sitten on asiaa?" "Tulin herra paronille ilmoittamaan, että isäni eilen illalla kuoli." "Völlamäen Rein?" kysyy paroni. "Soo, soo! Noh, suurta vahinkoa minulla hänestä juuri ei ole -- hän oli vastainen koira." "Herra paroni, hän oli minun _isäni_!" "Noh, olisit voinut saada ymmärtäväisemmänkin isän." Päärn on kalpea, hänen kätensä värisevät. "Isäni sanoi kuollessaan, että paroni herra ja haagrehi olivat ottaneet häneltä hengen." Paroni Heidegg on, talonpojan puhuessa, kääntänyt hänelle selkänsä ja katsonut akkunasta ulos. Nyt kääntyy hän äkkiä kuin olisi häntä takaapäin purtu. "Soo, vai niin sinun isäsi sanoi -- --? Noh, sitten oli hän kuollessaankin sama koira, kuin eläessään. Selkäsaunansa oli hän rehellisesti ansainnut -- -- --." "Paroni herra!" murahtaa samassa Päärn, kuin olisi häntä tulisilla pihdeillä likistetty. Nyt katsoo paroni Heidegg tarkemmasti miestä, kääntyy kalpeana takaisin erään nojatuolin taa, ja hänen kätensä ojentuu kirjoituspöytää kohti, jossa on hopeinen kello. Sitä kaikin voimin helistäen, huutaa hän niin, että talo kaikuu: "Tohver, Tohver!" Palvelija tulee. Hän jää kysyvänä katsomaan paronia. Tämä tuijottaa talonpoikaan. Päärn seisoo liikkumatta keskellä huonetta -- -- --. Paroni pyyhkii kädellään tukkaansa. Tumma puna nousee hänen kasvoilleen hiusten rajaan asti. "Ei mitään. -- -- -- Vähän ajan perästä sinua tarvitsen", hän sanoo palvelijalle. Ja kun tämä alkaa lähteä, lisää hän kylmästi: "Sinäkin voit mennä, Päärn! Toisella kertaa puhumme siitä asiasta enemmän -- -- --." Päärn poistuu palvelijan kanssa. -- Typeryys on tehty. Paroni Heidegg ei anna ikinä talonpojalle anteeksi sitä, että hän tätä on _pelännyt_ -- niin pelännyt, että hän sitä _häpeää_. -- -- -- Paroni Heidegg antaa monta pientä rikosta anteeksi, jos häntä ymmärretään rukoilla ja kunnioittaa, mutta jos joku osottaa vastustamisen halua ja osottaa sitä niin että paroni Heidegg menettää rauhansa, että hän jo -- _pelkää_, silloin -- silloin on asia paha. -- -- -- Tuskin on Völlamäen isäntä haudattu, kun talo otetaan leskeltä ja pojalta pois. Paroni herra tarvitsee taipuvamman isännän arenti taloonsa kuin Päärn Ryytel on. Uppiniskaiset ja vastahakoiset koirat eivät kelpaa isänniksi. -- -- Niin, tuo kallis orjuuden aika! Ne joille kohtalo ei ollut antanut selkärankaa, ryömivät, ja sanoivat, että se oli paras ja hyötyisin aika. Mutta ne, joilla oli selkärankaa, sanoivat: Yhdentekevä, jos ryömin tai seison -- vääryyttä minulle sittenkin tehdään! Mutta vähemmin oli noita typeriä, jotka niin puhuivat. -- -- "Hyvä kyllä, äiti", virkkoi Päärn, havahtuen murheellisista ajatuksistaan, "kyllä tuo voiteleminen jo riittää! Ehkä annat minulle nyt puhtaan paidan -- vanha on vähän korea." Ja jalallaan potkasee hän lieden edessä maassa olevaa veristä paitaa. Samassa narisee ovi, aukeaa ja nainen, isohuivi ympärillä, astuu sisään. Heti kiintyy hänen katseensa puolialastomaan mieheen ja hänen mustan-puhuvaan selkäänsä. Hänen suustaan pääsee hämmästyksen huuto. Ikäänkuin neuvottomana jää hän oven suuhun seisomaan. Äiti ja poika katsovat taakseen. "Kas, Huntaugun Miina!" lausuu ensimainittu. Vahva puna nousee Päärnun poskille. Hän häpeää, mutta ei paljasta ihoaan, vaan sitä, mitä Miina siinä näkee -- sitä että _hän_, tuo suuri tukeva poika on saanut vitsoja. -- -- "Äiti, anna nyt jo kerrankin paita tänne!" huutaa hän kärsimättömästi kuin tahtoisi peittää selkäänsä tytön silmiltä. Tämä astuu äkkiä lähemmä, tarttuu molemmin käsin pojan olkapäähän, kumartuu ja katsoo ahdistetuin mielin kurjaa työtä, jota on tehty ihmisen iholle. "Päärn", hän lausuu sortuneella äänellä, "kylläpä he sinua ovat purreet!" "Ei voi valittaa", nauroi Päärn katkerasti. "Mutta mistä sinä sen tiesit?" Tyttö ei vastaa. Päärn tuntee selkäänsä karmivan: kaksi polttavaa piiskaa sattuu siihen. "Äiti, tuo paita tänne!" Kohta on Päärnulla puhdas paita yllä. Äiti panee edestä solen kiinni. Kuluu hetki aikaa, ei puhu kukaan mustaa eikä valkeaa. Kun Päärn vihdoin uskaltaa katsoa tyttöön -- hän yhä vielä tuntee lapsellista häpeää -- on tämän näkö muuttunut. Miinan silmissä ei ole enää kyyneleitä, hänen kasvoissaan ei ole enää sitä myötätuntoisuutta, joka hänen äänessään vielä äsken värisi, hän pysyttelee kuin vieras etempänä. "Minä kysyin, kuka sinulle puhui minun asiastani?" virkkaa Päärn jotakin sanoakseen. "Pärtlen Prits." "Niin, minä näin, hän tuli teille päin." "Mokoma pyöveli!" soimaa äiti. "Mitä hän sitten teillä lörpötteli?" kysyy Päärn edelleen. "Yhtä toista", vastaa tyttö lyhyesti. "Totta vai valetta?" Miinan huivi on pudonnut olkapäille. Hänen ihmeen kauniit ruunit silmänsä katsovat totisina ja suoraan Päärnun yli lieteen. "Kuka tietää, mikä oli totta, mikä valetta! Valehtelija puhuu tottakin toisinaan", hän vastasi. "Mikä sinulla nyt sitten on?" kysyy äiti, joka myös huomasi Miinan vieraan olennon: "Tuntuu kuin olisit pahoillasi." Tyttö näytti salaa taistelevan itsensä kanssa. Vihdoin nostaa päätä ja astuu rohkein askelin rahilla istuvaa Päärnua kohti. "Prits sanoi, että sinä tänään Kulbi-Kain takia olet saanut selkääsi", lausuu hän katkerasti. "Sain." "Hän sanoo sinulla olevan Kain kanssa salaista ystävyyttä." "Eikös hän sanonut sitäkin, että me tulimme kylään yhdessä Kain kanssa?" "Sitä en muista, mutta hän sanoi sinun Kaiea niin puolustaneen, että olet Pritsin kimppuun käynyt." "Silloin hän puhui ensimmäisen kerran eläissään niin paljon totta, että siinä oli vain puoleksi valetta. -- -- -- Minä kävin sitten vasta hänen kimppuunsa, kun hän minua oli lyönyt." "Minkätähden hän sitten sinua löi?" "Sentähden, että puolustin Kaiea," "Minkätähden häntä puolustit?" "Sentähden, ettei hän mitään pahaa tehnyt, kun Prits löi hänen päänsä veriseksi." "Oliko se sitten sinun asiasi?" "Ei ollut. -- -- -- Mutta, kun sinun pääsi lyödään veriseksi eikä kukaan puolusta sinua, silloin varmaankin on kaikki hyvin?" Miina vaikeni kuin olisi hän asiaa mielessään punninnut. Sitten siirtyi hän lähemmä Päärnua, ja hänen silmänsä loistivat lempeämmin. "Senkötähden vain, Päärn?" hän kysyi. "Kun tietäisin, että sentähden vain? -- -- -- Mutta sinä sanot, että -- että --." "Mitä sanon?" "Että olit Kain kanssa yhdessä." "Mitä sitten? Käyhän Pritskin usein sinun luonasi vieraisilla! Saattaa olla, että tänään oli kosimaviinatkin taskussa!" Miina vaikeni ja käänsi pois katseensa. Väkisin tunsi hän silmänsä kostuvan. "Kuulkaa, lapset", virkkoi äiti, hetken kuunneltuaan suutaan muikistaen nuorten väittelemistä. "Minun mielestäni ei teillä ole syytä toisianne pistellä. Kaikki on pelkkää lapsellista kateutta! Jos olette toisillenne luodut, niin pääsette yhteen, vaikka välillänne olisi mustina kissoina sata Kaiea ja Pritsiä." "Mutta minä tahtoisin saada tietää, kuinka Pärtle-Prits uskalsi sanoa, että Päärn Kaiea puolusti niinkuin mies naistaan, ja minkätähden Päärn Kain kanssa kylään tuli, niinkuin hän itse sanoi." Miina sanoi tämän puoleksi lohdutettuna, puoleksi levottomana ja hänen suunsa oli vielä itkuun menossa. "Ja minä tahdon saada tietää", lausui Päärn hyväsydämmisellä myötätuntoisuudella, "mitä tuo Kubja-Prits joka lauvantai-ilta Huntaugulla kuhjailee, ikäänkuin Miinalla olisi hänen kanssaan jotakin tekemistä!" "Sinä tiedät varsin hyvin, ettei minulla hänen kanssaan mitään tekemistä ole!" "Ja sinä yhtä hyvin, ettei minulla Kain kanssa tekemistä ole!" Äiti lyö nauraen kätensä yhteen ja lausuu: "Päärn, veitikka, selitä nyt kuitenkin, missä ja miksikä sinä Kain kanssa tiellä yhdessä kävelit? Voin arvata, ettei sinulla hänelle asiaa ollut. Enkö tuntisi omaa poikaani!" Päärn kertookin sitten lyhyesti, kuinka Kai oli häntä tiellä odottanut ja tahtonut häntä kiittää siitä, että hän eilen aamulla oli tyttöä puolustanut. Mutta Päärn oli hänelle sanonut, ettei hän ollut vailla tytön kiitosta ja koittanut hänestä päästä erilleen. Samassa oli Kubja-Prits sattunut heidät näkemään ja Päärn oli kohta arvannut, että kun tuo mies menee Huntaugulle, niin kyllä hän siellä kaikki, mitä aamulla ja nyt tapahtui pahimpaan päin kuvailee, niin että Huntaugun väen karvat nousevat pystyyn. Miinasta tuntui kuin olisi kivi pudonnut hänen rinnastaan. Jopa istui Päärn lähimmälle pölkylle ja katseli häntä syrjästäpäin kuin säälien. Tyttö uskoi tuota miestä; Päärnun pelkkä sana, ettei asia niin ollut kuin oli puhuttu, rauhotti häntä täydellisesti. "Arvasin sen itsekin", mutisi hän itsekseen. "Mutta tulit minua sittenkin tutkimaan?" kysyi Päärn ja käänsi tytön puoleen vahvat, tummat, hieman rokonarpiset kasvonsa, joihin nyt oli levinnyt kuin päivänpaistetta. Mutta sano nyt myös, kuinka Pritsin asiat ovat Huntaugulla. Isäntähän koittaa saada vastaisen opmannin vävykseen. "Noh, ensin pitää minun hänet miehekseni ottaa", vastasi Miina, pyyhkien kiharoita otsaltaan. "Vai sitä nyt kysyttäisiin! Eikös Huntaugulla saada tyttöä taipumaan? -- -- -- Ja eikös Prits ole mukava poika vai mitä? Moision herra on häneen tyytyväinen, elatusta kyllä, että voi naista ja lapsia elättää, tai jos Huntaugun ukko tahtoo, pyytää herralta suuremman ja paremman talon ja ottaa Pritsin kotivävyksi. Kaikki menee kuin rasvattu!" "Mutta jos minä en tahdo?" "Sinun tahtomisesi nyt mitään merkitsisi!" "Kyllä se merkitsee. Äitikin pitää minun puoltani. Hän ei suvaitse Pritsiä enempää kuin koira luudan vartta. Sanoo joka kerran kun hänet näkee: Kas salaurkkija taas tulee!" Päärn huokaa, painaa suuren tumman päänsä käden varaan ja vastaa: "Mitä tuo kaikki auttaa! Isäsi kuitenkin asiasi päättää!" "No, ei hän minua väkisin rupea pakottamaan!" huutaa Miina ja kohottaa jäykästi kulmiaan. "Siitä asti, kun Maria meni miehelle, pidetään minua ainoana lapsena ja minä tahtoisin nähdä, kuinka he ainoata lastaan voisivat pakottaa miehelle, jolle hän ei tahdo mennä!" "Noh, sitten tulee joku toinen ja vie sinut!" "Miksi?" "Sentähden, etten minä ole mikään naisen ottaja! Olen päivätyöläinen, joka äitiäni elätän, eikä minulla talontyttärelle ole mitään tarjoamista. -- -- -- Moision herran kanssa ovat asiani niin pahat, ettei isän taloa eikä muutakaan paikkaa ole toivominen. Eikä sinun isäsikään minua, uppiniskaista, jota moisiossa ei suvaita, uskalla kotivävyksi ottaa. -- -- -- Näethän itsekin, että toiveet ovat huonot." Miinan posket, jotka talonpoikaisen tytön poskiksi olivat harvinaisen kukoistavat, alkoivat Päärnun perinpohjaisista epäilyksistä huolimatta, kovasti kuumottaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Päärn, niinkuin näytti, oli häntä ajatellut naisekseen, elähytti, ja teki nuoren neidon mielen ylen onnelliseksi. Nuo kaksi nuorta eivät olleet koskaan toisilleen toiveistaan puhuneet, vielä vähemmin olivat he rakkaudesta maininneet. Saman kylän lapsina olivat he tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat -- Päärn muisti Miinan melkein hänen syntymästään asti, sillä hän oli tyttöä kuusi vuotta vanhempi. Lapsuusvuosina eivät he paljon olleet yhdessä seurustelleet eivätkä ystävyyttä pitäneet, mutta toisin kävi heidän vanhemmiksi tultuaan. Tietämättään tahtomattaan, itsestään syntyi heidän sydämmessään tunne ja mielessään tieto, että heitä joku asia yhdisti, että he toisiaan tarvitsivat, että heillä toisiaan kohtaan oli sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Heidän mielestään oli kuin luonnollista, että he pyrkivät yhteen, että toinen otti osaa toisen kohtaloon, että toisen piti tietää, mitä toinen teki. Tuota asiain tilaa eivät he olleet itselleen eikä toisilleen selvitelleet. Heistä oli luonnollista, että niin piti olla. Mutta viimeisinä aikoina oli kummallekin selvinnyt, että heidän ystävyydellään piti olla joku tarkotus tai päämaali. Tuo ajatus oli heille käynyt polttavaksi siitä asti, kun kaunista Miinaa alkoivat lähestyä nuoret miehet, joiden tiedettiin etsivän vaimoa, ja kun ihmiset Päärnulta yhä useammin rupesivat tiedustamaan, milloin hän aikoi lähteä kosimaretkille. Nyt he siis vihdoinkin tiesivät, mitä heidän oli tekeminen, kun he sen selkein sanoin olivat toisilleen ilmoittaneet. Etenkin tänä iltana, jolloin heitä oli ahdistanut pelko, että heidän ystävyydelleen olisi voinut tulla toinenkin loppu, kuin se, jota he pitivät luonnollisena ja toivottuna oli etenkin nuoren miehen suusta päässyt sanoja, jotka tulevaisuuteen viittasivat. Harvinaista vain oli, että Päärn alkoi kosimisensa sanomalla, ettei hän _voisi_ sitä tehdä. Hän valmisti morsiantaan ajattelemaan niitä vastuksia, joita heidän liitollaan olisi. Ei Miina olisi ollut rakastunut nainen, jos ei hän olisi pitänyt noita vastuksia voittamattomina. Ei, hän tahtoi heti osottaa, kuinka ne vastukset olivat voitettavissa. "Kuule, Päärn", alkoi hän suloisen totisena ja uskollisena, voitettuaan ensimmäisen hämmästyksensä ja pidellen sulhasen äidin kättä omassaan. "Minun ensimmäinen työni on, että tuon Pärtle-Pritsin ajan pois Huntaugulta. Minä hänet karkotan kintereiltäni. Minä suututan hänet niin, ettei hän enää meillä itseään näytä, että hän alkaa minua vihata niinkuin käärmettä aidan alla." "Kuinka sinä sen saat aikaan." "Se olkoon minun huolenani?" "Ja sitten." "Noh, sitten ei ole minun isällänikään hänelle mitään asiaa." "Mutta ei se minua vielä vaimon ottajaksi tee! Se ei tuota minulle vielä kotia, johon naisen voin viedä." "Etkös sitten tahdo tulla Huntaugulle kotivävyksi?" kysyi Miina nauraen ja punastuen. "Niin, jos otetaan! Mutta kun sinä Pritsin pois karkotat, niin ei sillä vielä ole sanottu, ettei hänen sijalleen tule toisia, jotka sinun vanhempiasi enemmän miellyttävät kuin minä!" "Voit olla varma, että minä heille kaikille näytän ovea." "Silloin näyttää sinulle vanha jotakin, joka koskee kipeämmin! Sinä puhut niinkuin olisi Huntaugun isännyys sinun vallassasi." Miina kohotti ylpeästi päätään. "No, sen voin sinulle vakuuttaa, Päärn, minua ei saa kukaan pakottaa! Ennemmin annan itseni palasiksi hakata, kuin menen miehelle, jonka puoleen ei vereni vedä! Ennemmin juoksen metsään ja jään sinne!" Nuoren miehen suu meni hetkeksi onnelliseen hymyyn, mutta sitten hänen päänsä jälleen vaipui murheelliseen toivottomuuteen. Mutta nyt rupesi äiti neuvoja keksimään. Niinkuin naisilla ainakin, oli hänelläkin hyviä toiveita kyllä varastossa. "Sinä luulet, Päärn, että Huntaugun Mihkel sinusta enemmän välittäisi, jos olisit talon mies, ja suret, kun ei sinulla ole kontua. Kuka tietää, eikö meidän Mai voisi sinun hyväksesi moisiossa jotakin tehdä. Hän on ymmärtäväinen tyttö, rouva on häneen hyvin tyytyväinen! Mitä, jos hän pyytäisi rouvaa puhumaan paronille? Ja jos sinä sitten vielä itse kävisit paronin puheilla." "Pyysinhän jo tänään isän paikkaa takaisin -- siitä hän lisäsi kymmenen lyöntiä! -- -- -- Jos vielä lähden pyytämään saan ehkä uuden selkäsaunan." "Mutta jos rouva sinun puolestasi pyytäisi?" "Niinkuin ei meidän paronia tunnettaisi! Niinkuin se mies naisten rukouksista jotakin välittäisi." "Mutta nuori paroni tulee kohta takaisin ja moisio joutuu hänelle." "Niinhän sitä sanotaan, mutta mitä siitä? Ennenkun vanha lähtee omaan ostettuun moisioonsa, opettaa hän nuorelle, kuka hänen alueellaan on lammas, kuka pässi. -- -- Älä luule, että nuori on kyyhkynen, kun vanha oli sonni! Ja eikös opman jää nuorelle neuvonantajaksi ja silmäin selittäjäksi!" "Mutta kuule, Päärn!" keskeytti Miina äkkiä, "minun isäni sanoo niinkuin joka puolella puhutaan, että uusi asetus tulee, että talonpoika on vapaa moisiosta ja että orjuus lopetetaan ja että jokainen voi saada maata niin paljon kuin tahtoo. Ja viime pyhänä sanoi Sepän Ants Mahtrasta, -- onhan hän kirjoja tunteva mies ja kunnan vanhin myös -- Sepän Ants sanoi Juurun kirkon kapakassa, että uusi asetus jo onkin valmis, mutta saksat pitävät sitä vielä salassa. Keisari on jo aikoja pannut nimensä alle." Päärn huokaa. "Tiedän kyllä, että sitä puhutaan! Mutta sitä on puhuttu niin kauvan kuin olen elänyt. Kansalla on vaikeat olot, moision orjuus käy yli voimain -- tiedät itsekin, että hukkuva tahtoisi mielellään olla kuivalla maalla! Mitä ihmiset ikävöivät sitä he mielellään puhuvat, ja sanovat, että se tulee -- -- -- Jumala tietää, onko noissa jutuissa perää ja kuinka on -- mitä minä siitä hyödyn, jos uusi asetus tulee parinkymmenen vuoden perästä? Jota saksalainen ei tahdo, se ei tule." Äiti ja Miina aikoivat jotakin vastata, mutta tuvan ovi aukesi samassa ja Uudentuvan nuori isäntä astui sisään. Hän näytti huolestuneelta ja lyhyesti tervehdittyään kävi päivätyöläisensä luokse. "Mitä nuo pahuukset taas sinulle ovat tehneet?" "Eikös poika puhunut?" "Puhui kyllä, mutta minä en tahtonut heti uskoa." "Onkohan noilla herroilla sinua parempaa työläistä koko moision alueella? Ja sellaiselle miehelle antavat selkään! -- -- -- Jumala nähköön, jos tuon salaurkkijan Pritsin nahka nyt olisi minun käsissäni, kyllä minä hänet pehmittäisin!" "Hiljaa, hiljaa, Jyri!" nauroi päivätyöläinen. "Jos Pritsiin koskisit, niin sairastaisit kohta samallaista selkätautia kuin minä." Mutta Jyri purki yhä sisuaan ja hänen vihansa kiihtyi niin, että kasvotkin punaisina hehkuivat. Jyri ja Päärn eivät seurustelleet kuin isäntä ja renki, vaan he olivat vanhat hyvät ystävät ja kaukaa sukulaisetkin. Heidän vanhempansakin olivat olleet ystävykset ja pitivät toistensa kanssa ahkeraa kanssakäymistä. Ja vielä päälle päätteeksi oli Jyrillä aikomus Uudentuvan emännäksi kosia Päärnun Mai sisarta, moision sisäneitsyttä. Kun Päärnulle isän kuoltua ei annettu taloa, otti Uudentuvan Peeter, Jyrin isä, hänet päivätyöläisekseen ja antoi sekä pojan että äidin asua tuossa pienessä tuvassa talon lähellä. Muuten eli Päärn tuon ystävyyden vuoksi paremmin kuin moni muu päivätyöläinen vieraan isännän luona ja hänen eväspussissaan oli aina jotakin, jota ei kaikilla ollut. Jyrin isä oli jo vanha, sentähden oli hän viime keväänä moision luvalla antanut talon isännyyden pojalleen. Kun äitikin jo oli elähtänyt, niin kävi nuoren emännän tarvis talossa päivä päivältä tuntuvammaksi. Jyri ja Päärn alkoivat keskustella tämänpäiväisestä pieksemisestä ja muista moision oloista, jolloin vilkas nuori mies ystävälleen tapahtuneen onnettomuuden tähden joutui monenlaiseen kiihtyneeseen mielentilaan ja toivotti tuon tuostakin Kubja-Pritsille ja koko moisiolle tulta ja tulikiveä taivaasta. Miina alkoi tehdä poislähtöä. Hän antoi kaikille kättä, erittäin lämpimästi sairas raukalle. Kun hän heitti hyvästi Uudentuvan isännälle, sanoi tämä leikillisesti: "Noh, Miina, jos sinä nyt et jo näytä tuolle liinaharjaiselle urkkijalle, joka niin usein Huntaugulla kököttää, mistä hirret ovat poikki, niin en sua enää pidä tyttönäkään! Pitäisihän Huntaugun Mihkelinkin näkemän, mikä hän oikein on miehiään." "Voit olla varma siitä, että minä hänelle kyydin annan", vastasi nuori tyttö punastuen ja lähti. -- -- Mutta kuka olisi voinut arvata, että tuo kyydin antaminen niin pian tapahtuisi! Tuskin oli Miina ehtinyt kylätielle, kun jostakin tien vierestä aidan luota astuu joku ihmishaamu tytön eteen tielle. Pimeässä ei Miina häntä tunne ja kiirehtii hänen ohitsensa, kun häntä otetaan tukevasti kädestä kiinni ja Pärtle-Prits lausuu: "No, noh, vai tahdotaan niin ylpeästi mennä ohi! Eikös minulle raukalle tänä lauvantai-iltana suotasi pari sanaa!" "Mitä sinä minusta sitten tahdot?" "Tahtoisin saada tietää, kuinka 'sairas' jaksaa. Kävithän häntä katsomassa ja varmaankin lääkitsemässä!" Prits teki suuren tyhmyyden, kun hän alkoi kosimisensa näillä pilkallisilla sanoilla, jotka ilmaisivat hänen luulevaisen mielialansa. Näin hän heti alussa vahingoitti omaa asiaansa. "Kävin, missä kävin -- tein mitä tein: tarvitseeko sinulle siitä tiliä tehdä?" vastaa neito pisteliäästi. "Noh, niin vieraita emme ole, ettet sinä voisi minulle vastausta antaa." "Emmekä ole myöskään niin tuttavat, että sinun on tarvis kysyä, missä käyn ja mitä teen, ja olisin hyvilläni, jos me vieraiksi toisillemme jäisimmekin." Prits puree hammasta. Jos ei olisi niin pimeä, näkisi Miina, kuinka hän kalpenee. Mutta hän koittaa pysyä rauhallisena ja nöyränä. "Mikä sinun tänään on?" hän kysyy. "Olet varmaankin vasemmalla jalalla noussut sängystä. En aikonut loukata, kun kysyin missä kävit ja mitä teit. Tiedäthän, mitä tuumia minulla on. Onko se sitten minulle yhdentekevä, kun sinä toisten kanssa seurustelet etkä minua lähellekään laske?" Miina alkaa kiivaasti nauraa. "Mitä tuumia sinulla sitten oikein on?" "Kysy sitä isältäsi! Hän tietää kaikki. Ja hän tahtoo, että sinä käännyt minun puoleeni etkä jokaisen juoksijan puoleen, josta ei milloinkaan tule naisen ottajaa eikä naisen elättäjää." Jälleen erehtyi Prits suuresti soimatessaan sitä miestä, jolle hän tänään oli tehnyt niin suurta vääryyttä ja jota rakastava tyttö piti miesten esikuvana. Miinan käsi vapisee kuin tahtoisi hän lyödä miestä suuta vasten, mutta hän piti parempana osottaa hänelle halveksimistaan arvokkaammalla, mutta sitä tuntuvammalla tavalla. "Tiedätkö, Prits, sanoi hän nauraen niin ilkeän pilkallisesti kuin vihan vallassa oleva nainen sen tekee, sellaisia miehiä kuin sinä löytyy joka askeleella! Sinun kaltaisesi ei ole sen miehen pölyisen varpaankaan arvoinen, jota sinä kiertolaiseksi soimaat! Mitä sinä silloin ajattelit, kun hän sinua tänä aamuna kauluksesta ravisti ja heitti leppäpensaaseen kuin tappuratukon. Sinä nostat nokkaasi sentähden, että olet moision kupias ja soimaat toista juoksijaksi, kun hän on työmies! Tiedätkö Prits, tuota toista pitää jokainen miehenä, mutta ei kukaan sinua! -- -- -- Ja minun muka pitää kysyä isältä, mitä tuumia sinulla minuun nähden on. Jos olet mies, niin puhu ensin minulle tuumiasi -- älä luule, että et minulta saa vastausta!" "Minkä vastauksen sinä sitten antaisit minulle?" "Tahdotko sen nyt heti kuulla?" "Tahdon." "Minä sanon sinulle: älä kuluta aikaa, äläkä jalkojasi käydäksesi Huntaugulla! Minä en sinua kärsi silmäini edessä. Voit tuuminesi kääntyä toisaalle onneasi etsimään!" -- -- -- "Miina!" "Mitä vielä?" "Kunpa vain et vielä katuisi noita puheitasi?" "Ei, sitä vain kadun, etten ole sinulle ennen sitä sanonut!" "Ja minä kiellän sinua kertaakaan astumasta Uudentuvan mökkiin!" "Sinä? Hyh!" "Niin minä! Sillä isäsi on miehen sanalla vakuuttanut, että saan sinut naisekseni! Ja jos en saa sinua hyvällä, niin tiedämme kyllä, kuinka tottelemattomat tyttäret _taivutetaan_!" Tytön halveksiva käytös oli niin ärsyttänyt nuorta miestä, että hän ei enää koittanutkaan puhua mielenmukaan, vaan rupesi uhkailemaan. Mutta hän erehtyi kerrassaan, kun luuli tuon vaikuttavan Miinan rohkeaan, uskolliseen ja terävään mieleen. Ei lainkaan! Hän kiihdytti vain tytön vihaa itseään kohtaan. "Taivutetaan? Sinä aijot minua _pakottaa_?" huudahti Miina ja astui lähemmä poikaa. "Tiedä, Prits? Jos vielä näytät silmiäsi Huntaugulla, niin usutan meidän Murrin sun kintereillesi! Sinä voit mennä Kulbi-Kaielle kosijaksi, Huntaugun Miinalle et kelpaa!" Väristen, kasvot hehkuen kääntyi tyttö menemään, ennenkun Prits oli keksinyt sopivan vastauksen. Hän kiirehti eteenpäin ja oli pian kadonnut pimeyteen nuoren miehen silmistä. Mutta hän kuuli vielä, kuinka tämä käheällä, uhkaavalla äänellä huusi: "Sinun pitää vielä oppia minua tuntemaan, tyttö!" 4. TULEVA HERRA. Paroni Heideggin perheessä oli päivä kulunut iloisessa odotuksessa, ja iltahämärässä suuret neljän hevosen vetämät vaunut pysähtyivät rappusten eteen. Tämän lähestymisestä oli tallipoika, joka loitompana oli seisonut vartioimassa, tuonut vähän ennen tiedon, että ehdittiin sytyttää värikkäät lyhdyt verannalla, joka oli koristettu seppeleillä, monenvärisillä lipuilla ja kotona maalatuilla vaakunoilla. Ennenkun kamaripalvelija ehti avaamaan vaunun ovea, kaikui rappusilta rakkaalle tulijalle "terve tuloa" ja sama kuultokirjaimilla tehty lause loisti sisään vievän oven yläpuolella. Vaunuista hyppäsi suuri, notkeavartaloinen nuorukainen, yllä pitkä ruskea matkaviitta. Pitkin askelin oli hän kohta omaisten rinnalla, jotka häntä tervehtivät hellästi syleillen ja suudellen. "Poika, veli, Herbert, oma Herbertimme!" kaikuivat äänekkäät ja iloiset huudot. Ainoastaan hetken aikaa annettiin tulijan ihmetellä ja ihailla hänen kunniakseen valmistettua valaistusta ja koristuksia, sitten vietiin hän suurella ilolla kylmästä tuulesta ja alkavasta sateesta kirkkaasti valaistuihin, lämpimiin huoneisiin. Kesti toista tuntia ennenkun nuori paroni ehti vastata kaikkiin kysymyksiin, joita satoi häntä vastaan kuudesta suusta. Ja kun hän vihdoin sai aikaa muuhun puhumiseen, oli kaikkein suureksi riemuksi hänen ensimmäinen sanansa: "Onko teillä ruokaa? Minun vatsani on tyhjä kuin sudella!" Siitä kyllä oli huolta pidetty! Pian vietiin käsky ruokapöydän valmistamisesta, ja kun vanha, hiukan vääräsäärinen, Tohver, pisti uteliaan harmaan päänsä ovesta sisään ja ilmoitti, että kaikki oli valmiina, vietiin tulija melkein kantamalla ruokahuoneeseen. Siellä paloi hauska tuli kaminassa, heleänvalkealla liinalla peitetty pöytä, varustettuna vanhanaikaisella hopealla ja pöytäkalustolla, näytti tulijasta niin miellyttävältä ja huoneessa vallitsi niin kotoinen henki, jota hän kauvan oli kaivannut, että hän sen nyt heti tunsi. Talon väki ei odotuksen hommassa ollut koko päivänä tuskin mitään syönyt, sentähden he nyt kaikki istuivat pöytään, vaikka tavallinen ruoka-aika ei vielä ollutkaan käsissä. Mutta nyt söivät kaikki hyvällä ruokahalulla ja sen ohella keskusteltiin enemmän silmillä kuin suulla. Äidillisen hellänä silmäili paronitar, joka muuten näytti niin ylpeältä ja kylmältä, kaunista, miehekästä poikaansa ja kun Herbert yhä uudestaan suuteli hänen kättään, ojensi äiti tämän aivan kuin onnea toivottaen nuorukaisen tumman ruskealle päälaelle. Paroni taas kohotti pitkiä harmaita viiksiään, niinkuin hän aina teki ollessaan erittäin tyytyväinen tai jostakin ylpeä. Herbertin vanhempi sisar, kuudentoista vuotias Adelheid, jonka hienot, kukoistavat kasvot ilmaisivat uteliaisuutta, kuunteli tarkasti, mitä Herbert kertoi pitkästä matkastaan ja ulkomaan oloista. Ada, Kuno ja kahdentoista vuotinen Raimund kiistelivät hetken aikaa istuimista, sillä jokainen tahtoi istua niin lähellä veljeä kuin mahdollista; voitto jäi Adalle ja Raimundille, jolloin Kuno alkoi itkeä ja sai siten parhaimman paikan, sillä nyt nosti Herbert hänet polvelleen ja söi hänen kanssaan yhdessä. Moision tuleva herra oli kotona! Se tieto levisi pian kaukaisempiin mökkeihinkin moision alueella. Paroni Herbert Heidegg oli kaksi vuotta oleskellut Saksanmaalla oppiakseen siellä eräässä suuressa mallimoisiossa maanviljelystä. Ennen sitä oli hän Tarton yliopistossa kuunnellut valtiotaloudellisia luennoita. Yrjön päivään asti piti hänen levätä opinnoistaan; mutta sitten aikoi isä luovuttaa hänelle moision isännyyden, sillä vanhan paronin piti muuttaa itä Harjunmaalla äsken ostamaansa moisioon, jonka hän oli sattunut saamaan hyvällä kaupalla. Tämä moisio oli entisellä omistajallansa mennyt niin rappiolle, että ainoastaan niin kelvollinen ja kova maanviljelijä kuin paroni Rydiger Heidegg oli siellä ennen pitkää saava asiat korjaantumaan. Paronin kolmas moisio lähellä sitä oli saksalaisen isännöitsijän hallussa. Herbertille avuksi ja kokeneeksi neuvonantajaksi piti entisen opmannin, Winterin jäädä. "Ja nyt kertokaa, armaani, mitä muuta kotiin kuuluu?" kysyi paroni Herbert tyydytettyään pahimman nälkänsä ja alkoi iloisin silmäyksin katsella siskojaan ja veljiään. "Voi hitto, kuinka olette kaikki suuriksi kasvaneet!" hän huudahti, ennenkun sai kysymykseensä vastausta. "Etenkin minä", huomautti Adelheid ja ojensi suoraksi pitkän, hoikan vartalonsa. "Ja minä! Ja minä!" huudahtivat myös Ada, Raimund ja Kuno vuoroon ja jokainen näytti veljelle omaa pituuttansa, ja koittivat varpaille nousten pettää veljeä. Herbert nauroi raikkaalla, kuuluvalla äänellä. "Mutta teidänhän piti kertoa minulle kotoisia uutisia?" hän sanoi. "Etkös ennemmin tahtoisi vähän levätä?" keskeytti paronitar huoltapitävänä. "Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt." Mutta Herbert suuteli äidin kättä ja vastasi, ettei hän nyt voisi maata, vaikka kyllä pitkä matka oli ollut väsyttävä. Hän pyysi vain lupaa saada vaihtaa vaatteita, sitten tahtoi hän viettää koko illan armaiden omaistensa kanssa, jotta yöllä saisi sitä makeammin maata. Herbert läksi omaan huoneeseensa, joka jo pari viikkoa sitten rouvan käskystä oli suurella huolella järjestetty. Täälläkin hengitti häntä vastaan niin tuttavallinen kotoinen tunnelma, joka tavallisesti herättää vanhoja muistoja ja tuo mieleen kuvia entisestä elämästä. Herbertkin muisti nyt kaikki, kuinka hän siinä huoneessa oli elänyt, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä hän siellä oli tehnyt ja ajatellut. Huoneen sisustus oli samanlainen kuin hänen sieltä lähtiessään, jolloin Herbert kotona ylioppilaana oli vapaa-aikaansa viettänyt. Vanha Tohver kiirehti palvelemaan nuorta paronia niinkuin ennenkin. Tämä viimeinen oli niin hyvällä tuulella, että hän ystävällisesti kysyi vanhan kamaripalvelijan kuulumisia. Tohver kiitti nöyrästi kumartaen ja sanoi olevansa iloinen herransa takaisin tulosta. Kaikki palvelijat ja koko moisio olivat ikävöiden odottaneet nuorta paronia. "Soo? Vai toivotaan minusta niin paljon hyvää?" nauroi Herbert paroni, pesukaapin luona hieroen saippualla käsiään. "Kuinkas muuten!" vastasi Tohver vilkkaasti. "Nuoresta paronista toivotaan hyväntahtoista isäntää." "Soo? Eikös sitten nykyinen herra ole hyväntahtoinen?" Tohver oli pulassa, -- mutta kyllähän tuollainen vanha viekasteleva kamaripalvelija aina sellaisista on tottunut selviytymään! "Miksi ei, herra paroni! Mutta ihmiset ovat ihmisiä! Kun heillä on hyvä, niin tahtovat vielä parempaa. Milloinka palvelija ja talonpoika on tyytyväinen elämäänsä? Minä luulen, etteivät ole taivaassakaan tyytyväisiä, jos muuten heitä sinne lasketaankaan." "Mitä erityistä he sitten minusta toivovat?" kysyi nuori paroni ennenkun nosti vettä silmilleen. Tohver raapi hiukan ivallisen näköisenä korvallistaan. "Niin, herra paroni, jos minä sen oikein tietäisin ja jos he itsekään tietäisivät! Kaksi sanaa on minulla mielessä, jotka käyvät suusta suuhun, jota Ants Aadulle, Mats Mihklille puhuu; ne sanat ovat: 'uudet asetukset' ja 'helpotukset!'" "Uudet asetukset -- helpotukset", kertoi paroni Herbert Heidegg kuivatessaan silmiään hienolla, valkealla käsiliinalla. "Niin, niin -- aivan kuin Saksassakin! Uusia asetuksia ja -- helpotuksia sielläkin jokainen vaatii eikä kukaan ajattele että heidän, joilta helpotuksia vaaditaan, pitää luopua omista oikeuksistaan. Toivotko sinäkin, vanha Tohver, toisinaan helpotuksia?" "En, herra paroni!" "Ainoa ihminen, jolta kuulen tuon sanan!" nauroi Herbert. "Mutta et sinä hyviä juomarahojakaan luotasi lykkää?" "En, herra paroni, en minä saata niin paljon pahaa itselleni tehdä!" Tuolla leikillisyydellään oli vanha, viekas Tohver itselleenkin hankkinut 'helpotuksia' -- sen hän tiesi vallan hyvästi. Nuori paroni ollessaan hyvällä tuulella vietti keskustellen ja leikkiä laskien monta hetkeä tuon vanhan kunniallisen palvelijan kanssa, joka jo kolmekymmentä vuotta oli talossa palvellut. Ja Tohverin pääominaisuus nöyryys ja iloinen mieli, vetivät nuorukaista puoleensa. Juomaraha, jonka Tohver sai, ei ollut suuri, mutta ne muutamat sanat, joilla hän niiden saamiseksi oli suutaan kuluttanut, olivat hyvästi maksetut. Syvä kumarrus, jonka hän maksutta siihen lisäsi, tyydytti nuorta herraa. -- -- -- Paroni Herbert tapasi perheen juhlallisesti valaistussa salissa. Lapset ottivat hänet vastaan uudella riemulla ja veivät hänet istumaan nojatuoliin, jonka ympärille jokainen kantoi oman tuolinsa. Paronitar istui kirsikan punaisella, sametilla päällystetyllä sohvalla ja paroni käveli edes takaisin kädet selän takana pitkin salin lattiaa raitaista mattoa myöten. "Ja nyt kertokaa vihdoinkin kotoiset uutiset!" huusi Herbert, nostaen jälleen pienen Kunon polvilleen. "Sinä, Adelheid, voit alkaa! Et sinä, paha lapsi, viitsinyt minulle liian usein kirjoittaa. Ehkä olit jonkun toisen kanssa ahkerammassa kirjevaihdossa kuin veliraukkasi kanssa?" "Minä vihaan kirjoittamista niinkuin isäkin", nauroi vanhempi neiti. "Eikä minua tätä nykyä huvita mikään muu kuin tanssi. Ja siitä ei mielestäni sinulle kannattanut kirjoittaa." "Miten niin ei kannattanut?" "Niin, sinä varmaankin siellä sait enemmän nauttia tanssimisesta kuin minä, joka vasta viime syksynä ensimmäisen kerran rohkenin sitä tehdä." "Sinä erehdyt, sisareni! Minä en ole Saksassa paljon tanssinut, enkä muutenkaan huvitellut", vastasi Herbert aivan totisena, "minä tein _työtä_!" "Työtä?" Adelheid silmäili puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen veljeänsä. Vanha paroni astui pojan luo, pani kädet hänen olkapäälleen ja virkkoi leppeästi: "Tuo tunnustus, jota en epäile, miellyttää minua, poika! Sinä saat pian näyttää, mitä hedelmiä työsi kantaa. Minä en vastusta, sitä että nuori ihminen nauttii elämästä, mutta hän ei sen puolesta saa työtä unohtaa, varsinkin kun ajat käyvät niin nurjiksi kuin nyt. Meidän täytyy nyt todellakin itse ruveta työtä tekemään monenkertaisella huolella ja voimalla, muuten olemme pahassa pulassa." "Minä tiedän, isä, mitä tarkotat", sanoi poika painaen isän kättä poskeaan vastaan. "Mutta siitä puhumme toisen kerran, kun olemme kahden kesken. Minua huvittavat liian paljon uutiset, jota nyt saan kuulla." Nyt ottivat puheenvuoron naiset, jotka toivat tietonsa ilmoille. Puhujat olivat Adelheid ja Ada. Paronitar lausui vain silloin tällöin jonkun selittävän sanan. Nyt alettiin kertoa lähemmistä ja kaukaisemmista tuttavista, aatelis- ja yliopistosivistyksen saaneista perheistä. Syntymiset ja kuolemat, kihlajaiset ja häät, kaikki onnelliset ja onnettomat tapaukset kerrottiin ja niitä kuunteli veli suurella mielenkiinnolla. "Tiedätkö, Herbert, meillä on myös uusi opettajaneiti?" huusi Kuno samassa. "Vai niin? Minne sitten joutui vanha neiti Ritter?" "Joutui naimisiin", vastasi Raimund. "Hän asuu nyt Tallinnassa." "Ja uusi -- mistä hän tuli?" "Pietarista!" "Ei suinkaan venäläinen?" "Ei, ranskalainen. Setä Stackelberg suositti häntä meille. Hän oli ennen kenraali Dewöidowin luona." "Nuori vai vanha?" "Nuori." "Hyvä vai ankara?" "Hän on täällä vasta toista viikkoa." "Eikö häntä sitten kohta opi tuntemaan?" nauroi Herbert. "Onhan hän teille jo antanut monta tuntia!" "Hän on hyvä", päätti Raimund. "Mutta hän on niin ihmeellinen monessa asiassa", lisäsi Ada miettiväisenä, "niin erilainen kuin neiti Ritter." "Miten niin?" "Hän ei kysy meiltä ainoastaan sitä, mitä kirjassa on, jonka hän antaa meille läksyksi, vaan tahtoo tietää yhtä ja toista, jota ei ole kirjoissa -- -- --. Hän näyttää akkunasta puita ja luontoa ja ihmisiä, ja kysyy sitten mitä mieleen tulee, ja meidän pitää vastata." "Onko se sitten vaikeaa?" "Ei, mutta neiti Marchand selittää aina noita asioita toisin, kuin me hänelle vastaamme. Hän huomaa aina jotakin korjaamista meidän vastauksissamme." "Ja jos te ette vastaa oikein, onko hän paha?" "Ei milloinkaan!" keskeytti Raimund. "Neiti Marchand ei ole paha, vaikka kuinka hullusti vastaisi. Hän selittää joka kerran pitkästi ja laajalti, minkätähden joku asia on niin eikä toisin." "Mutta häntä eivät meidän olot näytä miellyttävän", kertoi Ada. "Miksi niin?" "Hän oli kaksi päivää melkein sairas. Ja sentähden, että hän säikähti ihmisten huutoa, kun heille tallissa annettiin vitsaa." "Lapsi, ei sellaisista asioista puhuta", virkkoi paronitar moittien. "Jos en erehdy, on neiti Marchandilla hieman heikko terveys", lisäsi hän Herbertin puoleen kääntyen. "Ei, mamma, neiti Marchand säikähti", vakuutti Ada. "Kuno ja minä näimme sen selvästi, sillä me olimme hänen kanssaan puistossa. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän alkoi huutaa apua, sillä hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän sanoi myös meille, ettei hän ole tottunut sellaisiin asioihin." Nuoren paronin otsalle ilmaantui pilvi. "Minkätähden te sitten silloin olitte ulkona?" "Kävelimme puistossa." "Ettekö tienneet, mitä tallissa tapahtui?" "Ei -- -- -- Mutta olisi neiti Marchand kuullut huudon huoneeseenkin, sillä nuo ihmiset --" "Ada, johan sanoin sinulle, että sinun pitää olla vaiti!" keskeytti paronitar. Paroni Herbert koitti kääntää puheen miellyttävimpiin asioihin ja kysyi äkkiä: "Onko neiti Marchand kaunis vai ruma?" Nyt vastasi Raimund ja taas kääntyi hänen arvostelunsa neiti Marchandin hyväksi: "Hän on kaunis, Herbert", virkkoi poika innostuneesti. "Hänellä on niin kauniit mustat silmät ja -- siniset hiukset. -- --" "Siniset hiukset", Kuno ja Ada purskahtivat nauruun, mutta Adelheid muikisti punaisia, raittiita huuliaan. "Niin, siniset hiukset", vakuutti Raimund, jonka hämmästynyt katse pysyi totisena, kun hän miettiväisenä silmäili veljeään. "Kun päivän tai tulenvalo lankeaa neiti Marchandin hiuksille, niin ne näyttävät sinisiltä, mutta muuten ovat ne mustat. Kun sinä hänet tapaat, Herbert, niin saat nähdä, että olen oikeassa." "Tuhmaa! Kaikki erehdystä!" huusi neiti Adelheid, ja poikasi kärsimättömästi jalkaa lattiaan. "Neiti Marchand on opettajaneiti niinkuin kaikki toisetkin -- ei viisaampi, ei tuhmempi -- ei kauniimpi, ei rumempi, mutta kyllä paljon oikullisempi kuin vanha hyvä neiti Ritter oli." "Ja nyt kylliksi neiti Marchandista, lapset", kaikui paronittaren kylmä, terävä ääni. "En minä mielelläni suvaitse, että palveluksessa olevasta henkilöstä niin paljon puhutaan, eiväthän he ole niin merkillisiä. Minä luulen, lapset, että meillä on parempiakin puheaineita." Paronittaren toivon mukaan puhuttiin hyvän aikaa toisista asioista, mutta sitten kääntyi huomaamatta puhe jälleen kouluneitiin. Kuno oli maininnut kotiopettaja Gottlieb Lustigin nimen, ja Herbert kysyi, oliko tuo mukava herrasmies vielä virassaan ja mitä hänelle kuului. Herra Lustig oli, nimittäin, noita alkuperäisiä henkilöitä, jonka pelkkä nimi veti ihmisen suun hymyyn. Tosiasia on, että hän opetustuntien perästä kolmena päivänä ei ollut puhunut kuin kolme sanaa, makasi yöllä silmälasit nenällä ja näki unta vain kukista ja ruohoista. Hän oli innokas kasvien tutkija, vaikka hän kyllä yliopistossa oli uskonoppia lukenut. Jo seitsemän, kahdeksan vuotta oli hän ollut opettajana paroni Heideggin luona. "Oo, herra Lustigille on hyvin onnestanut", huusi Kuno. "Hän opettaa nyt neiti Marchandille viron kieltä." Adelheid ja Ada rupesivat nauramaan. "Mitä, teidän ranskalainen neitinne oppii viron kieltä?" kysyi nuori paroni. "Niin!" vakuutti Kuno ja pahastui veljen ja sisaren nauramista. "Minä itse kuulin, kuinka neiti Marchand kysyi Lustigilta, miten viron kielellä sanotaan: kuinka voit? Herra Lustig sanoi sen, mutta kun neiti vielä kysyi toisen kerran, niin ei herra Lustig enää vastannut, vaan kirjoitti hänelle sanat paperille ja antoi hänelle sen." Herbert nauroi. "Siitä minä Lustigin tunnen", sanoi hän. "Mutta minkätähden neiti Marchand sitten oppii viron kieltä?" "Hänestä on kielten oppiminen hauskaa", selitti Raimund vakavana. "Paitse ranskaa, osaa hän vielä saksan ja italian kieltä ja on Pietarissa lyhyessä ajassa oppinut venäjääkin. -- -- Viron kieltä ei hänelle opeta yksin herra Lustig, vaan myöskin Tohver ja Mai. Neiti Marchand osaa jo viron kielellä sanoa: 'hyvää huomenta, hyvää päivää ja hyvää iltaa'." "Onhan teidän ranskalainen sitten kovin kielitaitoinen", ivaili Herbert, kiikuttaen Kunoa polvellaan. "Mutta nyt, lapset, tulkaa minun kanssani! Tohver on varmaankin jo kantanut sisälle minun matkatavarani. Minä toin teille kaikille tulijaisia ulkomailta. Isän ja äidin lahjat tuomme tänne. Lähtekäämme minun huoneeseeni!" Suuri riemu syntyi taas, hyppien ja tanssien pyörittiin veljen ympärillä ja eläköön huudoilla saatettiin häntä salista! Onnesta ja mielenliikutuksesta hymyillen katselivat vanhemmat kukoistavaa, elonhaluista joukkoa. He voivat todellakin sanoa, että heidän avioliittonsa ja perheellinen onnensa oli ollut hyvä. Tämän tunnelman vallassa lähestyi paroni Heidegg äkkiä vaimoaan, otti hänen kätensä omaansa, suuteli sitä, samoin hänen poskeaan ja otsaansa. 5. JULIETTE MARCHAND. Paroni Herbert Heidegg tapasi herra Gottlieb Lustigin ja neiti Juliette Marchandin illallispöydässä. Hän nyökäytti opettajalle kuin vanhalle tuttavalleen, joka tuli huoneeseen vähää ennen ranskalaista neitiä, antoi hänelle ystävällisesti kättä ja teki hänelle monta leikillistä kysymystä, kun neiti Marchand ilmestyi ovelle. Molemmat herrat, jotka oven edessä seisoivat, astuivat hiukan syrjään. Nuori paroni esitti itsensä opettajaneidille -- hän oli ylen kohtelias mutta kylmä niinkuin talon herran tapa oli 'palveluksessa olevia ihmisiä' kohtaan. Hänen edessään seisoi noin kahdenkymmenen neljän vuotinen, tavallisen pitkä ja hoikka nainen yksinkertaisessa, tummanruskeassa arkipuvussa, joka antoi hänen hienoille, kalpeille kasvoilleen vielä valkeamman leiman; erittäinkin neidon korkea ihmeen somasti kaartuva otsa paistoi kuin heleänvalkoinen marmori sysimustain hiusten kehyksestä. Lyhyestä, pintapuolisesta tervehdyksestä hämärässä ovensuussa ei Herbert vielä saanut täysin selvää käsitystä ranskalaisen ulkomuodosta. Neiti Marchand kumarsi hiukan herralle ja rouvalle ja asettui heti määrätylle paikallensa Adan ja Kunon väliin ja opettaja Lustig istui hänen vasemmalla puolellaan, Kunon ja Raimundin välissä. Nämä paikat olivat pöydän alapäässä. Ylempänä istui vanha paroni pöydän päässä, paronitar hänen oikealla puolellaan ja Herbert ja Adelheid äitiään vastassa. Sekä herra Lustig että neiti Marchand olivat paroni Herbertin kaukaisemmat vastaistujat. Pöytää valaisi kirkkaasti kaksi suurta hopeista, monihaaraista kynttiläjalkaa. Nyt siis saattoi nuori paroni kirkkaammassa valaistuksessa selvemmästi nähdä opettajaneitiä. Keskustellessaan isän ja äidin kanssa Herbert herra loi tutkivan katseen neitoon. Samassa hänen puheensa keskeytyi ja silmä kiintyi häneen; vasta kun vanha paroni siitä huomautti, lopetti hän lauseensa. Nyt alkoi Herbert useammin katsella opettajaneitiä ja hänen puheensa kävi harvasanaisemmaksi ja hän kuunteli hajamielisemmin toisten keskustelua. Ihmeellinen tunne valtasi Herbertin. Hänen mieleensä nousi kysymys: missä olet nähnyt tuon ihmisen? Hän katseli uudestaan neitiä ja hänen täytyi tunnustaa, että tuo ulkomuoto oli hänelle vieras. Mutta kun hän sitten jälleen katsoi ja käänsi äkkiä silmänsä muualle ajatellakseen, tuntui jälleen aivan kuin olisi hän ennen nähnyt nuo kasvot. Tuo ihmeellinen tunnelma uudistui yhä. Herbert ajatteli, oliko kenties neiti Marchand jonkun hänen tuttavansa näköinen. Hän ei keksinyt ketään, johon tuo arvelu olisi voinut sopia. Vai oliko hän tuollaisia kasvoja nähnyt jossakin kuvassa? Mutta missä? Turhaan vaivasi hän päätään tuonkin pulman selvittämiseksi. Ja kun hän sitten uudestaan tutki ranskalaisen ulkomuotoa, pudisti hän päätään omalle erehdykselleen, sillä nuo kasvot olivat hänelle täydellisesti tuntemattomat. -- -- -- Herbert huomasi Raimundin olleen oikeassa sanoessaan Juliette Marchandia kauniiksi. Mutta hän ei ollut tavallinen kaunotar, vaan hänessä oli jotakin tavattoman viehättävää. Ei hän niin varsin kaunis ollutkaan, mutta hänen kasvoissaan oli erikoinen, sanomaton sulous, jota suurimmalta kaunottarelta saattaa puuttua. Tuo sulous esiintyi kasvonilmeissä, katseessa, suunliikkeissä, hänen olennossaan, kun hän istui, nosti kättä tai puhui. -- -- -- Ja Raimund oli myös oikeassa sanoessaan, että hänellä oli kauniit silmät ja siniseltä välkkävät hiukset. Ne olivat todellakin harvinaisen kauniit tummat silmät, jotka ihmelampun tavoin valaisivat hänen aito valkoista ihoaan, ja tulen valolla oli neidon tukalla todellakin tumman sinertävä häive. Nuori paroni halusi päästä keskusteluun neiti Marchandin kanssa saadakseen kuulla hänen ääntänsä. Hän odotti kärsimättömänä tilaisuutta, voidakseen loukkaamatta vanhempiaan, jotka hänen kanssaan puhuivat, alottaa keskustelun myös palveluksessa olevien henkilöiden kanssa. Vihdoin tuli sellainen väliaika, mutta peittääkseen tunteitaan Herbert kääntyi Gottlieb Lustigin puoleen kysyen jotakin. Tuo pienenläntä, suuripäinen ja alati vaikeneva herrasmies käänsi pienet silmänsä, joita kiiltävät silmälasit varjosivat ja joiden väriä ei kukaan tiennyt, tarkkaavasti nuoren paronin puoleen ja koitti vastata hänen vähäpätöiseen kysymykseensä niin vähillä sanoilla kuin mahdollista, ja katseli sitten taas alas lautaseensa. Herbert teki varovaisena vielä toisen kysymyksen ja kun hän nytkin oli saanut samanlaisen asiallisen, mutta lyhyen vastauksen, kääntyi hän pienen väliajan perästä opettajaneidin puoleen. "Teidän kotonne on Sweitsissä, neiti Marchand?" "Niin, herra paroni, Genfissä." Neiti puhui kevyellä sweitsin murteella saksaa. Mutta itse kieli ei pannut kysyjää kuuntelemaan, vaan ääni, joka pöydän toisesta päästä kohtasi hänen korvaansa. Tuo matala, pehmeä äänikin, joka kaikui kuin metallikellon helinä, toi Herbertin mieleen jälleen kysymyksen: missä olet tuon äänen kuullut? Ja hänen täytyi pitemmän aikaa ajateltuaan taas vastata: en missään, vaikka se kyllä tutulta tuntuu. "Genfissä", toisti hän. "Oi, minä tunnen tuon sievän kaupungin sinisen järven rannalla, viheriärantaisen joen suussa. Viime kesänä kävin katsomassa teidän kaunista kotimaatanne. Minun oli vaikea sieltä erota. En olisi voinut uskoa, että vuorilla on niin tenhoava vaikutus ihmisen mieleen." "Te rakastatte luontoa, herra paroni?" Jälleen tuo matala, kumiseva kellonääni -- jälleen tuo voimakas tunne: sinä olet tuon tai tuollaisen äänen ennen kuullut! "Niin, neiti Marchand, minä opin rakastamaan luontoa, vasta teidän vuorillanne, järvillänne, laaksoissanne ja rotkoissanne. Minä sepitin Rigin huipulla ensimmäisen runoni -- päivän noususta." "Te runoilette?" "En tavallisesti!" nauroi Herbert. "Se oli minun ensimmäinen ja viimeinen kokeeni. Ystäväni varottivat minua rupeamasta joutavalle uralle. -- -- -- Mutta kuinkas teitä meidän maamme miellyttää, neiti Marchand?" "Luonnon puolesta?" "Oi, eihän meidän karu luontomme voi teitä miellyttää." "Kyllä, herra paroni, luonto herättää aina mieltymystä, ilmaantukoon se minkä muotoisena tahansa. Karuinkin luonto herättää tiedon halua, herättää huomiota ja siinä on jotakin rakastamisen arvoista." "Iloitsen, että luontomme teitä edes jossakin määrin miellyttää. Mutta minun kysymykseni tarkotus oli laajempi." "Miellyttääkö minua maa ja kansa?" "Niin, neiti Marchand, minä kuulin lapsilta, että te tahdotte oppia meidän talonpoikain kieltä. Siitä päätän, että teillä on aikomus jäädä maahamme pitemmäksi aikaa." "Ei", vastasi Juliette, "sitä tarkotusta varten en tahdo viron kieltä oppia. Minua se kieli miellyttää sievän pehmeän sointunsa vuoksi, ja toiseksi tahtoisin kansan kanssa, jonka joukossa oleskelen, puhua sen omalla kielellä." "Meidän kansamme herättää teissä mielenkiintoa." "Minun mielenkiintoani herättää joka kansa, herra paroni -- voisimpa sanoa joka ihminen." Vanhemmat silmäilivät toinen toisiaan, ikäänkuin puoleksi pilkaten olisivat sanoneet: joka kouluneidillä on omituisuutensa. Paroni Herbertkin ihmetteli tätä vastausta, mutta hän ei nauranut. "Hm", hän sanoi, "minä luulen että maailmassa on paljon ikäviä kansoja ja ikäviä ihmisiä, mutta me emme voikaan puhua kansasta, kun ajattelemme talonpoikiamme; kansa, jonka keskuudessa on eri säätyluokkia, voi ehkä monipuolisuutensa tähden herättää viehätystä, erittäinkin sen sivistyneet luokat. Mutta ne ihmiset, jotka täällä viron kieltä puhuvat ovat kaikki samaa säätyluokkaa -- talonpoikia ja sen lisäksi hyvin ikäviä talonpoikia." "Siinä asiassa olen toista mieltä." Paronitar Heidegg silmäili miestään. Neiti Marchandin vastaus ei häntä nähtävästi miellyttänyt. "Ja mitä mieltä, neiti Marchand?" kysyi Herbert. "Olen huomannut, että nuo talonpojat ovat hyvin ahkeria työmiehiä -- sekin jo minua miellyttää." "Vai ahkeria!" alkoi vanha herra nauraen. "Niin, niin, neiti Marchand, minä näen kuinka vääriin käsityksiin nainen voi joutua pintapuolisine huomioineen! Vai meidän talonpoikamme ahkeria! Johan virolaisten laiskuus on sananparreksi tullut!" "Mutta olenhan nähnyt, että he ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään eivätkä pidä yötyötäkään liian raskaana? Ja sen lisäksi ovat he sittenkin niin kurjan köyhiä! Minun kotimaassani ei ole työpäivä läheskään niin pitkä, yötyö on kokonaan tuntematonta ja talonpojat elävät monta kertaa paremmin, huolimatta siitä, ettei heillä ole tasaista peltoa paljon ensinkään." "Tunnetteko te sitten kotomaanne maanviljelysoloja?" kysyi paroni Heidegg. "Hiukan. Minun isälläni oli suurellainen maito- ja juustotalous maalla, ennenkun muutimme kaupunkiin asumaan." "Te mainitsitte yötyön, neiti Marchand", virkkoi paroni Herbert, "ja tarkotatte varmaan meidän riihenpuimista. Mutta se on vain väliaikainen työ, joka on meille välttämätön -- -- -- Ja mistä te päätätte, että meidän talonpojat ovat niin köyhiä?" "Sen päätän heidän asunnoistaan, vaatteistaan ja ruuastaan. En ole missään nähnyt niin kurjia majoja, niin viheliäisiä vaatteita ja niin mustaa leipää -- -- --. Luulin, että se mitä näin talonpoikien syövän oli turvetta. Mutta se oli, niinkuin lapset sanoivat leipää." Kuno ja Ada rupesivat kovasti nauramaan ja todistivat, että neiti Marchand oli todellakin luullut talonpoikain leipää turpeeksi. Neiti oli maistanutkin sitä -- -- ja jäänyt siihen luuloon, että se ei ollut leipää. "Te katsotte ulkomaalaisen silmillä meidän olojamme, neiti Marchand", sanoi Herbert ikäänkuin anteeksi pyytäen. "Oletteko olleet jossakin Venäjän moisiossa?" "En!" "Sitten päättäisittekin toisin." "Mutta oletteko te, herra paroni, olleet Venäjällä?" "En ole. Mutta ne olot tunnen kirjallisuudesta." "Jos meidän talonpojat ovat köyhiä", virkkoi vanha paroni syödessään, jolloin hänen pitkät viiksensä vilkkaasti liikkuivat ylös ja alas, "niin se kaikki tulee heidän laiskuudestaan, huolimattomuudestaan ja velttoudestaan. Viimeksimainittu on laiskuuden rinnalla virolaisen päävikoja." Ymmärtäväisesti ja tyynesti lausui kouluneiti: "Siitä ollaan eri mieltä, herra paroni. Olen lukenut, että virolaisilla on arvokkaita kansanlauluja, muiden muassa suuri kertomarunoelma, joka hyvin vetää vertoja pohjoismaisille, kuuluisaksi tulleille kansanepoksille. Siitä käy selväksi, että Viron kansa on lahjakasta taikka ainakin on ollut. Olenko erehtynyt, herra paroni?" "Talonpoikaimme lauluista en minä todellakaan tiedä mitään!" nauroi vanha paroni. "Arvaan, että ne enimmästi ovat kylän räätälien ja vanhain ämmäin tekemiä." Tuota pilantekoa nauroivat paronitar ja kaikki lapset. "Mutta heidän lauluhenkensä ei tee heitä vähintäkään virkummiksi eikä viisaammiksi", lisäsi vanha paroni. "Näettehän jo heidän ulkomuodostaan, minkä hengen lapsia ovat." Juliette Marchand aikoi jotakin vastata, vaan paroni käänsi puheen toisiin asioihin. Näytti, kuin olisi hän katunut, että hän _naisten_ kanssa, etenkin palveluksessa olevan naisen kanssa sellaisista asioista rupesi puhumaan. Ja että paronitar niin innokkaasti kävi kiinni uuteen puheenaineeseen, osotti, että hänkin oli tuota väittelyä pitänyt sopimattomana. Muuten oli nyt valittu sellainen puheenaine, ettei opettajaneidin sopinut siihen ottaa osaa. Kohta sen jälkeen noustiin pöydästä, ja kun neiti Marchand kysymykseensä, vieläkö häntä siellä tarvittiin, sai kieltävän vastauksen, erosi hän herra Lustigin kanssa seurasta. Tuskin olivat molemmat lähteneet huoneesta, kun Raimund astui Herbertin eteen, asetti kädet vasten rintaa ja varmana kuin ainakin asiantuntija kysyi: "Enkö ollut oikeassa sanoessani, että hän on kaunis?" "Olit, poikaseni!" vastasi Herbert yhtä varmasti. "Eivätkös hänen hiuksensa ole valkean valolla siniset?" "Sinulla on tarkka silmä, Raimund!" "Hän siis sinua miellytti?" "Miellytti? Sitä en vielä tiedä", vastasi Herbert ajatuksissaan ikäänkuin kauvas eteensä katsoen. Hän pani kädet pojan olkapäälle ja käveli hänen kanssaan verkalleen toiseen huoneeseen. Paronitar näytti hermostuneelta. "Nuo ranskalaiset näyttävät seuroissa tahtovan vetää huomiota itseensä", virkkoi hän salissa asettuen istumaan. "He ovat toisinaan niin liian rohkeita ja vapaita, että sitä on kiusallinen nähdä ja kuulla." "Kuinka niin?" kysyi Herbert, jääden äidin nojatuolin taakse seisomaan. "Etkö sinä sitä itsekin huomannut? Nainen nyt rupeaa herrojen kanssa väittelemään ja vielä päälliseksi oman isäntänsä kanssa." "Ja asioista, joista hän ei tiedä mitään", lisäsi samoin moittien vanha paroni. "Onhan se jo aivan suunnatonta." "Mutta neiti Marchandilla on itsenäiset mielipiteet --" koitti Herbert lepyttää. "Mielipiteet! Mielipiteet! Naisten tavalliset luulottelemiset!" nauroi vanha herra pilkallisesti. "En ymmärrä, mitä hyötyä minun lastenkasvattajallani on tuollaisista otaksumisista!" "Tahtoisin huomauttaa, että neiti Marchand vain vastasi minun kysymyksiini", koitti Herbert selittää. "Minä kysyin, miten häntä meidän maamme miellytti ja hän lausui siitä mietteensä. Se juuri minua viehätti, että hän sen suoraan teki." "Hän tuntuu kovin nenäkkäältä ja seottaa itsensä asioihin, jotka eivät koske häneen", pahotteli rouva edelleen. "Äiti, sinun tuomiosi ovat mielestäni liian ankarat", virkkoi nuori paroni. "Neiti Marchandilla on terävä huomiokyky ja avonainen silmä kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja nuo ominaisuudet eivät ole halveksittavat varsinkaan lasten kasvattajalla. Minun mielestäni ymmärtää sellainen opettaja paljon paremmin asettua lasten kannalle, kuin moni kuiva, eloton opetuskone, niinkuin vanha, lihava neiti Ritter oli." "Noh, neiti Ritter ei tehnyt meidän lapsiamme kuiviksi, niinkuin näet!" "Jumalan kiitos, ettei hän sitä voinut!" nauroi Herbert. "Poika, poika", varotti vanha paroni sormeaan ojentaen. "Sinä tulet ulkomailta -- minä pelkään, että olet salaa rajan yli tuonut noita uudenaikaisia aatteita." "Jumala varjelkoon, isä! Minä vain puhun sitä, mikä jokaiselle on selvää. Vielä kunnioitan vanhaa vakaantunutta katsantotapaa -- -- -- Ja nyt hyvää yötä, äiti, hyvää yötä, isä! Tunnempa jo koko lailla matkaväsymystä." Hän antoi molemmille suuta, samoin lapsille ja lähti huoneeseen. Mutta vaikka hän tosin oli väsynyt ja uninen, istui hän kuitenkin vielä vastapäätä sänkyä olevalle matalalle leposohvalle, sytytti sikarin, ojensi itsensä ja alkoi katsella sinisiä savurenkaita, jotka nousivat kattoa kohti. Ihmeellistä! Joka renkaassa oli hän huomaavinaan kasvot, ensiksi epäselvät, mutta vähitellen suuremmat ja selvemmät, ja vihdoin hämärään kadoten. Mutta yhä uudestaan ne ilmaantuivat ja -- katosi samaten. -- -- -- Herbert otti vaatteet yltään, heittäytyi sänkyyn ja sammutti kynttilän. Pilkkoinen pimeä vallitsi huoneessa. Hän luuli nyt petollisten mielikuviensa katoavan. Hän erehtyi. Nuo valkeat, vakavat kasvot, pohjattoman syvät tummat silmät olivat hänen edessään ja hänen mieleensä nousi voimakkaana taas tuo kysymys: missä olet sinä ennen nähnyt nuo kasvot? -- -- -- Neiti Juliette Marchand oli myös omassa pienessä huoneessaan vielä ylhäällä. Sievästi oli hän sen somistanut kotoaan tuoduilla pienillä muistoilla. Nurkassa, eräällä hyllyllä olivat isän ja äidin sekä veljien ja sisarten kuvat sievissä kehyksissä ja siellä oli vielä muutamia korukapineita; sohvalla ja nojatuoleilla omatekoiset pitsipäälliset, lattialla matot. Kevyt hieno tuoksu kuin kukkasista täytti huoneen. Neiti Marchand istui toisella nojatuolilla, taivutti päätään taaksepäin kättensä varaan ja katseli tarkasti erästä syksyistä puolipyörtynyttä kärpästä, joka surisi valkeiden akkunaverhojen välissä. Samassa nousi hän ylös ja avasi oven. Hän oli kuullut lyhyitä, hiipiviä askeleita. Hän tunsi ne. Noin kulki Tohver pitkän käytävän läpi. Vanha kamaripalvelija lähestyi ovea, josta tulenloisto valaisi hämärää eteistä. "Tohver!" "Mitä, neiti." "Joko te menette maata?" "Kyllä kohta, neiti." "Voisitteko vielä viideksi minutiksi tulla minun luokseni?" "Jos neiti tahtoo." Tohver puhui kouluneidin kanssa saksaa. Hän oli ylpeä, että sai edes jonkun kanssa sitä kieltä käyttää. Kolmekymmentä vuotta oli hän itsekin nuorella ijällä sitä suurella vaivalla oppinut, eikä hän sittenkään isäntäväeltään saanut sitä kunniaa, että he olisivat häntä saksan kielellä puhutelleet. He eivät sallineet kamaripalvelijan puhua samaa kieltä kuin he itse, vaan pitivät häntä ikäänkuin alemmalla asteella antaessaan hänelle käskyjä "maankielellä", jota ainoastaan talonpojat puhuivat. Kerran oli Tohver suorastaan pyytänyt, että paroni puhuisi hänelle saksaa, kun hän sitä jo hyvin ymmärsi, vaan silloin oli paroni ruvennut häntä armottomasti pilkkaamaan, ja sanonut, että sitten hänen piti joka röhkivän porsaankin kanssa ruveta saksaa puhumaan -- nehän ymmärsivät sitä paremmin kuin Tohver -- -- -- Ja paronitar oli suorastaan häneltä kieltänyt saksankielen oppimisen. Harvoin oli siis kamaripalvelija raukalla tilaisuutta käyttää tuota kalliisti opittua kieltä ja hän koitti nyt lohduttaa itseään sillä, että hän tuon tuostakin osasi opettaa sisäneitsyelle Maielle saksan kieltä. Mutta hänelle selvisi ettei hänen kielitaitonsa niin huono ollut, koska tuo ranskalainen neiti sai selvän melkein joka lauseesta. Kuinka kiitollinen hän siitä tälle oli. Tohver astui kouluneidin kamariin. Käskyä odottaen jäi hän ovensuuhun seisomaan. "Istukaa, Tohver! Istukaa tuohon minua vastapäätä!" "Kas vain", arveli Tohver, "tuo on ainoa parempi ihminen, joka minusta sentähden välittää, että osaan saksan kieltä." -- -- -- Ja sekä hämmästyneenä että ylpeänä istuutui hän. "Tohver, te olette varmaankin virolainen?" alkoi neiti Marchand, painaen kynällä ruusunvärisiä kynsiään. "Minä? En neiti." "Kuinka? Ettekö te ole virolainen?" "En! Puhunhan minä saksankin kieltä -- -- -- Minun vanhempani olivat virolaisia." "Teidän vanhempanne olivat virolaisia, mutta te ette, sitä minä en ymmärrä!" "Niin -- näettekös neiti. Virolaiset ovat talonpoikia -- mutta minä en ole talonpoika, olen paronin palvelija ja puhun saksaa." Neiti Marchand nauroi. Hän alkoi ymmärtää: virolainen merkitsi täällä maassa talonpoikaa ja talonpoika merkitsi virolaista. Sehän oli jo itsessään opettavaista, mutta hänen oli aikomus muutakin kysyä. "Tahtoisin tietää, Tohver, oletteko te tässä maassa kasvanut ja tunnetteko täydellisesti kansaa?" "Tietysti, neiti." "Ja rakastatte tätä kansaa?" Tuo oli pulmallinen kysymys. Tohver väänteli itseään sinne tänne ja katseli neitiin kuin apua pyytäen, ja neidin sysimustat silmät olivat kiinnitetyt häneen. Ei hän tuota kysymystä ymmärtänyt. "Minä tahtoisin teiltä saada tietää, Tohver, lausui kouluneiti lempeästi silmäillen palvelijaa, onko meidän moision talonpojilla hyvä vai huono elämä? Ovatko he rikkaat vai köyhät? Ovatko he onnelliset vai onnettomat? Onko heillä vähän vai paljon työtä? Ovatko he tyytyväisiä elämäänsä vai toivovatko parempia päiviä?" Tohverin kasvot ikäänkuin valkenivat -- hän ymmärsi. Mutta ennenkun vastasi, katsoi hän arasti ympärilleen ja näytti kuuntelevan ovenpuolelta. "Ei neiti", supatti hän kurottaen kaulaansa eteenpäin: "he eivät ole rikkaita, eivät onnellisia, eivätkä tyytyväisiä elämäänsä! Heillä on todellakin koiranpäivät! -- --" "Miksi niin?" "Raskas työ -- akanainen leipä -- vitsat." "Onkos niin joka moisiossa?" "Niin, herraa myöten. Jossa on hyvä herra, siellä on vähemmin vitsoja. Työkin on moniaassa moisiossa hiukan helpompi, mutta ei paljon. Rikkaita talonpoikia en tunne." "Ovatko heidän peltonsa niin huonoja?" kysyi neiti Marchand. "Eivät ne hyviäkään ole", vastasi Tohver, "ja he eivät saa niitä hyvään kuntoon." "Miksi ei?" "Sentähden että moision työ vie heidän aikansa." "He tekevät siis moisiolle enemmän työtä kuin itselleen? Maksaako moisio heille niin hyvää palkkaa?" "Palkkaa? He eivät saa moisiolta kopeekkaakaan palkkaa", hän sanoi. "Kuinkas? Tekevätkö he moisiolle työtä palkatta?" "Tekevät, neiti! Moisiolle heidän pitää työtä tehdä ja kuka heille siitä palkan maksaa?" "Pitää? Kuinka niin -- _pitää?_ Minun tietääkseni eivät tämän maan asukkaat enää ole henkiorjia." "Mutta he asuvat moision herran maalla ja sentähden täytyy heidän moisioon tehdä työtä." "Eivätkö he siitä maksa veroa?" "Maksavat kyllä neiti, työllään _maksavat_ he veron." "Eikö rahalla?" "Mistä talonpojat niin paljon rahaa ottavat! Ja kuka sitten tekisi moision työt?" "Onkos talonpoikain vero sitten korkea? Tarkotan -- onko heillä tuon veron tähden niin paljon työtä, että heidän täytyy jättää omat peltonsa huonoon kuntoon?" "On, neiti", virkkoi Tohver, jälleen arasti katsellen oveen päin ja hiljentäen ääntään. "Minun vanhempani sanoivat aina, ettei henkiorjuus niin kova ollutkaan kuin työorjuus. Työ oli ollut helpompaa ja talonpojat olivat monessa paikassa tulleet paljon paremmin toimeen kuin nyt. -- -- Mutta -- älkää panko, neiti, pahaksenne jos kysyn -- minkätähden neiti näitä asioita niin kovin kyselee?" Juliette nauroi. Hän oli heti huomannut kamaripalvelijan ihmettelevän hänen kysymyksiään ja piti sen aivan luonnollisena. Sillä mitä paroni Heideggin lasten kasvattajaan nämä asiat kuuluivat, mitä talonpoikain työ ja elämä häntä liikuttivat? Näin saattoi Tohver omalta näkökannaltaan ajatella. "Minä tahdon kertoa teille, minkätähden otan osaa näihin asioihin", vastasi neiti ja hänen mustiin silmiinsä nousi kyyneleitä. "Olin tässä moisiossa ollut vain muutaman päivän, kun eräs tapaus minua niin säikähdytti, että sairastuin. Täällä piestiin ihmisiä. Heitä lyötiin niin, että jokainen voi kuulla heidän sydäntä särkevät tuskanhuutonsa! Se kävi sydämmelleni, Tohver. Minä säälin noita ihmisiä ja kun kuulin että tuo talonpoikain piekseminen täällä on yleisenä tapana, ja että heitä voidaan pienimmästäkin rikoksesta lyödä, niin säälin _kaikkia_ teidän talonpoikianne. Minun myötätuntoni heitä kohtaan yhä eneni, kun huomasin ettei heistä kukaan täällä välittänyt, että heitä _halveksitaan_ -- sitten vielä halveksitaan, kun he niin kurjissa hökkeleissä elävät, niin mustaa leipää syövät ja niin kurjissa vaatteissa ovat ja niin raskasta työtä tekevät. En ole tuollaista ennen nähnyt, Tohver!" Hän oli puhunut hitaasti ja selvästi pannen painoa jokaiselle tärkeämmälle sanalle, että kamaripalvelija puutteellisella saksankielen taidollaan paremmin olisi häntä ymmärtänyt. Tohver oli todellakin ymmärtänyt pääsisällön hänen sanoistaan, mutta katseli sittenkin neitiä niin oudosti, kuin ei olisi kaikesta selvää saanut. Ihmeellinen herrasneiti tuo opettaja oli. Neiti Ritter kuuli kyllä usein talonpoikain huutoa, kun heitä rangaistiin, mutta ei hän sittenkään koskaan kysellyt talonpoikain oloja eikä elämää! -- -- -- Tohverilla itsellään ei myöskään ollut aivan kovettunut sydän lähimmäisen kärsimyksiä kohtaan; hän oli myös pitkän palveluksensa aikana nähnyt asioita, jotka hänenkin rintaansa polttivat ja panivat hänen kätensä salaa puristautumaan nyrkkiin, sillä vääryys oli toisinaan liian räikeä. Mutta kun ihminen aina näkee yhtä ja samaa, niin hän tottuu kaikkeen, varsinkin kun hän ei voi oloja verrata toisenlaisiin. Hän alkaa pitää luonnollisena sitä, jota hän muuten oudoksuisi ja ihmettelisi, hän käy kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisen kärsimyksille ja asioille, jotka ovat joka paikassa tavallisia; ihmiset eivät enää huomaa julkisen vääryyden kataluutta. -- -- -- Sentähden ihmetteli Tohver tuota vierasta naista, joka kiihottui asioista, joita ei täällä kukaan minään pitänyt, joista hienot ihmiset, etenkin "saksat" eivät hyvän tavan vuoksi edes voineet puhua. -- -- -- "Teiltä, Tohver, pyysin senkin tähden selitystä, että te ette säätynne puolesta ole kumpainenkaan -- ette talonpoika ettekä moision omistaja", puhui neiti Marchand edelleen. "Teidän ei siis tarvitse kumpiakaan kiittää eikä laittaa -- -- -- Ettekö voisi minulle nyt lähemmin selittää, kuinka paljon talonpojilta vuokrasta vaaditaan moisioon?" Kamaripalvelija kävi araksi. Hänen silmänsä ei nyt kääntynyt ainoastaan oveen päin, vaan vielä seinillekin. "Eihän neiti vain saksoille puhu, että me näistä asioista olemme keskustelleet?" kysyi hän arasti ja hämmästyksestä nauraen. "Pidetäänkö näitä asioita sitten salassa?" ihmetteli neiti. "Minä luulen, että jokainen tietää, kuinka paljon talonpojat tekevät työtä moisiolle?" "Niin oikein, neiti, niin oikein, -- mutta joka on parempi, se on parempi." "Jos te itsellenne siitä pahaa pelkäätte, niin tietysti täytän toivonne", vastasi Juliette äkkiä. Tohver veti tuolinsa lähemmäksi neitiä. "Minä voin neidille paljonkin puhua", supatti hän kaula pitkällään, "mutta paras olisi, jos toisen kerran toisin teille herran kirjoitushuoneesta verokirjan -- tiedän, missä se siellä on." "Verokirjan -- mikä se on?" "Siihen on kirjoitettu melkein kaikki, kuinka paljon työtä talonpoikain tulee tehdä maansa edestä ja mitä hän muuten maksaa, vaikka ei aina niistäkään asetuksista lukua pidetä." "Te aijotte siis tuoda minulle tuon kirjan herran tietämättä? Ei, Tohver, sitä en salli. Jos tahtoisin sen lukea, niin pyytäisin sen paronilta itseltään. Mutta olen tyytyväinen jos vain yleensä selitätte, kuinka kova työvero talonpojilla on. Minä olen maanviljelijän tytär ja saan varmaankin selvää teidän puheestanne." Tohver alkoi murteellisella saksan kielellä selittää. Hänelle helpotuksena oli se, että hän hyvin tunsi talonpoikain olot ja neiti Marchand helposti ymmärsi, mitä hän tarkotti. Hän kertoi tarkkaavalle kuulijalleen yleensä kaikista työpäivistä, mitä minkin suuruisella talolla moisioon on tehtävä, kuvasi työn laatua, työpäivän pituutta taikka urakkatyön suuruutta. Sitten kertoi hän, mitä kototöitä heillä oli moision hyväksi tehtävä, sekä vihdoin mitä yleisiä maksuja vielä oli moisiolle, kunnalle, kirkolle ja kyytilaitokselle, joita talonpojan piti maksaa viljavaroistaan ja kaikista tuloistaan. Esimerkiksi otti hän erään moision kuusipäiväisen verotalon, jonka maa-ala yleensä oli noin 18 tynnyrin alaa. Neiti Marchand kuuli, että sellaisesta talosta piti pitkin vuotta moisiossa pidettämän työssä kaksi miestä ja hevonen kuusi päivää viikossa. Näitä kahta ihmistä nimitetään "päivätyöläisiksi" ja "päivämiehiksi". Heitä täytyy talonmiehen ylläpitää yksinomaan moision työtä varten ja siihen lisäksi hevosta tai hevosia, joita päivätyöläinen tarvitsee. Sitten on vielä paljon töitä, joiden tekemiseen tarvitaan yksi kaksi tai useampi aputyöläinen ja toisinaan pitää heilläkin olla hevonen. Näitä töitä sanotaan "aputöiksi". Perheenmiehen täytyy sitä varten vielä pitää moisiossa "apuhenkiä", mutta toisinaan noudetaan moision työorjuuteen isäntä itsekin ja myöskin emäntä, jos joku työ on kiireellistä tai huolellisesti tehtävä. Aputöiksi luetaan: kylvöpäivät, lannanvetopäivät, äestämispäivät, heinäpäivät, leikkuupäivät, karjapäivät, lampaankeritsemispäivät, pellavanharjaamispäivät, kuormanvetopäivät, viinankeittopäivät ja vielä monet muut. "Kuinka paljon noita työpäiviä sitten kaikkiaan vuotta kohti tulee?" kysyi Juliette. "Jos oikein muistan, niin tulee hevospäiviä noin kolme sataa ja miespäiviä melkein kolme ja puoli sataa -- yhteensä siis yli kuusi sataa päivää." "Eikä siinä ole vielä kaikki mitä moisio talonpojalta vaatii." "Oi ei", nauroi Tohver. "Syksyllä ja talvella, jolloin kiireellisiä töitä ei ole ja jolloin talonpoikakin tahtoisi vetää henkeään kesäisestä ja syksyisestä raatamisesta, rupeavat naiset tulisella kiireellä tekemään moision tarpeeksi käsitöitä. Heidän pitää loukuttaa ja harjata viisitoista leiviskää pellavia, sitten kehrätä kahdeksan naulaa hienoimmaksi langaksi ja ne kankaaksi kutoa, taikka sen asemesta kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa villoja, taikka sitten kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa tappuroita. -- -- -- Ja nyt tulemme maksuihin, neiti." "Maksuihin? Vieläkö niitäkin on?" "Vielä. Talonpojan pitää moisiolle antaa osan kaikesta viljastaan, karjastaan ja käsitöistään. Kaikista pitää hänen antaa 'kymmenykset', kaksi tynnyriä rukiita, kaksi ohria, kaksi kauroja ja neljäkymmentä leiviskää heiniä. Sitten tuo talonpoika moisioon vielä lampaan, jota sanotaan 'kohtulampaaksi', kaksi 'kohtukanaa' ja kaksi 'kohtuhanhea', kolmekymmentä 'kohtumunaa', yhden neljävakkaisen 'kohtusäkin', kolme naulaa 'työmarkkalankaa', hienoa kuin henki, omista pellavista kehrättyä, muutamia lehmän kytkyitä, muutama pari kylpyvastoja, neljäkymmentä leiviskää olkia, ja viisi syltä puita. -- -- -- Mutta sitten on vielä valtiolle maksettava henkiraha. Sen maksaa moisio, kun talonpoika hänelle siitä tekee 38 miespäivää." -- -- -- Sitten Tohver selitti, ettei työpäivien luku ja maksujen suuruus kaikissa kuusipäiväisissä taloissa ollut yhtä suuri, vaan vaihteli hiukan maan hyvyyden mukaan. Pienemmillä taloilla oli tuloihin nähden verrattain suuremmat maksut ja työt suoritettavina. Ja eri moisioissa olivat myös erilaiset verokuormat. Julietten oli vaikea saada selvää kaikista niistä oudoista vieraskielisistä sanoista, joita Tohver hänelle luetteli, mutta sen hän ymmärsi, että talonpojan siitä pienestä maakappaleesta, joka tuskin antoi hänelle ja hänen perheelleen niukan elatuksen, piti tehdä kaikki moision työt, ettei herran tarvinnut pitää ainoatakaan palkattua työmiestä ja että talonpojan vielä omista pienistä tuloistaan piti ylläpitää moision elintarpeita. "Joko nyt vihdoinkin on kaikki, vai keksittekö vielä jotakin?" "Niin, neiti", vastasi Tohver. "Nämä maksut ovat omalle moisiolle. Mutta talonpojalla on vielä yleisiä maksuja. Kunnan viljavarasto-aittaan antaa hän jonkun mitan talvi- ja suviviljastaan, sitten papille joka viljalajista yhdeksän kappaa, kuorman puita, naulan pellavia, heiniä ja päreitä. Lukkarikin saa naulan pellavia, jonkun kapan rukiita ja ohria sekä heiniä. -- -- -- Talonpojan täytyy sitten vielä pitää huolta kyytihevosten ylläpidosta, joilla ainoastaan saksat ajavat, nimittäin silloin, kun eivät huonon tien tähden henno vaivata omia hevosiaan. Kestikievariin tulee hänen joka kuukausi viedä kaksi vakkaa kauroja ja kahdeksan leiviskää heiniä. -- -- -- Samoin ylläpitävät talonpojat moision vartijan -- saman, joka heille tallissa antaa vitsoja." "Mutta sanokaa, Tohver mitä jää sitten talonpojalle itselleen?" "Akanainen leipä, jota ei tohdi viedä tulen läheisyyteen", nauroi kamaripalvelija. "Mitä se merkitsee?" "Silloin palaa leipä kuin turve." Neiti Marchand ymmärsi: olihan hän itse tuota leipää verrannut turpeeseen. "Mutta kun talonpoika moisioon tekee niin paljon päiviä", kysyi hän hämmästyneen näköisenä, "kuinka hän sitten saa aikaa omaan maanviljelykseensä, leikkaamiseen, heinäntekoon, riihenpuimiseen ja semmoisiin?" Tohver kohotti olkapäitään. "Ottakoon, mistä tahansa! Kuka sitä kysyy? Kauniilla ilmalla ole koko perheväkinesi moision heinämaalla ja leikkuupellolla -- oma heinä vanhenee kovalla päivänpaisteella tai jää sateeseen ja vilja varisee maahan. Silloin tällöin eli ehkä vaan pyhäpäivänä, voi talonpoika kiireellä työajalla ajatella omiakin töitään. Mutta moision päivät pitää olla tehdyt ja kaikki maksut suoritettuina." Neiti Marchand oli noussut ylös. Hän käveli jonkun kerran edestakaisin yli huoneen ja avasi sitten akkunan, josta hän hetken aikaa katseli ulos. "Tohver, tuohan on jo henkiorjuutta, josta olen kirjoista lukenut!" virkkoi hän ja kääntyi samassa vanhan palvelijan puoleen. "Me sanomme sitä työorjuudeksi", vastasi palvelija nousten myös ylös. "Ja teidän talonpojat tyytyvät siihen? Miksi eivät valita oikeudessa?" "Jumala varjelkoon, neiti, kuka meillä uskaltaa valittaa! Ja mihin talonpoikain ääni kuuluu? Jos valittaa, saa vitsoja. Kaikki oikeusmiehet ovat myös moision isäntiä. Mene sitten moision herran luo valittamaan toisen moision herran hallitusta!" "Onhan teillä ihmisiä, joilla ei ole maata?" kysyi kouluneiti seisottuaan hetken aikaa mietteissään ristissä käsin. "Minkälaista heidän elämänsä on?" "Niin, onhan meillä niitäkin paljon!" vastasi Tohver huoaten. "Viimeisen kahden, kolmenkymmenen vuoden aikana ovat moision herrat hävittäneet paljon taloja, jopa kokonaisia kyliäkin ja ottaneet maat moisiolle. Jos ennen oli paljon maattomia ihmisiä, niin on nyt vielä enemmän. Nämä ihmiset ovat sekä talonpoikien että moision orjia. He eivät ole taloissa vakituisina palvelijoina, vaan on heillä jossain oma pieni hökkelinsä ja vaikka heillä ei ole maata, tekevät he siitäkin moisiolle päivätöitä -- miehet pitkin vuotta päivän viikossa, vaimot kaksi päivää viikossa Jyrinpäivästä Mikkelinpäivään. Samoin täytyy talon palvelijan vaimon tehdä määräpäivänsä, vaikka hän ei saa moisiolta mitään, ei huonettakaan. Ja silloin eivät päivätyöläiset saa moisiosta ruokaakaan -- vaan jokaisella tulee olla mukana oma eväspussinsa. Sen lisäksi täytyy naisten vielä kehrätä moisiolle kolme naulaa pellavia taikka kahdeksan naulaa tappuroita." "Luonnollista siis on, ettei teillä ole rikkaita talonpoikia", lausui Juliette surullisesti nauraen. "Tässä maassa on vain moision herra rikas." "Neuvokkaita ihmisiä on meillä myös alemman kansan keskuudessa", selitti Tohver, joka koitti olla todenmukainen. "Mutta ne eivät ole tavallisia talonpoikia, vaan kapakkain isäntiä, mylläriä ja muita keinottelijoita niinkuin aittamiehiä ja muita moision käskynhaltijoita, jotka salaa ovat koittaneet hankkia lisätuloja talonpoikain omaisuudesta." "Vielä yksi kysymys, Tohver, kuinka teillä koulujen laita on? Käyvätkö lapset koulussa ja kutka ylläpitävät kouluja -- moision herrat vai talonpojat?" "Kouluista en tiedä paljon puhua", virkkoi Tohver raapien korvantaustaa. "Meidän kunnassamme ei ole kouluja, eikä monessa naapurikunnassakaan. Niitä saattaa olla joissakuissa paikoissa, missä on hyvä herra, ja siellä varmaankin saa opettaja moisiolta osan elatuksestaan, jos ei hänellä ole joku maatilkku." "Siis kasvavat lapset täällä ilman minkäänlaista opetusta." "Enimmästi niin. Teräväpäisemmät oppivat huonosti lukemaan. Kirjoittaa ei osaa paljon kukaan. Minä itse opin paronin lapsilta tekemään joitakuita variksenvarpaita, ja olen taitoani opettanut jollekulle moision palvelijalle." "Kiitän teitä, Tohver, en tahdo teidän yörauhaanne kauvemmin häiritä", lausui opettajaneiti laskien kevyesti kätensä palvelijan olkapäälle. "Olen myös iloinen siitä, että teillä on hyvä sydän, sillä muuten ette olisi voinut niin selvästi minulle kuvata kansanne hätää. Menkää lepäämään, Tohver!" Kun Juliette oli yksin alkoi hän taas astua seinästä toiseen. Ennen sitä sulki hän akkunan, sillä kylmä värinä tuntui hänen ruumiissaan. Hän mietti sitä, mitä nyt oli kuullut ja mitä sitä ennen oli kuullut illallispöydässä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuo ylellisyydessä elävät, onnelliset ihmiset, jotka niin paljon rakkautta, ymmärrystä ja myötätuntoa toisiaan kohtaan osottivat, eivät tunteneet muuta kuin sydämmetöntä halveksimista ja armotonta pilkkaa noita onnettomia kohtaan, joilta saivat varansa ja aineellisen onnensa. Laiskuudesta, välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta he soimasivat noita, jotka kaikin voiminsa heitä varten työtä tekivät. Isännät eivät heille toimittaneet edes opetusta, vaan vähimmästäkin erehdyksestä häpeällisimmän rangaistuksen. Neiti Juliette ei ollut milloinkaan ollut mukana valtiollisissa tai julkisissa puolueissa, hän oli vain ihminen, jolla oli avonainen silmä ja myötätuntoinen sydän. Sentähden tahtoi hän tietoa asioista, joita hän täällä puolentoista viikon aikana oli nähnyt ja kuullut. Hänen korviaan viilsi vieläkin tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka oli hänen ruumistaan värisyttänyt. Niinkuin piesty koira oli rangaistu tyttö suudellut Julietten kättä vain yhdestä ainoasta myötätuntoisesta silmäyksestä. Ja Julietten mielessä oli myös tuon jättiläissuuruisen työmiehen katse täynnä unohtumatonta häpeää ja leppymätöntä vihaa, kun hän oli katsonut sen miehen lapsiin, joka oli hänelle kuin suurimmalle pahantekijälle annattanut vitsoja -- ainoastaan sentähden, että hänen sydämessään oli ollut inhimillistä myötätuntoa kärsivää kansalaistaan kohtaan. Sillä palvelusneito Mai, Päärnun sisar, oli Juliettelle Tohverin avulla kertonut, minkätähden hänen veljeään ja tuota työläistyttöä rangaistiin. Kouluneiti oli nähnyt Maien itkevän, oli kysynyt syytä hänen suruunsa ja siten saanut tietää kaikki. Sen jälkeen oli tuo vieras neito viettänyt kaksi pitkää päivää ja yötä Viron moision katon alla. Alituisesti kaikui kolkko huuto hänen korvissaan, alituisesti olivat nuo kurjat haamut hänen silmissään, ja unessa ne ilmaantuivat hänelle vielä pelottavammassa muodossa -- -- -- Kävellessään siinä edes takaisin ja muistellessaan keskustelua illallispöydässä, kysyi hän kummastellen itseltään, minkätähden ei tuo nuori mieskään, joka pitemmän aikaa oli oleskellut vapaammissa oloissa, yhdelläkään myötätuntoisella ja puolustavalla sanalla puhunut talonpojista, kun hänen isänsä näitä rupesi niin kohtuuttomasti arvostelemaan? Ei, hänkään ei ollut vielä huomannut, kuinka kova työtaakka talonpoikain hartioita painoi! Eivätkö he sitten kukaan ymmärtäneet tuon työn raskautta, vai eikö heillä ollut inhimillistä sydäntä lähimmäistään kohtaan? Juliette ei saanut vastausta. Hän päätti ruveta näitä asioita tutkimaan. Toisenkin päätöksen hän teki tänä iltana. Hän aikoi kerran päästä kylään katsomaan Viron talonpojan kotioloja ja elämistä. Tämä tuuma häntä niin innosti, ettei hän vielä pitkään aikaan malttanut käydä levolle. 6. KUBJA-PRITSIN PETTYMYS. Viikko sen jälkeen, kun Huntaugun Miina Kubja-Pritsiä löylyytti kylätiellä, ei Prits tavallisuuden mukaan tullutkaan Huntaugulle, mutta sitä vastoin lähetettiin pojilla sana Mihklille, että tämä pyhänä tulisi Pärtlille. Äiti ja Miina eivät vielä olleet saapuneet kirkosta takaisin, kun Mihkel, joka hampaanpakotuksen takia oli kirkosta kotiin jäänyt, lähti kylään ja vasta illalla tuli takaisin. Kipeään hampaaseen oli hän nähtävästi kaatanut hyvää rohtoa, sillä hän ei pidellyt enää poskeaan, mutta käveli vähän epävarmasti ja kasvot punottivat, kuin olisi hän tullut saunasta. Mutta kotiin tullessaan ei hän ollut hyvällä tuulella. Kotona hän tapasi vain äidin ja tyttären. Päivätyöläinen vaimoineen ja muu väki olivat lähteneet kylään. Se näytti olevankin Mihkelin mieleen. Piippu suorana suussa astui hän sanaa lausumatta tupaan, piti leveälierisen hattunsa päässään, meni ruokapöydän luo, tarttui kaljatuoppiin, joi hyvän siemauksen, sylki ja rupesi epävarmasti katseillaan etsimään jotakin puolipimeässä huoneessa. Hän silmäili hetken vaimoaan, siitä edelleen pysähtyi katse Miinaan. "Sinä, tyttö, olet aika porsas!" oli hänen ensimäinen sanansa. Ei kukaan vastannut. Mihkel laskeutui pitkäkseen, käsillään päätään tukien, pöydän vieressä olevalle tilalle. Sitten hän taas himmeällä katseellaan silmäili äitiä. "Etkä sinäkään, Viiu, ole yhtään parempi", lisäsi hän. "No, mitä me sinulle olemme tehneet?" kysyi perheennainen paremmin hyvällä kuin pahalla tuulella. Kului hetki aikaa, ennenkun Huntaugun isäntä vastasi. Ensin katseli hän milloin yhtä, milloin toista, sitten eteensä maahan ja alkoi viimein rauhallisesti pistää piippuunsa. "Te olette minun viholliseni -- te molemmat!" huudahti hän vihdoin vihaisesti. Mutta Huntaugun emäntä ei kovinkaan säikähtänyt tuota äkkinäistä vihanpurkausta. Hän tunsi Mihkelinsä. Kun tämä oli hiukan liikutettu, niin hän voi suuttua vaikka maassa olevaan olenkorteen. "Mitä sinä siinä joutavia!" vastasi vaimo rauhallisesti. "Kuule, isä, parempi olisi, jos sinä nyt nukkuisit." "Se on minun asiani! Sinun ei tarvitse minulle käskyjä antaa. _Minä_ olen tässä talossa käskijä -- minä yksin! Kuuletko! Ja kun näen, ettei minun sanojani kuulla, niin, -- niin näytän, kuka on käskijä! -- -- -- Te olette molemmat minun viholliseni!" Äiti ja tytär katsoivat totisina toisiinsa. He aavistivat, mitä hän tarkotti, sillä he tiesivät, että Mihkel oli tullut Pärtliltä, ja Miina oli kertonut äidille, että hän oli Pritsin kanssa riidellyt viime lauvantai-iltana. "Mutta jos luulette, että voitto jää teille", torui Mihkel edelleen, "niin erehdytte. Maankiertäjiä ja juoksijoita minä en ota talooni, en ota -- muistatteko!" Viiu ja Miina olivat hiljaa kuin hiiret. Mihkel veti piipustaan muutaman savun, joi taas tuopista, katseli hetken aikaa eteensä ja alkoi taas: "Tyttö, sinä olet Pritsille viime lauvantai-iltana pahasti puhunut. Olet luvannut usuttaa koiran hänen kimppuunsa, jos hän vielä tulee Huntaugulle. Sinä häpeämätön porsas, niinkö sinä, nuori tyttö kohtelet miehiä? Ovatko sinun vanhempasi sinulle sellaista opettaneet? Häpeä silmäsi maalle!" Mihkel näytti odottavan vastustusta, mutta kun ei sitä tullut, kiivastui hän yhä enemmän. "Ja sinä, joka olet tytön äiti", kääntyi hän Viiun puoleen, "olet vielä hänen kanssaan yhdessä juonessa ja annat hänen juosta kylässä, missä vain tahtoo. Sinulla pitäisi kuitenkin olla niin paljon mieltä päässäsi, että näkisit, missä on mies, joka voi naista ottaa, ja missä se lintu, joka ei äitiäänkään voi elättää." Mutta nyt alkoi Viiunkin luonto nousta. "Kuule, ukko", hän virkkoi. "Niinhän sinä teet, kuin olisit tyttäresi kanssa markkinoilla. Annoit varmaankin Pärtlillä houkutella itseäsi viinapikarista. Joka enemmän tarjoaa, se saa. Kun sanot, että minä annan Miinan juosta ympäri kylää, niin puhut perättömiä. Olethan sinä isäntä talossa -- miksi et katso lastasi, missä hän juoksentelee." "Vai minä olen markkinoilla! Vai minä moisin itseäni viinapikarista! -- -- -- Tiedätkö nainen, minä sanon nyt sinulle yhdellä sanalla, kuinka Huntaugulla tästälähin tehdään. Kuulkaa nyt tarkasti! Ensi torstaina viikon perästä tulee Pärtlen Prits ja tuo kihlaviinat. Sinä, Miina, otat vastaan hänen kihlansa. Se on minun käskyni!" Miina tutki tarkoin isää, kuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon viina oli hämmentänyt hänen selvää ymmärrystänsä. Hänen täytyi tunnustaa, ettei isä ollut niin juovuksissa ettei hänen sanoistaan tarvinnut välittää. Hänen sydäntään ahdisti pelko, että he kaikki olivat olleet Pärtlillä neuvoa pitämässä, mielistelleet isää, luvanneet hänelle kaikellaisia etuja ja isä suostunut. Oli hän sitten raitis tai juovuksissa -- mikä oli tehty, se oli tehty. "Pritsin viinoista en huoli", virkkoi Miina hiljaa, mutta päättävästi, Mihkel nousi ylös. Hän näytti enemmän typerältä kuin pahalta. Hän iski nyrkkinsä pöytään. "Sinä et ota, sinä et ota?" torui hän. "Tiedätkö tyttö mitä sitten teen?" "Noh?" kysyi tämä. "Kutsun koko kylän koolle ja annan sinulle kaikkein nähden selkäsaunan, jonka muistat." Äiti iski Miinalle salaa silmää -- tämä ymmärsi. Hän ei sanonut isän uhkauksiin mustaa eikä valkeaa, ja Viiukin oli ääneti. Jos hän ei niin olisi tehnyt, olisi voinut nousta suuri riita. Mihkel oli muuten kyllä jotenkin hiljainen mies, mutta kun viinapaholainen häntä kiihotti, saattoi hän muuttua väkivaltaiseksi. Äiti ja tytär yhdessä päättivät odottaa huomiseen, mitä hän selvin päin puhuisi. Kun ukko vielä jonkun aikaa oli torunut ja riidellyt, rauhottui hän vihdoin, osaksi myös sentähden, että kaikki talonväki alkoi kotiin palata. Mutta ei toinenkaan päivä muuttanut Mihklin mieltä. Miinan naittaminen Pärtle-Pritsille oli asia, jota hän mielessään alituiseen hautoi. Hän itse alkoi seuraavana päivänä siitä ensiksi puhua vaimolleen. Hän ei käyttänyt enää kovia sanoja, ei kerskaillut mielivaltaisella isännyydellään eikä uudistanut eilisiä uhkauksia tyttärelleen, mutta hänen joka sanastaan saattoi huomata, että hänen päätöksensä oli luja ja että hän tahtoi panna sen täytäntöön. Huntaugun Mihkel oli kyllä mies, joka naisille ja toisillekin ihmisille monessa asiassa antoi myöten. Hänen rauhaa rakastava luontonsa oli siihen taipuvainen -- hän ei viitsinyt riidellä, se häiritsi hänen mielenrauhaansa, jota hän piti kalliina. Mutta kun hän jostakin syystä rupesi ajamaan omaa tahtoansa perille, silloin hän sen teki vastustamattoman itsepäisesti eikä poikennut rahtuakaan päätöksestään. -- -- -- Nyt tiesivät Viiu ja Miina sen liian hyvin; sentähden hämmästyivät he, kun saivat kuulla Mihklin tuumat ja päätöksen. Ennen kaikkia ilmoitti Huntaugun isäntä vaimolleen, että hän oli eilen tehnyt "selväksi" Miinan ja Pritsin kihlauksen. Prits oli viikolla käynyt herralta pyytämässä lupaa naimiseen ja saanut. Herra oli häntä kiittänyt huolekkaaksi ja ahkeraksi ja luvannut hänelle vielä muonaa lisätä. Prits oli kysynyt eikö paroni tahtonut Huntaugun isännälle antaa jonkun hyvän kuusipäiväisen talon, niin että Prits olisi voinut Mihklille mennä kotivävyksi, -- ukonhan olisi Miinan poistuttua kotoa täytynyt teettää talon työt vierailla palkkalaisilla. Herra oli miettinyt ja sanonut antavansa Mihklille arvoa huolellisena ja alamaisena perheenmiehenä ja -- oli hänelle luvannutkin paremman paikan, jos ei muualla niin ehkä toisessa moisiossa. Hän oli vielä lisännyt aikoneensa asettaa Huntaugun Mihkel johonkuhun moisioonsa viinaisännäksi, sillä hän tiesi että Mihkel hyvin ymmärsi viinanvalmistusta. "Kuule, ukko", virkkoi Viiu, "oletko sitten varma, että kaikki on niinkuin Prits sinulle sanoi?" "Noh, jos se on valhe, niin saanhan sen paronilta pian kuulla", vastasi Mihkel. "Minä lähden näinä päivinä herran puheille, hän on minua kutsunut." Mutta sitten oli vielä paroni sanonut Pritsille, ettei hän heti tahdo päästää niin hyvää kupiasta kuin Prits on, sillä moisio oli joutuva tulevana keväänä nuoren herran huostaan, ja hänelle olisi helpompi, jos hänellä olisi uskotut ja oppineet työnjohtajat. Pritsin piti siis ainakin vuodeksi jäädä palvelukseen. Sitä paremman paikan aikoi hän sitten antaa apelle. "Niin, noin puhui vanha saksa, mutta nuori ehkä ajattelee toisin", arveli Viiu. Ei siitäkin on jo tieto saatu. Vanha herra oli saattanutkin Pritsin suorastaan nuoren paronin puheille, jotta tämä hänelle naimaluvan olisi antanut. Nuori herra oli sanonut, että hän suostuu kaikkeen, mitä vanha herra oli luvannut ja sanonut. "Mutta oletko sinä sitäkin ajatellut, isä", virkkoi perheennainen, jonka laihat, kurttuiset ja kalpeat kasvot kävivät yhä kalpeammiksi, "ettei Pärtle-Prits ole mikään hyvä ihminen. Hän on juonikas, salakavala ja kauhean ylpeä." "Mene nyt, mene!" virkkoi Mihkel viitaten kädellään. "Ei hän minulle ole ollut juonittelija ja viekas, eikä lainkaan ylpeä. Ja jos hän tulee mulle vävymieheksi, niin ei sitä ensinkään tarvitse pelätä. Mistä sinä sitten otat ne enkelit, jolle lapsesi antaisit? Onko sitten tuo päivätyöläinen mikä lammas? Tiedätkö, hän sinut ja sinun lapsesi kaataisi pari kertaa päivässä maahan! Onhan hän samanlainen murhamies kuin hänen isänsäkin. Julkesihan hän piestä saksaakin, ja poikakin hävytön, oli karannut moision huoneissakin itse paronin kimppuun. -- -- -- Ajattele sentään, äiti, kun ihminen ei sen enempää pelkää saksaakaan, karkaa saksaa lyömään -- mitä huolii sellainen naisesta taikka sinusta ja minusta? -- -- -- Jaa, vaikka hän olisi kultaan kastettu, niin en ottaisi häntä majaani! Prits tuottaa minulle hyvää -- mutta tuo tuittupäähän suorastaan saattaisi minut saksan vihan alaiseksi! Sitten voidaan minulta ottaa tämäkin hiekkahauta, jossa nyt kökötän!" "Hyvä kyllä, Mihkel", virkkoi siihen Huntaugun emäntä katsellen miestään tarkasti silmiin. "Mutta jos sinun lapsesi ei tahdo tuolle miehelle mennä, jolle sinä häntä pakotat -- mitä sitten?" "Ei tahdo mennä, ei tahdo mennä!" matki Mihkel ja hänen otsalleen ilmestyi paha pilvi. "Itse olet elähtänyt ihminen, mutta puhut lapsen juttuja. Miksi ei hän tahdo mennä? Ketä parempia hän sitten odottanee? Voiko hän sanoa siinä miehessä vikaa olevan? Sitä hän ei voi sanoa eikä hänellä ole parempaakaan tiedossa -- sentähden pitää hänen mennä Pritsille." "Sinä tahdot sitten hänet väkisin pakottaa?" Mihkel kohotti ja silitti leukaansa, jota peitti lyhyt harmaa parta. "Jos hän on ymmärtäväinen niin ei pakkoa tarvita. Mutta jos hän alkaa joutavia juonitella, niin minun pitää näyttää, että olen isä, joka saan taivutetuksi tottelemattoman lapsen. Ja sinun, joka olet hänen äitinsä, pitää auttaa minua." "Siinä asiassa minä en sinua auta, Mihkel", vastasi Huntaugun emäntä hyvin päättävästi. "Minun mielestäni antaisimme Pritsin vielä odottaa -- vähintäinkin vuoden." "Hän ei tahdo odottaa", vastasi isäntä nyrpeänä. "Ja minkätähden odottaa? Kenelle se vuosi tuottaisi hyötyä -- Miinalle, Pritsille vai minulle? Nyt minulla on parempi paikka saatavana -- kuka tietää, kuinka olisi vuoden perästä?" Viiu hypisteli esiliinansa nurkkaa ja katseli mietteissään sen juovia. "Mihkel", lausui hän lempeästi, melkeinpä rukoilevasti. "Minä tiedän, ettei tyttö kärsi sitä miestä. Sinun pitää siis häntä siihen pakottaa. Ajattele nyt Jumalaakin vähän! Jumala ei salli kellekään vääryyttä tehtävän! Älä ole julma turkkilainen, ukkoni! Jumala ei anna sinulle sitä anteeksi!" Jopa rupesi Huntaugun isäntä vihaiseksi. "Jumala ja Jumala -- vääryys ja vääryys" toisti hän ja sylki seinään. "Salliikos Jumala sitten sitä, että lapsi tekee vanhemmalle vahinkoa ja häntä vastustaa? Jumala tahtoo, että lapset kunnioittavat vanhempiaan ja ovat heille kuuliaisia -- kas, sitä tahtoo Jumala! Ja nyt, jätä sinä jumalinesi minut rauhaan!" Näin lopetti hän keskustelunsa vaimon kanssa, he olivat kahden kesken puhelleet. Mihkel koitti myös saada Miinan kanssa tilaisuutta kahdenkeskiseen puhumiseen ja se tapahtuikin sitten kerran aitassa. Hän selitti lyhyesti, käskevällä äänellä, mitä tytön piti odottaa ja tehdä ja sanoi, ettei hän tämän eilisestä vastaan sanomisesta välittäisi, vaan antaisi sen kokonaan anteeksi, jos Miina nyt parantaisi mielensä ja kuulisi hänen sanojansa. Nyt isä käänsi tytölle selkänsä ja aikoi lähteä aitasta odottamatta vastustusta. "Isä!" "Mitä?" "Vie Pärtle-Pritsille sana, ettei hän tulisi minulle kosijaksi." Miina sanoi sen hiljaa ja nöyrästi. Mutta kun Mihkel kääntyi ja katsoi hänen silmiinsä, huomasi hän niissä jotakin, joka pani hänet hetkiseksi miettimään, niin, jopa hämmästytti häntä. "Mitä sinä sanot, tyttö?" virkkoi hän. "Sanoin, ettei Pärtle-Pritsin tarvitse nähdä vaivaa." Huntaugun isäntä ei siihen ymmärtänyt sanoa mitään. Vaan hänen koko vartalonsa näytti kuin suurenevan, kohoavan. Hänen silmänsä laajenivat, suu meni auki, leuka venyi pitkäksi. Hän ei todellakaan enää puhunut mitään, mutta hän ojensi kätensä ja viittasi risukasaa. Näin sanattomasti uhaten käänsi hän vastahakoiselle lapselle selkänsä. -- Huntaugun talon kotoelämä oli tästä päivästä kuin olisi sitä uhannut synkkä, onnettomuutta ennustava ukkospilvi. Nähtiin vain kurttuisia kulmia, himmeitä silmiä ja kiinnipuristuneita huulia. Jos joku jotakin puhui, tapahtui se suurimmassa tarpeessa. Palvelija ja palvelustyttö eivät tohtineet enää kovasti nauraakaan isännän, emännän ja Miinan nyrpeyden tähden. Äiti ja tytär olivat asiasta keskenään puhuneet, vaan eivät keksineet minkäänlaista neuvoa. Miina tiesi vain sen, ettei hän tahtonut mennä Pritsille, ja äiti ainoastaan sen, että tytär on onneton, jos menee sellaiselle miehelle, jota ei tahdo. Mutta viikon kuluessa tapahtui äidissä muutos. Hän alkoi pitää mahdollisena Miinan menemistä Pritsille ja rupesi yhä enemmän asiaa miettimään, varsinkin niitä etuja, joita Kubja-Prits Mihklille oli luvannut. Suurempi ja parempi talo; enemmän karjaa, enemmän viljaa, enemmän maitoa, enemmän liinoja ja villoja; Mihkel moisiossa viinaisäntänä; tytär moisiossa voudin naisena; tulee jonkun ajan perästä entisessä kodissa käymään, eikä hän tyhjänä tule -- moision käskynhaltija voi aina panna jotakin talteen; sittenhän alkaa perin mukava elämä! -- -- -- Niin, niin! Jonka vatsa on tyhjä, myö oikeutensa hernerokkaan -- miksi ei hänen sitten pitäisi tehdä vähän uhrauksia toisen onneksi! Kun Huntaugun emäntä ajatteli ja punnitsi kaikkia noita etuja, kävivät esteet hänen silmissään vuoren suuruisista hiekanjyvän pienuisiksi. Taivainen taatto! Niinkuin ei mies olisi yhtä hyvä kuin joku toinenkin! Eikä hän viallinen mies ole. Hänellä on terveet jalat, järkeä päässä, suu poikkipuolin nenän alla, niinkuin toisellakin! Näyttää rakastavan tyttöä -- eihän mies muuten niin kovin hänen perässään juoksisi! Ja jos hän tyttöä rakastaa, ei suinkaan hän sille sitte paha liene! Hiukan juonikas ja salakavala -- no niin, joka ihmisellä on vikansa! Ei se Mihkelkään parhaimpia miehiä ole -- vaan kyllä hänen kanssaan toimeen tulee! Ja ihminenhän tottuu kaikkeen -- rakkaus tulee itsestään. Kun on pari lasta talossa, sitten ei rakkautta miestä kohtaan enää kaipaakaan. -- -- -- Näin miettien alkoi Huntaugun emäntä tyttärelleenkin sinnepäin viitata. Kun hän sen teki ensimmäisen kerran, jäi Miina katselemaan häntä silmät suurina. Sitten kääntyi hän pois -- suuret kuumat kyyneleet välkkyivät hänen silmäripsissään. Äiti huomasi sen ja rupesi heti lohduttamaan. Ei hän ollut pahalla puhunut, ei tahtonut häntä pakottaa, oli vain kotirauhan takia ajatellut, että ehkä voisi niinkin tehdä. -- -- -- Mutta kun hän toisen ja kolmannen kerran jälleen teki viittauksia, ei Miina enää ruvennut itkemään, vaan painoi punaiset huulensa lujasti kokoon ja hänen suuret ruskeat silmänsä katselivat yli äidin pään etäisyyteen. Äänettömänä hän kuunteli äidin sanoja, äänettömänä hän viimein käänsi hänelle selkänsä. -- -- -- Viikon lopulla kävi Huntaugun perheenmies moisiossa paronin puheilla. Hän tuli sieltä hyvällä tuulella takaisin, sillä herra oli luvannut pitää ne ehdot, joista hän jo Pritsille oli maininnut. Ei hän sanonut vielä varmaan päättäneensä, minkä talon oli antava Mihklille, vasta jonkun ajan perästä saisi hän sen kuulla, mutta Mihkel sai kuitenkin olla varma siitä, että hän tahtoi pitää mielessään hänen ja tulevan vävymiehen pyynnön. Huntaugun isäntä kertoi tämän vaimolleen voitonriemuisena. Hänen ulkomuotonsa ja katseensa osottivat, kuinka tärkeänä miehenä hän nyt piti itseään. Ja kuinka ylpeä hän oli tulevasta vävymiehestään! Pritsin nimi oli hänellä nyt alituiseen suussa. -- -- -- Huntaugun emännänkin silmissä oli Kubja-Prits, tuo juonikas, salakavala ja perin ylpeä mies, nyt aivan toinen ihminen. Kaikki hänen vikansa ja puutteensa vähenivät pieneksi pilkuksi, jota tuskin silmä erotti; sitä vastoin kasvoivat hänen hyvät ominaisuutensa niin suuriksi, että Viiun vihdoin täytyi ihmetellä, minkätähden hän ennen tuollaista kelpo poikaa oli halveksinut. -- Seuraavana pyhänä oli Huntaugulla pienet vieraspidot. Pärtle-Jaan vaimoineen ja Prits tulivat käymään. Mihkel näytti tietävän heidän tulostaan, sillä hän oli hankkinut tuopin viinaa ja teettänyt kaljaa. Miina ei tiennyt, oliko hän siitä äidille puhunut; mutta ei äiti siitä tyttärelleen ollut mitään virkkanut. Jos Huntaugun ukko joskus oli pelännyt, että vastahakoinen, uppiniskainen tyttö olisi vieraille epäkohtelias ja vihamielinen, tai loukkaava ja nenäkäs, tai juoksisi pois heidän näkyvistään, niin hän oli erehtynyt. Miina vastasi rauhallisesti kaikkiin tervehdyksiin ja antoi vieraille kättä, jäi tupaan heidän joukkoonsa ja vastasi joka kysymykseen vaikka lyhyesti ja kylmästi. Kihlauksesta ei suorastaan puhuttu. Näytti kuin olisivat kaikki päättäneet olla niin varovaisia kuin suinkin. Prits itse oli kaikkein vaatimattomin. Ainoastaan silloin tällöin kääntyi hän neitoon ja kysyi häneltä jotain vähäpätöistä. Hän oli sen ohella ystävällinen ja kohtelias kuin ei olisi hänen ja Miinan välillä mitään tapahtunut, kuin ei olisi hän niitä, miehiäkään, joiden kintereille Miina oli uhannut koiran usuttaa. Pärtle-Jaan oli pitkä, kuivettunut mies, tukka ja parta punertavat. Tuo lyhyeksi keritty, tiheä parta peitti ainoastaan leuvan alustan ja poskien ääret, mutta leuka, posket ja nenänalunen olivat paljaat. Hänen silmänsä olivat pienet, vaalean harmaat ja vetiset. Nuo kummalliset silmät punaisine ripsineen ja kulmakarvoineen tekivät miehen tyhmemmän näköiseksi kuin hän todellakin oli. Mutta ei Jaan ymmärryksensä puolesta ollut yhtään typerämpi kuin Huntaugun Mihkel ja monet muut. Ei, hän oli monessa asiassa paljon viisaampi kuin monet vertaisensa. Moisiossa arvosteltiin häntä täsmälliseksi, kuuliaiseksi ja herran käskyille alamaiseksi talonisännäksi, joka antoi opmannille tai paronille monta hyvää viittausta, kun kyläläiset olivat ottaneet moision omaisuutta, käyneet metsässä, taikka pistäneet jotakin mukaansa riihestä tai viinakeittiöstä. Sentähden toivoi hän pian pääsevänsä kunnan vanhimmaksi. Jaanin arvoa ylempien silmissä kohotti vielä se, että hän oli hyvin jumalinen, ahkera kirkkomies ja kotona piti lukuhetkiä. Pritsin äiti oli pieni hiljainen, harvapuheinen nainen, jolla ei ollut suurta sananvaltaa kotonaan. Korkea villainen päähine, ja valkea huivi päässä, istui hän liikkumatta kuin puukuva nurkassa. Silloin tällöin lausui hän toisten puheeseen jonkun sanan karkealla, kovalla miehen äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen vähäpätöiseen vartaloonsa nähden. Puhe kävi vilkkaammaksi, kun illalla ruokapöydässä pantiin viinapullo kiertämään. Kehotettiin naisiakin rohkeasti maistamaan. Pärtle-Jaan oli ensimmältä juomisessaan hyvin varovainen ja työnsi pulloa takaisin, mutta sitten kun ensimmäiset ryypyt alkoivat vaikuttaa, joutui hän niin hyvälle tuulelle, että joi itse ja kehotti toisiakin juomaan. Nytpä alkoi jo Mihkelin ja Jaanin suusta kuulua sanat 'vävymies' ja 'miniä', ja Pritsille ja Miinalle iskettiin viekkaasti silmää. Mutta enempää ei puhuttu. Näyttiin yleensä oltavan tyytyväisiä siihen, että Miina, joka ruokapöydässä oli istunut Pritsin vieressä, oli tämän kanssa vaihtanut moniaita sanoja ja vastasi myös estelemättä Pärtli ukon kysymyksiin tai leikkipuheisiin. Suurta mielihyvää näytti myös sekä Pärtlen väelle että Mihklille itselleen tuottavan se, että Huntaugun emäntä koitti vierailleen olla varsin ystävällinen ja puhelias. Mihkel ihmetteli sitä salaa. Parempaa mielenmuutosta ei voinut toivoa! Pienet pidot loppuivat ilman muistutuksia, mutta sekä vieraat että kotiväki näyttivät olevan niihin täysin tyytyväisiä. Huntaugun isä, jonka kieli oli käynyt hyvin pehmeäksi, virkkoi vielä Miinalle, kun oli vetänyt oven kiinni vierasten jälkeen: "Kuule tyttö, minä luulen, että sinä lopultakin käyt järkeväksi" -- -- Tulevalla viikolla alettiin jo ajoissa huomauttaa Miinaa, minkälainen merkillinen tapaus hänellä torstai-iltana oli odotettavissa. Miina teki, niinkuin kainot tytöt sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti -- hän vaikeni, käänsi pois päänsä ja väistyi syrjään. Mutta keskiviikko iltana hän itse alkoi siitä puhua äidille. Hän kysyi, tulisiko Prits viinoineen todellakin huomen iltana. Viiu hyvin vilkkaasti vakuutti niin olevan. "Kuule, äiti", lausui Miina ihmeen rauhallisen näköisenä: "jos sinä olisit tytär ja sinulle tulisi kosija, josta et huolisi -- mitä sinä silloin tekisit?" "Etkö sinä sitten Pritsistä ensinkään huoli?" "Senhän sinä kyllä tiedät! Mutta vastaa minun kysymykseeni!" "Mitä minä tekisin? Minä ajattelisin perinpohjin asiaa ja sanoisin: Prits on mies niinkuin joku toinen, elatusta hänellä on ja paremmin kuin monella muulla, vanhemmat tahtovat minut hänelle antaa, jos en hänelle mene, vihastutan monta ihmistä ja omat vanhempanikin -- otan hänet siis paremman puutteessa. -- -- -- Kas niin, lapseni, niin minä tekisin." -- -- -- "Ja jos sinulla olisi toinen sulhanen, jota et tahtoisi jättää -- et millään ehdolla?" virkkoi Miina. "Onko sinulla sitten toinen?" "Minä sanoin -- jos sinulla olisi?" "Noh, niin ajattelisin taas, ja jos näkisin, että toinen on kyllä hyvä mies, mutta ei voisi minua ottaa, ja kun vanhemmatkin ovat häntä vastaan -- niin -- niin ottaisin kuitenkin ensimmäisen!" "Oikeinko totta, äiti?" "Kuinkas muuten." Miina loi nyt äitiinsä pitkän, pitkän katseen. Se oli hukkuvan katse, jolta viimeinenkin pelastuksen toivo oli kadonnut. -- -- -- Mutta sitten välkähti Miinan syvissä tummissa silmissä säde, hän puristi hampaansa yhteen, asetti kädet puuskaan ja -- purskahti viimein nauruun. -- -- -- Mitä hän nauroi, sitä jäi äiti miettimään. -- -- Tuo merkillinen ilta oli käsissä. Isäntä ja emäntä olivat aikaiseen lopettaneet työnsä ja istuivat erinomaisen juhlallisina lämmitetyssä ja puhdistetussa tuvassa. Miina oli mennyt aittaan pukeutumaan parempiin vaatteisiin. Ulkona oli lämmin ja kirkas ilma; kuu paistoi, tähdet loistivat, syvä hiljaisuus vallitsi kylässä; kaukaa kuului vain koiran haukunta. Ja tuvassa rätisi palava päre, sirkka lauloi -- täälläkin oli niin hiljaista, niin juhlallista, niin hauskaa. -- -- -- Miina tuli aitasta tupaan, parempi puku yllään, punainen seppele päässä, ja meni pimeään kamariin, josta hän näytti jotakin etsivän. Jonkun hetken perästä tuli hän sieltä pois ja sanoi menevänsä aittaan. Äiti ja isä keskustelivat toistensa kanssa, eivätkä näyttäneet kiinnittävän erinomaista huomiota tyttöön. Samassa alkoi Murri haukkua suurella rähinällä, ja hevosella ajettiin pihaan. Poika juoksi tuvasta ulos, palvelustyttö perässä. Päivätyöläinen vaimoineen lopettivat kiireesti illallisensa ja viimeksimainittu puhdisti nopeasti pöydän. Sulhasia tuli! Iloisesti tervehtien astui liinatukkainen kupias matalasta ovesta sisään; sitten tuli aittamies, jota hän oli pyytänyt puhemiehekseen. Viimeksimainittu oli lyhyt, kasvoiltaan punottava mies, joka vasemmalla silmällä katseli kieroon ja joka yski hiljaa yhtä mittaa niinkuin joku, joka aikoo ruveta puhumaan. Kättä antaen tervehdittiin talon väkeä, ruvettiin istumaan ja pistettiin piippuun sulhasen tupakkakukkarosta ja alettiin hiukan jäykästi keskustella, harmaan väkevän savun noustessa kolmesta suusta karstaisia orsia kohti. Emäntä istui rauhattomana jonkun hetken miehensä rinnalla penkillä, alkoi sitten luomaan odottavia katseita ovelle, ja kun ei se auvennut, nousi hän ja lähti ulos. Palvelustyttö ja poika olivat tulleet tupaan takaisin. Viimeinen oli pitänyt huolta sulhasmiehen hevosesta. Emäntä läksi ja viipyi kauvan. Nyt alkoi taas Pritsin katse kääntyä oveen päin. Hän odotti, odotti -- vihdoin kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi: "Eivätkö teidän ihmiset olekaan vielä kaikki kotona, vaih?" "Kaikki ovat minun tieteni kotona", hän vastasi rauhallisena. "Perheentytär varmaankin ujostelee?" virkkoi puhemies yskien. "Voi niin olla! Noh, kyllä äiti rohkasee!" Mutta tuo rohkaseminen näytti kestävän liian kauvan; ei tullut äitiä eikä tytärtä. Tuvassa alkoi oleminen käydä yhä tuskallisemmaksi. -- -- -- Vihdoin kuitenkin ilmaantui Viiu, mutta ilman Miinaa. Emäntä oli hämmästyneen näköinen, hänen katseensa kiiti hätäisesti yli tuvan, sitten hän avasi pimeän kamarin oven ja astui sinne. Siellä hänen kuultiin tunnustelevan kuin olisi jotakin etsinyt; mutta pian astui hän taas ulos, nykäsi mennessään Mihkliä kylkeen ja astui sitten taas kiireesti pihalle. -- -- -- Isäntä läksi hetken ajan perästä hänen jälkeensä. "Kuule, Mihkel, Miina on kadonnut!" "Kuinka niin?" "Häntä ei löydy mistään!" "Älä puhu joutavia!" "Ei häntä ole aitassa, ei kamarissa, ei pihassa." -- -- -- "Missä hän sitten on?" "Voi Jumala, jos sen tietäisin!" hätäili Viiu, ja vasta nyt huomasi Mihkel, kuinka hän säikähdyksestä värisi. Huntaugun isäntä oli hetken aikaa vaiti. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas. Sitten alkoi hän kiireesti astua aitan luo. Työnsi oven auki ja huusi: "Miina! Miina!" Kun ei saanut vastausta, astui sisään, ja tunnusteli pimeän aitan aivan läpeensä. Ei mitään! Sitten käveli ympäri aitan, tuli jälleen tuvan luo takaisin, etsi kaikki seinän taustat, etsi tytärtä riihenalusesta, navetasta, karjapihasta -- kaikki turhaan! Viiu oli häntä etsimisessä auttanut. Nyt seisoivat he jälleen vastattain tuvan ovella kuunvalossa, eikä kumpainenkaan voinut sanaa lausua. "No, hiisi vieköön, kun hän minulle tuon tempun teki!" virkahti vihdoin Mihkel kähisevällä äänellä. "Minkälaisen tempun?" "Että kosijain tähden itsensä kadottaa!" Äidin mielessä oli se ajatus jo aikoja ollut. -- -- -- "Joudu, Viiu, juokse Uudentuvan mökkiin -- katso, eikö hän ole siellä! Pistäy sitä ennen Anipaju-Liisun ja Toomu-Tönun Jaakon luona -- siellähän tyttö aina käy. -- -- -- Minä koitan sillä aikaa rauhottaa Pritsiä ja puhemiestä." He astuivat molemmat tupaan takaisin. Kun Mihkel jälleen istui vieraiden luo, kutsui emäntä pojan ja tytön ulos. He viipyivät kaikki kolme pitkän aikaa poissa. Suurella vaivalla koitti Huntaugun isäntä salata hajamielisyyttään ja keksiä puheenaihetta, mutta pian Prits ja puhemies huomasivat, että jotakin oli tapahtunut ja katselivat tutkivasti ympärilleen. "Missä Miina on?" kysyi vihdoin kupias suoraan. "Kyllä hän kohta tulee!" "Eikö hän nytkään ole kotona?" "Oli hän tässä vast'ikään. Juuri ennen teidän tuloanne kävi tuvassa." "Ja nyt?" "Voi olla, että hän pistäytyi jonkun naapurin luona." Odotettiin vielä. Odotettiin puoli -- odotettiin lähes tunti. Silloin ilmestyi emäntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vaha. Mihklin kysyvään silmäykseen vastasi hän pudistaen äänetönnä päätään. Ja sitten tulivat tyttö ja poika. -- -- -- Eivät kumpikaan olleet Miinaa löytäneet kylästä. Ei missään oltu häntä tänä iltana nähty. -- -- -- Tuskastuttava tunne ahdisti tuvassaolijoita. Sitten nousi Kubja-Prits ylös istuimeltaan. "Hän juoksi pois minun tähteni!" puhui hän ja ääni kuului hammasten välistä kuin vihaisen käärmeen suhina. "Ja tiedättekö, missä hän on? Uudentuvan mökissä on hän!" "Ei, siellä häntä ei ollut", huudahti äiti itkien, "sieltähän juuri tulen!" 7. SIVEELLISET KÄSITTEET. Itämeren maakuntain aateliset antoivat siihen aikaan lapsilleen kotiopetusta aikaihmisiksi asti. Tyttärille kotiopetus pidettiin tavallisesti riittävänä, mutta Viron moision herrat panivat poikansa vielä vuodeksi tai pariksi Toompean aateliskouluun. Sieltä menivät nuorukaiset lyhyeksi ajaksi sotaväkeen saadakseen jonkun arvonimen ja rupesivat sitten kotona maanviljelijöiksi. Yllämainitun Tallinnan keskikoulun kurssin suoritti vain pieni osa; vuonna 1861 ilmoitettiin sanomalehdissä, että viimeisen 25 vuoden kuluessa oli vain 50 Viron aatelisnuorukaista täydellisesti läpikäynyt Toompean koulun. Ei ole siis ihme, että Tarton yliopistoon lähti niin vähän moision herrain poikia, ja että nekin, jotka siellä olivat, harvoin suorittivat mitään tutkinnoita. Lyhemmän tai pitemmän ajan perästä he sieltä erosivat, nautittuaan ylioppilaselämästä enemmän huvin kuin opintojen vuoksi. Paroni Heidegg oli myös talossaan pitänyt kaksi kotiopettajaa, mies- ja naisopettajan, aina siitä ajasta kun vanhemmat lapset -- neiti Ursula, joka kolmatta vuotta jo oli naimisissa ollut sekä Herbert ja Adelheid -- olivat joutuneet kouluikään. Herbertkin oli kotoa tullut Toompean aateliskoulun ylemmille luokille, josta hän koulun läpikäytyään, oli mennyt yliopistoon. Mutta sieltä oli hän eronnut tutkinnoita suorittamatta ja niinkuin edellä on kerrottu matkustanut Saksaan, erääseen moisioon länsi Preussissa, jossa oli oppimassa käytännöllistä maanviljelystä. Hän tahtoi nimittäin kehittyä kunnolliseksi ja eteväksi maanviljelijäksi, jotta olisi voinut kotimaassaan panna toimeen niitä uudistuksia, joista ulkomailla niin paljon siihen aikaan puhuttiin ja kirjoitettiin. Tällainen harrastus oli silloin harvinaista Itämeren maakunnissa. Paroni Rydiger Heidegg, vaikka kyllä oli hyvin suuri vanhoillaolija, joka väärinkäytti valtaansa talonpoikia kohtaan ja piti heitä ainoastaan työkoneina sekä pelkäsi kaikkia uudistuksia, ei kuitenkaan ollut pannut esteitä pojan opintohalulle kahdestakin syystä. Hän rakasti paljon vanhimpaa poikaansa ja toiseksi oli hän kyllin rikas, antaakseen pojan tehdä kokeita; jos onnistuivat oli hyvä, -- jos eivät onnistuneet -- niin eihän tullut suurempaa vahinkoa. Adelheid oli neiti Ritterin johdolla saanut yleisen sivistyksensä. Neiti Marchand harjoitti häntä vielä ranskan kielen puhumisessa, pianonsoitossa ja laulussa. Vakituisina oppilaina oli ranskalaisella neidillä ja herra Lustigilla vain Ada, Raimund ja Kuno. Herra Gottlieb Lustig oli vanha vakava ja tottunut opettaja, jota vanhemmat hyvin arvostelivat, mutta neiti Marchandista eivät vielä voineet mitään päättää. Vanhempain mielestä oli epäilyttävää, että ranskalainen käytti toista opetustapaa kuin neiti Ritter, että hän kirjatietoja koitti tehdä elävämmäksi luonnosta ja elämästä otetuilla esimerkeillä; mutta kun ei kumpikaan paljon ymmärtänyt kasvatusopillisia asioita, niin eivät vielä rohenneet Julietten opetustapaa vastaan tehdä muistutuksia, joskaan eivät sitä hyväksi kiittäneet. Heihin vaikutti hieman myös Herbert, joka ulkomailla oli tutustunut uuteen opetustapaan ja kiittänyt sitä hyväksi. Neiti Marchandin ranskan kielessä, pianonsoitossa ja hänen laulussaan he sitävastoin eivät löytäneet moitteen aihetta. Kun he kahta viimeksimainittua vertasivat neiti Ritterin taitoon, niin vei ranskalainen ehdottomasti voiton. Jopa vanha paronikin, jolle soitanto oli kerrassaan tuntematon asia -- paronitar ymmärsi sitä jotenkin hyvin -- tunsi toisinaan nautintoa, kun Julietten notkeat sormet soittimilla hyppelivät ja hän pehmeällä sointuvalla alttoäänellään esitti jonkun italialaisen aarian tai ranskalaisen kansanlaulun. Ylipäätään täytyi Julietten tunnustaa, että hän paronin kanssa tuli paremmin toimeen kuin paronittaren ja vanhemman tyttären Adelheidin. Molemmat koittivat häntä vastaan osottaa sääty-ylpeyttä, jota hän vasta täällä Viron moisiossa oikein oppi tuntemaan. Venäjän korkeammassa seurapiirissä, kenraali Dawöidowin perheessä Pietarissa, ei hän ollut sellaista tuntenut. Siellä oli häntä naisena, sivistyneenä ihmisenä ja vielä ulkomaalaisena kohdeltu sillä arvonannolla ja kohteliaisuudella kuin muitakin perheen- ja saman seurapiirin jäseniä. Paroni Heideggiin nähden ei Juliettella tässä asiassa ollut valittamisen syytä. Hän ei ollut tuttavallinen, mutta kohtelias. Toisinaan vaikutti hänen ritarilliseen mieleensä ranskalaisen harvinainen kauneus; eihän tällaiseen ihailemiseen juuri kukaan ole liian vanha, eikä varsinkaan paroni Heidegg, joka nuorena oli ollut koko perhonen. Isäntäväestä miellytti kouluneitiä enimmin paroni Herbert. Tämä oli ainoa, joka häntä, "palvelus ihmistä", koitti kohdella vertaisenaan. Hänen raitis iloinen olentonsa, hänen suoruutensa ajatuksissa ja puheissa, hänen hyvä ymmärryksensä ja selvä huomiokykynsä monessakin asiassa, ennen kaikkea hänen laajempi sivistyksensä tekivät, että hänen seuransa miellytti neiti Marchandia, joka täällä usein tunsi olevansa yksin. Heidän molempien mielipiteet olivat kyllä usein vastakkaisia, sillä paroni Herbert, niinkuin hän vanhemmilleen vakuutti, ei ollut luopunut Itämeren maakuntain vanhoillisesta katsantotavasta, mutta Julietten mielestä hän usein väitteli vastaan vain puolustaakseen mielipidettään, ja antoi kuitenkin pian myöten sekä vastustajallekin oikeuden. Monet pienet tapaukset, joille Juliette viattomuudessaan ei antanut suurta merkitystä, vaikuttivat ennen pitkää, että paronitar aivan erityisellä tavalla hänelle osotti sääty-ylpeyttään ja rajoitti hänen vaikutustaan opettajana. Kuno ja Ada olivat eräänä päivänä opettajastaan kaivanneet äidilleen. He kävelivät neiti Marchandin kanssa puutarhassa. Siellä oli vanha Lauri puutarhuri tehnyt työtä. Kun he olivat lähestyneet häntä, oli ukko ottanut lakin päästään kuin ainakin ja Kunon häntä puhutellessa seisonut koko ajan lakittomin päin. Sitä oli neiti Marchand nähtävästi ihmetellyt ja antanut puutarhurille merkin, että tämän piti panna lakki päähänsä. Ja kun ukko ei varmaankaan ollut viittausta ymmärtänyt eikä sitä tehnyt -- oli neiti Marchand mennyt ja pannut miehelle lakin päähän, jolloin hän käsillään kasvoillaan ja ranskan kielen avulla oli koittanut selittää, ettei hänen tarvinnat heidän edessään seisoa paljain päin -- tervehtäessä oli lakin nostaminen ollut riittävä. -- -- -- Tuota kaipaamista kuullessaan alkoivat paronittaren silmät hehkua. Heti käski hän kutsua neiti Marchandin luokseen. Kiivain sanoin vaati hän selitystä tapauksesta. Oliko hänestä oikein käskeä puutarhurin pitämään lakkia päässään paronin lasten edessä. Neiti Marchand oli kuin pilvistä pudonnut. "Oli", hän sanoi, "ei ainoastaan lasten, vaan minunkin edessäni." "Minkätähden?" "Ensiksi sentähden, ettei vanhan, harmaapäisen miehen tarvitse minun ja lasten edessä seisoa paljaspäisenä ja toiseksi sentähden, että oli kylmä, tuulinen ilma." "Mutta tuo mies on talonpoika -- hänen pitää seisoa lasten edessä paljain päin, minun lasteni edessä!" huudahti armollinen rouva. "Sitä minä en tiennyt, paronitar", vastasi Juliette rauhallisena. "Minä luulin, että minun piti opettaa lapsille vanhuuden kunnioitusta; se tietääkseni kuuluu kristilliseen siveysoppiin." "Kristilliseen siveysoppiin kuuluu vain se, että alempain ylempiä, orjain isäntiä pitää pelätä ja kunnioittaa, ei päinvastoin! Pyydän teidän ottamaan huomioon tämän. Teidän valtanne ei ulotu niin laajalle, että te tässä talossa voisitte antaa uusia määräyksiä, varsinkin sellaisia, jotka voivat heikontaa palvelijain kunniantuntoa isäntäväkeään kohtaan. Jättäkää se paronin ja minun asiakseni." "Ei mulla sitä aikomusta ollutkaan, paronitar!" "Te olette kuitenkin pitkästi ja laajasti selittänyt, että talonpojat ja aateliset ovat yhdenarvoisia ihmisiä, että Jumalan silmissä ei ihmisillä ole minkäänlaista erotusta, ja että siis ei toinen ihminen saa toista halveksia -- se on synti. -- -- -- Jos uskallan pyytää teitä, neiti Marchand, niin pitäkää tuollaiset opetukset sille varalle, että vastaisuudessa saatte toimen jossakin _porvarillisessa_ perheessä. -- -- -- Minä toivoisin, että minun lapsiani kasvatettaisiin ja valmistettaisiin sellaisiksi, joilla vastaisuudessa tulee olemaan tekemistä suuren ihmisjoukon kanssa, jota he kerran tulevat vallitsemaan -- minä vaadin lapsilleni heidän säätynsä mukaista kasvatusta." "Eikä kristillistä?" "Eikö se ole kristillistä kasvatusta, josta puhuin?" "Minua on toisin opetettu, paronitar." "Minähän sanoin, että porvari-lapsia niin voi opettaa!" "Minä en ole porvari-lapsi. Isäni on aatelismies." Dorothea von Heideggin teräsharmaat silmät kävivät suuremmiksi; hänen pitkä, heikko vartalonsa hoippui edes takaisin laajassa vannehameessa. "Teidän isänne on aatelismies?" toisti hän hitaasti. "Teidän passissanne ei puhuta siitä mitään." "Minun suvussani ei aatelisnimi ole enää tarpeellinen siitä asti, kun isäni Ranskasta muutti Sweitsiin ja on saanut Genfin kantonissa kansalaisoikeudet." "Ei ole enää tarpeellinen? Vai niin?" Ja vasten tahtoaan osottivat paronittaren kasvot suurta ihmettelyä. "Vaan sehän on teidän oma asianne", virkkoi hän sitten ylpeästi. "Pyydän teidän ottamaan viittaukseni huomioonne, neiti Marchand!" Kohta sen jälkeen tapahtui toinen asia. Kuno oli suuttunut palvelustyttöön jostakin vähäpätöisestä asiasta ja potkassut häntä niin kovasti sääreen, että tyttö rupesi tuskasta itkemään. Neiti Marchand näki tämän ja vaati poikaa pyytämään tytöltä anteeksi, ja kun ei hän siihen taipunut, antoi hän tälle rangaistukseksi erityisen kirjallisen työn. Mutta vallaton lapsi läksi äidille opettajastaan kaipaamaan. Seurauksena oli uusi ottelu siveyskäsitteistä. "Toivoisin, neiti Marchand", alkoi paronitar, kun kouluneiti oli tullut hänen eteensä, "että te jättäisitte lasten rankaisemisen minun huolekseni silloin, kun asia ei suorastaan koske kouluopetusta." "Se merkitsee, ettei minun tarvitse opetuksen ulkopuolella pitää mitään huolta lasten kasvatuksesta taikka, etten saa mitenkään koittaa heihin vaikuttaa", lausui Juliette neiti, "vaan ainoastaan tiedollinen opetus on minun tehtäväni." "Ainakin toivon, että te ette itsevaltaisesti ryhtyisi rangaistuksiin, vaan ensin antaisitte minun saada tietoa asiasta ja päättää rangaistuksesta." "Mutta, paronitar, minun täytyy huomauttaa, että se vähentää minun vaikutusvaltaani lapsiin nähden eikä se mielestäni ole hyväksi. Se henkilö, jota minun on tullut kasvatuksessa auttaa, on aina sallinut minun rangaista lapsia, jos olen nähnyt heidän jotakin pahaa tekevän." "Sallittehan, neiti Marchand, että minä omassa talossani saan antaa ohjeita", vastasi rouva von Heidegg rauhallisesti, mutta sitä loukkaavammasti. "Sellainen valta oli kyllä neiti Ritterillä ja monella muulla minun entisellä opettajattarellani, sillä he kaikki olivat -- niinsanoakseni vanhempia ihmisiä. -- -- -- Te, neiti Marchand, olette siihen toimeen vielä liian nuori, jonka päätän siitä, että ette ota kylliksi tarkkaa tietoa lasten erehdyksistä." "Saanko kysyä, paronitar, minkälaisia erehdyksiä tarkotatte?" "Nuorimmalla pojallani on puoli tuntia sitten ollut pieni lapsellinen kinastus palvelustytön kanssa --." "Kuno potkasi jalallaan palvelustyttöä", sanoi kouluneiti. "Vai potkasi? Minä en sitä kiitä hyväksi, neiti Marchand. Mutta täytyy ensin kysyä eikö tytössä itsessään ollut syytä, eikö hän lasta kiusannut." -- -- -- "Ei, hän ei tehnyt Kunolle mitään pahaa; Mai vain pyysi, että hän olisi tullut pois akkunalta, jota tyttö tahtoi pyyhkiä." "Kuno puhui toisin. Mutta olkoon! Tuosta vallattomuudesta olisin itsekin häntä rangaissut. Mutta nyt tulemme teidän rangaistukseenne, neiti Marchand. Te olette vaatinut, että minun poikani piti pyytää anteeksi palvelustytöltä!" "Niin, sentähden että hän tälle oli tehnyt vääryyttä! Minun mielestäni tulee kasvavalle lapselle tehdä selväksi, mikä on oikeutta mikä vääryyttä. Se kasvattaa hänen oikeuden tuntoaan ja arvostelukykyään ja samalla kehittää hänen luonnettaan." "Mutta heikentää palvelijain kunnioitusta ja pelkoa herrasväkeä kohtaan, vähentää myös aatelislapsen itseluottamusta ja oman arvon tuntoa", huudahti paronitar terävästi. "Olisin ollut tyytyväinen, jos te Kunolle olisitte rangaistukseksi hänen lapsellisesta vallattomuudestaan antaneet pienen lisätyön -- mutta anteeksipyytämisen vaatimus on liiallista. -- -- -- Niinkuin sanottu, neiti Marchand -- välttääksemme edelleen tällaisia tapahtumia, pyydän, että jätätte rankaisemisen minun asiakseni." -- -- -- Hän kääntyi ja meni kahisevassa, muodikkaassa vannehameessa toiseen huoneeseen --. Neiti Marchand sai mennä! Juliette oli enemmän surullinen kuin vihainen tullessaan omaan huoneeseensa. Hän rakasti työalaansa, hän piti suurena etuna saada kehittää kasvavia ihmisvesoja ja iloitsi onnesta nähdessään, että jokukaan siemen, jonka hän oli koittanut lasten sydämmeen juurruttaa, alkoi itää ja versoa. Vanhuus ja pettymykset eivät vielä olleet laimistaneet tätä innostusta. Mutta jos nyt tuolla tavalla piti ruveta työtä tekemään tarkasti rajoitetun suunnitelman ja vielä päälle päätteeksi sellaisen katsantotavan mukaan, joka oli aivan vastakkainen hänen omalleen -- niin saattoi halu ja innostus kerrassaan kuoleentua. Tämän tunteen vallassa hän päättikin heti lähteä siitä puhumaan ja sitten erota. Mutta kun Juliette ei koskaan voinut panna toimeen päätöksiä kiihottuneessa mielentilassa ja kun hän kauvan ei voinut kantaa vihaa ketään kohtaan, niin hän seuraavana päivänä jälleen päätti koittaa vielä jonkun aikaa olla paikoillaan ja katsoa, kuinka vasta oli käyvä. Mutta mitä kasvatukseen, ympäristöön ja avarampiin katsantotapoihin tulee, oli hän kasvanut niin aivan erilaisessa ilmapiirissä, että hän tällä vieraalla pohjalla kompastui siinä, missä toinen pääsi esteettä eteenpäin. Hän ei ymmärtänyt eikä huomannut välttää kompastuskiviä tiellänsä. Hän luuli tekevänsä täysin luvallisia asioita, mutta pian hän sai tietää että ne olivat kielletyitä. Sentähden ei ollut ihmettelemistä, että ensimmäisiä onnettomuuksia seurasi vielä monta muuta. Eräänä kuivana, päivänpaisteisena pyhäpäivänä marraskuun alussa oli hän lähtenyt Adan ja Raimundin kanssa pitemmälle kävelyretkelle. Pitkin jäätynyttä, epätasaista maantietä kulkiessaan he lähestyivät tien vieressä olevia talonpoikaishökkeleitä. Julietten, joka ajatuksissaan silmäili noita majoja, johtui äkkiä mieleen, että hän jo aikoja oli päättänyt käydä sisäpuoleltakin katsomassa virolaisten asumuksia. Nythän olikin siihen tilaisuutta, hehän olivatkin jo kylässä ja asukkaat, joita Juliette tahtoi nähdä kotonaan, olivat pyhäpäivänä varmaankin siellä. Opettajaneiti ilmoitti lapsille aikeensa ja kysyi heiltä, tahtoisivatko lähteä hänen kanssaan. Molemmat uteliaina suostuivatkin heti, sillä he eivät olleet koskaan ennen pistäneet jalkaansa kylämökkiin. Sanottu ja tehty. He astuivat erääseen suurenlaiseen savutupaan, katselivat, mitä siellä oli katselemista, puhuivat muutamia sanoja asukkaiden kanssa -- neiti Marchand tietysti Adan ja Raimundin tulkitsemisen avulla -- ja joivat janoonsa talonpoikain kaljaakin. Sattumalta olivat he joutuneet Uudentuvan perheeseen. Kun uuni parastaikaa lämpisi, niin katkera savu ajoi heidät pian jälleen ulos. Sitten he läksivät lähellä olevaan pieneen mökkiin. Tuskin mahtuivat he kaikki yhtaikaa tuohon matalaan karstaiseen kuoppaan ja siellä ollessaan voivat tuskin kääntyä. Juliette tunsi siellä kohta tuon suuren tukevan työmiehen, joka vitsoja saatuaan oli häneen ja lapsiin luonut niin vihaisen katseen ja sitten vaijeten kulkenut niin ylpeänä heidän ohitsensa. Juliette tiesi, että se oli palvelustyttö Maien veli ja tuo ujo vanha muori tuolla uunin luona hänen äitinsä. Nöyrästi niinkuin Uudentuvan asukkaatkin olivat tämänkin hökkelin eläjät herrasväen astuessa heidän huoneeseensa nousseet seisomaan ja nöyrästi ja kohteliaasti vastasi tuo suuri, vakava työmies jokaiseen ystävälliseen kysymykseen, jonka kouluneiti hänelle teki Adan ja Raimundin välityksellä. "Ja tuollaisessa hökkelissä elävät ihmiset!" huudahti neiti Marchand kotimatkalla. "En todellakaan olisi voinut uskoa, että löytyy tuollaista kurjuutta! Ihmettelen, ettei savu, häkä ja huono ilma heitä tapa." "Talvella on heillä vielä elävätkin tuvassa!" sanoi Ada ylenkatseellisesti. "Elävät tuvassa? Minkätähden?" "Niillä on varmaankin navetassa liian kylmä." Juliettea vaivasi niin ahdistava tunne, ettei hän enää voinut mitään puhua. Ja tuo tunne ahdisti häntä sitten vielä pari päivää. Hänen silmissään kuvastui alituiseen tuo kurja kuva, jonka hän oli saanut virolaisen talonpojan asunnoista. Mutta Juliette ei olisi unissaankaan voinut aavistaa, että hänen kylässä käyntinsä olisi jälleen tuottava ikävyyksiä. Ja kuitenkin kävi niin. Ada oli vielä samana iltana ilmoittanut vanhemmilleen, missä neiti Marchand oli heidän kanssaan käynyt. No, nyt tapahtui ihme! Paronitar antoi heti palvelijalle käskyn riisua paikalla lasten yltä ne vaatteet, joilla he olivat käyneet talonpoikain majoissa ja panna uudet sijaan. Sitten piti hän lapsille pitkän varotuspuheen, että minkätähden olivat kuulleet opettajaneidin ääntä, ja vihdoin kutsuttiin pääsyyllinen itse oikeuden eteen. Toisena tuomarina oli tällä kertaa itse vanha paroni. "Neiti Marchand", alkoi viimemainittu, kun rouva vihasta väristen astui edes takaisin lattialla. "Te olette tänään käynyt minun lasteni kanssa kylän majoissa." "Niin olen, herra paroni." "Se oli hyvin ajattelematonta!" "Ajattelematonta?" "Se oli anteeksiantamaton teko!" huusi rouva äänellä, joka vinkui kuin piiskanisku ilmassa. "Minä en ymmärrä --?" sopersi Juliette hyvin hämmästyneenä. "Uhkasiko meitä siellä mikään vaara? He kaikki olivat hyvin rauhallisia, hyväntahtoisia ihmisiä -- -- --." "Ei sellainen vaara", vastasi paroni kiivaasti. "Mutta minä en salli lasteni käyvän niin siivottomissa paikoissa kuin meidän talonpoikain asunnot ovat. Ylipäätään ei heillä siellä ole mitään tekemistä, ja toiseksi voivat he sieltä saada kaikellaista saastaa ja eläväisiä -- -- --." "Ja tautiakin!" huudahti paronitar. "Mutta me emme kummassakaan mökissä viipyneet kuin silmänräpäyksen", virkkoi neiti Marchand kasvot kalpeina. "Se on yhdentekevä!" huomautti paroni. "Voisitteko sanoa minulle, neiti Marchand, mitä asiaa teillä oli noihin mökkeihin?" "Minä tahdoin nähdä niitä sisäpuolelta ja kuinka niissä eletään." "Ja tuo teitä huvittaa! Minun täytyy tunnustaa, että teillä on hienoksi, sivistyneeksi naiseksi omituinen aisti! Eikö meillä sitten ole mitään kauniimpaa katseltavaa, jotakin joka voisi kehittää lasteni sydämmiä ja ylentää mieltä? Minun hevostallini kauniine, vilkkaine luontokappaleineen on paljon mukavampi, kuin sellainen kauhea sauna tuolla kylässä!" "Ja te olette antanut minun lasteni siellä juodakin -- astiasta, josta talonpojat juovat", soimasi paronitar värisevin huulin. "Me joimme kaikki --." "Tehän voitte juoda, se ei ole minun asiani", torui paronitar, "mutta minun lapsiltani se olisi pitänyt kieltää." "Minä en sitä tiennyt. -- -- -- En myöskään vienyt lapsia väkisin noihin majoihin; kysyin heiltä tahtoivatko seurata minua sinne ja he suostuivat hyvällä mielellä." "Neiti Marchand", lopetti paroni Heidegg. "Te olette vapaa ihminen ja voitte väliaikanne käyttää, kuinka tahdotte. Mutta pyydän teitä ottamaan huomioonne taloni tapoja ja pitämään itsenne erossa palvelijoistani ja talonpojista, sitä vaatii niin teidän kuin minunkin edesvastuuni lastenkasvattajana, sillä teille on kallis omaisuus uskottu." -- -- -- "Vai sillä tavalla!" ajatteli Juliette pahalla mielellä mennessään huoneeseensa. Jälleen alkoi hän arvella, eikö olisi paras paeta pois tuosta ahtaasta ilmapiiristä, joka pakotti häntä toimimaan vasten parempaa tietoaan. Tuota seikkaa hän mietti koko yön ja joutuikin vihdoin siihen päätökseen, että huomenna piti pyytää paronilta ero. Se olisi todellakin tapahtunut, jos ei paronitar vanhemman tyttärensä kanssa, juuri kun koulutunnit loppuivat, olisi ajanut vieraisille johonkin naapurimoisioon. Juliette jätti asian toiseen päivään, mutta ennen sitä tapahtui jotakin, joka antoi hänelle aihetta jättämään eronpyyntönsä tuonnemmaksi. Päivällisillä tapasi neiti Marchand paroni Herbertin. Tämä huomasi heti neiti Marchandin totisen, kalpean ulkomuodon, ja hän kysyi myötätuntoisena syytä siihen. Kun Juliette vastasi asiaa kierrellen, virkkoi nuorukainen: "Ahaa, minä arvaan! Minä kuulin siitä. Olisin kiitollinen, jos te päivällisten jälkeen sallisitte minun keskustella kanssanne jonkun hetken." He istuutuivat puolisen jälkeen pieneen saliin. "Minä huomaan teidän ulkomuodostanne, että olette tehneet jonkun päätöksen, neiti Marchand", alkoi Herbert sytyttäen tulta ulkomaiseen sikariinsa. "Arvaanko oikein?" "Niin, herra paroni, olen todellakin sen tehnyt", vastasi Juliette. "Ja se on?" "Ettekö sitä arvaa?" "Ehkä teillä on ollut vanhempaini kanssa joku vastenmielinen sananvaihto. Mutta minä toivon, ettei se anna aihetta teille kokonaan meitä jättää?" "Olen kuitenkin, herra v. Heidegg, päättänyt luopua toimestani." Nuori paroni silmäili hätäisesti, melkeinpä säikähtyneenä neitoa. "Rohkenen toivoa, että päätöksenne ei olisi niin luja, ettei siitä voisi luopua", virkkoi hän. "Luopua? Minkätähden? En ole tehnyt päätöstäni kevytmielisesti enkä perusteettomasti. Eikä minulla olekaan tapana tehdä ajattelemattomia päätöksiä?" "Ja mitkä syyt teitä ovat pakottaneet." "Minä en voi täällä täyttää tehtävääni. Minun kasvatustapani ei miellytä teidän vanhempianne -- en voi heidän vaatimuksiaan täyttää. Minun päätökseeni ei antanut aihetta isäntäväkeni kohtelu, vaan itse asia. Meidän katsantotapamme siveellisestä lastenkasvatuksesta ovat niin vastakkaiset, että emme voi yhtyä, vaan olemme vain kiusaksi toisillemme. Tuota ristiriitaa ei meidän kummaltakaan puolen tarvitse ylläpitää." Herbert Heidegg leikitteli sikarikotelonsa kanssa. Hän tuijotti maahan ja hänen muotonsa oli totinen. "Luulen ettei valinne ensinkään tarvitse olla niin ristiriitainen, jos kumpaiseltakin puolen koittaisitte toisianne ymmärtää", sanoi hän ja kiinnitti katseensa neitiin. Juliette katsahti häneen kysyvin silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä nuori herra tarkotti. "Nähkää, neiti Marchand! Te tulette toisesta maasta ja toisista oloista. Teidän kotomaassanne vallitsevat toisellaiset mielipiteet kuin täällä. Jos te tätä ajattelisitte, niin paremmin voisitte arvostella vanhempaini näkökantaa ja paremmin mukaantua siihen. Voisitte ehkä keksiä välittävän opetustavan?" "Ja se tapa olisi?" "Teidän täytyy tunnustaa, neiti Marchand", puhui nuori paroni edelleen, "että teidän mielipiteitänne, joita olette kotimaastanne mukaanne tuoneet, ei voi täällä meillä toteuttaa, olkoot ne teidän mielestänne kuinka oikeat ja hyvät tahansa. Siksi ovat meidän olot Sweitsin ja koko länsi-Europan oloihin verraten liian erilaiset." "Kuinka? Eikö sitten kristillissiveellinen opetus ole joka paikassa sama? Eikö teillä opeteta: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi? Eikö teillä neuvota harmaapäätä kunnioittamaan? Eikö teillä uskota, että kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä yhdenarvoiset, ettei toinen saa toista halveksia, ja ettei lähimmäisen oikeutta saa loukata? Sillä näiden periaatteiden tähden olen juuri paronin ja paronittaren puolelta saanut muistutuksia." "Minä kyllä tiedän. -- -- -- Mutta luulen kuitenkin, että meillä on sama kristillissiveellinen kasvatustapa kuin teilläkin, vaikka teoria ja käytäntö eivät aina seuraa toisiaan. Kristillissiveellisestä opetuksesta voi montakin kohtaa sovittaa meidän oloihin, mutta ei niin tarkasti kaikkia." "Siveellinen opetus on siis muutettava olojen mukaan." "Siltä näyttää, neiti." "Näissä oloissa ei siis saa opettaa, että lähimmäistä tulee rakastaa, kunnioittaa eikä tehdä hänelle mitään vääryyttä?" "Noin ylimalkaisesti emme voi tuosta asiasta puhua", sanoi Herbert, jonka kasvoille nousi heikko puna. "Katsokaa vähän meidän oloja. Korkeasti sivistyneillä moision herroilla on tekemistä täysin sivistymättömien talonpoikien kanssa, joilla ei ole mitään siveellisiä käsityksiä. Jos tuollaiselle talonpojalle nyt näyttää, että moision herra pitää häntä itsenäisenä ihmisenä, jolla ei ole tarvis osottaa hänelle kunniaa ja jos rupeaa hänen kanssaan yhä tuttavallisemmalle kannalle -- mihin se meidät saattaa?" "Mihin sitten?" "Kapinaan, neiti Marchand! Me aatelismiehet olemme tässä maassa ainoat auktoriteetit. Jos se käsitys meistä katoaa, niin katoaa myös yleinen järjestys." "Siitä seuraa, herra paroni, ettei kristillissiveellistä opetusta voi sovittaa aatelismiehiin, vaan ainoastaan talonpoikiin. Siveysoppi ja itse siveyskin on siis sovitettava eri lailla kunkin säätyluokan mukaan." "Te teette tarkkoja johtopäätöksiä, neiti Marchand", nauroi Herbert katsellen maahan. "Näin ollen en voi ensinkään ihmetellä", puhui Juliette, "että Kuno minulta eräänä päivänä saattoi kysyä, pääsevätkö talonpojat kuoleman jälkeen taivaaseen?" -- "Miksi ei?" kysyin minä. -- "Niin", vastasi lapsi, "isä sanoo aina: 'Der Bauer ist ein Vieh' (talonpoika on elukka), ja elukathan eivät pääse taivaaseen!'" Herbert von Heidegg rypisti kulmiaan. "Tiedän, neiti Marchand, että meillä on omat vikamme", lausui hän, "mutta meidän olot ovat nyt sellaiset, talonpoikamme ovat todellakin hyvin alhaisella kannalla. Jumala paratkoon!" "Paratkoon? Te siis toivotte, etteivät teidän olonne olisi sellaisia? Miksi ette niitä sitten paranna?" Rohkeasti ja ylpeästi kohotti paroni Heidegg päätään. "Sitä me olemme tehneet, neiti Marchand, mehän olemme jo lähes kuusikymmentä vuotta tehneet parannuksia talonpoikain elämässä. Mitä Viron aateli on talonpojalle tehnyt, sellaista tuskin aikakirjoissa saa lukea. Jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, synkkänä henkiorjuuden aikana, jolloin talonpoika kokonaan oli aatelismiehen omaisuutena, löytyi meidän joukossamme miehiä, jotka vapaaehtoisesti soivat talonpojille tärkeitä oikeuksia ja sääsivät niistä pysyvän lain. Vuonna 1795 alkoi talonpoikain yleisen tilan parantaminen siten, että aatelisto maapäivillä rajoitti heidän työkuormaansa ja kielsi sen korottamisen, heille annettiin omaisuuden omistusoikeus, rangaistuksia huojennettiin ja henkiorjien myymisen oikeutta rajoitettiin. Vuonna 1802 ilmestyi uusi täydellisempi asetus, jossa talonpoikien oikeuksia vielä laajennettiin ja 1805 seurasi sitä vielä vapaamielisempi ja perinpohjaisempi talonpoikaislaki. Mutta 1816 osotti Viron aatelissääty vielä suurempaa uhrautuvaisuutta talonpoikia kohtaan, sillä silloin se vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista pakkoa, lopetti henkiorjuuden, teki talonpojan vapaaksi ihmiseksi, antoi hänelle kaikki vapaan kansalaisen valtiolliset oikeudet ja moision herran piti vuokramiehilleen tehdä molemmin puolin sovitut kontrahdit. -- -- -- Emmekä ole uudempanakaan aikana olleet huolettomia talonpoikain tilan parantamisesta. Me pyrimme yhä eteenpäin ja sen ohella pidämme silmällä talonpoikainkin etuja. Viimeisenä parina vuosikymmenenä, noin vuodesta 1839, on melkein joka ikisillä maapäivillä pohdittu talonpoikainkin maanviljelyskysymystä ja tuon pitkällisen ja perinpohjaisen työn tuloksena taas on uusi talonpoikain laki, joka viime vuonna 1856 valmistui ja joka suuremmaksi osaksi ensi vuonna astuu voimaan. Tuokin uusi asetus antaa loistavan esimerkin Viron aatelin itsensä uhrautuvaisuudesta. Tässä laissa säädetään, että talonpojat vapautetaan niin sanotusta työorjuudesta ja että hän saa maksaa veronsa rahassa ja sen lisäksi ostaa maata perintöomaisuudeksi. Mutta nekin, jotka tahtovat pysyä työorjuudessa, tulevat saamaan 26-27 prosentin suuruisen veron alennuksen. Mutta vielä sen lisäksi uhraa moision herra oikeuksistaan jotakin. Hän määrää suuren osan perintömaastaan, jota hän ei enää voi omistaa, talonpojille viljeltäväksi ja jonka hän heille myös voi vuokrata tai myydä. Ja tämän tekee moision omistaja ainoastaan sentähden, että talonpoikain aineellinen ja henkinen tila yhä parantuisi." "Anteeksi, herra paroni", vastasi neiti Marchand, "mutta minä en ymmärrä, minkätähden nuo parannukset talonpoikain aineelliseksi ja henkiseksi kohottamiseksi ovat niin vähän vaikuttaneet, että talonpoika nytkin vielä elää suurimmassa henkisessä ja aineellisessa kurjuudessa. Henkistä opetusta he eivät saa ensinkään, koska heillä ei ole kouluja." "Siihen ovat todellakin suurimmaksi osaksi syynä virolaisten kansallisviat -- velttous, johonka yhdistyy ruumillinen ja henkinen laiskuus. Virolainen voi ainoastaan vähitellen kehittyä." Juliette pudisti päätään. "Tuo johtopäätös ei mielestäni ole todennäköinen ja jos asia niin on, täytyy kysyä, mikä siihen on syynä. Sallikaa minun olla suora, teidän talonpoikianne painaa niin raskas työtaakka, että en ymmärrä, kuinka he eivät sen alla murru." "Tunnetteko te tämän työkuorman suuruutta?" "Tunnen jotakuinkin; olen siitä selvän ottanut. Jos tämä asema joku vuosisata takaisinpäin oli vielä kovempi -- ja sehän on teidän kertomuksenne mukaan ollut kovempi -- niin ainoana luonnollisena ja todellisena syynä talonpoikain velttouteen on se, että heitä on ylellisellä työllä, kovilla rangaistuksilla ja puutteellisella elatuksella ylenmäärin rasitettu. He ovat siis alentuneet työjuhdan kaltaiseksi." "En epäile, että teidän arvelunne on tosi", virkkoi Herbert liikutellen sormiaan vasten pöytää. "Ja noista parannuksista ja asetuksista, joista te herra v. Heidegg nyt juuri niin suurella asiantuntemuksella puhuitte, olen kuullut hiukan toisenlaisiakin arveluita, nimittäin Pietarissa, kenraali Dawöidowin talossa. Siellä kävi korkeimpia valtiomiehiä, ministereitä, senaattoria, valtion komiteain jäseniä y.m. ja toisinaan he keskustelivat myös Itämeren maakuntain asioista. Innokkaasti he puhuivat uudesta Viron talonpoikain laista, josta te juuri mainitsitte, sillä herrain joukossa oli jäseniä sitä varten asetetuista komiteoista. Yleensä olivat he sitä mieltä, että Viron aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään noita parannuksia vain siinä pelossa, että asiaan ryhdytään ylemmissä piireissä, jolloin heidän etujaan on vaara uhannut. Aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään vapaaehtoisia uudistuksia saadakseen työn omiin käsiinsä. Ja saadessaan asiat omaan huostaansa, ovat he aina ymmärtäneet pitää huolta omista eduistaan talonpoikain vahingoksi. -- -- -- Suokaa anteeksi, herra paroni, että tämän tosiasian teille mainitsen, mutta asia herättää mielenkiintoani ja tahtoisin saada toden tietää." "Ah niin, neiti Marchand", nauroi Herbert, "nuo Pietarin virkavaltiaat ovat aina olleet meitä vastaan. He ovat enemmän vastustaneet kuin suosineet työtämme. -- -- -- Luonnollistahan on, että meidän on täytynyt omia etujammekin silmällä pitää." Hyvin ymmärsi nuori aatelismies kerrata tuon vanhan, ammoin tunnetun laulun! -- -- -- Mutta muuten ei hän voinut todistaa vääräksi ulkomaalaisen neidon tarkoille tiedoille perustuvaa väitettä, että nimittäin Viron aateli oli ainoastaan pakosta ja tarkasti omia etujaan silmällä pitäen ryhtynyt talonpoikain tilan parantamiseen. Niinpä vuonna 1795 alkoivat Viron aatelisherrat ajatella talonpoikain tilaa, kun keisarinna Katarina oli ilmaissut mielipahansa siitä, "että Viron talonpoika varoineen päivineen oli täydellisesti moision herran omaisuutena, jonka hän sai myödä, hevosta vastaan vaihettaa ja pakottaa muuttamaan vuokramaalta täysin asumattomaan paikkaan?" -- -- -- Niinpä samoin 1802 otettiin puheeksi talonpoikain olojen parantaminen keisari Aleksanteri I ja hänen vapaamielisten neuvonantajansa alotteesta, jotka moittivat sitä väkivaltaa, jota moision herrat talonpoikia vastaan olivat tehneet ja säälivät Viron kansan huutavaa hätää ja oikeudetonta asemaa. Viron aateliston päämies von Berg tunsi keisarin mielipiteet ja esitti asian maapäivillä. Hän nimittäin pelkäsi, että hallituksessa sitä ennen tehtäisiin päätöksiä, jotka olisivat voineet olla aatelisten eduille vahingollisia. -- -- -- Ja juuri samasta syystä kiirehtivät nämä miehet edelleen tekemään uuden asetuksen, joka ilmestyi 1805 ja jolla oli tuo merkillinen nimi: "Moision isäntäin säätämä ja suuren armollisen majesteetin Keisarin vahvistama Viron talonpoikain asetus." -- -- -- Hallituksella oli nimittäin ollut aikomus asettaa Viron maata varten samanlainen komitea kuin Liivinmaatakin varten oli asetettu, jonka tarkotuksena oli valmistaa uusi asetus talonpoikain olojen parantamiseksi. Kaikki talonpoikain viljeltävänä oleva maa piti uudestaan mitata ja Ruotsin aikaiset säädökset ottaa käytäntöön, niissä kun talonpoikain orjuuden kuorma oli määrätty maan suuruuden ja hyvyyden mukaan. -- -- -- Henkiorjuuden lopettaminenkin 1816 syntyi hallituksen alotteesta, kun sillä oli aikomus antaa Viron talonpojille samanlainen asetus kuin Liivinmaan talonpojilla oli ja tahtoi, että Viron moisioiden maa-ala mitattaisiin. Peläten kustannuksia, jotka syntyisivät kalliiden komiteojen ylläpidosta ja vielä enemmän peläten valtamiesten pakkoa, pyysi Viron aateli henkiorjuuden lakkauttamista, joka muutenkin olisi tapahtunut. Viimeinenkin parannus 1856 syntyi hallituksen tahdosta. Sisäasiain ministerineuvoston ehdotuksesta valitsi aatelisto komitean, jonka piti tarkastaa 1816 annetut asetukset sekä täydentää ja muuttaa niitä ja tehdä ne yhdenlaisiksi Liivinmaan asetusten kanssa. "Mutta ennen kaikkea emme saa unohtaa, minkätähden meidän aateliset ryhtyivät uudistuksiin", puhui Herbert Heidegg edelleen. "Se tapahtui, neiti Marchand, etenkin sentähden, että ainoastaan he oikein tunsivat nämä olot ja epäkohdat, jota Pietarin virkavaltijaista suinkaan ei voi sanoa. Aateli pelkäsi, että he viheriän pöydän takana voisivat tehdä asetuksia, jotka käytännössä eivät kelpaa mihinkään. Käytännöllinen ymmärryskin pakotti meidät ryhtymään työhön, kun epäkäytännöllisyys oli asiaa vahingoittamassa." "Mutta keskustelumme on kerrassaan siirtynyt pois asiasta, josta meidän piti puhua", virkkoi Juliette Marchand. "Mehän keskustelimme minun erostani ja te pyysitte minun keksimään jonkun välittävän opetustavan, joka tekee minun tänne jäämiseni mahdolliseksi. Tässä seikassa pyysin teiltä tarkempaa selitystä, vaan en ole vielä saanut siihen vastausta." "Vastaukseksi tahtoisin antaa teille sen neuvon, että sisareni ja veljeni kasvatuksessa tekisitte kuin neiti Ritter. Se on: älkää koittako heitä kasvattaa, vaan ainoastaan opettaa. Jättäkää kasvatus vanhempain huoleksi! Sillä tavoin välttäisitte noita ikävyyksiä, joita teillä on ollut vanhempaini kanssa." Juliette katseli miettien alas. "Se merkitsee, että minun pitäisi luopua puoleksi velvollisuuksistani ja tehtävistäni?" "Niin, neiti Marchand." "Luuletteko, että työni mulle sitten tuottaisi minkäänmoista tyydytystä tai hauskuutta?" "Voihan niin olla, ettei se tuottaisi yhtä paljon mieltymystä tai huvia", vastasi Herbert. "Mutta ajatelkaa kuitenkin, että asemanne vanhempieni rinnalla sitä vaatii." "Ja minkätähden pitäisi minun taipua tuohon puolinaisuuteen? Sentähden vain, että voisin tänne jäädä ja pitää paikkani? Ei, herra paroni! En ole niin itserakas enkä omanvoiton pyyntöinen, että sentähden tahtoisin olla uskoton tehtävälleni. Minun täytyy siihen saada kokonaan antautua taikka muuten erota." "No täyttäkää sitten tehtävänne kuinka tahdotte, neiti Marchand", huudahti Herbert, "mutta karttakaa sellaisia asioita, jotka synnyttävät ikävyyksiä!" "Mutta kuinka voin tietää, mikä tuottaa ikävyyksiä? Minulla ei ollut aavistustakaan, että kristillissiveellinen opetustapa tuottaisi pahennusta. Minun on vaikea joka kerta tutkia, mitä teidän vanhempanne sallivat, mitä eivät." "Te tahdotte siis pysyä lujana päätöksessänne ja erota?" "Niin." Paroni Herbert Heidegg nousi ylös ja astui neidon luo. Lempein, tuntehikkain silmin hän tätä katseli ja punehtui hieman. "Mutta jos minä teitä pyydän luopumaan päätöksestänne." "Te pyydätte, herra paroni." "Niin, neiti Marchand!" "Mitä se juuri teitä liikuttaa, jos olen täällä tai en?" "En tiedä, mutta minua vaivaa se ajatus, että eroatte täältä", sanoi paroni Heidegg syvällä, totisella äänellä. "Koittakaa nyt kuitenkin vielä jonkun aikaa tulla toimeen -- minun tähteni, neiti Marchand!" "Teidän tähtenne?" "Niin! Meidän elämämme täällä maalla on muutenkin vähän yksinäistä, ikävää ja yksitoikkoista. Minulle on tuottanut suurta hauskuutta, kun olen saanut teidän kanssanne vaihtaa ajatuksia, vaikkakin me usein olemme joutuneet kiivaaseen väittelyyn, kun mielipiteemme ovat erilaiset. En tiedä, kuinka viettää vapaahetkiäni, kun ei teitä olisi. Neiti Marchand, minä pyydän teitä, jääkää meille, älkää vielä pyytäkö eroa!" Nuoren miehen äänessä ja katseissa oli jotakin, josta Juliette loi silmänsä maahan ja jäi ajatuksiinsa. Hänellähän oli muutenkin niin hyvä sydän, ettei hän voinut pyyntöjä vastustaa, ja nyt hänen oma taipumuksensakin sai hänet suostumaan! "Jos siten voin tuottaa teille mielihyvää, herra paroni", lausui hän, "niin voinhan koittaa ehkä kevääseen asti. Minulla muutenkin oli aikomus matkustaa ensi kesänä kotimaahani." "Kiitän teitä tästä lupauksesta, neiti Marchand!" huudahti Herbert lämpimästi ja puristi Julietten hienoa, valkeaa kättä. 8. MIINAN KOHTALO. Kubja-Pritsin turha kosimisretki ja vielä enemmän Huntaugun Miinan äkillinen katoaminen synnyttivät koko kyläkunnassa suurinta huomiota. Kun kadonnutta morsianta oli koko kylässä turhaan etsitty, oli sulhanen puhemiehen kanssa kiroten ja sadatellen ajanut takaisin Huntaugulta ja hämmästyneet vanhemmat olivat jääneet suurimman surun valtaan. Seuraavana päivänä alkoi kyseleminen ja etsiminen uudestaan, mutta kaikki turhaan. Pari ihmistä oli nähnyt Miinan iltapimeällä astuvan kiirein askelin pitkin vainiota, mutta he eivät olleet häneltä kysyneet, minne hän menee, eikä hän ollut kylässä missään talossa käynyt. Huntaugun Mihkel antoi asiasta vihdoin tiedon järjestyksen valvojalle. Mutta hänenkään tiedustelunsa ei tuonut mitään selvitystä. Miina oli kadonnut kuin maan alle. Suurinta sydänsurua tunsi Huntaugun emäntä. Hän itki yöt päivät, syytti itseään ja miestään kovuudesta, jolla olivat pakottaneet lastaan pakenemaan ja kuvitteli mielessään, kuinka Miinan ruumis löydettäisiin jostakin joesta tai järvestä ja tuotaisiin kotiin. Onneksi oli kaikki pelko turhaa. Eräänä päivänä tuli Mihklin ja Viiun vanhin tytär Mari, joka naapuripitäjässä oli kolmipäiväisellä talonmiehenä vaimona, hevosella ajaen Huntaugulle. Viiu kiirehti häntä vastaan punaiseksi itkettynein silmin ja huusi jo kaukaa itkusta värisevällä äänellä. "Mari, meillä on tapahtunut suuri onnettomuus! Miina on ollut kadoksissa jo monta päivää." Mutta Mari ei tästä uutisesta ensinkään hämmästynyt, vaan hänen suunsa meni kuin pidätettyyn nauruun. "Kuka käskee tyttöä pakottamaan sellaiselle miehelle, jota hän ei kärsi!" vastasi nuori nainen sitoen hevosen aitaan kiinni. "Ja nyt kun hän katosi, on teillä hätä käsissä!" "Tiedätkö sinä sitten, minkätähden hän katosi?" "Tiedän kaikki." "Mistä sinä sen tiedät?" "Miinalta itseltään!" Huntaugun vanhan äidin kellastuneille kasvoille lensi ilon ilme. "Mari, hyvä kulta lapsi, sittenhän tiedät, missä meidän Miina on! Teillä hän on! Jo minä sitä ajattelinkin ja tänään aijoinkin jalansyten lähteä sitä kysymään." "Olisit sen jo pari päivää sitten voinut tehdä", nauroi Mari. "Mihin hänen sitten teidän mielestänne muualle piti mennä kuin sisarensa luo! Niin, Miina on meillä ja vielä päälliseksi terve!" "Jumalan kiitos", lausui äiti, pannen kädet ristiin. "Mihkel, Mihkel!" huusi hän kääntyen tuvan puoleen. "Meidän Miina on löytynyt, ukko, Miina elää ja on terve!" Kohta katsoi Huntaugun isäntä totisen murheellisen näköisenä ovesta ulos, huomasi vanhimman tyttärensä ja tuli pihalle. Äiti selitti nyt kiireimmiten hänelle, mitä juuri itse oli kuullut. Sitten vietiin tulija, joka oli kuin raskaan kiven vierittänyt vanhempain sydämmeltä, lämpimään tupaan. "Kuule, isä", alkoi siellä nuori perheennainen puoleksi leikillään nuhdellen. "Onko se nyt miehen teko, että pakottaa omaa lastaan väkisin miehelle, jota hän ei kärsi mailla halmeilla! Onko sillä Miinan naittamisella niin suuri kiire? Onhan hän sinun ainoa lapsesi kotona! Kun hänen annat pois jäät aivan vierasten ihmisten kanssa taloasi hoitamaan. Etkö tunne ensinkään sydämmen rakkautta lastasi kohtaan?" Mihkel katsoi hämmästyneen näköisenä maahan. "Onkos hänellä rakkautta minua kohtaan?" virkkoi ukko masentuneella äänellä. "Jos hän olisi ajatellut isäänsä, ei hän salaa olisi piiloutunut. Hän tiesi hyvin, mitä etuja olisin saanut, jos Prits meille vävymieheksi olisi tullut." "Minä tiedän, minä tiedän", vastasi Mari, "paroni on luvannut antaa paikan, mutta tahtoisitko sitten tuon vähäisen edun tähden myödä oman lapsesi? Tiedätkö, isä, Miinan sijassa olisin tehnyt aivan samalla tavalla ja pötkinyt pakoon!" "Miksi et sitten nyt tuonut häntä kotiin?" kysyi Mihkel. "Hän ei tullut! Hän ei tule ennen kotiin, kun isä ja äiti vakaasti lupaavat, etteivät pakota häntä Pritsille. Juuri sitä sanaa tulin tänne tuomaan." "Hän ei tule kotiin?" kertoi Mihkel nyrpeänä ja kävi vihaisen näköiseksi. "Hänen pitää tulla tai muuten annan järjestyksen valvojan tuoda hänet väkisin! Sen hän ainakin pitäisi tietää!" "No noh, no noh, isä! Kenen häpeä on, jos niin teet! Sittenhän kylän lapset osottavat sinulle sormea ja nauravat: 'Kas tuoss' on isä, joka tytärtä oikeuden kautta pakottaa miehelle!' -- -- --" "Naurakoot", vihotteli Huntaugun ukko. "Kenen häpeä se on, ettei lapsi tahdo vanhemman sanaa kuulla! Pitääkö minun taipua lapsen mukaan, vai lapsi minun?" Monen päivän tuska lapsen tähden oli kokonaan pehmittänyt äidin sydämmen. Hän oli täydellisesti Marin kanssa yhtä mieltä ja koitti rukouksilla taivuttaa ukkoa. "Isä, taivu nyt tämä kerta!" virkkoi hän mielitellen. "Käske lapsen tulla kotiin, annamme hänen olla jonkun ajan rauhassa, ajatelkoon itse perinpohjin, tahtooko mennä Pritsille vai ei, annamme hänelle muutama kuukausi aikaa ja sitten kysymme uudestaan. Voihan niinkin olla, ettei Prits hänestä enää huolikaan. Hän oli tytölle hirmuisen vihainen, kun tästä lähti. Mutta jos hän Miinaa vielä uudestaan tahtoo, niin koittakoon sitten onneaan." "Äiti on oikeassa", lisäsi Mari. "Paras on, että annatte hänelle aikaa ajatella asiaa. Mutta väkisin ei saa häntä pappilaan viedä! Hän juoksisi uudestaan pois ja sitten voisi käydä niin, ettette enää saisikaan häntä nähdä -- -- -- Jos tietäisitte, minkä näköinen hän oli, kun aamulla saapui meille väsyneenä pitkästä matkasta ja kasvot itkemisestä ajettuneet? En tahtonut häntä tuntea. Oli kuin haudasta noussut. Katsoi minuun kuin takaa-ajettu jänis, hetkeen aikaan ei saanut sanaa suustaan, vaan nyyhkytti kädet kaulallani -- -- -- Minä aloin häntä vähän nuhdella, että hän oli noin lapsellisen tempun tehnyt ja juossut pois vanhempien luota, mutta silloin hän huusi silmät tulta iskien: 'Väkisten en anna itseäni Pritsille, vaikka henkeni vietäisiin!' Ja sitten hän pyysi Peeteriä ja minua, että sallisimme hänen olla jonkun päivän luonamme ja sitten tulisimme vanhemmille hänestä puhumaan. Peeterin piti heti tulla teille sanomaan, että Miina on meillä, mutta minä tuumasin: 'Antaa heidän pari päivää itkeä tytärtään, kyllä he sitten herkemmin hänelle anteeksi antavat!'" Huntaugun Mihkel oli todellakin ollut tyttärestään murheellinen, vaikk'ei hän sitä ollut tahtonut näyttää, mutta nyt kun hän tiesi, että Miina oli elossa ja terve, ei ollut helppo häntä lepyttää eikä taivuttaa anteeksiantoon. Äidin ja tyttären piti kauvan puhua hänen kanssaan, ja todistaa, että ainoastaan hyvällä eikä pahalla oli jotakin aikaansaatava; heidän piti rukoilla jopa kyyneleitäkin vuodattaa, ennenkun hän vähänkin alkoi taipua ja vihdoin hän nyrpeänä huudahti: "No hyvä, tulkoon kotiin ja minä annan hänelle pari viikkoa miettimisen aikaa. Mutta jos Prits häntä vielä tahtoo ja paroni minulle pitää sanansa, niin ei auta enää mikään -- minä saatan hänet vaikka väkisin pappilaan. Jos hän kovin panee vastaan, niin tietäköön, että hänellä on aika selkäsauna odotettavana ja annan hänen saada kunnan oikeudessa[5] tai moision tallissa kaiken kansan nähden sellaisen opetuksen, ettei se ikänä lähde mielestä." Naisten täytyi tyytyä tähänkin myöntymiseen. He toivoivat, että ehkä aika keksii neuvon. Olihan puhuttu uudesta asetuksestakin, jonka piti suoda talonpojalle kaikkea hyvää ja jonka kohta piti tulla. Kuka tiesi vaikka isä sitten saisi uuden paremman talon ilman Pritsinkin toimittamista. Mari alkoi sitäkin toivoa isälle selittää, ja Mihkel, joka tulevaa vävymiestään rakasti ainoastaan noiden tulojen tähden, joita hän tältä toivoi, rupesi todellakin hieman rauhottumaan. Jo seuraavana päivänä tuli Miina takaisin kotiin. Hän oli varmaankin kaiket päivät ja yöt kotoa lähdettyään itkenyt, sillä hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet ja koko hänen muotonsa kalpea kuin olisi hän tautivuoteesta noussut. Äiti otti hänet vastaan puoleksi salaten hellyyttään, sillä hän ei sitä tahtonut varsinkaan isälle näyttää, mutta Mihklin kulmat olivat kurtussa ja silloin tällöin pääsi joku pistosana hänen suustaan. Kun ei Miina puolta sanaakaan puhunut vastaan ja äitikin vältti vastustamista, joka ukkoa olisi voinut ärsyttää, niin oli suurempi riita vältetty. -- Koska jokainen tiesi Miinan takaisin tulleeksi odotti Mihkel, että Kubja-Prits ilmaantuisi Huntaugulle tai kutsuisi hänet itsensä Pärtlille. Mutta ei mitään kuulunut. Pritsin viha ja häpeä turhasta kosioretkestä, josta hän oli joutunut koko pitäjän pilkan alaiseksi, oli varmaankin niin suuri, ettei hän enää tahtonut olla missään tekemisissä Huntaugulaisten kanssa. Mihkel sai pian tietää, että hänen arvelunsa oli tosi. Hän tapasi kerran sattumalta Pärtle-Jaanin kylän raitilla. Mies ei aikonut ensin tervehtiäkään. Mutta kun Huntaugun ukko sittenkin rupesi pakinoimaan hänen kanssaan, murisi Pärtle-Jaan läpi hammasten. "On sekin miehen teko, kun suotta tahtoo toisen lapselle häpeää tuottaa." "Niinkuin minä sitä olisin tahtonut!" koitti Mihkel selittää. "Tiesinkö minä, tytön pakoon lähtevän? Annoinhan Pritsille neuvon, että hänen piti ensin tehdä tytön kanssa asiansa selväksi ja sitten vasta tulla viinojen tuontiin! Mutta he olivat pari viikkoa sitä ennen riidassa, ja sitten tulee kosimaan!" "Minkätähden sinä olet isä, muistathan, mitä minulle ja Pritsille lupasit meillä: 'tytön pitää totella minua, siitä saatte olla varmat!' -- -- -- Mokomaakin tottelemista! Juoksee pakoon ja kun takaisin tulee, niin sitten vain silitetään! Minä olisin lastani opettanut, että hän sen unissaankin olisi muistanut!" "Ei se opetus hänelle vieläkään myöhäistä ole", puolusti itseään Huntaugun ukko. "Mutta minun mielestäni sellaisessa asiassa voi enemmän saada aikaan hyvällä kuin pahalla. Henkeähän en voi häneltä ottaa -- eikä se Pritsiäkään hyödyttäisi. Olen antanut tytölle miettimisen ja parannuksen aikaa, Jos ei Prits häntä tahdo jättää, niin tulkoon ja puhukoon hänen kanssaan; luulen että tyttö nyt olisi taipuvampi kuin ennen, kun vain poika ymmärtäväisesti tahtoo asian selittää." "En luule, että minun poikani tulee itseään narriksi tekemään!" vastasi Pärtlen Jaan ylpeästi. "Niinkuin sellainen mies ei tyttöjä saisi! Hänellä niitä olisi vaikka joka sormelle! Huntaugun Miina voi odottaa Uudentuvan päiväläistä -- sekin on hänelle liian hyvä!" Näin hän sanoi ja käänsi Mihklille selkänsä. Huntaugun isäntä ymmärsi kyllä isän suuttumuksen, ja arvasi myös millä mielialalla poika heitä kohtaan oli. Ei Mihkel myöskään ihmetellyt sitä, ettei Pritsiä enää Huntaugulla näkynyt. Kun hän pari viikkoa myöhemmin kirkolla tuli Mihkliä vastaan, käänsi tämä päätään ja astui, niinkuin isänsäkin kylän raitilla, tervehtämättä ohi. Pritskin nähtävästi kantoi vihaa juuri Miinan isää kohtaan. Mihkel luuli, että Prits nyt oli heittänyt sikseen kosija-aikeensa. Ja epäilyttävää oli, olisiko Mihklillä asiain näin ollen moisiostakaan mitään toivomista, sillä kostaakseen tahtoi varmaankin kupias tehdä kaiken voitavansa, jotta paroni peruuttaisi lupauksensa. Huntaugun mieli oli tästä syystä kovin paha ja sen saivat tytär ja äiti kylläkin usein tuntea. Mutta vaikka kyllä Miina kotona paljon sai kärsiä, täytti erinomainen rohkaseva tyytyväisyys kuitenkin hänen sydämmensä; hän alkoi toivoa, että vihdoinkin pääsisi vapaaksi vastenmielisestä kosiasta ja tuota toivoa seurasi toinen vielä parempi: Völlamäen Päärn saattaisi aikaa myöten häntä jälleen lähestyä. Miina nimittäin luotti niin täydellisesti Päärnun kykyyn ja miehekkyyteen, että luuli hänenkin vielä kerran saavan oman paikan, että hänelle moisiosta annettaisiin isän talo tai joku toinen maakohta, jossa hän voisi elää itsenäisenä miehenä. Olihan paroni hänelle sanonut, että jos hän mielensä parantaa eikä enää vastusta käskynhaltijoita, niin olisi hänellä toivoa päästä Völlamäen isännäksi. Vihdoin ehkä alkaisi Huntaugun ukkokin taipua ja ottaisi Päärnun kotivävyksi, kun hän olisi vankka, ahkera ja huolellinen työmies. -- -- -- Voi sitä riemua, joka nousi mökkisessä, kun Miina eräänä iltana pakonsa jälkeen sinne salaa ilmaantui! Tuo riemu ei näyttäytynyt sanoissa, vaan pojan ja äidin silmäyksissä. He katselivat niin kiitollisina ja niin liikutettuina nuorta tyttöä, että hänestä tuntui, kuin olisi hän tehnyt oikean suurtyön. Aluksi ei lausuttu sanaakaan. Äänettöminä he vain puristivat toistensa käsiä. Vihdoin lausui Päärn äänellä, jonka väkisin koitti saada, äreäksi: "On vielä nuori tytärlaps, ja kuitenkin niin itsepintainen! Onko ihminen enää täysijärkinen: juoksee pois vanhempain majasta yön selkään ja katoaa kuin tuhka tuuleen! Etkö sinä ensinkään sitä ajatellut, kuinka monelle ihmiselle sellaisella tempulla teit murhetta! Minä luulen, etteivät he kukaan maanneet silmän täyttä sinä yönä samoin kuin emme mekään!" "Niin, olisit vain kuullut, kuinka Päärn tilallaan ähki ja puhki -- oli kuin kipeä!" puhui vanha muori. "Ja tiedätköhän sitäkään, että hän sinua yhtenä yönä salaa kävi etsimässäkin?" "Missä niin?" kysyi Miina punehtuen ja nauraen. "Mitä sitä nyt enää perustaa ja urkkii!" virkkoi nuori mies kädellään viitaten ja katsoi ikäänkuin ujostellen ja pahastuen nurkkaan. "Kävin kerran leikin vuoksi läpi metsän -- siinä kaikki. -- -- -- Pääasia on nyt, että elät ja olet terve." "Missä te oikeastaan luulitte minun olevan?" tiedusteli Miina, jota keskustelu nähtävästi huvitti. "Kun sinä metsässä kävit, niin luulit ehkä minun riippuvan jossakin oksassa?" Pojan puolesta vastasi äiti; että ensin eivät hämmästyksestä osanneet mitään ajatella; mutta sitten kun Miina jo pari kolme päivää oli poissa ollut eikä mistään löytynyt, silloin heille molemmille kerrassaan oli tullut mieleen: mihin muualle hän olisi voinut mennä kuin sisarensa luo! "Pane mieleen", oli Päärn puhunut äidille, "sieltä hän kerran vielä ilmestyy!" Ja tuo toivo oli antanut heille molemmille surun huojennusta. Miina vietti Uudentuvan mökissä onnellisen hetken. Puhumatta Päärnun kanssa mitään tulevaisuudesta, tunsivat kuitenkin molemmat erinomaista kevennystä ja iloa sydämmessään: olihan pelottava vastustaja nyt voitettu! He luulivat niin paljon tuntevansa Pritsiä, ettei miehen ylpeys sallisi hänen enää ajatella tyttöä, joka hänelle oli tehnyt niin häpeällisen kepposen! Tuossa rohkaisevassa toivossa he toisistaan erosivat. -- -- -- Mutta suuresti he erehtyivät, kun luulivat tuntevansa Prits Valkmannin tahi hänen tunteensa Miinaa kohtaan. Sillä joku viikko myöhemmin tapahtui jotakin, joka osotti, ettei Prits tyttöä vielä ollut unohtanut. Siitä antoi hän Miinan isälle aivan odottamattoman merkin. Huntaugun työpoika toi isännälle eräänä lauvantai-iltana moisiosta tiedon, että kupias odotti häntä sinä iltana kapakassa, että hänellä oli ukolle jotakin asiaa. Mihkelin silmät levisivät suuriksi tämän kuullessaan. Viiu katsoi tyttäreen ja tämä kalpeni. Mutta isäntä pisti heti paremmat turkit ylleen -- ulkona oli jo kauvan sitten ollut kova talvi -- ja läksi kapakkaan. Kupias olikin jo siellä. Nauraen otti hän Huntaugun isännän vastaan. Hänen punottavasta näöstään saattoi huomata, että hän jo pikaristaan oli saanut hyvän tuulen. Hän oli nyt kokonaan lauhtunut mies. Kun hän oli Mihklille kättä antanut, niinkuin ei heidän välillään olisi ollut pienintäkään kaunaa, vei hän ukon viereiseen pienempään huoneeseen, johon kapakan isäntä tavallisesti laski vain paremmat ystävänsä ja moision käskynhaltijat. He olivat siellä aivan kahdenkesken. Prits tilasi puoli tuoppia viinaa. -- -- -- Mihkelin ihmetteleminen yhä kasvoi. -- -- -- "Huntaugun ukko", alkoi Prits, lyöden Mihkliä olalle. "Kahden niin ymmärtäväisen miehen kuin me olemme, ei pitäisi toisiaan vastaan kaunaa kantaa. Muistatko?" "Muistan kyllä", vastasi Mihkel, "mutta minunko puoleltani se alkoi!" "Et sinäkään siihen aivan syytön ole -- olet vain vähän naisekas mies, mutta -- sovitaan pois entiset! On minussa itsessänikin syytä -- sen huomaan vasta nyt -- -- -- Tuossa käsi, Huntaugun ukko, sovitaan pois ja koitetaan vasta viisaampia olla." Mihkel otti estelemättä vastaan liinatukkaisen pojan käden. Hänen kasvoilleen ilmestyi ihmettelyn rinnalle myös mielihyvän ilme. Hän oli ylpeä siitä, että leppyminen alkoi Pritsin puolelta ja vielä niin sydämmellisellä tavalla. He joivat toistensa kanssa ja panivat piiput savuamaan. Prits käänsi sitten puheen toivottuun päämaaliinsa. "Minä säälin tyttöä", virkkoi hän suoraan ja hänen keltaiset silmänsä katselivat pöydällä palavaa talikynttilän liekkiä. "Alan nyt vasta tuntea, että häntä säälin. Hyi, pahuus, että me niin tyhmästi ajoimme asiaamme!" "Tyhmästi kyllä", vastasi Huntaugun ukko. "Sinun olisi pitänyt antaa aikaa, mielitellä tyttöä, ja sitten vasta lähestyä." -- -- -- "Niin vahingosta viisastuu! Mutta nyt, isäntä, käytän toista keinoa, jos vielä tahdot tyttäresi antaa minulle." "Milloin minä häntä sinulta olen kieltänyt! Sanoinhan isällesikin, että tulkoon Prits ja koittakoon uudestaan!" "Niin koitankin uudestaan!" huusi kupias kiiltävin silmin. "Enkä enää pahalla, en enää niin äkillisesti, vaan vähitellen ja hyvällä, -- aina hyvällä." Ja nyt selitti hän tarkemmin aikeensa. Hän tahtoi antaa Miinalle aikaa keväisiin. Sillä välin koittaisi hän olla tytölle kohtelias, nöyrä, lähestyä häntä ystävällisesti ja mielitelien. Heidän piti useimmin toisiaan tavata joko Huntaugulla, Pärtlillä, tuttavien taloissa taikka moisiossa. Toisena joulupäivänä piti Pärtlillä olla vanhemman veljen häät. Älköön Mihkel koko perhekunnan kanssa jääkö sinne tulelta, -- kutsun hän lupasi pian heille toimittaa. Mutta yhtä asiaa hän ehdottomasti vaati: Mihkelin piti miehen sanalla luvata, ettei hän ketään muuta kosijaa Huntaugulle ota vastaan, kunnes asiat Pritsin ja Miinan välillä toisella tai toisella tavalla selviäisivät. Tuon lupauksen antoi Mihkel tarkemmin asiaa ajattelematta. "Sinun tulee myös pitää huolta siitä, että äiti on minun puolellani", vakuutti Prits vielä. "Hän oli sinun puolellasi ja on vastakin oleva!" huudahti ukko varmalla äänellä. Ja nyt juotiin ja poltettiin ja luvattiin ja vakuutettiin puoleen yöhön. Yhä uudestaan selitti yksipäinen kosija, että Miinasta hän ei voinut luopua, tyttö oli hänen sydämmeensä niin juurtunut, ettei hän yölläkään saanut lepoa eikä rauhaa. Lyöden nyrkkiä pöytään hän vakuutti, että ennen hän päänsä menettää, kuin luopuu tuosta naisesta. Ja eikös hän ollut mies, jonka piti kelvata joka tytölle? Mitä oli hän Miinalle tehnyt, että tämä häntä niin karttoi? Hän tahtoi häntä pitää armaana kuin kultamurua, täyttää kaikki hänen toiveensa, korottaa hänet emännän arvoon, hellitellä häntä kuin saksan lasta. -- -- -- Vihdoin joutui hän viinan vaikutuksesta niin tunteidensa valtaan, että itkuun purskahti. Molemmat olivat aivan "dobra" miehet, kun vihdoin kapakasta erosivat. Prits saattoi ukkoa vielä kappaleen matkaa kylään päin ennenkun kääntyi takaisin moisioon. -- Kauhistuen huomasi Miina, että siitä illasta asti alkoivat Huntaugulla entiset tuulet puhaltaa. Isä ei häntä kyllä enää soimannut eikä hänelle kiukutellut kuin ennen, mutta kun vähänkin tilaisuutta sattui, antoi hän Miinan tietää, että hän tyttöön nähden vielä hautoi entisiä tuumiaan ja aikeitaan. Alettiin jälleen seurustella Pärtlin perheen kanssa ja vielä ahkerammin kuin ennen; jopa ilmestyi Prits jälleen lauvantai- ja pyhäiltoina Huntaugulle; jopa kokoontui jälleen viinapulloja kaapin taakse nurkkaan. -- -- -- Prits ei nyt kohdellut Miinaa ylimielisesti. Hän oli tytölle hyvin ystävällinen, kohtelias, melkeinpä nöyrä, ei koskaan maininnut onnistumattomasta kosijaretkestään eikä Miinan pakenemisesta, ei puhunut omista aikeistaan ja koitti kaikessa osottaa suurinta varovaisuutta. Niin mentiin sitten myös toisena joulupäivänä Pärtlille häihin. Miina oli -- sulhasen toivomuksesta -- väkinäisesti lupautunut morsiusneidoksi -- hänen sulhaspoikansa tietysti oli Prits. Siellä syötiin, juotiin, tanssittiin ja ystävyysliitto tehtiin yhä lujemmaksi. Pritsin ystävät pitivät myös huolta siitä, että Miina ja Prits tapasivat toisensa heidän luonaan. Näin olivat siis Pritsin aikeet oikealla tolalla ja hänellä oli hyvä toivo niiden onnistumisesta. Mutta kun itsepäinen kosija alkoi itsekseen miettiä, kuinka hänen asiansa oli edistynyt, niin täytyi hänen puristaa kätensä nyrkkiin ja tunnustaa, että hänellä ei ollut paljon toivoa. Sitä tyttöä riivasi itse paholainen. Ei ainoatakaan lämpimämpää silmäystä ollut hän koko pitkänä aikana neidolta saanut. Kovuus ja tuimuus häntä kohtaan ei vahaakaan auttanut, mutta yhtä jäykästi vastusti hän Pritsin hellempää ja lämpimämpää lähestymistä. Ja Miinan puolelta huokui miestä vastaan niin kylmä, kolkko henki, että poika paran silmiin toisinaan nousi vihan kyyneleitä. 9. HALPA TYÖVOIMA. Jota kauvemmin neiti Marchand oli Virossa, sitä selvemmin alkoi hän huomata, kuinka alhaisella, alkuperäisellä kannalla koko talous kaikkine tarpeellisine työkaluineen moisiossa oli. Juliettella ei tässä asiassa ollut perinpohjaisia tietoja, ja hän saattoi ainoastaan pintapuolisesti sen käsittää, mutta toisinaan oli erotus ulkomaiden ja tämän maan välillä niin silmiin pistävä, että hänkin sen huomasi. Kaikki työkalut ja maanviljelystarpeet olivat täällä aivan yhtä huonot kuin köyhimmillä, oppimattomilla talonpojilla vähäistä maakappaletta viljellessään. Niinpä olivat täällä aurat, äkeet, puima-aseet, maitotalouskalut j.n.e. kaikki puusta, kaikki huonoa, pelkkää kotityötä! Ei löytynyt nimeksikään tai ainakin harvoissa paikoissa maanviljelyskoneita, joita ulkomailla jo talonpojatkin käyttivät. Kaikki työ oli käsin tehtävä ilman sen ajan parempia apukeinoja. Ja näin oli laita toisissakin moisioissa, joita kouluneiti sattui näkemään herrasväen kanssa ajaessaan. Kun hän siitä kerran oli puhunut paroni Herbertin kanssa, oli tämä olkapäitään kohottaen vastannut: "Niin, me olemme aikamme jälessä, mutta siihen ovat meidän olomme syynä: meillä on ollut liika paljon halpaa työvoimaa -- mitä meidän siis on tarvinnut hankkia kalliita koneita ja ulkomaisia työkaluja!" Tuo "halpa työvoima" oli talonpoika. Se oli kone, joka ei rahaa maksanut, ei vaatinut korjauskustannuksia, eikä sen vanhenemista tarvinnut pelätä. Ei se ollut ainoastaan halpa työvoima, vaan täysin maksuton. Hän kynti, äesti, kylvi, niitti ja leikkasi; hän pui viljan, harjasi liinat, noukki perunat, keitti viinan, keritsi lampaat, kehräsi langat, kutoi kankaat, hoiti karjan, kuletti maanviljelystuotteet kaupaksi -- ja kaikesta tuosta hän ei saanut muuta kuin maatilkun, jota moision omistaja ei tarvinnut. Hän tyytyi työpäivään, joka kesällä kesti 17 tuntia ja ajottain, riihenpuintiaikana 48 tuntia. Hän maksoi vielä omista tuloistaan kymmenykset isännälleen -- vain siitä hyvästä, ettei tämä tuota vähää häneltä olisi pois ottanut. Oman ihonsa hän vaatetti tappuroilla -- palttinan ja villakankaan vei hän isännälle. -- -- -- Mitä sitten tarvitsi ostaa kalliita koneita ja työkaluja, kun oli kyllin saatavana niin hyviä tuloksia tuottavaa työvoimaa! Neiti Marchand ei nähnyt, taikka näki harvoin -- kuinka "halpa työvoima", talonpoika vanhanaikaisilla työkaluilla ja uupuneella hevosellaan raatoi pellolla ja niityllä, kuinka kolmentoista vuotiaat kasvavat pojat hartiavoimillan nostivat auraa maan sisästä, kuinka alaikäiset tytöt ja raskaat vaimot polttavassa päivänpaisteessa hikosivat heinä- tai leikkuuvainiolla ja kuinka he selkä koukussa perunavaoissa ahkeroivat, kuinka tytöt ja pojat päivätyöstä kuollakseen väsyneinä, yöt läpi varstoja heiluttivat, kuinka päivätyöläiset tuiskussa ja tuulessa rahtia ajoivat kaupunkiin, kuinka karjapäivätytöt, iho polvia myöten jäässä, kurjissa tappurahameissaan kahlasivat lumihankien läpi moision ja kylän väliä. -- -- -- Ei neiti Marchand myöskään nähnyt, kuinka joka puolella, niin toisen kuin toisenkin kintereillä, kupiaan, voudin, aittamiehen ja opmanin keppi pani käymään noita maksuttomia koneita ja kiihotti heidän liikkeitään. -- -- -- Jos hän olisi kaiken tämän nähnyt, olisi hän pannut kädet ristiin ja vielä enemmän kysynyt, eikö tässä maassa tunneta siveysoppia, kristillistä lähimmäisen rakkautta! Neiti Marchand tiesi vain sen, mitä sattui huomaamaan moisiossa ja sen ympäristössä. Nyt talvisaikaan näki hän vieläkin vähemmin. Siellä navetoissa askaroitsivat kohmettuneet karjatytöt lyhyissä tappurahameissaan lehmien ympärillä, syöttivät, juottivat ja lypsivät niitä, ja samaten tappuraisissa paksulankaisissa huonoissa vaatteissa miehet ja pojat ajoivat karjalle pehkuja, olkia ja heiniä. Naiset kylästä kantoivat moisioon pellavia, joita olivat loukuttaneet ja kaapineet, ja joita heidän vielä perillä piti puhtaiksi harjata Joku aika myöhemmin ilmestyi vielä joukko naisia päässä korkeat munanmuotoiset myssyt ja sepelpäisiä tyttöjä puettuina Vörun vaateparteen. Näille paronitar jakoi pellavia tappuroita ja villoja, joita he kelkoilla kotiin vetivät -- -- -- Jos neiti Marchand olisi voinut katsoa noihin karstaisiin savuisiin, olkikattoisiin hökkeleihin, olisi hän ihmetellyt, kuinka koko kylä oli muuttunut pieneksi tehtaaksi, kuinka kaikkein noiden vaimojen, tyttöjen ja lasten kädet liikkuivat nopeasti, täyttääkseen emäntänsä kirstut kaikellaisilla kalleilla kankailla. -- -- Talvinen päivä on lyhyt -- täytyy jatkaa sitä illasta ja yöstä, sillä emännän töitä on paljon. Kehrätä kahdeksan naulaa liinoja pellavalangoiksi, niin hienoiksi, että kelpaavat saksoille liinavaatteiksi -- se ei ole leikin tekoa! Taikka jos on villoja, niin raasi ne kahteen kertaan ja kehrää sitten langaksi, niin että sormia pakottaa. Eivätkä tappuratkaan itsestään tule langoiksi! Ja sen lisäksi on sinulla oma perhe ja perhekunta vaatetettavana! Astumme tuollaiseen pieneen tehtaaseen, jollaiseksi talon tupa talven aikana on muuttunut. Kädensuuruisesta, nokisesta, hikisestä akkunasta ei puolipäivästä asti paista auringonvalo sisään. Surkea päretuli vain valaisee työntekijöitä silloin kun ei uuni lämpiä. Paksu ummehtunut ilma täyttää pienen huoneen; tarpeellisimmat huonekalut -- pöydät, rahit, seinään kiinnitetyt, olilla täytetyt makuusijat, joiden alla on rikkaläjiä, eivät näytä kovin hauskoilta. Nauloilla seinissä riippuu vanhoja, karheita vaatteita, ylempänä karstaiset orret, alla epätasainen, kuoppainen savilattia. Nurkassa suitsuaa suuri kiuvas, jonka päällä palvelijat toisinaan nukkuvat. Mutta kuinka hyvä onkaan tuo suuri, vahva, mustunut uuni talven aikana, kun ulkona tuisku vinkuu, oven kohdalla kolkuttaa, ja uhkaa peittää koko mökin hangen alle, tai kun pakkanen panee aidan seipäät paukkumaan, ja jäätää oven ja akkunan tuumanpaksuisella härmällä. Tuon hyvän lieden luona on tehtaanväki koolla. Tulenvalon ääressä viettää tuo työtätekevä perhekunta pitkän yksitoikkoisen talvensa. Perheennainen, tytär, palvelustyttö, kaikki kehräävät -- milloin moisiolle, milloin itselleen. Lieden luona tai pärejalassa palaa päre toisensa perästä karreksi, lapset niitä yhtä mittaan hoitavat palamaan tai sytyttävät uuden -- se on heidän tehtävänsä, heidän osansa ylenpalttisessa työssä. Palvelustyttö, joka kehrää moisioon, koittaa tuskallisella huolella saada kuontalon ja värttinän välillä juoksevan langan yhä hienommaksi ja sileämmäksi, jottei siihen jäisi ainoatakaan nystyrää. Sillä jos ei lankavyyhti kule sormuksen tai renkaan läpi, saa rouvalta kunniansa kuulla. Äidin rukin vieressä kyyköttää Manu aapinen ja tikku kädessä ja harjoittaa aakkosia. Kun hän väsyy, alkaa Jyts, joka jo on päreensytyttäjänä. Miehetkin pitävät huolta tulesta; he kiskovat koko joukon päreitä varastoon, tekevät lehmänkytkyitä tai luutia. Heikko punertava tulenliekki valaisee perheenmiehen kuivettuneet, kovat, ryppyiset kasvot, luo nuorien punottaville poskille surullisen, unisen heijastuksen. Puhellaan, nauretaan, lauletaankin, kunnes väsymys kuin hiipivä tonttu lähestyy kaikkia, kova taistelu alkaa sen voittamiseksi. Toisessa talossa on villankehruutalkoot. Kuusi tai kahdeksan nuorempaa ja vanhempaa tyttöä istuu pienessä lämpimässä huoneessa ja kehrää lankaa. Vilkas puhe, nauraminen ja laulu saavat unohtumaan työn ikävyyden. Joku poika on tullut heille seuraa pitämään -- se enentää hauskuutta. Mutta katsokoon emäntä, ettei talkooväki rupea nurisemaan huonoa kestitsemistä ja että isäntä on väkevämpääkin hankkinut. Kyllä on hyvä, kun tuon työn saa pois huolestaan, sillä moision isännän kanssa ei ole leikitteleminen -- omaan työhön on kyllin aikaa! Jos emäntä ei sitä itse ehdi tehdä, antaa hän sen toiselle -- köyhiä on kyllin, jotka tarvitsevat ansiota. -- -- -- Neiti Marchand oli aikoja huomannut kuinka kova, vaativa emäntä paronitar Heidegg oli. Kyllä tiesi kunniansa jokainen kylännainen, jonka työ ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan ja nuo vaatimukset olivat suuret. Liinalangan tarkastuksessa käytti rouva sormuksen suuruista hopeista rengasta. Se jolla oli kolme värttinällistä pellavalankoja valmiina, tuli sen moisioon vyyhdelle panemaan ja lukemaan pasmat. Jos ei vyyhti renkaassa juossut liukkaasti edes takaisin, silloin oli lanka hiukan vahvempaa kuin määrätty oli -- oi sitä musertavaa silmäniskua, niitä häpäiseviä sanoja, jotka syyllinen silloin sai nähdä ja kuulla. Ja kuinka tarkasti hän tutki kankaita, joita hänelle kevätpuoleen alettiin tuoda! Pieninkin kutomisen vika kiihdytti hänen vihaansa, jokaisesta työstä, johon hän ei ollut tyytyväinen, määräsi hän rangaistukseksi toisen pahemman työn; eikä antanut rikolliselle tavallista lahjaa, myssyvaatetta. Myssynnauhoja saivat häneltä vielä monet -- mutta villaisen myssyvaatteen sai vain harvoin joku, jonka kunnianhimo ja huolellisuus oli saanut aikaan oikean mestarityön. Rouva von Heideggistä sanottiin, ettei hän milloinkaan nauranut palvelijain nähden eikä heidän puhuessaan. Vielä vähemmin näkivät kyläläiset hänen hymyilevän, väristen he tulivat ja kiirehtien lähtivät. -- -- -- Ja tuolle kristilliselle, jopa jumalisellekin naiselle ei milloinkaan tullut mieleen, että hän olisi ollut kiitollisuuden velassa heille, jotka täyttivät hänen arkkunsa aarteilla, joita hän ylpeänä emäntänä mielellään näytteli tuttavilleen. Hänellä oli eräässä sivuhuoneessa hinkalon suuruinen kirstu. Kun sen kansi avattiin loisti kuin lumihanki katsojaa vastaan. Arkku oli täynnä heleänvalkeaksi valaistua liinaa, jonka kauneus ja hienous sai asiantuntijat ihmettelystä huudahtamaan. Ei voitu ymmärtää, milloin hän tarvitsisi niin paljon liinavaatetta. Ja kankurit helskyttivät joka päivä uutta lisäksi. Ei, paronitar ei kiittänyt noita halpoja työvoimia, joiden avulla hän ei tarvinnut tehtaita eikä rahakustannuksia. Hän oli kasvanut ja elänyt siinä luulossa, että nuo työvoimat, nuo maksuttomat koneet olivat häntä varten luodut, hänen mielivaltaansa annetut. -- -- Mitä maksoi heidän työnsä hänen myssykangaskappaleensa rinnalla, jonka hän antoi heille ikäänkuin kunniamerkiksi! -- Katsellessamme Viron kansan viimeksi kulunutta aikaa, on huvittavaa nähdä, kuinka etevästi aateli ymmärsi käyttää hyväkseen talonpojan "halpaa työvoimaa" ja sen ohella koitti suoda hänelle jonkinlaista "vapautta". Hän teki tämän niin perinpohjaisesti, ettei hänellä tähän päivään asti ole työvoimasta ollut puutetta, vaikka hän itseänsä kunnioittaa itsensäkieltävänä vapauttajana. Pintapuolisesti katsellen, täytyy ihmetellä, kuinka helposti Viron aateli v. 1816 lahjoitti talonpojille vapauden. Hallitus tahtoi tehdä henkiorjuuden Virossa samanlaiseksi kuin Liivinmaalla; sitä varten piti asettaa komitea, joka oli toimeenpaneva moision maiden mittauksen. Mutta kustannuksia välttääkseen oli Viron aatelisto valmis uhraamaan omistusoikeutensa talonpoikiin itseensä nähden ja 1811 anoi se henkiorjuuden täydellistä lopettamista, joka toteutettiinkin lain kautta 1816. Mutta aatelismiesten uhraukset eivät mahtaneet olla liian suuret, kun niin herkästi niihin suostuivat. Vai vaikuttivatko heihin ehkä vapaamieliset, ihmisystävälliset aatteet? Viron aateliston joukossa saattoi kyllä olla hyväntahtoisia, lämminsydämmisiä miehiä, joihin lännestä tulleet, ihmisystävälliset aatteet olivat vaikuttaneet, mutta heitä oli kuitenkin verrattain vähän. Enemmistön puolelta, vapauden nimessä annettu lahja, tuotti kuitenkin oikeastaan antajalle hyötyä, mutta saajalle vahinkoa. Ja tämän aatelisto kyllä edeltäkäsin tiesi. Hyödyn asemesta tuotti lahjoitettu vapaus Itämeren maakuntain talonpojille todellakin vahinkoa moneksi ajaksi. Tämän on moni aatelismies itsekin sen aikuisissa historiallisissa muistiinpanoissaan tunnustanut. Sillä kuinka voi ihminen käyttää vapauttaan, kun hänellä ei ole, mitä suuhun pistää? Aatelismies sanoi: Sinä olet vapaa, mutta jos tahdot elää, pitää sinun minua orjana palvella niinkuin ennenkin, sillä maa jossa elät on minun. Ja sinun pitää minua palvella vielä kovemmin kuin tähän asti, sillä nyt ei sinun työkuormaasi enää määrää verokirjan lauhkea laki, vaan nyt panen minä itse sulle "molemminpuolisen kontrahdin" nimessä verot, ja niihin on sinun ehdottomasti suostuminen, sillä mihin sinä pääset! Uusi asetus antaa sinulle kyllä paljon oikeuksia, joita sinulla ennen ei ollut, mutta me olemme pitäneet huolta, että sinä et saa käyttää niitä. Asetus, joka sinulle suo ne oikeudet, ottaa ne sinulta myös pois. Onhan meillä vielä kaikki isännyysoikeudet, ja sinun vapautesi on ainoastaan se, että me emme enää sinua uskalla myödä ilman maata niinkuin ennen. -- -- -- Oikeus talonpoikain myömiseen maan mukana oli todellakin vielä jäänyt moision herroille. Koska maalla ilman työorjuutta ei ollut melkein mitään arvoa, niin sai ostaja maan mukana lunastaa oikeuden työorjuuteen. Moision herrat, jotka olivat päässeet vapaiksi päärahan maksamisesta, jotka eivät enää olleet velvolliset katovuosina heitä elättämään eikä onnettomuuden sattuessa talonpoikia auttamaan, olivat oikeutetut jättämään talonpojat täydellisesti oman kohtalonsa varaan. He tiesivät, että talonpojat eivät voineet elää ilman maata, että heidän piti herroilta sitä vuokrata niillä ehdoilla, joita nämä heille määräsivät, ja etteivät moision omistajan pellot sentähden jääneet viljelemättä. Heidän ei siis enää tarvinnut pitää mitään huolta talonpojista, taikka heidän työkyvystään. Ennen oli heidän oma etunsa pakottanut heitä katsomaan, ettei talonpoika kuollut nälkään, sillä silloin olisi heidän pitänyt rahalla ostaa toisia työläisiä. Eräs Liivinmaan aatelismies, joka oli puolustanut henkiorjuutta, tunnusti suurimmalla tyytyväisyydellä: "Moision herra voi ilman suurempaa vahinkoa jättää jonkun talon taikka suuremman osan taloja ilman vuokralaisia, sillä hänellä on siksi varaa, että hän itse voi maitaan viljellä; mutta vuokratalonpoika ei voi talotta elää, hänellä ei ole varaa ylläpitää hevosia ja karjaa, hän on pakotettu elämään omalla pääomallaan ja joutuu vähässä ajassa kerjäläiseksi. Se pakottaa häntä henkensä elatukseksi vuokraamaan maata kovimmillakin ehdoilla ja usein ei hän voi täyttää yhteiskunnallisia velvollisuuksiaankaan." Vapaanakin jäi talonpoika täydellisesti moision omistajan mielivallan alaiseksi, ja tämä käytti valtaansa väärin, jopa useinkin vielä entistä enemmän. Talonpoika sai kyllä vapauden, mutta ei mitään elämisen apuneuvoja, sillä kaikki maa ja sen mukana kaikki talonpojan tilan parantamisen keinot jäivät moision herroille. Talonpoika ei oikeastaan saanut vapautta, mutta vain sen nimen ja varjon. Henkiorjuus poistettiin vain nimellisesti. Mutta aatelin etuna oli se, ettei hänen nyt enää tarvinnut hävetä talonpoikain köyhyyttä eikä pelätä yleisön arvostelua. Nyt hän saattoi soimata veltoiksi ja laiskoiksi heitä, jotka eivät ymmärtäneet "vapauttaan" oikein käyttää. Vapaus antoi talonpojalle oikeuden tehdä moision herran kanssa vapaaehtoisia kontrahteja. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään apuneuvoja, joiden nojalla olisivat herroilta voineet vaatia helpotuksia, olivat he siitä syystä jääneet herran armon alaisiksi. Talonpojan työ- ja maksukuorma oli jäänyt yhtä suureksi kuin ennen, vieläpä oli sitä nähtävästi kovennettukin. Entiset, vuonna 1805 valmistetut verokirjat eivät enää pitäneet paikkaansa, kun oli tehtävä vapaaehtoisia kontrahteja, ja moision herrojen oli helppo vaatia suurempia veroja, kun talonpoikain oli pakko niihin suostua. Vapaus antoi talonpojalle oikeuden muuttaa toiseen moisioon. Mutta talonpojat huomasivat pian, että moision herrain vaatimukset olivat joka paikassa samanlaiset s.o liian suuret, sillä jokainen ajatteli omaa etuaan! Muualle muuttaminen ei tuottanut talonpojalle voittoa, vaan tappiota Hän jäi ennemmin entiseen paikkaansa ja maksoi enemmän veroa työllään ja maanviljelystuotteillaan, kuin alkoi etsiä toista isäntää Jos ei hän suostunut herran määräämiin ehtoihin, saattoi hän menettää tuon kurjan majansa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, jonka maata hänen esi-isänsä suurella vaivalla olivat raivanneet ja viljelleet. Ja hänen olisi pitänyt vaimoineen lapsineen lähteä toista isäntää etsimään, joka olisi voinut panna hänelle vielä kovempia ehtoja. Näin pakottivat olot häntä tyytymään kaikkeen, mitä häneltä vaadittiin ja tekivät hänestä vielä kurjemman orjan, kuin hän henkiorjuuden aikana oli ollut. Tilastaan hän ei missään voinut valittaa, sillä kontrahti oli laillinen. Talonpojalla ei siis ollut mitään hyötyä asunnon valitsemisoikeudestaan. Talonpoika oli vielä saanut oikeuden omistaa maata ja muuta kiinteätä omaisuutta, palvelus-, vuokra- ja kaikenlaisessa työssä tehdä vapaaehtoisia suostumuksia, muuttaa, niinkuin jokainen kansalainen, persoonansa ja omaisuutensa toiseen maanpaikkaan. Mutta talonpoika ei saanut asunto-oikeutta kaupungissa eikä siellä omistaa kiinteätä omaisuutta, ei saanut ruveta kaupunkilaisen palvelukseen, eikä vuokrata kaupungin tontteja! Sanalla sanoen: talonpojalla oli lupa ostaa maata vain Viron moision herralta, joka kuitenkaan sitä ei pienissä palstoissa tahtonut myödä, koska se ei ollut hänelle edullista. Moisiot, näet, olivat suurimmaksi osaksi kiinnitetyt lainauskassaan, ja moision omistaja, jos hän pienen osan maastaan olisi myönyt, olisi vain pienemmän summan saanut käyttää omaksi hyödykseen, kun suurin osa olisi mennyt lainauskassaan velan korvaukseksi. Niin oli siis talonpojilla oikeus tehdä vain sellaisia sopimuksia, jotka heitä kiinnittivät maanviljelystöihin ja työorjuuteen yksin Vironmaalla ja Viron moision herrain kanssa. Mutta kun aatelismies valmisti virolaiselle vapauslain, keksi hän siihen vielä yhden rajoituksen. Talonpoika, joka omavaltaisesti läksi Vironmaalta, joutui tuon lain nimessä kunnan puolesta sotamieheksi. Moision herrain eduksi oli lakiin pantava tämäkin musertava pykälä, sillä he arvasivat, että heidän suunnattomat vaatimuksensa pakottaisivat tuon kärsivällisen ja orjuuteen tottuneen virolaisen talonpojankin lähtemään kotimaastaan ja etsimään naapuri kuvernementissa toimeentuloaan, vaikkakin hänen rakkautensa savutupaansa ja kotikontuunsa oli liikuttava. Mutta tuokaan määräys ei vielä riittänyt. Sama rangaistus säädettiin myös niille talonpojille, jotka uskalsivat pyytää muuttokirjaa ruvetakseen palvelukseen toisessa kunnassa tai maakunnassa. Kunnassa, jonka kirjoissa he olivat, merkittiin heidät poissaoleviksi. Kunnan virkailijat nostivat sellaisten puolesta arvan ja nämä joutuivat sotamiehiksi, sillä asetuksessa sanottiin: "Kun arpa lankeaa sellaisen kunnanjäsenen osalle, joka kunnasta on poistunut (vaikkapa luvallakin), ja hän joutuu vieraassa kunnassa sellaisiin olosuhteisiin, joissa hän asetuksen mukaan olisi sotapalveluksesta vapaa, niin tulee hänen sittenkin lähteä sotamieheksi oman kuntansa puolesta!" Näin oli siis Viron talonpoika kiinnitetty omaan maakuntaansa, omaan kuntaansa ja omaan moision herraansa. Jos ei hän tahtonut seuraavassa sotaväen otossa joutua sotamieheksi, niin hänen piti jäädä siihen kuntaan, jossa oli kirjoissa, piti olla herrallansa "halpana työvoimana". Näin teki vapaus köyhän talonpojan aikaa myöten entistä köyhemmäksi. Mutta Viron moisioiden rikkaus karttui vuosi vuodelta ja niiden myyntihinta oli muutamassa vuodessa suhteellisesti noussut ostohintaa monin verroin suuremmaksi. Kun talonpoikain luku ensimmäisinä vuosina vapauttamisen jälkeen nopeasti kasvoi, niin saivat moision herrat yhä lisää "halpaa työvoimaa", ja jota enemmän heitä oli, sitä halvemmaksi he kävivät. 10. UUSI ASETUS TEKEILLÄ. Viron talonpoika oli nauttinut vapautta neljäkymmentä vuotta, mutta hän oli köyhempi ja onnettomampi kuin henkiorjuuden aikana. Vapaus oli antanut hänelle oikeuden kiinteimistön omistamiseen, mutta ei ainoakaan perheenmies ollut niin paljon vaurastunut, että olisi voinut ostaa itselleen talon. Ja talonpojan hyväksi oli kuitenkin vapaus annettu. Mikä ihme sitten, että nykyinen työorja huutavassa hädässään alkoi odottaa uutta vapauttavaa lakia, samoin kuin henkiorja neljäkymmentä vuotta sitten vapautta. Hän odotti sitä niinkuin pitkän vahingoittavan poudan perästä odotetaan sadetta. Tuo odotus kesti kauvan. Se perustui pelkkiin huhuihin. Ainoastaan epävarmoista suupuheista tiesi talonpoika, että jotakin oli tekeillä, jotakin tulossa. Varmoja tietoja hänellä ei milloinkaan ollut siitä, milloin saksat sääsivät lakia. Se tavallisesti pidettiin salassa tai ainakin puoleksi salassa. Ensiksi ei saksalaisen sääty-ylpeys sallinut keskustella talonpoikien kanssa yleisistä asioista, ja toiseksi koittivat he pitää salaisuutena talonpoikia koskevien uusien asetusten säätämisen. Sillä Viron aateli ei mitään pelännyt niin kovasti kuin talonpoikain rauhattomuutta. Ja nuo uudistukset herättivät usein levotonta kiihotusta, sillä niistä toivottiin enemmän kuin ne antoivat, ja siten pettyi kansa vapautumisen toivossa tuosta armottoman raskaasta ikeestä. Ainoastaan syrjäteitä sai talonpoika kuulla, kuinka saksat maapäivillä päättivät asioista, jotka koskivat heidän toimeentuloaan. Opmannin suusta pääsi toisinaan huomaamatta joku merkillinen sana, kamaripalvelija tai palvelustyttö, joka hiukan ymmärsi saksaa, sai kuulla jonkun vajanaisen lauseen ja kertoi sen toisille; herra, joka itse talonpojalle jotakin ilmoitti, oli jo harvinainen otus. Siitä oli jo kulunut kauvan aikaa, kun Viron talonpojat alkoivat kallistaa korviansa tuollaisille huhuille uudesta asetuksesta. Moni saattoi, samoin kuin Völlamäen Päärn, sanoa, että he olivat kuulleet noista asetuksista koko elinkautensa. Sillä jo seitsemän vuotta sen jälkeen kun vapauslaki lopullisesti ja täydellisesti oli voimaan astunut vuonna 1839 alettiin keskustella talonpojan tilan parantamisesta ja tuo uudistustyö kesti kokonaista seitsemäntoista vuotta. Valmiiksi saatujen asetusten julkaisemiseen kului sitten vielä kaksi vuotta. Tietysti oli asia ajottain talonpoikien mielistä aivan unohtunut, kun olivat kyllästyneet pitkään odotukseen taikka kun uudistustyö oli keskeytetty. Kyllä senaikuisilla maapäivillä olivat mielet kiihtyneet! Pakko parannusten toimeen panemiseen oli suuri. Taloudellisen ja henkisen tilansa rappiolle joutuessa oli talonpoika aivan perikatonsa partaalla ja tämä tila uhkasi häviötä itse moision isännälle, jonka työ- ja maksuvoima oli häviämässä. Hallitus taas, jolle talonpojan hätä ei ollut tuntematon ja joka siitä pelkäsi koituvan vahinkoa valtion tuloille, pakotti aatelia uhrausten tekemiseen. Mutta kuka sitten tahtoo mielihyvällä jotakin uhrata. Itämeren maakuntain aatelin itsekkäisyys ja omanvoitonpyyntö oli vuosisatojen kuluessa, jolloin se rajattomasti oli nauttinut henkiorjuuden tuottamia etuja, kasvanut niin suureksi, niin luonteeseen juurtunut, että aatelismies piti oikein rikoksena, jos häneltä vaadittiin joitakin uhrauksia talonpoikain hyväksi. Sentähden jokainen ehdotus, joka viittasi moision herran omistusoikeuden rajoittamiseen, herätti kiivasta vastustusta. Viron aateliston kunniaksi täytyy tunnustaa, että sen joukossa kyllä eivät kaikki olleet jyrkästi vastustavalla kannalla. Maapäivillä esiintyi enimmästi kaksi, toisinaan kolmekin puoluetta, vanhoillinen, vapaamielinen ja keskipuolue. Vapaamieliset, jotka puolustivat uudistuksia, eivät tehneet sitä niin paljon hyväsydämmisyydestä, kuin siitä syystä, että heillä oli tarkempi taloudellinen ja valtiollinen huomiokyky, selvempi käsitys ja laajempi näkökanta. He tavallisesti sanoivat: "Näin eivät asiat kauvan voi olla, jota kauvemmin viivyttelemme, sitä vaikeammaksi käy työ, sillä tekemättä ei se voi jäädä." Mutta vanhoilliset eivät voineet nähdä omia, itsekkäitä lähimpiä etujaan pitemmälle. He eivät itselleen tunnustaneet: Mitä sinä tänään et anna, sen täytyy sinun kaksinkertaisesti huomenna maksaman. Vapaamielinen puolue vaati ennen kaikkea talonpojan taloudellisen tilan parantamista. Henkiorjuuden lakkauttamisen jälkeen, jolloin moision isännän ei enää tarvinnut pitää huolta talonpojan elättämisestä, oli viimeksimainittu maan puolesta aivan osaton. Moision herra ajoi hänet tilaltaan pois, otti maan itselleen -- talonpoika sai mennä, minne tahtoi! Näin hävitettiin Virossa, niinkuin tiedetään, kokonaiset suuret kylät. Talonpojalla, joka eli alituisessa poishäätämisen pelossa, ei ollut halua pitää minkäänmoista huolta omasta maanviljelyksestään; hän katsoi vain hetken tarpeita ja imi voiman maasta. Jos siis tahdottiin parantaa hänen taloudellista tilaansa sekä hänen itsensä, että moision hyväksi, piti annettaman hänelle parempaa varmuutta pysyväisestä asuinpaikasta. Moision omistajan ja talonpojan välillä oli saatava aikaan pitempiaikaisia tai elinkautisia kontrahteja, taikka vielä paremmin oli moision herran määrättävä joku erityinen osa maastaan ainoastaan talonpojan käytettäväksi, eikä olisi hänellä oleva oikeutta sitä talolle takaisin ottaa. Vapaamieliset tekivätkin tämän suuntaisia ehdotuksia, ja varsinkin viimeksimainittu tuli koko lainsäädännössä tärkeimmäksi kohdaksi. Mutta tämä herätti kiivasta vastustusta vanhoillisten puolelta. Heidän omaisuuteensa tahdottiin puuttua! Heiltä tahdottiin ottaa oikeudet, heidän perintöomaisuudellaan tehtäisiin mitä tahansa. He viittasivat talonpoikain vapautuslakiin, jossa selvin sanoin oli kaikki maa ehdottomasti heidän omaisuudekseen tunnustettu, -- niin, olivathan he talonpojille suoneet vapauden juuri sillä ehdolla, että nämä perheenmiehinä yhä edelleen pysyisivät paikoillaan! -- -- -- Pitkien, enimmästi kiivaiden keskustelujen jälkeen voittivat kuitenkin vihdoin vapaamieliset ja heidän sekä välttämättömät että luonnolliset parannusehdotuksensa saivat riittävää kannatusta, vaikk'ei kuitenkaan ilman melkoisia rajoituksia. Päätökseksi tuli, että kaikki maat, jotka 1846 olivat olleet talonpojilla viljeltävinä, piti heidän maikseen tunnustettaman, mutta kuudes osa siitä maasta jäädä moision herran vapaaehtoisen käytännön alaiseksi, jotta hän siinä voisi pitää asumassa talon palvelijoita. Yhtä itsepäisesti tahtoivat vanhoilliset säilyttää "vapaan kontrahdin", joka vapauttamisen jälkeen oli käytäntöön otettu ja joka sitten moision isännille oli ollut niin edullinen, mutta talonpojille tuottanut tappiota. Vapaamielisille oli jo aikoja selvinnyt, että "vapaasta" verosopimuksesta ei ole puhettakaan siinä, jossa toinen on toisen taloudellisen ylivallan alainen. Tuo "vapaa kontrahti" juuri oli pääasiallisena syynä talonpoikain köyhtymiseen ja oltiinhan maapäivillä koossa juuri heidän tilansa parantamista varten. Huomattiin, että vanha verokirja paljon paremmin kuin nykyinen vapaaehtoinen sopimus oli suojellut talonpoikia moision isäntäin kiskomisilta. Sentähden piti myös uuteen lakiin lisätä pykäliä, joissa ainakin työveroon nähden veron suuruus oli arvioitava verotilan mukaan. Tämäkin ajanmukainen parannus tuli vihdoin päätökseksi. Mutta hallituksen puolelta tehtiin aateliston ehdotuksiin vielä huomautuksia, parannuksia, täydennyksiä ja muutoksia enemmän kuin heidän mielestään oli tarpeellista. Voi niitä komiteoja, joissa tekeillä oleva laki vielä piti kypsytettämän! Aateli oli hallituksen käskystä saanut ehdotuksensa valmiiksi 1849. Mutta sitä ei siinä muodossa hyväksytty, vaan se annettiin eräälle komitealle täydennettäväksi ja korjattavaksi. Siinä oli sekä hallituksen että moision herrain valitsemia jäseniä ja se työskenteli Tallinnassa. Sitten tarkasti lakia Pietarissa eräs valtion komitea, johon myös kuului moision edustajia. Mutta kovemman tulen läpi kävi asetus vihdoin niinsanotussa Itämeren komiteassa Pietarissa, jossa sitä taas täydennettiin ja korjattiin ennenkun se saavutti hallituksen hyväksymisen. Vihdoin 5 p. kesäkuuta 1856 oli uusi Viron talonpoikain laki niin valmis, että se sai kaikkein korkeimman vahvistuksen. Mutta sen jälkeen se ei vielä voimaan astunut. Se oli ensin käännettävä saksan ja viron kielille. Tämä työ toimitettiin seuraavana vuonna 1857. Voimaan piti lain astua Yrjönpäivänä 1858. -- Epäselvä huhu, että keisari jo aikoja sitten oli piirtänyt nimensä uuden asetuksen alle, kierteli jo laajalta talonpoikain keskuudessa, ennenkun se vielä oli tapahtunutkaan. "Veltolla" talonpojalla on hyvät korvat, kun huhutaan jotakin, josta hän toivoo apua hätäänsä. -- "Mutta", lisättiin epäluuloisesti -- "saksat pitävät asetusta meiltä salassa." Varmempia tietoja asetuksen olemassaolosta ja sen voimaan astumisesta saatiin vasta keväällä 1857. Siellä, täällä olivat moision herrat jo itsekin tunnustaneet, että asetus oli tulemassa, kun talonpojat olivat käyneet helpotuksia pyytämässä. Sen nämä usein tekivät saadakseen jotakin kuulla uudesta asetuksesta. Ja usein he siinä onnistuivatkin. Juurun pitäjässä päästiin alituisesti asiasta tiedusteltua vihdoin perille, sillä Mahtran moision isännöitsijä Rosenberg oli talonpojille suoraan sanonut, että uusi asetus oli ennen pitkää tuleva. Mahtran perheenmiehet läksivät nimittäin keväällä 1857 moisioon pyytämään uusia kontrahteja. Hekin luulivat, että uusi asetus jo keisarin tahdosta piti olla voimassa, vaan että moision isännät eivät tahtoneet sitä julaista. Sentähden he vaativat uusiin kontrahteihin asetuksen mukaisia helpotuksia. Mutta opman selitti heille, ettei hän voinut tehdä uusia kontrahteja ennenkun uusi laki ilmaantuisi, jonka mukaan kontrahdit olivat tehtävät. Siihen asti piti kaikki olla entisellään sekä perheenmiesten työorjuus että maksut. Tästä selityksestä päättivät Mahtran miehet, etteivät moision isännät enää koittaneet heiltä salata uutta asetusta. Mahtran perheenmiehiltä ja toisilta, jotka moisiosta olivat saaneet samanlaisia vastauksia, levisi ilosanoma kauvas yli pitäjän rajojen. Mutta sittenkin oli paljon epäilijöitä, jotka niinkuin Uudentuvan päiväläinen sanoivat: "Ei se tule, jota saksa ei tahdo." Paroni Heidegg esimerkiksi ei ollut perheenmiehilleen asiasta hiiskunut puoltakaan sanaa. Parille kysyjälle vastasi hän karkealla pilkallisella tavallaan: "Eikö teillä, laiskurit, nyt kyllä hyvä ole olla? Vai vielä toivotte suurempia huojennuksia. Sittenhän jo täitkin teidät söisivät!" Paroni Heidegg itse oli vilkkaasti seurannut uuden asetuksen valmistustöitä maapäivillä. Muuten oli hän melkeinpä ensimmäisiä vanhoillisten joukossa. Hän ei kyllä pitänyt puheita, eikä antanut valita itseään komiteoihin, sillä hän ei viitsinyt vaivata itseään raskaammalla työllä, mutta sitä enemmän ymmärsi hän tuoda mielipiteensä ilmoille aatelismiesten seurassa, vastustaa ja kumota vapaamielisempien väitteitä. Suurella taidolla esitti hän kantaansa sekä kotona lähimmäisten naapuriensa joukossa perheellisessä tuttavapiirissä, että Tallinnassa maapäivien aikana klubissa, hotelleissa ja Petenbergin viinakellarissa viinilasien ja osterein ääressä. Paroni Heideggin mielestä oli, niinkuin tiedetään, talonpoika itse syypää kurjuuteensa. Tuota velttoa, laiskaa ja huolimatonta talonpoikaa eivät mitkään huojennukset voineet auttaa -- ei, vaan ne hänet kokonaan lamauttaisivat. Paroni Rydiger Heidegg olisi hyvällä mielellä vielä puolustanut työ- ja maksukuorman suurentamista ja rangaistusten koventamista, jos sitä maapäivillä olisi julettu esittää. Hän taisteli kaikin voiminsa pitkäaikaisia kontrahteja, maasta häätämisoikeuden rajoittamista, työorjuuden huojentamista ja talonpoikain vapaan liikkumisoikeuden laajentamista vastaan. Kaikki selitykset ja todistelut, jotka tarkottivat näitä oikeuksia, kimposivat hänen rinnastaan takaisin kuin olisi hän vielä ollut varustettuna esivanhempain rautaisella kilvellä. Ainoa asia joka häntä ja hänen kaltaisiaan sai hiukankin myöntymään, oli pelko, että hallitus ottaisi tämän uudistustyön aatelistolta omiin käsiinsä, joka osaksi tapahtuikin, ja valmistaisi asetuksen, joka olisi vapaamielisten ehdotusta vieläkin vapaamielisempi. Niinkuin muualla ei paroni Heidegginkään moision alustalaisilla talvella 1857 ollut mieltä kiinnittävämpää puheenainetta kuin uusi asetus. Kun ei paronilta saatu mitään tietää, koitettiin tiedustaa opmannilta. Mutta hän oli täysin samaa maata kuin herransakin ylpeä, korkea, umpimielinen eikä talonpojille myötätuntoinen. Sen lisäksi oli isäntä ankarasti kieltänyt häntä puhumasta mitään uudistuksista, sillä "pahuus tiesi, mitä nuo vastahakoiset lurjukset saavat päähänsä!" Opman Winter antoi siis kysyjille vielä tylymmän vastauksen kuin itse herra, hän näytti heille vahvaa keppiään ja vastasi: "Tuota tuottaa teille uusi asetus!" -- -- -- Sitten ahdistettiin alempia käskynhaltijoita. Vaan he eivät itsekään tienneet mitään varmasti. Kubja-Prits oli kyllä olevinaan kuin olisivat asetuksen 1315 pykälää hänen päässään, vaikka hän todellakaan ei tiennyt enempää kuin kansa itsekään. Sentähden se, joka asiata varovammin ja viisaammin häneltä koitti urkkia jäi suurimpaan hämäryyteen. 11. KASVI VIERAASSA MULLASSA. Ensimmäisten kiistojen jälkeen paronin ja paronittaren kanssa eli neiti Marchand moisiossa jotenkin hyvässä sovussa. Hän karttoi suurempia loukkauksia, kun huomasi, etteivät ne mitään hyödyttäisi, ettei hän voisi muuttaa talon tapoja ja kun hän oli päättänyt talossa viipyä vain moniaan kuukauden. Ja lapsetkin olivat ruvenneet häntä rakastamaan hänen hyvän sydämmensä, lempeytensä ja väsymättömän kärsivällisyytensä tähden, eivätkä enää turhia ruvenneet kaipaamaan. Niin, neiti Marchandin ajatustapa oli jo aivan huomaamatta alkanut heihin vaikuttaa, että he nyt pitivät jo luonnollisena monta asiaa, joita alussa oudoksuivat. Sillä Julietten opetustapa oli edelleenkin vakavaa ja perusteellista, hän teki sen aivan tietämättään, tahtomattaan, sillä niin oli häntä itseäänkin opetettu. Lapsia oli yhä enemmän alkanut miellyttää hänen elävä, helpottava ja hauska opetustapansa. He puhuivat innostuksella neiti Marchandin oppitunneista. Neiti Ritterin ikävä, hermostunut päähänajamistapa oli heitä väsyttänyt. Erittäinkin kunnioitti hiljainen, tuntehikas Raimund uutta opettajaa ja puolusti häntä aina, kun toiset jotakin häntä vastaan sattuivat sanomaan. Ja kun lapset olivat niin tyytyväisiä kasvattajaansa eivätkä hänestä enää mitään pahaa puhuneet, niin ei vanhemmillakaan ollut syytä vaikeuttaa hänen tehtäväänsä. Mutta Adelheid von Heidegg yksin ei ollut neiti Marchandin ystävä. Viimemainittu ei tiennyt hänelle tehneensä mitään pahaa, vaan koitti lempeydellä ja hienolla huomaavaisuudella voittaa hänet puolelleen, mutta turhaan. Paronin tytär koitti sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa kouluneidille osottaa, että he molemmat kuuluivat eri säätyluokkaan ja sen lisäksi tuntui Juliettesta usein kuin vihaisi tuo pieni, vasta lapsesta kehittynyt tyttönen häntä. Ensin ei neiti Marchand ymmärtänyt syytä siihen, vaan vihdoin selvisi hänelle, että Adelheid von Heidegg häntä kadehti hänen kauneutensa tähden. Nuori neiti pelkäsi, ettei hänen tavallista kauneuttaan ranskalaisen rinnalla kyllin huomattaisi. Juliette oli seuroissa huomannut kuinka tyttö loi pahansuopia silmäyksiä häneen, jos hän sattui nuorempain herrain kanssa pitempään keskusteluun, jos he kiittivät hänen lauluaan, tai jos häntä useimmin pyydettiin tanssiin. Ja kuitenkaan ei Juliette voinut mitään, että nuo nuoret korkeat aatelismiehet sääty-ylpeydestään huolimatta seurustelivat mieluimmin "palvelusihmisen" kuin Adelheidin kanssa. Juliette ei todellakaan tehnyt mitään heitä erittäin miellyttääkseen. Moni noista herroista oli hänelle suorastaan vastenmielinen. Mutta he pyörivät hänen ympärillään kuin kärpänen tulen valon ympärillä. Kauneus ja henkevyys ovat miellyttäviä, olkoon niiden omistaja syntynyt talonpojan majassa tai ruhtinaan linnassa, olkoon hän palvelija tai hallitsija. He ihailivat ranskalaisen erikoista kauneutta ja hänen puhetapansa mielevyyttä ja rohkenivat keskuudessaan taikka toisten kuullen sen ilmilausua. Ja tuota ei kärsinyt pieni, kaunis, nuori paronin tytär. Hänen tuskansa kasvoi aikaa myöten yhä suuremmaksi, kun hän naiselle ominaisella huomiokyvyllään pian ymmärsi, että hänen vanhempi veljensäkin yhä enemmän alkoi ihailla neiti Marchandia. Herbert Heideggin käytöshän kouluneitiä kohtaan ilmaisi lämmintä ystävyyttä, kunnioitusta taikka -- vielä enemmän. Kun Herbert huomasi Julietten läsnäolon, kun hän kuuli hänen äänensä, kun hän neidon kanssa puheli, saattoi hänen katseessaan erottaa jotakin erinomaista. Kasvot olivat silloin kirkkaat, hänen äänensä oli eloisa. Adelheid alkoi sitä tarkastaa ja punehtui vihasta huomatessaan, että hänen arvelunsa olivat oikeat ja oikeina pysyivät. Hän teki siitä veljelleen pari pistelevää viittausta. Tämä ei koittanut mitään salata, vaan vastasi rauhallisesti: "Niin, neiti Marchand on kaunis -- hyvin kaunis! Ja miksi en iloitsisi tästä kauneudesta?" Adelheidin kauniit kasvot muuttuivat hetkeksi rumiksi. "Sinun aistiasi luulin toki paremmaksi!" "Siskoseni, jos niin sanot, olet kateellinen!" "Kateellinen? Kenelle? Neiti Marchandille? Naurettavaa!" Voi, minkälaista ylenkatsetta tuon pienen neitosen ruususuu osotti! "Eikös neiti Marchandin kauneus ole kaikille selvä?" kysyi Herbert. "Me nuoret herrat lähellä ja kaukana olemme siitä aivan samaa mieltä." Tämän kuullessaan kalpeni Adelheid, oli kuin hänen sydämmeensä olisi pistetty terävä, pitkä oas. Siitä hetkestä asti hän vihasi tuota palvelusihmistä, jonka kauneutta suurisukuiset miehet saattoivat ihastella. "Kaikesta päättäen", vastasi sisar värisevällä äänellä, "ei paroni Herbert Heideggille ole synniksi, jos hän pitää meidän kouluneidin kauneutta epäjumalanaan. Sehän on tuollaisille ihmisille lankeemukseksi. Onhan meidän Maiekin kaunis tyttö. -- -- --" Adelheidin hermostunut viha Juliettea vastaan puhkesi joku aika myöhemmin kiusallisella tavalla ilmi. Maaliskuussa vietettiin hänen seitsentoista vuotista syntymäpäiväänsä suuremmoisella tavalla. Vieraiden luku oli harvinaisen suuri, heidän joukossaan erittäin paljon nuoria neitoja ja herroja. Laajat vannehameet, välkkyvät silkki- ja loistavat juhlapuvut kuhisivat verkaisien hännystakkien rinnalla juhlallisesti koristetussa, kirkkaasti valaistussa pitosalissa. Paljon kultaa ja kalliita kiviä, kukkaryhmiä, ja kirkkaita silmiä. Pitkiä, soreita neitoja, reippaita, vahvoja miehiä. Paljon komeita, hienoja, syntyperäisen sivistyksen leimaamia kasvoja. Kuinka suuri erotus näiden ja savutuvissa elävien välillä! Täällä komeutta, terveyttä, iloa -- siellä kuihtumusta ja rumuutta. Ruumis, henki, ymmärrys, taito -- kuinka ne ovat täällä ja kuinka siellä kehittyneet! Täällä on kasvanut kuin uhkea palmumetsä, siellä versonut matala kanervikko. -- -- -- Adelheid Heidegg, seuran lellitelty syntymäpäivälapsi oli valkeassa puvussaan kaunis kuin kukka. Hän oli suurella huolella pukeutunut. Mutta toisia samanlaisia oli paljon ja vielä kauniimpiakin. Mutta he kaikki olivat Viron sivistyneiden saksalaisten näköisiä, joukossa jokapäiväisiä, jopa rumiakin. Mutta kun kouluneiti Marchand yksinkertaisessa, keltaisessa leningissään, keltainen kukka mustansinertävissä hiuksissaan, ilmestyi vieraiden joukkoon, niin nähtiin herrain seurassa erityistä liikettä, joka oli kuin tuulenpuuska nuoressa metsässä. Joka silmäys ilmaisi mieltymystä. Sillä ranskalaisessa oli jotakin, joka toisilta puuttui. Juliette tunsi asemansa talossa ja koitti käyttäytyä sen mukaan. Hän oli joka asiassa luonnollinen, syrjässä pysyvä ja mukaantuva. Enimmästi seurusteli hän kolmen oppilaansa kanssa puhellen ja keksien jotakin hauskuutta. Hänen ihailijansakin näyttäytyivät alussa välinpitämättömiltä, eivätkä olleet häntä huomaavinaan. Sen vaati harjaantunut kohteliaisuus vanhempia, sukulaisia ja koko ylhäissäätyistä seuraa kohtaan. Silloin oli neiti Marchandilla tilaisuutta tarkastaa vieraita syrjäisestä paikastaan ja kuunnella siellä ja täällä heidän keskustelujaan. Vanhat kaljupäiset tai vähätukkaiset herrat, silmät kuopalla, suut itsetyytyväisessä hymyssä -- moni vielä pitkä ja suora, moni jo hartiat kumarassa -- puhuivat enimmästi maanviljelyksestä, valittivat talonpoikiaan, tai kiittivät hevosiaan, jahtikoiriaan ja pyssyjään, jota seurasi monet metsästysjutut. Vanhemmat rouvat vannehameissaan istuen kuin heinäruvoissa, hiukset sileästi ohimoille kammattuina, puhuivat paljon lapsistaan, kaikellaisista perhetapauksista, emännöitsijäinsä ja palvelijainsa vioista. Paljon oli valittamista siveellisten hyveiden ja muinaisten ihanteiden rappeutumisesta nykyaikana. Tiede, taide ja kirjallisuus joutuivat harvoin keskustelun alaisiksi. Maalaisaatelista oli näille asioille koko lailla vieras. Nuorten seurassa olivat huvitukset pääasiana. Kevyt, pintapuolinen pilapuhe oli yleinen, vanhentuneet kaskut; hienot, mutta ei alkuperäiset kohteliaisuudet lensivät sinne tänne ja paras kaikesta tanssi, jota kaikki nuo sievät pienet neitoset silkkikengissä jo aikoja sitten olivat odottaneet. Kaikessa oli opettajaneiti näkevinään tuota ylen kohteliasta imartelevaa, ja usein hyvin sydämmellistäkin seurustelutapaa, jota kaikki vieraat, nuoret ja vanhat toisilleen osottivat. Yksimielisyys, rauha ja riemu vallitsivat tuossa seurassa. Siinä keksi yksi yhtä, toinen toista. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen niinkuin heidän elinehtonsakin olivat yhdenarvoiset. Heillä oli yhdenlaiset ajatukset, yhdenlaiset harrastukset, sentähden kunnioitti ja rakasti jokainen toisessaan omaa itseään. Juliette kysyi ihmetellen itseltään, olivatko nämä samat ihmiset, jotka tämän piirin ulkopuolella niin aivan toisiksi muuttuivat, jotka kohteliaisuutensa, hienoutensa, sydämmellisyytensä kerrassaan sulkivat kuin rautaiseen tuppeen ja näyttivät vain teräviä, vetistäviä piikkejä. Olivatko nämä samat ihmiset, jotka armottomasti pieksättivät omia palvelijoitaan, sitä kylmäverisinä katselivat eivätkä heille milloinkaan antaneet ystävällistä, lämpimästä sydämmestä lähtevää sanaa, ja sen lisäksi raskauttivat heitä työkuormalla, joka ei aatelismiehille toimekkaina maanviljelijöinä voinut olla tuntematon? Nuoret herrat joivat kovasti, sillä liköörit ja viinit olivat hyvät; siitä oli rikkaan paroni Heideggin kellari kuuluisa. Rikkautta osotti myös ruokapöytä. He söivät, joivat ja olivat iloiset ja hauska elämännautinto kuvastui jokaisen kasvoilla. Kun tanssi alkoi, käski paronitar neiti Marchandia soittamaan. Mutta näytti kuin olisi tahdottu hänet soittokoneen ääreen unohtaa. Hän soitti järkiään melkein tunnin ajan eikä tahdottu häntä siitä vapauttaa. Silloin Herbert häntä armahti ja antoi kutsua herra Lustigin, joka niinkuin tavallisesti oli paennut yksinäiseen huoneeseensa; hänen piti istua neiti Marchandin asemelle pianon ääreen. Nyt Herbert ensimmäiseksi vei ranskalaisen neidin tanssiin. Hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin myös muutamat toiset herrat. Nythän he jo muutenkin saattoivat opettajattaren kanssa tanssia, se ei herättänyt huomiota; mutta kun neiti Marchand alkoi tulla huomatuimmaksi henkilöksi, kun pian tanssittiin hänen kanssaan enemmän kuin jonkun tavallisen paronin tai kreivin tyttären kanssa, kun moni hänen kanssaan joutui hyvin vilkkaaseen keskusteluun -- niin se alkoi jo moniaita hermostuttaa. Kaikkein hermostuttavinta oli se Adelheidille ja erittäinkin vielä sitten, kun tämä näki kouluneidin ympärillä muutamia herroja, joita salaa toivoi omiksi ihailijoikseen. Herbertin huomaavaisuudesta Juliettea kohtaan oli hänen sydämmensä jo ilmankin täysi. Tapahtui eräällä tanssin väliajalla, että parit olivat salista lähteneet kävelemään toisiin huoneisiin, jossa seisoivat ja istuivat pienemmissä ryhmissä. Adelheid oli huomannut, että neiti Marchand kahden hänen ihastelijansa seurassa istui pienessä salissa kaminan luona ja että he olivat vilkkaassa keskustelussa. Adelheid kuuli Julietten nauravankin heleällä metalliäänellään, vaikka hän muuten aina oli niin totinen. Siinä oli kyllä. Neiti Adelheid astui tuon pienen ryhmän luo ja sanoi niin terävällä äänellä kuin hän ikinä voi: "Neiti Marchand pitää herroille varmaankin esitelmää talonpoikain kurjasta elämästä?" Molemmat herrat katsoivat häneen. "Kuinka niin arvelette, neiti?" kysyi toinen. "Sehän on neiti Marchandin mieliainetta", vastasi Adelheid väkinäisesti nauraen. "Minä luulen, että jos neiti Marchandille olisi mahdollista, hän panisi heidät kaikki moisioon elämään, mutta meidät heidän saunoihinsa." "Ei, sitä en tekisi", vastasi kouluneiti rauhallisesti. "Mitä sitten?" "Ennen kaikkea en pilkkaisi köyhyyttä, vaan tuntisin sääliä." "Se merkitsee -- me olemme raakalaisia, jotka emme tunne sääliä? Neiti Marchand yksin on helläsydämminen?" "Sitä en tarkottanut -- niin ylimalkaista johtopäätöstä en tahtonut tehdä. -- -- -- Mitä minuun tulee, niin täytyy tunnustaa, että sääli kouristi sydäntäni, kun kävin kerran sellaisessa mökissä, jota te neiti von Heidegg nimitätte saunaksi. Se ei todellakaan ollut ihmisasunto, vaan musta pimeä kuoppa, johon tuskin panisin eläimiänikään. Ja jos tuon sanomattoman surullisen asunnon nähdessäni tunsin mielipahaa, niin en lue sitä itselleni häpeäksi enkä vääryydeksi." Adelheidin rusottava poski kävi tulipunaiseksi, hän kiinnitti katseensa kuin terävät naskalit kouluneitiin. "Tarkottiko tuo opetus erityisesti minua?" kysyi hän vihasta värisevin äänin. "Ei, minä vain ilmoitin oman mielipiteeni inhimillisestä, myötätuntoisuudesta", vastasi Juliette yhä vielä rauhallisena. Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka antoi vastustajalle voimia torjumaan hänen syytöksiään, kiidytti neitosta niin, että hän ei voinut itseään hillitä. "Neiti Marchand", virkkoi hän kiivaasti. "Toivoisin, etten tarvitsisi kuulla teidän parannussaarnojanne. Sen lisäksi pyytäisin teitä muistamaan asemaanne meillä, sillä ensiksi ei ole teillä mitään oikeutta puhutella minua tuolla tavalla ja toiseksi ei teidän paikkanne ole täällä herrojen joukossa, vaan tuolla -- soittokoneen ääressä!" Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja. Ympärillä jäätiin seisomaan, sillä sanat olivat etäämmällekin kuuluneet. Juliette kalpeni, mutta jäi istumaan kuin huumaantuneena. "Adelheid", kaikui samassa Herbert Heideggin ääni; nuori paroni ilmestyi äkkiä kuin maan alta sisaren luo ja laski kätensä hänen olalleen. "Adelheid, sinulla ei ole oikeutta puhua neiti Marchandille tuolla tavalla ja hänelle antaa määräyksiä. Eikä neiti Marchand ole milloinkaan loukannut meidän talon tapoja, sillä hän on aivan yhtä oikeutettu olemaan tässä seurassa kuin sinäkin. Hän voi siis istua missä tahtoo ja soittaa, jos häntä haluttaa. -- -- -- Niin, sisareni, on asia", lisäsi hän, koittaen naurulla lieventää tapauksen ikävyyttä. Herrat alkoivat puhua toisia asioita hämmentääkseen kiusallista mielialaa, etäämmällä olijat siirtyivät vilkkaasti kuiskaillen muualle. -- -- -- Mutta neiti Adelheid huomasi, että hän oli maltittomuudellaan käyttäytynyt tuhmasti, ett'ei häntä missään piirissä hyväksytty ja siten oli hän saanut kovan rangaistuksen -- hän katosi kuin tuuli pienestä salista. "Saanko pyytää, neiti Marchand?" virkkoi Herbert tarjoten neidolle käsivarttaan, kun toiset herrat kohteliaasti nousivat ylös. Juliette heräsi kuin unesta. Hän otti vastaan nuoren herran käsivarren. Hiljakseen hän tämän kanssa seurasi toisia kävelylle lähteneitä pareja. "Olette loukkaantunut, neiti Marchand?" kysyi hän hiljaa. "En, ainoastaan hämmästynyt!" "Teillä on oikeus olla sekä vihainen että hämmästynyt. Minä pidän huolta siitä, että sisareni pyytää teiltä anteeksi. Yleisen häiriön vuoksi en ruvennut sitä heti vaatimaan." "Minä en ensinkään toivo tuota anteeksi pyyntöä, herra paroni", vastasi Juliette ystävällisesti. "Minä en ole niin arkaluontoinen, että loukkaantuisin kokemattoman lapsen ajattelemattomista sanoista. Teidän puolustuksenne tuottaa minulle kyllin hyvitystä -- kiitän teitä!" Herbert silmäili ihastunein, lämpimin katsein Julietten marmorin valkeita kasvoja. "Kuinka hyvä te olette!" "Hyvä? Minä en mahda olla kovinkaan hyvä, koska annan aihetta vihaan." "Voi, tuota lapsellista vihaa!" virkkoi Herbert viitaten kädellään. "Mutta tuolla lapsellisella vihallakin on aiheensa. Luulen tuntevani sen. Kuinka mielelläni tahtoisin tehdä selväksi sisarellenne, ettei hänellä tarvitse olla mitään syytä pelkoon minun puoleltani ja että olisin onnellinen jos voisin voittaa hänen luottamuksensa ja rakkautensa -- mutta tähän saakka en ole häntä voinut lähestyä. -- -- -- Nyt kuitenkin olemme jo kyllin puhuneet tästä asiasta." "Minä tahdon pitää huolta siitä, ettei sisareni teitä vastaan, neiti Marchand, enää riko kohteliaisuuden vaatimuksia", virkkoi paroni kulmat rypyssä. "Ja nyt voimme todellakin puhua jostakin muusta. -- -- -- Minun tulee teitä kiittää jostakin asiasta, neiti Marchand." "Minua?" "Niin! Minun täytyy tunnustaa, että teidän mielipiteenne talonpoikiemme kurjuudesta on herättänyt minussa ajatuksia ja olen huomannut, että teidän katsantotapanne ei ole niin outo kuin se alussa tuntui. Minä luulen, että olomme ovat parannettavissa -- niin, nopeammin kuin meillä yleensä luullaan. Mutta pääasia olisi, että edes jotkut tekisivät alun ja toiset seuraisivat perässä." Julietten suuri syvä katse kohtasi lämpimänä paronin kasvoja. "Olen iloinen siitä tunnustuksesta, mutta mistä te sitten minua kiitätte?" "Siitä, että saitte minut ajattelemaan. Viivyin kaksi vuotta Preussissa, opin tuntemaan sikäläisiä oloja, näin kyllä, että talonpoika siellä eli paljon paremmin kuin meillä, mutta luulin sen johtuvan ainoastaan Preussin talonpoikain korkeammasta sivistyksestä, Saksan kansan suuremmasta toimekkuudesta ja paremmasta luonteesta. Mutta nyt olen miettinyt teidän esittämiänne näkökohtia. Teidän mielestänne virolaisten velttous johtuu heidän pitkäaikaisesta raskaasta elämästään sekä täydellisen henkisen sivistyksen puutteesta. Jos näitä puutteita poistettaisiin, niin saattaisi toivoa, että talonpoikamme kehittyisivät toimekkaiksi, virkuiksi, ajatteleviksi. Te olette tässä asiassa varmaankin oikeassa." Julietten täytyi tahtomattansa nauraa. Oliko tuo nyt niin vaikea ymmärtää. Ja hänenkö piti tuota tulla opettamaan noille korkeasti sivistyneille miehille, jotka tässä maan paikassa valtaa pitivät. Kyllä nämä herrat ymmärsivät oman säätynsä etua valvoa ja omaan elämäänsä parannuksia keksiä -- kaikki muu oli heille vierasta ja epäselvää. Herbert näytti valinneen tuon niin sopimattoman puheaineen tanssipidoissa haihduttaakseen sitä tuskallista mielialaa, johon olivat joutuneet. Hän aikoi esittää neidolle taloudellisia tuumiaan aivan kuin olisi hänen rinnallaan kävellyt maamies, joka oli ylen innostunut asiaan. Kun moisio hänen haltuunsa oli joutuva, piti hänen ennen kaikkea antaa talonpojille niin paljon huojennuksia, että päästyään varoihinsa voisivat rahassa maksaa veronsa ja vihdoin lunastaa talon omakseen. Vielä aikoi hän vähentää niin sanotuita apupäiviä taikka ehkä kokonaankin poistaa ne. Hän valitti sitä, ettei hänen isänsä omassa kunnassaan ollut vielä perustanut yhtään koulua. Mutta uusi asetus teki koulujen perustamisen kuntiin välttämättömäksi, sillä jokaisen kunnan, jossa oli enemmän kuin 300 asukasta piti omalla kustannuksellaan ylläpitää koulu ja pienempien kyläkuntien piti siinä asiassa liittyä yhteen. Aateliston piti sitäpaitse perustaa ja ylläpitää kaksi opettajaseminaaria kussakin kuvernementissa. Herbert aikoi tarkasti pitää huolta omasta koulustaan ja katsoa, että sinne otettaisiin kelvollisia opettajia. Hän aikoi myös herättää moision isäntien harrastusta korkeimpien kansakoulujen perustamiseen. Niitä oli saatava yksi joka pitäjään tai ainakin yksi parin kolmen pitäjän osalle. Neiti Marchand katseli häntä lempein, iloisin silmin. "Aijotteko todellakin niin tehdä, herra paroni?" hän kysyi. "Aijon", vastasi Herbert. "Osaksi heräsi se ajatus minussa jo ulkomailla, sillä huomasin siellä, kuinka moni asia sujui koulunkäyneiden talonpoikain avulla helpommin ja yksinkertaisemmin kuin meidän velttojen 'luonnonihmisten' keskuudessa. Mutta ajatukseni on vakaantunut päätökseksi vasta nyt, kun teidän terävät mutta oikeat arvostelunne ovat minuun vaikuttaneet." "Te olette hyvä ja lempeä, herra paroni", virkkoi kouluneiti ystävällisesti, "ja minä uskon varmasti, että ette tule katumaan kokeitanne siihen suuntaan. Ovathan köyhät ihmiset täällä jo myötätuntoisesta silmäyksestäkin kiitollisia." "Tietysti", puhui nuori paroni edelleen, "heitän talossani kaikki vanhat talouskapineet aikaa myöten romuhuoneeseen. Ajanmukaiset työaseet -- koneet, koko maanviljelys on asetettava uudelle kannalle." "Eikö teidän uudistustuumissanne vielä ole yhtä kohtaa?" kysyi Juliette lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Mitä ajattelette?" "Ruumiinrangaistusta. Ettekö heitä sitäkin keskiaikaista kamalaa tapaa romukammioon?" "Niin, neiti Marchand, sitäkin olen ajatellut", vastasi Herbert. "Uuden, kohta ilmestyvän asetuksen mukaan onkin moision omistajan oikeutta siinä kohden paljon rajoitettu; isännyysoikeutensa nimessä voi hän palvelijalleen, työläiselleen ja päiväläiselleen vastustamisesta, huolimattomasta työnteosta tai rauhanrikkomisesta rangaistukseksi määrätä vain 18 lyöntiä taikka panna hänet kahdeksi päiväksi vedelle leivälle. Tähän asti voi isäntä määrätä 50 lyöntiä ja enemmänkin. Minä aijon käyttää ruumiinrangaistusta ainoastaan poikkeustapauksissa." "Te ette kuitenkaan aijo kokonaan poistaa ruumiinrangaistusta?" kysyi Juliette hämmästyneellä äänellä. "Aikaa myöten, neiti Marchand! Ajatelkaa, että jos tuon rangaistuksen kokonaan poistaisin, ei minulla olisi mitään keinoja, jonka avulla voisin palvelijaini ja työväkeni keskuudessa ylläpitää järjestystä. Heidän joukossaan on paljon raakoja, kelvottomia ihmisiä." "Mutta jäähän teille vankeusrangaistus ja rahasakko?" "Hyvät ihmiset", vastasi Herbert kohteliaasti hymyillen. "Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, kun vakuutan, että myötätuntoinen sydämmenne ja hellä ihmisrakkautenne, jolle panen paljon arvoa, saattaisi teidät täällä käytännöllisessä toiminnassa pahaan pulaan. Te ette vielä tunne maata eikä kansaa, neiti Marchand! Ei ainoastaan moision isäntä, eikä vain moision poliisi oikeuden valvojana määrää ruumiinrangaistusta, vaan sen tekevät ylipäätään kaikki meidän alemmat lain valvojat: talonpoikain oma kunnanoikeus samoin kuin sitä ja moision poliisivaltaa ylempi maaoikeus, eli haagioikeus. Meidän rangaistusmääräykset koko valtakunnan ylemmissäkin oikeuksissa perustuvat ruumiinrangaistukseen, ja asian tila johtuu yksin siitä, että lainsäätäjät tarkasti tietävät, että meidän maalla ja meidän kansan keskuudessa ei tulla toimeen ilman sitä." "Mutta tämä kansahan on niin hiljaista, niin alamaista", väitti Juliette. "Niin, se on niin kovan vallan alla, että se pelkää. Mutta jos ei sillä olisi mitään pelättävää, niin ei hiljaisuudesta ja alamaisuudesta olisi puhettakaan." "Ei, herra paroni", vastasi Juliette Marchand vapaasti ja iloisen varmana, "tuota luuloa en mitenkään voi hyväksyä. Vapaus ei ole vielä missään eikä koskaan tuottanut raakuutta eikä tapain turmelusta -- sen vaikuttaa ainoastaan väkivalta. Niinkuin väkivalta itse on raaka, niin voi myös sen kylvämä vilja olla raakaa." "Olen kyllä, niinkuin sanoin sitä mieltä, että ruumiinrangaistus poistettaisiin", puhui Herbert edelleen, "mutta se voi tapahtua vain vähitellen, ei äkkiä. Mitä te, neiti Marchand siitä arvelette, kun kerron, mitä jokapäiväisessä elämässä tapahtuu ja joka osottaa, että talonpoika ei niinkään vihaa ruumiinrangaistusta! Hän ottaa ennen vitsoja kuin maksaa rahasakon -- se on meillä useinkin tapahtunut." "Mistä hän maksaa, kun ei ole rahaa?" "Olisi hänellä niin paljon rahaa!" "Sitten johtuu se siitä, ettei teidän talonpojallanne ole inhimillistä kunniantuntoa eikä itsetietoisuutta ja tuo jälleen perustuu hänen halpaan inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa, johon hän on pakotettu. Tehkää, herra paroni, talonpoikanne vapauden ja sivistyksen kautta ajatteleviksi ja itsetietoisiksi ihmisiksi, ja saatte nähdä, että ennen myövät viimeisen vaatekappaleen selästään, kuin rupeavat alentavan ja häpäisevän ruumiinrangaistuksen alaiseksi!" "Niin neiti, tuo ei voi tapahtua yhtä haavaa -- se vaatii aikaa. Ja mitä tehdä, ennenkun talonpoika kehittyy nykyisestä tilastaan?" "Jäähän teille vankeusrangaistus." Nuori Heidegg pudisti nauraen päätään. "Sitä melkein ei rangaistuksena pidettäisikään. Mikä hätä työttömänä istuminen? Jos ruoka on niukka -- ei kotonakaan paljon parempi? Sen lisäksi on moision omistajalle vahingoksi pitää työläistä pari päivää kiinni." Julietten kasvoille nousi tumma puna. "Omaa etua ei tässä pitäisi ajatella, herra von Heidegg", lausui hän lempeästi huomauttaen. "Teillä on hyvä ja armahtava sydän, aijotte ruveta antamaan toisille moision isännille hyvää esimerkkiä ajanmukaisissa uudistuksissa -- eikö olisi tien raivaaminen tässäkin asiassa korkeaa, kallista, ihanteellista ja aivan aatelismiehen arvoista. Koittakaa, herra von Heidegg, tutustua ja harjaantua tähänkin aatteeseen!" Kauniin neidon rukoileva ja miellyttävä metalliääni hyväili nuoren miehen korvaa. Herbert katseli häntä syvästi ja tutkivasti ja jäi ajatuksiinsa. "Minä tahdon koittaa, neiti Marchand, tahdon koittaa!" sopersi hän. "Ja minä toivon menestystä kokeillenne!" huudahti Juliette kiitollisena ja myötätuntoisena. He olivat jääneet seisomaan suuren pylvään nenässä olevan kukka-astian luo ja puhuivat siinä. Heidän luokseen astui nyt keski-ikäinen herra kahden nuoremman seuralaisen kanssa, jonka jälestä Herbert, jolle muut velvollisuudet johtuivat mieleen, kiirehti suureen saliin. "Minun korviini kaikui tässä poliittinen keskustelu", alkoi vanhempi herra lempeästi, kohteliaasti hymyillen; "minä kuulin jotakin uudesta asetuksesta, taloudellisista uudistuksista, sivistyksen vaikutuksesta ja kaikkein viimeksi ruumiinrangaistuksesta. Ihmeekseni näin, että paroni Heideggin puhetoveri oli nuori nainen." "Minkätähden ihmeeksenne?" kysyi Juliette yhtä ystävällisesti. "Noh, eihän juuri nainen keskustele niin vakavista asioista, varsinkin näin hauskoissa pidoissa. Niin, niin noita ulkomaalaisia! He ottavat osaa kaikkeen, mitä taivaan ja maan välillä tapahtuu. -- -- -- Mutta kaunista ja esimerkiksi kelpaavaa, neiti Marchand, on se että te niin ystävällisesti toivotte meidän talonpojillemme sivistystä ja siveellistä kohoamista." Herra, joka seisoi Julietten edessä, oli kookas ja lihava sekä kasvoilta aivan sileä ja parraton. Nuo lihavat, pyöreät kasvot terävine tutkivine silmineen muistuttivat Martin Lutheria. Vieraalla oli pitkä, musta verkatakki, korkea, puoleksi poskiin ulottuva valkea kaulus sekä valkea kaulaliina. Tästä ei ollut vaikea päättää, että hän oli hengelliseen säätyluokkaan kuuluva mies. Neiti Marchand tunsi hänet, hänen edessään seisoi Juurun kirkkoherra Berg. Hän oli jo monessakin seurassa nähnyt tuon herran ja pari kertaa kuullut kirkossa hänen saksalaisen saarnansa. Juliette oli häntä jo tätä ennen tarkastanut vieraiden joukossa. Häntä huvitti tuo mies etevän käytöstapansa tähden. Alati kuumottivat seurassa hänen pyöreät kasvonsa kuin lempeä, pehmeä kuunpaiste; alati väikkyi hänen suupielissään ystävyyttä ja luottamusta herättävä hymy. Jos hän jonkun kanssa puheli, niin olivat hänen sanansa sileät, pyöreät, ei niissä voinut tavata kuhmuja, rosoja eikä särmiä. Eivät ne voineet ketään pahottaa taikka haavottaa, eikä kiihdyttää kiivaaseen väittelyyn. Hänen saksankieliset kaskunsa olivat toisinaan huvittavia, vaan eivät erittäin sattuvia, perussäveleenä niissä oli aina hyväntahtoisuus. Juliette oli salissa ihmetellyt, kuinka taitavasti kirkkoherra Berg ymmärsi ottaa osaa jokaiseen keskusteluun. Hän puhui vanhojen rouvien kanssa palttinoista ja kilpikankaista, nuorten neitojen kanssa runoista ja huvituksista, vanhojen herrain kanssa hevosen kasvatuksesta ja pernataudista sekä nuorten herrain kanssa jänismetsästyksestä ja "Estonia" osakunnan juomingeista. Joka aineeseen puuttui hän miellyttävällä, hauskalla tavalla ja jokaiselle ymmärsi hän sanoa sellaista, johon tämä oli tyytyväinen. "Taloudellista edistystäkin toivon teidän talonpojillenne, herra pastori", vastasi Juliette. "Ja paroni Heideggin kanssa väittelimme juuri ruumiinrangaistuksesta, joka minusta on niin kauhean vastenmielistä, eikö sitä täällä voisi kokonaan poistaa." "Niin, neiti Marchand", virkkoi kirkkoherra, "nuo ovat tärkeitä kysymyksiä, epäilemättä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja siinä asiassa tehdään varmaankin vielä parannuksia, joita ei tähän asti ole tehty. Meidän Vironmaan aatelistoa -- nämä herratkin voivat sen todistaa -- ei suinkaan voi kukaan syyttää siitä, ettei se ole voimainsa ja ajan vaatimusten mukaan huolehtinut talonpoikain parasta. Kohta, neiti Marchand, astuu uusi talonpoikain asetus voimaan -- jättiläistyö, joka on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja jonka tekijät suuremmaksi osaksi olivat vain meidän aatelismiehiämme. Tuo uusi laki on loistavana todistuksena Viron aateliston uhrautuvasta mielestä talonpoikia kohtaan." "Mutta ruumiinrangaistus on sallittu tuossakin asetuksessa", huomautti Juliette. "Jumala paratkoon", virkkoi nyt toinen niistä herroista, jotka pastori Bergin mukana olivat. Hän oli punatukkainen nuori mies ja puhui katkonaisesti, hieman nenäänsä. "Jumala paratkoon, sanotte neiti Marchand? Tahtoisin tietää, kuinka ihmisten kanssa tultaisiin toimeen ilman vitsoja? -- Ainoa keino turmelusta vastaan. Koeteltu keino. -- Laiskuuden lääke. -- Vapaus on haaveilua. -- Vapaus ilman kepittä on heikkoin sydänten runollista kuvittelua. -- Pehmeys olisi rikos. -- Talonpoika perin tyhmä. Ja raaka." Sitten puhui toinen kirkkoherran seuralainen. Se oli eräs jättiläisen suuruinen, valkeapäinen ja matalaääninen nuori kreivi. Hän puhui erinomaisen huolettomasti ja leväperäisesti ja nauroi melkein joka lauseelle ilman minkäänmoista aihetta. "Neiti ajattelisi toisin ruumiinrangaistuksesta, kun olisitte itse olleet pari viikkoa moision omistajana -- haha!" hän sanoi. "Vuoden perästä olisi moisio mennyttä kalua -- haha! Talonpojat repisivät silmät päästä -- varastaisivat kuin korpit -- yksikään ei tulisi enää työhön -- ajaisivat elävänsä moision viljapeltoon -- haha! -- -- -- Neiti luulee, että ruumiinrangaistus on heistä niin kovaa? Mitä tyhjää! Eivät he huudakaan. Saavat kai he teillä täällä niinkuin meilläkin melkein joka päivä ruoskaa -- onkos neiti kuullut huutoa?" "Olen, herra kreivi, ja hyvin kamalaakin!" vastasi Juliette. "Ne ovat tyttöjä -- haha! He kiljuvat tavan vuoksi -- haha!" "Ei, olen kuullut miestenkin huutoa." "Ne ovat nuoria poikia, ne karjuvat koiruuttaan -- haha! Meillä ei huuda melkein kukaan. He ovat siihen rangaistukseen niin tottuneet, pitävät sitä niin jokapäiväisenä asiana, etteivät silmiäänkään räväytä, kun käsketään talliin -- haha! Minä tahtoisin tietää, kuinka neiti heidän kanssaan tulisi toimeen, jos heittäisi vitsat ja kepit tuleen -- haha! Sehän olisi melkein kuin sotamies taistelussa heittäisi pois pyssyn, sanoen tahtovansa voittaa vihollisen pelkillä nyrkeillään -- hahaha!" Neiti Marchand ei vastannut mitään tuohon henkevään puheeseen. Hänen sijastaan jatkoi kirkkoherra Berg lempeänä ja sovinnollisena: "Epäilemättä on ruumiinrangaistus vastenmielinen rangaistustapa -- siinä olen täysin neiti Marchandin puolella. Mutta maailmassa on vielä nykyäänkin paljon pahaa, joka kyllä on ikävää, hyvin ikävää, mutta joka ei tule yhtä haavaa autetuksi. Jumalan avulla ainoastaan voimme kehittyä paremmiksi tässäkin asiassa. Kun evankeliumin kirkkaat säteet alkavat perinpohjin vaikuttaa talonpoikaimme siveelliseen elämään, niin joutuu vihdoin aika, jolloin maamme vallitsijat ja johtajat, joille Jumala kansan kohtalon on uskonut, voivat ilolla halpana keinona heittää nurkkaan ruumiinrangaistuksen. Sillä mielihyvää heille ei todellakaan tuo rangaistustapa tuota." "Eikö sitten Jumalan sana nykyaikanakin vaikuta talonpoikiimme toivotulla tavalla?" kysyi Juliette. "Ei, Jumala paratkoon! Hengellinen välinpitämättömyys, synnin pimeys on vielä hyvin suuri." "Mutta olen huomannut, että teidän talonpojat käyvät hyvin ahkerasti kirkossa." "Kapakassa käyvät ahkerasti -- kirkossa makaavat -- haha!" vastasi liinatukkainen nuori kreivi. "Minä en sano kaikista, armas neiti", virkkoi pastori lauhkeasti. "Minun seurakunnassani on myös paljon heränneitä henkiä ja heidän siveellinen elämänsä on laittamaton. Mutta te tiedätte -- rikkaruohon kylväjä ei nuku, hän on minunkin nisuvainioillani väsymättä yöt päivät työssä. Paljon, paljon työtä on minulla vielä häntä vastaan." "Varsinkin, kun teillä ei ole kouluja, jotka voisivat olla teille avuksi", huomautti kouluneiti. "Niin oikein, kallis sisareni! Mutta sitäkin ovat jo meidän moision isännät ajatelleet, ja ennen pitkää alkaa joka kunnassa säännöllinen koulutyö, jolle toivon kaikesta sydämmestäni menestystä. Minä olen suuri koulun ystävä, neiti Marchand, ja tahdon kaikin voimin harrastaa laissa määrättyjen koulujen perustamista pitäjässäni. Toivon, että jo kymmenen vuoden perästä on talonpoikaimme henkinen ja siveellinen elämä aivan toisella kannalla".[6] Nyt yhtyi heidän seuraansa vielä eräs vaaleatukkainen jättiläinen -- kreivin vanhempi veli. Hänellä oli melkein neliskulmainen, kovin suuri pää, luonnottoman suuret pallisilmät ja pitkä ulospäin pistävä leuka. Joka tämän herran kookkaan ulkomuodon ensi kerran näki kuulematta hänen ääntänsä, hämmästyi kovin, kun kreivi alkoi puhua; hänen äänensä oli naisen, oli lapsen ääni. Tuo vastakohta vartalon suuruuden ja äänen heikkouden välillä teki kuulijaan naurettavan vaikutuksen. Neiti Marchandkin nauroi salaa, kun kreivi esittämisen jälkeen alkoi puhua -- Juliette tunsi tähän asti vain hänen nuoremman veljensä. "Minä kuulin teidän puhuvan talonpojan kouluuttamisesta", virkkoi hän kimeällä äänellään -- "siitä voin teille kertoa hauskan esimerkin --." "Kun se vain ei olisi liian pitkä?" kysyi hänen veljensä huolestuneena. Kreivi nimittäin ei pitkäveteisten kertomusten tähden ollut suosittu seuroissa. Hänen kertomuksillaan ei ollut päätä eikä määrää, ja vielä pahempi oli se, että ne olivat kaikki varsin vähäpätöisiä, ne eivät päättyneet huvittavasti. Kun hän koitti olla sukkela, ei kertomuksissa sukkeluutta ollut ja silloin joutuivat kuulijat kiusalliseen asemaan: heidän olisi pitänyt nauraa, mutta eivät voineet. "Olkoon pitkä taikka lyhyt -- huvittava se kuitenkin on", vastasi kreivi veljelle. "Kertomus osottaa, mihin kouluuttaminen vie talonpojan. Raakalaiseksi hän tulee -- raakalaiseksi, ylpeäksi ja pahaksi. Niin, herrat, se on tosi. -- -- -- Viime kesänä maalattiin, niinkuin tiedetään, meidän asuinhuoneet. Maalarisällien joukossa oli myös eräs, joka on kotoisin meidän kunnastamme. Hän on meidän entisen kapakan isännän poika. Isäni luvalla oli hän pantu kouluun ja sitten maalarinoppiin. Puhui saksankieltä -- mutta kamalasti, perin vanhanaikaisesti -- ja ymmärsi tehdä jotenkin hyvää työtä. Mutta kuinka raaka, herrat, kuinka raaka! -- -- -- Eräänä hyvänä päivänä astun minä saliin, jossa juuri maalattiin lattiaa. Kolme sälliä tekee siellä työtä, niiden joukossa meidän kapakan poika. Katson, katson -- oikein -- yksi polttaa! Luulen, että hän minut nähdessään ottaa paperossin suustaan -- ei puhettakaan! Maalaa edelleen, lakki päässä, paperossi suussa. Savu nousee kuin uunin piipusta. Mitä luulette, herrat, minun sanoneeni? Minä huusin: 'Paperossi suusta, lurjus!'" (Kreivin voimakas huuto oli nuoren tytön kiljahtamisen kaltaista, jonkatähden kuulijain suut menivät nauruun.) "Ja hän vastasi?" kysyi joku seurasta. "Niin, ajatelkaa, mitä tuollainen vastasi! Tuijottaa minuun ja kysyy: 'Minkätähden'? -- 'Sinä näet, kuka sinun edessäsi seisoo!' ärjyn minä. Tiedättekö mitä hän tekee? Katselee ympärilleen ja ihmettelee: '_Sinä?_ Kenen kanssa te oikeastaan puhutte?' -- 'Sinun kanssasi!' -- Pudistaa päätään ja rupeaa edelleen maalaamaan, niinkuin olisi jollekin toiselle puhunut. -- 'Paperossi suusta!' pauhaan minä uudestaan. Mutta hän vastaa: 'Sitten kun se loppuu!' -- 'Tässä on polttaminen kielletty!' huudan minä. Mutta nyt tulee raakuuden huippu: hän vastaa minulle: '_Te poltatte itsekin!'_" "Poltitteko te sitten itsekin", kysyi neiti Marchand. "Poltin", vastasi kreivi. Juliette ei voinut pidättää nauruaan. Onneksi hän pääsi kukka-astian varjoon. "Mutta vielä paljon paremman jutun voin teille samasta asiasta kertoa", alkoi kreivi henkeään vetäen. "Ajatelkaa kuitenkin --." Mutta nyt punapäinen paroni, joka oli kiittänyt ruumiinrangaistusta, laski kätensä kertojan olalle ja huusi nenäänsä: "Kiitämme -- siinä jo kyllä. -- Sinä olet oikeassa -- aivan oikeassa! -- Kouluuttaminen on vahingoksi talonpojalle. -- Ei ylpeydessään näe enempää kuin nenä on pitkä. -- Raaka -- vastahakoinen -- suurisuinen. -- Aivan niin minäkin ajattelen! -- Talonpoikaan ei opetus pysty. -- Uninen ja veltto. -- Sivistys on korkeampia säätyjä varten. -- Kyntämiseen ei tarvita kirjatietoja. -- Vihdoin ei tahdo enää kukaan ajaa lantaa. -- Suokaa anteeksi, neiti, karkeat sanani!" Kirkkoherra oli huomaamatta kadonnut seurasta. -- -- -- Hänen sijaansa lähestyi Herbert von Heidegg pienen, vilkkaasti puhuvan, vanhanpuoleisen herran kanssa, jolla oli kultasankaiset silmälasit. "Ohoo", huusi nuori paroni, silmäillen pientä ryhmää, "kolme yhtä vastaan -- se on liikaa! Tässä neiti Marchand, tuon teille vapaamielisen toverin; te kahden voitatte kaikki vastustajat. -- -- -- Herra v. S. Liivinmaalta, jonkun kuukauden vasta ollut moision isäntänä Virossa -- neiti Marchand, hänestä olen teille kertonut." "Heidegg kertoi minulle, mitä te arvelette meidän oloistamme", alkoi vieras herra elävästi ja sellaisella äänenpainolla kuin olisi hän seisonut maapäiväin puhujalavalla. "Niin minä vakuutan teille heti, että tunnen ystävyyttä talonpoikia kohtaan. Heillä oli oikeus vaatia uudistuksia, perinpohjaisia uudistuksia, ja se oikeus tulee heillä edelleenkin olemaan. Nurkkaan kaikki vanha roska -- eteenpäin vapauden ja sivistyksen tiellä! Meidän tähänastinen huolettomuutemme, kylmyytemme, itserakkautemme on meille jo tuottanut paljon pahaa ja tuo edelleen vielä enemmän. Odottakaa vain, hyvät herrat! Me olemme seitsemättä sataa vuotta pitäneet ohjakset liian kovissa kourissa -- siitä saamme vielä rangaistuksen. Saatte nähdä, kuinka käy, kun uusi asetus astuu voimaan! Se antaa talonpojille suuremman liikkumisoikeuden. Talonpoika voi asettua asumaan koko Venäjän valtakunnassa mihin tahtoo. Aavistatteko, hyvät herrat, mitä se merkitsee? Tuossa oikeudessa piilee paha haltija, joka voi käydä meille pelottavaksi. Luuletteko, että talonpoika jättää tuon oikeuden käyttämättä? Ei hän niin tyhmä ole! Ei, hyvät herrat! Nyt alkavat talonpojat muuttaa sisämaahan, niin että te silmät suurina sitä katselette." "Siis pidätte liikkumisoikeuden laajentamista pahana -- haha!" huomautti nuorempi kreivi voiton riemulla. "En ensinkään!" huudahti liiviläinen herra. "Minä päin vastoin valitan ettei täydellinen liikkumisvapaus jo aikoja sitten ole ollut oikeutettu -- ainakin henkiorjuuden lopettamisesta asti. Silloin me emme enää nukkuisi, emmekä rupeaisi silmiämme hieromaan vasta huomenna, kun se on myöhäistä. Jos vapaa liikkuminen olisi ollut sallittu, niin tuottaisivat meidän moisiomme nyt kaksin, kolminkertaisen sisääntulon, sillä koko taloutemme olisi seurannut tieteellisiä uudistuksia, meidän vainioillamme tehtäisiin työtä uudenaikaisilla koneilla ja muilla työkaluilla -- mutta ennen kaikkea olisi meillä teräviä, virkkuja, kyllin levänneitä työntekijöitä. Talonpoikaimme tähänastinen, maksuton työvoima tulee meille nyt rangaistukseksi. Niin pian kun saavat suuremman liikkumisoikeuden, asettuvat talonpojat Venäjän äärettömille heinälakeuksille, ja me saamme pian kärsiä työväen puutetta -- se on, jos emme pian suo talonpojillemme suuria, suuria huojennuksia. Mutta noita huojennuksia olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt heille antaa, niin olisivat he nyt niin juurtuneet omaan kontuunsa, ettei kukaan ajattelisikaan poismuuttoa. Mutta mitä me teimme? Me uuvutimme talonpojan perinpohjin ja tahtoisimme niinkuin huomaan, vielä edelleenkin sitä tehdä! Siten ajamme talonpojan, jota ilman emme voi toimeentulla, vieraiden luo -- tiehän on hänellä nyt jo avoinna. Minä aijon tätä muistuttaa teille, kun sanani toteentuvat." Näin puhui herra von S. edelleen ja kosketteli montakin tunnettua seikkaa. Hänen mielipiteensä todistivat, että hän oli paljon nähnyt, lukenut ja ajatellut. Hän ei ollut vain ihmisystävällinen tunteellinen ihantelija, vaan terävä ja vapaamielinen maanviljelijä, jonka johtopäätökset perustuivat tarkkoihin huomioihin ja käytännöllisiin tosiasioihin. Molemmat kreivit ja punapäinen paroni eivät suinkaan vastustamatta kuunnelleet häntä. Syntyi väittely, jota Juliette ja Herbert äänettöminä kuuntelivat, sillä herra von S. näytti hyvin voivan pitää puoliaan vastustajilleen. Hän ei ollut vain parempi puhuja kuin nuo kolme, vaan hänellä oli parempi ymmärrys, hän esitti tosi asioita ja esimerkkejä. Juliette huomasi, että sen, mitä hän oli pelkästä inhimillisestä myötätuntoisuudesta toivonut sorretulle talonpojalle, sen juuri esitti puhuja moision isännän kannalta katsoen välttämättömänä tarpeena. Heidän, jotka tätä eivät tahtoneet huomata, vaan pysyivät järkähtämättömänä entisellä kannallaan, heidän piti joutua ennen tai myöhemmin pulaan. Se joka oli pahaksi jo sata vuotta sitten, oli sitä nyt paljon suuremmassa määrässä ja tulevaisuudessa se oli tuottava pelkkää perikatoa. "Me Itämeren maakuntain suurviljelijät emme voi kestää yleistä kilpailua, jos pysymme nykyisellä taloudellisella kannallamme, ja me olisimme pakotetut pysymään samalla kannalla, jos meidän pitäisi työskennellä taloudellisesti ja henkisesti rappiolle joutuneiden ihmisten kanssa. Halpaa työvoimaa jää meille vielä kyllin, vaikka talonpoikain elämä paranee, sillä kaikki maa on meidän; mutta meiltä puuttuu elinvoimaisia työmiehiä ja _maksukykyisiä_ alustalaisia, jotka meidän ja itsensä hyväksi voisivat kaivaa maata ja löytää sinne kätketyitä aarteita. Pienviljelijöiden kilpailua ei meidän pitkiin aikoihin tarvitse pelätä, sillä meillä on vielä sata kertaa paremmat elinehdot kuin heillä ja heidän pitää lunastaa meiltä maakappale -- hinnasta, jonka me saamme määrätä -- mutta me myymme, mitä emme milloinkaan ole ostaneet." "Mutta tehän ostitte moisionne!" virkkoi kimeä-ääninen kreivi. "Niin, mutta mistä siihen sain rahaa?" kysyi lasisilmä herra myötätuntoisesti nauraen. "Sitä en tiedä." "Mutta minä tiedän. Minä möin moision Liivinmaalla -- tietysti hyödyin kaupassa. Sen oli isäni ostanut, joka myöskin oli entisen moisionsa edullisilla ehdoilla myönyt. Ja hän oli saanut moision perinnön kautta ja tuon moision ensimmäinen omistaja, sukumme esi-isä oli sen saanut 'lainaksi' eli -- lahjaksi. Näin oli pääoma, jolla ostin uuden moision, joutunut minulle ja voin siis sanoa, etten ole maata, jota aijon talonpojille myödä, ostanut. Mutta talonpojan täytyy todellakin meiltä ostaa maa omalla rahallaan." Tanssin piti jälleen alkaa, ja neiti Marchand kiiruhti soittokoneen ääreen, vapauttaakseen herra Lustigin siitä velvollisuudesta. Pian erosivat väittelijätkin. Herra von S., tuo lammas vuohten joukossa, jonka taloudelliset mielipiteet saivat niin vähän kannatusta seurassa, tarttui jälleen Herbertin käsivarteen ja astui hänen kanssaan suureen saliin. Äskeinen väittely ei ollut hänelle tuottanut suurta huvitusta, kun vastustajat olivat liian heikkoja. Herbertin kanssa keskusteli hän halulla, sillä hänessä hän tapasi miehen, joka kykeni tunkeutumaan asian ytimeen. Herra von S. oli niitä harvinaisia moision isäntiä, joista talonpojat puhuivat hyvää, vaikkakin hän vasta kuudetta kuukautta vallitsi uutta moisiotaan. Hän oli ystävällinen ihmisille, koitti jokaiselle tehdä oikeutta eikä suvainnut työnjohtajien liiallista kovuutta. Palvelijat ja talonpojat huomasivat pian uuden herransa harvinaiset ominaisuudet ja häntä kiiteltiin pian pitäjän rajojen ulkopuolellakin. Samoin kiiteltiin tuon moision herran puolisoa. Rouva von S. kuului erääseen vanhaan, kuuluisaan Liivinmaan aatelissukuun, joka ei kuitenkaan estänyt häntä osottamasta alempaa kansaa kohtaan myötätuntoisuutta ja anteliaisuutta. Hänen luokseen eivät perheennaiset tulleet värisevin sydämmin, eivätkä kiirehtien lähteneet moisiosta. Jos ei liinalanka kulkenut renkaasta läpi, niin ei rouva heittänyt sitä takaisin eikä vaatinut köyhän naisen kehräämään omista aineistaan toista ja hienompaa lankaa niinkuin rouva von Heidegg, vaan hän lausui pari opettavaa sanaa vastaisen varalle eikä jättänyt huonoakaan kehrääjää ilman pientä vastalahjaa. Hän oikein kuulusteli köyhien puutteita, antoi sairaille ilman maksutta rohtoja ja hänen ja hänen miehensä ensimmäisenä työnä oli kyläkoulun perustaminen, jolle juuri nyt moision aineista ja moision työvoimilla rakennettiin taloa. Neiti Marchand tutustui myös rouva von S:een näissä pidoissa, ja Juliette mieltyi heti kaikesta sydämmestään tuohon rakasmieliseen ja luottamusta herättävään naiseen. Adelheid von Heidegg oli tuon ikävän kohtauksen jälkeen hyvin pahalla tuulella, Tanssiminenkaan, joka tuolle nuorelle, elinhaluiselle neidolle tuotti niin suurta riemua, ei nyt enää miellyttänyt. Hän hautoi pienessä kauniissa päässään kostontuumia tuolle "nenäkkäälle ranskalaiselle mamselille" ja samoin veljelleen, joka tuota naista oli niin "naurettavalla tavalla" puolustanut, mutta häväissyt häntä, Adelheid von Heideggiä, koko seuran läsnäollessa. Ei olisi äidille kaipaaminenkaan ollut miksikään hyödyksi; Adelheid tunsi salaa itsensä syylliseksi ja pelkäsi Herbertiä, joka itseään puolustaen saattoi antaa asialle aivan toisen leiman kuin mitä hän toivoi. Hän päätti vihdoin odottaa sopivaa hetkeä, takaapäin iskeäkseen vastustajaa. Illan kuluessa tanssin jälkeen saatiin vielä kuulla laulua. Syntymäpäivälapsi oli, niinkuin seurassa tiedettiin, laulaja, ja samoin löytyi vierasten joukossa naisia ja miehiä, jotka voivat antaa äänensä kuulua ja viimeksi lauloi myös ranskalainen neiti. Neiti Adelheid astuessaan pianon ääreen nouti herra von Lustigin itselleen säestäjäksi. Nuori neiti lauloi puhtaasti helkkyvällä äänellään, mutta tunteettomasti ja värittömästi. Kohteliaisuudesta olivat kuitenkin mieltymyksen osotukset runsaat. Punaisin poskin läksi Adelheid äidin luo ja kuiskaili: "En tahdo, että neiti Marchand tänä iltana laulaa!" "Mutta jos vieraat tahtovat?" "Aseta sitten niin, ettei heidän tahtoaan täytetä." "Miksi niin, lapsi?" "Hän on paha, keimaileva, halpamielinen olento! Meillä on nyt enemmän vieraita kuin koskaan ennen. Jos häntä nyt kiitetään, niin hän ajattelee itsestään vaikka mitä!" "Mutta kuinka voin häntä kieltää laulamasta, jos vieraat sitä toivovat?" "Kun rouva von B. ja herra von M. ovat laulaneet, niin anna, armas äiti, vain merkki, että tanssi taas alkaa!" "Hyvä kyllä, lapseni!" Ja rouva von Heidegg suuteli tytärtään poskelle. Mutta Adelheidin tuuma ei onnistunut. Seurassa oli paljon niitä, jotka tahtoivat kuulla kauniin ranskalaisen laulua. Ja kohta kun edellämainitut olivat lopettaneet, alettiin ranskan ja saksan kielillä pyytää neiti Marchandia laulamaan. Rouva von Heidegg käski kyllä kiireesti Juliettea soittamaan tanssimusiikkia niinkuin hän tekikin, mutta varsinkin nuoret herrat osottivat siitä tyytymättömyytensä ja hampaita kiristäen täytyi Adelheidin nähdä, että hänen vihapitonsa nuotteineen astui pianon ääreen ja alkoi laulaa. Hänen säestäjäkseen oli rouva von S. ruvennut, jonka kanssa Juliette juuri vast'ikään oli puhunut soitannosta. Kun ranskalainen alkoi laulaa läksi Adelheid salista. Hän värisi vihasta ja pienet valkeat kädet puristuivat kokoon, mutta ei hän kuitenkaan malttanut poistua niin kauvas, ettei olisi kuullut tuota hopeankirkasta,. mieleen painuvaa kellonhelinää, joka salissa liikutti ja innostutti kuulijoita. Paronin neiti kuunteli katkeralla mielin oven takana, kuinka hänen vastustajansa sai innokkaita mieltymyksen osotuksia ja kuinka hänen vielä piti esittää kaksi laulua lisäksi. Kun tanssi jälleen alkoi, meni Adelheid saliin takaisin ja huomasi äitinsäkin olevan pahalla tuulella. Äidillinen kateus kiihdytti paronitartakin, sillä hän huomasi, että hänen oma tyttärensä joutui varjoon tuon "palvelus-ihmisen" rinnalla. Rouvan mielipaha oli vielä suurempi, kun hän ei keksinyt keinoja, joilla olisi voinut taistella sitä vastaan. "En voinut sitä estää, armas lapseni", kuiskaili hän tyttärelleen. "Mutta sopivalla hetkellä tahdon antaa hänelle viittauksen, että en salissani siedä hänen laulamistaan." Adelheid puri hammasta ja katseli vaanivin silmäyksin ympäri huonetta. -- Herbert tanssi nyt enimmästi vieraiden neitosten kanssa, mutta Juliette, vaikka kyllä herra Lustig oli hänet vapauttanut soittamisesta, katseli istuen päältä ja kieltäytyi tanssimasta, kunnes vihdoin katosi toiseen huoneeseen. Vähän myöhemmin etsi häntä Herbert vanhan paronin kirjoitushuoneen vieressä olevasta kamarista, joka oli lukuhuoneena. Neiti Marchand istui akkunalla ja luki, kun nuori paroni astui sisään. Huoneessa oli hiljaista. Ainoastaan joskus kuului sinne heikosti tanssimusiikin säveleet. "Näin kauvas ja yksinäiseen huoneeseen olette paenneet", lausui nuori Heidegg, pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan. "Niin, olen hiukan väsynyt." "Vai väsynyt! Ehkeivät meidän herrat teitä miellytä?" "Miellyttävät kyllä ja erittäinkin herra von S." "Mutta onhan hän jo naimisissa!" nauroi Herbert. "Sitä en pidä vikana." Heidegg istuutui vanhaan, nahalla päällystettyyn nojatuoliin ja otti erään kirjan käteensä. Käännellessään sen lehtiä, kääntyivät hänen katseensa Julietteen, jonka kasvoja pöydällä oleva lamppu hyvin valaisi. "Minä etsin teitä, neiti Marchand", virkkoi paroni pitemmän aikaa ääneti oltuaan. Juliette katsahti kirjasta ylös. "Minua? Minkätähden?" "Tahdoin teitä kiittää laulustanne! Sydämmessäni tunnen vielä ihmeellistä, pyhää liikutusta." "Kiitän myötätuntoisuudestanne, herra paroni!" "Ja tahtoisin teille vielä kertoa jotakin, joka on ihmeellisempää. Selittäkää minulle arvoitus, joka johtuu mieleeni kuullessani teidän ääntänne, vielä enemmän nähdessäni teidän kasvojanne ja koko olentoanne! Minusta nimittäin on kuin olisin teidän äänenne jo ennen kuullut jossakin, kuin olisin nähnyt teidän kasvonne, silmänne, suunne, leukanne ja teidän koko olentonne. Enkä kuitenkaan voi muistaa, missä olisin teidät nähnyt. Ensimmäisestä hetkestä asti, kun teidät näin, tuli mieleeni tuo kysymys ja se on minua vaivannut tähän asti enkä ole voinut saada selitystä." Juliette silmäili tarkkaavasti nuorta miestä. "Sitä en tiedä, herra von Heidegg. Minä en ole teitä nähnyt ennenkun vasta täällä moisiossa." "Oletteko ollut Preussissa, eli ehkä Berlinissä?" "Ainoastaan matkustanut läpi. Etelä-Saksassa, Mynchenissä olin kerran jonkun kuukauden." Herbert pudisti päätään. "Siellä en ole käynyt." "Ehkä olette nähnyt jonkun toisen, minun näköiseni ihmisen?" "Sitä olen itsekin ajatellut, mutta en voi muistaa ketään. -- -- -- Mutta olen tehnyt erään johtopäätöksen, joka varmaankin on oikea. Tahdotteko sen kuulla, neiti Marchand?" "Tahdon kyllä", vastasi neito ihmettelevin silmin, mutta paronin katseet olivat tutkivina ja totisina kiintyneet häneen. "Minä nimittäin luulen, etten teitä ole milloinkaan nähnyt", alkoi paroni Herbert. "En ole teitä nähnyt sellaisena kuin tuossa nyt istutte. Olen nähnyt teitä ainoastaan _osaksi_. Kerran olen nähnyt silmänne, toisen kerran kaulanne, kolmannen kerran leukanne, neljännen kerran suunne -- ja niin eteenpäin. -- -- -- Te ette minua ymmärrä?" Juliette pudisti päätään. "Pian tulee selitys. Niinkuin tiedämme löydämme yhdellä ihmisellä harvoin kaikki ne ominaisuudet, jotka meitä miellyttäisivät. Te esimerkiksi voitte tavata ihmisen, jolla teidän mielestänne on kaunis pää, mutta hänen kaulansa ei teitä miellytä eikä ehkä hänen päänsä asento; teistä hänen silmänsä ovat kauniit taikka ainakin miellyttävät, mutta hänen suunsa, tai leukansa tai nenänsä soisitte olevan hieman toisenlaiset; teistä on hänen vartalonsa sievä, mutta hänen käyntinsä ja liikkeensä eivät ole mieleenne. Ja kuinka suurta pettymystä tunnette, jos kauniista suusta kuulette epämiellyttävän äänen! Näin käy ollessamme elävien ihmisten seurassa ja samoin meistä tuntuu kuvia katsellessamme. Meidän oma erikoinen aistimme ja omat tunteemme, jonka mukaan asioita arvostelemme, tuottaa meille tuollaisia miellyttäviä ja vastenmielisiä vaikutuksia." "Sen ymmärrän", vakuutti Juliette. "Hyvä. Onko mielestänne sitten todennäköistä, että ihmisen havaintokyky tai ehkä mielikuvitus voi luoda kaikista noista miellyttävistä ominaisuuksista, joita hän eri aikoina ja eri paikoissa on ihmisissä tai kuvissa tavannut, kokonaisuuden, joka vastaa hänen kauneusihannettaan. Ja tähän kuvaan hän sitten joskus voi verrata ihmistä, joka häntä miellyttää -- kerrassaan miellyttää." "Te siis tarkotatte, että muodostamme ihanteemme niiden tosiasioiden mukaan, joita olemme maailmassa havainneet." "Niin, eihän meidän mielikuvituksemme saa muualta aiheita kuin siitä mitä havaitsemme." "Oletteko te, neiti Marchand, tavannut sellaista ihmistä, jota nähdessänne johtuu mieleen: missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt, missä hänen ääntänsä kuullut, kunnes vihdoin tulette siihen päätökseen, ettette ole häntä milloinkaan nähnyt ettekä kuullut?" "En muista. Mutta pitääkö sellaisen ihmisen sitten aina olla miellyttävän? Eikö mielikuvitus voi epämiellyttäväänkin ihmiseen sovittaa ihannekuvaansa?" "En tiedä. En ole sitä kokenut. Mutta minä luulen, että ihanteemme ovat aina miellyttävät. Mutta ihmeellistä on, että me ihanteellemme joskus löydämme vastineen elämässä. Se ihme on minulle sattunut." "Teille?" kysyi Juliette ja omituinen ahdistus tuntui hänen rinnassaan ja hän joutui hämilleen. "Niin minulle", vastasi Herbert. "Olen oikeassa, kun vakuutan, että olen teidät ennen nähnyt enkä ole nähnyt, että olen teistä koonnut osia, kunnes sain hengessäni valmiiksi teidän kuvanne. Tuon valmiin kuvan huomasin vasta silloin, kun näin teidät elävänä edessäni -- ei, vasta tänä iltana se mulle täysin on selvinnyt -- -- --" Kumpainenkaan heistä ei ollut huomannut erästä kaunista, kiharatukkaista tytön päätä, joka oli ilmaantunut raolle jääneen oven taakse ja joka nyt heitä tähysteli kauniilla, mutta ilkeillä silmillään. Mutta tuo pää katosi kuin varjo kun Herbert liikutti tuoliaan. Ja kun hän nyt lausui nuo viimeiset sanat kääntyen neidon puoleen, temmattiin ovi äkkiä auki ja paronittaren kova, nuhteleva ääni kuului: "Herbert!" "Mitä, äiti!" Hän nousi äkkiä ylös ja kiiruhti ovelle. "Tahtoisin tietää, mitä tämä merkitsee?" "Mikä niin, äiti?" "Tämä hämärätunti yksinäisessä huoneessa kouluneidin kanssa! Tiedäthän Herbert, että sinulla on velvollisuuksia vieraita kohtaan!" "Eiväthän he ole ainoastaan minun vieraitani." "Yhdentekevä! Et sinä saa joka väliajalla antaa _houkutella_ itseäsi pois toisten seurasta." "Houkutella? Minua ei ole kukaan houkutellut, äiti." Mutta hänen sanojaan ei otettu kuuleviin korviin, paronitar kääntyi houkuttelijan puoleen. "Ja teille, neiti Marchand, täytyy minun sanoa, etten talossani salli tuollaisia -- kuinka sanoisin -- tuollaisia eri seuroja. Teillä voi sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta olla omat vapaamieliset käsityksenne, mutta minun täytyy pyytää, että karttaisitte niiden toteuttamista minun kodissani." Juliette oli noussut ylös. "En ole tehnyt mitään hyviä tapoja loukkaavaa, paronitar!" "Ei mitään? Todellakin!" Ja rouva katseli pilkallisesti Juliettesta Herbertiin ja sitten ympäri huoneen seiniä. "Tahtoisin sitten tietää, miksi ette istu soittamassa?" "Olen väsynyt." "Väsynyt, mutta täällä istuminen ei väsytä?" "Olen väsynyt soittamiseen ja tulin tänne lepäämään, paronitar. Etten jäänyt tänne yksin olemaan, ei ole minun syyni." "Äiti, sinä teet vääryyttä, neiti Marchandille", vakuutti nyt Herbert kohteliaasti, mutta varmasti. "Minä etsin neiti Marchandia täältä, istahdin hänen luokseen ja me rupesimme keskustelemaan. -- -- -- Luulen, että neiti Marchand kuuluu meidän kotiväkeemme, joiden kanssa me kaikki voimme vapaasti milloin hyvänsä seurustella. En näe siinä minkäänmoista sopimattomuutta, että istumme tässä lukuhuoneessa joka on kaikille avoinna." Paronitar ei tiennyt todellakaan, mitä hänellä siihen olisi ollut muistuttamista, sentähden hän vain huudahti: "Vait, Herbert! Siitä asiasta saamme vielä puhua" -- ja kouluneidin puoleen kääntyen: "Jos olette väsynyt, niin voitte mennä maata!" Herbert ja Juliette poistuivat paronittaren perässä huoneesta. Kun ensiksi mainittu astui kirjoitushuoneeseen, näki hän, kuinka sieltä vastaiselle puolelle katosi valkea hame, joka jäi hetkeksi oven väliin. Herbert tiesi, kuka äidin oli sinne johdattanut. Kun hän kulki pienen salin läpi, näki hän vanhemman sisarensa seisovan kahden herran seurassa ja kuuli hänen heleästi nauravan. Neito katseli voitonriemuisena veljeänsä, mutta tämä pyyhkäsi hiukan tomua kädestään ja astui pystyssäpäin ohi. -- Juliette oli onnellinen, kun sai kadota omaan huoneeseensa. Ajatukset pyörivät hänen päässään ja sydän oli tunteita tulvillaan. Ei hän koskaan ollut niin kaivannut lepoa kuin nyt. Mutta ennenkun hän pääsi omaan huoneeseensa, piti hänen vielä nähdä jotakin, joka lisäsi hänen sydämmensä tuskaa siveellisten epäkohtien tähden. Päästäkseen omaan kamariinsa piti Julietten kulkea pitkän käytävän läpi, joka jakoi talon huoneet kahteen riviin. Yhdestä valaistusta vierashuoneesta, jonka ovi oli auki, näki hän ohikulkeissaan kaksi ihmistä. Toinen oli tuo pitkä nuori kreivi, joka äsken oli salissa moittinut talonpoikain raakuutta ja tuhmuutta. Hän seisoi selin oveen päin. Hänen edessään seisoi palvelustyttö Mai puhtaissa vaatteissa, heleänvalkea esiliina edessä ja piti kädessään teetarjointa, josta kreivi otti lasin. Pidellessään lasia vasemmassa kädessään, ei tuo ylpeä, korkeasti sivistynyt, jalosukuinen aatelismies pitänyt arvoansa alentavana kietoa oikeaa kättänsä tytön vyötäisille, niin että Mai punastuen ja huudahtaen vetäytyi syrjään. -- -- -- Tuollaiseen huvitukseen ei ollut tuo talonpoikaistyttö kreiville liian halpa. -- -- Juliette kiiruhti kuin takaa-ajettuna pitkin käytävää huoneeseensa, heittäytyi juhlapuvussaan sohvalle ja painoi kasvonsa käsiinsä. -- -- -- Alhaalla salissa kysyttiin häntä. Rouva von Heidegg selitti levollisena, että neiti Marchand oli pyytänyt anteeksi -- hänen piti äkkinäisen päänkivun tähden poistua seurasta. 12. VIIMEINEN APUNEUVO. Eräänä päivänä huhtikuun alussa sai Huntaugun isäntä moisiosta käskyn tulla opmannin puheille. Mihkel arveli, että hänelle ehkä aijottiin puhua uudesta paikasta, sillä Yrjönpäivä oli kohta käsissä, ja hän lähti iloinen toivo mielessä menemään. Mutta kun opman rupesi selittämään hänelle asiaansa, kävi Mihkel nolon näköiseksi. "Mihkel, sinulla on kotona nuori ja terävä tyttö kuin mansikka", alkoi Winter kovalla, kähisevällä äänellään. "On kyllä, herra opman." "Olisi vahinko, jos tuollainen kaunis tyttö jäisi kylään tekemään raskasta talon työtä, sellaisen pitäisi joutua kevyempään ammattiin, niin saisi hän hienomman miehen." "Hän on minun ainoa lapseni kotona -- pitäisikö minun panna hänet parempaan ammattiin, ja mihin?" "Moisioon, Mihkel! Minä ajoin palvelustyttöni pois, sillä hän kävi liian suurisuiseksi. Nyt tarvitseisin palvelijaa. Lähetä Miina moisioon!" Mihkel hämmästyi. Siihen oli hänellä montakin syytä. Ensiksi oli aivan järjetöntä antaa ainoata, palkatonta työläistään toisen palvelukseen ja toiseksi oli Winter opman tunnettu ilkeäksi, raa'aksi mieheksi, jonka luona palvelijat eivät milloinkaan kauvan menestyneet, sillä hän pieksätti heitä aivan syyttömästi ja kolmanneksi tiedettiin, että hän harjoitti toisellakin tavalla suurta mielivaltaa moision naisia kohtaan. Kylässä puhuttiin, että kunnassa oli ainakin puoli tusinaa "kasvattilapsia", joilla kaikilla oli sama isä, ja tätä isää ei löytynyt kylän poikain joukosta. "Herra opman puhuu varmaankin leikkiä", virkkoi Huntaugun isäntä nöyrästi. "Miinahan kohta menee miehelle -- Kubja-Pritsille niinkuin herrat tietävät, -- ja silloin teidän taas pitäisi etsiä uutta palvelustyttöä." "Kupiashan minulle itse häntä ehdottikin", vastasi isännöitsijä. "Hän sanoi tytön häntä kylässä karttavan -- ja arveli, että hän moisiossa paremmin saa tyttöä tavata, kun hän alati on lähellä ja nähtävissä. Kun aika joutuu, että tahtovat häitä pitää, niin en minä kiellä." "Prits ehdotti?" toisti Mihkel hitaasti. "Ei hän siitä ole minulle sanaakaan puhunut!" "Ei hän ole ehtinyt: vasta eilen puhuimme", selitti opman, mutta lisäsi päättävästi: "Mitä siitä niin kauvan arvelee ja tinkii! Minä tahdon sinun tytärtäsi itselleni palvelijaksi, sinä tuot hänet huomenna moisioon, ja asia on päätetty!" "Ehkä herra opman lupaa --." "En minä lupaa mitään! Älä sinä rupea jörisemään! Itsehän olet mies, joka toivot parempaa paikkaa! Etkö häpeä!" "Eihän Miina osaa vähääkään herrasväen töitä -- ehkei herra opman ole tyytyväinen häneen --." "Kyllä minä opetan", nauroi opman rasvaisella äänellään kädet housuntaskuissa. "Eikä minulla niin erinomaisia töitä olekaan -- olenhan poikamies. Jos hän on terävä tyttö niin tahdon isääkin muistaa. Sehän on sinulle yhdentekevää, jos elätät ja vaatetat omaa lastasi tai otat hänen sijaansa vieraan palvelijan." "Voinko sitten toivoa, että moision isännät muistavat minua Jyrinpäivän aikana?" myöntyi Mihkel. "Jos minä tahdon, tapahtuu kaikki, mutta jos en tahdo, saat jäädä Huntaugulle! Ja nyt hyvästi, ukko -- huomenna odotan Miinaa." Nöyrästi kumartaen läksi Huntaugun Mihkel isännöitsijän luota ja meni Kubja-Pritsiä tapaamaan. Hän asui aittamiehen ja voudin kanssa samassa rakennuksessa lähellä moision viinakeittiötä, ja sattuikin olemaan kotona. "Prits", virkkoi Huntaugun isäntä antaessaan kupiaalle kättä, "mitä hulluja sinä olet puhunut? Opman sanoi, että sinä olet ehdottanut meidän Miinaa palvelijaksi?" "No niin, mitä sitten?" "Etkö sitten tiedä, että minä itse häntä tarvitsen?" "Antaisithan hänet minullekin naiseksi! Ei sinulla silloinkaan olisi hänestä apua." "Se on toinen asia. Mutta nyt -- anna ainoa lapsesi vieraalle palvelijaksi ja ota itse palvelija taloosi." Kupias rupesi asiaa selittämään. "Katso, Mihkel! Miina on minua kohtaan samanlainen kuin ennenkin; kylmä kuin jääpuikko, puhumaton kuin puupölkky. Etkö luule minun tietävän, mistä se tulee? Hän käy salaa Uudentuvan mökissä, siellä hänelle selitetään kaikki asiat ja pannaan hänen päähänsä kaikellaisia juttuja. Mitä hän sitten minusta välittää! Mutta jos hän on kylästä kauvempana ja täällä minä häntä pidän silmällä, niin voin ehkä paremmin hänen kanssaan puhua. Täällä hän vasta oppii minua tuntemaan, ja ehkä meidän asiastamme sitten vihdoinkin jotakin tulee." Huntaugun ukko arveli, että ehkä kupias on oikeassa. Hän ei olisikaan ollut asiaa vastaan, jos hän olisi tiennyt, että hänellä siitä on etua. Sentähden hän virkkoi viisastellen "Mutta minä en voi tyttärestäni luopua. Jos hän menee miehelle, on toinen asia. Mutta vieraan luo palvelukseen -- sitä en tahdo." "Sanoitko sinä sen opmannille?" "Sanoin, kyllä!" "Nyt olit tuhma mies! Opman vihastuu ja tekee sinut herran silmissä niin huonoksi, että sinulla ei ole mitään toivomista." "Luuletko sitten, että voin mitään toivoa?" "Tietysti! Niinkauvan kun sinä minun ja opmannin kanssa olet hyvissä väleissä, voit kaikkea toivoa, mitä sydämmesi haluaa, ja jos Miina vielä kerran on minun vaimoni --." "Hyvä kyllä, hyvä kyllä", nauroi Mihkel pistäen piippuunsa, "enkös sitten tekisi kaikki, mitä moision saksat toivovat! Saatan huomenna Miinan opmannin luo ja jään itse odottamaan hyvää paikkaa. Jos sen saan Jyrinpäiväksi, on hyvä; mutta jos en, niin otan heti tytön jälleen kotiin. -- -- -- Sinulta pitäisi minun kuitenkin vielä jotakin kysyä." "Mitä sitten?" "Tahtoisitko sitte täällä katsoa, ettei tytölle tehdä väkivaltaa?" Kubja-Prits silitti leukaansa. "Kuinkas muuten. Voithan itsekin arvata, että pidän huolta omasta, tulevasta vaimostani. Eikä opman hänelle mitään julkea tehdä, kun tietää, että hän on minun morsiameni." Kun Huntaugun isäntä lähti kotiin pelkäsi hän, että Miina panee vastaan kodista lähtemistä. Sillä se tyttö oli lujatuumainen, rohkea ja itsepäinen. Mutta ihmeekseen huomasi Mihkel, että Miina suostui tuumaan. "Sinun pitää lähteä opmannille palvelukseen", lausui isä. "Sitä vaaditaan -- ei voi panna vastaan." "Voinhan mennä", vastasi tyttö ajateltuaan hetken asiaa. Hän tiesi hyvin, minkätähden hän niin mielellään tahtoi lähteä kodistaan. Hänen elämänsä siellä ei ollutkaan hauskimpia. Hän oli niin kyllästynyt isän ainaisiin muistutuksiin Pritsille menemisestä, että hän jo itsekin oli ajatellut johonkin lähtemistä. Opmannin vaatimus tuntui hänestä sentähden helpotukselta. Kyllä hän ymmärsi, että hän mennessään moisioon, saisi paljon kärsiä Pritsin tähden, mutta mitä siitä. Kaikki oli helpompaa kuin kuulla isän alituista torumista ja pistelemistä. Vastustus tuli aivan toiselta puolelta. Huntaugun emäntä alkoi opmannin vaatimuksen ja Mihkelin lupauksen tähden valittaa ja hätäillä. "Oletko hullu?" huudahti hän melkein kyynelsilmin. "Annat oman ainoan lapsesi pois kotoa -- annat tuollaiselle turkkilaiselle palvelukseen, josta ei kukaan tiedä hyvää puhua!" "Voinkos sitten vastustaa opmannin käskyä?" puolusti itseään isäntä. "Tiedäthän, mitä toivon moisiosta." "Tiedän kyllä, tiedän kyllä!" virkkoi äiti taas. "Mutta pitääkö sinun sentähden myödä oma lapsesi? Saadaksesi hiukan paremman paikan, kauppaat oman tyttäresi vieraille. Mitä, jos minä en laske Miinaa moisioon?" "Äiti", lausui Miina, "anna minun mennä koitteeksi! Minulla on aivan hyvä mieli, jos isä sentähden saa paremman paikan! Paha on opmannille vastaan paneminen -- tiedät itsekin, että hän voi isälle tehdä paljon pahaa." Äidin täytyikin vihdoin suostua. Hän itsekin toivoi parempaa taloa ja suurempia tuloja, sillä he olivat sangen köyhiä. Huntaugun huonoista maista he tuskin saivat elatuksensa. Joka kevät ahdisti heitä puute sekä ihmisten että eläinten ruuasta, ja Mihkelillä oli suuri velka kunnan jyväaittaan. Niin erosi siis Miina seuraavana päivänä kodistaan ja läksi moisioon palvelukseen. Itkien katseli äiti hänen peräänsä ja Mihkelkin oli liikutettu. He eivät koko päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen eikä heidän käynyt syöntinsäkään. Mutta Miina otettiin opmannilla ystävällisesti vastaan. Herra Winter katseli tyttöä niin tarkasti kuin markkinamies ostettavaa hevosta ja hänen iloiset, hymyilevät kasvonsa osottivat, että hän oli kauppaan tyytyväinen. Vanha vaimo, joka toisinaan oli opmannilla auttamassa, laittoi kohta uudelle palvelustytölle ruokaa ja opman keskusteli hauskasti Miinan kanssa hetken aikaa. Herra Winter oli neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen, lihava mies. Hänen päälakensa oli paljas, kasvonsa punottivat ja vatsa suuri kuin ainakin opmannilla. Hän ei katsonut milloinkaan ihmisiä silmiin heidän kanssaan puhuessaan, vaan silmäili heitä vain sivultapäin, kun he muualle katselivat. Ei hän nyt Miinaakaan katsellut suoraan silmiin, mutta tarkasti kyllä häntä, kun hän muualle silmäili. Illalla ilmaantui Prits kyökkiin. Hän oli hyvin mielistelevä. Ystävällisesti hän kysyi Miinan voimista ja virkkoi sitten: "No, nyt sinusta tulee niin hieno ihminen, ettei maailmassa moista. Ja siitä saat kiittää minua." "Sinua?" "No niin! Minähän sinulle toimitin tämän paikan." "Kuinka niin?" "Eikös isäsi puhunut?" "Ei." Miina sanoi oikein. Mihkel ei siitä ollut kotona puhunut mitään, sillä hän oli pelännyt Miinan vastustamista. "Opman kysyi minulta", selitti Prits edelleen, "että enkö tietäisi hänelle neuvoa mukavaa tyttöä. Miks'en, ajattelin minä, kaikkein mukavin on Huntaugun Miina, ja heti sanoin sen hänelle. Luulen, että tulet olemaan elämääsi tyytyväinen täällä." "Saa nähdä." Prits istui kyökin pöydän reunalle, aivan kuin olisi hänellä ollut täydellinen vapaus talossa. Vanha ihminen, aittamiehen äiti, oli lähtenyt pois kyökistä. "Kuule, Miina", virkkoi kupias hetken aikaa ääneti oltuaan. "Olkoon elämä täällä kuinka hyvä tahansa, niin luulen, ettet sittenkään kauvan ole toisen palvelijana, etkä tahdo kyläänkään takaisin mennä. Sano nyt kerrankin oikein suoraan: tahdotko tulla minulle, vai et?" Miina katseli ajatuksissaan hellan alla räiskävään tuleen, josta punertava valo heijastui hänen raittiille kasvoilleen. "Tiedäthän, Prits, että en tahdo", vastasi hän lauhkealla, ystävällisellä äänellä. "Mutta minkätähden et?" huudahti kupias ja vihan puna nousi hänen poskilleen. "Me emme ole toisillemme luodut, Prits", puhui Miina vakavalla, leppeällä, melkeinpä lohduttavalla äänellä. "Kyllähän sinun pitäisi sen itsekin ymmärtää. Minun vereni ei vedä sinun puoleesi -- tunnen sen selvästi sydämmessäni." "Mutta Uudentuvan päiväläisen puoleen vetää." "Olkoon, kuinka on, mutta sinun ja minun välimme on niinkuin sanoin. Kuule, Prits, ole nyt järkevä mies, eroa minusta, etsi itsellesi toinen nainen ja kaikki on hyvin. Minkätähden niin kovin kiusaat itseäsi ja muita? Niinkuin tyttöjä ei olisi muualla maailmassa!" "Ei minun osalleni ole muuta kuin sinä!" lausui Prits hammasten välistä, ja silmäili kiihkeänä Miinaa. "Minun pitää saada sinut, enkä huoli kenestäkään toisesta. Ja minä sanon sinulle, tyttö, sinä tulet minulle, vastusta niin kauvan, kun tahdot!" "Ja jos en sittenkään tule?" kysyi Miina, jonka sydämmessä jälleen nousi entinen vastahakoinen henki. "Väkisin et minua kuitenkaan saa ja hyvällä olet jo kyllin koittanut." Prits astui aivan tytön eteen. Hänen silmänsä kiilsivät uhkamielisesti. "Jos en sinua saa, niin on se sinun onnettomuutesi", virkkoi hän puoleksi kuiskaten. "Minä sitä en yksin kadu, vaan sinä itse vielä paljon enemmän. Minä annan sinulle vielä kerran sen hyvän neuvon: ole ymmärtäväinen ja rupea minun kunnialliseksi vaimokseni, muuten --" "Muuten?" kysyi Miina katsellen pitkään ja tarkasti vastustajaansa. Prits ei vastannut. Äänettömänä hän katsoi maahan. Sitten hän nosti päätään ja virkkoi kiihtyneellä äänellä: "Minä en tahdo sanoa sinulle mitään muuta kuin, että sinulle ei käy hyvin, jos et tahto kuulla minun neuvoani. Minä annan sinulle vielä ajatuksen aikaa. Ole niin kauvan varuillasi. Ja jos tarvitset apua, niin ajattele minua. Hyvää yötä, Miina, ja muista sanojani!" Miina ymmärsi, että Pritsin sanoissa piili joku uhkaus, mutta hän ei arvannut, mitä tämä aikoi tehdä. Toisinaan hän vain pelotteli, sillä Prits oli taitava uhkauksien sepittäjä. Mutta Miina päätti kuitenkin salaa olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Jos vaara uhkaa, niin se on Pritsin itsensä puolelta, ajatteli Miina. Siitä illasta asti katsoi Miina tarkasti iltasilla olivatko kyökin ovet ja akkunat kovasti kiinni. Sillä kuka tiesi, mitä konnankoukkuja tuo vihamielinen ja kostonhimoinen poika oli keksivä. Mutta ei tapahtunut mitään pahaa. Miinan täytyi vain ihmetellä Pritsin itsepäisyyttä. Joka ikisenä päivänä kävi hän opmannin kyökissä vaihtaakseen uuden tytön kanssa jonkun sanan. Jos ei häntä siellä näkynyt varhain aamulla, tuli hän puolisen aikana ja jos ei silloin, niin illalla. Miehekkäänä koitti hän voittaa vihansa tytön kylmyydestä ja aina olla iloisen ja tyytyväisen näköinen. Kosimispuheet hän jälleen oli syrjään jättänyt, hän keskusteli vain jokapäiväisistä, vähäpätöisistä asioista, kysyi huolellisesti Miinan voimista, auttoi häntä tulen sytyttämisessä, kantoi hänelle puita ja vettä. Harvemmin kuin kupias kävi Miinaa toinen kylämies katsomassa. Se oli Völlamäen Päärn. Kun hän ensimmäisen kerran tuli, olivat hänen kulmansa rypyssä ja ääni tuskainen. "Laitoit meille tytöllä sanan, että lähdet moisioon palvelukseen", hän alkoi, "mutta olisit voinut minultakin neuvoa kysyä, ennenkun sellaisen tempun teit." "Tempun? Onko se sitten niin paha temppu?" "No, etkö sitten tiedä, ketä palvelet?" "Tiedän kyllä", vastasi Miina, "mutta kun teen työni ja täytän käskyt -- mitä hän mulle sitten voi tehdä? Tiedäthän, ettei minun elämäni kotonakaan niin hyvä ollut. Ennemmin palvelen pelolla vierasta kuin joka päivä itken kotona pääni kipeäksi." Päärn oli istahtanut oven suuhun penkille. Hän katseli synkästi eteensä maahan. "Kuinka hän sitten sinua kohtelee?" "Opman on tähän asti ollut erittäin hyvä. En ole hänen suustaan vielä kuullut väärää sanaa." "Sitä pahempi", murahti Päärn. "Kuinka niin?" "Koittaa sinua varmaankin mielistellä. Etkös sitten tiedä, minkälainen mies hän on? Jumala sinua varjelkoon, Miina!" "Ole nyt huoletta, Päärn! Minulle ei voi mitään pahaa tapahtua -- etkös minua tunne? Olisin elämääni täällä varsin tyytyväinen, kun vain Prits ei minua liian paljon kävisi kiusaamassa. Hän on kuin takkiainen kintereilläni." "Sen saatoit edeltäkäsin arvata, mutta tulit kuitenkin tänne moisioon!" murisi Päärn. "Se oli opmannin kova käsky. Kuka hänelle tohtii vastaan panna? Tiedäthän itsekin, mitä toiveita isälläni on. Jos hän rupeaa moision miesten kanssa juonittelemaan, niin ajetaan entisestäkin mökistään pois. Juuri vanhempaini tähden rupesin vieraan leipään -- voithan itsekin arvata, etten sitä tehnyt hyvällä mielellä." Kun Päärn toisten tuli -- tavallisesti iltasilla -- ei hän enää nureksinut Miinan moisioon tulemista, mutta oli surullisen ja masennetun näköinen. Miina ymmärsi hänen murheensa ja koitti häntä kaikin voiminsa lohduttaa. "Sinä luulet, että Prits minut sittenkin itselleen houkuttaa?" sanoi hän. "Älä sitä pelkää, ei hän minua voita. Minä koitan palvella opmannia niin uskollisesti, että hän on minuun tyytyväisempi kuin kehenkään toiseen tyttöön. Jos isä saisi paremman paikan, niin ei tarvitsisi pelätä Pritsin kostoa. Minä itse pyydän opmannia, että hän puhuu saksoille isästäni, ja luulen varmasti, että me ilman Pritsiäkin saamme sen paikan." Päärn huokasi -- vaan ei sanonut minkätähden. "Miina", sanoi hän lähtöä tehdessään. "Jos sinulle väkivaltaa tehdään -- sama kenenkä puolelta -- niin puhu kaikki minulle. Tiedäthän, ettei sinulla ole parempaa ystävää. Lupaatko minulle sen?" "Kelle minä sitten puhuisin, jos en sinulle!" vastasi tyttö kostein silmin. Mutta pitkään aikaan ei hänen tarvinnut kenestäkään kaivata. Prits oli taas kohtelias ja lempeä ja opman Winter oli oikein esimerkiksi kelpaava isäntä. Miina näytti häntä joka päivä yhä enemmän miellyttävän. Hänen kasvonsa olivat leppyiset kuin päivänpaiste, kun nuori tyttö järjesti pöytää ja toi siihen huolellisesti keitetyt ruuat. -- Miina oli aittamiehen äidiltä pian oppinut keittotaidon -- ja muuten osasi hän palvella sangen taitavasti ja ahkerasti. Opman Winter näytti koittavan osottaa itsensä paremmaksi tytön silmissä kuin mitä hänestä kansan keskuudessa puhuttiin. Hän tahtoi panna kaiken syyn entisten palvelijain huolimattomuuteen, laiskuuteen sekä viekkauteen. Monta kertaa virkkoi hän Miinalle kiitettyään tyttöä: "Näethän nyt itsekin, että minun kanssani jokainen oikea ihminen tulee toimeen! Oletko sinä minun suustani kuullut pahaa sanaa? Enkö pidä huolta sinusta kuin sisarestani? Ne, jotka minua moittivat, ovat varkaita, laiskoja ja tottelemattomia, joille ei kukaan isäntä ole kyllin hyvä, olkoon hän sitten kissa tai enkeli." "Minä en voi valittaa", vastasi Miina -- vaikka opmannin vaaniva katse, jolla hän usein tyttöä tarkasti, ei ensinkään häntä miellyttänyt. Ensimmäisen pahan sanan kuuli Miina hänen suustaan, kun sattui seuraava tapaus. Eräänä iltana oli Päärn jälleen tullut häntä katsomaan. Hän istui niinkuin ainakin oven suussa penkillä ja katseli tytön askartamista. Silloin aukesi ovi ja Kubja-Prits astui sisään. Huomatessaan vihamiehensä hän kalpeni; Miina näki, kuinka hänen keltaiset silmänsä iskivät tulta. Hän kävi pari kertaa ympäri huonetta kuin vihainen kukko. Sitten kääntyi hän työmiehen puoleen: "Mitä tuollainen täältä moisiosta hakee. Etkös tiedä, mistä tie vie Uudentuvan mökkiin?" "Etkös sinä sitten tiedä, missä kupiaan tupa on?" vastasi Päärn rohkeana ja rauhallisena. "Pidä suusi kiinni!" kiljasi Prits tuimasti. "Minä voin käydä, missä tahdon -- sillä olen moision käskynhaltija! Mutta katso sinä, että paikalla lähdet." "Sinunko käskystäsi?" vastasi Päärn, ojentaen voimakasta vartaloaan. "Minulla on sama oikeus olla täällä kuin sinullakin." "No, sen tahtoisin nähdä!" karjui Prits, jonka suun ympärille ilmaantui keltaista vaahtoa. "Korjaa nyt pian luusi tästä kyökistä, taikka lähden opmannin luo, ja silloin on sinulla taas hyvä sauna valmis." Päärn pysyi paikoillaan kuin kivipatsas. Prits näytti miettivän, pitikö hänen itse karata miehen niskaan vai etsiä muualta apua. Jopa asettuikin taisteluasentoon, kun Miina tarttui hänen käteensä. "Olkaa nyt alallanne", huusi hän rukoillen. "Te olette molemmat vieraassa talossa ja rupeatte riitelemään! Siten teette vain minulle pahaa. Kun opman sen kuulee, niin minä teidän tähtenne saan rangaistuksen." "Aja sitten tuo köntys ovesta ulos!" huusi kupias kähisevällä äänellä. "Päärn, ole nyt järkevä ja ala mennä", rukoili Miina. Mutta tyttö ei vielä oikein tuntenut tuota "vastaista koiraa", kun luuli hänen perääntyvän vihollista, varsinkin jos huomasi, että tämä sitä pitäisi voittonaan. Päärn sylkäsi nurkkaan, istui vielä varmemmasti penkillä ja vastasi kovin tyynesti: "Ei, minä jään vielä istumaan." Nyt kiskasi Prits itsensä Miinan kädestä irti ja karkasi ulos ovesta, joka vei opmannin huoneeseen. Miina tiesi, että Winter herra oli kotona. Hän istui konttorissa niinkuin hän nimitti kirjoitushuonettaan ja selaili moision tilikirjoja. "Päärn lähde nyt pois, lähde kuitenkin pois!" rukoili Miina ristissä käsin. "Tiedäthän, mitä he jälleen sinulle tekevät!" Mutta Päärn oli jo niin itsepäisellä tuulella, ettei häneen enää vaikuttanut sydämmellisin rukouskaan. "Minkätähden minun pitäisi lähteä? Enhän ole tehnyt pahaa", vastasi hän synkän, kiihtyneen näköisenä. Nyt kuului kova riiteleminen viereisestä huoneesta. Kohta sen jälkeen ilmaantui opman herra tulipunaisena ovelle. Hänen selkänsä takaa hiipi kupias kyökkiin. "Ulos!" huusi opman kiukkuisena Päärnun ja Pritsin puoleen kääntyen. "Ulos sinä -- ulos molemmat! Minun kyökissäni ei ole teillä kummallakaan mitään asiaa -- ei sinullakaan mitään, Prits!" "Mutta, herra opman", koitti kupias puolustautua. "Vaiti!" huusi herra Winter. "Olen nähnyt sinut liian usein täällä. Muistatko, ettei sinullakaan täällä ole asiaa! Kissa kortteeriinsa! -- -- -- Ja sinä, päivätyöläinen, mitä sinä, lurjus, siinä vahdit? Etkö tiedä missä kylä on?" Sekä kupias että Päärn katsoivat parhaaksi poistua. Prits katosi kuin tuuli. Hän tunsi opmannin kiivastumisen, että vastustaminen vain olisi lisännyt tulta tappuroihin. Hitaasti kömpi myös Völlamäen Päärn ovesta ulos. "Miina", sanoi opman Winter nyt ankarasti tytölle, "minä en salli, että teet kyökistäni tuollaista markkinapaikkaa! En tahdo enää nähdä täällä yhtä enkä toista. Tiedänhän, että nuo molemmat pyrkivät sinua lähelle, mutta minä tahdon talossani pitää järjestystä, muistatko? Jos he vielä kerran tulevat, niin aja heidät pois. Kupias tietää, mistä tie kulkee minun konttoriini, ja tuo työläinen tietää, missä hänen mökkinsä on." "Päärn on minun hyvä ystäväni -- hän tuli minua katsomaan", vastasi Miina. "Sellaisesta ystävyydestä ei ole lukua", -- ärjäsi opman vihaisesti. "Heitä en salli kyökissäni!" Hän kääntyi ja lähti huoneeseensa. Mutta Miina ihmetteli opmannin lauhkeata muotoa, kun hän kohta sen jälkeen lähti isännälleen illallista viemään. "Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", lausui hän asettaen pitkävartisen piippunsa nurkkaan. "Nuori ihminen tarvitsee opetusta. Voithan itsekin arvata, etten voi sallia tuollaisia riitapukareita. Muista se, äläkä laske heitä enää sisälle. Pritsiähän et itsekään suvaitse eikä tuossa mökkiläisessä ole sinun ottajaasi. Mitä hyötyä sinulla sitten heistä on? Ole järkevä tyttö, Miina, ja sinulla on minun luonani hyvä olla." 13. UUSI ASETUS ILMESTYNYT. Kun uusi "Viron talonpoikain laki" 1857 vuoden kuluessa oli käännetty saksan ja viron kielille, julaistiin "Viron Kuvernementin Sanomissa" 21 p. huhtik. 1858 venäjänkielinen virallinen ilmoitus, että samana vuonna Yrjönpäivänä 23 p. huhtik. oli laki astuva voimaan. Talonpojille piti tieto siitä annettaman kirkkojen kanslioissa ja kunnan vanhinten tuli saada uusi laki painettuna pitäjän oikeuspaikasta. Talonpoikain erehdyksiin ja suureen epäluuloon oli osaksi syynä se epätarkka ja yhtenäisyyttä puuttuva tapa, jolla heille annettiin tietoja uudesta laista. Kirkoissa oli se niinkuin tavallisesti kolmena pyhänä perätysten julkiluettava; mutta niin ei tapahtunut; papeille oli muutamissa pitäjissä ensimmäisen lukemisen jälkeen ilmoitettu, ettei heidän enää seuraavina pyhinä tarvinnut lukemista jatkaa. Toisissa pitäjissä kuuluuttivat papit, minä päivänä heidän piti julkisesti ja juhlallisesti antaa uudesta laista tietoja yleisölle. Odotettuna ja määrättynä pyhäpäivänä riensi kansaa kosolta kirkkoon, mutta kaikkein suureksi pettymykseksi ilmoitettiin siellä, että seuraavana pyhänä pitäjän oikeusherra virastossaan antaa tietoja asetuksesta eikä kaikille, vaan ainoastaan kunnan vanhimmille. Mutta tämäkään ei tapahtunut joka paikassa, vaan seuraavana pyhänä puhuttiin taas kirkossa, että uutta asetusta ei selitetä pitäjän oikeusvirastossa vaan kunnan vanhinten kokouksessa -- varmaankin sitten kunnan oikeudessa. Näin ei uuden asetuksen juhlallisesta julkilukemisesta tullut mitään. Pitäjän oikeusherrat eivät viitsineet antaa minkäänmoista selitystä uudesta laista kunnan vanhimmille, vaan antaessaan heille uudet asetukset käteen, neuvoivat heitä kysymään papeilta selitystä, jos eivät itse voisi siitä selvää saada. Näin kävi Juurun pitäjässä. Mutta oli sellaisiakin sielunpaimenia, jotka ennen uuden lain julkilukemista pitivät juhlallisen jumalanpalveluksen, ja rukoilivat Jumalan siunausta moision isännille niistä suurista oikeuksista, joita nämät armosta olivat lahjoittaneet talonpojille. Mutta kun kansa oli näitä oikeuksia odottanut ainoastaan keisarilta ja luullut moision isäntien olleen niitä vastaan, niin pudistettiin tällaista kiitosjumalanpalvelusta kuullessa epäluuloisesti päätä. Myöskin lain voimaan astumisen ajasta oltiin epätietoisia. Toisissa pitäjissä sanottiin, että laki kokonaisuudessaan ei vielä astuisi voimaan 23 p. huhtikuuta, mutta varmasti muuten yleensä luultiin, että asetus heti astuisi täydellisenä voimaan. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ne pykälät, jotka koskivat työveroa, astuisivat voimaan vasta sitten, kun talonmaat olivat mitatut ja arvioidut. Mutta sitä ennen oli virallisessa lehdessä "Maavalla Kuulutaja" varmasti ilmoitettu, että uusi laki 23 p. huhtikuuta oli täydellisenä voimaan astunut ja että silloin myöskin vanha asetus oli menettänyt lain voiman. Nämä seikat olivat syynä siihen, että käsitykset uudesta laista olivat hyvin sekavat. Tietoja asiasta oli antanut myöskin J. V. Jannsenin "Perno Postimees", joka 1857 alkoi ilmestyä. Mutta kun sillä Tallinnanmaalla, jossa kansa oli hyvin alhaisella sivistyskannalla, ei ollut paljon lukijoita, niin sen ääni kuului vain muutamiin pitäjiin sillä seudulla. Huhupuheiden kautta saatiin kuitenkin kuulla, että tämäkin kansanlehti oli ilmoittanut uuden lain heti astuvan täydellisenä voimaan. Uusi laki ilmestynyt! Vihdoinkin ilmestynyt! Tuo ilosanoma levisi ensimmäisten julkisten kuuluutusten jälkeen kuin kulovalkea laajalle yli koko maakunnan. Kansan ahdistetusta rinnasta nousi helpotuksen huokaus, sen käyristynyt selkä ojentui suoraksi, sen kosteissa silmissä loisti toivon säde. Keisari on kuullut hädästämme ja rientänyt avuksemme. Ei moision isäntäin vastustus eikä asian talonpojilta salaaminen auttanut. Nyt on meillä laki ja tahdomme tehdä ja ottaa vastaan ainoastaan sen, mitä siinä käsketään ja säädetään. Tuskin olivat kunnan vanhimmat tuoneet uudet lakikirjat pitäjän oikeuspaikasta kotiin, kun joka puolella alkoivat ihmiset juosta heidän luonaan. Jokainen tahtoi omilla silmillään nähdä tuon kalliin kirjan ja korvillaan kuulla mitä se sisälsi. Ylellinen työ ja ahdistava köyhyys olivat syynä siihen, että uutta lakia oli odotettu kuin taivaallista ilmestystä. Kansan oppimattomassa mielessä liikkui siitä kaikellaisia ihmeellisiä, hämäriä unelmia. Huhuttiin moision orjuuden täydellisestä poistamisesta, maan maksutta jakamisesta jokaiselle ja kaikellaisesta yksilön vapaudesta, jota ei tarkemmin osattu määritellä. Pyhällä kunnioituksella katseltiin kunnan vanhimman pöydällä olevaa kallista kirjaa ja moni hämmästyi nähdessään sen suuruuden -- yli kolme sataa laajaa sivua ja se sisälsi 1,315 pykälää ja sitäpaitsi paljon lisäyksiä, selityksiä ja ehdotuksia! Mistä kohdasta sellaista piti alkaa lukea -- johan siinä oli kokonainen, pieni raamattu. Ja oliko se lukeminen itsestäänkään niin helppoa! Olihan kunnan vanhimmissakin sellaisia, jotka eivät osanneet lukea, ja jos osasivat, oli se kankeata tankkaamista tikku kädessä. Mutta rohkea alkaminen on jo puoleksi voitolle pääsemistä. Ja oma silmä on siinä työssä kuninkaana. Käskettiin kyllä papilta kysyä selitystä, jos ei itse saisi selvää, mutta kuka tietää, millä tavalla hän selittäisi. Pappi on saksa niinkuin toinenkin. Vai hänkään soisi hyvää talonpojalle! -- -- -- Ja sanomattomalla innolla alettiin tutkia uutta kirjaa, väiteltiin epäselvistä kohdista, temmattiin kirja kädestä käteen ja yöllä nähtiin unta vain asetuksen pykälistä. Monessa paikassa toimitettiin tutkimista niin perinpohjin, että kirja oli miesten käsissä rikki kulunut. Huono lukija oli sekin kunnan vanhin, joka eli paroni Heideggin moision läheisyydessä. Kun perheenmiehet ensimmäisenä iltana tulivat hänen luokseen ja pyysivät hänen lukemaan uutta lakia sai hän puolen tunnin aikana hiki päässä tuskin selvää päällekirjoituksesta ja parista ensimmäisestä pykälästä ja nekin jäivät kuulijoille hämäriksi, sillä lakikieli on kankeata. Hänen apumiehensä ja toiset kunnan virkailijat eivät olleet myöskään paljon oppineempia. Ensin tyydyttiin vain siihen, että uteliaina katseltiin kirjaa kuin mitäkin merkillistä asiaa. Se kävi kädestä käteen, yksi huomasi yhtä, toinen toista merkille pantavaa. "Katsokaa nyt ensiksi miehet, onko siinä keisarin allekirjoitusta", lausui Töntsun Peeter, jonka huonot silmät huomasivat vain kirjan laajuuden ja koon. Ruvettiin etsimään kaikkein korkeimman allekirjoitusta; katseltiin alusta ja lopusta. "Ei näy missään", sanoi Siimu-Jyri. "Mitä puhut -- tuossahan se on", neuvoi Pärtlen Jaan, joka raamattua ja rukouskirjaa luki koko hyvin. "Tuossahan seisoo suurilla puustaveilla: Suuren majesteetin Herra Keisarin ja koko Venäjänmaan Itsevaltiaan nimessä." -- -- -- "Niin -- nimessä", huusi Tooma-Tönun Mihkel, "mutta missä on keisarin omakätinen allekirjoitus? Kyllähän saksat hänen nimessään voivat tehdä mitä tahtovat!" "Katso vielähän sillä rivillä on kirjoitusta, minkätähden heitit kesken, Jaan?" sanoi joku Pärtlen vieressä. "Itsevaltiaan nimessä", lukee Jaan edelleen, "Itsevaltiaan nimessä valtakunnan senaatista annettu käsky!" "No niin! Senaatin käsky on tähän kirjoitettu, mutta missä on keisarin allekirjoitus?" huudettiin yhtaikaa. "Lue alempaa, nimi on aina viimeksi alla!" Jaan lukee hitaasti ja tankkaamalla: "Hal-li-tus-neu-vos-ton puolesta. Puheenjohtaja: Kreivi D. Blu-blu-_Bluudow_." Kaikkein silmät levisivät suuriksi. "Kreivi" sana ei miellytä ketään. "Mikä kreivi?" huudetaan epäluuloisesti. "Mikä hänen nimensä on?" "Kreivi Blu-Bluu-Bluudow!" "Mistä moisiosta se lienee?" "Kuka niitä kaikkia saksoja tietää! Mutta tuo ei ole oikea allekirjoitus, miehet! Olkoon vain joku lakimies, mutta ei hänen nimensä voi asetuksen alla olla." "Tuo tänne kirja -- minä katson itse", huutaa Oina-Kaarel kiivaasti. "Katso, toisella sivulla on vielä kirjoitusta!" Hän on huono lukija, mutta rohkea yrittämään. Hän alkaa toiselta sivulta. "Va-val-ti-on sih-tää-ri-ri-ääri." "Mikä hiiden ääri?" virkkaa joku joukosta. "Mitä sinä meille ääristä luet, lue alle pantu nimikirjoitus!" "Ahaa -- tuossa se on: si-sih-tee-ri V. B-u-t-But-k-o-w-Butkow." Taas vieras allekirjoitus! Miehet käyvät yhä kiihkeimmiksi. Joku tempaa taas kirjan käteensä. Selaillaan lehtiä ja etsitään edelleen. Kirja kulkee neljännen ja viidennen käteen. Keisarin allekirjoitus ja täydellinen nimi puuttuu; todellakin. Vihdoin löytää joku seuraavan lauseen. "Suuren Herra Keisarin käskystä on Viron Talonpoikain laki _noudatettavaksi annettu_." Ja toisessa paikassa: Suurin Herra Keisari on Valtioneuvoston täysistunnossa armollisimmasti _vahvistanut ja voimaan pannut_ Viron Talonpoikain lain. Ja lopuksi: Suuri Herra Keisari on tämän _läpikatsonut_. Tuo heitä vähän rauhotti, mutta täysin tyytyväisiä he eivät olleet. Joku huutaa: "Mutta missä on valtakunnan sinetti?" Nyt alkaa tarkka sinetin etsiminen. Etsitään alusta, lopusta ja keskeltä -- valtion sinettiä ei ole missään! Uusi hämmästys. "Ei ole Keisarin allekirjoitusta eikä sinettiäkään!" huudetaan nuristen. "Mikä laki se on, jossa ei ole valtakunnan sinettiä." "Kunnan vanhin, toitkohan vain oikeusmieheltä oikean kirjan kotiin?" kysyy Huntaugun Mihkel. "Ehkä hän pisti sinun käteesi jonkun väärän asetuksen." "Ei niihin saksoihin ole luottamista", virkkoi Hallikka Mats nylkien. "Toin, mikä minulle annettiin", vastasi kunnan vanhin. "Etkö sinä katsonut, oliko siinä valtion sinettiä! Ei ainakaan ole keisarin allekirjoitusta. Voivathan he panna sinne mitä tahtovat, että on käsketty ja vahvistettu ja läpikatsottu -- mutta kuka sen tietää todeksi." "Ehkä on kirja väärin käännetty venäjän ja saksan kielistä -- ja sen tähden ei ole uskallettu sinettiä panna alle." Kunnan vanhinta harmitti, kun hän ei voinut miehille asiaa selittää ja virkkoi: "Mitä te nyt kiistelette siitä kirjasta vaikk'ette vielä tiedä sen sisältöäkään! Olkoon allekirjoitusta ja sinettiä tai ei -- pääasia on, että laki itse on hyvä. Kun ei teissä ole lukijoita, niin antakaa kirja minulle ja menkää kotiin. Parin päivän perästä sanon sitten teille, mitä siinä on sanottu meitä koskevaa." Tähänkään neuvoon ei oikein hyvin tyydytty. Uteliaisuus oli niin suuri, ettei tahdottu ilman vähintäkään tietoa kotiin mennä. Ja epäluulo, joka virolaisilla aina on saksalaisia vastaan, oli jälleen kiihtynyt. Kun nämä olivat tuota asetusta niin kauvan salanneet ja vastahakoisesti antaneet kuuluuttaa, niin oli pelättävä, että he itse kirjalle olivat tehneet jotakin, joka tulisi talonpojille vahingoksi. "Mitä nuo puhtaat lehdet sitten merkitsevät?" huusi samassa Uudentuvan Jyri, joka oli saanut kirjan käteensä. "Katso, joka painetun lehden välissä aina puhdas lehti!" Kokoonnuttiin Jyrin ympärille, pantiin päät yhteen ja huomattiin todellakin vasta nyt, että puolet lehdistä oli puhtaita. "Tuossa on joku petos -- pankaa merkille!" sanoi Huntaugun Mihkel. "Mutta mikä?" Katseltiin ja arveltiin. "Noh, kyllähän tuon arvaa!" tuumasi Oja-Jaan. "Saksat aikovat sinne pistää uusia asetuksia, joista keisari ei tiedä mitään! Tekevät tyhjäksi, mitä nyt on painettu ja pistävät päiviä ja maksuja tyhjille lehdille niin paljon kuin tahtovat." Tuskainen hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Yhä ahdistavammin painoi epäluulo miesten sydämmiä. Niin, olisi edes joku osannut antaa oikean selityksen, että yksinkertaisesti vain ne lehdet olivat kirjan käyttäjän muistiinpanoja varten. Mutta kaikki olivat he yhtä tietämättömiä ja yhtä epäluuloisia, sentähden jokainen selitti arvelunsa omalla tavallaan, ja joka ei sitä uskonut, joutui lopultakin siihen varmaan johtopäätökseen, että puhtaat lehdet lakikirjassa, jossa ei löytynyt keisarin nimikirjoitusta ja valtion sinettiä, ei tietänyt hyvää. "Mutta ehkä kirjoitetaan niihin jotakin vapaasta maasta, joka annetaan talonpojille", huudahti joku, jolla oli valoisammat toiveet. "Ei, niihin merkitään haakenrehtin lyönnit niille, jotka lähtevät vapaata maata saamaan", virkkoi joku pilkkakirves. "Mitä arvelette, miehet?" sanoi Hiiren Joosep, kylän nahkuri. "Me kiskomme nuo puhtaat lehdet kirjasta irti, sitten ei niihin saa mitään kirjoittaa." "Oletko hullu!" nuhteli kunnan vanhin ja ojensi kättään kirjaa tavottaen, "vai sinä menisit lakikirjasta lehtiä repimään!" "Ei, sitä ei tohdi", vakuuttivat kaikki toiset totisina. "Se on meille laiksi annettu, niin tulee se pitää lakina, kunnes varmasti tiedämme, että se on väärä laki." Kirjaa katseltiin ja selailtiin edelleen. "Kuulkaa, miehet, onhan tässä saksan tai venäjän kielistäkin kirjoitusta", huomautti Oinaan Kaarel samassa, "sitäpä ei ole kukaan vielä huomannut! Katso, tuossa toisella lehdellä, heti alussa -- kaksi riviä, toinen suurempi, toinen pienempi." Löydettiin todellakin kirjan nimilehdeltä kaksi riviä vieraskielisiä sanoja. Mutta mitä se auttoi! Ei kukaan osannut niitä lukea, vielä vähemmin selittää niiden merkitystä; eivät tienneet sitäkään, olivatko ne venäjän vai saksan kielisiä sanoja. -- -- -- Mutta pian keksittiin keino. Töntsun mökissä eli yksisilmäinen Otto, vanha sotamies, joka päissään ollessaan haukkui koko kuntaa venäjän kielellä. Heti lähetettiin isännän poika häntä noutamaan. "Tuo hänet tänne vaikka parsilla makaisi", huusivat perheenmiehet pojan jälkeen. Pian tulikin Otto. Poika olikin jo sanonut hänelle, mihin häntä tarvittiin, sentähden oli mies itsetietoisen näköinen ja astui ylpeänä miesten joukkoon. "Osaatko lukea venäjää?" kysyi isäntä. "Etuperin vai takaperin?" vastasi Otto suutaan muikistaen. "Lue etuperin!" Lakikirja asetettiin miehen eteen pöydälle ja näytettiin vieraskieliset rivit. -- -- -- Otto astuu likemmä ja alkaa silmiään selvitellä. Selvittää ja selvittää. Astuu lähemmä ja taas siirtyy etemmä. Vihdoin pistää punaisen nenänsä aivan paperiin kiinni. "Tulta!" huutaa mies, vaikka kyllä akkunan aukosta vielä valoa loistaa. Poika tuo päreellä tulta. Nyt lukee Otto suoraan puhdasta venäjää. Miesten muoto kirkastuu. "No mitä siinä sanoo?" "Mitä sanoo? Sanoo: 'Tätä asetusta on saksain ja talonpoikain noudattaminen'." "Kuka sitä sanoo?" "Noh, etkös sitä tiedä: Sooworup,[7] kukas sitten? Onhan nimi alla." "Luitko oikein." "Lue itse paremmin." Tuo viho viimeinen veitikka, toissilmäinen Otto, voi kyllä saada selvää jostakin venäjän kielisestä sanasta, mutta lukemisen ja lukemisen ymmärtämisen välillä on vielä iso ero. Mutta pelastaakseen kunniansa kunnan miesten silmissä, tulkitsee hän vapaasti tekstiä. Miehet eivät tosin olleet Sooworupin nimeen oikein tyytyväisiä, he toivoivat keisarin nimen olevan alla, mutta vähän tyynempiä ja rohkeampia he nyt kuitenkin olivat, sillä tiesiväthän, että kirjassa oli venäjän kieltäkin ja kun siinä oli kenraalikuvernöörin nimi, josta kaikki olivat kuulleet ja kun oli sanottu että saksojen ja talonpoikain piti sitä noudattaa -- niin ei se nyt voinut aivan väärennetty olla. Innokkaasti ryhdytään jälleen tutkimaan kirjan sisältöä. Kolme neljä miestä astuu kunnan vanhimman luo ja otetaan käsille lakipykäläin johdanto. Etsitään jostakin sanoja "vapaa maa", "helpotukset", "työorjuuden poistaminen" j.n.e. Kuinka vaikeaa on mitään ylipäätään löytää ja vielä vaikeampaa sitä mitä sydän toivoo. Johdannossa puhutaan paljon kaikenlaisista kontrahdeista -- "vero- ja työkontrahdeista" -- ja monenlaisista veroista niinkuin "rahaverosta", "viljaverosta", -- ja "erikoisverosta" ja "varsinaisesta raha- eli viljaverosta" sekä kruunun ja kunnan maksuista ja paljosta, paljosta muusta -- mutta toivotut sanat eivät tule eteen. Vapaasta maasta ei puhuta enempää kuin orjuuden poistamisestakaan. Ainoastaan "talon maista" ja "moision maista" puhutaan, ja useissa kohdin mainitaan "teko", "työsopimus" ja "työkontrahti" -- niin, puhutaan etenkin vakituisesta työsopimuksesta. Ei siis työorjuus vielä ollut poistettu. -- -- -- Koitetaan vielä katsoa, mitä sanotaan rajan panemisesta talon maiden ja moision maiden välille. Ahah, tuossa se onkin! Tarkka tutkiminen alkaa: "Moision isännät antavat talonpojille viljeltäväksi kaiken sen viljelysmaan, s.o. kaikki ne peltomaat, heinämaat, laidunmaat ja kartanomaat, jotka 9 päivästä Kesäkuuta 1846 ovat taloihin kuuluneet ja talonpoikien viljeltävinä olleet, mutta moision herroille jää näihin maihin ne perintöoikeudet, joista tässä laissa edelleen puhutaan. Mutta kun oikeudessa näytetään toteen, että talonpojat ovat ottaneet itselleen enemmän maata, kuin kirjoitetun kontrahdin eli suusanallisen sopimuksen mukaan heille on tuleva -- -- -- silloin se maa otetaan takaisin. Moision herralla on oikeus tehdä siitä kanne ja näyttää se toteen. Asia sitten tutkitaan oikeudessa." -- -- -- Edelleen puhutaan, että moision ja talonmaiden välille pannaan raja, ja että ainoastaan moision herralla on oikeus määrätä mihin ja kuinka ne rajat vedetään. Että talonpojille annetaan maat elinajaksi viljeltäväksi -- se kohta miehiä miellyttää, mutta tyytymättömiä ollaan siihen, että moision isännille jää omistusoikeus maihin ja että hän voi talonpojalta maan, jonka tämä tai tämän edeltäkävijä on itselleen vuokrannut, oikeuden kautta takaisin ottaa. Sillä kun moision isännille jää maan omistusoikeus, niin on talonpoika yhä hänen valtansa alla -- vapaasta maasta ei ole puhettakaan -- ja moision isäntä voi myös ottaa pois talonpojan paremman pellon, vaikka se hänen aikanaan olisi tehty, niinkuin usein ennenkin oli tapahtunut. Edelleen kuulevat miehet, että moision isäntä voi ottaa kuudennen osan talonmaista moisiolle viljeltäväksi ja että hän voi ottaa ne perheenmiehiltä, joilla ne nyt ovat viljeltävinä. Se kohta ei myöskään ole miesten mieleen. Silloinhan voipi kuka hyvänsä jäädä ilman maata, jos herra haluaa heidän maataan itselleen. Siis ei se maa, joka yksitoista vuotta on talonpojilla ollut, jäisi heille viljeltäväksi elinkaudeksi, vaan moision isäntä saisi sen ottaa itselleen. Nuo pykälät eivät todellakaan tyydyttäneet miesten toiveita. Pitkällisten selailemisten ja etsimisten jälkeen joudutaan kaikellaisiin vuokrakontrahteihin. Se, joka moision herralta ottaa maapaikan, hänen tulee siitä maksaa, "joko työveroa, rahaveroa, viljaveroa tai monta erilaista veroa, ja kontrahtiin on kirjoitettava kaikki verot, joista asianomaiset ovat tehneet sopimuksia." -- -- -- Löydetään myös ne kohdat, jossa erilainen veronmaksu on tarkemmin selitetty. Parhaiten tuntevat miehet työveron, sillä siihen ovat jo tottuneet. Rahaverosta ja muusta verotavasta ei kukaan tiedä mitään, ne ovat uusia asioita, joista ei kannata päätään vaivata samoin kuin talojen ostamisesta, sillä rahaa, tuota kallista tavaraa, ei ole kenelläkään. Kirjassa puhutaan "vuotuisesta työsopimuksesta" ja "vakituisesta (elinkautisesta) työsopimuksesta." Ensimmäistä ei voi tehdä pitemmäksi kuin 12 vuodeksi, toinen tehdään "epämääräiseksi ajaksi, jolloin taloa ei voi muuten kuin oikeuden kautta ottaa pois perheenmieheltä", jos nimittäin kontrahdin täyttämisen laiminlyöminen, huono elämä tai isännän vahingoittaminen antaa siihen aihetta. Jokainen tahtoisi nyt myöskin tietää, löytyykö uudessa asetuksessa jotakin "työveron" huojennuksesta; onko moision isännällä valta määrätä niin paljon työpäiviä ja maksuja kuin itse tahtoo, vai onko keisari siitä määrännyt helpotuksia. -- -- -- Käsketään moision isännän kanssa tekemään sopimuksia ja kontrahteja. Olihan se lupa jo ennenkin. Mutta meneppäs tekemään moision herran kanssa kauppoja! Hän sanoo sinulle; sinun pitää niin ja niin paljon maksaa -- mutta jos rupeat tinkimään, ajaa hän sinut ovesta ulos ja panee taloon toisen miehen, joka tyytyy kaikkeen. Jopa vihdoin löytyi pääasia, jossa oli määrätty vuotuinen työvero ja vakituinen työvero. 127 pykälässä sanotaan: "Suurin työ ja maksu, jota talon työkontrahtiin voi panna on: jokaisesta talosta, jolla on 9 tiinaa keskinkertaista peltomaata, josta saadaan 450 puutaa keskinkertaisia heiniä ja jossa on 400 neliösyltä kartanomaata, ja karjamaata niinkuin 26 pykälässä määrätään, pitää vuodessa tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, niinkuin 162 pykälässä määrätään, maksaa pienemmät moision verot ja langat kehrätä sen mukaan kuin lisälehdissä D ja E määrätään -- -- --" Lopuksi muistutus, että 1 tiin on 2,400 neliösyltä. Tämän pykälän kuultuaan katselivat miehet toinen toisiaan. Ilo ilmeni heidän kasvoilleen, mutta jotakin epäilystä oli vielä mielissä. Toivoa herättivät heissä sanat 250 hevos- ja 250 miespäivää. Tähänasti olivat kuusipäiväiset talonmiehet tehneet 300 varsinaista ja 300 apupäivää. Sehän merkitsi noin sata päivää helpotusta! Mutta mitä tuo 9 tiinaa merkitsi? Merkitsikö se entistä 18 tynnyrinalaa, vai enemmän taikka vähemmän? Oliko se entinen kuusipäiväinen talonkohta vai mikä? Venäjän tiin oli 2,400 neliösyltä -- mutta kuinka talonpoika sellaisesta heti selvän saisi. Vasta perästäpäin, kun tiedusteltiin oppineimmilta ja itse tarkemmin mietittiin, saatiin selvää vieraista mitoista. Mutta tuo tieto ei taaskaan ollut ilahduttava. Sillä uuden mitan mukaan tuli talonpojalle koko joukon vähemmin maata. Talonmaat nimittäin olivat mitatut Ruotsin aikaisten mittojen mukaan. Kun kuuden päivän talolla tähän asti oli ollut 18 tynnyrinalaa keskinkertaista peltoa piti samalle talolle nyt annettaman 9 tiinaa (dessatinia), se on koko 2,32 tynnyrinalaa vähemmin, kuin ennen. Vasta perästäpäin huomattiin myös, että maanjako uusien mittojen mukaan ei ainoastaan vähentänyt talonpoikien maita, vaan että uusi asetus vielä maata kohden määräsi uusia maksuja. Laidun- ja kartanomaa oli 1805 annetun asetuksen mukaan vapaa maksuista, ainoastaan pelto- ja heinämaista piti maksaa; mutta uudessa laissa vaadittiin verotalolta, jolla oli 9 tiinaa peltoa, karjamaasta 20 kylvymittaa[8] ja kartanomaasta 5 kylvymittaa rukiita. Tällä kertaa ei kukaan huomannut, kuinka vähiin se huojennus hupeni, joka työpäivien luvun vähentämisen tähden ensin näytti koko suurelta. Ei kukaan arvannut vielä, mikä vahinko talonpojille tulisi uusien mittojen käyttämisestä ja uusien jo mainittujen verojen maksamisesta sekä vihdoinkin siitä, että talonpojilta tahdottiin ottaa pois ne viljelemättömät maatilkut, joita hän talonmaiden lisäksi aikojen kuluessa oli viljelysmaiksi muokannut ja joista myöskin oli veroa maksanut. Kun moision isännät vakuuttivat, että he olivat 26 prosenttia työorjuudesta huojentaneet, niin se oli äärettömästi liioteltua. Jos otamme lukuun edellämainitut vahingot, niin voisimme sanoa, että tästä orjuudesta oli tullut huojennuksia ainoastaan kuudes osa, mutta että sen sijaan hänen maistaan oli vähennetty enemmän kuin viides osa. -- Nyt koossa olevat miehet arvelivat, että 9 tiinaa varmaankin merkitsi kuusipäiväistä taloa, sillä "ei suinkaan talon entisiä maita kokonaan toisella tavalla voinut ruveta jakamaan", arveli kunnan vanhin. Olihan sekin hyvä, että työpäiviä vuodessa oli noin sadan verran vähennetty. Mutta samassa huusi Uudentuvan Jyri, joka oli katsellut lakikirjaa toisten väitellessä: "Aputöistä ei puhuta mitään, miehet! Ei puolella sanallakaan puhuta mitään apupäivistä, toisen hengen päivistä, isännän ja emännän päivistä!" "Mitä! Eikö mitään kylvy-, sonnanveto-, heinä-, leikkuu-, perunanotto-, viinankeitto-, rahdinvetopäivistä?" huusivat iloisina useammat yhtaikaa. "Ei ole!" vastasi Jyri, jonka ympärille miehet äkkiä kokoontuivat. "Tässä puhutaan vain riihenpuimisesta, kehräämisestä ja veronmaksuista." "Työpäivät ovat ehkä toisessa paikassa." "Eivät voi olla toisessa paikassa", vastasi Jyri, "sillä tässähän sanotaan selvästi, että tuo on kaikkein suurin työ ja maksu, jonka yhden talon työkontrahtiin saa panna. Eikä kirjassa viittaa mihinkään toiseen kohtaan." "Noh, siis on aputyö poistettu, mitä muuta!" "No niin, pitäähän sitä ollakin jotain huojennusta!" "Lue tuo kohta vielä kerran!" Jyri lukee. "Meille ei siis jää muuta", puhuvat perheenmiehet yhtaikaa, "kuin kuusipäiväisestä talosta 250 hevos- ja 250 miespäivää tehtäväksi." "Ja moision riihen puinti, veromaksujen suoritus ja kehruut", lisäsivät toiset. "Mutta missä kymmenysmaksut?" huudahti Huntaugun Mihkel. "Niin oikein -- missä kymmenysmaksut?" toistivat toiset. Jälleen pantiin päät yhteen ja alettiin tutkia. "Kymmenyksistä ei myöskään puhuta mitään, ainoastaan vähemmistä veromaksuista. Nekin ovat siis poistetut." Hetkeen aikaan ei puhuta mitään, katsotaan vain toinen toisiaan silmiin. "No, sehän jo olisi vähän niinkuin paikallaan", tuumasi joku. "Mutta katsokaahan, ehkä löytyy vielä jotakin, josta saa vähän henkeään vetää." "Katsokaa tarkemmin, eikö aputöistä ja kymmenysmaksuista puhuta toisessa paikassa", neuvoo Ojan isäntä, joka ei uskalla iloita ennen kun varmasti asian tietää. Taas tutkitaan pykäliä, avataan yksi ja toinen kohta kirjasta -- ei löydetä aputöistä eikä kymmenyksistä mitään. "Mutta jos se on poistettu, niin pitäisi siitä jotakin mainita", arveli kunnan vanhin, vaan hänelle vastataan "mitä siitä puhuu -- mitä ei ole ylös pantu, se on poistettu!" Nyt miehet vielä tahtoivat tietää, kuinka veronmaksut ja kehruut olivat määrätyt; ehkä uusi laki siinäkin teki huojennuksia. Hetken aikaa kuluu, ennenkun lisälehdet D. ja E. löydetään kirjan viimeisiltä sivuilta. Sieltä nähdään, että molemmat verot ovat melkein entisellään. Vihdoin katsotaan, mitä riihenpuimisesta on sanottu. Sitä selitetään viidessä kohdassa. Työ on hieman kevennetty ja työaika tarkemmin määrätty. Riihen puijalta ei enää vaadita koko vuorokauden yhtämittaista työtä, vaan annetaan hänelle välillä lepoaikaa. Jos työntekijä oli yötyössä, ei hänen tarvinnut puida kuin kolme riihtä viikossa. Seuraavana iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman luo. Sinne vietiin mukana kaikki parhaat lukijat ja uteliaina tutkittiin taas uutta lakia. Kyllä koitettiin löytää siitä vielä joku helpotus, mutta vaikka asetusta kuinka olisi selailtu, ei tullut sittenkään enempää. Kaikki olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan. Uudessa laissa oli kyllä säädetty ylimalkaisia talonpoikain tilan parannuksia, niinkuin sellaisia, jotka koskivat yhteiskunnallisia oikeuksia, oikeuslaitosta, poliisijärjestystä, kouluja y.m. mutta yksityisen toimeentuloon ei se paljon vaikuttanut, vaikka hän kyllä sai vapaamman liikkumisoikeuden, jonka mukaan hän voi asettua koko Venäjän maahan asumaan. Mutta sekin oikeus oli monien määräysten kautta paljon rajoitettu. Moision isäntä oli vieläkin varannut itselleen liika suuren vallan talonpoikain yli. Moision ja talonpoikain talous jäi vielä "vapaiden kontrahtien" perustalle, mutta vapaus oli oikeastaan vain moision isännillä ja talonpoikain oikeuden valvojaksi jäi ainoastaan moision isäntä itse. Vaikka perheenmiehet lakikirjaa tutkittuaan hiukan iloisempina niistä helpotuksista, joita heille oli luvattu, läksivät kotiin, olivat he kuitenkin vielä alla päin, sillä olivathan nuo suuret toiveet pettyneet. Mutta sorrettu virolainen tyytyy pian vähempäänkin -- vähän parempaa oli kuitenkin odotettavissa -- olihan sekin jotain! -- -- -- Eräänä päivänä tuotiin kuntaan sana, että pitäjän oikeusherra ilmoitti perheenmiehille, että he nyt, kun uusi asetus oli ilmestynyt, voivat tehdä moision isäntien kanssa uusia kontrahteja uuden lain mukaan. Kohta sen perästä kokoontuivat paroni Heideggin talonpojat moisioon. He kysyivät nuorta paronia, joka Yrjönpäivästä asti oli ollut isäntänä. Mutta heidät vietiinkin vanhan paroni Heideggin puheille -- nuori oli matkustanut Tallinnaan, ilmoitti Tohver miehille. Vanha paroni oli yhä vielä entisessä moisiossa, sillä hänen uudessa moisiossaan oli asuinrakennus palanut. Nyt rakennettiin sinne uutta asuntoa ja sentähden piti vanhan paronin ehkä vielä. Juhannukseen asti olla pojan luona. Miehet eivät halukkaasti menneet hänen puheilleen, varsinkaan kun heidän ei hänen kanssaan pitänyt tehdä kontrahteja. Mutta paroni Heidegg oli käskenyt heidän astua sisään ja kolme neljä perheenmiestä täytti tämän käskyn, vaan toiset jäivät eteiseen odottamaan. Niinkuin tavallisesti kädet housuntaskuissa, selkä puoleksi miehiin päin käännettynä, kulmat ankarasti rypyssä, otti herra paroni miehet vastaan. "Mitä asiaa?" "Tulimme nuoren herran kanssa tekemään kontrahteja uuden lain mukaan", alkoi kunnan vähin. "Minkä uuden lain mukaan?" "Paroni herra tietää, että nyt on Jyrinpäivästä alkaen uusi laki voimassa, ja pitäjän oikeusherra sanoi, että sen asetuksen mukaan voi tehdä uusia kontrahteja." "Soo! Mikä vika sitten vanhoilla kontrahdeilla on?" "Noh, ne apupäivät ja toisenhengen päivät ja leikkuupäivät -- tietäähän herra paroni itse paremmin kuin me!" Paroni pyörähti ympäri ja katseli karsaasti kunnan miestä. "Oletko hullu, vai!" karjui hän. "Sinä lurjus olet olevinasi kunnan vanhin etkä tiedä mitä laissa seisoo!" "Tiedän kyllä, herra paroni", vastasi mies tyynesti ja nöyrästi. "Laissa seisoo 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, sen pitää tehdä moisioon 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, kehruut kehrätä ja maksaa pienet verot. Mutta apupäivistä ja muista aputöistä ei puhuta mitään." "Soo! Kuka ne apupäivät sitten tekee?" "Eikös herra paronin pidä ihmisiä palkata", virkkoi Uudentuvan Jyri. "Vai niin! Herran pitää rahan edestä palkata ihmisiä ja te makaatte kotona!" Ja herra rupesi suurella pilkkaavalla äänellä nauramaan. "Keisarin asetuksessa niin sanotaan", puolusti itseään Jyri. "Me kaikki katsoimme sen kirjasta." "Sinä tahdot varmaankin kunnan oikeudessa saada selkääsi!" huusi paroni ja kääntyi Uudentuvan nuoren perheenmiehen puoleen. Jyri vaikeni. Ei hän tahtonut selkäänsä saada ei kunnan oikeudessa, ei moisiossa eikä haagituomarin luona. Mutta nyt uskalsi Töntsun perheenmies puhua. "Mehän olemme tuhmat talonpojat, herra paroni", virkkoi hän alamaisesti, "mutta siinä uudessa asetuksessa sanotaan todellakin niinkuin tässä on puhuttu, ja keisarihan sen lain on antanut -- -- --." "Sen lain olemme me, teidän moision isännät tehneet", ojensi paroni "ja keisari on meitä siitä kiittänyt, sillä me olemme teille, vetelyksille, enemmän luvanneet kuin olisitte ansainneet!" "Siis ovat saksat meille kuitenkin luvanneet helpotuksia? Eikös herra paroni tahdo nyt lupausta täyttää?" "Kyllä, mutta siihen menee vielä aikaa -- vähintäin kymmenen vuotta." Miehet vilkasivat hämmästyneinä toisiinsa. Kolkko äänettömyys vallitsi hetken aikaa huoneessa. "Mutta onhan kuuluutettu, että uusi asetus jo Jyrinpäivänä astuu voimaan", huomautti toisten miesten selän takaa Hallikka Mats. "Ja pitäjän oikeusherra ilmoitti, että perheenmiehet voivat moision herrain kanssa tehdä uudet kontrahdit uuden lain mukaan", lisäsi Tooma-Tônu. "Se on valhe, oikeusherra ei ole sanonut, että te uuden asetuksen mukaan alatte työtä tekemään. Te oinaat ette ole saaneet selvää uudesta laista! Te saatte vielä tehdä aputyönne entisellä tavalla, ja koko orjuuskin jää vielä kymmeneksi vuodeksi entiselle kannalleen! Ja tiedättekö minkätähden? Teillähän on paljon enemmän maata kuin asetuksessa on luvattu! Sentähden mitataan teidän maanne kymmenen vuoden kuluessa, ja mitä on liikaa -- otetaan pois!" Siinä oli uutinen! Näin selitettiin täällä uutta asetusta! Miehet seisovat kuin suolapatsaat. Hämmästyneenä katselevat he kuin apua ja armoa pyytäen tuota ankaraa isäntäänsä. Puhua ei kukaan enää voi eikä ymmärrä. Huoneessa vallitsee sellainen hiljaisuus, että saattaisi kuulla nuppineulankin putoamisen. He seisovat liikkumattomina paikoillaan. "No, mitä te siinä odotatte?" sanoo paroni. "Jos ei teillä ole muuta sanomista, niin voitte mennä!" Hitaasti ja puolipyörryksissä astuvat miehet ulos. Eteisessä katselevat odottajat heitä yhtä hämmästyneinä, sillä paronin kovaäänisen puheen olivat he selvästi sinne kuulleet. Koko joukko jää hetkeksi sinne seisomaan, mutta ei kukaan hiisku sanaakaan. Sitten iskevät toisilleen silmää merkiksi, että tuosta pelottavasta paikasta pitää lähteä, ja melkeinpä varpaillaan hiipivät paljaspäiset miehet ovesta ulos. Vasta moision pihassa uskalletaan painaa vanha, kulunut, suuri huopahattu päähän, jossa pitkä, harjaamaton tukka liehuu. Vähitellen katoavat miesten rohtimiset polvihousut, mustat vaskinappiset liepeettömät takit ja korkeat päähineet puiden ja pensasten varjoon. Moision pihassa he eivät uskalla ruveta asioitaan keskustelemaan. Nyt, niinkuin aina ennenkin vaivaa heitä noiden uhkeiden, korkeiden huoneiden läheisyydessä masennettu ja ahdistava tunne. -- -- -- Miesten joukosta puuttui joku. Se oli Huntaugun Mihkel. Kohta, kun nämä olivat huoneesta eteiseen astuneet, pistäytyi Mihkel, joka siellä oli kuunnellut ovesta paronin luo. Jo ovessa köyristyi miehen selkä. Äänettömänä odotti hän hattu kädessä, kunnes herra rupesi puhumaan. "Mitä sinä tahdot, Mihkel?" Mihkel pani hattunsa lattialle, polvistui paronin edessä ja syleili hänen polviaan. "Tulin herra paronia kiittämään uudesta paikasta. Kävin jo kerran moisiossa, mutta ei ollut vanhaa eikä nuorta paronia kotona." Ja jälleen puristaa hän herran säärivarsia. "Hyvä, hyvä!" ja paroni torjuu miestä takaisin; tämän kädet ovat mustat ja hiuksista ja vaatteista nousee piipun, savun ja hien haju. "Mene, seiso tuolla oven luona!" Mihkel siirtyi selkä vielä kyyryssä oven luo. "Olet siis tyytyväinen paikkaasi?" "Olen kyllä, herra paroni! Onhan se maiden puolesta vähän kunnollisempi kuin Huntaugu ja suurempikin." "No katso, kuinka sinun herrasi pitävät sinusta huolta. Mutta te talonpojat ette ole milloinkaan tyytyväisiä. -- -- Oletko sinäkin sitä mieltä, ettei enää tarvitse vanhalla tavalla tehdä taloon työtä?" "Oi en herra paroni! Kuinka tämmöinen semmoista rohkenisi ajatella. Teenhän minä, mitä saksa vaatii. Tietäähän saksa parhaiten asetukset." "Sinä puhut järkevästi, Mihkel", kiittää paroni, kävellen edes takaisin. "Sano noille toisille, että he ovat tyhmät kuin lampaat. Ja älköön kukaan uskaltako jättää apupäiviä tekemättä. Heti laitetaan haakenrihterin luo. Kyllä se sitten panee vitsat ja kepit heilumaan." "Kyllä minä heille sanon, herra paroni." "Ja kuuntele sinä, mitä he puhuvat ja mitä neuvoa pitävät, ja tule sitten moisioon puhumaan minulle." "Kyllä, kyllä, herra paroni." "Voit nyt mennä!" Jälleen kumarretaan, jälleen syleillään polvia ja sitten kuuden päivän perheenmies lähtee matkaansa. -- Mihkel on todellakin Yrjön päivästä asti uudessa paikassa. Se otettiin köyhältä ja velkaantuneelta perheenmieheltä. Sekä opman että paroni olivat pitäneet Mihkelille sanansa ja mies ymmärsi siitä olla kiitollinen. Huntaugun taloa kävi Völlamäen Päärn itselleen pyytämässä Mutta vanha paroni, jolla vielä oli isännyysvalta näytti hänelle ovea, sillä opman, joka tiesi Päärnun aikeet oli häntä moittinut, ja kun paroni itsekään ei pitänyt häntä parhaimpana miehenä, niin oli siinä kyllä. Heidegg antoi talon eräälle perheenmiehen pojalle omasta kunnastaan. Kun entinen Huntaugu, nyt Ristmäen perheenmies astuu opmannin asuntoon tuotakin hyvää miestä kiittämään ja tytärtään katsomaan, astuivat toiset miehet allapäin kylää kohti. Kova kolkko keväinen tuuli puhalsi yli harmaan niityn, yli alavan tasangon, keikutti koivujen alastomia oksia, pani männyt salaperäisesti suhisemaan ja leikitteli viimevuotisissa, vaalenneissa ja kuivissa ruohikoissa. Kylmältä ja elottomalta tuntui vaalean sinisellä taivaalla aurinkokin, joka koitti herättää eloon uinuvaa luontoa. Ilmassa oli jotakin raskasta, painostavaa, tuossa kylmässä, terävässä päivänvalossa jotakin haavottavaa, kiusallista. Ja koko maa, niin pitkälle kuin silmä kannatti, oli kuin sanomattoman kaihon vallassa. Siinä ei ollut mitään, joka silmää olisi ilahduttanut tai lohduttanut. Näytti kuin joku salaperäinen voima olisi noitunut niityt, nurmet, metsät ja pensastot. Kylän laihat pellot olivat täynnä pyöreitä kiviä, jotka irvistivät kuin hampaat kuolleen pääkallossa. Toiselta puolelta ympäröi niitä vetinen ja mättäinen heinämaa, jossa äsken irralleen laskettu kylän karja etsi heikkoja ruohonpäitä ja kuivettunutta kuloheinää. Eläinraukat! Talvi oli vaikuttanut heihin kuin pitkällinen tauti: laihat olivat, että joka kylkiluun saattoi lukea. Nälkäisen ahneudella kalvoivat he mättäitä saadakseen edes jotakin vatsaansa. Oikealla puolella oli kylän peltomaa, vasemmalla äsken hangen alta esiintullut, vaalennut vihertävä rukiinoras. Kesantopellot eivät olleet paremmat kuin keskellä oleva suviviljamaakaan. Kiviä ja kunnaita täynnä. Yhdellä kunnaalla kasvoi suuri, väärä mänty, jonka alla kansan tarinan mukaan oli joku matkustaja tapettu. Kylän puolella oli maanpinta monesta kohdasta kuin nyletty, siellä ei noussut paitsi ohdakkeita minkäänlaista vihantaa tainta. Kylänmiehet ajoivat sieltä soraa ja karkeaa hiekkaa tien ja permantojen täytteeksi. Miehet astuivat päät kumarassa perätysten rapaista vesilammikkoista ja kuoppaista tietä myöten eteenpäin. "Mikä nyt neuvoksi -- teki lain valheeksi!" ajattelivat ja huokailivat he. "Täytyy vielä kuulustaa, mitä nuori sanoo, kun tulee kotiin", huomautti kunnan mies. "Mitä hän sanoo! Saksa on saksa. Mitä yksi sanoo, sen sanoo toinenkin." "Niin, eikä isä olisi voinut niin rohkeasti puhua, jos olisi tiennyt, että pojalla on toinen mieli." "No pitää kuitenkin tiedustaa, mitä nuori tuumaa." "No, kyllä nyt on paholainen merrassa, jos aikovat vielä kymmenen vuotta noudattaa vanhaa lakia. Eikö keisari siitä mitään tiedä." "Ei tiedä, kun eivät tahdo. Näettekö miehet, laissa seisoo, että se maa, joka 9 päivänä kesäkuuta 1846 oli talonpojilla, on luettava talon maihin. Tiedämmehän kaikki, milloin tuota uutta lakia maapäivillä ruvettiin tekemään. Sitähän on jo tehty kymmenen vuotta. Ja johan pari vuotta sitten puhuttiin, että keisari oli allekirjoittanut lain. Ja tämä sanoo nyt että laki astuu voimaan vasta kymmenen vuoden perästä! Ne kymmenen vuotta, jotka keisari antoi vanhemmalle sukupolvelle ovat jo kuluneet." Selitys oli miesten mielestä todennäköinen. Sillä minkä vuoksi sitten kansalle kuuluutettiin uutta lakia, jos se vasta kymmenen vuoden perästä voimaan astuisi! "Nuoren paronin puheilla käymme vielä, ja jos hän samaa laulua laulaa, niin menemme papin luo ja pitäjän oikeusherran luo", ehdotti kunnan vanhin. Miehet suostuivat siihen. He lähestyivät kylää. Kuinka surkeat asunnot ajattelevilla ja tunteellisilla olennoilla! Myyränkaivamilta multakasoilta näyttivät nuo matalat, kurjat, sysimustat hökkelit. Epäjärjestyksessä ne olivat karjapihoineen, retuisine navettoineen ja kallistuvine aittoineen puoleksi lahonneiden seiväsaitojen ympäröiminä. Kylän keskellä sijaitsevalla tantereella oli parin sylen pituinen mutalampi, jossa keväällä sammakot kurisivat ja rypevät siat kesällä nauttivat elämän iloa. Pehmeä vihanta sammal talojen katoilla todisti niiden suurta vanhuutta. Paikoin olivat katot sisään vajonneet ja lakeisen kohdalta paistoi kurkihirret ja parrut näkyviin. Toisin paikoin olivat katon kannattajat mädäntyneet; ne paikat, joista sadevesi oli alkanut sisään tunkeutua, oli täytetty pellavalyhteillä, olilla ja pahnoilla, joiden päälle oli pantu painoksi seipäitä, halkoja ja vanhoja äkeitä, jotta ei tuuli olisi saanut kulettaa pois tukkeita. Huoneiden nurkkapuut oli jätetty epätasaisiksi. Riihenalasessa oli osaksi olista osaksi veistetyistä laudoista tehdyt ovet. Päivän elähdyttävä valo ei helposti pääse noihin kurjiin hökkeleihin. Kamarin seinässä näkyy olevan pari aukkoa, toisessa on lasinkappale, toisen eteen on pantu puiset ristikot, ettei kissat pääsisi huoneeseen. Talvella, kun kylmä uhkaa jäätää kaljatynnyrin tapin kiinni, tukitaan akkunan aukko vanhoilla rievuilla. Aidat huoneiden ympärillä ovat vielä korjaamattomia. Naiset ovat niitä talvella koko lailla harventaneet saadakseen padan alle puita. Perheenmiehet seisahtuivat vielä hetkeksi ulos neuvoa pitämään, milloin mennä nuoren paronin puheille, ja pitikö kaikkein lähteä yhdessä, vai koitteeksi joku yksin. He nojasivat aitaa vasten, ottivat esille piippunysät ja tupakkakukkarot, taulan ja tulukset ja saivat vihdoin savut nousemaan. Heidän totiset huolestuneet katseensa kiitivät yli harmaan kylän, yli tasaisen lakeudun ja vaalenneen karjamaan kauvas tummaa kuusimetsää kohti. Kylä sijaitsi korkeammalla kohdalla ja katsetta siitä kauvas ympäristöön rajoittivat vain siellä täällä matalat lepikot ja nuoret koivikot. "Nöö! Nöö!" huusivat kylän pelloilla kyntäjät ja huutoja säesti piiskan läiske. Mutta mitä auttoivat huudot ja piiskan iskut noita ontuvia, laihoja ja takkukarvaisia työjuhtia. Surkeiden puuaurojen kuressa näkyi täysikäisten miesten rinnalla myös keskikasvuisia poikia, jotka tuskin jaksoivat nostaa ja kääntää raskasta auraa. Parissa kohdassa pantiin jo perunoita. Hitaasti liikkuivat mustanruskealla pellolla naiset ja tytöt tappurahameissaan, joiden alta rapaiset jalat ja sääret näkyivät, päät peitetyt tappuralankaisilla liinoilla. He pistivät perunalohkoja tuoreisiin vakoihin, joita pojat väsyneillä hevosilla ajoivat. Miesten silmät kantoivat moisionkin pelloille, jotka etelän puolella, kirkkotiestä asti yhtyivät kyläpeltoihin. Sielläkin ahersivat _heidän_ väkensä ja _heidän_ hevosensa. Niinkuin harmaa kahle liikkuu moision mustalla pellolla perunan panijain pitkä rivi ja kyntäjät hikoilevat heidän rinnallaan. Keppi kädessä seisovat työnjohtajat heidän kintereillään ja monta kertaa päivässä suhisee keppi ilmassa ja lankeaa sitten jonkun työorjan selkään. Tuota vapautta ovat nuo ihmiset jo nauttineet yli neljäkymmentä vuotta! -- -- -- Perheenmiehet arvelevat paremmaksi, että pieni joukko vain lähtee nuoren paronin puheille ja jo ylihuomenna, sillä kamaripalvelija Tohver oli sanonut kunnan vanhimmalle nuoren herran jo huomenna palaavan kaupungista. Mutta ei ketään haluttanut ruveta lähettilääksi. Tuumatessa kuluu aika -- onhan tänään kallis työpäivä melkein hukkaan mennyt -- mutta heitä pelottaa, johan moisio sanakin on heille vastenmielinen. Tänäänkin jo uhattiin vitsoja -- kuka tietää eikö uhkausta jo ylihuomenna pantaisi toimeen! -- -- -- Vihdoin kuitenkin tehdään päätös: kunnan vanhin johtajana ja kolme vanhinta, arvokkainta perheenmiestä lähtee moisioon. Nyt eroavat miehet ja jokainen astuu hitaasti halealla mielellä savutupaansa. Raskas, musta murhe täyttää heidän sydämmensä. Kotona ei heillä ole kerrottavana parempia uutisia kuin isännän ankarat sanat: "Teidän pitää vielä kymmenen vuotta eteenpäin samalla tavalla orjailla!" Ja kuka tietää eikö sittenkin vielä pitennetä aikaa kymmenen vuotta lisää. 14. MAHTRASSA KÄYNTI. Erinomaisen kiihkeinä odotettiin pari päivää myöhemmin perheenmiesten lähetystön takaisin tuloa nuoren paronin luota. Jokainen joka kynnelle kykeni lähti ulos ja toiset menivät jo tielle vastaan. Miesten synkät katseet eivät tietäneet hyvää. He olivat alla päin ja kävelivät hitaasti. "Ettekö päässeet nuoren puheille!" "Miksi emme päässeet?" "No, mitä hän sanoi?" Kului hetki aikaa ennenkun miehet osasivat mitään vastata. Niin masennetuilta he tuntuivat. "Mitä hän sanoi? Puhui samoin kuin vanhakin", virkkoi vihdoin kunnan vanhin. Vähitellen sitten kertoivat kaikki. Nuori paroni oli ottanut heidät aivan lempeästi vastaan. Oli ollut kokonaan toisenlainen saksa kuin vanha. Puhui tyynesti huutamatta, ei suuttunut joka sanasta ja antoi talonpoikainkin puhua. Mutta lakia oli selittänyt melkein samalla tavalla kuin isäkin. Kaikki piti olla entisellään, kunnes talonmaat olivat moision maista erotetut, mitatut ja arvioidut. Ja siihen oli määrätty kymmenen vuotta aikaa. Mutta hän oli luullut, ettei mittausta vielä kymmenessäkään vuodessa koko maakunnassa voisi valmiiksi saada. Hän sanoi että moisiot toimittavat mittaamisen piirikunnittain; koko maakunnassa on yhdeksän piirikuntaa ja arvan kautta määrätään, missä järjestyksessä maat ovat mitattavat. Jossa kunnassa maat ovat mitatut ja arvioidut, siinä pannaan heti uusi asetus toimeen, mutta arpa on arpa. Moisiolla on myös todellakin oikeus ottaa pois talolta maata, jos sillä sitä on enemmän kuin uuden lain mukaan siihen kuuluu taikka voi hän siitä lisätä talonpojalle työtä ja maksuja. Ja sen lisäksi moision isäntä vaihtaa moision maata talon maihin ja asettaa talon perheet mihin kohtaan hän itse tahtoo. "Soo! Siis voi hän ottaa viljelysmaan perheenmieheltä ja antaa hiekka-, nummimaata tai turvesuota sijalle?" huusi joku kiukkuisella äänellä. "Ei tiedä! Eikös saksa tee aina, mitä itse tahtoo. Mutta kyllä hänen oikeastaan pitäisi aina antaa niin paljon pelto-, heinä- ja karjamaata kuin hän talonpojalta ottaa." "Ja orjuus ja aputyöt ja kymmenykset jäävät sitten vielä entiselleen." "Niin sanottiin! Hyvästä sydämmestään sanoi paroni tahtovansa vastaisuudessa -- Jumala tietää milloin -- suoda hiukan huojennuksia, vähentää apupäiviä. Viittasi siihen, että hän sen kyllä hetikin tekisi, mutta isän tähden, joka vielä on täällä ja toisten moision isäntien tähden, ei sitä heti uskalla." Miehet huokasivat, toiset sylkivät, toiset alkoivat kiukuissaan kirota. "Se on petosta." "He valehtelevat molemmat!" "Se on lain rikkomista!" "Saksat eivät tahdo antaa meille keisarin lakia! Keisari on poistanut aputyöt, vähentänyt orjuutta ja maksuja, mutta nuo tahtovat sen salata ja selittävät lakia väärin!" Näin huudettiin yhtaikaa, ja miesten näöt punottivat vihasta ja silmät välkkyivät. "Minä en tee enää aputöitä, tulkoon mitä tulee!" päätti samassa eräs tukevakasvuinen perheenmies, Oinaan Kaarel, jonka kauhean suuri käsi oli mennyt nyrkkiin. Toiset eivät siihen virkkaneet mitään, mutta heidän totinen miettivä näkönsä todisti, että nuo sanat olivat painuneet heidän mieliinsä. "Sehän olisi tyhmästi", huudahti Kaarel vielä, "jos me emme sitä noudata, jonka keisari on meille luvannut! Tiedämmehän kaikki, mitä laki sisältää. Kuinka he tohtivat asetusta rikkoa? Miehet, me jätämme aputyöt tekemättä!" Toiset vaikenivat yhä vielä, mutta kunnan vanhin, arka mies ja muistaen virkaansa, alkoi rauhottaa. Ei se käy päinsä. Sehän olisi saksojen vastustamista! Siitä ei koituisi hyvää. Parempi olisi vielä kuulustaa muualta, kuinka laki oikein on, ja sitten vasta pitää neuvoa, mitä tehdä. Nämä rauhottavat sanat muuttivat miesten mielen, sillä Oinaan Kaarelin sanat olivat pyörineet monenkin kielellä. Erottiin siis taas ja vielä raskaammalla mielellä kuin viime kerralla. -- Tänään oli lauvantai. Illalla, kun Päärn työstä tuli kotiin, sanoi hänelle Uudentuvan nuori isäntä. "Jos et olisi liian väsynyt, Päärn, niin pistämme hevosen valjaisiin ja körötämme Juuruun päin." "Mitä sinne?" "Pitämään lauvantai-iltaa. Eikä juuri Juuruun, vaan Mahtraan. Minullahan on siellä kaukainen sukulainen, hänen luonaan voimme olla yötä ja huomenna mennä sieltä kirkkoon." "Onko sinulla sitten Mahtraan asiaa?" "On kyllä vähän. Ei lähde mielestäni uusi asetus. Siihen nähden eivät asiat ole oikein. Tahtoisin saada kuulla mitä Sepän Ants Mahtrassa arvelee -- tunnethan minun sukulaiseni -- kunnan vanhimman siellä. Hän on tarkka ja kirjoja tunteva mies -- ehkä ovat Mahtran miehet jo selvillä." "Noh, ajetaan sitten", vastasi Päärn, hetken aikaa mietittyään, "ei minua niin kovin väsytä. Mutta luuletko, että saksat siellä toisella tavalla asian selittävät? He ovat kaikki yhdessä neuvossa." Niin arveli Jyrikin. Mutta selville pitää kuitenkin päästä! Ja jos ei Sepän Ants osaa oikeata selitystä antaa, niin voidaan ainakin pyhänä mennä Juuruun papin luo. Pitäjän oikeusherra oli sanonut, että tämä antaa selityksen. Hevonen oli pian valjaissa ja Jyri ja Päärn, molemmat pyhävaatteissa istuivat puuvankkureissa, jonka pyörät armottomasti kitisivät. Matkalla eivät miehet nähneet mitään sanottavaa uutta. Joka puolella samat kurjat kylät kivisine tai hiekkaisine peltoineen, samat laihat harmaat, kuloruohon peittämät heinä- ja karjamaat, samat koivikot, kuusikot ja männiköt, kaukaa häämöttävät suuremmat metsät ja samat korkeiden puistojen sisästä välkkyvät moision rakennukset. Noin kello yhdentoista aikana he lähestyivät Mahtran kylää. Se sijaitsi vähän ylevämmällä paikalla, nuorta koivikkoa kasvavain niittymaiden keskellä, yhdellä puolella kohosi vähän suurempi ja tiheämpi metsä. Talojen rakennukset olivat yhtä kurjat kuin miesten kotikylässä, osaksi vieläkin kurjemmat, sillä Mahtran kunnassa oli paljon perin köyhiä. Moisio oli täällä ammoisista ajoista asti sortanut talonpoikia. Moisio itse, joka näkyi heinämaan koivujen välistä, ei ollut rakennusten puolesta mikään erinomainen: yksinkertainen, matala, puinen, puutarhan ympäröimä herraskartano, kivinen viinakeittiö, navetat ja aitat, siinä kaikki. Nyt pysähtyivät Jyri ja Päärn Sepän pihaveräjälle; se oli talo, jossa asui Mahtran kunnan vanhin Ants Tertsius, joka oli Uudentuvan Jyrin sukulainen äidin puolelta. Mutta katselija huomasi heti, että Sepällä oli isäntä, joka rakasti järjestystä ja joka väsymättömän ahkeruutensa kautta oli saavuttanut paremman toimeentulon. Asuinhuoneita peitti koko sileä, hyvin tehty katto, riihenovi uusi, aitta hyvässä kunnossa, aidat ehjät, piha ei ollut rapainen ja lauvantai-ehtooksi siivottu ja laastu. Ei missään ajelehtinut työkaluja ja ajoneuvoja, kaikki olivat tavallisessa pitopaikassaan. Jyri ja Päärn olivat luulleet, että Sepän väki jo oli asettunut levolle, mutta ihmeekseen tapasivat he talonväen vielä valvomassa, ja isännän koko talo oli täynnä vilkkaasti keskustelevia kylämiehiä. Tulijat huomasivat, että siellä pidettiin jotakin kokousta, sillä vieraat olivat kaikki miehiä ja heidän joukossaan tunsi Jyri joitakin Mahtran isäntiä. Pöydällä, isännän edessä oli avattu lakikirja ja sanat: "työpäivät", "toisen hengen päivät", "sonnanveto", "leikkuu" j.n.e. kaikuivat heidän korviinsa. Puhe, oli niin vilkasta, että tuskin huomattiinkaan tulijoita. Sepän isäntä näki kylälliset vasta, kun olivat hetken aikaa seisoneet oven suussa. "Kas, tuollahan tulee toisenkin kunnan miehiä meidän neuvotteluumme", lausui Ants Tertsius nousten ylös ja ojentaen ystävällisesti vieraille kättä. "Ja kas, kenenkä vielä näen, Uudentuvan Jyrin ja Völlamäen Päärnun! Mistä te sitten näin myöhään vielä tulette?" Puhuja oli noin neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen mies, jonka päivänpaahtamilla kasvoilla kuvastui rohkeutta ja lujaa tahtoa, mutta myöskin lämmintä, sydämmellistä lempeyttä. Hänen harmaissa, terävissä silmissään oli älyä ja eloa. Hän puristi lujasti karkealla kädellään sukulaisen ja tuttavan kättä ja huusi kamariin, johon oma perhe oli kokoontunut, että lapset uusille vieraille toisivat istuimia. "Tulimme kuulemaan, kuinka teidän puolella uutta lakia selitetään", vastasi Uudentuvan perheenmies. "Meidän saksa tahtoo väkisten noudattaa vanhaa asetusta." Tuo puhe herätti heti Mahtran miesten vilkasta huomiota Kaikkein silmät ja suut kääntyivät vieraan puoleen. "Aivan kuin meilläkin", sanoivat jotkut. "Ja mitä saksa teille sitten sanoi? Miks'ei hän tahdo uutta lakia ottaa vastaan?" "Sanoo, että ensin pitää maat mitata, ja siihen toimeen kuluu vähintäin kymmenen vuotta. Sitten vasta tehdään uudet kontrahdit." "No niin, nuo kukot kuuluvat joka puolella laulavan samaa nuottia", sanoi Adran Hindrek Mahtran perheenmiesten joukosta. "He ovat kaikki tässä asiassa tehneet päätöksen ja puhuvat joka paikassa samalla tavalla. Teettekö sitten yhä edelleen aputöitä?" "Olemme vielä tehneet." "Mutta eihän sitä ole laissa?" "Ei kyllä ole, mutta minkäs sille saa! Johan meidän vanha paroni uhkasi vitsoja, kun uskalsin hiiskua, ettei laki vaadi aputöitä. Kuka tietää mikä asetus se oikeastaan onkaan! Ei ole keisarin allekirjoitusta eikä ruunun sinettiä alla. Tyhjiä lehtiä toinen puoli -- paina tai kirjoita päälle, mitä tahdot! Oletteko te sitä huomanneet?" "Kyllä olemme", vastasi Sepän Ants. "Minä sen heti huomasin. Mutta olkoon se laki nyt, mikä on -- kunhan edes sen täyttäisivät mitä siinä on! Aputöistä ei ole koko kirjassa merkkiäkään, mutta moisiossa niitä vaaditaan vanhan asetuksen mukaan. Ettekä te varmaankaan tiedä, että me kerran jo jätimme aputyöt tekemättä?" "Noh, kuinka se tapahtui?" Isäntä kävi paikoilleen istumaan ja alkoi kertoa: Toukokuun ensi päivinä olivat Mahtran miehet lähtenee moisioon uuden lain mukaan tekemään kontrahteja. Niinkuin tietty vallitsi Mahtran moisiossa isännöitsijä Rosenberg, sillä omistaja, herra von Helffreich asui toisessa moisiossaan, Piiumetsässä. Miesten asian kuullessaan oli opman vihastunut. "Mitä uusia kontrahteja te tahdotte?" oli hän huutanut miehille. "Eivätkös vanhat ole kyllä hyvät!" Mutta miehet olivat vastanneet, että uusi laki salli ja vaati uusien kontrahtien tekemistä. Isännöitsijä ei ollut tietävinään siitä mitään, ja sanonut, että kaikki jää entiselleen. Miehet olivat sitten sanoneet että pitäjän oikeudessakin oli kuuluutettu, että kontrahdit ovat uudistettavat. Tämä tieto oli pannut isännöitsijän ajattelemaan ja vastannut miehille, että isännät odottaisivat siksi kun herra itse tulisi Mahtraan, sitten lupasi hän herran kanssa puhua kontrahdeista. "Hyvä", olivat perheenmiehet sanoneet. "Koska te ette voi uusia kontrahteja tehdä ja odotatte itse herraa, niin mekin jätämme aputyöt tekemättä, kunnes uudet kontrahdit ovat valmiit, sillä uusi laki on Jyrinpäivästä voimassa ja miksi meidän pitää suotta moisiolle tehdä päiviä, jotka laissa ovat poistetut!" Lähteneet kotiin ja jättäneetkin päivät tekemättä. Mutta pian oli opman kutsunut perheenmiehet moisioon. Nyt oli hänen kanssaan noussut kiivas väitös uusista asetuksista. Miehet olivat perustaneet vaatimuksensa lain 127 pykälään, jossa kaikki tehtävät ja maksut oli lueteltu. Mutta opman Rosenberg oli selittänyt lakia aivan toisella tavalla -- melkein niin kuin Jyri oli omasta herrastaan jutellut. Mitä asetuksessa oli puhuttu työorjuuden huojennuksesta, se pantaisiin täytäntöön vasta silloin, kun maat olivat mitatut, talonmaat moision maista erotetut, rajat määrätty ja talonkohdat taksotettu niiden hyvyyden mukaan. "Mutta onhan kirkossa selvin sanoin kuuluutettu, että uusi asetus 23 päivästä huhtikuuta on voimassa", vastanneet miehet "ja siitä ei ole missään sanallakaan mainittu, että monias kohta vanhasta asetuksesta jää edelleen voimaan. Kuka ennen on kuullut, että uusi asetus julki kuuluutetaan, vaikka vanha vielä osaksi on voimassa!" "Te ette osaa lukea lakia", oli opman vastannut. "Siinähän on sanottu, että maa on mitattava, sillä muuten ei tiedetä, kellä enemmän, kellä vähemmän on maata ja ilman sitä ei voi uusia kontrahteja tehdä." "Mutta seisoohan laissa", vastanneet miehet, "että kaikki se maa jää talonpojille, joka 9 p. kesäkuuta 1846 on heillä ollut. Voihan herra mittuuttaa maat ja joiltakuilta ottaa pois jonkun kappaleen jos tahtoo, mutta eihän meidän siltä ole pakko edelleen kantaa vanhaa orjuutta, jonka laki on poistanut." Näin oli väitetty pitkän aikaa. Kun miehet olivat selittäneet, että he eivät tahdo aputöitä enää tehdä, oli isännöitsijä lausunut: "Te kaikki sokeudessanne erehdytte suuresti, mutta olkoon! Minä sanon teille jotakin. Tehkää työnne vanhalla tavalla, ja minä maksan teille puhtaalla rahalla joka päivän ja joka tunnin, jos se oikeudessa teille tuomitaan ja sanotaan, ettei teidän tarvitse aputöitä tehdä." Opmannin suuri varmuus oli pannut miehet epäilemään. Kun hän niin rohkeasti lupasi maksaa päivät, ja vielä ilman herran tietämättä niinkuin omasta kukkarostaan -- kyllä hän varmaankin jotakin tiesi! Muuten epäilivät miehet, että tuossa kaikessa piili suuri petos; saksat tahtoivat keisarin käskystä huolimatta jättää talonpojat osattomiksi tuosta uudesta laista. Mutta sittenkin katsottiin viisaammaksi tällä kertaa vielä tehdä aputyöt, kunnes jostakin saataisiin varmuus, kuinka tuo uusi laki oikeastaan oli luettava. Vastaanpanemisesta saattoi koitua enemmän pahaa kuin hyvää, ja velaksi jääneet päivätkin tahtoivat perheenmiehet vielä maksaa. "Herran itsensä kanssa ette siis vielä ole asiasta puhuneet?" kysyi Völlamäen Päärn. "Emme ole. On luvannut tulla vasta helluntaipyhiksi. Mutta tietysti silloin lähdemme häneltä itseltään kysymään." "He puhuvat yhtäpäätä maiden mittaamisesta", virkkoi Peerupuun Jaak, "mutta nyt parastaikaa mitataan maita meillä ja myöskin Kosen pitäjässä. Ettekö ole nähneet noita upseereja, jotka siellä täällä ovat olleet mittaamassa? No siinähän se mittaaminen onkin ja kyllä siitä pian valmista tulee, sillä meidän puolelta ovat upseerit jo lähteneet pois. Mutta nämä puhuvat meille niinkuin tulisi vielä suuri maanmittaus, joka, pahuus ties, vie kuinka paljon aikaa hyvänsä. Kaikki on valhetta ja petosta, pankaa merkille!" Puhuja oli tavallaan oikeassa, sillä siihen aikaan rakennutti sotaväen ylihallitus Vironmaalle sotaväen kasarmeja, ja sitä varten mitattiin maata. Mutta se toimi ei tietysti mitenkään koskenut Viron talonpoikain lakia. "Antakaa, miehet, sitten meille myös hyviä neuvoja, mitä meidän pitää tehdä", virkkoi Uudentuvan Jyri. "Sentähden me oikein Mahtraan tulimmekin. Ants, sinullahan on päänuppia -- mitä sinä nyt tuumaat? Luuletko sinäkin, että meitä tahdotaan pettää?" Mahtran kunnan vanhin katsoi miettien eteensä. "Varma tieto on pääasia", vastasi hän, "ennen ei voi mitään puhua. Minulla on kaupungissa tuttu kauppias, tarkka ja ymmärtäväinen mies, osaa venäjän ja saksankin kieltä; hänen luokseen aijon mennä. Mutta ensin koitan jostakin saada käsiini venäjän kielisen lakikirjan ja annan siitä hänen katsoa, mitä sanotaan 127 pykälässä." "Käskettiinhän kirkkoherraltakin kysyä", huomautti Jyri. "Niin, hänenkin luokseen pitää kyllä mennä", sanoi Ants Tertsius. "Lähtisin jo huomenna, mutta hänpä ei ole huomenna kotona -- on lukkaripyhä. Noh viikon perästä ovat helluntaipyhät, silloin käyn muutenkin kirkossa ja menen papinkin puheille. -- -- -- Mutta oikeastaan en häneen suuresti luota. Jos saksat tahtovat meitä pettää, niin ei kirkkoherrakaan tohdi totta puhua." Vasta myöhään yöllä erosivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman majasta. Lyhyen ajan kuluessa olivat he jo pitäneet monta tällaista kokousta, mutta rauhattomina ja alaspainettuina läksivät miehet nytkin kotiin, sillä punnittava asia jäi epäselväksi niinkuin ennenkin; ei missään näkynyt ikävöityä sädettä, joka olisi valaissut pimeää tietä. Kun Mahtran miehet olivat poistuneet, toimitti Sepän emäntä kylällisten kiellosta huolimatta heille ruokaa pöytään, mutta isäntä puheli sillä välin vielä vierasten kanssa. Yhä keskusteltiin uudesta asetuksesta sekä talonpoikain huonosta toimeentulosta ja vihdoin miesten jo pöydässä istuessa tiedusteli emäntä perheellisiä kuulumisia. Kylämiesten hevosista oli renkipoika pitänyt huolta ja palvelustyttö laittoi kamarin lattialle vieraille olkivuoteen, peitteeksi pannen vanhoja takkeja ja turkkeja. Talon sisustus oli samanlainen kuin senaikuisten talojen joka puolella. Vaikka Sepän Ants oli vähän paremmissa varoissa, niin ei hänen asunnostaan sitä juuri voinut huomata, sillä siinä ei ollut suurempia mukavuuksia ja kaunistuksia kuin ylimalkaan talonpoikain asunnoissa -- vaan hänen toimeentulonsa näkyi ainoastaan paremmin täytetystä aitasta, paremmasta ja suuremmasta karjasta sekä huolellisemmin hoidetuista pelloista. Huoneillaan ja vaatteillaan ei senaikuinen Tallinnanmaan talonpoika vielä voinut ylvästellä; hyvä oli jos sai vatsansa paremmin ravituksi kuin köyhä, nälkiintynyt itsellinen, jos leipä oli vähemmin akanaista, jos silakat tynnyristä eivät niin pian loppuneet ja pyhäpäivinä oli lihapala pöydälle panna ainakin syksystä keväisiin asti. Sepän talon tupa oli päivän aikana pimeä eli puolipimeä niinkuin kylän tuvat ainakin. Oveen oli tehty suuri aukko, sillä tuo kämmenen suuruinen, nokisella lasinkappaleella varustettu akkuna, joka kuin kipeä silmä oli tuvan peräseinässä, ei voinut täyttää akkunan eikä valontuojan tarvetta. Mutta tuosta suuresta oviaukosta pääsi savu ulos ja valo sisään. Sieltä hyppäsivät kanat, kissa ja koira sisään ja sikakin pisti usein totisen miettivän kärsänsä sen reunalle, sanoakseen perheelle omalla kielellään, 'hyvää huomenta'. Siitä aukosta tulevalla valolla tehtiin päivän aikana kaikki sisätyöt ja toimet, siellä tuvassa kehrättiin ja kartattiin villoja, kudottiin kankaita, höylättiin astialautoja eli kärrynlavoja, pantiin päivätyöläiselle evästä pussiin, suittiin päitä ja kirkkoon lähtiessä pukeuduttiin parempiin vaatteisiin. Etempänä tuvassa vallitsi hämärä, varsinkin uunin edessä nurkassa, jossa halkoja, hiilihankoa, luutaa ja pataa pidettiin, oli niin pimeä, että olisi voinut vaikka kaataa toisen ihmisen. Karsinassa oli päivätyöläisen seinään kiinnitetty yhden jalan varassa oleva vuodelava eli niin sanottu "postivankkuri", jonka alle oli laitettu kanahäkki. Talvisaikana torkkuivat siellä kanat ja kukko piti aamulla herättäjän virkaa; nyt se oli eläjistä tyhjä. Kehno niinkuin sänky itse oli sen sisusta: alustana pahnaiset olet, olkitukko päänalusena, jokapäiväinen takki sen päällä ja vanhat rikkinäiset turkit peitteenä. Etupuolisella seinällä oli isännän ja emännän aviosänky melkein samalla tavalla sisustettuna, siinäkään ei olkien peitteenä ollut muuta kuin tappurainen hursti. Pari höyhenpatjaa ja punainen villainen peite antoivat vuoteelle kuitenkin miellyttävämmän näön. Palvelustytön makuupaikka oli tavallisesti penkillä taikka lattialla, lapset makasivat uunin edessä nurkassa. Pitkä valkoinen ruokapöytä kamarin puoleisella seinustalla, yksinkertaiset penkit ja rahit, pari rukkia vanhasta aurapuusta tehtyine istuimineen nurkassa, Peräseinällä moniaita työaseita: koururauta, näveri ja kirves. Riihenalusen[9] oven luona jalallinen vesisaavi, korennot, ja ämpärit. Mutta koko huonetta ikäänkuin hallitsi määrättömän suuri tulisija, talon kunnianarvoinen kivikiuvas. Se täytti melkein puoli tupaa ja oli niin korkea, että uunille lämmittelemään piti nousta portaita myöten, kun talvipakkasella tuli työstä tai ajosta. Uunin sivuilla kulkivat rauhallisina ruskeat russakat ja sen raoissa pitivät sirkat kilpalaulajaisia. Se antoi lämmintä koko tuvalle, siinä keitettiin ja paistettiin ja siitä saatiin tuhkaa lipeäksi, jolla pesuja tehtiin, sillä saippua oli siihen aikaan liian kallista talonpojille -- lipeää ja karttua käytettiin saippuan asemesta. Lähellä uunia katon alla poikki tuvan olivat karstaiset orret, joilla syksyllä viljaa kuivattiin ja joilla talvella pidettiin märkiä rankoja ja halkoja. Niin sanottu kamari oli talvella kylmä ja kostea, sillä kahden, kolmen jalan paksuinen uuninseinä, joka oli kamaria vasten ei voinut sitä lämmittää. Se ei ollut tarpeellistakaan, sillä kamarissa ei asunut kukaan. Siinä pidettiin kaikenlaisia ruokavaroja. Siellä oli laudoista kokoonkyhätty kaappi, jossa pidettiin maitoastioita, silakkapyttyä ja akanaisia leipiä. Kaapin pohjalla oli pari rukinrullaa ja sipulipussi. Kamarissa oli myös tuttu kaljatynnyri, joka ei puuttunut mistään talosta ja sen vieressä pitempi penkki, jonka päällä olivat ohra- ja ruisjauhosäkit. Toisessa nurkassa orrella oli vanhoja vaatteita ja moneen kertaan paikatut turkit. Siellä täällä joku tyhjä säkki, kokoonkääritty köysi, naulalaatikko ja yhtä toista tavaraa nurkassa. Toisenlainen sisustus oli talon kodassa eli vierustassa. Siellä olivat kangaspuut, pärekuvot, kelkan jalakset, pari paininpuuta, kaksi nuoralla kiinni sidottua heinähankoa, auranpuut, ruostuneita sirppejä ja viikatteen teriä. Sepän talon kamarin lakka oli varmaankin samanlainen kuin kaikissa muissakin taloissa. Se oli pimeä, kylpyvastat riippuivat parittain orrella, pari kolme haravan vartta lattialla, vanhat riihihousut roikkuivat harjaspuussa ja kanneton kirstu katon nurkan alla. Syötyään tunsivat kylämiehet ja isäntä kovaa väsymystä ja uni alkoi painostaa. Päivätyöläinen ja lapset olivatkin jo vaipuneet vuoteilleen, palvelustyttö rupesi penkille pitkäkseen ja emäntä vei vieraat palava päre kädessä kamariin lepäämään. Kohta nukkui koko talonväki. Kova kuorsaaminen kuului joka nurkasta, kuorsaaminen, joka olisi pannut akkunanruudut tärisemään, jos niitä olisi ollut. Tätä ääntä säesti kaksi sirkkaa liedellä, jotka helskyttivät talonpojille niin tuttua unilaulua -- laulua täynnä haikeaa, sydäntä liikuttavaa köyhyyden tunnelmaa. Seuraavana aamuna lähtiessään sepältä päätti Uuudentuvan isäntä helluntaina taas tulla Juuruun kuulemaan, kuinka kirkkoherra selittäisi Antsille uutta asetusta. Mutta hän lupasi myös sanoa oman kuntansa vanhimmalle, että tämäkin jollakin tavoin koittaisi saada selvää asiasta. Nyt oli rapainen tie tuulella koko lailla kuivanut ja molemmat miehet joutuivat vinkuvilla vankkureillaan istuen hyvissä ajoin Juuruun. Vaikka oli lukkaripyhä, tapasivat he koko lailla kansaa kirkolla. Kirkon ympärystä ja samoin kapakan edusta oli täynnä hevosia ja yhä vain tuli ajajia ja jalkamiehiä lisäksi. Siellä täällä tien vieressä, kirkon ympärillä kasvavien puiden alla, kirkon kapakan edessä ja vankkurein välissä seisoi suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä vilkkaasti keskustellen. Kiihtymys ja ainakin tavallista suurempi vilkkaus kuvastui heidän kasvoillaan. Näytti kuin eivät olisi jumalanpalveluksen tähden nyt kokoontuneet kirkolle, vaan jostakin erinomaisesta syystä. Jyrin ja Päärnun ei ollut vaikea saada tietää, mikä kirkkomiesten mielissä nyt liikkui. Tuo kiihtymys ei nyt ensi kertaa ilmestynyt, vaan jo viime pyhänä oli se ollut huomattavissa. Kansa oli tullut kokoon pohtiakseen talonpoikien polttavinta kysymystä, uutta lakia. Toisista kunnista tuli ihmisiä tietämään, kuinka kukin oli asian ymmärtänyt, mitä saksat olivat puhuneet ja tehneet ja mistä yleensä olisi voinut saada varmuutta 127 pykälän sisällöstä. Joka joukossa, missä miehiä ja naisia oli koossa, tuumailtiin ja keskusteltiin aputöistä. Jo ennen jumalanpalvelusta oli tuo keskustelu vilkasta, mutta vielä vilkkaampaa jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokapakassa. Jyri ja Päärn jäivät yhden ja toisen joukon luo seisomaan ja päältä kuuntelemaan. Ei ole helppo kuvailla, mitä kaikkia he tunnin aikana saivat kuulla. Jokainen koitti lain voimaan astumista ja moision isäntien menettelyä selittää omalla tavallaan, arvosteltiin, epäiltiin, ja vakuutettiin. Yhä ihmeellisimpiä arveluita asioista saatiin kuulla. Näytti kuin olisi tässä ollut uusi Babelin sekotus, ei tosin kielten puolesta, vaan sitä enemmän mielten. Kaikesta tästä huomasi, että mielet eivät milloinkaan ennen olleet niin kuohuksissa olleet. Ennen kaikkea tunsivat ihmiset kauvan haudotuissa ja hiotetuissa toiveissaan pettyneiksi. Heille oli luvattu liika vähän. Mutta tuota vähääkään ei tahdottu vielä antaa, eikä kukaan ruvennut selittämään asiaa niin, että kansa sitä olisi uskonut. -- Tämä pani ymmärtäväisetkin päät pyörälle. Ja sen lisäksi tuli vielä uutinen, -- jonka Jyri ja Päärn vasta ensimmäisen kerran kuulivat. Kansa tiesi kertoa muutamista moision isännistä omassa ja naapuripitäjässä, jotka olivat Jyrinpäivästä asti vähentäneet aputekoja; kerrottiinpa että joku saksa oli kokonaan ruvennut noudattamaan uutta lakia, kaikki aputyöt lakkauttanut ja vähentänyt työorjuuden niinkuin se uudessa laissa oli säädetty. Tietysti eivät tuommoiset sanomat rauhottaneet niiden mieliä, joiden moision isännät pitivät kiinni vanhasta asetuksesta, vaan vakaannuttivat heitä siinä luulossa, että saksat heitä kohtaan tahtoivat harjoittaa petosta. Sillä kun moniaat saksat vähensivät aputöitä tai poistivat ne kokonaan, niin olihan selvää, että laki sen vaati. Jopa pidettiin joissakuissa kunnissa kovasti neuvoa, että piti ruveta valittamaan asiasta Tallinnan kuvernöörille tai Riian kenraalikuvernöörille ja jos ei se auttaisi, niin sitten itse keisarille. Toiselta puolen tiedettiin kertoa, että joistakuista paikoin oli miehiä lähtenyt salaa Liivinmaalle venäjän papeilta pyytämään neuvoa ja lain selitystä. Tällaisia uutisia kuultuaan ajoivat Jyri ja Päärn Juurusta kotiin ja levittivät noita tietoja yhdessä toisten kanssa, jotka myös samana päivänä olivat kirkossa käyneet, laajalle ympäri kuntaa. Mahtran miesten aputöiden tekemättä jättämisestä puhuttiin tietysti myöskin. Jopa maanantai-iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman luo neuvottelemaan, kuinka menetellä moision isäntien kanssa. Vaikka kyllä kiihtymys oli suuri, ei vastustaminen saanut kannatusta. Väkivalta oli noille kaikille, jotka olivat moision herrojen edessä tottuneet vapisemaan ja ryömimään, kokonaan vieras. Tällainen ajatus nostatti mieliin haagioikeuden kuvan keppeineen ja vitsakimppuineen ja teki rohkeimmatkin kielet mykiksi. Kunnan vanhimpain ja ymmärtäväisten perheenmiesten neuvoa päätettiin seurata ja hankkia vielä parempia tietoja asiasta, ennen kaikkea kuulustella papilta. Olihan hän heidän sielunpaimenena ja hänen piti edes puoleksi puhua totta, vaikka itse olikin saksa. Jos sitten vihdoinkin oli saatu varma tieto siitä, oliko keisarin lakia muutettu tai väärin selitetty -- niin oli sitten vieläkin aikaa hankkia oikeutta tuntuvammalla tavalla. Näin päättäen erosivat miehet neuvottelukokouksestaan. 15. JUURUN PAPIN LUONA. Helluntaina jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Uudentuvan Jyri Ants Tertsiuksen kirkon kapakan edessä, jossa hän puheli Maidlan kunnan vanhimman, Ants Piipun ja Atlan kunnan apumiehen, Kokan Madisen kanssa. Heidän puheaineenaan oli tietysti jälleen "uusi verokirja", joksi kansa nimitti äsken ilmestynyttä lakia, Mahtran kunnan vanhin oli pyytänyt molempia virkatovereitaan tulemaan mukanaan kirkkoherran puheille, kuulemaan "mitä seurakunnan sielunpaimen sanoisi apupäivistä". "Noh, sinä tunnet kirjan -- mene sinä edellä, me tulemme perässä", esitti Maidlan kunnan vanhin. "Sinä Jyri voisit myös seurata meitä, että meitä olisi useampia, jotka kuulisivat kirkkoherran selityksen", sanoi Sepän Ants, antaen kättä sukulaiselleen. "Enhän minä ole kunnan virkailija", vastasi hän. "Mikä sitten! Olethan talon mies, eikös asia koske sinua niinkuin meitäkin." Mutta kun papin vielä piti haudata kuolleita, vihkiä pareja ja kastaa lapsia, joka vei hetken aikaa, niin läksivät miehet siksi aikaa kapakkaan kieltä kastamaan ja piippuun panemaan. Olihan kapakka täällä niinkuin melkein kaikkialla aivan kirkon juuressa. Kirkon ympärillä kasvavat lehtipuut ja pensaat vain erottivat moision viinalähteet Jumalan temppelistä. Totisena kohosi vahva ja matala kirkon torni ja sen yksinkertaiset harmaat kivimuurit näkyivät puiden ja pensaiden välistä. Mutta pitkän tomuisen tien ääressä siinä vieressä sijaitsi musta sälekattoinen, kivestä tehty kapakka, jonka ovesta ja akkunoista väkevä tupakansavu ja viinanhaju vähitellen tunkeutui keväiseen ilmaan. Harmaa, ahdistavan huonolla ilmalla täytetty, avara huone oli kansaa täynnä. Suurin osa seisoi; istujia oli vain pitkän pöydän ääressä, joka ulettui oven luota, toisen akkunan äärestä aina toiseen seinään. Avonaisen uunin edessä tunkeili ihmisiä. Kapakan isäntä laski levollisena ankkurista vaskiseen astiaan viinakeittiön puhdistamatonta viinaa. Köyhät väsyneet talonpojat, jotka kirkossa olivat toistensa nojalla puolitoista tuntia torkkuneet, heräsivät täällä jälleen hetkiseksi eloon, kulkeakseen sitten vielä veltompina ja unisempina kotiin päin. Niinkuin parina edellisenä pyhänä, oli nytkin kapakassa ja sen edustalla kirkon ympärillä paljon kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Nytkin pohdittiin toisista kunnista ja pitäjistä tulleita uutisia. Ja ne olivat kylläkin jännittäviä, sillä monessa paikassa kuuluivat talonpojat tehneen lakon aputöiden tekemisessä, niinkuin Kosen pitäjässä, joissakuissa kunnissa Ojansuussa, Orussa, Uudessa moisiossa, Tammikussa, Tuhalassa j.n.e. ja toisissa paikoin uhattiin seurata näiden esimerkkiä. Ikäänkuin äkkinäinen myrskyn puuska kävi yli maan ja siellä, missä se ei vielä ollut valtaan päässyt, kuultiin kaukaa sen kohinaa ja mielissä oli kuin salaista vavistusta. Joka puolella kansan joukossa saattoi huomata yhä totisempia, synkempiä kasvoja, yhä uhkamielisempiä katseita. Kun Mahtran kunnan mies seuralaisineen astui kapakasta ja lähestyi kirkkoa, huomasi hän, kuinka kirkkoherra Berg virkatakissaan ja samettilakki päässä, astui kotiinsa. Pappilan yksikerroksinen kivirakennus laajoine mataloine rappusineen, tuoreine pensasaitoineen ja puineen oli aivan kirkon juuressa. Miehet astuivat takaovesta sisään -- Ants Tertsius edellä, toiset yksitellen ja hitaasti perässä. He seisoivat suuressa, yksinkertaisessa huoneessa, jossa pastori otti kansaa vastaan, odottivat hetken aikaa! sitten ilmaantui punottavine, pyöreine Lutherus kasvoineen kirkkoherra Berg, joka oli heittänyt yltään kirkkotakkinsa. Kylmästi, mutta leppeästi kysyi hän Mahtran kunnan vanhimman asiaa, sillä tämä oli astunut esiin, kun toiset vielä nöyrästi ovella kumarsivat ja jäivät sinne seisomaan. "Tulimme kirkkoherralta pyytämään selitystä siihen uuteen lakiin", alkoi Sepän Ants. "Kun pitäjän oikeusherra antoi meille Jyrinpäivänä lakikirjat käteen, sanoi hän, että jos ette itse saa selvää, niin voitte mennä kirkkoherralta kysymään." "No, mistä asiasta te sitten ette saa selvää? Osaathan sinä, Ants, lukea, etkö sinä lue lakia niille, jotka eivät osaa lukea!" vastasi kirkkoherra ja istui kirjoituspöydän ääressä olevaan nojatuoliin. "Osaan kyllä lukea", vastasi Ants Tertsius, "mutta saksat eivät varmaankaan tällä kertaa osaa hyvin lukea. Me luemme toisin, he toisin. Laissa sanotaan 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, pitää tehdä 250 hevos- ja 250 miespäivää eikä ole mitään mainittu apupäivistä." "Soo, mihin ne sitten ovat jääneet?" "Eivätkös ne ole poistetut?" "No, kukas sitten Mahtran ja Maidlan herrain lannat ajaa, leikkuut leikkaa ja perunat ottaa ylös?" "Me varmaankin", vastasi Ants. "Mutta te tahdotte siitä saada rahaa." "Noh, onhan rahaa kyllä saksojen taskuissa ollut, eikös meidänkin taskuissamme saisi olla." Pastori nousi ja astui kirjakaapin luo. "Minä en kyllä vielä ole lukenut tuota uutta asetusta", virkkoi hän avaten kaapin oven ja etsien lakikirjaa, "mutta en minä luule, ettei siellä olisi apupäiviä. Mikä pykälä se oli, jonka mainitsit?" "Sadas kahdeskymmenes seitsemäs", vastasi Sepän Ants. Pastori otti kirjan kaapista, vei sen pöydälle ja etsi kysymyksessä olevan pykälän. Luki ja luki. Katseli hetken kirjaa eikä puhunut mitään. Vihdoin alkoi kirjaa selailla. Hänen kasvonsa osottivat kummastusta ja kun ei hän sitä tahtonut näyttää, nojasi hän päätään kätensä varaan. "Tässä pykälässä ei todellakaan ole mainittu mitään aputöistä", virkkoi hän viimein. "Mutta kuitenkin vaativat saksat niitä yhä edelleen!" "Kyllä varmaankin on jossain toisessa paikassa mainittu, että teidän pitää tehdä aputyöt, kunnes maat ovat mitatut", arveli pastori. Ants huomautti, että mitä hän oli kirjaa tutkinut, niin ei aputöistä ollut mitään missään sanottu. "Noh, senhän saatte kohta kuulla", lopetti pastori, jota varmaankin odotettiin puoliselle. "Mahtran herra tulee kohta moisioon, kyllä hän itse teille uuden asetuksen kuuluuttaa. Kyllä te sitten saatte nähdä, minkälainen se on." Hän nousi ylös ja antoi siten merkin perheenmiehille, että heidän oli aika lähteä. Hän oli huomannut, että toisilla miehillä oli samaa asiaa kuin Sepän Antsilla. Tähän mitättömään selitykseen täytyi noiden neljän totuuden etsijän tyytyä. Äänettöminä, kulmat rypyssä poistuivat he pappilasta. Hymyilevä, keväinen päivä ja pensaissa tirskuttavat varpuset ottivat heitä kuin pilkaten vastaan. -- -- -- Suurempi joukkokunta uteliaita kirkkomiehiä, joka oli nähnyt heidän menevän sisään, odotti portilla. Nämä kokoontuivat miesten ympärille ja kyselivät kirkkoherran selitystä. "Hänkin sanoi, ettei uudessa verokirjassa ole apupäiviä", vastasi Uudentuvan Jyri kuuluvalla äänellä. "Vai niin sanoi!" kuului ääniä vastaan. "Noh sittenhän onkin oikein, mitä kansa sanoo, että keisari on poistanut aputyöt." "Mutta kirkkoherra sanoi vielä, että aputeoista puhutaan jossakin toisessa paikassa, ja käski odottaa, mitä saksat itse meille sanovat", lisäsi Mahtran kunnan vanhin. Pilkallisesti sanottiin siihen: "Mitä saksat itse puhuvat? No niin, nehän ne ovat parhaita meille toden sanomaan! Eivätkös saksat jo ole meille lakia selittäneet! Kyllähän me heidän selityksensä tiedämme. Minkätähden sitten ei kirkkoherra itse selitä? Onhan oikeusherra sanonut, että kirkkoherran pitää selittää!" Ja toiset vastasivat. "Kirkkoherrahan on itsekin saksa! Eihän hän uskalla meille puhua muuta kuin, mitä toiset herrat edellä sanovat ja mitä he hänen käskevät sanomaan. Kirkkoherra on itsekin moision isäntä! Hän meitä kyllä osaa varottaa, että meidän pitää aina olla alamaisia ja täyttää moision isäntäin käskyä ja tyytyä kaikkeen, mitä saksa ja Jumala meille suovat. -- -- -- Älkää olko tyhmiä ja luulko, että kirkkoherra pitää talonpoikain puolta ja puhuu meidän hyväksemme!" Ants ja hänen seuralaisensa erosivat vähitellen joukosta ja läksivät hevostensa luo poismennäkseen. Mutta pappilan portilla keskusteltiin vielä kauvan asiasta. Ja kun ihmiset vihdoin hajaantuivat, levittivät he laajalle tietoja kansan joukkoon ja niinkuin tavallisesti lisättiin uutisiin aina jotakin omasta päästä. Vihdoin oli tosiasioihin tullut niin paljon lisää, ettei totuudesta enää ollut varjoakaan jälellä. Kun Uudentuvan Jyri oli sanonut papin myöntäneen, ettei uudessa verokirjassa ollut apupäiviä, niin tunnin aikaa myöhemmin kertoivat kirkkomiehet, että kirkkoherra oli sanonut uudessa verokirjassa aputyöt _kielletyiksi_, ja että saksat eivät niitä _saa_ talonpojilta vaatia. Tämä tietysti taas lisäsi kiihtymystä -- ja vakaannuttiin siinä luulossa, että saksat tahtoivat lakia kiertää. Ja mielten kuohu yhä kasvoi. -- "Nyt ei ole enää muuta neuvoa", virkkoi Sepän Ants miesten yhdessä eteenpäin astuessa, "kuin pitää lähteä jalan syten kaupunkiin. Minulla on siellä hyvä tuttava, kauppias -- herra Hermann -- tunnette ehkä hänet -- on oppinut monta kieltä -- kysyn vielä häneltä selitystä." Toiset tietysti hyväksyivät aikeen. Kun he asiaa harkiten edelleen kulkivat, näki Uudentuvan isäntä oman päivätyöläisensä keskustelemassa toisen nuoren miehen kanssa vankkuria vasten nojaten. Ja Sepän Antskin huomasi Päärnun ja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi ja kaikki jäivät siihen seisomaan. "Noh, mitä uutta verokirjasta kuuluu?" kysyi Uudentuvan renki. "Oliko papin selitys hyvä?" Miesten huolestuneet kasvot ilmaisivat jo vastauksen. "Jotakin hyvää tästä kaikesta nyt kuitenkin on", puhui Völlamäen Päärn, "ehkäpä saksatkin sentään rupeavat vähän pelkäämään. Kun itse haagituomari peruuttaa lyönnit -- niin on jo viimeinen päivä käsissä." "Kenelle hän sitten peruutti lyönnit?" kysyttiin. "Tuolle minun rippikoulutoverilleni -- Antsin ukon, Purilaan päivätyöläiselle. Sinähän Jyri hänet tunnet! Hän on jo käynyt oikeutta uuden verokirjan tähden. Oli uhattu haagioikeudessa antaa hänelle selkään -- ollut jo vatsallaan penkillä ja sotamiehet vitsakimppu kädessä -- mutta siitä ei tullut mitään! Laskettu mies niine hyvineen menemään. Ei uskallettu lyödä. Eivät tohdi rikkoa liian julkisesti lakia, muuten nousisi kapina ja niin tulisi petos ilmi." "Minkätähden hän moision kanssa kävi oikeutta?" tiedusti Sepän Ants. Purilaan päivätyöläinen niisti nauraen nenäänsä. "Vaimoni tähden. Minkätähden rengin vaimon pitää tehdä moisioon päiviä, kun ei hän moisiosta ole saanut peltoa eikä huonetta? Onhan tietty, ettei sitä uuden lain mukaan ole tarvis tehdä. Minulla on nuori nainen kotona -- tuhat tulimmaista, minkätähden minun pitää laskea hänet moisioon työtä tekemään? Otin ja menin sen asian tähden pitäjän oikeuteen ja sitten haagrehtiin." "Ja tahdottiin antaa selkään?" "Noh, väkisten!" "Ja sittenkin pääsit ehjänä pois?" "Ei merkkiäkään minuun koskettu." Miesten pyynnöstä kertoi Purilaan mies seuraavan tapauksen. 16. ANTS VELT KÄY MOISION HERRAN KANSSA OIKEUTTA.[10] "Kuulkaa, päivätyöläiset", sanoin minä eräänä päivänä toisille, "minkätähden meidän vaimomme tekevät moisioon päivätöitä; eihän heillä kellään ole moisiosta peltoja eikä mökkiäkään! Onhan jo kuultu uudesta verokirjasta, että jolla ei ole moision maata eikä asuntoa, sen ei tarvitse tuntiakaan moisiolle tehdä. Lähdetään pitäjän oikeuteen kuulemaan, mitä siellä siitä asiasta sanotaan." "Oh, kuka moision kanssa tohtii oikeutta käydä?" vastasivat toiset työmiehet. "Tulkaa kuitenkin edes joku minulle seuraksi", virkoin minä. "Juurun herra on hyvä mies; saamme kuulla, mitä hän sanoo." "Mene yksin, ja jos voitat eikä sinulta enää vaadita päiviä, niin maksamme sinun päiväsi ja aikasi", vastasivat toiset. "Voi te kesäketut ja hätähousut!" huusin minä. "Kasvaako teidän takapuolessanne kauroja, kun ette uskalla oikeuteen tulla? Tule, Tönun Jyri, sinä olet rohkea poika, lähdetään yhdessä pitäjän oikeuteen -- huomenna on juuri käräjäpäivä Juurun moisiossa!" Tönun Jyri[11] suostuikin tuumaan, ja toisena päivänä läksimme käräjiin. Mutta siellä sanottiin, ettei asia kuulunut pitäjän oikeuteen, vaan haakenrihterille. Seuraavana tiistaina otin sijollisen työhön ja me läksimme Jyrin kanssa haagrehtiin. Mutta siellä sanoi oikeusherra minulle: "Minulla ei ole tänään aikaa sinua ottaa esille; tuossa on, vie tuo kirja moision herralle ja tule tulevana tiistaina uudestaan!" Minä vein kirjan moision herralle. Siellä ei minulle puhuttu mitään. Mutta opman kysyi, oliko minulla sijainen työssä, kun itse uskalsin mennä oikeuteen. "On minulla päivämies työssä." Seuraavana tiistaina otin jälleen miehen työhön. Mutta varhain aamulla tulee kunnan vanhin meille. "Noh, nyt lähdemme haagrehtiin." "Mitä sinä sinne lähdet?" kysyin minä. "Minä vien sen kirjan, jolla sinua huudetaan oikeuden eteen." "Noh, lähdetään sitten! Kas, johan Tönun Jyrikin tulee!" Mutta nyt rupesi minun nuori vaimoni itkemään ja rukoilemaan: "Rakas, kulta mies, älä mene, jää kotiin, he tekevät sinut vaivaiseksi!" "Ole vaiti!" vastasin naiselle. "Minä hankin sinulle oikeutta. En voi olla menemättä. Muutoin olen kuin hiiri loukussa. -- -- -- Lähdetään nyt menemään!" "Jyri, sinä olet oikein säikähtyneen näköinen", virkkoi kunnan vanhin toverilleni, johon varmaankin vaimoni pelko oli vaikuttanut. "Älä pelkää, Jyri", koetin minä häntä rohkaista, "eihän sinulle tehdä mitään, ethän sinä ole päällekantaja. Mutta tule minun mukanani ja katso, kuinka minun käy. Sitten voit toisille kertoa, kuinka vaikeaa on käydä oikeutta, muuten eivät toisetkaan usko, mitä oikeuden käyminen merkitsee." "Niin, itse kyllä tahtoisivat päästä vapaiksi naisten työstä, mutta pelkäsivät oikeuteen menemistä", virkkoi kunnan mies, Ants Altsepp nauraen. Lähdimme sitten menemään. Vaimo jäi kotiin sydän täynnä ahdistusta. Jyri ei puhunut koko matkalla mitään. Samassa hän virkkaa: "Kas, tuolla paistaa jo Triigin moisio! Minun koko ruumiini vapisee." "Eihän sinulla mitään hätää ole! Antsin puhe se vain jotakin vaikuttaa", lausui kunnan vanhin. Kello oli puoli kymmenen, kun tulimme Triigin moisioon, jossa haagituomari oli. Kunnan mies vei kirjan sisälle. Kirjoittaja oli kysynyt, oliko Ants Veit paikalla. Mies oli sanonut, että on pihassa. -- "Käske tulla sisälle!" -- Kunnan vanhin kutsui minut huoneeseen. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi kirjoittaja juhlallisella äänellä. "Ants Veit." "Onkos nyt sinun aikasi tulla? Tahdot käydä oikeutta, mutta et joudu oikealla ajalla paikalle! Ajoit kapakan kautta ja ryyppäsit viinaa!" "Kello on puoli kymmenen ja minä olen jo täällä", vastasin minä. "Kello kymmenen alkaa oikeus, enhän minä ole myöhästynyt. Ja herra kirjoittaja sanoo, että olen juonut viinaa. Kahteen viikkoon en ole nähnytkään, kuinka toinen juo ja vaikka sen tänään olisin nähnytkin, en olisi sittekään juonut. Minä en ole juovuksissa." "Eihän selvä ihminen juokse oikeuteen käräjäherrain kiusaksi", vastasi kirjuri. "Mutta kyllä sinun viisautesi täällä sinusta saadaan lähtemään! Tänään pitää sinun selästäsi juosta verta niin, että koirat sitä voisivat latkia!" "En minä tänne tullut selkääni saamaan, vaan oikeutta hakemaan", virkoin minä. "Joka mies, jolle vääryyttä tehdään, lähtee käräjiin oikeutta etsimään. Mutta jos siellä oikeuden sijasta ihmisen iho kappaleiksi hakataan, niin se ei ole oikeutta." "Selkääsi sinä olet tullut ottamaan ja sitä myöskin saat", virkkoi kirjuri. "Ja sinun pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään. Joka panee vastaan ja ei täytä moision käskyä, hän saa oikeudessa selkäänsä. -- -- -- Odotahan, oikeusherra tulee paikalla; silloin saat päätöksen ja enemmänkin vielä jos tahdot! Kerro sitten toisillekin, kuinka sinulle oikeutta käräjissä jaettiin!" Tuo kaikki oli, niinkuin perästäpäin huomasin, puhuttu minun pelottamisekseni. Varmaankin toivottiin, että minä rupeisin armoa rukoilemaan ja peruuttamaan kannettani. Kello oli yksitoista kun haagituomari tuli. Hän kysyi mitä minä oikeudessa vaadin. Minä rupesin asiaa selittämään ja sanoin: "Minä käyn kuusi päivää viikossa työssä ja olen perheenmiehen muassa ja minun vaimoni on itsellisenä sen miehen luona, jota palvelen. Minun vaimoni tekee Jyrin päivästä Mihklin päivään yhden päivän viikossa moisioon, se on 23 päivää kesässä, ja talvella kehrää moisiolle kolme naulaa pellavia. Mutta minun naiseni ei saa moisiolta peltoa eikä mökkiä. Mistä hyvästä hän sitten tekee moisiolle päivätöitä ja käsitöitä?" "Mutta sinun vaimosi elää moision maalla", virkkaa haagituomari. "Siitähän maasta jo talon vuokraaja tekee moisiolle päivätyöt ja maksaa verot!" vastasin minä. "Ja perheenmiehellähän on lupa pitää työntekijöitä niin paljon kuin tarvitsee." "Eihän sinun vaimosi talonmiehellä ole palveluksessa. Onhan hän sinun vaimosi ja hänen pitää siis moisioon tehdä päivätöitä!" "Mutta mistä hän saa ruuan moision päivätöitä tehdäkseen? Perheenmies antaa hänelle ruuan, kun hän on tämän työssä; mistä hän silloin saa syödä, kun on moision päivätöissä?" "Ottakoon mistä tahansa, se ei ole minun asiani!" karjuu oikeusherra. "Minun vaimoni tekee työtä siinä, josta saa syödä", sanoin minä edelleen. "Tyhjällä vatsalla ei ihminen voi työtä tehdä; kun hän tekee työtä, niin hänen pitää saada syödäkin. Jos moisiosta annetaan ruoka, niin lasken naiseni sinne työhön, muuten en. Hän saa minulta ylöspidon, kun hän paikkaa vaatteeni ja kun hän asuu perheenmiehen tuvassa, niin siitä hän tekee perheenmiehelle työtä, mutta sitä eväspussia ei ole, jolla hän voisi tehdä moision päivätyöt." "Mutta kyllä oli miehellä rohkeutta vastata!" ihmetteli Maidlan kunnan vanhin ja katseli nauraen Sepän Antsiin ja Kokan Madiseen. "Etkö sinä muistanut, että olit haagioikeudessa?" Purilaan työläisen silmät kiilsivät. "Kun kerran olin siellä, niin tahdoinkin sitten olla ja kerrankin vaatia oikeutta -- tuli mitä tuli!" hän vastasi. "Mutta kuulkaahan sitten!" "Sinä laiska koira naisinesi!" ärisi haagituomari. "Sinun vaimosi pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään! Sinun naisesi tahtoo pitää eläimiä, mutta ei tahdo tehdä moision töitä! Onko hänellä lehmää?" "Ei ole." "Lammas on?" "Ei ole." "Sika on?" "Ei ole." "Kana on?" "Ei ole." Haagituomari jäi avoimin suin katsomaan minua. "Mitä hiiden ihmisiä te olette?" huusi hän. "Ei ole mitään eläimiä!" "Eihän minun ja vaimoni osaksi ole kämmenen vertaa maata moisiosta annettu", vastasin minä, "millä minä sitten eläimiä pidän?" Nyt kutsuttiin kunnan vanhin sisälle. "Tiedätkö, onko tuon miehen vaimolla lehmää?" "Ei ole." "Lammasta?" "Ei ole." "Sika on?" "Ei ole." "Kana on?" "Ei ole." "Mitä hiiden ihmisiä he ovat, kun ei ole eläimiä!" huusi oikeusherra kärtyisenä. "Tiedätkö ihan varmasti, ettei heillä ole ainoatakaan eläintä?" "Kunnioitettava oikeus, minä varmasti tiedän, ettei heillä ole yhtään eläintä", vastasi kunnan vanhin, Ants Altsepp. "Ei sen talon isäntä anna emännänkään pitää muuta kuin kaksitoista kanaa, kuinka hän sitten itsellisnaisen antaisi pitää kanoja. Ei heillä ole yhtään elukkaa." "Te laiskurit! Ei teillä ole yhtään eläintä!" ärjyi oikeusherra kasvot punaisena ja käski kunnan vanhimman menemään ulos. Minä jäin yksin huoneeseen. Samassa huudettiin sotamies sisään ja puhuttiin hänen kanssaan venäjää. Sotamies poistui, mutta tuli pian takaisin käsiraudat mukanaan. Näin kyllä, että minun alkoi käydä hullusti, mutta karaisin luontoni. Haagituomari antoi sotamiehille käskyn ja minun käteni pantiin rautoihin. Raudat väännettiin niin lujaan, että joka sormen päästä oli veri tulemassa. Sitten kutsuttiin minut raudat käsissä pöydän ääreen ja oikeusherra kysyi: "Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?" "En laske, jos ei moisiosta hänelle anneta ruokaa työpäivinä." Nyt karkasi herra pystyyn pöydän ääressä ja lykkäsi minut oven suuhun seisomaan, huutaen: "Huomen aamuna kello kymmenen olet Tallinnassa oikeudessa!" "Kunnioitettava oikeus, minä en voi huomenna lähteä kaupunkiin", selitin minä totisena. "Minulla ei ole huomiseksi sijollista työhön, eikä ole minulla evästäkään." "Meihin ei kuulu sinun sijollisesi eikä evääsi", ärjyi haagituomari. "Naula leipää ja puoli tuoppia vettä sinulle kyllä riittää." "Puoli tuoppia vettä on liian vähän kuumalla ilmalla", huomautin minä. "Antakaa vettä niin paljon kuin tarvitsen, eihän se maksa rahaa", sanoin ja rykäsin. Tulisen vihaisena hyppäsi herra jälleen ylös, tarttui minun rintapieliini ja sanoi: "Tiedätkö sinä, kuka minä olen? Sinun, lurjus, pitäisi rukoilla minua, eikä panna vastaan. Mokomakin kötys!" Mutta minä vastasin: "Näettehän, herra tuomari, että käteni ovat kiinni -- kuinka minä herraa voin rukoilla?" "Tule sieltä oven suusta pöydän eteen!" Lähdin pöydän luo ja jäin sinne seisomaan. "Tule lähemmä! Pelkäätkö sinä pöytää?" "En pelkää, mutta enhän voi pöydälle kivuta!" "Ovatko sinun jalkasi väsyneet seisomisesta?" "Niin, jalat ovat väsyneet ja kädet ovat kuoliintuneet raudoissa." "Jos olet väsynyt, niin istu siihen tuolille pöydän viereen!" Minä katsoin oikeusherraa silmiin ja kysyin: "Tässä olemme nyt kolme miestä; kun minä vielä istun oikeuspöydän ääreen -- niin ketä sitten rupeamme tuomitsemaan?" "Nyt minut pantiin kädet raudoissa keskelle huonetta seisomaan. Sotamies kutsui sisään kunnan miehen, ja Jyrin. Nämä pantiin minun kummallekin puolelleni seisomaan ja minä olin heidän keskellään." Nyt lausui oikeusherra hitaasti totisella äänellä: "Katsokaa nyt viimeisen kerran tuota rohkeata miestä ja viekää hänen vaimolleen sana, että hänen kallis miehensä lähtee! Hän ei enää tätä saa nähdä. Tekin näette hänet viimeisen kerran!" Jyri ja kunnan vanhin olivat aivan kalpeat hämmästyksestä. Minun sydämmeni löi vihasta. Nyt tuli oikeusherra ja pani käteni vielä kovemmin kiinni ja toverini ajettiin huoneesta. "Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?" kysyi oikeusherra kääntyen minun puoleeni. "Jos lasket, niin pääset vapaaksi." "En laske, tehkää minun kanssani, mitä tahdotte!" sanoin minä ja purin hammasta. "Noh, sitten laitetaan vankikyydillä kaupunkiin!" päätti herra. Nyt julmistui sydämmeni ja minä sanoin: "Irrottakaa käteni! Minä en ole hevosen varas enkä miehen tappaja. Laskekaa irti, kuolen kohta! Tuokaa minulle kylmää vettä!" Sotamies toi vettä. Minä join kahden kämmenen välistä kuin karhu. Vesi hiukan rohkasi minua. Sen nähtyään rupesi oikeusherra uudestaan kuulustelemaan. "Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?" "Seitsemän päivän työläinen." "Kuinka sinä, häpeämätön, minulle vastaat?" "Olen niinkin seitsemän päivän työmies! Minä teen maanantaista lauvantaihin kuusi päivää viikossa moisioon työtä ja minun naiseni tekee yhden päivän, se on seitsemän päivää." "Sinun vaimollasi on lämmin tupa asua." "Minun naiseni tekee alati perheenmiehelle työtä ja on ikäänkuin hänen palvelijansa." Oikeusherra astui hetken aikaa edes takaisin, kädet puuskassa, silmät maahan luotuina; hän näkyi miettivän. Sitten astuu jälleen minun luokseni. "No, kuinka on? Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä ja hakemaan kehruita? Jos lasket, niin päästän kätesi raudoista." "Jos hänelle annetaan moisiosta syödä, niin lasken, muuten en, vaikka minut kappaleiksi hakattaisiin!" vastasin. Samassa valtasi minut sellainen vihanpuuska, että ravistin kovasti raudoissa riippuvia kahleita ja huusin kovalla äänellä: "irrottakaa käteni!" Sotamiehet kutsuttiinkin sisään, he irrottivat käteni raudoista. Mutta ei minua sittenkään vielä laskettu menemään. Kirjoittaja rupesi kirjoittamaan niin että rapisi ja oikeusherra kysyi: "Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?" "Seitsemän päivän työmies!" "Kuinka sinä, tomppeli, vastaat!" "Minä vastaan oikein." Nyt laski herra molemmat kätensä minun olkapäilleni, pisti nenänsä minun nenäni kohdalle ja haisteli, olinko juonut viinaa, kun olin niin rohkea. Mutta ei mitään -- olinhan, Jumalan tähden, raitis. Mitä nyt tehdä? Ei muuta kuin alkaa taas uudestaan samaa laulua ja kysyy, kuinka monen päivän työläinen minä olen. Vastaan hänelle niinkuin ennenkin. "Vait lurjus!" karjuu hän mulle. "Luuletko nyt paimenpoikain kanssa puhuvasi? Etkö tiedä, että puhut oikeusherran kanssa." "En ole herralle valehdellut, puhun oikein", vastasin minä. Nyt hyppäsi jälleen pöydän ääressä pystyyn ja huusi: "Minä panen sinut kellariin!" "Niin, oikeusherralla on valta minut sulkea kellariin, mutta en minä sittenkään ole pahantekijä." "Ah, sinä vastaat yhä vielä sillä tavalla! Tiedätkö, minä pidän sinua kellarissa, kunnes kuolet. Ymmärrätkö, mitä sanon sinulle?" "Ymmärrän kyllä!" "Sano minulle, kuinka olet niin rohkea, että tulet moision herran päälle kantamaan? Kuinka sinä uskallat tulla naisen päiviä pois tinkimään?" "Eikös niitä ole uudesta verokirjastakin poistettu, siinä sanotaan, että jolla ei ole moisiosta maata eikä asuntoa, ei tee moisioon tuntiakaan palkatta työtä." "Kuka sinulle näytti sitä uutta verokirjaa?" "Se kirja oli kuvernöörin oikeudessa",[12] vastasin minä. "Eräs oikeusherra näytti minulle sitä ja sanoi, tässä on uusi laki. Ja minä luin." "Näytettiinkö sitten todellakin sinulle sitä kirjaa kuvernöörin oikeudessa?" kysyi Uudentuvan Jyri kertojalta. "Ei näytetty, enkä minä ole kuvernöörin oikeudessa käynytkään", nauroi Ants Veit. "Sen sanoin vain haagituomarille kiusaksi, että hän olisi ruvennut pelkäämään." "No mitä hän siihen sanoi?" "Kuka se oikeusherra oli?" kysyi haagituomari. "Tunnetko häntä?" "En tunne. Siellä oli paljon oikeusherroja." "Sinun pitää tuntea se herra." "Mutta minä en tunne." "Kyllä sinä tunnet, kun nahkoihisi saat -- kyllä tuska avaa suusi!" Kutsuttiin sotamies sisään. Tämä nosti rangaistuspenkin toiseen huoneeseen, vei vitsakimpun sinne myös ja jäi odottaen seisomaan penkin luo: nyt piti hänen työnsä alkaa. Herra käski minun riisua vaatteet yltäni ja virkkoi ilkeästi nauraen: "Nyt saat selkäsaunan, kyllä se sinut tekee viisaammaksi! Sitten voit toisillekin puhua, kuinka hyvästi sinulle oikeutta jaettiin. Mene eteistupaan, siellä saat päätöksen!" Siellä seisoi sotamies valmiina penkin ääressä, vitsakasa penkin vieressä maassa. Sotamies käski minun riisumaan vaatteet. Otin sitten pitkän nuoran vyöltä ja heitin sen lattialle niin että läiskähti; sitten kiskasin takin, liivit ja kysyin: "Mihin päin panen pääni? Ehkä saadaan taas syytä, ettei ymmärrä itseänsä pieksättää!" "Pane pääsi oikeushuoneen ovea kohti!" Annoin sitten viimeisenkin ihonpeitteen pudota maahan, heittäydyin vatsalleni penkille, panin jalat ristiin ja pistin kädet leuvan alle. Näin katsoin kuin koira herran silmiin, joka seisoi minun vieressäni. -- -- -- Luulin, että nyt alkavat vitsat leiskua. Odotan ja odotan -- mitä hittoa? Ei yhtä kertaa lyödä! -- -- -- Samassa tartutaan minun olkapäähäni ja oikeusherran ääni kuuluu: "Nouse ylös, senkin lurjus! Jos kolmannen kerran vielä tulet minua häiritsemään, niin saat armottomasti kuusikymmentä tulista!" Ja antaessaan minulle kepillä vasten rintaa, huutaa hän vielä: "Ymmärrätkö, mitä oikeusherra sinulle sanoo?" "Ymmärrän kyllä", vastasin minä, ja uusi rohkeus täytti sydämmeni. "Enkä tulekaan enää tähän oikeuteen aikaani viettämään noiden kuudenkymmenen lyönnin tähden." Kun aloin jälleen panna vaatteita ylleni, repi oikeusherra rikki sen kirjan, joka ennen oli kirjoitettu, otti pöydältä lakikirjan ja rupesi sieltä lukemaan, kun kirjuri kirjoitti. Mutta minä odotin eteistuvassa. Kun kirja oli valmis ja pantu kiinni, tuli herra ja antoi kirjan minulle. Sitten avasi oven, lykkäsi minut ulos ja paukahtaen sulkeutui ovi minun perääni. Mihin minun piti viedä se kirja, siitä ei puhunut puolta sanaa. -- -- -- Jyri ja kunnan vanhin istuivat kyyryksissä pihassa, aidan luona kuin koirat. He odottivat minua, että miten minun kävi. "Pääsithän kuitenkin pois?" kysyi kunnan mies, ja hänen kasvonsa kävivät iloisiksi. "Pääsin kyllä", vastasin minä, "mutta minun pitää vielä mennä takaisin sisään." "Mitä sinä vielä sinne menet?" huusivat molemmat säikähtäen. "Etkö sinä jo ole väsynyt! Älä mene häntä enää suututtamaan!" "Mutta hän antoi minulle kirjan, enkä tiedä, minne minun se pitää viedä", virkoin minä. "Vai otatko sinä kirjan? Sinä tänä aamuna toit sellaisen, voit siis nyt jälleen ottaa tämän!" Mutta kunnan vanhin vastaa: "Mihin minä sen panen, en minä ota!" "Noh, sitten pitää lähteä itse ja kysyä, mihin kirja on vietävä", vastasin minä ja astuin uudestaan huoneeseen. Herra oli porstuassa vastassa. Kysyi heti, mitä vielä tahdoin. "Kunnioitettava oikeusherra antoi minulle kirjan, mutta minä en tiedä, minne sen vien -- vienkö moisioon, vai jätänkö taskuuni ikuiseksi muistoksi?" Voi, kun herra hyppäsi ylös käsiään levittäen! "Sinä et siis tahdo ehjin nahoin tästä lähteä?" karjui hän. "Tahdot saada verisen takapuolen." "En minä tahdo, kunnioitettava oikeusherra, mutta minun pitää kuitenkin tietää, mihin minä tämän kirjan vien?" "Pitäjän oikeustuomarille! Hän kirjoittaa nimensä alle ja sitten viet moisioon herrallesi!" Ja nyt survasi hän minut niskasta pihalle. -- -- -- "Nyt veljet, lähdemme rauhassa -- tämä oikeudenkäynti on loppunut", virkoin pihassa toisille, jonka jälkeen läksimme pois. Kello oli puoli kolme. En ollut tänä päivänä vielä saanut suun täyttä. Vatsaa rupesi kauheasti nipistämään. Läksimme Triigin moisiosta Kuimetsän Vaopereen kapakkaan; siellä ostin kolmen kopekan edestä korttelin viinaa ja söimme ensimmäisen kerran. Sitten jälleen eteenpäin. Juurun moisiossa annoin kirjan pitäjän tuomarille. Hän kirjoitti nimensä alle ja nyt kirjoineni kotiin päin. Maidlan Mällun kapakassa otin vielä toisen korttelin viinaa; sen kaasimme kuin kolmeen myyrän reikään. Vihdoin jouduimme Purilaan kylään. Toiset läksivät kotiin, mutta minun piti lähteä moisioon kirjaa viemään. Annoin sen opmannille. "Pääsitkö ehjin nahoin vai annettiinko sinulle juoksupalkkaakin?" kysyi opman. "En ole mitään palkan edestä tehnytkään", sanoin opmannille. Ei puhunut minulle sitten enää mitään. Toisena päivänä läksin työhön ja kuulin, että opman oli kupiaalle sanonut: "Toisia itsellisnaisia ei tarvitse enää ottaa työhön, mutta Antsin vaimon pitää vielä tehdä päivätöitä siitä oikeudessa juoksemisesta." "Noh, laitatko naisesi työhön?" kysyi Völlamäen Päärn, kun Ants lopetti. "Enhän minä niin hullu ole!" nauroi viimeinen. "Kun kaikki toiset työläisten naiset ovat vapaat, minkätähden minä sitten vaimoni työhön laittaisin! Jos heillä olisi oikeutta sitä vaatia, niin vaatisivathan kaikilta päivätöitä!" -- Näin kertoi Ants Veit helluntaipyhinä 19 p. toukokuuta Juurun kirkkomiehille. Mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin. Antsin käsikirjoituksesta lisäämme tähän kertomuksen täydennykseksi vielä lopunkin. "Nyt olivat kaikki työmiesten vaimot ja yksinäiset naiset vapautetut moision päivätöistä. Mutta ei ollut ainoata miestä, joka olisi minulle siitä hyvästä antanut kopekkaakaan rahaa taikka viinaryyppyä. Mutta vielä veikeämpää oli se, että toiset kaikki olivat vapaina, vaan minua koetettiin vielä orjuuttaa. Eukkoani en pannut enää päiviä tekemään. Kesä kului rauhallisesti. Syksyllä, Mihklin päivänä, kun perheennaisille annettiin moisiosta työtä, heitettiin meidänkin emännälle kolme naulaa pellavia: 'Siin'on, vie työläisen vaimolle pellavat kehrättäväksi! Mitä nuori ihminen työttömänä kotona istuu!'" "Oi, kunnioitettavat saksat, en minä, vanha ihminen, näitä rupea kantamaan! Hän on nuori, tulkoot itse hakemaan!" Emäntä ei tuonut. Viikko kului. Käsky tuli kotiin. "Tule moisioon käsityötä hakemaan!" Eukko aikoi lähteä, mutta minä en laskenut. Kului taas aikaa Mardi-päivään. Mardi-päivänä muuttivat saksat kaupunkiin asumaan. Minä tulin juuri työstä kotiin ja aloin hevosta riisua valjaista, kun kunnan vanhin ja tämän apumies ilmaantuivat meille. Minä kysyin, mitä he niin myöhään illalla meille tulivat, vai missä kävivät? "Tulimme sinua viemään moisioon", virkkoi kunnan mies. "Voi, voi, mitä pahaa minä olen tehnyt?" "Emme me tiedä." "Kuka kutsui moisioon?" "Opman kutsuu, ja kädet käskettiin kiinni sitoa." "Minä juuri läksin opmannin näkyvistä ja hän ei puhunut minulle sanaakaan", vastasin minä. "Odottakaa hiukan, minä riisun hevosen valjaista, sitten tulen heti!" Mutta nyt astui vaimoni pihaan, näki kunnan miesten minun kanssani puhuvan ja kysyi: "Mitä te meille tulitte?" "Me tulimme tuomaan sanaa, että Antsin pitää tulla hakemaan sinun työtäsi moisiosta. Sinulle on määrätty kolme naulaa pellavia kehrättäväksi!" "Eikös se ole sinulle kiusalla määrätty, kun rupesit oikeutta käymään ja toisten naisten päivätöitä poistamaan", virkkoi vaimo. Olin riisunut hevosen valjaista ja vienyt syömään. "Noh, lähdetään nyt, koska tahdotte! Mutta älkää tässä panko käsiäni rautoihin, vaimoni näkee ja rupeaa jälleen vinkumaan. Lähdetään etemmä!" "Noh, lähdetään sitten." Pääsimme lähelle moisiota. "Noh, sitokaa nyt kiinni käteni!" "Ethän sinä lähde pakoon?" "En lähde, mutta teillä on käsky sitoa minut, niin tehkää se!" "Ei ole tarvis. Menemme samalla tavalla perille." Kunnan vanhin lähti sisälle. Opman kysyi, oliko Ants mukana. "Niin, Ants on täällä." "Tule sisälle! -- -- -- Otatko vaimosi työt kotiin, vai ei?" kysyi opman. "En ota." "Etkö todellakaan ota?" "En! Eikä minun eukollani paremmin maata ja kontua ole kuin toisillakaan päivätyöläisten naisilla, että hänen pitäisi moision töitä tehdä!" "Noh, eivät toiset ole käyneet oikeutta." "Onko se sitten mikä vääryys, jos joku käräjäin kautta etsii oikeutta?" "Sinä otat vaimosi työt ja viet kotiin", lausui opman. "Jos et, niin lähdet ensi tiistaina Oruun haagioikeuteen. Et sinä sieltä enää pieksemättä takaisin tule! Tiedäthän sinä, että Purilaassa ja Orussa ovat samat saksat. Ne eivät jätä sinua rankaisematta. Olkoon se vain kiusasta, mutta he tahtovat kostaa sinulle, kun rohkenit ruveta käräjöimään. Vie työ kotiin ja mene ulos!" Näin puhui opman kovin vihaisena ja lisäsi: "Minä olen vanha opman, mutta niin julkeata miestä en ole vielä nähnyt kuin sinä olet. Sinä uskallat moisiolle vastaan panna!" Minä läksin huoneesta ja odotin porstuassa niinkauvan, kun kunnan vanhin tuli huoneesta. "Lähdetään kotiin!" virkkoi hän. "En minä tule", vastasin minä. "Minä lähden opmannin puheille vielä", vastasin minä. Läksin takaisin huoneeseen. "Mitä sinä vielä tahdot?" kysyi opman. "Minä pyydän opmannilta hyvää neuvoa!" "Mutta ethän sinä kuule minun neuvoani!" "Kyllä minä kuulen, jos se on mieleiseni", vastasin minä. "Kuule minun neuvoani", vastasi opman, "ota ne pellavat, vie ne kotiin ja vaimosi ottakoon köysikela ja kiertäköön langasta paksua kuin köyttä. Se ei ole minun asiani. Mutta minä neuvon sinua päästäkseni käskystä vapaaksi. Jos et sinä kuule neuvoani, niin minä otan tulevana tiistaina toisen päivätyöläisen, sidotan sinut tuohon rekeen kuin lampaan keritsijänsä eteen ja lähetän sinut Orun moisioon. Etkä sinä sieltä enää ehjin nahoin pääse. Huomaa, siellä sinusta tehdään vaivainen! Jos lähdet mihin moisioon tahansa -- joka paikassa on moision isäntä oikeusherrana. Eikä sinulle anneta oikeutta, mutta vitsoja voit kyllä saada. Sentähden kuule, mitä sinulle opetan!" "Tapahtukoon opmannin tahdo!" vastasin minä vihdoin, kun olin itsekseni miettinyt. Läksin sitten moisioon, otin pellavat, vein ne kotiin, annoin eukolle ja sanoin: "Pyydä nyt isännältä köysikelaa, kehrää sillä pellavat eikä sinun tarvitse sitten mennä moisioon vyyhteämään, minä teen itse sinulle sellaiset vyyhdinpuut kuin moisiossa on. Sitten ei sinulla ole niin paljon vaivaa." Sanottu ja tehty. Vaimo kehräsi pellavat käärmeen vahvuisiksi -- ja rangaistus oli saatu, käsky täytetty. Kahden ja puolen vuoden perästä läksin moision herralta vuokraamaan pientä taloa. Herra sanoi: "Noh, nyt tulet minulta taloa pyytämään! Pari vuotta sitten olit ylpeä mies, kävit minun kanssani käräjiä ja poistit minulta paljon päiviä!" "Niin, haukkui minua pahanpäiväisesti, mutta vuokrasi minulle sittenkin toivotun paikan -- minun isäni tähden, joka niinkuin hän sanoi, oli viisitoista vuotta ollut hänen leivässään." Näin kuului tuo pieni, tosi tapaus. 17. HERBERTIN IHANNE. Neiti Adelheidin syntymäpäivän jälkeen vallitsi paroni Heideggin talossa hyvin raskas mieliala. Juliette Marchand tunsi olevansa paronittaren ja Adelheidin alentavan epäilyksen alaisena, joka teki hänen seurustelunsa heidän ja myös Herbertin kanssa hyvin kiusalliseksi. Paronitar ja Adelheid olivat pahoillaan Herbertin "merkillisestä" käytöksestä kouluneitiä kohtaan ja myöskin siitä kylmyydestä, jolla hän heitä kohteli. Nuoresta paronista taas tuntui, kuin olisi pahansuopa, kova käsi sinä yönä paljastanut hänen pyhimmät tunteensa. Siitä asti, kun äiti kirjastohuoneessa oli Juliettea loukkaavilla sanoilla nuhdellut, tunsi Herbert olevansa pakotettu vaikenemaan. Hän ei sen perästä puolella sanallakaan viitannut siihen puheaineeseen, joka heiltä mainittuna iltana keskeytettiin. Mutta hänen tunteensa kaunista neitoa kohtaan eivät siltä olleet muuttuneet. Ei, vaan yhä selvemmin ja varmemmin huomasi Herbert, että hän todellakin oli mieltynyt tuohon vakavaan, henkevään ja siveellisesti niin korkealla kannalla olevaan naiseen. Hän oli todellakin mielestään löytänyt ihanteensa ja se häntä yhä enemmän innostutti. Hän eli monta viikkoa kuin ihanassa, huumaavassa unennäössä ja unohti silloin usein koko todellisuuden, unohti äidin ja isän, unohti kaikki vaikeudet ja esteet, jotka heidän puoleltaan voisivat kohdata, jos unelmista kerran piti tosi tulla. Neiti Marchand pysyttelikin hänestä syrjässä entistä enemmän. Hän koetti olla kuin ei olisi muistanutkaan Herbertin tunteiden purkausta tai kuin ei olisi hän sitä puhetta oikein ymmärtänyt. Kohteliaasti, mutta kylmästi vastasi hän Herbertin puhutteluun ruokapöydässä tai muualla, jossa he tapasivat toisensa, ja hän näytti välttävän heidän kahdenkeskistä yhdessäoloaan. Hän ei tahtonut rahtuakaan antaa, varsinkaan paronittarelle ja Adelheidille aihetta siihen luuloon, että heidän välillään mitään erinomaista olisi. Nämä eivät todellakaan voineet heissä mitään sellaista huomata, mutta sittekin oli heissä vanhaa epäluuloa; he päättivät päin vastoin, että tuo ranskalainen "mamseli" oli taitava näyttelijä, joka hyvästi osasi peittää salaisia aikeitaan. Sillä kun köyhällä kouluneidillä oli rikas paroni voitettavana, niin täytyi hänen tietysti käyttää kaikkia keinoja. -- -- -- Äidin ja tyttären epäluulo sai uutta aihetta siitä, että Herbert niin huonosti osasi salata tunteitaan. Vaikka ei hän mitään virkkanutkaan, niin puhuivat sitä enemmän hänen silmänsä, jotka niin usein kiintyivät ihastuneina ja ikävöivinä kouluneidin kalpeisiin kasvoihin. Paronitar ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän pidoissa oli nähnyt. Hän oli päättänyt pitää tarkemmin silmällä poikaansa ja neiti Marchandia ja sitten ratkaisevalla hetkellä keksiä jonkun esteen. Mutta Julietten käytös ei antanut siihen aihetta. Herbert muuttui kuitenkin joka päivä niin, ettei äiti voinut kauvemmin kestää huoltaan, vaan päätti saada selvää asiasta. Hän rupesi eräänä päivänä puhumaan pojan kanssa kahden kesken. "Tahdotko sinä, lapseni, olla suora minulle?" hän kysyi. "Enkö minä aina ole ollut suora sinua kohtaan, äiti?" vastasi nuori paroni, suudellen äidin kättä. "Luulen, että sinä viimeisinä aikoina salaat minulta jotakin, ja se minua loukkaa", alkoi paronitar. "Vastaa minulle, Herbert, onko sinun ja neiti Marchandin välillä salaista ystävyyttä?" Herbertin kulmat menivät ryppyyn. Hän vilkasi äkkiä äitiin. "Salaista ystävyyttä?" kertoi hän. "Minun ystävyyteni neiti Marchandia kohtaan ei ole salainen, se on julkinen. En ole sitä keltään tahtonut salata. Ja olen pahoillani siitä, että neiti Marchand minun ystävyyttäni viime aikoina karttaa, kuin olisi se joku vääryys. Mutta minä myös tiedän, mistä se tulee!" Pojan viimeisissä sanoissa oli viittaus, jonka äiti hyvin ymmärsi. "Sinun vastauksesi ei mielestäni ole aivan suora", virkkoi rouva von Heidegg. "Minä en tarkottanut tavallista ystävyyttä, vaan tahtoisin saada tietää, tunnetko sinä neiti Marchandia kohtaan jotakin enemmän kuin ystävyyttä, jota kyllä sinun ja hänen välillään vallitsevain olojen tähden, oikeastaan voisi nimittää sala- tai epäystävyydeksi." "Minkälaiset olot sitten neiti Marchandin ja minun välilläni ovat?" kysyi Herbert. "No, sen sinun kyllä itsekin pitäisi tietää! Minä luulen sinun kyllä ymmärtävän, että neiti Marchand ei milloinkaan voi kohota nykyistä asemaansa suurempaan arvoon, hän on nyt palvelus ihminen, joka vähästä palkasta opettaa sisartasi ja veljiäsi. Paroni Herbert Heideggistä voimme, meidän seurapiirimme ja minäkin toivoa, ettei hän milloinkaan unohda omaa säätyään ja miehistä kunniaansa." "Neiti Marchandin palkan edestä palveleminen tulee siitä, äiti, ettei hänen isänsä ole niin rikas kuin minun, jos minun isäni olisi köyhä, pitäisi minunkin palvella. Rikkaus tulee sattumalta, sen suo kohtalo, johon meillä useinkaan ei ole mitään ansiota. Ja minä luulen, ettei palveleminen ja työnteko ole millekään säädylle häpeäksi. Minäkin teen työtä, äiti." "Sinä teet itsellesi työtä, poikani, sinä et rahan edestä palvele toista", vastasi rouva terävästi. "Mutta olkoon! Minä huomaan sinun puheestasi jotakin, joka tuottaa minulle todellista murhetta. Tuntuu, kuin olisit sinä jo sitäkin ajatellut, että neiti Marchand olisi kelvollinen meidän moision tulevaksi emännäksi. Vai erehdynkö? Ja jos minun pitää uskoa sinun puhettasi, niin olet tullut siihen vakaumukseen, että hän kyllä kelpaisi!" lisäsi rouva pilkallisesti naurahtaen. Herbert nosti päätään. "Ei, äiti, niin pitkälle en ole vielä tulevaisuuden tuumissani ehtinyt -- sen voin sinulle suoraan sanoa!" "Jumalan kiitos! Minä pelkäsin, että sinä jo niin pitkällä olisit. Siis eivät nuo ystävälliset tunteet tuota ihmistä kohtaan ole sinua vielä saattaneet mihinkään kevytmielisiin toiveisiin tai päätöksiin." Herbert pyyhkäsi hienolla, valkealla kädellään ruskeita hiuksiaan otsalta. "Minä tahdon sinulle puhua ihan suoraan", virkkoi hän sitten katsoen alas. "Minä luulen, että tuo hyväsydäminen, sivistynyt ja henkevä neito voisi tehdä minut onnelliseksi, jos hän minua rakastaisi." Paronitar näytti hämmästyneeltä. Hän kiinnitti ylpeän, kylmän katseensa läpitunkevasti pojan kauniisiin, miehekkäisiin kasvoihin. Ja ojensi oikean kätensä ikäänkuin vastustaen sellaisia tuumia. "Herbert", vastasi hän pitkän aikaa ääneti oltuaan, "ei ole kaunista, että sinä minun kanssani lasket leikkiä sellaisista asioista." "En minä laske leikkiä, äiti", vastasi Herbert. "Se on minun puoleltani täyttä totta. Mutta koska en aijo olla kevytmielinen, tahdon vielä tarkasti punnita mielipiteitäni ja tunteitani ja päätöksen teen vasta sitten, kun olen tullut selville asiasta." "Sinä rakastat neiti Marchandia -- luulet häntä rakastavasi?" "Niin, äiti." "Ja hän sinua?" "Hänestä minä en tiedä mitään. En ole häneltä sitä vielä kysynyt. Hän on niin syrjässä pysyvä, ankara itseänsä kohtaan ja arka." "Sinä aijot häneltä kysyä, rakastaako hän sinua?" Herbert nauroi punehtuen. "Miksi en kysyisi? Sehän on luonnollista, kun minä häntä rakastan." "Ja jos hän täyttää toiveesi, joka on luultavaa?" "Silloin kysyisin häneltä, eikö hän tahtoisi tulla vaimokseni." Rouva von Heidegg nousi ylös. Hänen silmänsä välkkyivät. Suurella vaivalla saattoi hän pysyä levollisena. "Ja jos hän suostuu?" huudahti hän melkein hätäillen. "Silloin tulisin sinun ja isän luo ja pyytäisin teidän suostumustanne -- neiti Marchandin ja minun avioliittooni." "Mutta tiedäthän sinä, että et saisi meidän suostumustamme -- et milloinkaan!" "Miksi en, äiti?" vastasi Herbert hyvin rauhallisena. "Tehän minua rakastatte ja toivotte minun tulevan onnelliseksi." "Sinä näet unta, poikani! Tuo nainenhan ei ole ensinkään sinun vertaisesi! Ei hän siis voi tuottaa sinulle onnea!" "Ei minun vertaiseni? Sitä en ymmärrä! Jos neiti Marchand on köyhä, niin olen minä rikas. Minä luulen, ettei Herbert Heideggin tarvitse rikasta vaimoa etsiä niinkuin joku velkaantunut luutnantti." "Mutta tuon ihmisen sääty!" "Hänen säätynsä? Neiti Marchand on aatelissäätyä niinkuin minäkin, sen lisäksi vielä hyvää, vanhaa, ranskalaista aatelissäätyä. Minä luulin sinun sen tietävän, äiti? Jos neiti Marchandin isä Sweitsin tasavallan alamaisena ei enää pidä väliä aatelisnimestään, niin se johtuu hänen valtiollisista mielipiteistään, joka ei kuulu minuun eikä muuta asiaa." Rouva von Heidegg alkoi astua kädet ristissä edes takaisin huonetta. Hänen hämmästyneille kasvoilleen oli noussut punaisia vihan täpliä. "Minä huomaan, että nyt ovat viimeiset ajat käsissä", virkkoi hän purren sinertäviä huuliaan ja hänen matala, ahdas rintansa nousi ja laski. "Sen olisi jo aikoja pitänyt tapahtua jo aikoja!" "Johan neiti Marchand on sanonut itsensä irti Juhannukseksi", huomautti Herbert nousten ylös. "Tuollainen äkkinäinen pois ajaminen herättäisi vain ikävää huomiota koko seurapiirissämme eikä sillä voitaisi estää sitä, joka jo on tapahtunut. Rauhotu siis, rakas äiti! Minä voin vakuuttaa sinulle, että neiti Marchand voi olla minulle yhtä vaarallinen, vaikka hän olisi etäämmälläkin. Hän ei todellakaan tee mitään minua mielitelläkseen, eikä anna minulle vähintäkään toivoa. Hän on niinkuin jo sanoin sinulle ja niinkuin sinä joka päivä itse näet, minua vasten kylmä ja umpimielinen kuin marmorikuva." "Mutta jotakin olisi kuitenkin tehtävä!" huudahti äiti miltei tajuttomana. "Minkätähden olisi jotakin tehtävä?" nauroi Herbert. "Sinua ei vielä uhkaa mikään hätä eikä minuakaan. Minä sanoin sinulle, armas äiti, että tahdon vielä vakavasti ja miehekkäästi punnita tunteitani neiti Marchandia kohtaan. Jos huomaan, että ne perustuvat ainoastaan pintapuolisiin unelmiin ja tuon neidon erikoiseen kauneuteen ja mielevyyteen niin pian olen itsekin vapautunut rakkauden pauloista. Ja ennen kaikkea on sekin vielä huomioon otettava, voiko neiti Marchand vastata tunteisiini. Minä vapisen sitä ajatusta, mutta kaikki on mahdollista, ja silloin on minun pakko erota hänestä. Sentähden, äiti, antakaamme asian käydä omaa rataansa -- väkivallalla ei tässä mitään saada aikaan." Paronittaren silmiin oli noussut kyyneleitä; oliko siihen syynä viha vai suru, on vaikea arvata. "Herbert, armas, kallis lapseni, mikä sanomaton onnettomuus meitä uhkaa!" huusi hän asettaen molemmat kätensä pojan olalle. "Koeta päästä vapaaksi tuosta onnettomasta tunteesta, koeta vapautua -- ja sinä lahjotat minulle elämäni takaisin. Usko minua, poikani, tuo vieras ihminen ei voi sinulle tuottaa onnea! Minun äidillinen sydämmeni sen tuntee. Ensi hetkestä asti, kun hän meidän kattomme alla oli, tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ikäänkuin olisin aavistanut pahaa. Herbert, minä vannotan sinua, koeta kaikin voiminesi taistella tunteitasi vastaan, ja ajattele aina sitä, että me sinun vanhempasi emme milloinkaan voisi sinulle anteeksi antaa, jos saattaisit meidät koko seurapiirimme halveksimisen alaiseksi. Ole ymmärtäväinen kallis, kallis lapseni!" Tuo oli ensimmäinen tumma pilvi, jonka Herbert huomasi siintävällä onnensa taivaalla. Hän olisi jo aikoja voinut sen huomata, ainakin sen selvästi mielessään kuvailla, sillä hän tunsi vanhempansa ja seurapiirin, joka häntä lapsuudesta asti oli ympäröinyt; mutta hän oli antanut rakkauden toiveiden pettää itseänsä, oli asettunut runolliseen mielikuvitusmaailmaan, jossa hän näki vain päivänpaistetta. Jonakuna järkevämpänä hetkenä oli hänen mieleensä kyllä johtunut, että hän ehkä saisi taistella vastuksia vastaan, mutta hän luotti omiin voimiinsa ja rohkeuteensa ja luuli helposti voittavansa esteet, eikä ruvennut asiaa huolehtimaan. Herbert lohdutti ja rauhotti äitiä niin hyvin kuin taisi ja erosi hänestä toivoen, että äidinrakkaus vihdoinkin huomaa sen mahdolliseksi, mikä nyt näyttää mahdottomalta. Mutta paronitar kiirehti puolisolleen helpottamaan sydäntään. Jopa tuntia myöhemmin paronikin otti pojan tutkinnon alaiseksi. Hän ryhtyi asiaan aivan toisella tavalla. Hämmästykselle ja mielipahalle ei tämä järkevä, jäykkä ja voimakas mies antanut sijaa. Hän puhui pojan kanssa hetken aikaa kaikenlaisista syrjäseikoista. Vihdoin hän kääntyi asiaan. "Jaa niin -- mitä minun sinulta vielä piti kysyä", puhui hän rauhallisella, keveällä tavalla, "äitisi pelkää, että sinä liian paljon olet kiinnittänyt katseesi neiti Marchandiin -- -- --." "Hän miellyttää minua suuresti." "No niin, onhan hän koko lailla miellyttävä, voithan kyllä huviksesi häntä katsella, voithan hänelle lausua joitakin kohteliaisuuksia, hänen kanssaan leikkiä laskea -- olethan nuori ja elonhaluinen poika -- mutta jos en erehdy, niin pelkää äitisi, että siitä voisi syntyä tyhmyyksiä." "Mitä sinä tyhmyyksiksi nimität, isä?" "Tyhmyydeksi sanon sitä, kun ihminen tyhjää ajanvietettä, tavallista leikkiä alkaa pitää täytenä totena. Sitä en minä nuorena ollessani tehnyt." "Mutta jos leikki ei olekaan leikkiä." "Mitä tyhjää, poikani! Nuorta reipasta poikaa miellyttää avarassa maailmassa monikin sievä ulkomuoto -- tänään yksi, huomenna toinen, ylihuomenna kolmas ja neljäs. Mutta mieltymys ei ole aina pääasia. Pääasia on, kenen nuo sievät kasvot ovat, jotka miellyttävät. Viisas nuori mies, joka välittää itsestään, tekee siinä erotuksen. Kaunista kättä voi puristaa, kauniita huulia joskus suudellakin, mutta sitten pitää päättää, harkita ja -- kääntyä takaisin, jos tekee mieli astua harhapoluille." "Mutta jos ei se saattaisi harhateille?" Paroni Heidegg kiinnitti kylmät, läpitunkevat katseensa vakavammasti poikaan. "Mitä sinä sillä tarkotat?" "Minä tarkotan", vastasi Herbert, "että minun tunteeni neiti Marchandia kohtaan ei perustu pelkkään ajanviettoon ja leikinlaskuun, vaan että ne voisivat tuottaa minulle onnea. En luule olevani harhateillä, jos olen päättänyt tarkasti punnita asiaa." "Pidät siis mahdollisena, että kerran voisit pyytää tuota neitoa omaksesi?" "Pidän kyllä, isä." Vanha paroni alkoi nauraa, ja tuon naurun piti olla pilkallista, mutta se muuttui nuhtelevaksi urinaksi, kun hän silmäili pojan totisia kasvoja. "Herbert", virkkoi hän äänellä, joka kumisi kuin olisi jostakin kaukaa kuulunut. "Sinä tiedät, että minä ymmärrän leikin, jopa pitkällekin menevän leikin, ja tiedät että olen sinulle jo monen nuoruuden tempun anteeksi antanut, että pyyhkäsen kädelläni silloinkin, kun joku toinen isä vihasta väriseisi. Mutta minä neuvon sinua, ettet liian paljon koettelisi minun hyvää luontoani. Minä varotan sinua, Herbert." Nuoren miehen kasvot olivat vaalenneet. Hänen kätensä, joka leikitteli kellonvitjoilla, värisi hiukan. "Isä", virkkoi hän hetken ääneti oltuaan, "pysyisitkö päätöksessäsi, jos varmasti tietäisit, että sillä vahingoittaisit minun elämäni onnea?" "Tiedätkö", vastasi vanha paroni ankarasti, "minä luulen ettei ihmisen onni ole yhden ainoan ihmisen varassa -- ei ainakaan sinun onnesi ole tuon neidon varassa. Tuo on tunteellisuutta, joka pian katoaa, nimittäin, jos itse miehekkäästi koetat sitä voittaa. Minä toivon että sinä tahdot koettaa." "Voi olla, mutta mitä, jos asia sittenkin olisi niin kuin nyt luulen?" "Silloin kysyn sinulta: voitko sinä elättää vaimoasi ja itseäsi?" Herbert katseli silmät suurina isää: hän ymmärsi tuon uhkauksen. Mutta kun hän ei siihen vastannut mitään, viittasi isä kädellään, että hän sai lähteä. Häntä oli varotettu -- tuntuvasti varotettu! Nyt alkoi Herbertille kova taistelu itsensä kanssa, taistelu, joka kesti yöt, päivät, ja vei työhalun ja unen. Nyt hän ei saanut heittäytyä tunteisiinsa, vaan hänen piti myöskin ruveta kuulemaan järjen varottavaa ääntä. Ja kun tuo ääni oli ristiriidassa hänen tunteittensa kanssa, niin kasvoi hänen tuskansa päivä päivältä. Isä oli uhannut jättää hänet varattomaksi ja hän tiesi, että tuo mies piti sanansa. Mutta mitä piti hänen alkaa tyhjin käsin? Hakea toiselta palveluspaikkaa. Hän, rikkaan paroni Heideggin poika? Kuinka surullinen tulevaisuus! Ja sitten vielä vanhempain, sisarten ja veljien, jopa koko seurapiirin vaino ja ylenkatse! Nuo kaikki olivat seikkoja, jotka olisivat tulisimman rakastajankin panneet punnitsemaan, mitä hänen rakkautensa maksoi. Hänen piti kaiken tuon vahingon korvaukseksi saada jotakin täysin arvokasta. Hetkiä oli, jolloin hän alkoi epäillä, oliko hänellä oikeutta tehdä väkivaltaa omalle perheelleen ja itselleen. Mutta kun hän jälleen näki rakastetun kauniit, totiset kasvot ja kuuli hänen äänensä kellonkuminan, niin katosivat kerrassaan kaikki uhkaavat epäilykset, silloin hän jälleen tunsi itsensä varmaksi, voimakkaaksi ja rohkeaksi taistelemaan tuon naisen puolesta, hänen tähtensä ilolla uhrautumaan ja tekemään työtä toisenkin palveluksessa, saadakseen hänen kanssaan yhdessä elää. Huomasiko Juliette mitään hänen tunteistaan ja taisteluistaan? Sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi neidon silmä erityisen lämpimänä kiintynyt häneen, kuin olisi äkkinäinen puna noussut hänen poskilleen, kun Herbert odottamatta hänet tapasi ja kuin olisi hänen äänessään kuulunut heikko värinä, kun Herbert jollakin myötätuntoisella sanalla koetti alottaa hänen kanssaan keskustelua. Mutta tuo kaikki saattoi olla luuloa taikka pelkkää toivoa. Sillä sitten tuli taas Herbertin mieleen hänen kylmä, arka ja syrjässä pysyvä olentonsa ja katkeruudella hän ajatteli, että hänen koko taistelunsa saattoikin olla turha, että hänen tuulentupansa eivät koskaan toteutuisi. Vihdoin hän ei enää kestänyt tuota epätietoisuutta. Hän päätti päästä varmuuteen. Ennen pitkää tapasikin hän Julietten yksinään puutarhassa. Eräänä iltapäivänä oli tämä mennyt sinne kukoistavien omena-, päärynä-, sireeni- ja akaasiapuiden varjoon. Hän istui puutarhan takimmaisessa nurkassa pienessä lehtimajassa kirja kädessä, ja leikkivien lasten äänet kaikuivat etäämmällä. Juliette katsoi ylös kirjasta vasta sitten, kun näki Herbertin varjon lankeavan kirjan valkeille lehdille. Nähdessään nuoren paronin jäi hän kysyvänä katsomaan tulijaa. "Häiritsenkö?" kysyi Herbert. "Ei, mutta --" "Mutta?" toisti Herbert hymyillen. "Tuo mutta ehkä merkitsee, että te ette toivo minun tänne tuloani." "Suoraan sanoen -- en", vastasi neiti avomielisellä tavallaan. "Miksi ette, jos uskallan kysyä?" tiedusteli Herbert Heidegg melkein hämmästyen. "Minun täytyy ihmetellä teidän kysymystänne, herra paroni", virkkoi neiti totisena. "Minä en tahtoisi enää antaa aihetta epäluuloon, että tahdon teitä houkutella luokseni. Ja jos te tahtoisitte minua varjella tuosta aiheettomasta epäluulosta, niin ette lähestyisi minua ollessani yksin." Huolimatta tuosta vastustuksesta asettui Herbert istumaan vastapäätä Juliettea puolapuiselle tuolille. "Sallikaa, neiti Marchand, että minä vastaan tuosta onnettomuudesta, niinkuin kerran ennenkin olen tehnyt ja vielä suokaa anteeksi rohkeuteni, jos en anna ajaa itseäni pois. Olen jo aikoja koettanut saada tilaisuutta puhua kanssanne kahden kesken, ja kun se nyt vihdoinkin on onnistunut, niin olkaa myötätuntoinen minulle, älkääkä enää koettako paeta." Hän puhui puoleksi leikillä, puoleksi rukoillen, ja hänen silmissään oli niin ihmeellinen loiste, että Juliette jäi istumaan vaikka varovasti. "Puhukaa, herra paroni!" "Niin, jos se olisi niin helppoa", nauroi Herbert ja tunsi kuinka veri nousi hänen poskiinsa. "Minä en ole arka mies, mutta kun te katselette minua vakavilla, nuhtelevilla silmillänne, niin tuntuu minusta kuin tapaisitte minut jossakin pahanteossa ja sanat jäävät kurkkuuni. -- -- -- Minä tahtoisin kysyä teiltä jotakin, neiti Marchand. Lupaatteko olla aivan suora, ei jättää mitään sanomatta, ei millään ehdolla poiketa sivuasioihin?" "Minulla on tapana aina vastata suoraan, herra paroni." "Hyvä. Muistatteko vielä meidän keskusteluamme kirjastossa sisareni syntymäpäivänä?" "Muistan. Te puhuitte ihanteista, joita mielikuvituksemme vähitellen voi luoda yksityisten henkilöiden erikoisista ominaisuuksista, kunnes erikoispiirteistä syntyy täydellinen kokonaisuus." "Niin. Ja minä kerroin teille, että olin löytänyt ihanteeni toteutuneena todellisessa henkilössä. Silloin ajattelin teitä, neiti Marchand." "Siihen en minä ymmärrä mitään sanoa." "Mutta minä kysyn teiltä vielä jotakin. Onko terävä silmänne minun olennossani huomannut jotakin, joka antaisi teille aihetta erikoisiin arveluihin?" "Olen", vastasi Juliette vakavasti. "Jos en ole erehtynyt, koetatte te osottaa kohtaani tunteita, joita voin nimittää lämpimäksi ystävyydeksi, kun en tiedä toistakaan nimeä." "Ehkä löydätte sittenkin toisen nimen?" virkkoi Herbert rukoilevasti ja ojensi kätensä kuin olisi tahtonut tarttua neidon hienoon, valkeaan käteen, mutta jonka tämä väisti pois. "Ei, minä en löydä toista nimeä", lausui Juliette. "Enkä tahtoisikaan toista nimeä löytää." "Te ette tahtoisi?" "En." "Juliette!" "Kuinka?" "Neiti Marchand -- suokaa anteeksi", korjasi Herbert. "Minua murehduttaa teidän vastauksenne. Sallitteko minun sanoa, kuinka minä nimitän lämmintä ystävyyttäni teitä kohtaan?" "Olkaa hyvä!" "Minä nimitän sitä palavaksi rakkaudeksi, Juliette! Se on tunteitteni ainoa ja oikea nimi!" Heidän yläpuolellaan, lehtimajan viheriällä katolla viserteli iloisesti rohkea lintu ja nousi sitten pyristen lentoon. Julietten sysimustiin hiuksiin oli keinuvilta lehdiltä pudonnut punertavan keltainen lehtimato, joka siellä hitaasti ryömi kuin vierevä veripisara. Nuorten, vaalean vihreiden lehtien läpi tunkeutuva valo muuttui heikoksi vihreäksi hohteeksi, joka antoi Julietten heleän valkealle näölle melkein kivuloisen muodon, josta hänen suuret mustat silmänsä sitä häikäisevämmällä loistolla esiintyivät. "Herra paroni", vastasi neito hetken ääneti oltuaan aivan tyynenä. "Minä en tahdo ruveta teidän kanssanne väittelemään siitä, kuinka oikean nimen te tunteillenne annatte. Minä uskon, että olette puhunut täyttä totta, sillä teistä en voi luulla, että te minun kanssani tahdotte leikitellä kevätrakkautta, joka yksitoikkoiseen maaelämään tuottaisi hieman hauskuutta. Mutta minä tiedän myös, että ihminen helpoimmin erehtyy tunteiden alalla, että hän siinä pian kadottaa arvostelukykynsä. Te ette ole ensimmäinen, joka minulle puhutte sellaisista asioista, ja ne, jotka niin ovat tehneet, ovat sen pian unohtaneet, kun perästäpäin huomasivat erehtyneensä." "Minä en erehdy, Juliette", sopersi Herbert niin lujasti kuin olisi tahtonut koko henkensä liittää siihen vakuutukseen. "Minä olen tutkinut, koetellut ja koettanut järkevästi arvostella tunteitani -- mutta niissä ei ole sisältö eikä väri muuttunut. Minun rakkauteni teitä kohtaan on oikea ja puhdas." "Te ette antanut minun puhua loppuun", vastasi Juliette totisena. "Minä sanoin, etten tahtonut väitellä siitä, minkä nimen te tunteillenne annatte. Mutta tahtoisin vielä lisätä, että teidän pitäisi koettaa vapautua noista tunteista, ne suotta häiritsevät teidän mielenrauhaanne." "Suotta?" toisti Herbert, ja hänen silmissään kuvastui masentava hämmästys. "Teidän sydämmenne ei ole enää vapaa?" "Se on vapaa." "Te olette kuitenkin lujasti päättänyt, että te ette milloinkaan voisi minun tunteisiini suostua?" "Sellaista päätöstä en suinkaan ole tehnyt. Se olisi liian äkkipikainen päätös. Luulen päin vastoin, että toisissa oloissa alkaisin vakavasti miettiä sanojanne, sillä te miellytätte minua." "Toisissa oloissa? Minkälaisissa?" "Herra paroni, tarkotatteko sanoillanne, että todellakin tahtoisitte saada minut vaimoksenne?" "Mitäs sitten muuta, Juliette?" "Silloin täytyy teidän tuntea ne olot, jotka meidät erottavat!" "Minä tunnen ne, mutta minä tahdon taistella niitä vastaan ja jos te minua rakastaisitte, niin voittaisin ne." "Se on epätietoista, paroni Heidegg! Minä katselen noita asioita järkevämmin kuin te, sillä olen ylipäätään kovin järkevä ihminen. Olen jo kylläkin kauvan kulkenut yksinäni ympäri maailmaa, olen siis oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja perinpohjin tutkimaan oloja, joissa elän. Yksinäinen, turvaton nainen, kehittyy lujemmaksi kuin moni mies. Minä siis luulen, että teidän taistelunne niitä oloja vastaan, jotka meitä erottavat, tuntuisi teistä liian kovalta, ja päättyisi lopultakin häviöön. Taikka voitto, jonka te vihdoinkin voisitte saada, ei olisi teille eikä minulle toivottava, ei olisi voitettavan asian arvoinen. Ennen kaikkea tahtoisin teiltä kysyä: onko tuo taistelu yleensä tarpeellinen?" "Se on tarpeellinen, jos ilman sitä en voi teitä omakseni saada!" vastasi Herbert. "Ja tuon omistamisen pidätte niin välttämättömän tarpeellisena?" "Niin, sillä siitä riippuu elämäni onni." "Teidän ei pitäisi sitä noin varmasti vakuuttaa, paroni Heidegg", virkkoi Juliette lempeästi. "Sellaisesta elämän onnesta, joka riippuu yhdestä ainoasta ihmisestä, luemme vain kirjoista, mutta sellaista tosi elämässä tapaamme harvoin. Luulen, että te ette ole erilainen kuin yleensä ihmiset. Ei paroni, te olette nuori, elinvoimainen, terve ja reipas mies, koko maailma on teillä vielä täydessä kauneudessaan ja suuruudessaan monta vuotta avoinna. -- -- Te löydätte epäilemättä siellä vielä monta naista, joiden kauniista silmistä säteilee teitä vastaan elämänne onni -- odottakaa vaan! -- -- -- Eivätkö minun järkevät sanani jo ala teihin vaikuttaa?" lisäsi Juliette hymyillen. Herbert pudisti kiivaasti kaunista, miehekästä päätään. "Ei", vastasi hän, "vaan teidän sananne loukkaavat minua, ne koskevat minuun. Minun täytyy surukseni niistä huomata, ettei teillä ole hellempiä tunteita minua kohtaan." Neiti Marchand katseli mietteissään lehtimajan aukosta sinistä taivasta, jolla valkeat pilvet kuin joutsenet hiljakseen kiitivät etelään päin. Jälleen viserteli lintu väriseväin lehtien välissä; kaksi pääskystä, jotka ajoivat toisiaan takaa, koskettivat siivillään lehtimajan edessä maanpintaa ja suristen lensivät suuret ruskeat kuoriaiset puusta puuhun, törmäten siellä täällä äkkiä jotakin runkoa vastaan. Juliette ajatteli, ennenkun hän vastasi. Eikö hänen rinnassaan väreillyt tunteita tuota nuorta, kaunista, kohteliasta, miellyttävää miestä kohtaan? Miksi ei? Olihan Juliette Marchand nainen niinkuin joku toinen; hän kyllä huomasi tuon miehen puoleensa vetävän olennon, hän saattoi antaa arvoa nuoren herran lahjoille ja henkisille ominaisuuksille, ja hänen hellä, myötätuntoinen sydämmensä ei ollut tuolle kaikelle välinpitämätön. Mutta silloin johtuu hänen mieleensä miehen ympäristö ja kylmä väre pudistuttaa hänen ruumistaan. Ei, ei, ei huutaa varottava ääni hänen povessaan -- karkota kaikki houkutukset, sinun onnesi ei kukoista täällä. -- -- -- "Armas ystävä", vastasi Juliette Marchand, ja katseli pitkään ja lempeästi nuorta paronia silmiin. "Johan sanoin, että suotuisimmissa oloissa varmaankaan en olisi välinpitämätön teidän tunteillenne. Tunnen, että meistä voisi tulla hyvin, hyvin hyvät toverit. Mutta tuo tunne ei ole minussa vielä ensinkään kehittynyt, sillä en ole mitään tehnyt sitä edistääkseni -- enkä nytkään aijo sitä ruveta kehittämään. Olen tähän asti tukehduttanut tuota tunnetta, koittanut sen kokonaan voittaa ja sen tulen vastakin tekemään." "Mutta, Jumalan tähden, miksikä niin?" huudahti nuori paroni melkein kiivaasti. "Senhän olen jo sanonut! Te ette milloinkaan muista, että olen kehittynyt ja järkevä ihminen. Minä aavistan onnettomuutta, vaaraa, jos olisin teitä vastaan toisenlainen kuin olen. Minä en luota sellaiseen rakkauteen, joka olisi niin täydellinen, että se voisi kärsiä ja unohtaa elinkautisen onnettomuuden ja tuollainen onnettomuus minun luullakseni uhkaisi meitä, jos yhtyisimme." "Mihin te luulonne perustatte?" "Eikös se teille itsellenne ole selvä, ajatelkaa vain vanhempianne --." "Heidät luulen kyllä voittavani, he rakastavat minua." "Ja jos he teille antaisivatkin anteeksi -- niin minulle eivät milloinkaan --. Johan teidän äitinne minua nyt vihaa; meidän ja heidän rauhansa olisi ainaiseksi rikkoutunut, ja mitä olisi sellainen elämä kummallekaan? Samanlaisia ovat kaikki teidän lähemmät ja kaukaisemmat omaisenne -- teidän sisarenne on suorastaan minun viholliseni -- ja vihdoin on teidän koko seurapiirinne --." "Te, Juliette, voittaisitte pian kaikkein sydämmet -- se on aivan varma!" huusi Herbert kiihkeästi. "Ja jos te olisitte minun vaimoni, minun nimeni olisi teidän, te olisitte minun suojelukseni alainen, niin ei pahinkaan vihamies uskaltaisi teitä loukata." "Mutta huomauttaa tahdon teille, että minulla myös on toiveita ja vaatimuksia. Seurapiiri, jossa minun pitää elää, jonka kanssa tulen olemaan yhdessä, pitää yleensä olla vähänkin minun mieleni mukainen. Minun täytyy tunnustaa -- teidän seurapiirinne on minulle vieras ja tulee vieraana pysymään. Me emme ymmärrä toisiamme. Meidän välillämme ei ole mitään, joka meitä yhdistäisi ja puoleensa vetäisi. Ja minä pelkään, ettemme mekään kaikissa asioissa toisiamme ymmärtäisi, sillä tehän ajattelette ja tunnette niinkuin teidän seurapiirinne. Joka taholla, mihin vain silmäni luon, on kuin näkisin suurilla kirjaimilla piirretyt sanat 'ei, ei'." "Kuinka synkästi te kaikkia kuvailette!" huokasi Herbert katkerasti. "En synkästi, vaan luonnollisesti, ystäväni. Mutta te näette vain valoisaa, synkille puolille ummistatte silmänne. Taistelu teidän isäänne ja äitiänne vastaan tekisi teidän ja minun elämäni ristiriitaiseksi ja samassa myös heidän elämänsä. Ja siihenhän, armas ystävä, ei meillä ole pakkoa -- se olisi rikos itseämme ja toisia vastaan." "Minä voin erottaa itseni kaikesta, mikä minut yhdistää heihin ja heidän seurapiiriinsä, ja me muutamme sinne, jossa te tunnette olevanne kotona!" huusi Herbert Heidegg, sillä jota kauvemmin hän istui tuon neidon läheisyydessä, sitä enemmän hän joutui hänen salaperäisen vaikutuksensa alaiseksi. Juliette liikutti myötätuntoisesti päätään. "Kuinka helppoa on lausua tuollaisia suuremmoisia sanoja -- kuinka vaikeaa on niitä toteuttaa -- kuinka vaikeaa on tahallista, omistettua onnettomuutta kärsiä! Poistakaa tuollaiset haaveilut, ystäväni! Lainatkaa minulta vähän tervettä järkeä ja ajatelkaa vielä kerran perin pohjin asiaa. Minä tiedän varmasti, että te pian tulette samanlaiseen johtopäätökseen, että te sitten kiitollisena puristatte kättäni hyvistä neuvoista. Heittäkää mielikuvanne, ja me eroamme jonkun viikon perästä hyvinä ystävinä, joista jää kaunis, armas muisto jälelle." Lehtimajan lähellä näkyi nyt Lustigin lyhyt, nöyrä olento. Hänellä oli tuoreita kasveja kädessä, joiden juuria ja nuppuja hän tutki kiiltävien silmälasiensa läpi. Mennessään lehtimajan ohi, katsoi hän sattumalta sinne sisään ja jäi äkkiä seisomaan. Hänen silmänsä kiitivät ensin Julietteen, sitten paroniin, vielä kerran katseli hän heitä, sitten astui äkkiä edelleen, niin että kasvien varret putosivat hänen kädestään maahan. -- -- -- Herbert Heidegg istui kuin väsynyt matalalla puutarhatuolilla. Väsynyt oli hänen katseensa, joka oli kiintynyt maahan Julietten jalkoihin, väsynyt kaiku oli hänen äänessään, kun hän kauvan ääneti oltuaan kysyi: "Te ette siis anna minulle minkäänmoista toivoa, ei minkäänmoista kehotusta, Juliette?" "Minä annan teille rauhanne, elämänilonne, onnenne takaisin", vastasi neito hellällä, liikutetulla äänellä, jonka kaiku tuntui nuoresta miehestä kuin hyväilyltä. "Olkoon tämä, minä pyydän, viimeinen kerta, kun me tällaisista asioista puhumme." "Juliette, minähän rakastan sinua!" Neiti Marchand nousi ylös. "Te ette noudata minun pyyntöäni, herra paroni. Sentähden täytyy minun sitä vaatia. Mutta minusta olisi vahinko, jos meidän hyvä ystävyytemmekin siitä syystä loppuisi. Suokaa anteeksi, minun pitää lähteä lapsia katsomaan!" 18. JOLLA VÄKI, SILLÄ VOIMA. Helluntain toisena pyhänä kävi opmannin Miina kylässä katsomassa vanhempia ja pistäytyi illalla takaisin mennessään Uudentuvan mökissäkin. Hänet tietysti otettiin suurella ilolla vastaan ja Päärn, joka vuoteella lepäsi kirkkomatkan jälkeen, hyppäsi sieltä ylös silmiään hieroen. Kaikki kolme istuivat tuvan edustalla, vahvoilla koivupölkyillä ja hupainen keskustelu alkoi. Tietysti kysyttiin ensiksi Miinan voimista. Päärn oli siitä illasta asti, kun opman hänet ja Kubja-Pritsin kyökistään pois ajoi, hyvin harvoin tavannut Miinaa. Tytön kauniille kasvoille ilmaantui synkkä varjo, kun hän alkoi elämästään kertoa. "Pritsistä olen nyt erossa", virkkoi hän, "ei hän enää tunkeudu lähelle. Katsoo kuin susi yli olan minut nähdessään ja hänen silmänsäkin palavat kuin sudella. Hän on niin vihainen, että söisi minut karvoineen päivineen." Äiti ja poika tietysti kysyivät uteliaina, kuinka tuo eroaminen vihdoinkin tapahtui. "Noh, minä pidin mielessä, mitä opman sanoi sinä iltana, kun ajoi Pritsin kyökistä ulos enkä laskenut häntä enää sisään, kun hän sen perästä vielä tuli. Paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä ja sanoin: 'opman on kovasti kieltänyt laskemasta sinua sisään, enkä minä sinun tähtesi tahdo saada haukkumisia ja viimein vielä lähteä talliin!' -- -- -- Kyllä mies ymmärsi, etten häntä itsekään siellä suvainnut, mutta minkä hän teki! Lähti kiroten ja sadattaen menemään ja uhkasi vielä: kyllä saan nähdä, kuinka minun käy, hän tahtoi toimittaa, että kylän lapset minua sormellaan osottavat." "Mutta minkätähden noin happaman näköisenä kerrot, että pääsit tuosta painajaisesta eroon?" kysyi Päärn. "Kiitä Jumalaa, että tuollainen koi katosi! Vai pelkäätkö hänen tuhmia uhkauksiaan?" Miina katseli äänetönnä pientä pihlajaa, joka kasvoi mökin edessä ja jonka oksilla varpusparvi iloisesti sirkutti. "Mitä minä nyt hänen uhkauksiaan tiedän pelätä!" lausui hän. "Voihan hän minut pimeässä vaikka maahan kaataa jos tahtoo -- mutta sille en voi mitään. Mutta kuule, kuinka hirmuinen ihminen hän on. Eräänä iltana merkitsee konttorissa opmannin kanssa päiviä kirjaan. Luuli varmaan minun kyökissä olevan enkä kuulevan, mutta minä olin viereisessä huoneessa ja ovi oli raollaan. Kun päivät oli merkitty, sanoo hän opmannille: 'Tahtoisin sanoa herra opmannille, että Miinasta ei tule minun vaimoani'. -- 'No noh, vastaa opman, antoiko sinulle sudenpassit?' -- 'Sudenpassit minä annoin hänelle', vastasi Prits. -- 'Mutta mitä sinä sitä sitten mulle kuuluutat?' kysyy opman. -- 'Noh, tahdoin vain sanoa, ettei opman luulisi hänen olevan minun morsiameni. Minä olen hänestä erossa, tehköön hänelle nyt jokainen, mitä tahtoo!' -- Ymmärrättekö, mitä tuo häpeämätön tarkotti?" "Miksi emme ymmärrä?" vastasi Päärn ja paksu verisuoni hänen otsallaan alkoi paisua. "Mitä sitten opman hänelle sanoi?" Miinan pää vaipui alas. "Mitä tuo isäntä sanoi? Hän varmaankin raapi partaansa ja ajatteli: 'Mitä minä huolin, onko hän sinun kaltaisesi morsian vai ei! Ja olkoon hän vaikka sinun naisesi!' -- -- -- Sehän minua surettaa! Minä en kauvan ole siinä talossa palveluksessa -- lähden kerran vaikka yösydännä menemään, ennenkuin sellaisessa paikassa elän." Ja nyt kevensi Miina sydämmensä kertoen asian perinpohjin. Opman oli ollut alussa häntä kohtaan hyvin hyvä ja lempeä -- melkeinpä liian lempeä. Oli puhunut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja pysyttäytynyt niinkuin oikeus ja kohtuus vaati hänestä kohteliaasti etäämpänä. Oli kyllä toisinaan taputtanut leikillä olalle tai hartioille, ottanut myös toisinaan hyvällä tuulella ollessaan leuvasta kiinni. -- Mutta sitä ei kauvan kestänyt. Viimeisinä aikoina oli hän sanoissaan ja käytöksessään käynyt yhä häpeämättömämmäksi. Hän oli koettanut rumalla tavalla lähestyä häntä ja pari kertaa yöllä koputtanut kyökin ovelle ja pyytänyt päästä sisälle. Tietysti ei Miina ollut hänelle ovea avannut ja hän oli vannoen kääntynyt takaisin. Seuraavana päivänä oli ollut ilkeän äreä kuin vihainen kissa. Päärnun päivettynyt muoto oli muuttunut vielä tummemmaksi. Äänettömänä tuijotti hän maahan. "Tule sitten pois mokoman paholaisen kynsistä!" virkkoi hän vihdoin. "Eihän minulla muuta neuvoa ole!" vastasi Miina. "Olisin jo sanonutkin itseni irti -- eikä hän kuitenkaan voi minua väkisin pitää -- mutta tiedäthän isäni! Siitä asti, kun hän opmannin avulla sai paremman talon, on tuo mies ja koko moisio hänelle pyhä. Ei kukaan saa virkkaa pahaa sanaa moisiosta. Puhuin tänä päivänä kotona, minkälainen oloni on opmannilla, mutta isä heti vastaa: 'Jää vielä paikoillesi, kärsi vielä -- kun hän näkee, että panet vastaan, niin jättää sinut vihdoinkin rauhaan! Mutta jos tulet pois, niin minultakin ehkä paikka taas menee!' -- -- -- Minä melkein uskon, että ukko vaikka möisi minut, jos hänelle luvattaisiin hyvä hinta. 'Olen jo kylläkin kauvan nähnyt nälkää, nyt tahtoisin jo päästä vähän helpommille päiville', sanoo hän." "Älä sinä siitä huoli", virkkoi Päärn, matalalla, nurisevalla äänellä. "Minä en salli, että sinä siellä annat itseäsi häväistä!" "Jos eivät asiat parane, niin kauvan en siellä viivy", vastasi Miina rohkealla, lujalla tavallaan. "Hävyttömin on hän silloin kun on päissään. Niinkuin tiedät, on hän ryyppymies. Käy monta kertaa päivässä kaapilla ottamassa ryypyn ja toisinaan illalla juo yksin itsensä humalaan. Mutta kun vielä vieraita sattuu olemaan -- käyvät siellä usein korttia pelaamassa -- niin kyllä silloin lasit kilisevät. Juuri sellaisten juominkien perästä kävi isäntä pari kolme kertaa kyökin oven takana. Lähti sitten vasta menemään, kun uhkasin huutaa apua. Hirveästi pelkään ensi lauvantaita. Silloin hän pitää syntymäpäiviään. Lähtee jo huomenna kaupunkiin hakemaan pitotavaraa. Tulee paljon vieraita. Silloin on tietysti taas suuret juomingit." "Jos pelkäät, että hän taas tulee hätyyttämään -- niin onhan sinulla hiilihanko kyökissä?" sanoi vanha muori. "Minä en laske häntä sisäänkään! Mutta ei tiedä mitä juopunut ihminen keksii! Minä pelkään häntä niinkuin itse sarvipäätä. Hänellä on niin kamalat silmät, ja hän irvistää niin, että ihokarvat nousevat pystyyn. Kyllä saattaa ihminen olla kamala!" Kun Miina teki lähtöä, hämmästyi hän huomatessaan Päärnun synkän muodon. "Älä nyt niin kovin pelkää!" virkkoi hän rauhottaen. "Onhan minulla kädet ja suu, jos jotakin tapahtuu." "Pidä akkuna irti haasta tai lykkää ulko-oven salpa auki, kun lähdet makaamaan", neuvoi Päärn, "niin pääset kuitenkin pakoon, jos hätä tulee." "Sen olenkin toisinaan tehnyt", nauroi Miina. "Älä luule, etten pidä varaani." Tämän illan perästä huomasi äiti, että poikaa vaivasi salainen rauhattomuus. Hän puhui vähän, oli tuskainen ja ajatuksissaan, ei ruokakaan hänelle maittanut ja öillä hän näki paljon unia, sillä hän ähki ja puhui maatessaan. Äidin kysymyksiin hän vain yrisi ja viittasi kädellään. Kului viikko. Tuli lauvantai-ilta. Päärn sanoi päivätyöpojalle, että hän aikoi mennä kapakkaan -- vieköön poika hevosen kotiin. Päärn viettikin illan kapakassa, vaikka hän siellä kyllä muuten oli harvinainen vieras. Vasta keskiyön aikana hän yksin lähti pois. Ilma oli pilvinen ja sentähden pimeämpi kuin tavallisesti. Uhkasi ruveta satamaan. Tuskin oli Päärn astunut neljännes virstaa, kun alkoi sataa hienoa, lämmintä vihmaa. Suurempia pisaroita alkoi pudota, kun Päärn oli ehtinyt moision puiston kohdalle. Päärn nimittäin lähti suoraa päätä kapakasta moisioon. Puistossa, johon hän hyppäsi yli matalan kiviaidan, leikkasi hän itselleen tukevan kepin -- varmaankin moision koiria karkottaakseen. Sitten astui hän pitkin käytävää, jota tavallisesti vain saksat käyttivät, kohti moision rakennuksia. Hänen vastaansa ei kukaan tullut; sateinen ilma oli ajanut ihmiset huoneisiin. Jo kuumotti puiden välistä viinakeittiö, sitten paja, sitten "vanha pytinki", jossa aittamies ja kupias asuivat ja siitä eteenpäin kulkien joutui Päärn opmannin rakennukselle, jonka puutarha ulottui puistoon asti. Kevyesti kiipesi Päärn yli korkean pystyaidan, astui edelleen omenapuiden välitse ja saapui rakennukselle, jossa akkunoiden alla suuret, tiheät, täydessä kukassa olevat sireenipensaat tuoksuivat. Sillä puolen oli kaksi akkunaa: toinen kyökin, toinen ruokain säilytyshuoneen. Ensimmäisestä loisti tuli. Pensasten suojasta kurkisti Päärn valaistun akkunan läpi kyökkiin. Hellan alla paloi vielä heleä tuli, pöydällä kynttilä. Miina ja aittamiehen vanha muori, joka oli tytöllä apuna, liikkuivat toimeliaina edes takaisin. Päärn kääntyi nurkan ympäri rakennuksen toiselle puolelle. Nyt näkyivät isännöitsijän asunhuoneiden kolme akkunaa, joista yksi oli auki. Huoneet olivat heleästi valaistut; puheleminen, lasien kilinä ja iloinen nauru kuului ulos. Pensasten suojasta kurkisti Päärn sisään ja näki siellä vierasten istuvan, seisovan tai liikkuvan paikasta toiseen. Vähän väliä näkyi myös opman Winterin ruskeaksi päivettynyt, rasvainen muoto, valkea päälaki ja punottava nenä vierasten miesten ja naisten seassa. Jostakin etäämmältä kuului korttien läiske. Päärn lähti takaisin kyökin akkunan alle. Siellä hän keppi kädessä asettui pensasten varjoon, märälle ruoholle. Sade valui hänen päähänsä ja selkäänsä -- hän ei sitä huomannut. Nojaten päätään ristissä oleviin käsivarsiinsa ja painaen silmät kiinni, oli hän siellä liikkumattomana kuin uneen rauvennut. Mutta hän ei nukkunut. Hän kuuli kaikki, mitä talossa tapahtui. Kyökissä puheli Miina vanhan vaimon kanssa, toisinaan kuului opmannin käskevä ääni ja rakennuksen toiselta puolen kuului äänten sorina, lasien kilinä ja iloinen nauru hiljaiseen yöhön. Vihdoin alkoi moision karjapihan puolelta kuulua kärryjen kuminaa, vieraat tekivät lähtöä, hevoset ajettiin rappusten eteen. Ei kestänytkään kauvan, ennenkun talo jäi hiljaiseksi. Vielä pari kertaa käytiin porstuan ovessa, sitten se pantiin lukkoon. Päärn nosti päätään. Kyökin akkunasta näkyi vielä vähän valoa. Jonkun ajan perästä sammui se kokonaan ja huone oli pimeä. Samassa liikuttiin akkunan luona, valkea käsivarsi näkyi heikosti vasten akkunaa, sitten vallitsi kyökissäkin haudan hiljaisuus. Päärn istui vielä hetken aikaa entisellä paikallaan, ryömi sitten aivan akkunan alle ja istui siinä maassa. Hän oli jo aivan läpimärkä ja yhä vielä tuli vettä, toisinaan hienona sumuna, toisinaan kovempana sateena. Päärn oli taistellut kylmää vastaan, mutta nyt kauvan hiljaa oltuaan alkoivat hänen leukansa lyödä loukkua. Varovasti ojensi hän kätensä ja koetti, oliko akkuna auki vai kiinni. Se oli auki. Päärn nojasi molempia kyynärpäitään polvia vastaan ja painoi päänsä käsien varaan. Hänen vahvassa pääkallossaan ei ollut muuta ajatusta, muuta tunnetta kuin että hänen piti siinä olla, valvoa ja taistella unta vastaan. Mitä varten? Sen hän melkein aavisti ja tunsi. Mutta kuinka hänen piti tarkotuksensa toimeen panna -- sitä hän ei voinut mielessään selväksi saada. Hän ei tietänyt oikein selvästi sitäkään, minkätähden hän oli itselleen leikannut kepin moision puistosta. Ehkä se on tarpeellinen -- tuumasi hän. Hän istui jonkun aikaa, silloin näytti jotakin johtuvan hänen mieleensä; hän nousi ylös, kiersi hiljaa talon nurkan ja näki nyt, että opmannin akkunoista vielä keskimmäinen oli valaistu. Se akkuna oli ennen ollut auki. Nyt se oli kiinni vedetty. Päärn saattoi rohkeasti katsoa akkunasta sisään, sillä mies siellä ei voinut häntä nähdä. Ulkona oli taivas synkässä pilvessä ja pimeys vallitsi ja sen lisäksi oli Winterin huomio kokonaan kääntynyt pöydällä oleviin konjakkipulloihin. Hän oli riisunut takin ja liivit yltään, palava sikari hampaissa käveli hän nähtävästi hermostuneena edes takaisin huonetta. Vähän väliä jäi hän pöydän ääreen seisomaan, kaasi pullosta pieneen ryyppylasiin keltaista juomaa, pani huulensa pitkälleen, tyhjensi pikarin ja huoaten asetti sen jälleen pöydälle. Nyt levisi hänen lihaville kasvoilleen kuin päivän lämmittävä paiste. Hitaasti otti hän sitten jälleen sikarin tuhka-astiasta ja pisti sen mustuneiden hampaitten väliin. Sitten astui hän nurkassa riippuvan, pitkän peilin eteen ja rupesi nähtävällä mielihyvällä, mutta rauhattomilla liikkeillä koettelemaan ja katsomaan nenäänsä, otsaansa ja harvaa tukkaansa, josta joku tukko oli pudonnut silmille. Hän käänteli päätään, katseli sitä edestä ja molemmilta sivuilta ja koetti takaakin nähdä paljasta takaraivoansa, jolloin hänen täytyi kovasti kiertää päätään, saamatta sittenkään siitä oikein selvää kuvaa. Sitten hän puhaltaen savuja kattoon päin jälleen astui pullojen luo, joi ja vajosi pehmeälle sohvalle istumaan. Hetken aikaa katseli hän rasvaisine, rauhattomine silmineen eteensä, karisteli sikarin tuhkaa pöydälle, otti ilmaa poskensa täyteen ja rupesi sitä pois puhaltamaan. Mutta äkkiä rupesi hän sormiaan läiskyttämään ja istuillaan tanssimaan. Ja kasvot olivat naurussa. Tuo nauru ei ollut kaunista, mutta hauskaa. Tuo mies iloitsi jostakin, ja hän oli viekkaan näköinen, hyvin inhottavan näköinen. Tuo nauru näytti lausuvan: Ohoh, tässä on hyväpäinen mies -- joka tietää, mitä tahtoo! -- -- -- Mutta äkkiä tuo hauska, iloinen muoto muuttui uhkaavaksi; kulmat menivät ryppyyn, silmät liekehtivät kuin ennustaen onnettomuutta, ja isännöitsijä Winter ojensi nyrkkiänsä seinää kohti ja pudisti sitä tuon tuostakin ikäänkuin jollekin näkymättömälle viholliselle. -- -- -- Sitten otti hän perätysten kaksi ryyppyä. -- -- -- Hetken kuluttua nousi hän päättävästi ja vaivaloisesti ylös ja kun hän alkoi kävellä, astui hän kuin olisi keinunut laivalla. Hän joutui jälleen hauskaan mielialaan. Ensin hän vihelsi, sitten näki Päärn hänen yrittävän laulamista. Kun hän pari kertaa oli hoipertanut ympäri huonetta, kävi hänen käyntinsä vakavammaksi. Hän heitti palavan sikarinpään nurkkaan, otti pöydältä kynttilän käteen ja katosi vähitellen toiseen huoneeseen. Päärn kiirehti pimeäksi jääneen akkunan takaa toisen luo, joka nyt oli valaistu. Huone, johon hän nyt katsoi, oli suurempi, siinä oli pitkä pöytä ja sen ympärillä tuoleja, opmannin ruokahuone. Pöytä oli jo korjattu, kokoonpantu liina oli sen päällä. Ruokahuoneesta vei ovi kyökkiin. Opman seisoi, kynttilä kädessä tuon oven takana ja kuunteli. Hän pani korvansa ovelle ja suu oli auki. Sitten koetteli hän oven salpaa, koetti katsella avaimen reijästä sisään, työnsi olallaan ovea ja asetti kynttilän lattialle. Nyt otti hän voimia ja survasi suuren vartalonsa ovea kohti. Se aukeni. Päärn ei voinut ymmärtää, kuinka lukossa tai salvassa oleva ovi niin helposti voi auveta. -- -- -- Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta sitä miettimään. Hän näki vielä, kuinka opman jalallaan astui kynttilän rikki. Kohta sen jälkeen kuului pimeästä säikähtynyt huuto. Päärn otti pari kolme pitkää hyppyä ja oli pian kyökin akkunan alla. Akkuna lensi säristen auki, suuri musta olento täytti sen aukon ja oli pian huoneessa, jolloin kuului kimeää huutoa. Päärnun silmissä näytti kaikki veripunaiselta, niinkuin kerran hänen isänsä, kun paronin kuskarin piiska oli sattunut hänen silmiinsä. Tuossa punaisessa pimeydessä erotti Päärn ainoastaan yhden suuren, valkean kasan ja siihen hän karkasi niinkuin peto saaliiseensa. Hänen rautainen nyrkkinsä kohosi ja äänettömänä iski hän sen tuohon kokoon. Keppi oli hänen akkunasta sisään hypätessään pudonnut lattialle. Hänellä ei ollut aikaa sen etsimiseen. -- -- -- Työläisen iskujen sattuessa vajosi valkea olento äänettömänä, henki raskaasti rinnassa koristen maahan. -- -- -- Huoneessa vallitsi sitten haudan hiljaisuus, sillä äskeinen huutaja näytti säikähdyksestä jäykistyneen ja käyneen mykäksi. Päärn huomasi tai oikeastaan aavisti Miinan olevan nurkassa, sängyn ääressä. "Älä pelkää, Miina, minä olen", kuiskasi hän nurkkaan päin. "Kuka?" kuului sieltä sortunut ääni. "Etkö sinä minua tunne? Minä olen, Miina, minä!" sopersi ääni kysyjälle vastaan. Samassa koetteli Päärn kädellään pitkin permantoa, kunnes löysi lämpimän ruumiin, josta pari kertaa kuului heikko korina. Kun työläinen tunnusteli tuota lämpöistä, lihavaa olentoa, menivät hänen kätensä uudestaan nyrkkiin ja viha, joka täytti hänen rintansa, kiihotti häntä jälleen. Jättiläisen voimilla nosti hän sen maasta rintansa tasalle ja paiskasi hänet jälleen kuin jauhosäkin lattialle. Sitten koetteli hän jälleen lattiaa, kunnes löysi keppinsä akkunan alta. Nyt alkoi jälleen sataa iskuja -- kiivaita, armottomia iskuja. -- -- -- "Päärn! Päärn!" Tuo huuto tuli kuin ahdistuksen murtamasta rinnasta. Sitten tunsi Päärn, kuinka joku tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa ja kiskoi rajusti temmaten kepin hänen kädestään. "Taivaan isän tähden, Päärn! Oletko menettänyt järkesi?" Päärn ähkyi ja läähätti; hän ei saanut sanaa suustaan. Sitten hänet jälleen valtasi viha, hän aikoi taas karata uhrinsa kimppuun, mutta Miina tarttui koko voimallaan häneen kiinni ja huusi: "Päärn, aijotko ruveta murhamieheksi -- aijotko murhamieheksi!" Sana murhamies näytti hieman vaikuttavan. Hänen kätensä vaipuivat hervottomina alas. Hän antoi vetää itseänsä yhä etäämmälle yhä etäämmälle valkeasta kasasta, kunnes törmäsi Miinan sänkyä vastaan ja jäi istumaan sen reunalle. "Pyhä taivas, mitä nyt tehdään, mitä nyt tehdään?" hätäili vapiseva tyttö. "Herra opman!" lisäsi hän kovemmin, "herra opman, nouskaa ylös!" Kun lattialla lepäävästä olennosta ei kuulunut vähääkään ääntä, kun ei se tehnyt pienintäkään liikettä, tunsi Miina veren jähmettyvän suonissaan ja hän huudahti äärettömän tuskan vallassa: "Päärn, hän on kuollut!" Kesti kauvan ennenkun Päärn toipui sen verran, että huomasi ottaa tulta. Äänettömänä, sinertävän kalpeana katseli hän kynttilän valolla opmannin kasvoja. Ne olivat maassa, toinen poski kovasti vasten tiilikivistä lattiaa. Miina lankesi huokaillen opmannin viereen polvilleen, ravisti häntä, painoi korvansa hänen suunsa kohdalle ja laski kätensä hänen sydämmelleen. "Jumalan kiitos -- sydän lyö!" Hänen ruumiissaan ei myöskään huomattu minkäänlaista vikaa. "Kylmää vettä päähän!" kuiskasi Miina. "Ensin viemme hänet sänkyyn", vastasi Päärn. Hän nosti opmannin maasta, kantoi hänet ruokahuoneen ja salin läpi makuuhuoneeseen ja asetti hänet siellä vuoteelle. Miina kävi edellä ja näytti tulta. Sitten tuotiin kylmää vettä ja valettiin opmannin päätä. Vaikka saattoi olla kahden vaiheella, mistä isännöitsijä Winter oli enemmän kärsinyt, työmiehen iskuista vai alkoholista, niin kesti kauvan ennenkun hän rupesi vähän ymisemään ja suutaan liikuttamaan. Äkkiä avasi hän tulipunaiset, jäykät silmänsä. Sekavasti katseli hän ensin kattoon, sitten pitkin seiniä, kunnes hän vihdoin jäi tuijottamaan ensin Miinaan, vihdoin Päärnuun. Viimeksimainittua hän näytti säikähtävän. "Apuun! apuun!" äänsi hän heikosti kuin olisi rintaa painanut, sitten sulki hän jälleen silmänsä. Ei kestänyt kauvan, ennenkun hänen säännöllinen hengityksensä todisti, että hän oli nukkunut. -- -- -- Miina ja Päärn istuivat vielä hetken hänen vieressään; sitten kun näkivät, että sikeää unta yhä kesti, lähtivät molemmat huoneesta. -- -- -- "Päärn, mitä nyt?" kysyi Miina kyökissä. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, hänen punaisilta huuliltaan oli joka veripisara kadonnut. Päärn vaikeni. "Mitä sinä oikeastaan täältä hait? Mistä sinä tulit, kuinka pääsit sisään? Mikä sinun oli mielessäsi?" "Näithän sinä jo, mitä varten tulin!" vastasi Päärn vihdoin kylmän, jäykän rauhallisena. "Tulin sisään akkunasta ja tarvitsithan sinä minun apuani. Kysy ennemmin, kuinka tuo toinen tänne sisään pääsi." "En minä tiedä!" Päärn otti kynttilän hellan nurkalta, meni ruokahuoneen ovelle ja alkoi tutkia sen lukkoa ja salpaa. Lukossa ei ollut avainta. Salpa roikkui ovipielessä. Nähtävästi olivat sen hennot osat jo ennen vialla, niin että ne vähällä työntämisellä saattoivat murtua. "Miksi et pannut ovea lukkoon?" "Olisin pannut, mutta en löytänyt avainta." "Eikös avain ole aina kyökin puolella?" "On." "Avain on sitten aikaisemmin viety pois ja salpa murrettu. -- -- -- Minä luulen, että tuo tuolla oli ansainnut selkäsaunansa. -- -- -- Joko sinä nukuit, kun hän tuli?" "Olin juuri nukkua." "Noin vaatteissasi?" "Niin. Sinä tiedät, että pelkäsin tätä yötä." "Siihen sulla kylläkin oli syytä. Odota sinä hiiden hirtehinen, siellä! Vahinko, pahuus vieköön, etten sinulle enemmän antanut!" Ja jälleen välähti työmiehen silmissä tuo raivoisa, intohimoinen tuli. Miina painoi ristissä olevat kätensä hänen rintaansa vastaan ja katseli häntä rukoilevin silmin. "Vait, Päärn, vait! Sinä et saa täällä enää tehdä mitään! Sano ennemmin, mihin me nyt molemmat joudumme?" "Sinullahan ei ole mitään pelättävää", vastasi Päärn. "Ethän sinä ole mitään pahaa tehnyt. Minä varmaankin saan selkäsaunan, mutta mitä siitä! Ei se ole ensimmäinen kerta." Miinalle nousi vedet silmiin. "Olitko sinä sitä vailla?" nyyhkytti hän. "Sano, mistä tulit sille päälle, että yöllä tulit tänne ja aloit tuota hakata? Mikä paha henki sinut tänne toi?" Päärn katseli synkästi alas. "Mistä minä tiedän", virkkoi hän vihdoin. "Itse valitit helluntaina, että hän sinua käy ahdistamassa, kun on päissään ja sanoit, että hänellä piti tänään olla suuret juomingit. Noh, tuo pistätti minua ja minä tulin." "Hän voi nyt sinusta tehdä ryövärin ja murhamiehen, ja sinä joudut vihdoin vielä rautoihin!" Siihen ei Päärn osannut mitään sanoa. "Mutta neuvotelkaamme kuitenkin, mitä nyt pitäisi tehdä", sopersi Miina vavisten. "Mitä me huomenna sanomme?" "Sinä tulet pois täältä -- mitä muuta!" vastasi Päärn. "Ehkä hän sinut itsekin ajaa pois." "Mutta sinä?" "Noh minä! Saadaan nähdä, mitä minulle tehdään." "Ehkei hän tuntenutkaan sinua!" huomautti tyttö tarttuen kuin hukkuva olenkorteen. "Mutta kyllä hän sinulta tiedustelee, kuka olin." "Minä sanon, etten tiedä", virkkoi Miina äkkiä. Päärn katseli häntä kiitollisena, mutta pudisti päätään. "Se ei varmaankaan mitään auta", urisi hän. "Jos miehellä vielä vähänkin oli ymmärrystä, niin kyllä hän muistaa, kuka täällä oli, sillä näkihän tuo paholainen minut. Ja jos ei hän muista -- eihän vieras tänne voinut tulla, sinun pitää sittenkin tunnustaa, kuka täällä oli." "Mutta olisihan voinut olla varas." "Eihän ole mitään varastettu." "Mitä siitä, aikoi varastaa, mutta opman yllätti!" Miina oli unohtanut itkunsa, pyyhkinyt silmänsä ja hänen kasvonsa osottivat vain kiihkeätä ja huolellista miettimistä, kuinka pulmasta selviäisivät. Päärnun kohtalo häntä liikutti. "Mutta varas olisi lähtenyt pakoon eikä olisi ehtinyt ruveta isäntää pieksemään", sanoi nuori mies. "Noh, eivätkös varkaat karkaa kiinni! Varkaat voivat tappaakin -- etkö ole sitä kuullut! Olisi voinut tehdä vaikka opmannin ja minut kylmäksi! Ja hänellä olisi voinut olla tovereita ulkona." "Mutta minkätähden sitten olisivat jättäneet sinut eloon ja juosseet pois varastamatta nuppineulaakaan?" kysyi Päärn, ja vasten tahtoaankin täytyi hänen nauraa Miinan tuumille. "No minähän ajoin heidät menemään." "Kauhalla vai?" "Ei, hiilihangolla! Löin heitä hiilihangolla ja huusin kaikin voimin apua." "Kuka sen kuuli?" "Mitä siitä, vaikkei kuullut! Kaikki makasivat. Mutta murhamiehiä rupesi pelottamaan ja he läksivät pakoon." "Noh, saa nähdä, mitä huomenna kuuluu", virkkoi Päärn. "Kyllä hän pian sinulle sanoo, mitä hän muistaa. Sinun täytyy tietysti vielä jäädä tänne, muuten luulisi hän, että sinäkin olet syynalainen. Älä sure minun tähteni! Kyllä minä jaksan puolestani kärsiä. Ja jos ei muusta apua -- niin laittakoot vaikka haagioikeuteen. Mitä joku kymmenkunta lyöntiä miehessä vaikuttaa!" "Mutta ajattele, Päärn?" supatti Miina ja työnsi sulhastaan kylkeen. "Hän ehkei häpeän tähden uskalla kellekään puhuakaan asiasta, eikä meille mitään tehdä! Silloinhan tulisi tiedoksi, että hän yöllä minua ahdisti, repi säpin rikki ja sitten vielä sai työläiseltä selkäänsä. Etkö luule, että kaikki tuota nauraisivat." Tosiaankin -- tuossa puheessa saattoi olla perää! Päärn sen heti huomasi. "Tiedätkö?" kuiskasi hän vastaan. "Jos hän alkaa siitä puhua -- niin anna sinä hänelle niin suuta vasten ja uhkaa puhua toisille. Ehkä rupeaa pelkäämään." "Mutta kunhan hän vain ei kuolisi", huokaili Miina. "Taikka ehkä sairastuu pahasti." "En minä luule", rauhotti Päärn. "Päähän hän sai vain yhden ainoan kepin iskun -- muualle löin kepillä." Päivä alkoi valeta. Taivas oli vielä pilvinen, mutta sade oli tauvonnut. Harmaa valo kuumotti puutarhassa ja tunkeutui kyökin akkunastakin sisään. "Rupea lähtemään, ennenkun päivä nousee", lausui Miina Päärnulle. "Katso, ettei kukaan sinua näe moision läheisyydessä! -- -- -- Menet varmaankin taas puutarhan kautta?" "Niin sieltä pääsen suoraan puistoon", vastasi Päärn. Hän puristi tytön kättä, otti keppinsä lattialta ja kipusi akkunasta ulos. Tyttö katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puutarhan pensaiden väliin. Syvästi huoaten veti Miina akkunan jälleen kiinni. Hän istui itkien jonkun aikaa sänkynsä reunalla, sitten pelko pakotti hänet vapisevin sydämmin katsomaan, kuinka opmannin laita oli. Hän saattoi rauhottua. Kuorsaaminen ilmotti hänelle jo ennakolta, että isäntä ainakin oli elossa. Kun Miina varpaillaan oli hiipinyt sängyn luo, näki hän nousevan auringon valossa hänen rauhallisesti makaavan. Tyttö kiskoi peitteen herran alta ja levitti sen hänen päälleen. Sitten hän lähti kyökkiin takaisin. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua silmän täyttä. -- Isännöitsijä Winterin sikeä uni kesti yhteen mittaan melkein puoleen päivään asti. Miina oli häntä pitkin aamua käynyt ovelta kurkistamassa, mutta aina oli tullut takaisin siinä rauhottavassa tiedossa, että hän makasi. Kun hän jälleen ilmaantui kello kahdentoista aikana, huomasi hän opmannin olevan hereillä ja katselevan kattoon kuin olisi jotakin itselleen selvitellyt. Tytön sydän alkoi kovasti sykkiä. "Jumala itse tietää, mitä nyt tulee!" Jo aikoi kääntyä ovelta takaisin, kun Winter koko lujalla, mutta oihkavalla äänellä häntä pari kertaa huusi. Astuessaan huoneeseen olivat Miinan kasvot kalpeat. Kun hän ei saanut ääntä suustaan, meni hän niin lähelle vuodetta, että Winter saattoi hänet nähdä. Opman silmäili häntä rauhattomasti vilkuvilla katseilla. Hän katseli häntä kiireestä kantapäähän lausumatta mustaa tai valkeaa. Hän oli selällään sängyssä; kun hän tahtoi kääntyä kylelleen, oihkasi hän tuskaisesti, jolloin hän irvisti ja ummisti silmänsä. "Minä olen hyvin kipeä", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Minun pääni on aivan haleta. Kasta liina etikkaan ja pane se pääni ympärille." Tyttö täytti heti käskyn. Hän kastoi pyyhkeen etikkaan ja sitoi sen taitavasti sairaan isännän pakottavaan päähän. "Anna minulle nyt lasi keltaista viinaa", käski opman. "Katso, pullo on varmaankin salin pöydällä." Pian täytti Miina tämänkin toivon. Isäntä joi lasin elähdyttävää juomaa, maiskutti suutaan ja joi sitten vielä toisen ryypyn. Ähkien vajosi hän jälleen vuoteelle. "Eikö herra opman tahdo syödä?" kysyi Miina hiljaa ja nöyrästi. Herra pudisti pahan tuulen näköisenä päätään. "Ei vielä!" Väkevä viina vaikutti lamauttavasti sairaaseen. Hänen silmänsä ummistuivat ja Miina huomasi, että hän uudestaan nukkui. Vasta tunnin perästä heräsi opman taas ja kutsui tyttöä. Hän tahtoi saada syödä jotakin hapanta -- "kurkkua tai silliä etikan ja sipulin kanssa, taikka mitä hyvään oikein hapanta -- -- --." Miina kantoi kaikkea, mitä vain talossa hapanta oli. Herra käski tuoda sängyn ääreen pienen pyöreän pöydän ja söi vuoteessa. Miinan piti syömisen aikana seisoa vieressä. Öisestä tapauksesta ei hän vielä virkkanut sanaakaan. Miinan sydän löi kovasti sitä odottaessaan. Eiköhän herra muistanut siitä mitään? Ehkä luuli hän juovuspäissään unta nähneensä? Voi kuitenkin, jos hän edes puhuisi, jos jotakin pyytäisi! Isäntä pyysi kyllä kohta jotakin, vaan ei puhunut sitä, jota Miina ajatteli; hän tahtoi syötyään saada sikarin. Miina toi. Jälleen laskeutuen tyynyille rupesi hän levollisesti polttamaan. Kun tyttö oli korjannut pöydän, aikoi hän lähteä huoneesta, mutta opman käski hänen jäämään. "No, nyt tulee!" ajatteli Miina ja hänestä tuntui kuin olisi sydän lyönyt kurkussa. "Käykö hän aina sinun luonasi makaamassa?" kysyi opman ja kiinnitti kiiltävät silmänsä erinomaisen kierosti katsellen säikähtyneeseen tyttöön. "Kuka?" "Völlamäen Päärn." Sen nimen kuullessaan tuntui tytöstä kuin olisi lattia hänen allaan liikkunut. Opman siis muisti kaikki. "Ei hän ole minun luonani milloinkaan maannut." "Ei milloinkaan?" "Ei tässä talossa." "Mutta viime yönä?" Miina ei tiennyt, mitä vastata. Pitikö hänen salata, valehdella vai puhua totta? "Ei hän viime yönäkään ollut minun luonani", virkkoi hän vihdoin. Opman katseli häntä kuin haukka. "Valehdellakin osaat", sanoi hän, ja ilkeät rypyt ilmaantuivat hänen suunsa ympärille. "Luuletko, etten tuntenut häntä? Seisoittehan molemmat tässä minun vuoteeni ääressä. Tahdoitte tappaa minut -- te molemmat!" Miina huomasi, että tässä ei olisi salaaminen eikä valehteleminen auttanut, ja päätti puhua kaikki aivan suoraan. "Päärn ei ollut minun luonani makaamassa, mutta hän tuli minulle apuun. Minä en siitä tiennyt mitään. Hän oli ollut puutarhassa piilossa. Kun herra opman pyrki luokseni, niin minä huusin ja hän hyppäsi kyökin akkunasta sisään ja tuli väliin. Päärn on minun sulhaseni." "Kuinka hän tiesi puutarhassa vartioida?" "Minä sanoin hänelle helluntai pyhinä, että opman pyrkii minua ahdistamaan, kun pää on täynnä ja että meillä on lauvantaina juomingit. Hän oli tullut katsomaan, mitä yöllä tapahtuu, ja näki kuinka opman yöllä mursi oven auki." "Mursin auki?" "No, miksi sitä sitten pitäisi sanoa? Olenhan nähnyt, että oven säppi on rikottu." "Sitä en minä ole tehnyt", huusi isäntä pyörittäen uhkamielisesti silmiään. "Minä työnsin ovea ja se avautui. Jospa ei säppi ollut oikein kiinni. Ja tahdoin kyökistä saada kylmää vettä -- minulla oli paha elämä." Miina huomasi, että opman jo oli ehtinyt asiaa miettiä ja tuumia, kuinka pelastaisi kunniansa. Nyt ehkä saattaisi vielä hyvä rohkeus jotakin auttaa. "Herra opmannilla oli huoneessaan kyllä kylmää vettä -- minä panin ennen makaamaan menoani pullon täyteen. Ja oven säppi oli murrettu -- sen tiedän varmasti, sillä ennen se pysyi hyvästi kiinni. Opman on ottanut kyökin avaimenkin pois. Löysin sen opmannin kirjoituspöydältä tänään. -- -- -- Se ei kuuluisi kauniilta, jos puhuisin ihmisille, että opman öisin ahdistaa palvelustyttöään." "Uskaltaisitko valehdella? Eikö moisiossa ole vitsoja?" "Se ei ole valhe!" "No, saammehan nähdä, ketä uskotaan -- sinua vai minua!" huusi isäntä Winter. Kun opman sinisen savupilven varjossa veltolla, kivulloisella äänellä puheli, väijyi hänen katala katseensa yhtä mittaa tytön kalpeita kasvoja, joissa pelko ja säikähdys kuvastuivat. Tuo pelko näytti opmannia miellyttävän. Kiusatakseen tyttöä kuin kalaa ongessa, puhui hän hitaasti pitäen pitkiä väliaikoja, ja kun Miina teki lähtöä, käski hän hänen pysymään paikoillaan. Jokaisessa lauseessaan piili joku uhkaus. "Tuonko saan kiitokseksi siitä, että toimitin isällesi hyvän paikan!" alkoi hän uudestaan. "Siitä hyvästä lasket yöllä akkunasta sisään ryövärin, joka minut aikoo tappaa ja itse olet hänellä vielä apuna! Ihmettelen, että olen vielä hengissäkään! Hän löi minua kurikalla päähän ja kun olin pyörryksissä maassa, niin on hän koko ruumiini rikkonut. En voi kääntyä toiselle kylellenikään -- koko ruumis on kuin tulessa. Luulen, että monta kylkiluutakin on poikki. -- -- -- Tiedätkö, Miina, luulen, ettei Huntaugun Mihkel enää kauvan ole Ristmäen isäntänä. Siitä tulen minä pitämään huolta!" "Eihän isäni ole syypää tähän tapaukseen", vastasi tyttö. "Sinun isäsi on syypää siihen, että hänellä on niin eksynyt tytär. -- -- -- Ja kuka tietää, mitä sinulle ja tuolle ryövärille tehdään?" Winter isäntä nousi suurella vaivalla tyynyiltä puoleksi istumaan, antaakseen sanoilleen suurempaa painoa; hänen silmänsä pyörivät päässä, kun hän äkkiä huusi uhkaavalla äänellä: "Rautoihin joudutte molemmat! Autioon maahan te lähetetään elinajaksi! Niin totisesti kuin olen moision opman -- sen te saatte! Teidän pitää vielä minua oppia tuntemaan!" Kun hän sitten jälleen tuskaisen näköisenä ja ähkien vajosi vuoteelleen, huomasi hän mielihyväkseen, kuinka Miina uhkauksesta oli kuin jäykistynyt. Tytön suu liikkui kuin olisi tahtonut puhua, mutta sanaakaan ei tullut kuuluville. "Ennenkun teidät Siperiaan lähetetään", lisäsi opman tyynemmästi, "annetaan teidän tietysti kujajuoksussa saada viisi- tai kuusisataa lyöntiä ja seista jonkun päivän kaakinpuussa. Sellaisille suurille pahantekijöille kuin te olette annetaan aina tuollainen rangaistus -- se on vanhastaan tietty." "Eikö -- herra opman -- voisi meille -- antaa anteeksi", lausui tyttö värisevin huulin. Opman, joka oli pannut sikarin pois, hieroi peitteen alla käsiään. "Oletko hulluksi tullut! Minä antaisin tappaa itseni ja soisin murhamiehelle anteeksi! Rukoilkaa ennemmin Jumalaa, että hän armahtaisi sielujanne! Sillä voihan tapahtua, että te kuudensadan lyönnin asemesta saatte tuhat; sitten ei teistä jää muuta jälelle kuin kaksi veristä lihamöhkälettä." Tuon uhkauksen lausuttuaan nousivat varmaan opmannille itselleenkin karvat pystyyn. Hän ei siis ihmetellyt, että tyttö oli käynyt aivan puhumattomaksi ja häntä se huvitti. "Herra opman -- voisitte ehkä sentään meille -- antaa armoa", rukoili Miina sydäntä liikuttavalla nöyryydellä; hän oli vähällä laskeutua polvilleen kovan kiusaajansa eteen. "Ei", huusi tämä ankarasti. "Jo huomenna sidotaan teidän kätenne selän taa ja teidät viedään haakenrihteriin; sieltä lähetetään raudoissa vankikyydillä kaupunkiin. -- -- -- Nyt voit mennä! Tunnin perästä tahdon saada puolista." Kun Miina oli mennyt, koetti Winter nousta ylös. Mutta se onnistui hänelle vasta suuren vaivan ja huokailemisen perästä. Hänestä tuntui todellakin kuin olisi ruumiinsa ollut tulessa; selkä oli niin hellä, ettei voinut sormillaan koskea; joka liike tuotti tuskaa. Ja kun hän vihdoin seisoi selkä kumarassa, tuntui kuin olisi hänen päässään ruvennut suhisemaan; koko huone pyöri hänen silmissään ja korvat soivat. Joka askeleella hän voivotti. Hitaasti, askel askeleelta siirtyi hän makuukamarista saliin. Siellä riippui tuo suuri peili nurkassa, jonka edessä hän viime yönä oli niin huolellisesti itseään tutkinut. Nyt hän jälleen asettui sen eteen. Ensisti koetteli hän pääkuortaan. Minkälainen muhku niskassa! Ja kuinka kipeä! Hirmuvärinä puistatti häntä: olihan hän päässyt melkein surman suusta. Kuinka helposti tuollainen isku, kohdatessa paljasta päälakea, olisi voinut viedä ihmiseltä hengen! -- -- -- Kun hän sitten astui lähemmä peiliä tarkemmin tutkimaan muotoansa, täytyi hänen säikähdyksestä ja vihasta melkein huutaa. Hänen silmänsä ympäristö oli tumman sininen; huomenna muuttuu tuo väri viheriäiseksi ja sitten keltaiseksi. Jumalan tähden, niinkuin juoppo, joka oli juossut päänsä seinään ja kapakassa saanut selkäänsä! -- -- -- Vihaisesti pudisti opman nyrkkiään ja ajatteli kauheata murhamiestä. Nyt alkoi hän tutkia ruumista. Pantuaan oven lukkoon, otti hän paidan yltään. Karvaiselta, tumman punaiselta rinnaltaan ei hän löytänyt mitään väkivallan merkkejä. Mutta peilissä nähdäkseen pakottavaa selkäänsä, täytyi hänen kiertää ruumistaan, ja se teki kauhean kipeää. Ja mitä hän vihdoin selässään huomasi. Punaisia, ajettuneita naarmuja pitkin ja poikki ihon ja parissa kohden oli nahka sininen kuin padanpohja. Todellakin niinkuin työläisen, joka tuli moision tallista! Vihan vimma vapisutti taas opmannia. Nyt hän näytti peilille molempia nyrkkejään. "Odota sinä, hirtehinen", näytti hän lausuvan, "kyllä me sinun selkäsi vielä kauniimmaksi maalaamme!" Ähkien hän pani paidan ylleen, otti kaapista pullon ja maiskutti suutaan. Mutta perinpohjainen pään parantaminen alkoi vasta sitten, kun puolinen höyrysi pöydällä. Hän antoi kantaa itselleen pehmeän nojatuolin pöydän ääreen, asettaa tyynyn selän taakse ja jalkojen alle rahin. Lämpimässä aamutakissa hän siinä istui ja koetti syömällä ja juomalla parantaa väkivallan jälkiä. Miinan piti häntä hoidella kuin sairasta ainakin, antaa hänelle soppaa, paistia, täyttää hänen pikarinsa ja kohentaa tyynyä selän takana. Sen ohella tuntui Miinasta kuin olisi hänen pitänyt kiveä pehmittää. Mutta isäntä, joka tämän hyvästi huomasi, ajatteli itsekseen: "Sinä olet minulla kuin silakka vartaassa!" Syötyään tunsi herra Winter huojennusta koko ruumiissaan ja unohti pakottavan selkänsä ja päänsä. Tämän tähden alkoi hän puhua Miinan kanssa melkeinpä lempeällä äänellä. "Sinä rukoilet minulta armoa", alkoi hän. "Niin, jos vain tietäisin, että sinä mielesi parannat ja rupeat ymmärtäväiseksi palvelustytöksi, niin voisi siitä ehkä vielä puhua." -- -- -- "Mitä minun pitäisi tehdä?" kysyi Miina hiljaa. "Minä ehkä sitten helpottaisin sinun rangaistuksesi", puhui opman edelleen, ottamatta huomioon tytön kysymystä, "minä en laittaisi Siperiaan, en panisi sinua juoksemaan ja isäsi voisi jäädä Ristmäen isännäksi. -- -- -- Mutta sinähän olet uppiniskainen." "En, herra opman, minä en ole uppiniskainen! Minä palvelisin herra opmannia uskollisesti ja tekisin kaikki, mitä minulle käsketään." "Soo! Saa nähdä!" "Herra opman antaa siis anteeksi?" "Saamme nähdä, saamme nähdä!" sanoi Winter. "Mutta herra opmannin ei pidä ainoastaan minulle antaa anteeksi -- Päärnun tarvitsisi myös saada anteeksi." "Ohoo -- vai tuolle hirtehiselle armoa!" "Niin! Mitä minä muutoin siitä hyödyn, jos minua yksin armahdetaan?" "Onko hän sinulle sitten niin kallis?" "Onhan hän minun sulhaseni." "Noh, voisithan minuakin vähän hyvänä pitää", virkkoi opman, vilkaisten tyttöön konjakkipullon takaa. "Sitten voisimme jonkun sanan puhua sinun sulhasesikin armahtamisesta." Miina vaikeni. Hänessä alkoi mieletön viha kiehua. Hänen teki mielensä karata kiusaajansa kimppuun ja tuhota hänet. Winter piti tuota äänettömyyttä miettimisenä ja oli tyytyväinen. "Saamme nähdä, saamme nähdä", toisti hän nousten hitaasti ylös ja mennen makuukamariin, sillä hän tunsi jälleen tarvitsevansa lepoa. "Saamme nähdä, kuinka asiat käyvät! Pidä mielessäsi, että olen hyvä mies, mutta ainoastaan sitä kohtaan, joka minua oikein ymmärtää palvella -- -- --." Opman heräsi unesta vasta myöhään illalla. Tyhjä vatsa oli hänet herättänyt. Hän huomasi ruokahuoneessa illallispöydän olevan valmiina. Istuen sinne tunsi hän jo koko lailla vironneensa. Päätä ei pakottanut enää ja selkääkin saattoi jo vapaammin liikuttaa. Hyvä ruokahalu ja vielä suurempi jano oli hänellä asettuessaan pidoista yli jääneiden ruokien ja juomien ääreen. Syötyään alkoi hän salissa polttaa sikaria ja virkistääkseen sairasta selkäänsä hiljakseen kävellä edes takaisin pitkin lattiaa. Vähän väliä joi hän lasin olutta. Kun hän päivällä oli ottanut hyvät unet, vietti hän tällä tavoin aikaansa puoleen yöhön. Tytön oli hän jo vähää ennen laskenut maata. Kello löi juuri kaksitoista, kun opman kerrassaan jäi ajatuksissaan seisomaan keskelle huonetta, katsoi nauraen maahan ja alkoi hieroa leukaansa. Hän näytti tuumaavan jotakin. Sitten astui hän ruokahuoneeseen ja jäi siellä kuuntelemaan kyökin oven taakse. Kyökissä oli kaikki hiljaista. Opman koetteli kädellään lukkoa ja väänsi avainta. Ovi aukesi. "Ahaa!" ajatteli isäntä. Hän astui sisään. "Miina!" huusi hän hiljaa ja lempeästi, lähestyen pimeässä erityistä nurkkaa. Vastausta ei kuulunut. Hän tuli tytön sängyn luo, koetteli sitä kädellään ja kääntyi takaisin. Vuode oli tyhjä. -- Hän haki ruokahuoneesta palavan kynttilän, katseli sillä joka nurkan ja hänen täytyi nyt uskoa, että tyttöä todellakaan ei ollut huoneessa. Hän koetteli ulko-ovea. Se oli lukossa, avain pois ovelta. -- -- -- Ääretön viha väänsi opmannin kasvoja. Hän oli niin suuttunut, että vapisi. -- -- -- Tuohan oli petosta, valhetta, ilmiantamista -- pilkkaa! Häntä pidettiin narrina! -- -- -- Mutta samassa valtasi hänet toinen tunne -- pelko. Hän silmäili pelokkaana ympäri kyökkiä, katsoi akkunaa ja näki, että toinen haka oli auki. Äkkiä pani hän sen kiinni, koetteli vielä ulko-ovea, oliko se todellakin lukossa ja pakeni sitten huoneeseensa. Sanomaton kauhu valtasi hänet. "Ehkä tulee tänä yönä takaisin ja tekee todellakin minut kylmäksi!" ajatteli hän. "Minkätähden oli akkunan haka auki ja minkätähden oli tyttö kadonnut? Se ei merkitse hyvää. Onhan tuon miehen väkivaltainen luonto tunnettu." Ja herra opman joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän vavisten juoksi makuuhuoneeseensa. Mutta sielläkään hän ei kauvemmin saanut rauhaa. Hän rupesi tutkimaan akkunoita joka huoneessa, olivatko ne kiinni ja vihdoin nouti latingissa olevan metsästyspyssynsä konttorista makuuhuoneeseensa. Mennessään sänkyyn jätti hän kynttilän palamaan ja asetti pyssyn niin, että se heti tarpeen vaatiessa olisi ollut käsillä. -- -- -- Unesta ei sinä yönä tullut paljon mitään. Kolme kertaa kävi hän kyökissä katsomassa, oliko Miina takaisin tullut. Ei! Vasta päivän koitteessa vaipui kiusaantunut miesparka tunniksi uneen. Kun hän aamulla astui kyökkiin oli tyttö siellä ahkerassa toimessa. "Missä olit yötä?" "Aittamiehen luona." "Minkätähden?" Liekehtivä puna nousi Miinan poskille. Hän ei vastannut. "Miksi et ollut kotona!" ärjyi opman kauhean vihaisena. "Minä pelkäsin!" Kaksi kovaa lyöntiä sai tyttö vasten suuta, niin että nenästä alkoi veri juosta. -- -- -- Opman pyörähti ympäri ja meni ulos kyökin ovesta. Noin puolen tunnin perästä tuli hän jälleen kotiin ja kutsui tytön huoneeseen. "Lähde paikalla talliin -- vahti jo odottaa! -- -- -- Sinun toverisi viedään kädet sidottuina haakenrihterin luo!" 19. KELLÄ VALTA, SILLÄ OIKEUS. Lähteissään kyökistä oli opman Winter suoraa päätä mennyt "ylös". (Sanalla "ylös" tarkotettiin tavallisesti herrasväen rakennusta.) Hänen käyntinsä oli jo aivan varma ja liikkeet joustavat, sillä selkää, vaikka kyllä vielä hellä, ei enää pakottanut ja kuhmu päässä ei myöskään enää kovin vaivannut. Mutta vaikka tuska olisikin ollut suuri -- niin ei hän olisi sitä näyttänyt moision pihassa, jossa ihmisiä liikkui. Asiahan tuli tietoon syyllisten rankaisemisesta, jos eivät siitä jo itse olleet puhuneet, ja opmannin piti pelastaakseen kunniaansa näyttää, että vaikka hän oli työläiseltä saanut selkäänsä, niin ei kuitenkaan niin paljon, että se antaisi aihetta suurempaan vahingon iloon. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, ettei talonpojalla ollut lähimmäisen rakkautta, jos moision käskynhaltijalle jokin onnettomuus tapahtui. Mutta heti muuttui opmannin terveyden tila, kun hän pääsi paronin kirjoitushuoneeseen. Mies, oli aivan murtunut ruumiin ja sielun puolesta, oli viallinen. Hänellä tuskin enää oli henkeä jälellä ja sekin vähä oli joka hetki menemässä. -- -- -- Hän ei ensinkään erehtynyt, kun luuli täällä löytävänsä myötätuntoisuutta. "Jumalan tähden, Winter, mikä teitä vaivaa?" huudahti vanha saksa heti huomatessaan opmannin armottoman ulkomuodon, hänen sinertävät silmänsä ja käyristyneen vartalonsa. Huolimatta aikaisesta aamuhetkestä olivat isä ja poika kelpo maanviljelijöinä jo ylhäällä ja tutkivat kirjoitushuoneessa jotakin peltokarttaa. Isännöitsijä ojensihe ja astui pari askelta lähemmä, antaakseen herrojen huomata ontumistaan ja virkkoi. "Mikä minua vaivaa, herra paroni? Eivätkös ihmiset ole aivan hukassa! Ei paroni vielä tiedäkään, että toissa yönä olin aivan ryövärien käsissä -- omissa huoneissani ryövärien käsissä!" lisäsi hän painavasti. "Mitä minä kuulen?" "Ei paljon puuttunut, etten jo henkeäni heittänyt! Koko eilisen päivän makasin suurissa tuskissa sängyssä, minun ei käynyt syöntinikään, ja nytkin vielä tuntuu kuin pitäisi siihen paikkaan kaatua. -- -- -- Herrat lupaavat, että nojaudun tuoliin." Paroni Herbert toi omalla kädellään sairaalle tuolin ja tuki häntä käsivarresta, kun hän rupesi istumaan. Onneton kiitti häntä syvästi liikutettuna. Kului joku aika ähkimisessä, ennenkun Winter saattoi ruveta kertomaan kolkkoa tapausta. Hän, opman Winter, oli jo aikoja huomannut, että hänen uuden palvelustyttönsä luona oli käynyt poikia yöllä. Hän ei ollut sitä tahtonut uskoa, sillä hän oli pitänyt Miinaa siveänä tyttönä ja tämä oli tiennyt, ettei hän sellaista kelvottomuutta huoneissaan sallinut. Ei hän ollutkaan ketään tavannut tytön luona, sillä tyttö, kun oli kuullut opmannin yöllä tulevan, oli laskenut pojat ulos ovesta tai akkunasta. Mutta toissa yönä oli hän kuullut, kuinka joku oli kyökin akkunasta kiivennyt sisään. Opman oli vaatinut päästä kyökkiin, mutta ei laskettu. Poika ja tyttö olivat vain pilkallisesti nauraneet. Vielä kerran oli hän vaatinut oven avaamista. Ei tullut mitään! Nyt oli hän olallaan työntänyt ovea, jota heikko salpa oli kiinni pitänyt. Kaikki oli ollut pimeää. "Miina, sinun luonasi on joku poika!" oli opman huutanut. "On kyllä", oli tyttö vastannut häpeämättömän rohkeasti. "Sinä tiedät, etten minä suvaitse poikia huoneissani! Se on suuri synti ja häpeä!" "Kyllä minä sinulle näytän, mikä on synti ja häpeä!" oli sitten miehen äänellä huudettu pimeydestä ja samassa oli hänen päähänsä sattunut hirveä isku, ei hän tiennyt lyötiinkö häntä kivellä vai seipäällä, josta hän heti meni tainnuksiin. Hän oli vain vielä kuullut, kuinka tyttö oli sanonut: "Anna hänelle hyvästi, Päärn!" sitten oli hän mennyt tiedottomaksi. -- -- -- "Sehän on kuulumatonta!" huusi vanhempi paroni silmiään pyörittäen. Herbertkin pudisti totisena päätään. Kun hän seuraavana aamuna oli toipunut -- kertoi opman edelleen -- oli hän löytänyt itsensä sängystä -- koko ruumis kuin nyletty ja survottu. He olivat varmaankin häntä maassa jalkoineen tallanneet ja haloilla rusikoineet, sillä koko hänen selkänsä oli musta ja ajettunut. Eivätkö herrat tahtoneet nähdä hänen selkäänsä? Eivät tahtoneet -- uskoivat muutenkin. "Ja tuota hirveätä tapausta tulette nyt vasta ilmoittamaan?" huusi vanha paroni vihasta kiihtyneenä. "Olin, niinkuin sanoin, eilen koko päivän sängyssä", vastasi Winter. "Mikä Päärn se oli?" "Kuka muu kuin Vôllamäen!" "Uudentuvan päiväläinen?" "Se sama!" "Oo, tuon murhamiehen minä tunnen!" huusi vanha paroni. "Ei ole ensimmäinen kerta, kun se mies tappelee." Ja hän selitti pojalle, mitä hän jo ennen tiesi Päärnun väkivaltaisista töistä. Herbert huomasi, että heillä oli oikean ryöväripäällikön kanssa tekemistä. "Häntä pitää nyt kerran oikein tuntuvasti opettaa", lausui vanha paroni. "Hän näkyy olevan parantumaton." -- -- -- "Herbert, ole niin hyvä ja kirjoita kanne haagioikeuteen! Vaadi molemmille kovinta rangaistusta!" "Molemmille?" kysyi nuori paroni. "Lähetämmekö tytönkin oikeuteen?" "Miksi emme?" "Heillehän siellä annetaan ruumiinrangaistusta -- ehkä tytön voisi siitä vapauttaa?" huomautti Herbert äänellä, josta kuului tyyntä vastustusta. "Jälleen uutta!" nauroi vanha paroni. "Tahdotko väkisin antaa ihmisten joutua hukkaan? Sinuunkin näkyy tuo uudenaikainen hentomielisyys vaikuttaneen -- sehän on nyt muodissa -- mutta siihen eivät moision isännät taivu." "Tytön asian voisi moision poliisikin suorittaa", ehdotti vanhan paronin ihmeeksi itse rikoksen kallis uhri. "Kun hän on minun palvelijani ja nainen, niin annan hänelle puolen syytä anteeksi, jos herrat paronit suostuvat." Päätettiin, että Miina oli rangaistava moisiossa, mutta Päärn haagioikeudessa. Tytölle annettavat lyönnit määrättiin nuoren paronin pyynnöstä ainoastaan kahdeksaksitoista. Herbert ei sittenkään vielä ollut oikein tyytyväinen tytön rangaistukseen, mutta kun hän ajatteli rikoksen suuruutta -- Miinahan oli muiden muassa poikia yllyttänyt lyömään -- niin hän vihdoin rauhotti itseänsä. "Sellaista julkeutta ei Juliettekaan voisi jättää rankaisematta", hän ehkä ajatteli. Nyt hän isän käskystä kirjoitti Päärnun rikoksesta kannekirjan haagioikeuteen; opman moision poliisina ja päällekantajana pani myös nimensä alle. Kunnan vanhimman piti kirjan ja miehen kanssa seuraavana aamuna varhain lähteä haagioikeuteen. Nyt oli asia toimitettu ja herra Winter kannekirja ja tytön pieksättämislupa kädessä lähti ontuen menemään. Mutta moision pihassa oli hän jälleen suora ja terve mies. -- -- -- Voi, teitä viisaat ja oikeat tuomarit tuolla "ylhäällä"! Teille ei kummallekaan tullut mieleen tutkia asiaa syytettyjenkin puolelta. Heidän syyllisyytensähän jo siitä selvisi, että heidän päällensä kannettiin! Talonpoika on aina syyllinen ja moision isäntä oikeassa. Sentähden ei huomenna haagituomarikaan kysy mitään syytteenalaiselta -- moision herran kirjeessä selitetään kaikki. Jos syytteenalaiset kertoisivat asian toisella tavalla kuin kirjeessä on, niin he valehtelisivat, nuo kurjat! -- -- -- Keväinen aamu oli ihmeen kaunis. Kastepisarat kimmelsivät vaalean viheriällä nurmella, aurinko levitti kultaista loistoaan yli maan ja metsän ja linnut lauloivat kilvassa. Siintävä ilma henki rauhaa, iloa ja viehätystä; kaikki tuntui riemuitsevan. Tänä kauniina aamuna annettiin moision tallissa syyttömälle ihmiselle verinen selkäsauna. Pian alkoivat vitsat vinkua, sydäntä särkevät hätähuudot häiritsivät kukoistavan luonnon pyhää rauhaa ja punainen, kuuma veri sai oikeudenjakajan mielen tyydytetyksi. Sillä Winter isäntä itse on rangaistusta katsomassa ja lyöntejä lukemassa. -- Tallissa ovat penkki ja vitsakimppu valmiina. Penkin vieressä on vanha pytty, jossa sakeaa sekaista vettä. Vanha, tuskaisen näköinen, tukeva vahti odottaa kärsimättömänä, että tyttö lopettaisi itkunsa ja heittäytyisi penkille. Hän ottaa vitsat käteen ja koettelee niitä ilmassa heiluttaen. Winter isäntä nojautuu tallin ovipieleen ja hänkin odottaa kiiltävin silmin, ilkeä piirre suun ympärillä. "Anna kuivalta -- sitten suolavettä päälle", urisee hän vahtimiehelle. "Joutuin penkille!" karjuu hän kääntyen tytön puoleen. Vahti tarttuu tyttöön, heittää hänet penkille ja paljastaa hänet. Armottomat lyönnit tekevät valkean ihon pian tummaksi ja yhä tummemmaksi, kunnes se käy hikiseksi ja kuumaksi ja vihdoin veriseksi. Ja joka lyönnin perästä kuuluu vapisevasta ruumiista sydäntä viiltävä kiljahdus, jota kuullessaan linnut vaikenevat säikähdyksestä ja lähtevät pyristen lentoon. -- -- -- Opman lukee lyönnit. Niitä piti olla kahdeksantoista. Mutta kahdeksantoista on jo täysi, vaan opman ei huuda, että riittää. Rangaistuksen alainen itse ei tiedä, kuinka monta lyöntiä hänen pitää saada, vahti ei tiedä, kuinka paljon hänen pitää antaa -- mutta opman seisoo ja vaikenee -- vaikenee yhä vielä, kunnes kahdeksastatoista on tullut kolmekymmentä. Vähän enemmän ei ole vahingoksi. Ihmisethän ovat niin hukassa. "Kyllä!" huutaa hän vihdoin, ei helpotuksesta huoahtaen, vaan kärsimättömästi. "Jää penkille paikoillesi!" karjuu hän tuskissaan kiemurtavalle tytölle. Vahti tietää, mitä hänen nyt pitää tehdä. "Verinen iho on valettava, ettei liha mene hukkaan", niinkuin kansan pilkallinen sananlasku kuuluu. Hän ottaa rätin pytyn päältä ja heittää veden tytön veriseen selkään. Hurja huuto kuuluu tytön suusta; hän karkaa ylös penkiltä, niinkuin olisi hänen koko ruumiinsa tulessa. -- -- -- Vesi, jolla hänen haavojaan pestiin, oli silakan suolavettä. -- -- -- Herra paroni ja opman tiesivät, mikä oli talonpojan iholle terveellistä. -- Ei kukaan ollut huomannut, että tuo huvittava näytelmä oli vielä yhden henkilön puoleensa vetänyt. Tallin toisesta ovesta oli kupias hiipinyt sisään, jäänyt soimen taakse seisomaan ja ilkkuvin katsein tarkastanut vahdin työtä loppuun asti. "Tuossa nyt on se ylpeä, nenäkäs tyttö, joka minut rohkeni luotaan karkottaa!" ajatteli hän silmät kiiluvina ja suu irvessä. Hän tahtoi sen huutaa niin kovalla äänellä, että tyttö sen olisi kuullut, mutta pelkäsi opmannia. Kohta, kun opman katosi tallin ovelta, astui hän käännellen ja väännellen itseään piilopaikastaan esille ja jäi seisomaan nyyhkivän tytön eteen, joka vavisten järjesti vaatteitaan. "Neiti sai kaiketi ensimmäisen kerran tallissa opetusta", alkoi Prits hävyttömästi pilkaten. Tyttö ei katsokaan häneen. "Kyllä oli kamala ulvominen! Minunkin kävi mieleni pahaksi. Mutta mikä sinun kasvoissasi on? Kuka sinua tuohon on raapinut?" Miinan poski oli opmannin lyönnistä turvonnut, hänen toinen silmänsä punainen kuin paise. "Katso", pilkkaa armoton mies edelleen, "jos olisit tullut kupiaan rouvaksi, niin et olisi tuollaiseen häpeään joutunut. Nyt olisit kunnioitettava vaimo, johon kukaan ei uskaltaisi koskea." Miina kääntää hänelle sanaa lausumatta selkänsä ja tekee lähtöä. Mutta tuo korska äänettömyys kiihdyttää ilkeää ihmistä. Hän puristaa raa'asti tytön veristä ihoa ja kysyy: "Ottiko kipeää? Puhu toki!" Nyt kääntyy Miina ja sylkäsee häntä suoraan silmiin. Ilkeä kirous kuuluu kupiaan hammasten välistä, hänen nyrkkinsä kohoaa lyödäkseen, mutta vanha vahti, joka tuon kaiken on nähnyt, astuu kiireesti väliin. "Jätä tyttö rauhaan", hän urisee. "Eikö hän jo ole saanut osaansa, vai mitä?" "Mitä se sinuun kuuluu?" huutaa kupias. "Mitä sinä tytöstä tahdot?" vastaa pahan näköinen ukko, jolla kuitenkin vielä on oikeudentuntoa sydämmessä. "Onko tuo nyt miehen työtä, ruveta rangaistua ihmistä vielä pilkkaamaan?" Ja antaen Miinan edellään astua, lähtee hän tallista, mutta Prits seuraa kiroillen hiukan matkaa perässä. Sitten nähtyään vanhan paronin seisovan moision pihassa, kääntyy hän äkkiä syrjään. Tiellä opmannin asuntoon päin tulee palvelustyttö Mai Miinaa vastaan. Tämä ei tahdo häntä ensin tunteakaan. Miinan kasvot ovat opmannin lyönnistä ja itkusta aivan turvonneet. "Miina!" huutaa Mai vihdoin säikähtäen. Miina tarttuu hänen käteensä ja vetää hänet mukanaan. Hän on löytänyt ihmisen, jolle saattaa valittaa hätäänsä. He menevät moision puistoon, istuvat suuren lehmuksen alle penkille ja Miina kertoo tytölle onnettomuutensa. Mai kuunteli ristissä käsin. Hänen kauniit siniset silmänsä, valkeat raittiit kasvonsa katselevat myötätuntoisina itkevää kertojaa. "Tiedätkö", virkkoi hän vihdoin, "tuon kerron Tohverille ja tämä puhuu kouluneidille. Hän on hyvin armas saksa. Kyllä sitten kouluneiti ottaa nuoren herran tilille! Nuori herra on hänen peräänsä kuin hullu. -- -- -- Se kyllä ei enää sinua auta", lisäsi hän, "mutta opman otetaan lujille. Mokomakin, hävytön valehtelija!" "Minusta ei ole väliä", nyyhkyttää Miina. "Mutta Jumala tietää, mitä Päärnulle tehdään! Opman sanoi, että hän kädet sidottuna viedään haagioikeuteen, siellä pannaan rautoihin ja piestään kujajuoksussa. Ja sitten laitetaan elinkaudeksi autioon maahan!" "Milloin hän sinne viedään?" "Hän varmaankin jo on viety", vastasi Miina, joka ei tiedä, että Päärn vasta huomen aamuna sinne viedään. Mai koettaa lohduttaa onnetonta. "Onko sitä kuultu, että ihmistä, joka ei ole ketään tappanut eikä kenenkään huonetta polttanut, lähetetään autioon maahan! Opman on varmaankin sanonut sen vain pelottaakseen sinua." -- -- -- Silloin Miinakin onnekseen muistaa, että opman hänetkin oli uhannut laittaa haagioikeuteen ja Siperiaan, vaikka häntä nyt vain moision tallissa rangaistiin. Tuo häntä vähän rauhottaa Päärnun kohtaloa ajatellessaan. Tytöt eroavat pian, sillä Mai pelkää rouvan häntä odottavan. "Et suinkaan sinä tuollaisen luo enää jää?" kysyy hän vielä Miinalta. Tämä pudistaa kiivaasti päätään. "En, suoraan menen kylään, -- pankoon pahakseen tai ei", vastaa hän. "Isä tulkoon noutamaan kirstuni." "Vahinko, ettei kouluneiti ole tänään kotona", valitti Mai. "Läksi Ada neidin kanssa eilen kaupunkiin. Mutta kohta, kun hän illalla tulee, laitan Tohverin hänen luokseen. Jos Päärnkin vielä on vaarassa, niin saa ehkä avun." Mai kiirehti päärakennusta kohti, mutta Miina astui hitaasti ja vaivaloisesti liikkuen, puiston läpi. Siitä joutuu hän kylään päin vievälle tielle. Hänellä on tuskin neljä virstaa käytävänä, mutta hän on melkein pari tuntia tiellä ja kun hän vihdoin pääsee Ristmäelle, on hän niin väsynyt, että tuskin jaksaa nostaa jalkaansa yli kynnyksen. Itkien heittäytyy hän säikähtyneen äidin syliin ja huutaa: "Teidän uusi talonne on kallis. Vertakin siitä vaaditaan. Minä tein, mitä voin. Anna minun nyt vähän levätä!" -- -- -- Seuraavan päivän iltana on Uudentuvan mökissä jälleen suuri selän voiteleminen. Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle ei ole leikintekoa, se kaataa tukevammatkin miehet kuin Völlamäen Päärn pariksi päiväksi vuoteelle. Sidotuin käsin, niinkuin joku ryöväri tai murhamies -- niin oli opmannin kova käsky -- vietiin hän kunnan vanhimman saattamana haagioikeuteen, siellä täytyi hänen kuulla itseään haukuttavan häpeämättömäksi valehtelijaksi ja kurjaksi tappelijaksi ja sitten vastaanpanematta penkillä kärsiä armoton rangaistus. Nyt voiteli hellä äiti jälleen veriseksi lyötyä selkää väkevällä viinalla ja sekaan tippuvilla kyyneleillään ja antoi pojalle hyviä neuvoja, kuinka ihmisen pitää moision herroja vastaan aina olla alamainen ja varovainen, jos ei tahdo menettää terveyttään ja elämäänsä. "Muista isääsi, poikani, muista isääsi!" Mutta muistiko hän? 20. UUTTA LAKIA TUTKITAAN EDELLEEN. Uudentuvan Jyri tapasi pyhäpäivänä, 25:nä toukokuuta Juurun kirkolla jälleen sukulaisensa, Mahtran kunnan vanhimman ja taas kääntyi puhe uuteen lakiin. Sepän Antsilla oli Jyrille paljonkin puhumista. Hänellä oli jälleen ollut Mahtran opmannin kanssa asiasta sananvaihto ja kaupungissa oli hän myöskin käynyt kysymässä neuvoa tutulta kauppamieheltä, joka oli saanut opetusta kolmessa kielessä. "Läksin pyhien jälestä moisioon opmannilta ohria vaihtamaan", kertoi Ants Jyrille kirkkopihassa hauskan päärynäpuun alla. "Vein hänelle suuria ohria ja otin häneltä maaohria sijaan." Olemme juuri asiaa toimittamassa, kun opman samassa virkkaa: "Kuule Ants! Minkätähden sinä helluntaipyhinä kirkkoherralle väärin selitit uutta lakia?" "Kuinka minä väärin selitin?" "Noh, sinä olit sanonut, että sen, jolla on yhdeksän tiinaa peltomaata, tulee tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää eikä muita päiviä ole yhtään. Sitä juttua puhutaan nyt koko maakunnassa." Minä vastasin: "En minä kirkkoherralle mitään selittänyt -- kävin itse kirkkoherralta selitystä pyytämässä, ja kirkkoherra sanoi mitä lakikirjan 127 pykälässä asiasta puhutaan." "Ants, Ants", vastaa opman minulle, "älä rupea omaa nahkaasi kauppaamaan! On niitä voimakkaimpiakin miehiä kuin sinä. Kirkkoherra on sanonut, että sinä olit lakia niin selittänyt, ettei aputöitä enää olisi; tiedätkö Ants, jos nyt lähdet oikeuteen, niin uppoat kuin veteen! Niin sanoi Paunkylän herra. Tiedäthän itsekin, että Paunkylän herra nyt Triigin virkaa hoitaa haagituomarina. Kyllä hän tietää, mitä sinulle tekee." "Huomasin kyllä, että hän minua rupesi pelottelemaan", puhui Ants Tertsius edelleen, "mutta olenko minä sitten niin arka mies, että heti häntä jalkain välissä vannon? -- -- Jo seuraavana päivänä läksin kaupunkiin. Lakikirja tietysti mukana. Luulin että sieltä jostain saisin venäjänkielisen kirjan, mutta en mistään." "Mistä sinä sitä kävit kysymässä?" "Maa-oikeudesta. Ei laskettu puheillekaan! Kaikki oikeusherrat ovat moision isäntiä -- tekevät, mitä tahtovat. Yksi ärjyi: 'Sinä oinas, ethän osaa valtakunnan kieltä lukeakaan, mitä sinä venäjänkielisellä kirjalla teet?' -- -- -- Läksin sitten lainauskassan palvelijalta neuvoa kysymään. Se oli myös vähän ylpeä herra. Vastasi ottavansa vain moision isäntiä puheilleen. -- -- -- Eipä ollut sitten muuta kuin läksin omakielisine kirjoineni kauppiaan luo." "No, mitä hän sanoi?" Ants pudisti katkerasti päätään. "Ei juuri mitään! Tuo mies teki niinkuin olisin pyytänyt häntä varastamaan tai varkautta suojelemaan. -- -- -- Otan lakikirjan esille ja pyydän, että hän minulle selittäisi, mitä 127 pykälässä orjuudesta sanotaan. Hän vastaa: "Vie pois! En minä tahdo loppuijälläni rautoja kantaa! En minä tohdi sinulle puhua yhtään sanaa!" "No noh, tämähän on keisarin laki, miksi ei siitä siis tohdi puhua?" "Jumalan tähden, ei sanaakaan! Suworowhan on kovasti kieltänyt, että jos koulunkäynyt mies sitä kirjaa kansalle alkaa selittää, niin hän saa olla raudoissa elinikänsä. Älä sinä koeta ketään saada itsellesi selittämään tuota kirjaa".[13] "Ja silleen asia sitten jäikin?" kysyi Jyri. "No niin! Tulin kaupungista niine hyvineni takaisin." "Eikös ole paholainen irti!" sadatteli Uudentuvan perheenmies pettyneen näköisenä. "Laki on, mutta selitystä ei saa miltään puolelta! Juuri kuin olisi joku salainen asia!" "Niin, niin", heilutti Ants päätään. "Saksojen käsi on raskas." "No, mikä sitten nyt neuvoksi? Mitä Mahtran miehet ajattelevat?" "Minut on kutsuttu maanantaiksi moisioon -- herra on siellä", vastasi Sepän isäntä. "Saa nähdä, mitä hän sanoo. Miehet tahtovat vaatia uusia kontrahteja ja nyt ennen kaikkea päästä vapaaksi sonnanvedosta. Tulevat varmaankin tänä iltana minun luokseni jälleen ja tahtovat neuvotella." Uudentuvan perheenmies katseli miettien maahan. "Tiedätkö Ants", virkkoi hän sitten päätään nostaen. "Ota minut mukaasi vankkureillesi ja vie Mahtraan! Minä tahtoisin kaikin mokomin saada tietää, mitä teidän saksa huomenna sanoo. Huominen päivä menee kyllä taas hukkaan, mutta tuollaisessa säkissä eläminen ei myöskään ole mitään kehuttavaa!" "Mielelläni", vastasi Sepän isäntä. "Vankkureissa on kyllä tilaa -- olen vain nuoremman pojan kanssa kirkossa." Jyri antoi äitinsä yksin ajaa hevosella kotiin ja lähti Antsin kanssa Mahtraan. Huomenna aikoi hän sieltä jalkaisin palata kotiin. Illalla tuli kunnan vanhimman luo hyvä joukko isäntiä koolle. Sekä heidän muotonsa että puheensa ilmaisivat jotakin synkkää ja kovaa uhkamielisyyttä. He kaikki olivat kauvan mietittyään itsekseen päättäneet torjua luonnostaan lihaan ja vereen juurtunutta orjallista pelkoa, ja astua saksojen kanssa mies miestä vastaan taistelemaan oikeuksiensa puolesta -- itsepäisesti, järkähtämättömästi. Ja tuon rohkeutensa, lujuutensa ja kovuutensa perustivat he siihen tietoon, että laki on heidän puolellaan. Ei kukaan, ei saksakaan ollut selittänyt, että se olisi heitä vastaan, ja kun ei se ollut heitä vastaan, täytyi sen olla heidän puolellaan. Mutta kaikkia vastustivat saksat, vai soisivat he milloinkaan talonpojille hyvää! Ei mitään uutta itse lakiin nähden neuvottelussa tuotu kuuluville. Varmasti päätettiin, että kaikki vastustaisivat sonnanvetoa. Osottaakseen tuntuvammin tuota vastustusta moision isännille, aikoivat kaikki huomenna yhdessä kunnan miehen kanssa lähteä isännän puheille. Mutta vanha arkuus palasi jälleen yön aikana, sillä kun Sepän Ants huomen aamuna teki lähtöä, seurasi häntä ainoastaan seitsemän isäntää. Kiihkeänä jäi Uudentuvan Jyri odottamaan heidän takaisintuloaan. -- Konstantin von Helffreich, Mahtran ja Piiumetsän herra, otti ainoastaan kunnan vanhimman puheilleen, kun hän vain tätä yksin oli kutsunutkin; toiset miehet jäivät moision pihaan odottamaan, mitä sanomia Ants heille toisi. Vähällä oli, etteivät hekin sisälle pyrkineet. Sepän isäntä tapasi kirjoitushuoneessa moision herran ja opman Rosenbergin. Herra von Helffreichille näytti aika olevan kallis, sillä hän ryhtyi heti asiaan ja koetti mahdollisimman lyhyesti ja kiireellisesti selittää ajatuksiaan. "Opman on sanonut minulle, että perheenmiehet ovat vaatineet uusia kontrahteja", alkoi hän. "Mitä uusia kontrahteja te vaaditte? Niitä voitte vasta sitten saada, kun maat ovat mitatut ja arvioidut." -- -- -- Kunnan mies koetti saada sananvuoroa, mutta herra ei antanut. "Vait, nyt puhun minä!" lausui hän kulmiaan rypistäen. "Sinä, Ants, olet joka paikassa selittänyt, ettei aputöitä enää ole, ja olet saanut toisetkin sitä uskomaan. Johan kerran olette vastaankin panneet ja jättäneet aputyöt tekemättä. Onneksi maksoitte päivät jälleen takaisin, sillä suuri erehdys on se, mitä sinä itse uskot ja toisille opetat. Kaikki orjuus jää vielä ennalleen, kunnes maat ovat mitatut. -- -- --" "Mutta onhan ilmotettu, kunnioitettava herra, että uusi laki jo on voimassa, eikä siinä enää ole aputekoja", rohkeni Ants sittenkin väittää. "Ei ole ihme, jos toiset miehet ovat tyhmiä tomppeleita", vastasi moision isäntä, "mutta että sinä, Ants, joka osaat lukea ja tahdot olla kunnan vanhin, olet yhtä tuhma ja vielä rupeat toisten kiihottajaksi, sitä en olisi uskonut! Tänäkin päivänä olet joukon miehiä tuonut mukanasi. Sinä tietysti heitä kiihotit. Mitä he tuolla pihassa oikeastaan tahtovat?" "En minä ole heitä kiihottanut, kunnioitettava herra, he kaikki tulivat itse", vastasi Sepän Ants. "Ja mitä he tahtovat? Eikös herrat kysyisi heiltä itseltään!" "Minulla ei ole aikaa -- pitää heti lähteä", vastasi herra von Helffreich, raputtaen kärsimättömästi sormillaan pöytää. "Sano sinä minulle, mitä heillä jälleen tänä päivänä on mielessä -- ovatko ainoastaan uudet kontrahdit, vai vielä jotakin muuta?" "Tahtovat saada huojennusta sonnanvedosta", vastasi Ants, "ja tietysti uusia kontrahteja myöskin." "Ja sinä itse? Mitä sinä toivoisit?" "Minä! Noh, eivät helpotukset minullekaan pahaa tekisi." Moision herra nousi ylös ja astui Antsin eteen. "Huomaa nyt, mitä minä sinulle sanon ja sano sinä se toisillekin. Kaikki orjuus jää Mahtran moisiossa entiselleen, kunnes teille annetaan käsky, että tulette uusia kontrahteja tekemään. Teidän ei varmaankaan tarvitse kauvan odottaa, sillä toivon, että meidän maat jo Jaakonpäiväksi tulevat mitatuiksi. -- -- -- Jos teillä vielä muuta on sanomista niin puhukaa opmannille; minun pitää lähteä." Hän kääntyi Rosenbergin puoleen puhuen saksaa; tämä kiirehti ovesta ulos ja huusi ajajaa, joka pihassa jalotteli hevosia. Sitten ajettiin vaunut rappusten eteen. Hän ei ottanut enää huomioonsa kunnan vanhinta, eikä ulkona lakittomin päin seisovia miehiä. Kiireesti astui hän vaunuihin, antoi isännöitsijälle vielä joitakin määräyksiä ja ajoi pois. Sepän Ants oli sillä välin tullut miesten joukkoon ja opman lähti takaisin huoneeseen. "Aina sama asia -- tee niin tai näin", lausui Ants perheenmiehille. "Ei tahdota tietääkään uusista kontrahdeista; orjuus jää yhä orjuudeksi." "Mitä hän sanoi sonnanvedosta?" kysyi Arusepän isäntä. "Meidän pitää ajaa, mitä muuta!" "Rahan edestä vai?" "Vai rahan edestä!" nauroi Ants katkerasti. "Jos kivet moision pihassa olisivat rahoja, niin silloin ehkä annettaisi. Aputeot jäävät aputeoiksi, sonnanveto sonnanvedoksi. Se oli hänen viimeinen sanansa, jonka minun piti teille ilmottaa." "Se on vasten lakia!" huusi Tillin Otto kiivaasti. "Me emme luovu oikeudestamme, jonka keisari on meille antanut!" "Ennemmin luovun paikastani ja kuolen nälkään", selitti Adran Hindrek. "Ja minä! Ja minä!" lisättiin siihen, sillä Hindrek oli puhunut kuin kaikkein puolesta. "Mene sinä, Ants, sisälle ja sano opmannille, että me emme tule sontaa ajamaan", ehdotti Pärtlen isäntä. "Niin mene!" käskivät toisetkin. "Vaikka pää menisi, niin tahdomme saada oikeutta!" Uhkamielinen lujuus kaikui miesten sanoissa ja tuo lujuus ilmeni myös heidän vakavissa, rohkeissa kasvoissaan. "Eikö kukaan teistä tahdo lähteä sonnanajoon?" kysyi kunnan vanhin, jota nähtävästi miesten päättäväisyys miellytti, mutta joka varovaisuudesta tahtoi saada tietää, oliko heidän päätöksensä yksimielinen. Kaikki vakuuttivat vielä yhdestä suusta, etteivät mene sonnanajoon. Nyt lähti Ants Tertsius sisälle opmannin luo. Isännöitsijä Rosenberg, keski-ikäinen, suurikasvuinen, punottava mies, istui pöydän takana ja sulki kirjoja, joita herra siellä ollessaan oli katsonut ja jättänyt pöydälle levälleen. "Noh, mitä vielä?" hän kysyi kääntämättä katsettaan tulijaan. "Miehet käskevät sanomaan, että he ennen luopuvat tuloistaan ja kuolevat nälkään kuin vasten oikeutta tulevat ajamaan moision sontaa", vastasi kunnan vanhin. "Ovatko tulleet hulluiksi? Etkö sanonut heille, mitä herra juuri puhui?" "Sanoin kyllä." "Ja tahtovat sittenkin tehdä lakon sonnanvedosta." "Niin." Opman kiirehti ovesta ulos. "Miehet, tulkaa tänne!" Hitaasti alkoivat miehet puutarhan puolelta lähestyä päärakennusta. Opman saattoi jo heidän kasvoistaan huomata, ettei Sepän Ants ollut liiotellut, he olivat kaikki synkän, vihaisen totisia. "Tuletteko sonnanajoon, vai ei?" karjui opman ovelta. "Emme tule!" vastasi jokainen. Isännöitsijä kääntyi ja meni takaisin huoneeseen, kutsuen kunnan vanhimman jälleen puheilleen. "Tuo on kaikki sinun, pahuuksen työtäsi!" huusi hän Antsille. "Sinä olet heitä uskotellut, ettei aputöitä enää ole ja nyt näet, mitä hedelmiä sinun kiihotuksesi tuottaa! -- -- -- Seiso siellä ja odota!" Itse alkoi hän pöydän takana kiireesti kirjoittaa. Kirjoitti suurilla kirjaimilla saksankielisen kirjeen täyteen, käänsi kokoon, pani kirjeen koteloon ja lakalla sinetillä kiinni. Vihdoin osote päälle. "Mene ja vie tuo kirje huomenna haakenrihterille", sanoi hän kunnan vanhimmalle. Antsin valtasi salainen pelko. Siinä oli varmaankin kanne häntä vastaan, että hän toisille oli lakia selittänyt! Ja nyt hän myös muistaa opmannin uhkauksen: "Jos nyt lähdet oikeuteen, niin hukut kuin veteen." "En minä lähde", vastaa hän estellen, "laittakaa minun työläiseni, hän kyllä osaa käydä!" "Vait! Sinä lähdet itse!" ärjyi opman. "Mutta et ainoastaan sinä, nuo seitsemän perheenmiestä, jotka eivät tahdo ajaa sontaa, lähtevät myös; anna heille heti käsky!" Ants koettaa pyytää sovintoa. "Opman herra kirjoitti varmaan tuon uuden lain tähden haagituomarille? Se ei olisi ollut tarpeellista, sillä jos minä ensin teen kaikki vanhat työt, niin nuo toisetkin tekevät! Ja jos herra opman pyyttää oikeuteen kaikki tuolla ulkona olevat miehet, niin olisi parempi, että kysyttäisiin kaikilta Mahtran miehiltä, tahtovatko ajaa sontaa, vai ei. Jos ei kukaan tahdo, niin pitää kaikki pyyttää oikeuteen." Opman ajattelee tuota ehdotusta ja huomaa sen järkeväksi. Niin todellakin: pitää ensin saada tietää, mitä toiset perheenmiehet arvelevat; vastaanpanijat voivat sitten kaikki yhdessä mennä oikeuteen. "No hyvä", sanoo hän kääntyen Antsin puoleen heittäen kannekirjan jälleen pöydälle, "tiedusta siis kaikilta tarkasti, mitä sonnanvedosta ovat päättäneet, ja tule sitten ilmoittamaan minulle tai laita sana työläiselläsi!" Nyt lähti Ants Tertsius Mahtran opmannin luota. "Teidät käskettiin huomenna haagioikeuteen", virkkoi kunnan vanhin ulkona miehille, "mutta minä pyysin, että pitäisi ensin kysyä toistenkin perheenmiesten mieltä, sitten voivat kaikki yhdessä mennä oikeuteen. Niin päätettiin. Saa nähdä, mitä toiset arvelevat." Antsille tuli opmannin käskyyn nähden pieni erehdys, josta oli paha seuraus. Rosenberg oli vaatinut, että kunnan vanhimman piti jo tänään tai huomenna tuoda tietoja asiasta, jotta jo huomenna 27 p. toukokuuta olisivat voineet mennä haagioikeuteen. Mutta Ants arveli, ettei opman enää tarkottanut huomista päivää, vaan odottaa ensin tietoja ja määrää uuden oikeuteen menopäivän. Mutta sittenkin aikoi Ants huolellisena ja tunnollisena kunnan vanhimpana heti täyttää opmannin käskyn; vaan kotiin tullessaan sai hän kuulla, että hänen paras lehmänsä oli laitumella tullut sairaaksi. Siinä parannuspuuhassa kului häneltä niin aika, ettei enää voinut toisia miehiä lähteä tutkimaan. Niin tapahtui, että opman, joka kantajana tahtoi itsekin olla läsnä oikeudessa, seuraavana aamuna ilman kunnan vanhimman tietoja ajoi haagioikeuteen. Tietysti ei hän siellä tavannut kunnan vanhinta eikä muitakaan perheenmiehiä ja suuttuneena palasi hän sieltä takaisin. Sekä hän että haagituomari pitivät tuota poisjäämistä, sekä kunnan vanhimman, että toisten miesten ilkimielisenä vastustamisena. -- Synkän näköisinä olivat miehet lähteneet moisiosta kylään. Sana haagioikeus painoi raskaasti heidän mieliään. Sittenkin pysyivät he lujina päätöksessään, etteivät menisi moisioon sonnanajoon -- tulkoon, mitä tulee! -- Tuon Mahtran miesten päätöksen vei Uudentuvan Jyri ainoana uutisena illalla kotiin. Tuskin oli kylässä saatu kuulla, että Jyri oli Mahtrasta kotiin tullut, kun monta perheenmiestä ilmaantui Uudelletuvalle kuulemaan Jyriltä uutisia. Olihan heilläkin sonnanajo käsissä ja kesä ja syksy täynnä masentavia velvollisuuksia oli edessä. Vapautusta, vapautusta huokaili joka henki ja jos ei vapautumistakaan, niin edes vähänkin helpompaa hengittämistä. 21. MURHENÄYTELMÄ ALKAA. Seuraavina päivinä päättivät paroni Heideggin moision perheenmiehet, etteivät tekisi apupäiviä. He luulivat, että moision isäntä niitä vaatii ilman minkäänmoista oikeutta. Näin ajatteli kansa melkein koko kuvernementissä, ja missä ei aputöitä ruvettu julkisesti vastaan torjumaan, siellä pelättiin vain haagioikeutta ja kovaa rankaisemista. Mutta Harjumaalla, varsinkin Kosen kihlakunnassa, jossa orjuus oli kova ja talonpoikain köyhyys suuri, alettiin joka puolella julkisesti vastustamaan aputöitä. Ennen kaikkia ei menty tekemään moision sonnanvetopäiviä. Sentähden pyysivät Kosen pitäjän moision herrat sotaväkeä avukseen ja haagituomarille huomautettiin, että tämän piti verisillä rangaistuksilla pakottaa vastaanpanijoita noudattamaan käskyä. Rangaistuspaikaksi oli valittu haagituomarin, herra von Hagemeisterin Habaja niminen moisio Kosen pitäjässä. Sinne kutsuttiin koolle kaikista kunnista ne miehet, jotka aputekoja vastustivat, ja armoton piekseminen alkoi sotamiesten avulla. Rumpujen päristessä ja torvien soidessa ajettiin rahvas sinne kokoon ja vastustavia kunnan miehiä ja talonpoikia rangaistiin kaikkein nähden. Mutta kansan vakaumus, että siltä vasten lakia vaadittiin aputekoja, oli niin luja, niin syvästi mieliin juurtunut, että miehet urhoollisina kuin marttyyrit kärsivät hirmuisen rangaistuksen. Monesta paikasta Viron maalta olivat talonpojat, jotka samassa etsivät selvyyttä, käyneet Tallinnassa senaikaisen siviilikuvernöörin, herra von Grünewaldin luona valittamassa aputekojen tähden; mutta he eivät sielläkään saaneet odotettua oikeutta ja kääntyivät surullisina takaisin kotiin, sanoen: "Eikös kuvernööri ole samanlainen moision isäntä kuin toisetkin saksat, ei hänkään meille hyvää suo!" Koko erehdykseen oli todellakin suureksi osaksi syynä 127 pykälä uudessa talonpoikain laissa, jossa todellakaan ei ollut mainittu aputekoja. Osaksi lain puutteellinen selittäminen ylempien puolelta, osaksi myös talonpoikain väärinkäsitys olivat syynä siihen, ettei niitä asetuksen kohtia, jotka vähänkin selvyyttä olisivat antaneet, tarkasti otettu huomioon. Niin seisoi lain 31 pykälässä: "Talonpoikain maita ruvetaan heti tämän lakikirjan ilmestyttyä mittaamaan, jonka jälkeen rajat määrätään"; 32 pykälässä: "Talon maiden mittaus ja rajojen merkitseminen pitää 10 vuoden perästä tämän lakikirjan julkaisemisen jälkeen olla lopetettu kaikissa moisioissa"; sitten 33 pykälässä: "Niin kauvan kuin mittaus ja rajamerkkien paneminen kestää, ovat talon maat talonpojilla vero- tai työvuokralla niinkuin laki 9 päivältä Kesäkuuta 1846 säätää", ja vihdoin 35 pykälässä: "Niin pian kun jossakin moisiossa talon maiden mittaus ja rajain pyykitys on lopetettu ja oikeudessa vahvistettu, _aletaan noudattamaan seuraavia asetuksia_." Lain selittäjät eivät varmaankaan panneet näihin kohtiin tarpeellista huomiota, eivätkä sitä tehneet myöskään talonpojat, joiden ymmärtämistä vielä haittasi huono lukemisen taito. Mutta niinkuin sanottu oli 127 pykäläkin vaillinainen ja erehdyttävä, kun ei siinä ollut mainittuna aputekoja. Ainoastaan lakikirjan mukana seuranneessa työverokontrahdin kaavassa, jossa oli lueteltu vuokraajan velvollisuudet, seisoi jotakin aputeoista; siellä oli sanottu, että "vuokraajan pitää moision herralle tehdä ja maksaa: 1) työpäivät; 2) _apupäivät_; 3) maksaa viljalla tai muulla tavalla pienet moision veromaksut." Tässäkään ei ollut nimitetty, kuinka paljon apupäiviä kustakin talosta piti tehdä; se jäi siis moision isännän ja talonpojan vastaisen suostumuksen varaan. Talonpojille ei sitäkään selitetty kaikissa moisioissa, että uusi laki heti mittauksen jälkeen piti astuman voimaan, vaan sanottiin, että asiat olisivat entisellään vielä kymmenen vuotta, vaikka se aika oli määrätty viimeiseksi, jona työ piti olla lopullisesti suoritettu koko kuvernementissa. Ei ollut siis ihme, että kaikki epäselvyys ja vaillinaisuus itse laissa ja sen selittämisessä kansalle, joka niin kauvan ja suurella kiihkolla oli helpotuksia odottanut, synnyttivät selkkauksia. Mahtrassa tapahtui seuraavaa: Torstai aamuna, 29 p. toukokuuta 1858 ilmaantui moision kupias kylään ja antoi kunnan vanhimmalle haagituomarin puolelta käskyn, lähteä seuraavana aamuna, kello 7 Habajan moisioon kaikkein perheenmiesten kanssa. "Sinä Ants", lisäsi hän, "tulet huomenna varhain moisioon ja istut opmannin viereen vankkureille, toiset miehet menkööt suoraan suon kautta." "Mitä sinne Habajalle sitten mennään?" kysyi kunnan vanhin. "En minä tiedä", vastasi kupias. Ants tietysti aavisti, ettei se hyvää tietänyt, vaikk'ei hän tiennyt, että haagituomari Mahtran miehiä jo toissa päivänä turhaan oli odottanut oikeuteen. Seuraavana aamuna aikaiseen alkoi perheenmiehiä kokoontua Sepän taloon. He tahtoivat vielä isännän kanssa neuvotella lähdöstään. Joku oli jo huhupuheiden mukaan kuullut, että Kosen pitäjään oli tullut joukko sotaväkeä ja että haagituomari Habajalla oli aputöitä vastustavia talonpoikia piiskuuttanut. Miehiä oli jo iso joukko talon veräjällä, kun kunnan vanhin ilmaantui heidän joukkoonsa. "Noh, mitä arvelet, lähdemmekö vai ei?" kysyivät miehet. "Eihän haagituomarin käskylle vastaan tohdi panna, mutta varmaa on, että siellä saamme selkäämme, jos tahdomme vaatia oikeuksiamme." Ei kunnan vanhinkaan tiennyt parempaa neuvoa. "Tahdotteko siis yhä vielä vaatia oikeuksianne?" kysyi hän. "Tietysti", oli vastaus. "Sillä kun alistuisimme, mikä meidän sitten olisi edessä? Keisari on meille antanut oikeuksia, saksat eivät niitä meille soisi -- pitääkö meidän sitä sitten ristissä käsin katsella?" "Noh, sitten pitää meidän myöskin haagioikeudessa ottaa selkäämme", huomautti kunnan vanhin. Kun neuvottelemista tällä tavoin yhä kesti, astui samassa eräs punasepelinen tyttö miesten joukkoon ja kysyi kunnan vanhinta. "Onko tuo Habajan ihmisiä?" lausui Ants Tertsius nähdessään tytön. "Miina, mitä sinä meillä asioitset?" Tyttö oli tullut suurella kiireellä, sillä hän oli kovin hengästynyt. Hänen punottavat, hikiset kasvonsa ja rauhattomasti vilkkuvat silmänsä osottivat, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa. "On juuri teille asiaa", vastasi hän tuntien kunnan vanhimman. "Isäntä laittoi teille tuttavuuden vuoksi sanan, etteivät teidän miehet tulisi Habajalle; teitähän on jo tänä päivänä sinne kutsuttu -- -- --." "Soo! Mikä siellä sitten on?" "Oh, sinä taivainen isä, kuka sitä kaikkia saattaa puhua!" huusi tyttö kostein silmin ja vavisten. "Siellä juoksee verta, että koirat voivat latkia. Sotamiehiä pyssyineen kaikki paikat täynnä -- 600 miestä! -- -- --" Mahtran miehet katselivat totisina toisiaan; yhä lähemmäksi kokoonnuttiin kauhistuneen tytön ympärille. "Puhu, Miina, puhu!" "Eikös haagiherra rankaise niiden kuntien miehiä, jotka eivät tahdo tehdä aputöitä", kertoi Habajan sanansaattaja edelleen. "Eilen oli jo monesta kunnasta ihmisiä sinne ajettu. Moision pihassa pantiin sotamiehet piirittämään talonpoikia. Lyötiin rumpuja ja torviin puhallettiin, että kuului monen virstan päähän. Sitten vietiin kaikista ensin meidän kunnan vanhin oikeustupaan ja kysyttiin häneltä: 'Vannotko sen vanhan lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin'.[14] Kunnan vanhin oli vastannut: 'En vanno!' Heti oli häneltä kiskastu raha rinnasta pois, pantu mies rautoihin ja heitetty lattian alla olevaan kellariin. Sitten kutsuttu jälleen viisi kunnan vanhinta eteen ja kysytty taas jokaiselta: 'Vannotteko sen lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin?' Hekin vastasivat, etteivät vanno. Jälleen revitty rahat rinnasta, pantu kädet rautoihin ja ajettu miehet kellariin. Nyt viety kirkon isäntä, Poe Jaan, oikeuden eteen. Kysytty jälleen, alistutko vanhaan lakiin? 'En alistu!' Heti tuotiin mies ulos kartanolle. Sielläpä oli jo penkki valmiina. Kaksi sotamiestä seisoivat kummallakin puolen vitsat kädessä. Poe Jaan sidottiin penkkiin ja piiskaaminen alkoi. Näin omilla silmilläni tuon kauhean tapauksen. Kun sotamiehet rupesivat kaikin voiminsa lyömään, pantiin rummut pärisemään ja musikantit soittamaan ja kylän kansa katsoi päältä. Kun viisikymmentä lyöntiä oli annettu, laskettiin mies irti ja kysyttiin taas: 'Vannotko vanhan lain mukaan?' Jaan nosti päätä, puristi hampaat yhteen ja sanoi 'En vanno!' -- -- -- Uudestaan sidottiin raukka penkkiin ja annettiin jälleen viisikymmentä lyöntiä. Taas päristettiin rumpua ja puhallettiin torviin. Sitten kysyttiin vielä kerran, vannooko. 'En vanno!' Kolmannen kerran temmattiin mies penkille ja lisättiin vielä kymmenen lyöntiä, päästettiin jälleen penkistä irti ja käskettiin alistumaan. Mutta Jaan huusi -- kasvot keltaiset kuin kuolleella ja verisenä kuin teuraseläin: 'En alistu! Piestäköön minut vaikka kappaleiksi, se kappalekin, johon suu jää, huutaa vielä: 'En alistu!" -- -- -- Pelko ja kauhistus täytti Mahtran miesten mielet; mutta sittenkin he ihmettelivät urhoollisen miehen lujuutta: "Ajatelkaa, minkälainen mies!" huusi Matsin isäntä. "Ottaa sata kymmenen lyöntiä, eikä sittenkään vielä alistu!" "Kyllä hän siis tiesi, niinkuin mekin, että laki on hänen puolellaan", huomautti Reinun isäntä. "Sitten annettiin Jaan olla", kertoi Miina edelleen, "ja otettiin toiset miehet käsille. Mutta Jaanin kauhea piekseminen oli toisia niin hirvittänyt, että kaikki alistuivat. Heidät oli kaikki pantu oikeustuvassa kotkan kuvan eteen polvilleen ja niin oli heidän pitänyt vannoa. Sitten annettu kynä käteen, että piti kirjoittaa sen alle, mitä vannoi. Joka ei osannut kirjoittaa, sen kättä oli kirjoittaja liikuttanut ja niin kirjoitettiin nimi ja liikanimi paperiin. Sitten ottanut kätensä pois ja miehen oli pitänyt itse tehdä kolme ristiä nimen alle. -- -- -- Toiset perheenmiehet pitivät nyt pihassa neuvoa, mitä tehdä, kun heitäkin eteen kutsuttaisiin. Kaikki sanoivat, että he eivät vanno, eivätkä kirjoita nimeänsä alle, eivätkä anna itseänsä piiskatakaan. Kaikki tahtoivat panna vastaan ja nostaa sellainen elämä, että se kuuluisi keisarin korville asti; tottahan silloin vihdoinkin tulisi apu. 'Mutta jos kirjoitat alle ja vannot, noh, -- silloin voivat saksat sanoa, että rahvas itse tahtoo vanhaa lakia.' -- -- -- Näin käski isäntä minun sanomaan. Tänään piestään toisen kerran Habajalla miehiä. Älkää tulko sinne, jos ette tahdo saada selkäänne ja vannoa vanhan lain noudattamista." "Sotamiehet ovat tietysti vielä siellä?" "Kuinkas muuten. Meidän pitää heitä syöttää ja juottaa niin että itse näemme nälkää. Kaikissa kunnissa ovat mielet kuohuksissa. Olemme kuin sodassa!" Tytön elävä kuvaus vaikutti niin syvästi Mahtran miehiin, etteivät hetkeen aikaan voineet mitään puhua. Kauhu ja murhe ilmeni heidän totisille, päivettyneille kasvoilleen ja moni raskas huokaus kohosi heidän ahdistetuista rinnoistaan kirkkaaseen aamu-ilmaan, jota nousevan auringon hymyilevä kirkkaus kultasi. Vaikea oli päättää, mitä nyt tehdä: kauhea oli Habajalle mennä, kauhea menemättä olla. Oikeudestaan ei kukaan tahdo luopua, ei kukaan tahdo itseänsä pieksättää ja vastaan paneminen on myös pelottava asia. Miehet olivat istuneet nurmelle neuvotellakseen ja päättääkseen, oliko Habajalle mentävä, vai ei. Hyväntahtoisen sanansaattajan oli Sepän isäntä vienyt tupaan jalkojaan lepuuttamaan ja ruumiin vahvistusta saamaan. Kello oli jo seitsemän, päivä korkealla ja yhä vielä viipyivät Mahtran miehet alakuloisina neuvotellen. "Kuulkaa miehet", sanoi Adran Hindrek pitemmän äänettömyyden jälkeen. "Minun mielestäni on parempi, että olemme poissa. Tiedämme nyt varmasti, että jokainen saa selkäänsä, joka oikeutta uskaltaa vaatia; kun toiset saivat, niin mekin saamme. Parempi on siis, että me itse emme suorastaan juokse tuleen ja suojelemme terveyttämme niin kauvan, kun suinkin voimme." "Niin minäkin arvelen", virkkoi Matsin Priidik. "Kun toisilla oli niin paljon rohkeutta, että antoivat oikeuden edessä verensä vuotaa, niin pitää meilläkin olla niin paljon sisua, että panemme vastaan haagioikeudelle. Vihdoin käy asia niin suureksi, että eivät jaksakaan piiskata kaikkia vastaan panijoita, ja silloin ehkä melu jo kuuluu keisarin korville. Miehet, me jäämme kotiin!" "Minä kyllä en lähde nahkaani myömään", päätti Tillin isäntä. "Ennen heitän talon ja piilen puoli vuotta metsässä." Samoin vakuuttivat nyt toisetkin miehet. Ainoastaan kunnan vanhin vaikeni vielä. Hän katseli syvissä mietteissä milloin miesten kiihtyneitä kasvoja, milloin siintävää aamuilmaa, milloin taas korkeammalle nousevaa aurinkoa, jonka asento jo näytti, että meno oli myöhästynyt. Miehet näkyivät odottavan hänen päätöstään. Joku lykkäsi häntä kylkeen ja kysyi: "Noh, Ants, mikä siis sinun viimeinen sanasi on? Mitä kunnan vanhin edellä tekee, sitä me perässä! Sinähän tunnet lain paremmin kuin me." "Mitä laissa sanotaan, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin ja kaikki muut", vastasi Sepän Ants. "Mutta minä myös arvelen, ettei meidän, Jumalan tähden, ole tarvis antaa itseämme piestä. Moni ehkä meistäkin vannoo vitsojen alla ja mikä sitten saksoilla on sanoessa: 'katsokaa he kyllä tyytyvät vanhaan lakiin!'" "Ants on oikeassa!" huudettiin. "Habajalle me emme lähde, -- se olisi suuri tyhmyys! Mutta mitä teemme, jos he eivät jätä meitä rauhaan? Ja eivät he jätä -- onhan heillä sotamiehiä apuna!" "Mitä muuta kuin kaikki yksistä puolin vastaan, jos väkivallalla tulevat!" vastasivat toiset. "Panemme vastaan, niin! Koska ei mikään muu auta, niin olkoon sota", neuvoivat jotkut. Jälleen mietti kunnan vanhin itsekseen. Hänen näöstään saattoi huomata, että hän taisteli kiihtyneiden tunteittensa ja varovaisen järkevyyden välillä. "Miehet", sanoi hän vihdoin. "Minäkin luulen, että meidän tulee yhtenä miehenä taistella oikeuksiemme puolesta -- pelottomina ja perääntymättä, mutta koettakaamme tehdä sitä järkevästi, koettakaamme ensin hyvällä jotenkin päästä perille. -- -- --" "Mutta kuinka? Kuinka tästä vielä hyvällä voi selviytyä?" kysyi moni. "Lähtekäämme ensiksi vielä kirkkoherran luo", vastasi Ants, "valitamme hänelle hätäämme, ja pyydämme, että hän meitä auttaisi!" "Tahtoneeko hän meitä saksoja vastaan auttaa? Ja jos hän tahtoisikin -- tohtineeko hän?" "No, ehkä koetamme! Eihän se mitään maksa! Ehkä hänellä on venäjänkielinen lakikirja, ja hän sanoo meille, mitä siinä on. Ja jos hän tätä ei tee, niin ehkä kirjoittaa haagituomarille, että me hirmusta emme lähteneet Habajalle ja että meitä ei piestäisi." Suurta toivoa papin apuun ei miehillä näyttänyt olevan. Sitä ei varmaankaan neuvonantajalla itselläänkään ollut, sillä hän lisäsi kohta: "Miehet, mutta meidän pitää myös tietää, mitä toisten kuntain miehet asiasta arvelevat. Hehän vaativat samaa oikeutta kuin mekin. Jos emme enää mistään saa apua, jos kirkkoherrakaan ei tahdo meitä auttaa, niin olisi hyvä, että toisten kuntain miehet olisivat meidän kanssamme yhdessä neuvossa ja me yhteisesti ilmottaisimme, että vaadimme oikeutta. Jos sitten sotamiehet lähetetään kimppuumme, tulevat he ehkä avuksemme eivätkä anna meitä piestä." Tämä ehdotus saavutti kohta kaikkein hyväksymisen. He kaikkihan todellakin taistelivat saman asian puolesta, ja mitä enemmän heitä oli ja mitä lujempi yksimielisyys heidän keskuudessaan vallitsi, sitä paremmin saattoivat toivoa voittoa. "Menkää, miehet, ja kutsukaa kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat kello kahdeksaksi kirkolle", lausui Sepän Ants. "Joka ei itse tahdo mennä, laittakoon jonkun kotona olijan sanaa viemään. Aikaa on vielä, mutta viivytellä ei saa minuuttiakaan. Juurussa lähdemme sitten kirkkoherran luo, ja jos sieltä emme saa apua, sitten pidämme yhdessä neuvoa, kuinka oman nahkamme voisimme säilyttää." Näin päättäen hyppäsivät miehet nurmelta ylös ja erosivat. Päätös pantiin ihmeen nopeasti ja hyvällä menestyksellä toimeen, sillä määrätyllä ajalla, kello 12 päivällä olivat kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat kirkon kapakassa koolla ja sitä paitse tietysti kaikki Mahtran miehet, jotka olivat asian alkuunpanijoita. Sepän Ants osti toisille virkatovereille tuopin viinaa ja rupesi heille selittämään, minkätähden hän heitä oli kokoon kutsunut. Ensin kertoi hän heille, mitä sanomia tyttö oli tuonut Habajalta. "Jopa ovat sotamiehetkin pyssyineen pitäjässä", lopetti hän, "ja joka ei tyydy vanhaan asetukseen, hän saa odottaa keppiä ja vitsoja. Tahtooko teistä kukaan vannoa tyytyvänsä vanhaan asetukseen ja suostutteko luopumaan uusista oikeuksistanne?" "Ei, ei", huusivat monet. "Tietäkää siis, että niinkuin eilen Habajalla toisille tehtiin, tehdään huomenna meille ja ylihuomenna teille. Tahdotteko siihen tyytyä?" Jälleen huudettiin, "ei!" "Siis auttakaa te meitä, etteivät sotamiehet tule Mahtraan, sillä silloin alkaa piiskaaminen. Ja jos sittenkin tulevat ja tahtovat piestä, niin tulkaa meidän avuksemme, että suuremmalla voimalla voisimme panna vastaan. Mutta ensin lähdemme vielä kirkkoherran luo ja kysymme häneltä neuvoa ja apua. Pyydämme että hän rupeaisi haagiherran ja meidän välimieheksemme ja kirjoittaisi, etteivät sotamiehet tulisi, sillä muutoin on sota pelättävänä. Lähtekäämme, miehet! Minä menen edellä, tulkaa te yksitellen perässä, muutoin ehkä kirkkoherra säikähtää, kun yhdellä kertaa tulemme!" Neljä Mahtran perheenmiestä sekä Maidlan ja Atlan kunnan vanhimmat seurasivat Sepän Antsia, ja lähetystö astui kapakasta pappilaan päin. Tuskin olivat miehet ehtineet pappilan pihaan, kun heille siellä pitäjän oikeusherra odottamatta tuli vastaan. Kun Ants kävi toisten edellä, niin sai hän ensimmäiseksi puhua tämän kanssa. Tuota oikeusherran vastaan tulemista piti Ants hyvänä enteenä. "Hyvää päivää, kunnioitettava oikeusherra, olipa hyvä, että tapasimme herran täällä." "Miksi niin?" "Meitä kutsuttiin tänään Habajan moisioon, mutta tyttö toi yöllä sanan ja kertoi, että siellä 600 sotamiestä pyssyineen, rumpuineen ja torvineen on koolla ja piirittää kansaa moision pihassa ja että siellä rahvas on pakotettu vannomaan sitä asetusta noudattaakseen, joka neljäkymmentä vuotta jo on ollut, ja joka ei ollut vannonut oli sidottu penkkiin ja hänet oli piiskattu veriseksi, ja viisi kunnan vanhinta pantu rautoihin ja pistetty kellariin. Sentähden me emme uskalla Habajalle mennä." "Mutta teidän pitää kuitenkin noudattaa oikeuden käskyä", virkkoi pitäjän oikeusherra. "Eikä teitä sinne olisi kutsuttu, jos teissä ei olisi syytä." "Ei meillä ole muuta syytä kuin, että emme tahdo jäädä osattomiksi uusista oikeuksistamme", vastasi Mahtran kunnan vanhin. "Mutta mitä te sitte täältä pappilasta haette?" "Tulimme rukoilemaan kirkkoherraa kirjoittamaan haagiherralle, ettei sotamiehiä Mahtraan laitettaisi. Rahvaalla on paha mielessä, aikovat panna vastaan ja nousta sotaan, silloin sotamiehet tapetaan ja moisio poltetaan." "Älä puhu niin hirveitä asioita!" huudahti oikeusherra katsellen tutkivasti Antsia ja sitten perästä tulevia toisia miehiä. "Älkööt saksat tehkö niin hirveitä asioita", vastasi kunnan vanhin syläisten. "Meillähän kaikilla on sama keisari, joka lait antaa ja hän on meille antanut uuden asetuksen, mutta saksat pakottavat pieksemisellä alistumaan vanhaan lakiin ja vannomaan! Meillä on yksi keisari, mutta sittenkin on joka virstan päässä kuningas." Kunnan miehen rohkeissa sanoissa kaikui jotakin, joka pani oikeusherran ajattelemaan! Kun talonpoika uskaltaa uhata, kun hän tohtii puhua vastaan panemisesta, niin hänellä on jotakin selkänojaa, johon voi turvautua. Oikeusherra näki toistenkin kunnan vanhimpain lähestyvän pappilaa, ja tuolla portin takana näkyi vielä joukko talonpoikia pensasten välissä. Ainoastaan hyvin vakava ja pakottava asia saattoi ihmisiä liikkeelle kiireenä työaikana. "Lähtekäämme sisälle", virkkoi hän Antsille. Kun Sepän isäntä oikeusherran kanssa meni sisälle, tulivat toiset miehet kohta perässä, eivätkä vain ne, jotka ensin olivat Antsin seurassa lähteneet, vaan paljon muitakin, jotka kapakassa olivat olleet koolla -- yhteensä kaksikymmentäkaksi talonpoikaa. Kirkkoherra Berg astui hämmästyneen näköisenä suurta miesjoukkoa vastaan. Juurun oikeusherra, paroni Stackelberg selitti joillakuilla saksankielisillä sanoilla miesten asian ja käski sitten Mahtran kunnan miehen esittämään pyyntönsä. Ants Tertsius kertoi ensin kirkkoherralle vaikuttavin sanoin, mitä olivat kuulleet Habajan tapahtumista ja kuinka heitä, Mahtran miehiä oli kielletty sinne lähtemästä. Paljaspäin seisoivat toiset miehet ovella ja kuuntelivat. Sekä oikeusherra että sielunpaimen katselivat huolestuneina tuota jälkijoukkoa, joka näytti ikäänkuin puolustavan oikeuden etsijää. Kirkkoherra ja paroni vaihtoivat jälleen pari sanaa saksan kielellä, sitten virkkoi ensimainittu lempeällä ja sovinnollisella tavallaan: "Rakkaat miehet, seurakuntani jäsenet, me oikeusherran kanssa huomaamme suureksi suruksemme, että teitä uhkaa kova rangaistus, ja me tahtoisimme halulla teitä siitä auttaa. Mutta se on paremmin teidän omassa kuin meidän vallassamme. Älkää koettako vastustaa moision isäntiä, täyttäkää herranne käskyt ja tehkää työnne edelleen vanhan asetuksen mukaan, niin me oikeusherran kanssa heti kirjoitamme haagenrihterille ja pyydämme häntä, ettei hän teitä antaisi rangaista. Sitten ei teille tehtäisi mitään, vaikk'ette tänään menneet Habajalle. Tahdotteko edelleen entisellä tavalla tehdä moision työt?" Ilman pitempiä arveluita vastasivat miehet, että eivät sitä tahtoneet. "Niin, sitten me myöskään emme voi mitään kirjoittaa! Sitten tulevat sotamiehet Mahtraan, taikka teidät viedään väkisin Habajalle ja siellä saatte kovan rangaistuksen." Miehet alkoivat pistää päänsä yhteen ja kuiskailla itsekseen, mutta heidän luja ja järkähtämätön puhujansa esitti kirkkoherralle uuden pyynnön. Hän toivoi, että kirkkoherra tuomarin kuullen lukisi virallisesta "Maavalla Kuulutajasta", mitä siellä oli sanottu uuden lain voimaan astumisesta. Lehdessä seisoi, niinkuin kunnan vanhin sangen hyvin tiesi, että uusi talonpoikain laki sinä vuonna, 23 p. huhtikuuta täydellisenä oli voimaan astunut ja entinen v. 1816 vahvistettu asetus oli menettänyt laillisen voimansa. Mutta ainoastaan ennen mainituissa kohdissa piti vielä vanhaa asetusta noudatettaman. Kuuluutus oli siis sen puolesta puutteellinen, ettei se ilmottanut työorjuuden edelleen olevan voimassa. Tunsiko kirkkoherra asian ja pelkäsikö hän sentähden sitä lukea, vai eikö hänellä ollut virallista lehteä käsillä, vai antoiko oikeusherra hänelle viittauksen, ettei nyt olisi viisasta lukea sitä kiihtyneille miehille -- olkoon miten oli, kirkkoherra ei täyttänyt perheenmiehen pyyntöä. Viimeinen pyysi sitten venäjänkielistä lakikirjaa, jota hän tähän asti joka puolelta turhaan oli koettanut saada. Mutta sitäkään pyyntöä ei kirkkoherra noudattanut. Hän vain vakuutti Antsille -- niinkuin tosi olikin -- että venäjänkielisessä kirjassa oli aivan sama sisällys kuin virolaisessa käännöksessäkin. -- -- -- Varottaen kääntyi kirkkoherra Berg vielä kerran miesten puoleen: "Olkaa järkevät, rakkaani, ja älkää itsepäisyytenne tähden saattako itseänne suureen onnettomuuteen! Ja minkätähden tahdotte te uppiniskaisuudellanne vastustaa moision isäntiänne? Ettekö tiedä, että Jumala itse omassa hyvässä neuvossaan on heidät säätänyt vallitsijoiksi. Ja he ovat teidän hellät ja armolliset elättäjänne, sillä kuka on tehnyt tuon uuden lain, joka teille vastaisuudessa suo niin suuria helpotuksia ja parantaa joka tavalla teidän elämäänne. Eivätkö teidän moision isäntänne sitä itse ole tehneet? Ja minkätähden he ovat tehneet tuon lain? Sentähden, että he rakastavat talonpoikiaan, että suovat heille hyvää, että pitävät teistä isällistä huolta. Ja nyt aijotte te kiittämättöminä osottaa heille tyytymättömyyttänne! Te ette enää tahdo kuulla isäntienne sanaa, te aijotte vastustaa heitä ja olettepa jo niin tehneetkin! Ei, kalliit veljet, se ei voi olla taivaallisen isänne tahto, siten teette suuren synnin, eikä Jumala jätä sitä rankaisematta. -- -- --" Kirkkoherra silmäili miehiä ikäänkuin olisi tahtonut huomata heissä puheensa vaikutusta. Mutta miehet tuijottivat omaan järkevään johtajaansa ja näyttivät häneltä odottavan vastausta. Sepän Ants seisoi lyhytkasvuisena ja vankkana keskellä huonetta ja katseli synkän näköisenä alas. Hän ei vastannut sielunpaimenen pitkään varotuspuheeseen mitään, mutta pastori saattoi Antsin jäykistä, lujista kasvonpiirteistä selvästi nähdä, kuinka vähän hänen oli onnistunut puheellaan vaikuttaa tuohon mieheen. "Niinkuin näyttää on koko homma syntynyt tuon miehen alkuunpanosta", lausui pastori saksan kielellä paronille, joka pahalla tuulella istui tuolilla pöydän ääressä. "Hän on toisia älykkäämpi, hyvä puhuja sekä lujatahtoinen, itsepäinen ja rohkea. Hän voi vielä tehdä paljon pahaa, jos ei meidän onnistu muuttaa hänen mieltänsä." "Eihän hän ota mitään kuullakseen", vastasi oikeusherra. "Kaikki hän itsepäisenä hylkää." "Koettakaamme vielä jotakin", ehdotti pastori. "Minä kutsun nuo toiset etuhuoneeseen ja tahdon heitä siellä vielä varottaa." Pastori Bergin kutsuessa toisia kunnan- ja perheenmiehiä suureen huoneeseen ja alkaessa heillekin pitää varotuspuhetta ja neuvoessa heitä varomaan Sepän Antsin kiihotusta -- jäi tämä oikeusherran kanssa kirjoituskamariin. Mutta Ants ei ollutkaan sitä vastaan. Vielä kerran hän pyysi virkamiestä pastorin kanssa kirjoittamaan Mahtran miesten asiasta haagituomarille ja vapauttamaan heidät uhkaavasta rangaistuksesta. Mutta kun paroni kysyi, tahtoiko Ants pitää huolta siitä, että perheenmiehet lähtisivät sonnanajoon ja vastustamatta tekisivät kaikki entiset työt, kääntyi kunnan vanhin hiljaa ovelle, mennäkseen toisten perässä. "Pidätä!" huusi paroni, nousi tuolilta ja sulki oven Antsin edestä. Tietymätöntä on, mitä hän vielä tahtoi puhua tai tehdä, mutta kunnan mies kiskoi oven, jonka kahvasta paroni piti kiinni, väkisin auki, lykkäsi oikeusherran ovelta takaisin ja astui etuhuoneeseen. Sieltä pastori lyhyesti heittäen hyvästi poistui. Ants meni Atlan tien ääressä olevaan Eeron kapakkaan, johon toiset Mahtran miehet pian perässä tulivat. Mutta vierasten kuntain miehistä olivat jotkut kadonneet. Niinkuin jälestäpäin kuultiin, olivat he pitäneet pahana Sepän Antsin kokoon kutsumista; varmaankin katsoivat he vastaanpanemista liian pelottavaksi kirkkoherran varotuksen kuultuaan. "Miehet," sanoi Ants oman kuntansa talon miehille, "nyt tiedämme, ettemme täälläkään saa oikeutta. Mutta menkää te kotiin ja tehkää kaikki, mitä teiltä vaaditaan, sitten ehkä ainakin pääsette vapaiksi haagioikeuden rangaistuksesta. Kirkkoherrahan lupasi päästää teidät vitsoista, jos täytätte moision käskyt." "Etkö sinä sitten kotiin tule?" kysyivät toiset. "En tule," vastasi kunnan vanhin, ja hänen kasvonsa osottivat, ettei hän ollut tehnyt uutta päätöstä. "Minä lähden Karuun kuulemaan venäjän papilta, onko saksoilla keisarin puolesta lupa niin menetellä meidän kanssamme. Mutta teille annan vielä kerran neuvon: älkää panko vastaan! Jos sen sittenkin teette, niin se ei ole minun syyni!" Tehtiin lähtöä. Ants lähti Matsin Priidikin, Adran Hindrekin ja Tillin Oton seurassa kappaleen matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten oikealle kädelle Atlan kylän puoleen, mutta toiset astuivat surullisesti vaijeten Mahtraan päin. "Viekää vaimolleni ja lapsilleni paljon terveisiä, ja älkööt he minun tähteni olko murheissaan!" huusi Ants vielä heidän jälkeensä ja katosi sitten puiden ja pensasten taakse. Hän oli todellakin päättänyt lähteä pitkälle matkalle Liivinmaan rajan tuolle puolelle, saadakseen selvää uudesta laista. Kirkkoherra, jonka apua hän turhaan oli pyytänyt, oli saksa ja moision isäntä niinkuin toinenkin. Sitä oli Ants pelännytkin. Oikeuden asemesta antoi sielunpaimen hänelle varotuksia, huojennusten asemesta vaati hän heidän edelleenkin tyytymään orjuuteen. Kaikki, mitä Moision isäntä vaatii, on oikeus, ja joka moision isännän käskyt, täyttää, tekee Jumalan tahdon. Mutta niin ei voinut asian laita olla! Olihan keisari antanut uuden lain, huojentaakseen kiusattujen talonpoikain kuormaa, ja huojennuksethan todellakin olivat asetuksessa luettavina. Mutta niitä ei annettu heille -- -- --. Venäjän pappi ei ole saksa eikä moision omistaja -- hänen pitäisi siis puhua totta. Häneltä saisi ehkä tietää, mitä venäjänkielisessä kirjassa seisoo, jota täällä ei kukaan uskaltanut näyttää, ja ehkäpä hän voisi, jos saksat tekevät vääryyttä, ilmottaa sen keisarille. Niinkuin Tertsius sitten oikeudessa tunnusti, oli hän toisestakin syystä lähtenyt Käruun. Hän oli pelännyt opman Rosenbergin vihaa, joka häntä oli pitänyt toisten kohottajana ja uhannut hänelle kostoa. Ja poissa ollen aikoi Ants odottaa, tahtoiko ja voiko kirkkoherra Berg Mahtran miehiä auttaa sotaväen rangaistuksesta. Jouduttuaan Atlan kylään, poikkesi Ants vanhan tuttavansa, Kokan Madisen taloon. Hän aikoi pyytää Mädistä mukaansa Käruun. Hän tapasikin ystävän kotona ja olikin parhaillaan hänelle asiaa selittämässä, kun he etäämpää näkivät kirkkoherran kuskarin kiireesti ajavan taloa kohti. Ants aavisti, että mies ehkä lähetettiin häntä noutamaan; "oikeusherra, jonka käsistä puoli väkisin läksin menemään, tahtoo ehkä minut takaisin", ajatteli Ants. Hän antoi Madiselle merkin ja läksi kiiruusti piiloon. Kuskari tuleekin läähättävällä hevosella pihaan. "Onko Sepän Ants täällä?" "Mikä Sepän Ants?" kysyy Kokan Madis, niinkuin ei tietäisi tuon taivaallista. "Mahtran kunnan vanhin." "Ei minun silmäni ole häntä nähnyt," "Mutta Mahtran miehet sanoivat juuri tiellä, että hän tuli sinun luoksesi." "Vielä mitä! Mutta mitä sinä hänestä sitten tahdot?" "Kirkkoherra ja oikeusherra laittoivat häntä hakemaan -- en minä tiedä minkätähden. Ajoin ensin Mahtraan päin, sain miehet kiinni, mutta heidän joukossaan hän ei ollut." "Ei hän täälläkään ole." "Mistä minä häntä sitten vielä etsin?" virkkoi kuskari tuskaisena ja kääntyi Juurun puoleen takaisin. Kokan perheenmies suostui lähtemään Antsin kanssa Käruun. Tämä lepäsi Kokan talon aitan lakassa puolisen jälkeen ja kapusi alas pimeän tultua. Sitten läksivät molemmat miehet hiljakseen matkaan. Se tapahtui perjantaina, 30 p. toukokuuta. Seuraavana päivänä varhain aamulla ilmaantui Mahtran moision kupias kylään ja antoi perheenmiehille käskyn kohta tulla moisioon. "Kuka panee vastaan," lisäsi mies, "sitä luvattiin niin piestä, että suolet tulevat maalle." "Kutka ne pieksäjät sitten oikeastaan ovat?" kysyivät perheenmiehet. "Saattehan nähdä! Ettekö tiedä, että sotamiehet eivät ole kaukana. Haagiherran sydän on hirmuisen vihainen, kun ette menneet Habajalle. Kylläpä hän pitää huolta pieksäjistä." Miehet katsoivat kalveten toisiinsa. "Tietääkö kukaan, missä Sepän Ants on? Kotoa en häntä löytänyt," kysyi kupias. Ei tiennyt kukaan -- ei ainakaan kukaan vastannut "No kyllä hänen saunansa sitten tuliseksi lämmitetään!" huomautti kupias ja teki lähtöä, muistutettuaan vielä kerran perheenmiehiä tulemisesta. Nämä seisoivat kauhistuneina koolla. He eivät nyt hetkeäkään epäilleet, ettei asia alkanut käydä vakavaksi, sillä hyväsydämisinkään haagituomari ei antanut itseään niin kovin pettää, ja nykyisestä oikeusherrasta Habajalla tiedettiin ettei hän ymmärtänyt leikkiä. Kirkkoherra ei tietysti ole lähettänyt armahduspyyntöä, kun eivät miehet olleet luvanneet noudattaa moision isäntien vaatimuksia. "Mitä nyt piti tehdä?" "Mitä muuta kuin piiloon!" "Piiloon niin! Eläinkin varjelee omaa nahkaansa, miksi siis emme me!" Ja todellakin kääntyivät miehet kukin taloihinsa, antaen naisilleen ja lapsille vielä joitakin neuvoja ja sitten alkoi kiireellinen pako kylän ympärillä olevaan metsään, heinämaille ja soille. Nuoret ja reippaat, vanhat ja voimattomat -- kaikki jättivät kotinsa kohtalon varaan ja etsivät kuin takaa ajetut eläimet metsän tiheiköissä ja pensasten varjossa suojaa, johon kauhistuksissaan saattoivat pistäytyä. Haudan hiljaisuus syntyi ihmisistä autiossa kylässä. Synkkinä, niinkuin itse mieletön musta kurjuus, kyyköttivät armottomat savuhökkelit kirkkaassa päivänpaisteessa matalalla hiekkatörmällä. Palavassa läikehtivässä ilmassa, tuossa haudan hiljaisuudessa oli jotakin raskasta, masentavaa -- siinä piili onnettomuutta, ja etempää niityiltä nousi autereen tapaista utua ilmaan -- oli kuin kuolevan hengen viimeinen rukous. -- -- -- Mutta moision puolella, jossa nuo suuret komeat huoneet uhkeiden puistojen keskellä kohosivat, rupesi ilma samassa välkkymään ja säteilemään. Sotamiesten pyssyjen piikit kimaltelivat siellä päivän kuumissa säteissä. Ja maa tömisi sadan miehen ylpeästi astuessa raskailla saappaillaan. -- -- -- Mahtran moisioon on tullut tänään 50 miestä sotaväkeä ja kaksi upseeria. Heillä on mukanaan keppiä ja vitsoja, 20 paria jalkarautoja ja 30 paria käsirautoja. Tänään on Mahtrassa säädettävä oikeutta. Kuuma, punainen veri oli tänään tämänkin moision pihassa kirjaava hiekan ja kivet punaisiksi. 22. VAIKUTTAVAT VOIMAT. "Jumalan kiitos!" huudahti rouva von Heidegg, kun sai Herbertiltä kuulla, ettei kouluneiti ollut suostunut pojan kosimiseen. "Tyttö oli ymmärtäväisempi kuin poika!" huudahti herra von Heidegg, kun sai puolisoltaan kuulla, että "ranskalainen mamseli" oli hylännyt nuoren, rikkaan paronin kosimisen. Ja molemmat olivat niin onnelliset tuosta odottamattomasta uutisesta, ett'eivät huomanneetkaan, kuinka loukkaava asia oikeastaan oli heidän ylhäiselle sääty-ylpeydelleen ja kuinka se mahtoi masentaa heidän poikaansa, paroni Herbert Heideggiä. Tyttö, jonka täytyi omalla työllään elättää itsensä, jolla ei ollut muuta kuin kolme leninkiä ja lämmin sydän, jolla koko maailmassa ei ollut mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavana -- tuo tyttö vastaa paroni Herbert Heideggille: "Kiitän hyväntahtoisuudestanne, mutta minä en teitä tarvitse!" -- -- -- Todellakin, jos paronin neiti von A. eli kreivin neiti von B. niin olisivat vastanneet -- olisivat kosijan isä ja äiti saaneet halvauksen. Mutta nyt kiitti toinen Jumalaa ja toinen ylisti tytön ymmärrystä ja molemmista tuntui kuin olisivat päässeet suuresta vaarasta. Heideggien onni tällaisesta asian käänteestä oli suuri. Heille olikin jo heidän poikansa tuottanut todellista murhetta ymmärtämättömän erehdyksensä tähden. Mutta he itse erehtyivät, kun luulivat, että poika pian unohtaa turhaan rauvenneen leikkinsä, nauraa omaa hulluuttaan ja sitten heittää mielestään koko asian. Niin ei käynyt. Päin vastoin huomasivat vanhemmat huolestuneina, että Herbertin sydäntä jäyti joku salainen tuska, sillä hän muuttui päivä päivältä yhä totisemmaksi, umpimielisemmäksi, elämästä ja ympäristöstä välinpitämättömämmäksi. Hän puhui vähän, söi vähän ja teki työtä vähän. Hänen koko sisällinen olentonsa näkyi murtuneen. "Hm", sanoivat isä ja äiti, "tuo tyhmyys näyttää juurtuneen syvemmälle kuin toivottava olisi." Mutta lohduttaen itseään he lisäsivät: "Aikaa myöten asia kyllä unohtuu. Joka haava paranee vihdoin oikeaa lääkettä käytettäissä." Mutta oikeana lääkkeenä he pitivät ranskalaisen neidin poistumista ja pojalle morsiamen hankkimista -- oikean morsiamen. Siksi valitsivat he oman maansa tyttäristä kaikkein hurmaavimman ja pitivät huolta, että poika hänen kanssaan usein sattui yhteen. Juliette Marchandkin huomasi paroni Herbertin masentuneen mielialan heidän keskustelunsa jälkeen lehtimajassa. Ja hänen hellä, hyvä sydämmensä kärsi varmaankin yhtä paljon kuin Herbertinkin. Mutta tuo sydän oli jo ennen Herbertin kosimista salaa taistellut. Juliette oli jo kauvan sitä ennen aavistanut, mikä hänellä talossa oli odotettavissa, ja tällainen tietohan ei jätä ketään naista välinpitämättömäksi. Ja nyt oli Juliette vielä äkkiä tullut nuoren, kauniin, lahjakkaan, kunnioitettavan miehen ystäväksi, jonka seurassa hän nautti tuota lämmintä hauskuutta, jota vastainen mieltymys synnyttää. Mikä ihme sitten, jos neidon sydämmessä alkoi jotakin itää -- salaa, vasten tahtoa. Hän itse koetti sitä salata, ikäänkuin peittää ja kuunnella järjen ääntä tunteita vastaan. Mutta usein hänet sittenkin valtasi tunne ja hän ajatteli Herbertiä, jota ei olisi saanut ajatella, joka ei häneen kuulunut. Kokonaiset suuret tulevaisuuden tuumat tunkeutuivat hänen mieleensä ja niiden keskipisteenä oli Herbert ja hän itse. Hän oli mielessään kuvaillut olevansa moision emäntänä. Kuinka hän olisi kaikkia kohtaan lempeä ja hyvä, hädänalaista auttaisi, köyhiä ravitsisi, puolisonsa kanssa taistelisi, huojentaen, armottomasti rasitettujen, henkisessä ja aineellisessa puutteessa olevien, sorrettujen talonpoikain tilaa, harjoittaisi väkivallan asemesta oikeutta, kovuuden asemesta armoa. Kaikki hyvät ihmiset olisivat sitten voineet sanoa: "Katsokaa Heideggin moision oloja -- ottakaa siitä esimerkkiä -- ja kaikki tuo on tuon pienen ranskalaisen avulla saatu aikaan!" -- -- -- Mutta tavatessaan itsensä tuollaisissa, luvattomissa unelmissa, löi hän kädellään vasten otsaansa herättääkseen huolettomaa järkeänsä toimintaan ja päästäkseen runomaailmasta todellisuuteen. Tuo pääseminen kysyi taistelua ja vaivaa, mutta, Jumalan kiitos, se onnistui. Ei hän suotta sanonut itseään järkeväksi, eikä hän suotta ollut yksinäisellä elämänradallaan oppinut itsenäisyyttä ja varovaisuutta. Eihän tuo mies ole yksin maailmassa, eihän hän ole vapaa, ole itsenäinen. Sadat asiat liittävät häntä perheeseen, sukuun ja seurapiiriin -- ja niistä ei kukaan suvaitse tuota pientä ranskalaista; he kaikki pitäisivät häntä rohkeana tunkeilijana, jota kaikin tavoin vastustettaisiin. Johan he nyt häntä vihasivat, vaikkei hän heille ollut tehnyt mitään pahaa -- ainoastaan siitä syystä, että hän monessa asiassa rohkeni ajatella toisin kuin he. -- Niin, Juliette Marchand oli taistellut tunteitaan vastaan ja taisteli yhä edelleen -- ja tämä oli hänelle raskasta senkin vuoksi, että hän näki Herbertin kärsivän. Olihan hän niin myötätuntoinen jokaista kohtaan, minkätähden ei hän olisi sitä tuota miestä kohtaan, joka oli hänen mielessään. Eikä hän sittenkään voinut eikä saanut häntä auttaa -- Herbertin itsensä, hänen onnensa tähden ei hän sitä tohtinut. Hän tiesi, että apu on ainoastaan heidän eroamisessaan ja huojentaakseen tuon eron katkeruutta, koetti hän nuorta miestä kohtaan olla kylmä ja jäykkä, vaikka se olikin kiusallista. Mutta hän oli koettanut tahdon voimalla päästä tunteittensa herraksi ja sillä tiellä eteni hän askel askeleelta. Näin olivat asiat Julietten ja Herbertin välillä, kun toukokuun lopulla julkiset tapaukset, jotka kiihottivat koko maakunnan väestöä, käänsivät heidänkin huomionsa omasta itsestään toisaalle. Juliette ei paljon asiasta voinut Herbertin kanssa keskustella, sillä hän karttoi kovin huolellisesti tämän seuraa. Mutta ruokapöydässä kuuli hän herrasväen keskinäisestä puheesta ja palvelijoilta, mitä julkisuudessa tapahtui ja kaikkien huomiota niin kiinnitti. Lähellä ja kaukana olivat talonpojat kuohuksissa. Uusi laki oli synnyttänyt selkkauksia, kansan mielen kiihottanut. Monessa moisiossa jättivät ihmiset vuokravelvollisuutensa täyttämättä, vastustivat moision työtä. Siellä, täällä näytti liike niin uhkaavalta, etteivät tavalliset rankaisukeinot enää auttaneet; moision isännät olivat kuvernementti-kaupungista pyytäneet sotaväkeä avukseen ja saaneetkin. Rauhattomuuksien syyt jäivät Juliettelle koko lailla epäselviksi; saksojen puheesta hän vain kuuli, että talonpojat olivat kiittämättömiä, häpeämättömiä, vaativia ja tyhmiä. Heille oli annettu sormi, mutta he tahtoivat koko käden. Kamaripalvelija Tohver kuiskaili jotakin saksojen petollisuudesta ja ahneudesta, mutta ei voinut sitä mitenkään todistaa eikä selittää. Mutta Juliette mietti itsekseen, minkätähden tuollaisia rauhattomuuksia nyt vasta syntyi? Kansan elämä oli hänen mielestään sellainen, ettei siihen milloinkaan olisi voinut tyytyä. Toisissa, Julietelle tutuissa maissa olisivat tuollaiset olot synnyttäneet alituisia, julkisia kapinoita. Rauhattomuuden sanomat johtivat Julietten mieleen jotakin, jonka hän viimeisinä aikoina kokonaan oli unohtanut. Paroni Herbert oli talvella puhunut suurista uudistuksista ja parannuksista talouden, isännyysvallan ja talonpoikain olojen alalla, kun moisio huhtikuun lopulla piti hänelle joutua. Muiden muassa oli hän vapaaehtoisesti luvannut huojentaa talonpoikain orjuutta, ja tehdä enemmänkin kuin laki vaati. Samoin oli hän luvannut harkita ruumiinrangaistuksen poistamista, mutta sanonut tahtovansa sitä heti rajoittaa. Neiti Marchandia huvitti nyt kysymys, kuinka paljon hän jo oli päätöksiään toteuttanut. Ja vielä enemmän herätti asia hänen mielenkiintoaan, kun hän kuuli, että paroninkin alustalaiset olivat vastustaneet niin sanottuja aputekoja. Juliette olisi mielellään Herbertiltä itseltään kysynyt näistä asioista, mutta hän ei tahtonut kahden kesken hänen kanssaan ruveta pitempään keskusteluun ja herrasväen kuullen ei voinut hän sellaiseen puheaineeseen ryhtyä, he olisivat sitä pitäneet epänaisellisena ja sotkeutumisena asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Kamaripalvelijalta kysymistäkään ei Juliette pitänyt oikeana, sillä nyt, kun Herbert oli isäntänä, pelkäsi hän, ettei Tohver olisi kyllin puolueeton. Sentähden koetti hän saada tietoja tuolta alati vaikenevalta virkatoveriltaan, herra Lustigilta. Ensin hän kysyi, tiesikö tämä mitään talonpoikain rauhattomuuksien syistä. Pieni silmälasiherra punehtui kuin nuori tyttö, kun kouluneiti hänen kanssaan rupesi puhumaan. Juliette tiesi, että hän oli ujo ja harvapuheinen, mutta ilokseen sai hän herra Lustigilta aivan tarkkoja ja selviä vastauksia, ja niitä ei annettu hänelle ensinkään niin vastenmielisesti kuin hän oli pelännyt. "Teitä huvittaa, neiti, meidän talonpoikain kysymys?" kysyi herra Lustig. "Huvittaa kyllä." "Minä olen sen huomannut." "Te?" kysyi neiti Marchand ihmetellen. "Niin." "Kuinka niin?" "Minä kuulen paljon, kun puhun vähän. Olen siis kuullut teidän mielipiteitänne." "Ja te itse? Te varmaankaan ette ota osaa tuollaisiin asioihin?" Lustig kohotti olkapäitään. "Minulla ei ole puhetaitoa, sentähden en keskustele mistään asioista toisten kanssa. Mutta mieleeni jää, mitä näen ja kuulen ja yksinäni ajattelen sitä." "Siis olette talonpoikainkin asiasta paljon kuullut ja ajatellut?" nauroi Juliette somaa selitystä. "Minä kyllä tiedän yhtä, toista. Mitä tahtoisitte kysyä, neiti Marchand?" Juliette uudisti kysymyksensä rauhattomuuksien syistä, ja Gottlieb Lustig vastasi: "Suoranaisia syitä on minun mielestäni vain yksi ainoa: liian raskas elämä." Ja herra Lustig selitti Juliettelle lyhyesti, mutta havaannollisesti, sattuvin sanoin, mitä uusi laki talonpojille soi, mikä antoi aihetta epätoivoon ja epäilyksiin, millä tavoin talonpojat aikoivat moisiota vastustaa, mitä rauhattomuuksia tähän asti oli tapahtunut ja mitä apukeinoja sitä vastaan oli toimeen pantu. Juliette ei voinut olla ihmettelemättä, että tuo umpimielinen, näköjään koko ympäristölleen niin kylmä ja välinpitämätön henkilö, jota ainoastaan luonnontiede ja siitäkin vain yksi ainoa osa huvitti, nyt kerrassaan saattoi hänelle syrjäisistä asioista antaa niin asiallisen ja perusteellisen selityksen. Tuo mies näytti todellakin kasvattavan sisällistä ihmistään ainoastaan kuulemalla, näkemällä ja -- vaikenemalla. "Te olette varmaankin kuulleet", huomautti neiti Marchand, kun kouluherra oli lopettanut, "että meidänkin kunnan talonpojat tahtovat olla vastustajien joukossa?" "Olen, paroni Heideggille on se ilmotettu." "Perheenmiehet itse ovat sen tehneet?" "Ei. Kuulin, että eräs vuokramies, joka kylässä on salainen ilmiantaja -- hänen nimensä on Ristmäen Mihkel -- on tuonut moisioon tietoja, mitä neuvoja perheenmiehet ovat pitäneet ja minkä päätöksen olivat tehneet!" "Mutta en ymmärrä, minkätähden meidän kartanon talonpojat ajattelevat vastustusta", huusi Juliette. "Minä arvelen, että heille uusissa asetuksissa ei vain suoda suuria huojennuksia, vaan että vielä vapaaehtoisesti on huojennettu heidän työ- ja maksukuormaansa." Gottlieb Lustig katseli suurin silmin neitoa. "Miksi te niin arvelette?" hän kysyi. "Sentähden, että moisio nyt on nuoren paronin hallussa, ja että hän itse sanoi talvella tahtovansa heti panna toimeen uudistuksia." "Se ei ole tapahtunut." "Ei tapahtunut? Kuinka se on mahdollista?" Lustig kohotti olkapäitään. "Te tiedätte varmasti, että meidän talonpojille ei ole suotu huojennuksia, että he tekevät työtä entisillä ehdoilla!" "Tiedän, neiti Marchand!" vakuutti toinen vilkkaammasti kuin hän muuten oli puhunut. "Tiedän varmasti, että meidän talonmiehet kävivät vaatimassa uudessa laissa luvatuita huojennuksia, mutta ettei heidän toiveitaan täytetty." "Keltä he niitä vaativat?" "Molemmilta paroneilta." "Moision nykyiseltä isännältäkin?" "Niin! He kävivät ensin vanhan paronin ja sitten paroni Herbertin puheilla." "Mistä te sen tiedätte?" "Vanha paroni kertoi sen itse minulle ja niin puhui myös opman Winter." Juliette näytti hyvin rauhattomalta ja hämmästyneeltä. "Ja millä perustuksella ei heidän vaatimuksiinsa suostuttu?" hän kysyi. "Samalla perustuksella kuin toisillakin moision isännillä on, että eivät tahdo täyttää talonpoikain toiveita. Laki antaa heille vielä aikaa, kunnes maat ovat mitatut ja arvioidut." "Mutta eihän vapaaehtoisten huojennusten antaminen ole kielletty!" "Tietysti ei! Niinkuin olen kuullut on niin tehtykin muutamissa kauvempana olevissa moisioissa." "Niin on tehty, mutta täällä ei?" Neiti Marchand näytti niin hämmästyneeltä, että opettaja herra alkoi häntä ihmeissään katsella. He seisoivat herrasväen rakennuksen takimmaisella, puutarhan puoleisella verannalla. Vanhempia saksoja ei ollut näkyvissä. Alhaalla puutarhassa iloitsivat heidän oppilaansa. Juliette Marchand astui pari kertaa edes takaisin, sitten hän jälleen kääntyi virkatoverinsa puoleen. "Jos teillä on aikaa, niin tulkaa vähän puutarhaan kävelemään. Tahtoisin teiltä vielä jotakin kysyä. -- -- -- Puhunhan teidän kanssanne oikeastaan vasta ensimmäisen kerran, ja me olemme jo niin kauvan saman katon alla eläneet, ja sitten vielä olemme samassa virassa. -- Tahdotteko?" Herra Lustigin ujoille, umpimielisille kasvoille nousi jälleen heikko, naisekas puna. "Mielelläni", vastasi hän hämmästyen ja melkein änkyttäen. "Minä tahtoisin saada tietää teidän arveluitanne", alkoi Juliette, kun he hiljakseen kävellessään joutuivat kukoistavien jasminipensasten kohdalle, "minkätähden talon nuori isäntä ei ole toteuttanut uudistustuumiaan, niinkuin hän minulle itselleni kertoi. Saanko teiltä suoraan kysyä: pidättekö Herbert Heideggiä kunnioitettavana miehenä?" "Pidän kyllä." "Hänellä on varmaankin hyvä sydän ja jalomielinen luonne?" "Epäilemättä." "Tehän tunnette hänen mielipiteensäkin?" "Hyvin vähän; hän on pari vuotta ollut kotoa poissa, vieraiden luona vasta mieheksi kehittynyt, ja hänen nykyisiä mielipiteitään en ole vielä oppinut tuntemaan." "Minun mielestäni ajattelee hän vapaammin ja lempeämmin kuin hänen isänsä ja monet muut täkäläiset moision omistajat", virkkoi Juliette. "Olen myöskin huomannut, että hänen hyvä sydämmensä tahtoo noudattaa oikeutettuja pyyntöjä. Sentähden ihmettelen suuresti, ettei hän tahdo täyttää talonpoikiensa toiveita, vaikka hän on päättänyt vapaaehtoisesti parantaa heidän elämäänsä. Ihmeellisempää on vielä, että niinkuin te sanotte, jotkut toiset moision isännät ovat voineet suoda helpotuksia, mutta täällä siitä ei ole tullut mitään. Kuinka te sen selitätte?" "Minä luulen, ettei paroni Herbert ole vapaa", vastasi opettaja. "Kuinka niin? Hänhän on minun tietääkseni täydellisesti moision omistaja." "Niin kyllä. Mutta hän on voimakkaiden vaikutusten alainen." "Ja ne ovat?" "Ennen kaikkia hänen isänsä. Jos en erehdy, on vanha paroni vielä täällä oikeastaan vallan pitäjänä ja määrääjänä, samoin kuin myöskin hänen äitinsä. -- -- -- Ja sen lisäksi vaikuttavat vielä koko säädyn edut. -- -- --" "Uhkaisiko moision isäntiä vaara, jos joku heistä tekisi talonpojilleen hyvää?" "Ehkä kyllä nykyisissä oloissa. Jos yksi suostuu talonpoikien vaatimuksiin, niin täytyy toistenkin tehdä samoin. Mutta toiset eivät sitä tahdo, kun se olisi vahingoksi heidän tuloilleen. Niin tulee siis yhden laiminlyödä hyväntekeväisyytensä, jos tahtoo pitää silmällä koko säätynsä etua. Nykyisenä, rauhattomana aikana pidettäisiin myöntymistä hätäkeinona." Gottlieb Lustig ei varmaankaan ennen ollut saanut kokoon noin pitkiä lauseita, sillä hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan. "Ja Herbert Heidegg on antautunut noiden vaikutusvoimain alaiseksi", lausui neiti Marchand hitaasti ja melkein itsekseen, jonka ohella hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt syvä varjo. Juliettestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jonkun kalliin asian; hän oli käynyt murheelliseksi. Kun he hitaasti jälleen lähestyivät rakennusta, kiitti hän virkatoveriaan seurasta ja lähti äkkiä jälleen omaan huoneeseensa. Siellä hän vielä kauvan ajatteli kuulemiansa asioita ja pitkin päivää oli hänen mielensä raskas -- hänestä tuntui kuin olisi joku rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan. -- -- -- Mutta pian hänen vielä piti saada kuulla jotakin, joka vielä enemmän tuskastutti ja masensi hänen mieltänsä. Pari päivää tämän perästä -- kun hän oli kaupungista kotiin tullut -- koputettiin arasti hänen huoneensa ovelle. Vanha kamaripalvelija Tohver, ja hänen selkänsä takana palvelustyttö Mai raittiine kasvoineen ja korkeine rintoineen, astuivat Julietten sisään kutsuessa huoneeseen. Mai vähän esteli, mutta kun Tohver hänelle viittasi, seurasi hän kuitenkin perässä. Molemmat olivat kiihottuneen näköisiä. "Neiti", alkoi kamaripalvelija kumarrettuaan pari kertaa, "Mai kertoi minulle ihmeellisiä asioita ja pyytää nyt, että minä niitä teille, neiti, puhuisin. -- -- -- Meillä on maanantai-aamuna jälleen piesty ihmistä tallissa ja hänen veristä ihoansa valettu silakan suolavedellä. -- -- --" Kouluneiti katseli suurin silmin puhujaa; hän ei näyttänyt oikein ymmärtävän tämän sanoja. "Piesty -- ketä meillä on piesty?" "Isännöitsijän palvelijaa, Miinaa -- neiti varmaankin hänet tuntee -- nuori, terävä tyttö. -- -- --" "Miinaa piesty? Kuka häntä on piessyt?" "Se joka aina ihmisiä moisiossa pieksee, kun käsketään -- vahti!" Ja Mai koetti osottaa kamaripalvelijan sanoja todeksi vilkkaasti päätään pudistaen ja pyyhkien esiliinan nurkalla vetisiä silmiään. Mutta Tohver rupesi kertomaan tapausta ja koetti sitä pitkillä selityksillä ja elävillä kädenliikkeillä tehdä kouluneidille niin selväksi kuin suinkin. Mai, pannen kaiken saksan kielen taitonsa käytäntöön oli todistajana ja vakuuttajana ja koetti loppumattomilla pään nyökkäyksillä vahvistaa Tohverin selityksiä. Molemmilta sai Juliette kuulla, minkälaisen ilkivaltaisuuden uhriksi Miina raukka oli joutunut. Ehdoin, tahdoin ahdistaa opman Miinaa, tyttö taistelee vastaan, ilmottaa vihdoin hätänsä sulhaselle, tämä tulee eräänä yönä odottamatta avuksi ja vihan vimmassa kostaa viettelijälle. Tämä ilmaantuu, lyötyään ensin itse syytöntä tyttöä, moisioon kaipaamaan ja täällä tehdään tuomio, jota inhimilliseltä kannalta katsoen on vaikea ymmärtää; tyttö saa moision tallissa, poika haagioikeudessa ruumiinrangaistuksen. Tyttö piestään veriseksi ja suolavedellä tehdään haavat tulisen kirveleviksi; mutta poika viedään sidotuin käsin vielä kovemman rangaistuksen alaiseksi. Mutta päärikollinen itse jää rankaisematta, sillä hän ei suinkaan olisi lähtenyt kaipaamaan, jos hänellä olisi ollut jotakin pelättävää. Kouluneiti ei voinut kaikkea tuota uskoa; hänestä tuntui koko kertomus pöyristyttävältä valheelta, tai ainakin äärettömästi liiotetulta. Ehkä syytti tyttö opmannia tehdäkseen itsensä viattomaksi. Mutta Juliettea loukkasi kuitenkin se tieto, että moisiossa vielä nuoren paronin isännyyden aikanakin ruumiinrangaistusta käytettiin; että siellä jälleen oli naista rangaistu ja vielä niin raa'alla tavalla. Mutta hänen epäilyksensä tapauksen todenmukaisuudesta alkoi kadota, kun Tohver nyt lisäsi, minkätähden hän asiasta oli kouluneidille tullut puhumaan. "Mai Miina raukan puolesta pyytää neidin kertomaan nuorelle paronille asian oikean laidan, että opman saisi vähän nenälleen. Luultava on, että opman aivan toisin kertoi asian herroille, eihän muuten viattomalle Miinalle vitsaa olisi annettu. Olihan opman itse kotona sanonut Miinalle: 'Saa nähdä, ketä uskotaan, sinua vai minua'." "Kelle on opman käynyt kaipaamassa?" kysyi Juliette värisevin huulin. "Saksoille -- kenelle sitten?" "Tietysti vanhalle herralle!" Siihen tiesi Tohver vastata, että hän oli opmannin nähnyt varhain sinä aamuna paronin kirjoitushuoneessa, jossa molemmat paronit jo olivat olleet ylhäällä. "Molemmat?" huusi neiti Marchand ja hänen katseissaan ilmeni jälleen kylmää, vastustavaa epäluuloa. "Se ei ole mahdollista", lisäsi hän varmasti. "Te erehdytte, Tohver, molemmat paronit eivät ole antaneet käskyä Miinan piiskaamisesta." "En tiedä, kuka käskyn antoi", vastasi kamaripalvelija, "mutta molemmat paronit olivat kirjoitushuoneessa opmannin sinne tullessa, sen tiedän varmasti; minä vein juuri sitä ennen herroille sinne sikareja." Juliette käänsi kalpeat kasvonsa syrjään; hänen sydäntään painoi ja ahdisti, että hänen oli vaikea pidättää huutoa. "Mutta eivätkö sitten Miina ja hänen sulhasensa itse selittäneet paronille, kuinka asia oikeastaan oli?" lausui hän kääntyen vihdoin jälleen kamaripalvelijan puoleen. "Heiltä ei ole mitään kysyttykään", vastasi Tohver, "he eivät ole herrojen luona käyneetkään." "Mitä puhutte? Kuinka voitiin heitä kuulustamatta rangaista?" Kamaripalvelija kohotti olkapäitään. Hänen kasvoilleen levisi lystikäs, puoleksi katkera, puoleksi leikillinen ilme. "Saksat uskovat ainoastaan opmannia -- hän on korkeampi kuin palvelustyttö ja kylän poika." Kouluneidin katse ilmaisi epäilystä ja kauhua. "Minä en usko tuota kaikkea", virkkoi hän kärsimättömänä ja kääntyi jälleen akkunaan päin. "Ainakaan ei ole totta, että rangaistus annettiin, ennenkun rangaistuksen alaisten syy oli selvä ja varma. Minä tahdon tutkia, kuinka kaikki on ollut." "Neiti", lausui jälleen Tohver nöyrällä, rukoilevalla äänellä. "Miina raukka on heti lähtenyt opmannin luota kylään vanhempain kotiin. Opman on häijy mies -- Miina pelkää, että tämä häntä vielä rankaisee tuon poislähdön tähden, tai ainakin kiusaa, tai pakottaa takaisin tulemaan. Siitä on tytöllä suuri kauhu. Neiti on ehkä niin hyvä ja pyytää nuorta paronia, ettei opman enää saa Miinalle tehdä pahaa ja antaa hänen olla vanhempainsa luona." "Sen tahdon tehdä." "Opman on myös uhannut, että Miinan isältä nyt talo otetaan", lisäsi Tohver vielä. "Neiti ehkä pyytäisi herra Herbertiltä, ettei sitä tehtäisi." Senkin lupasi Juliette erinomaisen varmalla ja lujalla äänellä. Mutta tähän ei kamaripalvelijan kertomus päättynyt. Hän piti tarpeellisena vielä enemmän herättää hyväsydämmisen kouluneidin myötätuntoa puolustettaviaan kohtaan. Sentähden hän sanoi: "Neidille tahtoisin kertoa, että Miinan sulhanen on meidän Maien veli. Neiti ehkä vielä muistaa -- sama nuori mies, joka viime syksynä sai moision tallissa vitsoja, josta neiti niin pelästyi." Juliette muisti hyvästi Päärnun, tuon suuren, tukevan, totisen näköisen työmiehen, jonka mökkiäkin hän kerran oli käynyt katsomassa. Myötätuntoisesti silmäillen Maiea, kysyi hän kamaripalvelijalta: "Ja minkälaisen rangaistuksen Maien veli tällä kertaa sai?" "Hänelle on haagioikeudessa annettu kahdeksankymmentä kepinlyöntiä", vastasi Tohver. "Se ei ole leikin asia, neiti! Päärn on tukeva mies kuin karhu, mutta sittenkin on hän nyt sängyssä ja sairastaa haavojaan." "Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä!" kertoi kouluneiti, ja Tohverista näytti kuin olisi hänen pieni, valkea kätensä mennyt nyrkkiin. Sitten kääntyi neiti Marchand tutkivin katsein vielä kerran kamaripalvelijan ja tytön puoleen. "Ja te molemmat uskotte varmasti, että asia on niinkuin Miina ja Päärn ovat kertoneet? Te ette epäile, että molemmat puhuvat totta? Teidän sydämmenne sen varmasti tuntee?" Tohver nosti sormensa ylös, joka merkitsi, että hän uskalsi, vaikka päänsä kautta sen vannoa ja vakuutti, että tyttö ja poika ovat kunniallisia ihmisiä, joihin jokainen täysin luottaa. Mutta sitä ei voinut opmannista sanoa. "Puhutaanko hänestä pahaa?" kysyi Juliette. Tohver kohotti harmaita kulmakarvojaan ja pyyhkäsi halveksivasti molemmilla käsillään. "Oi taivas, neiti! Minä en tahtoisi olla kielittelijä, mutta minun pitää sittenkin sanoa, että se mies on monen lapsen isä, vaikkei hänellä ole puolisoa. -- -- --" "Onkos Maien veljellä vielä mitään pelättävää isännöitsijän puolelta?" kysyi Juliette katsellen myötätuntoisesti tytön kauniita, surullisia kasvoja. "Eikös tämä häntäkin voi kiusata", vastasi Tohver, "ja viedä talliin vähimmästäkin syystä. Mutta sitä miestä onkin jo niin kiusattu ja ahdistettu, että hän siihen on melkein tottunut." "Kertokaa neidille Päärnun talon asiasta", kuiskaili Mai, joka ymmärsi, että hänen veljestään oli puhe, ja nykäsi Tohveria takin liepeestä. "Ehkä neiti voisi hänenkin hyväkseen jotakin tehdä!" Tohver arvasi itsekin, että nyt oli paras hetki kertoa kouluneidille senkin seikan. Tunsihan hän sen niin hyvästi. Ja ainoastaan neiti Marchand saattoi jotakin tehdä myöskin Maien veljen hyväksi, jota vanha kamaripalvelija itse kelpo miehenä arvosteli. Vanhan, tottuneen kamaripalvelijan tietoon kyllä tuli kaikki, mitä talossa tapahtui. Tohver tiesi jo aikoja sitten, millä silmin nuori paroni katseli kaunista kouluneitiä ja kuinka kovin hän tätä kunnioitti ja kuinka neidon sanat häneen vaikuttivat. Eikä tarvinnut epäillä sitäkään, ettei ranskalainen neito tahtonut auttaa, sillä ei kukaan tiennyt niin hyvin kuin Tohver, kuinka lämmin sydän hänellä oli talonpoikaraukkoja kohtaan. "Ei suinkaan neiti pane pahaksi, jos kerron vielä jotakin Maien veljestä", virkkoi hän ja nauroi ikäänkuin anteeksi pyytäen. Mai koetti salaa häntä kehottaa tuon tuostakin nykäisten häntä takaa päin. "Sillä miehellä on, neiti, varsin kurjat päivät ja hän olisi iloinen, jos joku hänestäkin puhuisi hyvän sanan nuorelle moision herralle." Juliette kuunteli yhä enenevällä mielenkiinnolla hyväsydämmisen Tohverin kertomusta. Tohver alkoi Päärnun isän onnettomasta elämäkerrasta, kuvasi hänen kuolemaansa haagioikeudessa saatujen lyöntien seurauksena ja selitti, minkätähden isän talo pojalta oli pois otettu ja kuinka Päärn turhaan oli koettanut paronilta saada takaisin isänsä taloa tai jotakin toista vuokrapaikkaa, sillä vanha paroni ei häntä kärsinyt. Tohver ei salannut, että miehellä oli kiivas ja taipumaton luonne, mutta sanoi vanhan paronin itsensä täytyneen tunnustaa, ettei hänellä ollut ahkerampaa, huolellisempaa ja kunniallisempaa työläistä kuin tuo "vastahakoinen koira". Kaikkein surullisempaa sanoi hän olevan, ettei Päärn ilman paikkaa voisi mennä naimisiin, sillä nyt hänen piti pienessä mökkihökkelissä itseänsä elättää. Näin viettivät morsian ja sulhanen surullista, toivotonta elämää. -- -- Tohver ei jättänyt sitäkään kertomatta, kuinka kupias oli tahtonut väliin tunkeutumalla rikkoa Miinan ja Päärnun liittoa. "Tuohan on koko romaani!" huudahti neiti Marchand lyöden käsiään yhteen, kun kertoja oli lopettanut. Tohver kyllä ei tiennyt, mitä 'romaani' sana merkitsi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, kun kertomuksensa oli neitiin vaikuttanut. Sillä tämä oli liikutetun näköinen ja hänen kauniissa, mustissa silmissään ilmeni päättäväisyyttä ikäänkuin aikoisi hän jotakin tehdä. Sen hän vihdoin sanoillaankin todisti: "Minä en tiedä, kuinka paljon minun sanani paroniin vaikuttavat", lausui neiti Marchand, "mutta minä tahdon hänen kanssaan sopivalla hetkellä kaikista näistä asioista puhua. Minä pyydän paronia muistamaan Miinaa ja Maien veljeä." Tuo lupaus oli Maien ja Tohverin mielestä yhtä hyvä kuin voitto. Maie oli niin hyvillään, että tahtoi suudella kouluneidin kättä, jota tämä ei kuitenkaan sallinut. Kiitollisina lähtivät molemmat neiti Marchandin huoneesta. -- Huolimatta suuresta väsymyksestä matkan jälkeen, ei hän tahtonut sinä yönä paljon unta saada. Mitä piti hänen ajatella kaikista noista hirveistä asioista, joita sinä iltana oli saanut kuulla? Mikä mies oli Herbert Heidegg, kun hänen moisiossaan saattoi tapahtua tuollaisia seikkoja? Sehän oli aivan kuin nyrkkivallan aikoina. Ja tuo tapahtui miehen nähden -- ei miehen tahdosta ja luvalla, hänen, joka puhui vapaamielisyydestä ja lempeämmistä uudistuksista, jonka oikeutta rakastava sydän ja selvempi näkökanta ei voisi sallia vääryyttä ja väkivaltaa! -- -- -- Hän ei ole vapaa -- sanoo Gottlieb Lustig -- hän on vanhempain ja seurapiirin vaikutuksen alainen. Olkoon. Mutta milloinka voi hän heidän vaikutuksestaan vapautua, kun ei hän yritäkään sitä tehdä? Vai eikö hän tahtonutkaan heidän vaikutuksestaan vapautua? -- -- -- Hän ei siis puhunut totta, kun hän sitä tuonaan vakuutti. -- -- -- Herbert Heidegg valehteli! -- -- -- Ahdistava, kiusallinen tuska teki Juliette Marchandin rauhattomaksi, jotta hän vasta myöhään saattoi nukkua. -- Jo seuraavana päivänä oli hänellä hyvä tilaisuus puhua Herbertin kanssa kahden kesken. Nuori paroni itse antoi hänelle siihen aihetta. -- Vanha paroni puolisonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa oli puolisen jälkeen ajanut naapuriin kyläilemään. Juliette istui hieno käsityö kädessä puutarhan puoleisella verannalla ja koetti haihduttaa kiusallisia tunteitaan lukemisella. Samassa astui Herbert Heidegg puutarhasta rappusille, pyyhki hikeä otsaltaan -- hän tuli nähtävästi pellolta -- ja kääntyi kouluneidin puoleen kohteliaasti kysyen, saisiko hän täällä levätä ja polttaa jonkun sikarin. Neiti Marchand ei sitä vastustanut. Herbert otti itselleen tuolin nurkasta ja istui lähelle Juliettea. Äänetönnä sytytti hän sikarin ja katseli mietteissään alas kevätihanuudessa kukoistavaan puutarhaan. "No, kuinka teitä miellytti meidän vanha Tallinna, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin puheen jatkoksi. "Minä olin iloinen, kun kerran vielä sain nähdä merta", vastasi neito. "Te rakastatte merta?" "Kovin. Se on niin avara, niin rajaton ja ääretön. Minä rakastan vapautta, sentähden rakastan merta." "Minä taas vainioita ja niittyjä, joita metsä ympäröi", nauroi Herbert. "Lainehtivat viljatasangot ovat minun mereni." "Ovatko ne tänä vuonna hyvin menestyneet?" "Koko lailla. Tietysti ne vastaisuudessa tulevat vielä kukoistavimmiksi, kun rupean perusteellisemmin tekemään työtä. Eilen sain ensimmäiset, uudenaikaiset työkalut -- suoraan tilatut Englannista." "Taloudellisiin uudistuksiin olette siis jo ryhtyneet?" "Olen, neiti. Asioiden pitää muuttua täällä moisiossa; minä tahdon vapautua Aasian oloista. Teidän pitäisi parin, kolmen vuoden perästä nähdä minun talouttani, minun peltojani ja niittyjäni!" Juliettea ei tuo kehuminen miellyttänyt. Tuo iloinen ja itsetietoinen puhetapa viilsi hänen sydäntään. Tuo mies on ryhtynyt uudistuksiin ja parannuksiin, mutta ensiksi omassa taloudessaan! Toisia kohtaan, joilla on suurempi hätä, ei hän vielä ole mitään tehnyt! "Tietysti tulevat teidän vuokralaisenne pellot ja niityt myös vastaisuudessa kauniimmin kukoistamaan", huomautti Juliette. "Heillähän on nyt parempi aika pitää niistä huolta. He olivat varmaankin teille hyvin kiitollisia huojennetuista työpäivistä?" "Huojennuksia eivät ole vielä saaneet", vastasi Herbert, puhaltaen tuuleen sikarin tuhkaa, joka oli hänen polvelleen pudonnut. "Ei vielä? Eivätkös teidän talonpojat Yrjönpäivästä lähtien ole saaneet huojennuksia?" "Ei, se voi vasta tulevaisuudessa tapahtua. Uusi maanvuokralaki säätää, että maat ovat mitattavat ja arvioitavat, ennenkun huojennuksia voi panna toimeen." "Onkos huojennusten antaminen ennen sitä kielletty?" "Ei ole. Minä kyllä heti tahdoin noudattaa uusia asetuksia, mutta minun täytyi myöntyä isän ja toisten vanhempien maanviljelijäin mielipiteeseen, jotka siitä pelkäsivät koituvan vahinkoa. Eihän viivykään kauvan, ennenkun talonpoikain huojennukset laillista tietä toteutetaan." "Olen kuullut, että talonpojat ovat rauhattomia ja vaativat heti huojennuksia. Eivätkös teidänkin talonpojat ole ilmaisseet sellaisia toiveita?" "Ovat kyllä, mutta, paha kyllä, piti minun vastata heille, että minun täytyy menetellä lain mukaan. Työpäiväin vähentyessä täytyisi moision isäntien rahalla palkata päiväläisiä, pitää palvelijoita, ja siihen eivät kaikki maanviljelijät vielä ole valmistuneet." "Kaikki?" kysyi Juliette. "Pitääkö sitten kaikkien yhtaikaa olla siihen valmiit? Minä arvelen, että jolla on varoja, hän voisi heti palkata työläisiä. Ettekö te sitä saattaisi, herra paroni?" "Minä kyllä, neiti, mutta yksityisen henkilön tulee myös katsoa toisten etua, muuten tuotamme toisille vahinkoa. Jos yksi voi, ja kaksi ei voi, niin hän tekee noille kahdelle vahinkoa. Mutta jos enemmistö voisikin, niin jäisi yhä vielä vähemmistö, joka ei voi, ja me olemme aikojen kuluessa oppineet vähemmistönkin etuja silmällä pitämään. -- -- -- Ajatelkaa, neiti Marchand, kuinka suurta sekaannusta synnyttäisi, ja nyt jo on lain väärin tulkitsemisesta syntynytkin, jos minä heti soisin huojennuksia, mutta minun naapurini eivät sitä voisi. Talonpojat vaatisivat sitä kuitenkin väkisin, ja siitä syntyisi kapina." Yhä kovemmin alkoi Julietten sydän sykkiä. Tuo mies ajatteli kyllä kiitettävällä tavalla naapuriensa etuja, mutta talonpoikain edut eivät häntä paljon liikuttaneet, ikäänkuin ei sillä asialla olisi mitään merkitystä, ikäänkuin ei talonpoika olisikaan moision isännän naapuri ja lähimmäinen. Talonpoika voi odottaa ja kärsiä -- hänestä ei ole huolta, meidän etumme on pääasia! Tuo kova, loukkaava katsantotapa ilmeni moision isännän puheissa ja kaikissa hänen mielipiteissään. Se oli hänestä niin luonnollista, niin itsestään selvää, että hän puhui siitä, kuin olisi kaikkein sen pitänyt hyväksyä ja oikeana pitää. Juliette ei tahtonut hänen kanssaan näistä asioista väitellä, hän tahtoi vain tutkia hänen mielipiteitään ja luonnettaan. Sentähden hän karttoi arvostelevaa vastausta ja kysyi ainoastaan: "Eikö kukaan moision isäntä ole täyttänyt talonpoikain toiveita työpäiväin vähentämiseen nähden?" "On sitä tehty. Mutta nuo pari miestä, joista sitä on kuultu, katuvat varmaankin jo hyvyyttään. He olivat varomattomia. He tekivät hyvää omille talonpojilleen, mutta monelle moision alustalaiselle pahaa. Meidän naapuripitäjään, Koselle on marssinut sotaväkeä, kun talonpojat saatuaan kuulla, että orjuutta muutamissa moisioissa oli vähennetty, sitä myöskin vaativat omilta herroiltaan eivätkä tulleet työhön, kun heidän tahtoonsa ei suostuttu. Nuo ihmiset saavat nyt kovan rangaistuksen. Haagioikeuden pitää heitä sotaväen avulla -- paha kyllä! -- ruumiinrangaistuksella pakottaa lain noudattamiseen. Tuo olisi varmaankin jäänyt tekemättä, jos eivät nuo pari moision isäntää olisi niin kiirehtineet hyväntekeväisyyttään osottamaan. -- -- --" "Minun mieleeni johtuu, herra paroni, että te talvella lämpimästi ajattelitte kansakoulukysymystä", lausui Juliette lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Teidän kuntaanne, ellen erehdy, piti heti perustettaman kyläkoulu. Vieläkö sitä olette ajatellut?" "Koulun perustaminen on oikeastaan kunnan oma asia", vastasi Herbert, koputtaen hiukan hämillään kepillään saappaansa kärkeä. "Mutta tietysti koetan tehdä kaikki, mitä voin edistääkseni ja auttaakseni asiaa. Tähän asti ei minulla ole vielä ollut aikaa kysyä, onko kunta tehnyt asiassa päätöstä. Nythän tuskin vielä on kuukauttakaan kulunut uuden lain voimaan astumisesta." "Ettekö te aikonut ryhtyä asian vireille herättämiseen ja johtoon?" Herbert rupesi nauramaan. "En todellakaan voisi itselleni toivoa parempaa omantunnon muistuttajaa kuin te olette! Mutta te voitte olla varma siitä, neiti Marchand, etten unhota päätöstäni. Teidän pitää kuitenkin antaa minulle vähän miettimisen aikaa!" "Ettehän ole pahoillanne, vaikka sekaannun asioihinne, herra paroni?" "Pahoillani teille? En!" vastasi nuori mies lämpimästi. "Te saatte minua nuhdella niin paljon kuin haluatte. Minä olen onnellinen, kun te ylipäätään minun kanssani keskustelette! Sitä onnea, Jumala paratkoon, en usein saa nauttia." "Lupaustanne tahdon nyt hyväkseni käyttää", lausui Juliette, mutta ei leikillisesti, vaan hyvin totisesti. "Jos ei kaikki ole valhetta, mitä tiedän, niin on teidän moisiossanne, herra paroni Heidegg, näinä päivinä oikeutta vastaan paljon rikottu." Herbert käänsi levottomat katseensa neitoon. "Vai niin? Ja missä asiassa?" "Te olette antanut viatonta ihmistä kovasti rangaista." "Tuo ei ole oikein, neiti Marchand! Ketä te ajattelette?" "Opman Winterin palvelustyttöä, Miinaa. Häntä on maanantai aamuna moision tallissa armottomasti piesty." "Mutta ei hän ollut syytön, armas neiti! Hän oli vasten isäntänsä kieltoa laskenut yöllä miehiä luokseen, ja kun eräänä yönä mentiin sellaista pois ajamaan, ei tyttö laskenut isäntää kyökkiin ja vastasi hänelle röyhkeästi. Winterin täytyi väkisin avata ovi. Nyt karkasi tytön seuralainen isännän kimppuun ja tyttö häntä siihen vielä yllytti. Isäntä lyötiin tunnottomaksi ja piestiin maassa melkein vialliseksi. Tuo oli suorastaan hengen vaarallista ja sellaista täytyy toki rangaista!" "Mistä te tiedätte, herra paroni, että kaikki niin tapahtui?" "Isännöitsijä Winteriltä." "Hän oli kantaja?" "Niin." "Mutta mitä vastaajat sanoivat?" Herbert käänteli itseään rauhattomasti tuolilla. "Sitä en tiedä." "Kuinka? Te vain tiedätte mitä kantaja kertoi, mutta ei mitään siitä, mitä syytetyillä on sanomista. Oliko tapaus todistajien kautta niin varma?" "Ei, todistajia ei ollutkaan. Mutta isännöitsijän onneton ulkomuotokin todisti liian selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat lyönneistä siniset ja koko ruumis niin pehmitetty, että hän tuskin pääsi käymään." "Kun ei näkijöitä ollut -- mistä te sitten niin varmasti tiedätte, kuka häntä ylipäätään pieksi?" "Sen hän itse kertoi." "Hän itse! Mutta jos ei hän puhunut totta?" Herbert jäi katsomaan Juliettea, etsi sanoja, mutta vaikeni. "Minä en ymmärrä teitä, neiti", virkkoi hän vihdoin. "Minkätähden isännöitsijä Winter sitä olisi tullut valittamaan; kuka hänelle olisi väkivaltaa tehnyt? Minkätähden olisi hän syyttänyt noita kahta eikä sitä, joka hänen kimppuunsa karkasi?" "Mutta jos hänellä siihen olisi ollut kyllin syytä? Sehän on mahdollista. Mutta olkoon miten on, sitä en ole kuitenkaan milloinkaan kuullut, että ainoastaan kantajan syyttämisen perusteella rikollisia tuomitaan, ilman että heiltä itseltään mitään kysytään. Tuo on -- suokaa anteeksi -- hieman yksipuolinen tuomitsemistapa ja sentähden kohtuuton, väkivaltainen -- -- --." Syvä puna muutti paronin kauniit kasvot tummiksi. Loukkasiko häntä tuo oikea huomautus, vai hävettikö häntä? Mutta sittenkään ei hän menettänyt mielenmalttiaan. "Te voitte olla oikeassa, ettemme, isäni ja minä, ole huomanneet oikein seurata lakitieteellisiä sääntöjä", hän vastasi. "Mutta se on kuitenkin varma, ettemme itse asiassa ole päätöksessämme erehtyneet." "Mihin te perustatte varmuutenne?" "Me tunnemme miehen, joka isännöitsijää ahdisti. Hän on jo ennen osottanut intohimoista, väkivaltaista luonnetta, jota siitä syystä jo ennenkin on rangaistu. Toiseksi tunnemme talonpoikaisneitojen huonon tavan, että ottavat yöllä nuoria miehiä luokseen." "Mutta tunnetteko sitten isännöitsijä Winterin elintapoja?" "Minä en tiedä mitään -- olen täältä ollut kauvemmin aikaa poissa -- -- --." "Vai niin! Mitä sanotte sitten siitä, herra paroni, jos isännöitsijä Winter itse halusi yöllä päästä tytön luo, mutta ei päässyt, kun tytölle toinen oli rakkaampi ja kun tuo rakkaampi luulevaisuudesta tai tytön suojelemisen halusta näytti isännälle tien takaisin omaan huoneeseen?" Herbert katseli suurin silmin puhujaa. "Neiti Marchand, te tiedätte jotakin tuosta asiasta?" virkkoi hän sitten. "Niin tiedän", vastasi Juliette, "ainakin niin paljon, etten voi pitää oikeana teidän tuomitsemistapaanne. Tiedän nimittäin, mitä rikollisiksi tuomitut, syytteenalaiset tunnustavat." "Ja mitä sitten?" "Ei muuta kuin sen, että sulhanen suojeli morsiantaan häpeämättömältä viettelijältä. Kun hän sen teki väkivaltaisesti, olisi hän tietysti oikeuden edessä rikollinen, mutta inhimillisesti ajateltuna pitää hänet vapauttaa. Minä luulen, että kuka mies hyvänsä hänen sijassaan olisi tehnyt samoin. Mutta tyttö ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on ollut kantajan koston ja teidän surkean tuomionne uhrina." Tuskallisen levottomana katsoi nuori paroni neitoa. "Niinkö ovat tyttö ja poika asian kertoneet?" hän kysyi. "Niin." Nyt kertoi Juliette tarkemmin Tohverilta saadut tietonsa. Hän huomasi, että Herbert kuunteli hyvin tarkkaavasti. Kun hän oli lopettanut, kysyi paroni: "Mutta mistä te sitten tiedätte, että tytön ja pojan tunnustukset ovat oikeat, vaan isännöitsijän valheelliset? Tässä on tunnustus tunnustusta vastaan -- todistajia ei ole, todenmukaisempi on, että syytteenalaiset valehtelevat, kuin että isäntä sen tekee." "Tunnetteko sitten kantajan siveellistä elämää, herra paroni?" kysyi Juliette. "Siveellistä elämää? Minä vain tiedän, että hän on kunnon maanviljelijä ja pitemmän aikaa ollut isäni uskollinen palvelija." "Voi olla. Mutta tiedättekö, kuinka hän kohtelee naisia, jotka ovat hänen mielivaltansa alaisia?" Herbert ajatteli. "Jos oikein muistan, niin puhuttiin monta vuotta sitten, että Winterille oli sattunut joku julkinen hairahdus. Mutta tarkemmin en asiaa tunne." "Te voitte helposti saada siitä selvää. Minulle vakuutettiin, että kaikki ihmiset täällä tietävät, ettei isännöitsijä Winter ole mies, johon naiset voisivat luottaa. Julkisia 'hairahduksia' on hänelle sattunut useampiakin. -- -- -- Sitä vastoin ei rangaistujen, syytteenalaisten elämästä tiedetä mitään pahaa. Tyttö, jonka itse tunnen ja josta olen kuullut toistenkin arvosteluja, ei elämässään ja käytöksessään ole antanut epäluulolle minkäänmoista aihetta. Hän on jo monta vuotta liikuttavalla uskollisuudella ja mielenlujuudella rakastanut miestä, joka köyhyyden tähden tuskin koko elinkautenaan voi häntä vaimokseen pyytää. Hänen uskollisuutensa on niin luja, että hän erään toisen, hyvin itsepintaisen sulhasen, joka hänelle voisi tarjota kaikkia, mitä tuollainen talon tyttö saattaa itselleen toivoa, miltei väkivallalla luotaan torjui. Opmannin puhe siis, että tuo tyttö miesten, monen miehen kanssa yöllä pitäisi seuraa, ei voi olla oikea. Mutta tyttö ei ole niinkuin hän on vakuuttanut ja niinkuin hänestä uskotaankin, omaa sulhastaankaan yöllä ottanut vastaan, vaikka kyllä sellaiset seurustelut täällä maassa kuuluvat olevan tapana. Mutta minun mielestäni on aivan mahdotonta, että tuo siisti, siveä tyttö voisi yllyttää sulhastaan pieksemään omaa isäntäänsä. -- -- -- Nuoren miehen tavoista on myös kuultu pelkkää hyvää. Hän saattaa tosin olla kiivas ja kovapintainen, mutta sellaisia hairahduksia kuin opman Winterille, ei hänelle milloinkaan kuulu tapahtuneen. -- -- -- Ei siis huomaa mitään pätevää syytä, minkätähden opmannia paremmin pitäisi uskoa kuin noita kahta. Mutta niinkuin jo sanoin, en ensinkään ymmärrä teidän tuomiotanne, joka yksin perustuu opmannin syytöksiin." "Me olemme tottuneet uskomaan ylempiä ja sivistyneitä palvelijoitamme enemmän kuin talonpoikia", vastasi Herbert hiljaa ja nousi, kävellen alakuloisena pari kertaa edes takaisin. "Mutta on mielestäni ikävää, jos isä ja minä tässä asiassa olemme erehtyneet ja jos meidän tahdostamme on jollekin vääryyttä tehty. Voitte varmasti luottaa siihen, neiti Marchand, että rupean perinpohjin tutkimaan asiaa." "Tiedättekö, herra paroni, kuinka suuren rangaistuksen molemmat syynalaiset ovat saaneet?" "Tytön piti saada kahdeksantoista vitsanlyöntiä; pojan rangaistus jäi oikeusherran määrättäväksi. Minä en ole vielä muistanut kysyä, kuinka suuri hänen rangaistuksensa oli." "Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle, herra paroni", sanoi neiti Marchand tuskaisena ja hänen mustat silmänsä liekitsivät. "Mies, vaikka kyllä vahva kuin jättiläinen, on siitä sairaana. Ja sairas on tyttökin. -- -- -- Uskallanko kysyä, herra paroni, oliko teidän rangaistusmäärässänne mitään koventavaa lisäystä?" "Ei." "Kuka oli rangaistusta annettaessa peräänkatsojana?" "Opman Winter." "Itse kantaja?!" "Niin." Katkera hymy levisi ranskalaisen neidon tulipunaisille, hienoille huulille. Tuo hymy nosti jälleen paronin poskille tummaa verta. "Sitten myöskin ymmärrän, minkätähden lyöntien kerrottiin nousseen kolmeenkymmeneen ja että onnettoman uhrin veristä ihoa vielä silakan suolavedellä valettiin. Pitihän halpamielisen kaipaajan täydellisesti kostaa." "Mitä te puhutte! Silakan suolavedellä?" "Ja te ette tiedä siitä mitään?" "Minä kuulen siitä ensimmäisen kerran! Isäni ja minun käskystäni se ei ole tapahtunut!" "No sitten opitte tuosta työstä tuntemaan miehen luonnetta ja tapoja, miehen, johon te niin luotitte, että hänestä kaipaajana teitte syytteenalaisen rankaisijan. Minun täytyy sanoa, herra paroni, teidän maassanne vallitsee omituinen oikeus! Tuollaista oikeuskäsitettä en ole vielä missään tavannut!" Herbert Heideggin huulet olivat lujasti yhteen sulkeutuneet, kulmat rypyssä, kädet selän takana hän astui edes takaisin. Tuskaiset tunteet näyttivät täyttävän hänen mielensä, kun hän asiaa ajatteli. Vihdoin jäi hän kouluneidin eteen seisomaan ja sanoi: "Jos tässä on erehdys tapahtunut -- ja teidän selityksenne kuultuani pelkään todellakin niin tapahtuneen -- niin olen siitä hyvin pahoillani ja luulen isänikin samoin olevan. Tahdon heti ottaa selvän asiasta. Oikea syyllinen ei saa jäädä rankaisematta; mutta niille, jotka syyttömästi ovat kärsineet, tahdon hyvällä mielellä maksaa sovintoa. -- -- -- Mutta teille, armas neiti, tahtoisin huomauttaa, että te liian ankarasti olette minua tuominneet. Ettekö huomaa, että minun erehdykseni -- jos se on sellainen -- on ainakin anteeksi annettava. Ajatelkaa itse: isäni pitkäaikainen, uskollinen ja luottamusta ansaitseva palvelija, moision isännöitsijä, moision poliisin sijainen tulee ja nostaa kanteen uskottavalla ja varmalla tavalla; syytös on isäni ja minun mielestäni täydellisesti todenmukainen; liiottelua ja valhetta ei voi missään huomata, ja kantajan ulkomuotokin todistaa hänen sanojensa todenmukaisuutta. Me emme ensinkään voi epäillä, ettei asia ole niin tapahtunut kuin sitä kerrotaan. Mikä ihme siis, että me uskomme kaikki, pidämme kanteenalaisten kuulustamisen tarpeettomana ja kiihottuneina määräämme syyllisille rangaistuksen?" "Teidän erehdyksenne saattaa tällä kertaa olla anteeksiannettava", vastasi Juliette. "Mutta anteeksiannettava ei ole teidän tuomitsemistapanne, jota sanotte tavalliseksi. Te sanoitte uskovanne ylempiä, sivistyneitä palvelijoitanne enemmän kuin talonpoikia. Tahtoisin saada tietää, minkätähden? Minkätähden luulette työmiehen ja palvelustytön olevan alemmalla siveellisellä kannalla kuin opmannin, kamarineitsyen tai kouluneidin? Yleensähän sivistymättömissä maalaisihmisissä löytyy vähemmän rikollisia kuin niin sanotuissa sivistyneissä piireissä." "Meidän maassamme ajatellaan asiasta toisin, ankara tuomarini", vastasi Herbert, "ja varmaankin on meillä siihen omat syymme." Meillä talonpojat eivät ole ensinkään niin viattomia kuin toivoisimme. Siitä voisin teille luetella paljon esimerkkejä, mutta mainitsen vain yhden. Meidän talonpoikain siveellistä tunnetta ei loukkaa se, että he kaikin mahdollisin keinoin koettavat puuttua moision omaisuuteen. Talonpoika varastaa hyvällä omallatunnolla tavaraa, jos hänellä siihen on vähänkin tilaisuutta. Hän varastaa riihestä viljaa, pellolta perunoita, puutarhasta hedelmiä, niityltä heiniä, metsästä puita, ja kun hän viinaa lähtee kaupunkiin viemään, niin kaivaa hän uuteen, ehjään tynnyriin reijän ja varastaa väkijuomia. Nuo kaikki ovat meillä tavallisia, jokapäiväisiä asioita. "Tiedättekö, armas ystävä -- minä en ensinkään ihmettele tuota surkeata asiain tilaa", vastasi Juliette Marchand. "Minun mielestäni näyttää kuin olisivat moision isännät ja talonpojat teidän maassanne alituisessa sodassa, jossa talonpoikain puoli on paljon heikompi ja jotka sentähden eivät voi sodankäynnissään valita parhaimpia keinoja. Talonpoika huomaa tietysti, että moision isäntä häneltä ottaa kaikki -- minkätähden ei talonpoikakin saisi viholliseltaan ottaa jotakin sotasaaliikseen? Onhan saaliin ottaminen sodassa luvallista -- ja tavallista! -- -- -- Sehän ei muuta asiaa, että moision isännällä on laillinen valta riistää itselleen talonpoikain elintarpeita, mutta talonpojalla ei ole sitä valtaa vastustajaansa kohtaan. Talonpoika ymmärtää, että tuo valta on kohtuuton, hän ei pidä oikeana, että hänen täytyy paljon rikkaammalle moision isännälle uhrata työkykynsä ja varansa, mutta että hän ei voi häneltä mitään ottaa. Ja kun talonpoika sitä ei pidä oikeana, ottaa hän rauhallisella tunnolla moision isännältä jotakin -- varsinkin kun huomaa isännän siitä huolimatta pysyvän yhtä rikkaana, mutta hän itse aina köyhänä." Paroni Heidegg varmaankin jo katui, että oli antanut Juliettelle niin suuren arvosteluoikeuden. Hän ei juuri näyttänyt olevan parhaimmassa mielentilassa. Mutta hän ei hennonut vastata neidolle loukkaavasti ja koetti sentähden leikillä kääntää puheen toiseen suuntaan. "Jos te osaisitte meidän talonpoikain kieltä, kallis ystävä", virkkoi hän, "niin luulen, että te astuisitte heidän joukkoonsa ja kiihottaisitte heitä ilmi sotaan poloisia moision isäntiä vastaan. Aikahan olisi siihen varsin suotuisa. Rauhaton kiihkohan jo on alkanut. Puhetaitoista, innostunutta ja toimekasta johtajaa vain puuttuu. -- -- --" Mutta tuo leikkipuhe ei varmaankaan miellyttänyt Juliettea, sillä hän ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan alkoi uudestaan ahdistaa ystäväänsä. -- -- -- "Jos oikein muistan, niin aijoitte, herra paroni, omassa moisiossanne rajottaa ruumiinrangaistusta ja lopullisesti sen kokonaan poistaa. Mutta isännöitsijän palvelustytön rankaiseminen ei osota, että olette ryhtynyt päätöstänne toteuttamaan." Herbert istuutui jälleen vastapäätä neitoa ja katseli häntä suoraan silmiin. "Minä en puolustanut tuota rangaistusta, neiti Marchand", lausui hän. "Kaikki tunteeni sitä vastustivat, varsinkin sentähden, että rangaistava oli nainen. Mutta minun täytyi myöntyä isäni tahtoon, joka vaati sellaista rangaistusta." "Teidän täytyi?" kysyi Juliette. "Niin. -- -- -- Me olemme tottuneet kuulemaan vanhempaimme sanaa ja ottamaan huomioon heidän neuvojaan. Meidän ymmärtääksemme se on lasten velvollisuus vanhempia kohtaan. Meitä on niin kasvatettu ja opetettu, ja sitä vaatii meidän siveysoppimme." "Ei mikään siveysoppi vaadi, että lasten pitää vasten omaatuntoaan noudattaa vanhempain mieltä. Silloinhan pitäisi lapsen vanhempain käskystä myöskin varastaman." "Tuo vastaus ei minun mielestäni pidä paikkaansa, neiti Marchand", vastasi nuori paroni hieman kärsimättömästi. "Minä tarkotin vain, että isäni on minua paljon vanhempi, että hänellä on enemmän kokemusta kuin minulla, että hän paljon paremmin tuntee ihmiset ja olot kuin minä; sentähden pidin velvollisuutenani myöntyä hänen tahtoonsa ja kuulla hänen neuvoansa." "Ja tuo neuvo oli." "Hän luuli, että pehmeys niin suureen rikokseen nähden olisi suorastaan vahingoksi. -- -- -- Tytön rankaiseminen moisiossa oli oikeastaan huojennusta. Jos olisimme lähettäneet Miinan haagioikeuteen, olisi hän kaikissa tapauksissa siellä saanut ruumiinrangaistusta ja tietysti paljon kovempaa." Juliette huokasi. Joka puolella kohosivat hänen mielestään keskiaikaiset, vahvat ja korkeat väkivallan muurit. Alemman säädyn ihmisiä varten ei ollut olemassakaan muuta kuritusta kuin ruumiinrangaistus -- kepeillä ja vitsoilla opetettiin kansalle hyveitä ja siveysoppia, samoin rangaistiin myös rikoksia. Ja tuo nuori, oikeisiin mielipiteisiin tottunut mies, oli niin täydellisesti noiden olojen vaikutuksen alaisena, että hän kätki paremmat tunteensa ja aikeensa ja vanhempain, miespolvia kestäneen katsantotavan mukaan yhä edelleen harjotti vääryyttä, pitäen sitä vielä velvollisuutenaan vanhempiaan kohtaan. -- -- -- Sanomaton suru täytti neidon mielen. Hänestä tuntui kuin olisi hän murehtien istunut raunioiksi rauvenneen ihanteen ääressä. Hän oli paljon toivonut tuosta miehestä, mutta hänen täytyi nyt nähdä, että kaikki oli ollut haaveilua. Paroni oli liian voimakkaiden vaikutteiden alainen, ja hänen luonteensa vastuksien voittamiseksi nähtävästi liian heikko. Hän oli luvannut enemmän kuin saattoi täyttää. Hänestä tulisi epäilemättä samanlainen moision isäntä kuin toisetkin olivat. Häntä ehkä vain talonpojat ja palvelijat sanoivat "hyväksi herraksi", koska he enimmästi tunsivat kovia herroja. Mutta kuinka suuri ero oikeastaan oli hyvän ja pahan herran välillä? Hyvä herra vaati talonpojilta samaa kuin pahakin, hänen tapansa ja ulkomuotonsa vain saattoi vaatiessa olla vähän lempeämpi; toisinaan hän ehkä kolmenkymmenen lyönnin asemesta määrää vain kahdeksantoista. -- -- -- Juliettella ei ollut halua jatkaa tuota heille molemmille niin kiusallista selittämistä, sentähden hän kiirehti lopettamaan ja koetti vielä puhua Miinan ja Päärnun puolesta. "Isännöitsijän palvelustyttö, joka isäntänsä vihaa ja kostoa paeten, on mennyt kylään vanhempainsa luo, pelkää vieläkin herra Winterin puolelta väkivaltaa ja ahdistamista. Minua on pyydetty rukoilemaan hänelle teidän suojelustanne opmannia vastaan. Tämä voisi vielä pakottaa tyttöä palvelukseensa ja sitä Miina kauheasti pelkää." "Minun suojelukseeni hän voi luottaa -- vaikka huomaisinkin hänen olevan syyllisen", vastasi Herbert äkkiä. "Mutta Miinalla on vielä yksi pelko: isännöitsijä Winter on uhannut, että tytön isältä otetaan talo." "Minkätähden?" "Sentähden, että isännöitsijä vihaa tyttöä," "Niin on Winter uhannut?" "Niin." "Eihän hänellä ole valtaa keneltäkään taloa ottaa!" "Mutta hän ehkä voi vaikuttaa heihin, joilla on valta, niinkuin hän vaikutti vastustajainsa rankaisemiseenkin, vaikkei näiden syyllisyys ollutkaan varma." Herbert pudisti kiivaasti päätään. Hänen silmissään liekehti tulinen viha. "Palvelijainsa vaikutuksen alaisena eivät Heideggit milloinkaan ole olleet eivätkä siitä syystä ole unohtaneet, mikä on oikeus ja kohtuus!" huudahti hän. "Te voitte luottaa siihen, että Miinan isä jää taloonsa, vaikka hänen tyttärensä olisikin syyllinen." "Kiitän teitä, paroni! Toista vastausta en teiltä odottanutkaan. -- -- -- Saanko teille vielä mainita yhden pyynnön?" "Ja minkä?" "Minä nimittäin olen varma, että tarkoin asiaa tutkittuanne, tulette huomaamaan syytteenalaisen viattomuuden. Asian niin ollen lupasitte heitä sovittaa. Kaikkein paras sovitus olisi, jos tekisitte heille mahdolliseksi naimisiin menemisen. Sen he voisivat tehdä, jos työläinen, Päärn, saisi oman paikan. Herra paroni, antakaa sille miehelle isänsä talo takaisin!" "Isäni on kovin sitä vastaan." "Minkätähden?" "Se mies on vastahakoinen, väkivaltainen ja jäykkä -- -- --." "Ja noita ominaisuuksia luulette te ankaruudella voittavanne? Ajatelkaa itse onko se mahdollista. Eikö kovuus vain kasvata ja edistä tuollaisten luonteiden huonoja ominaisuuksia, eikö se kiihota häntä yhä itsepäisempään vastustukseen, yhä suurempaan vihaan? Tehkää hänet kiitolliseksi itseänne kohtaan ja hänen sydämmestään katoavat väkivaltaiset, vastahakoiset tunteet ja pyyteet. Hänet voitte voittaa ainoastaan herättämällä luottamusta itseenne; häntä on jo kyllä kovuudella taivutettu, mutta hän ei ole parantunut." "Te voitte olla oikeassa, neiti Marchand", vastasi Herbert erinomaisen murtuneella äänellä. "Minä tahdon täyttää senkin toiveenne ja tuolle 'ryöväripäällikölle', niinkuin isäni häntä nimittää, vastaisuudessa antaa talon -- jos mahdollista isänsä paikan. -- -- -- Mutta luvatkaa, että lähden raittiiseen ilmaan. -- -- -- Päätäni kivistää, sydäntäni ahdistaa. Minua ei ole vielä eläissäni niin kovasti syytetty ja tuomittu kuin tänään." "Te olette minun tähteni pahoillanne?" kysyi Juliette. "Olen", huudahti paroni Herbert ja kiirehti jo alas rappusia, "mutta vain sentähden, että minun vastaisuudessa täytyy olla ilman tuollaista tuomaria ja neuvonantajaa! Minä häntä niin kovin tarvitseisin!" 23. UKKOSPILVET. Mahtran moisiossa odotettiin turhaan lauvantaina, 31 päivänä toukokuuta sinne kutsutuita perheenmiehiä. Ei kukaan tullut. Kaikki olivat suovesakossa sotaväeltä piilossa. Sotamiehille teurastettiin puoliseksi kaksi lehmää ja moision viina-aitasta saivat he karkaisevaa kielen kastiketta. Molemmat upseerit olivat isännöitsijä Rosenbergin vieraina. Virkaatekevä haagituomarikin oli tullut sinne määräämään vastaanpanijoille rangaistusta. Mutta nähdessään, että talonpojat eivät nytkään täyttäneen ylempäin käskyä, neuvoi hän isännöitsijää lähettämään kupiaalla uudestaan kylään sanaa, että kaikki perheenmiehet tulkoot maanantaina, 2 päivänä kesäkuuta moisioon ja olkoot heti valmiit alkamaan sonnanvetoa. Iltaa ennen mainittua päivää kiiruhtaa kupias kylään ja astuu ensiksi Sepän taloon. "Onko Ants jo tullut kotiin?" Emäntä Tiiu vastaa, ettei hän miehestään mitään tiedä. Perjantaina oli käynyt kirkkoherran puheilla ja sitten jäljettömiin kadonnut. Kupias juoksi edelleen talosta taloon -- ei ainoatakaan perheenmiestä kotona! Kaikki kadonneet, niinkuin kunnan vanhinkin. Naiset ja lapset kauhun vallassa, taloustoimet niin, näin, itkua ja huokauksia kaikkialla. Mihin ovat perheenmiehet lähteneet? Kuka sen tietää! Ja jos tiedettäisiin, kuka sitä sanoisi! Etsikööt itse metsästä ja suolta. Ainoa isäntä, jonka kupias vihdoin löytää, on vanha Mihkel Pärtel. "Noh, mitä uutisia sinä taas tuot moisiosta?" Kupias ilmottaa käskyn ja lisää: "Mene sinä heti ja etsi toiset ja sano heille, että maanantaina pitää tulla. Jota kauvemmin te panette vastaan, sitä suuremmaksi käy teidän rangaistuksenne." "Kuinka minä, vanha mies heitä metsästä jaksan etsiä", vastustaa Mihkel. "Kyllä sinä jaksat", vastaa kupias, "eivätkä he niin kaukana voi olla. Muista, että olen sinua käskenyt!" Mihkel viekin metsään miehille moision isännän ja haagioikeuden uuden käskyn. Mutta ei kukaan uskalla mennä kotiin. Sillä kuka tietää, eivätkö sotamiehet sillä välin tule kylään ja silloin on kiinniottaminen ja piekseminen heti käsissä! -- -- -- Aurinko laskee, iltaruskokin vähitellen sammuu, yön varjo peittää suot ja viidakot. Mutta nytkään eivät miehet vielä uskalla lähteä kotiin. He piilevät ja kyyköttävät pensaiden alla ja mättäiden välissä, mielessä hirmuiset kuvat ja synkät aavistukset ja sydän täynnä tuskaa, kunnes lyhyt, keväinen yö on kulunut. Tänään on pyhäpäivä. Ei suinkaan kuitenkaan sinä päivänä tulla kepeillä ja vitsoilla rankaisemaan! Nyt voi jälleen mennä kylään. -- -- -- Hymyilevänä nousee aurinko ja rupeaa miehille rohkaisevaksi seuralaiseksi. He astuvat piilopaikoistaan ja lähtevät yksitellen kylään. Vainiolla alkaa kohta suuri neuvottelu. Keskustellaan, pitikö vielä edelleen piilotella, vai noudattaa uutta käskyä ja mennä maanantaina moisioon. "Kuinka kauvan voimme kumminkaan metsässä olla, vihdoin täytyy meidän pois lähteä", arvelevat miehet yksimielisesti. "Mutta lähdemmekö moisioon, vai ei?" Niin, tuo asia on pulmallisempi. Tietäähän jokainen, mitä heillä siellä on odotettavana. Kuka tahtoo antaa itseään piestä? -- -- -- Ei kukaan. "Ja, jos olisimme tehneet jotakin pahaa, joka laissa on kielletty, niin voisimme lyönnit kestää", selittivät miehet. "Mutta mehän vain vaadimme oikeutta, joka meille on annettu. Pitäisikö meidän siitä syystä antaa veremme vuotaa? -- -- -- Ei miehet, sitä emme tee! Parempi, kun lähdemme ja kutsumme toisten kuntain miehiä avuksemme, että he eivät antaisi meitä piestä!" Tuo päätös hyväksytään yksimielisesti. Jaagun Hindrek ja Pärtlen Priidik ottavat lähteäkseen Juurun kirkolle pyytämään siellä toisten kuntain miehiä maanantaiksi apuun. Toisiakin sanansaattajia lähetetään kylästä lähempään naapuristoon ja sieltä eteenpäin. Jos pyyntöä noudatetaan ja Mahtran miehiä todellakin huomenna ruvetaan rankaisemaan, niin on sota käsissä. -- -- -- Tuo uhkaus liikkuu ilmassa kuin onnettomuutta ennustava ukkospilvi. -- -- -- Hindrek ja Priidik eivät rohkene valtatietä myöten mennä kirkolle, sillä se kulkee moision kautta ja siellä uhkaa vaara ja viisikymmentä sotamiestä. Voihan sotaväkeä olla Atlankin moisiossa, jonka kautta täytyy mennä ja koko kirkkotielläkin voi vilistä sotamiehiä. Sentähden oikasevat Hindrek ja Priidik talvitietä myöten suon poikki Juuruun päin. He ehtivätkin ennen jumalanpalveluksen alkua kirkolle ja heti ryhtyvät asiataan ajamaan. Se onnistuu paremmin kuin saattoivat toivoa. Kaikki lupaavat tulla apuun ilman pitkiä pyyntöjä ja selityksiä. Joka miehen rinnan täyttää samanlainen vihankiihko yhteisen asian puolesta. Heille ei tahdota suoda uusia oikeuksia, vaan pakotetaan vannoen noudattamaan vanhoja asetuksia. Kaikki tietävät, mitä Habajalla on tapahtunut. Huomenna piti Mahtrassa samoin tehtämän. Sitten tulee vuoro kaikille kunnille, jotka eivät tahdo alistua. Ja siihen ei kukaan taivu. Jos huomenna autamme Mahtran miehiä, niin auttavat he meitä ylihuomenna. Mutta saattaa tapahtua, että meidät jätetään rauhaan jos Mahtran miehet voittavat. Saksat ehkä pelkäävät, että kapina käy liian suureksi ja kuuluu Nevan rannoille asti. Sitten saisimme, mitä toivomme. Tähän tapaan ajattelivat Atlan ja Maidlan, Juurun ja Kaiun, Purilaan ja Kuimetsän miehet, kun he noudattivat Mahtran sanansaattajain pyyntöä. Kirkon seutu oli täynnä neuvottelevia miesjoukkoja. Kaikkia kiihotti voitonhimo kuin kuohuva laine. Silmät kiilsivät, posket hehkuivat, kädet menivät nyrkkiin. Sana 'sota' kävi suusta suuhun eikä niitä ollut monta, joiden posket siitä kalpenivat. Nyt ei siis ollut ihme, ett'ei kukaan mennyt kirkkoon. Juurun kirkossa oli sinä pyhänä vasten tavallisuutta vain vaimoja ja tyttöjä. Oudoksuen katseli kirkkoherra Berg ympärilleen seistessään alttarilla. Aavistiko hän, mitä se merkitsi? Varmaankin, sillä olihan liike hänelle tutumpi kuin kenellekään muulle pitäjässä. Kohta, kun sai tilaisuutta, lähetti hän lukkarin kutsumaan miehiä kirkkoon. Mutta tämä tuli takaisin ja ilmotti, ettei kukaan tahtonut kutsua noudattaa. "Mitä he sitten vastasivat?" kysyi kirkkoherra sopertaen. "Heidän täytyy neuvotella sodasta", vastasi elähtänyt lukkari Koch. Laulun aikana lähti kirkkoherra itse ulos herättääkseen vastaanpanijain omiatuntoja. Koko kirkkopiha oli täynnä miehiä ja poikia. "Miksi ette tule kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan?" kysyi sielunpaimen kuuluvalla äänellä astuen heidän joukkoonsa. "Meillä ei ole aikaa", vastattiin hänelle monelta taholta, "meidän pitää mennä Mahtran moisioon sotaan!" "Te sokeat, mitä tuo kamala puhe merkitsee? Mistä sodasta te puhutte? Ettekö häpeä lasketella tuollaisia tyhmyyksiä?" "Vai tyhmyyksiä!" sanottiin loukkaantuneena. "Emme me leikillämme puhu. Meitä pakotetaan sotimaan." "Kuka teitä sotaan pakottaa?" "Saksat!" "Ja te neuvottelette täällä todellakin sodasta?" "Niin juuri sodasta. Me lähdemme Mahtran miesten apuun, emmekä anna heitä huomenna piestä." "Minä olen pahoillani teidän tähtenne, te eksyneet raukat!" huusi kirkkoherra. "Te ette tiedä, mitä puhutte ja mitä tahdotte tehdä! Olette kadottaneet terveen järkenne!" "Jos kirkkoherra toimittaa, ettei Mahtran miehiä piestä, niin me emme ajattele sotaa!" vastattiin kirkkoherralle. "Tulkaa kirkkoon miehet, kuulkaa sielunpaimenenne sanoja!" huusi kirkkoherra. "Minä tahdon jumalanpalveluksen loputtua ajaa Mahtran kylään ja puhua siellä rahvaan kanssa. Minä koetan tehdä minkä voin, ettei teidän tarvitse ajatella vastustamista ja väkivaltaa. Tulkaa kirkkoon, miehet, kuulemaan Herran ääntä! Siitä tulette rauhallisiksi!" Mutta hän puhui kuuroille korville. Vain muutamat seurasivat neuvoa; toiset jäivät jäykkinä paikoilleen taikka kääntyivät kirkosta etäämmälle. Tuon neuvottelun seurauksena olivat maanantain kauheat tapaukset. Sotahuuto levisi sähkösanoman tavoin pitkin koko pitäjää, tunkeutui vielä naapuripitäjiinkin ja sieltä yhä etäämmälle. Pyhä-iltana tiesivät tuhannet, että huomenna piti Mahtrassa tapahtua jotakin, jonka miettimiseen jokainen käytti mielikuvitustaan. Varmaa oli, ettei se ollut hyväksi. Joukko miehiä toisista kunnista ei lähtenyt enää kotiinkaan, vaan kääntyi suoraan Mahtraan päin. Heidän joukossaan oli Uudentuvan Jyrikin, joka nuoruuden innolla otti asioihin osaa. Mentiin moision ohi kylään ja kokoonnuttiin siellä kapakkaan. Jo Raba myllärillä, joka möi moision viinaa, kestitsivät Mahtran miehet rohkeita apulaisiaan juomilla; mutta suuremmat ystävyysjuomingit alkoivat kyläkapakassa ja kestivät yöhön asti. Kirkkoherra Berg piti sanansa. Hän ajoi lukkarin kanssa illalla kylään. Kuullessaan tai oikeastaan nähdessään, että miehet kaikki olivat kapakassa koolla, seisahtui hän sinne. Mutta siellä eivät olleet yksin Mahtran perheenmiehet ja heidän auttajansa, vaan koko kunnan ihmiset olivat kokoontuneet kapakkaan kuullakseen, mitä kirkkoherra puhui, sillä kirkkomiehet olivat ilmottaneet hänen tulostaan. Pieni, matala, likainen kapakka oli täpö täynnä vieraiden kuntain miehiä, samoin kihisi sen ympärillä ihmisiä. Vahva, väkevä tupakansavu ahdisti pastorin hengitystä, kovaääninen puhe kaikui hänen korviinsa. Punottavat kasvot, kiiltävät silmät, pehmeä puhe ja hoiperteleva käynti todistivat, että täällä jo aikaiseen oli ruvettu mieltä rohkasemaan huomisen päivän varalle. Mutta oli joukossa raittiitakin, joiden ulkomuodossa ilmeni musta murhe tai synkkä, kiihkeä viha. Kirkkoherran läsnäolo ei tyynnyttänyt miesten mieliä. Melu oli yhtä kova. Sieltä täältä katseltiin mustatakkista miestä kiukkuisesti, uhkamielisesti ja kuultiin pilkkaavia, kiusaavia sanoja. "Mitä tuo kirkkosaksa hakee täältä talonpoikain kapakasta!" huudettiin kansan joukosta. "Tulee varmaankin taas neuvomaan, että meidän pitää kuulla moision herrain sanoja ja viedä nahkamme pehmitettäväksi!" "Käännyttäkää pappi ovesta pihalle! Koska hän ei tahdo meitä auttaa, niin ei tarvitse varottaakaan!" lisättiin toiselta taholta. Mutta raittiimmat kokoontuivat pastorin ympärille kuulemaan hänen sanojaan. Matsin Priidik ja Adran Hindrek, jotka olivat olleet kunnan vanhimpia, astuivat esille ja kysyivät kohteliaasti, mitä kirkkoherra tahtoi. "Tulkoon kolme vanhinta perheenmiestä vielä tänään minun luokseni, että puhuisin heidän kanssaan teidän asiastanne", virkkoi kirkkoherra Berg, joka huomasi, kuinka vaikeaa olisi keskustella tuon rauhattoman, äärettömästi kiihkeän joukon kanssa. Mutta vanhat miehetkin olivat vastustajien kanssa yhdessä liitossa. "Emme me tule", vastattiin pastorille. "Mitä niistä puheista. Meitä uhataan keppikasoilla, vitsakimpuilla, rautaisilla kahleilla. Jos ei kirkkoherra tiedä, kuinka niistä vapaiksi pääsemme, niin ei meitä tarvitse neuvoakaan. -- -- --" "Menköön pappi ja ajakoon sotamiehet Mahtran moisiosta menemään, joita saksat meitä varten ovat kutsuneet; tulkoot sitten meitä neuvomaan", kuului taas nuorempain joukosta. "Tuokoon kirkkosaksa meille uudet oikeudet, niin sitten hän voi kapakassakin meille puhua", lisättiin siihen raa'asti nauraen. "Näille ei voi mitään, herra pastori", virkkoi hiljaa saksaksi lukkari Koch, joka arkana seisoi kirkkoherran selän takana. "Eikös olisi parempi, jos lähtisimme menemään?" Mutta kirkkoherra Berg tahtoi sittenkin vielä koettaa, eikö hän sydämmeen käyvillä sanoilla voisi tyynnyttää kiihtynyttä joukkoa. "Miehet, rakkaat, kalliit kristityt ystävät", alkoi hän kauvaksi kuuluvalla, mutta lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Suureksi surukseni näen, että olette käymässä kadotuksen tietä, minä näen, että perikadon kuilu on avannut kitansa ja uhkaa teidät niellä. Minä näen sen ja sydämmeni itkee teidän tähtenne. -- -- -- Ettekö sitten ymmärrä, kenen työtä se on? Ettekö ymmärrä, kuka teidän jalkanne tempaa helvetin tielle, kuka teidän silmänne lyö sokeudella? Eikö se ole sielunne vihollinen, joka iloitsee onnettomuudestanne? Saatana itse on astunut joukkoonne ja kiihottaa teitä. Hän panee suuhunne nuo kovat sanat, nuo kauheat uhkaukset, joita juuri teiltä kuulen. -- -- -- Te tahdotte vastustaa isäntiänne, tahdotte käyttää väkivaltaa heitä vastaan, te tallaatte jalkojenne alle heidän käskynsä ja asetuksensa. Kalliit sielut, ettekö sitten ensinkään pelkää Jumalaa? Ettekö sokeudessanne enää muista, että Jumala on käskenyt kuulla ja kunnioittaa esivaltaa? Oletteko jo unohtaneet Vapahtajanne, joka ei käyttänyt väkivaltaa, vaikka hänelle tehtiin vääryyttä, joka vastaanpanematta kärsi ja kuoli, vaikka hän kyllä yhdellä sanalla olisi voinut vihamiehensä tuhota? Mutta teille ei tahdota tehdä vääryyttä, ja te aijotte panna vastaan, te rohkenette puhua sodasta -- sodasta haltijoitanne vastaan!" "Vai ei tahdota tehdä vääryyttä! Kirkkoherra sanoo, ettei meille tahdota tehdä vääryyttä!" huudettiin vihaisesti. "Eikö ole kepit, käsiraudat ja kahleet moisiossa meitä varten varattu? Eivätkö sotamiehet pyssyineen ja keihäineen odota meitä? Ja mitä pahaa me olemme tehneet? Vaadimme oikeuttamme -- siinä on rikoksemme!" Kirkkoherra kuuli, kuinka kolkko nurina kaukaisen ukkosen tavalla kumisi miesten joukossa ja tuli tästä siihen päätökseen, ettei hän nykyhetkellä muistuttamalla Jumalaa ja esivaltaa voinut saavuttaa vastakaikua miesten sydämmissä. Sentähden koetti hän toista keinoa. "Uskokaa miehet", lausui hän, "että minä en toivo teille pahaa, vaan ainoastaan hyvää. Teidän onnettomuudestanne ei ole minulle mitään hyötyä. Teidän kanssanne ei puhu ainoastaan sielunne paimen, vaan todellinen ystävänne. Kuulkaa miehet! Ettekö sitten surkuttele itseänne? Ettekö arvaa, mitä teille tehdään, kun vastustatte moision isäntiä ja kruunun sotaväkeä, joita nämä ovat itselleen avuksi kutsuneet? Uskokaa minua, teidän haltijanne ovat teitä voimakkaammat! Sotamiesten pyssyt eivät ole tyhjät. Teitä ammutaan kuin luokoa maahan, kun uskallatte kätenne heitä vastaan kohottaa. Ja joka teistä jää elämään, hän otetaan vangiksi ja pannaan rautoihin ja lähetetään elinkaudeksi sinne, josta ei pääse takaisin. Mutta ennen sitä rangaistaan teitä kepeillä, kunnes menetätte terveytenne. Voisitte tuon kaiken itsekin arvata, sillä tehän ette ole enää lapsia! Te, kourallinen talonpoikia, joilla ei ole muuta kuin pelkät kourat, te hajoatte kuin akanat tuuleen, kun rohkenette koskea herroihinne." Kirkkoherra erehtyi, kun luuli näiden sanain vaikuttavan. Hän oli pelotuksilla aikonut pakottaa miehiä ajattelemaan ja peräytymään. Mutta vastaukseksi nousi vihainen, uhkaava nurina. Pudistettiin nyrkkejä, huudettiin, vannottiin. "Saammehan nähdä, ketä on enemmän -- meitä vai saksoja!" kiljuttiin vihan vimmassa. "Me heidät muserramme -- akanoiksi me pieksemme heidät -- eivätkä he meitä! heidän pitää saada kokea talonpoikain nyrkkejä! Kyllähän näemme, kellä enemmän voimia on, saksoilla vai talonpojilla. Me emme pelkää saksoja emmekä heidän sotamiehiään!" "Kalliit ystävät, minä muistutan teille vielä jotakin!" huusi pastori Berg kooten viimeiset voimansa. "Te, perheenmiehet, täältä ja kauvempaa, te olette kaikki naineet ja teillä on lapsia kotona. Jos ette ajattele itseänne, niin ajatelkaa naisianne ja lapsianne. Kun tahdotte mennä sotaan, niinkuin itse sanotte, niin moni teistä kuolee, tai menettää terveytensä, tai viedään autioon maahan, tai vankitorniin. Sitten jäävät teidän armaat vaimonne ja kalliit lapsenne itkien teitä suremaan, sillä heilläpä ei ole enää elättäjää eikä huolenpitäjää. Miehet, ajatelkaa noiden onnettomain kyyneleitä ja masentakaa kova mielenne! Teidän leskienne ja orpojen valitus on koston huutona kohoava taivaaseen voimallisemman tuomarin puoleen. Miehet armahtakaa vaimojanne ja lapsianne. -- -- --" Vasta nyt oli kirkkoherra osannut arimpaan kohtaan. Olihan perheellinen onni noiden köyhäin työorjain ainoana lohdutuksena, rakkaus vaimoon ja lapsiin heidän ainoana ihanteenaan. Vaimo ja lapset hädässä ja ahdistuksessa -- oi, se vaikutti! -- -- -- Rauhottava hiljaisuus vallitsi hetken aikaa kiihtyneessä joukossa. Miesten kovat, synkät kasvot pitkäin hiusten ympäröiminä olivat miettivän näköiset, toinen loi toiseen syvän katseen, siellä täällä kuiskailtiin toisen korvaan. -- -- -- Kirkkoherra koetti vielä vaikuttavammin käyttää hyväkseen tuota onnellista hetkeä. Hän lykkäsi kapakan oven, jonka lähellä hän seisoi, äkkiä auki, pisti päänsä ulos ja huusi koolle naiset ja lapset, joita seisoi kapakan edessä koko paljon. "Katsokaa, perheenmiehet, tuossa seisovat naisenne ja lapsenne, ja surullisina rukoilevat teitä: 'heittäkää kurjat aikeenne, armahtakaa meitä heikkoja, joita tahdotte tehdä miehettömiksi, isättömiksi, elättäjää vaille!' -- Jos teillä, miehet, inhimillinen sydän sykkii, niin ette katsoessanne noita voi jäädä kylmiksi ja koviksi, ette voi antaa heille leivän asemesta kiveä. -- -- -- Ja te naiset ja lapset, korottakaa äänenne ja sanokaa elättäjillenne: 'Joka teistä oikea mies on ja rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hän ei tässä kapakassa, viinan ääressä pidä neuvoa, vaan hän lähtee kotiin armaittensa kanssa ja virkistää unessa voimiaan ja menee huomenna työhön -- eikä sotaan!' Silloin ei jää teille leskiä eikä lapsiraukkoja itkemään ja suremaan." Pari lähimpänä seisovaa naista itki; lapset katsoivat heitä silmiin ja alkoivat myös itkeä. Kapakan edessäkin seisovat naiset olivat liikutetut. -- -- -- Kirkkoherra poistui ovelta, jotta miehet olisivat voineet nähdä ulkona ja ovella seisovia naisia ja lapsia. Kuva oli todellakin surullinen, se näkyi monen miehen kasvoista. Mutta liikutusta ei kestänyt kauvan. Ja päälliseksi oli se nainen, joka karkein käsin riisti sydämmiltä murheen hunnun. Joku suuri, tukeva, kuivettunut nainen, jolla oli vanhat kellastuneet kasvot, joihin suru ja työ oli piirtänyt syviä uurteita, astui ovelle ja huusi kovalla, miehekkäällä äänellä: "Eiväthän meidän miehet leikin vuoksi sotaan tahdo mennä, he lähtevät hädässä! Moision työ painaa meidän hartioitamme kuin myllynkivi, joka meidät sortaa maahan, että henkeä ahdistaa. Meillä on vain yksi nahka selässä, mutta moisio ottaa meiltä monta nahkaa. Minä olin vielä lapsi, kun ruvettiin odottamaan uusia oikeuksia, kun jo tiedettiin puhua huojennuksista; nyt on uusi laki annettu, huojennuksia on luvattu, mutta moision isäntä vaatii edelleen vanhaa orjuutta! Tahtooko Jumala sitä? Tietääkö sitä keisari? Helppo on puhua, mutta raskas tehdä työtä. Rakkaita ovat miehillemme naiset ja lapset, mutta eikös oikeus ole kallis? Eikös parempi aika ole kallis? Jos eivät miehet vaadi meille oikeutta, niin kukas sitten vaatii? Naisetko ja lapset? Miehet, vaatikaa moision isänniltä oikeutta, älkääkä antako itseänne piestä! Kun keisari kuulee, mitä meille tehdään, niin ei uskalla yksikään sotamies kääntää asetta teitä vastaan!" Näillä, kovalla äänellä, mutta rauhallisesti ja sujuvasti puhutuilla sanoilla oli kansaan silminnähtävä vaikutus. Liikutus ja surumielisyys olivat kuin poispyyhityt. Nousi suuri meteli. Puhuttiin, huudettiin vuorotellen. Jälleen pudistettiin nyrkkejä, uhkailtiin ja silmät liekehtivät. Uudelleen lensi, sota, sana suusta suuhun. Kirkkoherra aikoi puhua, mutta häntä ei enää kuunneltu. Monet päihtyneet miehet tunkeutuivat kirkkoherran eteen ja alkoivat sopertaen häntä tutkia. Toiset rupesivat soimaamaan ja kiroilemaan hengen miestä. Taas huudettiin, "työntäkää pappi ovesta ulos! Hän on saksojen ystävä ja tulee meitä kietomaan!" -- -- -- Ja jopa nähtiinkin miesten uhkamielisesti häntä lähestyvän, kuin aikoen käydä häneen kiinni. "Nyt on aika lähteä, kirkkoherra", kuiskaili lukkari kauhun vallassa. Mutta pastorista tuntui ikävälle kärsiä tappio ja vielä naisen tähden. Hän oli lähestynyt ovea; josta kovalla äänellä huusi: "Kuulkaa miehet, minä lausun teille vielä viimeisen sanan. Te voitte vielä päästä vapaaksi kovasta pieksemisestä, joka teitä uhkaa. Tahdotteko?" "Miksi emme tahdo! Tahdomme kyllä." "Te tiedätte, että teitä aijotaan piestä! Tiedättehän sen?" "Tiedämme tietysti!" "Alistukaa siis vanhaan asetukseen, kunnes teille uusi annetaan! Se annetaan teille, minä sen takaan! Vannotteko alistuvanne vanhaan asetukseen?" "Emme vanno! -- -- -- Emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät väkipyörällä murskattaisiin -- emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät rautoihin kytkettäisiin, vaikka elävältä haudattaisiin, vaikka meidät kappaleiksi pieksettäisiin, niin emme vanno -- emme vanno!" Kirkkoherra kääntyi ja lähti. Täällä hänellä ei enää ollut mitään tekemistä. Ennemmin olisivat hänen sanansa voineet tyynnyttää myrskyävää merta tai sammuttaa leimuavaa tulta, kuin tuota vihaista, pohjiaan myöten kiihtynyttä kansanjoukkoa. Hän istui lukkarin kanssa ajoneuvoihin ja lähti menemään. Kovat huudot ja uhkaukset kapakasta ja sen ulkopuolelta kaikuivat vielä kappaleen matkaa hänen korviinsa. "Nyt ei ole enää epäilemistä", virkkoi hän saksan kielellä lukkarille, "he tahtovat tehdä julkisen kapinan". "Mutta mikä nyt neuvoksi?" kysyi kauhistunut lukkari. "Meidän täytyy poiketa moisioon ja varottaa isännöitsijää ja upseereja", päätti kirkkoherra Berg. "Heidän pitää viipymättä hankkia itselleen lisäväkeä." "Mutta mistä saavat sitä niin äkkiä?" "Habajasta -- mistä muualta. Kello on nyt yksitoista. Jos sinne nyt kohta laitetaan sana, niin lisäväki voi kiireesti marssien olla täällä huomenna ennen puolta päivää. Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä!" Kirkkoherra ajoikin suoraan Mahtran moisioon, ja kertoi siellä isännöitsijä Rosenbergille ja molemmille upseereille millä kannalla asiat olivat. Kauhistunut opman laittoi heti yötä myöten sanansaattajan mukana kirjeen siellä olevalle sotajoukon johtajalle, kapteeni Bogutskille ja pyysi viipymättä itselleen lisäväkeä. Mahtran kylässä ei sinä yönä varmaankaan kukaan maannut. Kapakassa vallitsi kuumeentapainen elämä ja liike aamun koittoon asti ja se, joka naisten ja lasten mieliksi läksi kotiin, ei mennyt levolle, vaan vietti yönsä murheellisessa kiihkossa. Ei kenenkään mielestä, joka vähänkin vielä juomiseltaan saattoi ajatella, ollut huominen toimi helppo ja iloinen. Monessakin hökkelissä vuodatti vaimo, äiti, sisar tai morsian kauhun kyyneleitä, monesta ahdistetusta rinnasta kohosivat tuskan huokaukset ja hätähuudot taivasta kohti ja pahat aavistukset täyttivät mielen. Mutta pitihän sen tapahtua! Sehän tapahtui lain ja oikeuden tähden. Sehän oli luvattu itsensä suojelemiseksi uhkaavaa väkivaltaa vastaan. Ainoastaan tuo varma, sydämmeen käypä tieto antoi noille hiljaisille, ryömiville, tottelemiseen ja käskyn täyttämiseen tottuneille orjille sen rohkeuden, jolla tahtoivat huomenna panna päätöksensä toimeen. Hiljainen, suvinen yö peitti kylän. Ilma oli lauhkea ja miellyttävä kuin lämmin maito, mutta raskas ja painava. Ei ainoakaan lehti liikkunut puissa. Kukkain tuoksu niityiltä täytti kuuman, kostean ilman. Lepikossa lauleli satakieli, koivikosta kuului ruisrääkän särisevä ääni, kasteesta kosteassa heinikossa pitivät sirkat hiljaisia laulajaisia. Yölepakko lensi yli kylän -- hiljaisesti ja salaperäisesti kuin uhkaava onnettomuus. Yhä vielä kuului melua kapakasta, yhä vielä välkkyivät tulet, kuin tontun silmät hökkelein oviaukoista ulos hiljaisuuteen. Rauhan, unenväsymyksen kantoi yölepakko tonttusiivillään metsään -- sinne jätti hän murheen, pelon ja ahdistuksen. Kaikissa noissa synkissä, pimeissä hökkeleissä tuolla matalalla harjanteella, vesakoiden ja soiden keskellä valvottiin ja sykkivin sydämmin odotettiin huomista päivää. -- -- -- Mahtraan johtavalla tiellä alkaa samaan aikaan salainen, Öinen elämä. Äänettöminä kulkevat miehet hevosilla tai jalkaisin, kaikki samaan suuntaan. Tien vieressä olevat kapakat täyttyvät ihmisistä, puhe muuttuu kovaäänisemmäksi, kulkevien joukko kasvaa suuremmaksi. Ja kun aamunkoitossa päivän terä ilmaantuu taivaan rannalle, ovat tiet mustanaan rauhatonta kansaa ja kapakoissa alkaa elämä, jonkakaltaista työpäivän aamuna ei ennen ole nähty. Vieraiden kuntain miehet ovat pitäneet sanansa, he kiirehtivät Mahtran miesten apuun. Kaikki nuo kansanjoukot lähtevät "Mahtran sotaan". He eivät anna Mahtrassa tapahtua niin, kuin Habajalla tehtiin, eivät salli, että täällä kepeillä ja vitsoilla ketään pakotetaan luopumaan oikeudesta ja suostumaan vääryyteen. He tahtovat vapauttaa Mahtran miehiä pieksemisestä ja uuden lain rikkomisesta. Sillä kaikkein mielestä on varma, että jos Mahtran miehet tänään vannovat alistuvansa, niin pannaan huomenna heitä myös vannomaan; mutta jos Mahtran miehet voittavat, niin hekin voittavat yhdessä näiden kanssa. Sota ei pysy salassa -- kyllä lain antaja kuulee ja lähettää apua. -- -- -- Mutta kapakoissa rohkaistaan mieliä. Raittiina on talonpoika arka mies; hänellä ei ole sanoja suussa eikä voimaa käsivarsissa. Ja tänään varmasti tarvitaan molempia -- suuta ja kättä. Saksoille pitää vastata, kun he väärin selittävät asetusta, ja heille pitää näyttää käsivoimia, kun ottavat kepit ja vitsat esille. "Jos ei mikään muu auta, niin olkoon sota!" "Juokaa, veljet, kuka tietää kuinka kauvan elämää kestää!" huudetaan kapakoissa. Pullot ja pikarit kiertävät kädestä käteen, rohkeus kasvaa, samoin myös innostus. Voimasanat lentävät suusta suuhun, ylistyspuheet kaikuvat, rohkeat kiihottavat arkoja, ystävät kaulaavat ystäviä, vihamiehet ojentavat toisilleen ystävän kättä. Kaikillahan on yhteinen asia, kaikki lähtevät yhteisesti taistelemaan vihollisia vastaan. Jo pyhäiltana oli Mahtran moision luona vieraita miehiä; mutta mitä korkeammalle päivä maanantaiaamuna nousee, sitä suuremmaksi ja mustemmaksi tulee pilvi, joka kansanjoukosta syntyy. Pian kuhisee moision seutu kansaa ja melu täyttää ilman. Ja yhä vielä tulee väkeä lisää -- hevosilla ja jalkaisin. Tomupilvet nousevat maantiellä, rattaat jyrisevät, hevoset hirnuvat, piiskat läiskävät. Päivätyöläiset moisioiden vainioilla jättävät työnsä, ottavat hevosen auran edestä, rientävät kotiin, valjastavat eläimen vankkurin eteen ja ajavat sotaan. Toiset rientävät sontavankkureissa Mahtraan päin, ottaen tieltä jalkamiehiä mukaan. Toiset ratsastavat ja vielä jotkut jättävät hevoset valloilleen ja juoksevat jalan. Ei kukaan nyt enää kuule käskijän sanaa, jokainen kielto on turha. Ääretön kiihko valtaa kaikkein mielet, kun Mahtran puolella pamahtavat ensimmäiset pyssynpaukkeet. Raivoissaan ja kiihkoissaan rientävät ihmiset Mahtraan päin, kellä vain henki rinnassa liikkuu, seuraa mukana. -- Paroni Heideggin moisiossakin tiedetään, mikä päivä nyt on. Miehet, jotka olivat kirkossa, toivat sotasanomia ja pitivät huolta, että kaikki saivat niistä tietoa. Uudentuvan Jyri lähetti työläispojan mukana sanan päivätyöläiselleen, että älkööt huomenna menkö työhön, tulkoot ennen sotaan, siellä tarvitaan vahvoja miehiä; hän itse aikoi jo tänään mennä Mahtraan pitämään toisten kanssa sotaneuvotteluja. Päärnun selkä on vielä kankea ja kipeä haagioikeudessa saamistaan lyönneistä, mutta se ei estä häntä juoksemasta kylään ja kokoamasta sotaväkeä. Kiihkeänä kohottaa hän suurta, rautaista nyrkkiänsä taivasta kohti ja vannoo, ettei hän tahdo unhottaa noita lyöntejä, että hän ne tahtoo saksoille kostaa -- joka lyönnistä kaksi, yhdentekevä missä ja kenelle. Huomenna on Mahtrassa sota, mutta ylihuomenna voi olla täällä; vahinko, ettei sitä ole jo tänään. -- -- -- Mutta tulematta ei se jää. Tekeväthän täällä miehet samoin kuin Mahtrassa ja siitä heitä huomenna aijotaan rangaista. Maanantaina pitäisi moisiossa alkaa sonnanveto, mutta ei kukaan noudata käskyä, jos ei juuri Ristmäen Mihkel. Kaikki ovat päättäneet panna aputöitä vastaan, jos ei muuten, niin sodalla. Paronit ja käskijät saavat huomenna turhaan odottaa miehiä, turhaan lähettää kupiaan mukana käskyjä kylään -- ne, jotka ovat kuulemassa, eivät kuule ja jotka eivät ole kuulemassa, ovat sodassa. Mutta Päärn toivoo, että koko kunnan miehet lähtisivät sotaan ja sentähden käy hän perheestä perheeseen nostattamassa vihan tulta. "Miehet!" hän huutaa joka paikassa. "Suutamme olemme jo paljon soittaneet, mutta emme ole tehneet tikkua ristiin. Huomenna pitää meidän näyttää, että osaamme tehdäkin jotakin. Mahtran miehet pyytävät meitä apuun. Heillä on huomenna pieksemispäivä. Habajassa on jo kyllin verta vuotanut -- sallimmeko, että Mahtrassa vielä enemmän juoksee? Tahdotteko odottaa, kunnes pieksemisen vuoro teille tulee. Se tulee ehkä pikemmin kuin arvaattekaan. Jokainen sontakuorma, joka huomenna jää vetämättä, voi ylihuomenna muuttua vitsakuormaksi. Jos ei teidän nahkaanne syyhytä, niin tulkaa sotaan! Huomenna on Mahtrassa sota, miehet! Joka on oikea mies, valjastaa hevosen ja lähtee ajoissa tielle! Jääköön kotiin se, joka ei osaa muuta kuin suutaan soittaa!" Ja Päärnun sanat vaikuttivat. Ne vaikuttivat vielä paremmin, kun hän ei ollut perheenmies, joka omien etujensa puolesta taisteli ja jota hätä uhkasi, vaan toisen palvelija, jolla ei ollut mitään voitettavana, vaan kyllä paljon menetettävää. Jos työläinen tahtoi toisten puolesta panna alttiiksi oman nahkansa, miksi ei sitten perheenmies rientäisi toiselle perheenmiehelle apuun! "Lähdemme niin! Autamme tietysti! Rauhalla olemme kyllä jo onneamme koettaneet -- koettakaamme siis nyt sodalla!" Näin vastattiin Päärnulle joka taholta. Jo pyhäiltana alkoi osa miehiä lähteä, toiset lähtivät perässä yöllä ja aamupuolella. Päärn itse oli ensimmäisten joukossa. Mutta ennen sitä oli hänellä kotona äidin kanssa kova taistelu. Kauhistunut vanhus, jolle Päärn oli tunnustanut totuuden, rupesi poikaa Jumalan nimessä kieltämään, ettei hän tahallaan juoksisi surman suuhun. Moisiota vastaan sotaan -- taivas armahtakoon, eikö hänellä ollut mieltä päässä! Eikö hän sitten jo kyllin tiennyt, mitä kepit ja vitsat merkitsevät. Tahtoiko hän nyt vielä rautoja kantaa, vankitornit nähdä ja joutua autioon maahan? Kaikki turhaan! Päärnun kovaan pääkalloon ei mikään varottava sana mahtunut. "Kaikki toiset lähtevät, minä lähden myös!" selitti hän lyhyesti ja päättävästi. "Älä sinä minun tähteni pelkää, minä olen nuori, vahva mies. Ja meitä on paljon -- kaikista kunnista, monta tuhatta miestä. Tahtoisin nähdä, kuka meidät voittaa!" Äidin rukoilemista ja murinaa olisi kyllä vielä kauvan kestänyt, jos ei Uudentuvan emäntä olisi tullut Päärnulle apuun. Tämä nimittäin oli oman poikansa tähden suuressa murheessa ja toivoi, että Päärn lähtisi Jyrin mukana. Mutta hänkin pyysi, että molemmat pysyisivät etäämmällä vaarapaikasta. "Päärn, tuo minun poikani terveenä takaisin!" huusi hän vielä palvelijan jälkeen, kun tämä jo vankkureilla istui ja pihaveräjästä tielle ajoi. "Päärn, tuo minun elättäjäni terveenä takaisin", lisäsi äiti puolestaan. Ja sitten katselivat molemmat vanhukset ajajan jälkeen, kunnes hän katosi pimeään ja molempien poskille vieryivät kyyneleet. Äänettöminä, sydän täynnä tuskaa kääntyivät he sitten majoihinsa takaisin. Mutta Päärnun jälkeen huusi vielä toinenkin henkilö. Tuskin oli hän joutunut Ristmäen talon veräjän ohi -- sillä kohdalla hän ajoi hyvin hiljaa -- kun talon pihasta hyppäsi ketterä neito esille, juoksi kappaleen tietä vankkurein perässä ja alkoi huutaa ajajaa. "Pidätä, Päärn! Pidätä!" Mutta, kuuliko Päärn ratasten jyrinän tähden huutoa, vai eikö tahtonut kuulla, yhdentekevä, hän ajoi eteenpäin katselematta kertaakaan taakseen -- löipä vielä hevosta selkäänkin, ikäänkuin olisi joku kilpajuoksukin ollut käsillä. -- -- -- Päärnukin vietti aamupuolen yötä tien vieressä olevassa kapakassa toisten sotamiesten joukossa, hänkin joi, saadakseen rohkeutta ja voimia tulevan raskaan päivän varalle. Kello kuuden tai puoli seitsemän tienoissa oli hän suuressa miesjoukossa tullut Mahtran moision portille. Ääretön ihmisjono piiritti moision pihaa portin ulkopuolella. Läpipääsö näytti mahdottomalta. Ja yhä vielä tuli uusia joukkoja lisäksi, koko tie oli mustanaan väkeä. Sanaton humina vallitsi, mutta juopuneiden huudot sekaantuivat siihen. Monella oli seipäät ja sauvat kädessä, mutta suurimmalla osalla ei ollut muuta kuin pelkät nyrkit, sota-aseita ei ollut kellään -- ei pyssyjä eikä pistimiä. -- Moision pihaa portin ja aidan takana piiritti kansa mustana, liikkumattomana vyönä. Rahvas ei tahtonut heti tunkeutua portista pihaan; mutta pian pidettiin siitäkin neuvoa, jo työnnettiin porttia, jo kaikuivat kiihottavat äänet joka puolelta. Moision rakennuksen edessä seisoivat sotamiehet jo asennossa, liikkumattomina ja suorina kuin seipäät. Pyssyjen piikit ja upseerein miekat välkkyivät päivän paisteessa, veripunaiset juovat mustalla veralla paistoivat kauvas jokaisen silmiin ja puiden alla seisoi kaksi satuloitua hevosta. Nähtävästi oltiin täälläkin valmiina sotaan. -- -- -- 24. MAHTRAN SOTA. Äkkiä kiintyi kansan vilkas huomio erääseen asiaan. Maantiellä näkyi kaksi ratsastajaa. He kiirehtivät täyttä nelistä, jotta pitkä tomupilvi harmaana huntuna jäi heidän jälelleen. Lähempänä nähtiin heidän olevan sotilaiksi puettuina. Edelläajaja oli upseeri, mutta hänen seuralaisensa tavallinen sotamies, ehkäpä edellisen palvelija. Molemmat ratsastajat tomusta harmaina läähättäväin, vaahtoisten hevosten selässä, seisahtuivat moision portille, sillä he eivät mitenkään voineet päästä tiheän kansanjoukon läpi. Upseeri silmäili huolestuneena odottamattoman suurta ihmispaljoutta, joka moisiota piiritti. Arviolta saattoi siinä olla pari tuhatta henkeä. Vanhanlainen, parrakas upseeri oli majori Laiming, joka Uudesta moisiosta, Kosen pitäjästä oli ajanut Mahtraan. Hänelle oli Habajasta laitettu sana uhkaavasta kapinasta. Hän oli luullut tapaavansa joukon talonpoikia -- Mahtran omia alustalaisia ja joitakuita uteliaita henkilöitä naapurikunnista, mutta nyt sai hän nähdä, että täällä oli koolla sotaväki, joka ulottui silmän siintämättömään. Hänen huolestustaan lisäsi vielä se henki ja mieliala, joka tässä joukossa ilmeni; hän saattoi selvästi huomata noiden ihmisten ulkomuodossa voitonhimoa, vihan kiihkoa ja ylpeää uhkamielisyyttä. Sitä samaa todistivat heidän joukostaan kuuluvat, rohkeat, uhkaavat huudotkin. Majori Laiming oli Kosen pitäjän kunnissa huomannut, että rauhattomat talonpojat sotaväen ilmaantuessa heti kävivät aroiksi, siirtyivät syrjään ja unohtivat vastustamisen. Mutta täällä hän näki, ettei hänen tulonsa mitään kansaan vaikuttanut, ettei hänelle tietäkään tehty, ja ettei moision pihassakaan seisova, aseellinen sotajoukko heitä pelottanut. Nostettiin seipäitä, huudettiin ja naurettiin. Nuo kaikki olivat huonoja enteitä. "Tie auki! Tie auki!" huusi majorin palvelija venäjän kielellä, ja herra itse ajoi hevosensa suoraan kansanjoukkoa kohti. Hitaasti ja vastenmielisesti siirryttiin portin edestä syrjään, ainoastaan askel askeleelta pääsi majori eteenpäin. "Miehet, älkää laskeko heitä! Menkööt sinne, mistä tulivat!" huusivat muutamat juopuneen äänellä, mutta enin osa vaikeni synkästi. Kului hiukan aikaa, ennenkun majori Laiming seuralaisineen ehti portille. Äkkiä tarttui joku hevosen suupielistä kiinni ja toinen veti eläintä hännästä, mutta onneksi pakotti upseerin kova ääni heidät perääntymään ja tien sulkijain täytyi myös väistyä syrjään. Mutta kun majori oli päässyt portista moision pihaan, tulvasi sinne meluten hänen perässään ääretön ihmisjoukko ja samoin tapahtui toisella, vastapäätä olevalla portilla. Pian oli avara, aidattu moision piha täynnä mustaa, kihisevää rahvasta. Oikealla puolella olivat moision aitta-, navetta- ja tallirakennukset sekä asuinrakennus, kaikki puiset, olkikattoiset; vasemmalla kädellä oli kivestä tehty viinakeittiö kahden lammikon edessä, mutta rakennusten väli ja länsipuolinen piha olivat avonaiset. Päärakennusta ja ulkohuoneita ympäröi puutarha. Aseelliset sotamiehet seisoivat päärakennuksen edessä, jonka akkunat aamuauringon valossa kiilsivät kullalle. Moision pihassa oli suuri kasa aidanseipäitä. Kohta, kun kansa oli päässyt pihaan, mentiin ensiksi seiväskasalle ja otettiin käsiin vahvat aseet. Sitten piiritti kansanjoukko pihassa seisovat sotamiehet. Nämä tekivät kunniaa tulevalle majorille. Kapteeni Bogutski ja toinen nuorempi upseeri lähestyivät kädet korvallisella päällikköään, joka tervehti heitä kättä antaen. Totisina katselivat nuo kolme upseeria toisiaan ja rupesivat sitten syrjässä seisten neuvottelemaan. "Mistä tuo ääretön kansanjoukko on tullut?" kysyi majori Laiming huolestuneella äänellä. "Eiväthän nuo kaikki voi olla tästä kunnasta!" "Eivät tietysti", vastasi kapteeni Bogutski. "Niinkuin olen kuullut, ovat täällä olevat talonpojat kutsuneet naapurikunnan miehiä avukseen ja Jumala paratkoon, he ovat kutsua noudattaneet." "Näin ollen saattaa asemamme käydä vaaralliseksi", sanoi Laiming. "Tullessani näin tänne tulvaavan kansaa yhä vaan lisää, ja kaikki nuo ihmiset näyttävät olevan pelottavalla tuulella; heidän joukossaan on myös paljon viinan rohkasemia miehiä. Tuskin pääsin tänne heidän käsistään!" "Minä lähetin eilen sanansaattajan Habajalle pyytämään, että siellä oleva sotaväki viipymättä rientäisi tänne", huomautti kapteeni. "Tähän asti olen turhaan odottanut lisäväkeä." "Se on tulossa, mutta tietymätöntä on, ehtiikö se tänne, ennenkun meitä ruvetaan ahdistamaan", virkkoi majori, joka huolella näki, kuinka rohkeina talonpojat heitä piirittivät. "Me olemme liian heikkoja vastustamaan tuota ääretöntä ihmisjoukkoa, vaikka meillä onkin viisikymmentä pyssyä; meitä on kuin pisara meressä! Mitä luulette -- eikö meidän pitäisi koettaa hyvällä heitä estää päällekarkaamisesta, kunnes saamme apua?" "Mutta millä tavalla?" "Koetamme ensiksikin kärsiä heidän ärsyttäviä puheitaan ja pienempiä päällekarkaamisiaan. Rohkeimpia heistä koetan myös juomarahoilla lepyttää." "Luulen, että neuvonne ovat hyviä." Pieni sotajoukko seisoi todellakin kuin vähäinen saari raivoavan meren keskellä. Pian oli se joka puolelta piiritetty. Mitä merkitsi viisikymmentä edestä ladattavaa pyssyä tuota ääretöntä seiväsmetsää vastaan. Jos eivät päällekarkaajat peräänny ensimmäisistä laukauksista, niin vyöryvät tuon meren laineet voimattoman joukon yli, jottei jääaikaa pyssyjen lataamiseen, ja silloin ovat sotamiehet hukassa. Mutta näytti siltä, kuin ei väkivaltaa vielä olisi tarvinnut pelätä väkijoukon puolelta. Talonpojat seisoivat kyllä sotamiesten kanssa rinta rintaa vastaan ja koettelivat oikein käsin heidän pyssyjään, mutta päällekarkaamista ei vielä kukaan ajatellut. Sitävastoin ruvettiin heidän kanssaan keskustelemaan, eivätkö he lähtisi pois Mahtrasta ja jättäisi täällä olevia talonpoikia rauhaan. Tietysti vaikeutti tätä sopimusta se, etteivät sotamiehet ymmärtäneet viron kieltä, eivätkä talonpojat venäjää. Muutamat rohkeimmat heistä, vähän humaltuneet miehet, tunkeutuivat meluten upseerien ympärille. "Minkätähden te tänne tulitte?" ruvettiin näiltä kyselemään. "Emmehän ole tehneet mitään pahaa. Miksi siis meidän kimppuumme käydään pyssyjen kanssa ja minkätähden meitä uhataan kepeillä, vitsoilla käsi- ja jalkaraudoilla? Ettekö te, kruunun palvelijat, sitten tiedä, että saksat tahtovat tehdä meille vääryyttä? Teidän pitäisi auttaa meitä eikä heitä. Menkää siis matkoihinne ja me emme tee teille mitään! Mutta jos aijotte meitä piestä, niin muserramme teidät. Katsokaa, kuinka paljon meitä täällä on koolla. Mutta teitä on vain kourallinen. Poistukaa, keisarin palvelijat, Mahtrasta!" Upseerit katselivat kysyvinä toinen toisiinsa; he eivät ymmärtäneet, mitä miehet selittivät. "Puhuuko kukaan teistä venäjää?" huusi majori Laiming kovalla, kuuluvalla äänellä kansanjoukkoon. "Mitä hän huutaa?" kysyivät miehet keskenään. "Tahtoo varmaankin ajaa meidät pois?" vastasivat toiset. "Seiskää paikoillanne, miehet, älkää liikkuko askeltakaan!" huusivat taas muutamat. Kapteeni Bogutski uudisti samoin kovalla äänellä kysymyksensä. Nyt löytyi kansan joukossa mies, joka taisi venäjän kieltä, Peeter Olander Kaiusta, sotamiehenä ollut mies tunkeutui etupuolelle. "Upseerit kysyvät, kuka meistä puhuu venäjän kieltä", selitti hän kansalle. "Laskekaa minut esille, minä kysyn sitten, mitä he tahtovat!" "No niin, laskekaa Peeter menemään, hän osaa venäjää!" huudettiin ympäriinsä. "Sano heille, Peeter, että heidän pitää heti poistua, jos tahtovat henkensä säästää!" Suurella vaivalla pääsi vihdoin Kaiun mies upseerin luo. Niinkuin ainakin sotilas, nosti hän käden korvalliselle ja seisoi ylempien edessä niin suorana, kuin hänen kankeat, talonpoikaiset säärensä sallivat. "Sinä osaat venäjän kieltä?" kysyi majori. "Vähän, herra majori", vastasi Peeter. "Tulkitse sitten meille, mitä nuo miehet sanovat. Nuo tuossa." Peeter selitti, että miehet vaativat sotaväen poistumista Mahtrasta. "Vastaa sitten heille, että me emme voi täältä poistua, sillä meitä on käsketty täällä olemaan ja esimiestemme käskyä pitää meidän noudattaa." Peeter tulkitsi. Mutta hänen puheensa jälkeen kuului vihaisia huutoja ja siellä täällä kohotettiin seipäitä. "Meidän miehet sanovat, että he panevat sotamiehille vastaan, jos eivät lähde tiehensä", selitti tulkki upseereille. "Heitä on paljon, mutta sotamiehiä vähän." "Vastaa sitten heille, etteivät tahallaan syöksyisi onnettomuuteen! Se, joka meihin koskee on kuoleman oma. Ja vaikka vihdoin voittaisivatkin meidät, niin ei se mitään merkitsisi: pian tulisi muutama tuhat sotamiestä meidän sijaamme, ja sitten ei heistä kukaan jäisi eloon." Mutta uhkaus ei lainkaan vaikuttanut kansaan, vihainen melu, vannominen ja pilkallinen nauru kuului majorille vastaukseksi. "Ohoo, saammehan nähdä!" huudettiin joka puolelta. "Kuka on kuullut, että keisari sallii tuhota omia alamaisiaan, jotka vaativat oikeuttaan? Eikä keisari heitä ole tänne lähettänyt, saksat ovat kutsuneet. Älkää pelätkö, miehet! Siirtykää lähemmä ja älkää heille antako niin paljon tilaa, että saavat pyssyjään poskelle asettaa! Siirtykää lähemmä, pankaamme heidät niin ahtaalle, etteivät voi liikkua!" Huomatessaan, ettei varotus ja uhkaus mitään auttanut, rupesivat upseerit ystävällisesti heitä mielittelemään, siten koettaen onneaan. "Me emme koske teihin, jos te annatte meidän olla", käski kapteeni sanomaan talonpojille. "Me emme tahdo teitä vainota, me olemme teidän ystäviänne, vaikka meidän täytyy käskystä olla täällä pitämässä moisiossa järjestystä." "Mutta tehän tahdotte piestä meitä!" huudettiin vastaan. "Ei asia niin ole! Me emme tahdo teitä piestä. Oikeus voi teidät tuomita ja rangaista, emme me. Meidän pitää vain vahtia ja varjella moisiota. Jos te olette alallanne ja annatte moision asukkaiden ja kartanon olla rauhassa, niin me emme tee teille mitään pahaa." Tuo ei paljon rauhottanut kansaa; mutta paremmin vaikutti juomarahan antaminen. Majori Laiming kutsui luokseen rohkeimmat ja etummaiset räyhääjät, jotka kaikki enimmästi olivat juovuksissa, ja pisti heille kouraan jonkun hopearahan. Se vaikutti kuin öljy raivoaviin laineisiin. Köyhät talonpojat, jotka vain yöllä näkivät unta rahasta, eivät voineet vastustaa kovaa kiusausta. Lahjojen edestä vaativat upseerit miesten kieltämään toisia koskemasta sotamiehiin ja antamaan heille tietä kansan keskeltä. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski tahtoivat nimittäin viedä sotamiehet paremmin suojattuun paikkaan, sillä täällä olivat he niinkuin on kerrottu joka puolelta kansan piirittämänä. Lahjotut miehet täyttivät tämän toiveen. He kehottivat miehiä väistymään syrjään ja varottivat heitä koskemasta kruunun miehiin. Näin saivat upseerit viedä oman joukkonsa päärakennuksen edestä tallin luo. Mutta sotamiesten ahdistettu tila ei täälläkään käynyt paremmaksi. Meluten tunkeutuivat talonpojat sinne heidän perässään ja pian oli heidät sielläkin piiritetty. Yhä murheellisemman näköisiksi kävivät upseerit. Huolestuneina katselivat he pitkin maantietä, mutta odotettua lisäväkeä ei näkynyt. Kapteeni Bogutski käski majorin neuvosta sotamiesten muodostamaan neliön, jotta he joka puolella seisoivat vihollisiaan vastaan. Näin olivat he turvassa takaapäin hyökkääjiltä. Talonpojat kävivät yhä uhkaavammiksi. Yhä enemmän väkeä kokoontui heidän joukkoonsa. Monen vankkurin edessä oli kaksi, jopa kolmekin hevosta ja suuri joukko miehiä istui niissä. Kovalla melulla he riensivät moision pihaan. Samassa määrässä kasvoi juopuneiden joukkokin, sillä niitä oli sekä vasta-tulijoissa, että entistenkin seassa ja monella oli viinapullo mukana, josta ahkerasti maistettiin. Luultiin yhä vielä rohkeutta tarvittavan. Tuon ryyppäämisen seurauksena oli sekin, että Kaiun työläinen, Peeter Olander, upseerien tulkki, joka alussa oli toimittanut tehtävänsä koko lailla moitteettomasti, kävi pian julkeimmaksi kiihottajaksi ja päällekarkaajaksi. Ensin oli hän kyllä ylpeä siitä kunniasta, jota upseerit hänelle osottivat, mutta sitten häntä suututti se, että oli jäänyt ilman juomarahoja. Kun sotamiehet oli viety toiseen paikkaan, oltiin Peeterille siitä vihaisia ja käskettiin häntä kansan puolesta yhä vielä vaatimaan sotamiesten poistumista. Peeter, jonka rohkeus joka ryypystä kasvoi, astui piirittäjäin eturiviin, upseerien luo. Nämä näkivät nyt, että Peetrillä oli pyssy kädessä. Tietymätöntä on, oliko hän yön aikana ollut sorsia ampumassa, niinkuin hän itse ja toisetkin jälkeenpäin vakuuttivat, vai oliko hän "sotaa" varten varustanut pyssyn mukaansa. Tulkkina ollessaan oli hän vasemmalla kädellään pitänyt pyssyä selkänsä takana, mutta nyt hän seisoi vihollisten joukossa kuin sotamies ainakin pyssy käsissään. Peeter ja toiset päihtyneet rupesivat tekemään pilkkaa kapteeni Bogutskin ontumisesta ja kepillä kävelemisestä. Tuo päällikkö oli nimittäin saanut Krimin sodassa luodin jalkaansa ja siitä ruvennut ontumaan, eroamatta kuitenkaan sotapalveluksesta. Kävellessään nojasi hän keppiinsä. Pilkkaajat levittivät laajalle kansanjoukkoon juttua, ettei muka puujalka-upseeria tarvinnut pelätä. Toiset päihtyneet lörpöttelijät lisäsivät vielä, että majorikin oli viallinen. Kun tähän puheeseen kyllästyttiin, ruvettiin uudestaan kovasti vaatimaan sotaväen viipymättä poistumista moisiosta ja vaativien joukossa oli Peeter Olander ensimmäisenä. Hän koetti ensin onneaan sotamiesten keskuudessa. "Veljet", sanoi hän heille, tunkeutuen aivan heidän eteensä, "parasta on, että menette matkaanne! Me emme pelkää teidän pyssyjänne. Me emme anna teidän kertaakaan lauvaista, ennen tallaamme teidät jalkaimme alle. Mahtran miehiä te ette kuitenkaan saa piestä -- mitä te sitten vielä täällä seisotte? Minä, veljet, olen itse vanha sotamies. Te voitte noudattaa minun neuvoani, jos henkenne on rakas." Näin sanoen nykäsi hän kädellään joitakuita ja tarttui muutamien pyssyihin. Mutta sotamiehet seisoivat paikoillaan äänettöminä ja liikkumatta, silmiään räpäyttämättä niinkuin heitä oli käsketty. Peeter puhui heidän kanssaan vielä hetken aikaa huonolla venäjän kielellään, mutta nähdessään, etteivät miehet hänestä mitään välittäneet, eivätkä ensinkään noudattaneet hänen vaatimustaan, kyllästyi hän ja lähti puhuttelemaan upseereja. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski vastasivat kyllä hänelle, mutta he uudistivat äskeiset sanansa. Poistumisesta ei voinut olla puhettakaan, olkoon kansaa kymmenen kertaa enemmän kuin nyt. He toivoivat, että rahvas olisi järkevää ja ymmärtäisi, että he sotamiehet, käskystä olivat sinne tulleet ja että heillä oli kova rangaistus odotettavana, jos ilman päällikköjen käskyä liikkuivat paikoiltaan. Mutta viina sekotti Peeterin ymmärryksen, ja sitten hän edelleen juonitteli upseerien kintereillä ja vaati, että majori Laimingin piti hänelle näyttää se käskykirja, jonka nojalla hän oli tullut Mahtraan ja laskenut sotamiehetkin sinne. "Miehet", huusi hän kansalle, "jos upseerit eivät ole keisarilta saaneet lupaa Mahtran miesten pieksemiseen, niin on sotamiesten tänne kutsuminen vain saksojen juonittelemista ja meille ei tehdä mitään, vaikka ajammekin sotamiehet täältä menemään. -- -- -- Näyttäkää meille keisarin käskykirja!" sanoi hän ja kääntyi röyhkeästi majori Laimingin puoleen. Tämä ei tietysti voinut täyttää talonpojan toivoa ja koetti rauhallisena selittää hänelle, että Peeterillä yksityisenä henkilönä ei ollut mitään oikeutta vaatia upseereilta keisarin käskykirjaa; sen saattoi ainoastaan heidän päällikkönsä tehdä. "Ei tahdota näyttää käskykirjaa!" huusi Olander kääntyen kansan puoleen. "Eikä se voi ollakaan muuta kuin saksojen temppuja, että nämä ovat täällä, ja saksojen kutsumusta ei hän uskalla meille näyttää." Viina kiihotti työläisraukkaa tekemään vieläkin enemmän. Hän alkoi vaatia upseereilta rahaa ja rupesi vihaisesti kiroilemaan, kun hän mielestään sai liian vähän. Tällaisella tuulella kääntyi hän kapteeni Bogutskin puoleen ja huusi: "Odota, veliseni, kyllä minä revin olkalippusi irti! Kyllä saksat ne jälleen kiinni ompelevat!" Hän tarttuikin jo kapteenin olkapäähän, mutta joku järkevä mies veti häntä takaapäin vielä oikealla ajalla takaisin. Kansanjoukon eturivissä oli vielä muitakin mielettömän rohkeita päällekarkaajia, jotka tunsivat itsensä voimakkaiksi, osaksi viinan vaikutuksesta, osaksi nähdessään tuon pienen sotajoukon voimattomuuden kansan paljouteen verrattuna. Tuolla ensimmäisessä rivissä, sotamiehiä vastapäätä, seisoi Mahtran mies, Aadu Andrei ja kehotti yhtämittaa kansaa hyökkäykseen. Juurun miestä, Mihkel Baumannia, miellytti erittäinkin sotamiesten pyssyt, hän koetti aina jonkun kädestä kiskoa pyssyä, nähdäkseen olivatko ne ladatut. Sotamiehet panivat tietysti vastaan ja näin syntyi heidän ja Baumannin välillä kahakoita, joita lähelläseisojat nauraen katselivat, mutta kärsivällisten upseerien kulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Näiden kärsivällisyyttä ruvettiin yhä enemmän koettelemaan. Nuorin upseereista oli jälleen antanut rahaa eräälle rauhattomuuden tekijälle, kun Ants Piller häntä lähestyi ja myöskin vaati rahaa. Mutta kun upseeri ei heti noudattanut hänen vaatimustaan, kiskoi mies rahakukkaron upseerin kädestä ja uhkasi häntä ja hänen seuralaisiaan seipäällä. Kansa huomasi sangen hyvin upseerien ihmeellisen kärsivällisyyden ja myöntyväisyyden syyt; heidän joukkonsa oli liian voimaton rahvaan äärettömän paljouden rinnalla. Vähempi osa vain tiesi tai arvasi, että apuväkeä oli tulossa. Näin ollen ei ollut ihme, että juopuneiden miesten joukossa yhä enemmän ilmaantui rohkeita päällekarkaajia. Miehet sotaisessa innossaan unohtivat yhä enemmän tänne tulonsa tarkotuksen: he olivat tulleet varjelemaan Mahtran miehiä kohtuuttomasta rangaistuksesta; mutta siihen ei vielä ollenkaan aijottu ryhtyä, ja näin oli heidän hyökkäyksensä rauhallista sotajoukkoa vastaan varomatonta ja hyödytöntä. Mutta kansanjoukosta ei myöskään puuttunut raittiita ja harkitsevia, järkeviä miehiä, jotka koettivat rauhottaa ja kieltää kiihottajia ja päällekarkaajia. Usein he kauluksesta vetivät sotamiesten kintereiltä noita uhkarohkeita ahdistajia, taikka heitä ei laskettu lähelle vaarapaikkaa. "Antakaa sotamiesten olla rauhassa, eiväthän he ole meille vielä tehneet pahaa!" huudettiin varottaen kiihottajille ja taistelunhaluisille. "Pankaa vastaan, jos he meihin koskevat, mutta älkää vielä heihin koskeko! Heillä on ladatut pyssyt käsissä ja kun he ampuvat, niin meistä aina joku kaatuu. Typerää on tahallaan mennä surman suuhun!" Kaksi tällaista ymmärtävää varottajaa oli Völlamäen Päärn ja työläinen, Ants Veit, jotka koettivat saada järkiinsä sodanhimoista tuttavaansa, Jyri Torkia.[15] Jyriä kiusasi hirveä halu saada koettaa, olivatko sotamiesten pyssyt tyhjät vai ladatut. Tuon halunsa, jonka hän pian pani toimeen, ilmoitti hän Antsulle, joka hänen kanssaan oli rientänyt sotaan ja Päärnulle, joka heihin oli yhtynyt moision pihassa. Jyri oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias, hyvin suuri mies, joka ylpeili voimistaan; rohkeutta oli hän jo ottanut liiaksikin, jota todistivat hänen pehmeä kielensä, punertavat, jäykät silmänsä ja hoiperteleva käyntinsä. "Mitä tuollaiset kaalimadot voivat tehdä miehelle!" huusi hän kerskaillen ja nostaen äärettömän suurta nyrkkiään. "Pyydän joltakulta pyssyä, lasken taivasta kohti ja annan jälleen takaisin. Sittenhän saamme nähdä, pitääkö meidän heitä pelätä vai ei." "Älä ole tyhmä, Jyri!" sanoi Ants Veit. "Antaisiko nyt sotamies pyssyänsä sinulle!" "Noh, jos ei anna hyvällä, niin otan väkisten!" väitteli Jyri. "Ole alallasi, Jyri!" varotti Ants vakavasti. "Sinulla on nuori nainen kotona; eikös hän sinua rukoillut, ettei sinun pitänyt lähteä, mutta kun lähdit, niin varotti ajattelemaan terveyttäsi!" "Ääh, kyllähän nyt naisten valitukset tiedetään! Johan sinunkin naisesi ulisi ja sinä lähdit kuitenkin!" "Mutta minä en pyri ottamaan sotamieheltä pyssyä. Jyri, ole järkevä!" "Minäkin luulen, ettei siitä koidu hyvää", virkkoi Völlamäen Päärn. "Kun rupeat väkisin pyssyä kädestä kiskomaan, niin hän pistää piikkinsä sinuun, taikka joku toinen laskee luoteja päähäsi!" "Mikä hiiden sota tämä on, kun ei saa tapella!" karjui Jyri Tork taistelunhimoisena kuin juopunut ainakin. "Enhän minä tänne tullut sotamiesten nenän edessä seisomaan." "Minä tahdon antaa selkään jollekulle, olkoon kuka tahansa!" "Älä lörpöttele, Jyri, etkös tiedä, minkätähden me tänne tulimme", vastasi Päärn totisena. "Jos Mahtran miehiä aletaan piestä, niin lähdemme seipäinemme väliin -- niinhän me olemme päättäneet. Mutta eihän heitä vielä ole ruvettu pieksemään." Völlamäen Päärn, vaikka kyllä kokonsa ja voimiensa puolesta myös koko jättiläinen, ei ollut niin paljon juonut, ettei voinut hillitä kylläkin tulista taistelunhimoaan. Kiihkeästi hän vain seiväs kädessä odotti, milloin Mahtran miehiä alettaisiin viedä vitsapenkille, saadakseen sitten oikeuden nimessä karata väliin. "Mitä hittoa he sitten odottavat, kun eivät rupea pieksemään?" sadatteli Purilaan jättiläinen. "Kepit, vitsat ovat valmiina, mutta yhä vielä odottavat. Onkos minulla sitten aikaa tässä kaiken päivää seistä!" "Sitä parempi, etteivät rupea pieksemään", huomautti Antsun Ants. "He pelkäävät meitä, ja jättävätkin vihdoin pieksemättä. Ja mustelmia saisimme mekin, jos pitäisi väliin mennä." Mutta kieltämiset ja varotukset eivät onnettomaan Jyriin vaikuttaneet mitään. Kaksi kertaa kielsi häntä Ants Veit, pari kertaa myös Päärn, ja kun hän siitä huolimatta teki lähtöä, koettivat he häntä pidättää käsistä ja takinliepeistä. Mutta, kun ei mikään auttanut ja mies vihastui, laski Ants hänet valloilleen ja huusi: "Koeta sitten, tie on auki!" Melulla tunkeutui Jyri kansanjoukon läpi suoraan sotamiesten luo. Ants ja Päärn seurasivat hiljakseen häntä. He näkivät, kuinka heidän toverinsa rupesi puhumaan sotamiesten kanssa, kuinka hän sitten ojensi kätensä ja tarttui erään miehen pyssyyn. Mutta sotamies työnsi hänet takaisin ja kiskoi pyssyn hänen kädestään. Vielä toisenkin kanssa koetteli Jyri onneaan. Mutta ei tämäkään antanut väkisten asettaan itseltään riistää. Nyt tapahtui jotakin, jota kansanjoukko kalveten ja henkeään pidättäen katseli. Jyri Tork astui ilman asetta suoraa päätä kapteeni Bogutskin eteen, tarttui molemmin käsin kapteenin oluksiin ja kiskasi ne irti, niin että rasahti. Sitten hän iski äärettömän suuren nyrkkinsä päällikön päähän -- -- -- Tuo kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; ennenkun kukaan ehti punnita tapauksen merkitystä, oli kaikki jo myöhäistä. Mutta yhtä odottamatta seurasi rikosta kauhea kosto. Muutamia pyssyjä kohosi, paukahduksia kuului ja Jyri Torkin jättiläisruumis kaatui kasvoilleen tantereelle -- kaksi kuolettavaa luotia rinnassa. Sota oli saanut ensimmäisen uhrinsa. Hän oli karannut päälle. Tapausta seurasi hetken syvä hiljaisuus. Pelästys jäykistytä kielet ja mielet. Mutta sitten jälleen elämä palasi lamaantuneeseen kansanjoukkoon. Raivoisa, kiivas taistelunhimo syttyi. Ukkosen jyrinänä kaikui sotahuuto useammasta kuin kahdesta tuhannesta suusta ja pani ilman värisemään, kokonainen seiväsmetsä heilui ilmassa ja myrskyinen laine vyöryi pieneen sotamiesjoukkoon. Päälliköt koettivat vielä suoriutua ilman veren vuodatusta. Majori Laiming käski sotamiesten ampua, mutta ei kansanjoukkoon, vaan ilmaan. Kaksikymmentä viisi laukausta kuului yhtaikaa. Savupilvi peitti ampujat ja levisi sitten laajemmalle kapinoitsijain joukkoon. Rahvas pidättäytyi hetken. Suurin osa ei tiennyt, että sotamiehet olivat ilmaan ampuneet. Katseltiin kaatuneita. Kun ei heitä löytynyt, kaikuivat jälleen eläköönhuudot, taas kohosivat seipäät ja kansanmeri lähestyi rohkeammin voimatonta vastustajaansa. Jo alkoi seipääniskuja sataa sotamiesten sekaan, Peeter Olander laukasi pyssynsä heitä kohti, Daniel Schmiedberg Mahtrasta hyökkäsi majori Laimingin kimppuun ja aikoi kiskoa miekan hänen kädestään, Jyri Mursa Harmista repi nuorimman upseerin olukset irti. -- -- -- Päälliköt huomasivat, ettei nyt enää auttanut pelkkä pelotus, väkivaltaa piti väkivallalla vastustaa, verenvuodatus ei nyt enää ollut mitenkään estettävissä, sotaväen puolustus ja kunnia sitä vaati. Sotamiehet saivat uudestaan laukasemiskäskyn. Mutta tällä kertaa he tähtäsivät suoraan kansanjoukkoon. "Tulta!" huusi majori, ja taas paukahti viisikolmatta pyssyä yhtaikaa. Kun savupilvet tällä kertaa hajaantuivat, nähtiin joka puolella lämmintä verta virtaavan. Ja joka verilammikon viereen oli kaatunut ihminen, joka vielä äskettäin oli seisonut pystyssä, kohottanut seivästä ja täyttä suuta huutanut eläköön Toiset olivat kasvoilleen kaatuneet seivästä käsissään kouristaen, toiset selälleen, kolmannet kylelleen; moni oli polvillaan, painaen kättä rintaa tai kylkeään vastaan, josta punainen veri tihkui sormien välistä, toiset seisoivat vielä pystyssä, mutta horjuivat -- horjuivat ja vajosivat hervottomin polvin vähitellen maahan. Eräs haavottunut nauroi -- sekavasti, epäluuloisesti; hän huomasi, että hänelle oli jotakin tapahtunut, mutta ei uskonut, että hänen ruumiissaan oli luoti Vasta sitten, kun hän vaatteistaan näki verta vuotavan, kävi hän totiseksi ja äänettömänä hän lankesi maahan. Ensimmäisen, huumaantuneen hiljaisuuden jälkeen kuului kansanjoukosta erinomaista kumeaa huminaa. Se syntyi haavotettujen voivotuksista ja kuolevien viimeisistä huokauksista. Sitten kuului ikäänkuin metsän kohinaa. Vihanlaine nousi kansanjoukossa. Mutta kaikki tuo kuului vain hetken aikaa. Taistelun hälinä, joka kohta sen jälkeen alkoi, hälvensi sitten kaikki heikommat äänet. -- -- -- Tuo ensimmäinen, todellinen ampuminen ja juokseva veri vaikuttivat kahdella tavalla kansaan; toiset syöksyivät suoraa päätä pakosalle, toiset tunkeutuivat vihan rohkasemina, seipäitään heiluttaen, huutaen ja vannoen sotamiesten ympärille. Pian alkoi kiivas käsikahakka; niinkuin raivoisa meri peitti se laineisiinsa tuon pienen joukon. Nähtiin vain kohoavia ja raksahtavia seipäitä, ottelevia ja pistäviä pyssynpiikkejä, painivia vartaloita, kasaan kaatuvia taistelijoita. Mutta laukauksia ei enää kuulunut. Sotamiesten pyssyt olivat tyhjät ja niiden lataamiseen ei ollut enää aikaa. Epätoivoisen voimilla, kuoleman omina, koettivat he pyssynpiikeillä ja pyssynperillä vastustaa ääretöntä ylivoimaa, mutta pian he olivat suletut kuin elävän muurin sisään, etteivät he tätäkään taistelutapaa voineet kyllin tehokkaasti käyttää. Moni heistä oli jo seipääniskuista kaatunut, toisilta kiskottiin pyssyt käsistä ja siellä täällä oli heitä hirmuisessa painiskelussa kaadettu maahan, jotta jäivät taistelevien jalkain alle. -- -- -- Vollamäen Päärnun ja Uudentuvan Jyrinkin oli taistelun kiihko vallannut, kun näkivät haavottuneita talonpoikia verissään maassa. Olivathan nuo heidän ystäviään ja tovereitaan ja sama kohtalo saattoi joka hetki heidänkin osakseen tulla. Vihan vimma, tuo pimittäjä, joka kiihottaa aran sotamiehenkin taisteluun, ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pakottivat molemmat ystävät puristamaan tiukemmin seipäitään ja tunkeutumaan taistelijain ensimmäiseen riviin. "Tule, Jyri! Tulkaa, miehet!" huusi Päärn tulisin silmin, kun ensimmäiset surman laukaukset olivat kuuluneet, ja paisuneet verisuonet hänen otsallaan näyttivät, että vihan kiihko hehkui hänen rinnassaan. "Pysykää koolla, miehet!" lisäsi hän. "Sulkekaa tie, jos aikovat paeta! Meitä surmataan -- surmatkaamme mekin! Täällä on jokainen taistelemassa henkensä puolesta. Saksat saakoot vielä maksaa kaiken virtaavan veren!" Hän karkasi edellä, häntä seurasi Jyri muutamien oman kunnan miesten ja monien tuntemattomien kanssa. Kiivaasti, äärettömällä voimalla alkoi Päärn seipäällään iskeä sotamiesten sekaan; se, johon lyönti sattui, pyörtyi ja kaatui taistelevien jalkoihin, mutta lähelläseisojat karkasivat hurjasti meluten oikealle ja vasemmalle. Ainoastaan hetken aikaa he panivat vastaan. Sitten syöksyi tuo pieni sotajoukko suin päin pakosalle. Hurjasti taistellen murtautuivat sotamiehet läpi kansanjoukkojen ja kääntyivät portille päin, josta tie johti Atlaan vievälle maantielle. Tuota tietä myöten olivat jo ne kansanjoukot kulkeneet, jotka kuultuaan pyssyjen laukaukset, olivat pakosalle lähteneet. Upseerit Laiming ja Bogutski eivät koettaneet estää sotamiesten pakenemista. He huomasivat, että tässä ei muu neuvo auttaisi. Mutta he eivät sitä enää olisi voineetkaan estää, sillä se tapahtui niin äkkiä ja niin hurjalla vauhdilla, ettei mitään heidän käskyjään olisi voitu kuulla eikä huomata. Sen lisäksi oli heillä oman henkensä varjelemisessa niin paljon tekemistä, etteivät ehtineet joukkoaan johtaa. He taistelivat miekoillaan perääntyen askel askeleelta. Majori Laiming oli haavottunut; kahakassa oli hän saanut takaapäin seipääniskun päähänsä. Veren vuotaessa pitkin poskia kaulalle ja vaatteille koetti hän miekallaan raivata itselleen tietä ja päästä etempänä seisovan, satuloidun hevosensa selkään. Samoin taisteli myös kapteeni Bogutski, joka ihme kyllä, vielä oli haavottumatta, vaikka hän kyllä oli seisonut seiväsiskujen keskellä. Kolmas, nuorin upseeri, oli ennen taistelua saanut majorilta käskyn, että hänen piti koettaa salaa paeta rahvaan käsistä, hypätä hevosen selkään, ajaa odotettua lisäväkeä vastaan ja kiirehtiä sen tuloa. Mutta yritys ei onnistunut. Kansanjoukosta oli nuori luutnantti onnellisesti päässyt ja ehtinyt päärakennuksen edessä seisovain hevosten luo. Mutta, juuri kun hän aikoi hypätä hevosen selkään, kiskottiin hän jaloista jälleen maahan. Muutama talonpoika seurasi häntä. He varmaankin arvasivat hänen aikeensa. Mutta hänelle ei tehty mitään muuta pahaa. Miehet vain piirittivät hänet ja kielsivät häntä ajamasta pois. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski pääsivät onnellisesti tunkeutumaan hevosten luo. He miekkoineen karkottivat siinä seisovat talonpojat etäämmälle, hyppäsivät satulaan ja kiirehtivät moision portista pakenevien sotamiesten jälkeen. Luutnanttikin pääsi nyt hevosen selkään ja ajoi päällikköjen perässä. Hänen kanssaan yhdessä ratsasti majorin palvelija, joka kauhusta väristen oli vahtinut hevosten luona. Atlaan päin vievä tie, jonka vierillä kasvoi koivuja ja sen molemmilla puolilla oleva heinämaa tulivat pian täyteen pakenevia ja takaa-ajajia. Edellimmäisenä pakenivat ne talonpojat, jotka olivat kauhistuneet ensimmäisistä laukauksista ja haavottuneiden voihkinasta. Heidän kintereillään ja osaksi heidän seassaan juoksivat pakenevat sotamiehet pienissä joukoissa taikka yksitellen. Näiden perässä karkasivat jälleen talonpojat, jotka olivat ajaneet sotajoukon pakosalle ja jotka nyt heitä seipäineen ja kankeineen takaa ajoivat. Kahakka, joka oli alkanut moision pihassa, jatkui nyt täällä laajemmalla alalla. Juosten latasivat sotamiehet pyssynsä ja jos takaa-ajajat eivät olleet aivan kantapäillä, kääntyivät he ja ampuivat perässäjuoksijoita. Luoteja vinkui yhtä mittaa yli tien ja heinämaan ja moni mies, joka ensimmäisestä kahakasta oli päässyt terveenä, kaatui täällä haavottuneena maahan. Joka huomasi, haki suojaa puiden takana. Mutta rohkeimmat karkasivat pysähtymättä sotamiesten perään. Siellä täällä syntyi uusia otteluita. Jos sotamies, jolta pyssy oli tyhjäksi ammuttu, saatiin käsiin, niin taisteltiin seipäillä ja pyssynperällä. Pienissä joukoissa ja kahdenkesken oteltiin nyt joka puolella. Monessa kohdassa piti sotamies pyssyn perästä, mutta talonpoika piikistä kiinni. Veriset jälet kirjasivat maantien tomua ja niityn viheriää nurmea. Tuolla makasi maassa verissään sotamies pää puhkastuna, hänen lähellään talonpoika luoti tai keihäänhaava rinnassa. Joka jaksoi, pakeni pensaan tai puun suojaan sitoakseen haavaansa paidan kappaleella. Ja yhä vielä vinkuivat luodit yli tien ja heinämaan ja uupumattomassa taistelunkiihkossa juoksivat talonpojat voitetun sotaväen perässä. -- -- -- Takaa-ajajien joukossa oli myös Jyri ja Päärn. Viimemainittu oli juuri otellut erään sotamiehen kanssa, joka häntä oli osaamatta ampunut. Kiivaasti tarttui Päärn pyssynpiikkiin, jolla sotamies itseään suojeli. Sotamies, väkevä kuin Simson, ei heittänyt irti pyssystään ja tempasi vihdoin piikin Päärnun kädestä sellaisella voimalla, että kämmenestä lähti liha ja nahka mukana. Hän olisi nyt varmaankin keihäällään lävistänyt Päärnun, ellei Jyri olisi kiirehtinyt avuksi ja antanut seipäällään hänen päähänsä aika lyöntiä. Tunnottomana kaatui mies maahan tien viereen. Parikymmentä askelta hänestä lepäsi Matsin Jaan Mahtrasta, jonka rinnan joku toinen sotamies oli pistimellään lävistänyt. Jyrin ja Päärnun siinä otellessa, kiiruhti eräs nuori perheenmies Mahtrasta, Adran Mihkel, kahden toisen miehen kanssa heidän jälkeensä; näiden edellä pakeni muudan mustapartainen sotamies ja latasi juostessaan pyssyään. Kun Päärn hoiteli haavottunutta kättään ja Jyri säälien koetti auttaa kaatunutta sotamiestä, niin ei kumpainenkaan huomannut pakenevaa sotamiestä. "Eläköön maamiesten voitto!" huusi Adran Mihkel heiluttaen iloisesti seivästään. Samassa kääntyi äkkiä sotamies, joka pyssyään täyttäen oli ohi juossut ja huusi selvällä viron kielellä Mihkelille: "Kyllä minä sinulle näytän, kellä voitto on! Tuosta saat!" Pyssy paukahti ja Mihkel kaatui kuolleena maahan. -- Oman kansalaisen luoti oli lopettanut hänen nuoren, raittiin elämänsä. Tuon nähdessään rupesivat Jyri ja Päärn ampujaa ajamaan takaa. Viimeksimainittu oli kappaleen matkaa jäänyt toisista jälelle. Mutta hänen jalkansa olivat vielä yhtä nopeat juoksemaan kuin ennenkin ja hänen silmänsä oli tarkka ja kätensä vielä kyllin voimakas lyöntejä jakamaan. Jäniksen tavoin hypäten pensasten välissä, katosi hän pian takaa-ajajien silmistä. Mutta he juoksivat umpimähkään yhä eteenpäin, kun toisia pakenevia sotamiehiä vielä oli heidän edellään. Heidän seuraansa yhtyi vielä toisia läähättäviä ja hikipäisiä takaa-ajajia, tuttuja ja vieraita. Karu-Antsulla Kaiusta oli omatekoinen ase kädessä -- seipään päähän kiinnitetty viikatteen terä -- jonka hän oli kotoa tuonut mukanaan. Tuota alkuperäistä asettaan, josta hän koko lailla ylpeili, piti hän juostessaan ojennettuna niinkuin kasakka kivääriään pikamarssissa. Hänen rinnallaan riensi toinen Kaiun mies, Aadu Trost, tuominen sauva kädessä. Tiellä he yhtyivät Peeter Olanderiin. Tämä oli eräältä sotamieheltä, jolta pyssy oli ryöstetty, ottanut patrooneja saaliikseen ja koetteli juuri, mahtuisivatko ne hänen metsästyspyssyynsä. Kun ne eivät sopineet, pudisti hän patroonin sisuksen pyssyynsä ja tukki ruohoja täytteeksi. Mutta tätä ei hän saanut valmiiksi, sillä pensaasta vinkuivat luodit ja hänen täytyi heittäytyä vatsalleen maahan, niinkuin toisetkin tekivät, jotka eivät löytäneet paksumpaa puuta suojakseen. Kun laukauksia ei enää kuulunut, juostiin jälleen eteenpäin. Pian herätti miesten huomiota kova valitus, joka kuului erään katajapensaan takaa. Siellä nähtiin, kuinka eräs haavottunut talonpoika nelin ryömin konttasi. Polvien ja kyynärpäiden varassa laahasi hän itseään eteenpäin pitkin maata, jättäen nurmelle punaisen jälen. Se oli Jaan Kroon Maidlasta. Pari minuuttia sitten oli pakenevan sotamiehen luoti hänet kaatanut. Hän ei itsekään tiennyt, mihin oikeastaan aikoi mennä, ryömihän vain tuskissaan ja kuoleman pelossa. Ohijuoksevain joukossa oli muudan Maidlan mies; tämä häntä armahti ja jäi häntä auttamaan. Pari sataa askelta etempänä oli toinen onneton. Se oli nuori, vahva sotamies, joka verissään, pää puhkaistuna makasi selin maassa ja auringon kuumat säteet paistoivat suoraan hänen silmiinsä. Päätään hän nojasi pyssynperään. Nähdessään lähestyjän, alkoi hän heikolla, aralla äänellä jotakin pyytää, mutta hänen puheestaan ei voinut saada selvää. Vihdoin nosti hän suurella vaivalla kätensä ja viittasi suuhunsa. Nyt ymmärrettiin, että hän tahtoi juoda. Mutta mistä ottaa vettä taikka kellä oli aikaa sen hankkimiseen? Etempänä, pensasten välissä näkyi jälleen juoksevia sotamiehiä, jotka rupesivat ampumaan. Jokainen etsi henkeään varjellakseen suojaa puiden ja pensasten varjossa. Tällaista hurjaa ajometsästystä kesti Mahtran ja Atlan välillä olevalle joelle asti, joka juoksi tien poikki ja heinämaan läpi. Joki, oikeastaan puro, ei ollut leveä, mutta monesta kohdasta koko syvä. Tien kohdalla oli kapea silta joen yli. Suurella melulla olivat edellä pakenevat talonpojat ja heidän perässään tiellä juoksevat sotamiehet, rientäneet sillalle. Mutta siellä syntyi niin kova kahakka, että muutamat putosivat yli reunojen jokeen. Toiset, jotka huomasivat, että siltaa myöten ei kyllin pian pääsisi eteenpäin, hyppäsivät veteen ja uivat yli. Heinämaassa, jossa puro paikottain näytti pelottavan syvältä, joutuivat sotamiehet, jotka eivät tunteneet joen syvyyttä, eivätkä osanneet uida, pahaan pulaan. Takana uhkasi heitä talonpoikain seipäät, edessä syvä vesi. Monet karkasivat onneensa luottaen veteen, toiset, joilla pyssyt olivat panoksessa, ampuivat takaa-ajajia, kaataakseen heitä tai karkottaakseen etäämmälle ja kolmannet täyttivät pyssyjänsä ampujain selän takana äärettömän kiireesti. Tuskin olivat takaa-ajajat, joiden joukossa Jyri ja Päärn olivat, eläköötä huutaen ehtineet joelle, kun luodit alkoivat vinkua heidän korvissaan. Kiireesti etsittiin taas suojaa. Mutta muudan heistä, Aadu Trost, horjui äkkiä, jäi seisomaan suu auki, silmät selällään ikäänkuin kovin ihmetellen jotakin asiaa, -- painoi sitten kädellään vatsaansa ja istui hitaasti nurmelle. Hän tunsi paitansa vatsan edestä kostuvan. Koetti ja koetti kädellään -- veti kämmenensä pois ja katsoi -- verinen! Nyt hän tiesi, että hänen vatsassaan oli luoti. Mies kaatui maahan ja pyörtyi. -- -- Joessa ovat pakenevat sotamiehet kaulaa myöten vedessä, pääsevät onnellisesti toiselle rannalle ja juoksevat eteenpäin. Mutta sotamies, joka Adran perheenmiestä, Jyri Teiniä ampui -- ainoa virolainen sotajoukossa -- on kadonnut. Kansan kertomuksen mukaan oli hän kauhistuksissaan juossut suorastaan heinämaalla, lähellä jokea olevaan Örden eli Ulmen lähteeseen ja siellä hädän hetkellä oli hän sukeltanut veden alle siksi aikaa, kun takaa-ajajat olivat kadonneet pensasten välistä. Sitten oli hän jäsenet jäykkinä noussut jääkylmästä vedestä ja karannut hampaat loukkua lyöden eteenpäin. Mutta tuota kylmää kylpyään koetti hän kostaa kansalaisilleen. Niinkuin hän jälestäpäin itse oli kehunut, oli hän enemmän kuin puolen virstan matkan päästä ampunut erästä naista, joka rauhallisesti oli kulkenut pitkin tietä. Ylpeänä oli hän kerskaillut, että hän heti ensi koitoksella oli osannut ja nainen oli kaatunut. Onneton oli löydetty pahasti haavottuneena maasta. Kun Päärn ja Jyri jonkun aikaa turhaan olivat etsineet viron kieltä puhuvaa sotamiestä maksaakseen hänelle Adran perheenmiehen kuoleman, kääntyivät he vihdoin takaisin Mahtraan päin. He tahtoivat saada nähdä, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut ja mitä vielä syntyisi. Tietysti oli sinne vielä jäänyt kyllin kansaa ja arvattavasti tulvasi sinne vielä lisää väkeä etäisimmistä kunnista, sillä kello oli vasta kahdeksan vaiheilla. Mennessään moisioon takaisin, näkivät he kaikellaisia surkeita kuvia niinkuin sodassa ainakin; verissään olevia kuolleita ja haavotettuja, pienempiä vammoja saaneita, kädet ja pää siteissä, juopuneita voittajia, jotka pienissä joukoissa ottelivat, ja sotarosvoja, jotka tyhjensivät kaatuneiden vihollisten taskuja. Eräässä pensastossa piileskeli neljä miestä ja yksi poikanen vihollisten luoteja väistäen. Vähän matkaa heistä, aukealla istui kolme haavotettua sotamiestä, jotka suurella kiireellä sitoivat toistensa haavoja. Tiheikössä piileskelevät miehet kurkistelivat pensasten takaa ikäänkuin olisivat hautoneet mielissään jotakin pahaa aijetta. Kuiskaillen panivat he päänsä yhteen ja viittasivat salaperäisesti sotamiehiin päin. He olivat juuri neuvoa pitämässä, kun sadan askeleen päässä heistä kolme päätä varovasti kohosi pensaiden suojasta. Jyrin ja Päärnun toverit tunsivat nuo kolme. He olivat Kaiun miehet, Prits Vader, Jyri Kytsin ja Tönu Illistom. He olivat heti ensimmäisten laukausten pamahtaessa juosseet kuin jänikset metsään päin pakoon ja piileskelleet täällä kaiken aikaa. Nuo kolme hiipivät varovasti, kuulumattomin askelin pehmeällä suomaalla viittä piileskelevää miestä kohti, jotka kiihkeinä tarkastivat sotamiesten toimia. Nämä eivät kuulleet eivätkä nähneet lähestyviä. "Mitä te siinä kurkistelette?" kysyi eräs lähestyvistä aivan miesten selän takana melkein leikillisellä äänellä. Näytti kuin olisi ukkonen iskenyt piileskelijäin joukkoon. Ensin painuivat kaikkein päät tiheään ruohostoon, sitten nousivat kaikki yhtaikaa pystyyn ja aikoivat suin päin syöstä pakoon. Vasta säikähdyttäjäin nauraminen rohkasi heitä niin paljon, että he katsoivat taakseen ja jäivät seisomaan. "Mitä neuvoa te tässä piditte?" kysyivät tulijat yhtaikaa. Jänishousut osottivat kuiskaillen etempänä istuvia sotamiehiä. Mutta sitten rupesivat molemmat ryhmät yhteisesti neuvottelemaan. Heidän sanojaan ei voitu etäämmälle kuulla, mutta sen huomasi heidän liikkeistään, että heidän keskustelunsa koski haavotettuja sotamiehiä. Yhtaikaa karkasi kaikki kahdeksan miestä sotilaiden kimppuun. Nämä koettivat paeta, mutta otettiin kiinni ja nyt alkoi lyhyt ottelu, jonka seurauksena oli, että pyssyt temmattiin sotamiesten käsistä. Haavottuneiden sotamiesten piti aseettomina lähteä taistelupaikalta. Ontuen ja horjuen, käsin pidellen verisiä päitään, pakenivat he Atlaan päin. Tietymätöntä on, kuinka kauvaksi jalat heitä kannattivat. Heitä ei ajettu takaa, sillä miehet olivat tyytyväisiä saaliiseensa, sillä piilottelijat olivatkin juuri pyssyjä himoinneet. Niistä ammuttiin yhdellä, joka oli ladattu, pakenijain perään. -- -- -- Mutta kauvan eivät miehet saaneet iloita saaliistaan. Kohta sodan loputtua pakotti pelko heidän viemään pyssyt takaisin viranomaisille. -- Mutta hirmuisin näky kohtasi Jyriä ja Päärnua puistotiellä, noin kolmesataa viisikymmentä askelta moisiosta Atlaan päin. Nuo molemmat olivat juosseet pitkin heinämaata ja pensastoa, sentähden he eivät tienneet mitään tiellä syntyneistä tapauksista. Tuskin olivat he ehtineet tien vieressä kasvavain koivujen luo, kun huomasivat suuremman kansanjoukon seisovan yhdessä kohden. Siellä oli tapahtunut jotakin erinomaista. Sotaväen päällikkö, kapteeni Johan Bogutski, oli saanut sodassa surmansa. Tämä ilmoitettiin lähestyville jo ennen, kun ehtivät paikalle. Vanhanlaisen sotilaan, joka Krimin sodasta oli elävänä, vaikkakin viallisena, päässyt, piti täällä ilman kunniaa sortua talonpoikain seipäiden iskuista. Lähestyviä puistatti hirmuinen näky. Kapteenin ruumis, ja rikki lyöty verinen pää, josta toinen silmä oli puhkastu, makasi poikkipuolin tietä, verisen pölyn seassa. Hänellä ei ollut enää univormua eikä päässä lakkia. Surmaajat tai toiset sotasankarit olivat hänet paljaaksi riisuneet. Yllään oleva paita ja alushousut olivat yleensä veriset. Sotilaan murskattu pää lepäsi nuoren, viheriöitsevän koivun juurella, jonka lehtiä pehmeä tuulenhenki liikutteli ja jonka latvassa varpuset tirskuttivat. Vähän matkaa onnettomasta, tien vieressä, makasi hänen satuloitu hevosensa kuolleena maassa. Seipäillä ja kangeilla oli senkin pää muserrettu. Siinä olleesta, verisestä taistelusta ei kukaan läsnäolijoista tiennyt kertoa. Päällikön voittajat eivät uskaltaneet asiasta mitään hiiskua, sillä heidän täytyi salata sotasaaliitaan ja samasta syystä olivat ääneti myös näkijät, jotka saaliista osansa ottivat. Mutta saattoi olla niinkin, että yksi ainoa sotamies antoi upseerille surmaavan iskun ja ettei kukaan sitä ollut läheltä näkemässä; sitten ryöstivät perästätulijat päällikön vaatteet ja tyhjensivät hänen taskunsa, sillä Bogutskin omaisuutta löytyi sittemmin muutaman talonpojan huostasta. Oikeudenkäynti ei nimittäin tuottanut selvyyttä kapteenin surmaajista, epäluulon alaiseksi siitä työstä jäi ainoastaan Ylehallikan perheenmies, Jyri, Purilaasta. Kansa kyllä jo sotapäivänä rupesi arvaamaan, kuka surmaaja oli. Hallikka-Jyrin rinnalla epäiltiin sotatapausten tehokkainta osallista, Peeter Olanderia. Vielä muitakin miehiä nimitettiin. Mutta varmaa ei kukaan tiennyt, sillä sotamiesten pakeneminen ja heidän takaa-ajonsa tapahtui niin äkkiä ja hurjassa mellakassa, ettei kellään ollut aikaa jäädä seisomaan ja tekemään huomioita. Jyriä epäiltiin etenkin sentähden, että hänet ensiksi oli nähty kuolleen päällikön ruumiin luona, jossa hän oli seisonut kapteenin viitta käsivarrella. Viitta, joka oli liian suuri kätkeä ja viedä pois, löydettiin sittemmin tien vierestä niityltä ja siihen ruumis käärittiin. Bogutskin takkikin ilmaantui jo kahakkapäivänä. Jaan Liiv Mahtrasta oli päissään pannut ylleen upseerin univormun ja ylpeänä näytteli hän sillä Moision pihassa päällikön osaa. Tuo pitkätukkainen, polvihousuihin ja tallukoihin puettu talonpoika tuossa, punaisilla käänteillä ja kultaisilla oluksilla kirjatussa sotilastakissa, näytti niin hullunkuriselta, että vakavimmallakin hetkellä menivät suut nauruun sitä nähdessään. Uusi päällikkö otti toimekseen ruveta sauvallaan särkemään Moision akkunoita. Mutta hänen komea asunsa herätti toisten Mahtran miesten kateutta. Matsin Priidik Kastan koetti ryöstää virkatakkia Liivin yltä ja silloin syntyi molempien päihtyneiden välillä kahakka, jossa Matsin Priidik pääsi voitolle. -- -- -- Kapteenin muut vaatteet, rahakukkaro ja joitakuita nappeja y.m. löytyivät sitten perästäpäin etsittäessä ilmiantajain tietojen mukaan. Päällikön kuolemasta kerrotaan kansan kesken muun muassa, että hän kauvan oli taistellut miekallaan henkensä puolesta. Hän oli yksin seisonut väkijoukon keskellä. Hevonen oli saanut kauhean iskun päähänsä ja langennut maahan. Miekka oli lyöty upseerin kädestä, jotta hän aseettomana ja suojattomana oli hädissään temmannut rahakukkaronsa ja tarjonnut päällekarkaajalle kultarahaa. Mutta tuo oli sanonut: "kun sinut lyön, saan koko kukkarosi ja muut tavarat vielä lisäksi". Oli sitten iskenyt seipäällään kolme kertaa ja hengettömänä oli upseeri kaatunut puistikkotielle, suhisevan koivun alle.[16] Uudentuvan Jyri ja Vollamäen Päärn eivät kauvan viipyneet ruumiin ääressä. He kiirehtivät takaisin Moisioon, saadakseen nähdä, kuinka asiat siellä olivat. Toisetkin taistelijat olivat kääntyneet sotamiehiä takaa-ajamasta. Hurja ajo ei ollut virstaakaan matkaa kestänyt. Sitten väsyivät ja kyllästyivät talonpojat ja kääntyivät takaisin. Nyt vasta alkoi sotamiesten joukko jälleen kokoontua. Se oli kurjassa tilassa. Veriset, rikkirevityt univormut päällä, miehet tomuisina ja hikisinä, jotkut aseettomina, monet pää ja kädet sidotut revityllä paidankappaleella. Moni pahemmin haavottunut oli jälelle jäänyt, moni muuten kadonnut. Yleensä oli 12 tai 15 miestä pahemmin haavottunut, heidän joukossaan, niinkuin jo sanottu, majori Laiming itse. Hevosensa vikkelän juoksun avulla oli hän pelastunut talonpoikain käsistä. Vakavan, kalpean näköisenä ratsasti hän nyt voitetun joukkonsa edellä Atlan Moisioon päin. Mihin oli odotettu apuväki jäänyt? Se oli tulossa. Pian näki majori suuren tomupilven nousevan Moision luona tiellä ja sotamiesten pyssyjen piikit välkkyivät päivän paisteessa. Apu tuli, mutta tuli myöhään -- kaikeksi onneksi. Sillä jos viidenkymmenen sotamiehen lisäksi olisi vielä viisikymmentä tullut, olisi talonpojille käynyt huonommasti, vaan sotamiesten voitto ei sittenkään olisi ollut varma, vaikka taistelu olisikin käynyt paljon kiivaammaksi, ja kaatuneiden luku monta vertaa suuremmaksi. Majori Laiming ei myöskään varmasti toivonut voittoa, sillä hän ei apujoukonkaan kanssa kääntynyt Mahtraan takaisin. Kun molemmat sotajoukot olivat yhtyneet noin puolen virstan päässä Atlan Moisiosta Mahtraan päin, antoi majori heidän marssia Habajalle takaisin. Sieltä he lähetettiin Kosen Uuteen-Moisioon. Mutta majori itse lähti Atlan Moisioon haavojansa sitomaan ja ruokaa saamaan. -- -- Mahtran Moisiossa oli kapinan aikana elämä kauhistuttava. Varhain aamulla oli virkaatekevä haagituomari, herra von Hagemeister, sairastunut ja hänen sijaisekseen oli ruvennut Triigin herra von Kotzebue ja kiirehtinyt apulaisineen Mahtraan. Mutta, kun nuo herrat olivat huomanneet kokoontuneiden talonpoikien äärettömän paljouden, heidän intonsa ja sotaväen ahdinkotilan, pitivät he viisaimpana kääntyä pois vaarallisesta paikasta. Moisioon jäi siis vain opman Gustav Rosenberg puolisoineen, jolle noin viikko sitten oli syntynyt lapsi. Hänen apunaan oli eräs sukulainen, Moision emännöitsijä, palvelija ja kätilö. Jo varhain aamulla alkoi rauhaton liike Moision pihassa herättää näiden ihmisten huomiota. Moision pihan läpi ajettiin vankkureilla, joiden edessä oli pari kolme hevosta, huudettiin, juopuneet lauloivat, ja Mahtran kylästä sekä Atlan Moision puolelta johtavasta portista virtaili kansaa alituisesti lisää. Akkunasta nähtiin myös, kuinka asennossa seisovat sotamiehet kävivät yhä rauhattomammiksi, kuinka kapteeni Bogutski keppinsä nojalla yhä kiivaammin liikkui edestakaisin ja vaihtoi nuoren upseerin kanssa huolestuneita katseita ja rauhattomia sanoja. "Tuo ei voi enää merkitä hyvää", virkkoi emännöitsijä Reisberg opmannin nuorelle puolisolle, joka ensimmäistä lastaan imetti. "Noilla ihmisillä on jotain pahaa mielessä. Eikö meidän pitäisi panna ovet lukkoon?" "Oh, onhan meitä viisikymmentä sotamiestä suojelemassa", vastasi Auguste Rosenberg, vaikka hän kyllä itsekin huolestuneena katseli akkunaan päin. "Olkaa hyvä ja katsokaa, eikö minun mieheni jo ulkoa ole takaisin tullut. Minä pelkään, että joku päihtynyt mies voisi häntä ruveta ahdistamaan." Kätilö lähti katselemaan, oliko isännöitsijä läheisyydessä ja rouva Rosenberg jäi huoneeseen nuoren palvelustyttönsä kanssa, joka etsi lapselle kuivia kapaloita. Opman Rosenbergillä oli yksinkertaisessa, jotenkin matalassa Moision rakennuksessa asuttavana kaksi suurta huonetta, joiden akkunat olivat osaksi Moision pihaan, osaksi puutarhaan päin. Puutarha ympäröi rakennuksen vasempaa puolta ja koko taustaa. Opmannin asunnosta, joka oli rakennuksen vasemmalla sivustalla, vei ovi avaraan eteiseen. Opmannin ovea vastapäätä, eteisessä oli toinen ovi, joka johti rakennuksen oikeanpuoliseen sivustaan, ensiksi väentupaan, sieltä kyökkiin; sitten seurasi Moision emännöitsijän huone. Päärakennuksen koko takimmaisen puolen, joka oli puutarhaanpäin, täytti herrasväen asuinhuoneiden pitkä rivi, jotka seisoivat tyhjinä, kun Moision isäntä asui muualla. Pihan puolelta johtavasta pääovesta tultiin suoraan eteisen läpi saksojen suureen saliin. Kätilö meni eteisen läpi väentupaan ja kysyi siellä olevalta palvelustytöltä, eikö hän ollut nähnyt opmannia. Tämä kielsi. Vanhanpuoleinen emännöitsijäkään, joka huoneessaan hämmästyneen näköisenä oli katsellut rauhattomia kansanjoukkoja, ei tiennyt mitään isännöitsijästä. Mutta onneksi astui herra Rosenberg juuri ulko-ovesta sisään, kun etsijä oli menemässä takaisin hänen asuntoonsa. Lihava, päivettynyt isännöitsijä oli hyvin levottoman näköinen. "Jumalan tähden, mikä siellä ulkona oikeastaan on?" kysyivät kaikki naiset, kun Rosenberg oli huoneeseen ehtinyt. "Mitä kaikki nuo ihmiset tahtovat?" Opman seisoi neuvottomana keskellä huonetta. Hän oli koettanut naisilta salata, mitä pastori Berg hänelle eilen illalla oli ilmoittanut talonpoikain pelottavista aikeista. "Jos sen olisin tiennyt", sopersi hän. "Mahtran miehet ovat kutsuneet toisista kunnista väkeä avukseen, ettei heitä piestäisi, mutta en ole uskonut, että he tulevat ja vielä niin suurissa joukoissa. Koko Moision piha kihisee jo heitä. Ja kaikki ovat niin rohkeita ja uhkaavia, etten ole heitä ikinä sellaisina nähnyt. Eikä pieksemisestä näin ollen tule mitään. Apujoukkojakaan ei ole vielä täällä." "Luuletko sitten, että tekevät vastarintaa?" kysyi nuori nainen. "En luule", rauhotti Rosenberg. "Minun täytyy lähteä ja kysyä herra Hagemeisteriltä, mitä hän arvelee." Ja opman aikoi mennä etsimään haagituomaria herrasväen huoneista. "Herrat eivät enää ole täällä", sanoi nuori neiti, rouva Rosenbergin vieras; "näin heidän puoli tuntia sitten kiireesti rientävän pois". "He lähtivät pois? He ovat siis menneet, sillä en nähnyt heidän hevosiaankaan enää kartanolla", sanoi opman, joka kävi yhä synkemmän näköiseksi. "He varmaankin ajoivat katsomaan, eikö Habajasta tulevia sotamiehiä vielä näy." "Jumalan tähden, älä anna tänään tehdä mitään noille ihmisille!" huusi opmannin puoliso kauhistuneena. "Näethän kuinka paljon heidän joukossaan on juopuneita. Minä luulen, että nuo kaikki ovat saaneet viinaa. Jos heillä todellakin on pahoja aikeita, jos tekevät vastarintaa, niin Jumala tietää, mitä vielä tapahtuu." "Ei ole hätää, tuleehan meille sotaväkeä apuun." Kaikki katsoivat akkunasta ulos. He näkivät, kuinka kansaa yhä enemmän ja enemmän kokoontui sotamiesten ympärille, kunnes he vihdoin olivat aivan piiritetyt, kuinka upseerit kuiskailivat toisilleen, kuinka he ensin sanoilla, sitten juomarahoilla koettivat rauhottaa meluavia päällekarkaajia. "Tulkaa kaikki pois akkunasta!" käski isännöitsijä ja se joka häneen katsoi näki, että hän oli käynyt kalpeaksi. Naiset seurasivat hänen neuvoaan ja siirtyivät pois. Kohta sen jälkeen nähtiin, kuinka sotamiehet nostivat pyssyt olalle ja alkoivat tunkeutua väkijoukon läpi puutarhaan päin. Nyt he eivät enää voineet nähdä, mitä joukolle sitten tapahtui. "Pankaamme ovet lukkoon", sanoi rouva Rosenberg, käyden yhä levottomammaksi, "joku juopunut voi tänne sisällekin tunkeutua. Gustav, väännä kaikki ovet lukkoon, ulko-ovikin." "En luule, että he tänne uskaltavat tulla", vastasi opman rauhottaakseen, sillä hän oli huolissaan vasta vuoteesta nousseen vaimonsa tähden. "Mutta voimmehan lukita ovet, jos se sinua rauhottaa." Hän oli juuri astumassa eteisen luo, kun samassa jäi seisomaan. Ulkoa kuului pyssyn laukauksia. -- -- -- -- Sitten täytti huuto ja melu ilman. -- -- -- Kohta sen jälkeen pamahtivat jälleen pyssyt. -- -- -- Ja hetken perästä uudestaan. -- -- -- Sitten melua ja hurjaa kirkumista. -- -- -- Naiset olivat kaiken aikaa äänettömiä. Rosenbergin vaimon kauniilta, raittiilta kasvoilta oli joka verenpisara kadonnut, hänen huulensa olivat siniset. Nuori neito piti kätilöstä kiinni ja värisi kuin haavan lehti. -- -- -- "Herra Jumala, siellä surmataan!" kiljahti nuori neito. Kun isännöitsijä itse väristen koko ruumiiltaan kiirehti puolisonsa luo häntä rauhottaakseen, oli emännöitsijä Reisberg niin tajussaan, että kiireesti lukitsi eteisen oven. Mutta tuskin oli tuo tapahtunut, kun eteisestä kuului askeleita ja kovalla ryskeellä lähestyttiin isännöitsijän ovea. Vedettiin ovea, mutta kun se tuntui olevan lukossa, ruvettiin kovasti sitä koputtamaan. Sisällä olijat vaikenivat. Jokainen seisoi liikkumattomana paikoillaan ja tuijotti oveen päin. Koputus kävi yhä kovemmaksi. "Kuka siellä on?" huusi vihdoin opman ja astui eteiseen. "Mahtran perheenmiehet", vastattiin ulkoa. "Mitä te tahdotte?" "Tahtoisimme päästä herra opmannin puheille. Päästäkää, ei meillä ole pahoja aikeita!" Isännöitsijä oli kahden vaiheilla, mitä tehdä. "Jumalan nimessä, älkää avatko ovea!" kuiskaili kätilö. "Tulkaa toisen kerran", vastasi Rosenberg oven takana olijoille. "Minulla ei nyt ole aikaa." "Kuinka?" huudettiin ulkoa. "Herra opmannilla ei ole aikaa päästää meitä puheilleen? Käskittehän itse meitä täksi päiväksi Moisioon tulla? Me tahdomme puhua sonnanvedosta." Äänet kuuluivat niin rauhallisilta ja opmannilla ei ollut mitään perustusta kieltoonsa, että Rosenberg hetken epäiltyään päätti täyttää miesten toiveen. Hän pyysi naisten olemaan takimmaisessa huoneessa, sulki välioven ja avasi eteisen oven. Muutamia Mahtran perheen miehiä astui sisään. Siivosti ottivat he lakit päästään ja jäivät rauhallisesti seisomaan oven suuhun: "Ulkona on sota", alkoi Nooren Tänu-Ants. "Se on syntynyt siitä syystä, ettei rahvas tiedä, mitä uudessa laissa vaaditaan tai luvataan. Herra opman sanoisi nyt viimeisen kerran, mitä uudessa asetuksessa oikeastaan sanotaan aputeoista. Jos moisiolla on oikeus, niin rupeamme sontaa vetämään; jos ei moisiolla ole oikeutta sitä vaatia, niin emme rupea." "Olenhan teille jo monta kertaa sanonut, kuinka laissa säädetään, ja herrakin sanoi sen kunnan vanhimmalle", vastasi opman, pitäen miehiä tarkasti silmällä. "Siis pitää meidän yhä orjailla entiseen tapaan?" kysyi Koidun Ants. "Tietysti." "Mutta kuinka sen pieksemisen laita on?" tutkasi Jaagun Hindrek. "Haagrehti on varmaankin jo täällä", sanoi Peerupuun Jaan. "Eikö hän voisi sanoa meille, ovatko meitä varten ne vitsat ja raudat, joita tänne on tuotu, vai miten?" "Herra haakenrihter on mennyt pois", vastasi Rosenberg. "Tuleeko hän tänään vielä takaisin, sitä en tiedä. Mutta jos ei tule, niin kyllä hän sitten vielä antaa tietää, mitä hän aikoo tehdä." "Ettekö te voisi kirjoittaa haagrehille, että hän jättäisi meidät rauhaan? Ehkä sitten rupeaisimme sontaa vetämään." "Voinhan sen tehdä! Parempi olisi, miehet, jos tottelisitte. -- -- -- Mutta mikä tuolla ulkona sitten oikein on? Ammutaan ja huudetaan!" Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan, sitten vastasivat: "Siellä on sota, mitä muuta! Joukko ihmisiä on jo kaatunut -- sotamiehet läksivät pakoon, meidän miehet kiivaasti perässä ajamaan heitä takaa. -- -- --" "Mitä?" huusi opman ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeimmaksi. "Sotamiehet pakenivat, onko se mahdollista?" "Miksi ei ole! Onhan meidän miehiä monta tuhatta, mutta heitä viisi tai kuusikymmentä. Jos eivät olisi paenneet, olisi heidät muserrettu." Tuskin oli nuo sanat lausuttu, kun ulkoa kuului askeleiden kopinaa, melua ja kovaa viheltämistä. Ovi työnnettiin jyrinällä auki, eteisessä oli kova hälinä ja nyt lensi opmannin huoneen ovi selki selälleen. Sisään karkasi suuri joukko hiestyneitä, levottoman näköisiä miehiä, kaikilla seipäät ja sauvat käsissä. Heidän joukossaan oli perheenmiehiä, työläisiä ja päivämiehiä Mahtrasta ja vieraistakin kunnista ja muutamia naisiakin. "Missä haagrehit on? Haagrehit tulkoot esille! Meillä on asiaa tuomareille!" huudettiin vihaisesti, hurjasti ja uhkaillen kokoonnuttiin seipäät käsissä opmannin ympärille. Tämä perääntyi askel askeleelta. "Haakenrihter ja toinen herra ovat jo lähteneet pois", vastasi hän. Vihainen myrsky seurasi tätä vastausta. "Valhe! Hän valehtelee! Opmannin pitää tuoda esille nuo herrat, jotka kutsuivat sotamiehiä tänne ja tahtoivat piestä Mahtran miehiä! Nylkijät esille! Sortajat alas!" "He eivät todellakaan enää ole moisiossa", huusi opman melun sekaan. "He lähtivät jo aikoja pois. Minkätähden minä teille rupeaisin valehtelemaan!" Uusi myrsky. "Sinä, pahuus, et osaakaan muuta kuin valehdella!" karjui Päärnun Miku-Aadu. "Sinun lainselityksesi on myös suuri valhe! Sinä, lurjushan, olet saksojen kätyri." "Ja meidän nylkijämme!" lisäsi Mäen Daniel. "Kuka se oli, joka haagrehissa meitä syytti! Kuka tunkeutuu aina kunnan miesten ja herran väliin ja puristaa meitä kuin oven välissä? Kun me tahdoimme herran kanssa tehdä uusia kontrahteja, niin ei meitä laskettu puheillekaan -- 'kyllä opman tekee ja puhuu kaikki!' Opman ensimmäinen ja viimeinen! Ilman opmannin lupaa ei uskalla enää mennä tarpeelleenkaan! Sinä, pahuus, pistät nenäsi joka paikkaan! Meillä olisi uusi oikeus käsissä, jos sinua ei olisi täällä! Sinä se oikea talonpoikain nylkijä oletkin!" Seipäitä ja nyrkkejä kohotettiin, kiroiltiin ja vannottiin. Opmannin tila kävi yhä vaarallisemmaksi. Hän oli paennut pöydän luona olevan nojatuolin taakse. -- -- -- Ulkoa tulvi huoneeseen yhä enemmän miehiä. Kartano kaikui heidän melustaan. Ja yhä kovemmin ruvettiin huutamaan haagituomaria. "Tuokaa haagreht esille! Me annamme hänelle selkään!" karjui Kuimetsän mies, Mihkel Otsa. "Hän on jo kyllin haavottanut meidän nahkaamme, koettakoon nyt itse myös kerran, miltä se tuntuu", lisäsi Völlamäen Päärn, joka vihasta hehkuvin silmin oli huoneeseen tunkeutunut. "Jos ei haagrehti tule esille, niin hajotamme koko moision!" kiljui Kaiun mies, Otto Olander. Hänellä oli heinähangon haara, toisten kertomusten mukaan sotamiesten pyssystä kiskottu piikki, kädessä, jolla hän uhkamielisesti huitoi opmannin nenän edessä. "Minä sanon vielä kerran teille, miehet", huusi Rosenberg, jonka otsasta kauhun hiki helmeili, "että haakenrihter herraa ei ole moisiossa. Hän on jo aikoja apulaisineen ajanut pois. Te voitte etsiä kaikista huoneista, jos tahdotte!" "No sitten pitää sinun vastata haagrehin ja kaikkein saksojen puolesta!" huusi Päärnun Miku-Aadu. "Mitä me, miehet, odotamme! Kaadetaan tuo pahuus maahan!" "Niin maahan!" vakuutti Purilaan mies, Päärn Valk. "Kun hän laski haagrehin pakoon, niin olkoon nyt itse hänen sijassaan!" "Antakaa opmannille hyvä selkäsauna!" yllytti Mihkel Otsa. "Hän on satoja saattanut moision talliin -- tietäköön nyt itse myöskin, mitä punaisenkirjavat housut merkitsevät!" Hurja kiihko valtasi miehet, eikä mikään voima olisi voinut estää heitä karkaamasta vihatun isännöitsijän kimppuun. Pian olivat kapinoitsijat piirittäneet opman Rosenbergin. Ensimmäiseksi tarttui häneen Päärnun Miku-Aadu. Hän kiskasi hänet rintapielistä maahan. Mihkel Otsa antoi hänelle kovan iskun vasten kasvoja. Nyt temmattiin takimmaisen huoneen ovi auki ja opmannin nuori vaimo sekä kätilö kiirehtivät hädästä huutaen väliin. Ensinmainittu ryntäsi epätoivoisen voimilla miesjoukon läpi, tarttui suojellen puolisonsa ympäriltä kiinni ja huusi. "Jättäkää minun mieheni rauhaan! Eihän hän ole teille mitään tehnyt! Armahtakaa miestäni!" Vihaiset talonpojat astuivat todellakin askeleen taaksepäin. He näyttivät kunnioittavan naista. Hetken vallitsi äänettömyys huoneessa. Sauvat ja seipäät vajosivat alas. Jopa rohkeni opman hengittää helpommin. Mutta miesten hellempi mieliala ei kestänyt kauvan. "Naisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä!" huudettiin. "Naiset menkööt huoneeseensa ja olkoot vaiti! Opmannin me otamme käsiimme, emme naisia." "Minä en anna mieheeni koskea!" nyyhkytti Auguste Rosenberg, jonka käsivarret kouristuivat puolison kaulan ympärille. "Jos te pieksette häntä, niin teidän pitää minuakin piestä!" "Naista me emme piekse", selittivät miehet. "Nainen ei ole meille pahaa tehnyt, me emme häntä piekse. Mutta opman on antanut meitä kyllä piestä, hänen itsensä pitää nyt myöskin saaman!" Isännöitsijän nuori vaimo oli tuttu koko pitäjässä, sillä hän oli kasvanut Juurun lukkarin, Kochin luona, jonka puolison sukulainen hän oli. Häntä pidettiin lempeänä, hyväsydämmisenä ihmisenä. Rouva Rosenberg saattoi siis olla varma siitä, etteivät ilkeimmätkään noista miehistä häneen koskisi, mutta kun hän luuli voivansa heihin niin paljon vaikuttaa, että olisivat antaneet hänen miehensäkin olla rauhassa, niin hän erehtyi suuresti. Rosenberg oli ollut ankara käskynhaltija, joka lempeyttä ja armahtamista talonpoikia kohtaan piti heikkoutena, joka ei olisi miksikään hyödyksi. Hänen mielestään olivat ainoastaan moision edut oikeutetut, ja talonpoikain piti vaijeten alistua kaikkiin vaatimuksiin. Tuollaiset mielipiteet johtuivat tietysti isännistä, joiden koko hallitustapa perustui ylivallan etuihin. Kun siitä puhutaan uusimpana aikana, syyttävät moision herrat hyvällä mielellä senaikuisia isännöitsijöitä ja vouteja -- he olivat olleet omalla luvallaan liian ankaria, käyttäen huonosti virkavaltaansa; mutta kuinka olisi palveluksessa oleva henkilö voinut seurata toista periaatetta, kuin mitä herrat itse miespolvia olivat noudattaneet? "Miehet, olkaa kuitenkin kristityitä", rupesi nyt kätilökin rukoilemaan. "Te tiedätte, että nuori rouva vasta muutama päivä sitten sai ensimmäisen lapsensa. Vasta eilen aamulla nousi hän lapsivuoteesta. Hän on nyt vielä heikko ja voimaton. Jos te ette häneen tahdo koskeakaan, niin ajatelkaa kuitenkin, kuinka kovasti te häntä olette säikähdyttäneet! Ja jos te nyt vielä hyökkäätte isännöitsijän kimppuun, niin tapatte tuon nuoren ihmisen, joka ei ole teille mitään pahaa tehnyt." "Rouva menköön takimmaiseen huoneeseen!" huusivat miehet siirtyen jälleen lähemmä. "Älköön hän pelätkö, emme me häneltä henkeä ota! Emme me tarvitse hänen henkeään. Mutta selkäänsä hänen pitää saada! Hän saakoon nyt kerran kärsiä itsekin, sen hän kyllä kestää -- hänellä on rasvaa ja lihaa enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! -- -- -- Miehet, viekää naiset takimmaiseen huoneeseen!" Huoneeseen tuli yhä vielä meluavia taistelijoita. Kokoonnuttiin opmannin ympärille. Tukevin käsin irrottivat he itkevän ja kovasti huutavan rouvan miehensä rinnoilta. Tämä taisteli epätoivoisesti heidän käsissään ja koetti yhä vaan tunkeutua miehen luo, ikäänkuin kana poikiaan suojellakseen. -- -- -- "Miehet!" alkoi nyt opman itkuisella äänellä rukoilla. "Jättäkää minun vaimoni rauhaan! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Älkää tappako vaimoani! -- -- -- Auguste, minä rukoilen sinua, mene takimmaiseen huoneeseen!" "Vait!" karjui Otsan Mihkel ja iski opmannia jälleen vasten kasvoja. "Vaimollesi ei tehdä mitään pahaa! Mutta sinun nahkasi on parkittava!" Nähdessään miestään lyötävän kiljahti nuori nainen sanomattomassa tuskassa. Jälleen koetti hän joukon keskeltä rientää puolisonsa avuksi; mutta nyt tartuttiin hänen ympäriltään kiinni ja nostettiin syliin kuin lapsi ja kannettiin takimmaiseen kamariin. Sitten ajettiin myös rouva Reisberg sinne ja sulettiin ovi heidän jälkeensä. Hurjasti nyyhkyttäen lankesi rouva Rosenberg tädintyttärensä eteen polvilleen, joka pelosta istui puolikuolleena pieni lapsi sylissään kätkyen vieressä. -- -- -- Mutta etuhuoneessa taisteli opman henkensä kaupalla. Nähdessään, ettei hän voisi päästä vapaaksi, koetti hän vastustaa vihollisiaan. Hän oli vahva mies, ja kuoleman pelko antoi hänelle kaksinkertaiset voimat. Voimakkaasti lyöden sai hän pari kolme miestä karkotetuksi luotaan ja koetti perääntyä oven luo, joka vei herrasväen huoneisiin. Mutta hänen vastustuksensa kiihotti päällekarkaajia suurempaan vihaan ja heidän ääretöntä ylivoimaansa ei hän kauvan voinut vastustaa. Nyt olivat jo ehtineet paikalle nekin miehet, jotka olivat palanneet takaisin sotamiesten takaa-ajosta. Heidän joukossaan oli kapinoitsijain päämies, Peeter Olander, joka alussa oli ollut tulkkina sotamiehille ja heitä sitten niin rohkeasti ärsyttänyt. Nähdessään, mitä oli tekeillä, karkasi hän toisten päällekävijäin sekaan ja yllytti heitä. Joukko toisiakin miehiä, joiden seurassa Mihkel Otsa, Päärn Valk, Sepän Mart Juurusta ja Otto Olander, uudestaan hyökkäsivät opmannin kimppuun. Tällä oli sinijuovaiset, ohuet vaatteet. Äkkiä olivat hänen takkinsa ja liivinsä rikki revityt. Käsistä, rinnoista, jaloista tarttuivat nuo tukevat työmiehet häneen kiinni. Toiset kiskoivat häntä sinne, toiset tänne, kuin olisi tahdottu hänet kappaleiksi repiä. Toisinaan ei kuulunut muuta kuin taistelijain ähkimistä, jalkojen töminää ja opmannin vaatteiden repimistä. Mutta nyt tapahtui pieni ihme. Mahtran kunnan omat miehet, samat, jotka kaikkein ensimmäisinä rauhallisesti olivat tulleet huoneeseen kysymään vielä kerran uuden lain selitystä -- nuo perheenmiehet rupesivat äkkiä isännöitsijän puolustajiksi. Myötätuntoisuudesta se varmaankaan ei tapahtunut, sillä kuka oli enemmän saanut kärsiä isännöitsijän kovuudesta kuin he, mutta miehiä kaiketi rupesi pelottamaan tämänpäiväisten tapausten seuraukset. Asiat alkoivat jo mennä rajattomiin. He olivat kutsuneet vieraiden kuntain miehiä avukseen suojelemaan heitä pieksemisestä; mutta suojelijoista oli tullut päällekarkaajia. Sillä ulkona ollut taistelu oli etupäässä syntynyt vierasten miesten alotteesta. Pelko ajoi siis Mahtran perheenmiehiä suojelemaan isännöitsijää. Kaikkein uutterin noista oli Koidun perheenmies, Ants Till. "Jättäkää opman rauhaan, eihän hän ole teille tehnyt mitään pahaa", huusi hän käyden taistelijain väliin, jotka enimmästi kaikki olivat vieraita miehiä. "Kun Mahtran miehet eivät opmannia piekse, niin ei teillä ole syytä hänen kimppuunsa käydä." "Hän onkin jo saanut osansa", lisäsi Tillin Otto. "Ettekö näe, johan hänen suustaan ja nenästään juoksee veri." Toisetkin ilmaisivat tyytymättömyytensä ja koettivat tunkeutua väliin. Mutta heidän voimansa oli liian heikko vihaisten pieksijäin suurta joukkoa vastaan. He karkotettiin takaisin, työnnettiin nurkkaan tai ovesta ulos, ja väkivalta opmannia vastaan jatkui yhä. Toisinaan oli onneton mies maassa toisten jaloissa, toisinaan nostettiin hän käsien varassa ylös ilmaan ja armottomasti iskettiin häntä nyrkeillä päähän ja selkään, sillä seivästen käyttämiseksi oli tila liian ahdas. Sillä välin pisti Koedun Antsulle päähän vääntää herrasväen huoneisiin johtava ovi auki. Hän tahtoi laskea sinne opmannin, toivoen että tämä pääsisi sieltä akkunan kautta pakenemaan puutarhaan ja sitten eteenpäin. Toisten Mahtran perheenmiesten avulla sai hän Rosenbergin pieksijäin käsistä ja työnsi hänet ovesta toiseen huoneeseen. He koettivat panna ovea jälleen kiinni ja kun ei se onnistunut, niin he seisoivat edessä antaakseen opmannille aikaa pakenemiseen. Mutta pieksijät huomasivat sangen hyvin heidän neuvonsa ja kiivaasti hyökäten, saivat he miehet pois oven edestä. Meluten karkasi nyt koko kansanjoukko herrasväen huoneisiin. Samalla hetkellä aukesi myös ryskeellä se ovi, joka eteisestä vei saliin. Ja siltä puolelta virtasi nyt toinen kapinoitsijain joukko sisään. Koko moisio oli voittajien vallassa. Voiton huumaus oli yhtä suuri kuin alkoholin tuottama, jota viimeistä yhä vielä saatiin lisää. Sillä ulkona oli sillä välin moision viina-aitta murrettu ja siellä juotiin viinaa maitopytyistä. Näistä juojista oli nyt suuri joukko hyökännyt päärakennukseen. Moisiolla on paljon varoja. Ja tänään on sota. Mutta sodassa saadaan sotasaalista. Ottakoon sitten joka mies, mitä saa! Suurin osa sodankävijöistä on vierasta kansaa. Vie saalis kotiin, kätke se siellä -- kuka sitä vieraasta paikasta tietää tulla etsimään! Ja mitä ei voi viedä mukaansa, se murskataan. Saksoille pitää kerran kostaa kaikki vääryys, mitä he polvi polvelta ovat tehneet talonpojille ja nytkin tekevät, kun eivät tahdo antaa heille keisarin suoraa oikeutta. Moisio on tyhjennettävä ja sitten raunioksi hävitettävä -- varotukseksi ja uhkauksesi kaikille saksoille, jotka pakottavat talonpoikia vannomaan vanhan lain noudattamista. -- Ja moision tyhjentäminen ja hävittäminen alkoi. Se toimitettiin niin rajusti kuin olisi kaikki se viha ja katkeruus, jota talonpojat polvi polvelta olivat sortajiaan, moision herroja vastaan mieliinsä koonneet, nyt kerrassaan syttynyt ilmiliekkiin. -- Kun osa miehiä kuritti opmannia, alkoi suuri kansanjoukko etsiä saalista ja särkeä huonekaluja, kaunistuksia ja akkunoita. Kaapit, piirongit, pöydät -- kaikki murrettiin rikki ja tyhjennettiin. Kun ei herrasväki täällä asunut, niin ei huoneista löytynyt paljon kalleuksia. Mutta sen sijaan oli rikkomiseksi kyllin tavaraa. Ensiksi käytiin suurten, komeiden peilien kimppuun, jotka loistavissa, kullatuissa kehyksissä seinää kaunistivat. Helisten murtuivat lattialle suuret lasilevyt seipäiden sattuessa. Raskaat, täytetyt nojatuolit heitettiin ulos akkunoista puutarhaan, mennessään veivät ne akkunaruudut ja mursivat puitteet. Ei ainoatakaan ruutua jätetty ehjäksi, loput lyötiin seipäillä rikki. Tuolit nostettiin tukevin käsin maasta, lyötiin vasten permantoa ja heitettiin kappaleet hajalle! Kaappien ovet lyötiin sisään, piironkein laatikot kiskottiin ulos, tyhjennettiin ja käännettiin ylösalaisin ja lyötiin rikki. Seiniltä temmattiin taulut maahan ja tallattiin jalkojen alle; kynttiläkruunut, vaasit ja lamput murskattiin sauvoilla, vuoteista kiskottiin tyynyt, matrassit ja peitteet ja särettiin sängyt. Lyhyesti: mitä ikinä moision huoneissa voitiin liikuttaa, se hävitettiin. Mutta ei ainoastaan herrasväen huoneissa tehty hävitystyötä, vaan opmanninkin luona ja kaikissa sivuhuoneissa, kyökissä, säilytyshuoneissa ja kellarissa. Ensiksi revittiin opmannin suuri ruokakaappi auki ja tyhjennettiin. Sokerit, jauhot, riisi- ja mannaryynit otettiin käsille ja jota ei otettu mukaan, pudistettiin maahan. Siellä oli miesten joukossa monta naista, jotka kokosivat itselleen tavaraa esiliinaansa. Samoin katosivat hopealusikat, veitset, kahvelit ja kaikki arvokkaammat talouskalut. Joka ei kelvannut heitettiin lattialle murskaksi. Pian oli lattia peitetty jauhoilla, manna- ja riisiryyneillä, hienolla sokerilla, posliini- ja lasisiruilla. -- Tuota kaikkea katselivat äänettöminä ja tuskastuneina opmannin naiset, joiden edestä ei nyt enää pidetty ovea kiinni. Emännöitsijä Reisberg rohkeni kysyä kapinoitsijoilta, minkätähden he tuon kaiken tekivät. "Sota-aika, mitä muuta!" vastattiin hänelle. "Kun kerran on sota, niin olkoon sitten!" huudettiin joka puolelta. "Eihän se ole sota eikä mikään, jossa ei saa mitään vaivansa palkkioksi!" vastasivat naisetkin, jotka esiliinojaan täyttivät. -- -- -- Kaiken tuon ryöstön ja hävityksen aikana tapahtui suuressa salissa, jonka kaksipuolinen ulko-ovi oli aivan selällään välikohtaus, joka koski Völlamäen Päärnua. Hän oli toisten kanssa tunkeutunut suureen saliin, kun joku selän takaa tarttui hänen käteensä ja alkoi häntä vetää ulos hälinästä. "Päärn, Päärn!" huudahti ahdistettu, varottava ääni, ja kun nuori mies katsoi ympärilleen, jäi hänen suunsa ihmeissään auki. Hänen edessään seisoi Ristmäen Miina. Nuori tyttö läähätti kuin olisi kovasti juossut, hiki valui sinisen pääkoristeen alta ja hänen kasvonsa ja suuret silmänsä ilmaisivat suurta kauhua. Mutta, kun hän näki nuoren miehen elossa ja terveenä, muuttui hänen muotonsa äkkiä iloiseksi ja hän veti syvään henkeään. Päärn oli hetken aikaa äänetönnä. "Mitä sinä täältä haet?" huudahti hän vihdoin. "Sinua etsin! Sinua -- sinua --." "Mitä sinä minusta sitten tahdot? Minähän olen sodassa!" "Kotiin sinun pitää tulla! Heti paikalla minun kanssani kotiin. -- -- --" "Mitä tyhjää! Eihän sota ole vielä loppunut!" "Päärn, sinä olet juovuksissa!" huudahti tyttö kuullessaan hänen pehmeän puheensa ja nähdessään hänen harmaat kiiltävät silmänsä. "Olen, mitä olen! Sodassa pitää miehen olla rohkea -- -- --. Mutta koeta sinä tästä paikasta poistua! Voit sinäkin vielä saada jonkun lyönnin niskaasi. -- --" "Päärn, sinun pitää paikalla tulla pois", alkoi tyttö rukoillen kuiskailla. "Etkö sinä näe, mitä kauhistuksia täällä tehdään! Moision piha on täynnä kuolleita, haavotettuja ja verta. -- -- -- Tuolla hajotetaan ja tyhjennetään aittoja. -- -- -- Ja katso, mitä näissä huoneissa tehdään! -- -- Päärn, ajattele, mikä tätä vihdoin seuraa! -- -- -- Ole järkevä ja lähtekäämme paikalla -- -- --." Ja Miina alkoi kiihkeästi vetää häntä pois joukosta, joka täytti salin. Mutta Päärn ponnisti vastaan. "Ole hiljaa, enhän minä voi pakoon lähteä, kun kaikki toiset ovat täällä! Voitto on jo meidän käsissämme -- ei meillä ole mitään pelkoa. -- -- Kuka sinut, hullu, tänne lähetti?" lisäsi hän kiivastuen. "Eikö sinulla ole mieltä päässäsi -- nainen olet ja juokset suin päin sotaan! Sano minulle, tuhat tulimmaista, mitä sinä nyt oikein täältä tahdot?" "Minä tulin sinua hakemaan!" Tyttö sanoi sen aivan yksinkertaisesti, mutta hänen äänessään oli sittenkin jotakin, joka sai puolijuopuneen miehen ihastumaan. "Minua hakemaan? Tulit minua hakemaan?" kertoi hän. "Jalanko, vai?" "Jalan." "Jalan juoksit? Koko tien jalan?" "Niin." "Etkö pelännyt? Etkö kuullut ampumista?" "Miksi en kuullut! Näin kuinka lauvaistiin. Sotamiehet ryntäsivät vastaan. -- -- -- Juoksin yli heinämaan, kun luodit vinkuivat -- -- --" Päärnun kasvot kalpenivat. Hän oli jo kokonaan poistunut kapinoitsijain joukosta. "Ja sinä et pelännyt?" mutisi hän, yhä vielä katsoen tyttöön. "Näit kuinka lauvaistiin, etkä pelännyt! Hiton tyttö -- tuollainen! -- -- -- Mutta mistä sinä sitten minua etsit?" "Joka paikasta. Kysyin sieltä, kysyin täältä. Vihdoin juoksin tänne. -- -- -- Mutta tule nyt! Sinun äitisi odottaa sinua kotona. Päärn, sinä olet hänen elättäjänsä!" Jos Päärnulla vielä oli voimaa vastustamiseen, niin se raukesi tuon sanan vaikutuksesta. Niinpä kyllä, olihan hänellä äiti kotona! Kuinka helposti hän tänään olisi voinut hänet menettää. Ja nyt alkoi Päärnun sekava pää selvitä. Mitä siis tänään tehtiin? Oliko hän tullut tänne hävittämään ja ryöstämään? Oliko hän kertaakaan sitä ajatellut, kun hän kotoa lähti? Eikö hän tullut Mahtran miesten avuksi, ettei heitä kohtuuttomasti rangaistaisi vasten lakia. Väkivaltaa vastaan oli hän aikonut taistella, vaikkei hän aavistanut, että se niin veriseksi saattaisi käydä. Mutta hävitystä, ryöstöä -- ei, sitä hän ei ensinkään ollut aikonut tehdä. Hän ei vieläkään voinut punnita, kuinka suurta vahinkoa siten tehtiin, sillä hän oli yhä tuo vihainen talonpoika, joka kaikesta sydämmestään toivoi saksoille kostoa, mutta hänestä tuntui sittenkin kuin ei kaikki olisi ollut oikein, kuin tekisi tuo raivostunut kansanjoukko itselleen vain vahinkoa. Ei, tuolla tavalla ei pitäisi sotaa käydä! Toisin oli hän sitä mielessään kuvaillut. Hänestä oli vain vahinko, ettei haagituomari ollut saanut selkäänsä -- sitä oli hänen sydämmensä kovin toivonut -- mutta tyytyväinen oli hän siihen, että sotaväki oli karkotettu ja että opman sai ansaitun palkkansa. Mutta kaikki muu -- --. "Miina, lähdetään sitten menemään", lausui hän kerrassaan kuin unesta heräten. "Mutta ensin etsimme Jyrin käsiimme. Hänelläkin on äiti kotona." Kun Päärn ja Miina astuivat ulos kartanosta etsiäkseen Uudentuvan Jyriä, joka moision ovessa oli joutunut työläisestä erilleen, jatkui herrasväen huoneissa hävitystyö yhä edelleen, samoin myös opmannin rääkkääminen. Tämän kimpussa ei kuitenkaan enää ollut niin paljon miehiä kuin alussa, sillä hävitystyö ja saaliin etsiminen oli heitä enemmän miellyttänyt; Rosenberg sai itsensä temmatuksi irti ahdistajainsa käsistä ja pakeni ovesta takimmaiseen huoneeseen. Hänen vaimonsa ja säälivä kätilö asettuivat suojaksi oven eteen. Mutta viholliset olivat heti uhrinsa kintereillä. Nuoren vaimon ja kätilön sydämmelliset rukoukset eivät mitään auttaneet; he työnnettiin pois oven edestä, emännöitsijä Reisbergille annettiin nyrkinisku kasvoihin ja vihainen joukko tunkeutui uhrinsa perässä. Mutta suojelijatkin ilmestyivät. Heitä oli Mahtran miesten joukosta tullut vielä lisää. Nyt alkoi opmannin takimmaisessa huoneessa ottelu pieksijäin ja suojelijain välillä. Sillä välin huomasi Koidun isäntä, Ans Tilli käyttää hetkeä opmannin pelastamiseksi. Hän avasi kiireesti puutarhan puoleisen akkunan, osotti opmannille pakotien ja oli parhaillaan häntä auttamassa akkunalaudalle, kun heidän aikeensa huomattiin. Tuskin oli opmannin vartalo kadonnut akkunasta puutarhaan, kun moniaat miehet hyppäsivät kiirehtien hänen perässään. "Mihin niin kiire, veli? Selkäsauna on vielä saamatta!" karjui Mihkel Otsa, tarttuen pakenijan kauluksesta jälleen kiinni. "Pitäkää, pojat, häntä kiinni, minä toimitan vitsoja!" Vähitellen oli opman puutarhassa jälleen piiritetty. "Kaatakaa hänet maahan!" huudettiin kiivaasti. "Näytämme hänelle tuhat tulimmaista, se on oikeus ja kohtuus!" Kun toiset seipäillä estivät lähestyviä suojelijoita perille pääsemästä, koettivat toiset kaataa isännöitsijää maahan. Vielä kerran koetti tämä epätoivoisen voimilla panna vastaan. Hän luuli viimeisen hetkensä lähestyvän. Sillä, kun kaikki nuo kepit ja seipäät iskettäisiin hänen päähänsä ja selkäänsä -- mitä hänestä enää jäisi jälelle! Ensin ei todellakaan saatu vahvaa miestä kaatumaan. Päärn Falk oli polvillaan maassa ja veti isännöitsijää jaloista. Häntä rupesi auttamaan Sepän Mart Juurusta. Toiset repivät häntä kädestä, kolmannet työnsivät selästä. Vihdoin kaatui opman pitkäkseen eräälle törmälle. Nyt rupesi isännöitsijä rukoilemaan armoa. Hädissään hän alkoi itkeä. Koko ruumiinsa vapisi ja hän huusi liikuttavasti nyyhkien: "Miehet, jättäkää minut henkiin! Minä tahdon antaa kaikkia, mitä toivotte, mutta jättäkää minut henkiin! Te saatte viinaa, te saatte rahaa -- kaikki mitä minulla ja moisiossa on, pitää olla teidän -- laskekaa minut irti! Veljet, laskekaa minut irti!" "Vai nyt olemme sinun veljiäsi!" naurettiin raa'asti ja armottomasti. "Ketä me silloin olimme, kun sinä kutsuit tänne sotamiehiä parkitsemaan nahkaamme? Olimmeko silloinkin sinun veljiäsi?" Toiset huusivat: "Mitä sinä meille lupaat, sen nyt voimme ilman sinutta ottaa! Sano ennemmin, mitä sinä nyt arvelet sonnanvedosta ja aputöistä!" "Miehet", itki opman, "te pääsette minusta eroon -- minä lähden pois Mahtrasta, lähden kaupunkiin asumaan, kunhan vain jätätte minut eloon. Minä vannon teille, etten enää jää Mahtraan opmanniksi!" Mutta turhia olivat kaikki rukoukset ja vannomiset, turhaan hän myös syleili rääkkääjäinsä jalkoja ja polvia ja nimitti heitä lempeimmillä sanoilla. Hän ei voinut yhtään heitä liikuttaa, ikäänkuin rautapihdeillä pitivät he häntä kiinni. Hauskuudeksi laahattiin häntä pitkin maata ja vedettiin tukasta. Mihkel Otsa oli sillä välin hankkinut vitsat. Ja minkälaiset! Tuo mies oli todellakin kekseliäs kiduttamistaidossa, -- ainakin yhtä kekseliäs kuin ne moision isännät, jotka antoivat kastaa vitsoja suolaveteen, taikka jotka huuhdottivat suolavedellä veristä ihoa. Mihkel, nimittäin, ilmaantui kädessä karviaismarjapensaasta leikatut vitsat. Nyt revittiin opman raukalta viimeiset vaatekaistaleet selästä; mies istui hänen jaloilleen, toinen pään puolelle ja piikkisillä vitsoilla annettiin ruumiinrangaistus. Otsan Mihkel ja Aadun Andrei olivat piiskaajina. He löivät vuorotellen ja tahdissa niinkuin "oikeus ja kohtuus" vaati. Mutta ympärillä seisojat suut naurussa käskivät antaa hyvästi. Opmannin suojelijatkin olivat nyt hiljaa ja katselivat päältä. Näytti kuin hekin olisivat nauttineet nähdessään, että talonpojan sijaan moision käskynhaltijakin kerran verisenä kiemurteli lyöntien tähden -- -- --. Oltiin juuri parhaillaan tässä mieltäkiinnittävässä työssä, kun samassa kuului ulkoa, moision pihasta tuhatääninen hurraa huuto. Muutamat huusivat kartanon rikotuista akkunoista puutarhaan: "Tuli irti! Tuli irti!" Pieksijät pidättivät, rangaistuksen alaisen kiinnipitäjät karkasivat pystyyn, katselivat ympärilleen ja alkoivat sitten juosta pihan puolelle -- toiset kartanon läpi, toiset puutarhan portin kautta. Isännöitsijä huomasi olevansa vapaa. Ensimmäisessä ilonhuumauksessa eloon jäämisestä alkoi hän juosta puutarhan etäisimpään nurkkaan, paetakseen sieltä johonkin naapurimoisioon; mutta puolitiessä kääntyi hän hiipien takaisin. Hän tahtoi ensin salaa katsoa, kuinka hänen perheensä laita oli. Ilokseen huomasi hän rakennuksen olevan tyhjänä vieraista, mutta tyhjä oli myöskin hänen oma asuntonsa. Hänen vaimonsa lapsineen ja nuori neiti olivat paenneet Juuruun päin, heidän perässään, vähän myöhemmin, oli lähtenyt kätilökin. He kaikki pääsivät onnellisesti lukkarin asuntoon. Viimeinen pakenija oli Rosenberg itse. Hän juoksi takaisin puutarhaan, päästäkseen sieltä salaa väljemmälle. Paljain päin, paita ja alushousut yllä, riensi piesty mies umpimähkään niittyjen yli eteenpäin, kunnes hän vihdoin päätti hakea suojaa ja vaatteita Järlepan moisiosta. Matkallaan tapasi hän pienen kylänpojan lantaa ajamassa. Tältä otti hän hevosen ja ajoi lantavankkureissa eteenpäin Järlepan moisioon, josta hän tuttavaltaan isännöitsijältä lainasi vaatteet ylleen -- --. Sillä välin oli moision pihassa paljonkin tapahtunut. Raskaan työn ja loistavan voiton jälkeen tunsivat sotilaat tarvitsevansa kaulan kastiketta. Moision viina-aitassa oli kylläksi väkijuomaa. Mitä muuta kuin ovi auki ja saaliille! Jaan Baumann Juurusta ja Vade-Jaan Paulus Kaiusta rupesivat tämän asian toimeenpanijoiksi. Ensimmäinen hankki vahvan puupölkyn ja hakkasi sillä aitan ovea; Vade-Jaan auttoi, heittäen suuria kiviä ovea kohti. Ovi räiskähti auki. Meluten tunkeutui rahvas sisään. Väkijuomia löytyi aitassa yli kolmekymmentä aamia[17] -- oli vaikka pään pesemiseksi! Sitten kiskottiin suulliset auki ja pistettiin pumput sisään. Kaivon luota, jonne joukko maitohulikoita oli tuotu pestäväksi, saatiin astioita, johon kallista nestettä laskettiin. Pelkästä ilkivaltaisuudesta särettiinkin paljon aameja. Aitasta vieritettiin muutamia niistä ulkopihaan, nostettiin pystyyn, lyötiin pohja puhki ja kutsuttiin väkeä juomaan. Nyt piti viettää voittojuhlaa. Pari aamia vieryi pitkin maata vastapäätä olevan viinakeittiön luo ja pyörähti vesilammikkoon. Raskaita kun olivat, vajosivat ne syvään lammikon pohjamutaan.[18] Aittamies, joka etäämpää oli katsellut miesten väkivallan työtä, kiirehti heitä kieltämään ja varottamaan. Olihan aitan sisältö uskottu hänen haltuunsa. Mutta ei kukaan häntä kuullut. Jaan Baumann kiivastui niin, että hän seiväs ja viinapumppu kädessä karkasi hänen kimppuunsa. Aittamies lähti juoksemaan, juopunut hänen perässään! Tuskin pääsi pakenija viinakeittiön taakse, kun Baumann heitti pumpun lampiin ja lähti juoksemaan takaisin. Sen jälkeen arvasi aittamies paremmaksi ruveta hyvällä kohtelemaan voittajia ja siten hän pääsi ehjin nahoin heidän käsistään. Kerrotaampa, että hän sitten olisi auttanut heitä omistamaan moision varoja. Mieletön juominen alkoi nyt. Näytti siltä kuin olisivat nuo alituisesti nälän ja puutteen kanssa taistelevat, ilottomat ihmiset kerrankin tahtoneet viettää pitoja orjuuttajiensa kustannuksella. He tahtoivat myös unohtaa kaikki, mikä heitä ahdisti ja masensi -- tämänpäiväisen kauhean verileikinkin. He tahtoivat upottaa viinaan pahat aavistukset tuon verilöylyn seurauksista ja nukuttaa omaatuntoaan. Pitäkäämme tänään pitoja, tulkoon huomenna, mitä tulee! Mutta monet olivat jo ennestään niin juovuksissa, etteivät tietäneetkään, mitä tekivät. Niin saattoi monikin hävittäjä ja ryöstäjä toisena aamuna makaamasta herättyään kysyä ihmetellen itseltään, eikö kaikki ollut pelkkää kauheata unennäköä. Vaikea on kuvata, mitä kaikkea noiden pitojen aikana Mahtran moision kartanolla tapahtui. Viina antoi kansalle uutta rohkeutta ja sokaisi heitä ja nyt sai ryöstäminenkin uutta vauhtia. Muiden muassa kannettiin kartanosta ja aitoista kokoon kaikki, mikä kelpasi syödä: leipää, voita lampaanlapoja, silliä, silakoita. Laudoista kyhättiin pari pitopöytää, johon ruoka ja juoma asetettiin. Lasien asemesta pantiin viina maitohulikoissa kiertämään. Koko piha kuhisi syöviä, juovia ja remuavia ihmisiä, joilla oli lihakappaleet kainalossa ja viinaleilit käsissä. Suurin osa hoiperteli ja moni kaatui viinapyttyineen maahan ja jäi tiedottomaksi kuin kuollut. Andreksen isäntä Purilaasta ja elähtänyt Ants Sommer olivat onnellisia kuin lapset. Lampaanlapa kainalossa ja väkijuomapytty käsissä kierteli hän moision pihaa ja kutsui kaikkia pitoihinsa. "Ryypätkää pojat Mahtran juomia", huusi hän kimeällä, pehmeällä naisäänellään ja hänen suunsa oli naurussa. "Juokaa pojat, nyt saatte!" Mutta ei kukaan tahtonut, sillä jokaisella oli itselläänkin. Tänään oli kerrankin saatu kylläksi. Aarmen ympärillä kihisi kovasti ihmisiä. Ammennettiin ja ryypättiin yhtä mittaa. Siellä täällä istuttiin piirissä maassa -- toiset joivat, toiset söivät, kolmannet lauloivat, mutta neljännet jo kuorsasivat. Toisessa paikassa taas kaulattiin toinen toisiaan, kehuttiin tämänpäiväisiä voimatekoja taikka lähdettiin uudestaan hävitystyöhön. Niinpä Jyri Nikola Juurusta särki huvikseen kupiaan asunhuoneiden akkunoita, heitti maitoastioita kaivoon ja vihdoin rupesi vaunuliiterissä särkemään ajopelejä. -- -- -- Jaan Baumann jälleen oli temmannut erään haavotetun sotamiehen kädestä pyssyn. Sitä hän hakkasi niin kauvan aitan ovea vasten, että hänen kouraansa jäi vaan väärä rauta. Näkö Mahtran moision kartanolla näiden juominkien aikana oli jokaisesta raittiimmasta henkilöstä inhottava. Jokapaikassa sekaisin kuolleita, haavotettuja ja tukkihumalaisia toinen toisensa rinnalla. Kaikki paikat täynnä hyytyneitä verilätäköitä, katkenneita seipäitä, särkyneitä talouskaluja, viina-aameja, maitoastioita. Suurissa tuskissaan makasi tuolla sotamies, jonka pää oli puhkaistu, hänen vieressään valitti talonpoika, jolla oli luoti rinnassa tai keihään haava kylessä, eikä kaukana näistä melusi kaatunut viinaveikko, joka turhaan koetti nousta jälleen pystyyn. Syvää, hiljaista unta nauttivat ainoastaan ne, joiden elämänlangan luoti oli kokonaan katkaissut tai jotka viina-aamista olivat nauttineet niin paljon unirohtoa, että elottomina ja tunnottomina olivat kaatuneet maahan. Uhrien luku oli suuri, sillä taistelu oli ollut tulinen. Moision pihassa ja sotamiesten takaa-ajossa oli seitsemän talonpoikaa saanut surmansa ja kaksi pahasti haavotettua kuoli kohta sodan loputtua, muita pahasti haavotettuja oli talonpoikain joukossa noin viisitoista, mutta helpommin haavotettujen lukua ei varmasti tiedetä, koska talonpojat kapinan perästä koettivat heitä huolellisesti salata, jotta eivät olisi joutuneet sota-oikeuden rangaistuksen alaisiksi. Sotaväki menetti, niinkuin jo kerrottiin, kapteeninsa ja majorin sekä viisitoista sotamiestä sai suurempia tai pienempiä haavoja, tietymätöntä on, kuoliko heistä ketään näihin haavoihin. "Mahtran sodassa" oli siis kokonaista kymmenen kuollutta ja noin kolmekymmentä pahemmin haavottunutta, lukematta helpommin haavotettuja! Moision pihassa lepäävien kuolleiden ja haavotettujen joukkoon tuotiin vielä muutamia, jotka heinämaalla tai vesakossa olivat kuolleet tai haavotetut. Ne olivat enimmästi Mahtran kylän miehiä. Omaiset tahi ystävät koettivat muutamia haavotettuja hoidella, pesten tai sitoen heidän haavojansa; mutta suurin osa oli niin juovuksissa, ettei huomannutkaan apuatarvitsevia, taikka avun asemesta teki heille vielä enemmän vahinkoa. Päälääkkeenä käytettiin viinaa. Sillä pestiin haavoja ja koetettiin lieventää heidän tuskiaan juottamalla heidät humalaan. -- -- -- Kuolleidenkin suuhun kaadettiin viinaa ja koetettiin siten saada heidät jälleen henkiin. Muudan sotamies, joka leukaluu rikkilyötynä, hirmuisissa tuskissa makasi kahden kuolleen talonpojan välissä, pyysi liikuttavalla tavalla jotakin venäjän kielellä. Hänen pyyntöään ei ymmärretty. Jaan Baumann Juurusta, joka hoiperteli hänen ohitsensa, rupesi onnettoman kanssa puhumaan, mutta oli niin juovuksissa, ettei kädenliikkeistäkään ymmärtänyt, mitä toinen tahtoi. Sotamies osotti hirmuista haavaansa, viittasi sormellaan päätään, suutaan, sydäntään ja rukoili edelleen apua sydäntäsärkevällä tavalla. Hän nähtävästi toivoi, että talonpoika hänet lopettaisi, sillä hänen tuskansa olivat sietämättömät. Mutta Baumann arvasi, että haavottunut sotamies myös himoitsi sitä juomaa, jota niin suurella innolla joka puolella nautittiin. Hän armahti kaatunutta vihollista, toi hyvän pytyn täynnä väkiviinaa ja rupesi sillä valamaan sotilaan verisiä kasvoja. Mutta viina poltti niin kovin haavoja, että sotamies hirmuisissa tuskissaan kiemurteli. Sitten antoi Baumann hänen ryypätä pytyn laidasta. Tämä joikin ja joi niin, että hän huumaantuneena jälleen vajosi maahan kivien päälle. Tuskiinsa oli hän siten saanut lievitystä. -- Toisessa paikassa koetti kaksi juopunutta miestä nostaa maasta pahasti haavottunutta ystäväänsä. Toinen otti päästä, toinen jaloista kiinni. Onnettoman kaulassa oli luodin haava. Mutta apumiesten kädet olivat niin hervottomat ja heidän jalkansa niin ponnettomat, että he pääsivät vain pari askelta eteenpäin, vaan sitten antoivat onnettoman jälleen pudota takaisin. Hänen suustaan purskahti veri ja hänen kipeä voihkinansa olisi voinut kiviäkin pehmittää. Monen kuolleen ja haavotetun vieressä itkettiin. Isä oli pojan, veli veljen tai ystävä ystävän löytänyt ruumiina. Mutta surun pyhyyttä häiritsi juopuneiden melu, itkun seassa kaikui päihtyneiden nauru ja loilotus. Ja kaiken tuon veren, tuskan ja kurjuuden yläpuolella hymyili sininen taivas ja kesäinen päivä loi raittiit, kultaiset säteensä maahan. Kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan oli sotakenttä nyt selkeänä ja varjottomana jokaisen nähtävänä. Vahinko vain, ettei täällä ollut katselijoita, jotka olisivat ymmärtäneet noita kuvia, näkijöitä, joihin ne äärettömällä surunvoittoisuudellaan olisivat vaikuttaneet. -- -- -- Hiljaiset, alamaiset, tottelevat talonpojat olivat muuttuneet kapinoitsijoiksi ja ryöstäjiksi! Kuinka? Minkätähden? -- -- Juominkein väliajoilla yhä raastettiin kartanon huoneissa, joiden ovet kaikki olivat avatut. Jota ei otettu saaliiksi, se rikottiin. Hevoset ajettiin aittojen eteen ja ladottiin varastettua tavaraa vankkureihin. Parhaimpana saaliina oli viina. Pienemmissä ja suuremmissa määrissä koetettiin sitä ottaa mukaan ja ammennettiin kaikenmoisiin astioihin. Ankkurit, leilit, tynnyrit ja pytyt etsittiin ja täytettiin. Kapakoitsija Hindrek Piil Kaiusta kahden toverinsa kanssa kantoi koko viina-aamin vankkureilleen, jakaakseen sitten saaliistaan toisille. Mutta kuorma oli liian raskas, sillä vankkureissa oli sitäpaitsi ohrasäkkejä, hevoskaluja ja kaikellaista tavaraa; sentähden työnsivät he tiellä viina-aamin maahan. Heidän vankkurinsakin oli moision omaisuutta. Saaliiksi ottivat ryöstäjät vielä viljaa, jauhoja, ryynejä, leipää, palttinaa, kilpikangasta, kaikenlaisia liinavaatteita, turkiksia, kengännahkaa, saippuakankeja, lusikoita, veitsiä ja kahveleita, työkaluja j.n.e. Kansan suuren paljouden tähden ei yksityisen saalis ollut suuriarvoinen, yhdellä oli vähän yhtä, toisella toista, mutta moni oli myös aivan ilman. Oli niitäkin, jotka vain ottivat käteensä kappaleen valkeata leipää sillä täyttääkseen tyhjää vatsaansa. Monella oli jotakin vaatteitten alla, joka saattoi olla viiden tai kymmenen kopekan arvoista. Suurin osa ei raittiina olisi varkautta ajatellutkaan; koska ryöstäminen oli vasta väkijuomien vaikutuksesta alkanut, jonka todistaa sekin, että moni selvittyään vapaaehtoisesti toi saaliinsa takaisin. Hävittämistä ja ryöstämistä harjottivat vain vieraiden kuntain ihmiset. Mahtran perheenmiehet eivät siihen ottaneet osaa ja sen kunnan muutkin ihmiset tekivät sitä hyvin vähän. Koettivatpa Mahtran miehet estääkin tuota hävitystyötä, koettivat suojella ja säilyttää moision ja opmannin omaisuutta. Mutta heidän voimansa oli liian heikko tuon äärettömän kansanjoukon rinnalla, joka heidän avukseen oli naapurikunnista rientänyt. He huomasivat, etteivät enää päässeet eroon noista ihmisistä. He olivat avanneet vesisulut, mutta vesi syöksyäkin nyt heidän myllynsä yli. Auttajista tuli heidän vihollisiaan. Koko moisio joutui kokonaan vierasten ihmisten mielivallan alaiseksi. Mahtran miehet saattoivat vain katsella päältä, jos tahtoivat. -- -- -- Näin kesti edelleen hurjaa hävitystä ja ryöstämistä moision huoneissa, kunnes murhenäytelmälle tuli pikainen loppu. Juurun itsellinen, Jyri Nikola, juopuneena niinkuin muutkin, sytytti tulitikulla piippuansa kalkkuna-koppelin luona, jonka vieressä oli puupino. Tahallaan tai vahingossa heitti hän palavan tikun koppelin olkikatolle, joka heti syttyi palamaan. Sen näki toinen Juurun mies, Mihkel Baumann, joka seisoi Jyrin lähellä. "No, noh, mitä sinä teet?" huusi hän. "Onhan vielä Juhannukseen kolme viikkoa!" "Ääh, sota-aika -- antaa mennä", vastasi Jyri irvistäen, ja eikös mennytkin! Nauraen katselivat molemmat miehet, kuinka tuli laajalle levisi, sytytti koppelin liekkeihin, ryömi puupinon kupeeseen ja sieltä heitti tulikieliä aitan olkikattoon. Aurinko paistoi kuumasti, puu ja olki olivat kuumia ja kuivia kuin taula -- äärettömän nopeasti levisivät liekit laajalle, kunnes vähitellen kaikki rakennukset olivat tulessa, kaksi aittaa, navetta, talli ja vihdoin asuinrakennus. Mahtran miehet saivat päästetyksi moniaita eläimiä tallista ja navetasta; mutta muuta moision tavaraa ei kukaan aikonutkaan pelastaa, eikä tulen sammuttamistakaan ajateltu. Sodalle tuli kauhea loppu. Tuliliekit rätisivät vanhoissa, kuivissa puuhuoneissa. Suuret savu- ja tulipatsaat kohosivat kohti taivasta, virstan laajuudelle kantoi tuuli säkeniä ja tulikekäleitä ja tulen räiskeeseen yhtyivät juopuneiden melu ja haavottuneiden voivotukset. Uudessa valaistuksessa näytti sotatanner moision kartanolla verilammikoineen, kuolleineen ja haavottuneineen ja mässäävine sotilaineen vielä entistä kolkommalta. Juopuneet miehet iloitsivat tulesta kuin lapset. He huusivat hurraata, nauroivat ja koettivat hoiperrellen kohentaa tulta. Juotiin edelleen viinaa, loilotettiin ja uhkailtiin. Jaan Baumann -- juopuneena niin, että tuskin pysyi pystyssä -- huusi kansanjoukolle: "Veljet, nyt marssimme Atlaan! Poltamme senkin poroksi! Kun kerran on sota, niin olkoon laajalta. Atlasta lähdemme Juuruun, Juurusta Maidlaan. Palakoon koko pitäjä. Samat saksat jokapuolella! Tulkaa minun perässäni, miehet!" Mutta ei kukaan lähtenyt. Joku pisti jalkansa Jaanin eteen, niin että hän kaatui pitkäkseen maahan. Kova naurun rähinä kuului ympäriltä. Mutta nyt alkoi pakeneminen. Tulen kauhea kuumuus ajoi ihmiset etäämmälle, samassa koetti jokainen pelastaa saaliinsa ja vihdoin huomattiin, ettei siellä enää ollut mitään ottamista -- hävitystyön lopettivat liekit. Paitse kivistä viinakeittiötä paloivat kaikki moision huoneet tavaroineen poroksi. -- -- -- Miina ja Päärn olivat tulen alkaessa moision päärakennuksesta tulleet pihaan etsimään Uudentuvan Jyriä. Kansan paljouden ja yleisen sekasorron tähden ei ollut löytäminen helppoa. Päärn kulki kuin päätön kana joukkojen keskellä, mutta Miinan terävä silmä huomasi vihdoin Uudentuvan perheenmiehen viinanjuojien joukossa. Jyri oli muuten raitis mies, mutta tänään joi hänkin. Hän oli juuri nostamassa väkijuomapyttyä huulilleen, kun Päärn ja Miina astuivat hänen luokseen ja viimeinen häntä nykäsi kovasti takinliepeestä. "Jyri tule kotiin, äitisi kutsuu sinua!" Yhtä pitkään kuin Päärn, katsoi nyt nuori perheenmieskin tyttöön. "Oletko hullu! Sinä täällä!" hän huusi. "Sinun äitisi lähetti minun sinua hakemaan", sanoi Miina huolestuneesti. "Minun äitini? -- -- Vai niin -- niin, niin, kyllä hän mahtaa olla poikansa tähden kauhuissaan. Mutta enhän minä täältä kotiin lähde, ennen kun Päärn!" "Minä olenkin jo menossa", sanoi työläinen sekavasti maahan katsoen. "Meidän vanhuskin ikävöi poikaansa." Nyt suostui Jyrikin lähtöön. Menkää etsimään hevosta. Päärn oli aamulla sitonut sen kiinni moision aidan taakse eikä ollut sitten kertaakaan käynyt sitä katsomassa. Eläin oli siellä vielä. Mutta jos olisivat hiukan myöhemmin tulleet, niin olisi ruuna ehkä viimeisen kerran vetänyt henkeään. Sodan melske oli niin pelottanut sitä raukkaa, että sen oli rimpuillessaan luistanut valjaat kurkkuun ja ohjakset kiertyneet kaulan ympärille ja puolen ruumistaan oli se työntänyt aidasten väliin. Näin reuhuessaan oli se vihdoin kaatunut maahan. Se huomattiin melkein kuristuneena. Molemmat miehet juoksivat eläintä auttamaan. Mutta Päärnun haavottuneet kädet alkoivat sitä tehdessä uudestaan vuotaa verta. Nyt vasta huomasi Miina hänen tilansa. "Jumalan tähden, Päärn", huusi hän kauhun vallassa, "mitä sinä olet tehnyt?" "Sota-aika -- mikä auttaa", vastasi nuori mies koettaen piilottaa käsiään. "Ei se mitään haittaa -- joitakuita naarmuja kämmenessä." "Päärn", kuiskasi tyttö, ja astui kalpeana ja säikähtynein silmin pojan luo. "Päärn, ethän sinä ketään ihmistä liene sodassa tappanut?" Sotilas, joka moision pihassa oli seipäillään antanut niin kovia iskuja, ajatteli ja pudisti päätään. "En luule", hän vastasi. "En nähnyt kenenkään minun tähteni kuolevan. Mutta kyllä vain moni sai päähänsä!" Nyt tempasi Miina väkisten hänen kätensä näkyviin ja katseli väräjävin huulin hänen rikkinäisiä kouriansa. Jyrikin, joka jo oli saanut hevosen maasta ylös ja valjaisiin, astui lähemmä. Hän itse oli aivan terve, ainoastaan pari kuhmua polvissa, jotka oli saanut kaatuessaan sotamiesten takaa-ajossa. "Päärn", lausui tyttö huolestuneena, "näitä käsiä et sinä saa kotona kellekään näyttää! Sitten heti tiedetään, mitä sinä sodassa teit." "Mitä tyhjää! Kyllä ne paranevat!" "Sinun pitäisi ne pestä." "Sen voimme heti tehdä", sanoi Jyri nauraen ja otti taskustaan pienen läkkikannun. "Pidä kätesi suorassa!" Hän kaasi kannusta jotakin palvelijan käsille, ja sen haju ilmaisi, että neste oli puhdistamatonta väkiviinaa -- Mahtran moision viinaa, joka tänään valui virtana joka paikassa. Kun Päärnun kädet näin olivat valetut, pyysi Miina Jyriltä veistä ja repäsi pitemmittä arveluitta paidanhelmastaan kappaleen, sitoakseen sillä Päärnun kädet. "Pidä kätesi piilossa, kun tiellä ihmisiä vastaan tulee", neuvoi hän sen ohella äidillisesti. Sitten asettuivat kaikki kolme vankkureille ja ajettiin kotiin päin. Heidän taakseen jäi Sodoman ja Gomorran kaltainen kuva. Suhisten ja räiskien kohosivat suuret savu ja tulipatsaat taivasta kohden, tuhkaa ja tulikipunoita satoi heidän päähänsä. Melu ja hälinä parista tuhannesta kurkusta sekaantui liekkien räiskeeseen ja joka puolella hurja juokseminen, tungos ja pakeneminen. Vankkureita, toinen toisensa perässä vyöryi moision kartanolta tielle täynnä juopuneita ja ryöstettyä sotasaalista, tiheitä ryhmiä hoipertelevia ja ontuvia jalkamiehiä täytti tiet ja tien vieret. Moni joukkokunta laahasi mukanaan päästä tai käsistä sidottuja haavotettuja ja monessa vankkurissa lepäsi hyytyneessä veressään kuolleita tai surkeasti valittavia haavotettuja. Pari tuntia sitten oli sotakuva ollut täydellinen, mutta nyt oli sodasta lähdön kuva selvä. Ja näitä näytelmiä seurasi vielä toisia. Missä kapakka oli tien vieressä, siellä pian lääkittiin monta haavottunutta ja missä kylä oli, siellä nähtiin itkeviä naisia ja lapsia, joiden mies ja isä, veli tai muu sukulainen verisenä kotiin kannettiin. -- -- -- Eerun kapakan luona, Atlan ja Juurun välillä oli pastori lukkarin kanssa. Hän aikoi varmaankin ajaa sotapaikalle, sillä pyssynlaukaukset ja savupatsaat todistavat selvästi, mitä Mahtrassa tänään oli tapahtunut. Mutta Eerun kapakassa sai pastori jo nähdä pari sotauhria; sinne oli juuri tuotu Purilaan perheenmies, Kaarel Anresmann, suuri haava selässä, ja sinne saatettiin myös saman kunnan vanhin, Tönis Kaur, jonka käsivarret olivat lävistetyt. "Te sokeat, mitä olette tehneet!" huusi kirkkoherra kuuluvalla, kumisevalla äänellään miesjoukkoon, jossa Antsun perheen palvelija, Ants Veit Purilaasta oli. "Teimme niinkuin lupasimme", vastasi joku miesten joukosta. "Ehkä nyt saamme saksoilta uuden lain." "Niin, niin, nyt te saatte uuden lain saksoilta", vastasi pastori päätään pudistaen ja hymyillen pilkallisesti. "Mutta odottakaa, uusi laki annetaan kohta teille; mutta älkää olko ihmeissänne sen sisällöstä." Pastori kääntyi nyt Antsun puoleen, joka oli kaikista raittiin ja kysyi häneltä, mitä Mahtrassa oli tapahtunut. Vähän väliä pudistaen päätään huolestuneesti ja pilkallisesti kuunteli hän kertomusta. "Ja mitävarten sinä sitten menit Mahtraan?" hän vihdoin kysyi. "Menin katsomaan, mitä siellä tehdään", vastasi Veit. Tuo keskustelu pastorin kanssa vapautti Antsun sittemmin tutkinnosta ja tuomiosta. Pastori oli nähnyt hänet raittiina ja kuullut, että hän vain uteliaisuudesta oli mennyt Mahtraan. -- Samaan aikaan ajoivat Jyri, Päärn ja Miina kapakan ohi. He näkivät, kuinka kirkkoherra astui kapakkaan haavottuneita katsomaan. Seisahtamatta ajoivat he eteenpäin, sillä he pelkäsivät Päärnun sidotun käden tähden. Tiellä mietti Miina alituisesti, kuinka voisi pitää salassa Päärnun haavottumista, taikka kuinka sen selittäisi. Sodassahan olivat kaikki käyneet, koko pitäjän miehet olivat siellä olleet koolla; ota sitten selvää, kuka heistä soti ja kuka päältä katseli, jos ei miehessä merkkiä löytynyt. Mutta Päärn on merkitty, hän on siis sotinut! Miina kyllä ei osannut kuvailla, mitä siitä saattoi seurata, mutta pakottavin sydämmin hän aavisti, että jotakin seuraa ja ettei se ole hyvää. "Kuule," virkkoi hän vihdoin Päärnulle, "sano sinä huomenna kaikille, että hevosesi pillastui, kun olit sitä laitumella kiinni ottamassa ja että sen päitsiraudat repivät kämmenesi verisiksi. Tänään piilota itseäsi kaikilta." Miehet hyväksyivät neuvon. Onneksi eivät haavat olleet niin syvät, ettei sellaista valhetta olisi voinut uskoa. "Ethän sinä mitään moision tavaraa ole mukaasi ottanut?" tutki Miina sitten uudelleen huolestuneena. Päärn katseli hämillään nauraen jalkoihinsa ja vaikeni. "Sinulla on jotakin, Päärn, sinulla on jotakin", tutkasi Miina. "Anna pian se pois, kuuletko!" Päärn rupesi kipeällä kädellään poveaan kopeloimaan ja veti sieltä vihdoin häpeissään kirjavan esiliinan ja hienon, palttinaisen naisen paidan. Hän oli ne löytänyt opmannin huoneesta, säretyn piirongin luota. "Nuo pari kappaletta minulla on, aijoin ne antaa sinulle", lausui hän. Tuskin oli Miina nähnyt vaatteet, kun hän sieppasi ne käteensä ja kiivaasti heitti ne vankkureista menemään, ne lensivät leppäpensaaseen. "Sinne menkööt sinun kauniit lahjasi! -- -- -- Ja sinä Jyri, onko sinulla myös jotakin?" Jyri veti hopeisen teelusikan ja toisen pienen esineen taskustaan; ei kukaan heistä, tiennyt mihin tarkotukseen viimeksimainittua käytettiin; se oli kengän tapainen tuhka-astia maalatusta posliinista. Päihtynyt sotilas koetti vielä sormissaan katsella tavaroita, mutta toimekas tyttö, jonka selvä, terve järki ymmärsi että ne olivat vaarallisia, tempasi nuokin saaliit käteensä ja heitti lusikan ja tuhka-astian samaa tietä kuin esiliinan ja paidan. "Onko vielä jotakin? Te kurjat, olkaa järkeviä ja antakaa pois kaikki, mitä teillä on." Mutta molemmat vakuuttivat, ettei heillä enää ollut mitään. Miina käski ruunaa ja pian pääsivät ajajat sotatantereen läheisyydestä omalle puolelle. Eräältä aukealta ylängöltä katselivat kaikki kolme vielä kerran Mahtraan päin. Yhä vielä näkyi pohjanpuolisella taivaanrannalla paksuja savupilviä, joita tuuli vinkuen hajotti laajalle yli pitäjän, ja yhä vielä kihisi tiellä talonpoikain voitokkaita sotilaita, jotka laulaen ja riemuiten saaliineen kiirehtivät kotiin päin. 25. KUN ORJA MURTAA KAHLEENSA. Vanhempi paroni Heidegg oli sotapäivän aamuna vihainen kuin unesta herätetty jalopeura. Hänen täytyi tänään kuulla ja nähdä, mitä hän ei ikinä ollut kuullut eikä nähnyt: talonpoika ei täyttänyt moision herran käskyä, vaan pani vastaan! Varhain aamulla toi opman moision herralle tiedon, että perheenmiehet olivat pysyneet päätöksessään eivätkä tulleet lannanvetoon. Ainoastaan kupiaan isä, Pärtlen Jaan, Ristmäen Mihkel ja pari muuta arempaa miestä olivat pysyneet moisiolle uskollisina. Ensimmäisessä vihan puuskassa aikoi vanha paroni ratsastaa heti kylään, saadakseen piiskallaan perheenmiehiä tottelemaan ja sitten antaa heidän saada kunnan oikeudessa opetusta, taikka kuletuttaa heidät sidotuin käsin suoraan haagituomarin luo. Hän pyysi poikaansa ja opmannia mukaansa. Mutta tuosta tuumasta ei tullut mitään, sillä opman huomautti, ettei paroni löytäisi perheenmiehiä kotona -- he olivat kaikki lähteneet Mahtraan sotaan. "Mahtraan sotaan? Mitä se merkitsee?" "Mahtran miehiä aijotaan tänään vastaanpanemisesta rangaista." "Sen tiedän, mutta mitä se minun perheenmiehiini kuuluu?" "He ovat lähteneet sitä vastustamaan. Mahtran isännät ovat kutsuneet kaikki miehet toisista kunnista itselleen avuksi." "Ja he lähtivät? Minun väkeni lähti?" "Melkein kaikki ovat lähteneet." "Mutta onhan Mahtrassa sotaväkeä." "Sen he tiesivät." Paroni Heidegg ähki ja puhki ja puhisi kuin liikanaisella höyryllä täytetty kattila. Nuori paronikin oli levoton. "Siinä nyt ovat nuo hiljaiset, alamaiset ja rauhalliset Viron talonpojat, joita ranskalainen opettajaneiti ei kyllin voi kiittää eikä puolustaa!" hän itsekseen ajattelee. "He rohkenevat jäädä pois moision työstä -- ja vielä sen lisäksi uskaltavat mennä vieraita vastaanpanijoita auttamaan eivätkä pelkää kruunun sotaväkeäkään!" Tietysti ei nuori eikä vanha paronikaan voinut sillä hetkellä aavistaa, että tuo auttaminen voisi muuttua veriseksi väkivallaksi. He saattoivat vain arvella talonpojista, että he monilukuisuudellaan ja suusanallisella vastustuksellaan koettivat rankaisijoita pelottaa ja pakottaa heitä luopumaan pieksemisestä. Mutta kun sotaväki esiintyy ja liikuttaa pyssyjään -- niin talonpojat tietysti juoksevat hajalle kuin lammaslauma. Paronit ja opman puhuivat moision pihassa, kun jo kupias surkean näköisenä, ontuen toi uusia, hämmästyttäviä tietoja. Ei kukaan enää työläisistä kuule käskijän ääntä; kaikki ovat kuin pahanhengen vallassa. Monta työmiestä oli lähtenyt työstä ja alkanut mennä Mahtraan päin. Kupias oli koettanut kahta miestä kieltää, mutta oli saanut selkäänsä. (Nyt koetteli Prits kovasti voihkien selkäänsä ja hartioitansa.) Nähtävästi teki toistenkin mieli heittää sonnanveto, kylväminen ja luokojen kokoileminen hakametsässä Herran huomaan ja mennä "sotaa" katsomaan. "Tulkoot herrat ja opman meitä itse kieltämään." Voudin ja aittamiehen sanat eivät myöskään auttaneet. Kiirehdittiinkin siten pakottamaan vastaanpanijoita kuuliaisuuteen. Vanha paroni itse kuritti kepillään erästä nuorta miestä, joka juuri oli päästämässä hevosta auran edestä ja alkoi kiirehtiä Mahtraan päin. Huutava poika oli rupeavinaan jälleen kyntämään, mutta kun herrat hänelle olivat kääntäneet selkänsä, näytti hän heille kieltänsä, irrotti jälleen hevosen auran edestä ja ratsasti pois. Seuraavan "kapinoitsijan" luo ehdittiin liian myöhään. Hän istui jo hevosen selässä. "Mihin sinä, lurjus, menet?" karjui vanha paroni. "Sotaan", vastasi mies aivan kylmäverisesti. "Kuka sinun työsi tekee?" "Kyllähän teen toisella kertaa." "Vaiti tomppeli! Tule paikalla hevosen selästä ja rupea kyntämään!" "Ei ole aikaa!" huusi mies vastaan, löi hevosta jaloillaan kupeeseen ja lähti. -- -- -- Ei hän enää nähnyt paronein keppejä eikä opmannin nyrkkejä, joita hänen peräänsä heilutettiin. Tuo oli julkista vastustusta, jota paroni Heidegg vanhoilla silmillään ensi kerran näki. Maailma oli siis nyt vallan nurin. Hänelle itselleen uskallettiin panna vastaan, hänen omaa käskyänsä ei toteltu! No nyt piti kaikki tuhota, joka vain kantoi talonpojan nimeä. Moision pihaan oli laitettava hirttopuu ja ripustettava kaikki siihen! -- -- -- Samassa kantoi tuuli erinomaisia ääniä herrojen korviin. Oli kuin olisi seipäillä lyöty lautoja. Jäätiin tarkemmin kuuntelemaan. Jälleen tuo merkillinen pauke. "Nuo olivat pyssyn laukauksia", virkkoi vihdoin opman Winter. "Niin laukauksia", todisti Herbert. "Siellä lauvaistiin monta pyssyä yhdellä kertaa." "Sieltä Mahtrasta tuo kuuluu, ei mistään muualta!" huusi vanha Heidegg, ja kuopat ja rypyt hänen silmäinsä ympärillä oikesivat, sillä paroni levitti silmänsä suuriksi ja nosti kulmansa korkealle. Hänen pitkät viiksensä alkoivat liikkua kuin kissan, joka näyttää hampaitaan. Jos herrojen ilmaantuminen pakotti pysymään työssä, niin Mahtran puolelta kuuluvat laukaukset poistivat pelon ja tottelemisen; joka puolella nähtiin ihmisten lähtevän juoksuun työnsä äärestä, eikä käskijäin ääntä kuultu. Kaikki eivät tietysti lähteneet "sotaan", eivät juosseet Mahtran moisioon asti, vaan suurin osa koetti päästä lähemmä taistelupaikkaa, katsellakseen korkeammalta ja aukeammalta paikalta kapinan menoa. "Nyt ei ole enää epäilemistä, Mahtrassa harjotetaan väkivaltaa", lausui vanha paroni totisen näköisenä. "Talonpojat ovat varmaankin uskaltaneet vastustaa Mahtran perheenmiesten rankaisemista, ja sotamiehet ovat saaneet sitten käskyn ampua heitä. Mutta minä tahtoisin siitä saada varmoja tietoja. Winter, lähettäkää joku ymmärtävä ihminen Mahtraan kuulemaan, kuinka kaikki on alkanut ja mitä siellä tapahtuu. Antakaa sanansaattajalle joku minun ratsuhevosistani." Kun isännöitsijä lähti täyttämään paronin käskyä, kääntyivät molemmat paronit takaisin moisioon. Täälläkin oltiin sillä välin kuultu pyssyjen pauketta. Joka puolella nähtiin säikähtyneen näköisiä ihmisiä, jotka korkeimmilla ja aukeimmilla paikoilla katselivat sinnepäin, josta laukaukset kuuluivat. Paronitar Heidegg Adelheidin ja Adan kanssa kiiruhti suuresti kiihtyneenä miestään ja poikaansa vastaan verannalle. "Mitä siellä tapahtuu? Mitä nuo pyssynlaukaukset merkitsevät?" huusi hän kalpeana. "Ovatko talonpojat todellakin uskaltaneet jossain paikassa vastustaa isäntiään." Isä ja poika koettivat rouvaa rauhottaa, mutta heidän molempien totiset kasvot vain lisäsivät naisten levottomuutta. "Me saamme kohta kuulla, mitä nuo laukaukset merkitsevät, sanoi vanha paroni. Winter lähettää heti sanansaattajan Atlaan ja Mahtraan päin. Meillä tietysti ei ole mitään pelättävää; kyllä sotamiehet tekevät velvollisuutensa." "Mutta ovathan meidänkin talonpojat vastustajia", huusi paronitar. "Mitä jos he aikovat meitäkin uhata pahoilla juonillaan ja tulevat tänne? Meitä ei ole sotamiehet suojelemassa." "Armas lapsi", lohdutti häntä vanha paroni, koettaen väkisten nauraa. "Jos heillä olisi meitä vastaan joitakin pahoja aikeita, niin eivät he kaikki pakenisi Mahtraan päin. Me juuri tulimme pellolta ja näimme siellä, että kaikki työläisemme uteliaina juoksivat sinne, josta laukaukset kuuluivat. Jos väkivaltaa tapahtuu, niin sitä tehdään vain Mahtrassa, jossa haagituomari aikoi vastahakoisia talonpoikia pieksettää. Meitä vastaan ei rahvas osottanut minkäänmoista vihamielisyyttä." Yhä vielä kantoi tuuli pyssynlaukausten äänen heidän korviinsa, mutta nyt ei ammuttu enää yhtaikaa, vaan pienten väliaikain perästä kuului joku laukaus ja sitten oli taas pitempiäkin väliaikoja. Sitten ei laukauksia kuulunut ensinkään. Saksat verannalla keskustelivat juuri asiasta, kun Raimund ja Kuno uhossaan ja hikisinä juosten tulivat puistosta päin ja huusivat jo kaukaa: "tulipalo, tulipalo!" Kiiruhtaen verannalle ilmoittivat he vanhemmille ja veljelle, että etempänä, Juurun puolella kohosi paksu musta savupilvi ja siellä varmaankin paloi joku suuri rakennus, taikka moniakin rakennuksia. "Se on varmaankin joku moisio!" huudahti paronitar. "Niin", vakuutti Raimund. "Ehkä Atlan tai Mahtran moisio, taikka ehkä kylä näillä alueilla." "Mistä sen parhaiten näkee?" kysyi vanha paroni, joka hieman vapisevin käsin silitteli viiksiään. "Joka aukeasta paikasta", vastasi Raimund. "Me kiipesimme puistossa suuren poppelin latvaan ja näimme sieltä parhaiten, tultakin saattoi erottaa." "Herbert, tuo kiikarisi, niin lähdemme ullakolle katsomaan", esitti vanha paroni. Se tapahtui. Moision rakennuksen ullakon päätyikkunasta saattoi selvästi nähdä savupilvet ja tulenliekit. Samassa oli molemmille herroille selvä, että Mahtran moision huoneet paloivat. Koko seutu oli heille niin tuttu, etteivät voineet erehtyä. Kuno ja Raimund, jotka heidän kanssaan olivat lähteneet ullakolle, saattoivat nuorilla silmillään nähdä samaa kuin mitä isä ja veli kiikarilla näkivät. Vanha ja nuori paroni katsoivat äänettöminä ja totisina toisiansa. "Siellä on tapahtunut jotakin kurjaa", lausui vihdoin Herbert masennetulla äänellä. "Minä pelkään, että moisio on pistetty palamaan." "Sittenhän on julkinen kapina riehumassa!" huusi vanha paroni. "Nuo, kurjat, ovat todellakin uskaltaneet vastustaa sotaväkeä! Muuten en osaa selittää tuota ampumista ja tulipaloa. -- -- -- Eikö meitäkin, Herbert, vaara uhkaa -- naapureitamme ja meitä?" "Me emme tiedä mitään pelätä, ennenkun Winterin sanansaattaja on tullut takaisin ja ilmoittanut meille, mitä siellä on tapahtunut." Molemmat paronit tutkivat vielä kerran kiikarilla savupilviä, jotka kävivät yhä suuremmiksi ja mustemmiksi ja astuivat sitten jälleen alas ullakon rappusia. Paronitar molempine tyttärineen kiiruhti heitä vastaan kysyvin, kauhistunein katsein. "Varmaa on, että Juurusta itäpohjoiseen päin jokin palaa", koetti paroni selittää niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta vaikea on päättää, palaako siellä kartano vai turvesuo." "Ei, pappa, Mahtran moisio palaa!" huusi Kuno varmasti. "Onhan aivan selvää, että suuret rakennukset palavat." Paronittaren silmät ilmaisivat suurta hätää. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja turhaan koettivat Adelheid ja Ada häntä rauhottaa miellyttävillä syleilyillään. "Talonpojat kapinoitsevat!" huusi hän ja joka vesipisara oli kadonnut hänen huuliltaan. "He polttavat moisiot poroksi ja tulevat meillekin! Rydiger, meidän pitäisi ajoissa paeta! Anna heti valjastaa hevoset, että voisimme ajaa pois! Lähetä myös haagituomarille sana, että hän lähettäisi meidänkin moisioomme sotaväkeä suojelemaan omaisuuttamme!" "Mamma rakas, ei meillä vielä ole syytä paeta", koetti Herbert rauhottaa. "Meitä vastaan ei vielä ole yritetty tehdä mitään väkivaltaa, eikä meidän sanansaattaja, joka meille tuo varmoja tietoja, ole vielä palannut takaisin." "Mutta voimme jo olla poltetut ja surmatut, kun teidän sanansaattajanne tulevat takaisin", huusi rouva kauhuissaan kyyneleitä vuodattaen. "Minä vaadin, Rydiger, itseni ja lasteni hengen tähden; anna heti valjastaa hevoset, että voisimme paeta!" "Mihin sitten, armas, kallis lapseni?" kysyi vanha paroni. "Kaupunkiin, kaupunkiin!" itki rouva viittoen kädellään. Sillä välin palasi paronien sanansaattajakin takaisin ja lähestyi kiireesti opmannin seurassa moision pääkäytävää, jossa vanhempi herra jo oli heitä vastassa. Paroni Heideggin koko perhe juoksi huoneista verannalle, ensimmäisenä tietysti kauhistunut paronitar. Neiti Marchand ja herra Lustig, kuullessaan rouvan hätähuudot, olivat myös vihdoin ilmestyneet verannalle, saadakseen tietää syytä rouvan ja tyttären suureen levottomuuteen. "Noh, Jaan, mitä siellä Atlan tai Mahtran puolella tänään oikeastaan on tapahtunut?" kysyi paroni nuorelta, terävältä puutarha-pojalta, Joka oli ruvennut sanansaattajaksi ja ajanut ratsuhevosella. "Sano meille ensiksikin, mitä tuo suuri savu merkitsee?" "Mahtran moisio kaikkine ulkohuoneineen palaa, herra paroni", vastasi Jaan, jonka kiihtynyt ulkomuoto osotti suurta levottomuutta. "Kaikki on yhtenä tulimerenä, ettei pääse likikään." "Kuinkas tuli on syttynyt?" "Kuka sen tietää! Mahtrassahan on sota! Verta kaikki paikat täynnä, paljo haavottuneita ja kuolleita, sotamiehet kaikki ajettu pakoon. -- -- --" Vanha ja nuori paroni katsoivat säikähtäen toisiinsa, mutta rouva tarttuen molemmin käsin Adelheidin ja Adan ympäriltä kiinni kirkasi vanhalle paronille. "Kuuletkos nyt, Rydiger? Eikös minun aavistukseni olleet oikeat? Ja sinä seisot vielä, etkä anna valjastaa hevosia vaunujen eteen?" "Heti, lapseni, heti", vastasi vanha paroni. "Anna minulle vain niin paljon aikaa, että saan asioista oikean tiedon. -- -- -- Jaan, siis on rahvas Mahtrassa vastustanut moision ja kruunun väkeä -- ihan väkivallalla vastaan pannut?" "Niin, niin, herra paroni!" alkoi Jaan kertoa. "Mahtran miehet olivat itselleen kutsuneet avuksi vierasten kuntain miehiä, ettei heitä tänään moisiossa olisi saanut piestä. Ja kansaa toisista kunnista oli virrannut kuin mustaa pilveä Mahtraan. Sotamiehiä oli liian vähän -- ainoastaan viisi tai kuusikymmentä miestä; heitä oli ahdistettu ja piiritetty niin, että vain pari kertaa saivat lauvaista pyssynsä moision pihassa, mutta sitten lähtivät pakenemaan väistäen maalaisten seiväsiskuja. Pyssynlaukaukset olivat ajaneet joukon meidänkin miehiämme juoksemaan, sotamiehet kiiruhtivat heidän perässään ja sitten taas ne talonpojat, jotka sotamiehiä takaa ajoivat! Juostessa olivat sotamiehet tuon tuostakin ampuneet takaa-ajajia ja joukko miehiä oli luotien lävistämänä jäänyt tielle ja heinämaalle. -- -- --" "Ja kuinkas asiat nyt ovat? Mitä palavan moision luona nyt tehdään?" "Kansa on, ennen kun pisti moision palamaan sen hävittänyt, tyhjäksi ryöstänyt ja on nyt saaliskuormineen kotiin ajamassa. Kyllä siellä on juotu ja mässätty. Suurin osa ihmisiä on ollut päissään." "Eikös juopunut rahvas nyt aijo tunkeutua toisten moisioiden kimppuun?" tutki vanhempi paroni edelleen. "Kuka tietää, mitä he aikovat! Ihmisiä on siellä vielä kaikki tiet täynnä. Saa nähdä, mihin he vihdoin kääntyvät!" Paronittaren hätä nousi vasta nyt korkeimmilleen. Se ilmeni niin mielettömänä touhuna ja niin naurettavassa muodossa, että kouluneidin vasten tahtoaan täytyi nauraa ja herra Lustig varmaan myöskin salaa taisteli nauruaan vastaan. Tytär kummassakin käsipuolessaan ja Kunoa edellään ajaen juoksuun, alkoi paronitar, päästyään verannalta saliin, hypätä huoneesta huoneeseen ja huutaa kovasti apua niinkuin olisi joku uhannut puukolla pistää hänen kurkkuunsa. Vanha paroni, Herbert, Raimund -- kaikki juoksivat hänen perässään koettaen häntä rauhottaa ja rohkaista - turhaan! Rouva huusi kuin ratasten alla. Kauhu kapinoitsevien talonpoikien tähden oli kokonaan vienyt hänen järkensä. Hän loi hurjat katseensa akkunoita kohti ja pelkäsi juopuneiden talonpoikain piirittämistä. Hän oli kuulevinaan liekkien räiskettä katolla. Pelko oli tehnyt hänen muotonsa niin oudoksi, että häntä tuskin enää saattoi tunteakaan. Hänen joka liikkeensä vapisi ja värisi. -- -- "Hevoset, Rydiger, hevoset, hevoset!" kirkui hän yhtä mittaa. "Miksi eivät hevoset vielä ole rappusten edessä? Minkätähden me jätetään surmattaviksi ja poltettaviksi!" "Hevoset paikalla valjaisiin!" huusi salin ovella vanha paroni kovalla äänellä verannalla seisovalle opmannille. "Kuinka monta herrasväestä aikoo lähteä -- kaikkiko?" kysyi Winter. "Kaikki, kaikki!" huudahti rouva. "Ei kukaan jää tänne! Hevoset kaksien suurten vaunujen eteen!" Herbert katseli kysyvästi isään. Hän huomasi vanhan paroninkin kasvoista pelkoa ja kauhistusta. Epäilemättä aikoi vanha paroni myös paeta. "Me emme kaikki voi lähteä moisiosta ja jättää omaisuuttamme kohtalon varaan", virkkoi nuori paroni masennetulla äänellä isälle. "Menkää te kaikki, mutta minä jään tänne!" "Kuinka? Tahdotko sinä jäädä tänne? Ajattele minkälainen vaara uhkaa?" sopersi vanha paroni vastaan. "Kohta, kun pahempi hätä uhkaa, koetan pitää huolta hengestäni", vastasi Herbert. "Mutta moision isäntänä ja nuorena, vahvana, terveenä miehenä en voi juosta pakoon, ennen kun todellinen vaara on käsissä. Tietysti pidän tarpeellisena, että te vanhemmat lasten kanssa olette varovaisia ja siirrytte muualle. Se onkin tehtävä ajoissa, sillä teitä on monta ja pakeneminen on viimeisellä hetkellä vaikeampi kuin nyt." "Sinä siis luulet, että talonpojat voisivat tulla tännekin väkivaltaa tekemään?" kysyi vanha paroni yhä levottomampana. "Jos Mahtrasta tuodut sanomat ovat oikeita", vastasi Herbert, "eikä meillä ole syytä niiden oikeutta epäillä, niin on myös sangen varmaa, että talonpojat naapurikunnissakin aikovat toteuttaa pahoja aikeitaan. Minä aijon kohta vielä lähettää pari sanansaattajaa sinne tarkastamaan heidän liikkeitään, jotta he sitten toisivat minulle tietoja jokaisesta uhkaavasta vaarasta." "Lähetä ennen kaikkia sanansaattajia viemään kirjettä haagituomarille ja pyydä sotamiehiä vartioimaan!" "Senkin teen!" Kun vanha paroni huomasi, että Herbertin kotiin jääminen oli tarpeen vaatima, suostui hän siihen, mutta paronitar vastusti sitä kaikesta sydämmestään. Hän alkoi jälleen huutaa, kun Herbert koetti hänelle selittää, että hänen moision isäntänä piti jotakin toimia omaisuutensa säilyttämiseksi. Jos hänkin olisi paennut, niin merkitsisi se, että hän koko omaisuutensa hädän hetkellä jättäisi vihollisen valtaan, tietysti olisi se vain kiihottanut juopuneiden joukkojen rohkeutta ja hävittämishimoa. Herbertin täytyi äidin kanssa taistella jotenkin kauvan, ennenkun tämä vähänkin rupesi myöntymään. "Mutta sinun pitää pyhästi luvata minulle, että sinä kutsut tänne koolle kaikki moisiossa olevat ihmiset ja antaa heille ladatut pyssyt käteen", huusi rouva von Heidegg itkien. "Kaikki ovet panet lukkoon ja akkunoista annat ampua pyssyilläsi. Älä sinä itse itseäsi näytä kellekään! Pidä myös omassa puutarhassasi satuloitu hevonen valmiina. Jos elämääsi vaara uhkaa, niin riennä kohta menemään!" Herbert tietysti lupasi tehdä kaikki, joka saattoi rauhottaa äidin sydäntä. Sillä välin piti palvelijain kiireimmiten etsiä ja sääliä mukaan kaikki kalleudet. Tohver ja Mai juoksivat kilvan huoneesta huoneeseen kuin pelotetut jänikset rouvan, vanhan paronin ja Adelheidin huudettuja käskyjä täyttämään, jolloin he unohtivat tarpeelliset tavarat, mutta ajoivat matkalaukkuihin arvotonta romua. Pian oli kahdet umpinaiset vaunut moision rappusten edessä -- kuski ja tallipoika kuskilla. Rouva Heidegg molempine tyttärineen, joilla oli yllä kiireessä siepatut päällysvaatteet ja jostakin löydetyt päähineet päässä, kiirehtivät alas rappusia ja hyppäsivät toisiin vaunuihin; toisiin astui vanha paroni molempine poikineen ja herra Lustig, jota paroni oli pyytänyt mukaan. Toisien vaunujen kuskipukille kiipesi Tohver, mutta Mai ei ollut saanut käskyä mukaan tulosta. Kumma kyllä jätettiin opettajaneitikin vaaranalaiseen moisioon. Hänet huomasi Raimund verannalla seisomassa juuri, kun vaunun ovia aijottiin panna kiinni, ja poika huusi hätäisellä, itkunsekaisella äänellä: "Neiti Marchand, miksi te ette tule mukaan? Isä, neiti Marchand jää tänne!" Vasta nyt huomasi vanha paroni ja rouvakin, että he yleisessä sekamellakassa olivat unhottaneet lastensa kasvattajan. "Neiti Marchand", huusi ensimainittu vaunun ovelta. "Mitä te vielä odotatte? Ettekö tule mukaan?" "Teidän luvallanne jään kotiin", vastasi neiti selvällä, kaikuvalla äänellä. "Mitä? Te siis uskallatte jäädä uhkaavan vaaran alaiseksi?" huusi vanha paroni. "Niin, herra paroni! Minä luulen, etteivät talonpojat minulle, vieraalle naiselle mitään tee. Mutta, jos tapahtuu jotakin vaarallista, niin kyllä sitten juoksen pakoon!" "Jääkää sitten! Meillä ei ole aikaa teidän kanssanne neuvotella!" huudahti paronitar vaunujen ovelta ja kumisten lensivät molemmat vaununovet kiinni. Toisista vaunuista kuultiin vielä Raimundin itkunsekaista ääntä; poika varmaankin hätäili kouluneidin jäämisestä. Sitten läksivät molemmat ajopelit liikkeelle ja katosivat pian puiston taakse. Verannalla seisoivat paroni Herbert ja Juliette katsellen mietteissään kauhistuneita pakolaisia. "Minun täytyy ihmetellä teidän rohkeuttanne, neiti Marchand!" lausui nuori paroni kääntyen Julietteen päin ja katsellen pitkään häntä. "Teille olisi todellakin ollut parempi mennä vanhempaini kanssa kaupungin suojelevien muurien sisälle?" "Ja te itse, herra paroni?" "Minä olen mies!" "Niin, mutta yksinäinen mies monia vastaan! Minä tahtoisin olla teidän toverinanne. Omasta puolestani en pidä vaaraa kovinkaan suurena." "Kiitän teitä seurastanne!" vastasi Herbert vilkkaasti ja puristi lämpimästi Julietten kättä. "Luulen, että teidän kanssanne ei minun tarvitse pelätä ketään vihamiestä", lisäsi hän hymyillen. Mutta vihollisia ei heidän tarvinnutkaan pelätä. Mahtrasta kotiin palaavat talonpojat eivät enää ajatelleetkaan väkivallan tekoja. Suurin osa oli viinan juomisen tähden menettänyt toimintakykynsä, taistelussa kaatuneet uhrit olivat varotuksena selväpäisemmille ja toiset kiirehtivät kotiin kätkemään sotasaalistaan; ja sen lisäksi saattoi olla paljo niitäkin, joilla oli salainen pelko tapausten seurauksista ja jotka sentähden jättivät muut pahat aikeensa tekemättä. Kun paroni Herbert iltapäivällä ratsasti Juuruun päin, itse nähdäkseen asiain tilan, niin hän pian kääntyi kotiin takaisin, koska nähtävästi ei ainakaan sinä päivänä enää lähimmille moisioille aijottu mitään tehdä. Hän näki kyllä tiellä ajajia ja jalkamiehiä, joista muutamia kulki Mahtraan päin -- nähtävästi olivat he tulleet etäisimmistä pitäjistä ja myöhästyneet sodasta -- mutta suurempia, väkivaltaisia joukkoja ei ollut enää koolla ja suurin osa oli rauhallisesti kotiin kulkemassa. Illan kuluessa oli vielä kansan kertomusten mukaan tullut Liivinmaaltakin miehiä, joilla oli vankkureissa ollut pyssyt kätkössä; mutta kun he kuulivat, että sota oli lopussa ja Mahtran moisio poltettu poroksi, olivat hekin lähteneet jälleen rauhallisesti kotiin päin. Hekin olivat arvattavasti tulleet Mahtran miehiä puolustamaan laittomasta rangaistuksesta eikä heillä luultavasti muita pahoja aikeita ollut. Mutta kuinka suurta pelkoa Mahtran tapaukset olivat herättäneet moision herrasväen joukossa, osottaa se, että heitä kapinapäivänä ja sen perästäkin oli paennut Tallinnaan -- toiset koettaen pelastaa vain henkensä, toiset myöskin vieden talteen rahojaan ja muita kalleuksiaan. Ei ainoastaan paroni Heideggin talossa, vaan monissa muissakin moisioissa Juurun ja naapuripitäjissä, joihin levisi tieto Mahtran tapauksista, vallinnut kapinan tähden mieletön kauhu, jota seurasi suin päin tapahtuva pako. Niinpä kerrotaan eräästä elähtäneestä moision isännästä seuraavaa. Alustalaiset olivat pitäneet häntä hyväsydämmisenä saksana ja senvuoksi häntä kunnioittaneetkin. Väkivaltaa häntä vastaan ei oltu ajateltukaan. Mutta tuskin oli moision isäntä kuullut, mitä talonpojat Mahtrassa olivat tehneet, kun hän ja hänen perheensä tulisella kiireellä olivat alkaneet valmistautua pakomatkalle. Palvelijat pyysivät heitä jäämään ja vakuuttivat, ettei heillä oman eikä toisten kuntain rahvaan puolelta ollut mitään pelättävää, olivathan he tunnetut hyviksi ja lempeiksi saksoiksi. Ei mikään auttanut. Moision isännän epäluulo oli hyvin suuri. Vihdoin kiirehtivät vielä kunnan perheenmiehet vakuuttamaan, ettei heillä ollut herraansa vastaan vähintäkään pahaa mielessään; he pyysivät ja rukoilivat saksoja, että he rauhallisesti olisivat jääneet kotiin; he vielä lupasivat heitä kaikin voimin varjellakin, jos muualta päin vaara uhkaisi. Kaikki turhaan! Moision isäntä ja hänen perheensä eivät heitä uskoneet. Huomenna tai ylihuomenna voi meitä kohdata samat tapaukset kuin Mahtrassa, "sillä te talonpojat vihaatte isäntiänne". Ja ajatuksissaan he lisäsivät, ettei varmaankaan mikään vihollinen ole pelottavampi kuin orja, joka murtaa kahleensa. -- Ja sitten he todellakin riensivät kaupunkiin, jättäen moisionsa kaikkine tavaroineen. -- -- Tietysti löysivät he kaikki paikoillaan, kun taas kotiin palasivat. Uskolliset palvelijat ja kunnialliset talonpojat olisivat todellakin koettaneet herran omaisuutta suojella jokaiselta väkivallan yritykseltä, samoin kuin Mahtran miehetkin tekivät, vaikka heidän voimansa siihen olikin liian heikko. Moni saksa oli kapinapäivänä myöskin aikonut Mahtran moisiota ampuma-aseilla lähteä puolustamaan. Eräs herra oli antanut täyttää jahtivaununsa pyssyillä ja pistooleilla ja varustanut sen täydelliseen sota-asuun ja alkanut ajaa monen rohkean vahvan palvelijan kanssa taistelutantereelle. Mutta nähtyään, että talonpoikain ylivoima oli liian suuri ja että sotaväkikin jo oli lähtenyt pakoon, oli moision herra kääntynyt tieltä takaisin. Mutta, kun ei seuraavinakaan päivinä mitään vaaraa enää kuulunut ja paroni Herbert oli haagituomarilta saanut tietää, että moisioiden puolustamiseksi oli paljon sotaväkeä tullut lisää, saattoi hän lähettää vanhemmille Tallinnaan sanan, että kotona kaikki asiat olivat rauhalliset ja että pakenijatkin levollisina saattoivat palata takaisin. 26. SODAN JÄLESTÄ. Jo sotapäivän iltana rupesivat talonpojat järkevämmin ajattelemaan sodan kamalia tapauksia. Ennen kaikkia heräsivät Mahtran kunnan ihmiset hirmuisesta huumeesta, johon olivat joutuneet viinan ja vieraan rahvaan kautta. He hieroivat silmiään ja kysyvät hämmästyneinä toisiltaan: "miten nyt käynee?" He olivat jääneet rankaisematta, heidän ei ollut tarvinnut kärsiä haagituomarin vitsoja ja keppejä, mutta, Jumala nähköön, millä kaupalla? Pelastamisen asemesta oli surmattu, ryöstetty ja poltettu! Nuo olivat suunnattomia rikoksia, joita lempeinkään laki ei voinut jättää rankaisematta. Syyn tuosta kaikesta lykkäsivät Mahtran miehet vieraiden kuntain miehille ja heillä oli siihen kyllin aihetta. He kyllä olivat näitä kutsuneet apuun, vaan ainoastaan uhkaavaa väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Mutta mitä tekivät auttajat? Viinan kiihottamina he unhottivat tehtävänsä ja saivat aikaan sen, että Mahtran miehiä nyt uhkasi uusi ja suurempi rangaistus ja vielä todellisista rikoksista. Sillä kuka nyt todistaisi, ettei Mahtran miehillä apua pyytäessään heti ollut pahoja hävityksen aikeita? Olihan heidän kokeensa estää ryöstöä kokonaan turhat. Voitiinhan sanoa, että se oli tapahtunut ainoastaan näön vuoksi! Mahtran asukkaat toinnuttuaan tunsivat aluksi suurta tuskaa ja vihaa apuun kiirehtineiden vieraiden ihmisten tähden. Avun asemesta oli heille saatettu onnettomuutta. Kun heillä olisi ollut enemmän voimaa, olisivat he varmaankin lähteneet verisiksi rankaisemaan naapurikuntain ihmisiä ja tuoneet takaisin ryöstetyt saaliit. Mutta vihaa ja sappea täynnä olivat vieraiden kuntain ihmisetkin. Rangaistuksen pelko ahdisti heidänkin sydämmiänsä. Jumalan tähden, mitä olemme tehneet? kysyi heidänkin joukossaan jokainen. Mihin meidät on juopumus ja sotahuume saattanut? Mutta kun ihminen aina ennemmin syyttää toisia kuin itseään, niin syyttivät vieraat Mahtran kyläläisiä, jotka heitä olivat kotoa houkutelleet ja saattaneet onnettomuuteen. Jo sodasta erotessa olivat selvemmät miehet eri kunnista näistä asioista väitelleet. Turhaan nuhtelivat Mahtran miehet apulaisiaan hävittämis- ja ryöstöhimosta, nämä taas kirosivat, että miksi heitä niin vaaralliseen paikkaan houkuteltiin. Mutta molemminpuolinen mielipaha paisui suureksi vasta sitten, kun kaikki selvemmin aavistivat tapausten seurauksia. Mahtran kylässä vallitsi sotapäivän iltana yhtä suuri pakenemisen vimma kuin monessa läheisessä moisiossa. Asukkaiden joukossa oli nimittäin levinnyt huhu, että myöskin Mahtran kylä samana iltana tai seuraavana yönä tyhjäksi ryöstetään ja poltetaan. Toiset pelkäsivät, että sen tekisivät vierasten kuntain miehet, joiden kauheita väkivallan tekoja he moisiossa tänään olivat nähneet; toiset jälleen luulivat, että sen tekisi saksain lähettämä sotaväki. Tiedettiinhän, että Habajalla ja muualla Kosen pitäjässä oli paljon sotaväkeä, jota pian voitiin saada liikkeelle. Pelko ryöstämisestä ja polttamisesta oli niin tarttunut jokaiseen, että koko kylän asukkaat suurella kiireellä alkoivat paeta. Sullottiin kokoon vaatteita, elintarpeita ja muuta helpommin kuletettavaa tavaraa ja käännyttiin jalkaisin ja hevostenkin kanssa metsää, suota ja vesakkoa kohti etsimään sieltä piilopaikkaa. Pian oli melkein koko kylä tyhjänä asukkaista. Ainoastaan Adran Tönun talossa laadittiin suurella kiireellä ruumisarkkua, johon sodassa surmansa saaneen perheenmiehen ruumis piti pantaman. Haavottuneet miehet saivat tuskin aikaa puhdistaa itseänsä verestä ja sitoa haavojansa, kun piti toisten avulla tai omilla voimillaan laahustaa itseänsä terveiden perässä metsään. Mutta suolla ja vesakossa alkoi illalla elämä niinkuin jossakin suuressa pakenijain leirissä sodan ajalla. Miehet etsivät kadonneita naisiaan, vaimot huusivat hädissään kadonneita lapsiaan; joltakulta oli kadonnut mukaan otettua tavaraa, toiset eivät löytäneet itselleen eivätkä tavaroilleen piilopaikkaa. Pakenijat eivät yleisessä mellakassa huomanneet sitä suurta melua ja hälinää, jota itse synnyttivät ja joka kohta olisi etsijälle ilmaissut heidän piilopaikkansa. Niinkuin sotaleirissä ainakin syötiin, juotiin ja maattiin, miten sattui, mutta tulta ei uskallettu tehdä, kun pelättiin vihollisten siitä huomaavan heidän pakopaikkansa. Äidit leikkasivat itkeville lapsilleen suurista limpuista kappaleen leipää, toiset lypsivät lehmiä saadakseen illalliseksi maitoa ja Sipelgan Mari koetti Kuhjamäen alla olevalla suolla voitakin kirnuta. -- Yöksi lähtivät muutamat miehet salaa kylään valvomaan. Olihan suurin osa heidän omaisuudestaan jäänyt tyhjiin aittoihin. Mutta onneksi eivät huhut ryöstämisestä ja polttamisesta toteutuneet. Ei ilmaantunut juopuneita kyläläisiä vieraista kunnista eikä sotamiehiäkään pyssyineen ja piikkeineen. Mahtran kyläläisten joukossa oli Ants Tertsiuskin, joka aamulla oli lähtenyt Kärusta ja illalla ehtinyt kotiin. Tuo älykäs mies oli käynyt Liivinmaalla venäjän papin luona kysymässä lain selitystä, mutta joutui liian myöhään takaisin Mahtraan, eikä ehtinyt enää yrittääkään estämään kauheata onnettomuutta. Aamulla lähtiessään Kärusta ei hän aavistanutkaan, minkälaista hävityksen kauhistusta hän illalla tapaisi Mahtrassa! Hämmästyksissään seisoi hän äänettömänä Mahtran suitsevilla raunioilla ja kuuli kansan suusta, kuinka paljon verta ja varoja tänään oli tuhlattu. Sota oli ollut -- Jumala paratkoon ollut! -- -- -- Masennetuin mielin etsien lohdutusta, kokoontuivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman ympärille saadakseen häneltä kuulla, kuinka venäjän pappi selitti talonpojille annettua uutta lakia. Oliko moision isännillä ollut oikeutta pakottaa talonpoikia pieksemisen uhalla vannomaan vanhan asetuksen noudattamista. Jos ei heillä sitä oikeutta ollut, olivat he todellakin kaikkein talonpoikain arvelun mukaan rikkoneet lakia, ja niin olisi siis toivottava, ettei Mahtrassa tapahtuneita rikoksiakaan niin ankarasti rangaistaisi, sillä väkivaltaa oli väkivallalla vastustettu. Sepän Ants toi Kärusta osaksi lohduttavia tietoja. Pappi oli nimittäin arvellut, ettei moision isännillä ollut oikeutta väkivallalla talonpoikia pakottaa vanhaa asetusta noudattamaan, kun uusi laki jo virallisesti oli voimaan astunut. Mutta, lapsellisesti kyllä, oli Ants pyytänyt papin kirjoittamaan siitä valituskirjan keisarille ja se hänen mieltään pahotti, kun tämä ei ollut ryhtynyt asiaan, vaan oli käskenyt odottamaan, kuinka asioissa vastaisuudessa meneteltäisiin. "Me saavuimme Kokan Madisen kanssa pyhäaamuna Käruun, kun pappi parhaillaan oli kirkossa", kertoi Ants Tertsius miehelle. "Kun lasten kaste oli toimitettu ja rippivieraat päässeet kirkosta, läksin minä yksin papin luo ja puhuin hänelle kaikki ne sanat, jotka Habajan palvelustyttö oli meille kertonut. Kysyin sitten papilta, mitä hän arveli; oliko saksoilla keisarilta lupa meitä niin kohdella. Venäjän pappi arveli, ettei heillä sitä lupaa ollut ja että sitä tehdään keisarin tietämättä. Minä pyysin, että hän siitä kirjoittaisi keisarille. Hän vastasi: 'Mitä minä hänelle nyt kirjoitan? Eihän sinulle ole vielä mitään vääryyttä tehty. Mene takaisin, katso mitä edelleen tapahtuu, tule sitten uudestaan minun luokseni, sittenhän nähdään, mitä voin teidän puolestanne tehdä. Mutta älä anna itseäsi kiinni panna!'" Tertsius oli sitten vielä käynyt Kärun kunnan esimiehen luona ja pyytänyt selitystä tuohon uuden lain epävarmaan pykälään. Ei oikein tiedetä, mitä tämä hänelle vastasi, mutta Ants kääntyi kotiin varmasti vakuutettuna, että oikeus oli talonpojilla. Mahtran kyläläiset huomasivat, että heidän pelkonsa kylän polttamisesta oli ollut turha ja tulivat seuraavana aamuna takaisin piilopaikoistaan. Seuraava päivä vietettiin synkin, masentunein mielin, mutta mitään ei tapahtunut. Keskiviikkona, 4 päivänä kesäkuuta ilmaantui suuri joukko sotaväkeä Mahtran moisioon ja sieltä sitten kylään. Peläten yleistä, veristä kapinaa koko Vironmaalla, olivat moision isännät kuvernementin päällikön kautta pyytäneet suojeluksekseen suurempaa joukkoa sotaväkeä. Kun heidän arvelunsa mukaan ei Viron kuvernementissä oleva sotaväki riittäisi kapinan tukahduttamiseksi, pyydettiin Pietarista vielä lisää ja viipymättä lähetettiinkin Kronstadista neljä pataljoonaa jalkaväkeä kanonat mukana ja sitten vielä suuri joukko Uralin kasakoita. Pikamarssissa kulkivat joukot perille ja sitten hajotettiin heidät suuremmissa ja pienemmissä osastoissa ympäri maata. Tuo suuremmoinen apuun kutsuminen, jota tulisella kiireellä toimitettiin, osotti myös, kuinka suuri kauhu moision saksoissa niinä päivinä vallitsi. Juurun ja osaksi Kosenkin pitäjässä käskettiin sotaväen ottaa Mahtran kapinoitsijoita kiinni ja yleensä varjella moisioita päällekarkaajilta. Mutta talonpojista ei enää kukaan ajatellutkaan uusia hyökkäyksiä. Tuskin olivat he toipuneet viinan ja voiton huumauksesta, kun seurasi yleinen lamautuminen. Ei ajateltu enää väkivaltaa, eikä myöskään järjestelmällisempää vastustusta. Mutta kunnan virkailijat ja muut arkamieliset henkilöt sitä vastoin rupesivat vapaaehtoisesti ilmiantamaan syyllisiä ja auttamaan kätkettyjen saaliiden etsimistä. Ilmi-antajia oli niidenkin joukossa paljonkin, jotka itse olivat olleet mukana sodassa ja ryöstämisessä. -- Ensimmäisiä, joita sotamiehet Mahtrassa ottivat vangiksi, oli Ants Tertsius. Saksat pitivät häntä kapinan kiihottajana, huolimatta siitä, että Tertsius Käruun lähtiessään selvin sanoin oli oman kuntansa miehiä varottanut noudattamaan käskyjä ja kieltänyt ryhtymästä väkivaltaan, kunnes lain epäselvistä kohdista olisi saatu varma tieto. Tuota selvyyttä oli hän itse vielä kerran lähtenyt hankkimaan. Ants Tertsius kertoo itse vangitsemisestaan. Hän lähtee keskiviikkoaamuna moisioon katsomaan, mitä sinne ilmaantunut suuri sotaväen joukko alkaa tehdä. Heti otetaan mies kiinni ja viedään tuhannen sotamiehen keskellä jalkaisin lähellä olevaan Atlan moisioon, jossa on sotaväen kortteeri. Sotamiehet astuvat vangin kanssa ylös moision rappusia. Kartanossa ovat jo virkamiehet ja oikeusherrat käräjiä pitämässä, heidän joukossaan on myös apukuvernööri Tallinnasta. Oikeusherrat astuvat rappusille ottamaan vastaan pelottavaa kapinan johtajaa. Käsketään Antsin ottamaan virkaraha rinnasta ja astumaan rappusille. Mies tekee niin. Siellä lausuu apukuvernööri, eräs Viron paroneja: "Eikös puilla metsässä ollut oksia, johon olisit voinut itsesi hirttää? Kun nyt olet hengissä tänne tullut, niin meidän pitää sinut kedolla ampua kuoliaaksi." Sotamiehille annetaan merkki; he sitovat köydellä Antsin kädet kiinni selän taakse, niin että rintaluut ruskavat ja onnettoman silmät iskevät tulta, sitovat hänen jalkansakin ja vetävät kolisten hänet alas rappusia. Kahden sotamiesrivin keskeltä viedään Ants alakerrassa olevaan kyökkiin, johon hän suletaan ja jonka oveen tehdään nelisnurkkainen aukko vartioimista varten. Hetken perästä alkaa kuulustelu jossakin huoneessa. Ensin riisutaan vangilta vaatteet ja hän tutkitaan huolellisesti. Ants kertoo oikeusherrain käskystä kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt uuden lain selville saamiseksi ja mitä hän siitä oli sanonut -- kuinka hän lakikirjan oli saanut kihlakunnan oikeudesta, kuinka oli käsketty pastorilta selitystä kysyä, jos eivät ymmärtäisi joitakuita kohtia, kuinka hän sen oli tehnytkin ja kuinka hän sitten vielä oli mennyt Käruun kysymään venäjän papilta neuvoa. Hän nimittää myös joukon ihmisiä, jotka olivat hänet nähneet Kärun tiellä ja jotka voivat todistaa, ettei hän Mahtran sodan aikana ollut kotonakaan. Antsin tunnustukset pannaan pöytäkirjaan, sitten sidotaan hänen kätensä jälleen selän taakse ja häntä kuletetaan nuoran päästä pidellen sadan sotamiehen ja kahdenkymmenen soittoniekan saattamana Kuimetsän moisioon. Atlan kylän läpi mennessä, soittavat miehet ja päristävät rumpuja, että kaikki kylän kansa juoksisi kokoon suurta pahantekijää katsomaan. Kuimetsän moisioon ovat jo apukuvernööri ja oikeusherrat edellä tulleet; heidän joukossaan näkee Ants Mahtran moision opmannin, Rosenberginkin. Saksat tulevat vankia vastaan ja lausuvat: "Sinä olet kiihottanut koko läänin asukkaita kapinaan -- kyllä nyt näet, minkä palkan itsellesi olet ansainnut!" "En minä ole ketään kiihottanut", vastaa rohkea mies, "sen olette te, saksat, itse tehneet". Vanki viedään huoneeseen ja aletaan häntä siellä syyttää. "Sinä olet kapinoitsijain johtaja", huudetaan hänelle. "Sinä neuvoit toisia sotimaan. Jos et sinä olisi talonpoikia kiihottanut, niin ei kukaan olisi uskaltanut koskea sotamiehiin eikä Mahtran moisioon." "En minä ole ketään kiihottanut", koettaa kunnan vanhin puolustautua. "Minä juuri teille ilmoitin, mitä aijotaan tehdä, mutta te ette kuunnelleet minun sanojani, te tulitte ja toitte vitsakuormat, kepit, käsi- ja jalkaraudat. Siten itse yllytitte kansaa vihaan!" Sillä välin on monia muitakin Mahtran miehiä otettu vangiksi ja sidotuin käsin sotamiesten saattamana sinne kuletettu. Ants viedään puutarhaan vartijan mukana. Pihassa hän näkee toisia miehiä. Noiden luo tulee sisältä opman Rosenberg ja Ants Tertsius kuulee hänen sanovan miehille: "Älkää te pelätkö mitään, teissä ei ole syytä; Ants yksin menettää henkensä, kunhan te vain sanotte, että olette tehneet hänen käskynsä mukaan." Miehet seuraavatkin tätä neuvoa ja päästäkseen rangaistuksesta todistavat he kaikki oikeuden edessä, että he Antsin käskystä olivat tehneet rikoksensa. Mutta tunnustus varmaankin on apukuvernöörin mielestä hieman epäilyttävä. Miehet saatetaan jälleen pihaan ja Ants tuodaan puutarhasta heidän luoksensa -- he asetetaan suut suuta vastaan. Apukuvernööri, paroni Rosen kysyy miehiltä, voivatko he kirkon alttarilla vannoa, että kunnan vanhin, Ants Tertsius heitä oli käskenyt sotaan ryhtymään, että he ainoastaan hänen neuvostaan olivat alkaneet kapinan? Joka sen uskalsi vannomalla todistaa, hänen piti sanoa: jaa, mutta hänen, joka väärin vannoi, oli ajatteleminen, että hänen viimeisenä tuomiopäivänä piti vastata jokaisesta veripisarasta, jonka hän syyttömästi antoi vuotaa. Joka miehelle on elämä rakas -- he vastaavat yhteen ääneen: "jaa!" Mutta Ants puolustautui rohkeasti. "Te valehtelette!" hän huusi miehille. "Te luotatte opmanniin, että hän teitä auttaisi. Kun olin puutarhassa, tuli opman teidän luoksenne ja minä kuulin, kuinka hän teille sanoi: 'Syyttäkää kaikesta Antsia, niin ei teille tehdä mitään!' Te kaikki tiedätte, että perjantaiaamuna läksin kotoa ja palasin vasta maanantai-iltana Mahtraan kun moisio oli palanut. Kuinka minä teitä saatoin käskeä sotaan?" Sitten Ants viedään kellariin ja pidetään siellä koko yö kovasti vartioituna. Aamulla pyytää vanki vahdilta päästä tarpeelleen! Sotaväen annetaan jakaantua kahteen riviin ja pelottava kapinoitsija saa kulkea heidän välillään. Tuskin on Ants ehtinyt puoliväliin moision pihaa, kun eräs oikeusherra, joka hänet huomaa akkunasta, astuu huoneesta ulos ja kysyy, mihin vanki viedään. Se hänelle ilmoitetaan. "Viekää hän heti takaisin", käskee oikeusherra. "Hän voi asiansa toimittaa siellä, jossa on." Vanki viedään takaisin kellariin. Hetken perästä hän kutsutaan käräjätupaan ja joku oikeusherroista lausuu hänelle: "Sinun rikoksesi on nyt tutkittu. Sinä saat tuhat viisisataa lyöntiä kujajuoksussa, nostetaan hirsipuu siihen viereen ja sinä hirtetään siinä. -- -- -- Oletko rukoillut Jumalaa armahtamaan sielu raukkaasi?" Hirsipuuta ruvetaan sitten Antsin nähden kohottamaan. Hänet pannaan moision rappusten alle istumaan. Sieltä hän myöskin saattaa nähdä, kuinka sotamiehet kahta pääkapinoitsijaa, Andreita ja Peeter Olanderia pieksevät -- aina kolme lyöntiä vitsan latvoilla ja kolme lyöntiä tyvillä. Sillä välin on Antsin päätä ruvettu paljaaksi ajelemaan ja jalkoja panemaan rautoihin. Samassa ilmaantuu eräs sotaväen päällikkö -- Ants nimittää häntä kahdentoista kenraalin kenraaliksi! Hän sanoo huoneeseen mennessään, kahdentoista tunnin kuluttua lopettavansa sotaoikeuden. Antsun vasen jalka on jo raudoissa, oikea vapaa, sakset hiuksissa, mutta työ taukoaa, kunnes kenraali jälleen tulee huoneesta ulos. Nyt kiinnitetään Antsin jalkaraudat, hänen päänsä ajellaan partaveitsellä paljaaksi, rintaan vedetään liidulla kolme ristiä ja sanotaan, että hän viedään kaupunkiin ammuttavaksi. Ants istuu hevosen selässä, Peeter, Aadu ja toiset, yhteensä kuusi miestä, käyvät jalkaisin takana, ja heitä kaikkia piirittää sata sotamiestä. Kulkiessaan kylän läpi päristetään rumpuja ja puhalletaan pilleihin, että kansa kauhuissaan juoksisi katselemaan kapinoitsijoita. Rumpujen päristessä ja pillien helistessä tullaan myös Tallinnaan. On juuri pyhäpäivä ja kansaa paljon kaduilla kulkemassa. Täälläkin juostaan mustanaan koolle katsomaan 'Mahtran sotamiehiä'. Vasta Viron portilla, jonka kautta mennään kaupunkiin, vaikenee soitto ja rummun pärinä. Vangit viedään Toompean torille. Siellä kuvernööri itse ottaa heitä vastaan, katselee uteliaana kapinan johtajaa, tekee hänelle pari kysymystä ja antaa viedä miehet vankihuoneeseen ja panna erityiseen koppiin. -- -- Toisia kiinniotetulta syyllisiä ei kuulusteltu Atlassa eikä Kuimetsässä, eikä heitä kuletettu maantietä myöten Kosen pitäjän kautta Tallinnaan, vaan kiinniotetut, epäilyksen alaiset vietiin Juuruun, pitäjän etelä-laidalla olevaan Purilaan moisioon. Tämä moisio, Mahtran herran, von Helffreichin isän omistama, oli nyt virkamiesten ja sotaväen pääasemana, johon vangitkin ensiksi koottiin. Parin viikon aikana, sitä myöten kun kansaa piilopaikoista saatiin käsiin, pidettiin vankeja suuremmissa ja pienemmissä joukoissa täällä vartioituna. Täällä koetettiin keksiä ja erottaa syyttömät syyllisten joukosta, pantiin oikeuteen tuomitut rautoihin ja vihdoin vietiin kaikki yhdessä Tallinnaan. Ei vain Mahtran kyläläiset olleet lähteneet sodan jälestä pakoon, vaan niin tapahtui joka kunnassa, jossa asukkaat olivat ottaneet osaa kapinaan. Joka paikassa luultiin, että kylät ryöstetään tyhjiksi ja poltetaan. Pelko aiheutui osaksi siitä, että muudan moision herra ensi vihan puuskassa oli sitä uhannut. Monet talot olivat tavaroista aivan tyhjät, samoin koko kylät kaikista asukkaista. Miehet, naiset, lapset -- jopa sairaatkin oleskelivat metsiköissä, taivasalla pari, kolme ja useampiakin päiviä. Moisioissa olivat työt täydellisesti tai osaksi lakkautetut, kun työmiehet olivat kadonneet. Purijaankin moisiossa oli Antsin perheen työläinen, Ants Veit, pari päivää aivan yksin työssä, hänen rohkea esiintymisensä vapautti hänet epäluuloista. Sotaväen annettiin etsiä ja vartioida paenneita miehiä. He tunkeutuivat kyliin, hakivat kaikki nurkat ja huoneet läpi ja löydettyään naisia pakottivat heitä ilmiantamaan miesten piilopaikkoja. Sen ohella oli sotamiehillä valta ottaa talonpoikien omaisuutta, jos sitä vielä löytyi, ja etenkin täyttää vatsansa heidän ruokavaroillaan. Sitten mentiin miehiä etsimään piilopaikoista. Otettiin kiinni sekä syyllisiä että syyttömiä. Ennen kiinniottamista ajettiin usein pakolaista takaa yli puiden ja kantojen, läpi viljapeltojen ja niittyjen. Joka puolella juoksenteli ihmisiä sydän täynnä kuoleman kauhua. Kiinniotetut miehet, joita joka päivä suurissa joukoissa tuotiin Purilaan moisioon, pistettiin siellä ensin pieneen, pimeään navettaan. Navetassa saattoi olla tilaa kahdeksalle eläimelle, mutta sinne sullottiin aikaa myöten sata miestä taikka enemmänkin ja pantiin ovet kiinni. Jos he siellä toisiaan kuoliaiksi tallasivat tai murskaksi likistivät, siitä ei kukaan välittänyt -- hehän olivat talonpoikia, vieläpä kapinoitsijoita! Sitten oli vielä kesäinen aika, jotta aurinko paahtoi ilman kuumaksi ja sen lisäksi kokoonkutsutuista ihmisistä lähtevä lämmin. Haju ulostuksista ja hiestä oli kauhea, sillä ihmisiä ei laskettu ulos edes luonnolliselle tarpeelleen. Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä pidettiin onnettomia tuossa sanomattoman kurjassa vankihuoneessa. Ja tämän ajan kuluessa ei heille annettu ravinnoksi leipäpalaakaan eikä pisaraakaan vettä juoda! Heidän täytyi kärsiä nälkää ja kauheaa janoa sietämättömässä kuumuudessa. Kynä ei voi sitä kuvata, järki ei uskoa, tahtomatta pitää kysyä, oliko todellakin silloin, kun se tapahtui, vuosi 1858 eikä vuosi 1358! Mutta luotettavat ihmiset, jotka sen näkivät ja vielä elävät, eivät salli meidän epäillä. Kun moision omistaja rankaisee talonpoikaa, niin se tapahtuu sillä tavalla, että jälkeentulevat polvet sen muistavat! -- -- -- Kaikki haavotetutkin tuotiin Purilaan moisioon. Ei katsottu haavojen suuruuteenkaan. Kuolkoon ken tahansa -- onhan hän syyllinen! Että haavojen parantamisesta ei ollut puhettakaan on itsestään selvää. Moision viinakeittiö oli määrätty haavottuneiden asuinpaikaksi. Siellä saivat mielin määrin avutta ja armotta valittaa. Vankien tutkinto toimitettiin täällä vain pintapuolisesti. Käskettiin miesten tunnustamaan, olivatko ylipäätään Mahtrassa käyneet. Jos joku kielsi, kysyttiin toisilta, joita pelko pakotti ilmiantajiksi ja annettiin etenkin moision käskynhaltijaan todistaa, kutka sotapäivänä eivät olleet tulleet työhön, josta heti tiedettiin, että he olivat Mahtrassa. Pahimpia rikollisia osasivat tietysti muutenkin Mahtran työnjohtajat, opman ja aittamies ilmiantaa. Erittäinkin ensimainittu, joka vielä kantoi ruumiissaan Mahtran sodan merkkejä, ei enää näkynyt olevan talonpoikien ystävä. -- -- -- Pelottavina todistajina talonpoikia vastaan olivat ne sotamiehet, joita kapinapäivänä oli Mahtran moisiosta pakoon ajettu. Nämä kaikki, paitse pahemmin haavottuneet, oli tuotu Purilaan moisioon tuntemaan ja erottamaan syyllisiä syyttömistä. Vangit asetettiin riviin ja sotamiehet kulkivat tutkien heidän ohitsensa. Ensin annettiin heidän tunnustaa vankeja avopäisinä, sitten hatut päässä. Jonka joku sotamies oman muistinsa mukaan arveli syylliseksi, sen piti astua pois rivistä. Tietysti väittelivät syytetyt kaikin voimin vastaan. Joka onnistui saamaan sotamiehen epävarmaksi, ja jonka syyllisyyttä ei muutenkaan voitu todistaa, hän pääsi vapaaksi. Eihän syyllisistä ollutkaan puutetta -- yhdentekevää, oliko heitä joku enemmän vai vähemmän! Niinkuin jo sanottu, ei ollut kapinoitsijain itsensäkään joukossa puutetta kurjista ilmiantajista. Näiden joukossa oli Purilaan mies, Päärn Valk, eräs siveellisesti langennut henkilö, jota ennen oli varkaudesta rangaistu. Mahtrassa oli hän ollut raaimpia moision ryöstäjiä, viinan juojia ja opmannin pieksäjiä. Tämä mies koetti päästä rangaistuksesta siten, että hän vapaaehtoisesti rupesi syyllisten etsijäin ja tutkijain opastajaksi ja ilmiantoi suuren joukon oman kunnan ja vierastenkin kuntain miehiä. Eräs nuori, uuttera upseeri -- varmaankin Itämeren maakuntain saksalaisia, sillä hän puhui viron kieltä -- kulki myötäänsä Päärn Valkin seurassa ja antoi näyttää itselleen syyllisiä. Päärn menee miehestä toiseen ja huutaa: "Sinä teit sitä ja sitä!" Mies koettaa tietysti vastustaa, mutta kuka sitä uskoo! Ajetaan pois rivistä ja rautoihin hän joutuu. Kahdesta oman kunnan miehestä kertoi Päärn, että he olivat tuoneet kotiin sodassa surmatun kapteenin Bogutskin saappaat ja housut ja kätkeneet riihen luona olevaan puupinoon. Nämä miehet olivat Ants Laur ja Ants Kasper. Ainoastaan juopumus oli syynä heidän ryöstöönsä, sillä mitä olisivat talonpojat tehneet upseerin kiiltosaappailla, jotka heidän jalkaansakaan eivät mahtuneet, ja hänen hienosta verasta tehdyillä ja punaisilla raidoilla kaunistetuilla housuillaan. Pelossaan he kätkivät saaliit puupinoon. Päärn Valk oli sen nähnyt taikka saanut siitä tietää. Molemmat miehet otetaan kiinni ja aletaan heitä viemään moision pihasta. Ei heille tiellä sanota, mihin heitä viedään. Vasta riihen luona virkkaa nuori upseeri ankarasti: "Tuokaa saappaat ja housut pinosta tänne!" Miehet kalpenevat ja rupeavat vapisemaan. Koettavat myös hiukan kieltää, mutta Päärn Valk, joka juoksee kuin koira upseerin perässä, antaa heille lyönnin, huutaen. "Te kätkitte saappaat ja housut pinoon -- älkää kieltäkö!" Ei auta, miesten on hakeminen tavarat esille. Mutta hämmästyksissään taikka ehkeivät niin tarkkaan muistaneet, mihin juovuksissaan olivat tavarat pistäneet, he eivät vain löydä pinosta tavaroita. Koko pino hajotetaan, ennenkun saappaat ja housut saadaan käsiin. Miesten syyllisyys on päivän selvä. Voimattomassa vihassaan katsovat he ilmiantajaa, jota upseeri kiittää. Mutta jos Päärn luuli, että hän Juudaksen virassa jotakin hyötyi, niin hän erehtyi suuresti. Hänkin pistettiin moisiossa rautoihin ja tuomion julistettua sai hän sata vitsanlyöntiä, lähetettiin kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön ja hänen täytyi vihdoin jäädä Siperiaan loppuijäkseen. Kun Purilaan moisioon joka päivä joukottain tuotiin kiinniotetulta talonpoikia, tapahtui samassa kyläkunnassa lyhyt, mutta sydäntä särkevä surunäytelmä, jonka päähenkilönä oli Ylehallikan Jyri. Häntä luultiin kapteeni Johan Bogutskin surmaajaksi, taikka ainakin yhdeksi hänen surmaajistaan. Ilmiantajaan todistusten mukaan oli hänet ensimmäiseksi nähty upseerin ruumiin ääressä, tämän viitta käsivarrella. Tietysti kiirehdittiin suurella touhulla tuon päällikön tappajaa kiinni ottamaan. Mutta häntä ei löydetty kotoa. Hän oli niinkuin toisetkin piilopaikassa. Taloa tutkittaessa löydettiin sieltä upseerin univormutakki ja sitten vielä hänen rahakukkaronsa, josta melkein varmasti päätettiin, että Jyri oli syyllinen. Heti sotapäivän jälkeen, kun Jyri oli maannut päänsä selväksi, joutui hän niin suuren pelon valtaan, ettei hän syönyt murentakaan, eikä puhunut kellekään mitään. Kiinnijoutumisen ja rangaistuksen kauhu oli vähällä hämmentää hänen järkensä. Synkissä mietteissään katseli hän alituisesti eteensä maahan, tai liikkui äänettömänä ja kalpeana kotinsa kartanolla. Vaimon lohdutus ei mitään auttanut. Äkkiä katosi hän kodista. Vaimo oli neuvonut häntä pakenemaan ja luuli tietysti, että hän oli niin tehnyt, samoin kuin toisetkin ja Jyri olikin paossa, mutta hän ei tullutkaan enää toisten näkyviin. Mieletön kauhu ja ahdistus rangaistuksen tähden ja ehkä omantunnon tuskatkin päällikön surmaamisesta ja ryöstämisestä saivat onnettoman lopettamaan oman elämänsä. Purilaan joen partaalla löydettiin hänen hattunsa ja takkinsa. Hän oli ne jättänyt sinne ikäänkuin merkiksi, mistä häntä piti etsiä. Hänen ruumiinsa löydettiinkin monen ajan perästä joen pohjasta. Jyri, noin kolmenkymmenen vuotias, reipas mies, kuusipäiväisen talon isäntä, jätti suremaan vaimon ja neljä lasta. -- Jyri oli nainut leskivaimon, jolla oli lapsi ensimmäisestä miehestä. Oliko tuo pienenlainen, tanakka mies todellakin yksin vai toisten kanssa surmannut kapteenin ja hänen hevosensa -- sen salaisuuden vei Ylehallikan Jyri mukanaan joen pohjaan. Purilaan moisio oli niinä päivinä aivan sota-aseman näköinen. Joka paikassa kihisi sotamiehiä, heidän joukossaan liikkuivat päälliköt, ajutantit tulivat ja lähtivät. Jalkaväen lisäksi tuli pian vielä ratsuväkeä, Uralin kasakoita. Ostettiin eläimiä ja muita elintarpeita moisiosta ja kylistä, jauhatettiin jauhoja myllyissä, niitettiin ruohoa hevosille, teurastettiin eläimiä, keitettiin, paistettiin, syötiin ja juotiin. Sata tuoppia ja enemmänkin juotiin viinaa päivässä -- moision aitassahan oli sitä tavaraa kyllältä! Täällä sotaleirissä näytti kuin olisi sotaväki saanut suuren voiton: joka puolella oli sotavankeja vartioittavana, viinakeittiössä oli sairaala haavottuneille. Sotamiesten ja talonpoikain keskinäinen väli oli ystävällistä, usein sydämmellistä. Venäjän sotamiehellä, kasakallakin, on lämmin, lempeä sydän. Jos hän osotti kovuutta, teki hän sen käskystä. Muuten osotti hän joka tavalla lempeää myötätuntoa noita masennettuja ja pelästyneitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he tällä vieraalla maan kulmalla joutuivat yhteen. Siitä tietää kansa kertoa montakin liikuttavaa tapausta. Niinpä nähtiin, kuinka sotamies työmiehelle jakoi parempaa ruokaansa ja viinaa, auttoi heitä heidän töissään ja kylässä kohteli hellästi vanhoja ihmisiä ja lapsia. Sitävastoin huomattiin, etteivät sotamiehet hyvillä silmin katselleet moision käskynhaltijoita, joiden ylpeyden ja kovuuden talonpoikia vastaan he kyllä näkivät. Eräänä päivänä ilmaantui sotaleiriin itse kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow, Viron kuvernööri von Grünewaldin seuraamana, joka tapaus tuotti leirissä ja koko moisiossa suurta touhua. Itämeren maakuntain päällikön nähtävälle tuotiin vangit, joita hän lyhyesti kuulusteli. Mutta pian sen jälkeen poistui hän moisiosta. Sitten alkoi syyllisten rautoihin paneminen. Käsi- ja jalkarautoja oli sotaväki kuormittain tuonut mukanaan. Purilaan moision seppä, Mihkel Aaver kiinnitti raudat taivasalla. Alasin pystytettiin nurmelle ja miesten täytyi vuoron perään pistää jalkansa sepän käteen ja astua sitten helisevine rautoineen jälleen toisten joukkoon. -- -- -- Sitten seurasi ero. Naisia ja lapsia oli joukottain kokoontunut kylään. Olivathan nuo kaikki enimmäkseen perheen elättäjiä, jotka siellä pyssyjen välissä helistivät rautoja ja joista ei kukaan tiennyt, mihin heitä vietiin ja mitä heille oli tehtävä. Tuntien saksojen ankaruuden, luulivat talonpojat varmasti, etteivät vangit enää saisi nähdä ketään omaisistaan. Kyyneleitä vuodattaen katseltiin heitä viimeisen kerran, nyyhkien lausuttiin heille viimeiset jäähyväiset. -- -- -- Haavottuneet vietiin kyytihevosilla, terveet kulkivat sotamiesten välissä. Näin alkoi surullinen jono liikkua Purilaan moision pihasta. Naiset ja lapset, sisaret, veljet ja vanhemmat -- he juoksivat vielä itkien ja huutaen kappaleen tietä rakkaitten jälkeen. Sitten pantiin pillit soimaan ja rummut pärisemään. Se hälvensi kaikki muut äänet. Ja vihdoin ajettiin kaikki saattajat takaisin. He jäivät kuin lammaslauma tielle seisomaan -- liikkumattomana paikoilleen. Siinä katselivat vielä, yhä vielä kulkuetta, kunnes viimeisen sotamiehen kirkas pyssynpiikki katosi heidän näkyvistään. 27. JULIETTEN VIIMEINEN PYYNTÖ. Paroni Herbert Heidegg oli varmasti aikonut pitää Juliette Marchandille annetun sanansa ja siis ottaa opman Winterin asia ankaran tutkinnon alaiseksi. Tietysti ei hän tahtonut sitä tehdä ilman isän tietämättä -- vanha paroni olisi pannut pahaksi sellaista itsenäisyyttä, joka olisi ollut hänen mielipiteitään vastaan. Sentähden hän kertoi isälleen koko asian ja pyysi sydämmellisesti hänen apuaan asian selvittämiseksi. Vanha paroni kuunteli pojan kertomusta kylmänä ja rauhallisena. Hän oli vain hieman ihmeissään. Eikä juuri muusta, kuin pojan rauhattomuudesta. Paroni ei näyttänyt ymmärtävän tuota rauhattomuutta. Mitä, herran tähden, oli väliä; vaikka ei kaikki niin olisi tapahtunut kuin opman oli kertonut! Eikös siinä ollut kylliksi, että työmies oli uskaltanut kättään nostaa moision isännöitsijää vastaan! Ja eikös se riittänyt, että tuollainen hirtehinen oli tytön kosijana. Olivathan he jo siitä ansainneet rangaistuksensa. Vaikka nyt opman tytön luo olisikin pyrkinyt ja vaikka tyttö kahdeksantoista lyönnin asemasta saikin kaksikymmentä viisi -- mitä, taivaan tähden, sillä oli väliä. Siitä nyt ei kannattanut suutaankaan kuluttaa! Mutta Herbert ajatteli asiasta toisin. Hän koetti isälleen selittää -- huolimatta tämän kummallisesta naurusta -- että vääryys on aina vääryys, tehtäköön se rikasta taikka köyhää, korkeata tai alhaista kohtaan. Jos pojan ja tytön kertomukset olivat tosia, niin oli opman tehnyt väärän syytöksen ja tyttö oli hänen valheensa tähden saanut ansaitsemattoman rangaistuksen. Sentähden tulisi häntä hyvittää ja väärä syyttäjä oli otettava tutkinnon alaiseksi! Oli aivan mahdotonta jättää asia sillensä. Vanha Heidegg, pudistaen päätään nuorten intoilemiselle, myöntyi kuitenkin vihdoin. Herberthän saattoi vielä kerran vaatia opmannilta selitystä, ja ottaa myös tytön ja pojan puheilleen -- hän itse ei tahtonut asiaan puuttua. Mutta tuota tutkintoa ja oikeuden noudattamista ei pojan kuitenkaan näinä rauhattomina aikoina pitänyt toimittaa, vaan joskus vastaisuudessa. Herbert väitti vastaan, mutta vihdoin täytyi hänen myöntyä. Ja vanhalla paronilla oli vielä yksi muistutus. Kuinka aikoi Herbert rangaista isännöitsijää, jos hän todellakin olisi hairahtunut. "Minä vapautan hänet heti toimestaan", vastasi nuori mies. Vanha herra nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohden tuollaisen tyhmyyden tähden. "Mitä!" hän huusi. "Sinä aijot nykyaikana, jolloin uppiniskaiset talonpojat tahtovat repiä silmät päästäsi, heidän naurukseen ja ilkkumisekseen, erottaa moision isännöitsijän? Jumala antakoon sinulle ymmärrystä! Ei moisiossa eikä kylässä saa kellekään ilmaista, että opmannille on lausuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Kuuletko? Kahden kesken voit sanoa, että hän on sika, minun puolestani myöskin suuri sika, mutta heti vapauttaa virasta -- älä ole mieletön!" Tässäkin asiassa myöntyi Herbert vihdoin isän tahtoon. "Sitten vapautan hänet vuoden perästä", päätti hän. "Siitäkin varotan minä sinua", vastasi vanha Heidegg. "Winter on mies, joka ymmärtää talonpoikia pitää kurissa. Sellaisen apulaisen nuori moision isäntä tarvitsee. Onhan sinulla vapaa valta tehdä, mitä tahdot, mutta jos panet arvoa minun neuvolleni, niin anna Winterin maksaa kymmenen ruplaa sakkoa ja anna se raha lahjan nimellä tytölle kipurahaksi. Siten olisi koko tyhjästä asiasta päästy." Herbert lupasi ajatella isän neuvoa ja jättää tutkinto tuonnemmaksi. Raskain mielin hän sen ohella ajatteli Juliettea. Mitä hänelle vastata, jos hän asiaa tiedustelee? Nuori paroni raukka oli todellakin vaikeassa pulassa. Omasta puolestaan hän olisi tehnyt kaikki, mitä oikeus ja kohtuus vaati, vastustamattomine vaatimuksineen tuli väliin isä ja tosi elämä. Äkkiä saatiin kaksi kertaa kahdesta viisi, ja oikeutta harrastavan sydämmen piti vaijeta. -- -- -- Tuo keskustelu isän kanssa tapahtui pari päivää ennen Mahtran kapinaa. Julietten hienotuntoisuus esti häntä mitenkään pakottavasti vaikuttamasta paronin päätöksiin ja tekoihin, ja sentähden ei hän nytkään ollut kysynyt, mitä paroni Miinan ja Päärnun asian puolesta oli toimittanut ja mitä seurauksia siitä oli ollut. Mutta nuori paroni kiitti Jumalaa, ettei neiti Marchand ollut utelias. Yöt ja päivät hän ajatteli, kuinka pääsisi pulasta. Niin, jos vain isä olisi omassa, uudessa moisiossaan, niin hän voisi montakin asiaa korjata. Silloin hän, huolimatta talonpoikien rauhattomuuksista, heti ryhtyisi kuulusteluun ja rankaisisi syyllistä niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Mutta nyt? Talonpoikain rauhattomuudet voisivat vielä kauvan kestää -- pitikö hänen siis jättää Juliette kahden vaiheille, kuinka hän oli lupauksensa pitänyt? Mutta kapina tuli ja päästi nuoren paronin pulasta. Isä ja äiti pakenivat kaupunkiin. Herbert tunsi ensi kerran olevansa moision omistaja. Kun hän parin päivän perästä huomasi, ettei häntä mikään suoranainen vaara uhannut rahvaan puolelta, päätti hän heti voimainsa mukaan täyttää Juliettelle antama lupauksensa, joka häntä oli huolettanut kuin märkä luissa. Opmannin rankaisemiseksi keksi hän hyvän keinon. Hän aikoi olla häntä kohtaan niin kova ja pureva, että Winter, jos hänellä vähänkin oli itsetuntoa ja ylpeyttä, itse tahtoisi erota virastaan. Herbert aikoi myöskin tytön sovittamiseksi vaatia häneltä paljoa suuremman summan kuin isä oli ehdottanut. Silläkin tavalla arveli hän niin loukkaavansa opmannia, että hänen ainoana keinonaan olisi virasta eroaminen. Kyllä paroni Herbertinkin aatelissydämmessä kiehui koston viha talonpoikia kohtaan, jotka olivat rohenneet isäntiään vastaan ryhtyä veriseen kapinaan ja tähän aikaan ei hän olisi tahtonut ketään heistä ruveta puolustamaan, kaikkein vähemmin tuota kapinoitsevaa Uudentuvan päivätyöläistä, joka monen muun kanssa jo toista päivää oli ollut työstä poissa. Mutta senhän täytyi tapahtua! Hänen piti täyttää ritarilupauksensa. Muuten hän ei Juliettea voisi katsoa suoraan silmiinkään. Herbert ei voinut toisin tehdä -- tuo nainen vaikutti häneen vastustamattomasti. Nuori Heidegg otti opman Winterin tutkittavakseen kirjoitushuoneeseensa kahden kesken. Saadakseen syyllistä tunnustamaan, oli hän tutkinnon ja suuttumisen yksityiskohdat jo kaikki edeltäpäin ajatellut. Se todellakin hänelle onnistui, vaikka hän kyllä oli tekemisissä kavalan ketun kanssa. Hän sai miehen pulaan siten, että hän suoraan, ilman mitään johdantoa lateli hänelle asian todellisuuden ja tahtoi siten näyttää hänelle tietävänsä kaikki. Samoin kertoi hän opmannille kaikki hänen entiset salaiset rikoksensa, joista hänelle vanha Tohver oli kertonut. Tuo vaikutti. Winter hämmästyi, ennenkun ehti keksiä hätävalhetta. Hän koetti väittää vastaan, mutta se ei hänelle onnistunut. Hän itsekin huomasi olevansa pälkäässä. Lopputili tuli vielä Miinalle annetuista lyönneistä ja suolavedellä valamisesta. "Te saitte käskyn annattaa tytölle kahdeksantoista lyöntiä; mutta vahti sanoo, että te annatitte melkein toista vertaa enemmän." "Minä en lukenut lyöntejä." "Mutta teidän olisi pitänyt ne lukea; se oli teidän velvollisuutenne!" tiuskasi nuori paroni. "Ja kuka käski teidän tytön veristä ihoa valattaa silakan suolavedellä!" "Me olemme sen usein ennenkin tehneet." "Mutta silloin olitte siihen saaneet käskyn!" "Ei aina. -- -- --" "Vaiti! Te olette siis valtaanne ennenkin väärin käyttäneet, mutta se ei oikeuta teitä aina niin tekemään. Sellaista raakuutta en minä moisiossani salli. Minä vaadin, että käskyjäni noudatetaan. Ilman minun lupaani, te ette saa mitään tehdä." "Vanhan paronin aikana oli minulla valta. --" "Niin, isäni luotti teihin. Mutta minä en teihin luota, sillä huomaan, ettei teihin voi luottaa. Minä vaadin, että tytölle, jolle teitte niin suurta vääryyttä, maksatte kolmekymmentä ruplaa kipurahaa." Nyt tapahtuikin se, jota Herbert oli toivonut ja odottanut. Opmannin pyöreät, lihavat kasvot kalpenivat vihasta. Häntä toruttiin ja nuhdeltiin kuin nuorta poikaa. Ja sen teki tuo nuori mies, joka äsken oli tullut koulusta. Ja minkätähden? Uppiniskaisen talonpoikaistytön tähden, jolle moision tallissa annettiin vähän opetusta! Ja siitä piti hänen vielä maksaakin. Ja ehkäpä häntä pakotettiin tytöltä anteeksikin pyytämään. Mitä sanoisivat toiset palvelijat, mitä työläiset, kun sen kuulisivat! "Sitä rahaa minä en maksa", selitti opman värisevin huulin, "ja paroni herra voi itselleen tulevaksi kevääksi hankkia uuden opmannin". "Minä suostun siihen. Kipurahan maksan tytölle omasta taskustani", vastasi Herbert kylmästi ja ylpeästi. Näin päättyi asia. Nuori paroni oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa seurauksiin. Opmannin syyllisyys oli selvä, hän sai rangaistuksen, kun joutui pois hyvästä paikastaan eikä Herbertin tarvinnut kertoa isälle, että hän oli antanut Winterin erota. Niin, eikä hänen tarvinnut ottaa tyttöä ja poikaa tutkittavaksi nykyisenä "levottomana aikana". Kipurahan saattoi hän Miinalle antaa vasta sitten, kun isä ei enää olisi moisiossa ja samoin pitää Juliettelle annetun lupauksensa myöskin Päärnuun nähden. Olihan mahdollista, että tuosta kankeasta, jäykästä pojasta, joka muuten oli ahkera ja rehellinen työläinen, tulisi vielä kunnon mies. Rohkeasti ja avoimin katsein saattoi Herbert nyt esiintyä neiti Marchandin seuraan. Kun hän astui käytävän läpi etsiäkseen kouluneitiä, joka tavallisesti siihen aikaan oleskeli puutarhanpuoleisella verannalla tai puutarhassa, näki hän palvelustytön, Main punaiseksi itkettynein silmin tulevan neiti Marchandin huoneesta. "Mikä sinulla on?" kysyi hän palvelustytöltä. "Kyllä kouluneiti puhuu paroni herralle", vastasi Mai peittäen kädellä silmiään. "Onko neiti huoneessaan?" "On, herra paroni." Neiti Marchand ilmaantuikin ovelle. Hän näytti levottomalta, mutta huomatessaan nuoren paronin kirkastui hänen katseensa. "Mai ja minä aijoimme juuri tulla teiltä jotakin pyytämään, herra paroni", lausui hän vilkkaasti. "Ja minä etsin teitä, neiti", vastasi Herbert. "Mitä on Maille tapahtunut?" "Hän kertoi minulle asiansa, mutta me emme ymmärrä toistemme kieltä niin hyvin, että olisin saanut selvää kaikesta. Niin paljon kuitenkin ymmärsin, että Maien veli ja hänen sulhasensa ovat vaarassa, tuo vaara näkyy johtuneen Mahtrassa maanantaina tapahtuneista seikoista. Mai pyysi juuri minua esittämään hänen veljensä ja sulhasensa asian teille, herra paroni. Jos sallitte, niin hän voi nyt heti puhua teille asiansa." "Mielelläni, neiti. Saammeko tulla teidän huoneeseenne? Kiitoksia paljon! Mai, tule tänne ja kerro, mitä sinun veljellesi jälleen on tapahtunut!" He astuivat kaikki opettajaneidin hauskaan huoneeseen, jossa Herbert kunnioittavasti katseli ympärilleen, ennenkun Julietten pyynnöstä istuutui sohvaan. Mai kuivasi esiliinan nurkalla silmiään ja koetti voittaa nyyhkytyksensä. "Saanko, paroni herra, kutsua Miinankin tänne. Hän on minun huoneessani. Hän ehkä osaa paremmin kuin minä pyytää paroni herraa." "Kenen Miinan?" kysyi Herbert. "Ristmäen Miinan -- opmannin entisen palvelustytön, hän on minun veljeni morsian." "Ja sinun sulhasesi on?" "Uudentuvan Jyri." "Mene sitten ja tuo Miina tänne!" Pian toi Mai tytön, jonka tähden paroni vähää ennen oli rangaissut opmannia. Uteliaana silmäili Herbert tulijaa. Miinan kaunis, raitis ulkomuoto, terävät, avonaiset silmät ja kohtelias olento miellyttivät häntä. Jos ei hän jo olisi tiennyt, että Winterin syytökset tuota tyttöä vastaan olivat väärät, niin olisi hän nyt nähdessään Miinan kunnialliset, luottamusta herättävät kasvot, voinut sen uskoa. Paroni antoi Miinan puhua. Päärn ja Jyri olivat maanantaina käyneet Mahtran sodassa niinkuin kaikki toisetkin. Nyt oli pelättävä, että heidät siitä syystä otetaan tutkittavaksi ja Jumala tietää minkälaisen rangaistuksen alaiseksi tuomitaan. Kaikki kansa oli metsässä piilossa, sillä puhutaan, että sotaväki tulee ja polttaa kylän ja ampuu kaikki miehet. Peläten, että häntä täällä kiinni otetaan ei Päärnkään tänään ollut työhön tullut. Sentähden oli Miina tullut moisioon rukoilemaan nuorta, hyväsydämmistä paronia, ettei Päärnua ja Jyriä otettaisi kiinni, eikä annettaisi rangaistuksen alaiseksi. Paroni kysyi, mitä molemmat miehet olivat sodassa tehneet -- olivatko he siellä olleet vain uteliaisuudesta, vai pahaa tekemässä. "Olivathan he myös toisten joukossa", selitti Miina, jonka kasvoille nousi polttava puna, "mutta ei kumpainenkaan ole ketään surmannut, eivätkä vierasta tavaraa tuoneet kotiin." "Mutta minkätähden he sinne sitten ensinkään menivät?" "Siinähän he juuri tekivätkin väärin, herra paroni", vastasi Miina surullisesti. "He tahtoivat Mahtran miehiä puolustaa pieksemistä vastaan; nämähän kutsuivat heitä apuun. Eivätkä he sotaan olisi menneetkään, kun olisivat olleet selvin päin. Mutta he olivat jo ennen sinne menoaan matkalla juoneet, ja molemmat olivat ihan juovuksissa, kun minä heitä pois kutsuin." "Mitä?" huusi paroni Herbert. "Sinä kävit heitä Mahtrasta hakemassa?" "Niin, herra paroni. Minä näin, kun Päärn illalla sotaan läksi, ja juoksin hänen perässään pitkin yötä. Sydämmeni oli haleta pelosta. Eihän sellaisesta asiasta voinut hyvää seurata. Löysin sitten Päärnun ja Jyrin moisiosta ja toin heidät kotiin." "Sinä olet reipas tyttö, Miina", virkkoi nuori paroni, "ja sinä olit ymmärtäväinen, kun toit miehet Mahtrasta pois. Mutta jos Päärn ja Jyri Mahtrassa olivat vain katsojain joukossa eivätkä tehneet muuta pahaa, niin eihän heillä ole mitään pelättävää. Voi kyllä tapahtua, että heidät otetaan kiinni toisten kanssa, mutta jos he ovat syyttömiä, niin lasketaan he pian taas irti." Miina katseli epäilevänä maahan. Hänen rintansa nousi ja laski kuin äkkinäisestä sisällisestä taistelusta, ja samallaista taistelua ilmaisi hänen vakava, miettivä muotonsa. Hetken vaijettuaan kohotti hän tutkivat, tarkat katseensa nuoreen paroniin ikäänkuin olisi tahtonut tietää, oliko tuohon mieheen luottamista ja uskaltaisiko sitä. Äkkiä vilkasi hän myös paronin lähellä seisovaan kouluneitiin, ja kun tämä kehottavasti nyökäytti päätään, rohkasi tyttö mielensä ja virkkoi käyden kalman kalpeaksi. "Päärnun kädet ovat haavotetut. Kun se huomataan, niin ei häntä enää lasketa vapaaksi." "Haavat käsissä? Kuinka hän ne sai?" Jälleen epäili tyttö, jälleen kiinnitti hän katseensa Herbertiin kuin olisi tahtonut silmäillä hänen sydämmensä pohjaan. Sitten hän vastasi hiljaisella, soinnuttomalla äänellä: "Päärn on tarttunut sotamiehen pyssyn piikkiin. Mutta sotamies on kiskassut niin äkkiä pyssynsä pois, että piikki on haavottanut Päärnun kourat verisiksi." Nuoren paronin katse synkistyi. "Sittenhän sinunkin sulhasesi oli sotimassa ja vielä sangen tuimasti", lausui hän kylmällä, ankaralla äänellä. "Niin, niin, eihän hänen kaltaisestaan saata muuta ajatellakaan? Siinä, jossa tapellaan ja riidellään, siinähän on tuo mies aina ensimmäisenä joukossa. -- -- -- Asiain näin ollen en voi minä hänen puolestaan mitään tehdä. Syyllistä en voi vapauttaa rangaistuksesta." -- -- -- Kuullessaan paronin ankaran vastauksen, rupesi tytön koko ruumis vapisemaan. Hän varmaankin katui, että itse oli ilmoittanut salaisuuden. Miina oli nimittäin tarkemmin asiaa punnittuaan tullut siihen päätökseen, ettei keksimänsä valhe päitsistä olisi auttanut Päärnun käsien haavottumisen salaamiseksi. Sillä olihan ollut kyllin näkijöitä ja saattoihan myös olla ilmiantajia, jotka oikeudessa voisivat todistaa Päärnua vastaan. Perinpohjin asiaa punnittuaan oli siis tyttö huomannut, että Päärnun ja Jyrin vapauttaminen oli mahdollista ainoastaan vaikuttavien henkilöiden välityksellä, ja tällaisena henkilönä hän tietysti piti herraansa. Hän tiesi, että nuori paroni, jota kiitettiin hyväksi saksaksi, onneksi oli yksin kotona ja hän tiesi myös, kenen välityksellä olisi paras päästä hänen puheilleen. Jos joku mies saattoi vapauttaa, oli se nuori paroni ja hän taas taipuisi sen tekemään vain lempeän opettajaneidin välityksellä. "Päärn ja Jyri olivat juovuksissa, muutoin eivät he olisi sotamiehiin koskeneet", vastasi Miina vavisten. "Mutta he eivät ole ketään surmanneet, eivätkä ole saalista tuoneet mukanaan." "Voi niin olla, mutta he ovat taistelleet sotamiesten kanssa ja se on suuri rikos. Mutta kuinka niin rikollisia voisin vapauttaa? Siitä saisin itse oikeudessa rangaistuksen. Toinen asia olisi, jos Päärn ja Jyri eivät olisi tehneet muuta kuin olleet sotaa katsomassa. Silloin voisin antaa anteeksi sen, ettei Jyri tullut lantaa ajamaan ja että työläinen jäi pois päivätyöstä, eikä oikeuskaan heitä pelkästä katselemisesta tuomitsisi. Mutta, joka on pahaa tehnyt, hänen tulee saada pahantekijän palkka -- sitä en minä voi auttaa." Ja nuori paroni nousi ylös sohvalta, kääntyi selin molempiin tyttöihin ja jäi äänettömänä ja suuttuneena katsomaan akkunasta ulos. Mai ja Miina panivat päänsä yhteen, katselivat toisiaan ja molempien silmistä valuivat kyyneleet. Neiti Marchand seisoi kuin tulisilla hiilillä. Hän toivoi kaikesta sydämmestään, että onnettomien rukoukset olisivat tulleet täytetyiksi. Hän alkoi jo sitä toivoakin, kun näki, minkälaisella osaaottavalla katseella paroni silmäili Miinaa, mutta nyt hän huomasi, että asia oli saanut huonon käänteen, sillä Herbert Heideggin kasvot osottivat peittämätöntä vihaa ja kylmyyttä. Mitä oli tapahtunut? Juliette ei ollut ymmärtänyt Miinan ja paronin keskustelua. "Uskallanko kysyä, mikä teidän mieltänne pahottaa, herra paroni?" lausui Juliette hiljaisella äänellään. "Miksi ette", vastasi paroni. "Tyttö ilmottaa minulle, että miehet ovat olleet mukana kapinassa, ovat taistelleet sotaväkeä vastaan. Toinen heistä on sen lisäksi haavottunut. Näin ollen on minun mahdoton tehdä mitään heidän vapauttamisekseen. He ovat kapinoitsijoita." "Mutta, jos he olisivat syyttömiä, niin eihän silloin tarvittaisikaan avunpyyntöjä, herra paroni! Eihän heillä silloin olisikaan mitään vaaraa pelättävänä. Mutta, kun he ovat syyllisiä -- niin sentähden juuri rukoillaan teidän armoanne ja apuanne". "Mutta näin ollen en voi antaa sitä armoa ja apua", vastasi Herbert tuimemmasti kuin Juliette olisi voinut odottaa. "Se olisi minun puolelta lain rikkomista. Minä en voi estää oikeutta täyttämästä tehtäväänsä. Silloinhan rupeisin julkisten pahantekijäin puolustajaksi, koettaisin anteeksiantaa sitä, joka sotii yleistä järjestystä ja hyviä tapoja vastaan. Minä hyväksyisin väkivaltaa, polttamista, ryöstöä ja murhaa!" Julietten kielellä pyöri jotakin, jota hän kuitenkaan ei tahtonut tällä hetkellä ilmaista, koska pelkäsi vielä enemmän sillä suututtavansa paronia. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, eivätkö ne, jotka nyt talonpoikia tuomitsivat 'pahanilkisestä väkivallasta', itse olleet siihen syypäitä. Eivätkö he itse väkivallalla olleet antaneet aihetta siihen. Eikö heillä sittenkin ollut apukeinoja ja voimaa suojella talonpoikia ja itseään raakamaiselta kapinalta. "Ettekö luule, herra paroni, että talonpojat nyt, kun ovat selvempänä miettineet asiaa, kaikesta sydämmestään katuneet tekojaan?" vastasi Juliette Marchand lempeästi ja sovinnollisesti. "Noista molemmista miehistä saattaa varmasti sitä ajatella, eiväthän he muutoin olisi tänne lähettäneet sanansaattajia teiltä armoa rukoilemaan. Sentähden olisikin moision isäntä tehnyt suuren ja arvokkaan asian, jos hän ei työntäisi takaisin armonpyytäjiä." "Mutta eihän minulla ole oikeutta armon antamiseen, neiti Marchand", huudahti Herbert. "Eihän tuo kapina ollut minua vastaan. Minua vastaan tehdyn pahan voisin antaa anteeksi, toisia vastaan tehtyä väkivaltaa en voi antaa anteeksi". "Te olette oikeassa, herra paroni. Mutta ajatelkaa, että niitä on kyllin, jotka väkivallan tähden saavat kärsiä rangaistuksen. Eihän tehty rikos jää rankaisematta ja pahan rankaiseminen on tullut varotukseksi, jota sillä on tarkotettukin. Jos syyllisiä on kaksi enemmän tai vähemmän, se ei todellakaan merkitse mitään. Mutta noille kahdelle tekisitte te hyvän työn, jota he eivät ikänään unhottaisi -- te tekisitte heistä kiitollisia ihmisiä ja kuuliaita talonpoikia koko elinkaudeksi." "Minä en voi", päätti Herbert lyhyesti ja kärsimättömästi. "Ettekö ajattele sitäkään, että teillä on kunniavelka suoritettavana tuolle tytölle ja hänen sulhaselleen?" "Sepä on jo suoritettu." "Jo suoritettu." "Niin. Isännöitsijä Winter syyllisenä menettää paikkansa ja tyttö, joka kärsi syyttömästi rangaistuksen, saa minulta kipurahan." "Entäs mies, joka siitä, että hän morsiantaan suojeli raa'alta väkivallalta, sai kahdeksankymmentä kepinlyöntiä?" Nuoren moision isännän kasvoille nousi tumma puna. "Eikös siinä ole kyllä, että hänen vastustajansa menettää hyvän paikan?" kysyi hän epävarmasti. "Onhan hänkin syyllinen, kun käytti esimiestään vastaan väkivaltaa." "Jos teillä, herra paroni, olisi ollut morsian suojeltavana esimiehiänne vastaan?..." "Niin olisin tehnyt samoin kuin tuo työmies, mutta laki olisi minua samoin rangaissut." "Ei niin ankarasti. Syy, minkätähden te käytitte väkivaltaa, olisi paljon huojentanut teidän rangaistustanne." "Minä tahdon sitten työläisellekin maksaa kipurahat." Molemmat itkevät tytöt olivat pelon ja toivon välillä kuunnelleet opettajaneidin ja herran väittelyä, jonka sisällyksen he aavistivat. Mutta, kun paroni yhä vain kovan näköisenä kääntyi akkunan luota, rupesi sisäneitsyt Mai nöyrällä ja pelokkaalla äänellä puhumaan. Hän selitti kaikki, mitä ikinä hän molempien miesten hyväksi saattoi keksiä; hän muistutti paronia, kuinka kelpo, raitis ja säännöllinen mies Jyri oli ollut; hän huomautti, kuinka hän itse, tuon miehen morsian, monta vuotta oli saksoja kunniallisesti ja uskollisesti palvellut, ja koetti puhua hyvää Päärnun ja Miinankin puolesta. "Jyrillä ja Päärnulla on molemmilla kotona vanhat äidit, joiden ainoat elättäjät he ovat", huudahti hän vihdoin ristissä käsin ja kuumat kyyneleet vieryivät pitkin poskia. "Ehkä heltyy herra paronin mieli näiden köyhäin raukkainkin tähden. Mitä saavat kärsiä, kun poikansa pannaan rautoihin ja Jumala tietää, mihin heidät elinkaudeksi viedään! Onkos herra paronin sitten niin vaikea antaa takaisin kahdelle vanhalle äidille heidän poikansa?" Paroni Heidegg katseli molempain tyttöjen liikuttavaa itkemistä, olematta erittäin myötätuntoisen näköinen. Hänen mielensä moision isäntänä oli nähtävästi kovin kiihtynyt kapinoitsijain tähden. Mutta äkkiä muuttui hänen muotonsa, Herbert oli sattumalta silmäillyt Juliettea. Värinä tuntui hänen jäsenissään. "Te itkette, Juliette?" Hellä, värisevä, melkeinpä rukoileva oli hänen äänensä lausuessaan nämät sanat. Äkkiä, kuin apua tarjoten, astui hän pari askelta lähemmä neitoa. "Niin, minä itken", vastasi Juliette. "Minä itken sentähden, että nämä molemmat itkevät, ja minä itken samasta syystä kuin hekin. Mai puhui, ellen erehdy, molempien miesten äideistä. Minä tunnen nuo vanhukset, sillä kävin syksyllä heidän hökkeleissään. Heidän muotonsa muistuivat nyt mieleeni -- nuo lakastuneet, keltaiset, mullankarvaiset, vaivan ja murheen murtamat kasvot. Noiden vanhuksien ainoana lohdutuksena, ainoana elämän ilona on heidän lapsensa, heidän reippaat poikansa. Onko teillä, herra paroni, sydäntä jättää noita raukkoja ilman ainoata maallista turvaa? Onko teillä sydäntä kuvailla, kuinka nuo kurjat näkevät poikansa sotamiesten keskellä, pyssyjen välissä, kalisevissa kahleissa, kuinka heitä rosvoina ja murhapolttajina näin kuletetaan vankitorniin. Jos teillä on siihen sydäntä, niin teillä ei ole inhimillisiä tunteita ja silloin teidän ei mielestänne sovi antaa apuanne, johon teillä muuten kyllä olisi valtaa. Minulla ei ole siihen sydäntä ja sentähden itken." Hän katseli suurilla, syvillä silmillään suoraan nuoreen mieheen ja hänen näin katseltuaan vierivät suuret, raskaat, kiiltävät kyyneleet hänen marmorin valkealle poskelleen. Akkunasta lankesi kultainen auringon loiste hänen hienolle, sirolle, kumartuneelle vartalolleen ja pani hänen sysimustan päänsä ihmeellisesti sinertämään. Herbert katseli häntä pitkään ja äänettömänä. Tuossa ihmettelevässä, ihastuneessa katseessa oli jo horjumista, myöntymistä. Neito huomasi sen ja koetti käyttää hyväksi tätä onnellista hetkeä. "Älkää kieltäkö apuanne noilta kurjilta -- tämä on minun viimeinen pyyntöni teille, Herbert", kuiskaili hän sydämmellisesti. "Minä eroan pian teidän talostanne. Minä tahtoisin saada täältä muiston, joka olisi kallis. Tahtoisin puhtaana ja kirkkaana saada mukaani muiston teistä, että kaukana maailmassa kulkiessani edelleenkin voisin ilolla ja ylpeydellä tuon muiston säilyttää. Lahjoittakaa minulle itsestänne tämä muisto. Herbert! Te teette siten minut onnelliseksi. Ja jos se tuntuu teistä vaikealta -- ajatelkaa, minä en pyydä teiltä enää milloinkaan mitään, en milloinkaan!" Vielä loi nuori paroni silmäyksen pyytäjään, pitkän, lämpimän, aran silmäyksen, sitten hän kääntyi ja lausui Miinalle ja Maille: "Minä tahdon auttaa teidän sulhasianne!" Tytöt katselivat toisiaan ikäänkuin epätietoisina, mitä nyt oli tehtävä. He aikoivat nähtävästi ilosta ja kiitollisuudesta laskeutua paronin eteen polvilleen. Vihdoin juoksivat molemmat Herbertin luo, tarttuivat hänen käsiinsä ja suutelivat väkisin niitä -- -- -- Opettajaneitikin kiiruhti kiittämään paronia. Mutta tuskin oli hän pistänyt valkean kätensä hänen kouraansa, kun ulkoa kuului jotakin, joka veti kaikkein huomion akkunaan päin. Moision pihasta kaikui rumpujen pärinä ja kun katsottiin ulos, nähtiin joukko sotamiehiä kiväärit olalla, kahden ratsu-upseerin johtamina portista sisään marssivan. Miinan ja Maien poskilta oli joka veripisara kadonnut. Kädet ristissä, katseet tuskaa täynnä, katselivat he paronin ja kouluneidin selän takaa ulos akkunasta. "Mitä nyt tehdä, paroni herra, mitä nyt tehdä?" kuiskaili Mai väristen. Nuori herra kääntyi rauhallisena tyttöjen puoleen. "Älkää te pelätkö -- ilman minun luvattani eivät sotamiehet tee kenellekään pahaa", hän lausui. "Sinä, Miina, mene heti kylään ja käske Päärnun ja Jyrin tulla moisioon. Tiedäthän, missä he piileskelevät." "Tiedän, paroni herra." "Tulkoot he heti, mutta ei jalan, vaan hevosella ja vankkureilla. Ottakoot myös kirveet, sahat ja muut kirvesmiesten aseet mukaansa ja pariksi, kolmeksi päivää itselleen ja hevosille eväät. Ymmärrätkö?" "Mutta sotamiehet, paroni herra." "He tulkoot rohkeasti, sotamiehet eivät tee heille mitään! Mene, älä menetä aikaa!" Ulkona oli sotajoukko jäänyt seisomaan moision pihaan ja ottanut pyssyt olalta. Upseerit hyppäsivät hikisten hevosten selästä ja lähestyivät moision päärakennuksen rappusia. Nuori paroni kiirehti huoneesta ystävällisesti heitä vastaan. -- -- -- Heideggin moisiossa ja läheisessä kyläkunnassa alkoi nyt sama elämä kuin näinä päivinä melkein koko pitäjässä. Sotamiehet sijoittuivat moisioon sitä suojellakseen, siellä heitä syötettiin ja juotettiin ja sitten mentiin kylään kapinaan osallisia talonpoikia etsimään. Joukko oli juuri puolisella ja upseereille valmistettiin myös jo herrasväen ruokahuoneessa päivällispöytää, kun Uudentuvan perheenmies päivätyöläisineen ehti moisioon. Nuori paroni otti heidät puheilleen kirjoitushuoneeseen. Molemmat miehet olivat totiset ja kalpeat. Heidän katseensa ilmaisi salaista pelkoa ja epäluuloa. He eivät varmaankaan voineet olla ajattelematta, että heitä kavalasti tahdotaan saada ansaan. Voisiko talonpoika toivoa moision isännältä mitään hyvää, etenkin se, joka heitä vastaan oli rikkonut! "Eikö teidän kotonanne ole mitään varastettua tavaraa?" kysyi nuori paroni ensimmäiseksi. Miehet kielsivät. "Eikö siellä ole pienintäkään tavaraa Mahtrasta?" "Ei kynnen vertaa!" vakuuttivat molemmat. "Näytä kätesi tänne, Päärn!" Työmies, joka oli pitänyt kätensä selän takana, astui jättiläisen kokoisena paronin eteen ja ojensi kätensä. Miinalta hän jo oli kuullut, että paroni tiesi hänen haavoistaan. Herbert silmäili miehen suuria karhunkämmeniä ja huomasi, että sysimusta rupi peitti niiden pinnan. "Työtä et sinä näillä käsillä voi vielä tehdä?" "Voin kyllä! Ei haittaa mitään." "Hoida niitä vielä pari päivää, äläkä virka kellekään, mikä niitä vaivaa. -- -- Sinä, Jyri, olet terve?" "Olen, paroni herra." "Osaatteko tehdä vähän puutyötä?" "Osaamme kyllä." Herbert otti kirjoituspöydältä suurella sinetillä lukitun kirjeen, ojensi sen Jyrille ja sanoi: "Te molemmat lähdette vanhan paronin uuteen moisioon. Kirjeen annatte siellä opmannille. Itse jäätte sinne siksi aikaa, kun teitä jälleen kutsutaan kotiin. Siellä rakennetaan uutta moision kartanoa. On kelvollisista työmiehistä puute. Opman panee teidät siellä rakennustöihin. Olkaa ahkerat ja tottelevaiset! Ja nyt menkää!" "Entäs sotamiehet tiellä --?" alkoi Jyri sopertaen. "Eivät he teihin koske! Mutta näyttäkää upseereille tuota kirjettä, jossa on minun sinettini, ja teidät lasketaan joka paikassa menemään." Miehet aikoivat jotakin lausua herralle kiitokseksi, sillä he ymmärsivät hänen toimensa, mutta paroni sanoin ja käsin viittasi heitä lähtemään. Jyri ja Päärn olivat vapaat. Paroni Heidegg olisi kyllä voinut heidät vapauttaa lähettämällä heidät tutkinnon ajaksi muualle. Mutta hän varmaankin ei tahtonut hyvätekoaan ilmaista toisille moision isännille, jotka siitä olisivat oikeusherrain kautta saaneet tietää; sentähden ei hän sallinut miehiä kiinnikään ottaa eikä tuoda heitä tutkittaviksi. Yleensä ei Heideggin moision alueesta löydetty suurempia rikollisia. Seivästaisteluun olivat Päärn ja Jyri melkein yksin ottaneet osaa, eikä moision ryöstämiseen juuri kukaan ollut sanottavasti syyllinen. Pientä sotasaalista oli kyllä monikin tuonut muassaan, mutta Jyrin ja Päärnun neuvosta toimitettiin jo seuraavana yönä kaikki niin huolellisesti pois, tai kokonaan hävitettiin, ettei taloista löytynyt mitään vierasta tavaraa. Suurin osa Heideggin moision alustalaisia oli sodassa ollut vain katsojina, jotka joiltakuilta olivat saaneet ryypätä hiukan Mahtran viinaa. Vangiksi otettujen luku oli siis ylipäätään pieni ja nekin pääsivät kuulustelusta ehjin nahoin vapaiksi. Oikeiksi syyllisiksi olisivat vain Päärn ja Jyri voineet joutua. Mutta he olivat toisia Purilaassa tutkittaessa jo aikoja paronin toimesta päässeet turvapaikkaan. 28. ERO. Eräänä päivänä näiden tapausten jälkeen tuli kouluherra, Gottlieb Lustig, Tallinnasta kotiin ja toi mukanaan kaksi kirjettä paroni Heideggiltä: toisen Herbertille, toisen neiti Marchandille. Pojalleen ilmoitti vanha paroni, että hän oli päättänyt perheineen jäädä kaupunkiin, kunnes rakennus uudessa moisiossa oli valmistunut. Juliettelle ilmoitettiin, ettei hänen eroonsa ollut estettä, sillä lapsille ei nyt enää sinä lukukautena annettaisi opetusta. Neidin palkan maksaminen oli annettu nuoren paronin toimeksi. Näin oli Julietten ero tullut pari viikkoa aikaisemmin, kun hän oli ajatellut. Hän ei ollut siitä onneton, saisihan hän lähteä rakkaaseen kotimaahansa, armaiden omaistensa luo. Toisin vaikutti tuo määräys paroni Herbertiin. Kyllähän Julietten eron hetki oli alituisesti ollut uhkaavana hänen mielessään, mutta sittenkin loukkasi häntä tuo kiirehtiminen niin kovin, että hän ensimmäisinä päivinä oikein tunsi vihaa vanhempiaan kohtaan. Viha muuttui vihdoin pahaksi tunteeksi, jota sai kokea jokainen, jolla oli jotain tekemistä nuoren paronin kanssa ja tuota tuulta ei voinut parantaa se, että Juliette iloitsi lähdöstään. -- -- Herbertin rintaa ahdisti ja poltti kivun tunne. Hänestä oli vahinko erota tuosta tytöstä, sanomaton vahinko. Monta kertaa päivässä hän päätti vielä kerran kolkuttaa hänen sydämmelleen, liikuttavasti ilmaista hänelle sydämmensä tuskan. Mutta neidon olennossa oli jotakin, joka yhä uudestaan pani esteen tunteiden purkauksille, ja sitten esti häntä myös ylpeys, jota uudet rukkaset kovin olisivat loukanneet. Vihdoin täytyi hänen myös ajatella niitä suuria esteitä, joita vielä muuten oli hänen ja tuon neidon välillä. Julietten täytyi tunnustaa itsekseen, ettei hänen povessaan enää ollut minkäänlaista taistelua, ei ikävän eikä surun tunnetta. Hän oli tullut siihen varmaan, selvään vakaumukseen, ettei hänen ja tuon miehen välillä löytynyt niin kiinteitä yhtymäkohtia, että hän koko elämänsä olisi uskaltanut hänelle antaa. Ystävänä, hyvänä, hauskana ystävänä olisi hän voinut pitää Herbertiä, ei muuna. Mistä ja kuinka tuo vakaumus oli syntynyt? Varmasti ei hän sitä itsekään tiennyt, tunteiden maailmahan on niin läpinäkymätön ja hieno. Niin paljon Juliette vain tiesi, että nuoren paronin horjuva luonne, hänen heikko tahtonsa, joka salli voimakkaiden vaikutteiden kukistaa itsensä maahan, ei Juliettea miellyttänyt. Mitä kaikkea oli Herbert aikonut ja mitä todellisuudessa tehnyt. Hänen aikeensa ja mielipiteensä, vaikka eivät kaikki olleetkaan omintakeisia, tuntuivat hyviltä, eikä häneltä puuttunut todellista tahtoa ja innostusta niiden toteuttamiseen. Mutta tuskin puhalsi joku kovempi tuuli häntä vastaan, niin oli kaikki horjumassa ja häviämässä, jollei ensimmäinen innostus jo itsestään ollut haihtunut. Eihän Juliette vaatinut mieheltä, joka elävämmin olisi saanut hänen sydämmensä sykkimään, mitään erinomaisia tekoja; eihän hänen miesihanteensa ollut mikään sankari, joka omisti kaikellaisia esimerkiksi kelpaavia avuja, tai jonka olentoa kunnianloiste ja runollisuus ympäröivät. Mutta hänen sydäntänsä ei myöskään voinut lämmittää mies, joka suuria ja kauniita aikeita vain mielessään kuvaili ja noissa mielikuvissa löysi enemmän tyydytystä, kuin aikeittensa toteuttamisen kokeissa. Juliette luuli varmasti, ettei Herbert saisi mitään aikaan noista kauniista uudistuksista talonpoikain hyväksi, joista hän talvella oli innostuneena haaveillut. Ja nyt ei hänellä enää olisi ketään, joka häntä ohjaisi ja innostaisi, nyt hän jälleen joutuisi oman seurapiirinsä mielivaltaisen vaikutuksen alle. Juliettea ei myöskään miellyttänyt tuo piintynyt, itsetietoinen sääty-ylpeys, joka vastustamattomalla voimalla yhä uudestaan ilmeni kaikissa nuoren miehen mielipiteissä ja töissä. Hänen kokeensa taistella sitä vastaan jäi vain kokeeksi. Ja jos joku niistä onnistuikin, niin oli se tapahtunut vain satunnaisten vaikutteiden ja tapausten johdosta, eikä Herbertin itsensä vakaumuksen pohjalla syntyneestä tahdosta. Viimeisinä päivinä tapahtui sitten vielä jotakin, joka Juliettea ei miellyttänyt, joka häntä kohtasi kuin jääkylmä, kolkko pohjatuuli. Juliette oli puistossa viimeisen kerran katselemassa moniaita paikkoja, jotka hänelle erittäinkin tänä keväänä olivat käyneet rakkaiksi. Lähestyen puistosta moision ulkohuoneita sai hän tahtomattaan nähdä pienen kohtauksen, joka karjapihassa, jossa juuri ajettiin lantaa, tapahtui nuoren paronin ja erään vanhanpuoleisen päivätyöläisnaisen välillä. Nainen näytti tehneen jotakin pahaa. Paroni riiteli kovalla äänellä hänen kanssaan. Silloin -- Juliette ei tahtonut uskoa silmiään -- nousee äkkiä Herbertin käsi ja lankeaa pari kertaa vasten naisen kasvoja. -- -- -- Juliette ei tiedä, mitä pahaa nainen on tehnyt; sen hän vain huomaa, että tämä oli saanut lyönnit vastaan sanomisesta. Mutta olkoon hänen syynsä kuinka suuri hyvänsä -- ajatteli Juliette vihasta väristen -- voiko sitten mies, sivistynyt mies niin vähän itseään hillitä, että hän ihmistä, että _naista_ rupeaa lyömään. Tuo työ ei sovi Julietten ajatus- ja tunnepiiriin. Vanhan Heideggin tekona se vielä olisi ollut ymmärrettävä -- olihan se mies ikänsä tottunut nyrkin ja kepin avulla hallitsemaan. Mutta hän, Herbert Heidegg -- oi, oi! Neito painoi kättään sydäntään vastaan, sillä siellä tuntui viiltävä, polttava tuska. Hän kiiruhti puoleksi juosten puistoon takaisin, mennäkseen sisälle toista tietä. -- -- -- Tästä huolimatta ei Juliette epäillyt, että nuorella paronilla oli hyvä ja oikeutta rakastava sydän; olihan hän siitä antanut varmoja todistuksia. Mutta Herbert oli ruumiiltaan ja sielultaan, ajatuksiltaan ja mieleltään tämän maan moision herra -- hän oli sitä tahtomattaan, vasten parempaa tietoaan. Umpimähkään hän seurasi juurtuneita, polveutuneita tapoja, kun hän kohteli alustalaisiaan niinkuin yleensä täällä tehtiin. Hänellä saattoi olla harras halu muuttaa noita oloja. Mutta halusta tekoihin on suuri askele. Suuttumuksen hetkinä, kun viha hämmentää ymmärrystä, oli hänkin, tuo hyvä ja oikeamielinen mies Itämeren maakuntain keppiherra, ja hän oli sellainen, sillä samanlaisiahan olivat kaikki toisetkin. Kuka saattoi vapautua omasta luonnostaan. Ehkä olisi neiti Marchand hiukan lempeämmin tuominnut nuoren paronin tekoa, jos hän tarkemmin olisi tuntenut hänen nykyistä tuskaansa. Herbert ei ollut vanhemmille vihainen ainoastaan neiti Marchandin äkkinäisen eron tähden -- vaan hän tunsi heitä vastaan sydämmensä pohjasta katkeruutta siitäkin syystä, että tuo ero heidän tähtensä oli tullut välttämättömäksi, että he niin järkähtämättä olivat vastustaneet pojan rakkautta neitoon. Tuo sieluntuska vanhempain väkivaltaisuudesta teki hänet vihaiseksi ja sitä vihaa sai hänen ympäristönsä tuntea. Eropäivän aattona koetti hän viimeisen kerran lähestyä neitoa. Mutta tuskin oli hän lausunut jonkun sanan, joka viittasi hänen tunteisiinsa, kun Juliette Marchand alkoi pudistaa päätään. Hän pudisti sitä niin varmasti ja torjuvasti ja hänen lempeistä, ystävällisistä silmistään loisti niin selvä vastaus, että Herbertistä tuntui kuin olisi kylmä pohjatuuli koskenut hänen poskeansa ja sanat jäivät lausumatta. -- -- Ja sitten läheni eron hetki. Mai asetti neidin viimeiset tavarat matkalaukkuun ja jokaiselle esineelle, jota hän liikutti, vierähti kyynel. Kyllä tuntui ikävältä ja raskaalta saattaa pois niin hyvää saksaa! Ja sitten tuli vielä kylästä Miina, joka oli kuullut lempeän neidin lähdöstä, ja osotti myös niin liikuttavalla tavalla pahaa mieltään, että Julietten silmät kostuivat. Samassa toi puutarhuripoika kouluneidille pienen, mutta hienoimmalla aistilla kokoonpannun kukkavihon. Siinä oli enimmästi metsä- ja niittykukkia, ainoastaan joitakuita puutarhakukkia oli pistetty joukkoon. Tummansinisellä silkkinauhalla oli vihko sidottu kiinni. Juliette kysyi, kuka lahjan oli lähettänyt. Hän ajatteli tietysti paroni Herbertiä. Mutta ihmeekseen hän kuuli, että kohtelias lahjoittaja oli herra Gottlieb Lustig. Hän oli itse valmistanut kimpun noukkimistaan kukista. -- -- -- Kysyessään oli neito naurahtanut, vastauksen kuultuaan kävi hän totiseksi. Ja sitten hän katseli totisena ja yhä totisemmaksi käyden kaunista vihkoa, ja vähitellen, vähitellen nousi puna hänen poskilleen ja hänen silmissään oli jotakin, joka ilmaisi ikäänkuin innokasta tutkimista. Sitten jälleen kirkastuivat hänen kasvonsa ikäänkuin olisi joku asia selvinnyt. -- -- -- Hän käski pyytää luokseen opettaja herraa. Tämän kiiltävät silmälasit ilmaantuivat pian ovelle. Hän jäi nöyrästi seisomaan oven suuhun, ja Juliette ei ymmärtänyt, mihin hänen pienet silmänsä lasien takaa katselivat, lattiaanko, akkunasta ulos vai kattoon; sen vain neito huomasi, että hän ei uskaltanut luoda silmiään suoraan häneen. Juliette kiirehti häntä vastaan ojennetuin käsin. "Teidän lahjanne ilahduttaa minua suuresti! Niinkuin näen, ette te ole vain kasvien tutkija, vaan myös suuri taidepuutarhuri. Kiitän teitä!" Gottlieb Lustigin kalpeille kasvoille, mustan lyhyen parran ja äärettömän korkean, leveän otsan välille nousi äkkiä puna. Tuo naisellinen puna teki hänen kasvonsa miellyttäväksi, jolle naiset antavat arvoa. "Ettehän suinkaan pahastu minun rohkeuttani, neiti Marchand?" kysyi hän äänellä, joka kurkun ahtauden tähden väkisin tahtoi muuttua kuiskaukseksi. "Pahastu? Ei. Olen iloinen!" Syntyi äänettömyys. Herra Gottlieb Lustig korjasi suurella uutteruudella silmälasejaan, vaikka ne kyllä hyvin pysyivät nenällä. "Minä tahtoisin teiltä -- teiltä jotakin -- pyytää", lausui hän vihdoin. "Pyytäkää sitten!" "Jos te voisitte kirjoittaa minulle jonkun rivin -- kodistanne -- vastaisuudessa -- niin olisin hyvin kiitollinen." "Vain sillä ehdolla, että te ette jätä kirjeitäni vastaamatta." "Kuinka voisin sitä!" Tuo huuto tuli aivan kuin säikähdyksissä Lustigin suusta. "Hyvä! Me rupeamme kirjevaihtoon." Opettajan silmälasit säteilivät iloisesti. "Kiitän! Osotteeni lähetän pian teille ja pyydän saada teidän." "Kuinka? Ettekö jää tänne?" "En. Minä lopetan palvelukseni tässä talossa. Minulle tarjottiin Riiassa syksyksi ylemmän koulun opettajan paikka ja minä suostuin siihen." "Mikä uutinen! Ja missä te aijotte viettää kesän? Varmaankin vanhempain tai sukulaisten luona?" "Vanhempia ei minulla enää ole. Tartossa asuu veljeni. Kun olen hänet tavannut, niin aijon hiukan käydä ulkomailla. Tahtoisin siellä nähdä muutamia kuuluisia kasvitarhoja." "Tulette ehkä sitten myös minun kotimaahani?" "Niin -- niin luulen." -- Ja hän punehtui jälleen. Mutta Juliette tarttui nyt hänen molempiin olkapäihinsä, katseli häntä nauraen suoraan silmiin, pudisti ja huudahti: "Ja tuota kaikkea ette voineet minulle ennemmin puhua! Te olette olleet soma virkaveli! Mutta minä annan teille anteeksi, jos pidätte sananne ja tulette käymään minun vanhempaini kotiin. Vanha isäni tulee varmaankin iloiseksi, sillä hän on suurin vuoristometsästäjä koko kantonissa ja kun hän kallioiden välissä ajaa otuksiaan, voitte te olla hänen seuralaisenaan ja etsiä itsellenne alppiruusuja ja muita harvinaisia kasveja. Lausun teille nyt jo vanhempaini, kolmen sisaren ja kahden veljen puolesta tervetuloa." "Ja te itse?" "Minä itse. Omista tunteistani puhun teille Genfissä. -- -- --" Ja Juliette nauroi hänelle itse myöskin punehtuen. Gottlieb Lustig nosti jälleen silmälasejaan, pisti sitten kädet povitaskuun ja veti sieltä koko paksun, pehmeäkantisen muistikirjan. "Te seurasitte vilkkaasti meidän sosialistisia olojamme", lausui hän. "Te satuitte myös olemaan täällä pienen kapinan aikana, joka kehittyi täkäläisistä oloista. Minä olen pitkin vuosia kirjoittanut tähän kirjaan kotimaan elämästä yksityisiä tapauksia, joita te ehkä matkalla taikka kotona ajanvietteeksi voisitte lukea, ettette niin pian kadottaisi henkistä yhteyttä meidän maan ja sen asukkaiden kanssa. Tahtoisitteko ottaa mukaanne tämän mitättömän muistikirjan?" Uteliaana ojensi Juliette kätensä kirjaa kohti ja avasi sen nimilehden. "Kolme vuotta haagituomarin talossa" -- oli siihen kauniilla, selvillä kirjaimilla kirjoitettu. "Te olette kirjoittanut muistonne tähän?" "Niin olen." "Mistä haagituomarin talosta te puhutte?" "Paroni Heideggin talosta." "Paroni Heidegg on ollut haagituomarina?" "Niin." "Ettekö anna painattaa tuota kirjaa?" "En. En ole kirjailija. Ainoastaan ajanvietoksi olen jonkun värikkäämmän tapauksen, joka elävämmin jäi mieleeni, piirtänyt muistiin!" "Ainoastaan ajan vietteeksi?" "Noh, ehkä voisi joku, joka osaa kirjoittaa ja puhua saada tästä aineksia. Minä en osaa kumpaakaan." "Mutta te osaatte tuntea -- sydämmessänne tuntea, herra Lustig!" huudahti Juliette, joka innostuneena oli selaillut kirjaa ja äkkiä lukenut muutamia kohtia. "Pelkään, että olen liian myöhään oppinut teitä tuntemaan, te ainainen vaikenija! Näen tässä monta ajatusta, jonka alle halulla kirjoittaisin oman nimeni. Kiitän teitä tästä huvittavasta lukemisesta!" Ja vilkkaasti puristaen tarttui hän hienolla kädellään Gottlieb Lustigin käteen. Heitä häirittiin. Ulkopuolelta koputettiin ovelle ja paroni Herbert Heidegg astui sisään. Nähdessään Lustigin nyykäytti hän ystävällisesti päätään ja kääntyi sitten lausumaan jäähyväisiä neiti Marchandille. Heidän hyvästinsä oli lyhyt ja kuiva. Paroni näytti väkisin kätkevän olentoonsa jotakin ja koettavan äänessään pidättää jotakin; se pakotti häntä harvasanaiseksi ja jäykäksi. Hänen katseensa vain puhui, mutta eihän sitä kieltä täällä ymmärretty! -- -- -- "Onko teillä vielä jotakin toivoa, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin. "On, herra paroni. Minä pyytäisin teiltä pian tietoa, kuinka suojattinne menestyvät." "Te ajattelette Maien ja Miinan sulhasia? Minä tahdon antaa teille tietoa heidän kohtalostaan." "Vielä kerran -- kiitän teitä! Erotessani teistä sain haluamani muiston." Neljännes tunti sen jälkeen vierivät pois vaunut, joissa neiti Marchand ajoi Tallinnaan, sieltä laivalla matkustaakseen Saksaan. Matkustaja näki usein tiellä sotamiehiä, joiden välissä kuletettiin masennettuja talonpoikia ja kylissä huomasi hän itkeviä naisia ja lapsia. Välttääkseen tuollaista surkeutta näkemästä, rupesi hän vaunuissa lukemaan Gottlieb Lustigin muistikirjaa. Mutta sekin oli huono lohdutus. Mieltä ei ilahduta se, mitä kolmen vuoden aikana on tapahtunut haagituomarin talossa. Juliette Marchand pani kirjan kiinni, nojasi päätään vaunun patjaa vastaan ja painoi silmät kiinni. Hän ei tahtonut surullisesta maasta mitään nähdä eikä kuulla. -- 29. MURHENÄYTELMÄN LOPPU. Mahtran tapauksia rupesi Tallinnassa tutkimaan eräs komitea, jonka kaikki jäsenet olivat moision isäntiä, nimittäin, paroni von der Pahlen, von Nottbeck ja kreivi Mantenffel, kirjurina toimi herra Lamp. Komitea kuulusteli vangit ja antoi pöytäkirjat sotaoikeudelle, jonka piti tehdä päätökset. Saksat, nimittäin, sanoivat Mahtran tapahtumia kapinaksi valtiota vastaan ja sentähden heidän mielestään ei asiaa käynyt antaminen tavallisen oikeuden tuomittavaksi, vaan jätettiin se sotaoikeudelle. Mutta edellä on kyllä jo selitetty, ettei kapina vähääkään tarkottanut hallitusta, vaan ainoastaan moision herroja. Kun tutkintokomitea oli lopettanut työnsä, lähetettiin pöytäkirjat sisäasiain ministerin tarkastettavaksi. Keisarin käskystä asetettiin sitten sotaoikeus, jonka jäsenet osaksi oli myös Viron moision isäntiä, se on, talonpoikain vihollisia. Sotaoikeudessa oli seuraavat jäsenet: esimiehenä oli Laatokan jalkaväen neljännen varapataljoonan komentaja, paroni von der Brinken, jäseninä kapteeni Malshew, taapikapteeni Markuschewski, alaluutnantti, paroni Pritwitz, haagituomari von Mohrenschild ja Harjun piirioikeuden jäsenet, von Brevern ja von Klugen. Paitse tutkintokomiteaa ja sotaoikeutta, oli kapinaa tutkimassa vielä hallituksen puolelta lähetetty edustaja, kenraalimajori Issakow. Hän tuli jo muutamia päiviä Mahtran sodan jälkeen Viron maalle, tutki keisarin käskystä kapinan syitä, tarkasti kuvernementin hallitusta ja matkusti kesäkuun lopulla takaisin Pietariin. Täällä hän yksityisesti hallitukselle arvosteli noita huolestuttavia tapauksia. Pääkaupungissa vallitsi siihen aikaan Viron moision herroja vastaan selvästi nähtävä mielipaha, joka alkoi itse keisarista. Siellä arvattiin ja tiedettiin, että kuvernementissa tapahtuneisiin rauhattomuuksiin, jotka Mahtrassa olivat paisuneet veriseksi kapinaksi, täytyi saksojen olla syypäitä, ja Viron aatelisto näki paljon vaivaa, ennenkun se sai asemansa parannetuksi ja luottamusta Pietarin hallituksen ja keisarin silmissä. Mitä keisarin lähettiläs, kenraali Issakow ilmoitti kapinan syistä, sen saamme tietää eräästä kirjeestä, jonka sisäasiain ministeri lähetti Viron kuvernöörille ja johon Issakowin arvostelu on liitetty.[19] "Raskaan orjuuden tähden odottivat talonpojat kiihkeästi helpotuksia tuottavia, pikaisia uudistuksia, mutta niitä eivät toivoneet isänniltä, vaan vasta ilmestyneestä talonpoikaislaista. Mutta tässä toivossa he pettyivät. Olkoon kuinka on, mutta talonpojat panivat enemmän huomiota velvollisuuksiin, joita uusi laki heille määräsi kuin oikeuksiin, joita siinä heille annettiin. Mutta nyt oli veron suuruus perustettu maan arvioimiseen, jonka seuraukset vielä olivat tietämättömät, asia, joka ei voinut mieliä rauhoittaa. Siihen lisäksi tuli vielä, että 127 pykälässä, jossa määrättiin työveron korkein suuruus, ei mainittu mitään niin sanotuista aputöistä. Kun mainitussa pykälässä muuten kaikki työt, erityisetkin olivat nimitetyt, luulivat talonpojat, että aputöitä ei enää lain mukaan saisi vaatia. Luultiin myös, että maan arvioimiseen määrätty kymmenen vuotinen aika oli alkanut 9 päivänä kesäkuuta v. 1846, arvelu, johon antoi aihetta lause, että mittaaminen kuvernementissa viimeisinä aikoina oli nopeasti edistynyt. Sen lisäksi oli virallisessa lehdessä ilmestynyt kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että uusi laki heti sen julaistua oli voimaan astuva, josta talonpojat tietysti tulivat siihen päätökseen, että se kokonaisuudessaan oli lainvoimainen. Sen lisäksi tuli vielä, että lain julkaisemista viivytettiin kaksi vuotta ja että paikalliset virkamiehet sen toimittivat hyvin huolimattomasti, ilman minkäänmoista yhtenäisyyttä, joka vain tuotti sekavuutta ja erehdyksiä." Näin olivat siis talonpojat joutuneet erehdysten uhreiksi, johon uuden lain puutteet ja paikallisten viranomaisten huolimattomuus antoivat aihetta. Siitä huolimatta annettiin he rikoksellisina, valtion vihollisina sotaoikeuden tuomittavaksi, joka heille määräsi kovimpia rangaistuksia, enimmästi kuoleman rangaistuksia, pitäen syytetyitä pelottavina kapinoitsijoina. Oikeudessa oli kaikkiaan kuusikymmentä viisi talonpoikaa Juurun ja Kosen pitäjästä. Heitä oli syytetty kapinoitsemisesta ja ryöstöstä. Mahtran moisiossa tapahtunut vahinko arvioitiin 800 ruplaksi. Tutkintokomitean työ kesti syksyyn, jolloin sotaoikeus alkoi ja piti ensimmäisen istuntonsa 29 päivänä lokakuuta ja tämän oikeuden toimet kestivät kuukauden ajan. Kunnan vanhin, Ants Tertsius, eräs kapinan päähenkilöitä kuvaa vankeus- ja kuulusteluaikaa Tallinnassa seuraavalla, mieltäkiinnittävällä tavalla. Ants Tertsius istuu Toompean linnan vankikopissa. Hänen koppinsa vieressä olevassa käytävässä sattuu olemaan eräs Jöhvi niminen kunnan vanhin. Kun Ants oli kuusi päivää istunut vankeudessa, ilmoittaa tämä, että kohta joku "viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" tulee vankeja kuulustamaan. Jöhvi osaa venäjän kieltä, ja Ants pyytää sitten, että tämä hänelle opettaisi, kuinka venäjän kielellä pitäisi sanoa: "Minä en ole syyllinen, toiset kotona ovat syyllisiä." Näin aikoo Ants vastata ylhäiselle päällikölle, kun hän tulee häntä kuulustelemaan. Toinen opettaakin: "Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat". Ettei hän unohtaisi sanoja, alkaa Tertsius niitä sormellaan akkunaruudulle kirjoittaa, mutta ennenkun hän sen saa valmiiksi, käy ovi ja kun hän kääntyy, näkee hän uuden päällikön toisten seurassa seisovan edessään. "Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat!" huutaa Ants heille vastaan, ennenkun he ehtivät suutaankaan avata. Uusi oikeustienä alkaa Antsin kanssa puhua venäjän kieltä, mutta tämä ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Herra katsoo hetken aikaa tutkien Antsia silmiin ja kääntyy sitten seuralaisensa puoleen, pyytäen että hän puhuttelisi vankia viron kielellä. Tämä alkaa kysyä Antsilta. "Osaatko venäjää?" "En osaa." "Entäs saksaa." "En osaa." "Osaatko lätin kieltä?" "En osaa." "Osaatko ranskan kieltä?" "En osaa. En ole ollut missään matkoilla, että olisin oppinut vieraita kieliä." Sitten kysyy uusi päällikkö vangilta, mitä tämä oli puhunut. "Tunnustaa itsensä kaikkeen syylliseksi", vastasi tämä. "Noh, sitä parempi, että hän itse tunnustaa olevansa syyllinen", lausuu korkea herra ja lähtee seuralaisineen vangin luota. Mutta Jöhvi, joka käytävään oli kuullut tutkinnon, selitti Antsille, kuinka väärin hänen sanansa oli venäjän kielelle käännetty. "Ole varma, että sinua huomenna jälleen kuulustellaan", lisäsi hän; "mutta silloin sano, ettet tunnusta itseäsi syylliseksi niinkuin tänään tulkittiin." Seuraavana päivänä on kolme pääsyyllistä, Ants Tertsius, Päärn Miku-Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander jälleen tutkittavana. Ants ja Aadu eivät osaa venäjän kieltä, mutta Peeter, sama Kaiun työläinen, joka sodan alkaessa oli upseerein tulkkina, puhuu venäjää ja kertoo Pietarin päällikölle kaikki, kuinka ja minkätähden sota oli alkanut. "Viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" kysyy Peeteriltä, oliko Ants Tertsius todellakin käynyt Liivinmaalla sotaa varten pyssyjä tilaamassa niinkuin häntä syytettiin. Peeter vastasi, ettei asia niin ollut; Ants oli vain käynyt venäjän papilta salaa kysymässä, oliko moision isännillä keisarilta lupa panna talonpoikia vannomaan vanhan asetuksen noudattamista, vai tekivätkö sitä omalla luvallaan. Samassa kuulee myös korkea herra, kuinka se paikkakunnan mahtimies, jonka kanssa hän eilen vankeudessa oli käynyt Antsia katsomassa, tämän sanat väärin oli tulkinnut. Siitä suuttui päällikkö niin kovin, että hän sylkien lähti menemään. Mutta Viron maan mahtimies tulee seuraavana aamuna tuimana Peeterin luo ja sanoo: "Sinun kielesi olisi leikattava irti suustasi." Antsin luo ilmaantuen hän huutaa: "Kuudella sadalla miehellä ei ole niin tarkat sanat kuin sinulla. Tuossa sinun nupissasi on yhdeksän miehen mieli." Sitten tarttuu hän Antsin päästä kiinni, pudistaa sitä ja lähtee menemään. Antsin rikosta tutkitaan suurella ahkeruudella. Seitsemän viikkoa perättäin käy hän joka päivä kuulustelijoiden tutkittavana. Mitä häneltä kysyttiin ja mitä hän oli vastannut, sitä ei hän kaikkea ole voinut mielessään pitää, mutta hän on kovasti koettanut itseään puolustaa jokaista väärää syytöstä vastaan. "Kerran lausui eräs oikeusherra hänelle: "'Jos sinä yhdeksään kymmeneen seitsemään pykälään nähden olisitkin oikeassa -- kolmea pykälää vastaan olet sittenkin rikkonut'." "Mitä kolmea pykälää vastaan?" kysyi Ants. "Ensiksikin et lähtenyt Habajalle haakenrihterin luo, kun kerran sinua käskettiin." "Kun me olisimme toisen Jumalan luomat ja saksat toisen, silloin ehkä kyllä; mutta nyt meillä on yksi Jumala, joka kieltää itsensä tappamisen -- kuinka minä sitten ilman syyttä teidän käskystänne olisin tuleen mennyt?" kysyy Tertsius pelkäämättä. "Mutta minkälainen on toinen pykälä?" "Toinen pykälä on se, että sinä, niinkuin itse sanoit, kutsuit kaikki pitäjän kunnan vanhimmat kirkkokapakkaan ja tarjosit heille tuopin viinaa. Mikä asiamies sinä oikeastaan olet, että kansaa koolle yllytät?" "Minä kutsuin kansaa koolle sentähden, että asiamme oli hyvin vakava; eihän sitä voinut korjata kylän naisten joukossa", vastaa Ants, joka ei tässäkään kohdassa huomaa syyllisyyttään. "Ja nyt vielä kolmas pykälä?" "Sinun kolmas syysi on se, että läksit ilman luvatta ja passitta Käruun, ettet kääntynyt takaisin, kun pappilan kuski sinua ajoi takaa ja etsi sinua Kokalla." "Enhän minä pahuudella enkä huonoissa aikeissa sinne mennyt, läksin toisille ja itselleni saamaan selitystä uuteen lakiin", vastaa Ants. "Pappilan kuskaria en nähnyt, makasin Kokan perheen aitan parvella." Todistajien joukossa on myös Venäjän pappi Kärusta, jonka puheilla Ants Tertsius kävi. Hänen pyynnöstään oli varmaankin Antsille ja monelle muulle syytteenalaiselle vihdoin suotu se helpotus, että he vankeusajaksi vapautettiin raudoista. Heidät oli pantu rautoihin vasta, kun heidät jonkun kuukauden perästä oli viety Mahtraan saamaan oikeudessa määrätty raipparangaistuksensa. Koko viisikymmentä henkeä tuomittiin sotaoikeudessa kuolemanrangaistukseen; kaksi miestä piti saada kujajuoksussa 1500 lyöntiä ja sitten lähteä Siperiaan ja kolmelle määrättiin vain pieksemistä kujajuoksussa. Tulen ja ryöstön kautta tehdyn vahingon korvaukseksi oli syyllisten omaisuus myötävä pakkohuutokaupalla. Sotaoikeuden päätös, jonka kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow esitti korkeimman oikeuden vahvistettavaksi, muutettiin keisarin käskystä helpommaksi; kuoleman rangaistuksesta vapautettiin kaikki syylliset ja suurin lyöntien luku kujajuoksussa määrättiin tuhanneksi. Mahtran murhenäytelmän viimeinen, sydäntä särkevä tapaus oli helmikuun 10 päivänä 1859. Mahtran kylään oli jo aikaisin ilmaantunut suurempi sotajoukko. Talot saivat käskyn lähettää moisioon työläisen tai palvelustytön, joiden piti tuoda mukanaan vankkurein eturattaita, ruumensäkkejä, sekä lapioita ja luutia. Vankkurein rattailla piti heikkoja rangaistavia vedettämän kujajuoksussa, ruumensäkkien päällä aijottiin piestä niitä syyllisiä, joiden tuli saada vain vitsoja. Lapioita ja luutia taas tarvittiin lumen luomista varten rangaistuspaikalta. Tuo paikka oli riihen ja moision välillä, lakealla kentällä. Pojat ja tytöt loivat vahvan lumen syrjälle, lakasivat paikan luudilla ja aikaiseen alkoi sinne lähikunnista kokoontua kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia katsomaan, kuinka oikeuden verinen tuomio pantiin täytäntöön. Kuudellakymmenellä kyytihevosella tuotiin vangit raudoissa Tallinnasta Mahtraan. Heitä saattoi joukko jalkaväkeä ja kolmekymmentä kasakkaa ja niinkuin sanottu, oli Mahtrassa jo ennestään sotaväkeä. Pelättiin varmaan, että kotona oleva kansa yrittäisi väkivallalla vapauttaa vankeja. Kaupungista tuotiin myös niinipusseissa kujajuoksussa tarvittavat kepit ja vitsat. Pitkässä jonossa lähestyi Mahtran moisiota vankien surullinen joukko, käyden jalkaväen ja kasakkain välissä. Heidän harmaat, kuihtuneet kasvonsa, silmät tuijottaen synkkinä ja välinpitämättöminä, todistivat pitkästä vankeudesta ja kaikista ruumiin ja sielun tuskista, joita yhdeksättä kuukautta olivat kärsineet. Moni heistä oli nyt viimeisen kerran näkevä oman kotipaikkansa, verisenä, ehkä myös mielipuolena taikka kuolleena erotakseen sieltä ikipäiviksi. Hevoset hirnuivat, raudat helisivät, sotamiesten astunta pani maan kumisemaan. Pian oli Mahtran moision luminen kenttä mustanaan kansaa. Monet juoksivat vankeja vastaan tielle ja rupesivat heidät nähdessään kovasti itkemään. Naiset etsivät silmillään vankkureilta miehiään, lapset isiä, sukulaiset sukulaisia. Ahdistuksesta huutaen ja nyyhkyttäen tervehdittiin tuttuja, vankikopin ummehtuneessa ilmassa kellastuneita, huonosta ruuasta, kaikellaisesta vaivasta ja murheesta kuihtuneita kasvoja. Vankien lähelle ei laskettu ketään; jalkaväki pyssyineen ja kasakat hevosten selässä, jotka ympäröivät vankeja, pitivät kaikki loitommalla. Rangaistuspaikan ympärillä seisoi ennen tullut sotaväki vahdissa. Kepit ja vitsat oli säkeistä otettu pois ja pantu pinoon. Niiden vieressä oli vankkurein rattaat, joihin aijottiin sitoa pieksettäviä, jotka kujajuoksussa uupuivat. Lumella maassa olivat ruumenpussit, joiden päälle vitsarangaistuksen saajat piti pantaman. Kaksi lääkäriä, joiden oli tainnutettava tainnuksiin menneitä rangaistavia ja paikkakunnan pappi, joka oli nuhteleva heitä heidän rikoksestaan ja valmistava heitä kuoleman varalta, olivat myös jo saapuneet paikalle. Vankien jono seisahtui. Miehet helisevissä raudoissa astuivat reestä ja asetettiin riviin sotamiesten väliin. Kokoontunutta, pelon ja ahdistuksen vallassa olevaa rahvasta oli mustana pilvenä vankien ja sotamiesten ympärillä. Ensin luettiin rangaistaville oikeuden päätös ja rangaistuksen suuruus. Kuullessaan kauheat rangaistukset, puistatti hirmuvärinä kansanjoukkoa. Kaksi miestä, Päärn Miku Aadu ja Peeter Olander oli saava tuhat lyöntiä kujajuoksussa, heiltä otettiin kaikki oikeudet, kahdeksikymmeneksi vuodeksi piti heidän mennä kovimpaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan asumaan. Kuudelle miehelle oli määrätty kuusisataa lyöntiä kujajuoksussa; heidänkin piti menettää kaikki oikeudet, viideksi, kuudeksi vuodeksi kovaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan; neljälle Mahtran miehelle määrättiin neljäsataa lyöntiä kujajuoksussa ja elinkaudeksi Siperian etäisimpään seutuun, mutta ei pakkotyöhön. Kunnan vanhimmalle, Ants Tertsiukselle kujajuoksulyöntejä kaikkein vähimmin, ainoastaan sata; hän oli Siperian lähemmissä seuduissa saava elinkautisen asuinpaikan. Vihdoin seurasi niiden syyllisten pitkä rivi, joiden tuli saada vitsoja ja muita rangaistuksia. Kymmenen miehen rangaistuksena oli: sata vitsanlyöntiä, kaikkein oikeuksien kadottaminen, kuusi vuotta vankiruotuun ja Siperiaan elinajaksi. Viisi miestä sai vain kahdeksankymmentä vitsanlyöntiä, neljä vuotta vankeustyötä ja menetti kaikki kansalaisoikeudet. Seitsemänkymmentä vitsanlyöntiä ja kaksi vuotta vankeustyötä oli kuudella miehellä, ainoastaan seitsemänkymmentä lyöntiä oli kahdella ja vain viisikymmentä lyöntiä viidellä. Kolme Mahtran miestä jätettiin, paitse tutkinto-aikaa, vielä kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen; kolme laskettiin vapaaksi, mutta määrättiin oikeuden valvonnan alaiseksi. Yksitoista miestä sai kärsiä vaan tutkinnon ajan kestäneen vankeuden ja seitsemän miestä oli täysin syyttömäksi julistettu. Ruumiinrangaistuksesta vapautettiin myös monta miestä, kun olivat sodassa pahasti haavotetut ja pelättiin, etteivät kestäisi ruumiinrangaistusta. Heitä piti rangaista vasta sitten, kun olivat parantuneet haavoistaan. Kun tuomio oli luettu, pantiin rangaistavien rintaan liput, joihin oli kirjoitettu lyöntien luku. Nyt alkoi kirkkoherra Bergin hengellinen toimi. Kauvas yli aavan, lumisen kentän, jonka heleän valkean pinnan päivä pani välkkymään, kaikui surullinen hautauslaulu monesta nyyhkyttävästä suusta, siihen yhtyi synkkä itkun ääni ja muutamien ahdistetusta sydämmestä nouseva tuskan huuto. Tuo oli hautaustoimitus elossa oleville; he seisoivat vielä kokonaan omilla jaloillaan, hengittivät, tunsivat, näkivät ja kuulivat. Mutta monen heistä täytyi ajatella, että heidän oli erottava eläväin joukosta; pelottavana kuvattiin heille kuolemaa, heidät laskettiin kuin elävänä hautaan ja annettiin heidän katsella omia hautajaisiaan. -- -- -- Laulua seurasi papin hautajaispuhe. Kirkkoherra Berg selitti pitkässä, voimakkaassa saarnassa, kuinka kurjaa, kiittämätöntä mieltä talonpojat olivat Mahtrassa tapahtuneiden rikosten kautta osottaneet hallitsijoilleen, jotka heistä aina olivat pitäneet isällistä huolta. Sillä, kuka oli heille suonut kaikki ne helpotukset, joita ajan pitkään oli tullut talonpoikain osaksi ja edelleenkin oli tuleva? Kenenkä pyynnöstä olivat kaikki entiset ja nykyiset, talonpojan elämää helpottavat lait säädetyt ja annetut? Eikö kaikessa siinä ollut moision isäntien huolenpito ja rakkaus vaikuttamassa? Yhä uudestaan olivat moision isännät muistuttaneet hallitusta, että he tahtoivat luvata ja antaa talonpojilleen helpotuksia. "Me tahdomme heille vapaasta, kristillisestä, isällisestä mielestä säätää uusia lakeja ja laajempia oikeuksia; siihen pyydämme vain hallituksen lupaa ja keisarin vahvistusta." Keisari ja hallitus olivat sen aina luvanneet tietäen, että he vain talonpojille hyvää soivat. Mutta talonpojat rikollisessa pimityksessään eivät tahtoneet luottaa isäntiinsä, he maksoivat tottelemattomuudellaan heidän hyvät tekonsa. Niin, olipa heidän kiittämättömyytensä, heidän hengellinen pimeytensä viime kesänä niin suuri, etteivät olleet karttaneet ryöstöä, polttamista ja tappamistakaan! Siten olivat myöneet henkensä paholaiselle ja syösseet itsensä helvettiin, mutta tuottaneet ruumiilleen kovan, verisen rangaistuksen. Joka on isäntiään vastaan, se on Jumalaa vastaan, mutta Jumala ei anna itseään pilkata -- hän rankaisee! Se rangaistus oli nyt käsillä. Mutta Jumala on armollinen. Se, joka tekojaan vielä ennen rankaisemista, moni ehkä viimeisellä hetkellään vilpittömästä sydämestään katuu, hänelle antaa Jumala anteeksi, sen sielun Jumala armostaan vapauttaa vielä helvetin tulestakin. Mutta moision isännätkin, talonpoikain haltijat ovat armollisia. Enemmän kuin viisikymmentä syyllistä teidän joukossanne ei eläisi enää, jos eivät moision isännät olisi rukoilleet, ettei heitä pyssyillä surmattaisi, niinkuin kruunun sota-oikeus tuomitsi. Siitä näette, että isäntännekin tahtovat armahtaa pahantekijöitä, sillä he rakastavat talonpoikiaan. Onko teillä syytä vastaanpanemisen ja uppiniskaisuuden kautta murehduttaa ja pahastuttaa sellaisia isäntiä? Eikö teidän pitäisi tuntea, kuka teille suo hyvää ja yhtenään tekee hyvää? Voisitteko vielä edelleen kantaa epäluuloa ja vastahakoisuutta heitä vastaan? Rahvas ja rangaistavat kuuntelivat puhetta kolkon, synkän äänettöminä. Niiden joukkoon tuli vasta sitten eloa, kun pastori kääntyi suoraan vankien puoleen ja huomautti heille rangaistuksen kovuutta. Naiset koettivat itkien päästä lähemmä rangaistavia; vangit katselivat toistensa kalpeita kasvoja ja heidän silmänsä etsivät kansanjoukosta omaisia. Monen kellastuneelle poskelle vierivät kyyneleet, toiset piiloutuivat toverien selän taakse. Hautaustoimituksen jälkeen saivat vangit puhua jonkun sanan omaistensa kanssa. Mutta moni ei voinut mitään sanoa. Äänettöminä, kyynelsilmin vain katselivat toisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni. Sitten alkoi rangaistuksen verinen näytelmä. Upseerien käskyt kaikuivat. Sotamiehet menivät keppi- ja vitsakasoille ja asettuivat sitten kahteen pitkään riviin muodostaen väliinsä kujan. Toiset astuivat vitsoineen ruumensäkkien ympärille. Kaksi pääsyyllistä, Päärnun Miku Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander Kaiusta kutsuttiin eteen. Molempain miesten käskettiin heittää kaikki muut vaatteet pois, paitse housuja. Oli lähes kymmenen asteen pakkanen. Pian olivat rangaistavat alasti viiltävässä pakkasessa. Heidän ihonsa meni siniseksi, heidän jäsenensä värisivät ja sittenkään he eivät tunteneet kylmää. Kummankin rangaistavan piti nyt tarttua kiinni erään sotamiehen pyssyn piikkiin, joka oli ojennettu hänen rintansa eteen ja sotamies itse piti perästä kiinni. Sotamies astui kujaan ja käveli siellä hitaasti eteenpäin -- piestävä astui hänen perässään. Siinä satoi molemmilta puolilta hänen selkäänsä kepinlyöntejä. Toinen syyllinen alkoi kujan toisesta päästä, toinen toisesta, niin että he kujan keskikohdalla tulivat vastakkain, siitä kääntyivät jälleen alkupäähän ja tulivat uudestaan takaisin -- väliä he kävelivät, kunnes olivat saaneet tuhat lyöntiä. Kumpaisessakin rivissä oli sata miestä ja rangaistava sai kerran käytyään kujan päästä toiseen sata lyöntiä. Jo ensimmäiset parikymmentä lyöntiä panivat selän sinertämään, seuraavat mustumaan, sitten alkoi tumma, punainen veri juosta heleän valkealle lumelle, jossa se pian hyytyi. Ahnaasti imi lumi sen ensin sisäänsä, mutta kun tie kovaksi tallattiin, syntyi siellä täällä punaisia, höyryäviä lammikoita. Talonpojan karaistu, raskaaseen työhön ja kovaan vuoteeseen tottunut ruumis kestää kauvan kepinlyöntejäkin. Aadulla ja Peetrillä saattoi jo olla kolme-, neljäsataa lyöntiä selässä, vaan yhä astuivat he vielä pyssyn piikkien takana omilla jaloillaan kujan läpi. Jopa oli pari kertaa vaihdettu sotamiehiä, lyöjien sijaan otettu toisia, joiden kädet olivat levähtäneet; jopa rupesivat lääkärit lähemmä siirtymään, jääkylmällä vedellä tai elvyttävällä rohdolla auttaakseen jälleen jaloilleen miehiä, jos pyörtyisivät. Mutta yhä nähtiin Aadun ja Peetrin vielä liikkuvan, yhä vielä läiskyivät kepit veriselle, rikkonaiselle iholle. Heidän tuhanharmaat kasvonsa kävivät aikaa myöten tummemmiksi, melkeinpä mustiksi, heidän sinisillä huulillaan oli punaisen keltaista vaahtoa, heidän silmänsä olivat syvillä kuopilla ja katseessa ei ollut elon merkkiäkään. Ja sittenkin he elivät vielä! Vihdoin seitsemännellä kerralla vajosi Aadu polvilleen veriselle tantereelle. Hänen rinnastaan kuului matala korina. Hänen päänsä rupesi vaipumaan alas. Lääkärin käskystä valettiin hänen päätään jäisellä vedellä. Kaksi sotamiestä nosti hänet pystyyn. Hän toipui ja astui taas eteenpäin. Lihakappaleet riippuivat hänen selässään hän oli yleensä verinen kuin tapettu eläin. Peeterkin oli jo langennut polvilleen, hänkin oli pelkkänä verisenä lihapatsaana. Mutta häntä tainnutettiin samoin kuin Aadua, ja hänkin astui vielä kooten viimeiset voimansa. Mutta joka kerralla raukesi heidän voimansa armottomista lyönneistä ja kauheasta verenvuodosta. He pyörtyivät ja kaatuivat kasvoilleen maahan. Uusi lääkitseminen jäisellä vedellä. Heidän annettiin myös hengittää pullosta väkevää rohtoa. Mutta kun lääkärit näkivät, etteivät he enää voineet kävellä, tuotiin vankkurein pyörät paikalle, heidät sidottiin akseleihin kiinni ja niin vedettiin noita puolikuolleita, heikosti väriseviä, verisiä lihapatsaita hitaasti pitkin kujaa tulisten, musertavain iskujen selkään sattuessa. -- -- -- Sillä välin oli syyllisiä silppusäkkienkin päällä ruvettu vitsoilla rankaisemaan. Talonpoika oli siihen aikaan tottunut vitsoihin, että sata lyöntiä voitiin pitää helpompina rangaistuksina, jonka jokainen luuli jaksavansa kestää. Ja sittenkin tapahtui täällä se ihme, että pari miestä meni tainnuksiin silppupussien päällä. Varmaankin olivat lyönnit armottoman kovat. Aivan hengettömäksi meni Mahtran perheenmies, Jaagun Hindrek, jonka piti saada kahdeksankymmentä lyöntiä, mutta pyörtyi jo seitsemästäkymmenestä. Hänen tilansa oli niin pelottava, ettei häntä sen enempää piesty. Vaan noita kymmentä lyöntiä ei hänelle lahjoitettu. Hän sai perästäpäin Tallinnassa täyden määrän. Aadu ja Peetri taas kestivät tuhat lyöntiä kujajuoksussa, jota ei kukaan olisi voinut uskoa. He jäivät elämään. Kyllä oli heissä kytevä elonkipinä heikko ja voimaton; kyllä eivät voineet vankkurein akseleilta enää nousta ylös; kyllä ei ollut heidän ruumiistaan jälellä muuta kuin repaleinen, verinen lihapatsas, jota nähdessään heikkoluontoinen ihminen olisi voinut pyörtyä tai kauhusta juosta pakoon. Mutta he elivät, heidän sydämmensä tykyttivät ja Peeter avasi silmänsäkin, kun tohtori häntä apuneuvoillaan toinnutti. Molemmat onnettomat pantiin reen päälle pitkälleen ja peitettiin niinkuin kuolleet valkeilla limoilla. Oli mahdoton panna vaatteita heidän rikkirevityille vartaloilleen. Sitten otettiin uudet rangaistavat piestäviksi. Heidän rintaansa kiinnitetyt liput osottivat, että heidän piti saada kuusisataa lyöntiä. Ja niin järjestään annettiin kaikille. Viimeisinä oli Sepän perheenmies Ants Tertsius. Rangaistavista olivat toiset vahvemmat, toiset heikommat. Kun toiset hirmuisten lyöntien alla ainoastaan ähkivät ja vihdoin heikosti korisivat, eivät toiset voineet pidättää kovaa, hurjaa huutamista. Heidän hätähuutonsa koski luihin ja ytimiin ja pysähdytti veren suonissa. Se kaikui kauvas yli valkean kentän ja joka sen kuuli, pisti kalveten sormet korviinsa. Eräs mies koetti pikemmin paeta selkään satavia lyöntejä, mutta juoksi rintoineen sotamiehen piikin kärkeen, joka pidettiin häntä vastassa. Kuolema edessä, lyönnit takana -- apua ei missään! -- -- -- Joku meni tiedottomaksi ja lankesi kasvoilleen veriseen lumiräntään. Ämpäri jääkylmää vettä päähän -- se ajoi miehen jälleen jaloilleen. Jos ei hän voinut nousta ylös, niin asetettiin vankkurein rattaille. Hitaasti veti kaksi sotamiestä rattaita, joiden akselien päällä piestäväin ruumiit jälleen saivat molemmilta puolilta yhä uusia lyöntejä, kun määrä oli täysi, heitettiin lakanat heidän ympärilleen ja pantiin kasvoilleen rekeen. Äänettömänä, kokoon puristetuin huulin, pää pystyssä, astui kunnan vanhin, Ants Tertsius sotamiesten välillä. Saihan hän vain sata lyöntiä! Mitä oli sata lyöntiä tuhatta ja kuuttasataa vastaan! Antsinkin iho tuli veriseksi, hänenkin selästään lohkesi liha, mutta mies seisoi varmasti pystyssä ainoastaan lopulla hän meni hiukan pyörryksiin ja hänen kasvonsa oli kuolonkarvainen. Kauheaa toimitusta katsellen seisoi kansanjoukko ympärillä liikkumattomana kuin muuri. Se oli ikäänkuin jäykistynyt hirmusta ja hämmästyksestä. Ei ollut enää voimia itkemiseenkään. Alussa vuodatetut kyyneleet olivat jäätyneet poskille. Ajettunein silmin, joissa sanomaton ahdistettu mielentila kuvastui, katseltiin kolkkoa, alituisesti vaihtelevaa, mutta sittenkin yhtä surullista näytelmää. Sitähän katseltiin ensimmäisen kerran elämässä. Verta joka paikassa! Kylläpä se päivänpaisteessa ja lumen hohteessa punotti ja höyrysi! Silmät eivät lopulta nähneet enää muuta kuin punaisia varjoja, punaista huntua, joka levisi yli koko seudun. Rinnoissa oli kaikki sammunut, jäykistynyt. Ikäänkuin kovassa, henkeä ahdistavassa kuolontuskassa kuului siellä, täällä joku heikko, pidätetty rukous. Ja moision pihasta, poltettujen huoneiden mustuneilta raunioilta nousi suuri musta lintuparvi kovasti rääkyen lentoon. Muuten oli kaikki hiljaista ja elotonta kuin haudassa. Ja punainen höyryävä veri virtasi edelleen, virtasi vielä kauvan, sillä sitä oli kyllin. -- -- -- Naisten täytyi kirkkoherran käskystä poistua rangaistuspaikalta. Pastori vei heidät moision luo, jossa hän heidän kanssaan rukoili ja lauloi. Vaimot, tytöt ja alaikäiset saivat vasta rangaistuksen jälkeen mennä sinne takaisin. Joukko rekiä oli lakanoilla peitetty, joiden alla ihmiset verissään lepäsivät. Näytti kuin olisi siinä teurastettuja elukoita alettu viemään myötäväksi. Monet heikosti ähkivät ja korisivat, toiset olivat äänettöminä ja liikkumattomina. Onnettomain vaimot, tyttäret ja muut sukulaiset tungeskelivat rekien ympärille. Jokainen etsi omaa "kuolluttaan". Heitä ei laskettu kovin lähelle. Vielä kerran silmäiltiin onnettoman kuolonkalpeita kasvoja, vielä pääsi huuto nyyhkyttävästä rinnasta, -- sitten ajoivat sotamiehet rahvaan pois rekien ympäriltä; pitkässä jonossa lähtivät ne jalkaväen ja kasakkain saattamina Atlan moisioon päin, jonne piestyjä vietiin suojaan, ja jossa heitä toinnutettiin kaupunkiin vietäviksi. Pian oli Mahtran tanner ihmisistä tyhjä. Kalpeana katseli talvinen päivä suurta, rapaista verikenttää, joka ryvetti puhtaan, välkkyvän lumenpinnan. Etäämpänä, alastomien puiden välissä seisoivat kolkkoina palaneiden huoneiden rauniot. Mutta Juurun puolisesta, tummasta metsästä ja suolta tuli uutta elämää veriselle tantereelle. Parvi rääkkyviä variksia laskeutui verenhimoisina kentälle. Sitten tuli sysimustia kaarneita ja ahneita korppeja. Ne joivat ja iloitsivat. Variksilla, kaarneilla ja korpeilla -- niillä oli tänään pidot. -- -- Mahtran murhenäytelmä oli päättynyt. Rangaistut syylliset vietiin Tallinnaan takaisin, josta toiset lähetettiin vankijonossa Siperiaan, toiset pantiin vankiruotuun sekä kolmannet jätettiin vielä määrätyksi ajaksi vankeuteen. Siperiaan vietävistä kulkivat toiset, jalan, mutta niitä, jotka vielä sairastivat sotahaavoistaan, vietiin kyytihevosilla. Siperiaan lähetettyjen vaimot ja lapset saivat luvan seurata elättäjiänsä autioon maahan. Sitä lupaa käyttivät monet hyväkseen. Kuka saattaa kuvata kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, jota nuo ihmiset saivat kärsiä äärettömän pitkällä matkalla ja peräti vieraalla, kolkolla maalla! Moni sairastui tiellä ja poti vankiloiden sairashuoneissa, moni heitti siellä henkensä; toiset elivät jonkun aikaa surullista vanki- ja maanpakolaiselämää, kunnes kuolema heidätkin korjasi. Mutta joku, kestävämmän terveytensä, väsymättömän työn ja ahkeruuden avulla, pääsi Siperiassakin vaurastumaan ja eli vakituisessa asuntopaikassaan vanhaksi. Niinpä Ants Tertsius, tuo Mahtran arvokkain ja järkevin talonpoika, kuoli kahdeksankymmenen vuotiaana 1900 luvulla Omin siirtokunnassa varakkaana miehenä. Hänkin oli lähtenyt koko perheineen, vaimon ja neljän alaikäisen lapsen kanssa kaukaiseen maahan, jossa hän mainitussa paikassa rupesi maanviljelijäksi ja kohosi talon ja myllyn omistajaksi. 30. TÄYDENNYSLAKI. Ennenkun Mahtran kapinassa surmansa saaneita talonpoikia ruvettiin hautaamaan, kysyi Viron kirkollishallinnon esimies, kuvernööri herra von Grünewaldilta, kuinka näitä kuolleita piti haudata, niinkuin tavallisia kuolleitako, vai kuin itsensä murhaajia. Kuvernööri oli käskenyt heitä haudata kirkollisten menojen mukaan, mutta ilman kellonsoittoa. Ilman viimeistä, inhimillistä kunnianosotusta tahdottiin siis jättää heidät, joista heidän oma pastorinsa oli oikeudessa tunnustanut, että he olivat olleet kunniallisia, siveellisesti nuhteettomia ihmisiä. Hallituksessa ajateltiin Mahtran ja toisista Virossa kesällä 1858 tapahtuneista rauhattomuuksista aivan toisin. Täällä arvattiin, ettei Viron hiljainen, ahkera talonpoika aivan perusteettomasti, äkkiä, pelkästä ilkivaltaisuudesta ryhtyisi lainvastaisiin rikoksiin, hän, joka aina oli kunnioittanut lakia. Pian selvisivätkin asiat. Tahtoen taikka tahtomatta piti Viron aateliston tunnustaa itsensä osaksi syylliseksi. Olihan uusi lakikirja syntynyt aateliston mietinnön perustuksella ja sen avulla ja nuo ehdotukset olivat osaksi väärät ja vaillinaiset. Tämän täytyi ritariston esimiehen, kreivi Keyserlingin itse keisarille tunnustaa, kun hän rauhattomuuksien jälkeen, 12 p. heinäkuuta 1858 kävi Pietarissa Aleksanteri toiselle antamassa lausuntonsa asiasta. Ja nuo viat ja puutteet olivat kovin suuret. Keisarin täytyi antaa aatelistolle käsky, että se viipymättä ryhtyisi täydentämään ja parantamaan lakia, joka tapahtuikin. Talonpoikain rauhattomuudet, varsinkin Mahtran veriset tapaukset, eivät siis olleet aivan hyödyttömiä. Jo 2 päivänä syyskuuta, samana vuonna kutsuttiin väliaikaiset maapäivät kokoon, jossa uuden talonpoikaislain puutteet ja epäselvyydet otettiin parannettaviksi, niin paljon kuin aateliston tunnettu taloudellinen asema talonpoikiin nähden sitä salli. Aatelisto teki täydennyksiä uuteen lakiin ja esitti ne hallitukselle. Erinomaisia helpotuksia talonpojille ei noissa täydennyksissä ollut; paljon enemmän parannettiin ja tarkistettiin sisällön ja muodon puolesta monta tärkeää pykälää ja poistettiin sellaiset, joita oli mahdoton täyttää. Aateliston valmistama "täydennys ehdotus" lähetettiin tarkastettavaksi ensin pääkaupungissa olevalle toimikunnalle, sieltä sitten Itämeren komitealle ja vihdoin se vahvistettiin 23 p. tammikuuta 1859 kolmeksi vuodeksi väliaikaiseksi laiksi. Sen jälkeen pidennettiin tämä aika kuudeksi vuodeksi, mutta tuo laki on tähän päivään asti pysynyt voimassa, ainoastaan pieniä muutoksia on siihen tehty. Tärkeä kohta on lain täydennyksessä se, että talon maiden vaihtaminen moision maihin tehtiin paljon vaikeammaksi, että molempain maakappaleita saattoi yksinkertaisemmalla ja pikaisemmalla tavalla, ilman mittaamista toisistaan erottaa ja ettei maan ja talonpoikain työn arvo enää olisi määrättävä viljan mitan vaan sen painon mukaan. Täydennyskin sisältö on lyhyesti seuraava: Jokainen moision isäntä on velvollinen kunnan vanhimman ja hänen apumiestensä kanssa selvästi merkitsemään rajat moision maiden ja talon maiden välillä; tämä työ on oleva valmiina 1 p. lokakuuta 1859.[20] Kunnan vanhimpain ja heidän apumiestensä pitää antaa todistus paikkakunnan pitäjän oikeudessa, että rajamerkeillä varustettuja talon maita on niin paljon, kuin talonpojille 9 p. heinäkuuta 1846 niitä oli. Niin oli kumottu uuden talonpoikaislain määräys, jonka mukaan moision ja talon maita kymmenen vuoden kuluessa piti mitata ja uudestaan arvioida, ennenkun työorjuuden helpotuksiin oli ryhdyttävä. Sillä tuo työ ei olisi kymmenessäkään vuodessa tullut suoritetuksi, eipä vielä kahdenkolmenkymmenenkään vuoden aikana, joka nähdään siitäkin, että puolentoista vuoden perästä, kesällä 1859 olivat 555 moisiosta vasta kahdeksassa maat mitatut ja arvioidut! Siitä saattaa arvata, kuinka kauvan talonpojat olisivat saaneet "vannoa" vanhan asetuksen noudattamista. Edelleen on täydennyslaissa sanottu: Jokaisen moision omistajan tulee antaa kihlakunnan oikeudessa selitys, tahtooko hän työorjuuden täydelliseksi lopettamiseksi ottaa talonmaiden kuudennen osan omaan haltuunsa ja omaksi tarpeekseen. Jos hän tätä haluaa, niin tulee hänen heti ilmoittaa ne vuokramaat, jotka jäävät hänen vapaasti käytettäväkseen. Vuokra näistä maista ei saa nousta yli kuudennen osan koko moision talonmaiden vuokramaksuista. -- Jos moision isäntä tahtoo vaihtaa moision maat talon maihin, niin tulee erään arviolautakunnan moision isäntien lainauskassan sääntöjen mukaan määrätä vaihdettavien maiden arvo. Moision isäntien ja talonpoikain välisten kontrahtienkin tekeminen säädettiin uudelle perusteelle: Jokaisen moision isännän tulee pitää niinsanottua "verokirjaa", johon hän kirjoittaa kaikkein vuokratalojensa vuokravelvollisuudet ja jonka hänen tulee antaa pitäjän oikeuden vahvistettavaksi. Verokirjaan on merkittävä: ensiksi kaikki _yleiset_ vuokramaksut, jotka kaikille taloille ovat samat, ja toiseksi kaikki _erikoismaksut_, joita yksityisten talojen tulee suorittaa. Viimeksimainitut ehdot ovat perustuksena kaikille vuokrakontrahdeille ja niiden pitää verokirjoissa joka talon kohdalla olla aivan tarkimman mukaan määrätyt. Verokirjaan olkoon vielä merkittynä kaikki taloille määrätyt käyttöoikeudet ja samoin myös jokaiset tavalliset, talon entiset työpäivät. Kaiken maan vuokra on määrätty rukiin arvon mukaan, jonka ohella sen paino otetaan mittapuuksi. Jos vuokrakontrahti perustuu työorjuuteen, niin pitää tavalliset viikkotyöpäivät merkitä erilleen aputyöpäivistä; joka viikolle olkoon päivien luku määrätty ja kesä- ja talvipäivät merkittäköön erikseen. Aputöiden määrä olkoon selvästi merkitty, kuinka monta päivää joka vuokraajalta vaaditaan, minkälaisissa töissä ja minä vuodenaikana. Aputöiksi nimitetään ainoastaan niitä töitä, joita tehdään määräaikoina ja jotka nimenomaan ovat mainitut. -- Talon vuokraaja saa moision isännältä hänen allekirjoittamansa kontrahdin, jossa kaikki ehdot ovat mainitut, jotka verokirjaan ovat merkityt, samoin myös ne, joita ei siellä ole tai, jotka koskevat vuokraajaa itseään. Kontrahti on vahvistettava pitäjän oikeudessa. Verokirjassa merkityt työorjuuden määräykset eivät saa nousta yli tavallisten verotöiden ja sen on moision isännän tunnustaminen omakätisellä allekirjoituksella. Entisenä, tavallisena työveromääränä pidetään sitä, jonka vuokraaja, joka työllä maksoi veronsa vuosittain, viimeisenä neljänä vuonna, 23 päivään huhtikuuta 1858, täytti. Jos jonkun talon työveroa on huojennettu ja huojennukset ovat olleet olemassa, enemmän kuin kolme vuotta, niin pidetään sitä entisenä, tavallisena työverona. Entisiä, tavallisia työveromääräyksiä pidetään korkeimpina ja niitä ei saa lisätä. Vaikka tuo uusi työveron määräys kyllä syrjäytti talonpoikain lain 127 pykälän, joka kansan kesken tuotti niin onnetonta sekavuutta, tahdottiin sittenkin vielä säätää, että sen yleensä piti jäädä korkeimmankin työvuokran mittapuuksi. Joka moision isännän piti erityisesti kunniasanallaan, kirjallisesti vakuuttaa ritariston esimiehelle, ettei hän keltään talonpojalta vaadi enempää, kuin talonpoikain lain pykälässä on säädetty. Vihdoin sai työvuokralainen oikeuden ensimmäisenä, kolmena vuotena kontrahdin tehtyä sanoa itsensä siitä vapaaksi ja luopua paikastaan odottamatta vuokra-ajan loppua. Tyhjäksi jääneen talonpaikan sai moision isäntä pitää vain kolme vuotta huostassaan; sen jälkeen oli hänen pakko antaa talo raha- tai viljavuokraa vastaan vuokralaiselle. -- Erään myöhemmän määräyksen mukaan ei saa vuokrakontrahteja tehdä lyhemmäksi kuin kuudeksi vuodeksi. Että maan ja työveron suuruutta ruvettiin rukiin mitan asemesta sen painon mukaan määräämään, siitä tuli talonpojalle enemmän vahinkoa kuin hyötyä, vaikka kyllä työ arvosteltiin vähän korkeammaksi. Määrätyn painon rukiin hinta oli nimittäin arvosteltu tavallista kauppahintaa halvemmaksi Työhinnan rinnalla nostettiin siten myös verohintaa. Jos esimerkiksi otetaan talo, jolla oli 9 desjatinaa tavallisen hyvää peltoa, 400 neliösyltä kartanomaata j.n.e. oli uuden määrän mukaan veroa vain 123 ruplaa 86 kop niin hän rukiin kauppahinnan mukaan maksoi noin 155 ruplaa. Tuollaisesta paikasta maksettava työvero yksin oli uuden määräyksen mukaan 78 ruplaa, 87 kopeekkaa, mutta oikeastaan rukiin kauppahinnan mukaan 97 ruplaa, 87 kop. Jos työveron maksaja jäi moisiolle päiviä velkaa ja maksoi ne viljassa, niin piti hänen niistä maksaa koko joukon kalliimman hinnan. Näin olivat moision isännät tässäkin osanneet etuaan katsoa. Sittenkin antoivat täydennykset osaksi selvyyttä ja varmuutta uuden lain seikkoihin ja epämääräisiin kohtiin. -- Talonpoikain vapauttaminen moision isäntien mielivallasta on siitä ajasta asti huomattavasti edistynyt. Kaikki perusteellisemmat parannukset etenkin viimeisellä vuosikymmenellä on tehty hallituksen alotteesta ja moision isäntien vaikutusta lainsäädännön alalla on yhä vähennetty. Tietysti olivat nuo uudistukset usein herroille vastenmielisiä ja synnyttivät paljon eripuraisuutta aateliston ja hallituksen välillä. Lähin parannus oli uusi passiasetus. Moision isännät olivat kyllä 1856 vuoden talonpoikain laissa toisella kädellään avanneet talonpojalle portit vapaammalle liikkumiselle, mutta toisella kädellään jälleen vetäneet ne niin kiinni, että vain suurella vaivalla saattoi päästä ulos. Talonpoika sai muuttaa toiseen kuntaan, toiseen kuvernementtiin koko Venäjän maalla, mutta niin kovilla ehdoilla, että luvasta ei ollut paljon hyötyä. Tietysti tahdottiin kansaa sillä tavalla kiinnittää kotikontuun, ettei moision isännille tulisi halvasta työvoimasta puutetta. Kaikista noista rajoituksista huolimatta alkoi Virossa vuodesta 1860 painostavien olojen tähden suuri matkustuskiihko, niinkuin entinen Liivinmaan moision isäntä oli ennustanut paroni Heideggin pidoissa. Enimmästi muutettiin Samaran kuvernementtiin. Tuo kiihko näytti äkkiä tulevan niin suureksi, että hallitus peläten kaikellaisia häiriöitä, rupesi julkisesti kansaa varottamaan. Mutta kansan alituiset valitukset moision isäntien liiallisesta liikkumisvapauden rajoittamisesta herättivät kuitenkin huomiota Pietarissa. Nuo valitukset olivat syynä uuden passiasetuksen syntymiseen, jonka ehdotuksen kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow sisäasiain ministerin kehotuksesta valmisti ja joka vuonna 1661 vahvistettiin ja astui voimaan. Uusi asetus antoi talonpojalle nykyisen laajan liikkumisvapauden. Vuonna 1865 kiellettiin moision isäntiä, kunnanhallintoa ja poliisia ilman oikeuden tuomiota antamasta talonpojille kotoista ruumiinrangaistusta. Jo vuonna 1866 seurasi uusi maaoikeusasetus. Se vapautti kunnan ja sen itsehallinnon moision isännän yliherruuden ja mielivallan alta. Moision poliisin valtaa rajoitettiin. Hänen vaikutuksensa ei ulottunut moision alueen ulkopuolelle, mutta kuitenkin jäi hänelle vielä kunnan poliisin tarkastusoikeus. -- Samana vuonna ilmestyi -- jälleen ylemmän valtiomahdin alotteesta -- niinsanotut vahingonkorvausmääräykset. Tämän kautta vahvistettiin talonpojille etuoikeus heidän hallussaan oleviin taloihin veron uudistuksissa ja ostoissa sekä määrättiin heille niistä luopuessa korvausta maan vuokrasta ja parannuksista. Kaksi vuotta myöhemmin, 1868 lopetettiin Viron maalla työorjuus kokonaan. Liivinmaan aatelisto oli maapäivillä 1865 päättänyt lopettaa kaikki työ- ja sekavero-kontrahdit Yrjönpäiväksi 1868 ja kieltää uusien sellaisten tekemisen. Hallitus vaati sitä myös Viron ritaristolta. Kenraalikuvernööri, kreivi Schuwalow ilmoitti Viron ritariston esimiehelle, paroni A. von der Pahlenille, että hän aikoi Viron maapäivillä kohta esittää työorjuuden lopettamista. Tämän ilmoitti paroni v. d. Pahlen 1865 maapäivillä ja ehdotti samalla, että Viron ritaristo itse, ilman hallituksen väliintuloa, ottaisi työorjuuden lopettamisen pohdittavaksi ja että laki oli oleva valmiina 23 p. huhtikuuta 1868. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka siihen tehtiin muutoksia. Maapäivillä päätöstä tehtäessä oli lausuttu: "Me emme tahdo antaa hallitukselle aihetta väkivaltaisesti sekaantumaan meidän vapaisiin edistystoimiimme ja sentähden valtuuttaa ritaristo päämiehensä ilmoittamaan hallitukselle, että työorjuus Virossa kolmen vuoden kuluttua on lopetettu; jääköön sitten hallituksen päätettäväksi, onko tarvis määrätä työorjuuden lopettamiseksi vissiä aikaa." Mutta, kun monessa moisiossa työorjuuden lopettamista koetettiin viivyttää, niin antoi uusi kenraaliajutantti, Albedinski Keisarin valtuuttaman käskyn, että työorjuus Yrjönpäiväksi 1868 ehdottomasti kaikissa Viron moisioissa oli lopetettava ja että oikeus oli pitävä laittomina työorjuuden kontrahdit, joita vielä tämän ajan perästä tehtiin. Näin tuli työorjuus poistetuksi Vironmaan laeista. Ritariston valtaa maan hallinnossa rajoitti paljon talonpoikain asian toimiston lopettaminen vuonna 1893. Kun 1856 vuoden talonpoikain lain mukaan tähän toimistoon ritariston ja hallituksen puolelta valittiin yhtä monta jäsentä, sai aatelisto täydennysten kautta enemmistön käsiinsä -- heillä oli kolme edustajaa ja hallituksella kaksi virkailijaa. Sisäasiain ministerin käskystä pantiin 1886 vanhempi asetus jälleen voimaan, ritariston vastustuksesta huolimatta; mutta 1893 lakkautettiin tämä toimisto kokonaan ja sen sijalle asetettiin kuvernementin hallinnon talonpoikain asiain osasto, johon kuului vain ritariston esimies, mutta seitsemän hallituksen virkailijaa. Tärkeitä muutoksia Viron oloihin toi suuri oikeuslaitoksen uudistus vuonna 1889. Vuotta ennen oli poliisilaitos uudistettu. Siihen asti oli moision isäntä aina ollut talonpojan tuomarina. Harvoin tapahtui tuomio puolueettomasti, varsinkin jos talonpojalla oli asiaa moision isäntää vastaan. Oikeuslaitoksen uudistus vapautti talonpojan moision isännän tuomiovallasta ja hän sai puolueettomat tuomarit -- -- puolueettomat siitä syystä, ettei heidän käräjäasioissa tarvinnut omaa puoltaan pitää eikä omia etujaan valvoa. Näin on vähin erin aateliston täytynyt luopua talonpoikain mielivaltaisesta hallinnosta; nyt he maan omistajina ja työn antajina vallitsevat heitä vain taloudellisen ylivoimansa kautta. Kauvan ovat he rajatonta mielivaltaansa saaneet harjoittaa, uusimpaan aikaan asti ovat he olleet kaiken lainsäädännön, kaikkien uudistusten etunenässä, ilman heidän tahtoaan ja alotettaan ei tehty mitään. Vasta parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa on heitä lannistettu ja maan sekä kansan kohtalo joutunut valtakunnan hallituksen käsiin. Kaikissa lainsäätämistoimissa, uudistuksissa ja parannuksissa, joita Vironmaan talonpoikain oloihin aina vuodesta 1795 on tehty, on ikäänkuin punaisena lankana huomattava, ettei aateliston enemmistö kristillisestä lähimmäisen rakkaudesta tai myötätunnosta mitään tehnyt talonpoikain hyväksi. Mitä tekivät, tekivät ehkä oman aineellisen hyötynsä vuoksi tai myöntyivät ylempää tulleeseen vaatimukseen tai pakkoon. Talonpoikain eduille on aatelisto aina pysynyt kylmänä. Jos heidän joukossaan oli lämminsydämmisiä, niin olivat he kuin valkeat kaarneet mustien joukossa. 31. KUUSI KIRJETTÄ. Virossa 13 p. heinäk. 1858. Kallis, unohtumaton ystävä! Toivomuksenne mukaan ilmoitan teille, kuinka Teidän holhokkinne jaksavat. Minun voinnistani Te ette halunneetkaan tietoja; mutta suokaa anteeksi, jos kirjeeni lopulla itsestänikin kirjoitan pari sanaa. Tehän tiedätte, että yksinäinen, hylätty ihminen mielellään kirjeessä keventää sydäntään. Päärn ja Jyri ovat jälleen kotona. Heillä ei ollut siellä, johon lähetin heidät, mitään hätää, eikä heillä nyt eikä vastakaan ole mitään pelättävää. Mai, joka jäi minulle palvelijaksi, on sanonut luopuvansa paikastaan. Jyri viettää hänen kanssaan syksyllä häitä. Päärnun puolesta tahdon tehdä, mitä voin. -- Kun molemmat miehet isäni moisiosta tulivat kotiin, kävivät Miina ja Mai minua siitä kiittämässä ja pyysivät minun Teille ilmoittamaan, kuinka kiitollisia he olivat myöskin Teidän avustanne ja huolenpidostanne. Minun vanhempani, veljeni ja sisareni elävät jo uudessa paikassa. Joku päivä Teidän lähtönne jälkeen erosi täältä myös herra Gottlieb Lustig ja hänkin jätti minut ilman äänetöntä seuraansa. Minä elän yksin suuressa, tyhjässä moisiossa. En ole vielä koskaan ollut niin hylätty. Toisinaan on mieleni niin alakuloinen, että tahtoisin itkeä kuin pienenä poikana. Ei mikään tuo minulle enää iloa, ei mikään asia minua huvita. Minusta tuntuu kuin olisi sieluni siivet katkaistu. En löydä mitään huojennusta, enkä lohdutusta. Työlläni ja elämälläni ei mielestäni ole mitään tarkotusta, minulla ei ole enää mitään toivomista -- olen vailla ihannettani. -- -- -- Tiedättekö, mitä tein, kun vaunut veivät teidät pois meidän pihastamme? Läksin salaa talon ullakolle, sinne, josta kaikki katselimme Mahtran moision tulipaloa ja silmäilin sieltä Teidän jälkeenne. Jos en ujostelisi, niin tunnustaisin Teille, että pyyhin kaksi suurta kyyneltä rinnoiltani. Katselin vaunujanne niin kauvan, kun ne näin. Sitten käänsin silmäni Mahtran moision raunioille. Minunkin rinnassani olivat kaikki tunteet raunioina. Teidän Herbert Heidegginne. Genfissä 4 p. elok. 1858. Ystävä raukkani! Teidän surullinen mielentilanne herättää minussa syvää myötätuntoa. Mutta tiedän Teille lohdutuksen: tehkää paljon työtä ja tehkää paljon hyvää! Molempiin on teillä kyllä voimia. Olen varma, että se suloinen tunne, jonka jokainen tehty ja onnistunut työ sekä jokainen hyväteko Teille suo, pian poistaa kaiken kaihon ja alakuloisuuden. Kiitän paljon tiedoistanne holhokkeihimme nähden! Toivon, että ne eivät jää viimeisiksi. Erinomaisella ilolla tahtoisin myöskin kuulla, että Päärn ja Miina ovat saavuttaneet toivotun päämaalinsa. Minua miellyttää tuo suuri, tukeva, totinen ja jäykkä talonpoika, samoin myös hänen kaunis, terävä, hellämielinen morsiammensa. Tiedättekö uutisia? Minun virkatoverini Vironmaalta, tuo äänetön rikkaruohon tutkija, Gottlieb Lustig, oleskelee nyt Genfissä ja on kodissani jokapäiväisenä vieraana. Vasta nyt olen vähän oppinut tuntemaan tuota ihmeellistä miestä. Ei hän vieläkään osaa puhua, mutta hän osaa kirjoittaa. Olen lukenut erään hänen käsikirjoituksensa, jossa hän kuvailee muistoja kotimaansa elämästä. Olin liikutettu, innostunut. Olen kehottanut häntä rupeamaan kirjailijaksi. Hän vastustaa kaikin voimin. Ei hän sano siihen olevansa ensinkään kykenevä. Hänen terveisensä Teille lisään tähän vielä. Teidän Juliette Marchandinne. Virossa 17 p. joulukuuta. 1858. Armas neiti Marchand! Suokaa anteeksi, että nyt vasta vastaan viimeiseen kirjeeseenne. Seurasin teidän neuvoanne ja rupesin tekemään työtä ja hyvää. Se lyhensi aikaa. Oman talouteni olen saanut täysin uudistetuksi ja voin ylpeänä silmäillä tähänastista raskasta, mutta onnistunutta työtäni. Luulen, että minusta aikaa myöten tulee kunnollinen moision isäntä. Tämä _työstäni_. Hyvää olen voinut tehdä niin paljon, että autoin Päärua ja Miinaa avioelämään ja toimitin heille vakituisen paikan. Poika löysi eräästä naapurikunnasta pienen talon, jonka hän heti sai vuokrata. Minulla ei ollut nykyään hänelle antaa taloa. Minä maksoin hänelle ja hänen morsiammelleen niin paljon kipurahoja saadusta rangaistuksesta, että he saattoivat ostaa itselleen talossa tarvittavat eläimet ja työkalut. Pari kuukautta sitten he menivät naimisiin ja elävät nyt onnellisina omassa, pienessä pesässään. Miinan entinen ihailija, kupias Prits, jonka te tunnette, on myöskin löytänyt lohdutuksekseen toisen armaan, jonka hän jouluna aikoo viedä vihille. Vähän aikaisemmin olivat Main ja Jyrin häät. Teitä tervehtii Herbert Heidegg. Genfissä 4 p. tammikuuta 1859. Kunnioitettava herra paroni! Teidän viimeiset tietonne minua ilahduttivat. Kiitän Teitä. Jos ei se tuota Teille vaivaa, niin tervehtäkää paljon minun puolestani nuorta paria. Sen voisi vanha, hyvä Tohver tehdä, jos hän on Teidän palveluksessanne. Jos Teillä suinkin on aikaa, niin antakaa minun muutamilla sanoilla tietää, mihin ne talonpojat joutuivat, jotka ottivat osaa Mahtran kapinaan. Muutkin uutiset Teidän paikkakunnaltanne minua huvittaisivat. Osotteeni on entinen. Jään vielä vanhempaini luo. Kunnioittaen Juliette Marchand. Virossa 20 p. helmikuuta 1859. Arvoisa neiti! Teidän viimeisen kirjeenne vastaukseksi saan ilmoittaa, että Mahtran kapinoitsijat ovat saaneet ansaitun rangaistuksensa. Kymmenen päivää sitten oli sotakentällä ryöstäjäin ja polttajain rankaiseminen. Päämiehet saivat kujajuoksussa tuhat lyöntiä ja lähetettiin Siperiaan pakkotyöhön; toisille annettiin pienempiä rangaistuksia: raippoja ja vankeutta. Luulen, ettei se opetus ole vaikuttamatta. Tohver on minun palveluksessani ja lupasi Teidän tervehdykset toimittaa nuorelle parille. Saan myös ilmoittaa, että opman Winter jää vielä minun palvelukseeni. Hän pyysi minulta anteeksi rikostaan ja minä myönnyin. Olkoon mikä on -- hän on kelpo maanviljelijä. Lopuksi pieni uutinen: Olen kihloissa kreivin tyttären, neiti Gertrud von M--n kanssa. Te näitte hänet pari kertaa meillä. Armas, hauska lapsukainen. Kunnioittaen Heidegg. Genfissä 2 p. maaliskuuta 1859. Kunnioitettava herra paroni! Toivotan onnea kihlauksenne johdosta. Soma kyllä, on minullakin teille sellainen "pieni uutinen". Rikkaruohon tutkija, Gottlieb Lustig kirjoitti minulle äskettäin Riiasta, että hän tahtoisi minua vaimokseen. Minä vastasin, etten ole sitä vastaan. Tuo tulee olemaan hiljaista sanatonta avioelämää. Mutta me ymmärrämme äänettöminäkin toisiamme. Siis täytyy minun jälleen tulla Itämeren maakuntiin. En olisi sitä toivonut. Teidän maanne on kylmä, kolkko, surullinen -- niin surullinen! Juliette Marchand. Viiteselitykset: [1] Suuressa moisiossa eli aateliskartanossa on monta ylempää ja alempaa virkailijaa ja työnjohtajaa. Yllämainitut ovat sellaisia. Kun suomenkielessä ei ole vastaavia sanoja käytämme tässä teoksessa osaksi virolaisia nimityksiä. Kupias on alempi vouti, aittamies on jyväaitan hoitaja. (Suomentaja.) [2] Viron riihissä on riihitupa, jossa vilja kuivataan ja riihenalunen, toinen huone ilman uunia, jossa vilja puidaan. (Suoment.) [3] Haakenrihter oli moision poliisimies ja samalla tuomari, joka mielivaltaisesti tuomitsi talonpojille rangaistuksia, kun moision isäntä sitä vaati. (Suomentaja.) [4] Opman on ylempi vouti eli isännöitsijä. (Suoment.) [5] Viron kyläkunnissa on oikeuslaitos, jossa ratkaistaan kyläläisten pienemmät riita-asiat. Tämän oikeuden jäseniksi valitaan kylän uskotuimmat miehet; esimies on valla vanem tai talitaja, eli kunnan vanhin. (Suomentaja.) [6] Mutta kansakoulujen perustaminen edistyi sangen hitaasti, sillä niinkuin Tallinnan ylemmän koulun opettaja Blagoweschtschenski kirjassaan "Virolainen ja hänen isäntänsä" todistaa, ei ollut Virossa v. 1861 vielä 1,000 koulua olemassa niinkuin niitä piti olla, vaan ainoastaan viides osa siitä, nimittäin joka 800 henkeä kohti ei ollut koulua, vaan ainoastaan 1,500 henkeä kohden. Ei ainoastaan pitäjät olleet ilman kouluja, vaan piiritkin, joihin kuului 6 pitäjää, 39 kuntaa ja noin 23,000 asukasta! Kolmessa piirissä, joihin kuului 10 pitäjää, 125 moisiota ja noin 70,000 asukasta ei ollut enemmän kuin 13 koulua, joissa tuskin oli 300 oppilasta. 554 kunnan osalle tuli ainoastaan 206 koulua, ja 300,000 virolaisesta kävi ainoastaan 6,600 henkeä koulussa. (Tekijä.) [7] Suworow Viron, Liivin- ja Kuurinmaan kenraalikuvernööri. [8] 1 kylvymitta on noin 15 litraa. (Suomentaja.) [9] Virolaisissa talonpoikaisasunnoissa ovat asuinmaja, riihi ja navetta saman katon alla. (Suomentaja.) [10] Tämän tositapauksen on Ants Veit, joka siihen aikaan oli Purilaan Antsin perheessä renkinä, itse kirjoittanut ja hyväntahtoisesti antanut käsikirjoituksensa minulle käytettäväksi. Minä julkasen sen aivan muuttamatta. Ants Veit, joka nyt elähtäneenä työmiehenä elää Tallinnassa, oli niinkuin tulemme näkemään osallisena "Mahtran sodassa". (Kirjoittaja.) [11] Tônu Jyrin oikea nimi oli Jyri Tork, oli sittemmin Mahtran sodan ensimmäinen uhri. Sotamiehet ampuivat hänet sodan alkaessa Mahtran moision pihassa. (Kirjoittaja.) [12] Kuvernöörin oikeudella tarkotti kertoja varmaankin senaikaista ylempää maaoikeutta. (Kirjoittaja.) [13] Näin kertoo Ants Tertsius itse asian omissa muistiinpanoissaan. Mutta tietysti ei kenraalikuvernööri Suworowin puolelta sellaista kieltoa oltu annettu, päinvastoinhan piti hallituksen toivoa, että oppineet miehet talonpojille selittäisivät lakia. Kauppamiehen arkuus tuli varmaankin siitä, että hän -- kumartaen saksalaisten määrätöntä mielivaltaa -- pelkäsi puhuvansa talonpojalle jotakin, josta tämä olisi saanut aihetta saksalaisia vastustamaan. (Kirjoittaja.) [14] Ants Tertsiuksen muistiinpanoissa on näin kirjoitettu. (Kirjoittaja.) [15] Myös nimellä Tort eli Torter; tämä oli sama mies, jonka kanssa Ants Veit pari viikkoa aikaisemmin oli käynyt haagioikeudessa. (Tekijä.) [16] Vielä tänäkin päivänä on koivussa, jonka alla kapteeni Bogutski sai surmansa, ristin merkki. Kun risti kasvaa umpeen, niin se jälleen uudistetaan. Tekijä. [17] Tynnyriä. (Suom.) [18] Kansantarun mukaan ei viinanhaju ole vieläkään kadonnut lammikon vedestä. (Tekijä.) [19] Axel von Gernet'in: "Geschichte und System des bauerlichen Agrarrechts in Estland." (Tekijä.) [20] Oikeastaan se päättyi vasta 1 p. elokuuta 1867. ***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAHTRAN SOTA*** ******* This file should be named 58240-8.txt or 58240-8.zip ******* This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/dirs/5/8/2/4/58240 Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.