The Project Gutenberg EBook of Rahanvaihtajat, by Upton Sinclair

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Rahanvaihtajat

Author: Upton Sinclair

Translator: Yrjö Sirola

Release Date: April 17, 2017 [EBook #54556]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHANVAIHTAJAT ***




Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen








RAHANVAIHTAJAT

Kirj.

Upton Sinclair


Suomentanut Yrjö Sirola





Kustantaja,
Tampereen Työväen Sanomalehti O.Y.
1915.

Tampereen Työväen Kirjapainossa




I.


"Olenpa oikein utelias", sanoi Reggie Mann, "saadakseni tavata tuon
Lucy Dupreen".

"Kuka puhui teille hänestä?" kysyi Allan Montague.

"Ollie on puhunut kaikille hänestä," sanoi Reggie. "Ihan ihmeellisiä
juttuja. Mutta pelkäänpä hänen liioitelleen."

"Ihmiset näyttävät saavan halun liioitella," sanoi Montague, "kun he
puhuvat Lucysta".

"Minun täytyy pian saada tavata hänet", sanoi Reggie.

Allan Montague katsoi häntä hymyillen. Ei ollut mitään ulkonaisen
kiihkon merkkejä Reggiessä. Hän oli tullut noutamaan Alicea kirkkoon
ja oli hän erittäin huolellisesti puettu sekä tuoksui hajuvedeltä,
napinlävessä komea kämmekkä. Montague nojautui nahkatuoliinsa
syvälle ja hymyili ajatellessaan, että Reggie piti Lucya jonain
uutena kukkalajina, jonka rinnalla sopi herättää huomiota avenueta
käveltäessä.

"Onko hän iso vai pieni?" kysyi Reggie.

"Teidän kokoanne", sanoi Montague - toinen oli hyvin pieni.

Alice astui samassa huoneeseen uudessa kevätpuvussa. Reggie hypähti
seisaalleen ja tervehti touhukkaasti. Kysyi sitten:

"Tunnetteko tekin hänet?"

"Kenet? Lucyn? Hän oli koulutoverini."

"Tuomari Dupreen tila oli naapurissamme", sanoi Montague. "Olemme
kasvaneet yhdessä."

"Miltei joka päivä tavattiin, kunnes hän meni naimisiin," sanoi
Alice. "Hän meni seitsemäntoista ikäisenä paljon vanhemmalle miehelle."

"Sen jälkeen emme ole häntä nähneet", lisäsi toinen. "Hän on elänyt
New Orleansissa."

"Ja on vasta kahdenkymmenen kahden ikäinen", huudahti Reggie. "Lesken
viisaus ja tytön sulo!" Hän teki kädellään ihailevan liikkeen.

"Onko hänellä rahaa", kysyi hän sitten.

"New Orleansin oloihin nähden riittävästi; miten käynee New Yorkissa?"

"Kyllä täällä on rahaa", sanoi hän mietteissään.

Hän vei Alicen kirkkoon ja Montague jäi Lucy Dupreen nimen
herättämiin muisteloihin.

Allan Montague oli ollut Lucyyn rakastunut puolenkymmentä
kertaa, alkaen lapsuusajasta tytön avioliittoon asti. Tämä oli
kreolityyppinen kaunotar, tukka korpinmusta ja iho loistava; ja
Allanin muistossa elivät alati nuo iloiset kasvot, joiden eloisilla
piirteillä kyyneleet ja nauru vaihtuivat kuin huhtikuun ilma.

Lucy oli hento olento, kuten hän oli sanonut, mutta voimaa täynnä.
Hän oli ollut hiljaisen talon elämä ja kaikki hänelle antautuivat.
Allan muisti kerran nähneensä juhlallisen ylituomarin kontallaan
maassa Alice selässään.

Hän oli näyttelijättäreksi syntynyt, sanoivat kaikki. Neljän vanhana
saattoi hän nukkumisaikanaan lojua hereillä kertoillen itselleen
surullisia kohtauksia ja itkien niitä. Pian löysi hän arkuista
äitinsä pukuja niiltä ajoilta, jolloin tämä oli ollut vanhan
plantaashiherrapiirin kaunotar, ja sitten pani hän toimeen kuvaelmia
esiintyen itämaisena prinsessana tai Yön kuningattarena.

Tytön äiti oli kuollut hänen pienenä ollessaan ja isä oli ollut
hänen ainoa toverinsa. Tuomari Dupree oli naapuruston rikkaita ja
tuhlasi kaikkea tyttärelleen, mutta ihmiset sanoivat, että tämä
kasvoi ilman äidin hoitoa ja oli saava siitä kärsiä, kuten oli
käynytkin. Oli tullut mies, häntä paljon vanhempi, mutta romantiikan
hohde maineessaan; ja rakkauden ihmeet olivat auenneet Lucylle sekä
temmanneet hänet mukaansa.

Eräänä päivänä hävisi hän eikä Montague sitten ollut häntä tavannut.
He asuivat New Orleansissa ja huhu kertoi Lucyn olevan onnettoman,
mies kun oli tuhlari ja elostelija. Tuskin vuottakaan oli avioliitto
kestänyt kun tämä kuoli auto-onnettomuudessa.

Sitten ei Montague ollut kuullut enempää, kunnes New Yorkissa oli
lukenut tuomari Dupreen kuolleen, ja nyt oli Lucy kirjoittanut
hänen veljelleen Ollielle sanoen tulevansa tänne ehkä asumaankin,
ja pyytänyt tätä hommaamaan hotellihuoneita. Montague ihmetteli,
olikohan Lucy ennallaan, vai olivatko kärsimykset sekä kokemukset
hänen intomieltään masentaneet. Oli vaikea kuvitella Lucya vakavana.
-- Ja miten kestäisi hän tätä elämää!

Montaguen mietteet keskeytti Oliver, joka tuli kysymään, tahtoiko
veli tulla Lucya vastaan.

"Ne etelän junat myöhästyvät tavallisesti tuntikausia. Käskin
ilmoittamaan puhelimitse."

"Sinä kun olet ottanut hänet hoitoosi", sanoi Montague, "on sinun
paras mennä ensin. Tulen illalla." Ja hän meni illalla hotelliin,
missä tapasi Lucyn.

Tämä oli ennallaan. Hän näki sen heti, sama iloisuus, sama
malttamattomuus, sama kauneus, joka sykäytti miesten sydämmiä. Ei
ollut huolten piirtoakaan hänen piirteissään -- hän oli täysin
kehittynyt kukka.

Lucy tuli häntä kohti ojennetuin käsin. "Allan!" hän huudahti,
"kuinka hauska tavata!" Hän otti tämän kädet omiinsa ja katsoi
silmiin. "Kuinka suureksi olette tullut, ja vakavaksi! Eikö hän ole
mainio, Ollie?"

Oliver seisoi vieressä katsellen. Hän hymyili kuivasti ja sanoi: "Hän
on liian runollinen."

"Kuinka ihmeellistä on tavata teidät", huudahti Lucy. "Viisikymmentä
asiaa muistuu yhtaikaa mieleen. Meillä on paljon puheltavaa. Tulen
kyselemään teiltä kaikellaista ja se vie koko illan."

Lucy suri isäänsä, mutta hänen oli onnistunut laittaa surupukunsa
sopivaksi kauneutensa kehykseksi. Hän oli kuin hohtava rubiini
mustalla sametilla. "Kuinka olette voinut?" hän kysyi. "Ja mitä
olette kokenut täällä? Ja miten voi äitinne?"

"Hän on ennallaan", sanoi Montague; "ja hän pyytää teitä tulemaan
meille."

"Tulen ensimäiseksi. Entä Mammy Lucy, kuinka hän voi?"

"Hyvin voi," kuului vastaus. "Hän innokkaasti haluaa nähdä teitä."

"Sanokaa että tulen. Tahdon mieluummin nähdä Mammy Lucyn kuin
Brooklyn sillan!"

Lucy johti hänet istumaan ja katsoi häneen yhtämittaa. "Tuntuu kuin
olisin tyttö taas."

"Pidättekö itseänne vanhanakin", kysyi Montague nauraen.

"Oh, tunnen olevani vanha", sanoi Lucy ja hänen silmiinsä tuli
äkillinen säikähdyksen ilme. -- "Ette aavista, Allan. Mutta ei
kenenkään tarvitse sitä tietää." Ja sitten hän innokkaasti huudahti:

"Muistatteko puiston keinua? Ja alligaattorilampea? Ja taatelipuita?
Ja Joe vanhusta?"

Allan Montague muisti kyllä, ja puolen tunnin kuluessa oli käyty läpi
miltei kaikki seikkailut, mitä veljekset ja Lucy olivat kokeneet
lapsuuden päivinä. Ja Allan kertoi tälle, mitä kaikkea muisti
naapureista ja palvelijoista. Hän kertoi myös isänsä kuolemasta ja
miten talo oli palanut ja kuinka hän oli tilan myynyt ja tullut
Pohjoiseen.

"Ja miten menee, Allan?" hän kysyi.

"Lakiasioita harrastelen", hän sanoi. "En tee rikkauksia, mutta
koetan maksaa laskuni. Sitä eivät kaikki tee tässä kaupungissa."

"Arvaa sen", sanoi Lucy. "Nuo kaikki Viidennen Avenuen kaupat! Minä
tietysti tuhlaan ensi viikkona koko omaisuuteni. Ja tämä hotelli --
ihan pelottaa."

"Oliver on sanonut hinnat, vai?" sanoi Montague nauraen.

"Hän sai hengitykseni pysähtymään", sanoi Lucy. "Kuinka minä koskaan
voin täällä asiani hoitaa?"

"Järjestätte ne hänen onnelleen", sanoi Montague. "Hän on ottanut
teidät huostaansa eikä haluaisi minun sekaantuvan siihen asiaan."

"Mutta minä tahdon teiltä neuvoa", sanoi Lucy. "Te olette toimen mies
ja Ollie ei ole koskaan ollut muuta kuin poikanen."

"Ollie on oppinut yhtä ja toista New Yorkissa."

"Selitän asemani sangen pian", jatkoi hän. "Hän toi minutkin
tänne ja selitti, että minun oli näin elettävä, jos mielin päästä
seurapiiriin. Yritin ensin, mutta huomasin, etten pitänyt siitä ja
lopetin. Me asumme eräässä vuokratalossa sivummalla Viidenneltä
Avenuelta ja maksamme noin kymmenennen osan näistä hinnoista. Nyt
riippuu siitä, pyrittekö seurapiiriin, teidän suhteenne minuun ja
Ollie'en."

Lucy rypisti otsaansa ajatellen. "En tullut New Yorkiin
hautautuakseni täyshoitolaan", hän sanoi "Tahdon tavata ihmisiä."

"Oliver tuntee niitä koko joukon", sanoi Montague. "Hän kyllä
esittää. Ehkä pidätte niistä -- en tiedä. Eipä ole teidän vaikea
saada ne pitämään itsestänne."

"Kiitos herraseni", sanoi Lucy. "Olette yhtä suorasukainen kuin
ennenkin!"

"En tahtoisi mitenkään turmella huvianne", sanoi toinen. "Saatte itse
kokea. Sen voin sanoa, että älkää te olko kovin suorasukainen. Ei voi
luottaa ihmisiin täällä aivan niin kuin kotona."

"Kiitos", sanoi Lucy. "Ollie on jo pitänyt minulle esitelmiä. En
aavistanut, että New Yorkiin tuleminen on niin vakava juttu. Minä
sanoin hänelle, että leskien tavallisesti otaksutaan huolehtivan
itsestään."

"Minun oli aika vaikea perehtyä asioihin", sanoi Montague hymyillen.
"Niin että teidän täytyy ymmärtää, miksi ennustelen."

"Olen puhellut siitä vähän Lucylle", sanoi Oliver kuivakiskoisesti.

"Hän kertoi minulle mieltäkiinnittävän rakkaustarinan!" sanoi Lucy
vallaton pilkahdus silmäkulmassaan. "Olenpa utelias näkemään sen
lumoavan Winnie rouvan."

"Tapaatte hänet huomisiltana", sanoi Oliver. "Billy Aldenin rouva on
kutsunut päivällisille."

"Olen lukenut hänestä lehdissä", sanoi Lucy. "Mutta en uskaltanut
toivoa saavani häntä tavata. Kuinka mailmassa Oliver on päässyt ihan
sinne ytimiin?"

Oliver alkoi selitellä ja Montague hymyili itsekseen kuullessaan
veljensä huolellisesti puhdistettua kuvausta edistymisestään
seuraelämässä. Oliver oli laatinut suunnitelmat, kuinka hän Lucyn
saattaisi seurapiirin korkealle esityslavalle.

"Mutta maksaahan kaikki tuo paljon rahaa!" sanoi Lucy. "Enkä minä
tahdo mennä naimisiin minkään hirveän miljoneerin kanssa."

Hän kääntyi äkkiä Montagueen. "Onko teillä konttori alakaupungilla?"
kysyi hän. "Ja saanko tulla huomenna puhumaan asioistani, teidän on
ruvettava neuvonantajaksi. Herra Holmes on kuollut, kuten tiedätte.
Hän oli isän lakimies ja tunsi asiani. Mutta milloinkaan ei hän
välittänyt selittää mitään minulle enkä nyt tiedä oikein, mitä on
tehtävä."

"Teen voitavani", sanoi Montague.

"Ja teidän pitää olla hyvin ankara", jatkoi Lucy, "ettekä saa antaa
minun tuhlata liikaa eikä tehdä erehdyksiä. Herra Holmes teki niin
enkä minä uskalla luottaa itseeni."

"Jos ryhdyn siihen hommaan", sanoi Montague, "niin pelkään, että pian
joudun riitaan veljeni kanssa."

Montague ei uskonut voivansa täyttää tätä luottamustointa. Kun hän
katseli Lucya, tuntui hänestä kuin uhkaisi jokin vaara. Hän arvasi,
ettei Lucy ole rikas New Yorkin mittakaavan mukaan ja hän näki, että
kaupungin taika oli tämän vallannut. Häntä ihastuttivat automobiilit
ja kaupat ja hotellit ja teatterit ja kaikki niiden ihmeet. Hän oli
tullut intomielin ja janosi ahneesti elämää.

Montague oli käynyt sen myllyn läpi ja hän näki selvästi, ettei hän
voi olla yrittämättä ohjata tuota naista ja varjella häntä pahimmista
erehdyksistä. Niin syntyi heidän keskensä outo suhde! Alusta pitäen
lyöttäytyi Lucy hänen uskotukseen ja kertoi hänelle kaikki huolensa.
Hän ei kyllä neuvoja noudattanut; kauniisti hymyillen hän sanoikin,
ettei hän pyytänyt Montaguea estämään häntä vaikeuksista, vaan
olemaan sitten jälestäpäin ystävällinen. Ja tämä seurasi häntä
kertoen itselleen yhä uudelleen, ettei tuota naista voinut puolustaa,
mutta keksi alati puolusteita kumminkin.

Seuraavana aamuna tuli Lucy tervehtimään Oliverin äitiä ja Mammy
Lucya, joka oli saanut isoäitinsä nimen. Iltapäivällä hän meni
ostoksille Alicen kanssa selittäen, ettei hän voi esiintyä missään
New Yorkissa, ennenkuin oli "kunniallisesti" puettu. Ja illalla
Montague tuli noutamaan häntä Billy Aldenin palatsiin Viidennellä
Avenuella.

Matkalla kertoi hän pelottavasta rouva Aldenista ja hänen
pelottavasta kielestään ja tämän mahtavan rouvan riidasta
sukulaistensa Wallingien kanssa. "Älkää säikähtäkö jos hän tunkee
teidät johonkin kulmaan ja kyselee kaikkea. Hän katsoo olevansa
etuoikeutettu."

Montague oli jo tottunut Aldenien ylellisyyteen, mutta Lucy värisi
ihastuksesta nähdessään tämän doge'in palatsijäljennöksen, sen suuret
marmoriveistokset ja puna-kultapukuiset palvelijat. Sitten tuli rouva
itse tummanpurppuraisessa puvussaan helminauhat kaulassa. Hän oli
niin pitkä, että katsoi miltei yli Lucyn pään ja pysähtyi matkan
päähän hänet hyvin nähdäkseen.

"Koetin saada rouva Winnien tänne teitä varten", sanoi hän
Montaguelle, "mutta hän ei voinut tulla, niin että saatte tyytyä
minuun."

"Onko teillä Missisippissä montakin tuollaista kaunotarta?" kysyi hän
heidän istuutuessaan. "Jos on, en ymmärrä, miksi tulette tänne."

"Pidättekö hänestä?" kysyi Montague.

"Pidän hänen näöstään", sanoi rouva Alden. "Onko hänellä älyä? On
mahdoton uskoa häntä leskeksi. Hän tarvitsee silti huolenpitäjän."

"Suositan häntä teidän suosioonne", sanoi Montague. "Olen puhunut
hänelle teistä."

"Mitä olette puhunut", kysyi rouva Alden kirkastuen, -- "että voitan
liiaksi rahaa pelissä ja juon whiskyä aterialla?" Ja nähdessään
Montaguen punastuvan nauroi hän: "Totta siis. Olen nähnyt teidän pari
kertaa sitä ajattelevan."

Ja hän otti karahviinin, jonka tarjoilija oli juuri asettanut hänen
eteensä ja kaatoi lasiinsa.

Montague puhui hänelle Lucysta, vartioiden samalla tätä, joka
istui likellä pöydän keskikohtaa puhellen Stanley Ryderin kanssa.
Montague oli pelannut bridgea tämän seurassa kerran tai pari Winnie
rouvan luona ja ajatteli, että Lucy tuskin olisi voinut tavata
miestä, joka olisi paremmin edustanut mailmankaupungin viehätystä.
Ryder oli Gotham Trust Companyn presidentti, laitoksen, jonka
uhkea marmorirakennus oli Viidennen avenuen nähtävyyksiä. Hän oli
lähes viidenkymmenen ijässä, pitkä ja hienon näköinen, viikset
teräksenharmaat ja esiintyminen kuin diplomaatin. Hän ei ollut vain
pankkiherra, vaan myös sivistynyt mies; oli ollut merillä nuorena
ja kierrellyt mailman maat. Oli myös hitunen kirjailijaa veressä,
amatööriä vain ja jos oli kirjaa, jota hän ei ollut selaillut, oli
se sellainen, josta ei puhuttu seurapiirissä. Hän osasi puhua mitä
vaan ja se emäntä, joka sai Stanley Rydenin päivälliskutsuihinsa, oli
niiden onnistumisesta varma. "Hän ei nykyisin käy ulkona paljon",
sanoi rouva Alden. "Mutta minä kerroin hänelle teidän ystävästänne."

Väliin pöytäkeskustelu tuli yleiseksi ja Montague pani merkille, että
Ryder silloin johti. Hänen sukkeluutensa välähtelivät sinne tänne
yli pöydän, ja joka häntä vastaan asettui, se veti lyhyemmän tikun.
Se oli huoletonta leikkiä, loistavaa ja vaarallista. Ryder oli mies,
jollaisia joskus tapaa seurapiirissä; hän oli omaksunut radikaalisia
aatteita esiintyäkseen sivistyneenä. Oli hienoa miehen, jolla oli
loistava menestys jossain seurapiirissä, keskustelussa iskeä kaikkia
sen piirin ihanteita ja sovinnaistapoja ja siten osoittaa, kuinka
vähän hän välitti saavuttamastaan menestyksestä.

Se oli hyvin huvittavaa päivällispöytäkeskusteluksi, mutta Montague
ajatteli itsekseen hymyillen, kuinka loitolla Stanley Ryder oli
sellaisen henkilön tyypistä, jota kuvitteli mahtavan ja kukoistavan
pankin pääksi. Kun oli siirrytty sivuhuoneeseen, meni hänen
esiintymisensä varsin pitkälle tavattomuudessa, kun hän astui pianon
ääreen ja soitti hetkisen jotain hirvittävää venäläistä säveltä.

Sitten Montague näki hänen Lucy Dupreen seurassa lähtevän muihin
huoneisiin. Peliin eivät kaikki sopineet ja se oli hyvä tekosyy;
mutta Montague oli levoton istuessaan tuntikausia pelipöydässä antaen
rouva Aldenin voittaa rahaa.

Kun peli päättyi, löysi hän ystävänsä istumassa lähteen reunalla
palatsin kasvisalissa; Lucy katseli kiinteästi eteensä ja Ryder
puheli hänen vierellään.

"Tapasitte miellyttävän miehen", sanoi Montague, kun he istuivat
vaunuissa.

"Merkillisemmän kuin koskaan olen tavannut", sanoi Lucy nopeasti.
"Kertokaa jotain hänestä. Tunnetteko hänet hyvin?"

"Olen kuullut hänen puhelevan ja tunnen myös liikekannalta."

"Onko hän hyvin rikas?"

"Joitakin miljoonia", sanoi mies, "ja luulenpa hänen nopeasti niitä
kääntelevän. Ihmiset sanovat, että hän on rohkea keinottelija."

"Keinottelija!" huudahti Lucy. "Luulin että hän on pankin johtaja!"

"Kun olette hetken ollut New Yorkissa", sanoi Montague hymyillen,
"tulette huomaamaan, että nuo kaksi seikkaa sopivat hyvin yhteen."

Lucy oli hiljaa; tuo huomautus sai hänet hieman epäröiväksi. "Minulle
on kerrottu", lisäsi Montague hymyillen, "ettei Rydenin vaimokaan
uskalla pitää rahojaan Gotham Trustissa."

Montague ei ollut aavistanut muistutuksensa vaikutusta. Lucy sävähti.
"Hänen vaimonsa!" huudahti hän.

"Niin", sanoi Montague. "Ettekö tiennyt hänen olevan naimisissa?"

"En", sanoi Lucy hiljaa. "En tiennyt."

Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi hän: "Miksei hänen vaimonsa ollut
päivällisillä?"

"He ovat harvoin yhdessä."

"Erossako?"

"Se on uudenaikaista erossa oloa", kuului vastaus. "Asuvat suuren
palatsin eri päissä ja kohtaavat toisensa juhlatiloissa."

"Millainen nainen hän on?"

"En tiedä hänestä mitään."

Taas vaiettiin. Vihdoin Montague sanoi: "Ei ole syytä olla huolissaan
sen miehen puolesta, ymmärrättehän."

Lucy kosketti hänen kättään keveästi.

"Niinpä niin, Allan", hän sanoi "Älkää pelätkö. En tee toisten samaa
erehdystä."

Montague ei osannut senjälkeen mitään sanoa.




II.


Lucy halusi tulla Montaguen konttoriin puhumaan raha-asioistaan,
mutta tämä haluten säästää häneltä vaivat pistäytyi itse hänen
luokseen seuraavana aamuna. Hän sai nähdä kaikki paperit; isän
testamentin omaisuusluetteloineen ja hra Holmes'in tilit ja hänen
New Orleansissa olevan omaisuutensa korkolistan. Kuten Montague oli
otaksunut, ei Lucyn asioita oltu hoidettu hyvin ja hän teki paljon
kysymyksiä. Siellä oli koko joukko tilain ja talojen kiinnityksiä,
mutta Lucyn omia omaisuuksia oli myös kiinnitetty. Oli vähän
tunnettujen teollisuuslaitosten osakkeita, ja vihdoin viisi tuhatta
Northern Missisippi rautatieosaketta.

"Tämän te toki tunnette", sanoi Lucy. "Oletteko myynyt omat
osakkeenne?"

"En", sanoi Montague, "isä toivoi, että pitäisin sopimuksen niin
kauan kuin toisetkin."

"Mutta minähän voin vapaasti myydä omani?"

"Kyllä minäkin kehottaisin myymään, mutta ei ole nyt helppo löytää
ostajia", sanoi Montague.

Northern Missisippi oli rata, jonka mukana Montaguen voi sanoa
kasvaneen, siitä oli aina puhuttu kummassakin perheessä. Se kulki
Atkinista Opalaan, n. 50 eng. penikulmaa yhtyen viimemainitussa
paikassa valtion päälinjaan. Sen oli tuomari Dupree suunnitellut
avatakseen liike-elämälle maankulman, jonka tulevaisuuteen luotti.

Sen rakentamiseen oli ryhdytty aikana, jolloin tyytymättömyys Wall
kadun huijauksiin oli suuri niillä mailla ja Dupree oli koonnut
muutamia miljoonia omasta tuttavapiiristään lisäten puolen miljoonaa
itse ja oli sen perustajain kesken sellainen kunniasopimus, ettei
pyydetä apua Pohjoisen kapitalisteilta eikä sen osakkeita panna
myytäviksi Pörssiin. Ensi presidentti oli ollut Lucyn setä ja
nykyinen oli vanha perheystävä.

Mutta se maakuntalaisylpeys, joka oli pääoman koonnut, ei voinut
luoda liikennettä. Tuomari Dupreen kuvittelemia kaupungeita ei
kohonnutkaan eikä pikku rata pysynyt kehityksessä aikansa tasalla.
Viime vuosikymmeninä oli sen omaisuus alennut arvossa eikä Montague
ollut moneen vuoteen saanut korkoja viidenkymmenen tuhannen dollarin
osakkeille, joista hänen isänsä oli maksanut täyden arvon.

Puhellessaan tästä muisti hän, että kymmenkunta vuotta sitten oli
ollut puhetta radan jatkamisesta Atkinista edelleen Missisippi
Teräsyhtiön laitoksille sekä avata näin liiketie Lännelle. Missisippi
Teräsyhtiö omisti maan puolesta tusinasta suuresta levy- ja
kiskovalssilaitoksesta yhden ja Northern Missisippin omistajia oli
kauan kiusannut ajatus saada kuljettaakseen osan tuon laitoksen
laajasta tuotannosta.

He olivat suorittaneet maanmittaustyöt ja teettäneet kustannusarvion.
Montague tiesi sen, hän kun oli Lucyn nyt Californiassa olevan veljen
kanssa metsästysretkellä pitänyt leiriä maanmittarien lähellä. Tuon
ehdotetun ratajatkon oli määrä kulkea yli Talulan soiden ja siinä
kohdin syntyi epävarmuutta. Useita linjoja oli ehdolla ja Montague
muisti, kuinka leirinuotion äärellä istuttaessa eräänä yönä muuan
nuoremmista maanmittareista oli väittänyt, että ylimittari oli
pätemätön toimeensa ja hylkäsi kaikki hyvät ehdotukset.

Montague oli kertonut tämän isälleen, mutta ei tiennyt, oliko tämä
koskaan ottanut asiasta selkoa. Sen hän vain tiesi, että kun asia
esitettiin osakkeenomistajien kokoukselle, havaittiin mahdottomaksi
hankkia niin paljon rahaa kokoon. Äänestyksellä hylättiin ehdotus,
että käännyttäisiin Missisippi Teräsyhtiön puoleen, se kun oli Wall
kadun miesten käsissä; eivätkä olleet tuomari Dupree eikä kenraali
Montague vielä huomanneet pikku ratansa toivottomuutta.

Kaikesta tästä oli puhuttu Lucyn ja Montaguen kesken ja tämä selitti,
ettei enää ollut syytä pitää osakkeita; tai jos tuon laajennustuuman
kautta saataisiin uusia kapitalisteja kiinnitetyiksi yhtiöön, voisi
sopia heidän kanssaan tai myydä pois kokonaan. Montague lupasi ottaa
asiasta selkoa.

Lähdettyään muistikin hän Jim Hegan'in. "Käykää katsomassa", oli
tämä sanonut. Northern Missisippi oli tietysti pikkuseikka Heganin
laiselle miehelle, mutta kuka tiesi, mitä uusia suunnitelmia hän
voisi siihen yhdistää. Montague oli kuullut huhuja, että hän oli
myynyt osuutensa parissa suuressa yhtiössä.

Hän meni Heganin konttoriin, joka oli suuren henkivakuutusyhtiön
talossa alakaupungilla. Hän kulki marmorikäytäväin ja valtavain
pronssiporttien kautta ohi komeasti puetun vartijan sekä puhutteli
erästä isoa miestä, joka kohteli häntä kuin juoksupoikaa.

"Onko hra Hegan tavattavissa?"

"Paikkaako haette?"

"En juuri", hän otti esille korttinsa; "tahtoisitteko lähettää tämän
hänelle."

"Olette tuttava?"

"Olen."

Toinen ei tehnyt mitään nähtäviä merkkiä, mutta samassa tuli nuori
konttoristi siihen. "Voitteko ehkä ilmoittaa asianne laadun?" hän
sanoi.

"Haluan tavata hänet persoonallisesti", sanoi hän hieman ärtyisästi.
"Olkaa hyvä ja toimittakaa tämä hänelle; se riittää."

Hän sai alistua sihteerin pikaiseen silmäystarkastukseen ja ihmetteli
hän, oliko hänen uusi kevättakkinsa tämän mielestä kyllin muodikas
niin suuren miehen tuttaville. Vihdoin mies katosi kortti mukanaan ja
tuli heti takaisin mielistelevästi hymyillen. Hän opasti Montaguen
korkeaan konttoriin, jonka suuriin nojatuoleihin olisi sopinut useita
henkilöitä kuhunkin. Seinällä oli mantereen kartta, jonka yli Jim
Heganin rata punanauhoina kulki. Siellä olivat myös tämän itsensä
ampumain piisonin ja peuran päät.

Montaguen tarvitsi odottaa vain parisen minuuttia ja sitten
johdettiin hänet huonerivien lomitse johtajan kaikkein pyhimpään. Se
oli yksinkertainen, mutta tarkotuksellisesti vaikuttava, ja Jim Hegan
istui mahonkipöydän ääressä, jolla ei ollut palaakaan paperia.

Hän nousi kumartaen pitkää runkoaan. "Mitä kuuluu Montague?" sanoi
hän kättä puristaen, sitten istuutui hän tuoliinsa, kunnes päänsä
sattui selkänojaan, rypisti kulmiaan ja katsoi toiseen.

Viime kerralla olivat he puhelleet hevosista ja Texasin
entispäivistä, mutta Montague muisti, että se oli ollut iltatarinaa.
"Tulen liikeasioissa, hra Hegan," sanoi hän, "ja koetan esittää asian
lyhyesti."

"Mikä menettelytapa anteeksi annettakoon", oli hymyilevä vastaus.

"Haluaisin kiinnittää huomionne Northern Missisippiin."

"Northern Missisippi?" sanoi Hegan otsaansa rypistäen. "En ole
kuullut siitä puhuttavan."

"Enpä luule monenkaan siitä tietävän", sanoi Montague ryhtyen
selittämään radan vaiheita.

"Minulla on viisi sataa osaketta", sanoi hän, "mutta ne ovat olleet
perheen hallussa kauan ja annan niiden kernaasti olla siellä. En tee
tätä ehdotusta omasta puolestani, vaan erään, jonka asioita hoidan,
ja jolla on viisituhatta osaketta. Minulla on mukana viime vuosien
raportit ja muita tietoja radasta -- Ajattelin että te voisitte
jatkaa sen Missisippi Teräsyhtiön tehtaille."

"Missisippi Teräsyhtiö!" huudahti Hegan. Hän tunsi ilmeisesti sen.

"Kuinka kauan siitä on kun tuo tuuma oli vireillä?" kysyi hän ja
Montague kertoi mitä tiesi.

"Tuo kuulostaa omituiselta", sanoi Hegan ajatuksissaan. "Otanpa
siitä selkoa. Omat suunnitelmani eivät kyllä kohdistu sinne päin,
mutta ehkä löydän jonkun toisen. Tiedättekö, mitähän niistä
viidestätuhannesta osakkeesta vaaditaan?"

"Asia on minun hallussani. Sain sen vasta tänä aamuna ja
minunkin on tutkittava radan tilaa. Ehdotan, että hän tyytyisi
seitsemäänkymmeneen viiteen prosenttiin."

"Siitä voimme puhua myöhemmin", sanoi Hegan, "jos voin löytää sopivan
henkilön". Ja Montague sanoi hyvästit sekä lähti.

Illalla poikkesi hän kotia mennessään kertomaan Lucylle. "Pian saamme
kuulla", sanoi hän. "En luule Heganin kauan miettivän."

"Minä rukoilen sen puolesta", sanoi Lucy nauraen sekä lisäsi: "Tapaan
kai teidät Harveyllä perjantaina?"

"En olisi vapaa ennen lauantai-iltaa", sanoi hän. "Eräs juttu vaatii
aikani tarkkaan. Mutta koetan päästä Siegfried Harveylle; hänen
kanssaan voi tulla toimeen."

"Sanovat, että hän harrastaa hevosia", sanoi Lucy.

"Hänellä on mainio talli."

"Olipa Ollien puolelta hyvin tehty tuoda minut heti näin
keskuspaikkoihin. Mihin luulette minun huomena menevän?"

"En aavista?"

"Minut on kutsuttu hra Watermannin taulugalleriaan."

"Dan Watermanin!" huudahti mies. "Miten se kävi?"

"Rva Aldenin veli toimitti kutsun. Ettekö tekin haluaisi tulla?"

"Olen oikeudessa koko päivän", sanoi Montague. "Mutta haluaisin
kyllä nähdä tuon kokoelman. Se on kuulemma ihmeellinen -- ukko on
kuluttanut siihen kaiken loma-aikansa. Se kuuluu maksavan satumaisia
summia -- vähintäin neljä, viisi miljoonaa."

"Mutta miksi hän sitten kätkee sen atelieriin sinne Hudsonin
varrelle?" huudahti Lucy.

Toinen kohautti olkapäitään. "Huvikseen vain. Ei hän ole koonnut sitä
kansan hyväksi."

"En voi valittaa, kun itse saan sen nähdä," sanoi Lucy. "Täällä on
niin paljon nähtävää, että siihen menee vuosi."

"Väsytte, ennen kuin olette puoliakaan nähnyt, kuten kaikki muutkin."

"Tunnetteko hra Watermannin?"

"Olen kerran tavannut hänet, nähnyt useastikin." Ja Montague kertoi
kohtauksen miljoneeriklubissa, jossa oli nähnyt tuon Wall-kadun
Kroisoksen "pikku miljoneerien" hartaan piirin ympäröimänä.

"Toivon etten tapaisi häntä", sanoi Lucy. "Pelästyisin kuoliaaksi."

"Sanotaan että hän voi olla miellyttävä kun tahtoo. Naiset ovat
ihastuneet häneen."

Lauantai-iltapäivällä kun Montague meni Harveyn Long Islandilla
olevaan kotiin, oli hänen veljensä lautalla vastassa.

"Allan", kysyi hän heti, "tiesitkö että Lucy tuli tänne Stanley
Ryderin seurassa?"

"En; mitä ihmettä!" huudahti Montague. "Onko Ryder täällä?"

"Hän kutsutti itsensä", vastasi Oliver. "Ja ainoa selitys on Lucy,
jonka hän toi automobiilissaan."

Montague oli hämmästynyt. "Hän ei ole koskaan viitannut sitä
minulle", sanoi hän.

"Hitto vieköön!" huudahti Oliver, "mahtaakohan se pyydystää Lucya."

Montague seisoi hetken ajatuksissaan. "Enpä luule hänen siitä mitään
hyötyvän; Lucy tietää liian paljon."

"Lucy ei ole koskaan tavannut Stanley Ryderin tapaista miestä!"
selitti Oliver. "Tämä on koko ikänsä jahdannut naisia, eikä Lucy sovi
hänelle yhtään."

"Mitä tiedät hänestä?" kysyi Montague.

"Mitäpä minä hänestä tiedän!" huudahti toinen. "Hän oli kerran
rakkaussuhteissa Betty Wymanin kanssa."

"Herra jumala!" huudahti Montague.

"Niin", sanoi Oliver.

"Betty kertoi siitä minulle. Sillä miehellä on velhon keinot. Hän on
lukenut 'uusia aatteita' ja puhuu kaihoisasta sielustaan ja jokainen
nainen, jonka hän tapaa, on sen ikävöimisen esine. Ja sitten on hän
vapaa-ajattelija ja puhuu vapaudesta ja naisten oikeuksista. Hän
seuloo siveyssääntöjä sinne ja tänne, kunnes toinen uskoo, että
naisen jaloin tehtävä on olla naineen miehen rakastajatar."

Montague ei voinut pidättää hymyä.

"Olen kuullut sinunkin niitä siveyssääntöjä seuloilevan", hän sanoi.

"Kyllä kai", sanoi Oliver. "Mutta nyt on kysymyksessä Lucy ja jonkun
olisi puhuttava hänelle Stanley Ryderistä."

"Minä puhun", sanoi Montague.

Tullessaan päivälliselle löysi hän Lucyn kirjaston leponurkasta. Tämä
oli täynnä kaikkia niitä ihmeitä, mitä oli nähnyt Dan Watermanin
taidegalleriassa. "Allan", huudahti hän, "kuulkaa, minä tapasin
hänet."

"Mitä sanotte!"

"Hän oli siellä koko iltapäivän!" selitti Lucy.

"Ja hän oli niin kiltti minulle."

"Ei ollut siis niin kauhea kuin pelkäsitte?"

"Hän oli ihan hurmaava", sanoi Lucy. "Hän näytti minulle koko
kokoelman ja kertoi eri taulujen historian ja kuinka oli ne saanut.
En ole eläissäni sellaista kuullut."

"Hän osaa olla mieltäkiinnittävä kun tahtoo", sanoi Montague.

"Hän on ihmeteltävä!" sanoi Lucy. "Kun katsoo hänen kumaraista
varttansa ja vanhoja kurttuisia haukankasvoja sekä valkohapsia,
luulee hänen olevan ikälopullaan -- Mutta kun hän puhuu -- en
ihmettele että häntä totellaan."

"Häntä totellaan!" sanoi Montague. "Ei epäilystä siitä. Ei ole
Wall-kadulla sellaista, joka kestäisi kahtakymmentä neljää tuntia,
jos Dan Waterman tosissaan kävisi hänen kimppuunsa."

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Lucy.

"Onko hän niin hirveän rikas?"

"Ei sitä aiheuta se raha, minkä hän omistaa," sanoi Montague, "vaan
se mitä hän hallitsee. Hän on pankkien herra -- eikä kukaan ota
askeltakaan Wall-kadulla hänen tietämättään, jos hän niin tahtoo. Ja
hän voi murtaa miehen luoton; hän voi sanottaa irti kaikki lainat.
Hän voi häiläyttää markkinatkin musertaakseen jonkun. Ja ajatelkaas
hänen valtaansa Washingtonissa! Hän käytti valtiorahastoa kuin olisi
se hänen haarakonttoorinsa."

"Sepä tuntuu pelottavalta", sanoi Lucy. "Tuo vanha mies --
yhdeksännelläkymmenellä! Olen kuitenkin iloinen, että sain tavata
hänet."

Hän vaikeni nähdessään ovessa Stanley Ryderin, joka ilmeisesti
etsi häntä. Ryder vei Lucyn pöytään ja kun Montague tuon tuostakin
katsahti heihin päin, näki hän hänen kokonaan kiinnittävän tämän
huomion. Aterian jälkeen he vetäytyivät musiikkihuoneeseen ja Ryder
soitti joitakin Chopinin nocturnoja. Soittaessaan ei hän hellittänyt
katsettaan Lucysta. "Minä sanon", muistutti Betty Wyman Montaguen
kuultavilla, "että se tapa millä Ryder leikkii rakkautta pianon
avulla, on suorastaan säädytön."

Montague hylkäsi useita korttipelipyyntöjä ja laittautui Lucyn
rinnalle koko illaksi. Ja kun Stanley Ryder vihdoin harmissaan oli
mennyt tupakkahuoneeseen, sanoi hän: "Lucy, minun täytyy puhua teille
tästä."

"En tiedä, haluanko teidän puhuvan, Allan", sanoi hän yrittäen
hymyillä.

"Mutta teidän täytyy kuulla", sanoi Montague. "Tiedättekö, millaisen
miehen kanssa te oikeastaan olette tekemisissä, ja mitä ihmiset
hänestä ajattelevat?"

Lucy istui vaieten sekä purren hermostuneesti huuliaan, kun Montague
kertoi niin selvästi kuin voi, millainen Ryderin maine oli. Hän voi
vain vastata: "Hän on niin intresantti mies."

"Sellaisia on monta", sanoi Montague, "mutta niitä ette tapaa, jos
saatte ihmiset puhumaan noin itsestänne."

Lucy puristi kätensä yhteen. "Allan", huudahti hän, "koitin
parastani, ettei hän tulisi tänne. Olette oikeassa. Teen mitä
tahdotte; en ole enää missään tekemisissä hänen kanssaan. Saatte
nähdä! Oli hänen oma syynsä, että tuli tänne ja saa hän nyt pitää
seuraa jollekin toiselle."

"Tahtoisin että sanoisitte sen hänelle suoraan, Lucy. Vaikka hän
suuttuukin. Antakaa ymmärtää -- kerta kaikkiaan."

"Teen sen", selitti Lucy.

Ja Montague arveli hänen tehneen niin, koska Ryder loppuillan piti
seuraa kaikille. Puolenyön aikana näki Montague Gotham Trustin
isännän kirjastossa selittävän erokysymystä. "Avioliitto on synti,
josta kirkko ei anna synninpäästöä", julisti Stanley Ryder.




III.


Muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen odotteli Montague erästä
tuttavaa, jonka oli määrä tulla päivälliselle hänen hotelliinsa. Hän
istui sen eteisessä lukien lehteä ja huomasi käytävällä kävelevän
vanhan herran, jolla oli pukinparta ja punakka pinta. Heidän
katseensa sattuivat yhteen.

Herra tuli hämmästyneen näköisenä hänen luokseen sanoen: "Anteeksi,
mutta ettekö ole Allan Montague?"

"Olen kyllä", sanoi Montague ällistyen.

"Ette tunne minua?"

"Täytyy myöntää etten."

"Olen eversti Cole."

Mutta Montague vain rypisti kulmiaan. "Eversti Cole?" kertasi hän.

"Olitte silloin liian nuori muistaaksenne minua", sanoi tuo vieras.
"Olen ollut teillä useita kertoja. Kuuluin isänne prikaatiin."

"Niinkö!" huudahti Montague. "Pyydän anteeksi."

"Eipä siitä puhetta", sanoi eversti istuutuen hänen viereensä. "Olipa
kumma, että tunsin teidät. Miten voi veljenne? Onko hän New Yorkissa?"

"On."

"Entä äitinne? Hän on kai elossa?"

"Kyllä, asumme tässä hotellissa."

"Erittäin hauskaa. En luullut täällä olevan ketään tuttavaa?"

"Olette täällä käymässä?"

"Länneltä", sanoi eversti.

"Kuinka omituisia sattumia niitä on", jatkoi hän hetken kuluttua.
"Ajattelin isäänne juuri tänään. Joku ehdotti, että myisin joitakuita
osakkeita -- Northern Missisippi'n."

"Tarkotatteko totta?" kysyi kavahtaen Montague.

"Totta. Isänne sai minut ostamaan muutamia silloin entisaikoina. Olin
jo unohtanut ne."

Montague hymyili.

"Kun olette saanut osakkeet kaupaksi", sanoi hän, "niin voitte
ilmoittaa ostajan minulle. Tiedän muitakin myytäviä."

"Kernaasti", sanoi eversti, "mutta pelkäänpä, ettei nyt osteta
paljon. En muista saaneeni osinkojani."

Taas vaiettiin. "Omituinen yhteensattuma tosiaankin", sanoi toinen.
"Minäkin olen ajatellut sitä rautatietä. Ystäväni rouva Taylor on
juuri tullut New Orleansista. Hänen nimensä oli ennen Lucy Dupree."

Eversti muistutteli: "Dupree?"

"Tuomari Dupreen tytär", sanoi Montague.

"Hänen veljensä John Dupree oli radan ensi presidentti."

"Niinpä niin", sanoi eversti. "Muistan nyt tuomarin. Isänne sanoi,
että hän oli ottanut koko joukon osakkeita."

"Niin, hän oli radan päävoima."

"Ja kuka oli se toinen?" kysyi eversti vaivaten muistiaan. "Se joka
oli paljon teillä. --"

"Tarkotatteko hra Lee Gordonia?"

"Luulenpa että se oli hänen nimensä."

"Hän oli isäni orpana", sanoi Montague. "Hän pani rataan niin paljon
rahaa, että hänen perheensä on ollut köyhänä siitä pitäen."

"Se oli onneton yritys. Oli paha, ettei kukaan suurkapitalisti
ryhtynyt sitä kannattamaan."

"Niin minäkin ajattelen", sanoi Montague. "Nyt olenkin esittänyt
asian eräälle."

"Niinkö?" sanoi eversti. "Ehkäpä minulle tehty tarjous tuleekin
sieltä. Kuka se on?"

"Jim Hegan", sanoi Montague.

"Vai niin", sanoi eversti. "Mutta voihan hän tehdä tarjouksensa
asiamiehen välityksellä."

Hetken kuluttua lisäsi hän: "Antakaa minulle korttinne. Ehkäpä
saan jonkun innostumaan siihen tuumaan. Minulla on ystäviä, jotka
luottavat Etelän tulevaisuuteen. Kuinka monta osaketta voitte hankkia
ja millä hinnalla?"

Montagne otti esille kynän ja paperia ja muististaan luetteli
Northern Missisippin osakkeenomistajat. Hän keskusteli pitkin ja
poikin asian uuden ystävänsä kanssa. Kun Montaguen tuttava saapui,
oli everstillä tiedossaan kaikki tosiasiat ja lupasi hän kirjottaa
pian.

Aterian jälkeen Montague meni ylös äitinsä luo. "Tapasin erään isän
vanhan tuttavan", sanoi hän.

"Kenet?"

"Eversti Colen", sanoi hän ja rouva Montagne oli oudoksissaan.

"Eversti Colen?" kertasi hän.

"Niin. Tässä on hänen korttinsa: Henry N. Cole, Seattle, Washington."

"En ole koskaan kuullut hänestä puhuttavan", sanoi rouva Montague.

"Ette kuullut!" huudahti Montague. "Hän on ollut meillä monasti ja
tunsi isän, serkku Leen ja Dupreen sekä kaikki."

Mutta rva Montague vain pudisti päätään. "On voinut käydä meillä,
mutta ei ole esitetty minulle." Montaguen mielestä oli tämä outoa,
mutta hän ei olisi sitä asiaa paljoakaan enää ajatellut, jollei
seuraavana aamuna olisi jotain tapahtunut. Hän tuli aikaisin
toimistoonsa työhön ja tapasi puhdistajanaisen, jota ei ennen ollut
huomannut. Tämä puhui hänelle.

"Anteeksi, herra", sanoi hän. "Minulla olisi teille asiaa."

"Mitä sitten?"

"Teitä vahditaan", sanoi vaimo.

"Mitä tarkotatte?"

"Eräs mies tuli tänne aikaisin ja tarjosi minulle rahaa, jos antaisin
hänelle paperikorinne paperit."

"Minun paperikorini?" Montague oli hämmästynyt.

"Niin, semmoista tapahtuu", sanoi nainen. "Me olemme köyhiä ja teemme
väliin sellaista, mutta te olette gentlemanni ja minä sanoin etten
tee sitä."

"Millainen mies se oli?"

"Tumma mies, kuin juutalainen. Hän palaa kai vielä."

Montague antoi naiselle setelin, tämä kiitti ja meni sankoineen,
luutineen.

"Herra Jumala!" huudahti Montague, kun oli päässyt pöytänsä ääreen.

Äkkiä iski hän polveensa kädellään. "Ja minä kerroin sille kaikki."
Hän muisteli puhelunsa sille vanhalle Seattlen miehelle ja oudosteli,
mitä hyötyä tälle mahtoi olla siitä. Ja hän ajatteli Jim Hegania.
Tämä oli pannut vakoojia hänen jälilleen. Kukaan muu ei tiennyt
Northern Missisippistä.

Jim Hegan! Ja Montague oli tavannut hänet vieraisilla -- rva de
Graffenriedin luona. He olivat tavanneet kuin herrasmiehet ja hän oli
puhunut tälle avoimesti. Ja Hegan oli pannut vakoojia hänen jälilleen!

Montague tarvitsi selityksiä ja kirjotti majuri Venablelle sekä
ilmoitti tulevansa miljoneeriklubiin päivällisille. Tämä vastasi heti
ja käski tulemaan, mutta ilmotti samalla, että oli sairas ja lääkärit
olivat kieltäneet häneltä lihan ja sienet. Aina tuntui Montaguesta
siltä, kuin ei voisi olla kirkkaamman purppuraisia kasvoja kuin
majurin ja tällä kertaa ne tuntuivat entistä kirkkaammilta. Hän
murisi ja kiroili hirveästi ja tarjoilijat olivat touhuissaan.
Montague odotti, kunnes hän oli saanut lasinsa kuivaa Martinia ja
ratkaissut ruokakysymyksen halunsa ja tohtorinsa tyydytykseksi.
Sitten vasta kertoi hän oudot kokemuksensa.

"Olen varma siitä, että te voitte tämän selittää", sanoi hän.

"Mutta mitä selittämistä siinä on?" kysyi majuri. "Se merkitsee vain
sitä, että Heganin mieltä kiinnittää teidän ratanne. Mitä muuta
haluaisitte?"

"Mutta hän vakoiluttaa minua?"

"Entäs sitten? Sitä tehdään joka päivä. Puolenkymmentä toimistoa on
sitä varten olemassa. Olkaa onnellinen, jos ne eivät ole kuunnelleet
teidän telefoonikeskustelujanne, jäljentäneet sähkösanomianne ja
tutkineet postianne."

Montague tuijotti häneen. "Jim Heganin lainen mies! Ja tuttava!"

"Tuttava?" sanoi majuri. "Loruja! Ei liikeasioissa ole tuttavia. Ja
sivumennen sanoen, Jim Hegan ei kai tiedä koko jutusta mitään. Joku
apulainen on saanut sen toimekseen ja muistaa hän sen taas kun saa
raportin. Joku apulainen on vain ollut vähän kömpelö, siinä koko
juttu."

"Mutta miksi urkitaan minun perheasioitanikin?"

"Tutkitaan tietysti, missä asemassa olette ja ja kuinka välttämätöntä
teidän on myydä osakkeenne. Hän tietysti tahtoo osakkeet
viidenkymmenen prosentin alennuksella. Olette onnellinen, jos ei
pankkinne sano irti jotain lainoja."

Majuri katseli Montaguea hymyillen hänen naiivisuudelleen. "Missä
sanoitte radan olevan. Missisippissä?"

"Niin", sanoi Montague.

"Ihmettelenpä sitä", sanoi toinen. "Enpä luule, että Jim Hegan on
sen takana ollenkaan. Kukaan ei saisi häntä kiinnittämään huomiotaan
Etelän rautateihin. Hän on kai maininnut asian jollekin toiselle.
Mitä sillä radalla on virkaa?"

"Ajattelimme jatkaa sitä", sanoi Montague.

"Tarvittaisiin vain miljoona, pari, jotta päästäisiin Missisippi
Teräsyhtiön päätehtaille."

"Missisippi Teräs!" huudahti majuri.

"Niin."

"Herra Jumala!"

"Mikäs on?"

"Miksi veitte sellaisen asian Jim Heganille?"

"Kun oli tuttu."

"Mutta ei sillä perusteella asioihin ruveta. Pitää kääntyä oikean
väen puoleen. Jos Jim Hegan saisi tahtonsa toteuttaa, pyyhkäisisi hän
Missisippi Teräsyhtiön Yhdysvaltain kartalta."

"Mitä tarkotatte?"

"Ettekö tiedä?" sanoi Majuri, "että Missisippi Teräsyhtiö on
Terästrustin pääkilpailija? Ja Dan Waterman on tämän järjestänyt ja
vahtii sitä yhä."

"Mutta mitä se kuuluu Heganiin?"

"Sitä vaan, että Hegan toimii kaikessa Watermanin mukaan."

Montague katseli nyreissään. "Ymmärrän", sanoi hän.

"Hyvä ystävä", sanoi majuri. "Miksette kysynyt minulta? Olisitte
mennyt Missisippi Teräsyhtiön miesten luo? Ja hiljaa olisi ollut
mentävä päämiesten luo. Teillä voi olla hyvä esitys, joka ehkä on
jäänyt huomaamatta. Mitä sanoitte maanmittauksesta?"

Montague kertoi jutun. Majuri jatkoi:

"Ymmärrättekö nyt, että Terästrustin herrat ovat sotkeneet tuumanne."

"Mitä tarkotatte?"

"Lahjoivat sen maanmittarin. Ja ovat kai siitä pitäin pitäneet
rataanne vallassaan."

"Mutta se on mahdotonta. Niillä ei ole siellä mitään tekemistä."

"Mistä te tiedätte?"

"Tunnen presidentin. Hän on vanha perheystävä."

"Kyllä, mutta jos teillä on kiinnitysvelka?"

"Mutta mikseivät ne osta sitä?"

Toinen neuvoi: "Ettekö ole kuullut Wymanin lausetta: Miksi ostaisin
osakkeet, kun voin ostaa johtajat."

"Tuo väki teitäkin vakoilee", jatkoi hän hetken kuluttua. "He
ajattelevat, että ehkä on kyseessä joku liike vastapuolelta ja he
tahtovat tehdä sen tyhjäksi."

"Kuka omistaa Missisippi Teräsyhtiön?" kysyi Montague.

"En tiedä. Epäilen, että Wyman on sen takana jotenkin. Ettekö
huomannut äskettäin, että hänen kolmen ylimaanratansa kiskot on
tilattu Missisippi Teräsyhtiöltä?"

"Kyllä!"

"Katsokaa nyt", nauroi majuri. "Te olette hypännyt keskelle
sammakkolampea ja Herra tiesi, mikä meteli siitä tulee. Ajatelkaas,
Terästrustin pääoma on kirjoitettu kolminkertaiseksi. Tullin takia
voi se myydä tuotteensa tässä maassa viidenkymmenen prosentin
korotukselle sen ulkomaahinnoista, ja kuitenkin se alentaa
voitto-osinkoja. Sen yleisosakkeet ovat kymmenessä. Se alentaa
kustannuksia kaikin tavoin ja myy huonoa tavaraa. Ja nyt tulee
Wyman, ainoa mies, joka Wall kadulla uskaltaa puida nyrkkiään Dan
Watermanille, ja ilmottaa sanomalehdissä, että huonot kiskot ovat
olleet syynä viimeaikaisiin rautatieonnettomuuksiin. Ja hän antaa
tilaukset Missisippi Teräsyhtiölle, joka myy alle Trustin hintain.
Yhtiöllä on liikojakin tilauksia ja sen laitokset käynnissä yötä
päivää. Ja sitten tulee vilpitön nuorukainen ja tahtoo tuoda
ratapahasen yhtiön takapihalle ja vie ehdotuksensa Jim Heganille!"

Majuri sai naurukohtauksen, joka vapisutti hänen punertavaa
naamatauluaan ja Montague oli nöyryytetty.

"Mitä nyt olisi tehtävä?" kysyi hän.

"En tiedä", sanoi majuri, "paitsi että pidätte osakkeistanne kiinni.
Ehkäpä, jos puhutte osakkeistanne ääneen, Teräsherrat ostavat ne
täydestä hinnasta."

"Säikäytin niitä ainakin", nauroi Montague. "Lyönpä vetoa", sanoi
toinen, "että jonkun konttorissa alakaupungilla on ollut hoppua.
Täällä käy eräs, joka tietänee siitä. Will Roberts."

Ja majuri katseli pitkin ruokasalia. "Tuossa hän tuleekin", sanoi hän.

Salin toiseen päähän oli ilmestynyt pitkä, tummatukkainen mies,
tarkan näköinen ja joustava-askeleinen. "Roberts Vaitelias", sanoi
majuri. "Yritetäänpäs". Ja kun mies kulki ohi, huusi hän. "HaIlo!
Roberts, mihin matka? Tässä esitän ystäväni hra Allan Montaguen."

"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Kuinka voitte, Venable?"

"Ei huonommin voisi olla", sanoi majuri. "Miten ovat asiat Kadulla?"

"Hiljaiset markkinat", sanoi Roberts. "Pelkään pahaa. Liian monet
tekevät paljon rahaa."

Majuri nauroi. "Hauska lause miehen suussa, joka on tehnyt
kuusikymmentä miljoonaa viime kymmenenä vuotena."

"Hän ei näyttänyt kuulleen minusta mitään", sanoi Montague.

"Usko siihen", sanoi majuri. "Hän on tänä iltana voinut olla
neuvottelemassa kurkkumme katkasemisesta, mutta ei silti räpäytä
silmäänsäkään. Hän on terästä."

Hän pysähtyi ja jatkoi taas: "Olette lukenut siitä isosta iskusta?
Roberts sen suunnitteli. Hänestä tuli silloin maan vihatuin mies.
Lehdet ja politikot raivosivat. Mutta hän seisoi kannallaan -- oli
päättänyt voittaa tai kuolla. Muuan anarkisti tuli hänen konttoriinsa
ja ampui häntä kahdesti; mutta hän iski tämän maahan miltei
kuoliaaksi ja jatkoi peliään tautivuoteelta ja oli kahden viikon
päästä taas konttorissaan."

Ja nyt aukenivat majurin juttutuvan ovet. Hän kertoi Montaguelle
teräskuninkaista ja heidän vihaamistaan miehistä ja rakastamistaan
naisista ja heidän liikkeittensä ja elämänsä salaisuuksista. William
H. Roberts oli alkanut erään suuren teräsherran palveluksessa ja
kääntynyt sitten tämän henkiviholliseksi, ja nyt hän riiteli pois
tämän mainetta. Jos näet tämä rakensi kirjaston, rakensi Roberts
kaksi. Kilpailija rakensi suuren konttoritalon. Roberts osti maan
sen ympäriltä ja rakennutti puolentusinaa pilvenpiirtäjiä, jotka
sulkivat siltä valon. Ja yötä päivää "Roberts Vaitelias" suunnitteli
ja vehkeili ja kerran oli hän oleva Terästrustin herra ja kilpailija
tai ei mitään.

"Eläviä poikia tuo teräs-väki", sanoi majuri nauraen. "Pitäkää silmät
auki, kun olette niiden kanssa asioissa."

"Mitä neuvoisitte minua tekemään?" kysyi Montague hymyillen. "Panenko
salapoliisit liikkeelle?"

"Miksei?" sanoi majuri vakavasti. "Voisihan ottaa selville, kuka
lähetti majuri Colen luoksenne. Ja voisi myös tutkia, kuinka
kiihkeästi he tarvitsevat rataanne ja maksattaa sen mukaan."

"Ei se olisi juuri minun tapaistani."

"On aika oppia", sanoi majuri. "Voin auttaa alulle. Tunnen
salapoliisin, johon voitte luottaa. Ei hän ainakaan ole minua
pettänyt."

Montague istui mietteissään. "Sanoitteko että he kuuntelevat toisten
telefoonipuheluja?"

"Niin sanoin."

"Ja voivatko ne sen tehdä!"

"Sanon että kahdella ja puolella sadalla hankin teille
pikakirjoitusselostuksen siitä, mitä puhutte kenen kanssa tahansa
vuorokauden kuluessa."

"Tuo kuuluu uskomattomalta. Kuka sen tekee?"

"Lankaurkkijat. Vaarallista työtä, mutta hyvä palkka. Eräs tuttavani
oli kerran liikehommissa, jotka koskivat telefooniyhtiötä ja hän
muutti lankansa toiseen osastoon ja hän suoritti asian loppuun,
ennenkuin toisella puolen aavistettiin mitään."

"Entä posti?"

"Posti! Se on helppo juttu. Vuorokauden voi aina toisen postia
viivyttää ja valokuvata kirjeet. Postiin pantavat kirjeet voi myös
kopioida, jollei ole hyvin varuillaan. Vakooja pistää kirjeenne
päälle vain sinisen tai keltasen kirjeen ja postiväki huomaa sen."

"Mutta senhän silloin tietää hyvin moni!"

"Eipä suinkaan. Se on erikoinen ala postissa. Aina on valtion
salapoliiseja vahtimassa rikollisia. Niistä voi jonkun lahjoa ja
saada rikollisensa epäiltyjen listalle."

Majuri hymyili. Häntä huvitti sanomattomasti Montaguen ällistys, kun
hän kertoili esimerkkejä suurkaupungin turmeluksista.

"Tapahtuu sitä oudompaakin," sanoi hän. "Voisin esittää
teille tässä huoneessa paraikaa olevan miehen, joka taistelee
laivarakennushuijausta vastaan ja sai käsiinsä tärkeitä papereita.
Ja hän istui vieressä, kun konttoristinsa ottivat niistä
kolmekymmentäkin kopiota. Ja hän pani alkuperäiset paperit ja
kolmekymmentä yksi kopiota yhtä moneen kaupungin talletusholviin ja
otti yhden kotiinsa laukussa. Ja sinä yönä tuli murtovarkaita, jotka
veivät sen laukun. Seuraavana päivänä kirjotti hän niille, joita
vastaan taisteli: Olisin tänään lähettänyt teille kopion hallussani
olevista papereista, mutta koska ne jo ovat teillä, esitän suoran
vaatimukseni? Siinä kaikki, sovinto maksoi miljoonan pari."

Majuri pysähtyi ja katseli pitkin ruokasalia. "Tuossa on Dick
Sanderson," sanoi hän osottaen ketterää sileäposkista nuorta miestä.
"Hän edustaa New Jersey Southern rataa. Eräänä päivänä sanoi hänelle
muuan lakimies päivällisillä: Huomenna esitän erään osakkeen
omistajan jutun yhtiötänne vastaan. Hän selitti mitä se koski. Eikä
Sanderson sanonut mitään, vaan meni telefooniin ja ilmoitti asian
Trentoniin. Ja seuraavana päivänä lainlaatijakunnan molemmat huoneet
hyväksyivät lain, joka teki jutun mitättömäksi. Sen tempun uhri on
nyt New-Yorkin kuvernöörinä, ja jos tapaatte hänet, voitte kysyä."

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi majuri äkkiä: "Sivumennen sanoen,
tehän olette tuottaneet tänne kauniin lesken Missisipistä -- rva
Taylor lienee hänen nimensä?"

"Niin on", sanoi Montague.

"Kuulin Stanley Ryderin jo ihastuneen häneen."

Montaguen kasvot synkistyivät. "Ikävä että olette kuullut."

"Mikä? Hän on huvittava tuota rouvaa."

"Lucy on kokematon New-Yorkissa", sanoi Montague.

"En luule hänen oikein ymmärtävän, mitä lajia miehiä Ryder on."

Majuri mietti hetken, alkoi sitten äkkiä nauraa. "Hänen on paras olla
varuillaan. Satun tietämään, että rva Ryder puuhaa avioeroa, ja jos
teidän ihastuttava leskenne haluaa varjeltua sanomalehdiltä, saa hän
olla varovainen suosiotaan jakaessaan."




IV.


Pari kolme päivää myöhemmin tapasi Montague Jim Heganin eräässä
johtokunnan kokouksessa. Hän katsoi tätä tiukasti, mutta Hegan ei
osoittanut mitään häiriön merkkiä. Hän oli niin kohtelias ja iloinen
kuin konsanaan. "Sivumennen sanoen, herra Montague", sanoi hän,
"siitä rautatiejutusta kerroin eräälle tuttavalle, jossa heräsi
harrastus siihen. Saatte kai pian jotain tietoja häneltä."

"Olen kiitollinen teille", sanoi toinen ja siinä oli koko juttu.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja Montague meni hakemaan Lucya
kirkkoon. Hän kertoi tälle asian mainitsematta kuitenkaan eversti
Colea, ei näet tahtonut häntä säikäyttää. Lucylla oli taas
muita asioita mielessä. "Kai muistatte, Allan, että huomenna on
vaunuparaati", sanoi hän.

"Kyllä."

"Hra Ryder on tarjonnut minulle paikan. Te tietysti olette
tyytymätön."

"Lupasitteko mennä?"

"Kyllä. En luullut sen häiritsevän. Julkinen asiahan se on."

"Julkinen!" huudahti Montague. "Onpa tietenkin! Istua korkealla
kaikkien nähtävillä ja sanomalehtimiesten kuvattavana. Ja sitten ne
kertovat kuinka se viehättävä missisippiläinen leski oli Ryderin
seurassa, ja koko seurapiiri urkkii niitä kuvia ja vilkuttaa silmiään
ja tekee huomautuksia!"

"Te katselette kaikkea niin kyynilliseltä kannalta", väitti Lucy.
"Kuinka nyt voi välttää sitä että joukko tuijottaa ja lehdet ottavat
kuvia! Eihän silti voi luopua ajeluhuvista --"

"No, no!" sanoi Montague. "Olette liian järkevä puhuaksenne
tuollaista tosissanne. Jos haluatte ajella, niin ajelkaa. Mutta
kun joukko ihmisiä päättää tuhlata kymmenen parikymmentä tuhatta
kukin naamiaispukuihin ja vaunuihin, ja he ilmoittavat siitä koko
kaupungille ja lähtevät itseään näyttelemään, niin ei voi puhua
huviajelusta."

"Hm", sanoi Lucy epäröiden, "hauskaa kuulla."

"Hauskaa niille, jotka haluavat kuulla; ja jos nainen haluaa yleistä
mainetta, toimittaa itsestään uutisia lehtiin ja tekee itsestään
julkisuuden ihmisen, on se hänen asiansa. Mutta älköön sitten
uskotelko harrastavansa huviajelua kauniilla hevosilla, kuuntelevansa
musiikkia tai pitävänsä seuraa tuttavilleen. Seurapiirin naisella on
oikeus ilmoittaa itseään kuten politikolla tai pilleritehtailijalla,
vastustan vain lörpöttelyä, että muka rakastetaan yksityiselämää.
Esimerkiksi rva Winnie Duval kehuu, että hänen ihanteensa on paimenen
yksinkertainen elämä ja kukkien kasvatus, mutta itse asiassa on
hänellä albumi, johon hän kerää sanomalehtileikkaukset, ja jos kuluu
kolme viikkoakaan ilman että hänestä mainitaan, hermostuu hän."

Lucy puhkesi nauruun. "Olin eilen rva Robbie Wallingilla", sanoi hän,
"ja tämä puhui oopperayleisöstä ja sanoi menevänsä johonkin, missä ei
tarvitsisi nähdä niin paljon rumaa roskaväkeä."

"Niin", sanoi Montague. "Kyllä tiedän. Mutta ei ole mitään sen rouvan
hommissa aamusta iltaan, jota hän viitsisi tehdä muuta kuin sen ruman
roskaväen töllisteltäväksi." --

"Näytte olleen joka paikassa", sanoi Montague hetken kuluttua.

"Ah, luulen menestyväni", sanoi Lucy. "Onpa tämä ihanaa elämää.
En eläissäni ole nähnyt niin paljon kauniita hevosia ja loistavia
pukuja."

"Onpa se hauskaa", sanoi Montague. "Mutta edetkää hitaasti ja pitäkää
huolta siitä, että se kestää kauemmin. Kun siihen elämään tottuu,
tuntuu se sangen turhalta ja tyhmältä."

"Tänään olen kutsuttu Wymanille bridgeä pelaamaan, -- aatelkaas --
sunnuntai-iltana!"

Montague kohautti olkapäitään. "Välipä sillä."

"Mitä pidätte rouva Betty Wymanista?" kysyi Lucy.

"Hän elää iloisia päiviä eikä omatunto häntä häirinne."

"Onko hän hyvin rakastunut Olliehen?"

"En tiedä. Ei se näytä heitä suuresti huolettavan."

Tällaista puhelivat he kirkon jälkeen avenueta kävellessään katsellen
uusia kevätpukuja. -- "Kuka oli tuo komea olento, jolle juuri
kumarsitte?" tiedusteli Lucy.

"Neiti Hegan -- Jim Heganin tytär."

"Vai niin, Betty Wyman puhui hänestä."

"Ei kai mitään hyvää", sanoi Montague hymyillen.

"Mieltäkiinnittävää", sanoi Lucy. "Omituista, että satojen miljoonien
omistajan tytär on itse ruvennut hyväntekeväisyystyöhön."

"Sanoinhan teille, että tähän elämään voi kyllästyä."

Lycy katseli häntä veitikkamaisesti sanoen:

"Luulisinpä tuollaisen tytön kiinnittävän teidän mieltänne."

"Haluaisin todella tuntea häntä paremmin, mutta hän ei näy välittävän
minusta."

"Eikö välitä!" huudahti Lucy. "Sehän on hirveätä."

"Ei se ole hänen syynsä", sanoi Montague hymyillen, "luulenpa
joutuneeni huonoon maineeseen."

"Oh, tarkotatte Winnie rouvaa!" huudahti Lucy.

"Niin."

"Kertokaapa siitä!"

"Eipä siinä ole paljon kerrottavaa. Winnie rouva aikoi tehdä minusta
seuraelämäsankarin ja minä typeryydessäni menin, kun hän kutsui. Ja
sitten alkoivat kielet laulaa."

"Sehän ei teitä vahingoittanut?"

"Eipä erityisesti", sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Yhteen naiseen
vain olisin tahtonut tutustua, enkä saanut. Sen vain."

Lucy katsahti häneen arasti. "Te tarvitsette sisaren", hän hymyten
virkkoi, "sisaren, joka taistelee puolestanne."

Jim Hegan oli ennustanut oikein; Montague sai pian tarjouksen. Se
tuli hänelle tuntemattoman lakiasioimiston kautta. "Olemme kuulleet,"
sanottiin kirjeessä, "että teillä on myytävänä viisituhatta Northern
Missisippi rautatien osaketta. Erään liiketuttavamme puolesta
tarjoudumme ostamaan ne viidelläkymmenellä tuhannella dollarilla. Jos
tahdotte neuvotella niiden omistajan kanssa, haluaisimme sopivassa
tilaisuudessa saada vastauksenne."

Hän soitti Lucylle ja kertoi tälle tarjouksesta.

"Paljoko?" kysyi tämä.

"Ei riittävästi", sanoi hän. "Mutta en halua keskustella puhelimitse.
Missä saan tavata teidät?"

"Ettekö voi lähettää kirjettä minulle?"

"Voisin", sanoi Montague, "mutta haluaisin puhua siitä myös; ja
sitten on kiinnityskirja ja muita papereita allekirjotettavana.
Muutakin selvitettävää! Ettekö voisi tulla konttoriini nyt tänä
aamuna?"

"Haluaisin tulla, mutta olen juuri luvannut muualle."

"Eikö sitä voi lykätä?"

"Ei, minua on pyydetty retkelle hra Watermanin uudella jahdilla."

"Brünhildellä?" huudahti Montague. "Mitä sanottekaan!"

"Niin, enkä tahtoisi menettää sitä."

"Milloin palaatte?"

"Illalla. Me menemme salmea ylös. Jahti on juuri pantu kuntoon."

"Missä se on?"

"Batteryn rannassa. Minun on oltava siellä tunnin kuluessa. Ettekö
tulisi sinne tapaamaan minua?"

"Tulen kyllä. Kaipa ne jonkun minuutin odottavat."

"Olen niin utelias saadakseni tietää tarjouksen."

Montaguea viivyttivät jotkut liiketuttavat; vihdoin hän juoksi ajurin
rattaille ja ajoi Batterylle.

Täällä Castle Oardenin luona oli suojattu paikka,
"Miljoneerilahdeksi" sanottu, jossa "Wall-kadun laivastoon"
kuuluvat yksityisjahdit tavallisesti ankkuroivat. Tähän aikaan
vuodesta useimmat mahtajat jo olivat kesänviettopaikoillaan, ja
ne jotka asuivat Hudsonin tai Salmen rannalla, tulivat kaupunkiin
kaikellaisissa aluksissa, moottoriveneistä isoihin jahteihin saakka.
He söivät aamiaista matkallaan ja mukana oli sihteereitä ja posti.

Useat jahdit olivat komeita palatseja. Montague oli nähnyt yhden,
jossa oli lasikupukattoinen, koko yläkannen täyttävä kirjasto. Tämä
oli Lester Toddsin omistama ja kuljeskeltiin sillä metsästelemässä.
Siinä oli myös ranskalainen pesulaitos, mallimeijeri ja kanatarha,
jääkone ja ampumarata.

Ja tuossa oli nyt Brünnhilde, Watermanin uusi ihmeellinen leikkikalu.
Montague tunsi sen sanomalehtien tarkkojen kuvausten ja kuvain
kautta. Ja tiesi hinnankin. Waterman oli ostanut sen Belgian
kuninkaalta, jonka mielestä siinä oli kaikkea, mitä hallitsijan
mieli voi halata. Suuri olikin hänen hämmästyksensä, kun hän sai
kuulla, että sen uusi omistaja oli revittänyt sen sisustuksen
pois teräsrunkoa myöten ja sisustuttanut sen kokonaan uudestaan.
Sen salonki oli Ludvig XV tyylinen. Seinät olivat satiinipuusta
päärynäpuuupotuksin ja yli lattian kulki samettimatot, kaksitoista
jalkaa leveät ja saumatta kudotut. Sen kaapit avautuivat nappia
painaen ja samalla syttyivät niihin valot, laatikot liikkuivat
pallolaakereilla. Omistajan makuuhuone oli koko aluksen levyinen,
kaksikymmentä kahdeksan jalkaa, ja sen takana oli roomalainen kylpylä
marmorista.

Sellainen oli Brünnhilde. Montague katseli jahdin veneitä, mutta kun
ei nähnyt, otti hän soutajan, joka vei hänet jahdille. Portailla oli
univormupukuinen mies. "Onko rouva Taylor täällä?" kysyi hän.

"On", vastasi mies. "Te olette herra Montague. Hän antoi sanan
teille."

Montague oli alkanut nousta portaita, mutta äkkiä hän pysähtyi
säikähtyen.

Aluksen akkunasta kuului tukahutettu huuto: "Auttakaa! Auttakaa!" Hän
tunsi äänen. Se oli Lucyn.




V.


Montague epäröi vain hetken. Sitten ryntäsi hän kannelle. "Missä on
rouva Taylor?" kysyi hän.

"Hän meni alas", kuului viivyttelevä vastaus, mutta Montague juoksi
nopeasti alas. Portaita myöten tuli hän lasikattoiseen eteiseen.
Hän juoksi ovelle ja huusi: "Lucy! Lucy!" Tämän vastaus kuului. Hän
tempasi ovea, mutta se oli lukittu.

"Avatkaa ovi!" huusi hän.

Ei ääntäkään. "Avatkaa tai sären oven", kirkasi hän taas. Ja samassa
syöksyi hän ovea vasten. Se ryskähti. Samassa kuului miehen ääni:
"Odottakaa!"

Joku hapuili ovenripaa ja henkeään pidättäen odotti Montague. Ovi
avautui ja hänen edessään seisoi Dan Waterman.

Montague astui askeleen taapäin ja toinen tuli ulos kulkien sanaa
sanomatta hänen ohitseen. Mutta yhden katsauksen hän ennätti saada
-- ja se osotti suurinta raivoa, mitä hän koskaan oli ihmiskasvoilla
nähnyt.

Hän ryntäsi huoneeseen. Lucy seisoi sen toisessa päässä pöytään
nojaten. Hänen pukunsa oli epäkunnossa ja tukka pudonnut korville;
hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli hyvin kiihtynyt.

"Lucy!" huudahti hän juosten tämän luo. Nainen tarttui hänen
käsivarteensa nojautuen siihen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Montague. Lucy käänsi poispäin päänsä
sanaakaan sanomatta. Sitten kuiskasi hän: "Pian, mennään pois täältä!"

Ja nopealla käsienliikkeellä pyyhkäsi hän hiuksensa otsaltaan, oikasi
pukunsa ja lähti ulos nojautuen ystävänsä käsivarteen. Kannella
seisoi upseeri ällistyneenä.

"Rouva Taylor haluaa päästä maihin", sanoi Montague.
"Toimittaisitteko veneen meille."

"Moottori tulee tuossa tuokiossa --" alkoi mies.

"Saammeko veneen heti!" sanoi Montague "tai huudan tuon höyryn."

Hänen äänensä oli käskevä ja mies toimitti heti veneen. Sillä
välin seisoi Lucy hengittäen syvään ja katsellen hermostuneesti
ympärilleen. Hän huokasi helpotuksesta kun he lähtivät jahdilta.

Äänettä istuttuaan sanoi hän rannassa: "Hanki minulle ajuri, Allan."
Tämä toimitti sen ja Lucy istahti siihen hengähtäen. "Älkää kysykö
minulta mitään, Allan", sanoi hän. Eikä hän sanonut sanaakaan heidän
ajaessaan hotelliin.

"Voinko jotenkin olla avuksenne?" kysyi hän Lucylta tämän asunnossa.

"Ette nyt. Mutta odottakaa hetkinen."

Hän vetäytyi pukuhuoneeseensa, ja kun hän palasi, olivat kiihkon
jäljet kadonneet. Hän istahti Montagueta vastapäätä ja tuijotti tähän.

"Allan", alkoi hän. "Olen koettanut ajatella. Mitä voin tehdä sille
miehelle?"

"En tosiaankaan tiedä."

"Enpä uskoisi olevani New Yorkissa. Tämä on kuin keskiaikaa."

"Unohdatte, Lucy, etten tiedä, mitä on tapahtunut."

Lucy vaikeni taas ja niin he tuijottivat toisiinsa hetken, kunnes hän
äkkiä heittäytyi takanojoon ja alkoi nauraa. "Koetan olla vihanen,
Allan", hän soperti. "Ja minun pitäisi olla. Mutta se on niin
mieletöntä."

"Kyllä teille paremmin sopii nauru kuin itku", sanoi Allan.

"Kerronpa sitten, Allan. Minun täytyy kertoa jollekin, muutoin
pakahdun. Ja sitten täytyy teidän neuvoa minua, sillä en ole koskaan
ollut näin sekasin."

"Kertokaahan nyt sitten."

"Kerroin jo, kuinka tapasin Watermanin hänen taidegalleriassaan",
sanoi Lucy. "Hra David Alden vei minut sinne ja tuo ukko oli niin
kohtelias ja arvokas -- en aavistanutkaan! Ja sitten kirjotti hän
minulle -- omakätisen -- kirjelipun kutsuen minut Brünhildelle.
Tietysti pidin kutsua tavallisena. Kerroin teillekin eikä teillä
ollut mitään muistutettavaa."

"Menin sinne ja minut johdettiin siihen huoneeseen. Ja sitten tuli
ukko itse. Ja hän lukitsi oven jälkeensä!"

-- Päivää, mitäs kuuluu, rouva Taylor! sanoi hän ja ennenkuin ennätin
suutani avata, oli hän vierelläni ja kietoi kätensä vyötäisilleni.
Voitte aavistaa mitä tunsin. Olin kuin halvaantunut.

-- Herra Waterman? sopersin.

En kuullut mitä hän sanoi, olin ihan kauhusta jähmettynyt.
"Laskekaa minut", sanoin useita kertoja, mutta hän ei välittänyt
siitä rahtuakaan, puristi vain minua käsivarsissaan. Vihdoin kokosin
voimani ja sanoin tyynesti:

-- Herra Waterman, olkaa hyvä ja hellittäkää kätenne!

-- Rakastan teitä, sanoi hän.

-- Mutta minä en rakasta teitä, sanoin ja tuo kaikki tuntui niin
järjettömältä minusta.

-- Kyllä vielä opitte rakastamaan minua, sanoi hän. Niin monet ovat
oppineet.

-- En ole niitä naisia, sanoin. Olette erehtynyt. Päästäkää minut
pois.

-- Tahdon saada teidät. Ja kun tahdon jotain, otan myös. Kukaan ei
uskalla minua vastustaa. Ymmärtäkää oikein. Ei siitä tule teille
häpeää. Naiset pitävät kunniana saada minun rakkauteni. Ajatelkaa
mitä voin tehdä teille. Saatte mitä vain tahdotte. Pääsette mihin
vain haluatte. En koskaan kitsastele.

"Tuollaista hän lateli pitkän matkan. Ja siinä olin kuin karhun
kynsissä. Uskokaa tai elkää, mutta hän on voimakas. En päässyt
liikahtamaan. Voin tuskin ajatella. Olin tukehtua ja kaiken aikaa
tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani ja näin hänen silmänsä
tuijottavan petomaisina silmiini."

-- Herra Waterman, sanoin. En ole tottunut tällaiseen kohteluun.

-- Tiedän, tiedän sen, sanoi hän. Jos olisitte, en teitä tahtoisi.
Olen toisellainen kuin muut miehet. Ajatelkaa, mitä kaikkea on
vallassani. Ei minulla ole aikaa rakastella naisia. Mutta minä
rakastan teitä. Rakastuin heti kun näin teidät. Eikö se riitä? Mitä
muuta voitte pyytää?

-- Te olette kutsunut minut tänne valheellisella tavalla. Olette
raukkamaisesti saanut minut satimeen. Jos teillä on hitunenkaan
kunniantuntoa, niin häpeäisitte!

-- No, no, ei tuollaisia tyhmyyksiä. Te tunnette maailman -- ette te
ole viime keväisiä kananpoikia.

"Noin hän sanoi, juuri noin, Allan, ja minä raivostuin -- ette
voi kuvitella. Minä yritin päästä vapaaksi taas, mutta mitä
enemmän taistelin, sitä enemmän hän näytti raivostuvan. Olin ihan
kauhuissani. En luullut laivalla olevan ainoatakaan henkilöä, paitsi
hänen palvelijansa."

-- Herra Waterman, huusin, hellittäkää kätenne tai nostan metelin.
Huudan.

-- Se ei teitä auta, sanoi hän julmasti.

-- Mutta mitä sitten tahdotte minusta?

-- Tahdon että rakastatte minua.

"Ja sitten aloin tapella taas. Huusin kerran, kahdesti -- ja sitten
painoi hän kätensä suulleni. Silloin aloin taistella henkeni edestä.
Luulenpa että olisin repinyt silmät sen vanhan ilkiön päästä, jollei
hän olisi kuullut teidän ääntänne eteisestä. Kun te huusitte nimeäni,
laski hän minut ja pelästyi. En koskaan ole nähnyt ihmiskasvoilla
niin raivoisaa vihaa. Vastatessani huutoonne koetin juosta ovelle,
mutta hän seisoi tielläni."

-- Minä seuraan jälkiänne! kuiskasi hän. Ymmärrättekö? En koskaan
tule hellittämään.

"Ja silloin te iskitte ovea ja hän avasi sen sekä meni pois."

       *       *       *       *       *

Lucy oli tuota kohtausta muistellessaan punastunut ja hengitti nyt
kiihkeästi. Montague istui sanaa sanomatta häntä vastapäätä.

"Oletteko koskaan kuullut tällaista eläissänne?" kysyi Lucy.

"Kyllä", sanoi Montague painavasti, "ikävä sanoa, mutta olen kuullut
sellaisesta useita kertoja. Olen kuullut pahempaakin."

"Mutta mitä teen minä?" hän huusi. "Totisesti ei mies saa
rankaisematta noin menetellä."

Montague ei virkkanut mitään.

"Hän on hirviö!" huuti Lucy. "Minun pitäisi toimittaa hänet
vankilaan."

"Ette voisi sitä tehdä", sanoi mies päätään pudistaen.

"Enkö! Miksen?"

"Voisitte yrittää. Todisteena olisi teidän sananne hänen sanaansa
vastaan ja hänen kävisi täydestä joka päivä. Ette te voisi
vangituttaa Dan Watermania kuin voisitte jonkun muun miehen. Ja
ajatelkaas niitä juoruja!"

"Minä haluaisin paljastaa hänet", pani Lucy vastaan. "Se olisi
hänelle oikein."

"Se ei vahingoittaisi häntä rahtuakaan", sanoi Montague. "Voin
vakuuttaa varmasti, sillä olen nähnyt yritettävän. Ei yksikään New
Yorkin lehti painattaisi sitä juttua. Teidät vain leimattaisiin
seikkailijattareksi."

Lucy heristeli nyrkkejään: "Voisinhan sitten yhtä hyvin elää
Turkissa!"

"Melkeinpä", sanoi Montague. "Tässä kaupungissa on vanha mies, joka
kaiken ikänsä on lainannut rahoja ja niitä kasannut, niin että
hänellä nyt on jotain 80-100 miljoonaa ja kerran puolessa vuodessa
kertovat lehdet, että joku nainen on taas yrittänyt kiristää häneltä
rahoja. Tämä johtuu siitä, että hän tekee jokaiselle kauniille
tytölle, joka tulee hänen konttoriinsa, juuri mitä Dan Waterman
yritti tehdä teille; ja nuo kiristyksestä vangitut ovat juuri niitä,
jotka ovat tyhmiä ja rettelöivät."

"Katsokaas, Lucy", jatkoi Montague hetken kuluttua, "teidän pitää
ymmärtää asema. Tämä mies on New Yorkin jumala. Hän hallitsee
kaikkia rikkauden valtateitä; hän voi kohottaa tai kukistaa kenen
vain tahtoo, se on totinen tosi. -- Luulenpa että hän voisi ajaa
perikatoon tässä kaupungissa kenen tahansa, jota rupeaisi vainoamaan.
Hän saa poliisinkin tekemään mitä tahtoo. Kysymys on vain rahasta.
Ja hän on tottunut hallitsemaan, hänen vihjauksensa on laki. Mitä
hän haluaa, sen hän ostaa; niin hän ajattelee naisistakin. Ja kun
häntä herrana pidetään, pyrkivät naiset hänen suosioonsa. Jos siihen
olisitte päässyt, olisi teillä ollut miljoonan dollarin palatsi
Riverside Drivella tai huvila Newportissa. Saisitte kaupoista valita
mitä mielitte, ja jahdit ja erikoisjunat käytettävänänne. Sitä
haluavat muut naiset eikä hän voi käsittää, mitä te tahtoisitte
lisää." Montague vaikeni.

"Sitenkö hän käyttää rahojaan?" kysyi Lucy.

"Hän ostaa kaikkea, mihin mieltyy. Sanotaan hänen kuluttavan viisi
tuhatta dollaria päivässä. Klubeissa kerrotaan että kun hän rakastui
erääseen lääkärin vaimoon, antoi hän miljoonan dollaria erästä
sairaalaa varten, mutta ehtona oli, että sen lääkärin piti lähteä
kolmeksi vuodeksi tutkimaan Europan sairashuoneita."

Lucy istui ajatuksiinsa vaipuneena. "Allan", sanoi hän äkkiä, "mitä
arvelette hänen tarkottaneen sanoessaan, että hän seuraa jälkiäni?"

"En tiedä, mutta meidän on ajateltava sitä hyvin huolellisesti."

"Myöskin huomautti hän, ettei minulla ole rahaa. -- Ette pysy
pystyssä New Yorkissa. Omaisuutenne ei ole minkään arvoinen. Niin hän
sanoi. Mahtaako hän tietää jotain asioistani?"

Montague tuijotti häneen. "Lucy!" huudahti hän.

"Mitä?"

"Ei mitään." Ja hän lisäsi itsekseen: "Se olisi liian mieletöntä."
Ajatus että Dan Waterman olisi häntä vakoiluttanut, tuntui hänestä
niin järjettömältä. "Se oli vain arvio", sanoi hän, "mutta varuillaan
on oltava; hän on vaarallinen mies."

"Olen siis voimaton häntä rankaisemaan?" kuiskasi Lucy.

"Niin minusta näyttää. Ensi kerralla ymmärrätte paremmin. Ja mitä
rangaistukseen tulee, niin luonto kai tekee tehtävänsä. Hän on vanha
ja oikukas."

"Mutta miten minun olisikaan käynyt, jos ette olisi tullut jahdille
silloin! Ajattelen niitä toisia naisia, jotka ovat joutuneet samaan
satimeen. Olisinkohan ollut aivan avuton?"

"Pahoin pelkään. Monet naiset ovat sen havainneet, arvaan.
Ymmärrän tunteenne, mutta mitä voitte tehdä? Ette voi rangaista
Dan Watermania. Ette voi niitä mistään rangaista, vaikka ne yksin
hallitsevat elintarpeita ja näännyttävät nälkään tuhansia ihmisiä, ja
vaikka ne ahdistavat turvatonta naista. Täällä on rikkaita miehiä,
jotka ilmoituksiin vastaillen pettävät nuoria tyttöjä. Konttorini
pikakirjuri sanoi, että hän jätti vuodessa kaksikymmentä paikkaa, kun
niiden isännät alkoivat ahdistella."

"Katsokaas", lisäsi hän, "olen tehnyt nämä havainnot. Te pidätte
minua kohtuuttomana, minä tunnen teitä uhkaavat vaarat. Te olette
outo täällä, ilman ystäviä ja vaikutusta, ja siksi joudutte
kärsimään. En tarkoita vain poliisi- ja lehtijuttuja, tarkotan
seuraelämää, mainettanne, ja sitä miten tekonne selitetään. Heillä
ovat rikkaudet ja etuoikeudet ja heidän asemansa on varma, He kyllä
huvittavat vierasta, joka on kaunis ja älykäs sekä osaa pitää seuraa,
mutta jos loukkaatte heitä tai uhkaatte heidän valtaansa, silloin
havaitsette, kuinka he osaavat vihata ja panetella ja tykkänään
tuhota teidät."




VI.


Lucyn seikkailu oli siinä määrässä kiinnittänyt heidän molempain
huomion, että he olivat unohtaneet osakekysymyksen. Myöhemmin
Montague kuitenkin mainitsi siitä ja Lucy huudahti tyytymättömänä kun
kuuli tarjouksen pienuuden. "Mutta sehän on vain kymmenen senttiä
dollarilta! Ette suinkaan kehoita minua myymään!"

"En. Hylättävä se tarjous on, mutta olisi ilmoitettava mitä
pyydetään."

Ennen miettiessään asiaa olivat he ajatelleet sataa kahdeksaakymmentä
tuhatta. "Paras kai ilmoittaa se viimeisenä tarjouksena", sanoi
Montague.

"Hyvä, tehkää niin."

Hetken vaitiolo; sitten Montague nähdessään Lucyn kasvojen ilmeen
nousi sanoen: "Ei maksa enää ajatella tuota tämänpäiväistä juttua.
Alkaa alusta taas eikä tehdä uusia erehdyksiä. Tulkaa mukaani tänä
iltana. Eräät ystäväni haluaisivat tavata teitä."

"Kutka?" kysyi Lucy.

"Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa. Tunnetteko heidät?"

"Olen kuullut hra Ryderin puhuvan pankkiiri Prenticestä. Samaako
tarkotatte?"

"Kyllä", sanoi Montague. "Hän on Tasavallan Trust Yhtiön presidentti.
Hän oli isäni vanha toveri ja heidät tapasin ensinnä New Yorkissa.
Olemme hyvät tuttavat. Lupasin tuoda teidät päivällisille joskus
ja ilmoitan heille heti, jos lupaatte. Ei ole teidän hyvä istua
ajattelemassa Dan Watermania."

"Oh, en välitä siitä nyt. Mutta jos haluatte, tulen mukaanne."

He menivät ja tapasivat kenraalin itsensä, rva Prenticen ja heidän
molemmat tyttärensä, joista toinen oli ylioppilas ja toinen lahjakas
viulunsoittaja. Kenraali oli yli seitsemänkymmenen ja hänen partansa
oli lumivalkea, mutta yhä oli hänellä sotilaan komentava ryhti.
Rouvan oli Montague tavannut oopperassa ja oli tämä ollut hyvin
timanteilla koristettu sekä puhellut hänelle muista ihmisistä, kun
hän olisi halunnut kuunnella musiikkia. Muuten oli hän äidillinen
sielu, kun pääsi tunkeutumaan läpi hänen sotamaalinsa, kuten Montague
arvioi. Hän kutsui tätä käymään heillä ja esitti hänet useille,
joista arveli olevan hyötyä hänelle.

Sinne tuli sinä iltana myöskin nuori Harry Curtiss, kenraalin
sisarenpoika. Montague ei ollut häntä ennen tavannut, mutta tiesi hän
tämän olevan osakkaana William E. Davenantin, yhtiöitten kuuluisan
lakimiehen suuressa toimistossa, joka oli ollut Montaguea vastassa
eräässä suuressa vakuutushuijausjutussa. Harry Curtiss, johon
Montague pian oli paremmin tutustuva, oli sievä mies, reipas ja
miellyttävä. Ja oli kohdannut Alice Montaguen noin viikkoa sitten
ja luvannut tulla tätä tapaamaan. Aterian jälkeen tupakoitiin ja
juteltiin markkinain tilasta. Wall kadulla vallitsi suuri kiihko.
Osakkeiden hinnat olivat äkkiä laskeneet ja asiat näkyivät menevän
ojasta allikkoon.

"Sanotaan että Wyman on satimessa," sanoi Curtiss kertoellen "Kadun"
hurjia huhuja, "puhelin eilen erään hänen osakevälittäjänsä kanssa."

"Wymania ei ole helppo saada satimeen", sanoi kenraali. "Hänen omat
välittäjänsä tietävät usein vähimmin hänen todellisesta asemastaan.
On hyvä syy arvella, että joku iso sisäpiirin mies on liikkeellä,
sillä yleisö on hyvin levoton, mutta nykyisestä tilanteesta ei voi
mitään varmaa sanoa. Todellisilla sisäpiirin miehillä ovat asiat
täysin käsissään."

"Te tarkotatte sitä, että tämä hintain lasku saattaa olla
teennäinen?" kysyi Montague ihmetellen.

"Miksei olisi?" kysyi kenraali.

"Se näyttää olevan laaja liike ja vaikea on uskoa, että yksi mies
voisi sen saada aikaan", sanoi Montague.

"Ei yksi mies", sanoi kenraali, "vaan ryhmä. En sano, että niin on,
enkä voisi sanoa, vaikka tietäisinkin, mutta jotain olen nähnyt ja
tämä epäluulo on kotoisin muilta. Ja teidän on muistettava, että
puolentusinaa miestä hallitsee nyt 90 prosenttia tämän kaupungin
pankeista."

"Huonommiksi asiat vielä menevät, ennenkuin nousu alkaa", sanoi
Curtiss.

"Jotain täytyy tapahtua", sanoi kenraali. "Maan pankkiasema on nyt
sietämätön; keinottelijat ovat itse asiassa ahdistaneet laillisen
pankkiirin pois tämän toimialalta. Joko on alistuttava heidän
komentoonsa tai väistyttävä. Uusi aines on tunkeutunut esille.
Pankin voi avata, jos on vain varoja rakentaa palatsi, jossa on
marmoripatsaat ja pronssiportit. Eräällä miehellä, jolla nyt on
kahdeksan pankkia, oli kolme vuotta sitten alkaessaan tuskin
miljoonaa dollaria."

"Mutta kuinka se käy päinsä?" kysyi Montague.

"Kuten juuri sanoin, ostatte palan maata, otatte sille niin korkean
kiinnityksen kuin saatte ja rakennutatte miljoonan dollarin
rakennuksen ja panette senkin kiinnitykseen. Perustatte luottoyhtiön,
julkaisette komeita ilmotuksia, lupaatte korkeat korot ja yleisö
tulee luoksenne. Sitten te panttaatte yhtiönne n:o l:n osakkeet
ja panette nukkejohtokuntanne lainaamaan itsellenne rahaa ja
ostatte toisen yhtiön. Sitä sanotaan pyramiidin rakentamiseksi.
Tuo pankkipeli on innostavaa, sillä mitä enemmän niitä saatte,
sitä kuuluisammaksi tulette lehdissä ja sitä enemmän yleisö teihin
luottaa."

Ja kenraali kertoi esimerkkejä. Stewart, nuori Lännen pankkiiri, oli
yrittänyt ostaa Tasavallan Trust Yhtiön aikoja sitten. Montanassa oli
hän kiristänyt Kuparitrustin ahdinkoon; Trusti oli ostanut eduskunnan
ja molemmat valtiolliset koneistot, mutta tuo mies oli vedonnut
yleisöön ja kiihkeiden vaalitaisteluiden kautta saanut tuomarinsa
virkaan ja lopuksi oli Trustin täytynyt lunastaa hänen liikkeensä.
Ja nyt oli hän tullut New Yorkiin pelaamaan tätä uutta pankkipeliä,
joka antoi nopeammat voitot kuin tuomarien ostaminen. -- Ja sitten
Holt, julkea nousukas, kaiken katalan liittolainen, joka myös oli
miljoonineen siirtynyt pankkialalle. -- Myös Cummings, jääkuningas,
joka vuosikausia oli kustantanut kaupungin vaalikulut ja kaapaten
laiturioikeudet kukistanut kilpailijansa. Hän oli "pyramiidin"
rakentamismenettelyllä, ostaen laivalinjan toisensa jälkeen hankkinut
rannikkoliikenteen monopolin; ja nyt nähdessään tarvitsevansa
vielä rahaa, oli hän ostanut tai pannut alulle tusinan verran
pankkiliikkeitä.

"Jokainen voi käsittää, ettei tällainen voi loppumattomiin jatkua",
sanoi kenraali. "Tiedän että nuo suuret sen kyllä käsittävät.
Johtajain kokouksessa toissapäivänä kuulin Watermanin sanovan, että
siitä on tehtävä pian loppu. Jokainen, joka hänet tuntee, tietää,
että toista vihjausta ei tarvita."

"Mitä voisi hän tehdä?" kysyi Montague.

"Watermanko?" huudahti nuori Curtiss.

"Hän voi keksiä keinon", sanoi kenraali yksinkertaisesti. "Se on
ainoa pelastus minun nähdäkseni -- sellaisen vanhoillisen miehen
voima."

"Te luotatte siis häneen?" kysyi Montague.

"Kyllä", sanoi kenraali. "Luotan häneen -- johonkinhan täytyy
luottaa."

"Kuulin omituisen jutun", sanoi Harry Curtiss. "Setäni oli
toissa-iltana Watermanilla ja kysyi, mitä tämä ajatteli markkinoista.
-- Sanon yhdellä lauseella, oli ukko vastannut. Ensi kerran eläissäni
ei minulla ole mitään arvopapereita hallussani."

Kenraali huudahti hämmästyksestä: "Sanoiko hän niin? Sitten tapahtuu
jotain pian!"

"Ja siksi ymmärrämme myös, miksi osakemarkkinat ovat lamassa!" lisäsi
toinen nauraen.

Samassa ilmestyi rouva Prentice ja sanoi: "Aiotteko puhua
liikeasioista koko illan? Tulkaa sitten tänne ja puhukaa meillekin."

He nousivat ja seurasivat tätä vierashuoneeseen ja Montague istui
sohvalle rva Prenticen ja tuon nuoren miehen kanssa.

"Mitä puhelitte Dan Watermanista?" kysyi rouva tältä.

"Pitkä juttu", sanoi Curtiss, "mutta te naisethan ette välitä
Watermanista."

Montague vartioi katsein Lucya eikä voinut pidättää pientä hymyä.

"Kuinka ihmeellinen mies hän on!" sanoi rva Prentice. "Ihailen häntä
enemmän kuin ketään muuta Wall kadun miestä." Sitten kysyi hän
Montaguelta: "Oletteko tavannut häntä?"

"Kyllä", sanoi hän ja lisäsi: "Näin hänet tänään."

"Minä näin hänet viime sunnuntaina", sanoi rva Prentice, "Pyhän
Neitsyen kirkossa, jossa hän kokosi kolehdin. Eikö ole ihmeellistä,
että mieheltä, jolla on niin paljon asioita mielessä, riittää
kirkollekin huolenpitoa?"

Ja Montague katsahti taas Lucyyn, jonka näki purasevan huultaan.




VII.


Vasta viikon kuluttua tapasi Montague Lucyn taas. Tämä tuli Alicen
luo välipalalle eräänä päivänä, kun hän sattui olemaan kotona
aikaisin.

"Eilen olin Frank Landisilla päivällisillä", sanoi Lucy. "Ja kenen
luulette minun tavanneen -- ystävänne, rva Winnie Duvalin."

"Todellako", sanoi Montague.

"Puhelin paljon hänen kanssaan ja pidin hänestä paljon."

"Hänen tuttavakseen on helppo päästä. Mistä puhuitte?"

"Kaikista asioista, paitsi yhdestä."

"Mitä tarkotatte?"

"Vai ette muka ymmärrä! Winnie rouva tietää, että olen ystävänne ja
kaikki, mitä hän puhui, oli tarkotettu teille; tunsin sen koko ajan."

"No mitä hän sitten sanoi?" kysyi Montague hymyillen.

"Hän haluaa tiedottaa teille, että hän on iloinen eikä kuihdu
takianne. Ja sitten hän kertoi harrastuksistaan."

"Kertoiko hän Babubananasta?"

"Mistä?" huudahti Lucy.

"Viimeksi kun tapasin hänet", sanoi Montague, "harrasti hän hinduja
ja puheli vain Swameista ja Gnaaneista ja sellaisesta."

"Ei hän nyt puhunut niistä."

"Kaipa hän on ne sitten jättänyt. Mitä hän nyt harrastaa?"

"Hän taistelee tieteellistä eläinrääkkäystä vastaan, harrastaa
antivivisektsionia."

"Anti-vivisektsionia?"

"Niin. Ettekö ole huomannut, että hänet on valittu jonkun seuran
kunnia-varapresidentiksi ja on hän lahjoittanut sille tuhansia
dollareita."

"Mahdoton seurata lehdistä kaikkia Winnie-rouvan retkiä."

"Niin", jatkoi Lucy, "hän on kuullut, kuinka kirurgit rääkkäävät
koira- ja kissaparkoja ja tahtoi hän kertoa siitä. Mitä jännittävintä
pöytäkeskustelua."

"Kyllä hän on komea nainen", lisäsi Lucy hetken kuluttua. "Ei ihme,
että miehet häneen rakastuvat. Hänen tukkansa oli laitettu otsapuolen
yli kulkevalla nauhalla ja oli hän kuin egyptiläinen prinsessa."

"Hän näyttelee useita osia", sanoi Montague.

"Onko todellakin totta?" kysyi toinen, "että hän maksoi
kylpyammeestaan viisikymmentä tuhatta?"

"Niin hän kehuu. Ja niin lehdet kertovat. Kaipa se on totta. Duval
kertoikin, että rouvansa maksaa hänelle miljoonan vuodessa; mutta hän
taisi olla suutuksissaan."

"Onko hän niin rikas?" kysyi Lucy.

"En tiedä, kuinka rikas hän itse on", vastasi Montague, "mutta hän
on New Yorkin vaikuttavimpia miehiä. Häntä sanotaan 'järjestelmän
pankkiiriksi'."

"Olen kuullut hra Ryderin puhuvan hänestä", sanoi Lucy.

"Ei kai mitään edullista", sanoi toinen hymyillen.

"Ei, heillä on ollut jotain riitaa. Mitä se koskikaan?"

"Enpä tiedä. Mutta Ryder on vapaa seikkailija, nousukas, ja Duval on
suurten liitossa, eivätkä ne suosi tulokkaita."

Lucy istui hetken vaieten, kulmat rypyssä. "Onko totta, että herra
Ryderin asema on niin horjuva? Luulin että Gotham Trust Yhtiö olisi
maan suurimpia laitoksia. Suuria summiahan ne ilmoittavat -- 70-80
miljoonaa -- mitä se merkitsee?"

"Niin kai ne ilmoittavat."

"Eikö se ole totta sitten?"

"Eiköhän. En tiedä mitään Ryderin hommista -- huhuja vain. Kaikki
sanovat, että hän pelaa rohkeaa peliä. Noudattakaa neuvoani ja
pitäkää rahanne muualla. Teidän on oltava kaksin verroin varuillanne
nyt, kun teillä on vihollisia."

"Vihollisia?" kysyi Lucy oudostellen.

"Oletteko unohtanut, mitä Waterman sanoi teille?"

"Ette kai tarkoita", huudahti hän, "että Waterman ahdistaisi Ryderiä
minun takiani."

"Se kuulostaa uskomattomalta nyt", sanoi Montague, "mutta on
sellaista tapahtunut ennenkin. Joka tuntee Wall kadun juttuja, tietää
että moni järkyttävä mullistus on saanut tällaisesta alkunsa."

Montague sanoi tämän sattumalta, ajattelematta mitään erityistä. Hän
ei katsonut puhetoveriinsa eikä nähnyt, minkä vaikutuksen se tähän
teki. Sitten johti hän puheen toisaanne ja oli unohtanut koko jutun,
kun Lucy soitti seuraavana päivänä.

Viikko sitten oli hän kirjottanut Smith & Hansonille, sille
lakimiesliikkeelle niistä osakkeista.

"Allan?" kysyi hän. "Eikö ole tullut tietoa niistä osakkeista?"

"Ei mitään."

"Puhelin siitä erään tuttavani kanssa, joka teki mielestäni tärkeän
vihjauksen. Eikö olisi syytä kysyä, ketä he edustavat?"

"Mitä hyötyä siitä olisi?" kysyi Montague.

"Pääsisimme sen perille, mitä ne tarkottavat. Aavistan niiden
tietävän, kuka myy, ja meidän pitäisi tietää, kuka aikoo ostaa.
Jos kirjottaisitte niille, että ette halua keskustella välittäjäin
kanssa."

"Mutta en voi enää tehdä sitä", sanoi Montague. "Olen ilmoittanut
summan eivätkä he ole vastanneet. Heikentäisimme vaan asemaamme
tiedustelemalla. Parempi olisi kääntyä toisten puoleen."

"Mutta minä tahtoisin tietää, kuka teki tuon tarjouksen", intti Lucy.
"Olen kuullut huhuja osakkeista ja todellakin haluaisin tietää."

Hän kertasi tätä väitettä useaan kertaan ja näytti olevan hyvin
kiihkeä; Montague ihmetteli, kuka hänelle oli mahtanut puhua ja mitä
hän oli kuullut. Mutta varuillaan ollen ei hän kysynyt telefoonissa.
Lopuksi sanoi hän: "Pelkään että tämä on virhe, mutta teen kuitenkin
kuten tahdotte." Hän kirjotti Smith & Hansonille ilmoituksen, että
halusi puhutella heidän edustajaansa. Hän lähetti tämän tiedon
lähetillä ja tuntia myöhemmin tuli pieni, sitkeä, ryppynaamainen ja
ovelannäköinen mies ja sanoi olevansa Hanson.

"Olen puhunut niiden Northern Missisippi-osakkeiden omistajain
kanssa", sanoi Montague. "Te tiedätte ehkä, että tuo rata
rakennettiin erikoisissa oloissa; useimmat osakkeenomistajat olivat
perhetuttavia. Siksi se osakkeenomistaja, jota edustan, ei haluaisi
keskustella välittäjän kanssa, jos asia voidaan muuten järjestää.
Haluaisiko edustamanne tarjouksen tekijä neuvotella suorastaan
osakkeiden omistajan kanssa."

Montague lopetti ja huomasi vieraansa tuijottavan häneen; sitten
muuttui tämän ilme hymyksi. "Mitä temppua te nyt yritätte?" kysyi
mies.

Montague ei ymmärtänyt suuttua. Hänkin tuijotti ja sanoi: "En ymmärrä
teitä."

"Ette?" sanoi toinen nauraen häntä vasten silmiä. "Tiedän sitte
enemmän kuin te."

"Mitä tarkotatte?"

"Teidän edustamanne henkilö ei ole enää niiden osakkeiden omistaja."

Montague pidätti henkeään: "Ei ole omistaja!"

"Eipä tietenkään", sanoi Hanson. "Hän myi ne kolme päivää sitten."
Ja voimatta pidättää tyytyväisyyden ilmettä, lisäsi hän: "Hän myi
ne Stanley Ryderille. Ja hän myi ne sadalla kuudellakymmenellä, jos
tahdotte tietää ja sai sadanneljänkymmenen velkakirjan kuudelle
kuukaudelle."

Montague oli kuin puulla päähän lyöty. Hän voi vain tuijottaa.

Toinen näki, että hänen hämmästyksensä oli todellinen ja hymyili
ivallisesti. "Teidän edustamanne henkilö on nähtävästi toiminut
ohitsenne", sanoi hän.

Montague nousi ja kumarsi kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, hra
Hanson", sanoi hän hiljaa. "Vakuutan, etten tuntenut asiaa."

Kun mies oli lähtenyt, nojautui hän pöytäänsä ja tuijotti eteensä.
"Stanley Ryderille!"

Hän soitti ystävälleen: "Lucy, onko totta, että olette myynyt
osakkeet?"

Hän kuuli tämän hengähtävän. "Vastatkaa!" huusi hän.

"Allan, te suututte minuun --"

"Vastatkaa, oletteko myynyt ne osakkeet?"

"Kyllä, Allan; en tarkottanut --"

"En puhu asiasta puhelimitse", sanoi hän. "Pistäyn kotimatkalla
teillä. Olkaa kotona. Asia on tärkeä." Ja hän ripusti kuulotorven
paikoilleen.

Määräaikana tuli hän ja Lucy oli odottamassa. Tämä oli kalpea ja
hämillään, ei noussut tervehtimään, tuijotti vain hänen kasvoihinsa.

Montague oli synkkä. "Tämä juttu on ollut kiusallinen," sanoi hän,
"sitä on tarpeeton pitkittää. Olen tehnyt päätökseni, niin ettei
siitä keskustella. Teidän asioitanne en tästälähtien voi hoitaa."

"Allan!" huudahti Lucy.

Montaguella oli laukku, jossa olivat kaikki Lucyn paperit. "Toin
kaikki tänne. Tässä ovat tilit ja kirjeenvaihto. Kuka tahansa voi
ottaa niistä selvän."

"Allan, tämä on julmaa."

"Ikävä kyllä, mutta muuta ei voi tehdä."

"Mutta eikö minulla ollut oikeutta myydä osakkeitani Stanley
Ryderille?"

"Täysi oikeus myydä kelle halusitte. Mutta teillä ei ollut oikeutta
pyytää minua hoitamaan asioitanne ja sitten salata minulta, mitä
teette."

"Mutta vastahan minä myin kolme päivää sitten."

"Tiedän sen, mutta teidän olisi ollut heti ilmoitettava minulle.
Eikä siinä kaikki. Te koititte pitää minua käpälänä, jolla olisitte
siepannut kastanjat tulesta Stanley Ryderille."

Hän näki Lucyn hätkähtävän. "Eikö se ole totta? Hänkö teidät käski
urkkimaan sitä asiaa?"

"Kyllä hän se oli, Allan", sanoi Lucy. "Mutta ettekö ymmärrä pulaani?
En ole liike-ihminen enkä ymmärtänyt --"

"Te ymmärsitte, ettette ollut suora minulle. Siinä kaikki. Enkä voi
enää edustaa teitä. Stanley Ryder on ostanut osakkeenne ja hän on
oleva neuvonantajanne tästä lähtien."

Hän ei ollut aikonut keskustella asiasta, mutta hän näki, kuinka
syvästi Lucy oli loukkaantunut, ja vanha side piti vielä.

"Ettekö voi käsittää, mitä teitte minulle?" huudahti hän. "Kuvitelkaa
asemaani. Puhun hra Hansonille. Minä en tiedä mitään, hän tietää
kaikki. Hän tiesi, mitä te olitte saanut maksua, ja senkin, että
olitte ottanut velkakirjan."

Lucy tuijotti häneen silmät levällään. "Allan!" huokasi hän.

"Näette mitä se merkitsee. Sanoinhan, ettette voi tehdä mitään salaa.
Nyt on vain muutamain päiväin asia, kun kaikki saavat tietää, että
annoitte hänen tehdä kaiken tämän."

He vaikenivat kauan. Lucy tuijotti eteensä. Sitten hän äkkiä katsoi
Montagueen. "Allan!" sanoi hän. "Te -- ymmärrätte." Ja raivoisasti
purki hän: "Minulla oli oikeus myydä ne osakkeet. Ryder tarvitsi
niitä. Hän muodostaa syndikaatin ja kehittää sitä liikettä. Se oli
liikekysymys."

"En epäile sitä", sanoi Montague hiljaa, "mutta kuinka saatte
maailman uskomaan? Minä sanoin teille, mitä tapahtuu, jos rupeatte
Stanley Ryderin ystäväksi. Liian myöhään tulette huomaamaan, mitä
se merkitsee. Sen Watermanin jutun olisi luullut avaavan silmänne
näkemään, mitä ihmiset sanovat."

Lucy katsoi häneen kauhuissaan. "Allan!" rukoili hän.

"Mitä tahdotte?"

"Ette kai tarkota, että tuo tapahtui minulle, siksi että Stanley
Ryder on ystäväni?"

"Tietysti tarkotan. Waterman oli kuullut jutun ja ajatteli, että jos
Ryder on rikas, on hän kymmenen kertaa rikkaampi."

Montague näki punan kohoavan Lucyn kaulaan ja kasvoille. Tämä hykerti
käsiään hermostuneesti. "Oh, Allan! Tämä on hirveätä!"

"Ei minun tahdostani. Sellainen on mailma. Sain sen selville ja
koetin osottaa teille."

"Mutta se on kauheaa. En usko sitä. En antaudu. En ole niin raukka,
että hylkäisin ystävän tuollaisista syistä."

"Käsitän tunteenne", sanoi Montague. "Ja olisin apunanne, jos olisi
kyseessä joku muu mies kuin Stanley Ryder. Mutta luulenpa tuntevani
hänet paremmin kuin te."

"Ette tunne, Allan", vastasi Lucy. "Hän on hyvä mies. Häntä ei vain
kukaan ymmärrä --"

Montague kohotti olkapäitään. "Ehkei", sanoi hän. "Olen kuullut tuon
ennen. Moni on parempi kuin tekonsa, ainakin uskottelevat itselleen.
Mutta teillä ei ole oikeutta tuhota elämäänne säälistä Ryderiä
kohtaan. Hän on itse maineensa hankkinut, ja jos hän todella teistä
välittäisi, ei hän vaatisi teitä noin uhrautumaan."

"Ei hän ole vaatinut. Tein sen vapaaehtoisesti. Luotan häneen enkä
usko teidän kauheita juttujanne."

"Hyvä. Saatte siis kulkea tietänne."

Hän puhui tyyneesti, vaikka sydämmensä oli tuskaa täynnä. Hän tiesi
hyvin, millaisella puheella Ryder oli Lucyn tuohon asemaan saattanut.
Hän olisi voinut murskata sen kauniin kuvan, jonka Ryder oli
itsestään luonut; mutta hän ei hennonut. Vaistomaisesti käsitti hän,
että Lucy oli Ryderiin rakastunut ja ettei mitkään tosiseikat voisi
tätä järkyttää. Hän voi vain sanoa: "Saatte sitten itse kokea."

Ja sitten katsomatta enään tämän säälittäviin kasvoihin hän kääntyi
ja poistui kättä ojentamatta.




VIII.


Toukokuu oli jo pitkälle kulunut ja useimmat Montaguen tuttavat
olivat kesäasunnoillaan, ja niillä, jotka olivat pöytäänsä sidotut,
oli jahdit ja automobiilit ja yksityisvaunut ja menivät he joka
iltapäivä maalle. Montague oli kutsuttu seuraavaksi viikoksi Eldridge
Devonille, jossa Alice oli ollut viikon; mutta hän ei voinut lähteä
ennen lauantaita, jolloin hän kulki Hudsonia ylös Devonin kolmensadan
jalan höyryjahdilla "Triton."

Joku epäystävällinen henkilö oli sanonut Montaguelle, että Devon
on "elävä haukotus", mutta hän näytti olevan hyvin elonhaluinen
sinä lauantaina. Hän oli päässyt vakaumukseen, että muuan uusi ja
vasta vähän ilmoitettu automobiili oli osottautunut paremmaksi kuin
hänen edelliset seitsemäntoista vaunuaan ja oli hän hankkinut niitä
kolme, ja kun Montague istui Tritonin kannella ihaillen mahtavaa
virtamaisemaa, kuuli hän korvissaan tasasena huminana Devonin äänen,
joka puhui pyöräin kantokyvystä ja vesikääreisistä sylintereistä.

Yksi näitä uusia vaunuja oli vastassa Devonin yksityislaiturilla ja
kiidätti heidät yli mäen päärakennukselle. Devonin tila ei ollut
koskaan Montaguesta näyttänyt niin ihmeelliseltä kuin nyt, kun puut
olivat täydessä kukassa ja kevään ihmeet kaikkialla. Virstamäärin
näkyi mäenrinteitä rehevine ruohostoineen, mutta Eldridge Devon
ei muuta ajatellut kuin miten niillä voi lennättää golfipalloja.
Montague ei koskaan ollut niin tuntenut tämän seurapiirin ihmisten
surkeata tylsyyttä kuin seisoessaan tämän palatsin satumaisella
portahistolla ja katsellessaan Hudsonin valtavaa vuota yli bridgea
pelaavan rva Aldenin ja tämän tuttavain päitten.

Aterian jälkeen hän lähti kävelylle Alicen kanssa ja tämä kertoi
tapahtumia: "Ja nuori Curtiss oli täällä jonkun päivän. Hän sanoi
tavanneensa sinut. Mitä pidät hänestä?"

"Tuntui järkevältä pojalta."

"Pidän hänestä paljon", sanoi Alice. "Meistä voi tulla hyvät
tuttavat. Hänen kanssaan on hauska puhua; kuten tiedät oli hän
Cuban sodassa ja on hän ollut ratsaspaimenenakin ja hän osaa kertoa
seikkailuistaan. Eikö hän ole etevä lakimies."

"Hän on tunnetun toiminimen jäsen ja tuskinpa sinne kyvyttömänä olisi
päässyt."

"Hän on Laura Heganin hyvä ystävä", sanoi Alice. "Laura oli täällä
päivän. Hän ei hyväksy kaikkia."

Montague kertoi kerran olleensa tämän luona vieraisilla eräällä
lähitilalla.

"Puhelin hänen kanssaan", sanoi Alice. "Hän kutsui minut sinne
välipalalle ja vei ajelemaan. Pidin hänestä enemmän kuin alussa
luulinkaan. Pidätkö sinä hänestä, Allan?"

"En voi sanoa oikein tuntevani häntä. Luulisin pitäväni hänestä,
mutta hän ei satu pitämään minusta."

"Kuinka niin?" kysyi tyttö.

Montague hymyili: "Maku on erillainen."

"Mutta joku syyhän siihen täytyy olla", väitti Alice, "sillä hän
katselee asioita jotenkin samalta kannalta kuin sinäkin. Minä sanoin,
että hänen pitäisi puhua niistä kanssasi."

"Mitä hän sanoi?"

"Ei mitään", vastasi tyttö ja sitten hän äkkiä katsahti Allaniin.
"Sinä tiedät syyn. Kerro se minulle!"

"En tiedä mitään varmaa. Luulen että se on se rva Winnien juttu."

"Rva Winnie?" ihmetteli Alice.

"Hän on kai kuullut sen juorun ja uskoo sen todeksi."

"Mutta sehän on hullua. Mikset sano hänelle, miten asia on?"

"Minäkö?" sanoi Montague. "Ei ole syytä. Hän ei välitä minusta."

Montague oli hetken vaiti. "Ajattelinhan minä sitäkin", sanoi hän
sitten. "Sillä se suututti ensin. Kuvittelin meneväni hänelle
sanomaan: se mitä minusta uskotte, ei ole totta! Tai sitten ajattelin
kirjoittaa. Mutta sitten ymmärsin, että se olisi tyhmää ja hän
pitäisi minua tunkeilevana."

"En uskokaan", sanoi Alice. "Ei ainakaan, jos hän tarkotti totta
puhuessaan minulle, kuinka väsyttäviä ja kaavallisia nämä seurapiirin
ihmiset ovat. 'Ei kukaan puhu minulle totuutta', niin hän sanoi.
'Miehet imartelevat kauneutta arvellen, että se on ainoa, mistä
naiset välittävät. Mitä paremmin niitä tunnen, sitä vähemmin niistä
välitän'."

"Niinpä niin", sanoi Montague. "Sellaisessa asemassa olevan tytön
tuttavuus on nolostuttava. Isä on mahtava ja tyttö perii suunnattomia
rikkauksia, ja hänen ympärillään pyörivät koettavat vetää voittoa
siitä. Minä kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet. Mutta kun
opin lähemmin tuntemaan sen mailman, missä hän elää, en ole juuri
puhutellutkaan häntä."

"Mutta siten teet vääryyttä hänelle", sanoi Alice. "Aatteles jos
kaikki kunnialliset ihmiset ajattelisivat niin. Ja häneen on helppo
tutustua. Hän käy Itäpuolen slummeissa opettamassa köyhiä lapsia. Kun
minä kysyin, eikö se ole uskallettua, nauroi hän. Hän sanoi, että ne
ihmiset ovat juuri kuin muutkin, kun niihin tutustuu; perehtyy heidän
tapoihinsa ja huomaa, etteivät ne ole pelottavia, päinvastoin."

"Kuvittelen asiain niin olevan", sanoi Montague.

"Hänen isänsä tuli häntä noutamaan", jatkoi Alice. "Laura sanoi
Heganin olleen ensi kerran kuuteen kuukauteen ulkona kaupungista.
Eikö ole omituista, että hän tekee tuolla tavalla työtä, vaikka on
niin rikas. Miksi luulet hänen haluavan sitä niin paljon lisää?"

"En luule, että se on rahakysymys, vaan valta. Ja kun on paljon
rahaa, täytyy tehdä vankasti työtä torjuakseen toisia sitä ottamasta."

"Hän on hyvin ystävällinen", sanoi Montague. "Hän kysyi sinua. Eikö
hänen pitänyt ostaa ne Lucy Dupreen osakkeet?"

"Oli puhetta siitä, mutta se jäi."

Hetken vaiettuansa kysyi Alice äkkiä: "Allan, mitä ovat ne jutut
Lucystä?"

"Mitkä jutut?"

"Kuulin rva Landis'in puhuvan hänestä ja hra Ryderistä. Se on
hävytöntä."

Montague ei tiennyt mitä sanoa. "Mitä minä sille voin tehdä?" kysyi
hän.

"En tiedä", sanoi Alice, "mutta mielestäni Victoria Landis on hirveä
nainen. Hän itse tekee mitä haluaa. Ja kertoo niin kauheita juttuja
--"

Montague ei sanonut mitään.

"Kuule", alkoi Alice taas, "onko kaikki välimme Lucyn kanssa lopussa
nyt, kun sinä et enää hoida hänen asioitaan?"

"En tiedä. En luule hänen välittävän nähdä minua. Olen huomauttanut
hänelle erehdyksestään, mutta hän tahtoo kulkea tietään. Mitä voin
muuta?"

       *       *       *       *       *

Samana iltana istui Montague likellä rva Aldenia. "Mitä kuulenkaan
teidän ystävästänne?" sanoi tämä.

"En tiedä", vastasi Montague jyrkästi.

"Tuo ihastuttava leski näyttää ihan heittäyneen valloilleen."

"Kuinka voitte sanoa niin?"

"Vivie Patton kertoi ja hän on Stanley Ryderin vanhoja rakastettuja,
niin että kai se tieto tuli suoraan tältä itseltään."

Montague ei osannut sanoa mitään.

"Paha juttu", sanoi rva Alden. "Hän on todella viehättävä olento. Se
käy hänelle kalliiksi -- hän on muukalainen; ja niin nopeasti. Onko
se mississippiläistapoja?"

Montague pakotti itsensä sanomaan: "Lucy on oma emäntänsä." Mutta
rouva tokasi: "Vivie sanoi että hän on Ryderin."

"Ymmärrän asemanne", jatkoi tuo mahtava rouva. "Kaikki puhuvat siitä.
Ystävänne Reggie Mann kuuli, mitä Vivie sanoi ja kertoo edelleen."

"Reggie ei ole ystäväni", sanoi Montague lyhyesti.

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän puheenainetta muuttaakseen:
"Kuinka voitte te sietää sitä miestä?"

"Oh, Reggie täyttää paikkansa", oli vastaus.

"Katselkaa nyt näitä naisia ja ajatelkaa niitä olevan puolen tusinaa
samassa huoneessa jonain aamuna. Ne vihaavat toisiaan kuin myrkkyä
eikä ole miehiä läsnä eikä mitään tehtävää. Kuinka voisitte estää
niitä riitelemästä?"

"Onko se Reggien tehtävä?" kysyi toinen.

"On. Hän näkee kiiltokärpäsen ja hyppää ylös ja tekee sukkeluuden. Ja
samapa se, mitä hän tekee -- olen kuullut hänen kukkona kiekuvan ja
omiin jalkoihinsa kompastuvan, kaikki vain naurua herättääkseen."

"Ettekö pelkää näiden lauseiden tulevan hänen korviinsa?" kysyi
Montague hymyillen.

"Se on tarkotuskin."

"Pelkään, ettei teillä ole paljon vihollisia", lisäsi rva Alden
hetken kuluttua.

"Ei erikoisia."

"Teidän tulisi hankkia. Viholliset ovat elämän maustimet. Tarkotan
totta", lisäsi hän nähdessään toisen hymyilevän.

"En ole tullut sitä ajatelleeksi."

"Ettekö ole koskaan tuntenut, mitä hyvä tappelu merkitsee? Te olette
tapoja noudattava, mutta ette myönnä sitä. Mutta mikä ihmistä pitää
paremmin hereillä, kuin oikea kunnon viha? Jonain päivänä ymmärrätte
kyllä -- elämän päänautinto on ahdistaa vihamiestään ja nähdä hänen
jaloissaan kiemurtelevan."

"Mutta jos hän saa teidät jalkoihinsa?"

"En päästä häntä tekemään sitä. Siksihän tapellaankin. On hyökättävä,
iskettävä ensin."

"Tuo kuulostaa raakalaisaikaiselta."

"Päinvastoin", väitti nainen, "se on sivistyksen korkein saavutus.
Sitä varten on seuraelämä olemassa -- sen tehtävä on viljellä
vihaa. Soveliaimpain eloon jääminen uudessa muodossaan. Tutkitte
uhrianne, saatte selville hänen heikon kohtansa ja iskette siihen.
Tiedätte mitä hän haluaa ja otatte sen pois. Valitsette huolella
liittolaisenne ja piiritätte, yllätätte hänet; ja kun hänet olette
masentanut, alatte ajaa takaa toista."

Ja rva Alden katseli tähän Ludvig XV:n malliin sisustettuun Devonin
seurusteluhuoneeseen kokoontunutta valittua seuraa ja kysyi: "Mitä
varten luulette näiden olevan täällä koossa?"




IX.


Viikkoa paria myöhemmin Oliver soitti veljelleen: "Oletteko Alicen
kanssa vapaat tänä iltana? Toisin teille erään tuttavan."

"Kenet?" kysyi Montague.

"Et ole hänestä kuullutkaan. Mutta tahtoisin tuoda hänet teille. Hän
tuntuu vähän omituiselta, mutta selitän sitten. Sano Alicelle, että
minä takaan hänet."

Montague toimitti tiedon kotiinsa ja kello seitsemän menivät he alas.
Vastaanottohuoneessa oli Oliver ja tuo uusi tuttava, ja Montaguen oli
vaikea pidättää hämmästyksen ilmettä.

Vieraan nimi oli Gamble. Hän oli pieni mies, hieman yli viiden jalan
ja niin lihava, että oli vaikea ymmärtää, kuinka hän voi liikkua.
Niska ja kaula olivat kuin rasvapoimurykelmä, kasvot kuin täysikuu
ja niistä tuikki kaksi pientä siansilmää. Mutta että ne tuikkivat
älykkäästi, sen huomasi vasta niitä tarkattuaan.

Hra Gamble oli kömpelöimmän näköinen olento, mitä Alice koskaan oli
tavannut. Hän kosketti hieman tämän ojennettua lihavaa kättä ja
katsoi sitten avuttomana Oliveriin ja tämän veljeen.

"Hyvää iltaa. Hyvää iltaa", alkoi vieras puheliaasti. "Hauskaa
tutustua teihin, hra Montague. Olen kuullut teistä veljeltänne niin
paljon, että tuntuu kuin olisimme vanhat tutut."

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi Montague: "Menemmekö ruokasaliin?"

Hän kyllä tiesi, kuinka heitä tuijotettaisiin, mutta hän ei keksinyt
muuta keinoa päästä tästä pulasta. He valitsivat paikkansa ja
Montague oudosteli väläykseltä, mahtaisivatko herra Gamblen kädet
ulottua pöydälle.

"Lämmin ilta", huohotti tämä. "Olen ollut junassa koko päivän."

"Hra Gamble tulee Pittsburgista," selitti Oliver.

"Niinkö?" sanoi Montague, yrittäen saada keskustelua liikkeelle.
"Oletteko siellä liikehommissa?"

"En, olen irti niistä", sanoi hra Gamble hymyillen. "Kokosin kasani,
niin sanoakseni, ja erosin. Tahdon nähdä kappaleen mailmaa, ennenkuin
vanhaksi käyn."

Tarjoilija tuli kuulemaan ruokatilauksia ja sillä välin loi Montague
suuttuneen katseen veljeensä, jonka kasvoja hymy kirkasti. Ja Alice
näytti kuin sanovan: mistä ihmeestä voisi keskustella?

Mutta ei tuntunut olevan niinkään vaikeata keskustella tämän
pittsburgilaisen kanssa. Hän tuntui tietävän kaikki mailmankaupungin
juorut ja heitti iloisesti esille keskustelun aiheita. Hän oli ollut
Palmurannikolla ja Kuumilla Lähteillä talvisin ja kertoili näkemiään;
hän oli menossa Newportiin ja puheli sikäläisestä kesänvietosta.
Jos hän hiukkaakaan aavisti, ettei hänen juttelunsa juuri lainkaan
huvittanut Montaguea eikä tämän serkkua, niin ei hän ainakaan antanut
sen näkyä.

Kun oli syöty Oliverin tilaama mainio ateria, ehdotti hra Gamble
teatteriin menoa. Hänellä oli tilattuna aitio ja Oliver otti Alicen
puolesta kutsun vastaan, ennenkuin Montague ennätti sanaakaan sanoa.
Tämä kuitenkin pyysi anteeksi ja puhui tärkeistä töistä.

Ja hän meni huoneeseensa, pudisti pois suuttumuksensa ja heittäytyi
työhönsä. Puolen yön jälkeen lakattuaan siitä meni hän ulos
hengittämään vähän raitista ilmaa ja palatessaan tapasi hän Oliverin
tuttavineen hotellin eteisestä.

"Kas, hauskaa tavata taas, herra Montague", sanoi Gamble.

"Alice meni juuri ylös", sanoi Oliver. "Me istumme hetkisen
kahvilassa. Tuletko seuraan?"

"Niin, tulkaa pois", sanoi herra Gamble ystävällisesti.

Montague meni, koska halusi puhella Oliverin kanssa vielä tänä yönä.

"Tunnetteko Dick Inghamin?" kysyi Gamble heidän istuessaan.

"Teräsherran?" kysyi Montague. "En ole häntä tavannut."

"Puhelimme hänestä juuri", sanoi toinen. "Poika parka -- olipa se
kova onni. Syy ei ollut hänen. Oletteko kuullut asian oikeaa laitaa?"

"En", sanoi Montagne, mutta tiesi kyllä, mitä asiaa toinen tarkotti.
Ingham kuului "Terässeurueeseen" ja oli ollut Trustin presidentti,
kunnes oli ollut pakotettu skandaalin takia eroamaan.

"Hän on vanha ystäväni", sanoi Gamble, "ja hän kertoi koko jutun
minulle. Se alkoi Parisissa. Joku sanomalehtinainen yritti kiristää
häneltä rahaa ja hän pisti tämän vankilaan kolmeksi kuukaudeksi. Ja
kun hän pääsi ulos, alkoivat lehdet täällä kotona levittää juttuja
Ingham parasta ja yleisö hurjistui ja hänen oli pakko erota --
aatelkaas."

Gamble hohotti niin kovin, että sai yskänkohtauksen ja viittasi
vesilasiin.

"Nyt niillä on taas uusi skandaali", sanoi Oliver.

"Ne teräsveikot ovat aika poikia", nauroi Gamble. "Tahtoisivat nyt
saada Davidsonin eroamaan, mutta hän tappelee vastaan. Tietää liikaa!
Tarvitsisipa teidän kuulla hänen juttunsa!"

"Se ei mahda olla kaunis", sanoi Montague jotain sanoakseen.

"Paha juttu", sanoi toinen vakavasti. "Olen puhunut siitä niille
jonkun kerran, mutta eipä se auta. Muistan Davidsonin kerran
sanoneen: Jim, joku saa rahaa ja ostaa kaikki mitä tahtoo ja vihdoin
ostaa naisen, ja sitten alkavat hänen vaikeutensa. Jos ostat kuvia,
on sillä rajansa -- saat seinäsi täyteen. Mutta naista et voi koskaan
tyydyttää." Ja hra Gamble pudisti päätään. "Paha juttu, paha juttu",
kertasi hän.

"Oletteko itse teräsalalla?" kysyi Montague kohteliaasti.

"En, minun alani on öljy. Olen taistellut trustia vastaan ja viime
vuonna ne ostivat liikkeeni. Ja nyt katselen mailmaa."

Hra Gamble vaipui taas mietteisiin. "En ole koitellut sitä naisalaa",
kertoili hän; "olen naimisissa ja ajattelen, että yksi nainen riittää
minulle."

"Onko perheenne New Yorkissa?" kysyi Montague haluten vaihtaa
puheenaihetta.

"Ei, he elävät Pittsburgissa", oli vastaus. "Minulla on neljä tytärtä
-- ne ovat kaikki lukiossa. Oivia tyttöjä. Teidän pitäisi tutustua
niihin."

"Se olisi hauskaa", sanoi Montague sisäisesti tuskasta väänteleiden.
Mutta muutaman hetken kuluttua hra Gamble hänen sanomattomaksi
helpotuksekseen nousi ja sanoi hyvää yötä.

Montague näki hänen työläästi kömpivän automobiiliinsa, ja kääntyi
sitten veljeensä: "Oliver, mitä piruja tämä tarkottaa?"

"Mikä?" kysyi toinen viattomasti.

"Tämä mies?" huudahti toinen.

"Minä luulin, että olisit huvitettu hänen seurastaan", sanoi Oliver;
"hän on mieltäkiinnittävä mies."

"En ole leikkituulella", sanoi hänen veljensä vihasesti. "Kuinka
mailmassa saatoit sinä loukata Alicea tuomalla tällaisen miehen
meille?"

"Älä puhu roskaa, hän tuntee kaikki hienot ihmiset --"

"Missä tapasit hänet?"

"Rva Landis esitti. Ja hänelle oli serkkunsa, meriupseeri,
esittänyt hänet. Hän on elänyt Brooklynissä tämän talvea ja tuntee
laivastoväen."

"Mutta mitä on tämän takana?" tiukkasi Montague kiivaasti. "Joku
liikehommako?"

"Ei, ei", sanoi Oliver iloisesti hymyillen. "Se on pelkkä
seurakysymys. Hän haluaa tehdä tuttavuuksia, näetkös."

"Ja sinä viet hänet Seurapiiriin?" sanoi toinen ivallisesti.

"Olet kuuma, kuten lapset sanovat", nauroi hänen veljensä.

Montague tuijotti häneen. "Oliver, et kai aikone viedä tuota miestä
suureen Seurapiiriin?"

"Totta kai aion, jos hän haluaa. Miksen veisi?"

"Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä!"

"Niistä ei hätää -- perhe pysyy Pittsburgissa. Hänet vain nyt.
Yhtä kaikki. Voisin lyödä vetoa, että Jim Gamblen neljälle
palkintotyttärelle olisi vaikea puhua oikeista asioista. Ovat olleet
asuntokoulussa ja saaneet, mitä rahalla voi ostaa. Olen väsynyt
kuulemaan kertomuksia heidän ennätyksistään."

"Tahdotko väittää, että tuttavasi huolivat tuon miehen joukkoonsa?"

"Jotkut ainakin. Hänellä on tynnyrittäin rahaa, näes. Ja hän ymmärtää
täysin asemansa -- ei tule tekemään erehdyksiä."

"Mutta mitä mailmassa tahtoo hän sitten?"

"Jätä se hänen asiakseen."

"Ja sinä", vaati Montague, "saat rahaa tästä?"

Oliver hymyili selittämätöntä hymyään. "Et kai kuvittele, että
rakastan häntä. Arvelin, että sinua huvittaisi nähdä tätä peliä."

"Menee mukiin", sanoi toinen, "mutta sinulla ei ole oikeutta tunkea
tuollaista miestä Alicen tuttavuuteen."

"Loruja", sanoi Oliver. "Hän tapaisi hänet kumminkin Newportissa tänä
kesänä. Kuinka voisin viedä hänet muualle, jollen olisi esittänyt
häntä täällä? Ei hän Alicea vahingoita. Tarjosi tänään hänelle
hauskan illan ja panenpa vetoa, että Alice ennen pitkää sietää häntä
hyvin. Hän on todella mukava veikko, ainoa vika vain se, että hän
rupeaa puhumaan perheasioistaan."

Montague ei jatkanut juttua ja Oliver vaihtoi puheenainetta: "Lucyn
juttu näyttää pahalta. Eikö sille voi mitään?"

"Ei mitään."

"Hän ihan tuhoaa itsensä", sanoi Oliver. "Olen koittanut saada
Reggie Mannia esittämään hänet rva Devonille, mutta hän ei sano
uskaltavansa."

"Sen uskon kyllä."

"Hitto vieköön", sanoi Oliver. "Luulin että rva Alden kutsuisi hänet
Newportiin kesäksi, mutta nyt luulen, ettei tämä tahdo olla missään
tekemisissä hänen kanssaan. Lucy saa pian havaita, ettei hänellä ole
muita tuttuja kuin Stanley Ryder ja tämän joukkio. Hän on suorastaan
hukannut itsensä."

Montague kohautti olkapäitään sanoen: "Se on hänen tapaistaan."

"Arvelenpa että hän pitää hauskaa", lisäsi toinen. "Ryder tuhlaa
kernaasti."

"Toivottavasti."

"Hän kuuluu tekevän vahvasti rahaa", sanoi Oliver; lisäsi sitten
kaihoisasti: "Olisipa minullakin luottoliike -- leikkikalunani."

"Miksi juuri luottoliike?"

"Helpoin huijausliike nykyisin. Tavalla tai toisella ne kiertävät
pankkilakeja ja rahaa tulee kuin roskaa. Olethan nähnyt niiden
ilmoituksia?"

"Olen", sanoi Montague.

"Hän kasaa toista miljoonaa kuussa, olen kuullut."

"Kuulostaa houkuttelevalta. Ja Ryder kai kuvittelee omaavansa ne."

"On kuin hän omaisi", sanoi Oliver. "Jos minä menisin Wall kadulle
rahaa tekemään, tahtoisin mieluummin hallita viittäkymmentä kuin
omistaa kymmenen miljonaa."

"Sivumenen sanoen", sanoi Oliver hetken kuluttua, "Prenticet
ovat kutsuneet Alicen Newportiin. Hän näkyy ihastuneen nuoreen
Curtiss'iin."

"Se näyttää olevan siivo poika."

"Epäilemättä. Mutta ei hänellä ole kyllin rahaa pitääkseen huolta
Alicesta."

"Se on Alicen asia ratkaista."




X.


Eräänä päivänä kuukautta myöhemmin sai Montague hämmästyksekseen
kirjeen Stanley Ryderiltä.

"Sopiiko teidän pistäytyä tänään konttorissani?" seisoi siinä.
"Haluaisin puhella eräästä liikeasiasta, jota luulisin teidän
harrastavan."

"Ehkäpä haluaa hän ostaa Northern Missisippi osakkeeni", sanoi hän
itsekseen ja ilmoitti puhelimitse tulevansa.

Ensi kerran meni hän Gotham Luottoyhtiön taloon ja hämmästyi sen
loistoa -- korkeat pronssiovet ja marmoriseinät. Ryderin oma toimisto
oli hieno ja loistava ja hän itse ylimyksellisen kohtelias.

Hän tervehti ystävällisesti ja puheli hetkisen markkinain tilasta ja
liikeasemasta samaan aikaan pyöritellen kynää kädessään ja tarkaten
vierastaan. Vihdoin sanoi hän: "Herra Montague. Olen suunnitellut
yritystä, joka voisi kiinnittää mieltänne."

"Halusta kuulisin, mikä se on", sanoi Montague.

"Tietysti tiedätte, että ostin rva Taylorilta hänen Northern
Missisippi rataosakkeensa. Ostin ne, koska olin sitä mieltä, että
rataa olisi kehitettävä ja arvelin saavani joitakin henkilöitä
innostumaan asiaan. Nyt olenkin ne löytänyt ja arvelen, että
suunnitelma on jo laadittu."

"Todellakin", sanoi toinen mielenkiinnolla.

"Tarkotus olisi jatkaa rataa sen vanhan suunnitelman mukaan, jonka
tunnette. Ennenkuin ryhdyimme asiaan, tarjosimme osakkeenomistajille
kohtuullisen hinnan ja meillä on nyt viisi tuhatta osaketta lisää.
Ne hinnat olivat vähän korkeat katsoen parannussuunnitelmaimme
kustannuksiin. Nyt aiomme esittää jälellä oleville
osakkeenomistajille uuden tarjouksen. Ensi kuussa on osakkaiden
vuosikokous. Siellä tulee esille ehdotus kahdenkymmenentuhannen
lisäosakkeen ulosannosta sillä ehdolla, että mitä entiset
osakkeenomistajat eivät niistä ota, se tulee meille. Koska otaksun
että vain harvat heistä ottavat, joutuu rata meidän haltuumme;
ymmärrätte, että syntikaattimme ei voi puuttua asiaan, jollei se saa
kontrollia."

Montague nyökkäsi hyväksyvästi.

"Tuossa kokouksessa esitämme ehdokaslistamme johtokunnan vaalia
varten, ja kun toivomme sen olevan kaikkein osakkaiden etua silmällä
pitäen laadittu, se myös hyväksyttänee. Arvelemme, että radan
suhteen on noudatettava uutta menettelyä ja siksi on johto kokonaan
uusittava; jos osakkaiden enemmistö hyväksyy suunnitelmamme,
asetetaan uusi presidentti."

Ryder pysähtyi kuin antaakseen tuon tiedon painua kuulijansa mieleen;
sitten hän katsoen tähän tarkasti lisäsi: "Ehdotuksemme on, että
te, hra Montague, autatte meitä saamaan tämän suunnitelman läpi.
Ensiksikin haluaisimme, että esiintyisitte edustajanamme neuvotellen
varsinaisten lakimiestenne kanssa. Teidän olisi yksityisesti otettava
selkoa radan osakkeenomistajilta, selostettava heille suunnitelmamme
ja taattava hyvä tarkotuksemme. Jos voisitte ottaa tämän tehtävän,
panisimme teidät ehdokkaaksi johtokuntaan ja kun saamme asiat
käsiimme, tulisi teistä radan presidentti."

Montague hätkähti sisällään, mutta hän oli oppinut pysymään
ulkonaisesti tyyneenä. Hän istui hetken ajatuksissaan.

"Hra Ryder", sanoi hän, "tämä esitys hämmästyttää minua hieman ja
nähdessäni, ettette paljoa tunne minua --"

"Tunnen paremmin kuin luulettekaan, hra Montague", sanoi toinen
hymyillen. "Olkaa varma, että minä en olisi tehnyt teille tätä
esitystä, jollen olisi asiaa tutkinut ja tullut vakuutetuksi siitä,
että te olette sopiva henkilö."

"Hauskaa kuulla, mutta pyydän muistuttaa, että en ollenkaan tunne
rautatiealaa --"

"Se ei ole välttämätöntä", kuului vastaus. "Kykyjä voi ostaa
markkinoilta. Me tarvitsemme vakavan, huolellisen miehen ja
ennen kaikkea, täysin rehellisen; sellaisen, joka voi saavuttaa
osakkeenomistajain luottamuksen ja pitää sen. Mielestämme on teillä
nämä ominaisuudet. Sitten olette te tunnettu paikkakunnalla ja
ympäristöllä."

Montague mietti pitempään. "Tarjous on hyvin minua imarteleva", sanoi
hän sitten, "ja minun tarvitsee tuskin sanoa, houkutteleva. Mutta
ennenkuin voin vakavasti asiaa ajatella, haluaisin tietää, kutka ovat
tämän syndikaatin jäsenet."

"Miksi tarvitsisi teidän tietää sitä."

"Kun annan nimeni tämän suunnitelman pantiksi, täytyisi minun tietää,
millaisten miesten kanssa olen tekemisissä." Montague katsoi tiukasti
Ryderin silmiin.

"Ymmärrätte kyllä", vastasi tämä, "että tällaista asiaa on varovasti
valmistettava. Emme voi julkisesti selittää, mitä aiomme tehdä.
Meillä on vihollisia."

"Kaikki mitä puhutte minulle, jää tietysti tiedokseni", sanoi
Montague.

"Pidetään se sovittuna. Mutta ensinnä olisin halunnut tietää,
voisitteko ryhtyä tällaiseen asiaan."

"En näe syytä, miksen voisi."

"Minusta näyttää", sanoi Ryder, "kuin puhuisivat tämän ehdotuksen
edut itse puolestaan. Kyseessä on suuri yleisluontoinen edistysaskel:
lamassa oleva ja itse asiassa vararikkoinen rata pannaan uuteen
kuntoon. Se saa rehellisen ja tarmokkaan hallinnon, uuden
liikennelähteen. Missisippi Teräsyhtiön liike kasvaa erikoisen
nopeasti, kuten tiedätte. Kaiken tämän takia ei suunnitelman
suotavuudesta voi olla epäilystä."

"Se on totta", sanoi Montague, "ja siksi haluaisinkin tavata nuo
asiaa harrastavat henkilöt; ja jos hyväksyn heidän suunnitelmansa,
liityn kernaasti heihin ja teen voitavani sen menestymiseksi. Kuten
kai tiedätte, on minulla viisi sataa osaketta itselläni ja haluaisin
siis päästä osakkaaksi syndikaattiin."

"Sitäpä juuri aioin esittääkin teille", sanoi toinen. "Ja voinpa
sanoa, että tuuma on etupäässä omani ja maineeni on sen takeena. Ja
Gotham Luottoyhtiö antaa luottoa mahdollisimmassa määrin."

Ryder sanoi tämän hieman loukkaantuneena ja Montague arveli olleensa
ehkä hieman kiihkeä. Ei kukaan voinut Ryderin konttorissa välttää
sen mahtavaa vaikutusta; kaikitenkin tuntui täällä, kuin olisivat
sen seitsemän-kahdeksankymmentä miljoonaiset sijotukset todellista
omaisuutta ja tuo kirkas, ylhäinen herra niiden isäntä. Ja mitä
oli Montaguella epäilyksiinsä perustetta muuta kuin joutilaan ja
kyynillisen Seurapiirin juorut?

Ja mitä epäilyksiä hänellä olikaan, hetken ajattelu vakuutti
hänelle, että missisippiläiset tuttavat eivät niitä tuntisi. Jos hän
menisi sinne takanaan Stanley Ryderin ja Gotham Luottoyhtiön nimi,
otettaisiin hänet loistavana voittajana vastaan ja kaikki vanhat
tuttavat noudattaisivat hänen neuvojaan.

Ryder odotti hetken, ehkäpä antaakseen näiden mietteiden painua
hänen mieleensä. Sitten jatkoi hän: "Otaksun, hra Montague, että
tunnette Missisippi Teräsyhtiön aseman. Teräsalalla on asema
omituinen. Hintoja pidetään aivan teennäisen korkealla, ja Trustin
kilpailijoillakin on tilaisuus nostaa suuria voittoja. Mutta jotka
sille alalle nyt menevät, ne eivät pääse pitkälle. Eivät voi
saada luottoa; tilauksia voi tulla tukuttain, mutta Wall kadulta
eivät he saa apua. Voimakkaat edut ovat heitä vastassa, heidän
papereittensa hintaa alennetaan markkinoilla ja salaperäisiä huhuja
leviää. Oikeusjutuilla vikuutetaan heidän luottoaan ja väliin katoaa
heiltä tarpeellisia papereita, tärkeät todistajat matkustavat
Europaan j.n.e. Tarmokkaimmat toimihenkilöt ostetaan heiltä pois,
konttoristit ja juoksupojat lahjotaan, ja heidän salaisuutensa
joutuvat vastustajain tietoon. Rautatiet kohtelevat heitä kierosti,
vaunuja ei anneta heille ja kaikellaista pikku kiusaa ilmenee
alinomaa. Sala-alennuksilla annetaan toisille etuja, kuten tiedätte.
Tuhansin keinoin tehdään riippumattoman terästehtailijan asema
mahdottomaksi. Ja nyt, hra Montague, tulisi tämä radanjatko suureksi
hyödyksi Terästrustin pääkilpailijalle. Uskon, että olette kylliksi
mailmanmies ymmärtääksenne, että tämä uudistus olisi tehty jo aikoja
sitten, jollei Terästrusti olisi saanut sitä estetyksi. Mutta nyt
pannaan se läpi kaikista trustin estelyistä huolimatta; ja luulenpa
teidän tahtovan olla mukana siinä taistelussa."

"Ymmärrän", sanoi Montague hiljaa, "ja te olette oikein otaksunut."

"Hyvä", sanoi Ryder. "Sitten ilmoitan teille, että syndikaatin takana
olen minä ja John S. Price, joka äsken on saanut käsiinsä Missisippi
Teräsyhtiön hallinnon. Voitte helposti saada selville Pricen maineen;
hän on ainoa mies, joka on kyennyt tekemään trustille todellista
vastarintaa. Missisippi Yhtiön liike on viime vuonna kasvanut
miltei kaksinkertaiseksi eikä ole sillä muuta rajaa kuin laitoksen
tuotantokyky ja ratojen mahdollisuus kuljettaa sen tuotteita. Tähän
suunnitelmaan olisi ryhdytty Yhtiön omissa nimissä, jollei sen pääoma
ja luotto olisi olleet niin tarkoin käytetyt. Price on hankkinut osan
pääomaa ja minä loput; ja nyt tarvitsemme rehellisen miehen, jolle
voi uskoa radan ja joka sen tekee yleisölle hyödylliseksi. Teidät
olemme valinneet, ja jos ehdotus on mieleenne, ryhdymme viipymättä
toimeen."

Minuutin parin kuluttua sanoi Montague: "Olen kiitollinen
luottamuksestanne, hra Ryder, ja esityksenne miellyttää minua, mutta
kun kysymys on näin tärkeä, pyydän huomiseen asti miettimisaikaa."

"Hyvä niin", sanoi Ryder.

Montaguen ensi ajatus oli kenraali Prentice. "Tulkaa luokseni, kun
neuvoa tarvitsette", oli tämä sanonut, ja hän meni tämän konttoriin.
"Tiedättekö mitään John S. Pricestä?" kysyi hän.

"En tunne häntä paljoakaan mieskohtaisesti", kuului vastaus,
"vaan maineeltaan. Hän on rohkea Wall kadun mies ja kuuluu hyvin
menestyvän."

"Price alkoi paimenratsastajana, mikäli tiedän", jatkoi kenraali
hetken kuluttua. "Sitten siirtyi hän kaivosalalle. Kymmenen
viisitoista vuotta sitten oli hän tunnettu hopeamies. Joitakin
vuosia sitten kerrottiin hänen kiertäneen Missisippi Teräsyhtiön
kontrolliinsa. Se oli hämmästyttävä uutinen, sillä tiedettiin Trustin
siihen pyrkineen. Hän näyttää saaneen aikaan välirauhan."

"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Montague.

"Price on kasvanut kovassa koulussa", sanoi kenraali hymyillen.
"Hänellä on kieli kuin ruoskan siima. Muistan kun kerran oltaessa
Amerikan Rautauuniyhtiön saarnamiesten kokouksessa, se kun oli
pulassa, Price äkkiä nousi: 'Herra puheenjohtaja', sanoi hän, 'kun
tulen teollisuusyhtiön konttoriin ja näen osaketiksutuskoneen
presidentin tuolin takana ja sen edessä kuluneen maton, tiedän
kysymättä, missä vika on'."

"Mitä varten tarvitsette tietoja hänestä?" kysyi kenraali jutulleen
nauraen.

"Erästä yritystä vain, jossa olen osallinen."

"Hänet tuntee tarkemmin Harry Curtiss. William E. Davenant suorittaa
lakiasioita Pricelle."

"Vai niin", sanoi Montague, "koetan sitten ehkä tavata Harrya."

"Tiedän paremmankin henkilön", sanoi kenraali hetken ajateltuaan.
"Kysykää tuttavaltanne rouva Aldenilta; hän tuntee Pricen
persoonallisesti, luulen ma."

Montague lähetti tälle kirjelapun ja sai vastaukseksi: "Tulkaa
päivällisille. En mene mihinkään." Ja niin oli hän pian rva Aldenin
yksityisessä seurusteluhuoneessa istuen isossa nahkapäällystuolissa
ja kuunteli juttuja Missisippi Teräsyhtiön omistajasta.

"Johanny Price?" sanoi tuo mahtava rouva. "Kyllä tunnen hänet.
Kysymys on siitä, onko hän tuleva ystäväksi vaiko viholliseksi.
Hänen äitinsä oli irlantilainen ja hän on sen mukainen. Jos hän
teihin mieltyy, voi hän kuolla puolestanne; jos saatte hänestä
vihamiehen, saatte kuulla joukon sanoja, joita ette tienneet
kielessänne olevankaan. -- Tapasin hänet Washingtonissa ensi kerran
noin viisitoista vuotta sitten, jolloin veljeni oli kongressissa.
Kerroin teille kerran, kuinka Davy maksoi neljäkymmentä tuhatta ja
pääsi kongressiin. Oli demokraattisen vyöryn aika ja ne olisivat
voineet valita vaikka Reggie Mannin, jos olisivat halunneet. Olin
Washingtonissa sen talven ja Price oli siellä suuren lobbyjoukon
mukana taistelemassa vapaan hopean puolesta. Se oli ennen romahdusta
ja hopea oli vielä arvossa; ja Price oli Hopeakuningas. Näinpä sinä
talvena Amerikan hallituksen sisäpuolen, sen vakuutan."

"Kertokaapa siitä!" sanoi Montague.

"Demokraattipuolue oli valittu tullinalennuslupausten perusteella",
sanoi rva Alden, "ja se myi itsensä hynttyineen kaikkineen
suurille yhtiöille. Rahaa virtasi kuin vettä -- veljeni olisi
saanut tuhantensa takasin kolmin kerroin. Teräsherrat hallitsivat,
nähkääs -- William Roberts tuli Pittsburgista joka toinen päivä ja
väliaikoina käytti hän yksityistä telefoonijohtoa. Olen aina sanonut,
että Terästrusti työnsi tullihuijauksen Amerikan kansan niskoille ja
on pitänyt sitä siellä siitä pitäen."

"Mitä teki Price hopeakaivoksillaan?" kysyi Montague.

"Hän myi ne ja juuri viime nipukassa. Hän oli 1896 vaalitaistelussa
mukana ja kertoi eräänä iltana, että republikaanipuolue oli koonnut
10-15 miljoonaa vaalit ostaakseen. 'Se on hopean loppu', sanoi hän ja
myi niin pian kuin ennätti ja siitä pitäen on hän seikkaillut Wall
kadulla."

"Oletteko tavannut häntä?" kysyi rva Alden.

"En", kuului vastaus.

"Hän on luonne", sanoi rouva. "Davy kertoi, kuinka hän ensi kerran
tuli New Yorkiin taskut täynnä seteleitä. Ja hän pani ne menemään eri
tavalla. Sata dollaria kenkäin kiillottajalle ja muuta siihen tapaan.
Ja hän hurjisteli niin ettette voi aavistaa."

"Onko hän sen laatuinen mies?" kysyi Montagne.

"Hän oli. Mutta eräänä päivänä meni hän lääkärille ja tämä sanoi
hänelle jotain ja hän lopetti siihen paikkaan. Nyt ei hän maista
tippaakaan, elää aterialla päivässä ja juo kupin kahvia. Mutta
joukossa hän aina on. En tiedä, onko politiikkoa tai urheilijaa tässä
kaupungissa, jota Johanny Price ei tuntisi. Hän lörpöttelee heidän
kanssaan aamuyöhön, mutta en koskaan saa häntä kutsuihin. 'Minun
väkeni ovat ihmisiä', sanoo hän, 'teidän on sahajauhoja'. Kun joskus
tahdotte tutustua New Yorkiin, antakaa Johanny Pricen esittää itsenne
kirjatoukilleen ja rosvoilleen!"

Montague mietti hetken tätä kuvausta. "Jotenkin tuntuu minusta, kun
ei tällainen olisi satamiljoonaisen yhtiön presidentti."

"Niinpä kyllä", vastasi rouva, "mutta Price on pöytänsä ääressä
aikaisin ja reippaana ja jokainen konttoristi on myös paikallaan. Ja
jos luulette, ettei hän ole täysissä voimissaan, niin koettakaapa
petkuttaa häntä. Minäpä kerron hieman siitä taistelusta, jolla hän
sai Missisippi Teräsyhtiön." Ja hän kertoi. Se vaikutti sen, että
Montague istahti hänen pöytänsä ääreen ja kirjotti Stanley Ryderille:
"Tiedusteluni John S. Pricen suhteen ovat saattaneet minut siihen
käsitykseen, että hän tekee terästä. Sillä edellytyksellä, että minä
saan laittaa rautatien ja kuljettaa hänen terästään, olen päättänyt
ottaa vastaan tarjouksenne, tietysti jos ehdoista sovitaan."




XI.


Seuraavana aamuna oli Montague John S. Pricen puheilla tämän Wall
kadun toimistossa. Hän otti tarjouksen vastaan ja iltapäivällä kävi
hän William E. Davenantin lakiasiain toimistossa. Siellä häntä
tervehti Harry Curtiss innokkaasti sanoen: "Olipa hauska, että
tulitte tähän juttuun mukaan; meille tulee vähän yhteistä työtä."

Davenantin toimiston neuvotteluhuoneessa istuivat Ryder, Price,
Montague, Curtiss ja Davenant. Tämä oli Mailmankaupungin parhaiten
palkattuja trusti-lakimiehiä. Hän oli laiha mies, jonka vaatteet
roikkuivat kuin variksenpelätin. Toinen hartia oli toista ylempänä ja
kapeat, hermostuneet kasvot olivat aina eteenpäin urkkimassa. Tarkat
silmät kertoivat levähtämättömäin aivojen työtä. Hänen arveltiin
ansaitsevan neljännesmiljonan vuodessa ja hän kehui, ettei hänen
neuvojaan noudattaneen rahojen tekijän koskaan tarvinnut niistä
luopua.

Omituinen vastakohta edelliselle oli Price, joka näytti hyvin
puetulta nyrkkeilijältä. Hänen kasvonsa olivat lihavan pyöreät,
mutta alaleuan liian lihan alta näkyi rautatahtoisen miehen leuka.
Oli helppo uskoa, että Price oli tapellen tiensä avannut. Hän puhui
terävästi ja leikkasi lyhyesti asian ytimen kuin kirurgin veitsellä.

Ensi asiana oli Montaguen Etelänmatka. Ei ollut tarpeen ostaa enempää
sen rautatien osakkeita, sillä jos he saisivat uudet osakkeet, oli
heillä haluamansa hallinta käsissään. Montaguen piti vain puhutella
tuttuja osakkeenomistajia ja kertoa saaneensa joitakin Pohjoisen
kapitalisteja harrastamaan heidän rataansa, ja kustantavat he
korjaukset ehdolla, että heidän johtokuntansa valitaan. Price esitti
sen ehdokkaat: "Montague, Curtiss, Ryder ja hän itse sekä kolme
miestä, jotka olivat ennenkin olleet mukana". Kahteen paikkaan sai
Montague hommata vaikutusvaltaisimmat osakkeenomistajat. "Se tekee
miellyttävän vaikutuksen", sanoi Price, "ja onhan meillä enemmistö."

Oli hyväksyttävä miljonan dollarin obligatsionilaina, jonka Gotham
Trust Yhtiö toimittaa; sekä uusi osakesarja, kaksikymmentätuhatta,
jotka tarjottiin nykyisille osakkeenomistajille 50 sentillä dollaria
kohti. Montaguen piti laittaa niin, että hänen ystävänsä ostavat,
mitä edellisiltä jää. Hänen piti pitää tuuma salassa; samoin
osakkaiden nimet. Price selitti, että oli tarkotus saada käsiin
edellisiä maanmittauksia koskevat paperit ja silloin oli lähdettävä
otaksumasta, että nykyinen radan hallinto on kiero.

Seuraava kysymys koski radan lupakirjaa. "Kun minä toimitan
lupakirjan rautatielle", sanoi Price, "niin saan sellaisen,
joka oikeuttaa minut tekemään mitä tahansa hammastikkutehtaasta
ilmapurjehdukseen asti. Mutta Northern Missisippi radan
rakentajahupsut saivat luvan rakentaa radan Atkinista Opalaan, ei
muuta. Siellä ollessanne, hra Montague, voitte hommata sen läpi
eduskunnassa."

Montague mietti hetken, sanoi sitten: "En luule voivani paljoa
vaikuttaa eduskuntaan."

"All right", sanoi Price ilkeästi, "me hommaamme vaikutusvälineet."

Nyt puhui Davenant: "Emmeköhän voisi ajaa asiaa läpi Northern
Missisippiä mainitsematta. Jos teräsherrat saavat vainun tästä,
alkavat he rettelöidä, ja kuvernööri on heidän miehiään. On saatava
laki, joka oikeuttaa minkä tahansa liikenneyhtiön, jolla on niin ja
niin vanha lupakirja, jatkamaan rataansa määräehdoilla. Minä voin sen
kirjoittaa."

"Hyvä on", sanoi Price.

Niin käytiin asiat läpi kohta kohdalta. Price esitti lyhyesti
Montaguen tehtävät. Kaksi viikkoa oli yhtiökokoukseen ja oli hänen
lähdettävä seuraavana päivänä.

Kokouksen jälkeen kysäsi Montague junassa Harry Curtiss'ilta: "Mitä
sanoi Davenant siitä kuvernööristä?"

"En tiedä paljon siitä asiasta, mutta siellä on ollut jotain
agitatsionia rautateitä vastaan ja Waterman teräsherroineen pani
Hannis'in kuvernöörin paikalle tyhjäntoimittajaksi."

"Merkillistä", sanoi Montague, "kuvernööri Hannis oli isäni ystäviä
ja hienoimpia miehiä, mitä tunnen."

"Epäilemättä. Ne panevatkin virkoihin niitä hienoja vanhoja herroja.
Hän tietenkään ei itse aavista, mitä hänellä teetetään. Tiedättehän,
että senaattori Harmon on valtionne oikea valtias."

"Olen kuullut sanottavan", sanoi Montague, "mutten ole välittänyt --"

"Välittäisitte, jos olisitte minun saappaissani. Olen ollut
Watermanin rautatieasioissa Etelässä ja sain kerran pari viedä
sanomia Harmonille. New Yorkissa tästä pelistä voi selvän saada."

"Ei se ole miellyttävää peliä."

"En ole minä sen sääntöjä laatinut", sanoi Curtiss. "Ymmärrän
tunteenne. Niin minunkin kävi, kun tulin opistosta pää täynnä
siveysopin sääntöjä. Jouduin New York ja Hudson radan lakitoimistoon.
Siellä oli vahingonkorvausjuttu. Päämieheni Corbin antoi minulle
paperit ja listan, jossa oli valtion ylituomarien nimet. 'Vie juttu
jonkun punasella merkityn osastoon', sanoi hän, 'ne ovat meidän
tuomareitamme. Ajatelkaas! Minä viaton kuin keväinen kananpoika'."

"Mutta eikö tuollainen lopulta paljastu?" kysyi Montague.

"Kuka todistaa!"

"Mutta jos sama tuomari aina ratkaisee rautatien eduksi --"

"Jättäkää se asia tuomarin huoleksi. Väliin hän ratkaisee rautatietä
vastaan, mutta siten, että ylioikeus kumoo, ja silloin käräjöitsijä
on jo kyllästynyt ja heittää sikseen. Tai käy näin: minä esitin
yksitoista väitettä, jotka kaikki tuomari kumosi; mutta hän antoi
valamiehille ohjeet minun hyväkseni. Ylioikeuksissa nähdään nyt
tuomarin antaneen kaikki mahdolliset edut hävinneelle puolelle, ja
kun siellä ei ole todistajia, antavat ne päätöksen pysyä. Monta on
keinoa."

"Eipä siinä näy oikeudelle paljoa tilaa jäävän."

"Hitto vie", huudahti Curtiss. "Jos olisitte ollut näissä asioissa
niin kauan kuin minä ja nähnyt ne veijarit, jotka yrittävät rosvota
rautateitä, ette puhuisi oikeudesta. Niitä on ihmisiä, jotka eivät
muuta tee, kuin keräilevät juttuja rautateitä vastaan ja hankkivat
todistajia."

Montague istui hetken aatoksissaan. "Kuvernööri Hannis!" mutisi hän.
"En ymmärrä."

"Kysykää Davenantilta. Ehkei asia olekaan niin paha kuin oletan.
Davenantilla on oma käsityksensä kuvernööreistä. Joitakin vuosia
sitten oli hän Albanyssä hankkimassa allekirjotusta erääseen
lakiin. Kuvernööri jätti hänet hetkeksi toimistoonsa ja hän näki
tämän laatikossa viisikymmentä uutta tuhannen dollarin seteliä
kuoressa. Hän pani sen taskuunsa, ja kun kuvernööri palattuaan
vielä kieltäytyi, otti hän kuoren esille ja sanoi: tässä on, jos
kirjotatte; jos ette, näytän minä sanomalehtimiehille ja kerron
jotain niistä. -- Silloin kalpeni kuvernööri ja siinä paikassa
kirjotti nimensä lain alle. Ymmärrätte, miksi Davenantilla on omat
ajatuksensa kuvernööreistä."

"Sitä kai Price tarkotti sanoessaan, että hän hankkii
vaikutusvälineet."

"Sitä juuri."

"En oikein pidä suunnitelmasta."

Nuori mies kohautti olkapäitään. "Minkäs teet? Valtiolliset
puoluekoneistomme ja viralliset toimipaikkamme ovat pikkumiesten ja
lahjusrenkien käsissä. Ja mitä niiltä haluat, maksa, kuten muussakin
liikehommassa. Niinkuin nyt tässä asiassa. Me haluamme rakentaa
rautatien. Tärkeä homma. Mutta me saisimme juosta eduskuntain
portaita viisikymmentä vuotta saamatta lupakirjaa, jos emme rasvaisi,
ja mitä tekisi Terästrusti sillaikaa?"

"Mutta mihin johtaa tällainen?"

"En tiedä. Luulen, että jonain päivänä on liikemiesten käytävä
käsiksi politiikkaan ja hoidettava valtion asioita liikeperiaatteiden
mukaan."

"Tuo kuulostaa yksinkertaiselta, mutta eikö se merkitsisi
tasavaltaisten laitostemme kukistusta?"

"Siltä näyttää. Mutta mitä muuta voi tehdä?"

Kun vastausta ei kuulunut, kysyi Curtiss uudelleen: "Onko tiedossanne
parannuskeinoa?"

"Ei", sanoi Montague, "mutta, koetan ajatella. Sen sanon, että
tasavalta on minulle kalliimpi kuin business, johon vasta olen
astumassa. Ja jos ristiriita tulee, saa liike-elämä väistyä."

"Hyvä on. Mutta älkää puhuko siitä Davenantille."

"Miksei?"

"Hän on vanhoillinen demokraatti ja pitää juhlapuheita. -- Tässä on
minun asemani. Hyvästi."




XII.


Epäilyksistään huolimatta matkusti Montague kotipuoleensa ja toimitti
asian, niinkuin sovittu oli. Northern Missisipin osakkaat pitivät
häntä voittoisana sankarina. Hän puhui hra Leen, serkkunsa ja parin
kolmen vanhan ystävän kanssa ja ne hyväksyivät uudet johtokunnan
ehdokkaat. Kaikki harrastivat he radan parantamista.

Uudesta lupakirjasta ei hänen tarvinnut huolehtia. Davenant laati
sen ja ilmoitti, että senaattori Harmonin veljenpoika vie sen läpi
huomiota herättämättä. Montague sai tietää niin tapahtuneen ja
kuvernöörin allekirjottaneen.

Ja sitten tuli yhtiökokous. Hän edusti Ryderiä ja Priceä ja
esitti näiden listan hra Carterin, radan presidentin, suureksi
hämmästykseksi, sillä tämä oli vanha perheystävä. Uusi johtokunta sai
lähes 3/4 äänet ja uusi osakesarja hyväksyttiin samoin. Kun kukaan
entisistä osakkeista ei ottanut uusia, tilasi Montague ne Ryderille
ja Pricelle ja maksoi ne shekillä. Uutinen herätti huomiota siellä
maalla ja New Yorkissakin, jossa radan osakkeet nousivat. Harry
Curtiss kirjotti Montaguelle, että tämä sai nyt varoa teräsherroja.
Näitä hän ei pelännyt, mutta ikävä oli kohtaus, kun vanha Carter tuli
hänen luokseen, ojensi vapisevan käden ja sanoi:

"Allan. Olen ollut viisitoista vuotta radan presidenttinä ja sitä
uskollisesti palvellut. Ja nyt -- mitä tämä merkitsee? Mitä --"

Montague puristi huulensa yhteen ja sanoi: "Ikävä kyllä en voi
ilmoittaa edustamaini herrain suunnitelmia."

"Saanko ymmärtää, että minun on lähdettävä?"

"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole lupa puhua asiasta nyt."

Paria päivää myöhemmin sai Montague sähköteitse Priceltä käskyn mennä
Rivertoniin, jossa Missisippi Teräsyhtiön laitos oli, keskustelemaan
sen johtajan kanssa. Hän oli ollut siellä nuorempana, mutta nyt
hämmästyi hän nähdessään siellä tapahtuneen kehityksen. Yhtiöllä oli
nyt kaksi korkeaa Bessemer-sulattoa, joissa yötä päivää kuohui sula
metalli. Kaupungin länsipuolen hökkelit olivat hävitetyt ja niiden
tilalla pitkä koki-uunien rivi, kaksi korkeaa ratakiskotehdasta
ja peltitehdas, joista kohosi tuomiopäivän melske. Joka taholla
tupruavia savutorvia, ristiin rastiin ratoja ja hehkuvaa sularautaa,
jota silmä tuskin sieti katsoa. Uudessa konttorirakennuksessa
sanottiin hänelle:

"Hra Andrews tulee klo 2. Haluatteko odottaa hänen konttorissaan?"

"Haluaisin katsella tehtaita, jos se käy päinsä", sanoi Montague, sai
seuralaisen ja kulki läpi laitosten.

Mielenkiintoista oli nähdä yhtiön omaisuus todellisuudessa. Wall
kadun mukavissa toimistoissa istuen ja paperipaloja hoidellen
helposti unohtaa olevansa tekemisissä tosiasiain ja ihmiskohtalojen
kanssa. Mutta Montaguenhan piti nyt johtaa rautatietä, ostaa oikeita
vaunuja ja käsitellä todellista rautaa ja terästä; ja hän halusi
pitää nämä tosiasiat mielessään.

Oli heinäkuu ja pilvettömältä taivaalta paahtoi troopillinen aurinko.
Rauta ja teräs hehkuivat kuumaa ja kolintuhka, jolla he astuivat,
miltei kipinöi. Sulattohuoneitten ovillakaan Montague ei sietänyt
olla edes silmiään varjostaen. Mutta niissä helveteissä raatoi satoja
nokisia miehiä, yläruumiit paljaina ja hikeä virtana valuttaen.

Ja hän ihmetteli pitkiä sulatusuunirivejä ja niistä loistavaa sulan
teräksen hehkua. Täällä työskentelevien miesten niskaan oli yhtä
mittaa kaadettava sankomäärin vettä ja he joivat kannuttain olutta
päivässä. Hän kulki läpi kiskolaitosten, jossa hehkuvat harkot
menivät suurten valssien väliin litistyen ja pusertuen ja tullen
toiselta puolen ulos pitkinä tulikäärmeinä. Ja loppupäässä niitä
aseteltiin riviin jähtymään. Niitä katsellessaan tuli Montaguen
mieleen, että juuri noita kiskoja oli Wyman tilannut, josta se suuri
meteli oli syntynyt Terästrustin leirissä.

Hän kävi levytehtaassa, jossa jättiläisvasarat möykyttivät ja monen
tuuman paksuisia teräslevyjä leikeltiin kuin juustopaloja. Näky
huimasi ja kauhisti. Hänen päänsä päällä kulki hirveitä kranoja ja
koneet pitivät helvetillistä melua. Hän ihmetteli ihmettelemästä
päästyäänkin, kuinka ihmiset voivat tehdä työtä moisessa melskeessä,
vieläpä ilman nähtävää vaaran tietoisuutta.

Montaguen katse kierti paikasta toiseen; äkkiä se pysähtyi sävähtäen.
Toisella puolen tehdasta oli suuri akseli, joka pyöritti valtavia
valsseja. Se oli korkealla ilmassa ja pyöri villiä vauhtia. Montague
näki miehen asettavan tikapuut tämän akselin varaan ja lähtevän ylös
öljykannu kädessään.

Hän kosketti oppaansa käsivarteen huutaen: "Eikö tuo ole vaarallista."

"Se on ohjeissa kielletty, mutta ne tekevät vaan."

Mutta vastaus muuttuikin samalla kauhun kiljahdukseksi ja Montague
seisoi jähmettyneenä. Kuin taika-iskulla oli mies kadonnut, portaat
kaatuivat ja akselin ympärillä näkyi jotain epämääräistä. Kukaan muu
ei näkynyt tuota huomaavan ja Montaguen opas lennätti, äkkiä väistäen
hehkukuuman levyn, konehuoneeseen. Vajaan minuutin tuijotti Montague
näkyä ja tuo epämääräinen alkoi hahmottua akselin ympäri kieppuvaksi
mieheksi. Ja sitten kone pysähtyi ja miehet nostivat portaan lähtien
irrottamaan ruumista, mutta Montague ei kestänyt enää katsoa sitä;
hän meni ulos.

Hän meni tehdasalueen toiselle puolen, istuutui erään rakennuksen
varjoon miettien, että sellainen oli mailman meno. Mutta keskeymättä
jatkui tehtaiden melske. Hetken kuluttua kantoi neljä miestä
kankaalla peitettyjä paareja, joista tippui verta, mutta miesten
kasvot eivät ilmaisseet mitään erikoista. Ja kulkiessaan ohi
levypajan näki hän sen olevan entisessä käynnissä ja portilla näki
hän työnjohtajan ottavan ulkopuolella seisovasta miesjoukosta yhden
työhön.

Hän palasi johtajan toimistoon ja tapasi hra Andrews'in joka oli
juuri tullut. Tuulen henki puhalsi läpi konttorin, mutta tuo lihava
herra istui takki ja liivi riisuttuina ja löyhyttäen kasvojaan
palmunlehtiviuhkalla.

"Päivää, hra Montague", sanoi hän. "Istukaa. Oletteko mokomaa kuumaa
nähnyt."

"Näin juuri tapaturman tuolla tehtaissa."

"Ikävä se. Mutta terästä ei voi tehdä tapaturmitta. Toissa päivänä
oli sulatossa räjähdys, joka tappoi kahdeksan. Ulkolaisia,
'hunkeiksi' sanovat niitä."

Sitten Andrews painoi nappia ja sanoi sihteerilleen: "Tuokaapas
ne kartat", sekä alkoi Montaguen hämmästykseksi näytellä hänelle
Northern Missisippin alkuperäisiä maamittauskarttoja.

"Antoiko hra Carter ne teille?" kysyi Montague, mutta toinen hymyili
kuivasti sanoessaan:

"Ne on meillä. Ja nyt te panette omat mittarinne liikkeelle ja niiden
raportit tulevat näyttämään hieman toisenlaisilta."

Seuraavana päivänä tulivat ohjeet Priceltä ja pantuaan asiat tolalle
lähti hän New Yorkiin.

Hän saapui sinne perjantai-iltana. Alice oli lähtenyt Prenticein luo
ja Oliverkin oli Newportissa. Rva Prenticelta oli kutsu hänellekin,
ja kun Pricekin oli poissa kaupungista, lähti hän aikaisin lauantaina.

Montague oli päässyt seurapiiriin talvella eikä hän ollut vielä
nähnyt näiden kesänviettoa. Kun seurapiirin naiset olivat lopettaneet
talvikauden päivällis- ja tanssi-kutsujen kiertokulun, olivat he
hyvin hermostuneita ja Newportissa piti koottaman uusia voimia.
Se oli vanhanaikuinen Uuden Englannin pikkukaupunki, likellä Long
Islandin salmea ja seurapiirin taikasauvan kosketus oli muuttanut sen
mailmankuuluksi ja kalliiksi kesänviettopaikaksi. Maa maksoi dollarin
neliöjalalta ja "majasta" sai maksaa kymmenen tuhatta kuussa.

Käytännössä oli vanhat puheenparret, mutta kun sai kutsun tulla
"nurmikkokahville", olikin siellä ruukkukasveja satamäärin ja
ilotulituksia ja kalliita pukuja jalokivineen. "Piknikki" Gooseberry
niemellä merkitsi suuria telttoja ja samettimattoja, livreepukuisia
lakeijoita ja kaikkia Viidennen Avenuen palatsi-mukavuuksia.
Vaunuajuri sinne maksoi viisi dollaria eikä kävellen sopinut saapua,
vaikka oli tultava vain kulman takaa.

Mitä merkillisimmän vaikutuksen teki Montagueen saapuminen
Missisippin teräsmyllyistä suoraan Newportiin. Mailmankaupungissa
oli hän jo kuullut satumaisista hinnoista puhuttavan, mutta ne
summat olivat olleet hänelle pelkkiä numeroita. Nyt ne olivat
saaneet hahmopiirteitä hänen nähdessään, mistä ne tulivat ja missä
kaikki tämä loisto luotiin. Ja jokaista ylellisyysloiston ilmausta
katsoessaan ajatteli hän niitä miehiä, jotka raatoivat sulattojen
hirvittävässä kuumuudessa.

Tuossa oli Wymanin palatsi, jonka pihan perkaus oli maksanut puolen
miljonaa; kahdella mantereella oli kuuluisa sen ympärysmuuri, koska
se oli maksanut satatuhatta dollaria. Ja Wymanille teräskiskoja
valmistaen ne orjat siellä tehtaissa ahertivat!

Eldridge Devonsin linna oli tuossa. Sen kasvihuone oli maksanut
sataviisikymmentä tuhatta ja tuotti vain talon tarpeet. Tuon
tulpaanipuun kuljetus viisikymmentä mailia oli maksanut tuhat
dollaria. Ja Montague oli nähnyt, miten terästä tehtiin yhtä Devonsin
hotellia varten!

Ja tässä oli Wallingin "kolmen miljonan palatsi erämaassa", kuten rva
Alden oli sitä kuvannut. Montague oli lukenut, että sen eteisessä
oli pompeijilainen marmorisilaus, joka maksoi seitsemänkymmentäviisi
tuhatta. Ja Wallingit olivat rautatiekuninkaita, jotka kuljettivat
Missisipin terästä!

Ja hänen ajatuksensa siirtyivät toisten tehtaiden orjiin, miehiin,
naisiin ja pikku lapsiin, jotka oli ahdettu työpajoihin ja
kaivoksiin puskemaan työtä näille, jotka täällä ylellisyydessä
pöyhkeilivät. Kaikilta tahoilta olivat nämä tulleet miljonineen,
jotka olivat kootut kaikenlaatuisesta työstä. Tässä oli Johnsonin
valkea marmoripalatsi, jonka seinät, katot ja lattiat olivat tehdyt
Ranskassa; sen aidat ja portit, lukot ja saranatkin olivat kuuluisien
taiteilijain erikoispiirrosten mukaan valmistetut. Johnsonit olivat
rautatie- ja kivihiiliherroja, jotka hirveällä kädellä hallitsivat
West Virginian valtiota. Sen oikeuslaitokset ja eduskunta olivat vain
Johnsonin konttorin haaraosastoja, ja Montague tiesi tämän yhtiön
omistavan kaivoskyliä, jotka olivat kuin varustettuja linnoituksia;
nyljetyt kaivosmiehet eivät voineet ostaa mitään, ei maitotippaakaan
muualta kuin yhtiön kaupasta eikä seudun lääkäritkään passitta
päässeet portista sisään.

Ja täällä asuivat Warfieldit, joiden rikkaus tuli suurista
osastokaupoista, missä nuoret tytöt työskentelivät puolella kolmatta
dollarilla viikon ja jatkoivat tulojaan prostitutsionilla hengissä
pysyäkseen. Tänä kesänä pääsi Warfieldin tytär seurapiiriin, ja tuota
esittelyä varten rakennettiin kolmenkymmenen tuhannen tanssisali --
joka revittiin seuraavana päivänä!

Tuolla kukkulalla oli Mayerien, kivihiilikuninkaiden linna. Montague
muisti sen nuoren miehen, joka oli keksinyt automaattisen kolivaa'an,
mutta oli majuri Venable viitannut, ettei sitä otettu käytäntöön,
koska kolitrusti käytti vajaita mittoja; minkä Montague oli havainnut
todeksi ja tapahtui se vielä vanhan Mayerin ohjeitten mukaan. Ja
täällä elivät he kaikkein suljetuimpaan seurapiiriin kuuluen!

Niin saattoi täällä ajella katuja pitkin ja ajatella noiden palatsien
omistajia -- öljy-, teräs-, rautatie- ja kaivoskuninkaita. Täällä oli
kauneutta ja loistoa, samettinurmia ja ihmekukkia ja loppumatonta
huvittelua. Kaukana tuntui olevan kaupustelu ja köyhyys ja raadanta
ja kuolema. Mutta Montague muisteli sitä akselissa kieppuvaa
lihakasaa ja verta tippuvia paareja.

Hän sattui tapaamaan Alicen ystävineen ajelulla ja he menivät
kylpyrantaan, jonka ylhäisö oli itselleen aitauttanut. Siellä
otti Alicen haltuunsa Reggie Mann, joka ei uskaltanut uida
peläten näyttää ohuita sääriään, vaan katseli arvostelevin silmin
kilpailijansa Harry Percyn lihaksia. Tämä oli neljänkymmenen ijässä
oleva kotiljonginjohtaja, joka katselijain huviksi piti vedessäkin
monokkelia silmässään.

He aterioivat Kasinolla ja menivät sitten purjehtimaan Prenticen
uudella kilpajahdilla. Siihen aikaan oli Newportin satamassa höyry- ja
purjejahteja kolmenkymmenen miljoonan arvosta ja komea oli se
näky. Aikaisin he palasivat, sillä Alice oli lupautunut klo 6:lta
ajelulle ja puku oli muutettava sitä ennen. Ja taas oli uusi puku
oleva yllä klo 8, päivällisillä. Montague huomasi, että noin viisi
kuusi kertaa päivässä muutettiin täällä pukua.

Kaikki hänen New Yorkin tuttavansa olivat täällä loistossaan: nti
Yvette Simpkins, jolla oli neljäkymmentä arkkua uusia parisilaisia
pukuja; rva Alden, joka oli juuri perustanut naisten peliklubin; rva
Winnie Duval, joka uhkasi "yksinkertaistuttaa" Newportin elämän;
rva Vivie Patton, jonka mies oli tehnyt itsemurhan saadakseen
vaimonsa erilleen tämän kreivistä. Samana iltana oli rva Landis'in
odotetut tanssit. Näiden palatsiin kuuluivat mitä hienoimmat tallit,
joihin hevoset johdettiin. Ruokapöytiä oli viisi, kussakin kymmenen
vierasta. Keskisalissa oli suuri kukkakatos ja muita erikoisia
kukkavärinäytteitä.

Aamunkoittoon tanssittiin; mentiinpä sitten tenniskentällekin.
Ja seuraavana päivänä he nousivat kymmeneltä lähtien kauppoja
kiertelemään. Sellaista oli seurapiirin "lepo" talven töistä!

Illallisen jälkeen joutui Montague pitämään seuraa rva Caroline
Smythelle, joka oli esittänyt hänelle kissansa ja koiransa. Hän oli
nyt innostanut rva Winnien taisteluun vivisektsionia vastaan. Nyt
osotti hän Montaguelle viereistä tietä kertoen, kuinka Landisit
olivat sen sulkeneet lahjoen koko kaupungin valtuuston. Sitä pitkin
oli näet ajanut matkailijaomnibus, jonka ajajalla oli tapana
pysäyttää hevosensa tähän ja ruoskallaan osottaen sanoa:

"Tässä, naiset ja herrat, on Landisin linna ja tuossa on Jonesin.
Kerran hra Smith kyllästyi vaimoonsa ja hra Jones omaansa ja he
vaihtoivat, ja nyt asuu rva Smith Jonesin talossa ja rva Jones
Smithillä. Hei hevoset!"




XIII.


Alice oli liikkeellä ajoissa ennättääkseen kirkkoon Harry Curtissin
kanssa, mutta Montague, joka todella tahtoi levätä, nukkui
myöhempään. Noustuaan tapasi hän kadulla rva De Qraffenriedin,
joka kutsui hänet lunchille. Hän meni ja tapasi nelisenkymmentä
henkeä, jotka olivat yhtä tilapäisesti kutsutut. Siellä oli myös
hänen veljensä Ollie ja -- hänen suureksi hämmästyksekseen tämän
ystävä Gamble. Moitteettomassa pursipuvussa näytti tämä lihakas
aika koomilliselta. Tavallisella tunkeilevaisuudellaan tervehti hän
Montaguea: "Mitä kuuluu. Olenpa kuullut teistä sitte viime tapaaman."

"Mitä olette kuullut?"

"Että olette tekemisissä Missisippi Teräsyhtiön kanssa."

"Tavallaan."

"Olkaa varuillanne -- ne ovat liukasta väkeä. Liukkaampia kuin
trustiherrat." Ja silmäänsä vilauttaen lisäsi hän: "Minä tapaan
sanoa, että öljyalalla on kahta lajia lurjuksia; ne jotka voivat
luottaa toisiinsa, ovat trustissa; ja ne joihin pirukaan ei voi
luottaa, ovat riippumattomat. Tiedän, sillä kuuluin jälkimäisiin."

Gamble nauroi makeasti sukkeluudelleen. Samalla pysäytti hän erään
herran sanoen: "Hei, kapteeni Gill, saanko esittää teille herra
Montaguen, Oliverin veljen." Ja hän jätti heidät juttelemaan.

Kapteeni Henry Gill oli päällikkönä laivalla, joita hallitus lähetti
Newportiin ilmeisesti vain iloa ylentämään. Hän oli mainio tanssija
ja naisten suosikki. Keskustelun aluksi kysyi kapteeni: "Onko herra
Gamble vanha tuttavanne?"

"Olen tavannut hänet kerran veljeni seurassa."

"Ollie näyttää olevan ukon suosiossa. Minä", lisäsi hän selittäen,
"tapasin hänet Brooklynissa, jossa hän oli laivaveistämön upseerien
hyvä tuttava. Liikkeestään vetäytyneitä miljoneereja ei aivan usein
tipu heidän tielleen."

"Ei kai", hymyili Montague. "Mutta hämmästyin minä tavatessani hänet
täällä."

"Te tapaatte hänet taivaassa," sanoi toinen nauraen, "jos hän päätti
sinne päästä. Hän on hyväntahtoinen mies, mutta joka luulee, ettei
Gamble tiedä mitä tahtoo, erehtyy pahasti."

Montague muisteli tätä lausetta aterialla, jossa istui hra Gamblea
vastapäätä. Vivie Patton pommitti häntä laihoilla sukkeluuksilla ja
hän nauroi iloisesti. Montaguelle oli tämä arvoitus. Totta kyllä
että mies oli rikas ja tuhlasi rahaa kuin vettä, mutta eihän tässä
joukossa ollut rahan puutetta. Montague ihmetteli, oliko Gamble
täällä toisten jalkain pyyhkeenä, sillä tuon nousukkaan ja noiden
perinnöllisten miljonäärien ero oli silmiinpistävä. Hän oli kuin
öljyn perikuva, löntteröinen ja epämiellyttävä; muissa oli öljy jo
jalostettu hienoksi hajuvedeksi. Mutta jotenkin tuntui hän heistä
kaikkein inhimillisimmältä. Hän oli kyllä itsekäs ja harrasti
itseään, mutta hän harrasti myös muita, kun sen sijaan rva De
Graffenriedin seurapiirin kesken pidettiin alhaison merkkinä, jos
harrasti mitään.

Montagueen Gamble näkyi erikoisesti kiintyneen syistä, jotka itse
kai tiesi. Aterian jälkeen hän taas tuli tämän luo sanoen: "Kuulin
Ollielta, että olette ensi kertaa täällä."

Montague myönsi ja Gamble sanoi: "No sittenhän pitää näyttää teille
kaupunkia. Minulla on autoni täällä."

Ja hän vei Montaguen suureen punaseen matkavaunuun, jossa oli
erikoinen, matala istuin sen omistajaa varten. Istuutuessaan sanoi
hän: "Komea paikka tämä?"

"Hauska pistäytyä."

"Samat sanat. Minusta on hauskempi olla kesällä sellaisessa paikassa,
missä saa riisua takkinsa. Ja olut on samppanjaa parempaa kuumalla."

Kun Montague ei vastannut, jatkoi Gamble:

"Hitonmoinen joukko keikareita. Huvittelevat tekemällä pilaa minusta.
Väliin suututtaa, mutta sitten ajattelee, ettei väliä."

Montague oli kysyä, miksi hän sitten oli tullut tänne, mutta ei
välittänyt. Auto kulki komeata tietä ja Gamble näytteli palatseja
jutellen niiden omistajista omaan tapaansa.

"Katsokaas tuota keltasta tiilitaloa. Se on Allis'in, rautatieherran.
Kolme vuosikymmentä sitten oli hänellä Pittsburgissa yhdet
lastenvaunut kolmea lasta varten ja itse hän niitä lykkäili. Lainaili
silloin rahaa minulta, mutta katsoo nyt toisaanne, kun vastaan
sattuu. Oli teräsasioissa kuusi, kahdeksan vuotta sitten. Myi pois,
kun terästrustia hommattiin. Oletteko kuullut?"

"Enpä ole."

"Jos olette rupeamassa tappelemaan teräsjoukon kanssa, niin on hyvä
tietää. Tunnetteko Jim Staggin?"

"Wall kadun miehen, nimeltä vain."

"Hänen viime huvituksensa oli pitää nyrkkitappelut hienossa New
Yorkin hotellissa. Neekeri pukkasi toisen läpi suuren peilin. Stagg
tulee villiltä Länneltä ja hänellä on temput, jotka nostavat tukan
pystyyn. Joku aika sitten hän ahdisti pörssissä Tennessee Southernia
ja valtasi sen, ja vanha Waterman sanoo ottaneensa sen häneltä pois,
kun hän ei sitä kuitenkaan olisi osannut hoitaa. Se oli bluffia vain,
sillä Waterman käyttää häntä apurinaan. -- No niin, tuossa kahdeksan
vuotta sitten oli Staggilla hallussaan suuri terästehdas Lännellä.
Allisilla oli Indianassa tehdas, joka häiritsi heidän liikettään.
Kerran oli Stagg joukkoineen hummannut monta päivää ja eräänä yönä
kun tuli Allis'ista puhe, sanoi hän: 'ostetaan koko roska'. Ja he
tilasivat ylimääräisen junan ja kuorman samppanjaa ja lennättivät
Indianaan. Tulivat kello 4 aamulla Allisin portaille, soittivat ja
jyskivät, kunnes lakeija tuli avaamaan."

"Onko Allis kotona?" kysyi Stagg, ja ennenkuin toinen ennätti
vastata, työntyi koko sakki sisään ja Stagg mylvi yläkerran portailla
kuin härkä: "Allis, tulehan alas!"

Puolkuoliaaksi säikähtyneenä tuli toinen yöpuvussaan ovelle.

"Me tahdomme ostaa tehtaat", sanoi Stagg.

"Minun tehtaani", änkytti Allis.

"Heti paikalla ja käteisellä. Maksetaan viissataa tuhatta."

"Mutta ne maksavat minulle kakstoistasataatuhatta."

"No me maksamme sen sitten. Maksamme, piru vie
viisitoistasataatuhatta."

"En myy", sanoi Allis.

"Maksamme kaksi miljoonaa", ulvoi Stagg.

"Varmasti?" kysyi Allis korviaan uskomatta.

"Tulkaa alas, niin minä kirjotan shekin", sanoi Stagg. Ja niin ne
raahasivat hänet alas ja ostivat koko laitoksen. Sitten ottivat he
esille samppanjat ja Alliskin alkoi käydä iloiseksi. Hän sanoi:

"Yksi paha puoli tässä on. Tuo Jones'in tehdas tuolla Harristownissa
saa alennusta rautateiltä ja myy halvemmalla kuin me."

"Piru vieköön", sanoi Stagg, "me ostamme senkin."

"Ja niin he", jatkoi Gamble juttuaan, "kiipesivät taas
erikoisjunaansa, pääsivät Harristowniin kello 6 a. ja ostivat
toisen laitoksen. Ja siitä se lähti. Eipä ollut moista huvia ennen
heilläkään ollut. Stagg lienee juuri silloin käärinyt Wall kadulla
kymmenen kakstoista miljoonaa ja osti sillä kaikella terästehtaita --
ja maksoi jokaisesta moninkertaisen hinnan."

Gamble vannoi ja kertoi edelleen: "Tämä on Staggin omaa juttua
ja on siinä tinkimisen varaa. Hän vakuuttaa, ettei hän tiennyt
Dan Watermanin laatineen tällaisen suunnitelman, mutta siinä hän
valehtelee. Pittsburgin Harrison uhkasi rakentaa omat ratansa ja
ottaa pois liikenteen Watermanin teiltä, jolloin Watermanilla ei
ollut muuta neuvoa kuin ostaa hänen tehtaansa kolminkertaisesta
hinnasta. Hän otti samalla Staggin ostamat tehtaat. Tämä oli
maksanut kaksin-, kolminkertaiset hinnat, Waterman maksoi hänelle
vielä enemmän niistä ja lopuksi maksatti Amerikan kansalla ne
moninkertaisesti."

Gamble pysähtyi ja lyhyttä lihavaa kättään heilauttaen sanoi:
"Niin ne rahat tehtiin. Ihan naurattaa. Joka liikkeen pääoma oli
jo kirjoitettu ylettömän suureksi; pelkäänpä, ettei kahta sataa
miljoonaa rehellistä rahaa pantu terästrustin omaisuuteen, mutta
pääoman ne kirjottivat miljardiksi ja ovat sen sitten korottaneet
puoleentoista. Perustajat tekivät satoja miljoonia ja yleisosakkeiden
ostajat havaitsivat niiden hinnan tipahtavan kuuteenkin. He antoivat
Harrisonille 400 miljonan dollarin kiinnitykset ja nyt tämä
ihmettelee, miksei saa kuolla köyhänä."

Gamblen auto kulki juuri ohi erään klubin, kun hän äkkiä antoi
pysähdysmerkin ja huusi nuorelle meriupseerille: "Halloo, Billy. Mitä
kuuluu. Saanko esittää: hra Montague ja ystäväni luutnantti Long,
insinöörejä. Mihin menette?"

"En erikoisesti mihinkään."

"Tulkaa mukaan. Näyttelen juuri hra Montaguelle kaupunkia."

Ja heidän jatkaessa kolmisin matkaansa sanoi Gamble: "Luutnantti
tulee juuri Brooklynista. Siellä pidettiin hauskaa, vai mitä Billy?
Mitä viimeksi teitte?"

"Vankasti työtä. Tutkin --"

"Täällä Newportissa", nauroi Gamble.

"Helppoa meille työläisille, joita ei tarvita tansseissa. -- Muuten
haeskelin juuri teitä. Tarvitsen apua."

"Minulta?"

"Niin. Sain juuri hallitukselta toimeksi laatia koneöljyn ostoehdot."

"Mutta enhän minä tunne koneöljyä."

"Yhtä paljon kuin minäkin. Jos olette kerran ollut öljyalalla, voitte
antaa vihjauksia."

Gamble mietti hetken. "Ehkäpä voisin koettaa. Mutta sopiiko? Itse
olen tosin irti liikkeestä, mutta ystäväni voisivat tehdä tarjouksia."

"Ystävänne saavat yrittää muiden mukana", sanoi luutnantti. "Ystävä
olen minäkin. Kuinka hitolla minä tietäisin öljyasioita."

"No, voinhan minä yrittää panna paperille, mitä tiedän hyvän öljyn
ominaisuuksista. Voitte käyttää niitä, mitä sopii."

"All right", sanoi luutnantti mielissään.

"Mutta siitä ei saa puhua."

"Luottakaa minuun", sanoi toinen ja he jatkoivat matkaansa. Puolta
tuntia myöhemmin pysäytti Gamble kenraali Prenticen ovelle, Montague
sanoi hyvästit ja meni sisään. Kenraali tuli vastaan huudahtaen:

"Halloo, Allan. Missä olet ollut?"

"Katsellut seutua hieman."

"Täällä on mies, johon kannattaa tutustua. Wall kadun paraita
sanomalehtimiehiä, 'Expressin' raha-asiain toimittaja."

Montaguelle esitettiin kookas nuorehko mies, joka äskettäin oli ollut
pesäpallopelin johtajia.

"No, Bates, mitäs nyt hommailette?" kysyi kenraali.

"Koetan saada selville Grant ja Ward'in vararikon tosisyyt. Te kai
tunnette."

"Jotain tiedänkin, mutten voi kertoa -- julkisuutta varten.
Yksityisesti kyllä."

"Ei, sitten koetan itse saada selville."

"Vain minuako tapaamaan tulitte Newportiin?" sanoi kenraali.

"En aivan. Aion puhutella Wymania hänen ratansa uusista bondeista.
Mitä ajattelette markkinoista?"

"Huonolta näyttää", sanoi kenraali. "On aika pienentää purjeita."

Sitten sanoi Bates Montaguelle: "Näin kai teidät äsken James Gamblen
seurassa?"

"Kyllä. Tunnetteko hänet?"

"Bates tuntee kaikki", sanoi kenraali.

"Tunnen Gamblen sattumalta varsin hyvin", sanoi Bates. "Veljeni on
hänen konttorissaan Pittsburgissa. Mitä luulette hänen tekevän New
Yorkissa?"

"Mailmaa katsomassa sanoi olevansa", selitti Montague. "Ei ole mitään
hommaa, kun on myynyt liikkeensä."

"Myynyt? Mitä tarkotatte?"

"Mitäkö? Trustihan on ostanut häneltä kaikki."

Toinen tuijotti häneen:

"Kuinka te tuollaista uskotte?"

"Hän sanoi itse."

"Vai niin. Sitten on hän apajilla."

"Eikö hän sitten olekaan myynyt?"

"Enpä tiedä", sanoi Bates. "Ei ainakaan toissapäivänä ollut myynyt.
Veljeni kirjotti, että hän koettaa juuri saada suurta öljykontrahtia
hallitukselta. Siitä tulisi viiden vuoden hyvät kaupat."

Montague ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli. Kokemus oli
terottanut hänen huomiokykyään. Ja kun Bates'in mentyä Oliver ja
Alice tulivat sisään, vei hän veljensä sivuun kysyen: "Paljoko sinä
saat siitä öljykontrahdista?"

Toinen tuijotti häneen. "Mitä hittoa. Kertoiko hän sinulle?"

"Vähän kuulin, loput arvasin."

Oliver katsoi häneen huolekkaasti: "Allan, saat pitää suusi siitä
asiasta."

"Kaipa sen teen. Eihän se kuulu minulle."

Äkkiä hymyili Oliver sanoen: "Hyvä vainukoira, vai mitä?"

"Näyttää olevan."

"Kuusi kuukautta se on sitä hommannut. Hiljaa vain. Veikeimpiä
juttuja, mistä olen kuullut."

"Mutta mistä hän tietää, että upseerien on laadittava hankintaehdot?"

"Helppo juttu. Ostivat Washingtonin konttoreista nimet. Gamblen yhtiö
on juuri lujilla. Trusti ahdistaa. Mutta ukkopa keksi keinon."

"Mutta mitä hyötyä on siitä, että hän kirjottaa hankintaehdot?"

"Niitä on viisi upseeria", kertoi Oliver. "Ja hän on saartanut
jokaisen. Ne ovat kaikki nyt hänen ystäviään ja auttavat. Viideltä
taholta siis menee Washingtoniin ehdotelmat. Ne ovat kaikki
erilaiset, vain yksi kohta on kaikissa sama. Katsohan, Gamblen
yhtiöllä on erikoista öljyä -- en muista tarkoin yksityiskohtia. Se
erikoisaine ei tee sitä öljyä huonommaksi eikä paremmaksi, mutta
muuta sellaista ei ole koko mailmassa. Ja nyt -- mitä ehtoja muuten
pannaankaan, se yksi on niiden joukossa ainakin; ja vain yksi yhtiö
mailmassa voi sitä hankkia. Tietysti se määrää hinnan ja saa viiden
vuoden kontrahdin."

"Ymmärrän. Ja paljoko sinä saat?"

"Sain aluksi kymmenen tuhatta ja lisäksi viisi prosenttia ensi
vuoden voitosta. Gamble sanoo, ettei tarjous voi mennä alle puolen
miljoonan, joten kannattaa olla mukana." Oliver hihitti: "Hän menee
kotiinsa huomena, joten minun tehtäväni on täytetty. En kai näe häntä
enää -- ennenkuin hänen nelikertaisessa hinnassa olevat tyttärensä
kelpaavat markkinoille!"




XIV.


Montague palasi New Yorkiin ja kävi työhönsä käsiksi. Vaali, jossa
hänen oli määrä tulla radan presidentiksi, oli tapahtuva vasta
kuukauden kuluttua. Mutta silti oli työtä kyllin. Hänen tuli tietysti
palata elämään Missisippiin ja oli hänen siis päätettävä asiansa
New Yorkissa. Myös tahtoi hän tutustua rautatieasioihin. Kenraali
Prentice esitti hänelle erään ylimaanradan presidentin ja hän sai
tutkia tämän konttorikoneistoa. Hän kävi myös Etelässä katsomassa
maanmittarien työtä.

Price jatkoi valmistelujaan radan haltuunsa ottamiseksi panematta
huomiota vanhalle hallinnolle. Eräänä päivänä esitti hän Montaguelle
hra Haskinsin, tulevan varapresidentin. Tämä oli ollut Tennessee
Southernin johtaja ja tunsi rautatieasiat. Montague voi luottaa
häneen.

Haskins oli pieni, jäntevä mies, jolla oli sisukas luonne ja ilkeä
kieli. Häneltä Montague kuuli monta ihmeellistä rautatieasiaa.
Sai tietää mm. että rakennuskuluihin kuuluivat lahjukset, joilla
paikallishallituksilta saatiin lupa viedä rata läpi kylien ja
kaupunkien. Millään muulla keinolla ei kukaan ajatellutkaan sellaista
lupaa saatavan. Montague ei pitänyt keinosta, mutta ei sanonut
mitään. Sitten oli ostettava kiskot Missisippi Teräsyhtiöltä ja
maksettava korkea hinta. Radan sihteerille ja rahastonhoitajalle
oli maksettava ylettömät palkat, ne kun olivat Pricen sukulaisia.
Huippuna oli se, kun Haskins näytti hänelle insinöörien arviot ja
omansa, jotka nousivat koko joukon yli Montaguen laskujen. Hän sanoi:
"Noissa kohdin olisi saatava edullisemmat ehdot."

"Niin pitäisi, mutta kun ne menevät Hill Yhtiölle --"

"Mutta mehän ilmoitamme julkisen tarjouksen."

"Niinpä kyllä, mutta ne sen saavat."

"Tarkotatteko, ettemme anna vähimmän tarjoovalle?"

"Niin pelkään."

"Onko Price sanonut?"

"On."

"Mikä on sitten Hill yhtiö?"

"Se on Pricen oma", hymyili Haskins.

"Pricen!" ihmetteli Montague.

"Hänen veljenpoikansa on sen presidentti."

"Uusi yhtiö?"

"Tätä varten muodostettu."

"Mitä se tuottaa?"

"Ei mitään. Se vain hankkii."

"Sen kautta siis Price aikoo ryöstää Northern Missisippin osakkaita."

"Voitte antaa sille minkä nimen haluatte, mutta olisi paras, ettette
tekisi sitä Pricen kuullen."

"Kiitos", sanoi Montague lopettaen kohtauksen.

Päivän hän otti ajatusaikaa, sillä hänen tapansa ei ollut toimia ensi
mielijohteen mukaan. Hän huomasi ajan tulleen puhua, mutta hän halusi
olla varma asiastaan. Mentyään illalliselle klubiin näki hän majuri
Venablen istuvan isossa matkatuolissa lukusalissa.

"Hyvää iltaa, majuri. Saanko kysellä teiltä hieman?"

"Valmis palvelukseenne."

"Oletteko kuullut rautatien presidentin muodostavan yhtiön myydäkseen
tarpeita omalle radalleen?"

Majuri hymyili myrkyllisesti. "Kyllä", sanoi hän.

"Onko se yleistä?"

"Ei niin yleistä kuin luulisi. Radan presidentti ei tavallisesti
ole niin arvokas herra, että hän saisi tehdä sellaista. Ison radan
presidentti kyllä on."

"Niin kai."

"Niin oli Higginsillä tapana menetellä. Hän kulki pitämässä
puheita pyhäkouluissa ja oli niitä miehiä, joita lehdet kehuvat
mallikansalaisiksi. Hänen veljensä ja lankonsa ja serkkunsa ja
koko suku oli yhteishommissa myyden tarpeita rautateille. Joka
vuosi ilmoitti rata paperihankinnan. Se oli miljoonan arvoinen ja
palstamäärin oli tarkkoja ohjeita. Mutta siellä lomassa oli ehto,
että papereissa piti olla määrätty vesimerkki -- ja sellainen
oli yhden Higginsin yhtiön patentti. Sillä ei kyllä ollut yhtään
tehdasta, joten se teetti muilla. Kuollessaan jätti Higgins 80
miljonaa, vaikka lehdet puhuivat vain 'muutamista'. Sellaista voi
tapahtua Philadelphiassa."

Montague mietti hetken. "Mutta en ymmärrä", sanoi hän, "miksi ne
tässä tapauksessa niin tekevät; hehän omistavat miltei kaikki
osakkeet."

"He tietysti verottavat rataa niin paljon kuin ennättävät, ennenkuin
yleisö huomaa; ja pelaavat osakkeilla. Sama juttu Brooklynin
raitioteillä. Minkä epätasasemmin voittoa tulee, sen vilkkaammin
vaihtavat osakkeet omistajia."

"Mutta tässä on kysymys rakennettavasta radasta, johon he sijoittavat
rahaa."

"Niin", sanoi majuri, "täten he maksattavat sen rahan takaisin
itselleen ja osakkeet jäävät vielä heille. Kaikki mitä sitten tulee,
on puhdasta voittoa. Ja jos eduskunta haluaa tutkia asiaa, näyttävät
he kirjoista, kuinka paljon he ovat panneet lisärakennuksiin. Jos
rahteja sitten alennetaan, vie se voitto-osingot ja sehän olisi
pakkoluovutusta."

Ja veitikkamaisesti silmää iskien lisäsi hän: "Te sanotte, että he
sijoittavat rahaa yritykseen. Oletteko varma siitä? Tavallisesti
tulevat rahat bondivälityksen kautta pankeista. Oletteko ajatellut
sitä?"

"En tosiaankaan", sanoi Montague.

"Wall kadulla on harvoja, jotka tällaiseen käyttävät omaa rahaansa.
Wymanin radat esim. pitävät kassassa 30 miljonaa, joilla hän pelaa
pörssissä. Ja voittonsa hän sijottaa kaupunkien lainapapereihin yli
maan. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän. Huonoa peliä pienille osakkeenomistajille."

"Huonoa peliä yleensä pikkuväelle. Minun nuoruudessani voi huoletta
sijottaa pienet säästönsä johonkin liikkeeseen, josta sai rehellisen
osingon. Mutta nyt on isosilla valta ja ne ovat ahneet. Ei mikään
loukkaa heitä niinkuin se, että pikku väkikin saisi liikevoitosta
osinkoja, ja niin ne riistetään kaikin keinoin. Viikon niistä voisi
tarinoida. Otetaanpas esim. saippuatehtailija. Hän havaitsee,
että heitä on liikaa ja ehdottaa yhtymistä. Pääoma on jo toivossa
kirjotettu kaksinkertaiseen arvoonsa. Mutta se uusi yhtiö painattaa
osakkeita sen kuvitellunkin omaisuuden kolminkertaisesta arvosta.
Sitten levitetään hurjia huhuja tämän uuden saippuatrustin mainioista
voitoista. Osakkeet menevät yleisölle sanotaan 80:sta. Voi myydä
kaikki osakkeensa ja yhä hallita yhtiötä. Yleisö on järjestymättömänä
avuton. Sitten kulkee levottomuutta herättäviä huhuja ja yhtiön
johtokunta selittää, ettei vielä voidakaan voittoja jakaa. Osakkaat
suuttuvat ja yrittävät järjestää vastarintaa, mutta perustaja ajaa
omat ehdokkaansa ajoissa läpi. Tai jos osakkeet ovat kylliksi
alenneet arvossa, ostaa hän enemmistön takasin. Sitten yleisölle
kerrotaan, että uutta rahaa on sijotettu liikkeeseen, ja että on
valittu rehellinen hallinto. Toivo herää taas. Liike panee uusia
osakkeita liikkeelle ja ostaa lisää tehtaita. Rahan sijottajat
ostavat osakkeet. Pari kolme vuotta voi näin pelata ja vain pieni
Wall kadun sakki voi ymmärtää pelin."

Hetkeksi pysähdyttyään jatkoi majuri hymyillen: "Kas, kaikkialta
ympäri maan tulvii raha tänne. Sadot kypsyvät, tehtaat ja
kaivokset käyvät ja rahat hakevat sijotuspaikkaa. Mikä esim. olisi
luotettavampi sijoituspaikka kuin New Yorkin raitiotiet? Ehdoton
monopoli ja liike yhä vilkastuu. Varmat voitot. Ja kaupaksi käyvät
niin osakkeet kuin bondi-obligatsionit. Nyt järjestävät politiikot
hankintayhtiöitä; se on heidän palkkionsa lupakirjoista. Pelin
johtajat hallitsevat, heillä on pikatykki yleisön nuolia vastaan.
Liitossa ollen saavat ilmaiset lupakirjat ja maksattavat niistä
yhtiöillä miljonia. Ovat myyneet lupakirjoja, joita ei ole, ja
rautateitä, joita ei ole rakennettukaan. Lisärakennuksista maksetaan
nelin, viisin kerroin eikä niitä edes suoritetakaan. Ovat siten
maksattaneet itselleen kolmisenkymmentä miljoonaa ja osakasparat
ihmettelevät, miksei tule voitto-osinkoja."

Ja vielä kertoi majuri: "Suurimmat rahalähteet ovat kuitenkin
vakuutusyhtiöt ja pankit. Suurimmat voittonne te menetätte, jos ette
perusta omia pankkeja bondejanne välittämään. Kuulin tässä jutun
miehestä, joka tuotti sähkötarpeita. Hän kehuu olevansa rehellinen
liikemies, jolla ei ole mitään tekemistä Wall kadulla. Hänen
ystävänsä halusi laajentaa liikettä ja pani liikkeelle jonkun sadan
tuhannen edestä bondeja. Tarjosi ne 90:stä Luottovakuutusyhtiölle.
Sieltä vastattiin, ettei nyt osteta bondeja ja neuvottiin
Kansallistrustiyhtiöön. Siellä tarjottiin papereista 80. Täytyi
tyytyä. Mutta trustiyhtiö työnsi ne vakuutusyhtiölle täydestä 100:n
arvosta. Tällaista peliä varten on puolen tusinaa vakuutusyhtiöitä
New Yorkissa. Ymmärrättekö?"

"Kyllä."

"Onko jokin trustiyhtiö rautatiehommanne takana?"

"On", sanoi Montague ja majuri kohautti olkapäitään.

"Siinäpä se", sanoi hän. "Pian havaitaan arvioitu summa
riittämättömäksi. Insinöörien laskut ovat muka alhaiset ja lisää
bondeja kaupataan. Presidenttinne yhtiö saa uuden kontrahdin. Ja
sitten hän perustaa tehtaita ja saa radaltanne salaisia alennuksia,
s.o. kulettaa tuotteensa ilmaiseksi; tai perustaa vaunuyhtiön ja rata
saa maksaa hänen vaunujensa kuljettamisesta. Tai hänellä on jo ehkä
teollisuushommia ja rata on vain sivuseikka."

Majuri pysähtyi ja nähdessään Montaguen ällistyksen kysyi: "Mikäs on?"

"Hyvä Jumala! Tiedättekö, mistä radasta minä puhun?"

Majuri nauroi pakahtuakseen.

"Minä todella luulin", sanoi Montague. "Asia on sellainen."

"Voi hyvä ystävä", sanoi majuri pyyhkien silmiään. "Muistui mieleeni
juttu piirisyyttäjän sitroonista. Oletteko kuullut sitä?"

"En."

"Se oli muutamia vuosia sitten käydyn ikävän reformitaistelun
iloisin kohta. Nuori uudistusintoilija kertoi kuulijoilleen, miten
kaupungin virkailija voi tehdä epärehellisesti rahaa. Hän puhui:
Olettakaamme, että te olette hedelmäin tarkastaja ja New Yorkissa on
vähän sitroonia. Kaksi laivaa on tulossa ja toinen pääsee perille
vuorokautta ennen. Nyt vaatii laki huolellista tarkastusta. Jos
olette tarkka, vie se enemmän kuin vuorokauden ja omistaja menettää
hyvänlaisesti. Nyt tarjoaa hän teille tuhannen, pari, ja te ette avaa
ainoatakaan laatikkoa. -- Syyttäjän ehdokas piti tällaisen puheen ja
lehdet julkaisivat sen. Sinä päivänä tapasi hän vanhan tuttavansa,
hedelmäin tarkastajan, joka sanoi: kuka piru on sinulle ilmaissut sen
hedelmäjutun?"

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli Montague Pricen konttorissa. Hän sanoi:

"Herra Price. Neuvotellessani herra Haskinsin kanssa on tullut esille
seikka, josta minun täytyy kysyä teidän ohjettanne."

"Antakaa kuulua."

"Herra Haskins sanoi minulle, että Hill yhtiö on etuoikeutettu
kontrahteihin nähden."

Hra Pricen kasvoille tuli julma ilme hänen sanoessaan vain: "Entäs
sitten?"

"Onko herra Haskins oikeassa?"

"On."

"Hän kertoi myös, että teillä on osaa yhtiössä. Onko totta?"

"Totta."

"Onko sekin totta, että yhtiö vain välittää?"

"On."

"Herra Price. Alustavissa keskusteluissa sanoitte te haluavanne
miestä, joka johtaa rataa rehellisesti. Tämä ei näy sopivan siihen."

Montague odotti kiukkuista vastausta, mutia toinen hillitsi itsensä
ja sanoi: "Te ette tunne rautatieasioita. Tällä yhtiöllä on
etuisuuksia; se voi hankkia paremmilla ehdoilla --"

"Voiko se ostaa edullisemmin kuin rautatie itse."

"Joissakin tapauksissa", sanoi Price.

"Sellaisissa tapauksissa sen tietysti on saatava tilaus. Mutta herra
Haskins antoi ymmärtää, että meidän oli maksettava sille korkeammat
hinnat. Minä haluan, että tämä seikka on selvä meidän kesken. Kun
minä olen Northern Missisippi radan presidenttinä, ostetaan kaikki
rehellisen kilpailun perusteella. Se joka hankkii alhaisimmalla
hinnalla meidän tarvitessamme tavaraa, saa tilauksen. Toivon, että
ymmärsitte mitä tarkotan?"

"Täysin", vastasi Price ja Montague lähti.




XV.


Montague palasi työhönsä, mutta masentunein mielin. Hän näki ettei
rautatien presidentin toimi ollut mikään laiskanvirka. Mutta
aavistuksistaan huolimatta oli hän varustaumaton siihen, mitä tuli.
Seuraavana aamuna soitti nuori Curtiss haluten tavata häntä. Tuli
Montaguen luo kiihtyneenä.

"Montague", sanoi hän, "minulla on tärkeää puhuttavaa. Mutta se
voi maksaa tulevaisuuteni; siksi lupaatteko, ettette koskaan anna
vihjaustakaan siitä, että minä olen puhunut teille."

"Lupaan", sanoi Montague. "Mikäs on?"

"Price puhui eilen telefoonissa Davenantille sanoen, ettei teistä
tule radan presidenttiä."

Montague katsahti häneen vakavana. Toinen jatkoi: "Siksi tulee
Haskins. Davenant ilmoitti minulle, joka kuuluu johtokuntaan."

"Vai niin", kuiskasi Montague.

"Tiedättekö syyn?" kysyi Curtiss.

"Kyllä. Se on pitkä juttu. En ruvennut huijaukseen osalliseksi."

"Koskeeko se Hill yhtiötä?"

"Koskee."

"No sen takiako te heititte käsistänne?"

"En ole mitään heittänyt, mutta Price tahtoo päästä minusta."

"Mutta mies, tämähän on hullua."

Montague katsoi häneen: "Haluaisitteko, että sitä suvaitsisin?"

"Rakas ystävä, minulla on itselläni sen yhtiön osakkeita."

Montague ei osannut sanoa mitään.

"Luulitteko ryhtyneenne johonkin hyväntekeväisyysyritykseen?"
kysyi Curtiss, mutta pidättyi nähdessään toisen kasvoilla tuskan
ilmeen. Sanoi sitten: "Ymmärrän kyllä tunteenne, mutta me elämme
käytännön mailmassa. Ei rautatietä hoideta niinkuin orpokotia. Turhaa
sellaisesta syystä luopua hommasta."

Montague jäykistyi ja sanoi lujasti: "Minä vakuutan teille, että minä
en ole vielä luopunut."

"Mitäs teette?"

"Taistelen."

"Te olette avuton. Rata on Pricen ja Ryderin."

"Te kuulutte johtokuntaan ja tiedätte, millä lupauksilla uusi
johtokunta saatiin valituksi. Äänestättekö Haskinsia presidentiksi?"

"Mutta tiedättehän, ettei minulla ole siinä asiassa minkäänlaista
valtaa. Olen saanut osakkeeni Priceltä. Turmelisin koko
tulevaisuuteni, jos häntä vastustaisin."

"Toisin sanoen", lausui Montague, "te olette vain nukke, joka myytte
nimenne ja luonteenne kourallisesta osakkeita. Te otatte vastaan
luottamustoimen ja petätte luottamuksen."

Toisen piirteet kovenivat. Hän sanoi: "Jos katsotte asiaa noin --"

"En katso, se on niin."

"Unohdatte että niillä on minuttakin enemmistö."

"Mutta eihän se puolusta vääryyttä."

Curtiss nousi. "Ikävä että otatte asian näin. Tarkotin parastanne."

"Siitä olen kiitollinen. Ja älkää olko huolissanne. Ei kukaan saa
koskaan tietää minun saaneen huomautuksen."

Puolen tuntia asteli Montague yksin konttorissaan. Sitten saneli
hän pikakirjurilleen kirjeen serkulleen Lee'lle ja muille
osakkeenomistajille, joiden äänet oli houkutellut. Hän selitti
seikkoja esiintyneen, joiden takia ei voi ruveta radan presidentiksi.
Sanoi myös eroavansa johtokunnasta, jossa ei voi estää sellaista,
mitä ei hyväksy. Esitti sitten heille toimintasuunnitelman pyytäen
sähköteitse vastausta. Kahden päivän kuluttua oli hänellä kaikkien
suostumus.

Sitten meni hän Stanley Ryderin luo ja selitti tälle ottaneensa
vastaan presidentintoimen ehdokkuuden luottaen siihen, että todella
haluttiin rehellistä johtoa. Mutta kun hra Price aikoo riistää rataa
omaksi voitokseen, arvelee Montague parhaaksi erota johtokunnasta ja
kieltäytyä presidentin toimesta.

Ryder oli Montaguen puhuessa vältellyt tämän katsetta. Vasta hetken
kuluttua hän vastasi: "Ikävä kuulla teidän niin päättäneen, mutta
katsoen kaikilta puolin on se kai järkevä. Toivon ettei tämä pikku
seikka häiritse persoonallista ystävyyttämme. Kiitos teille."

"Kiitos", sanoi Montague kylmästi.

Hetken nolouden jälkeen sanoi Ryder: "Olen teille hyvin kiitollinen."

"Epäilemättä. Mutta luuletteko välimme näin yksinkertaisesti
selviävän?"

"Mitä tarkotatte?"

"Minulla on viisisataa Northern Missisippin osaketta ja sikäli
kuuluvat radan asiat minulle."

"Tietysti. Voitte kääntyä johtokunnan puoleen."

"Sitäpaitsi", jatkoi Montague, "olen houkutellut kolmen
osakkeenomistajan äänet teidän ehdottamanne johtokunnan puolelle.
Saatoin heidät siten teidän ja herra Pricen valtaan. Tässä on
kunniani kysymyksessä."

"Mitä aiotte tehdä?"

"Olen ilmoittanut heille aikovani erota ja ehdottanut, että he
pyrkisivät radasta erilleen samoilla ehdoilla kuin itsekin aion
päästä. He ovat suostuneet ja nyt vaadin, että te ostatte meidän
osakkeemme samasta hinnasta kuin uudetkin, 50 dollarista kappaleen."

Ryder tuijotti häneen: "Herra Montague, tämä on hämmästyttävää!"

"Ikävä kyllä", sanoi Montague kovalla äänellä, kasvoilla julma ilme.
"Mutta siltä täytyy teidän ostaa."

"Tämähän on hävytöntä."

"Osakkeita on meillä 2,500 ja niiden hinta 175,000 dollaria."

He katsoivat toisiaan silmiin. Vihdoin sanoi Ryder matalalla äänellä:
"Mitä syytä teillä on uskoa minun taipuvan tähän outoon vaatimukseen."

"Hyvät syyt. Te ja herra Price olette ostaneet tämän radan
ryöstääksenne sen puhtaaksi. Se on nyt etuoikeutenne ja nähtävästi
Wall kadun tapa rahaa sijottavaa yleisöä kohtaan. Mutta minuun sitä
ei sovelluteta, koska tiedän liian paljon."

"Voinko saada tietää, mitä aiotte tehdä?"

"Aion taistella. Kunnes te olette ostaneet minun ja ystäväini
osakkeet, pysyn johtokunnassa ja presidentin ehdokkaana. Jos ei
ehdotuksiani hyväksytä ensi johtokunnan kokouksessa, ajan asiaa
edelleen julkisuudessa. Vaikutukseni merkitsee jotain kotona
päin. Missisippissä ette pelaa aivan niinkuin New Yorkissa.
Vedän asian oikeuteen ja arvelen laissa jotain sanottavan siitä,
että yleishyödyllistä liikettä harjottavaa yhtiötä nylkevät sen
johtokunnan jäsenet. Sitä paitsi tiedän, miten valtion eduskunnalta
hankittiin uudet etuoikeudet --"

Ryder katsoi häneen raivoisana: "Tämähän on kiristystä."

"Nimittäkää sitä miksi haluatte ja vetäkää minut oikeuteen."

Ryder aikoi vastata, mutta yskänkohtaus keskeytti sen. Itsensä
hillinneenä sanoi hän sitten: "Te ette toki voi vetää julkisuuteen,
mitä olette kuullut meidän uskottuna neuvonantajanamme. Ettekö liene
unohtanut tässä huoneessa antamaanne vaitiololupausta."

"En ole sitä unohtanut", vastasi Montague. "Ja asiaa olen erittäin
huolellisesti miettinyt. Te olette rikkonut sopimuksen. Se oli
tarkotuksennekin jo alun pitäin. Te ette aikoneetkaan rehellistä
komentoa. Minua käytitte vain saadaksenne radan käsiinne ostamatta
vanhoja osakkeita. Nyt haluatte minusta päästä. Mutta minulla ei
leikitä. Minä en eroa enkä luovu omaisuudestani --"

Ryder keskeytti: "Myönnän, että teillä on oikeus vaatia ostettaviksi
omat osakkeenne. Eikö se ole kohtuullista?"

"Tuollainen tarjous on loukkaus minua vastaan. Minä en voi tinkiä."
Ja nousten jatkoi hän: "Ei teidän tarvitse heti ratkaista. Haluatte
kai neuvotella herra Pricen kanssa. Pyydän tietoa huomiseen
puolipäivään mennessä." Hän kumarsi virallisesti ja lähti.

Seuraavana aamuna sai hän Davenantilta kirjeen, jossa D. ilmoittaa,
että kun on kuullut Montaguella olevan myytävänä 3,500 Northern
Missisippin osaketta 50 dollarista kappaleen, on hän valmis ne
ostamaan. Saatuaan postissa tarvitsemansa paperit meni Montague
Davenantin toimistoon. Asianajaja oli virallinen, mutta hänen
silmäkulmassaan vilkkuva ilme sanoi, että hän piti tätä pilaa hyvänä.
Saatuaan Montaguen viimeisen nimikirjoituksen sanoi hän:

"Asia on sitä myöten selvä. Ja sallikaa minun sanoa, herra Montague,
että te olette kykenevä liikemies."

"Pidän tunnustustanne arvossa", sanoi Montague kuivasti.




XVI.


Montague oli nyt joutomies, verrannollisesti puhuen. Hänellä oli
kaksi juttua ajettavanaan, mutta ne eivät vieneet hänen aikaansa
niinkuin rautatiepresidentiksi valmistelu. Ne olivat korvausjuttuja,
ja kun ne olivat suuria yhtiöitä vastaan, oli hänellä edessään
toimeton vuosi. Hän hymyili katkerasti itselleen havaitessaan, että
hänelle oli antanut rohkeuden katkasta välit Pricen ja Rydenin kanssa
vain se raha, minkä hän veljensä kanssa oli voittanut eräässä Wall
kadun pörssipelissä.

Alice kirjotti jäävänsä Newportiin "muutamaksi viikoksi." Hänet oli
pyytänyt vieraakseen Laura Hegan. "Me puhuimme paljon sinusta",
kirjotti Alice, "kerroin hänelle sellaista, mitä arvelin hänen
pitävän tietää. Hän oli hyvin ystävällinen. Toivon että pistäyt
täällä ennen kuin lähden. Harry Curtiss tulee tänne lomalle; tule
hänen mukanaan."

Montague hymyili itsekseen. Mutta kun kaupunki oli tuskastuttavan
kuuma, lähti hän eräänä perjantai-iltana. Hän oli Heganilla
päivällisillä. Jim Hegan oli itse siellä -- ensi kerran kolmeen
vuoteen. Montague oli myös ensi kerran hänen seurassaan hiukankin
pitemmän ajan. Hän ihmetteli tuota miestä -- aina tyyni ja kirkas,
kohtelias ja ystävällinen. Mutta mitä oli tuon naamion takana? Neljä
vuosikymmentä oli tämä mies tapellut Wall kadulla ja oli hänellä
vain yksi tarkotus -- kasata rahaa. Hän ei ottanut osaa rikasten
huvituksiin. Hän ei pitänyt juoksijahevosia ja oli seurassa harvoin.
Kiireinä aikoina saattoi hän väsyttää tusinan sihteerejä. Hän oli
yötä päivää rahaa tekevä jättiläiskone.

Montague ei pannut rahalle niin suurta arvoa ja ihmetteli, mitä tuo
mies aikoi sillä tehdä. Mikä oli sellaisen ihmisen siveysoppi? Vai
eikö hän ajatellut sitä asiaa ollenkaan? Oliko se sokea vaisto?
Montague katseli häntä kuin pelottavaa luonnonvoimaa, salamaa. Sillä
Jim Hegan oli kukistajia. Hänen menettelytapansa olivat sellaiset,
joita majuri Venable oli kuvaillut. Hän osti valtuusmiehiä,
eduskuntia ja kuvernöörejä; hän sai lupakirjoja ilmaiseksi ja myi
niitä miljoonista; hän perusti suuria huijausliikkeitä ja työnsi
niiden kustannukset yleisön niskoille.

Ja tässä hän istui kotinsa kuistilla elokuun iltana, poltti
sikaria ja kertoi perustamastaan orpokodista. Hän oli iloinen ja
ystävällinen. Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä hävitystä, mitä
jälkensä osottivat? Montaguen teki mieli äkillisellä kysymyksellä
temmata pois tuo naamio. Toki hän yksin oli onneton ja ikävissään!
Silloin varmasti hänen tuhoamainsa elämäin tunto kiusasi häntä. Kaipa
hänen petostensa ja julmuutensa muistot värisyttivät.

Sitten Montague ajatteli hänen tytärtään. Tämäkin oli kirkas ja
ylväs. Mahtoiko hän tuntea isänsä tiet? Ei hän voinut pitää kaikkea
kuulemaansa panetteluna. Hyväksyikö hän vai oliko hän, salaa,
onneton? Sekö oli syynä hänen ylpeyteensä ja katkeraan puhetapaansa?
Alituisena seurapiirin lörpötysaiheena oli se, kuinka Laura Hegan
kulki suurkaupungin köyhäinkortteleissa, "slummeissa". Koston
hengetärkö sellaista teetti Jim Heganin tyttärellä?

Jim Hegan ei puhunut rahoistaan. Heidän ollessaan kaksi päivää
yhdessä Newportissa kuuli Montague häneltä yhden vihjauksen: "Raha?
En välitä rahasta. Ne ovat vain pelimarkkoja minulle."

Elämä oli peli ja dollarit pelimarkkoja. Vallasta pelattiin. Ja
äkkiä välähti Montaguen mielessä koko Heganin nousu. Oli alkanut
konttoripoikana; yllään kaikki liike-elämän korkeudet, portaina
raha. Kilpailijoita oli ja niitä vastaan tappeleminen oli vienyt
hänen kaiken aikansa ja ajatusvoimansa. Hän osti edustajia,
kun kilpailijatkin ostivat. Ehkäpä hän ei pitänytkään itseään
hävittäjänä. Ehkä oli hän koko pitkän taipaleensa vaeltanut
kilpailijoita polkien ja toivoen, että kun niitä ei enää ollut ja hän
oli herrana -- hän voisi vapaasti tehdä hyvää.

Sitäkö tarkotti tuo vaivanen orpokoti? Montaguesta tuntui kuin
nauraisivat jumalat olympolaista naurua ajatellessaan Jim Heganin
orpokotia. Hänhän olisi voinut täyttää parisenkymmentä orpokotia
pelkästään niiden lapsilla, jotka oli ajanut tuhoon ja itsemurhaan!

Tällaiset aatokset risteilivät Montaguen mielessä. Mutta mitä
hyötyä niistä oli? Jim Hegan oli sellainen, miksi ympäristö oli
hänet tehnyt. Turha oli rauhan ja hyvän teon toive -- yhä oli joku
kilpailija! Huhu kertoi että uusi tappelu oli juuri käynnissä; Hegan
ja Wyman toistensa kurkussa. Heidän täytyi tapella riitansa loppuun,
vaikka sitten täytyisi kaataa kansakunnan tukipylväät toistensa
päähän.

Joka päivä sai Montague uusia näytteitä siitä, miten nämä miehet
taisteluissaan menettelivät. Seuraavana aamuna tapasi hän hotellin
parvekkeella luutnantti Longin.

"Oletteko kuullut mitään Gamblesta nykyisin?"

"Hän on perheensä helmassa taas. Väsyi tähän touhuun."

"Hyvä toveri, se Gamble", sanoi Montague.

"Ei hän kaunis ole, mutta sydän paikallaan", vastasi luutnantti.

Hetken mietittyään sanoi Montague: "Lähetittekö te ne öljyn
määrittelyt?"

"Totta kai. Ja ne olivat mainiot. Hallitus pitää minua öljyjen
tuntijana. Oli se onni minulle." Ja hetken mietittyään jatkoi
luutnantti: "Mutta ajatelkaa kun siitä öljykontrahdista on jo
juttuja."

"Tosiaanko?"

"Ihan. Ajattelin jo kirjottaa siitä pääkortteeriin. Kolme kertaa on
minua ahdistettu."

"Vai niin."

"Niin, muuan poikanen pääsi tuttavakseni ja sitten kahden jäätyämme
alkoi puhella, kuinka oli kuullut joltain tuttavalta Washingtonista,
että minua oli käsketty laatia öljyhankintaa varten ehdot; ja että
hänellä oli joitakin öljy-ystäviä, jotka voisivat antaa ohjeita.
Viittasipa vielä, että siitä voisi olla minulle hyötyä. Aatelkaas."

"Voin käsittää, kuinka vastenmielistä se oli teille."

"Se panee miehen ajattelemaan. Meikäläiset väliin elävät yli
varojensa ja silloin on vaara likellä. Minä saatan sietää petosta
politiikassa ja liike-elämässä, mutta jos sitä yrittää tulla
armeijaan ja laivastoon, nousee luontoni raivoon."

Montague ei osannut sanoa mitään. Luutnantti jatkoi: "Gamble sanoi
teidän taistelevan Terästrustia vastaan. Onko niin?"

"Oli, -- olen nyt erilläni siitä."

"Tulin vain ajatelleeksi Terästrustia siksi, kun meillä laivastossa
on siitä tuntemusta."

"Sitä en olisi uskonut", sanoi Montague.

"Kysykää keltä tahansa meikäläiseltä. Se haava ei tahdo parata.
Tarkotan panssarilevypetoksia."

"Tosiaankin", sanoi Montague, jolla oli mielessään paljon
teräskuninkaiden syntejä, mutta tämä oli unohtunut.

"Tiedän sen siitä", sanoi toinen, "kun isäni kuului
tarkastuskomiteaan silloin, viisitoista vuotta sitten. Olen tarkka
siinä suhteessa, sillä silloiset seikat aiheuttivat isäni kuoleman.
Oudolta tuntuu laivastomiehestä. Meille sanotaan, että laivat tulevat
menemään Tyynelle merelle, ja että niistä riippuu kansakuntamme
turvallisuus. Ja niiden lahot panssarit valmisti Harrison kiskoen
neli-, viisikertaisen hinnan. Tunnen yhden tapauksen, se koskee
'Oregonia'. Veljeni palvelee sillä. Espanjan sodan aikana oli se
ylpeytemme. Sen johtotornissa on paikattuja kohtia ja jos siihen
luoti sattuu, särkyy se kuin lasi."

"Voiko sen nähdä?"

"Ei ulkopuolelta. Päällystä on näet niin tasaseksi silattu, ettei
erotusta huomaakaan."

"Mutta mistä te sitten tiedätte?"

"Siitä, että isälläni oli koko niiden levyjen kehitys paperilla ja
tekijäin nimetkin. Hänellä oli muitakin todistuksia ja tiedän, kellä
ne nyt ovat. Hallitus näet vaati, että kukin levy oli käsiteltävä
määrätyllä tavalla ja esitettävä siitä paperit. Mutta kun se prosessi
oli kallis ja satoja levyjä tuli huonoja, niin tohtoroivat Ingham
ja Davidson konttorissa niitä tehdasraportteja -- siitä saivat
rahat, joita nyt tuhlailevat näyttelijättäriin. Mutta he eivät aina
hävittäneet alkuperäisiä raportteja ja joku toimitti ne hallituksen
tietoon."

"Kuulostaa miltei uskomattomalta", huudahti Montague.

"Ottakaa esim. 'Oregonin' levy H 619. Kun se oli joutunut
koeteltavien joukkoon Indian Headilla, niin vietiin se yöllä salaa
takasin tehtaaseen, jossa sitä muokattiin niin että kesti kokeen."

"Mitä asialle sitten tehtiin?"

"Ei mitään. Hallitus ei voinut laskea oikeita tietoja julkisuuteen,
mutta laivastomiehet tiesivät. Ja minä sanon, että se minun isäni
tappoi."

"Mutta eikö ketään rangaistu?"

"Asiaa tutki lautakunta, joka määräsi hallitukselle tulevaksi n.
600,000 dollarin korvauksen. Täällä on juuri mies, joka tietäisi koko
jutun -- tuossahan hän onkin. Halloo, Bates, tulkaahan tänne."

"Oh, Bates 'Expressistä'."

"Tekin tunnette hänet. Halloo, Bates, oletteko ruvennut toimittamaan
seurapiiriuutisia?"

"Haastatteluita haeskelen. Päivää, Montague. Hauska tavata."

"Tulkaa joukkoon", sanoi luutnantti. "Minä tässä juuri kerroin herra
Montaguelle niistä panssarilevypetoksista. Sanoin että te tunnette
hallituksen tarkastusjutun. Bates tulee Pittsburgista, tiedättehän?"

"Tiedän", vastasi Montague.

"Se oli ensimäinen sanomalehtijuttuni", sanoi Bates. "Tietysti
Pittsburgin lehdet eivät julaisseet tosiasioita, mutta minun
tiedossani ne ovat. Myöhemmin tutustuin lakimieheen, jonka oli
suoritettava salainen tutkimus; ja joka kerran kun luen lehdistä,
että vanha Harrison on lahjoittanut rahoja jollekin kirjastolle,
kuohahtaa vereni."

"Minusta tuntuu väliin, että jos joku oikein kertoisi sen jutun
Amerikan kansalle, niin se lurjus ajettaisiin maasta pois."

"Ette te sitä hänen syykseen saisi", sanoi Bates. "Hän on liian
ovela. On aina lykännyt tihutyönsä toisten niskoille. Sen suuren
lakonkin aikana hän karkasi ja jätti vastuun William Robertsille; ja
kun juttu oli ohi, tuli hän hymyillen takasin."

"Ja lahjoi hallituksen, että jäi rankaisematta", lisäsi luutnantti
myrkyllisesti.

Montague kysyi: "Mikä se juttu on?"

"Sen jutun tuntee Bates'in lakimiesystävä. Silloinen upseerikomitea
tuomitsi hallitukselle tulevaksi korvausta 600,000 dollaria, mutta
juttu vedottiin Yhdysvaltain presidenttiin ja hän myi laivaston."

"Myi?" huudahti Montague.

Upseeri kohautti olkapäitään: "Niin minä sitä nimittäisin. Eräänä
päivänä näet Harrison piti puheen presidentin tullipolitiikan
puolesta ja seuraavana päivänä sai lakimies sanan, että korvausta
alennetaan 75 prosenttia."

"Ja sitten", lisäsi Bates, "tuli William Roberts Pittsburgista
ja osti demokraattipuolueen ja niin ei maa saanut korvausta
eikä tullialennuksia. Ja muutamia vuosia myöhemmin myi Harrison
laitoksensa Terästrustille ja Amerikan kansa on kiinnitetty hänelle
400 miljonasta."

Bates nojautui tuolinsa selkänojaa vasten. "Eipä ole tämä juuri
hauskaa sunnuntaijuttelua. Mutta sitä ei voi unohtaa. -- Naiset
tuhlaavat rahat pukuihin ja timantteihin ja miehet repivät maan
kappaleiksi kootakseen ne. Ja kansa sanoo, että joutilaat rikkaat
vahingoittavat vain itseään. Mutta minä sanon, että ne levittävät
turmelusta kaikkialle. Uskotteko sen, herra Montague?"

"Uskon."

"Katsokaa nyt näitä Uuden Englannin kaupunkeja. Kellä täällä on ollut
tarmoa, ne on menneet Lännelle, ja jälellä olevilla ei ole leukaluita
ollenkaan. Ja mihin tahansa tämä huvittelujoukko tulee, niin miehistä
se tekee majatalon pitäjiä ja lakeijoja, tytöistä tarjoilijattaria ja
prostitueerattuja."

"Oppivat ottamaan juomarahoja", sanoi luutnantti.

"Kaikki on suurkaupunkilaisten ostettavissa. Poliittisesti ei ole
Yhdysvalloissa turmeltuneempaa pesää kuin tämä Rhode Island -- ja
se on paljon sanottu. Ääniä saa ostaa kuin sillejä, eikä ole edes
pienintäkään puhdistuspuuhaa käynnissä, ei toivoakaan."

"Te puhutte katkerasti", sanoi Montague.

"Minä olen katkera", selitti Bates. "Mutta se ei purkaudu usein. Me
lehtimiehet tunnemme pelin. Me olemme kulissien takana ja näemme,
mitä sahajauhoja nukkien sisällä on. Meidän on tässä liejussa
työskenneltävä, mutta minä vakuutan, että monet meistä eivät pidä
siitä. Mutta mitä voimme me."

Hän kohautti olkapäitään. "Minä laadin tosia tarinoita, mutta
yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ei lehteni niitä julkaise."

"Luulisi teidän lähtevän", sanoi toinen hiljaa.

"Mitä parempaa voisin tehdä? Minun tiedossani ovat tosiasiat; ja
väliin tulee räjähdys, jolloin saan näyttää ne. Ajattelen kun niitä
edes toisinaan esittelee kansalle, ne toki vihdoinkin tekevät jotain.
Kerran tulee mies, jolla on omaatuntoa ja ääntä ja jota ei osteta.
Ettekö luule niin, hra Montague?"

"Kyllä. Niin on tapahtuva."




XVII.


Kesä kului. Elokuun lopulla tuli Alice Newportista ostoksille,
ennen kuin menisi Prenticen huvilaan Adirondackin vuorilla. Täällä
huvitteli seurapiiri taas erilailla. Heillä oli hienot palatsit
erämaassa ja elettiin siellä muka maalaiselämää, johon kuului kaikki
sivistysylellisyydet. Sitä varten tarvittiin erikoinen pukuvarasto,
koirannahkasaappaat ja vuoristohameet -- kaikki värikästä ja
kallista. Rva Vivie Pattonista kerrottiin, että kun hänen
miehensä moitti hänen pukulaskujaan ja kehotti häntä pukeutumaan
yksinkertaisesti, oli rva sanonut: "Hyvä, minä tilaan heti sarjan
yksinkertaisia pukuja."

Alice oli yhden illan kotona ja tarinoi serkkunsa kanssa. "Allan",
sanoi hän, "minusta tuntuu kuin aikoisi Harry Curtis kosia minua."

"Olen epäillyt sitä", sanoi Montague hymyillen.

"Harry pelkää, että sinä et pidä hänestä; onko se totta?"

"Ei aivan."

"En ymmärrä. Katsotko, että minun ei pitäisi ottaa häntä."

Montague katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Oletko päättänyt ottaa
hänet?"

"En voi sanoa päättäneeni."

"Jos olet, ei tietysti maksa puhua."

"Kerro mitä teidän kesken on tapahtunut", huudahti tyttö.

"Hän vain menetteli liikeasioissa tavalla, jota minä en hyväksy.
Toiset tekevät samoin -- se on hänen puolustuksensa."

"Hänen on ansaittava elantonsa", sanoi Alice.

"Tiedän. Ja jos hän menee naimisiin, on hänen ansaittava enemmän,
painuttava syvemmälle huijaukseen."

"Mutta mitä teki hän sitten?" kysyi Alice huolestuneena. Montague
kertoi hänelle jutun.

"Mutta, Allan, en minä ymmärrä, mitä siinä on niin pahaa. Eivätkö
Ryder ja Price omista sitä rataa?"

"Omistavat osan ja toiset toisen osan."

"Ne toiset saavat pitää hyvänään, kun kerran rupeavat tällaisten
miesten kanssa tekemisiin", selitti tyttö.

"Et ymmärrä liikeasioita etkä tätä tapausta. Curtis valittiin
johtokuntaan -- hän otti vastaan luottamustoimen."

"Jos ei hän olisi siihen ruvennut, olisi Price pannut jonkun toisen.
Vaikken ymmärräkään näitä asioita, mutta ei minusta ole oikein
moittia nuorta miestä, jonka on raivattava tiensä, siitä että hän
tekee mitä kaikki muutkin. Tietysti sinä tiedät omat asiasi, mutta
minusta tuntuu kuin sinä aina etsisit tuollaisia turhantarkkuuksia."

Montague hymyili surumielisesti. "Tuo kuulostaa hyvin siltä, mitä
hänkin sanoi, Alice. Luulenpa että olet sittenkin päättänyt ottaa
hänet."

Alice lähti Oliverin seurassa, joka meni Bertie Stuyvesantin
matkittuun ritarilinnaan. Betty Wyman oli myös siellä ja Oliver
aikoi olla koko kuukauden. Mutta kolme päivää myöhemmin sai Montague
häneltä sähkösanoman, että olisi kotona määräaikana. Hän arvasi asian
ja teki päätöksensä. Kun veli tuli sisään, sanoi hän: "Joko tuli
taas?"

"Jo."

"Taas -- varma asia."

"Varma. Tuletko mukaan?"

Montague pudisti päätään. "Yksi riitti minulle."

"Ethän tarkota totta."

"Kyllä."

"Mutta sehän on hullua. Asia on ihan varma."

"En epäile sitä. Mutta minulle riittää Wall kadun peli. Olen nähnyt
sitä kyllin, Oliver, ja se inhottaa minua."

"Etkö pitänyt sitä rahaa tarpeellisena?" kysyi Oliver ivallisesti.

"Kyllä minä osaan käyttää, mitä olen saanut."

"Ja kun se on mennyt?"

"Hankin lisää tavalla, josta pidän enemmän."

"Oma asiasi. Mutta minä hankin taas pienen kasan."

He ajoivat yhdessä alakaupungille. Montague kysyi: "Mistä on tietosi
kotoisin?"

"Samasta lähteestä."

"Ylimaanrata taas?"

"Ei, toista nyt. Missisippi Teräsyhtiö."

"Mitä?" Montague tuijotti häneen.

"Niin, mikäs on?"

"Etkö tiedä minun suhteistani Northern Missisippi rataan?"

"Kyllä, mutta mitä se tähän kuuluu?" kysyi Oliver.

"Tämän tempun on järjestänyt Price - hän omistaa Missisippi
Teräsyhtiön."

"Niin, olin unohtanut". Oliverin seuravelvollisuudet saattoivat hänet
unohtamaan veljensä asiat.

"Allan", lisäsi hän nopeasti, "et saa puhua siitä."

"Ei kuulu minulle enää, olen erilläni. Mutta tietysti on hauska
kuulla. Osakehuijausko se on?"

"Alas menevät."

"Se on kai Terästrusti", kuiskasi Montague kuin itsekseen.

"Luultavasti ei, minun tietoni on siltä taholta."

"Yrittäisivätkö ne murtaa Pricen?"

"En tiedä. Luulen että ne voisivat, jos tahtoisivat."

"Mutta hänellä on osakkeiden enemmistö. Eivät voi ottaa pois noin
vaan."

"Eivät, jos ne ovat hänen kaapissaan. Mutta jos hänellä on velkoja ja
sitoumuksia. Jos jokin pankki on niitä osakkeita vastaan lainannut
hänelle rahaa -- mitäs sitten?"

Montague oli nyt jännityksessä. Hän kulki veljensä mukana tämän
ottaessa rahaa pankista ja antaessa pörssivälittäjälle määräyksen
myydä Missisippi Teräsyhtiön osakkeita. Mutta sitten hänen piti
mennä oikeuteen, jossa kului useita tunteja. Ulos tullessaan
meni hän lähimmän osaketaulun luo ja näki Missisippi Teräsyhtiön
osakkeiden laskeneen lähes 20 pistettä aamullisesta hinnastaan! Nuo
numerot kertoivat hänelle voitoista ja häviöistä. Oliver oli tehnyt
killinkinsä. Mutta miten oli Pricen ja Ryderin laita? Pricen osakkeet
olivat pantatut Gotham Trustiin. Missä asemassa se oli? Ja missä
Northern Missisippi?

Iltapäivän lehdet olivat täynnä hälytystietoja. Missisippi
Teräsyhtiön pohja oli tipahtanut, sanottiin. Yhtiön kerrottiin
ryhtyneen laajennuspuuhiin ja sen virkailijain keinotelleen.
Väitettiin, että vararikko oli edessä ja että Terästrusti ottaa
sen haltuunsa. Mutta tämän taholta selitettiin juttu perättömäksi.
Kaikki oli tullut kuin salama selkeältä taivaalta. Montaguesta se
oli hämmästyttävä ja pelottava. Hän oli itse irti, mutta tuntui kuin
olisi takaa maa auennut. Tällä kertaa hän pelastui. Aukenisiko se
ensi kertaa hänen altaan! Pricen ja Ryderin hän luuli sortuneen.
Mutta kaipa ne olivat myrskyn aavistaneet. Kohtaus meni ohi
huhuineen. Mutta Missisippi Teräs-osakkeet eivät nousseet ja Northern
Missisippikin oli laskenut 8-10 pistettä.

Rahamaailmassa oli tila jännittynyt. Epävarmuutta oli ilmassa. Useita
kertoja kesän kuluessa oli ollut osakepaniikki ja rahavaltiaat
ennustelivat tuhoa pöytäpuheissaan. Pulan syistä vain ei oltu
selvillä. Jotkut väittivät sen johtuvan presidentin puheista, joissa
oli hyökkäilty suuria rahaetuja vastaan. Toiset väittivät pääomaa
olevan vähän, ja viittasivat sotien, maanjäristysten ja tulipalojen
hävityksiin. Kolmannet puhuivat käteistä rahaa olevan vähän. Joku
radikaali väitti osakemyllerryksiä keinotekoisiksi, mutta sille
selitykselle naurettiin. Montaguestakin tuntui mielettömältä ajatus,
että olisi sellaisia rahaherroja, jotka voisivat ja ilkenisivät
tuottaa turmiota liike-elämälle. Mutta majuri Venable nauroi hänelle
ja nimitti puolen tusinaa miehiä -- Waterman, Duval ja Wyman joukossa
-- joiden hallussa oli 90 prosenttia Mailmankaupungin pankeista.
Niiden hallussa oli kaikki kolme suurta vakuutusyhtiötä, joilla 4-500
miljoonaa dollaria; yhdellä heistä suuri ylimaanrata, jolla oli 20-30
miljoonaa käytettävänä huijauksiin.

"Jos kaksi kolme noista päättäisi", selitti majuri, "voisivat he
ajaa maan vararikkoon päivässä. Jos he joitakin osakkeita haluavat,
tipauttavat he niiden hinnan mihin tahtovat."

"Kuinka ne sen saisivat aikaan?"

"Montakin on keinoa. Huomaatte, että viime suuri rysäys alkoi sillä,
että rahaa oli vähän. Jos nuo miehet nyt vetäisivät rahan pankkeihin
ja päättäisivät pitää sen siellä, ja heidän vakuutusyhtiönsä olisivat
samassa juonessa, niin kuvitelkaa, mikä rahan kysyntä ja paperien
tarjonta siitä syntyisi. Ja kun on niin hermostunut yleisö kuin
meidän, ja äärimmilleen kiristetty krediitti ja kaikki kietoutuneet
yhteen -- niin ettekö näe mahdollisuuksia?"

"Se on kuin leikkiä dynamiitilla."

"Asiat eivät toki ole niin huonosti kuin voisivat olla, kiitos
sen, että nuo miehet eivät vedä yhtä köyttä. Ovat kateellisia ja
riidassa keskenään. Waterman haluaa helppoa rahaa ja saa Valtakunnan
rahastosta lainaksi 10 miljonaa. Wyman haluaa hinnat korkeiksi ja
lainaa Wall kadulta 15 miljonaa ja niin edelleen. Puolen tusinaa on
pankkiryhmiä --"

"Ne kilpailevat siis vielä?" kysyi Montague.

"Tappelevat ulkopuolisten pankkien hallinnasta. Yli maan lähettävät
pankit reservinsä New Yorkiin; 4-500 miljonaa ja se on hirmuinen
valta. Suuret pankit ovat parin tuhannen pikkuliikkeen asioitsijoita
ja niistä käydään kiihkeätä taistelua. Sitä ei ole helppo seurata. Ne
myöntävät salaisia etuja -- enemmän vehkeitä kuin itämailla."

"Ymmärrän", sanoi Montague.

"Yksi seikka vain ne yhdistää, viha riippumattomia luottoyhtiöitä
vastaan. Näiden on pidettävä reserviä vain 5 prosenttia ja
kansallispankkien 25. Ne tekevät siksi hyvää liikettä ja on niitä
yli 50 tässäkin kaupungissa; niiden hallussa on yli miljardi kansan
rahaa. Ja muista minun sanoneen, että siinä kohdin vielä verta
vuotaa."

Montague päätti muistaa sen ennustuksen. Muutamia päiviä myöhemmin
sattui tapaus, joka heitti uutta valoa tilanteeseen. Hänen veljensä
tuli kädessään kirje ja sanoi: "Mitä tälle voisi tehdä?"

Montague vilkasi siihen ja näki, että se oli Lucy Dupree'ilta. Se
kuului: "Ollie hyvä. Olen pulassa, kun eräät raha-asiat eivät ole
onnistuneetkaan. New Yorkiin tuomani rahat ovat miltei kaikki menneet
ja sinä ymmärrät, että minun asemani muukalaisena on vaikea. Minulla
on Stanley Ryderin osakkeistani antama 140,000:n nootti, joka on
maksettava kolmen kuukauden kuluttua. Ehkä tietäisit jonkun, joka sen
ostaisi. Myisin sen kernaasti 130,000:lla. Älä puhu tästä muutoin
kuin luottamuksella."

"Mitä maailmassa luulet tämän merkitsevän?" kysyi Oliver.

"En ymmärrä."

"Paljoko rahaa oli Lucylla tullessaan?"

"Kolme, neljä tuhatta. Sai sitten kymmenen tuhatta Ryderiltä, kun
tämä osti ne osakkeet."

"Ei hän ole niitä kaikkia voinut tuhlata", huudahti Oliver.

"Ehkä on sijottanut."

"Ei ole."

"Se minua ihmetyttää, miksei Ryder diskonttaa paperiaan itse."

"Sepä se. Miksi antaa hän Lucyn kaupitella sitä."

"Ehkei hän tiedä. Jos Lucy toimii salaa häneltä."

"Loruja. Pelkään vain, että tämän takana on Ryder itse."

"Mitä tarkotat?" kysyi Montague ällistyneenä.

"Luulen että Ryder tahtoo saada oman paperinsa diskontatuksi. Lucy
ei kääntyisi muuten meidän puoleemme. Ennen nääntyisi. Hän on niin
ylpeä."

"Mutta onhan Ryder Gotham Trustin presidentti!"

"On, mutta tämä on hänen oma paperinsa, ei liikkeen. Muuan iso yhtiö,
jossa hän oli osakas, näkyy menneen vararikkoon. Ja Missisippi
Teräs-juttu iski häntä myös. Arvaan että hän kaapii kassaa kokoon.
Ja tämä on niin Lucyn tapaista. Hänenkin rahansa se mies vie ennen
loppua."

"Minun täytyy tavata Lucy", sanoi Allan nyrkkiä puristaen.

       *       *       *       *       *

Lucy oli muuttanut kalliista hotellista Riverside Driven varrella
olevaan asuntoon. Montague meni sinne seuraavana aamuna. Lucy tuli
kalpeana ja kasvoilla surujen merkit. Hän sanoi: "Tiesin sinun
tulevan, Allan. Kuinka voit olla niin kauan poissa?"

"En luullut sinun välittävän tavata minua."

Nainen ei vastannut. Hän katsoi vain Allaniin kauhu kasvoilla.
Silloin ojensi tämä kätensä sanoen: "Lucy, tule pois täältä, ennen
kuin on myöhä."

"Mihin voin mennä?"

"Mihin vaan. Kotiin."

"Ei ole minulla kotia."

"Eroa Ryderistä. Hänellä ei ole oikeutta vetää sinua turmioon."

"Ei hän. Älä syytä häntä."

"Lucy, luin kirjeesi Oliverille."

"Arvasin sen. Ei se ollut --"

"Kuule. Voitko kertoa, miten asiat ovat, rehellisesti?"

"Minä kerron", sanoi Lucy hiljaa.

"Jos olet pulassa, voin sinua auttaa, mutta minä en auta Stanley
Ryderiä. Jos sinä --"

"Allan, et kai luule hänen tietäneen, että minä kirjotin?"

"Kyllä minä luulin."

"Oh, kuinka voit sinä!"

"Hän on pulassa."

"Niin ja minä halusin auttaa häntä. Hullu tuuma, mutta en voinut
muuta."

"Ymmärrän."

"Etkö käsitä, että minä en voi häntä jättää! Nyt juuri kun hänen
vihollisensa ovat hänet piirittäneet. Minä olen ainoa, joka hänestä
välitän, häntä ymmärrän --."

Montague ei osannut sanoa mitään.

"Tiedän että se on ikävää sinusta", jatkoi Lucy, "mutta jonain
päivänä sinä ymmärrät; ja muukin mailma -- en välitä siitä, mitä
mailma sanoo."

"All right, Lucy", sanoi Montague surullisena.

"Minä näen, etten voi sinua auttaa. En halua häiritä sinua enää."




XVIII.


Toinen kuukausi kului. Montague oli hautautunut työhönsä ja hänelle
asti kuului vain heikkoa kaikua siitä myrskystä, joka raivosi
rahamailmassa. Sitä hän sittemmin itsekin ihmetteli -- että hän niin
vähän aavisti, mitä oli tuleva. Hän tunsi olleensa kuin talonpoika,
joka kumarassa päin kuokkii peltoaan armeijain marssiessa taisteluun
hänen ympärillään, ja sitten äkkiä havahtuu, kun melske on jo
käynnissä ja pommit räjähtelevät läheistöllä.

Tuli toinen kouristus osakemarkkinoilla. Stewart, tuo Lännen nuori
Lochinvar, yritti kaapata käsiinsä kaiken kuparin. Hurjia huhuja
kulki siitä rymähdyksestä. Jotkut sanoivat, että muuan petturi oli
rikkonut liiton, toiset taas väittivät, että sen juonen punojat
olivat riitaantuneet keskenään. Kuinka lieneekään, kuparirengas
katkesi ja taas oli ulvovia joukkoja kadulla, ja läpi rahamailman
kulki puistatus. Sitten äkkiä kuin salama tuli sanoma, että suurten
pankkiirien kokous oli päättänyt karkottaa tuon nuoren seikkailijan
pois hänen newyorkilaisista pankeistaan. Huhu kertoi, että muita
pankkeja sotkeutui joukkoon ja että uusia neuvottelukokouksia
oli odotettavissa. Sitten tiedettiin jonkun ajan kuluttua, että
Cummings'in, jääkuninkaan, pankit olivat pulassa, ja että hänetkin
oli suljettu ulos joukosta.

Montague ei ollut koskaan nähnyt mitään Wall kadun kiihkon tapaista.
Jokainen, jonka hän tapasi, tiesi uusia huhuja, entistään hurjempia.
Oli kuin olisi iso maanrepeämä auennut pankkimailman silmien eteen.
Mutta Montaguella oli oma pulansa siinä oikeusjutussa, jonka hän
oli alkanut Tupakkatrustia vastaan; eikä hän ollenkaan ajatellut,
että tämä kaikki voisi koskea häntäkin. Sanomalehdet epätoivoisesti
yrittivät tyynnyttää kiihkoa -- ne sanoivat, että pula oli ohi, että
Dan Waterman tuli perikadon partaalla olevain laitosten avuksi. Ja
Montague uskoi, mitä luki, ja kulki tietään.

Kolme neljä päivää pulan alettua oli hän luvannut syödä päivälliset
ystävänsä Harweyn kanssa. Montague oli väsynyt pitkän oikeuspäivän
jälkeen, ja kun ei muita ollut tulossa, ei hän välittänyt muuttaa
pukua, vaan käveli suoraan toimistostaan Harweyn hotelliin, jossa
ylhäisen seurapiirin väki paljon oleskeli. Harweylla oli siellä koko
kerros, jonka hän oli antanut sisustaa makunsa mukaan.

"Hyvää päivää, hra Montague", sanoi hotellin toimitsija, kun hän
astui eteisen toimituspöydän ääreen. "Hra Harwey jätti teille
kirjeen."

Montague avasi kuoren ja luki hätäisesti kyhätyn ilmoituksen, että
pankki jonka johtajia Harwey oli, oli pulassa ja että hänen täytyi
olla kokouksessa sinä iltana. Hän oli yrittänyt puhelimella ilmoittaa
siitä Montaguen konttoriin ja hotelliin saamatta häntä käsiinsä.

Montague käännähti. Hän ei tiennyt mihin mennä, omaisetkin kun olivat
poissa kaupungista; niinpä hän asteli ruokailusaliin ja aterioi
yksin. Sitten tuli hän eteiseen, osti iltalehtiä ja silmäili suuria
uutisotsikkoja.

Äkkiä astui ovesta sisään mies ja hän katsahti tähän. Se oli Winton
Duval, pankkiiri; Montague ei ollut häntä nähnyt siitä pitäen, kun he
olivat eronneet Winnie rouvan seurusteluhuoneessa. Mies ei huomannut
häntä, vaan asteli ohi, kulmat syvän ajattelun rypyissä, ja nousi
elevaattorilla ylempiin kerroksiin.

Hetkeä myöhemmin kuuli hän sanottavan: "Mitä kuuluu, hra Montague?"

Hän kääntyi. Puhuttelija oli hra Lyon, hotellin liikejohtaja, jonka
Siegfried Harwey kerran oli esittänyt hänelle.

"Oletteko täällä kokousta varten?" kysyi hän.

"Kokousta?" sanoi Montague. "En."

"Täällä on tänä iltana suuri pankkiirien kokous", huomautti toinen.
"Se on salainen, niin että älkää huoliko mainita. -- Mitä kuuluu, hra
Ward?" hän lausui ohimenevälle miehelle. "Tuo oli David Ward."

"Vai niin", sanoi Montague. Ward oli "kadulla" tunnettu "Watermanin
juoksupojan" nimellä. Hän oli hyväpalkkainen juoksupoika. -- Waterman
maksoi hänelle satatuhatta erään suuren vakuutusyhtiön johtamisesta.

"_Hän_ on siis myöskin täällä?" kysyi Montague.

"Waterman on itse täällä", sanoi Lyon. "Hän tuli sivuovesta.
Erikoisen salainen kokous, -- ovat vuokranneet kahdeksan huoneen
ryhmän. Waterman tulee sisään toisesta ja Duwal toisesta päästä,
etteivät reportterit tietäisi heidän olevan yhdessä!"

"Vai niin ne menettelevät!" sanoi Montague hymyillen.

"Olen katsellut nähdäkseni joitakin sanomalehtimiehiä", lisäsi Lyon,
"mutta eivät näy huomanneen."

Hän lähti ja Montague katseli eteisessä seisoskelevia ihmisiä. Hän
näki Jim Heganin tulevan ja menevän elevaattorilla ylös vanhahkon
miehen seurassa, jonka hän tunsi Bascomiksi, Empire Bankin,
Watermanin oman laitoksen presidentiksi. Hän näki kaksi muuta sen
systeemin pankkiherraa; sitten hän katsahtaessaan toimituspöytää
kohti näki solakan, hartiakkaan miehen, joka puhuteltuaan toimitsijaa
käännähti ja jonka hän tunsi ystäväkseen Bates'iksi, Expressin
toimittajaksi.

"Höh!" ajatteli Montague. "Lehtimiehet ovat sittenkin jäljillä."

Hän näki Bates'in silmäilevän yli eteisen, ja tämän katse pysähtyi
häneen. Hän teki kädellään liikkeen aikoen tervehtiä, mutta Bates
ei vastannut. Hän vain asteli ohi ja sanoi äkkiä kuiskaten: "Tulkaa
kirjoitushuoneeseen, olkaa hyvä!"

Montague seisoi hetken oudostellen, meni sitten. Bates oli istahtanut
nurkassa olevalle tuolille. Montague tuli hänen luokseen.

Reportteri silmäsi yli huoneen ja sanoi sitten nopeasti: "Anteeksi,
hra Montague, en halunnut kenenkään näkevän meitä puhelemassa.
Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?"

"Miten voin?"

"Tarvitsen tietoja. Hyvin tärkeitä. En voi sitä tässä selittää,
mutta haluan saada tästä hotellista huoneen. Te voitte tehdä minulle
elämänikäisen palveluksen. Selitän heti kun olemme kahden."

"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Montague.

"Haluan saada huoneen 407", sanoi Bates. "Tai jos en saa sitä niin
507, tai 607. En voi itse pyytää, sillä toimitsija tuntee minut.
Mutta teille hän antaa."

"Mutta miten pyydän sitä?" kysyi Montague.

"Tavallisesti vain", sanoi Bates, "se käy kyllä."

Montague katsoi ystäväänsä. Tämä näytti olevan hyvin kiihtynyt.

"Olkaa hyvä!" hän kuiskasi pistäen kätensä Montaguen kainaloon. Ja
Montague vastasi: "Olkoon menneeksi."

Hän palasi eteiseen ja läheni toimituspöytää.

"Hyvää iltaa, hra Montague", sanoi toimitsija... "Hra Harwey ei ole
tullut vielä."

"Tiedän", sanoi Montague. "Mutta minä haluaisin huoneen täältä
tänä iltana. Eräs tuttava on täällä. Voisinko saada neljännestä
kerroksesta?"

"Neljännestä?" sanoi toimitsija silmäillen seinätauluaan. "Mistäpäin
-- edestä vaiko perältä?"

"Onko 405 vapaa?" kysyi Montague.

"405? Ei, se on vuokrattu. Mutta 401-406 ja käytävän toisella puolen
407 --"

"Jos saan sen", sanoi Montague.

"Neljä dollaria", sanoi toimitsija ja antoi avaimen.

Kun ei hänellä ollut matkatavaraa, maksoi Montague heti ja meni
juoksupojan kanssa elevaattoriin. Bates seurasi ja toinenkin mies,
pieni, jäntevä veikko, jolla oli käsilaukku, astui hissiin ja tuli
myös neljänteen kerrokseen.

Poika avasi oven ja miehet astuivat huoneeseen. Sitten poika vielä
sytytti valot ja laski akkunaverhot ja mitä muuta kuului juomarahan
saantiin. Sitten hän meni sulkien oven; ja Bates vajosi vuoteelle,
puristi kädet ohimoihinsa ja huudahti: "Herra jumala."

Nuori mies, hänen seuralaisensa, oli laskenut laukkunsa maahan ja
istahti nyt, nojaten tuolin selkämystä vasten ja nauroi pirteästi.
Montague seisoi tuijottaen vuoroon kumpaakin.

"Herra jumala!" sanoi Bates taas. "Toivonpa, ettei tällaista tule
toisten -- pelkään hiusteni harmaantuvan ennen aamua!"

"Mutta ettehän vielä ole kertonut minulle asiaa", muistutti Montague.

"Tottakin", sanoi Bates. Hän nousi istualleen ja katsoi tarkkaan
toiseen.

"Herra Montague", hän huudahti, "älkää pettäkö meitä! Ette aavista,
kuinka olen puuhannut -- ja tästä on tuleva elämänikäni suurin
uutistemppu. Luvatkaa, ettette jätä meitä pulaan!"

"En voi luvata", sanoi Montague ihan väkistenkin nauraen, "ennenkuin
kerrotte, mistä on kysymys."

"Pelkään, ettette pidä siitä", sanoi Bates. "Oli ilkeä vetää teidät
juttuun, mutta minä olin jo epätoivossa. En uskaltanut itse eikä
Rodney ollut sellaisessa puvussa."

"Ette ole esittänyt ystäväänne", sanoi Montague.

"Ah, anteeksi", sanoi Bates. "Herra Rodney, meidän toimistomiehiämme."

"Ja nyt kerrotte asian", sanoi Montague istahtaen.

"Täällä on kokous", sanoi Bates. "Noin tunti sitten saimme
vihjauksen. Se pidetään juuri allamme olevassa huoneessa."

"Mitä siitä?" kysyi Montague.

"Me tahdomme tietää, mitä tapahtuu", sanoi Bates.

"Mutta miten?"

"Akkunasta. Täällä on köysi." Ja Bates osoitti laukkua.

Montague tuijotti häneen käsittämättä mitään. "Köysi!" hän soperti.
"Lasketteko hänet alas akkunasta?"

"Niinpä tietenkin", sanoi Bates. "Tämä on taka-akkuna ja täysin
turvattu."

"Mutta herran nimessä, mies!" huohotti toinen, "jos köysi katkeaa?"

"Ei katkea", oli vastaus; "se on oikeaa lajia."

"Mutta kuinka saatte hänet ylös taas?" huudahti Montague.

"Se käy kyllä", sanoi Bates; "hän voi kiivetä, tai voimmehan laskea
hänet maahan asti. Köyttä on kylliksi."

"Mutta jos hän putoo! Jos --"

"Ei hätää", sanoi Bates keveästi. "Jätetään se asia Rodneylle. Hän on
ketterä -- alkoi torninkattajana, siksi hänet otinkin."

Rodney irvisti. "Minä vastaan seurauksista", sanoi hän.

Montague tuijotti taas vuoroon kumpaakin osaamatta sanoa sanaakaan.

"Kuulkaas", kysyi hän vihdoin, "kuuluuko teidän toimeenne usein
tällaista?"

"Kerran ennen olen sen tehnyt", kuului vastaus. "Tarvitsin valokuvia
erääseen murhajuttuun. Mutta usein olen peräakkunoiden takaa ja
paloportailta kurkkinut. Olin poliisireportteri, nähkääs, ja opin
pahoja tapoja."

"Entäs", sanoi Montague, "jos jäisimme kiini?"

"Oh!" sanoi mies. "Toimisto järjestää sellaiset asiat. Eikä poliisi
ahdista lehtimiestä."

"Hra Montague", sanoi Bates hetken vaitiolon jälkeen. "Minä tiedän,
että tämä on rohkea ehdotus -- mutta ajatelkaa, mistä on kysymys.
Saimme tiedon tästä kokouksesta. Waterman on täällä -- ja Duval --
ajatelkaa! Dan Waterman ja Öljytrusti yhdessä! Päätoimittaja itse
kutsutti minut ja sanoi: 'Bates, hankkikaa juttu!' Mitä tehdä? On
miltei yhtä paljon mahdollisuutta minun saada tietooni, mitä tuolla
tapahtuu -- --."

Hän pysähtyi. "Mutta ajatelkaas, mistä on kysymys, hra Montague",
hän huudahti. "Ne päättävät huomispäivän liikkeet! Voivat kääntää
osakemarkkinat nurin. Arvatkaas, mitä voisitte sillä tiedolla tehdä?"

"Ei", sanoi Montague, "älkää minulle esittäkö asiaa sitä tietä."

Bates tuijotti häneen.

"Anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä teillä on omia etuja valvottavana;
tai ystävien -- varmasti tämä tilanne --"

"Ei, ei sitäkään tietä", sanoi Montague ja Bates ratkesi nauruun.

"Well", sanoi hän, "sitten ei ole muuta kuin asian oma viehätys! Me
petkutamme ne!"

"Se sopii paremmin", sanoi Montague.

"Tietenkin on huone teidän", sanoi Bates. "Ja te voitte ehkäistä sen.
Mutta ei teidän tarvitse olla täällä, jollette halua. Me otamme
edesvastuun; ja olkaa varma siitä, että jos me jäämme kiini, hotelli
peittää asian. Saatte luottaa siihen, että teidän nimeänne ei sotketa
tähän --"

"Jään tänne", sanoi Montague. "Ja katsotaan, mitä tapahtuu."

Bates hyppäsi ylös ja ojensi kätensä. "Hyvä!" hän huudahti.
"Puristakaa tuota."

Sillä välin Rodney käsitteli laukkuaan. Hän avasi sen ja otti esille
kimpun metalliköyttä, kevyttä ja notkeaa ja lyhyen laudankappaleen.
Hän sitoi köyteen silmukan ja pisti laudan siihen istuimeksi. Sitten
otti hän huopapeitteet vuoteelta ja kääri ne kokoon. Laukustaan veti
hän vankat nahkakintaat, ja heitti ne Batesiile, sekä nyörikerän
sitasten sen pään ranteeseensa ja pudottaen kerän lattialle.
Sitten sammutti hän valon, kohotti verhot, avasi akkunan ja nosti
peitekäärön sen laudalle.

"Valmis", sanoi hän.

Bates veti kintaat käteensä ja tarttui köyteen. Rodney sovittautui
istuinsilmukkaan. "Olkaa hyvä, hra Montague, ja pitäkää noita
peitteitä paikoillaan, jos voitte."

Ja Bates avasi osan köysikimppua sekä sitasi sen ison kaapin ympäri
voiden siten keventää Rodneyn painoa.

"Pitäkää kiini nyt", sanoi tämä ja kiiveten yli akkunalaudan alkoi
käsiensä nojasta painautua köyden varaan.

"Nyt! Valmis", kuiskasi hän.

Bates tarttui köyteen ja nojaten polvensa kaappia vasten alkoi
laskea köyttä tuuma tuumalta. Montague piti peitettä paikoillaan
köyden notkelmassa ja Rodneyn hartiat ja pää painuivat vähitellen
näkymättömiin. Käsin hän vielä piti kiini.

"All right", kuiskasi hän, irroitti kädet ja luisui alas.

Montaguen sydän tykytti rajusti, mutta Bates oli tyyni ja
touhuissaan. Laskettuaan useita kierroksia köyttä, pysähtyi hän ja
sanoi: "Katsokaa ulos nyt."

Montague kurkisti alas. Hän näki valon virtaavan ulos alla olevasta
akkunasta. Rodney seisoi sen ylälaudalla.

"Alemma", sanoi Montague, vetäen päänsä sisään ja Bates laski köyttä.

"Entä nyt", kuiskasi hän ja Montague kurkisti taas. Rodney oli
taitavasti tarttunut akkunalautaan ja kiertäytynyt sivuun, niin ettei
häntä voitu nähdä akkunasta. Hän teki liikkeen kädellään ja Montague
kuiskasi sisään: "alemma."

Kun hän nyt kurkisti ulos, seisoi Rodney akkulaudalla painautuen
sivulle.

"Nyt kiini", mutisi Bates. Ja hänen pitäessään köydestä kiini kierti
Montague sen kaapin ympäri ja sitoi toisen pään vielä kylpyammeen
jalkaan.

"Luulenpa pitävän", sanoi Bates; ja hän meni akkunalle ottaen
käteensä lankakerän, jonka pää oli Rodneyn ranteessa kiinni.

"Tämä on merkinantaja", selitti hän. "Morsen telegrafi."

"Herranen aika!" sanoi Montague. "Ettepä jättänyt paljoa sattuman
varaan."

"Ei ollut varaa", sanoi Bates. "Nyt hiljaa."

Montague näki nyöristä nyittävän.

"_Akkuna avoin_", sanoi Bates; ja lisäsi: "Jumaliste! Saimmepa ne
käsiimme!"





XIX.


Montague toi tuolit ja he istuutuivat akkunan ääreen, sillä odotus
tuntui pitkältä.

"Kuinka saitte kokouksesta tiedon?" kyseli Montague.

"Ollaan hiljaa", kuiskasi toinen hänen korvaansa. "Ei saa olla mitään
ääniä, että Rodney voi kuulla."

Montague näki, että nyöriä taas nyittiin. Bates tavasi kirjaimen
kerrallaan.

"_Waterman. Duval_. Hän kertoo ketä siellä on. David Ward, Hegan,
Prentice."

"Prentice!" kuiskasi Montague. "Mutta hänhän on Adirondackin
vuoristossa!"

"Hän palasi tänään erikoisjunalla", kuiskasi toinen. "Ward sähkötti
hänelle -- siitä mekin pääsimme jälille. Henry Patterson. Hän on
nykyisin Öljytrustin todellinen pää. Empire Bank'in Bascom. Hän on
Watermanin mies."

"Siitä luettelosta voitte arvata, että siellä on suuria tekeillä",
mutisi Bates; ja hän tavasi taas useitten pankkiirien nimet; kaikki
Wall-kadun tärkeimpäin laitosten päämiehiä.

"Puhuvat Stewartista", sähkötti Rodney.

"Vanha juttu", mutisi Bates. "Hän on kuollut."

"_Price_", ilmoitti Rodney.

"Price!" huudahti Montague.

"Niin", sanoi toinen, "näin hänet eteisessä. Arvasin hänen tulevan."

"Neuvotteluun Watermanin kanssa!" huudahti Montague.

"Miksei?" kysyi Bates.

"Mutta hehän ovat verivihollisia."

"Ah", sanoi toinen, "ettehän luule minun uskovan tuollaisia juttuja."

"Mitä tarkotatte?" väitti Montague. "Ette kai kiellä heidän olevan
vihollisia?"

"Kiellän vahvasti", sanoi Bates.

"Mutta, mies! Minä voin kertoa selviä tosiseikkoja todisteeksi, että
he ovat."

"Jokaista teidän tosiseikkaanne vastaan", nauroi toinen, "voin minä
tuoda puolen tusinaa vastatodistetta."

"Mutta sehän on ihan mieletöntä!" alkoi Montague.

"Hss", sanoi Bates, kun nyöri taas nykähteli.

"_Jäätä_", sähkötti Rodney.

"Se on Cummings -- toinen vainaja", sanoi Bates. "Mutta kyllä ne sen
korvensivat."

"Kuka?" kysyi Montague.

"Waterman", vastasi toinen. "Laivatrusti kilpaili hänen Uuden
Englannin ratainsa kanssa ja on nyt uskottujen miesten hoidossa. Pian
kuulette, että se on hänen kynsissään."

"Arvelette siis, että viime mylläkkä oli suunniteltu?"

"Suunniteltu! Hitto vie. Se oli suurin pikku kalain nuottaan ajo,
mistä olen kuullut koko Wall-kadulla oloajallani!"

"Ja sen teki Waterman?"

"Yhdessä Öljytrustin kanssa. Stewartia ne pyydystivät. Hän sulki
heidät ulos Montanasta ja heidän täytyi ostaa hänet pois kymmenellä
miljoonalla dollarilla. Mutta hän oli kyllin tyhmä tullakseen
New Yorkiin ja ruvetakseen pankkialalle; ja nyt ne ottivat hänen
pankkinsa ja hyvän osan niistä kymmenestä miljoonastakin!"

"Tämä ihan raukasee", sanoi Montague.

"Säästäkää vain voimianne -- tarvitsette niitä vielä tänä iltana",
sanoi Bates kuivasti.

Toinen istui hetken mietteissään. "Puhuimme Pricestä", hän kuiskasi.
"Tarkotitteko John S. Priceä?"

"Tunnen vain yhden Pricen", oli vastaus.

"Ettekö usko hänen ja Watermanin olevan vihamiehiä?"

"Tahdon sanoa, että Price on vain Watermanin asiamies tämän suurissa
yrityksissä."

"Mutta, mies! Eikö hän ole Missisippi Teräsyhtiön omistaja?"

"On, Watermanin puolesta", sanoi Bates.

"Mutta se on mahdotonta", huudahti Montague.

"Eikö Waterman ole Terästrustin mies? Ja eikö Missisippi Teräs-Yhtiö
ole sen pääkilpailija?"

"Niin luullaan", sanoi toinen. "Mutta se juttu on vain sumua yleisön
silmiin. Ei ole ollut todellista kilpailua niiden kesken neljään
vuoteen, siitä pitäen kun Price otti sen osakkeet ja valtasi sen
Watermanille."

Montague tuijotti ystäväänsä miltei mykkänä hämmästyksestä.

"Herra Bates", sanoi hän. "Olin juuri äskettäin hyvin läheisissä
tekemisissä Pricen ja Missisippi Teräs-Yhtiön kanssa; ja tiedän ihan
tarkkaan, että tuo juttunne ei ole tosi."

"Tuollaiseen väitteeseen on vaikea vastata", sanoi Bates. "Minun
pitäisi tietää teidän tosiasianne. Mutta hyvin vakuuttavia niiden
täytyy olla, jos mieli minuun vaikuttaa, sillä minä olen sen jutun
tuiki tarkkaan tutkinut. Olen saanut tietoni sieltä sisältä päin ja
yksityisseikkoja myöten. Sain Pricen naulituksi itse hänen omassa
konttorissaan. Paha vain, että lehti ei painattanut juttua."

       *       *       *       *       *

Vähään aikaan Montague ei puhunut mitään. Hän kävi läpi muistojaan
koettaen käsittää Batesin tiedonantojen merkitystä.

"Mutta Price tappeli Watermania vastaan!" hän kuiskasi. "Koko joukko
tappeli häntä vastaan! Se oli koko heidän tarkotuksensa. Muutenhan se
olisi ollut mieletöntä."

"Oletteko varma?" kysyi toinen. "Ajatelkaa tarkkaan! Ehkäpä he vain
olivat tappelevinaan?"

Taas vaiettiin.

"Huomatkaa" lisäsi Bates, "että minä puhun vain Pricestä itsestään.
Hän on voinut niitä pettää -- narrata ansaan --"

Ja äkkiä Montague tarttui tuolinsa kädennojiin. Hän tuijotti eteensä
sen ajatuksen huumaamana, jonka toisen sanat olivat hänen aivoihinsa
iskeneet.

"Jumalani" hän soperti; ja uudelleen, yhä uudelleen, "Jumalani!"

Ja asia avautui hänen eteensä, tapahtuma tapahtumalta. Price
pettämässä Ryderiä! Johtamassa tämän Northern Missisippi
rautatie-asiaan; saattaen tämän lainaamaan rahaa Missisippi
Teräs-Yhtiön osakkeita vastaan, luvaten, ehkä, kannattaa niitä
osakkeita markkinoilla, ja sitten ollen niitä alas lyömässä! Kiertäen
Ryderin sormiensa ympäri ja sitten murskaten hänet -- miksi? Niin,
miksi?

Montaguen ajatus pysähtyi. Oli kuin ehkä olisi hän äkkiä joutunut
pohjattoman syvänteen ääreen. Hän vetäytyi taapäin. Hän ei uskaltanut
katsoa omaa ajatustaan silmiin. Waterman! Se oli Dan Waterman! Se oli
hänen punomansa juoni! Se oli hänen uhkaamansa kosto! Hän oli koko
tämän ajan sitä punonut, kiertänyt nuottansa Ryderin ympäri!

Se aatos oli niin hurja ja hirvittävä, että Montague halusi siitä
päästä. Hän työnsi sen pois kerta kerran jälkeen. Ei, asia ei voinut
olla niin.

Ja kuitenkin, miksei voinut? Hän oli aina itse ollut varma siitä,
että se salapoliisi oli käynyt Watermanin asioilla. Tämä mies oli
ottanut selville Lucyn asiat heti, kun ukko oli tähän silmänsä
iskenyt. Ja äkkiä Montague muisti sen tulivuorivyöryn, joka oli
suitsunut Watermanin silmistä "Brünhilde" jahdin kannella. "Te
muistatte vielä minut", oli tuo vanha mies sanonut; ja nyt, kaikkien
näiden hiljaisten kuukausien jälkeen -- hän muisti hänet nyt!

Miksei? Miksi ei? Montague kyseli itseltään. Mitä hän itse asiassa
tiesi Missisippi Teräs-Yhtiöstä? Mikä seikka todisti sen todella
kilpailevan Trustin kanssa? Mitä oli hän kuullut muuta kuin Stanley
Ryderin juttuja; ja selväähän oli, että Ryder vain matki Pricen
sanoja.

Näiden ajatusten valtaamana oli Montague aivan unohtanut missä
oli. Nyöri oli nytkähdellyt taas ja ilmoittanut lisää kaupungin
herroja saapuneen, mutta hän ei ollut kuullut heidän nimiään. "Mitä
tarkotusta olisi ollut" hän kysyi, "sillä, että salattiin totuus --
se, että Price on Watermanin asiamies?"

"Tarkotusta!" huudahti Bates. "Herranen aika, onhan yleisö ihan
villinä monopoleja vastaan, ja presidentti juuri niiden kimpussa! Jos
tiedettäisiin, että Terästrusti on ottanut haltuunsa viimeisen suuren
kilpailijansa, niin mitä täytyisi hallituksen tehdä?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja kuinka kauan on tätä kestänyt?"

"Neljä vuotta", oli vastaus; "ja he ovat vain odottaneet tällaista
tilaisuutta voidakseen saattaa yhtiön pulaan ja näytelläkseen
hyväntekijän osaa ottaessaan sen haltuunsa."

"Ymmärrän", sanoi Montague taas.

"Kuunnellaanpas", sanoi Bates ja nojautui ulos akkunasta. Hän saattoi
kuulla syvän äänen kaukaisen kaiun kokoushuoneesta.

"_Waterman_", nyki Rodney.

"Nyt kai ne alkavat", kuiskasi Bates.

"Sietämätön tilanne", tuli nyöriä myöden.

"Villikissapankkipeli lopetettava." [Villikissapankeiksi sanotaan
Amerikassa epävarmoja huijauspankkeja; nimi johtuu eräästä Michiganin
pankista, jonka leimassa oli pantterin kuva. Suoment. muist.]

"Se merkitsee vastarinnan loppua", selitti Bates.

"Duval hyväksyy", jatkoi Rodney.

Akkunan ääressä odottavat olivat äärimäisessä jännityksessä.
Oli kiduttavaa odottaa useita minutteja saaden vain tuollaisia
tiedonantoja.

"Pian ne pääsevät puheitten ohi", kuiskasi Bates; ja se oli totta.

Kaksi seuraavaa sanaa panivat Montaguen hypähtämään ja puristamaan
tuolinsa kädensijaa.

"Gotham Trust!"

"Oh!" kuiskasi Bates. Montague ei äännähtänytkään.

"Ryder hakotiellä", tiedotti nyöri.

Bates tarttui toverinsa käsivarteen ja nojautui häntä kohti. "Herra
Jumala!" hän kuiskasi henkeään pidättäen, "luulenpa, että ne
murskaavat Gotham Trustin!"

"Eivät auta", ilmoitti Rodney; ja Montague tunsi Batesin käden
värisevän. "Ne eivät suostu selvittämään Ryderin asioita", hän
läähähti.

Montague ei puhunut; hän istui kuin kivettyneenä.

"Huomisaamuna", ilmoitti nyöri.

Bates tuskin pysyi paikoillaan.

"Ymmärrättekö?" hän kuiskasi. "Clearing-House heittää huomenna Gotham
Trustin ulos!"

"Ne tuhoovat sen!" suhisi toinen.

"Herra Jumala, ne ovat hulluja!" huudahti Bates. "Eivätkö ne ymmärrä,
mitä se merkitsee? Siitä tulee paniikki, jonka vertaista New-York
ei ole ennen nähnyt. Se kaataa jokaisen kaupunkimme pankin! Gotham
Trust! Ajatelkaa! -- Gotham Trust!"

"Prentice panee vastaan", oli Rodneyn seuraava tieto.

"Panee vastaan", kertasi Bates hierasten polveaan kiihkoa
hillitäkseen. "Arvasinhan, että hän panee vastaan. Jos Gotham Trust
menee kumoon, ei Republic Trustiyhtiö elä neljääkolmatta tuntia."

"Pelättävä on", ilmoitti nyöri. "Patterson vihanen."

"Hänellä on paljon menetettävää", mutisi Bates.

Montague hypähti ylös alkaen kiertää lattiaa. "Ah, tämä on kauheaa,
kauheaa!" hän huudahti.

Kaikkien niiden tuhon ja kärsimysten kuvien läpi, jotka Batesin
sanat esille loihtivat, tunkeutuivat hänen ajatuksensa siihen
kalpeaan, huolten painamaan naisparkaan, joka istui yksin huoneissaan
Riversidella. Hänen niskaansa kaikki tämä koitui. Hänenkö takiansa
tämä peloittava näytelmä näyteltiin? Montague kuvitteli mieleensä
sen julman, haukkakasvoisen vanhan miehen, joka istui tuolla
neuvottelupöydän päässä lukien lakia Mailmankaupungin herroille. Ja
tämänkin miehen aatokset ehkä lennähtivät Lucyyn -- vain hänen ja
Montaguen aatokset kaikkien niiden joukosta, jotka tappeluun osaa
ottivat.

"Waterman ottaa Prenticen turviinsa", tiedotti Rodney.

"Vaatii Ryderin kukistusta. Kieltää rahat."

"Ei epäilystäkään", kuiskasi Bates; "he voivat tehdä hänestä lopun,
jos haluavat. Mutta, Jumalani, mitä tapahtuu New-Yorkissa huomenna!"

"Ward turvaa lailliset pankit", oli seuraava tieto.

"Se veijari!" sähisi Bates. "Laillisilla pankeilla tarkottaa hän
niitä, jotka ovat hänen syndikaattiensa takana. Se on hänen turvansa!"

Mutta sanomalehtimies tuli myös esille Batesista. "Mutta tästäpä
tulee juttu", hän kuiskasi puristaen kätensä nyrkkiin ja takoen
polviaan. "Oiva juttu!"

Montague muisti vain osan Rodneyn seuraavista tiedotuksista; hänen
ajatustensa kuohu oli liian valtava. Mutta Bates selvitteli yhä
sanomiaan; hän sai tietää kenraali Prenticen, yhden Gotham Trustin
johtokunnan jäsenen, uhkaavan äänestää jokaista yritystä vastaan,
joka tarkotti sulkea sen laitoksen ovet. Mutta kun kerran sitä
pyydystivät, niin tekevät ne siitä lopun.

Kuului myös lause: "hyödyllinen paniikki, Roosevelt,
katu-presidentti!" Ja hän kuuli Batesin kiihtyneet muistutukset:
"Kuuletteko?" hän huudahti. "Waterman on liikkeellä! Se on rohkeata!
Tänä iltana tehdään historiaa, hra Montague."

       *       *       *       *       *

Noin puolen tunnin kuluttua huomasi Montague seisoessaan Batesin
rinnalla, että tämän kättä temmattiin rajusti muutamia kertoja.

"Se merkitsee: vetäkää ylös!" hän huudahti. "Pian!"

Ja hän tarttui köyteen. "Käykää siihen koko painollanne", kuiskasi
hän. "Se pitää."

He alkoivat vetää. Rodney auttoi tarttuen akkunan ylälautaan ja
vetäen itseään ylöspäin. Oli ankaran jännityksen hetki ja Montague
pidätti hengitystään; ja sitten taas köysi keveni. Rodney oli saanut
polvensa ala-akkunan ylälaudalle.

Jonkun hetken kuluttua hänen sormensa tarttuivat akkunan reunaan. Hän
ponnistautui ylös, Montague ja Bates tarttuivat hänen käsivarsiinsa
ja vetivät hänet huoneeseen.

Hän hoiperteli jonkun askeleen ja hetkisen kaikki vetivät henkeään.
Sitten Rodney hyppäsi Batesin luo ja tarttui tätä hartioihin.
"Miekkonen!" hän huuti. "Me petimme ne. Me saimme jutun."

"Me saimme sen", nauroi toinen haltioissaan.

"Se oli tempaus", huuti Rodney. "Ei ole sen vertaa."

He olivat kuin koulupojat; he taputtivat toisiaan, nauroivat
ja tanssivat. Mutta pian he kävivät vakaviksi taas. Montague
sytytti valot ja sulki akkunan; ja Rodney seisoi siinä vaatteet
epäjärjestyksessä, kasvot kiihkosta hohtaen ja puhui heille.

"Oi, te ette voi kuvitella sitä näytelmää!" hän sanoi. "Tukkani
nousee pystyyn, kun sitä ajattelen. Aatelkaas -- ei ollut minusta
kahtakymmentä askelta Watermaniin, ja enimmän ajan tuntui kuin
olisi hän tuijottanut minuun. Tuskin uskalsin hievahtaakaan, kun
pelkäsin hänen huomaavan; ja joka hetki luulin hänen hypähtävän ylös
ja ryntäävän akkunaan. Mutta hän istui paikallaan, takoi pöytää,
mulkoili niihin toisiin ja luki heille lakia."

"Olen kuullut hänen puhuvan", sanoi Bates. "Tiedän, kuinka se käy."

"Sievästi hän ne nuijasi!" sanoi toinen. "Olisitte voineet kuulla
neulan putoavan, kun hän lopetti. Se oli kamalaa nähdä!"

"Tuskin sain hengitettyä", sanoi Bates. "En osaa sitä uskoa."

"He eivät käsitä, mitä se merkitsee", sanoi Montague.

"Kyllä ne käsittävät", sanoi Rodney; "mutta ne eivät välitä. Niiden
nokkaan tuntuu veren haju. Niin on asia -- ne ovat kuin ajokoirat
jäljillä. Olisittepa nähneet Watermanin; hänen terävät, ahneet
kasvonsa! 'Aika on tullut', sanoi hän. 'Jokainen täällä oleva tietää,
että ennemmin tai myöhemmin on tämä tehtävä. Meidän täytyy murskata
heidät, kerta ja kaikkiaan!' Ja olisittepa nähneet hänen katsovan
Prenticeen noin sanoessaan."

"Prentice ei siis pidä siitä?" kysyi Montague.

"Enpä luulisi!" vastasi Bates.

"Waterman lupasi turvata häntä", sanoi Rodney. "Mutta hänen on
antauduttava ehdottomasti heidän käsiinsä. Republic Trustiyhtiöllä
näyttää olevan miljona Gotham Trustilta ja se vedetään pois."

"Kuvitelkaa sitä!" sopersi Bates.

"Ja odottakaas!" huudahti toinen. "Sitten tultiin politiikkaan.
Antaisin toisen käteni, jos olisin saanut Dan Watermanin kuvan sinä
hetkenä -- esittääkseni sen Amerikan kansalle kysyen, mitä he siitä
pitävät! David Ward oli huomauttanut, että pieni hälinä ei tee pahaa
juuri nyt! Ja Waterman iski nyrkkinsä pöytään. 'Tämä maa tarvitsee
läksyn', hän huuti. 'Täällä on liiaksi häväisty vastuunalaisia
miehiä, ja korkeista paikoista on puhuttu varomattomia sanoja. Jos
kansa saa hiukan huonojen aikain esimakua, niin alkavat ajatella
muutakin kuin niiden herjaamista, jotka ovat luoneet tämän maan
edistyksen; ja minusta näyttää, hyvät herrat, että vallassamme nyt on
tehdä loppu tästä radikaalien sotaretkestä'."

"Ajatelkaas!" huohahti Bates. "Se vanha perkele."

"Ja sitten Duval säesti, nauraen: 'Lyhyesti sanoakseni, herrat, me
murskaamme Ryderin ja säikäytämme presidenttiä'."

"Joko kokous loppui?" kysyi Bates hetken kuluttua.

"Käsiä jäivät puristelemaan", sanoi toinen. "En uskaltanut olla enää,
kun ne rupesivat käyskentelemään."

Ja Bates hypähti äkkiä. "Tulkaa!" sanoi hän. "Ei ole hetkeäkään
hukattava. Ei ole työmme vielä lopussa, ei läheskään."

Hän irroitti köyden ja kääri sen kokoon. Rodney levitti huovat
vuoteelle kätkien päällyspeitteen alle köyden kuluttamat reiät. Hän
keri nyörin ja heitti kerän laukkuunsa sekä mitä muuta siinä oli
ollut. Bates otti hattunsa ja takkinsa ja astui ovelle.

"Anteeksi, hra Montague", sanoi hän. "Mutta ymmärrättehän, että tämä
juttu vaatii vielä työtä."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Montague.

"Koetetaan olla kiitolliset, kun keritään", lisäsi Bates. "Tulkaa
toimistoon, kun lehti menee painoon, niin pidämme pikku juhlat."




XX.


He lähtivät ja odotettuaan minutin, pari, lähti Montague alas.
Elevaattorin pysähtyessä seuraavan kerroksen kohdalla näki hän
miesryhmän, jossa olivat Duval, Ward ja Prentice. Tämä oli
kuolonkalpea, ei sanonut mitään, vaan meni käytävään. Montague teki
äkkipäätöksen ja meni perässä. Tämän astuessa ovesta ulos tervehti
hän tätä sanoen: "Hyvää iltaa, kenraali."

Toinen tuijotti häneen kuin pökerryksissään, sanoi sitten: "Oh,
Montague, kuinka voitte?"

"Hyvin vain."

Nähdessään odottavain autojen joukossa kenraalin limousine-vaunun
kysyi hän: "Mihin menette?"

"Kotiin."

"Saanko tulla mukaanne; minulla olisi asiaa?"

"All right", sanoi kenraali ja Montague auttoi hänet vaunuun astuen
itse perässä. Katseltuaan sivusta hetken tuijottavaa tuttavaansa
sanoi hän: "Miksi annoitte niiden houkutella itsenne siihen?"

"Mitä?"

"Kysyn, miksi annoitte houkutella itsenne?" Ja kun toinen tuijotti
yhä häneen, sanoi hän: "Minä tiedän, mitä tapahtui siinä kokouksessa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tiedän mitä teidät saatiin lupaamaan. Nehän tuhoavat Gotham Trustin."

Typertyneenä kuiski kenraali: "Kuinka? Mitä? Kuka kertoi? Mistä
voitte --" Ja vihdoin pääsi häneltä: "En voinut sitä auttaa."

"Voittehan olla poissa niiden pelistä."

"Ne pelaavat sen kumminkin. Ja kuinka kauan kestäisin, jos
kieltäytyisin?"

"Mutta ajatelkaa mitä se merkitsee. Mikä turmio! Ja te saatte sen
niskaanne."

"Tiedän, tiedän", huusi kenraali kuin tuskassa. "Älkää luulko, etten
ole taistellut. Mutta minä olen aivan avuton. -- En olisi uskonut
tällaista hetkeä eläväni. Halveksia itseään ja olla koko maailman
halveksima. Luulette että minä olen vaikutusvaltainen mies, johtaja
suuressa liikkeessä, johon ihmiset luottavat. Erehdys. Minä olen
nukke -- häpeä nimelleni."

Äkkiä painoi hän kasvonsa kämmeniinsä, ettei Montague näkisi hänen
tuskaansa. He vaikenivat kauan. Montague oli kauhusta mykkänä. Hän
tunsi olevansa liikaa siinä. Vihdoin nosti kenraali päänsä ja itsensä
halliten sanoi: "Olen osani valinnut ja pelaan sen loppuun. Miltä
minusta tuntuu, se ei merkitse mitään."

Montague ei sanonut mitään ja kenraali jatkoi: "Ei minulla ole
oikeutta itseäni kaunistella. Olen Dan Watermanin mies ja täytän
hänen käskynsä."

"Mutta kuinka olette siihen joutunut?"

"Muuan ystäväni järjesti Republic Trust Yhtiön. Hän pyysi minua
johtajaksi, koska nimestäni oli hyötyä. Suostuin, sillä luotin
häneen. Hoidin liikettä menestyksellä, kunnes kolme vuotta sitten
toiset ostivat liikkeen valtaansa. Silloin tuli pula. Minun olisi
ollut erottava. Mutta minun täytyi ajatella perhettäni ja ystäviäni,
joita en voinut jättää. Ja minä jäin paikalleni -- nukeksi. Ja nyt on
myöhä."

"Ettekö voi erota nyt?"

"Nytkö, kriitillisimmällä hetkellä, jolloin ystäväini kohtalo
riippuu minusta? Se olisi mieluisinta vihollisilleni, jotka silloin
sysäisivät syntinsä minun niskaani. Joutuisin Stewartin ja Ryderin
asemaan."

"Ymmärrän", sanoi Montague hiljaa.

"Nyt kun pula tuli, sain tietää, kuka on todellinen isäntäni. Minua
käsketään ja minä tottelen. Ei kukaan uhkaa; ymmärrän ilmankin.
Oi, herra Montague, jos voisin kertoa osankaan siitä, mitä olen
tässä kaupungissa nähnyt. Mitä tekoja on miehillä teetetty ja mitä
törkeyksiä heidän syykseen pantu. Ja he ovat olleet yhteiskunnan
palveluksessa kunnialla harmaantuneita miehiä. Hirveätä!"

Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Montague: "Ja te ette voi tehdä
mitään?"

"En mitään."

"Sanokaa, onko laitoksenne terve?"

"Täysin."

"Ettekö ole tehnyt mitään kunnotonta?"

"En."

"Miksi sitten pelkäätte Watermania?"

"Koska olen vastuussa sijotusten 80 prosentista ja minulla on vain 5
pros. reservejä. On valittava Ryderin ja itseni välillä. Ja hän saa
taistella taistelunsa yksin."

Ei ollut muuta sanottavaa. Kuului vain auton hyrinää sen kiitäessä
pitkin Broadwayta. Montague ilmoitti lähtevänsä ensi kulmasta ja
kenraali painoi nappia.

"Hyvää yötä, kenraali."

"Hyvää yötä", vastasi kenraali heikolla äänellä, kättä ojentamatta.
Ja auto kiiti edelleen.

Montague meni kävellen Riverside Drivelle ja nousi Lucyn asuntoon.
Eteismieheltä kysyi hän:

"Onko rouva Taylor kotona? Asia on hyvin tärkeä."

"Minä katson."

Lucy tuli itse ovelle. Hän oli iltapuvussa ja hänen kasvonsa
kuvastivat onnettomuutta. "Mitä on tapahtunut, Allan?" Ja kun tämä
oli tullut sisään, uudisti hän kysymyksensä.

"Lucy, tiedätkö missä Stanley Ryder on?"

"Kyllä. Huonoja uutisia?"

"Niin. Hänet on löydettävä heti." Lucy mietti hetken, sanoi sitten:
"Hän on tuossa huoneessa."

"Kutsu hänet tänne."

Lucy teki sen ja Ryder tuli. Hän oli kalpea ja kadonnut oli hänen
ylimyksellinen ryhtinsä. Montague puhui:

"Herra Ryder, olen juuri saanut tietooni teitä koskevia uutisia.
Huomisaamuna on teillä johtokunnan kokous, jossa ilmoitetaan, että
pankki, joka hoitaa Gotham Trust Yhtiön asiat, lopettaa sen."

Ryder retkahti kuin ammuttu; hänen kasvonsa vihertyivät. Lucy
kiljahti. Montague jatkoi: "Tietoni on täysin varma. Ne ovat
päättäneet tuhota teidän laitoksenne."

"Kutka?" änkytti Ryder tuoliin nojaten.

"Duval ja Waterman."

"Dan Waterman!" huudahti Lucy kauhusta tuijottavin silmin.

"Niin, Lucy."

Tämä huudahti hurjasti: "Kerro! En ymmärrä. Mitä tämä merkitsee?"

"Sitä että minä olen hukassa", sanoi Ryder.

"Hukassa?"

"Täydelleen! Tiesin että ne minua kiertivät, mutta en luullut niiden
uskaltavan."

Hän oli raivoissaan, mutta Montague katsoi vain Lucyyn. Tämän
kärsimykset koskivat häneen. Ja hän kuuli tämän naisparan voihkivan:
"Se on minun tähteni."

"Lucy", alkoi Montague, mutta tämä keskeytti: "Hsh, hän ei tiedä;
en ole kertonut." Ja kääntyen Ryderiin sanoi hän: "Mutta täytyyhän
löytyä keino?"

Ryder vaipui tuoliinsa painaen kasvot käsiinsä. "Täydelleen hukassa.
Minulle ei jää dollariakaan."

"Ei, ei", huusi Lucy. Ja hän puristi kätensä ohimoihin miettien. "Se
on estettävä. Minä menen hänen luokseen."

"Et mene", sanoi Montague.

Mutta Lucy hoki vain: "Ei sanaakaan!" Ja hän juoksi viereiseen
huoneeseen tullen sieltä hetken kuluttua lähtövalmiina.

"Allan", sanoi hän. "Pyydä kutsumaan ajuri."

Montague yritti panna vastaan, mutta Lucy ei tahtonut kuulla. "Voit
tulla mukaani. Puhu sitten. Kutsu ajuri. Ole hyvä."

Hän kutsui ja odottaessaan seisoi Lucy käsiään väännellen. "Mene alas
nyt, Allan", sanoi hän ja tämä meni heitettyään katseen murtuneeseen
Ryderiin.

Montague käyskenteli eteisessä odotellen. Ajuri saapui ja samassa
tuli Lucykin kasvot paksun hunnun verhossa. He nousivat umpivaunuihin
ja Lucy antoi Watermanin marmoripalatsin osotteen. Sitten sanoi hän
nopeasti Montaguelle:

"Tiedän mitä aiot sanoa. Mutta sinun täytyy säästää minut siltä --
ja itsesi. Ikävä, että sinun piti saada tietää tämä, mutta minä en
voinut auttaa. Sitä ei voi tekemättömäksi tehdä. Minun täytyy koettaa
pelastaa hänet."

"Mutta Lucy, kuule --"

"En halua kuulla", huusi nainen hermostuneena. "En voi siitä
järkeillä. Kova se on ilmankin."

"Ajattele asiaa käytännöllisesti. Luuletko voivasi pysäyttää sen
suuren koneiston, jonka Waterman on pannut liikkeelle?"

"En tiedä, en tiedä", sanoi hän itkua pidättäen. "Teen mitä voin. Jos
hänellä on tunteita ollenkaan. Minä lankean hänen jalkoihinsa, minä
rukoilen --"

"Mutta Lucy. Nyt on yö! Sinä olet hänen vallassaan!"

"En välitä -- en pelkää. Olen liian kauan ajatellut vain itseäni. Nyt
täytyy minun ajatella sitä miestä jota rakastan." --

"Lucy, voitko sanoa, miten olet ajatellut yhden asian."

"Kyllä, kyllä", huusi tämä kiihtyneenä. "Minä olen tuntenut
Watermanin vainoavan minua. En ole puhunut Ryderillekään."

"Olet säästänyt häntä."

"Ei, ei", kuiski Lucy tarttuen vapisevin käsin toisen hiaan. "Minä
salasin, kun pelkäsin Ryderin jättävän minut. Ja minä rakastin häntä
niin. Tällainen olen. Itse kerron sen sinulle. Mitä voin hävetä tämän
jälkeen? Mikä voi tämän jälkeen minua alentaa? Voinko tehdä muuta
kuin mennä Watermanille ja yrittää korjata."

Montague vaikeni tuskalla ajatellen tätä alennusta. Lucy tarttui taas
häneen ja kuiskasi: "Allan, minä tiedän, että sinun on koetettava
minua estää. Mutta siitä ei ole hyötyä. Minun täytyy. En voi kuulla
sinua, se koskee liian kovin. Olen valinnut tieni eikä sitä voi
mikään mailmassa auttaa. Pyydän että lähdet -- nyt. En pelkää
Watermania. Pelkään vain sinua ja sitä, että olet onneton. Jätä minut
kohtaloni käsiin ja unohda minut."

"En voi, Lucy."

"Ole hyvä ja jätä minut", rukoili nainen. "Mene, mene."

Ja hän meni tuskin ymmärtäen, mitä teki. "Aja", käski Lucy vetäen
oven kiinni. Montague seisoi puiston ajotiellä ja näki vaunun lyhdyn
vilahtavan kulman käänteessä.




XXI.


Montague lähti kävelemään tietämättä minne. Kaikki pyöri hänen
päässään ja hän lienee vaeltanut tuntikausia, koskapa hän äkkiä
huomasi kellosepän akkunassa olevan kellon osottavan kahta. Hän
katseli ympärilleen ja näki vieressään "Expressin" talon. Hän muisti
Batesin sanoneen: "Tulkaa kun lehti on mennyt painoon."

Hän meni taloon ja astui elevaattoriin sanoen hissimiehelle:
"Tahtoisin tavata herra Bates'ia."

"Kaupungin huone, yhdestoista kerros."

Montague tapasi unisen juoksupojan ja kysyi: "Onko herra Bates
täällä?"

"En tiedä", kuului vastaus ja Montague antoi korttinsa. Poika
pistäytyi poissa ja sanoi: "Täällä". Montague astui isoon huoneeseen,
jonka lattia lainehti papereita. Siellä oli kymmenkunta miestä.
"Tuolla hän on", sanoi poika ja hän näki Batesin istuvan pää
käsivarren nojassa. "Väsyksissä", ajatteli hän.

"Halloo, Bates" sanoi hän ja toinen hypähti ylös.

"Mikäs on?" huudahti hän. Ja lisäsi samassa kuiskaten: "Ne myivät
minut."

"Mitä?"

"Leikkasivat jutun pois. Kas tässä!" Ja hän näytti korehtuuriliuskan,
jossa oli suuri otsake: "Gotham Trust Yhtiö tuhotaan." Ja sinikynällä
oli reunukseen merkitty: "Ei julkaista."

Montague osasi tuskin vastata. "Kertokaa", sanoi hän.

"Ei siinä ole mitään kertomista. Eivät vain julkaise."

"Mutta miksette vie muuanne?"

"Myöhäistä. Ne lurjukset eivät edes sanoneet." Hän kiroili. "Puoli
11 ilmoitin vastaavalle. Hän oli ihastunut ja käski panna etusivulle
suurella otsakkeella. Ja me kävimme Rodneyn kanssa työhön. Hän
selosti asian ja minä panin kehyksen. Hitto vie, se oli juttu! Ja se
oli ladottu ja korehtuuri luettu ja vasta tunti sitten, kun sivut
jo olivat valmiit, tulee Hodges, omistajia, ja sanoo: Mitä tämä on?
Menee sitten vastaavan luo ja ne melkein tappelivat. -- Tätä ei
paineta, sanoo Hodges. Vastaava uhkaa erota, mutta se ei auta. Ja
juuri sain tämän korehtuurin. Lehti on painossa ilman sitä."

"Mutta mikä on syy?"

"Syy? Hodges on kiero. Hän sanoo: Jos me painatamme tämän, ei Gotham
Trustin johtokunta kokoonnukaan ja sen tuho pannaan meidän syyksemme.
-- Tuo on tekosyy; mehän voimme todistaa, että se kokous pidettiin."

"Te olitte niin varma", sanoi Montague.

"Varma! Se oli paras uutinen, mikä millään sanomalehdellä on
ollut -- jos vain 'Express' olisi lehti. Mutta Hodges ei julkaise
tietolehteä, vaan palvelee herrojaan. Tiesin mitä se merkitsi,
kun hän osti 'Expressin'. Hän oli 'Gazetten' vastaava ja rikastui
myymällä sen politiikan -- sen raha-asiain uutiset sepitetään yhäkin
Wymanin pankkien konttoreissa. Sen voin todistaa. Mitä siis maksaa
hankkia uutisia?" Ja Bates nousi kiroten sekä potkasi tuolinsa kumoon.
"Lähdetään", sanoi hän. "En tiedä, tulenko enää takasin."

Tuntikauden he kävelivät ja Bates purki ajatuksiaan Mailmankaupungin
lehdistä. Sitten meni Montague kotiin, mutta ei käynyt levolle,
vaan istui pari tuntia tuolissaan. Kun hän vihdoin uupuneena oikasi
vuoteelleen, virtasi päivän valo jo huoneeseen.

Kello kahdeksan hän nousi ja soitti puhelimella Lucyn asuntoon:
"Täällä on Montague. Onko rouva Taylor kotona?"

"Hän ei ole palannut."

       *       *       *       *       *

Montaguella oli kiireellistä työtä, niin että hän kylpi, ajoi
partansa ja joi kahvin huoneessaan. Konttoriin mennessään näki hän
pankkialueella suuren väkijoukon. Ja kun hän tuli lunchille, huusivat
lehtipojat jo uutista Gotham Trust Yhtiön kohtalosta. Lucy ei siis
ollut onnistunut; isku oli pudonnut.

Pörssissä oli miltei paniikki ja alakaupungilla olivat ihmisten
kasvot huolestuneet. Mutta hänen oli mentävä oikeuteen, ja kun hän
sieltä pääsi, näki hän väkijoukkojen pankkien edustalla ja luki
lehdistä tallettajain piirittävän Gotham Trustia.

Konttorissa odotti häntä veljensä sähkösanoma: "Rahaa Republic
Trustissa. Ilmota heti, jos horjuu."

Hän vastasi, ettei ole hätää ja ajatteli asiaa. Hänen omaa
rahaansa oli yli 60,000 Prenticen laitoksessa -- suurin osa hänen
omaisuudestaan, mutta kun Prentice oli vakuuttanut sen olevan
terveen, ei hän lähtenyt sen piirittäjäin joukkoon. Hän aterioi
äitinsä kanssa ja luki lehdistä Stanley Ryderin jättäneen Gotham
Trust Yhtiön johtajanpaikan. Sitten meni hän Lucyn asunnolle ja kysyi
tätä. Hetken kuluttua sai hän vapisevalla kädellä kirjotetun lapun:
"Rakas Allan. Olet ystävällinen, kun koetat auttaa minua. Mutta en
kestä sitä. Ole hyvä ja mene. Älä ajattele minua. Lucy."

Montague näki tuskan puhuvan noiden rivien lomista, mutta ei voinut
mitään. Hän muisti majurin ja meni klubiin, mutta tämä oli lähdössä
kokoukseen; myrsky oli hänetkin temmannut mukaan. Montague meni
sitten "Expressiin", jossa Bates oli työn touhussa paitahiasillaan.

"Aina sitä on aikaa lörpöttää", sanoi hän, kun Montague aikoi lähteä.

"Te tulitte takasin."

"Mitäs muuta. Olen kuin varsahevonen kiertomyllyssä." Hän nojasi
tuolinsa selkämystään ja peukalot liivinsä hianreijissä sanoi: "No,
he tappoivat teuraansa."

"Niin tekivät."

"Mutta se ei näy riittävän. Toista jo kiertävät."

"Mitä."

"Olin David Wardin luona kysymässä Clearing Housen asioita Garyn,
'Despatchin' toimittajan kanssa. Ward tarinoi puolisentuntia, tapansa
mukaan; kertoi kuinka pankkiherrat koettavat vastustaa tulvaa,
mutta että Republic Trust Yhtiö on vaarassa ja että sitä yritetään
pelastaa. Huomatkaa, ettei sillä laitoksella ole ollut pienintäkään
hätää." -- Saako sen jutun julaista kysyi Gary. -- Kyllä, sanoi Ward.
-- Mutta se synnyttää levottomuutta. -- Se on tosi... Sellaista
kuulin. Mitä ajattelette?

Montague oli tyrmistynyt. "Mutta luulen niiden luvanneen turvata
Prenticen", sanoi hän.

"Kyllä", sanoi Bates ilkeästi irvistäen, "ja nyt heittävät hänet
kumoon."

"Luuletteko Watermanin tietävän?"

"Totta kai; Ward on vain hänen konttoristinsa."

"Ja 'Despatch' painattaa sen?"

"Miksei. Pac lupasi panna lehteen, ja kun minä sanoin, että siitä
tulee toinen paniikki, vastasi hän: paniikeista saa uutisia."

Montague ei sanonut mitään pariin minuttiin. Huomautti vihdoin: "Olen
hyvällä syyllä pitänyt Republic Trust Yhtiötä täysin terveenä."

"Epäilemättä se onkin."

"Miksi sitten --"

Bates kohautti olkapäitään: "Kysykää Watermanilta. Jotain rettelöitä.
Hän tahtoo panna jonkun pihtiin. Ehkä hän tahtoo säikäyttää
presidenttiä, tai alentaa joidenkin osakkeiden arvoja. Hänellä kuuluu
olevan varattuna 75 miljonaa tätä leikkiä varten. -- Ja vielä toinen
juttu. Öljytrusti on kaapannut kilpailijansa, sähkötarveyhtiön."

"Tärkeitä uutisia minulle", sanoi Montague. "Minulla on rahaa
Republic Trustissa. Antavatkohan ne sen sortua?"

"Rodney sanoo Watermanin antaneen selvän lupauksen Prenticelle. Ja
mitä tahansa sanotaankaan ukko Dan'ista -- sanaansa ei hän petä.
Luulen hänen pelastaneen sen."

"Mutta mikä sitten tämä uutinen?"

"Ettekö ymmärrä. Hän tahtoo pelastaa sen."

Montaguen leuka retkahti. "Oh", sanoi hän.

"Se on selvä kuin nenä naamassanne", sanoi Bates. "Kun juttu on
huomisissa lehdissä, pidetään sen julkaisemista sanomalehtien
erehdyksenä, ja sitten esiintyy Waterman ja pelastaa. Niinkuin
teatterissa."

"Prentice on ystäväni ja tekisi mieleni kertoa hänelle, mutta enpä
luule siitä olevan hänelle mitään hyötyä."

"Prentice parka ei voi asiaa auttaa. Kertomalla toimittaisitte vain
hänelle unettoman yön."

Montague lähti uusia aateltavia aivoissa. Hän kulki ohi Gotham
Trustin komean talon, jonka edustalla oleva joukko näytti
valmistautuneen viettämään siinä yön. Koko iltapäivän oli piiritystä
kestänyt ja miljoonia dollareita oli otettu ulos. Montague tiesi,
että samallainen joukko oli huomenna oleva Republic Trust Yhtiön
ovella, mutta hän päätti pysyä poissa. Oliverille hän kuitenkin
sähkötti varotuksen.

Kotona oli seuraava kirje: "Rakas Allan. Olet tietysti kuullut
uutisen, että Ryder on karkotettu Gotham Trustista. Mutta minä
onnistuin osaksi -- Waterman lupasi auttaa hänet jaloilleen tämän
mellakan jälkeen. Minä olen saanut käskyn vetäytyä myös sivuun. Se
on parasta. Niinhän itsekin neuvoit. Ryder ei voi tulla tänne, kun
lehtimiehet ahdistavat joka askeleelta. Älä koeta etsiä minua. Et
koskaan näe minua. Ainoa mitä voit minulle tehdä, on se, että tarjoat
apuasi Ryderille -- tarkotan hänen asioittensa selvittämistä. Hän on
epätoivoinen ja ilman ystävää. Tee se minun tähteni. Lucy."




XXII.


Kello 8 seuraavana aamuna saapui juna ja Montague heräsi telefoonin
soittoon. Oliverin ensi kysymys oli: "Oletko nähnyt Despatchin?"

"En, mutta tiedän mitä siinä on."

"Republic Trustista?"

"Niin. Sen takia sähkötin."

"Mikset sitten ole siellä?"

"Annan rahojeni olla."

"Mitä?"

"Minusta liike on vankka, enkä halua saattaa Prenticea pulaan. Tee
mitä tahdot."

"Sinä olet hullu. Minulla on mies rivissä ja täytyy joutua. -- Terve."

Montague pukeutui ja söi aamiaisensa. Luki "Despatchin" ja ajatteli,
miten lehdet petkuttivat yleisöä. Ne kertoivat, mitä eivät voineet
olla kertomatta, mutta ne eivät sanoneet syytä -- voi luulla, että
nämät pankkiromahdukset olivat taivaan salamoita. Ja joka päivä ne
vakuuttivat, ettei uusia enää tule.

Alakaupungille mennessään ajoi hän asemavälin pitemmälle kuin
tavallisesti nähdäkseen Republic Trust Yhtiön. Väkeä oli jo
kulman ohi puolen matkaa sivuseinän viertä ja uusia liittyi joka
hetki. Poliisit pitivät järjestystä ja pian täytyi niiden antaa
numerolippuja tulokkaille. Montague kulki juuri pitkin riviä
tavatakseen veljensä, kun hän näki tutun henkilön. "Majuri Venable!"
huudahti hän. Tämä käännähti huudahtaen: "Montague! Tulittepa oikeaan
aikaan pelastamaan henkeni. Hankkikaa tuoli, olen seisonut jo kaksi
tuntia."

"Mistä saan tuolin?"

"Ostakaa, tuolta Broodwaylta, maksakaa mitä tahansa."

Montague meni nahkatavarain kauppaan, jossa näki keveitä tuoleja.
Hän selitti myyjälle asian, joka lupasi 10 dollarista ottaa vastaan
isäntänsä moitteet. 50 senttiä maksoi hän pojalle, joka toi tuolin
paikkaansa.

"En odottanut teitä täällä näkeväni", sanoi hän majurille. "Luulin
teidän tietävän edeltä käsin."

"Hitto vieköön", mutisi toinen, "minulla on neljännesmiljona täällä."

"Minulla on vain neljännes siitä", sanoi Montague.

"Mitä? Mitä teette?"

"Annan olla. Uskon että uutinen on erehdyttävä ja että liike on
terve."

"Mutta sieltä otetaan kaikki pois."

"Jos kaikki tekevät niinkuin te. Ette te tarvitse neljännesmiljonaa
maksaaksenne lunchinne."

Majuri oli niin ällistynyt, ettei osannut vastata ja Montague jatkoi:
"Te panette rahanne luottoyhtiöön, jolla on velvollisuus maksaa
sijotuksista sata prosenttia, ja jolla on vain viisi. -- Kuinka
luulette sen käyvän?"

"En luulekaan", irvisti majuri, "mutta luulen olevani niiden viiden
joukossa."

Montague asteli edelleen ja tapasi veljensä alkupäästä.

"Haluatko sinäkin tuolin?" kysyi hän. "Hankin juuri majurille."

"Onko hänkin täällä? Ei kiitos. Minä pääsen pian. Mutta kuule, ovatko
rahasi todella täällä?"

"Ovat, mitä siitä puhua. Tule konttoriini, kun saat osasi."

"Ennätin junaan juuri viime hetkellä. Bertie Stuyvesant myöhästyi ja
tulee ylimääräisellä perässä. Hänellä on täällä 300,000, jolla uusi
jahti on maksettava."

"Luulenpa ettei jahtien valmistajilla ole kovin kiireitä töitä tämän
jälkeen", sanoi Montague ja lähti.

Iltapäivällä kuuli hän jutun, että kenraali Prentice, Gotham Trustin
johtajia, oli äänestänyt, ettei se sulkisi oviaan, ja sitten Republic
Trustin presidenttinä lähettänyt shekillä nostamaan miljonan
dollaria. Juttu ei ollut lehdissä, vaan kulki suusta suuhun, ja
ihmiset sanoivat, että se petostemppu oli sulkenut Gotham Trustin
ovet.

Sellainen oli paniikin alku. Kaikki kävi suunnitelman mukaan.
Osakemarkkinoilla oli mylläkkää -- johtavat osakkeet alenivat; Wyman
ja Hegan sekä Öljy- ja Teräsherrat valmistautuivat tappotyöhönsä.
Samaan aikaan ahdistelivat Watermanin edustajat Washingtonissa
presidenttiä ja esittivät hänelle Missisippi Teräyhtiön epätoivoisen
tilan. Maan raha-asiat olivat tuuli-ajolla ja uusia suuria
vararikkoja uhkasi. He selittivät että Terästrusti oli valmis
pelastamaan maan -- ottamalla haltuunsa Missisippi Teräsyhtiön,
ehdolla ettei hallitus nostaisi siitä juttua. Lupaus saatiin ja
Watermanin tarkotus oli saavutettu.

Mutta vielä oli tekijä, jota ei oltu otettu lukuun, ja se oli
yleisö, joka antoi rahat tähän peliin -- kansa, jolle dollarit
eivät olleet pelimarkkoja, vaan edustivat elämän tarvikkeita.
Niitä oli liikemiehet, joiden täytyi maksaa konttoristinsa palkat;
työläiset, jotka tarvitsivat rahansa vuokraan ja ruokaan; leskiä
ja orpoja, joita säästöt turvasivat nälältä. Nämä eivät voineet
käsittää, että terveitä liikeyrityksiä voitaisiin tahallaan tuhota
keinottelupelissä. Kun he kuulivat pankkien horjuvan, käsittivät he
odotetun romahduksen tulleen ja lähtivät Wall kadulle suurin joukoin.
Koko liikeosa oli täynnään pelästyneiden parvia ja ratsastavilla
poliiseilla oli täysi työ pitäessään järjestystä.

"Joku tahtoi dollaria", sanoi muuan pankkiiri. Wall katu oli pelannut
papereilla ja, kun joku kysyi dollaria, havaittiin, että se oli
hukattu.

Tältä varalta eivät finanssi-kapteenit olleet täysin varustautuneet;
ne olivat unohtaneet yleisön. Tämä oli kuin luonnonvoima, joka
pilkkasi ihmisvaltaa. Wall kadun miehet näkivät kuin lumivyöryn
tulevan ja uhkaavan haudata heidät. Gotham Trustin ja Republic
Trustin edustalla oli monien katuvälien pitkät ihmisrivit. Siellä
naiset vääntelivät käsiään itkien; oli horjuvia vanhuksia ja
sairasvuoteilta nousseita; kaikki seisoivat ne väristen lokakuun
yössä.

Säästöpankit olivat myös piiritetyt; Itäpuolen ulkolaisetkin olivat
kuulleet hälytyksen. Muissakin kaupungeissa oli samanlaista ja joka
taholta maata tuli New Yorkiin rahavaatimuksia. Eikä rahaa ollut
missään. Ja niin havaitsivat Pankkitrustin herrat, että heidän irti
laskemansa peto alkoi päästä heidän ohjistaan. Jo käytiin heidän
omainkin laitostensa kimppuun. Tällaisen mellakan käsissä eivät
kansallispankkien 25 prosentin reservitkään näyttäneet riittävän.
Puuvilla- ja viljasatojen korjaus oli siirtänyt satoja miljonia pois
New Yorkista eikä ulkomailta voitu saada. Kaikkialla oli vähän rahaa;
mitään ei voitu ostaa, rahaa ei voitu lainata. Jotka olivat saaneet
rahansa käsiinsä, vuokrasivat kassaholviosaston ja kätkivät ne sinne.

Ja kun pankkiherrat olivat tarkotuksensa saavuttaneet, kävivät he
tulvaa taltuttamaan. Washingtoniin lähetettiin vaativia sähkösanomia
ja raha-asiain päällikkö sijotti kuusi miljonaa kansallispankkeihin
ja tuli itse New Yorkiin neuvottelemaan. Käännyttiin Dan Watermanin
puoleen, joka oli pankkimailman tunnustettu johtaja. Eri ryhmien
kilpakateus sai väistyä ja Waterman tuli kuninkaaksi, joka hallitsi
koko kaupungin pankkeja. Hallituskin asettui hänen käytettäväkseen
ja rahaministeri oli kuin hänen konttoristinsa. Pankinpresidentit
ja suurfinanssin miehet tulivat hänen konttoriinsa kuin pelästyneet
lapset. Ylpeimmätkin miehet, kuten Wyman ja Hegan, tottelivat hänen
käskyjään ja kuuntelivat nöyrinä hänen manauksiaan.

Kaikki nämä tapahtumat olivat yleistä historiaa, jota voi lehdistä
seurata päivä päivältä. Watermanin edelliset teot oli suunniteltu ja
pantu täytäntöön pimeässä. Mutta nyt olivat lehtimiehet kokouksissa
ja seurasivat Watermania joka askeleelta, ja yleisö sai ihmetellä
tätä näytelmää, kuinka tuo monien taisteluiden veteraani nousi
viimeiseen taisteluun ja pelasti maan kunnian ja krediitin. Ja yleisö
riippui hänen jokaisesta sanastaan rukoillen hänen menestyksensä
puolesta. Rahaministeri istui Ala-Rahasto-talossa Wall kadun
varrella lähellä Watermanin toimistoa antaen hallituksen rahastoja
käytettäviksi hänen komennuksensa mukaan. Näin sijotettiin 32
miljonaa dollaria kansallispankkeihin, joista Waterman ammensi summia
perikadossa olevien pankkien ja luottoyhtiöiden rahastoihin. Tällöin
oli yhden tuho kaikkien tuho eikä kukaan uskaltanut seistä yksin. Ja
Waterman oli despootti, käskevä ja hirmuinen. "Minä olen pankkini
asiat pannut tolalleen ja aion istua siellä sekä sulkea ovet, kunnes
myrsky on ohi", sanoi muuan johtaja. Waterman vastasi: "Jos sen
teette, rakennutan muurin sen ympäri, niin ettette koskaan pääse
ulos." Ja niin se mies luovutti määrämiljonansa.

Taistelu keskittyi Republic Trust yhtiön ympärille. Kaikki myönsivät,
että jos se sortuu, merkitsee se häviötä. Yhä pitemmäksi kävi
odottavain tallettajain rivi ja holvit tyhjenivät. Kasöörit maksoivat
hyvin hitaasti -- ne saattoivat tutkia puolisen tuntia yhden shekin
pätevyyttä; siten ennätti aina uutta rahaa tulla. Säästöpankit
sulkivat ovensa vaatien lain mukaisen 60 päivän irtisanomisajan.
Kansallispankit alkoivat maksaa Clearing Housen antamilla
luottopapereilla. Sanomalehdet saarnasivat tyyntymystä ja rohkaisivat
yleisöä -- lehtipojatkaan eivät saaneet huutaa. Poliisit kehottivat
joukkoja liikehtimään.

Ja vihdoin tuli se kohtalokas torstai, paniikin huippu. Kauhu näytti
vallanneen Wall kadun. Kalpeita miehiä juoksi sillä hatuttomin päin.
Osakepörssin lattialla olevat pidättivät henkeään. Markkinat olivat
hajalla, kauppaa ei tehty, dollariakaan ei saanut lainaksi. Korko
oli 150-200 prosenttia, tuhannen prosenttia voi tarjota eikä suurta
summaa saanut. Välittäjät tuijottelivat epätoivoisina. Sellaista
hetkeä ei ollut ennen ollut. Kaiken aikaa oli hallituksen rahaa oltu
antamatta pörssiin. Kaikki väittivät, ettei pelureita ole avustettava
ja että pörssi on suljettava. Tuhansia firmoja oli menevä kumoon,
maan liike-elämä tuhoutuva. Tuli tieto, että Pittsburgin pörssi
oli sulettu. Ja taas kokoontuivat pelästyneet mahtajat Watermanin
konttoriin. Ja taas ammennettiin hallituksen rahastoja pankkeihin ja
sieltä ne kannettiin Watermanille; ja muutamia minuutteja huippupulan
kehityttyä tuli ilmoitus, että Dan Waterman lainaa 25 miljonaa 10
prosentilla.

Tuho oli vältetty. Pörssissä itkivät välittäjät ilosta ja koko
Kadulla raikui riemu. Kansanjoukko kokoontui Watermanin konttorin
edustalle ja lauloi ylistyslauluja.

       *       *       *       *       *

Askel askeleelta oli Montague seurannut tapahtumia. Hän kulki Wall
katua pitkin tänä torstai-iltapäivänä ja kuuli joukon laulavan. Ja
hän kääntyi pois sydämmessä katkera tuoksu. Voitaisiinko kuvitella
verisempää ivaa kuin oli se, että kaiken tämän onnettomuuden
aikaansaajaa juhlittiin tuhon torjujana. Voiko löytyä parempaa
todistusta siitä, kuinka Mailmankaupungin hallitsijat pitivät sokeaa
ja avutonta kansaa narrinaan!

Oli vain yksi mies, jolle Montague voi purkaa sisuaan; joka tunsi
tosiasiat. Hän piti tapanaan työstään tullen pistäytyä "Expressin"
toimistossa kuuntelemassa Batesin murinoita. Tällä oli aina valmiina
tuoreet uutiset, nekin joita ei painettu. Ja he kiihottivat
toistensa raivoa. Jonain päivänä oli "Expressissä" pääkirjotus,
jossa sanottiin, että nämä kaikki olivat Yhdysvaltain presidentin
hillittömäin puheiden ja varomattoman politiikan hedelmiä; toisena
ehdotti jokin tunnettu pappismies, että Waterman olisi valittava
seuraavaksi presidentiksi.

Ihmiset ihmettelivät Watermanin jalomielisyyttä, hän kun lainasi 25
miljonaa 10 prosentilla. Mutta eihän se ollut hänen omaa rahaansa
-- hän lainasi kansallispankkien rahaa, jonka ne olivat saaneet
hallitukselta korotta. Ei ollut mailmassa noin helppoa huijausta,
selitti Bates. Nämä ovelat herrat saivat kansan varat asioittensa
järjestämiseen. He saivat ne ilmaiseksi ja maksattivat kansalla
korot. He saivat oikeuden antaa seteleitä satain miljonain edestä,
ottivat niistä korkoa eivätkä maksaneet hallitukselle mitään. Ja
huippu oli se, että ne voittorahoilla lahjoivat hallituksen! He
täyttivät rahaministeriön omilla miehillään ja milloin joutuivat
pulaan, puhdistivat hallituksen kassat. Ja koko ajan kansa vaati
postisäästöpankkeja saamatta niitä. Muissa maissa oli kansalla
pankkeja, joihin voi sijottaa rahansa ehdottoman varmasti, eikä
koskaan oltu kuultu postisäästöpankkeja piiritetyn.

"Väliin", sanoi Bates, "tuntuu siltä kuin kansa olisi hypnotisoitu.
Te muistatte henkivakuutusskandaalin, herra Montague -- jos meillä
olisi valtion henkivakuutus, ei se voisi mennä vararikkoon eikä
tuottaisi voittoa Wall kadun pelureille. Merkillistä kyllä, ei koko
sen skandaalin aikana tällaista ehdotusta näkynyt lehdissä."

Hämmästyneenä huudahti Montague: "Enpä minäkään sitä ajatellut."

Bates kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin ovat asiat."




XXIII.


Montague mietti muutamia päiviä Lucyn viime pyyntöä. Sen täyttäminen
oli vaikea tehtävä, mutta vihdoin päätti hän yrittää. Hän meni
Ryderin asuntoon ja lähetti korttinsa. "Asia on tärkeä", sanoi hän
palvelijalle, joka selitti, että herralla ei ole aikaa. Odotettuaan
jonkun aikaa palatsimaisessa hallissa, jonka maalaukset olivat
alkuperäisinä tuodut italialaisista linnoista, pääsi hän herra
Ryderin yksityishuoneeseen. Keskellä oli suuri kirjastopöytä täynnä
papereita. Sen vierellä istui Ryder.

Montague ei koskaan ollut ihmiskasvoilla nähnyt sellaista kärsimysten
leimaa. Tuo muodikas mies oli viikossa vanhennut.

"Herra Ryder", alkoi hän, "sain rouva Taylorilta kirjeen, jossa hän
pyytää minua tulemaan luoksenne."

"Se on niin kuvaavaa hänelle", sanoi Ryder. "Ystävällistä teidän
puoleltanne."

"Voinko jotenkin auttaa teitä?"

"Ette", vastasi Ryder päätään pudistaen.

"Voisin auttaa teitä omien asiainne selvittämisessä."

"Ne ovat auttamattomat; ei ole dollariakaan millä alkaa."

"Tuskinpa nyt niin."

"Kirjaimellisesti. Olen miettinyt kaikkia keinoja", ja epätoivoisesti
pani hän päänsä käsiin.

"Mutta jos levähtäneet aivot harkitsevat", ehdotti Montague. "Teidän
omaisuutenne --"

"Kaikki kiinnitetty. Olen lainannut oikealta ja vasemmalta. Odotin
voittoja, arvonlisäyksiä. Ja nyt -- kaikki on pois pyyhkäisty. Ei ole
omaisuutta edes velkojen peitteeksi."

"Mutta arvothan tulevat entiselleen --"

"Siihen kuluu vuosia. Ja sillä välin on minun myytävä. Ne ovat minut
tuhonneet. Ei ole rahoja elääkseni."

Montague istui hetken miettien. "Muistaakseni rouva Taylor kertoi
Watermanin luvanneen --"

"Tiedän, tiedän", huusi toinen. "Jotainhan hänen oli sanottava
saadakseen mitä tahtoi."

Montague ei sanonut mitään. Ryder jatkoi: "Ja jos hän nyt täyttäisi
lupauksensa? -- Pitäisikö minun ruveta Dan Watermanin lakeijaksi,
kuten kävi John Lawrencen. Oletteko kuullut? Hän oli kaupungin
vanhimpia pankkiireja, kieltäytyi täyttämästä Watermanin käskyä ja
tämä murskasi hänet, otti joka dollarin. Ja mies tuli polvillaan
hänen luokseen. Ja Waterman opetti hänelle, kuka hänen herransa on.
Hän sai rahansa ja hänen pankkinsa ainoana tehtävänä on nyt lainata
rahaa, kun Waterman perustaa uuden yhtiön, ja karhuta sitä, kun hän
ostaa."

Montague ei osannut sanoa tähän mitään. "Herra Ryder", alkoi hän
vihdoin. "En voi teitä auttaa nyt, koska en tunne asioitanne. Voin
vain ilmoittaa, että olen käytettävänänne, jos haluatte."

"Kiitos, herra Montague", sanoi Ryder hieman kirkastuvin kasvoin. "On
hauska kuulla rohkaisun sanoja. Minä -- ilmoitan teille."

"All right", sanoi Montague nousten. Hän ojensi käden, johon Ryder
vapisten tarttui. "Kiitos", sanoi tämä taas.

Montague lähti. Kahvia tuovalle palvelijalle sanoi hän: "Herra
Ryderiä ei pitäisi jättää yksin. Hänelle olisi toimitettava lääkäri."

"Niin --" alkoi toinen, mutta pysähtyi, kun yläkerrasta kuului
laukaus. Palvelijat juoksivat sinne. "En voi olla avuksi", mietti
Montague itsekseen. "Voisin vain sekottaa Lucyn nimen tähän juttuun."
Ja hän meni hiljaa ulos. Seuraavana aamuna luki hän lehdistä, että
Stanley Ryder oli ampunut itseään ja oli kuolemaisillaan. Ja saman
aamun lehdet kertoivat, että Denverissä, Coloradossa, oli joku outo
nainen ottanut myrkkyä hotellihuoneessaan. Hän oli kaunis ja luullaan
häntä näyttelijättäreksi. Kuvakin oli sikäläisissä lehdissä, mutta
kun Montague ei niitä nähnyt, jäi hänelle tuntemattomaksi Lucy
Dupreen kohtalo.

       *       *       *       *       *

Paniikki loppui, mutta maan liike-elämä oli raunioina. Viikon oli
sen raha-asiain sydän ollut sykkimättä ja joka hiussuoneen saakka
tuntui pysähdys. Satoja liike-yrityksiä meni vararikkoon ja tuhansia
tehtaita pysähtyi. Miljonia oli työttömiä. Koko kesän olivat junat
olleet tavaraa täynnään ja nyt oli neljännesmiljona tavaravaunuja
jouten. Joka taholla köyhyyttä ja kurjuutta. Jättiläisaalto oli
Mailmankaupungista lähtien vyörynyt yli maan. Eivät olleet sitä
valtameretkään pysäyttäneet; se oli kulkenut Englantiin ja Saksaan
saakka -- Etelä-Amerikassa ja Japanissakin oli se tuntunut.

Eräänä päivänä kun Montague, vielä väristen kokemustensa tuskasta,
asteli Avenueta ylös, tapasi hän Laura Heganin, joka asteli jostain
kaupasta vaunuihinsa.

"Herra Montague", huudahti tämä avoimesti hymyillen. "Mitä kuuluu?"

"Hyvää minulle!"

"On kai ollut kiirettä näinä hirveinä päivinä."

"Olen ollut vain katselija."

"Kuinka voi Alice?"

"Hyvin. Olette kai kuullut, että hän on kihloissa."

"Kyllä. Harry kertoi. Se on hauskaa. Jos menette yläkaupungille, niin
tulkaa mukaan."

He menivät vaunuihin tarinoiden. Äkkiä sanoi neiti Hegan: "Tulkaa
meille päivällisille jonain päivänä tällä viikolla. Isä on kotona.
Olisi hauska."

"Ei kiitos", sanoi Montague vihdoin hiljaa. "Mieluummin olisin
tulematta."

"Miksi?" kysyi toinen ihmeissään.

"Neiti Hegan. Minä voisin vetää tavallisia verukkeita, sillä
tavallisesti ei tällaisessa maailmassa välitä aina sanoa totuutta.
Mutta teille tahdon olla suora. -- En halua tavata isäänne."

"Miksette? Onko jotain tullut teidän väliinne?" kysyi tyttö
pahoillaan.

"Ei, en ole tavannut häntä sitten kuin Newportissa."

"Mitäs sitten?"

"Neiti Hegan", sanoi hän hitaasti. "Tässä paniikissa olen saanut
ikäviä opetuksia. Olen elänyt hirvittävässä elämässä mukana. En
saa kauhistuksen kuvia mielestäni. Tämä kymmentuhanten ihmisten
tuhoaminen on kauheata. Minä en ole sopiva seuraelämään nykyisin."

"Mutta isäni?" oudosteli tyttö. "Mitä tämä häneen koskee?"

"Isänne on yksi niitä, jotka ovat vastuussa tästä paniikista. Hän oli
sitä alkamassa; ja teki siitä voittoa."

Neiti Hegan puristi kätensä nyrkkiin ja huudahti: "Herra Montague."

Kun toinen ei vastannut kuiskasi hän huohottaen:

"Oletteko varma siitä?"

"Aivan varma."

Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi neiti Hegan:

"En tunne isäni asioita enkä voi vastata teille. Se on kauheata."

"Ymmärtäkää oikein, neiti Hegan", sanoi Montague. "En tunge teille
ajatuksiani; ja ehkä olen tehnyt erehdyksen --"

"Parempi oli, että sanoitte totuuden."

"Siksi puhuinkin."

"Oliko se, mitä hän teki, hyvinkin hirveätä?" kysyi tyttö taas hiljaa.

"En voi tuomita häntä. Suojelen vain itseäni. Pelkään tämän mailman
vaikutusta itseeni. Olen nähnyt niin monen miehen kohtalon. He
joutuvat sen pyörteeseen ja ovat pian pilalla. Mitä olen täällä
nähnyt, se inhottaa ja kauhistaa minua. Minä aion tapella sitä
vastaan. Ja siksi en voi olla seurapiirin yhteydessä. Jos olen
nähnyt miehen tekevän sellaista, mikä minun mielestäni on hirveän
väärää, niin en voi mennä hänen huoneeseensa, puristaa hänen kättään,
hymyillä ja jutella joutavuuksia."

Kului pitkä aika, ennenkuin neiti Hegan voi vastata. Vihdoin sanoi
hän värisevällä äänellä: "Herra Montague, älkää luulko, etteivät
nämä asiat huolettaisi minuakin. Mutta mitä voidaan tehdä? Mikä on
parannuskeino?"

"En tiedä", oli vastaus. "Toivoisin tietäväni. Mutta en aio levätä,
ennenkuin tiedän."

"Mitä aiotte tehdä?"

"Ryhdyn politiikkaan. Aion esittää asiat kansalle."








End of the Project Gutenberg EBook of Rahanvaihtajat, by Upton Sinclair

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHANVAIHTAJAT ***

***** This file should be named 54556-8.txt or 54556-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/4/5/5/54556/

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.