The Project Gutenberg eBook, Meren urhoja, by Rudyard Kipling, Translated
by Väinö Jaakkola


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Meren urhoja
       Kertomus suurilta matalikoilta


Author: Rudyard Kipling



Release Date: November 23, 2016  [eBook #53585]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN URHOJA***


E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen



MEREN URHOJA

Kertomus suurilta matalikoilta

Kirj.

RUDYARD KIPLING

Englanninkielestä suomentanut Väinö Jaakkola






WSOY, Porvoo, 1915.




I.


Tupakkasalongin tuulenpuoleinen ovi oli jätetty auki Pohjois-Atlantin
sumun virrata sisälle, suuren vuorolaivan keinuessa ja kohoillessa ja
päästäessä tuon tuostakin varotusvihellyksiä kalastaja-aluksille.

"Tuo Cheyne-nulikka on pahin kiusankappale koko laivalla", lausui
muuan pörhökankaiseen päällystakkiin puettu mies lyödä läimäyttäen
oven kiinni. "Hän on täällä aivan liikaa. Hän on vielä liian
keltanokkainen."

Valkotukkainen saksalainen kurotti itselleen sandwichin ja munkatti
pureksiessaan: "Kyllä tunnen tuon lajin. Amerikka on täynnä
sellaisia. Ei olisi haitaksi, jos antaisitte tuoda köydenpätkiä
maahanne tullitta."

"Pah! Ei hänessä mitään erikoista vikaa ole. Häntä tulee pikemmin
sääliä kuin moittia", venytti muuan newyorkilainen, maatessaan pitkin
pituuttaan patjoilla märän kattoikkunan alla. "Häntä on laahattu
ympäriinsä hotellista hotelliin pienestä tenavasta saakka. Puhuin
aamulla hänen äitinsä kanssa. Hän on sangen miellyttävä nainen,
mutta hän ei yritäkään pitää poikaa aisoissa. Poika on nyt menossa
Eurooppaan täydentämään kasvatustaan."

"Hänen kasvatustaan ei ole vielä alotettukaan." Tämän lausui muuan
nurkassa kyyröttävä filadelfialainen. "Hän saa kaksisataa dollaria
kuukaudessa taskurahoja, niin kertoi hän minulle itse. Eikä hän ole
vielä kuudentoista."

"Hänen isälläänhän on rautateitä, eikö niin?" sanoi saksalainen.

"Niin. Ja kaivoksia ja metsiä ja laivoja. Rakennuttanut itselleen
palatsimaisen asunnon San Diegoon ja toisen Los Angelesiin.
Omistaa puolikymmentä rautatielinjaa, puolet Tyynenmeren rannikon
metsistä ja antaa vaimonsa kuluttaa rahat", jatkoi filadelfialainen
verkalleen. "Vaimo sanoo, että Länsi ei sovi hänelle. Ja niin hän
raahustaa ympäriinsä poikineen ja hermoineen, koettaen arvatenkin
löytää sellaista mikä häntä huvittaisi. Floridaan, Adirondacksiin,
Lakewoodiin, Hot Springsiin, Newyorkiin, ja taas alusta vuoronperään.
Poika ei nykyään ole paljon muuta kuin jonkinlainen kyypparin
jäljennös. Kun hän on saanut loppukiillotuksen Euroopassa, tulee
hänestä suorastaan kamala."

"Minkätähden ei isäukko itse voi pitää huolta hänestä?" kysyi ääni
pörhökankaisesta päällystakista.

"Isäukko käärii rahaa kokoon. Ei varmaankaan halua häiriintyä. Hän
tulee kyllä huomaamaan erehdyksenpä muutaman vuoden perästä. Vahinko,
sillä pojassa on koko joukko hyvää ainesta, kun vain pääsisi siihen
käsiksi."

"Köydenpätkällä, köydenpätkällä!" murisi saksalainen.

Jälleen paukautettiin ovi auki, ja hoikka, hintelärakenteinen,
arviolta viisitoistavuotias poika nojautui sisään korkeitten
porrasten yläpäässä, puoleksi poltettu savuke toisessa suupielessä
riippuen. Hänen kasvojensa kellertävä kalpeus sopi huonosti yhteen
hänen ikävuosiensa kanssa, ja hänen olennossaan oli sekotus
päättämättömyyttä, kerskurimaisuutta ja sangen helppohintaista
hienoutta. Hänellä oli kirsikanvärinen nuttu, polvihousut, punaiset
sukat ja pyöräilykengät, ja päässä takaraivolle työnnetty punainen
flanellilakki. Hän vihelteli hampaittensa välitse silmäillessään
seuruetta ja virkkoi sitten kovalla, kimeällä äänellä: "Totta vie,
siellä on sakea ilma. Joka puolelta kuuluu kalastajaveneitten
kirkunaa. Totta vie, eikö olisi suurenmoista, jos ajaisimme jonkun
yli?"

"Sulje ovi, Harvey", sanoi newyorkilainen. "Sulje ovi ja pysy
ulkopuolella. Sinua ei tarvita täällä."

"Kuka estää minua olemasta täällä?" vastasi poika levollisesti.
"Oletteko _te_ maksanut minun pilettini, herra Martin? Eiköhän
minulla ole yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin muillakin."

Hän otti joitakin pelikuutioita pelilaudalta ja alkoi heitellä niitä
käsissään.

"Kuulkaas, hyvät herrat, täällä on kuolettavan yksitoikkoista.
Eiköhän pistettäisi vähän pokeriksi?"

Ei kukaan vastannut, ja hän veti joitakin savuja savukkeestaan,
heilutti sääriään ja rummutti pöytää jokseenkin likaisilla
sormillaan. Sitten hän otti taskustaan setelitukun alkaen laskea sitä.

"Kuinka äitinne voi tänään?" kysyi muuan miehistä. "En nähnyt häntä
aamiaisella."

"Hän on kai loistohuoneessaan. Hän on melkein kipeänä merellä
ollessaan. Aion antaa siivoojattarelle viisitoista dollaria, jotta
hän pitäisi hänestä huolta. Minä en mene alas useammin kuin on ihan
välttämätöntä. Minulle tulee niin omituinen tunne ruokasäiliön ohi
mennessäni. Olen, nähkääs, vasta ensi kertaa valtamerellä."

"Oh, ei tarvitse pyydellä anteeksi, Harvey."

"Kuka tässä sitten pyytelee anteeksi? Olen ensi kertaa matkalla
valtameren poikki, hyvät herrat, ja, lukuunottamatta ensi päivää, en
ole ollut kipeänä rahtuakaan. Se on tosi kuin vesi!" Ja hän pudotti
nyrkkinsä pöytään voitonriemuisena, kostutti sormiaan ja jatkoi
seteliensä laskemista.

"Hohoi, te olette ensiluokkainen kone täysin näkyvällä
kirjoituksella", haukotteli filadelfialainen. "Teistä puhkeaa vielä
kerran synnyinmaanne kaunistus, jollette pidä varaanne."

"Se on tietty. Olen amerikkalainen ensiksi ja viimeksi ja kaiken
aikaa. Sen tulen kyllä näyttämään ihmisille, kunhan tulen
Eurooppaan. Ph! Savukkeeni loppui. En voi polttaa sitä moskaa, jota
taloudenhoitaja myö. Sattuuko jollakin herroista olemaan oikeata
turkkilaista savuketta mukanaan?"

Ylikoneenkäyttäjä astui samassa sisään punakkana, hymyilevänä ja
märkänä. "No, Mac", huudahti Harvey iloisesti, "mitäs kuuluu?"

"Jokseenkin samaa kuin tavallisesti", kuului vakava vastaus. "Nuoret
ovat yhtä kohteliaita vanhemmilleen kuin aina, ja vanhemmat koettavat
antaa arvoa heidän pyrkimyksilleen."

Hiljaista naurunhihitystä kuului eräästä nurkasta. Saksalainen
aukaisi sikaarikotelonsa ja ojensi Harveylle kurttuisen, mustan
sikaarin.

"Tässä on jotain, jota viitsii polttaa, nuori ystäväni", sanoi
hän. "Ehkä haluatte koettaa? Niinkö? Saatte nähdä, että se maistuu
mainiolta."

Harvey sytytti epämiellyttävän näköisen kapineen hyvin mahtavana: hän
tunsi esittävänsä kunnialla osansa aikuisten seurassa.

"Tämän vertainen ei minua vielä nujerra", sanoi hän, tietämättä
sytyttävänsä wheelingiläistä "stogie"-sikaaria, joka on pelottava
kapine.

"Sen saamme pian nähdä", sanoi saksalainen. "Missä olemme nyt, mister
Macdonald?"

"Täällä sitä ollaan jossakin paikoin, mister Schäfer", vastasi
koneenkäyttäjä. "Saavumme illalla Suurelle matalikolle; mutta
ylimalkaan puhuen olemme nyt keskellä kalastajalaivastoa. Olemme
kahnaisseet kolmea venettä ja miltei katkaisseet erään ranskalaisen
kuunarin puomin nyt puolenpäivän jälkeen. Voitte uskoa, että se on
tarkkaa kulkua."

"Kai pidätte sikaaristani, vai kuinka?" kysyi saksalainen, sillä
Harveyn silmät olivat kyynelissä.

"Hieno, voimakas maku", vastasi tämä hampaat yhteen puserrettuina.
"Olemme tainneet hieman vähentää vauhtia, vai mitä? Minäpä pistäydyn
ulos katsomaan mitä lokinuora sanoo."

"Niin minäkin tekisin teidän sijassanne", sanoi saksalainen.

Harvey hoippui märän kannen poikki lähimmälle reilingille. Hän tunsi
olonsa hyvin kurjaksi; mutta hän näki kansipalvelijan sitomassa
tuoleja yhteen, ja kun hän oli kehunut tälle ettei hän koskaan ollut
merikipeä, pakotti ylpeys hänet menemään laivan perässä olevalle
toisen luokan kannelle, joka päättyi kuperaan päätesiltamaan.
Kansi oli autio, ja hän hinautui sen kauimmaiseen päähän lähelle
lipputankoa. Siihen hän kyyristyi hervottomassa tuskassa, sillä
väkevä Wheelingin "stogie" oli yhdessä laivan keinunnan ja
potkurin jyskytyksen kanssa tehnyt hänet niin kipeäksi, että hänen
sisälmyksensä tuntuivat vääntyvän ulos. Hänen päätään pakotti; hänen
silmissään säkenöi; hänen ruumiinsa tuntui kadottavan painonsa
ja hänen jalkansa horjuivat tuulessa. Hän oli pyörtymäisillään
meritautiin, ja laivan keinahdus tyrkkäsi hänet reilingin yli kuperan
päätesiltaman sileälle reunalle. Sitten kohosi sumusta esiin matala,
harmaa ukkoaalto, tarttui Harveyta käsipuolesta, jos niin voi
sanoa, ja vetäisi hänet mukanaan pois suojanpuolelle; vihreä vaippa
kääriytyi hänen ympärilleen ja hän vaipui hiljaa uneen.

Hänet herätti siitä päivällistorven ääni, samanlainen, kuin hän
oli kuullut eräässä Adirondacksin kesäkoulussa, jossa hän kerran
oli käynyt. Hitaasti hän muisti olevansa Harvey Cheyne, hukkuneena
ja kuolleena keskellä valtamerta, mutta hän oli liian heikko
ajatellakseen sen pitemmälle. Outo haju täytti hänen sieraimensa; hän
tunsi kosteaa ja niljakasta kylmyyttä pitkin selkäpiitänsä ja hänen
suunsa oli täynnä suolaista vettä. Silmänsä avattuaan hän huomasi
yhä olevansa meren pinnalla, sillä se kohoili hänen ympärillään
hopeanhohtoisina kumpuina, ja hän makasi tuoreella kalakasalla,
suoraan edessään siniseen villapaitaan puettu leveä miehen selkä.

"Ei se hyödytä", ajatteli poika. "Minä olen kuollut, se on varma, ja
tuo on vain viemässä minua pois."

Hän oihkaisi, ja olento käänsi päätään, niin että Harvey saattoi
nähdä kaksi pientä kultarengasta kiharan, mustan tukan puoleksi
peittäminä.

"Ahaa! Sinä voida aika hyvin nyt?" virkkoi olento. "Makaa hiljaa
niin; vene paremmin kohdallaan."

Äkillisellä aironvedolla hän kiskaisi liipottelevan veneen keulan
vaahdottoman laineen laelle, joka kohotti sen kahdenkymmenen jalan
korkeuteen, solauttaakseen sen heti taas lasimaiseen kuoppaan
toiselle puolelle. Mutta tämä kukkuloilla kiipeileminen ei
keskeyttänyt sinijakun juttelua. "Mainio hyvä asia, että minä otta
sinut kiinni. Aa, mitä? Parempi hyvä asia, että sinun laiva ei otta
minu. Kuinka sinä tulla putosi ulos?"

"Minä olin sairas", sanoi Harvey, "enkä voinut sille mitään."

"Juuri parahiksi minä puhallan torvi, ja sinun laiva se syrjä vähän.
Sitten minä nähdä kun sinä tulla kaikki alas. Aa, mitä? Minä ajattele
että sinä mennä palasiksi propellissa, mutta sinä ajella -- ajella
minun tykö, ja minä saa sinusta iso kala; niin että sinä et kuolla
tämä kerta."

"Missä minä olen?" kysyi Harvey, jonka mielestä hänen hengissä
säilymisensä ei ollut erityisen varma siinä missä hän makasi.

"Sinä olla minun kanssa veneessä -- Manuel minun nimi, ja minä tulla
kuunarista 'Täällä Ollaan', Gloucester. Minä asu Gloucester. Kohta me
saa illallinen. Aa mitä?"

Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kaksi paria käsiä ja pää
harkkoraudasta, sillä hän ei tyytynyt ainoastaan puhaltamaan suureen
merisimpukan kuoreen, vaan hän nousi sitä tehdessään seisomaan,
vaappuen latteapohjaisen veneen heilunnan mukaan, ja lähetti käreän,
räikeän merkkihuudon sumun läpi. Kuinka kauan tätä huvia kesti,
sitä ei Harvey osannut sanoa, sillä hän painautui takaisin veneen
pohjalle kauhistuksissaan vaahtopäisten aaltojen vyörynnästä. Hän
oli kuitenkin kuulevinaan pyssyn pauketta ja torven toitotusta ja
huutelua. Jokin venettä suurempi, mutta yhtä levottomasti liikehtivä
esine ilmestyi näkyviin veneen sivulta. Useampia ääniä oli puheessa
yhtaikaa, ja hänet laskettiin pimeään, keinuvaan komeroon, missä
öljykangasvaatteisiin puetut miehet juottivat hänelle jotain kuumaa
ja riisuivat hänet vaatteista. Sitten hän vaipui uneen.

Herättyään hän jäi makaamaan ja odottamaan höyrylaivan aamiaiskellon
ensi soittoa, kummastellen, miksi hänen loistohyttinsä oli käynyt
niin pieneksi. Kääntyessään ympäri hän huomasi olevansa kapeassa,
kolmikulmaisessa komerossa, jota valaisi paksuun poikkihirteen
ripustettu lamppu. Hänen kätensä ulottuvissa oli kolmikulmainen
pöytä, joka ulottui keulan kulmasta etumastoon. Peräpuolella komeroa,
käyttämisestä kuluneen kamiinin takana, istui jokseenkin hänen
ikäisensä poika, jolla oli leveät, punakat kasvot ja ystävällisesti
vilkuttavat, harmaat silmät. Hänellä oli yllään sininen villajakku
ja pitkävartiset kautsusaappaat. Useampia pareja samanlaisia
jalkineita, vanha lakki ja joitakin lopen kuluneita villasukkia lojui
lattialla, ja mustia ja keltaisia öljytakkeja heilui edestakaisin
makuukojujen kupeilla. Paikka oli tupaten täynnä hajuja, öljytakeilla
oli oma omituinen, tahmea hajunsa, joka oli jonkinlaisena taustana
paistetun kalan, käristetyn rasvan, maalin, pippurin ja huonon
tupakan hajuille; nämät taas sulki syliinsä kaikkivallitseva laivan
ja suolaisen veden haju. Harvey tunsi vastenmielisyyttä huomatessaan,
ettei hänen vuoteessaan ollut lakanoita. Hän makasi likaisella,
muhkuraisella ja nystyräisellä patjalla. Eikä aluksen liikuntokaan
ollut höyrylaivan kaltaista. Se ei soljunut eikä vaappunut, vaan
pikemminkin vääntelehti ja riuhtoi järjettömällä, tarkotuksettomalla
tavalla, niinkuin köyteen sidottu varsa. Veden solinaa kuului
hänen korvansa juuresta, ja parrut natisivat ja kirahtelivat hänen
ympärillään. Kaikki tämä sai hänet päästämään syvän, toivottoman
huokauksen ja ajattelemaan äitiään.

"Tuntuuko paremmalta?" kysyi poika irvistäen. "Haluttaako kahvia?"
Hän toi täyden läkkikupin ja makeutti sitä sokerisiirapilla.

"Eikö ole maitoa?" sanoi Harvey, katsellen ympärilleen
kaksinkertaisiin kojuriveihin ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä
sieltä lehmän.

"Ei ole", sanoi poika. "Eikä taideta sitä saadakaan ennenkuin
syyskuun keskipaikkeilla. Ei tämä ole huonoa kahvia. Se on minun
keittämääni."

Harvey joi äänettömänä, ja poika ojensi hänelle lautasellisen
paistettua sianlihaa, jota hän söi ahmimalla.

"Minä olen kuivannut sinun vaatteesi. Ovat ne tainneet vähän
rypistyä", sanoi poika. "Ne eivät ole juuri meidän tyyliämme
yksikään. Käännyhän vähän ympäri että nähdään oletko loukkaantunut
jotenkin."

Harvey kääntyi ja ojentelihe, muttei voinut todeta minkäänlaista
vammaa.

"Sepä on hyvä", sanoi poika hyvillään. "Pane nyt päällesi ja mene
kannelle. Isä tahtoo puhutella sinua. Minä olen hänen poikansa --
Daniksi ne minua kutsuvat -- ja minä olen kokin apulainen ja teen
kaikkea muutakin, mikä on liian halpaa miehille. Meillä ei ole täällä
muuta poikaa kuin minä, sitten kun Otto meni yli laidan -- ja hän ei
ollutkaan kuin hollantilainen ja lisäksi kahdenkymmenen vuoden vanha.
Mitenkä sinä putosit laivasta tällaisella tyvenellä?"

"Ei se ollut tyven", sanoi Harvey nyrpeästi. "Oli myrsky, ja minä
olin merikipeä. Minä varmaan vierähdin reilingin yli."

"Kyllähän eilen ja viime yönä sievoisesti puhalteli", sanoi poika,
"mutta jos pidät sellaista myrskynä, niin -- --" Hän vihelsi. "Kyllä
tulet tietämään enemmän ennenkuin ollaan täältä irti. Mutta joudu
nyt! Isä odottaa."

Samoinkuin moni muu surkuteltava nuori olento, ei Harvey ollut
koko elämänsä aikana saanut ottaa vastaan suoranaista käskyä -- ei
ainakaan ilman pitkiä ja toisinaan kyynelten säestämiä selityksiä
tottelemisen eduista ja vaatimuksen syistä. Rouva Cheyne pelkäsi
alinomaa pahottavansa hänen mieltään, ja ehkä juuri siitä johtui,
että hänen omat hermonsa olivat äärimmilleen rasittuneet. Harvey ei
käsittänyt, minkätähden hänen olisi kiirehdittävä kenenkään mieltä
noudattaakseen, ja hän sanoikin sen suoraan. "Isäsi voi tulla tänne,
jos hän niin hartaasti haluaa puhua kanssani. Minä tahdon että hän
vie minut Newyorkiin viipymättä. Hänen kannattaa kyllä se tehdä."

Danin silmät suurenivat, kun tämän sutkauksen oikea sisällys selvisi
hänelle. "Kuulehan, isä", huusi hän ylös kanssin luukusta, "hän sanoo
että sinä voit pistäytyä alas ja puhutella häntä, jos sitä niin
hartaasti haluat. Kuuletko, isä?"

Vastaus tuli syvimmällä äänellä mitä Harvey oli koskaan kuullut
lähtevän ihmisen rinnasta: "Ole kujeilematta, Dan, ja lähetä hänet
tänne."

Dan nauraa kikersi ja heitti Harveylle hänen käpristyneet
pyöräilykenkänsä. Kannelta kuuluneessa äänessä oli jotakin, mikä
sai Harveyn nielemään kiukkunsa ja lohduttautumaan kuvittelemalla
mielessään, kuinka hän kotimatkalla vähitellen toisi esiin
kertomuksensa omastaan ja isänsä rikkaudesta. Tämä pelastuminen
tekisi hänestä varmasti koko iäkseen sankarin tuttaviensa kesken.
Hän hinautui kannelle pystysuoria tikapuita myöten ja kompuroi
monenmoisten esteitten yli peräpuoleen, missä lyhyenvanttera,
paljasleukainen, harmaakulmakarvainen mies istui yläperäkannelle
johtavilla portailla. Aallokko oli asettunut yöllä, jättäen
jälkeensä aavan, öljymäisen vesilakeuden, missä näkyi siellä täällä
taivaanrantaa vasten kymmenkunnan kalastaja-aluksen purjeet. Niiden
välissä oli pieniä mustia pilkkuja, jotka merkitsivät ulkona
pyyntitoimessa olevia veneitä. Kuunari keinui kevyesti ankkurissa,
kolmikulmainen myrskypurje isossamastossa, ja kajuutan katolla olevaa
miestä lukuunottamatta oli koko kansi autio.

"Huomenta -- hyvää iltapäivää, piti sanomani. Sinä olet nukkunut
melkein kellon ympäryksen, nuori mies", oli hänen tervehdyksensä.

"Huomenta", sanoi Harvey. Hän ei pitänyt siitä että häntä kutsuttiin
"nuoreksi mieheksi"; ja, katsoen siihen että hän oli äsken pelastunut
hukkumasta, hän odotti osanottoa ja myötätuntoa. Hänen äitinsä oli
kuoleman tuskassa, kun häneltä vain jalatkaan kastuivat, mutta tämä
mies ei ollut millänsäkään.

"No, annapas nyt kuulla juurta jaksain. Se oli todellakin kohtalon
sallima kaikille asianomaisille. Mikähän mahtaa olla nimesi? Mistä
olet kotoisin (me epäilemme että Euroopasta)?"

Harvey sanoi nimensä ja laivan nimen, kertoi lyhyesti tapaturman
vaiheet ja lopetti pyytämällä että hänet vietäisiin heti Newyorkiin,
missä hänen isänsä maksaisi mitä vain hänelle määrättäisiin.

"Hm", virkkoi paljasleukainen mies, Harveyn viime sanoista vähääkään
liikuttumatta. "Enpä voi sanoa meidän meikäläisten ajattelevan suuria
miehestä taikka pojastakaan, joka putoaa yli laidan tuollaisesta
postilaivasta ihan tyvenellä. Vielä vähemmän kun ei hänellä ole muuta
puolustusta kuin että hän oli merikipeä."

"Puolustusta!" huusi Harvey. "Luuletteko että minä putosin teidän
likaiseen alus-pahaseenne huvin vuoksi?"

"Kun en tiedä mitä sinä käsität huvilla, en voi tuohon päätäpahkaa
vastata, nuori mies. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin en
antaisi haukkumanimiä sille alukselle, joka lähinnä Kaitselmusta
oli sinun pelastuksesi välikappaleena. Ensiksikin se on vietävän
jumalatonta. Ja toiseksi se loukkaa minun tunteitani -- ja minä olen
Disko Troop, laivuri gloucesterilaisella kuunarilla 'Täällä Ollaan',
mitä seikkaa et näytä oikein tietävän."

"En tiedä enkä siitä välitäkään", sanoi Harvey "Olen tietysti
erittäin kiitollinen pelastuksestani ja kaikesta siitä; mutta minä
tahtoisin tehdä teille selväksi, että mitä pikemmin te viette minut
Newyorkiin, sitä paremmin se teille kannattaa."

"Tahtoo sanoa -- millä tavalla?" Troop kohotti toista tuuheakarvaista
silmäkulmaansa korkeammalle epäilyttävän lempeän sinisen silmän
yläpuolelle.

"Dollareissa ja senteissä", sanoi Harvey ihastuksissaan luullessaan
vihdoinkin vaikuttavansa toiseen. "Selvissä dollareissa ja
senteissä." Hän työnsi toisen kätensä taskuun ja pullisti vatsaansa,
mikä oli hänen tapansa esiintyä suurena henkilönä. "Ette ole koko
iässänne tehnyt parempaa päivätyötä kuin vetäessänne minut ylös. Minä
olen Harvey Cheynen ainoa poika."

"Onpa hänellä ollut onni", sanoi Disko kuivasti.

"Ja jollette tiedä kuka Harvey Cheyne on, niin ette tiedä paljoa --
sen sanon. No, kääntäkää nyt ympäri ja antakaa mennä joutuin."

Harveylla oli sellainen käsitys, että Amerikka oli suurimmaksi osaksi
täynnä ihmisiä, jotka vain puhuivat hänen isänsä dollareista ja
kadehtivat niitä.

"Ehkä tiedän, ehkä en. Mutta reivaappa vähän pienemmäksi vatsaasi,
nuori mies. Se on täynnä _minun_ ruokaani."

Harvey kuuli kuinka etumaston juurella puuhaileva Dan nauraa kikersi,
ja veri syöksähti hänen kasvoihinsa.

"Me maksamme kyllä siitäkin", sanoi hän. "Milloin luulette meidän
saapuvan Newyorkiin?"

"Minä en käykään Newyorkissa. Enkä Bostonissakaan. Ehkä saamme
Eastern Pointin näkyviimme syyskuun korvilla, ja silloin voi isäsi
-- josta valitettavasti en ole kuullut puhuttavan -- antaa minulle
kymmenen dollaria kaikkien sinun lupaustesi takia. Mutta voi hän taas
toisekseen olla antamattakin."

"Kymmenen dollaria! Odottakaas vähän, tästä saatte -- --" Harvey
kaiveli taskujaan etsien setelitukkua, mutta ei löytänyt muuta kuin
kimpun vettyneitä savukkeita.

"Käymätöntä rahaa ja lisäksi vahingollista keuhkoille. Nakkaa ne
laidan yli, nuori mies, ja koeta uudestaan."

"Ne on varastettu!" huusi Harvey tulistuneena.

"Sinun täytyy siis odottaa kunnes tapaat isäsi, ennenkuin voit
palkita minua?"

"Satakolmekymmentäneljä dollaria -- kaikki varastettu!" sanoi Harvey
penkoen hurjasti taskujaan. "Antakaa ne takaisin!"

Omituinen muutos välähti Troop-ukon jäykissä kasvoissa. "Mitähän
tekemistä _sinulla_ oli sinun iässäsi sadan ja kolmenkymmenenneljän
dollarin kanssa, nuori mies?"

"Se oli osa minun taskurahojani -- kuukausirahaani." Tämän luuli
Harvey olevan ratkaisevan iskun, ja se olikin, vaikka toisella
tavalla kuin hän oli otaksunut.

"Ohoh! Satakolmekymmentäneljä dollaria on ainoastaan osa hänen
taskurahoistaan ja lisäksi vain yhden kuukauden annoksesta! Muistatko
iskeneesi päätäsi johonkin pudotessasi laivasta? Kolautitko sen
esimerkiksi kannatuspylvääseen? 'Itätuulen' Hasken-ukko" -- Troop
tuntui puhelevan itsekseen -- "kompastui kansiluukkuun ja jymäytti
päänsä isoonmastoon -- täydellä voimalla. Kolmisen viikkoa myöhemmin
Hasken-ukko alkoi väittää että 'Itätuuli' oli sotalaiva, ja niin
hän julisti sodan Sable Islandia vastaan koska se oli brittiläinen
ja rantamatalikot ulottuivat liian pitkälle mereen. He ompelivat
hänet matkan loppuajaksi vuodepeitteeseen niin että pää ja jalat
vain olivat näkyvissä, ja nyt hän on kotonaan Essexissä ja leikkii
pienillä riepuvauvoilla."

Harvey oli pakahtua kiukkuun, mutta Troop jatkoi lohdutellen: "Olemme
pahoillamme sinun puolestasi. Hyvin pahoillamme -- ja kun sinä olet
niin nuorikin. Emme huoli enää puhua mitään noista rahoista."

"Ette tietenkään te sitä halua tehdä, kun varastitte ne."

"Niinkuin haluat. Kyllä varastimme ne, jos se sinua lohduttaa.
No niin, tuosta paluumatkasta sitten. Otaksuen että voisimme sen
tehdäkin, mitä emme voi, et sinä ole lainkaan soveliaassa tilassa
kotiin palataksesi, ja _me_ olemme juuri-ikään tulleet matalikoille
raatamaan leipämme takia. _Meillä_ ei ole kaikkiaankaan puoltakaan
sataa dollaria kuukaudessa -- vielä vähemmän taskurahoiksi; ja
hyvällä onnella olemme takaisin maissa syyskuun ensi viikkojen
vaiheilla."

"Mutta -- mutta nythän on vasta toukokuu, enkä minä voi jäädä tänne
venymään mitään toimittamatta vain siksi että te haluatte kalastaa.
Minä _en voi_, ymmärrättekö?"

"Aivan oikein, aivan oikein. Ei kukaan pyydäkään sinua olemaan mitään
toimittamatta. Täällä on koko joukko sellaista, mitä sinä _voit_
tehdä, kun se Otto meni yli laidan Le Haven matalikolla. Minun
mielipiteeni on, että hänen kouransa irtaantui otteestaan siinä
myrskyssä, joka meillä siellä oli. Oli miten oli, hän ei ainakaan
palannut takaisin sitä kieltämään. Ja nyt _sinä_ olet sukeltanut
esiin, ja se oli selvästi ja ehdottomasti kohtalon sallima kaikille
asianomaisille. Epäilen kuitenkin, ettei ole montakaan asiaa, joita
sinä osaat toimittaa. Eikö olekin niin?"

"Minä osaan toimittaa sangen kuumat paikat teille ja
teidän joukollenne, kunhan päästään maihin", sanoi Harvey
nyökäyttäen päätään häijysti ja mutisten epämääräisiä uhkauksia
"merirosvoudesta", joille Troop melkein hymyili -- melkein, mutta ei
varsin.

"Paitsi soittaa suutasi. Sen minä unohdin. Sinun ei kuitenkaan
tarvitse käyttää kieltäsi tällä laivalla enempää kuin itse haluat.
Pidä silmäsi auki ja auta Dania tekemään mitä hänen on käsketty ja
sen semmoista, niin minä annan sinulle -- sinä et ole sen arvoinen,
mutta minä annan sentään -- kymmenen ja puoli dollaria kuukaudelta;
sanokaamme kolmekymmentäviisi dollaria matkan loppuun. Työskentely
tulee tekemään hyvää sinun päällesi, ja sitten myöhemmin sinä voit
kertoa meille enemmän isästäsi ja äidistäsi ja rahoistasi."

"Äiti on höyrylaivalla", sanoi Harvey kyynelien kihotessa hänen
silmiinsä. "Viekää minut Newyorkiin heti."

"Vaimo parka -- vaimo parka! Mutta kun hän saa sinut takaisin, niin
hän unohtaa kaikki. Meitä on kaikkiaan kahdeksan tässä kuunarissa
'Täällä Ollaan', ja jos palaisimme takaisin nyt -- enemmän kuin
tuhannen mailin matkan -- niin pyyntikausi menisi meiltä hukkaan.
Toiset miehet eivät siihen taipuisi, vaikka minä suostuisinkin."

"Mutta isäni kyllä suorittaisi täyden korvauksen."

"Varmaan hän koettaisi. En epäile ettei hän koettaisi", sanoi Troop,
"mutta kokonaisen pyyntikauden saalis merkitsee kahdeksan miehen
elantoa; ja sinä tulet olemaan paremmassa terveydessä tavatessasi
isäsi sitten syksyllä. Mene nyt keulaan ja auta Dania. Se on siis
kymmenen ja puoli kuukaudessa, kuten sanoin, ja tietysti täysi ruoka,
samoin kuin meillä muillakin."

"Tarkotatteko että minun on pestävä patoja ja pannuja ja kaikkia?"
sanoi Harvey.

"Ja vielä muutakin. Ei tarvitse kirkua, nuori mies."

"Minä en tahdo! Isäni antaa teille niin paljon että sillä voi
ostaa koko tämän siivottoman kalaruuhen" -- Harvey potkaisi kantta
-- "kymmeneen kertaan, jos viette minut vahingoittumattomana
Newyorkiin; ja -- ja -- te olette joka tapauksessa minulle velkaa
satakolmekymmentä dollaria."

"Kuin-ka?" sanoi Troop, ja hänen rautaiset kasvonsa synkkenivät.

"Kuinkako? Kyllä hyvin tiedätte, kuinka. Ja kaiken tämän lisäksi te
vaaditte minua tekemään alentavaista työtä" -- Harvey ylpeili tästä
laatusanasta -- "aina syksyyn asti. Minä sanon teille, että minä _en
tahdo_. Kuuletteko?"

Troop katseli jonkun aikaa hyvin tarkkaavaisena isonmaston huippua,
Harveyn melutessa hänen edessään.

"Hsh!" sanoi hän viimein. "Minä koetan saada mielessäni selväksi mitä
vastuunalaisuuteni vaatii. Se kysyy harkintaa ja arvostelua."

Dan hiipi esiin ja nykäisi Harveyta kyynärpäästä, "Älä kiusota isää
nyt enempää", kehotti hän. "Sinä olet sanonut häntä varkaaksi kahteen
tai kolmeen kertaan, ja sitä hän ei siedä yhdeltäkään elävältä
olennolta."

"Minä en tahdo!" Harvey miltei kirkui, halveksien neuvoa, ja Troop
yhä mietti.

"Näyttää tavallaan epäystävälliseltä", virkkoi hän viimein siirtäen
katseensa Harveyhin. "En soimaa sinua, en hiventäkään, nuori mies,
etkä sinäkään soimaa minua sitten kun sappesi on herennyt kiehumasta.
Huomaa nyt tarkoin mitä sanon. Kymmenen ja puoli toisena laivapoikana
tällä kuunarilla -- ja vapaa ruoka -- sekä opiksesi että terveytesi
vuoksi. Suostutko vai etkö?"

"En!" huusi Harvey. "Viekää minut takaisin Newyorkiin, taikka
minä -- --"

Hänelle ei jäänyt selvää muistoa siitä, mitä sitten seurasi. Hän
makasi kannella pidellen vertavuotavaa nenäänsä, ja Troop katseli
häntä tyvenin kasvoin.

"Dan", virkkoi hän pojalleen, "minä ajattelin huonoa tästä nuoresta
miehestä ensi kerran hänet nähdessäni, mikä johtui liian hätäisestä
arvostelusta. Älä koskaan anna hätäisten arvostelujen erehdyttää
itseäsi, Dan. Nyt minä säälin häntä, sillä hän on selvästi sekaisin
yläkerrastaan. Hän ei ole vastuunalainen niistä haukkumanimistä,
joita hän minulle antoi, eikä muistakaan väitteistään, enempää
kuin yli laidan hyppäämisestäänkään -- sillä minä olen puolittain
vakuutettu siitä että hän on hypännyt yli laidan. Ole siivo hänelle,
Dan, taikka minä annan sinulle kaksi sen vertaa kuin annoin hänelle.
Tuollaiset ulosvuodatukset selvittävät päätä. Antaa hänen vain
valuttaa tarpeekseen!"

Troop laskeutui miettiväisenä kajuuttaan, missä hänellä ja
vanhemmilla miehillä oli makuusijansa, jättäen Danin tehtäväksi
lohduttaa kovaonnista kolmenkymmenen miljoonan perijää.




II.


"Minähän varotin sinua", sanoi Dan, veritippojen putoillessa nopeasti
ja taajaan tummille, vernissatuille kansilankuille. "Isä ei ole
ollenkaan pikainen, mutta sinä ansaitsit sen rehellisesti. Tyhjiä, ei
sitä nyt kannata ottaa noin pahakseen." Harveyn hartiat nytkähtelivät
kyynelettömistä nyyhkytyksistä. "Kyllä minä tiedän miltä se tuntuu.
Ensi kerta, jolloin isä antoi minulle tuollaisen mällin, oli samalla
viimeinen -- ja se oli minun ensi matkallani. Sitä tuntee itsensä
kovin kurjaksi ja onnettomaksi. Minä tiedän sen."

"Niin tekee", vaikeroi Harvey. "Tuo mies on joko hullu taikka
juopunut, enkä -- enkä minä voi tehdä mitään."

"Älä sano tuota isälle", kuiskasi Dan. "Hän vihaa kaikkia väkijuomia,
ja -- no niin, hän sanoi minulle että _sinä_ olit hullu. Mikä
ihmeessä pani sinut sanomaan häntä varkaaksi? Hän on minun isäni."

Harvey kohosi istumaan, pyyhki nenänsä ja kertoi Danille
setelitukkunsa häviämisestä. "Minä en ole hullu", lopetti hän. "Sinun
isäsi ei vain ole milloinkaan nähnyt enempää kuin viitosen-setelin
kerrallaan, ja minun isäni voisi ostaa tällaisen aluksen vaikka joka
viikko eikä se hänen rahoissaan tuntuisikaan."

"Sinä et tiedä minkä arvoinen 'Täällä Ollaan' on. Sinun isälläsi on
varmaan hirmuisesti rahaa. Mistä hän on ne saanut? Isä sanoo etteivät
mielipuolet voi pudistaa pääkopastaan kunnollista juttua. Annahan
kuulla."

"Kultakaivoksista ja sen sellaisista, Lännessä."

"Olen kyllä lukenut tuollaisesta. Vai Lännessä? Ratsastaako hän
pistooli kädessä temppuja tekevällä ponilla, niinkuin sirkuksessa?
Ne sanovat sitä Villiksi Länneksi, ja minä olen kuullut että heidän
kannuksensa ja suitsensa ovat selvää hopeaa."

"Oletpa sinä hassu!" sanoi Harvey, huvitettuna vasten tahtoaankin.
"Ei minun isäni tarvitse poneja. Kun hän haluaa matkustaa, niin hän
käyttää vaunuaan."

"Millaista vaunua?"

"Yksityistä rautatievaunuaan tietysti. Olet kai joskus eläissäsi
nähnyt yksityisvaunun?"

"Slatin Beemanilla on sellainen", vastasi Dan kartellen. "Minä näin
sen Union-asemalla Bostonissa; kolme neekeriä hankasi sen ikkunoita.
Mutta Slatin Beeman omistaakin melkein kaikki rautatiet Long
Islandilla, niin sanotaan; ja sanotaan että hän on ostanut puolen
New Hampshireä ja laittanut lanka-aidan sen ympäri ja tuottanut
sen täyteen leijonia ja tiikereitä ja karhuja ja puhveleita ja
krokotiilejä ja kaikkia sellaisia. Slatin Beeman onkin miljoonikko.
_Hänen_ vaununsa minä olen nähnyt. Mitäs sanot?"

"Niinpä niin, mutta minun isäni on sellainen, jota sanotaan
monimiljoonikoksi; ja hänellä on kaksi yksityisvaunua. Toisen nimi on
'Harvey' minun mukaani ja toisen 'Constance' äidin mukaan."

"Pysähdy vähän", sanoi Dan. "Isä ei anna minun milloinkaan vannoa,
mutta luulen että _sinä_ kyllä saat. Ennenkuin jatkamme pitemmälle,
pitää sinun sanoa että tahdot vaikka kuolla, jos vain valehtelet."

"Tietysti", sanoi Harvey.

"Ei se riitä. Sano näin: 'Tahdon vaikka kuolla, jollen puhu totta'."

"Tahdon kuolla tähän paikkaan", sanoi Harvey, "jollei joka sana, mitä
olen puhunut, ole silkkaa totta."

"Nekin satakolmekymmentä neljä dollaria ja kaikki?" kysyi Dan. "Minä
kuulin sinun puhuvan niistä isälle ja puolittain odotin että hän
nielaisisi sinut kuin valaskala Joonaan."

Harvey vakuutti naamansa punaiseksi. Dan oli sukkelapäinen
poika omalla tavallaan, ja kymmenen minuutin kyseleminen riitti
vakuuttamaan hänelle, ettei Harvey valehdellut -- paljon. Sitäpaitsi
oli hän sitonut itsensä kamalimmalla valalla minkä poikaikä tuntee,
ja istui kuitenkin elävänä, nenänpää punaisena, kannella ja kertoi
ihmeitä ihmeitten perästä.

"Vie sun!" sanoi Dan viimein sydämensä pohjasta, kun Harvey
oli kertonut mitä kaikkea oli hänen kunniakseen ristityssä
rautatievaunussa. Sitten hänen leveille kasvoilleen levisi ilkamoivan
mielihyvän irvistys. "Minä uskon sinua, Harvey. Isä on nyt kerran
elämässään erehtynyt."

"On, varmasti", sanoi Harvey, joka mietiskeli pikaista kostoa.

"Hän raivostuu varmaan ihan hulluksi. Ei mikään harmita häntä niin
kuin arvosteluissaan erehtyminen." Dan heittäytyi selkänojaan ja löi
reiteensä. "Älä nyt vain, Harvey, pilaa saalista löysäämällä liiaksi."

"Minä en halua saada tuollaista iskua toista kertaa. Kyllä minä vielä
hänelle näytän."

"En ole koskaan kuullut kenenkään pystyneen näyttämään isälle. Mutta
kyllä hän varmasti iskisi sinut maahan uudelleen. Mitä enemmän hän
erehtyi, sitä kovemmin hän iskisi. Mutta kultakaivokset ja pistoolit
-- --"

"En ole sanonut yhtään sanaa pistooleista", keskeytti Harvey, sillä
hän muisti valansa.

"Aivan niin, et olekaan. Mutta kaksi yksityisvaunua, toinen sinun ja
toinen äitisi mukaan ristitty; ja kaksisataa dollaria kuukaudessa
taskurahoja, ja sentään isketään kuonoon, kun ei suostu tekemään
työtä kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkalla! Se on paras
saalis koko pyyntikaudella." Hän nauroi matalaäänistä naurua
sydämensä pohjasta.

"Enkö siis ollut oikeassa?" sanoi Harvey, joka luuli nyt tavanneensa
puoltajan.

"Olit väärässä; niin väärässä kuin olla voit! Sinun on nyt parasta
ruveta yksiin tuumiin minun kanssani, tai muuten saat kuuman
löylyn, ja minä myös siitä että olen sinua kannattanut. Isä antaa
minulle aina kaksinkertaiset läksytykset siksi että minä olen hänen
poikansa eikä hän tahdo suosia ketään enempää kuin toisia. Sinä
olet luonnollisesti hyvin sydämissäsi isälle. Olen minäkin ollut
monta kertaa. Mutta isä on hirmuisen oikeudenmukainen mies; kaikkien
alusten miehet sen myöntävät."

"Näyttääkö tämäkin oikeudenmukaiselta, mitä?" Harvey osotti
pahoinpideltyä nenäänsä.

"Ei se mitään tee. Se laskee maaveren ulos sinusta. Isä teki sen
sinun terveytesi vuoksi. Mutta kuulehan sentään, minä en voi ruveta
tekemisiin kenenkään kanssa, joka pitää minua tai isää tai ketään
'Täällä Ollaan' miehistöstä varkaana. Me emme olekaan ollenkaan
mitään tavallista rantasillalta haalittua joukkoa. Me olemme
kalastajia ja olemme kulkeneet yhdessä kuusi vuotta ja enemmänkin.
Se asia sinun tulee muistaa! Minä sanoin äsken, ettei isä anna minun
vannoa. Hän sanoo sitä turhaanlausumiseksi ja antaa minulle selkään.
Mutta jos voisin sanoa sen mitä sinä sanoit isästäsi ja hänen
laitoksistaan, niin sanoisin sen sinun dollareistasi. En tiedä mitä
oli sinun taskuissasi silloin kun kuivasin nuttusi, sillä en tullut
sitä katsoneeksi; mutta minä sanoisin samoilla sanoilla kuin sinä
äsken, etten minä eikä isä -- ja muut eivät ole sinuun koskeneetkaan
sitten kun sinut nostettiin kannelle -- tiedä mitään noista rahoista.
Nyt olet sen kuullut. Mitäs sanot?"

Suonenlyönti oli varmaankin selvittänyt Harveyn päätä, ja ehkäpä
siinä oli meren yksinäisyydelläkin jonkunverran osaa. "Se seikka on
siis selvä", sanoi hän. Sitten hän katsoi maahan hämillään. "Siihen
nähden että olen vasta hukkumasta pelastettu, en ole tainnut osottaa
erittäin suurta kiitollisuutta, Dan."

"No niin, sinä olit niin säikähtynyt ja ajattelematon", sanoi Dan.
"Eikähän sitä ollut näkemässä muita kuin isä ja minä. Kokista ei ole
väliä."

"Minun olisi pitänyt muistaa että rahat olivat voineet mennä
muutenkin hukkaan", sanoi Harvey puoleksi itsekseen, "eikä syyttää
ketä hyvänsä saapuvilla olevaa varkaaksi. Missä isäsi on?"

"Kajuutassa. Mitä sinä nyt taas hänestä tahdot?"

"Saat nähdä", sanoi Harvey, käyden horjahtelevin askelin, sillä
hänen päätään huimasi vielä vähän, kajuutan portaille, missä pieni
laivan kello riippui, niin että se helposti näkyi ruorirattaalle.
Troop istui ruskeaksi ja keltaiseksi maalatussa kajuutassa, edessään
muistikirja ja kädessään tavattoman suuri musta lyijykynä, jota hän
imaisi tiukasti aika-ajoin.

"Minä en ole käyttäytynyt aivan oikein", sanoi Harvey, itsekin
hämmästyneenä nöyryydestään.

"Mitäs on tapahtunut?" sanoi laivuri. "Joutunut kinaan Danin kanssa,
vai mitä?"

"Ei; se koskee teitä itseänne."

"Olen pelkkänä korvana."

"Niin, minä -- minä olen tullut ottamaan takaisin sanojani", sanoi
Harvey hyvin nopeasti. "Kun ihminen on pelastettu hukkumasta -- --"
Hän vaikeni ja nielaisi.

"Niin mitä? Sinusta tulee vielä mies, jos jatkat tähän tapaan."

"Niin hänen ei pitäisi ensi töikseen ruveta solvaamaan ihmisiä."

"Aivan oikein -- aivan oikein", sanoi Troop, hieno hymyn häive
kasvoillaan.

"Niin että minä tulin sanomaan että olen pahoillani." Toinen suuri
nielaisu.

Troop kohoutui hiljalleen seisomaan arkulta, jolla hän oli istunut,
ja ojensi yksitoistatuumaisen kouransa. "Minä epäilinkin että se
tekisi sinulle koko joukon hyvää; ja tämä osottaa etten erehtynyt
arvostelussani." Tukahutettu naurunhihitys kuului kannelta
hänen korvaansa. "Minä erehdyn hyvin harvoin arvosteluissani."
Yksitoistatuumainen koura tarttui Harveyn käteen, puristaen sen
tunnottomaksi kyynärpäätä myöten. "Panemme hiukan enemmän rustoa
tähän ennenkuin laskemme sinut menemään, nuori mies; enkä minä tahdo
ajatella sinusta huonoa sen vuoksi mitä on tapahtunut. Sinä et ollut
vastuunalainen. Toimita nyt hyvin askareesi, niin ei sinulle tule
mitään vahinkoa."

"Sinä olet valkoinen", sanoi Dan, kun Harvey oli tullut takaisin
kannelle.

"En minä tunne mitään", sanoi tämä punastuen korvalehtiään myöten.

"Ei, en minä sitä tarkottanutkaan. Minä kuulin mitä isä sanoi.
Kun isä lupaa olla ajattelematta pahaa jostakusta, niin hän pysyy
sanassaan. Ja hänestä on vastenmielistä erehtyä arvostelussaan.
Kun isällä kerran on mielipide, niin hän ennemmin laskisi lippua
engelsmannille kuin muuttaisi sitä. Olipa hauska että juttu selvisi
oikeinpäin. Isä puhuu totta, kun hän sanoo ettei hän voi viedä sinua
takaisin. Tämä kalastus on meidän ainoa elinkeinomme. Puolen tunnin
perästä miehet palaavat ahnaina kuin hait valaan-raadon kimpussa."

"Mitä varten?" sanoi Harvey.

"Illalliselle luonnollisesti. Eikö vatsasi sano sitä sinulle? Sinulla
on paljon opittavaa."

"Niin taitaa olla", sanoi Harvey alakuloisesti, katsellen
yläpuolellaan olevaa köysi- ja taljavyyhteä.

"Se on verraton alus", sanoi Dan innokkaasti, käsittäen väärin
Harveyn katseen. "Odotahan kunnes isopurjeemme nostetaan mastoon ja
me suuntaamme matkan kotia kohti kaikki suolamme kosteana. Mutta sitä
ennen on vielä paljon työtä." Hän viittasi alas molempien mastojen
välisen ison kansiluukun pimeään aukkoon.

"Mitä varten se on? Sehän on aivan tyhjä", sanoi Harvey.

"Sinun ja minun ja muutamien muiden on täytettävä se", sanoi Dan.
"Sinne pannaan kalat."

"Elävinäkö?" sanoi Harvey.

"Ei toki. Kyllä ne tulevat sinne jokseenkin kuolleina -- ja
hengettöminä -- ja suolattuina. Meillä on sata härkätynnyriä suolaa
laareissamme, emmekä ole vielä saaneet kaloja muuta kuin siksi että
aluspuut ovat peitossa."

"Missä ne kalat sitten ovat?"

"Meressä puheitten mukaan, veneissä toivon mukaan", vastasi Dan
vanhalla kalastajain sananlaskulla. "Sinullakin oli mukanasi
nelisenkymmentä tullessasi eilen illalla."

Hän viittasi jonkinlaiseen puiseen karsinaan, joka oli juuri
yläperäkannen edessä.

"Sinun ja minun on tyhjennettävä tuo sitten kun he ovat palanneet.
Minä luulen että saamme runsaan karsinan tänä iltana. Olen nähnyt sen
melkein laitojaan myöten täynnä perkkaamista odottavia kaloja, ja me
seisoimme perkkauspöytien ääressä kunnes viiltelimme itseämme niitten
sijasta, niin kovasti meitä nukutti. Kas tuolla ne nyt tulevat." Dan
tähysti matalan reilingin yli puoltakymmentä venettä, jotka soutivat
heitä kohti loistavaa, silkkipintaista merta pitkin.

"En ole koskaan nähnyt merta näin alhaalta", sanoi Harvey. "Se on
kaunis."

Alhaalla oleva aurinko värjäsi veden kokonaan purppuran ja punaisen
hehkuvaksi, laakeitten maininkien kuvut liekehtivät kultaisina
ja aallonpohjissa olivat varjot sinisen ja vihreän juovikkaita.
Jokainen näkyvissä oleva kuunari näytti vetävän pyyntiveneitään
luoksensa näkymättömillä langoilla, ja veneissä istuvat pienet mustat
olennot vetelivät airojaan säännöllisesti kuin vetojousilla käyvät
leikkikalut.

"Heillä on ollut hyvä onni", sanoi Dan silmät puoleksi ummessa.
"Manuelin veneeseen ei olisi enempää kaloja mahtunutkaan. Se ui
matalassa kuin lumpeenlehti tyvenessä vedessä, eikö totta?"

"Mikä niistä on Manuel? En ymmärrä miten sinä voit tuntea noin pitkän
matkan päähän."

"Viimeinen vene etelässä. Hän se veti sinut vedestä eilen illalla",
sanoi Dan osottaen sormellaan. "Manuel soutaa portugalilaiseen
tapaan; hänestä ei voi erehtyä. Itään hänestä on Pennsylvania -- hän
on paljon parempi kuin hänen soutunsa. Ja hänestä itään -- katso
kuinka suoraan he soutavat -- tuo ahvenhartiainen, on Pitkä Jack.
Hän on Galwaysta Irlannista ja asuu South Bostonissa, kuten useimmat
Galwayn miehet, ja galwaylaiset ovat enimmäkseen kelpo venemiehiä.
Pohjoisessa, tuolla noin -- pian saat kuulla hänen pistävän lauluksi
-- on Tom Platt. Hän on vanha sotalaivan matruusi, palvellut
'Ohiolla' -- se oli hänen puheittensa mukaan ensimäinen laiva meidän
laivastostamme, joka purjehti Kap Hornin ympäri. Hän ei juuri osaa
muusta puhuakaan, paitsi kun hän laulaa, mutta hänellä on hyvä
kalaonni. Kas niin! Enkös sitä sanonut?"

Sointuva hoilotus kantautui yli vedenpinnan pohjoisimmasta veneestä.
Harvey kuuli jotain kylmistä käsistä ja jaloista, ja sitten selvästi:

    "Nyt tuokaa kartta, näyttäkää
    nuo vuoret synnyinmaan!
    On pilvet sankat huipuilla
    ja usvat juurellaan."

"Täysi vene", sanoi Dan nauraa killittäen. "Jos häh vielä laulaa 'Oi
kapteeni', niin se on parrastasalla."

Hoilotus jatkui:

    "Oi katteini, te viimeinen
    mun pyyntö täyttäkää:
    kun kuolen, niin mun ruumiini
    se mereen peittäkää."

"Tom Platt on nyt hyvällä tuulella. Huomenna hän kertoo sinulle
juurtajaksain vanhasta 'Ohiosta' Näetkö tuota sinistä venettä hänen
takanaan? Se on minun setäni -- isän oikea veli -- ja jos kova
onni on liikkeellä jossakin matalikoilla, niin varmasti se löytää
Salters-sedän. Katso kuinka varovasti hän soutaa, Lyön vaikka koko
palkkani vetoa, että hän on ainoa poltettu mies tänä päivänä -- ja
vielä aika tavalla poltettu."

"Mikä häntä on polttanut?" sanoi Harvey uteliaana.

"Mansikat arvatenkin. Toisinaan polttavat kurpitsat ja toisinaan
sitruunat ja kurkut. Niin, kyllä hän nyt on poltettu kyynärpäitä
myöten. Sen miehen kova onni on kerrassaan ihmeellinen. Nyt meidän on
käytävä käsiksi taljoihin ja hinattava ne kannelle. Onko ihan totta,
mitä sanoit äsken, nimittäin ettet ole vielä eläissäsi kättäsi työhön
koukistanut? Se mahtaa tuntua vähän kummalta, vai mitä?"

"Joka tapauksessa aion nyt yrittää tehdä työtä", vastasi Harvey
urheasti. "Kaikki on minulle vain niin tuiki uutta."

"Tartu sitten tuohon köyteen, joka on takanasi!"

Harvey haparoi käteensä pitkällä rautakoukulla varustetun köyden,
joka riippui isonmaston haruksesta, samalla kuin Dan laski alas
toisen, joka juoksi jostakin, mitä hän nimitti "latvakajiksi".
Samassa laski Manuelin vene lastineen kuunarin sivulle.
Portugalilainen hymyili säteilevää hymyä, jonka Harvey myöhemmin oppi
hyvin tuntemaan, ja alkoi lyhytvartisella haarukalla viskellä kaloja
kannella olevaan hinkaloon. "Kaksisataa kolmekymmentäyksi", hän huusi.

"Anna koukku hänelle", sanoi Dan, ja Harvey kurotti sen Manuelin
käsiin. Hän pisti sen veneen keulassa olevaan köysisilmukkaan, otti
Danin köyden ja kiinnitti sen peräsilmukkaan ja kiipesi sitten
kuunariin.

"Vedä!" huusi Dan, ja Harvey veti, kummastellen kuinka helposti vene
kohosi.

"Heitä jo, ei sen paikka ole ristipuilla!" nauroi Dan; ja Harvey
heitti vetämästä, sillä vene keikkui ilmassa hänen päänsä yläpuolella.

"Päästä alemmas", huusi Dan, ja Harveyn laskiessa Dan suuntasi
kevyttä venettä yhdellä kädellä kunnes se sievästi laskeutui
paikalleen juuri isonmaston taakse. "Ne eivät paina mitään tyhjinä.
Kävihän se matkustajan työksi aika hyvin. Merimiehen kannalta siinä
kyllä olisi yhtä ja toista muistuttamista."

"Ahaa!" sanoi Manuel ojentaen ruskean kätensä. "Sinä voida aika hyvin
nyt? Tämä aika viime iltana kalat ne kalasti sinua. Nyt sinä kalastat
kaloja. Aa, mitä?"

"Minä -- minä olen kovasti kiitollinen", sopersi Harvey, ja hänen
onneton kätensä pistäytyi taaskin taskuun, mutta samassa hän muisti
ettei hänellä ollutkaan rahaa mitä tarjota. Kun hän oppi tuntemaan
Manuelia paremmin, punastui hän häpeästä makuukojussaan ajatellessaan
millaisen erehdyksen hän olisi voinut tehdä.

"Ei ole mitään miksi kiittää _minua_?" sanoi Manuel. "Kuinka minä voi
jättää sinua ajelemaan ympäri matalikot? Nyt sinä olla kalastaja
-- aa, mitä? Ooh! Uuh!" Hän taivutteli itseään kankeasti edes ja
takaisin nivusistaan, versyttääkseen turtuneita jäseniään.

"Minä en olla puhdistanut venettä tänään. Liian kiire. Danny,
poikanen, puhdista se minun edestä."

Harvey astui heti esiin. Tässä oli jotain, mitä hän saattoi tehdä
henkensä pelastajaa auttaakseen.

Dan viskasi hänelle huosiaimen, ja hän kumartui veneen yli, alkaen
pyyhkiä pois limaa, tosin kömpelösti, mutta innokkaasti. "Ota irti
astinlaudat; ne luistavat noissa uurteissa", sanoi Dan. "Pyyhi ne ja
pane takaisin. Ei pidä koskaan päästää astinlautoja paatumaan kiinni.
Niitä voi joskus tarvita kipeästikin. Kas, siinä on Pitkä Jack."

Välkkyvä kalavirta lensi hinkaloon kuunarin sivulla olevasta veneestä.

"Manuel, ota sinä köysi. Minä laitan pöydät. Harvey, jouduta
valmiiksi Manuelin vene. Pitkän Jackin vene tulee sen päälle."

Harvey katsahti ylös huosinnastaan ja näki toisen veneen pohjan juuri
päänsä päällä.

"Ihan kuin intialaiset taikalaatikot, eivätkös olekin?" sanoi Dan,
kun toinen vene solahti toiseen.

"Pujahtaa kuin ankka veteen", sanoi Pitkä Jack, harmahtava-leukainen,
pitkähuulinen irlantilainen, taivutellen vartaloaan kahtaallekäsin
aivan samoin kuin Manuel oli tehnyt. Diskon karhea mörinä kuului
kajuutasta, ja tuon tuostakin he kuulivat kuinka hän imaisi kynäänsä.

"Sataneljäkymmentäyhdeksän ja puoli -- onneksi olkoon, Discobolus!"
sanoi Pitkä Jack. "Minä raadan itseni kuoliaaksi täyttääkseni sinun
taskujasi. Kirjota se huonoksi saaliiksi. Portugalilainen on vienyt
voiton minusta."

Uusi vene laskea hurautti kuunarin sivulle ja lisää kaloja syydettiin
karsinaan.

"Kaksisataa ja kolme. Katsokaas matkustajaa!" Puhuja oli vielä
suurempi kuin irlantilainen, ja vasemman silmän alta oikeaan
suupieleen kulkeva tummanpunainen arpi antoi hänen kasvoilleen
omituisen näön.

Tietämättä mitä muutakaan tehdä, Harvey pyyhki köysiluudalla jokaisen
veneen sitä mukaa kuin ne laskeutuivat paikalleen, veti ulos
astinlaudat ja pani ne veneen pohjalle.

"Se suuntailee hyvin", sanoi arpinaamainen mies, joka oli Tom Platt,
katsellen häntä arvostelevasti. "Kaikki asiat voidaan tehdä kahdella
tavalla. Joko kalastaja-tapaan -- mikä pää hyvänsä ensiksi ja
huolimaton kaapaisu ylikynteen -- taikka sitten -- --"

"Siten kuin me tehtiin vanhalla 'Ohiolla'!" keskeytti Dan työntäytyen
miesryhmään kokoonkäännettävillä jaloilla varustettua pitkää
pöytää kantaen. "Pois tieltä, Tom Platt, että saan laittaa pöydän
paikalleen."

Hän työnsi pöydän toisen pään kahteen reilingissä olevaan loveen,
tönäisi ulos kääntöjalan ja kyyristyi juuri ajoissa välttääkseen
entisen merisotilaan huimaiseman läimäyksen.

"Ja näin sitä tehtiin myös 'Ohiolla', Danny. Ymmärrätkös?" sanoi Tom
Platt nauraen.

"Sitten ne olivat siellä varmaan kierosilmäisiä, sillä se ei
sattunut, ja minä tiedän erään, joka löytää saappaansa isonmaston
huipusta, jollei hän jätä meitä rauhaan. Pois tieltä! Näettehän, että
minulla on kiire!"

"Danny, sinä et tee koko päivänä muuta kuin makaat touvirullalla ja
nukut", sanoi Pitkä Jack. "Sinä olet häpeämättömyyden huippu, ja
minä olen vakuutettu että sinä turmelet uuden kansimatkustajammekin
yhdessä viikossa."

"Hänen nimensä on Harvey", sanoi Dan, heilutellen kahta omituisen
muotoista veistä, "ja hän on ennen pitkää viiden south-bostonilaisen
simpukantonkijan veroinen." Hän asetti veitset aistikkaasti pöydälle
ja jäi sitten kallella päin ihailemaan vaikutusta.

"Minä luulen että niitä on neljäkymmentäkaksi", sanoi hento ääni
aluksen sivulla, ja kannellaolijat remahtivat nauramaan, kun toinen
ääni vastasi. "Sitten minulla on kerran ollut hyvä onni, sillä
minulla on neljäkymmentäviisi, vaikka olen saanut polttoja ihan
armottomasti."

"Neljäkymmentäkaksi _tai_ neljäkymmentäviisi. Minä sekaannuin
laskussani", sanoi hento ääni.

"Pennsylvania ja Salters-setä siinä laskevat saalistaan. Se on
hauskempaa kuin sirkusnäytäntö", sanoi Dan. "Katsohan toki heitä!"

"Tulkaa sisään, tulkaa sisään!" mylvi pitkä Jack. "Siellä ulkona on
kosteata, lapset."

"Neljäkymmentäkaksi sinä sanoit." Puhuja oli Salters-setä.

"Minä lasken sitten uudestaan", vastasi toinen ääni säyseästi.

Molemmat veneet töksähtivät yhteen ja jysähtivät aluksen kylkeen.

"Jerusalemin hävitys!" tiuskaisi Salters-setä, huovata molskuttaen.
"Mikä riivasi sellaisen maamyyrän kuin sinä panemaan jalkaasi
veneeseen, se on minulle käsittämätöntä. Ei paljon puuttunut ettet
kerrassaan kaatanut minua."

"Olen pahoillani, Salters. Minähän tulin merelle parantamaan
vatsakatarriani. Minä muistelen, että sinä itse kehotit minua."

"Mene Valaankuoppaan vatsakatarrinesi", ärjyi Salters-setä, pieni
pyylevä ukko. "Sinähän tulet taas päälIeni. _Kumpi_ se nyt oli,
neljäkymmentäkaksiko vai neljäkymmentä viisi?"

"Olen unohtanut, Salters. Lasketaan."

"En luule että se olisi voinutkaan olla neljäkymmentäviisi.
_Minullahan_ on neljäkymmentäviisi", sanoi Salters-setä. "Laske nyt
tarkasti, Penn."

Disko Troop tuli ulos kajuutasta. "Salters, heitä kalasi ylös nyt
heti", sanoi hän käskevästi.

"Älä pilaa hauskuutta, isä", mutisi Dan. "He ovat juuri vast'ikään
alkaneet."

"Vie ja viipota! Hän hankoaa niitä yksitellen", hoilotti pitkä Jack,
kun Salters-setä alkoi työskennellä vaivalloisesti, Silläaikaa kun
pikku mies toisessa veneessä laski veneenlaitaan uurrettuja lovia.

"Se oli viime viikon saalis", sanoi hän katsoen surkeana ylös,
etusormi siinä mihin hän oli keskeyttänyt laskunsa.

Manuel tuuppasi Dania, joka hypähti perätaljan luo ja kurottuen
kauas laidan yli solautti koukun peräsilmukkaan samalla kun Manuel
kiinnitti keulaköyden. Toiset vetivät rivakasti ja pyöräyttivät
veneen ylös miehineen, kaloineen, kaikkineen.

"Yksi, kaksi, neljä -- yhdeksän", luki Tom Platt, laskien
harjaantuneella silmällä. "Neljäkymmentäseitsemän. Sinä olet
voittanut, Penn!" Dan päästi perätaljan luistamaan ja solautti hänet
veneen perästä kannelle keskellä omien kalojensa ryöppyä.

"Pysäyttäkää! pysäyttäkää!" huusi Salters-setä, keskiruumis
pompahdellen. "Minä olen vähän sekaantunut laskussani."

Hänelle ei jäänyt aikaa pitempiin vastalauseisiin, vaan hänet
hinattiin ylös ja pyöräytettiin kannelle kuten "Pennsylvaniakin".

"Neljäkymmentäyksi", sanoi Tom Platt. "Maamyyrä on sinut voittanut,
Salters. Ja sinä, joka olet sellainen merimies!"

"Se ei ollut oikein laskettu", sanoi Salters, kömpien ulos
karsinasta; "ja minä olen poltettu ihan riekaleiksi."

Hänen pulleat kätensä olivat turvoksissa ja sinertävän-valkoisen
kirjavat.

"Muutamien ihmisten täytyy löytää mansikkapohja vaikka sukeltamalla,
jos ei muuten", lausui Dan äskennoussutta kuuta katsellen.

"Ja toiset syövät maan lihavuutta laiskuudessa ja tekevät pilkkaa
omista sukulaisistaan", vastasi Salters-setä.

"Pöytään! Pöytään!" huusi kanssista ääni, jota Harvey ei vielä
ollut kuullut. Disko Troop, Tom Platt, Pitkä Jack ja Salters
seurasivat heti kehotusta. Pikku Penn-ukko kumartui neliskulmaisen
luotiliinakelansa ja sotkuisten turskasiimojensa yli. Manuel makasi
pitkänään kannella ja Dan pujahti lastiruumaan, missä Harvey kuuli
hänen paukuttavan tynnyreitä vasaralla.

"Suolaa", sanoi hän palattuaan. "Niin pian kuin päästään illalliselta,
ruvetaan perkkaamaan. Sinä saat nakella haarukalla isälle. Tom Platt
ja isä ahtavat yhdessä, ja sinä saat kuulla heidän väittelevän. Me
kuulumme toiseen pöytäkuntaan, sinä ja minä ja Manuel ja Penn --
aluksen nuoret ja komeat miehet."

"Mitä varten niin?" sanoi Harvey. "Minulla on nälkä."

"He lopettavat tuossa paikassa. Noh! Hyvältäpä haiseekin tänä iltana.
Isä pitää hyvän kokin, vaikka hänellä onkin vahinkoa veljestään.
Emmekös saaneet hyvän saaliin tänä päivänä?" Hän viittasi karsinassa
olevaa korkeaa turskakasaa. "Mikä syvyys sinulla oli, Manuel?"

"Kakskymmentäviis syltä", sanoi portugalilainen unisesti. "Ne tarttua
hyvin ja sukkelaan. Joku päivä minä näytän sinulle, Harvey."

Kuu alkoi jo kohota hiljaisena meren yläpuolelle ennenkuin vanhemmat
miehet palasivat perään. Kokin ei tarvinnut huutaa "toista sakkia".
Dan ja Manuel olivat alhaalla luukusta ja pöydässä istumassa
ennenkuin Tom Platt, viimeinen ja verkkaisin vanhempien joukosta,
oli saanut pyyhityksi suunsa kämmenselällään. Harvey meni Pennin
perässä ja istui pöytään, jossa jokaisen edessä oli tinavadillinen
turskan kieliä ja sisälmyksiä läskipalojen ja paistettujen perunain
kanssa muhennettuina, lämmin leipäkakku ja mukillinen mustaa,
väkevää kahvia. Niin nälkäisiä kuin he olivatkin, odottivat he
kunnes "Pennsylvania" oli vakavasti lukenut pöytärukouksen. Sitten
he ahtoivat sisäänsä äänettöminä, kunnes Dan vetäisi henkeään
tinavatinsa ääressä ja kysyi Harveylta miltä hänestä tuntui.

"Jokseenkin täynnä, mutta vielä sinne mahtuu pikku pala."

Kokki oli tavattoman kookas, sysimusta neekeri ja erosi kaikista
muista Harveyn tapaamista neekereistä siinä, ettei hän puhunut,
vaan tyytyi vain hymyilyillä ja mykillä eleillä kehottamaan syömään
enemmän.

"Katsos, Harvey", sanoi Dan, kopauttaen pöytään kahvelillaan, "eikös
ole juuri niinkuin sanoin? Nuoret ja komeat miehet -- niinkuin minä
ja Pennsy ja sinä ja Manuel -- me olemme toista pöytäkuntaa, ja me
syömme sitten kun ensimäinen sakki on saanut tarpeekseen. He ovat
vanhoja kaloja; ja ne ovat juonikkaita ja kärtyisiä ja niiden vatsoja
on pidettävä mielillä; siksi heille annetaan ensiksi, vaikkeivät he
sitä ansaitse. Eikös niin, tohtori?"

Kokki nyökkäsi.

"Eikö hän osaa puhua?" kysyi Harvey kuiskaten

"Kyllä siksi että toimeen tulee. Ei kuitenkaan paljon sellaista
mitä me ymmärtäisimme. Hänen oma kielensä on melko omituista. Hän
on kotoisin Cape Bretonin sisuksista, jossa talonpojat puhuvat
kotitekoista skotlanninkieltä. Cape Breton on täynnä neekereitä,
joitten vanhemmat karkasivat sinne meidän sotamme aikana, ja ne
puhuvat samanlaista kieltä kuin talonpojat siellä -- paljasta
sekasotkua."

"Ei se ole Skotlantia", sanoi "Pennsylvania". "Se on gaelinkieltä.
Olen lukenut sen jostakin kirjasta."

"Penn lukee paljon. Melkein aina onkin niinkuin hän sanoo -- paitsi
kun on kysymys kalojen laskemisesta -- mitä?"

"Antaako isäsi heidän vain _sanoa_ kuinka monta he ovat saaneet,
laskematta niitä?" kysyi Harvey.

"No miksikäs ei? Mitä varten kukaan viitsisi valehdella muutaman
vaivaisen turskan vuoksi."

"Yksi mies kerran valehteli saaliista", puuttui Manuel puheeseen.
"Valehteli joka päivä. Viis, kymmenen, kakskymmentäviis enemmän
kaloja kuin tuli hän sanoi olevan."

"Missä se tapahtui?" kysyi Dan. "Ei se ainakaan ollut kukaan
meikäläisistä."

"Ranskalainen Anguillesta."

"Ni-in! Niitä länsirannikon ranskalaisia ei voi laskea miksikään.
Sehän nyt on selvää, ettei niitä voi laskea. Kun tapaat jonkun heidän
pehmeitä koukkujaan, Harvey, niin ymmärrät kyllä miksi", sanoi Dan
rajattomalla halveksumisella.

    "Kerta kerralta enemmän vaan,
    aina kun aletaan perkkaamaan",

hoilasi Pitkä Jack kanssinluukusta alas, ja "toinen sakki" kapusi
heti kannelle.

Mastojen ja köysistön sekä aina levällään olevan myrskypurjeen
varjot häälyivät edestakaisin keinuvalla kannella kuunpaisteessa, ja
laivan perällä oleva kalakasa loisti kuin sula hopea. Lastiruumasta
kuului töminää ja kolinaa, kun Disko Troop ja Tom Platt puuhasivat
suolasäiliöitten kimpussa. Dan ojensi Harveylle hangon ja ohjasi
hänet keskilaivan puoleiseen päähän karkeatekoista pöytää, jonka
ääressä Salters-setä malttamattomana koputteli veitsensä päällä.
Hänen jalkainsa vieressä oli saavi, jossa oli suolavettä.

"Hankoa alas luukusta isälle ja Tom Plattille ja varo ettei
Salters-setä pistä silmääsi puhki", sanoi Dan kiepsauttaen itsensä
ruumaan. "Minä annan suolaa alhaalla."

Penn ja Manuel seisoivat polviaan myöten turskakasassa karsinassa,
heiluttaen paljasteräisiä veitsiään. Pitkä Jack istui vasu jalkainsa
juuressa ja rukkaset käsissään pöydän ääressä Salters-setää
vastapäätä, ja Harvey töllötti vuoroin hankoonsa ja vuoroin toisiin.

"Hei!" hihkaisi Manuel, kumartuen ja ottaen käteensä kalan, yksi
sormi kiduksen alla ja toinen sen silmässä. Hän asetti sen karsinan
laidalle; veitsenterä välkähti, kuului repivä ääni, ja kurkusta
peräaukkoon halkaistuna, viilto kahden puolen kaulaa, putosi kala
Pitkän Jackin jalkoihin.

"Hei!" huusi Pitkä Jack huitaisten kinnaspeittoisella kädellään.
Kalan maksa putosi vasuun. Nykäisy ja huitaisu, ja kalan pää ja
sisälmyket lensivät syrjään ja tyhjä kala solahti pöydän yli
Salters-sedälle, joka korskui ja puhisi. Taaskin repivä ääni,
selkäranka lensi yli reilingin, ja päättömänä, sisälmyksittä
ja halaistuna läiskähti kala saaviin, roiskauttaen suolavettä
Harveyn ällistyneeseen suuhun. Alkuhihkaisun jälkeen jäivät miehet
äänettömiksi. Turskat olivat liikkeessä kuin olisivat ne olleet
eläviä, ja aikoja ennen kuin Harvey oli lakannut ihmettelemästä tuon
kaiken hämmästyttävää kätevyyttä, oli hänen saavinsa täynnä.

"Hankoa!" murahti Salters-setä kääntämättä päätään, ja Harvey hankosi
kaloja kaksin ja kolmin alas luukusta.

"Hei! Hankoa kimputtain!" huusi Dan. "Älä varistele! Salters-setä on
paras halkoja koko laivastossa. Katso kuinka hän lukee kirjaansa!"

Todellakin näytti siltä kuin tuo pyylevä setä olisi leikannut
auki kirjan lehtiä kilvalla. Manuel seisoi etukumarassa, ruumis
liikkumattomana kuin kuvapatsas; mutta pitkät käsivarret kaapaisivat
kaloja lakkaamatta. Pieni Penn uurasti urheasti, mutta oli helppo
nähdä että hän oli heikko. Kerran tai pari Manuel ehti häntä
auttamaan tuottamatta keskeytystä työn kulkuun, ja kerran Manuel
ulvahti satuttaessaan sormensa ranskalaisen koukkuun. Nämä koukut
ovat tehdyt tapuisasta metallista, jotta niitä voidaan muovailla
tarpeen mukaan; mutta turskat vievät hyvin usein ne muassaan ja
tarttuvat koukkuun taas jossakin muualla; ja tämä on yksi niistä
monista syistä, miksi gloucesterilaiset alukset halveksivat
ranskalaisia.

Alhaalta kannen alta kuului pyörätahkon surinaa muistuttava kariseva
ääni, joka syntyi suolan hieromisesta raakaan lihaan, muodostaen
herkeämättömän pohjasävelen veitsien kalahtelulle karsinassa,
päitten irtikiskaisulle ja mätkähtelylle, maksojen putoamiselle ja
sisälmysten sinkoilemiselle, Salters-sedän selkärankoja karsivan
veitsen ruotaisuille ja saaviin putoavien märkien, halkaistujen
kalanruumiitten läiskähtelylle.

Tunnin kuluttua Harvey olisi antanut vaikka mitä saadakseen levähtää;
sillä tuoreet, märät turskat painavat enemmän kuin arvaa luullakaan,
ja hänen selkäänsä pakotti alituisesta hankoamisesta. Mutta hän tunsi
ensi kertaa elämässään olevansa osa työskentelevästä miesketjusta,
sai ylpeyttä tuosta ajatuksesta ja jatkoi sisukkaasti hankoamistaan.

"Veitsi ho-oi!" huusi Salters-setä vihdoin. Penn oikaisi selkänsä
huohottaen kalojen keskellä, Manuel taivuttelihe eteen ja taakse
norjentuakseen ja Pitkä Jack nojautui reilingin yli. Kokki astui
esiin äänettömästi kuin musta varjo, keräsi joukon selkärankoja ja
päitä ja poistui.

"Kalanpäälientä aamiaiseksi", sanoi Pitkä Jack huuliaan maiskuttaen.

"Veitsi ho-oi!" toisti Salters-setä, heiluttaen litteää, kaarevaa
halkaisupuukkoaan.

"Katso jalkoihisi, Harve", huusi Dan alhaalta.

Harvey näki puolikymmentä veistä pistettynä pienan rakoon kansiaukon
kehään. Hän jakeli ne miehille, ottaen vastaan tylsyneet.

"Vettä!" sanoi Disko Troop.

"Vesitynnyri on keulassa ja kippo vieressä. Joudu, Harve", sanoi Dan.

Harvey palasi silmänräpäyksessä tuoden suuren kipollisen
laimistunutta, ruskeaa vettä, joka maistui nektarilta ja kirvotti
Diskon ja Tom Plattin kielet.

"Nämä ovat turskia", sanoi Disko. "Nämä eivät ole Damaskus-viikunoita
eivätkä hopeaharkkoja. Olen sanonut sen sinulle joka-ainoa kerta niin
kauan kuin olemme purjehtineet yhdessä."

"Toisin sanoen seitsemän pyyntikautta", vastasi Tom Platt
levollisesti. "Mutta hyvä sälytys on hyvää sälytystä sittenkin, ja
painolastinkin latomisen voi toimittaa oikealla ja väärällä tavalla.
Jos olisit joskus nähnyt, kun neljäsataa tonnia rautaa pantiin -- --"

"Hei!" Manuelin hihkaistessa työ alkoi uudelleen eikä keskeytynyt
kertaakaan ennenkuin karsina oli tyhjä. Samassa hetkessä kuin
viimeinen kala oli saatu alas, vääntäytyi Disko Troop peränpuolelle
kajuuttaan veljensä seuraamana; Manuel ja pitkä Jack menivät keulaan;
ainoastaan Tom Platt viipyi sen verran että sai työnnetyksi luukun
paikoilleen, sitten hänkin hävisi. Ennenkuin puolta minuuttia oli
kulunut, kuuli Harvey syviä kuorsauksia kajuutasta, ja hän tuijotti
hölmistyneenä Daniin ja Penniin.

"Minä suoriuduin vähän paremmin tällä kertaa, Danny", sanoi Penn,
jonka silmäluomia uni painoi. "Mutta minä arvelen että minun
velvollisuuteni on auttaa puhdistuksessa."

"Enpä tahtoisi teidän omaatuntoanne tuhannesta sentneristäkään",
sanoi Dan. "Menkää sisään vain, Penn. Ei teidän tarvitse tehdä
laivapoikain työtä. Nosta sanko vettä, Harvey. Kuulkaa, Penn,
kaatakaa nämä rasvatynnyriin ennenkuin menette nukkumaan. Voitteko
pysyä valveilla niin kauan?"

Penn nosti kannelta raskaan kalanmaksavasun, tyhjensi sen kanssiin
kiinniköytettyyn saranallisella kannella varustettuun tynnyriin ja
hävisi sitten vuorostaan kajuuttaan.

"Pojat toimittavat puhdistuksen perkkauksen jälkeen, ja ensi vartio
tyvenellä ilmalla on poikain vartio meidän aluksella." Dan huuhtoi
karsinan reippaasti, irrotti pöydän ja pani sen kuivamaan kuutamoon,
pyyhki veriset veitsenterät rohdintukolla ja alkoi terottaa niitä
pienellä tahkokivellä, Silläaikaa kun Harvey työnsi sisälmyksiä ja
selkäruotoja yli laidan hänen ohjauksensa mukaan.

Ensi molskahduksella kohosi vedestä pystysuoraan ylös hopeanvalkoinen
haamu päästäen kammottavan, uikuttavan huokauksen. Harvey peräytyi
huudahtaen, mutta Dan vain nauroi. "Miekkavalas", sanoi hän. "Kerjää
kalanpäitä. Ne nousevat tuolla tavoin pystyyn kun niillä on nälkä.
Henki sillä on kuin haudan löyhkäys, eikö ole?" Kamala mädänneen
kalan haju täytti ilman, kun valkoinen patsas vajosi ja vesi
poreili öljymäisesti. "Etkö ole koskaan ennen nähnyt miekkavalaan
nousevan pystyyn? Saat nähdä niitä sadoittain ennenkuin ollaan irti.
Onpa se hyvä kun laivalla on taas poika. Otto oli liian vanha ja
lisäksi hollantilainen. Hän ja minä tappelimme aika usein. Siitä
minä en kuitenkaan olisi välittänyt, jos hänellä vain olisi ollut
kristillisen ihmisen kieli päässään. Nukuttaako?"

"Kamalasti", sanoi Harvey nuokahdellen.

"Ei saa nukkua vahdissa. Nouse ylös ja käy katsomassa palaako
ankkurilyhtymme kirkkaasti ja selkeästi. Sinä olet vahdissa nyt,
Harve."

"Pyh! Mitäpä meille tässä tapahtuisi? Valoisa kuin päivällä. Hn-rrr!"

"Juuri silloin sitä tapahtuukin, isä sanoo. Kauniilla ilmalla on
hyvä nukkua, ja ennenkuin tiedätkään, saattaa jokin höyrylaiva ajaa
aluksen keskeltä kahtia, ja seitsemäntoista kiiltävähelaista upseeria
ottaa valalleen että valot olivat sammuksissa ja että oli sakea sumu.
Harve, minä pidän sinusta kyllä aika paljon, mutta jos nuokahdat
vielä kerran, niin annan sinun maistaa köydenpätkää."

Kuu, joka näkee paljon merkillisiä asioita matalikoilla, näki
kuinka polvihousuihin ja punaiseen mekkoon puettu hoikka
nuorukainen hoiperteli pitkin monenlaisten tavarain täyttämää
seitsemänkymmenen-tonnin kuunarin kantta, perässään ikäänkuin
pyövelinä solmittua köyttä heiluttaen toinen poika, joka haukotteli
ja nuokkui lyöntiensä lomassa.

Kiinniköytetty ruoriratas natisi ja tempoili hiljakseen, purje
lepatti vähän hiljaisen tuulen henkäyksistä, ankkurin vipu kitisi
ja tuo surkea kulkue jatkui. Harvey kinasi, uhkasi, ruikutti ja
vihdoin suorastaan itki, Silläaikaa kun Dan kieli kangerrellen puhui
valppauden ihanasta ominaisuudesta ja heilutti köydenpätkäänsä,
kurittaen veneitä yhtä usein kuin Harveytakin. Vihdoin kajuutan kello
löi kymmenen, ja viimeisellä lyönnillä pikku Penn kömpi kannelle.
Hän tapasi kaksi poikaa kahteen läjään lyhistyneinä vieretysten
isonluukun sivulla, niin syvässä unessa että hän sananmukaisesti
vieritti heidät vuoteisiinsa.




III.


Se oli tuota syvää neljänkymmenen-sylen unta, joka kirkastaa
mielen ja silmän ja sydämen ja saa ahnaana istumaan aamiaisen
ääreen. He tyhjensivät ison tinavadin mehukkaita kalansipaleita
-- kokin edellisenä iltana kokoamia perkkausjätteitä. He pesivät
ensimäisen pöytäkunnan käyttämät lautaset ja maljat -- miehet olivat
jo lähteneet pyyntiin --, leikkasivat sianlihaa päivälliseksi,
lakaisivat kanssin, täyttivät lamput, noutivat hiiliä ja vettä
kokille ja kävivät tarkastamassa keularuumaa, missä laivan varastoja
säilytettiin. Oli taaskin erinomainen ilma -- tyven, lämmin ja
kirkas, ja Harvey hengitti keuhkojensa pohjia myöten.

Useampia kuunareita oli ilmestynyt näköpiiriin yön aikana, ja
aava sininen meri oli täynnä purjeita ja soutuveneitä. Kaukana
taivaanrannalla tahrasi sinistä ilmaa jonkun höyrylaivan savu, laivan
rungon ollessa näkymättömissä, ja idässäpäin oli suuren purjelaivan
prammipurje juuri kohoamassa näköpiiriin, tehden taivaanrantaan
neliskulmaisen loven. Disko Troop tupakoi kajuutan katolla --
tähystäen toisella silmällä ympärillä olevia aluksia, toisella
isonmaston huipussa olevaa pientä viiriä.

"Kun isä on noin tuumailevan näköinen", kuiskutti Dan, "niin hän
hautoo syviä ja tärkeitä ajatuksia. Lyönpä vetoa vaikka koko
voitto-osuudestani, että me pian muutamme ankkuripaikkaa. Isä tuntee
turskan tavat, ja koko laivasto tietää sen. Näethän kuinka ne tulevat
yksi toisensa jälkeen, tietysti ilman mitään erityistä tarkotusta
muka, mutta kuitenkin pitäen meitä silmällä kaiken aikaa. Tuolla on
'Prince Leboo'; se on Chathamin aluksia. Se on pujahtanut tänne viime
yön aikana. Ja näetkö tuota isoa, jolla on paikka keulapurjeessa
ja uusi halkaisija? Se on 'Carrie Pitman' West Chathamista. Sen
purjeet eivät kauan säily, jollei sen onni vain ole muuttunut
sitten viime vuoden. Se ei tee paljon muuta kuin ajelehtii. Ei ole
sellaista ankkuria, joka voisi sitä pidättää... Kun savu pullahtelee
tuolla tavoin pieninä renkaina, niin isä tutkii kalaa. Jos me nyt
puhuttelemme häntä, niin hän tulee raivoon. Viimein kun tein sen, hän
otti ja heitti minua saappaalla."

Disko Troop tuijotti eteensä piippu hampaissa ja silmin jotka
eivät mitään nähneet. Kuten hänen poikansa sanoi, hän tutki kalaa
-- keskittäen kaiken tietonsa ja matalikoilla saavuttamansa
kokemuksen omilla avarilla merilaitumillaan kuljeksivan turskan
liikkeitten selvillesaamiseksi. Ympäri taivaanrantaa näkyvien
uteliaitten kuunarien läsnäolon hän otti vastaan omille kyvyilleen
lausuttuna tunnustuksena. Mutta tuon tunnustuksen kerran saatuaan
hän halusi vetäytyä pois ja ankkuroida yksinään, kunnes olisi aika
lähteä Neitsytmatalikolle ja kalastaa tuon meluavan vesikaupungin
kaduilla. Niinollen Disko Troop ajatteli viimeaikaisia ilmoja,
myrskyjä, merivirtoja, ruoansaantia ja muita käytännöllisiä seikkoja
kaksikymmen-naulaisen turskan näkökannalta; oli sanalla sanoen
itsekin tunnin ajan turska -- ja merkillisesti turskan näköinenkin.
Sitten hän otti piipun hampaistaan.

"Isä", sanoi Dan, "me olemme tehneet askareemme. Emmekö saa mennä
vähän ulos? Nyt on hyvä pyynti-ilma."

"Ei tuossa kirsikanvärisessä varustuksessa eikä noissa
puoleksi-paistuneissa ruskeissa kengissä. Anna hänelle jotain sopivaa
ylle."

"Isä on hyvillä mielin -- se ratkaisee asian", sanoi Dan
ihastuksissaan, vetäen Harveyta kajuuttaan, samalla kuin Troop
nakkasi avaimen portaita alas. "Isä pitää minun varavaatteitani
omassa huostassaan, kun äiti väittää että minä olen huoleton." Hän
penkoi muutamaa arkkua, ja vähemmässä kuin kolmessa minuutissa
oli Harvey koristettu puolireiteen ulottuvilla kautsuisilla
kalastajansaappailla, vankalla, sinisellä, kyynärpäistä hyvin
parsitulla villajakulla, kalvokas-parilla ja öljykangashatulla.

"Nyt sinä joltakin näytät", sanoi Dan. "Joudu!"

"Pysytelkää lähistöllä", sanoi Troop, "älkääkä menkö tervehtimään
muita aluksia. Jos joku kysyy teiltä mitä minä aion tehdä, niin
sanokaa niinkuin asia on, ettette tiedä mitään."

Nimellä "Hattie S." merkitty pieni punainen vene oli kuunarin
peräpuolella. Dan veti kokkanuoran lyhyelle ja pudottautui kevyesti
pohjalaudoille, ja Harvey hypätä töksäytti perässä.

"Tuolla tavalla ei pidä tulla veneeseen", sanoi Dan. "Jos olisi ollut
vähänkään merenkäyntiä, olisit varmasti mennyt pohjaan. Sinun täytyy
oppia liikkumaan sievemmin."

Dan pisti hankanappulat paikoilleen, asettui keulatuhdolle ja katseli
Harveyn puuhia. Harvey oli soudellut naismaiseen tapaan Adirondackin
lammilla; mutta on iso erotus keveäin leikkiairojen ja järeäin,
kahdeksanjalkaisten meriairojen välillä. Ne takeltuivat vähäisessä
aallokossa, ja Harvey puhkui.

"Lyhyeen! Souda lyhyeen!" sanoi Dan. "Jos kiskot airoja tuolla tavoin
ja meri on vähänkään käynnissä, niin voit kaataa veneen. Eikö se ole
sievä? Ja se on minun."

Pieni vene oli hohtavan puhdas. Sen keulassa oli pienoinen ankkuri,
kaksi vesinassakkaa ja seitsemisenkymmentä syltä ohutta, ruskeata
veneenankkuriköyttä. Tinainen merkinantotorvi oli haoissa juuri
Harveyn oikean käden alapuolella likaisen nuijan, lyhyen atraimen
ja vielä lyhyemmän puukepakon ohella. Pari raskailla lyijypainoilla
ja kaksinkertaisilla turskakoukuilla varustettua, neliskulmaisille
keloille sievästi kerittyä siimaa oli pistettynä paikoilleen
veneenlaitaan.

"Missä on purje ja masto?" kysyi Harvey, sillä hänen kätensä alkoivat
tulla rakoille.

Dan nauraa kihitti. "Ei ole juuri tapana purjehtia pyyntiveneillä.
Niillä soudetaan; mutta ei sinun tarvitse soutaa niin kovasti. Etkö
haluaisi tätä omaksesi?"

"No niin, kyllä kai isäni antaisi minulle pari tällaista, jos
pyytäisin häneltä", vastasi Harvey. Hänellä oli ollut liian paljon
puuhaa siihen saakka ajatellakseen omaisiaan.

"Aivan oikein. Minä unhotin että isäsi on miljoonikko. Sinä
et lainkaan näytä miljoonamieheltä tällä hetkellä. Mutta vene
ja kaikki sen kapineet" -- Dan puhui kuin olisi ollut kysymys
valaanpyyntialuksesta -- "maksaa aika joukon. Luuletko että isäsi
antaisi sinulle sellaisen noin -- leikkikaluksi vain?"

"Eiköhän. Se olisikin miltei ainoa, mitä en ole vielä häneltä
kärttänyt."

"Olet sinä vannaan suurikuluinen poika kotonasi. Älä laahusta tuolla
tavoin, Harve. Lyhyeen vain, se on paras keino, sillä meri ei koskaan
ole ihan peilityven, ja aallot voivat -- --"

Muksis! Airon tyvi iski Harveyta leuan alle ja heitti hänet selälleen.

"Tuota juuri aioin sanoa. Minunkin oli se opittava, mutta _minä_ olin
vasta kahdeksanvuotias, kun sain kouluutukseni."

Harvey kömpi jälleen istualleen pakottavin leuoin ja otsa rypyssä.

"Ei kannata suuttua vastuksille, se on isän sana. On oma syymme,
jollemme niistä selviydy, sanoo hän. Koetetaan tästä. Manuel sanoo
meille syvyyden."

Portugalilainen keinui veneessään ainakin mailin päässä, mutta kun
Dan nosti airon pystyyn, heilautti hän vasenta käsivarttaan kolme
kertaa.

"Kolmekymmentä syltää", sanoi Dan, pujottaen suolatun simpukan
koukkuun. "Älä nyt huoli joutavista. Pane syötti niinkuin minäkin,
Harve, äläkä sekota kelaasi."

Danin siima oli vedessä aikoja ennen kuin Harvey oli päässyt selville
syötin kiinnittämisen ja painojen ulosviskaamisen salaisuudesta. Vene
ajelehti hiljalleen eteenpäin. Ei kannattanut vaivautua laskemaan
ankkuria ennenkuin oltiin varma hyvästä pohjasta.

"Täältä me tullaan!" huusi Dan, ja vesi pärskyi Harveyn hartioille,
kun suuri turska läiski ja potki veneen sivulla. "Nuija, Harvey,
nuija! Kätesi alta! Pian!"

Harvey ojensi hänelle nuijan, ja Dan tainnutti kalan kaikkien tieteen
sääntöjen mukaan, ennenkuin veti sen veneeseen ja kiskoi koukun irti
lyhyellä kepakolla, jota hän sanoi "kuonokepiksi". Sitten Harvey
tunsi nykäyksen ja veti innokkaasti.

"Hei, tässähän on mansikoita!" huusi hän. "Katso!"

Koukku oli takertunut mansikkarypääseen, jotka olivat toiselta puolen
punaisia ja toiselta valkoisia -- aivan samanlaisia kuin maalla
kasvavat mansikat, paitsi ettei niissä ollut lehtiä ja että varsi oli
pillimäinen ja limainen.

"Älä koske niihin! Karista ne irti. Älä -- --"

Varotus tuli liian myöhään. Harvey oli ottanut ne käteensä ja katseli
niitä ihaillen.

"Auh!" huusi hän, sillä hänen sormiaan kihelmöi kuin olisi hän
kouraissut kimpun nokkosia.

"Nyt tiedät mitä mansikkapohja merkitsee. Ei pitäisi koskea
paljain sormin mitään muuta paitsi kalaa, on isän sana. Lätkäytä
ne irti veneenlaitaa vasten ja pane uusi syötti. Ei siinä auta
tuijotteleminen. Se sisältyy kaikki palkkaan."

Harvey hymähti ajatellessaan kymmenen ja puolen dollarin
kuukausipalkkaansa ja ihmetteli mitä hänen äitinsä sanoisi, jos
näkisi hänen kurottelevan pienen kalastusveneen laidan yli keskellä
valtamerta. Äiti oli ollut kuoleman tuskassa aina kun hän meni
soutelemaan Saranac-järvelle; ja, sivumennen sanoen, hän muisti
selvästi että hänen oli tapana nauraa äidin levottomuudelle. Yhtäkkiä
siima luisti hänen kouransa läpi niin vinhasti, että se viilsi iäpi
villakalvokkaankin, jonka oli muka suojeltava sitä.

"Se on iso juhkura. Anna sille tilaa sen voiman mukaan", huusi Dan.
"Minä autan sinua."

"Ei, et saa", tikaisi Harvey kiskoessaan siimasta. "Se on minun
ensimäinen kalani. Onko -- onko se valaskala?"

"Kampela, ehkä." Dan tähysti veteen veneen sivulle ja heilutti isoa
nuijaa, valmiina kaikkiin mahdollisuuksiin. Jotain valkoista ja
soikeata kuulsi ja väikkyi vihreän veden läpi. "Lyönpä vetoa vaikka
palkastani, että se on yli sadan naulan. Vieläkö tahdot niin vietävän
äkäisesti saada sen yksinäsi veneeseen?"

Harveyn rystyt olivat vereslihalla veneenlaitaan kolahtelemisesta,
hänen kasvonsa tulipunaiset kiihtymyksestä ja ponnistelusta;
hiki tippui hänen otsastaan, ja hänen silmänsä olivat puoleksi
sokaistuneet nopeasti liikehtivän siiman ympärillä väreileviin,
auringonpaisteessa kilottaviin kareisiin tuijottamisesta. Pojat
väsyivät paljoa ennen kuin kampela, joka seuraavien kahdenkymmenen
minuutin ajan piti kaikki heidän voimansa ja ajatuksensa
jännityksessä. Mutta viimein saatiin kuitenkin tuo iso, litteä kala
atraimeen ja veneeseen.

"Vasta-alkajan onni", sanoi Dan otsaansa pyyhkien. "Se painaa
vähintään sata naulaa."

Harvey katseli suurta pilkukkaan harmaata kalaa sanomattomalla
ylpeydellä. Hän oli nähnyt kampelan monta kertaa marmorilaatalla
maalla, mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut kysyä
miten ne olivat tulleet maihin. Nyt hän sen tiesi, ja jokaista
tuumanalaa hänen ruumiistaan pakotti väsymyksestä.

"Jos isä olisi mukana", sanoi Dan lappaen siimaansa ylös, "niin
hän lukisi merkit selvästi kuin kirjasta. Kalat pienenevät
pienenemistään, ja sinä olet saanut suurimman kampelan mitä
arvattavasti saamme tällä erää. Eilisessä saaliissa -- huomasit kai?
-- oli pelkkiä suuria kaloja eikä yhtään kampelaa. Isä se lukee nuo
merkit suorastaan. Isä sanoo että matalikoilla kaikki on merkkejä,
ja niitä voidaan lukea oikein tai väärin. Isä on syvempi kuin
Valaankuoppa."

Hänen parhaallaan puhuessaan kuului "Täällä Ollaan" kuunarista
pistoolinlaukaus, ja perunakori hinattiin etumastoon.

"Enkös sitä sanonut? Tuo on kutsu koko miehistölle. Isällä on jotain
erityistä mielessä, muuten hän ei keskeyttäisi pyyntiä tähän aikaan
päivästä. Kelaa siimasi, Harve, niin soudamme takaisin."

He olivat tuulenpuolella kuunaria, juuri valmiina soutamaan takaisin
yli tyvenen vedenpinnan, kun valittavat huudot käänsivät heidän
huomionsa puolen mailin päässä olevaan Penniin, jonka he näkivät
kiertävän yhtä ja samaa paikkaa, aivan kuin suunnattoman suuren
vesiluteen. Pieni mies peräytyi ja lähti taas takaisin tavattoman
tarmokkaasti, mutta laulun loppu oli aina se, että hänen veneensä
pyörähti ympäri ja jäi kieppumaan ankkuriköyteensä.

"Meidän täytyy auttaa häntä, muuten hän jää siihen ikipäiviksi",
sanoi Dan.

"Mikä hänellä on?" kysyi Harvey. Tämä oli uusi maailma, missä
hänen ei käynyt antaminen määräyksiä itseään vanhemmille, vaan oli
alistuminen kysymään nöyrästi. Ja meri oli niin pelottavan suuri ja
järkähtämätön.

"Ankkuri tarttunut pohjaan. Penn hukkaa aina ankkureita. Hukannut jo
kaksi tällä matkalla -- hiekkapohjalle vielä -- ja isä sanoo että jos
hän hukkaa vielä yhden, niin hän antaa hänelle riipan, eikä siinä
auta mikään. Siitä Penn tulisi kauhean pahoilleen."

"Mikä on riippa?" kysyi Harvey, jolla oli hämärä ajatus että se ehkä
oli jonkinlainen merellä käytetty kidutuskeino, samantapainen kuin
kertomuskirjoissa mainittu "anturan alatse vetäminen".

"Se on suuri kivi ankkurin asemesta. Riippakiven näkee köröttävän
veneen keulasta ennenkuin näkee itse venettä, ja koko laivasto tietää
mitä se merkitsee. He tekisivät hänestä pilkkaa kamalasti. Penn ei
kestäisi sitä enempää kuin koira, jonka häntään on sidottu vesikippo.
Hän on niin äärettömän herkkätunteinen. Hoi, Penn! Kiinnikö taas?
Älkää yrittäkö enää noilla omilla tempuillanne. Soutakaa kohdalle ja
pitäkää ankkuriköysi aivan luotisuorassa."

"Se ei hievahdakaan", puhkui pieni mies. "Se ei hievahda vähääkään,
vaikka minä olen koettanut kaikin tavoin."

"Mikä harakanpesä teillä on tuossa keulassa?" kysyi Dan, viitaten
kummalliseen vara-airoista ja köydestä punottuun vehkeeseen.

"Se on espanjalainen ankkurivipu", sanoi Penn ylpeänä. "Salters
näytti minulle miten se tehdään; mutta ei sekään saa ankkuria
hievahtamaan."

Dan kumartui veneenlaidan yli salatakseen hymyään, tempaisi pari
kertaa ankkuriköydestä, ja katso, ankkuri irtautui heti.

"Hilatkaa ylös, Penn", sanoi hän nauraen, "ennenkuin se taas takertuu
kiinni."

He jättivät hänet katselemaan pienen ankkurin levälaahusteisia kynsiä
suurin, tunteellisin sinisilmin ja purkamaan heille kiitoksiaan.

"Kuulehan, minä sanon nyt kun muistan sen, Harve", sanoi Dan, kun he
olivat tulleet kuulomatkan sivu, "että Penn ei ole aivan täysipäinen.
Hän ei ole millään tavoin vaarallinen, mutta hänen ajatuksensa ovat
sekaisin. Ymmärräthän?"

"Onko todellakin niin, vai onko se vain isäsi arvosteluja?" kysyi
Harvey kumartuessaan airojensa yli, joita hän alkoi jo oppia
helpommin käsittelemään.

"Tässä kohti isä ei ole erehtynyt. Penn on varmasti melkolailla
hupsu. Taikka ei oikeastaan ihan sitäkään, vaan pikemminkin
tuollainen vaaraton heikkomielinen, tuli tällä tapaa (sinähän soudat
jo aika näppärästi, Harve); minä kerron sen sinulle, koska on oikeus
ja kohtuus että sinä saat sen tietää. Hän oli kerran herrnhutilainen
saarnamies. Jakob Boller oli hänen nimensä, niin isä kertoi minulle,
ja hän asui vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa jossakin Pennsylvanian
puolessa. No niin, Penn lähti kerran koko joukkonsa kanssa johonkin
herrnhutilais-kokoukseen -- johonkin ulkoilma-jumalanpalvelukseen
kaiketikin -- ja he pysähtyivät yhdeksi yönseuduksi Johnstowniin.
Ehkä olet kuullut puhuttavan Johnstownista?"

Harvey muisteli. "Kyllä, olen kuullut. Mutta en muista missä
yhteydessä. Se on jäänyt mieleeni yhdessä Ashtabulan kanssa."

"Molemmat olivat suuria onnettomuustapauksia -- siitä se johtuu,
Harve. No niin, tuona samana yönä, jolloin Penn oli joukkoineen
majatalossa, Johnstownin kaupunki hukkui. Pato särkyi ja kaupunki
joutui tulvan valtaan, ja talot lähtivät ajelehtimaan ja törmäsivät
toisiinsa ja upposivat. Olen nähnyt siitä kuvia, ja ne ovat kauheita.
Penn näki joukkonsa hukkuvan kaikki yhdessä, ennenkuin hän oikein
tiesi mitä oli tapahtunut. Siitä alkaen hänen päänsä on ollut
sekaisin. Hän epäili että jotain oli tapahtunut Johnstownissa, mutta
vaikka hän olisi tehnyt mitä, ei hän muistanut mitä se oli, ja hän
kuljeksi vain ympäriinsä hymyillen ja ihmetellen. Hän ei tiennyt kuka
hän oli tai mikä hän oli ollut, ja sellaisessa tilassa hän kohtasi
Salters-sedän, joka oli käymässä Alleghanyn kaupungissa. Puolet minun
äitini sukulaisista asuvat hajallaan Pennsylvaniassa, ja Salters-setä
kulkee vierailuilla heidän luonaan talvisin. Salters-setä otti Pennin
ikäänkuin holhokikseen, sillä hän tiesi hyvin mikä häntä vaivasi; ja
hän toi hänet itään ja antoi hänelle työtä maatilallaan."

"Mutta minä kuulin hänen kutsuvan Penniä maamyyräksi eilen illalla,
kun veneet kolahtivat yhteen. Onko Salters-setäsi itsekin maamies?"

"Maamieskö!" huudahti Dan. "Ei täältä Hatterakseen ole niin paljon
vettä, että se riittäisi pesemään multapaakkuja hänen saappaistaan.
Hän on maamies joka jäsenellään. Minä olen nähnyt hänen myöhään
illalla tuovan sangon ja alkavan hypistellä vesitynnyrin tappia
ikäänkuin se olisi lehmän nänni. Niin täydellisesti hän on maamies.
No niin, Penn ja hän hoitivat sitten maatilaa -- se oli Exeterin
puolessa. Salters-setä möi sen viime kevännä eräälle bostonilaiselle,
joka halusi rakentaa kesäasunnon, ja sai siitä hyvät rahat. No
niin, nuo molemmat hupsut elää kitkuttivat siinä, kunnes eräänä
päivänä Pennin uskolaiset -- ne herrnhutilaiset -- saivat tietää
minne hän oli ajelultaan päätynyt ja kirjottivat Salters-sedälle.
En ole koskaan kuullut mitä he oikein sanoivat, mutta Salters-setä
tuli raivoihinsa. Hän oli itse episkopaalinen, mutta hän antoi
heille kukakäskiä ihan kuin olisi ollut baptisti; ja sanoi ettei
hän aikonut luovuttaa Penniä millekään herrnhutilais-seurakunnalle
Pennsylvaniassa eikä muuallakaan. Sitten hän tuli isän luokse hinaten
Penniä muassaan -- siitä on nyt kaksi vuotta -- ja sanoi että hänen
ja Pennin täytyi terveytensä vuoksi tehdä yksi turskanpyyntiretki.
Hän arveli kaiketi etteivät herrnhutilaiset toki tulisi etsimään
Jakob Bolleria matalikoilta. Isä suostui, sillä Salters-setä oli
kalastellut aina toisinaan kolmenkymmenen vuoden aikana, silloin
kun hän ei ollut patenttilantojen keksimispuuhissa, ja hän osti
neljännes-osuuden 'Täällä Ollaan'-kuunariin; ja matka teki Pennille
niin hyvää, että isä on siitä pitäen antanut hänen kulkea muassa.
Isä sanoo, että jonakin päivänä hän muistaa vaimonsa ja lapsensa ja
Johnstownin, ja silloin hän luultavasti kuolee, sanoo isä. Älä puhu
Johnstownista äläkä siihen kuuluvista Pennille, tai Salters-setä
heittää sinut yli laidan."

"Penn parka!" mumisi Harvey. "Enpä olisi luullut Salters-sedän niin
paljon hänestä välittävän, hänen käytöstavastaan päättäen."

"Minä ainakin pidän Pennistä; me kaikki pidämme", sanoi Dan. "Meidän
olisi pitänyt ottaa hänet hinattavaksi, mutta minä tahdoin kertoa
sinulle ensin."

He olivat nyt lähellä kuunaria, toiset veneet vähän alempana.

"Teidän ei tarvitse vivuta ylös veneitä ennenkuin päivällisen
jälkeen", sanoi Troop kannelta. "Me rupeamme heti perkkaamaan.
Laittakaa pöytä kuntoon, pojat!"

"Syvempi kuin Valaankuoppa", sanoi Dan iskien silmää asetellessaan
paikoilleen perkkausvehkeitä. "Katsohan noita kaikkia aluksia, jotka
ovat ilmestyneet näkyviin sitten aamun. Ne odottavat kaikki mitä isä
tekee. Näethän?"

"Minusta ne ovat kaikki yhdennäköisiä." Ja maallikon silmälle nuo
ympärillä nuokkuilevat kuunarit näyttivät todellakin kuin samassa
muotissa valetuilta.

"Eivät ne kuitenkaan ole. Tuo keltainen, likainen alus, jonka
kokkapuu on noin kallellaan, on 'Pragin Toivo'. Sen kapteeni on Nick
Brady, keljuin mies koko matalikoilla. Me annamme kyllä hänen vielä
kuulla sen. Tuolla kauimpana on 'Päivän Silmä'. Se on Jerauldin
veljesten oma. Se on Harwichista; melkoinen menijä ja hyväonninen;
mutta isä se sentään löytää kalaa vaikka hautuumaasta. Nuo kolme
vieretysten olevaa ovat 'Margie Smith', 'Rose' ja 'Edith S. Walen',
kaikki meikäläisiä. Emmeköhän huomenna saa nähdä vielä 'Abbie M.
Deering'inkin, isä, vai mitä luulet? Banquereaulta näyttävät kaikki
olevan tulossa tänne."

"Huomenna et näe montakaan alusta, Danny." Kun Troop nimitti
poikaansa Dannyksi, oli se merkki siitä että hän oli hyvällä
tuulella. "Täällä on liian suuri tungos, pojat", jatkoi hän kääntyen
miehistöön päin, joka juuri kapusi kannelle. "Me jätämme heidät
pyytämään suuria ja saamaan pieniä." Hän katseli karsinassa olevaa
saalista, ja oli omituista nähdä kuinka pieniä kalat järkiään olivat.
Harveyn kampelaa lukuunottamatta ei niissä ollut ainoatakaan yli
viidentoista naulan painoista.

"Minä odotan ilmaa", lisäsi hän.

"Silloin sinun täytyy tehdä se itse, Disko, sillä en _minä_ vain näe
mitään merkkiä", sanoi Pitkä Jack antaen katseensa liukua pitkin
selkeätä taivaanrantaa.

Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun he olivat perkkaamassa, laskeutui
matalikkosumu heidän ylleen äkkiä kuin ilmestys. Se kiiri sekä
tasaisesti että tupruissa, kiemuroiden ja höyryten väritöntä
vedenpintaa pitkin. Miehet herkesivät perkkaamasta sanaakaan
lausumatta. Pitkä Jack ja Salters-setä solauttivat vintturien
viputangot reikiinsä ja alkoivat vivuta ylös ankkuria; vintturi
narisi kun märkä hamppuköysi kiristyi telalle. Manuel ja Tom Platt
auttoivat lopussa. Ankkuri kohosi ylös nyyhkäisten, ja purje
pullistui, kun Troop tiukensi sitä ruorirattaan ääressä seisoen.
"Ylös halkaisija ja keulapurje", komensi hän.

"Livahdetaan heiltä tässä savupöllyssä", huusi Pitkä Jack kiinnittäen
halkaisijapurjetta, toisten hilatessa ylös keulapurjeen kalisevia
renkaita; ja keulapuomi natisi kun "Täällä Ollaan" työntyi päin
tuuleen ja sukelsi valkoiseen, tupruilevaan usvaan.

"Tämän sumun takana on tuulta", sanoi Troop.

Kaikki tämä oli Harveysta sanoin kuvaamattoman ihmeellistä; ja
kaikkein ihmeellisintä oli hänestä se, ettei hän kuullut mitään
komentosanoja, paitsi että Troop silloin tällöin vähän murahti,
lausuen heti perään: "Hyvä on!"

"Etkö ole koskaan nähnyt laivan nostavan ankkuria?" sanoi Tom Platt
Harveylle tämän töllistellessä keulapurjeen kosteaa vaatetta.

"En. Mihin me olemme menossa?"

"Kalastamaan ja ankkuroimaan toiseen paikkaan, kuten kyllä tulet
huomaamaan ennenkuin olet ollut viikonkaan laivassa. Se on kaikki
uutta sinulle, mutta eihän ihminen koskaan voi tietää mihin hän
joutuu. En minäkään, Tom Platt, olisi mitenkään voinut aavistaa että
-- --"

"Kyllä se joka tapauksessa on parempi kuin neljätoista dollaria
kuussa ja kuula vatsaan", sanoi Troop rattaan äärestä. "Hellitä
pikkuisen halkaisijaa."

"Paljoakin parempi", vastasi entinen merisotilas, tehden jotakin
isolle halkaisijapurjeelle siihen kiinnitetyllä puuriu'ulla. "Mutta
sitä me emme ajatelleet, kun väänsimme Gemsbock'in vintturin vipuja
Beaufortin sataman edustalla ja Fort Maconin linnotuksesta ammuttiin
kuumia kuulia peräämme ja kiukkuinen myrsky vielä kaiken lisäksi.
Missäs sinä olit silloin, Disko?"

"Jossakin näillä tienoin kaiketikin", vastasi Disko, "ansaitsemassa
leipääni ja ilkkumassa kapinallisten kaapparialuksia. Valitettavasti
en voi tarjota sinulle tulikuumia tykinkuulia, Tom Platt, mutta mitä
tuuleen tulee, niin arvatakseni saamme sitä aivan tyydyttävästi
ennenkuin näemme Eastern Pointin."

Keulasta alkoi nyt kuulua yhtämittaista läiskintää ja lotinaa, jota
silloin tällöin säesti pontevampi jysäys ja keulakannelle rapiseva
pieni vaahtopärske. Köysistä tipahteli tahmeita pisaroita, ja miehet
oleskelivat kajuutan suojanpuolella -- kaikki paitsi Salters-setä,
joka istui itsepäisesti isollaluukulla hoidellen merinokkosten
polttamia käsiään.

"Taitaisipa sietää nostaa haruspurjekin", sanoi Disko mulauttaen
toisella silmällä veljeensä.

"Tuskinpa siitä olisi mitään apua. Mitä hyödyttää haaskata purjeita?"
vastasi maanviljelijä-merimies.

Ruoriratas kääntyi melkein huomaamattomasti Diskon käsissä. Muutamia
sekunteja myöhemmin loiskahti sähisevä aallonharja poikittain laivan
yli, ryöpsähti keskelle Saltersin hartioita ja kasteli hänet päästä
jalkoihin. Hän nousi ylös pärskytellen ja siirtyi keulaan päin, mutta
sai toisen samanlaisen.

"Katso miten isä ajaa häntä ympäri kantta", sanoi Dan. "Salters-setä
arvelee että hänelle neljännes-osuuden omistajana kuuluu
neljäsosa purjeistakin. Isä on antanut hänen käydä läpi tämän
kastelutoimituksen jo kahdella edellisellä matkalla. Hei! Tuo oli
hyvin tähdätty!" Salters-setä oli paennut keulamaston luo, mutta
aalto roiskahti hänen polviensa yläpuolelle. Diskon kasvot olivat
yhtä ilmeettömät kuin ruorirattaan kehä.

"Luulen että se kulkisi tasaisemmin, jos haruspurje olisi ylhäällä,
Salters", sanoi Disko, ikäänkuin ei olisi nähnyt mitään.

"No, nosta sitten viheliäinen riepusi", äyskäisi uhri vesiryöpyn
keskeltä; "mutta älä syytä minua jos jotain tapahtuu. Penn, mene heti
paikalla alas juomaan kahviasi. Sinun pitäisi toki ymmärtää ettei
sinun sovi töllötellä kannella tällaisella ilmalla."

"Nyt ne hörppivät kahvia ja pelaavat shakkia iltamyöhään asti",
sanoi Dan, kun Salters-setä työnsi Penniä keulakajuuttaan. "Ja
minusta näyttää siltä kuin saisimme kaikki tyytyä samoihin askareihin
joksikin aikaa. Ei ole koko maailmassa sen toimettomampaa ja
joutilaampaa olentoa kuin matalikkokalastaja silloin kun se ei ole
pyyntihommassa."

"Olipa hyvä että mainitsit tuosta, Danny", huusi Pitkä Jack, joka oli
vaivannut päätään keksiäkseen ajankulua. "Olin kerrassaan unohtanut,
että meillä oli matkustaja tuon T-telakka-hatun alla. Ei jouda
joutilaaksi se, joka ei tunne köysiä ja taklauksia. Tuoppas hänet
tänne, Tom Platt, niin opetamme häntä."

"Tällä kertaa ei ole minun työvuoroni", irvisteli Dan. "Sinun täytyy
selviytyä siitä yksinäsi. Isä opetti minua köydenpätkällä."

Tunnin ajan Pitkä Jack kuletti saalistaan edestakaisin, opettaen
hänelle, kuten hän sanoi, "asioita, jotka merellä tuli jokaisen
miehen tietää, sokeana, päissään tai nukkuessaankin." Ei ole juuri
erittäin paljon taklauksia seitsemänkymmenen-tonnin kuunarissa,
jossa on jatkamaton keulamasto, mutta Pitkä Jack osasi antaa
ilmettä sanoilleen. Kun hän halusi kiinnittää Harveyn huomion
piikkivalleihin, niin hän puristi poikaa niskasta ja antoi hänen
tuijottaa niihin puoli minuuttia. Hän terotti keulan ja perän välistä
yleistä erotusta vetämällä Harveyn nenää puomia pitkin pari kyynärää,
ja jokaisen köyden tarkotus upotettiin hänen mieleensä itse köyden
päällä.

Opetustunti olisi muodostunut helpommaksi, jos kansi olisi ollut
suunnillekaan tyhjä; mutta sillä tuntui olevan sijaa kaikelle muulle
ja mille hyvänsä paitsi ihmiselle. Keulassa oli vintturi ja sen
köysistö sekä ankkuriketjut ja -touvit, kaikki hyvin vastuksellisia
yliastuttavia; kanssin kamiininpiippu ja kalanmaksojen säiliöinä
käytetyt raanitynnyrit keulaluukun vieressä. Niistä perään päin
ottivat keulapuomi ja isoluukku kaiken tilan mitä jäi pumpuilta
ja perkkauskarsinoilta. Sitten tulivat venetelineet, jotka olivat
köysillä kiinnitetyt yläperäkannessa oleviin rengaspultteihin;
kajuutta joka puolelle köytettyine saaveineen ja varaesineineen;
ja viimeisenä kuusikymmen-jalkainen isopuomi tukihaarukassaan,
halkaisten kannen kahtia pitkittäin ja joka kerta väistettävänä ja
alitsekumarruttavana.

Tom Platt ei luonnollisesti voinut pysyä asiasta erillään, vaan hän
kulki rinnalla ladellen suurisuuntaisia ja tarpeettomia kuvauksia
vanhan "Ohion" purjeista ja raaoista.

"Älä välitä hänen puheistaan; kuuntele minun sanojani, lapsi. Tom
Platt, tämä kuunari ei ole 'Ohio', ja sinä sekotat pojan kerrassaan."

"Hän menee pilalle koko iäkseen, kun hän alkaa pitkinlaivaa
taklatulla aluspahasella tähän tapaan", väitti Tom Platt. "Anna hänen
ensin oppia muutamia johtavia periaatteita. Purjehtiminen on taito,
Harvey, kuten näyttäisin sinulle, jos voisin viedä sinut mukanani
vanhalle -- --"

"Tiedän sen kyllä. Sinä puhuisit hänet kuoliaaksi. Hiljaa, Tom Platt!
No niin, kaiken sen jälkeen mitä nyt olen sanonut, millä tavalla
reivaisit keulapurjeen, Harvey? Mieti ennenkuin vastaat."

"Vetäisin sisään tuon", sanoi Harvey viitaten suojan puolelle.

"Minkä tuon? Atlantin merenkö?"

"Ei, vaan puomin. Sitten ottaisin sen köyden, jonka näytitte minulle
tuolla toisella puolella -- --"

"Ei sillä tavalla", keskeytti Tom Platt "Hiljaa! Hänhän opettelee
vasta eikä ole vielä selvillä nimistä. Jatka, Harve."

"Niin, se on reivitaljan sirkkeli. Minä kiinnittäisin taljan
reivitaljan sirkkeliin ja sitten päästäisin alas -- --"

"Laskisin, hyvä lapsi! Laskisin!" lausui Tom Platt, suuressa tuskassa
noin epäammattimaisen sanontatavan takia.

"Laskisin nokka- ja piikkivalleja", jatko Harvey. Nuo nimitykset
olivat tarttuneet hänen päähänsä.

"Näytä ne kädelläsi", sanoi Pitkä Jack.

Harvey totteli. "Laskisin kunnes tuo köysisilmukka -- tuossa
takapartaassa -- syrjänuorasilmukka olisi puomin tasalla. Sitten
sitoisin sen siten kuin te sanoitte, ja sitten vetäisin jälleen ylös
piikki- ja nokkavallit."

"Sinä et muistanut kiinnittää halssinuoraa, mutta aikaa myöten ja
harjotuksen avulla sinä kyllä opit senkin muistamaan. Jokaisella
laivan köydellä ja nuoralla on varma ja määrätty tarkotuksensa,
muuten sitä ei olisi koko aluksessa. Ymmärrätkö? Minä työnnän
dollareja ja senttejä sinun taskuusi, sinä piskuinen laiha
kansimatkustaja, niin että kun tulet täysimittaiseksi, voit purjehtia
Bostonista Kubaan ja sanoa ihmisille että Pitkä Jack on sinut
opettanut. Nyt minä juoksutan sinua vähän ympäriinsä ja sanon köysien
nimiä, ja sinun tulee koskettaa kädelläsi niihin sitä mukaa kuin minä
niitä nimitän."

Hän alotti, ja Harvey, joka oli jo hieman väsynyt, käveli hitaasti
nimitetyn köyden luokse. Köydenpää hutkahti hänen kylkiensä ympäri
niin että hänen hengityksensä oli salpautua.

"Kun sinulla on oma laiva", sanoi Tom Platt ankaralla naamalla,
"sitten voit kävellä. Siihen saakka on sinun toteltava kaikkia
käskyjä juosten. Vielä kerta -- paremmaksi varmuudeksi!"

Harvey oli melkolailla lämmennyt ponnistellessaan, ja tämä
viimeinen letkaus saattoi hänen verensä kuumenemaan. Mutta hän oli
erittäin älykäs nuorukainen, hyvin teräväjärkisen isän ja hyvin
herkkätunteisen äidin poika, ja hänellä oli vilkas, päättäväinen
luonteenlaatu, jonka järjestelmällinen hemmottelu oli ollut
muuttamaisillaan äkäiseksi itsepäisyydeksi. Hän katsahti toisiin
miehiin ja näki ettei edes Dan hymyillyt. Se kuului nähtävästi
kaikki täydellä todella asiaan, vaikka se koskikin häneen kamalasti.
Näinollen hän nieli letkauksen äänettömänä. Sama älykkäisyys,
joka johti hänet käyttämään niin suuressa määrin hyväkseen
äidin heikkoutta, sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei ainoakaan
laivallaolija, Penniä ehkä lukuunottamatta, sietäisi minkäänlaisia
joutavuuksia. Voi oppia paljon pelkästä äänensävystä. Pitkä Jack
nimitti vielä yli puolikymmentä köyttä, ja Harvey hyppeli kärppänä
kantta pitkin, vilkuen toisella silmällä Tom Plattiin.

"Oike' hyvä. Oike' hyvin tehty", sanoi Manuel. "Illallisen jälkeen
minä sinulle näytän pienen kuunarin, jonka minä tein, köydet ja
kaikki. Siitä me opimme!"

"Vallan oivallista -- matkustajan suorittamaksi", sanoi Dan. "Isä
myönsi juuri-ikään, että sinä ehkä pystyt ansaitsemaan suolasi
ennenkuin hukut. Se on jo paljon isän sanomaksi. Minä opetan sinulle
lisää ensimäisellä yhteisellä vahtivuorollamme."

"Isompaa!" murahti Disko tähystäen sumun läpi, joka savusi laivan
keulassa. Ei voinut nähdä mitään vavahtelevasta halkaisijapuomista
kymmentä jalkaa kauemmaksi, ja laivan sivulla vyöryi vakavien,
toisilleen kuiskuttelevien kalpeitten aaltojen loppumaton kulkue.

"Nyt minä opetan sinulle jotain, mitä Pitkä Jack ei osaa", huusi
Tom Platt vetäessään esiin eräästä säiliöstä laivan perässä pahoin
kuluneen, toisesta päätäs onton syvänveden laskinluodin, minkä
jälkeen hän voiteli ontelon pienestä kulhosta, joka oli täynnä
lampaantalia, ja meni keulaan. "Minä opetan sinua lennättämään
'sinistä kyyhkystä'. Huis tieltä!"

Disko teki ruorirattaalla jonkun tempun, joka pysäytti kuunarin
vauhdin, Silläaikaa kun Manuel Harveyn avustamana (ja miestä oli
silloin Harvey mielestään) laski halkaisijan läjään puomille.
Laskinluoti piti viuhuvaa suhinaa, kun Tom Platt pyöritti sitä
ilmassa.

"No anna mennä", sanoi Pitkä Jack kärsimättömänä. "Me emme nyt ui
viittäkolmatta jalkaa syvällä Tulimaan lähellä sakeassa sumussa. Ei
tämä nyt mikään temppu ole."

"Älä ole kateellinen, galwaylainen." Irti päästetty luoti pulskahti
veteen kaukana kuunarin edessä, tämän kyntäessä tietään hiljalleen
eteenpäin.

"Luotaaminen _on_ sentään temppu", sanoi Dan, "silloin kun tuo sokea
luoti on ainoa silmä millä voi nähdä viikkokauteen. Mitä arvelet
syvyydeksi, isä?"

Diskon kasvojen tuima ilme tasottui. Hänen taitonsa ja kunniansa
olivat kysymyksessä tässä viekkaassa kepposessa, jonka hän oli tehnyt
toisille aluksille livahtamalla salaa heidän keskeltään, ja hänellä
oli sellaisen mestaritaiturin maine, joka tunsi matalikot ummessa
silmin. "Kuusikymmentä, ehkä -- jos minä mitään pystyn arvaamaan",
vastasi hän, vilkaisten kajuutan ikkunassa olevaan pieneen kompassiin.

"Kuusikymmentä", lauloi Tom Platt lappaen sisään suuria märkiä
lenkkejä.

Kuunari jatkoi taas matkaa. "Heittäkää luoti!" sanoi Disko, kun
neljännestunti oli kulunut.

"Miksi arvelet sen?" kuiskasi Dan ja katsahti ylpeänä Harveyhin.
Mutta Harvey oli tällä hetkellä liian ylpeä omista saavutuksistaan,
jotta toisten ansiot olisivat voineet häneen vaikuttaa.

"Viideksikymmeneksi", sanoi isä. "Epäilen että olemme tulleet juuri
Vihreän matalikon reunan yli."

"Viisikymmentä!" hoilasi Tom Platt. He saattoivat tuskin nähdä häntä
sumun läpi. "Se sattui kyynärälleen -- niinkuin tykinkuulat Fort
Maconin luona."

"Pane syötti, Harve", sanoi Dan, siepaten siimakelan.

Kuunari näytti harhailevan sumussa ilman määrää, etupurje hurjasti
paukuttaen. Miehet odottivat ja katselivat poikia, jotka ryhtyivät
pyyntihommiin.

"Ohei!" Danin siima riipaisi uurteista ja naarmuista reilinkiä.
"Mutta miten ihmeessä isä tiesi? Tulehan auttamaan, Harve. Se on iso
ryökäle." He vetivät yhdessä ja kiskoivat kannelle mulkosilmäisen,
kaksikymmen-naulaisen turskan. Se oli nielaissut syötin suoraan
vatsaansa.

"Mutta sen pintahan on ihan täynnä pieniä rapuja", huusi Harvey,
käännellen kalaa.

"Totta totisesti, ne ovat jo täisiä", sanoi Pitkä Jack. "Disko,
sinulla on varasilmät kölin alla."

Loiskis heitettiin ankkuri, ja kaikki miehet viskasivat siimansa
veteen, kukin ottaen oman paikkansa reilingin ääressä.

"Kelpaavatko ne syötäväksi?" läähätti Harvey, kiskoessaan kannelle
toisen rapupeittoisen turskan.

"Kyllä varmasti. Kun ne ovat täisiä, niin se on merkkinä siitä että
niitä on kasaantunut yhteen tuhansittain, ja kun ne noin nielevät
syötin, niin ne ovat nälissään. Ei ole väliä sillä miten syötti on
kiinni. Ne tarttuvat vaikka paljaaseen koukkuun."

"Mutta tämähän on suurenmoista!" huusi Harvey, kun kalat tulivat
kannelle haukotellen ja sätkien -- melkein jokaisella koukku
vatsassa. "Miksi emme voi aina pyydystää laivasta sen sijaan kuin
veneistä?"

"Kyllä sen voi tehdä aina, niin kauan kuin ruvetaan perkkaamaan.
Sen jälkeen päät ja sisälmykset säikyttävät kalat tiehensä.
Laivasta pyydystämistä ei kuitenkaan pidetä kannattavana, jollei
ole niin hyvät tiedot kuin isällä. Luulen, että laskemme tänä
iltana pitkänsiiman. Selälle tämä on rasittavampaa kuin veneestä
pyydystäminen, eikö niin?"

Se oli todellakin jokseenkin selkää-väsyttävää työtä, sillä veneessä
kannattaa vesi turskan painoa aina viime hetkeen asti ja siinä on
ikäänkuin rinta rintaa vasten sen kanssa; mutta kuunari kun kohoaa
muutamia jalkoja vedenpinnan yläpuolelle, lisää se saman verran
raskasta nostoa, ja reilingin yli kurottuminen kuristaa vatsaa. Mutta
se oli hurjaa ja jännittävää urheilua niin kauan kuin sitä kesti, ja
suuri kasa oli kertynyt kannelle, kun kala herkesi syömästä.

"Missä Penn ja Salters-setä ovat?" kysyi Harvey, pudistellen limaa
öljytakistaan ja kelaten siimaansa, kuten näki toistenkin tekevän.

"Käy hankkimassa meille kahvit ja katso."

Pylvääseen ripustetun lampun keltaisessa loisteessa alaslasketun
ja levitetyn kanssin pöydän ääressä istuivat molemmat miehet
täydellisessä tiedottomuudessa kalasta ja ilmasta, shakkilauta
välillään, Salters-sedän murahtaessa jokaiselle Pennin siirrolle.

"No, mikä nyt on?" kysyi ensinmainittu, kun Harvey portaitten
yläpäässä olevasta nahkasilmuksesta kädellään pidellen kurottui
sisään ja huusi kokille.

"Isoja kaloja, ja täisiä -- läjittään!" vastasi Harvey Pitkän Jackin
lausetapaa käyttäen. "Kuinkas peli käy?"

Pienen Pennin ilme muuttui säikähtyneeksi. "Ei se ollut Pennin syy",
tiuskaisi Salters. "Penn on kuuro."

"Shakkia pelaamassa varmaankin?" virkkoi Dan, kun Harvey hoiperteli
perään kantaen höyryävää kahvia tinaämpärissä. "Se päästää meidät
puhdistamisesta illalla. Isä on oikeudenmukainen. Heidän on pakko
tehdä se."

"Ja minä tunnen kaksi poikaa, jotka saavat panna syötit pariin
pitkäänsiimaan, Silläaikaa kun he puhdistavat", sanoi Disko,
köyttäessään ruoriratasta.

"Hm. Kyllä minä mieluummin puhdistaisin, isä."

"Kyllä uskon sen, Kuitenkaan et saa sitä tehdä. Perkkaamaan!
Perkkaamaan! Penn hankoaa silläaikaa kun te kaksi panette syöttejä."

"Miksi hemmetissä nuo vietävän pojat eivät tulleet sanomaan meille,
että olitte löytäneet apajan?" sanoi Salters-setä hinautuen
paikalleen pöydän ääreen. "Tämä veitsi on aivan tylsä, Dan."

"Jollei ankkurikettingin kolina teitä herätä, niin eiköhän teidän
olisi parasta pitää erityinen poika itseänne varten", sanoi Dan,
mylläten siimoilla täytettyjen saavien kimpussa, jotka olivat
köytetyt kajuutan tuulenpuoliseen seinään. "Kuule, Harve, etkö
viitsisi pistäytyä alhaalla noutamassa syöttejä?"

"Pankaa syötiksi mitä on käsillä", sanoi Disko. "Minä epäilen että se
kannattaa paremmin tällä kertaa."

Tämä merkitsi että poikien oli pantava syöteiksi valittuja paloja
perkkausjätteistä -- ja se oli paljon mieluisampaa kuin haroa paljain
käsin pieniä syöttitynnyreitä ruumassa. Saavit olivat täynnä sievästi
kiemuroille lapettua siimaa, jossa aina muutaman jalan päässä oli
iso koukku; ja jokaisen yksityisen koukun koetteleminen ja syötillä
varustaminen sekä syötitetyn siiman asettaminen sillä tavalla, että
se juoksisi sotkeutumatta veneestä lapettaessa, kysyi mitä suurinta
taitoa ja huolellisuutta. Dan osasi tehdä sen pimeässä ja ilman
katsomatta, mutta Harveyta pistelivät vä'ät sormiin, ja hän vaikeroi
kohtaloansa. Danin hyppysten läpi sujahtelivat koukut kuin kankurin
sukkula. "Minä autoin pitkänsiiman syötittämisessä maalla ennenkuin
osasin kunnolla kävellä", sanoi hän. "Mutta vaivalloista työtä se on
sittenkin. Isä hoi!" Tämän hän huusi luukkua kohti, jonka alapuolella
Disko ja Tom Platt olivat suolaamassa. "Kuinka monta saavia luulet
meidän tarvitsevan?"

"Kolmisen. Joutukaahan!"

"Joka saavissa on kolmesataa syltää", selitti Dan, "enemmän kuin
riittävästi tänä iltana laskettavaksi. Uih! Jopahan luiskahti
sormeeni." Hän tuuppasi sormen suuhunsa. "Sen sanon, Harvey, ettei
koko Gloucesterin rahoilla saataisi minua palkatuksi oikealle
pitkäsiima-laivalle. Se saattaa kylläkin olla kannattavaa, mutta kun
se puoli lasketaan pois, niin se on ilkeintä ja ikävintä hommaa maan
päällä."

"En ymmärrä mitä tämä on, jollei se ole oikeata pitkäsiima-pyyntiä",
sanoi Harvey happamesti. "Minun sormeni ovat ihan siekaleina."

"Pyh! Tämä on vain niitä isän riivattuja kokeiluja. Hän ei laske
pitkääsiimaa, jollei hänellä ole aivan erikoisia syitä. Isä tietää
mitä tekee. Siksi hän panettaa syötiksikin näitä. Me löydämme
sen täpötäynnä kun menemme sitä kokemaan, taikka sitten emme näe
evääkään."

Penn ja Salters-setä tekivät puhdistuksen niinkuin Disko oli
määrännyt, mutta pojat eivät siitä paljoa hyötyneet. Tuskin olivat
saavit tulleet valmiiksi, kun Tom Platt ja Pitkä Jack, jotka olivat
lyhty kädessä tutkineet erään veneen sisustaa, sieppasivat ne heiltä,
asettivat ne ynnä muutamia maalattuja pitkäsiimapoijuja veneeseen ja
laskivat sen laineille, jotka Harveyn mielestä kävivät tavattoman
rajuina. "He hukkuvat. Venehän on lastattu kuin tavaravaunu!" huusi
hän.

"Kyllä palaamme", sanoi Pitkä Jack, "ja jollette te pidä huolta
meistä, niin syytämme teitä molempia, jos siima sekaantuu."

Vene keikahti aallon harjalle, ja juuri kun näytti mahdottomalta sen
päästä paiskautumasta kuunarin kylkeä vasten, luisuikin se harjan
toiselle puolelle ja hävisi usvaiseen hämäryyteen.

"Ota tämä ja soita herkeämättä", sanoi Dan, ojentaen Harveylle juuri
vintturin takana riippuvan kellon nuoran.

Harvey soitti innokkaasti, sillä hän tunsi kahden ihmishengen olevan
hänestä riippuvaisia. Mutta Disko, joka istui kajuutassa raapustellen
lokikirjaan, ei ollut murhamiehen näköinen, ja illalliselle
mennessään hän hieman hymyilikin Harveyn innolle.

"_Tämä_ ei vielä ole ilma eikä mikään", sanoi Dan. "Vaikka sinä
ja minä voisimme laskea siiman! He ovat menneet vain juuri siksi
etäälle, etteivät sotke ankkuriköyttämme. He eivät itse asiassa
tarvitse lainkaan soittamista."

"Kling, kling, klang!" Harvey vain jatkoi soittoaan, vaihtaen sen
silloin tällöin helistykseksi, ainakin puolen tunnin ajan. Silloin
kuului laivan sivulta huuto ja jysähdys. Manuel ja Dan riensivät
nostotaljoille; Pitkä Jack ja Tom Platt näyttivät saapuvan kannelle
yhtaikaa, puoli Atlantia seljässään, ja vene seurasi heitä ilmassa,
laskeutuen kolisten paikoilleen.

"Ei ainoatakaan sotkua", sanoi Tom Platt vettä valuen. "Kyllä sinusta
mies tulee, Danny."

"Meillä on ilo saada aterioida seurassanne", sanoi Pitkä Jack,
nilistäen vettä saappaistaan ja hypätä kömpsähdellen kuin elefantti,
samalla kuin hän työnsi öljytakkiin puetun käsivartensa Harveyn
kasvoja vasten. "Me alennumme kunnioittamaan toista pöytäkuntaa
läsnäolollamme." Ja kaikki neljä kompuroivat sitten illalliselle,
missä Harvey täytti itsensä reunoja myöten kalamuhennoksella ja
paistinpiirakoilla ja vaipui sikeään uneen juuri kun Manuel otti
esiin arkusta soman kahden jalan pituisen mallin "Lucy Holmes'ista",
hänen ensimäisestä laivastaan, ja alkoi selittää Harveylle köysiä.
Harvey ei värähdyttänyt sormeaankaan, kun Penn työnsi hänet
makuukojuun.

"Se mahtaa olla suuri suru -- hyvin suuri suru", sanoi Penn,
katsellen pojan kasvoja, "hänen äidilleen ja isälleen, jotka luulevat
että hän on kuollut. Menettää lapsi -- menettää poikalapsi!"

"Pois nyt täältä, Penn", sanoi Dan. "Menkää perään ja päättäkää
pelinne Salters-sedän kanssa. Sanokaa isälle että minä otan Harveyn
vahtivuoron, jollei hänellä ole mitään vastaan. Hän on aivan uupunut."

"Oike' hyvä poika", sanoi Manuel solahuttaen saappaat jalastaan ja
häviten alimmaisen kojun pimentoon. "Luulen hänestä tulla hyvä mies,
Danny. Minä en näe hän olla niin hullu kuin sinun pappa sanoo. Aa,
mitä?"

Dan hihitti, mutta hihitys päättyi kuorsaukseen.

Ulkona oli sakea ilma, tuuli oli yltymässä ja vanhemmat miehet
pitensivät vahtivuorojaan. Kajuutassa helähtelivät tuntilyönnit;
tuulta uhmaileva keula läjahteli painiskellessaan aaltojen kanssa;
kanssin kamiininpiippu sähisi ja sylki joka kerta kun vesipärske
sattui siihen; ja pojat nukkuivat edelleen, Silläaikaa kun Disko,
Pitkä Jack, Tom Platt ja Salters-setä kukin vuorostaan tallustelivat
perään katsoakseen ruoriratasta ja keulaan vakuuttautuakseen että
ankkuriköysi kesti taikka päästääkseen ulos hiukan lisää köyttä
hivuttamisen varalta, heittäen silmäyksen himmeään ankkurilyhtyyn
joka kierroksen välillä.




IV.


Kun Harvey heräsi, istui "ensi sakki" jo aamiaisella, ja jokainen
neliötuuma kuunarissa lauloi omaa säveltään. Kokin kookas, musta
vartalo huojahteli pienen hellan takana tulen hohteessa, ja sen
vieressä olevalla reiällisellä hyllyllä kolisivat ja rämisivät pannut
ja kattilat jokaisella laivan survaisulla. Yhä ylemmäs ja ylemmäs
kiipesi keula, ikävöiden, nykien ja vavahdellen, ja sitten, äkkiä
kuin sirpillä sivaltaen, humahti alas aaltoihin. Harvey saattoi
kuulla vääntyvän keulan pusertuvan ja rutistuvan, ja kului tuokio,
ennenkuin kahtia jakaantuneet vedet pudota räiskähtivät kannelle kuin
laukaus järeitä hauleja. Seurasi reiässään siirrähtävän ankkuriköyden
kahnaava ääni; vintturin ärähdys ja kiljaisu; mutka, töksähdys ja
tempaus, ja "Täällä Ollaan" valmistautui toistamaan samat liikkeet.

"Maissa", kuuli hän Pitkän Jackin sanovan, "siellä on aina tehtäviä,
ja ne täytyy tehdä millä ilmalla tahansa. Me olemme nyt kauniisti
erillämme muista aluksista, eikä meillä ole mitään tehtäviä -- ja se
on ihanaa. Hyvää yötä nyt, kaikki."

Hän vääntäytyi kuin suuri käärme pöydän äärestä kojuunsa ja alkoi
tupakoida. Tom Platt seurasi hänen esimerkkiään; Salters-setä ja Penn
hinautuivat ylös portaita suorittamaan vahtivuoroaan, ja kokki kattoi
"toiselle sakille".

Se tuli ulos kojuistaan ensimäisten kömpiessä omiinsa, venytellen
ja haukotellen. Se söi kunnes ei enää jaksanut enempää; ja sitten
Manuel täytti piippunsa jollakin kamalalla tupakalla, hinautui
keulanpuoleisen kojun ja pallin väliin, nosti jalkansa pöydälle
ja hymyili hellää, huoletonta hymyä savuun tuijottaen. Dan loikoi
pitkänään kojussaan, kiskoen koreaa, kultaläppäistä hanuria, jonka
sävelet nousivat ja laskivat laivan survonnan mukaan. Kokki istui
nojaten selkäänsä kaappiin, jossa hän säilytti paistinpiirakoita
(Dan oli hyvin perso paistinpiirakoille), ja kuori perunoita, pitäen
lakkaamatta silmällä takkaa, siltä varalta että liian paljon vettä
sattuisi osumaan piipusta sisälle; ja paikan yleinen haju ja katku
olivat kielin kuvaamattomat.

Harvey punnitsi asiain tilaa, ihmetteli ettei hän ollut
kuolemansairas ja kömpi jälleen kojuunsa, pehmoisimpaan ja
vaarattomimpaan paikkaan, samaan aikaan kun Dan heläytti sävelen:
"Sun pihallas ma soittele en", niin täsmällisesti kuin hurjat
töytäykset sallivat.

"Kuinka kauan tätä tällaista oloa kestää?" kysyi Harvey Manuelilta.

"Siihen asti kun se tulee vähän tyven ja me voi soutaa
pitkällesiimalle. Ehkä iltaan. Ehkä kaksi päivää vielä. Sinä et pidä
tästä? Aa, mitä?"

"Viikko sitten minä olisin ollut kurjan sairas, mutta nyt se ei tunnu
haittaavan minua -- paljonkaan."

"Se tulee siksi, että me tee sinusta kalastajamies parastaikaa. Jos
minä oli sinä, kun me tulla Gloucesteriin, minä antaisi kaksi, kolme
suurta kynttilää minun hyvästä onnesta."

"Antaisit kenelle?"

"Meidän kirkon Neitsyelle, tietysti. Hän on aina hyvin hyvä
kalastajamiehille. Siksi niin vähän meitä Portugali-miehiä koskaan
hukkuu."

"Sinäkö olet sitten roomalaiskatolilainen?"

"Minä olen Madeira-mies. Minä ei olen Porto Pico-poika. Pitäiskö
minun olla baptisti sitten? Aa, mitä? Minä aina annan kynttilöitä --
kaksi, kolme, enemmän, kun tulen Gloucesteriin. Hyvä Neitsyt hän ei
koskan unhotta minä, Manuel."

"Minä en voi ymmärtää asiaa tuolla tavalla", puuttui puheeseen Tom
Platt kojustaan; hänen arvekas naamansa hohti tulitikun loisteessa
hänen imiessään piippuaan. "Sehän on selvää että meri on meri; ja
itsekullekin koituu osansa siitä mitä tapahtuu, antoipa sitten
kynttilöitä tai lamppuöljyä."

"Mutta on se hyvä asia sentään", sanoi Pitkä Jack, "kun on ystäviä
ylemmissä paikoissa. Minä olen samaa mieltä kuin Manuel. Kymmenkunta
vuotta takaperin minulla oli pesti eräällä south-bostonilaisella
rahtialuksella. Olimme Minot's Ledgen kohdalla, ja meillä oli
kimpussamme koillistuuli, tyvi edellä ja sakeampana kuin kaurapuuro.
Kapteeni oli juovuksissa niin että tuskin pysyi peräsintangossa, ja
minä sanon itsekseni, että 'jos vain vielä kerran saan iskeä keksini
laiturin reunaan, niin näytän pyhimyksille millaisesta haahdesta
he minut pelastivat.' No niin, minä olen nyt tässä, kuten voitte
nähdä, ja sen vanhan 'Kathleen'-resun mallin, jota kuukauden päivät
näpertelin, minä annoin papille, ja hän ripusti sen kirkon perälle
ihan alttarin eteen. On enemmän järkeä siinä että antaa laivanmallin,
joka on jonkinlainen työ, kuin joitakin kynttilöitä. Kynttilöitä
voi ostaa puodista, mutta laivanmalli näyttää pyhimyksille, että on
nähnyt vaivaa ja on kiitollinen."

"Uskotko sinä sitä, irlantilainen?" sanoi Tom Platt kääntäytyen
kyynärpäälleen.

"Miksi sitten tekisin, jos en uskoisi, ohiolainen?"

"No niin, teki Enoch Fullerkin mallin vanhasta 'Ohiosta', ja se on
nyt Salemin museossa. Sievä malli se olikin, mutta en luule että
Enoch teki sitä miksikään uhriksi. Ja minun käsitykseni on se, että
-- --"

Tässä olisi ollut valmis alku tuntikausia kestävään väittelyyn,
sellaiseen josta merimiehet pitävät, jossa puhe kiertää äänekkäästi
renkaassa eikä kukaan todista lopullisesti mitään, jollei Dan olisi
alkanut laulaa tätä reipasta laulua:

    "Ylös hyppäs makrilli viiruselkäinen.
    Reivaa isopurje ja vedä tiukallen;
    sillä ilma yltyy -- --"

Tässä Pitkä Jack yhtyi mukaan.

                     "-- -- -- tohisee jo tuuli;
    joka mies nyt kannelle, ken vihellyksen kuuli!"

Dan jatkoi, silmäten varovasti Tom Plattiin ja pitäen hanuria
matalalla kojussaan:

    "Ylös hyppäs turska, se suuri pässinpää,
    ulos luotiliinan se heittää hötkeltää,
    sillä ilma yltyy", j.n.e.

Tom Platt näytti etsivän jotakin. Dan kyyristyi alemmaksi, mutta
lauloi kovemmin:

    "Ylös hyppäs kampela, joka pohjass' ui.
    Pässinpää! Pässinpää! Kuinkas luotaat? Hui!"

Tom Plattin suuri kautsusaapas singahti poikki kanssin ja sattui
Danin kohotettuun käsivarteen. Nuo molemmat olivat sotajalalla
keskenään siitä saakka kun Dan oli huomannut että Tom Platt
laskinluodin heittäjänä suuttui, kun vain vihelsikään tuon laulun
säveltä.

"Enköhän minäkin osaa", sanoi Dan lähettäen lahjan takaisin tarkalla
heitolla. "Jollette pidä minun musiikistani, niin ottakaa esiin
viulunne. Ei minua haluta maata tässä koko päivää kuuntelemassa kun
te ja Pitkä Jack kinastelette kynttilöistä. Viulu esiin, Tom Platt
taikka minä opetan tuon laulun Harveyllekin!"

Tom Platt kumartui eräälle arkulle ja kaivoi esiin vanhan, vaalakan
viulun. Manuelin silmät loistivat, ja jostakin loukosta veti hänkin
pienen, kitaran tapaisen soittimen, jossa oli teräslankakielet ja
jota hän sanoi _machetteksi_.

"Tämä on konsertti", sanoi Pitkä Jack, savun seasta häämöttäen.
"Oikea oostonilainen konsertti."

Vettä räiskähti kanssiin, kun luukku avautui ja Disko laskeutui
sisään keltaisissa öljyvaatteissaan.

"Tulet juuri parhaaseen aikaan, Disko. Mitäs kuuluu sinne ulos?"

"Ei entistä kummempaa!" Disko vaipui istumaan laatikoille kuunarin
tempaistessa ja kohoutuessa.

"Me laulamme saadaksemme aamiaisen pysymään sisällä. Sinä rupeat
tietysti johtajaksi, Disko", sanoi Pitkä Jack.

"Enhän minä osaa enempää kuin pari vanhaa laulua, ja te olette
kuulleet ne jo monesti."

Hänen estelynsä keskeytyivät lyhyeen, kun Tom Platt alkoi vetää
viulullaan murheellista säveltä, joka muistutti tuulen vaikeroimista
ja mastojen murtumista. Katse ylös niskahirsiin tähdättynä Disko
viritti seuraavan vanhan, vanhan laulun, Tom Plattin "vikureeratessa"
hänen ympärillään saattaakseen säveltä ja sanoja edes vähän toisiinsa
sopimaan:

    Se paketeista parhain, se kyllä tiedetään:
    se Newyorkist' on kotoisin ja 'Dreadnought' nimeltään;
    niit' onhan kyllä muita ja paljonkin lie,
    vaan 'Dreadnought' se kaikista sentään voiton vie.

    Nyt 'Dreadnought' se Liverpooliss' oottaa hinaajaa,
    mi Merseyn joesta sen mereen kuljettaa;
    vaan väljemmille vesille sitten tultuaan
                (_Kuoro_:)
    Se on Liverpoolin paketti -- hei, antaa mennä vaan!

    Yli Newfoundlandin särkkäin nyt Dreadnought porhaltaa,
    missä pohja on hiekkaa ja vesi matalaa.
    Ja kaikki pienet kalaset ne sanoo uidessaan:
                (_Kuoro_:)
    Se on Liverpoolin paketti -- hei, antaa mennä vaan!

Siinä oli kymmeniä värsyjä, sillä Disko kuljetti "Dreadnoughtin"
penikulma penikulmalta koko matkan Liverpoolista Newyorkiin yhtä
tunnollisesti kuin olisi hän ollut itse laivalla, ja hanuri
rumputteli ja viulu vingahteli yhtä rintaa hänen kanssaan. Sitten
Tom Platt esitti laulun jostakin "kiukkuisesta McGinn'ista, joka
laivoja luotsata pinnistää". Sitten he pyysivät Harveytakin
avustamaan jollakin laululla; se hiveli kovasti hänen itsetuntoaan,
mutta hän ei osannut muuta merimieslaulua kuin joitakin katkelmia
"Kapteeni Iresonin ajomatkasta", jonka hän oli oppinut Adirondacksin
ulkoilmakoulussa. Ne tuntuivat hänen mielestään aikaan ja paikkaan
soveltuvilta, mutta hän oli tuskin ehtinyt mainita laulun nimen, kun
Disko polkaisi jalkaansa niin että tömähti ja huusi: "Älä laula sitä,
nuori mies! Siinä on arvostelun erehdys -- ja vielä pahinta lajia,
koska se on korvaan tarttuvaa."

"Minun olisi pitänyt varottaa sinua, Harvey", sanoi Dan. "Se saattaa
isän aina kimpaumaan."

"No mikäs siinä on vikana?" sanoi Harvey ällistyneenä ja hiukan
harmissaankin.

"Siinä kerrotaan asia väärin", sanoi Disko. "Se on totuudesta
poikkeavaa alusta loppuun, ja Whittier [kysymyksessä olevan laulun
tekijä, amerikkalainen runoilija] on siinä väärässä. Minulla ei ole
mitään erikoista syytä puolustaa ketään marbleheadilaista, mutta
minun täytyy kuitenkin sanoa ettei Iresonissa ollut syytä. Isäni
kertoi minulle jutun useaankin kertaan, ja se oli näin."

"Sadannen yhdennen kerran", pisti Pitkä Jack väliin puoliääneen.

"Ben Ireson oli laivurina 'Betty' nimisellä kuunarilla, joka oli
palaamassa kotiin matalikoilta -- se tapahtui ennen 1812 vuoden
sotaa, mutta oikeus on oikeus, olipa aika mikä hyvänsä. He tapasivat
'Activen' Portlandista, ja Gibbons samasta kaupungista oli siinä
kapteenina; he tapasivat sen vuodon saaneena Cape Codin majakan
kohdalla. Oli kamala myrsky, ja he koettivat jouduttaa 'Bettyä'
kotiin niin kiiruusti kuin saattoivat. No niin, Ireson sanoi että oli
mieletöntä laskea venettä vesille sellaisessa myrskyssä; miehetkään
eivät sitä halunneet; ja hän esitti heille että he pysyttelisivät
'Activen' luona siksi kunnes meri vähän asettuisi. Miehet eivät
suostuneet siihenkään; he eivät halunneet jäädä venymään Cape Codin
tienoille sellaisessa ilmassa, oli sitten kysymyksessä vuoto tai muu.
He nostivat haruspurjeen ja purjehtivat matkaansa, tietysti vieden
Iresonin mukanaan. Marbleheadilaiset soimasivat häntä kovasti siitä,
ettei hän ollut uskaltanut yrittää pelastamaan, koska seuraavana
päivänä, kun meri oli tyyntynyt (he eivät ollenkaan välittäneet
ottaa huomioon _sitä_), eräs Truron alus korjasi muutamia 'Activen'
miehiä. Nämä tulivat Marbleheadiin omine kertomuksineen, sanoen
kuinka Ireson oli häpäissyt kaupunkinsa ja niin edespäin; ja Iresonin
miehistö säikähtyi nähdessään yleisen mielipiteen nousevan heitä
vastaan, ja he rupesivat syyttämään Iresonia ja vannoivat että hän
oli vastuunalainen koko teosta. Eivätkä naiset häntä tervanneet ja
höyhenissä ryvettäneet -- Marbleheadin naiset eivät tee sellaista --
vaan sen teki joukko miehiä ja poikia, ja he vetivät häntä ympäri
kaupunkia vanhassa veneessä kunnes pohja meni puhki, ja Ireson
sanoi heille että he tulisivat katumaan sitä kerran. No niin, asian
todellinen laita tuli ilmi myöhemmin, niinkuin tavallisesti käy,
vaikka liian myöhään hyödyttääkseen ketään; ja sitten tuli Whittier
ja poimi pussiinsa tuon valheellisen jutun ajelehtivan hännän ja
tervasi ja ryvetti höyhenissä Iresonin vielä toistamiseen sitten kun
hän oli jo kuollut. Se oli ainoa kerta, jolloin Whittier luiskahti
syrjään, ja se ei ollut hyväksyttävää. Minä kuritin Dania tuntuvasti,
kun hän toi tuon laulun mukanaan koulusta. _Sinä_ et tietysti voinut
parempaa ymmärtää; mutta minä olen kertonut sinulle asian niinkuin
se on, jotta muistaisit sen aina tästälähtien. Ben Ireson ei ollut
ollenkaan sellainen mies, jollaiseksi Whittier hänet kuvaa; isäni
tunsi hänet hyvin sekä ennen että jälkeen tuon jutun, ja muista että
kavahdat hätäisiä arvosteluja, nuori mies. Seuraava!"

Harvey ei ollut milloinkaan kuullut Diskon puhuvan niin pitkään,
ja hän painoi päänsä alas polttavin poskin; mutta, kuten Dan heti
suoraan lausui, poika ei voinut tietää muuta kuin mitä hänelle
koulussa opetettiin, ja elämä oli liian lyhyt, jotta olisi aikaa
pysyä kaikkien rantamailla liikkuvien valheitten jäljillä.

Sitten Manuel näppäili pirisevästä, särähtelevästä pikku
_machettestaan_ omituisen sävelen ja lauloi portugalinkielellä
jotain "_Nina, innocentasta_", mikä päättyi yli kielistön käyvään
pyyhkäisyyn, joka antoi laululle äkkinykäyksen tapaisen lopun. Sitten
Disko suvaitsi esittää toisen laulunsa, jossa oli vanhanaikainen,
särisevä sävel, ja kertosäkeissä yhtyivät kaikki mukaan, Tässä on
muuan värsy:

    "On huhtikuu nyt mennyt ja maa on lumeton;
    New Bedfordista meidän pian lähdettävä on;
    niin, niin, New Bedfordista pian käymme lähtemään,
    me, jotka emme konsaan näe vehnää tähkässään."

Tässä viulu soi jonkun hetken hyvin vienosti yksikseen, ja sitten:

    "Vehnää tähkässään -- sa kasva kaunoisaksi;
    vehnää tähkässään -- pois merille käy tiet;
    vehnää tähkässään -- jäit peltoon pantavaksi;
    kun ma palajan, sa leipänä jo liet!"

Tämä saattoi Harveyn melkein itkemään, vaikkei hän osannut sanoa
miksi. Mutta vielä kummallisempaa tuli, kun kokki pani perunat
syrjään ja ojensi kätensä pyytäen saada viulun. Yhä kaapinoveen
nojaten hän viritti sävelen, joka oli kuin jotakin hyvin kamalaa
mikä varmasti tulisi tapahtumaan, tekipä mitä tahansa. Pian hän
alkoi laulaa jollakin oudolla kielellä, suuri leuka viulunkantaan
painettuna, valkoiset silmämunat lampunvalossa loistaen. Harvey
kurottui ulos kojustaan paremmin kuullakseen; ja keskellä
kaaripuitten ratinaa ja aaltojen huuhdontaa sävel hyreksi ja vaikeroi
edelleen, kuten suojanpuoleinen rantahyrsky paksussa sumussa, kunnes
se päättyi valittavaan ääneen.

"Herra varjelkoon! Tuohan panee kylmät väreet karmimaan selkäpiitä",
sanoi Dan. "Mikä kumman laulu se on?"

"Fin McCoulin laulu, kun hän meni Norjaan", sanoi kokki. Hänen
englanninkielensä ei ollut epäselvää, vaan tarkasti ääntyvää,
ikäänkuin se olisi tullut fonograafista.

"Totta vie, olen minäkin ollut Norjassa, mutta ei siitä syntynyt
tuollaista pelottavaa ulvontaa. Vaan kyllä se kuitenkin muistuttaa
niitä entisiä lauluja", sanoi Pitkä Jack huoaten.

"Älkäämme laulako toista sellaista pistämättä jotain muuta väliin",
sanoi Dan, ja hanuri heläytti rallattavan, mukaansa vievän sävelen,
joka päättyi:

    "Viiskolmatta viikkoa siit' on, kun maata nähty on,
            ja viistoista sataa sentneriä,
            niin, viistoista sataa sentneriä,
            toista sataa kukkura-sentneriä
            meillä saaliinamme on!"

"Seis, seis!" karjui Tom Platt. "Tahdotko sinä pilata koko matkamme,
Dan? Tuohan on joonas, jos sen laulaa ennenkuin kaikki suola on
kosteana."

"Eipähän ole. Onkos, isä? Paitsi jos laulaa kaikkein viimeisen
värsyn. Kyllähän minä toki joonakset tiedän!"

"Mitä ne ovat?" kysyi Harvey. "Mikä on joonas?"

"Joonas on mikä hyvänsä, mikä pilaa onnen. Joskus se on mies
-- joskus se on poika -- taikka sanko. Kerran oli meillä muuan
halkaisuveitsi joonaksena kahden matkan ajan, kunnes huomasimme sen",
sanoi Tom Platt. "Joonaksia on kaikenlaisia. Jim Bourke oli joonas,
kunnes hän hukkui Georges-matalikolle. En koskaan lähtisi samalle
laivalle Jim Bourken kanssa, en vaikka olisin nälkään nääntymässä.
'Ezra Floodilla' oli muuan vihreä vene, joka oli joonas, ja vielä
pahinta lajia. Hukutti kuusi miestä, se vene, ja hohti tulelta öisin
telineellään."

"Ja uskotteko te tuota?" sanoi Harvey, muistaen mitä Tom Platt oli
sanonut kynttilöistä ja laivanmalleista. "Eikö ole niin, että mikä
tapahtuu, se tapahtuu?"

Vastustavaa mutinaa kuului joka taholta kojuista. "Maalla kyllä;
mutta laivassa on toinen seikka", sanoi Disko. "Älä sinä tee pilkkaa
joonaksista, nuori mies."

"Mutta Harvey ei ainakaan ole joonas. Päivä sen jälkeen kun hän tuli
meille, me saimme mainion saaliin."

Kokki heitti päänsä pystyyn ja päästi äkkiä naurun -- omituisen,
onton naurun. Hän oli kovin kummallinen neekeri.

"Turkanen!" sanoi Pitkä Jack. "Älä tee noin toiste, tohtori. Me emme
ole siihen tottuneet."

"Mikäs on vikana?" sanoi Dan. "Eivätkö kalat syöneet hyvin sen
jälkeen kun olimme saaneet hänet laivalle?"

"Kyllä niin", sanoi kokki. "Minä tiedän sen, mutta saalis ei ole
vielä kaikki."

"Hän ei tule tuottamaan meille mitään harmia", sanoi Dan kiivaasti.
"Mitä sinä oikein tarkotat noilla viittailuillasi? _Hänen_ laitansa
on niinkuin pitääkin."

"Ei mitään harmia. Ei. Mutta hänestä tulee kerran sinun herrasi,
Danny".

"Siinäkö kaikki?" sanoi Dan levollisesti. "Tuskinpa hänestä vain sitä
tulee."

"Herra!" sanoi kokki osottaen Harveyta. "Palvelija!" ja hän viittasi
Daniin.

"Sepä oli uutinen. Kuinkahan pian tuo tapahtuisi?" sanoi Dan nauraen.

"Muutamien vuosien perästä, ja minä tulen näkemään sen. Herra ja
palvelija -- palvelija ja herra."

"Mistä kummasta sinä sen voit tietää?" sanoi Tom Platt.

"Päässäni -- siellä minä näen."

"Millä tavoin?" kysyivät kaikki yhdestä suusta.

"En tiedä, mutta niin tulee käymään." Kokki painoi jälleen päänsä
alas ryhtyen jatkamaan perunain kuorimista, eivätkä he saaneet häntä
virkkamaan sanaakaan sen koommin.

"Kyllä taitaa saada tapahtua paljon, ennenkuin Harvey mitenkään
tulee minun herrakseni", sanoi Dan, "mutta se minusta kuitenkin on
hauskaa, ettei tohtori suvainnut merkitä häntä joonakseksi. Muuten
minä epäilen että Salters-setä on mitä täydellisin joonas, mitä
tulee hänen omaan erikoiseen onneensa. Kuka tietää vaikka se olisi
tarttuvaa kuin isorokko. Hänen pitäisi olla 'Carrie Pitmanilla'.
Se alus on varmaankin itse oma joonaansa - sen ajelehtimiseen ei
miehistöllä eikä varusteilla näytä olevan mitään vaikutusta. Herra
nähköön! Se riistäytyy irti ihan laakatyvenelläkin."

"Me olemme nyt kuitenkin onnellisesti erillämme laivastosta", sanoi
Disko. "Niin 'Carrie Pitmanista' kuin muistakin." Kanteen koputettiin.

"Salters-setä on tavannut onnensa", sanoi Dan isänsä poistuttua.

"Ilma on selvennyt", huusi Disko, ja kaikki kanssissaolijat kapusivat
ylös hengittämään vähän raitista ilmaa. Sumu oli hälvennyt, mutta
meri kohoili suurissa vyöryaalloissa. "Täällä Ollaan" liukui
ikäänkuin pitkiin, syviin kujanteisiin ja rotkoihin, jotka olisivat
tuntuneet varsin mukavilta ja suojaisilta, jos ne vain olisivat
pysyneet hiljaa; mutta ne muuttelehtivat herkeämättä ja säälimättä
ja viskasivat kuunarin jonkun aaltokukkulan huipulle tuhansien
samanlaisten harmaitten vesivuorten joukossa, ja tuuli tohisi sen
köysistössä, kun se mutkitteli jälleen aallon rinnettä alas. Jossain
kauempana aalto räjähti vaahtokimpuksi ja toiset seurasivat perässä
kuin merkin saatuaan, kunnes tuo harmaa ja valkoinen kudos alkoi
pyöriä Harveyn silmissä. Neljä tai viisi myrskypääskystä kaareili
ympäriinsä, kirkaisten aina keulan ohi liitäessään. Pari sadekuuroa
harhaili määrää vailla toivottomalla vesiaavikolla, kiitäen
myötätuuleen, peräytyen takaisin ja häipyen lopulta pois.

"Minusta näytti kuin jotain olisi vilahtanut tuolla suunnalla", sanoi
Salters-setä viitaten koilliseen.

"Ei suinkaan se mahda olla mikään kalastajalaivastosta", sanoi
Disko tähystäen kulmakarvainsa alitse, toinen käsi kanssin käytävän
laidalla, aluksen lujan keulan hakatessa aallonpohjia. "Meri on
tyyntymässä kelpo vauhtia. Danny, etkö haluaisi pistäytyä hiukan ylös
katsomaan miten meidän poijumme laita on?"

Danny suurine saappaineen pikemmin juoksi kuin kiipesi ylös
isonmaston köysiä (mikä kalvoi Harveyn mieltä kateudella), tarrautui
käpröttämään häälyville ristipuille ja antoi katseensa kiertää,
kunnes se keksi pienen, mustan poijulipun mailin päässä erään
vyöryaallon hartioilta.

"Se on selvä!" huusi hän. "Purje ohoi! Suoraan pohjoisessa, tulee
tänne päin kuin tuppurissa! Se on kuunari."

He odottivat vielä puolen tunnin verran, jonka aikana taivas selkeni
läikittäin, päästäen silloin tällöin vaisun päivän pilkistämään ja
synnyttämään merenpinnalle ruskeanvihreitä täpliä. Sitten he näkivät
jatkamattoman keulamaston kohoavan esiin, sukeltavan ja häviävän,
ilmestyäkseen seuraavan aallon harjalla korkean, vanhanaikaisilla
puisilla etanansarvi-taaveteilla varustetun peräkeulan seuraamana.
Purjeet olivat värjätyt keltaisenruskeiksi.

"Ranskalainen!" huusi Dan. "Ei, ei se olekaan. I-sä!"

"Ei tuo ole ranskalainen", sanoi Disko. "Salters, sinun huono onnesi
on lujemmassa kuin näveri nassakan päässä."

"Minulla on silmät. Se on setä Abishai."

"Oletko siitä ihan varma?"

"Kaikkien joonaitten pääruhtinas", vaikeroi Tom Platt. "Voi, Salters,
Salters, minkätähden et ollut vuoteessasi nukkumassa!"

"Mistä minä saatoin arvata?" sanoi Salters parka, kun kuunari keikkui
lähemmäksi.

Se olisi hyvin voinut olla itse "Lentävä Hollantilainen" -- niin
likainen, siivoton ja ruokoton oli jokainen köysi ja puunkappale
sen kannella. Sen vanhanaikainen yläperäkansi oli neljää tai viittä
jalkaa korkea, ja sen köysistö liehui solmuisena ja sotkuisena kuin
leväkasa laiturin päässä. Se lasketti myötätuuleen -- kamalasti
mutkaillen -- sen haruspurje oli laskettu toimimaan jonkinlaisena
ylimääräisenä keulapurjeena -- "häväisty", kuten he sanoivat --,
ja keulapuomi höllitetty ulos kauas yli laidan. Kokkapuu kekotti
pystyssä kuin vanhanmallisessa rekatissa; halkaisijapuomi oli
vahvistettu ja jatkostettu ja naulattu ja kiskotettu niin että olisi
ollut mahdotonta sitä enempää korjata; ja kohottaessaan keulansa ylös
ja istuutuessaan leveälle takamukselleen muistutti kuunari ihmeen
elävästi homssuista, likaista, häijyä vanhaa akkaa, joka heittää
pilkallisia silmäyksiä siivoon nuoreen tyttöön.

"Se on Abishai", sanoi Salters. "Täynnänsä viinaa ja jumalattomia
miehiä, ja Luojan tuomio lakkaamatta väijymässä saavuttamatta häntä
kuitenkaan pysyväisestä. Hän on lähtenyt hakemaan syöttejä Miquelonin
puolesta."

"Hän purjehtii sen pohjaan", sanoi Pitkä Jack. "Tuo taklaus ei ole
tällaista ilmaa varten."

"Tuskin vain, muuten hän olisi tehnyt sen jo aikaa sitten", sanoi
Disko. "Näyttää siltä kuin hän aikoisi purjehtia _meidät_ pohjaan.
Eikö sen keulapuoli ole syvemmällä kuin tavallisesti, Tom Platt?"

"Jos hänellä on tapana lastata se noin, niin se ei ole turvallinen
tapa", vastasi puhuteltu hitaasti. "Jos taas täppeet ovat varisseet
pois, niin hänen pitäisi joutua pumppujen ääreen mitä pikimmin."

Kuvatus survoi lähemmäksi, kääntyi ympäri ratisten ja kolisten ja jäi
keikkumaan päin tuuleen kuulomatkan päässä.

Harmaapartainen mies viittoili reilingin yli ja kangertava ääni
huusi jotain, mistä Harvey ei saanut selvää. Mutta Diskon kasvot
synkkenivät. "Hän panee vaikka joka riu'un laivastaan vaaraan,
kun vain saa ilmottaa huonoja uutisia. Sanoo että meillä on
odotettavissa tuulen kääntyminen. Hänellä itsellään on odotettavissa
pahempaa. Abishai! _Abishai_!" Hän heilutti käsivarttaan ylös ja alas
jäljitellen pumpun ääressä työskentelevää miestä ja viittasi keulaan.
Miehistö ivasi häntä ja nauroi.

"Menkää hiiden kattilaan!" kirkui setä Abishai. "Raitis tuuli --
raitis tuuli. Haa! Te olette viimeisellä retkellänne kaikki, te
Gloucesterin turskat. Te ette enää Gloucesteria näe, ette totisesti!"

"Hulluna päissään -- kuten tavallista", sanoi Tom Platt. "Olisinpa
kuitenkin suonut ettei hän olisi keksinyt meitä."

Alus ajautui äänenkantaman ulkopuolelle harmaahapsen kiljuessa jotain
tanssiaisista meren pohjassa ja kuolleesta miehestä kanssissa.
Harveyta värisytti. Hänkin oli nähnyt aluksen siivottoman kannen ja
hurjakatsantoisen miehistön.

"Tuo on kerrassaan uiva helvetti miehitykselleen", sanoi Pitkä Jack.
"Mitähän konnantöitä hän on mahtanut tehdä maissa?"

"Hän on pitkäsiimakalastaja", selitti Dan Harveylle, "ja hän hakee
syöttiä mistä milloinkin pitkin rannikkoa. Ei, ei meidän puolesta.
Hän liikkuu pitkin etelä- ja itärannikkoa tuolla noin." Hän nyökäytti
päätään vaarallisten Newfoundlandin rantojen suuntaan. "Isä ei suostu
milloinkaan päästämään minua maihin siellä. Ne ovat hyvin rajua
väkeä siellä -- ja Abishain miehet kaikkein rajuimpia. Näithän hänen
aluksensa? Sen sanotaan olevan lähes seitsemänkymmenen vuoden vanha;
viimeinen vanhoista Marbleheadin korkokengistä. Sellaisia peräkansia
ei enää tehdä. Abishai ei kuitenkaan käy Marbleheadissa. Hänen ei ole
sinne hyvä mennä. Hän ajelehtii vain ympäriinsä velkaisena, vetäen
pitkääsiimaa ja kiroillen, niinkuin itse kuulit. Hän on ollut joonas
jo monet vuodet. Saa viinoja Fecampin aluksista tekemällä taikoja ja
myömällä tuulia ynnä muulla sellaisella pelillä. Luulen että hän on
hullu."

"Ei kannata mennä siiman alitse tänä iltana", sanoi Tom Platt
levollisen toivottomana. "Hän laski meidän sivullemme varta vasten
kirotakseen meitä. Antaisinpa palkkani ja osuuteni, jos saisin nähdä
hänet vanhan 'Ohion' käymäkannella siihen aikaan kun vielä annettiin
raippoja. Kuusi tusinaa olisi parahiksi, kun vielä Sam Mocatta
antaisi ne ristirastiin!"

Homssuinen 'korkokenkä' tanssi juopuneen tavoin myötätuuleen,
ja kaikkien katseet seurasivat sitä. Äkkiä kokki huusi
fonograafiäänellään: "Omaa kuolemaansa hän ennusti! Hän on
mennyt -- mennyt, sanon minä! Katsokaa!" Laiva purjehti kelmeään
päivänpaisteläikkään kolmen tai neljän mailin päässä. Läikkä himmeni
ja häipyi pois, ja samassa kuin valo hävisi, hävisi kuunarikin. Se
vaipui aallonsyvänteeseen -- eikä sitä enää näkynyt.

"Se on uponnut, totta totisesti!" huusi Disko kiiruhtaen perään.
"Päissään tai selvinä, meidän on autettava heitä. Vetäkää lyhyelle ja
nostakaa ankkuri! Nopeaan!"

Harvey viskautui kumoon kannelle sysäyksestä, joka seurasi
halkaisijan ja keulapurjeen asettamista, sillä he hinasivat
ankkuriköyden lyhyelle ja aikaa säästääkseen tempaisivat ankkurin
hartiavoimalla pohjasta, hinaten sen ylös ollessaan jo menossa.
Tällaista väkivaltaista menettelytapaa ei juuri käytetä muulloin kuin
kysymyksen ollessa elämästä ja kuolemasta, ja pikku kuunari valitteli
kuin inhimillinen olento. He laskivat sinne päin, mihin Abishain alus
oli hävinnyt; löysivät pari kolme pitkäsiimasammiota, viinapullon,
rikkinäisen veneen, mutta ei mitään muuta. "Antakaa niitten olla",
sanoi Disko, vaikkei kukaan ollut maininnutkaan niitten pois
korjaamisesta. "En tahtoisi tulitikkuakaan Abishain laivalta. Se
upposi varmaankin suoraan kuin kivi. Varmaan se on vuotanut jo viikon
päivät, eikä heille pälkähtänyt päähänkään pumputa sitä. Siinäkin
meni yksi laiva viimeiseen satamaansa kaikki miehet juovuksissa."

"Kiitos olkoon!" sanoi Pitkä Jack. "Meidän olisi ollut auttaminen,
jos he olisivat olleet pinnalla."

"Samaa minä ajattelin", virkkoi Tom Platt.

"Mennyt! Mennyt!" sanoi kokki silmiään pyöritellen. "Hän on vienyt
mukanaan oman onnensa."

"Oike' hyvä asia, minä ajattelen, kertoa laivastolle kun näemme. Aa,
mitä?" sanoi Manuel. "Jos laskee tuolla tapaa myötätuulta ja se repii
auki saumansa, niin -- --" Hän leväytti käsivartensa kuvaamattomalla
eleellä. Penn istui kajuutan katon reunalle ja nyyhkytti tapahtuman
kauheutta ja surkeutta. Harvey ei käsittänyt täysin, että hän oli
nähnyt kuoleman avoimella ulapalla, mutta hänen oli hyvin paha olla.

Sitten Dan kiipesi jälleen ristipuille, ja Disko ohjasi aluksen
takaisin heidän omien pitkäsiimapoijujensa näkyville juuri kun
sumupeite uudelleen laskeutui vesille.

"Me menemme kovasti pian näillä vesillä, silloin kun menemme", oli
kaikki mitä hän sanoi Harveylle. "Ajattele sitä vähän aikaa, nuori
mies. Se oli viinan työtä."

Päivällisen jälkeen oli jo siksi tyventynyt, että voitiin pyydystää
kannelta -- Penn ja Salters-setä olivat erittäin innokkaita tällä
kertaa, ja saalis oli iso ja isoja kaloja.

"Abishai on varmasti vienyt onnensa mukanaan", sanoi Salters. "Tuuli
ei ole kääntynyt eikä yltynyt eikä tehnyt mitään. Mitenhän lienee
pitkänsiiman laita? Minä ainakin halveksin taikauskoa."

Tom Platt väitti että olisi kaikkein parasta nostaa siimat ylös
ja siirtyä toiseen pyyntipaikkaan. Mutta kokki sanoi: "Onni on
kahdessa kappaleessa. Te näette sen kun katsotte. Minä tiedän." Tämä
houkutteli Pitkää Jackia siinä määrässä että hän sai Tom Plattin
taivutetuksi, ja he lähtivät kokemaan siimaa yhdessä.

Siiman alitse meneminen tapahtuu siten, että siima vedetään
ylös toiselta puolen venettä, irrotetaan kalat, pannaan uudet
syötit koukkuihin ja lasketaan ne jälleen mereen -- se on kuin
pesuvaatteiden nuoralle ripustamista ja siitä irrottamista. Se on
aikaa vievää ja jokseenkin vaarallista työtä, sillä pitkä, alas
notkistuva siima voi riipaista veneen upoksiin yhdessä vilauksessa,
Mutta kun kuunarin miehet kuulivat sumusta kumahtavan: "Oi katteini,
te viimeinen", niin heidän mielensä keventyivät. Vene pyörähti
aluksen sivulle hyvässä lastissa; Tom Platt huusi Manuelia tulemaan
heille apuveneeksi.

"Onni on leikattu keskeltä poikki kahteen kappaleeseen", sanoi Pitkä
Jack hangoten kaloja kannelle, Harveyn ihmetellessä suu ammollaan
sitä taitoa, millä syvälle vajoava vene varjeltiin uppoamasta.
"Puolet siimasta oli paljaita kurpitsoita. Tom Platt tahtoi että
lappaisimme ylös siiman ja heittäisimme puuhan sikseen; mutta minä
sanoin, että 'minä luotan tohtoriin, joka on kaukonäkijä', ja toinen
puoli oli ihan katketakseen täynnä isoja kaloja. Joudu, Manuel, ja
tuo saavillinen syöttejä. Onni on vesillä tänä iltana."

Kalat tarttuivat ahnaasti uusilla syöteillä varustettuihin
koukkuihin, joista heidän toverinsa juuri oli saatu irrotetuiksi, ja
Tom Platt ja Pitkä Jack kulkivat säännöllisesti siiman päästä päähän,
veneen kokan vajotessa märän koukkusarjan painosta, varistaen irti
merikurkkuja, joita he kutsuivat kurpitsoiksi, iskien juuri saatuja
turskia veneenlaitaa vasten, pannen uusia syöttejä ja täyttäen
Manuelin venettä hämärään asti.

"En tahdo panna mitään vaaranalaiseksi", sanoi Disko silloin -- "kun
se on uiskentelemassa ympäriinsä niin lähellä. Abishai ei uppoa
viikkoon ainakaan. Hilatkaa ylös veneet, niin perkkaamme illalliselta
päästyä."

Se oli suurenmoinen perkkaus-urakka, jonka vaikutusta lisäsi
läsnäolollaan kolme neljä huokailevaa miekkavalasta. Se kesti
yhdeksään asti, ja hangotessaan halottuja kaloja ruumaan Harvey kuuli
kolmasti Diskon nauravan itsekseen.

"Sinähän edistyt turkasen pitkin askelin", sanoi Dan, kun he hioivat
veitsiä miesten mentyä sisään. "On melkoinen merenkäynti tänä iltana,
enkä minä ole kuullut sinun mainitsevan siitä mitään."

"En ole joutanut", vastasi Harvey koetellen veitsen terää. "Mutta kun
nyt sitä ajattelen, niin kyllä tämä laiva on kova keikkumaan."

Pikku kuunari kuppelehti ankkurinsa ympärillä hopeaharjaisten
aaltojen keskellä. Peräydyttyään muka kuin hämmästyksissään
nähdessään pingotetun ankkuriköyden, se kiepsahtikin sen kimppuun
kuin kissanpoikanen, veden ryöpsähtäessä vitjarei'istä sen
alasviskautuessa pyssyn pauketta muistuttavalla jymyllä. Se pudisteli
päätään kuin sanoen: "Ikävä kyllä en voi jäädä luoksesi kauemmaksi.
Minun täytyy lähteä pohjoiseen", minkä jälkeen se alkoi solua
pois, pysähtyen äkkiä ravistellen taklaustaan mahtipontisesti.
"Kuten juuri olin aikeissa huomauttaa", alotti se, vakavasti kuin
humalainen mies lyhtypylväälle. Lauseen loppuosa (se esitti tietysti
sanansa pantomiimisesti) hukkui kiepsauspuuskaan, jonka kestäessä
se käyttäytyi kuin nuoranpätkää pureksiva koiranpentu, lylleröinen
nainen poikkisatulassa, päätön kana tai herhiläisen pistämä lehmä,
aina sen mukaan miten meren oikut sitä pitelivät.

"Katsohan kun se esittää kappalettaan. Se on Patrick Henry
[amerikkalainen valtiomies ja kuuluisa puhuja] nyt", sanoi Dan.

Se huiskahti sivuttain vyöryaallolle ja teki eleitä
halkaisijapuomillaan vasemmalle ja oikealle.

"Mutta -- minä -- puolestani -- sanon: -- antakaa minulle -- vapaus
-- tai antakaa minulle -- kuolema!"

Läpsis! Se lyyskähti pinnalla välkkyvään kuutamokujaan tehden
itsetietoisen koreilevan niiauksen, joka olisi ollut hyvinkin
vaikuttava, jollei ruorirattaan koneisto olisi pilkallisesti nauraa
kikattanut kopissaan.

Harvey nauroi ääneen. "Sehän on ihan kuin elävä", sanoi hän.

"Se on vakava kuin talo ja kuiva kuin silli", sanoi Dan
ihastuksissaan, viskautuessaan keskellä ryöppyä kannen toiselle
laidalle. "Torjuu pois aaltoja torjumistaan ja sanoo: 'Älkää tulko
kovin liki!' Katsohan -- katsohan sitä toki! Turkanen! Sinun pitäisi
nähdä kun joku niistä hammastikuista tempoo ankkuriaan viidentoista
sylen vedestä."

"Mitä ne hammastikut ovat, Dan?"

"Niitä uusia turskan- ja sillinpyyntialuksia. Keula hieno kuin
huvipurrella, kokkapuu terävä ja kajuutta niin suuri kuin meidän
ruuma. Olen kuullut että itse Burgess on tehnyt mallit kolmeen
tai neljään sellaiseen. Isä ei mistä pidä, kun ne survovat ja
tärskyttävät, mutta ne ovat hyvin tuottavia. Isä osaa kyllä löytää
kalapaikat, mutta hän on niin vanhoillinen -- hän ei seuraa aikansa
edistyksiä. Ne ovat täpötäynnä kaikenlaisia työtäsäästäviä laitteita.
Etkö ole koskaan nähnyt 'Electoria' Gloucesterista? Se on mainio,
vaikka onkin hammastikku."

"Mitä sellaiset maksavat, Dan?"

"Mahdottomia summia. Viisitoista tuhatta luullakseni, ehkä
enemmänkin. Niissä on kultahelat ja kaikki mitä vain voi ajatella."
Ja itsekseen, puoliääneen, hän lisäsi: "Minä panisin kai sillekin
nimeksi 'Hattie S.'"




V.


Tämä oli alkuna moniin puheluihin Danin kanssa, joka kertoi
Harveylle, mistä syystä hän olisi tahtonut muuttaa veneensä nimen
tuolle kuvitellulle Burgess-malliselle turskanpyyntialukselle.
Harvey sai kuulla aika paljon Gloucesterissa asuvasta todellisesta
Hattie'sta; näki suortuvan hänen tukkaansa -- minkä Dan, huomattuaan
kauniit pyynnöt tehottomiksi, oli "kähveltänyt" Hattien istuessa
hänen edessään koulussa viime talvena -- ynnä hänen valokuvansa.
Hattie oli noin neljäntoista vuoden vanha, halveksi poikia
sanomattomasti ja oli tallannut Danin sydäntä koko talven. Kaiken
tämän ilmaisi Dan Harveylle juhlallisia vaitiolon lupauksia vastaan
kannella kuunvalossa, pilkkopimeässä, taikka sakeassa sumussa,
vingahteleva ruoriratas takanaan, kalteva kansi edessään ja ympärillä
levoton, pauhaava meri. Kerran, kun pojat oppivat tuntemaan toisiaan,
sukeutui heidän välillään tietysti tappelu, joka riehui keulasta
perään, kunnes Penn tuli ylös ja erotti heidät, luvaten kuitenkin
olla kertomatta Diskolle, joka piti vahtivuorolla tappelemista miltei
pahempana kuin nukkumista. Harvey ei ollut läheskään Danin veroinen
ruumiinvoimiltaan, mutta hänen uuden kouluutuksensa vaikutus ilmeni
erittäin edullisella tavalla siinä, että hän tyytyi tappioonsa eikä
koettanut voittaa vastustajaansa millään ala-arvoisilla keinoilla.

Tämä tapahtui sen jälkeen kun Harvey oli parantunut lukuisista
ajoksista, joita oli syntynyt hänen käsivarsiinsa kyynärpäitten
ja ranteitten välille märän villanutun ja öljytakin hankauksesta.
Suolainen vesi kirveli niitä ilkeästi, mutta kun ne olivat kypsyneet,
käsitteli Dan niitä Diskon partaveitsellä ja vakuutti Harveylle että
hän oli nyt "täysverinen matalikkolainen"; kalanrasvahaavat olivat
nimittäin sen säätyluokan ominaismerkki, johon hän nyt kuului.

Koska hän oli poika ja lisäksi uutterasti työssä, ei hän vaivannut
päätään liian paljolla ajattelemisella. Hän oli tosin hyvin
pahoillaan äitinsä tähden ja kaipasi usein häntä, etenkin saadakseen
kertoa hänelle tästä uudesta ihmeellisestä elämästä ja omasta
loistavasta edistymisestään siinä. Muuten ei hän mielellään kovin
usein mietiskellyt, miten äiti kesti hänen otaksutun kuolemansa
tuottaman iskun. Mutta eräänä päivänä, kun hän seisoi kanssin
portailla härnäten kokkia, joka oli syyttänyt häntä ja Dania
paistinpiirakkain kähveltämisestä, hän johtui ajattelemaan, että tämä
oli melkoisesti arvokkaampaa kuin ottaa vastaan nenästyksiä vierailta
ihmisiltä vuokratun höyrylaivan tupakkasalongissa.

Hän kuului tunnustettuna osana asiain järjestykseen "Täällä
Ollaan"-kuunarilla; hänellä oli määrätty paikkansa pöydän ääressä
ja määrätty makuukojunsa, ja hän saattoi hyvin esiintyä puolestaan
myrskypäivien pitkinä juttelu-hetkinä, jolloin toiset olivat
aina valmiit kuuntelemaan hänen kertomuksiaan -- tai "satuja",
kuten he sanoivat -- hänen maalla viettämästään elämästä. Hän ei
tarvinnut montakaan päivää oivaltaakseen, että jos hän esitti
niitä piirteinä omasta elämästään, -- joka muuten tuntui hyvin
kaukaiselta -- niin ei kukaan Dania lukuunottamatta (ja Daninkin
usko oli kovalla koetuksella) olisi myöntänyt niitä mahdollisiksi.
Siksi hän tekaisi itsestään tuttavan, jonkun pojan, josta hän oli
kuullut puhuttavan, joka ajeli pienoiskokoisilla, neljän ponyn
vetämillä vaunuilla Toledossa, Ohiossa, tilasi neljä vaatekertaa
yhdellä haavaa ja piti kutsuja, joissa tytöistä vanhin ei ollut
varsin viidentoista vanha. Salters väitti että tuollaiset jutut
olivat kovasti synnillisiä, jollei suorastaan Jumalan pilkkaa, mutta
hänkin kuunteli yhtä ahnaasti kuin toisetkin; ja ne arvostelut,
joita he lausuivat kertomusten lopussa, antoivat Harveylle aivan
uusia ajatuksia vaatteista, kultalehti-imukkeisista savukkeista,
sormuksista kelloista, hajuvesistä, pienistä päivälliskutsuista,
samppanjasta, kortinpeluusta ja hotellimukavuuksista. Vähitellen
hänen äänensävynsä muuttui hänen kertoessaan "tuttavastaan", jonka
Pitkä Jack oli ristinyt "hulluksi naskaliksi", "kultahela-vauvaksi",
"imeväksi huijariksi" muitten samanlaatuisten hyväilynimien ohella;
ja merisaappaisiin puetut jalat pöydälle nostettuna hän keksi vielä
juttuja silkkipyjamoista ja ulkomailta erikoisesti tilatuista
kaulaliinoista "tuttavansa" huonoa mainetta lisätäkseen. Harvey oli
hyvin mukautuvainen, ja hänellä oli terävä silmä ja korva tarkkaamaan
kaikkien ympärilläolevien kasvojen ja äänien ilmeitä ja sävyjä.

Ennen pitkää hän tiesi missä Disko säilytti vanhaa vihreäksi
kuorettunutta kvadranttia -- makuukojussaan matrassin alla.
Mitattuaan auringon korkeuden ja "Vanhan Maanviljelijän Almanakan"
avulla löydettyään leveysasteen, Harvey juoksi kajuuttaan ja raaputti
asteluvun ja päivämäärän rautanaulalla kamiininpiipun ruosteiseen
pintaan. Eihän valtamerihöyryn yli-insinöörikään olisi voinut tehdä
enempää, eikä kolmekymmentä vuotta palvellut laivankuljettaja olisi
pystynyt jäljittelemään puoleksikaan sitä vanhan merikarhun ryhtiä
ja ilmettä, jolla Harvey, ensin muistettuaan sylkäistä laidan yli,
lausui julki kuunarin senpäiväisen aseman ja sitten, ja vasta sitten,
otti Diskolta kvadrantin viedäkseen sen pois. Kaikilla tällaisilla
tiloilla on tarkat käyttäytymissääntönsä.

Mainittu kvadrantti, merikartta, maanviljelys-almanakka ynnä pari
merenkulkua käsittelevää kirjaa olivat ainoat aseet, joita Disko
tarvitsi oppaikseen, lukuunottamatta syvänveden pohjustinta,
joka oli hänen varasilmänsä. Harvey oli vähällä lyödä Penniä
pohjustusluodilla, kun Tom Platt ensiksi opetti häntä "lennättämään
sinistä kyyhkyä"; ja vaikkeivät hänen voimansa riittäneet jatkuvaan
luotaukseen jonkunkaan nimellisessä aallokossa, niin tyvenellä säällä
ja matalilla vesillä Disko käytti häntä hyvin usein seitsennaulaisen
laskinluodin heittäjänä. Dan sanoi: "Ei isä tarvitse luotausta, hän
tahtoo näytteitä. Rasvaa se hyväksi, Harvey." Ja Harvey rasvasi
luodin päässä olevan syvennyksen ja toi huolellisesti siihen
takertuneen hiekan, näkinkuoret, lietteen ja muun rojun Diskolle,
joka hypisteli ja haisteli sitä ja lausui arvostelunsa. Kuten jo on
mainittu, oli Diskolla turskaa tutkiessaan turskan ajatukset; ja
jonkin kauan-koetellun vaiston ja kokemuksen sekotuksen ohjaamana hän
muutteli kuunariaan pyyntipaikasta toiseen, aina kalan mukana, aivan
kuin sokko shakinpelaaja tekee siirtoja näkymättömällä shakkilaudalla.

Mutta Diskon lautana oli Suuri matalikko -- kolmio, jonka jokainen
sivu oli kaksisataaviisikymmentä meripenikulmaa -- vellova
vesiaavikko, jota kostea sumu verhosi, myrskyt myllersivät, ajojäät
ahdistivat, välinpitämättömien höyrylaivojen väylät viiltelivät ja
kalastaja-aluksien purjeet kirjavoittivat pienillä pilkuilla.

Päiväkausia he työskentelivät sumussa -- Harveyn läppäillessä
kelloa -- kunnes hän sakeaan ilmaan jonkun verran totuttuaan lähti
ulos pyyntiretkelle Tom Plattin kanssa, vaikkakin sydän kurkussa.
Mutta sumu pysyi hälvenemättä ja kalat söivät, eikä kukaan jaksa
olla jäytävässä pelossa kuutta tuntia yhtämittaa. Harvey kiinnitti
huomionsa siimoihinsa ja atraimeen tai kuonokeppiin, aina kun Tom
Platt ilmotti jompaakumpaa tarvitsevansa; ja he soutivat takaisin
kuunarille kellon läppäysten ja Tomin vaiston opastamina, Manuelin
simpukkatorven kajahdellessa ohutäänisesti ja heikosti syrjässä
heistä. Se oli kuitenkin epämieluisa kokemus, ja ensi kerran koko
kuukauden ajalla Harvey näki unta liikehtivistä, höyryävistä
vesikentistä veneen ympärillä, tyhjyyteen häipyvistä siimoista ja
yläpuolella olevasta ilmasta, joka suli alapuolella olevaan mereen
kymmenen jalan päässä hänen tähystävistä silmistään. Muutamia päiviä
myöhemmin hän oli Manuelin kanssa ulkona paikassa missä olisi pitänyt
olla neljäkymmentä syltää vettä, mutta koko ankkuriköyden pituus
luisti alas ankkurin sittenkään tapaamatta pohjaa, ja Harvey säikähti
tavattomasti, kun täten hänen viimeinen kosketuksensa maahan oli
katkaistu. "Valaankuoppa", sanoi Manuel hinaten ankkurin ylös. "Se
on hyvä härnätä Disko. Lähtään!" ja hän sousi kuunarille, missä
he tapasivat Tom Plattin ja toiset miehet ilkastelemassa Diskolle
siitä että tämä kerran oli sattunut viemään heidät riistasta tyhjän
Valaansyvänteen, matalikkojen keskellä olevan aukon reunaan. He
siirtyivät läpi sumun toiseen ankkuroimispaikkaan, ja tällä kertaa
Harveyn hiukset nousivat pystyyn, kun hän meni vesille Manuelin
veneessä. Valkoinen haamu liukui vaaleassa sumussa, lähettäen
heitä vastaan haudan-kylmän henkäyksen, ja siitä kuului kohinaa ja
loiskintaa ja pärskyntää. Se oli hänen ensimäinen tuttavuutensa
matalikkojen peljättävien jäävuorien kanssa, ja hän kyyristyi veneen
pohjalle Manuelin nauraessa. Mutta oli myöskin selkeitä ja lauhoja ja
lämpimiä päiviä, jolloin tuntui synniltä tehdä muuta kuin laiskotella
siimojensa ääressä ja läiskytellä vettä airolla; ja oli kevyttuulisia
päiviä, jolloin Harveyta opetettiin ohjaamaan kuunaria pyyntipaikalta
toiselle.

Riemastuttava tunne värähti hänen läpitseen, kun hän ensi kerran
tunsi laivan kölin liikkuvan hänen nappuloista pitelevien kättensä
ohjauksen mukaan ja liukuvan loivien aallonlaaksojen yli keulapurjeen
sirppikaaren leikatessa edestakaisin sinistä taivasta vasten. Se oli
suurenmoista, vaikkakin Disko sanoi että käärmeenkin selkä taittuisi
hänen vanavettään seuratessa. Mutta, kuten tavallista, ylpeys kävi
lankeemuksen edellä. He purjehtivat haruspurje nostettuna -- se
oli onneksi vanha -- ja Harvey ohjasi aluksen oikein liki tuulta,
näyttääkseen Danille kuinka täydelleen hänellä oli ohjaustaito
vallassaan. Keulapurje paiskautui jymähtäen toiselle puolelle ja
keulamaston kahveli lävisti ja repäisi halki haruspurjeen, jota
isotue tietysti esti pääsemästä toiselle puolelle. He laskivat alas
purjehylyn painostavan äänettömyyden vallitessa, ja lähinnäseuraavina
päivinä Harvey vietti kaikki joutohetkensä opetellen käyttämään
neulaa ja purjekinnasta, Tom Plattin antaessa ohjeita vieressä. Dan
ulvoi ilosta, koska, kuten hän sanoi, hän oli itse tehnyt ihan saman
erehdyksen kerran varhaisempina aikoinaan.

Kuten pojat ainakin, jäljitteli Harvey kaikkia miehiä vuorotellen,
kunnes hän oli omistanut itselleen Diskolle ominaisen etukumaran
asennon ruorirattaan ääressä, Pitkän Jackin varman itsetietoiset
käsiliikkeet siimaa lappaessa, Manuelin kuperahartiaisen mutta
tehoisan airon vedon venettä soutaessa ja Tom Plattin reimat
"Ohio"-askeleet kannella liikkuessa.

"On kaunista nähdä kuinka hartaasti hän ottaa asiat", sanoi Pitkä
Jack, kun Harvey seisoi vintturin vieressä tähystämässä merelle
eräänä sumuisena keskipäivänä. "Panenpa vetoa puolet palkastani, että
tämä kaikki on hänelle enemmän kuin puoleksi näyttelemistä, ja että
hän kuvittelee olevansa vankka merimies. Katsohan hänen selkä-muruaan
juuri nytkin!"

"Sillä tavalla me kaikki alamme", sanoi Tom Platt. "Pojat ne
uskottelevat olevansa miehiä kunnes heistä tuolla peijauksella
lopulta tulee miehiä, sellaista se on aina -- aina vain olevinaan ja
olevinaan. Niin minäkin tein vanhalla 'Ohiolla', muistan sen. Seisoin
ensimäistä vahtivuoroani -- se oli satamavartio -- ja olin ylpeämpi
kuin itse amiraali. Dan on täynnä samanlaisia elkeitä. Katsohan
nyt, kuinka ne ovat olevinaan oikeita sammalhartioita -- joka karva
kuin kaapelilanka ja veri Tukholman tervaa." Sitten hän puhui alas
kajuutan porrasaukkoon. "Etköhän sinä ole erehtynyt arvostelussasi
tällä kertaa, Disko. Mikä vietävä pani sinut sanomaan meille että
poika oli hullu?"

"Hän oli", vastasi Disko. "Niin hullu kuin olla voi, laivalle
tullessaan. Mutta minun on myönnettävä että hän on kelpo tavalla
selvennyt sittemmin. Minä lääkitsin häntä."

"Hän on hyvä kertomaan juttuja", sanoi Tom Platt. "Tässä muutamana
iltana hän kertoi meille hänen itsensä kokoisesta pojasta, joka ajeli
neljän ponin vetämissä pienissä vaunuissa pitkin katuja -- Toledossa,
muistaakseni, ja piti illalliskutsuja samanikäiselle nulikkajoukolle.
Hiukan omituisia satuja, mutta hiivatin mukavia kuunnella. Hän osaa
sellaisia jos kuinka paljon."

"Luulen että hän keksii niitä omasta päästään", huusi Disko
kajuutasta, missä hän askarteli lokikirjansa ääressä. "Onhan järjellä
ymmärrettävää että kaikki tuollainen on sepitettyä. Se ei mene
keneenkään muuhun kuin Daniin, ja hänkin nauraa sille minun selkäni
takana, sen olen kuullut."

"Oletteko koskaan kuulleet mitä Simeon Peter Calhoun sanoi kun
ihmiset keksivät jutun hänen Hetty sisarensa naimisiinmenosta
Laurence Jerauldin kanssa ja pojat syöttivät hänelle sitten tuon
valheen Georgesilla?" puhella lääpösteli Salters-setä, joka istui
rauhallisesti vettätippuvana ylihangan puoleisen venetelineen
suojassa.

Tom Platt veteli savuja piipustaan halveksivan äänettömänä, hän
oli Cape Codin miehiä ja oli tuntenut tuon jutun yli kaksikymmentä
vuotta. Salters-setä jatkoi nauraa höröttäen:

"Simeon Peter Calhoun sanoi Laurencesta, ja aivan oikein sanoikin,
että: 'Puoleksi kaupunkilainen', hän sanoi, 'ja toiseksi puoleksi
pähkähullu; ja sanoivat sisajeni naineen jikkaan miehen.' Simeon
Peter Calhounilla ei ollut suulakea ja hän puhui tuolla tavalla."

"Ei hän puhunut mitään Pennsylvanian mongerrusta", sanoi Tom
Platt. "Sinun olisi parasta jättää tuo juttu jonkun Cape Codin
miehen kerrottavaksi. Calhounit olivat jostain kauempaa tulleita
mustalaisia."

"No, en minä tahdokaan esiintyä minään kaunopuhujana", sanoi
Salters. "Minä tulen asian pääkohtaan. Juuri samanlainen on
meidän Harveymmekin! Puoleksi kaupunkilainen ja toiseksi puoleksi
pähkähullu; ja jotkut pitävät häntä rikkaana miehenä. He-he!"

"Oletteko koskaan ajatelleet kuinka ihanaa olisi purjehtia, jos
koko laivan miehistö olisi Salterseja?" sanoi Pitkä Jack. "Puoleksi
pellon vaossa ja toiseksi puoleksi lantatunkiossa, kuten Calhoun _ei_
sanonut, ja kuvittelee olevansa kalastaja!"

Pieni hyväntahtoinen naurunhohotus kiersi mies mieheltä Saltersin
kustannuksella.

Disko oli vaiti ja ahkeroi lokikirjaansa riipustellen, pitäen kirjaa
kirvesmäisen lattealla, neliskulmaisella kämmenellään. Tähän tapaan
kulkivat muistiinpanot sivu sivulta kirjan tahriintuneilla lehdillä:

"_17 p. heinäkuuta. -- Tänä päivänä sakea sumu ja vähän kaloja.
Muutettu ankkuripaikkaa pohjoiseen. Niin loppuu tämä päivä_.

"_18 p. heinäkuuta. -- Tämä päivä alkaa sakealla sumulla. Saatu
muutamia kaloja_.

"_19 p. heinäkuuta. -- Tänä päivänä kevyt N.E. tuuli ja kaunis ilma.
Siirretty ankkuripaikkaa itään. Saatu runsaasti kaloja_.

"_20 p. heinäkuuta. -- Tänä päivänä, sabattina, sumua ja heikkoja
tuulia. Niin päättyy tämä päivä. Yhteensä saatu kaloja tällä viikolla
3478_."

He eivät milloinkaan työskennelleet sunnuntaisin, vaan peseytyivät
ja ajoivat partansa, jos ilma oli kaunis, ja Pennsylvania veisasi
virsiä. Kerran tai pari hän esitti, että jos ei vain joku
katsoisi sitä sopimattomaksi, niin hän voisi saarnatakin vähän.
Salters-setä oli vähällä käydä hänen kimppuunsa tämän kuultuaan ja
huomautti hänelle ettei hän ollut mikään saarnaaja ja ettei hänen
pitänyt ajatella sellaisia. "Kyllä hän silloin pian muistaisi
Johnstowninkin", selitti Salters, "ja mitä sitten tapahtuisi"? Siksi
he sopivat että Penn lukisi ääneen kirjasta, joka kävi nimellä
"Josefus". Se oli vanha nahkakantinen nide, hajustaan päättäen
lukemattomilla retkillä mukana kulkenut, hyvin paksu ja hyvin
Raamatun näköinen, mutta sisältävä kertomuksia sotataisteluista ja
piirityksistä; ja he lukivat sen melkein kannesta kanteen. Muutoin
Penn oli hiljainen olento. Hän ei toisinaan lausunut sanaakaan
kolmeen päivään, vaikkakin pelasi shakkia, kuunteli lauluja ja nauroi
jutuille. Kun he koettivat vilkastuttaa häntä puhumaan, vastasi hän:
"En haluaisi näyttää epätoverilliselta, mutta kun ei minulla ole
mitään sanomista. Minun pääni tuntuu ihan tyhjältä. Olen melkein
unohtanut oman nimenikin." Hän kääntyi Salters-setään päin odottava
hymy huulillaan.

"No, Pennsylvania _Pratt_han se on", huusi Salters. "Kohta kai sinä
unhotat minutkin."

"Ei -- en koskaan", vakuutti Penn, sulkien huulensa tiukasti.
"Pennsylvania Pratt, tietysti", toisti hän kerran toisensa jälkeen.
Toisinaan Salters-setä unohti ja sanoi hänelle, että hän oli Haskins
tai Rich tai McVitty; mutta Penn oli yhtä tyytyväinen -- kunnes hän
taas unohti.

Hän oli aina hyvin lempeä Harveylle, jota hän sääli sekä kadonneena
lapsena että mielipuolena; ja kun Salters näki Pennin mieltyneen
poikaan, tuli hänkin leppeämmäksi. Salters ei ollut luonteeltaan
herttaisimpia (hän piti velvollisuutenaan pitää poikia kurissa);
ja kun Harvey eräänä tyvenenä päivänä ensi kerran pelolla ja
vapistuksella sai kiivetyksi isonmaston nokkaan (Danin pysytellessä
hänen takanaan valmiina auttamaan), katsoi hän puolestaan
velvollisuudekseen ripustaa sinne Saltersin suuret merimiessaappaat,
pilkan ja naurun aiheeksi lähimmälle kuunarille. Diskoon nähden
ei Harvey ottanut mitään vapauksia, ei silloinkaan kun laivuri
jätti määräyksistään pois suoranaisen käskyn sävyn ja käytti häntä
samoinkuin muutakin miehistöä puhutellessaan lausetapaa: "Etkö
tahtoisi tehdä sitä ja sitä?" tai: "Eiköhän sinun sopisi", ja
niin edespäin. Hänen sileiksi ajeltujen huuliensa ja ryppyisten
silmänurkkiensa ilmeessä oli jotain, mikä vaikutti hillitsevästi
nuoreen vereen.

Disko opetti häntä tuntemaan paljon-peukaloidun ja runsaasti
merkeillä varustetun Eldridgen merikartan merkityksen, joka
kartta hänen vakuutuksensa mukaan oli paljon parempi kaikkia
hallituksen julkaisemia; kuljetti häntä kynä kädessä pyyntipaikalta
pyyntipaikalle yli koko matalikkojen sarjan -- Le Have'n, Western'in,
Banquereaun, St. Pierren, Vihreän ja Suuren matalikon -- puhuen
"turskaviisautta" kaiken aikaa. Opetti hänelle myöskin kvadrantin
käyttämisen periaatteet.

Korkeusmittarin käytössä Harvey oli Dania etevämpi, sillä hän
oli perinyt isänsä hyvän laskupään, ja mahdollisuus varastaa
tietoa matalikon vaisun auringon pilkahduksista kiihotti hänen
vilkkaita älynlahjojaan. Muissa meriasioissa oli hänen ikänsä
tuntuvana haittana. Hänen olisi, kuten Disko sanoi, pitänyt alkaa
kymmenvuotisena. Dan osasi panna syöttiä pitkäänsiimaan ja löytää
etsimättä jokaisen köyden pilkkopimeässäkin; ja kerran kovalle
ottaessa, kun Salters-sedällä oli ajos kämmenessään, hän kykeni
perkkaamaankin pelkän tuntoaistin opastamana. Hän osasi ohjata
kuunaria kohtalaisessa ilmassa kasvoillaan tuntemansa tuulen hivelyn
mukaan, käännellen ruoriratasta juuri silloin ja sillä tavoin kuin
alus kulloinkin vaati. Kaiken tämän hän teki aivan vaistomaisesti,
samoin kuin hän kapuili köysistössä ja hallitsi venettään kuin oman
ruumiinsa jäsentä. Mutta hän ei voinut jakaa tietojansa Harveylle.

Kuitenkin oli kuunarilla saatavissa paljon hyödyllisiä yleistietoja,
kun myrskyisinä päivinä loikoiltiin kanssissa tahi istuskeltiin
kajuutan laatikoilla, varakapineitten, silmusnaulojen, lyijyluotien
ja renkaitten pitäessä kalinaansa keskustelujen lomassa. Disko kertoi
valaanpyynti-retkistään viisikymmen-luvulla, suurista naarasvalaista,
joita surmattiin poikastensa viereltä, kuolinkamppailuista
mustilla, ärjyvillä ulapoilla, verisuihkuista, jotka purskuivat
neljäkymmentä jalkaa korkealle ilmaan, pirstoiksi ruhjotuista
veneistä, patenttiraketeista, jotka laukesivat väärästä päästä ja
pommittivat säikähtynyttä miehistöä, valaitten palottelusta ja ihran
keittämisestä, sekä siitä kauheasta tapahtumasta vuonna '71, jolloin
kaksitoistasataa miestä joutui kodittomiksi jäälle kolmessa päivässä
-- ihmeellisiä kertomuksia, tosia kaikki. Mutta vielä ihmeellisempiä
olivat hänen kertomuksensa turskista, kuinka ne väittelivät ja
keskustelivat omista asioistaan syvällä vedessä kölin alla.

Pitkän Jackin harrastus liikkui enemmän yliluonnollisten asiain
piirissä. Hän piti heitä äänettöminä esittämällä kaameita
tarinoita Monomoy-rannikon kyöpeleistä, jotka matkivat ja
pelottelevat yksinäisiä simpukanpyytäjiä, ranta-aaveista ja
särkkäkummittelijoista, joita ei ollut oikealla tavalla haudattu,
Tulisaaren kätketystä aarteesta, jota merirosvo Kiddin miehistön
henget vartioivat, aavelaivoista, jotka purjehtivat sumussa suoraan
yli Truron kaupunkikunnan, eräästä Maine-valtion satamasta, missä
ei kukaan paitsi joku muukalainen ankkuroi kahta kertaa erääseen
määrättyyn kohtaan, koska jonkun laivan kuollut miehistö soutaa
keskiyöllä laivan sivulle, ankkuri vanhanaikaisen veneensä keulassa,
ja viheltää -- ei huuda, vaan viheltää -- luokseen sen miehen sielua,
joka häiritsi heidän rauhaansa.

Harveylla oli sellainen käsitys, että hänen syntymämaansa itäisen
rannikon asujamiston muodostivat etupäässä ihmiset, jotka tekivät
sinne kesäisin ratsastusretkiä ja viettivät aikaa hupaisesti
tammilattiaisissa ja hienoilla uutimilla varastetuissa huviloissa.
Hän nauroi kummitusjutuille -- ei niin paljon kuin hän olisi nauranut
kuukautta aikaisemmin -- mutta istui lopulta kuitenkin äänettömänä ja
väristen.

Tom Platt kertoi piirteitä koskaan ehtymättömältä retkeltään Kap
Hornin ympäri vanhalla "Ohiolla" raipparangaistuksen aikoina,
laivaston mukana, joka suuressa sisällisessä sodassa oli hävitetty
sukupuuttoon tyystimmin kuin muinaismaailman lentävät matelijat.
Hän kertoi kuinka hehkuvan kuumia kuulia työnnetään kanuunaan,
tulppa märkää savea sen ja latingin välillä, -- kuinka ne sähisevät
ja savuavat puuhun sattuessaan ja kuinka "Gemsbockin" pienet
laivapojat valoivat vettä niitten päälle ja huusivat linnotukseen
kehottaen yrittämään uudestaan. Ja hän kertoi saarrosta -- kuinka
pitkiä viikkoja kelluttiin ankkurissa, vaihteluna vain silloin
tällöin jonkun hiilensä loppuunkuluttaneen höyrylaivan lähtö tai
paluu (purjealuksille ei ollut minkäänlaista vaihtelua); myrskyistä
ja pakkasista -- pakkasista, jotka pitivät kaksisataa miestä
yötä päivää hakkaamassa ja survomassa rikki jäätä kettingeistä,
pylpyröistä ja taklauksesta, laivankeittiön uunin ollessa yhtä
kuuma kuin linnotuksesta ammutut hehkuvan tuliset kanuunankuulat ja
miesten hörppiessä kaakaota sangon laidasta. Tom Platt ei pitänyt
höyryaluksista. Hänen palvelusaikansa loppui sellaisten laitosten
ollessa vielä verraten uutukaisia. Hän myönsi ne kyllä oivallisiksi
keksinnöiksi rauhan aikana, mutta odotti toivorikkaana sitä päivää,
jolloin purjeet pääsisivät jälleen oikeuksiinsa kymmenentuhannen
tonnin rekateilla joitten puomit olivat sataayhdeksääkymmentä jalkaa
pitkät.

Manuel puhui mietteliäästi ja rauhallisesti, kertoen kauniista
Madeiran tytöistä, jotka pesivät vaatteita kuivuneissa virtojen
uomissa kuutamossa, huojuvien banaanipuitten alla; hän kertoi
pyhimyslegendoja sekä tanssiais- ja tappeluseikkailuja karun
Newfoundlandin satamista. Salters käsitteli pääasiassa
maanviljelystä, sillä vaikka hän Josefustakin luki ja selitteli,
niin oli hänen tärkein lähetystehtävänsä elämässä todistaa
vihantalannotuksen, erikoisesti apilan, paremmuus kaikenkaltaisiin
fosfaatteihin verrattuna. Hän intoutui kerrassaan herjaamaan
fosfaatteja; hän venytti makuukojustaan likaisia maanviljelyskirjoja
ja lukea saarnasi niistä, terottaen asioita sormi pystyssä Harveylle,
jolle kaikki tämä oli hepreaa. Mutta kun Harvey teki pilaa Saltersin
luennoista, koski se niin kipeästi Penniin, että Harvey lakkasi
pilailemasta ja sieti esitykset ollen kohteliaasti ääneti. Se teki
erittäin hyvää Harveylle.

Kokki ei luonnollisesti ottanut näihin keskusteluihin osaa.
Ylimalkaan hän puhui ainoastaan silloin kun se oli aivan
välttämätöntä; mutta toisinaan laskeutui hänen ylleen omituinen
puheliaisuudenlahja, ja hän saattoi pitää puhetta puoleksi
gaelinkielellä, puoleksi murteellisella englanninkielellä tuntikauden
yhteen menoon. Erittäin puhelias hän oli poikien seurassa, eikä
hän koskaan peruuttanut ennustustaan, että Harveysta kerran
tulisi Danin herra ja että hän saisi nähdä sen. Hän kertoi heille
postinkuljetuksesta talvisin Cape Bretonin puolessa, koirareestä,
joka kulkee Coudrayhin, ja "Arctic" jäänmurtajasta, joka pitää
väylää auki Prince Edward saaren ja mantereen välillä. Sitten hän
kertoi heille äitinsä hänelle kertomia tarinoita elämästä kaukana
etelässä, missä vesi ei koskaan jäädy; ja hän sanoi, että kun hän
kuolee, niin hänen sielunsa menee lepäämään lämpöiselle valkealle
hiekkarannalle, jossa korkeat palmupuut huojuvat. Tämä tuntui pojista
hyvin omituiselta ajatukselta miehelle, joka ei eläessään ollut
nähnyt palmua. Sitten hän vielä säännöllisesti joka aterialla kysyi
Harveylta, ja ainoastaan Harveylta, oliko ruoka maistunut hänestä
hyvälle; ja tämä pani toisen pöytäkunnan aina nauramaan. He antoivat
kuitenkin suuren arvon kokin mielipiteille, ja siksi he pitivätkin
salaa mielessään Harveyta jonkinlaisena erikoisasemassa olevana
henkilönä.

Ja silläaikaa kun Harvey imi itseensä tietoja uusista asioista
jokaisella huokosellaan ja karaistua terveyttä jokaisella raittiin
ilman siemauksella, kulki "Täällä Ollaan" kulkuaan ja toimitti
tehtäväänsä matalikolla, ja tiukkaan puserretut kasat hopeanharmaata
kalaa kohosivat yhä korkeammiksi ruumassa. Ei minkään päivän saalis
noussut suunnattomiin, mutta keskinkertaisia päiviä oli paljon ja
tiheässä.

Luonnollisesti oli mies, jolla oli sellainen maine kuin Diskolla,
tarkan huomion alaisena naapurien puolelta, mutta hänellä oli sangen
näppärä taito pujahtaa pois heidän näkyviltään sakeitten, liikkuvien
sumuröykkiöitten suojassa. Disko karttoi seuraa kahdesta syystä.
Ensiksikin hän halusi tehdä omia kokeilujaan, ja toiseksi olivat
tuollaiset eri kansallisuuksien aluksien sekavat kokoelmat hänestä
vastenmielisiä. Suurin osa niistä oli tosin Gloucesterista kotoisin,
ja toiset sieltä täältä Provincetownista, Harwichista, Chathamista
ja joistakin Mainen satamista, mutta miehistöt olivat kotoisin
Herra ties mistä. Vaaranalaisuus synnyttää häikäilemättömyyttä,
ja kun siihen vielä tulee lisäksi ahneus, niin on kaikenlaisten
vastenmielisten sattumien mahdollisuus erinomaisen suuri tuollaisessa
alusjoukossa, joka on ahtautunut kuin lammaskatras jonkun
epävirallisen johtajan ympärille. "Antaa Jerauld-veljesten johtaa
heitä", sanoi Disko. "Meidän täytyy liittyä heidän seuraansa joksikin
aikaa itäisillä matalikoilla, vaikkakaan ei kauaksi, jos onni vain
pysyy hyvänä. Niitä paikkoja missä nyt olemme, Harve, ei pidetä
minään hyvinä apajina."

"Eikö?" sanoi Harvey, joka oli nostamassa sangolla huuhteluvettä
tavattoman pitkän perkkauksen jälkeen. "Olisipa sitten hauska
vaihteen vuoksi osua jollekin _oikein_ huonolle pyyntimaalle."

"Ainoa maa, jota minä haluaisin nähdä, on Eastern Point", sanoi Dan.
"Minusta näyttää, isä, ettei meidän tarvitse jäädä kauemmaksi kuin
kahdeksi viikoksi itäisille särkille. Siellä sinä saat seuraa niin
paljon kuin haluat, Harve. Silloin sitä vasta oikein aletaan tehdä
työtä. Ei yhtään säännöllistä ateriaa kenellekään. Saa ahmaista palan
silloin kun on nälkä ja nukkua silloin kun ei jaksa pysyä valveilla.
Oli hyvä juttu että sinut korjattiin silloin kun korjattiin, eikä
jotakin kuukautta myöhemmin, sillä muuten emme olisi mitenkään
ehtineet muokata sinua kuntoon Vanhaa Neitsyttä varten." Harvey
käsitti merikartasta että Vanha Neitsyt ja joukko omituisen nimisiä
matalikoita muodostivat heidän pyyntiretkensä kääntymäkohdan, ja että
he hyvässä onnessa saisivat jälelläolevan suolamääränsä kostutetuksi
siellä; mutta nähdessään Neitsyen koon (se oli vain pieni pikkuruinen
piste) hän ihmetteli kuinka Diskokaan korkeusmittareineen ja
pohjustimineen voi löytää sitä. Hän tuli myöhemmin näkemään, että
Disko oli täysin sekä tämän että monen muunkin tehtävän tasalla ja
saattoipa vielä auttaa toisiakin. Kajuutassa riippui suuri neljä
jalkaa leveä ja viittä korkea musta taulu, eikä Harvey vähääkään
ymmärtänyt sen tarkotusta, kunnes he muutamina sokaisevan sumuisina
päivinä kuulivat jalkavoimalla käytettävän sumutorven epäsointuisen
törinän -- törinän, joka on kuin keuhkotautisen elefantin röhinä.

He olivat juuri suorittamassa lyhytmatkaista ankkuripaikan siirtoa,
hinaten ankkuria vedessä vaivoja säästääkseen. "Raakataklaaja
mölisemässä leveysastetta", sanoi Pitkä Jack. Parkkilaivan punaiset
etupurjeet liukuivat näkyviin sumusta, ja "Täällä Ollaan" soitti
kelloaan kolmasti, meri-pikakirjotusta käyttäen.

Suurempi alus peräytti märssypurjeensa huutojen ja hälinän säestäessä.

"Ranskalainen", sanoi Salters-setä halveksivasti. "Miquelonilainen
St. Malo'sta." Tällä maamiehellä oli tarkka merisilmä. "Minulta on
tupakat melkein lopussa, Disko."

"Sama täälläkin", sanoi Tom Platt. "Hei! Peräytykää -- peräytykää!
Kääntäkää syrjään, tukkinokkainen paljo-hyvä! Mistä kotoisin -- St.
Malo'sta, mitä?"

"Aa, aa! Paljo hyvä! _Oui! oui! Clos Poulet -- St. Malo! St. Pierre
et Miquelon_", huudettiin toisesta aluksesta villalakkeja heiluttaen
ja nauraen. Sitten kaikki yhteen ääneen: "Taulu! Taulu!"

"Käy noutamassa taulu, Danny. Kummastelen miten nuo ranskalaiset
osaavat minnekään, paitsi juuri Amerikan rannikolle ylimalkaan.
Neljäkymmentäkuusi neljäkymmentäyhdeksän saa kelvata heille; ja kyllä
se on jokseenkin oikein, luullakseni."

Dan piirusti liidulla numerot taululle, joka sitten ripustettiin
isonmaston köysistöön, "merci!"-kuoron kaikuessa parkista.

"Eiköhän ole vähän epäystävällistä laskea heitä menemään noin vain",
esitti Salters taskujaan tunnustellen.

"Oletko oppinut ranskaa sitten viime matkan?" sanoi Disko. "En halua
joutua painolastikivien maalitauluksi toista kertaa siitä syystä
että sinä kutsut Miquelonin aluksia 'sorkkaporsaiksi', niinkuin teit
viimein Le Havella."

"Harmon Rush sanoi että sillä tavalla saa heidät hereilleen. Selvä
Yhdysvaltain kieli on kyllin hyvä minulle. Meillä on kaikilla tupakat
hyvin vähissä. Kuules, nuori mies, etkös _sinä_ osaa ranskaa?"

"Osaan kyllä", sanoi Harvey rohkeasti; ja hän hoilasi: "Hei! Kuulkaa!
_Arretez-vous! Attendez! Nous sommes venant pour tabac_."

"_Ah, tabac, tabac_!" huusivat toisen laivan miehet ja nauroivat
taaskin.

"Se osui. Lasketaanhan vene vesille", sanoi Tom Platt. "Minulla ei
juuri ole mitään todistuksia ranskan taidostani, mutta minä osaan
erästä toista kieltä, jolla luulen asiain selviävän. Tule mukaan,
Harvey, tulkitsemaan."

Hälinä ja hyörinä, jotka vallitsivat parkilla, kun Tom Platt ja
Harvey hinattiin ylös sen mustaa kylkeä pitkin, olivat sanoin
kuvaamattomat. Sen kajuutan seinät olivat täynnään räikeänvärisiä
painokuvia Pyhästä Neitsyestä -- Newfoundlandin Neitsyeksi he sitä
kutsuivat. Harvey huomasi ettei hänen ranskansa ollut matalikoilla
käypää laatua, ja hänen keskustelunsa rajottui nyökytyksiin ja
virnistyksiin. Mutta Tom Platt huitoi käsillään ja selvisi mainiosti.
Kapteeni antoi hänelle ryypyn kuvaamattoman makuista viinaa, ja
jotain koomillisen oopperan näyttelijäkuntaa muistuttavat miehet
karvaisine kurkkuineen, punaisine lakkeineen ja pitkine puukkoineen
tervehtivät häntä veljenä. Sitten alkoi kaupanteko. Heillä oli
tupakkaa suuret määrät -- amerikkalaista, joka ei ollut koskaan
maksanut tullia Ranskalle. He tahtoivat suklaata ja korppuja. Harvey
souti takaisin sopimaan asiasta kokin ja Diskon kanssa, jotka olivat
varaston isäntiä, ja hänen palattuaan levitettiin kaakaorasiat
ja korppupussit ranskalaisen aluksen ruorirattaan ääreen. Se
muistutti merirosvojen saaliinjakoa. Mutta Tom Platt palasi
retkeltään köytettynä ja vyötettynä mustalla rullatupakka-pötkyllä,
ja taskut pullollaan puru- ja piipputupakka-kakkuja. Sitten nuo
vilkasluontoiset meripojat suuntasivat kulkunsa jälleen sumuun, ja
viimeiseksi kuuli Harvey iloisen yhteislaulun:

    "_Par derrière chéz ma tante_, (Mun mummoni luona maalla
    _il y a un bois joli_;         on lehto vihanta,
    _et le rossignol y chante_     ja satakieli laulaa
    _et le jour et la nuit_...     siell' iltaa, aamua...
    _Que donneriez-vous, belle_,   Mit' antaisit sa, neito,
    _qui l'aménerait ici?_         jos tänne se tuotaisiin?
    _Je donnerai Quebec_,          Ma antaisin Quebec'in,
    _Sorel et Saint Denis_."       Sorel'in ja Saint Denis'n.)

"Minkätähden he eivät ymmärtäneet minun ranskaani, mutta ymmärsivät
teidän merkkikieltänne?" kysyi Harvey, kun vaihtotavarat oli jaettu
kuunarin miehistön kesken.

"Merkkikieltäkö?" ällisteli Tom Platt. "Niin, merkkikieltä se
oli, mutta koko joukon vanhempaa kuin sinun ranskasi, Harve. Nuo
ranskalaiset alukset ovat ihan täynnään vapaamuurareita, -- siitä se
johtui."

"Oletteko te sitten vapaamuurari?"

"Eikö se siltä näytä?" sanoi vanha merisotilas, täyttäen piippuaan;
ja Harveylla oli uusi merielämän salaisuus mietiskeltävänään.




VI.


Hämmästyttävintä oli hänestä se, kuinka täydellisesti sattumien
varassa jotkut alukset harhailivat aavalla Atlantilla.
Kalastaja-alukset olivat, kuten Dan sanoi, luonnollisesti
riippuvaisia naapuriensa hyväntahtoisuudesta ja viisaudesta,
mutta parempaa olisi kuitenkin odottanut höyrylaivoilta. Näihin
ajatuksiin hän johtui erään toisen mielenkiintoisen kohtauksen
jälkeen, kun he olivat olleet kolme peninkulmaa vanhan, hitaasti
kulkea raahustavan karjalla lastatun höyrylaivan takaa-ajamina, joka
haisi kuin kymmenen navettakarsinaa. Eräs laivaupseeri puhutteli
heitä hyvin kiihdyksissään huutotorven avulla, laivan kelluessa
avuttomana aalloilla, sillä aikaa kun Disko laski kuunarin sen
suojanpuolelle ja antoi kapteenin tietää mitä hän hänestä ajatteli.
"Missäkö mahdatte olla -- niinkö? Te ette ansaitse olla missään.
Te karjatarhan-rahtaajat sokkoilette pitkin ja poikin väyliä
välittämättä rahtuakaan lähimmäisistänne, silmät kahvikupeissanne sen
sijaan että pitäisitte ne tyhmissä päissänne."

Vastaukseksi tähän kapteeni hyppi komentosillalla ja lausui jotain
Diskon omista silmistä. "Me emme ole voineet tehdä havaintoja kolmeen
päivään. Luuletteko että me voimme kuljettaa laivaa umpimähkään?"
huusi hän.

"_Minä_ ainakin voin", tokaisi Disko vastaan. "Mikäs on tullut teidän
laskinluodillenne? Oletteko syöneet sen? Ettekö voi haistaa pohjaa,
vai haisevatko elukkanne liian väkevältä?"

"Millä te ruokitte niitä?" kysyi Salters-setä äärettömän vakavasti,
sillä navetanhaju oli herättänyt hänessä kaikki maamiesvaistot.
"Kerrotaan että ne laihtuvat kauheasti matkalla. Saattaa olla ettei
asia kuulu minuun, mutta minun mielipiteeni on se, että öljykakut
hienoksi survottuina ja sirotettuina -- --"

"Tulimmainen!" huusi muuan punapuseroinen karjanhoitajamies nojautuen
reilinkiin. "Mistä hulluinhuoneesta herra Poskiparta on päästetty
ihmisten ilmoille?"

"Nuori mies", alotti Salters, nousten keulataklaukselle, "sallikaa
minun sanoa teille, ennenkuin menemme pitemmälle, että minä
olen -- --"

Komentosillalla oleva upseeri otti lakin päästään äärettömän
kohteliaasti. "Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta minä olen tehnyt
kysymyksen ja odotan vastausta. Jos maanviljelijä poskipartoineen
hyväntahtoisesti sulkisi suunsa, niin merenvihreä mulkosilmä ehkä
suvaitsee alentua antamaan meille pyytämämme tiedon."

"Nyt sinä olet tehnyt minut naurun esineeksi, Salters", sanoi Disko
harmistuneena. Hän ei pystynyt vastaamaan upseerin puhutteluun
samanlaisessa äänilajissa, ja siksi hän tiuskaisi hänelle leveys- ja
pituusasteen pitemmittä puheitta.

"Siinä on varmaan kokonainen laivanlasti hulluja", sanoi kapteeni
antaessaan soittokellolla merkin konehuoneeseen ja viskatessaan tukun
sanomalehtiä kuunariin.

"Tuo mies ja hänen miehistönsä ovat, lähinnä sinua, Salters,
pöhköpäisimpiä hulluja mitä koskaan olen tavannut", sanoi Disko, kun
"Täällä Ollaan" eteni karjalaivasta. "Olin juuri lausumassa hänelle
mielipidettäni hänen tölleröimisestään pitkin merta kuin metsään
eksynyt lapsi, kun sinun piti tulla keskeyttämään viheliäisine
karjanhoitoinesi. Etkö sinä koskaan voi pitää asioita erillään?"

Harvey, Dan ja muut miehet jäivät seisomaan syrjään, iskien silmää
toisilleen kovasti huvitettuina; mutta Disko ja Salters inttelivät
tosissaan iltaan asti, Saltersin todistellessa että karja-alus oli
itse asiassa uiva navetta, ja Diskon väittäessä että vaikka niin
olisikin, niin säädyllisyys ja kalastaja-kunnia olisivat vaatineet
häntä pitämään "asiat erillään". Pitkä Jack sieti tätä äänettömänä
jonkun aikaa -- kiukkuinen kapteeni tekee nyrpeän miehistön -- mutta
illallisen jälkeen hän lausui pöydän takaa:

"Mitäpä hyödyttää vaivata päätään sillä, mitä he sanovat?"

"He kertovat meistä tätä juttua vuosikausia -- se siinä vain on",
sanoi Disko, "öljykakkuja sirotettuina!"

"Suolalla tietysti", sanoi Salters katumattomana, lukien
maatalous-uutisia viikon vanhasta newyorkilaisesta sanomalehdestä.

"Se karvastelee minua läpi luitten ja ytimien", jatkoi laivuri.

"Minä en voi katsoa asiaa siltä kannalta", sanoi Pitkä Jack,
rauhanrakentaja. "Kuulehan, Disko! Onko yhtäkään toista alusta näillä
vesillä tässä ilmassa, joka olisi rahtilaivan kohdatessaan voinut,
paikanmääräystä paitsi ja sen lisäksi -- huomaa, sitä paitsi ja sen
lisäksi -- keskustella sen kanssa aivan järkiperäisesti nautakarjan
hoidosta, keskellä merta? Tietysti he eivät voi sitä koskaan
unhottaa! Se oli ytimekkäin keskustelu mikä ikinä on sukeutunut. Me
niitimme siinä kaksinkertaisen kunnian." Dan potki Harveyta pöydän
alitse, ja Harvey oli tukehtua liemikuppiinsa.

"No niin", sanoi Salters, joka tunsi kunniansa hiukan tulleen
kohennetuksi, "ja minähän sanoin ennenkuin puhuin, että asia ei ehkä
kuulu minuun."

"Ja minun mielestäni", sanoi Tom Platt, jolla oli suuri kokemus
kuriin ja käyttäytymiseen kuuluvissa kysymyksissä, "sinun, Disko,
olisi pitänyt heti siioin kehottaa häntä pysähtymään, jos keskustelu
sinun arvostelusi mukaan tuntui muodostuvan jollakin tavoin --
toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt."

"Saattaa ehkä niin olla", sanoi Disko, joka näki tässä kunniakkaan
peräytymistien loukatun omanarvontunnon aiheuttamasta kiivastuksesta.

"Tietysti se oli niin", sanoi Salters, "kun sinä kerran olet
tämän aluksen kapteeni; minä olisin kernaasti pysähtynyt heti
ensi viittauksella -- en mistään mielipiteen muutoksesta tai
peräänantamisesta, vaan ainoastaan ollakseni esimerkkinä näille
meidän kahdelle poikavekarallemme."

"Enkö sanonut, Harvey, että meihin se lopulta kiertyy ennenkuin
ollaan siitä selvät? Aina vain nuo poika-vekarat. Mutta enpä olisi
halunnut luopua tästä huvista, vaikka olisin saanut puoli osuutta
kampela-alukseen", kuiskutti Dan.

"Mutta _kuitenkin_ olisi asiat pitänyt pitää erillään", sanoi
Disko, ja uuden väittelyn tuli leimahti Saltersin silmissä, hänen
murentaessaan tupakkaa piippuunsa.

"Niin, kyllä on aina hyvä pitää asiat erillään", sanoi Pitkä Jack,
joka tuntui päättäneen asettaa myrskyn. "Sen saivat Steyning & Haren
isännät kokea, kun he lähettivät Counahanin matkalle. 'Marilla D.
Kuhnin' laivurina kapteeni Newtonin sijaan, joka oli saanut luuvalon
eikä voinut lähteä. Counahan Purjehtijaksi me häntä kutsuimme."

"Nick Counahan ei lähtenyt koskaan laivalle yhdeksi yöksikään ilman
rommiankkuria jossain kohti tavaraluettelossa", sanoi Tom Platt,
seuraten esimerkkiä. "Hän kuljeksi tavallisesti Bostonin paikan
välitystoimistojen ympärillä odottaen että Luoja tekisi hänestä
jonkun hinaaja-aluksen kapteenin hänen ansioittensa palkkioksi. Sam
Coy, jolla oli ruokala Atlantic Avenuella, piti häntä täysihoidossa
ilmaiseksi ainakin vuoden päivät hänen juttujensa takia. Counahan
Purjehtija! Niin, niin. Ollut kuolleena jo viisitoista vuotta, vai
miten?"

"Seitsemäntoistakin luullakseni. Hän kuoli samana vuonna kuin 'Caspar
McVeagh' rakennettiin; mutta hän ei osannut milloinkaan pitää asioita
erillään. Steyning otti hänet samasta syystä kuin varas otti kuuman
kamiinin -- kun ei muuta ollut saatavissa sillä kertaa. Miehet
olivat kaikki matalikoilla, ja Counahan haali miehistökseen hurjinta
väkeä mitä voi saada. Ja rommia! Sitä he kasasivat laivaan semmoisen
paljouden, että koko 'Marilla' vakuutuksineen kaikkineen olisi voinut
siinä uida. He lähtivät Bostonin satamasta Suurta matalikkoa kohti
ärjyvällä luoteistuulella ja joka mies niin päissään kuin saattoikin.
Ja taivas sai pitää heistä huolta, sillä vahtia he eivät asettaneet
ja köysiin eivät kädellään kajonneet kertaakaan, ennenkuin olivat
nähneet viidentoista gallonin rommitynnyrin pohjan. Se tapahtui noin
viikon kuluttua, mikäli Counahan saattoi muistaa. (Kunpa voisin
kertoa tämän jutun niinkuin hän sen kertoi!) Koko tuon ajan tuuli
puhalsi kuin riivattu, ja 'Marilla' -- oli kesä, ja he olivat panneet
sille keulatangon -- viiletti yhtä painoa eteenpäin. Sitten Counahan
otti korkeusmittarin ja hoippui vähän aikaa sen ääressä ja tuli
-- sen ja kartan ja surisevan päänsä avulla -- siihen tulokseen,
että he olivat Sable Islandin eteläpuolella, hyvällä tolalla; mutta
ei virkkanut mitään. Sitten he löivät auki uuden tynnyrin eivätkä
huolehtineet maallisista toiseen kotvaan. 'Marilla' oli kallistunut
ylihankaan Bostonin majakan sivu päästyä eikä sen jälkeen koko
aikana kertaakaan nostanut suojanpuoleista reilinkiään, vaan huhki
eteenpäin aina samassa asennossa. Mutta he eivät nähneet jälkeäkään
levistä eikä kalalokeista eikä kuunareista; ja jonkun ajan perästä
he huomasivat olleensa matkalla neljätoista päivää, ja he rupesivat
epäilemään että matalikot olivat lakkauttaneet maksunsa. Sitten
he luotasivat ja saivat syvyydeksi kuusikymmentä syltää. 'Enkös
sanonut', sanoo Counahan, 'enkös sitä teille sanonut! Olen vienyt
teidät suoraan matalikolle, ja kun tulemme kolmenkymmenen sylen
vedelle, niin käymme töihin kuin aika miehet. Counahan ei olekaan
mikään kolmen markan mies', sanoo hän. 'Counahan Purjehtija!'

"Seuraavalla heitolla he saivat yhdeksänkymmentä syltää. Counahan
sanoo: 'Joko on luotiliina venynyt taikka sitten matalikko vajonnut.'

"He lappoivat luotiliinan ylös, sillä he olivat juuri siinä tilassa,
että sellainen tuntui aivan luonnolliselta, ja istuivat kannelle
lukemaan solmuja ja sotkivat nuoran pahanpäiväiseksi. 'Marilla' oli
ottanut kurssinsa ja lasketti eteenpäin, ja jonkun ajan perästä tuli
vastaan rahtilaiva, ja Counahan puhutteli sitä.

"'Oletteko nähneet mitään kalastaja-aluksia nykyisin?' sanoo hän
aivan ajattelematta.

"'Niitä on joukottain tuolla Irlannin rannikon kohdalla', vastataan
rahtilaivasta.

"'Ääh, menkää männikköön!' sanoo Counahan. 'Mitä tekemistä minulla on
Irlannin rannikon kanssa?'

"'No, mitä sitten teette täällä?' kysytään rahtilaivasta.

"'Kärsivä kristikunta!' sanoo Counahan (hän sanoi aina niin, kun
asiat kävivät vastaisiksi ja hän alkoi tulla levottomaksi) --
'Kärsivä kristikunta!' sanoo hän. 'Missä minä sitten olen?'

"'Kolmekymmentäviisi penikulmaa länsilounaaseen Cape Clearistä, jos
se teitä lohduttaa', vastataan laivasta. 'Counahan hyppäsi ilmaan,
neljä jalkaa seitsemän tuumaa, kokin mittauksen mukaan.'

"'Lohduttaa!' sanoo hän, ällistymättä hiventäkään. Kolmekymmentäviisi
penikulmaa Cape Clearistä ja neljätoista päivää siitä kun jätin
taakse Bostonin majakan. Kärsivä kristikunta, se on rekordi, ja
lisäksi on minulla äiti Skibbereenissä!' Ajatelkaa sitä! Sillä
miehellä oli luontoa! Mutta te näette ettei hän voinut pitää asioita
erillään.

"Miehistö oli suurimmaksi osaksi kotoisin Corkisia ja Kerrystä,
paitsi yhtä marylandilaista, joka tahtoi että palattaisiin takaisin,
mutta he sanoivat häntä kapinoitsijaksi ja ohjasivat 'Marillan'
Skibbereeniin ja viettivät hauskoja päiviä vierailemalla tuttaviensa
luona vanhalla turpeella. Viikon perästä he lähtivät paluumatkalle,
ja kolmekymmentäkaksi päivää heiltä meni luoviessaan takaisin
matalikoille. Mutta pyyntikausi oli lopullaan ja eväät olivat
vähissä, jonkavuoksi Counahan antoi mennä yhtä kyytiä Bostoniin asti
sen enempää siekailematta."

"Mitäs aluksen omistajat sanoivat?" kysyi Harvey.

"Minkäpä he voivat? Kalat olivat matalikoilla ja Counahan kertoili
laiturilla rekordimatkastaan itään. He lohduttivat itseään sillä. Ja
kaikki johtui siitä, ettei ensiksikään pidetty miehistöä ja rommia
erillään, ja toiseksi, että sekotettiin Skibbereen ja Banquereau
keskenään. Counahan Purjehtija, rauha hänen sielulleen! Hän oli mies,
joka ei turhia surrut!"

"Kerran minä oli 'Lucy Holmes'issa", sanoi Manuel lempeällä
äänellään. "Ne eivät tahtoa sen kalaa Gloucesterissa. Aa, mitä? Eivät
anna mitään hintaa. Niin me lähteä poikki meren ja ajatella myydä
kalan Azoreilla. Sitten puhaltaa navakka tuuli, ja me ei voi nähdä
hyvin. Sitten puhaltaa vielä enempi navakka tuuli, ja me sortua alle
ja ajella hyvin nopeaa -- ei kukaan tietää mihin. Joku ajan perästä
me nähdä maata, ja tulla vähän kuuma. Sitten tulla kaksi kolme
neekeriä prikillä. Aa, mitä? Me kysy missä me oli, ja he sanoo -- no,
mitä te luulla?"

"Suur-Kanaria", sanoi Disko hetken arveltuaan. Manuel pudisti päätään
hymyillen.

"Cape Blanco", sanoi Tom Platt.

"Ei. Pahempi kuin se. Me olla Bissagos saarista etelään, ja priki se
olla Liberiasta! Niin me möi kalan siellä! Ei hyvin pahasti? Aa,
mitä?"

"Voiko tällainen kuunari purjehtia suoraan meren poikki Afrikkaan?"
kysyi Harvey.

"Voi vaikka Kap Hornin ympäri, jos niiksi tulee ja jos muonaa
riittää", sanoi Disko. "Minun isäni purjehti pienellä aluksellaan --
viidenkymmenen tonnin kantoinen se taisi olla, 'Rupert' nimeltään
-- purjehti Grönlannin jäisille vuorille sinä vuonna, jolloin
puolet kalastajalaivoistamme oli koettamassa turskaonnea siellä.
Ja mikä tärkeämpää, hän otti minun äitini mukaansa -- arvatenkin
näyttääkseen hänelle miten rahaa ansaittiin -- ja he jäätyivät kaikki
kiinni sinne, ja minä synnyin Diskossa. En muista siitä tietenkään
mitään. Palasimme takaisin keväällä, kun jäät irtautuivat, mutta
he panivat minulle nimen tuon paikan mukaan. Jokseenkin joutava
kuje turvattomalle lapselle, mutta kaikkihan olemme taipuvaisia
hairahduksiin elämässämme."

"Niinpä kyllä, niinpä kyllä!" sanoi Salters, päätään nyökytellen.
"Kaikki olemme taipuvaisia hairahduksiin, ja minä sanon teille,
pojat, että kun olette tehneet hairahduksen -- ja te teette niitä
ainakin sata päivässä -- niin on kaikkein parasta tunnustaa se
niinkuin miehet."

Pitkä Jack antoi suurenmoisella, kaikki muut paitsi Diskon ja
Saltersin käsittävällä silmäniskulla ymmärtää että välikohtaus oli
päättynyt.

Sitten he siirtyivät pyyntipaikasta toiseen pohjoista kohti, veneet
ulkona melkein joka päivä, kulkien pitkin Suuren matalikon itäistä
reunaa kolmen-neljänkymmenen sylen vedessä ja kalastaen uutterasti.

Siellä Harvey sai ensi kerran nähdä mustekalan, joka on parhaita
turskansyöttejä, mutta vaikeasti pyydystettävissä. Heidät herätti
makuukojuistaan eräänä pimeänä yönä Saltersin huuto: "Mustekaloja,
ohoi!" ja puolitoista tuntia kurotteli joka mies laidan yli
mustekalatäkyään -- punaiseksi maalattua lyijypalaa, jonka alapäässä
oli kehä taaksepäin käyristettyjä piikkejä, muistuttaen puoleksi
avatun sateenvarjon ruotoja. Jostakin tuntemattomasta syystä
mustekala himoitsee tätä kapinetta ja kietoutuu sen ympärille,
jolloin se vedetään ylös ennenkuin se on ehtinyt päästä irti
piikeistä. Mutta jouduttuaan pois luonnollisesta elementistään se
purskuttaa ensin vettä ja sitten mustetta pyydystäjänsä silmille; ja
oli huvittavaa nähdä miesten kumartelevan milloin millekin puolelle
väistääkseen suihkuja. Kun leikki loppui, olivat he kaikki mustia
kuin nuohoojat, mutta kannella oli soma kasa tuoretta mustekalaa,
ja isolle turskalle on hyvin mieleen, kun se näkee pienen loistavan
palan mustekalan käsivartta simpukkasyötillä varustetun koukun
kärjessä. Seuraavana päivänä he saivat runsaasti kaloja ja kohtasivat
"Carrie Pitmanin", jolle he huusivat hyvästä onnestaan; "Carrien"
miehet tahtoivat tehdä kauppaa -- seitsemän turskaa kunnollisen
kokoisesta mustekalasta --, mutta Disko ei hyväksynyt hintaa, ja
"Carrie" siirtyi nyrpeänä tuulen alle ja asettui ankkuriin puoli
peninkulmaa kauemmaksi, toivoen onnistuvansa itse saamaan noita
haluttuja eläviä.

Disko ei virkkanut mitään ennenkuin illallisen jälkeen, jolloin hän
lähetti Danin ja Manuelin varustamaan poijulla kuunarin ankkuriköyttä
ja ilmotti aikovansa makuulle mennessään ottaa piilukirveen mukaansa.
Dan kertasi tietysti nämä huomautukset eräälle "Carrien" veneelle,
joka halusi tietää mitävarten he poijuttivat ankkuriköyttään, vaikka
ei pohja ollut kallioinen.

"Isä sanoo, ettei hän uskaltaisi jättää lauttaakaan viittä
peninkulmaa lähemmäksi teitä", huusi Dan reippaasti.

"No miksei hän sitten siirry pois? Kuka kieltää?" sanoi toinen.

"Siksi että te asetuitte hänen alapuolelleen, ja sitä hän ei
siedä yhdeltäkään alukselta, saatikka sellaiselta ajelehtivalta
rasvatynnyriltä kuin teidän."

"Se ei ole ajelehtinut vähääkään tällä matkalla", sanoi mies
suutuksissaan, sillä "Carrie Pitman" oli huonossa huudossa siitä,
että sillä oli tapana katkoa pohjataklinkinsa.

"Millä tavalla sitten muutatte ankkuripaikkaa?" sanoi Dan.
"Sehän on paras puoli sen purjehduskyvyssä. Ja jos se on
jättänyt ajelehtimisen, niin mitä ihmettä varten teillä on uusi
halkaisijapuomi?"

"Hoi, portugalilainen posetiivin vääntäjä, vie apinasi takaisin
Gloucesteriin. Mene takaisin kouluun, Dan Troop", kuului vastaus.

"Housuntekijä! Housuntekijä!" huusi Dan, joka tiesi että eräs
"Carrien" miehistä oli ollut työssä housutehtaassa edellisenä talvena.

"Rapu! Gloucesterin rapu! Mene tiehesi vain, Novy!"

Gloucesterilaisen kutsuminen nova-scotialaiseksi oli häpäisevää. Dan
vastasi samaan nuottiin.

"Novyja olette itse, rääppäkaupunkilaiset! Chathamin
hylkyjenkorjaajat! Menkää tiehenne vain, reikäsukat!" Ja taistelevien
voimat erkanivat, mutta chathamilaiset olivat jääneet huonommalle
puolelle.

"Kyllä arvasin miten tulisi käymään", sanoi Disko. "Se on kääntänyt
tuulen ympäri. Se nuokkuu tuolla puoliyöhön asti, ja juuri kun olemme
päässeet sikeimpään uneemme, se riistäytyy ajelehtimaan. Hyvä asia,
ettei meillä ole täällä suurempaa alusten tungosta. Mutta ankkuriani
en rupea nostamaan chathamilaisen vuoksi. Ja voihan se pysyäkin."

Tuuli, joka oli kääntynyt vastakkaiselle ilmalle, yltyi
auringonlaskussa ja puhalteli navakasti. Merenkäyntiä ei tosin
ollut senkään vertaa, että se olisi veneen köyttä pystynyt
katkaisemaan, mutta "Carrie Pitman" seurasi omia lakejaan. Vartionsa
lopulla pojat kuulivat sen kannelta kolme liki toistaan seuraavaa
revolverinlaukausta.

"Glory, glory, halleluja!" lauloi Dan. "Nyt se tulee, isä; tyvipää
edellä, unissaan kulkien samoin kuin Banquereaullakin!"

Jos joku toinen alus olisi ollut kysymyksessä, ei Disko ehkä olisi
toiminut näin äkkipäätä, mutta nyt hän iski ankkuriköyden poikki,
kun "Carrie Pitman", vaikka sillä olisi ollut liikkumistilaa koko
Pohjois-Atlantti, tulla vaappuili suoraan heitä kohden. Halkaisija
ja kolmikulmainen isonmaston purje nostettuna "Täällä Ollaan" väisti
sitä juuri niin paljon kuin oli ihan välttämätöntä -- Disko ei
halunnut kuluttaa viikkoa ankkuriköytensä etsimiseen -- pyörähtäen
tuuleen samalla kun "Carrie" ajautui ohi, miehistö harmista
äänettömänä ja alttiina toisen kuunarin täysin laidallisin ammutuille
pilkka- ja pistosanoille.

"Hyvää iltaa", sanoi Disko lakkiaan nostaen, "kuinka kasvitarhanne
menestyy?"

"Menkää Ohioon ja vuokratkaa muuli", sanoi Salters-setä. "Täällä ei
tarvita maamyyriä."

"Lainaanko teille veneen-ankkurini?" huusi Pitkä Jack.

"Irrottakaa peräsimenne ja työntäkää se mutaan", sanoi Tom Platt.

"Hoi, kuulkaa!" kuului Danin ääni kimakkana ja terävänä, hänen
seisoessaan ruorirattaan pukilla. "Hoi! Onko housutehtaassa lakko,
vai onko sinne otettu tyttöjä teidän sijaanne?"

"Hellittäkää ruoriköydet ja naulatkaa ne pohjaan", huusi Harvey.
Tämä oli merisuolalta maistuva sukkeluus, jonka hän oli oppinut
Tom Plattilta. Manuel nojautui reilingin yli ja huusi: "Soittakaa
posetiivi! Aaaa!" Hän heilautti leveää peukaloaan kuvaamatonta
halveksimista ja pilkkaa ilmaisevalla eleellä, silläaikaa kun pikku
Penn korotti kunniaansa pillittäen: "Sooh vähän! Ptruu! Mitä se
siinä. Noo!"

He makasivat loppuyön kettinkiankkurissa -- Harvey huomasi sen
nykkiväksi, kiekkuvaksi, epämiellyttäväksi liikunnoksi -- ja
kuluttivat puolet aamupäivää ankkuriköyden takaisin-etsimiseen. Mutta
pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tuo vaiva oli vähäinen sillä
ostetun voitonriemun ja kunnian rinnalla, ja he ajattelivat kaihoten
kaikkea sitä ihanaa, mitä he olisivat voineet sanoa onnettomalle
"Carrie'lle".




VII.


Seuraavana päivänä he kohtasivat useampia purjealuksia, jotka kaikki
suuntasivat kulkunsa hiljalleen koillisesta länttä kohti. Mutta juuri
kun he odottivat saapuvansa Neitsyen matalikon näkyville, laskeutui
merelle sumu, ja he jäivät makaamaan ankkuriin, näkymättömien
kellojen kilahdellessa joka suunnalla heidän ympärillään. Pyyntiä
ei ollut puheeksi asti, mutta silloin tällöin kohtasi pari venettä
toisensa sumussa vaihtaen uutisia.

Samana yönä vähää ennen päivänkoittoa Dan ja Harvey, jotka olivat
nukkuneet suurimman osan päivästä, nousivat ylös "kähveltääkseen"
paistinpiirakoita. Ei ollut mitään syytä, minkävuoksi he eivät
olisi voineet ottaa niitä julkisesti, mutta ne maistuivat sillä
tavoin paremmilta ja lisäksi se harmitti kokkia. Alhaalla kanssissa
vallitseva kuumuus ja haju ajoivat heidät saaliineen kannelle; he
tapasivat siellä Diskon kellon ääressä, jonka hän antoi nyt Harveyn
huostaan.

"Anna sen soida", sanoi hän. "Minä epäilen kuulleeni jotakin. Jos se
on jotain, niin minun lienee paras olla paikallani tarpeen varalta."

Kellonsoitto oli heikkoa kilkutusta; sakea ilma tuntui tukahuttavan
sen kuulumasta; ja väliaikoina Harvey kuuli höyrylaivan sumutorven
kumean toitotuksen, ja hän tunsi matalikkojen oloja tarpeeksi
tietääkseen mitä se merkitsi. Hänen mieleensä johtui kammottavan
elävästi kuinka eräs kirsikanväriseen mekkoon puettu nuori poika
-- hän halveksi nyt tuollaisia turhamaisia pukukappaleita niin
syvästi kuin oikea kalastaja niitä halveksii -- kuinka eräs
tietämätön, suurisuinen poikanulikka kerran oli sanonut, että olisi
"suurenmoista", jos höyrylaiva ajaisi jonkun kalastaja-aluksen
yli. Tuolla pojalla oli ollut loistohytti lämpimine ja kylmine
kylpyineen, ja hän oli joka aamu kuluttanut kymmenen minuuttia
valitessaan mieleisiään herkkuja kultareunaisesta ruokalistasta.
Ja tuo sama poika -- ei, vaan hänen paljoa vanhempi veljensä --
oli ylhäällä kello neljän aikana usvaisessa aamuhämärässä, vettä
valuviin, rauskahteleviin öljyvaatteisiin puettuna, soittaa
kilkuttaen sananmukaisesti henkensä edestä kelloa, joka oli
pienempi kuin ylitarjoilijan aamiaiskello, samalla kuin jossain
lähistöllä kolmekymmentä jalkaa korkea teräskeula porhalsi eteenpäin
kahdenkymmenen meripeninkulman tuntinopeudella! Ja kaikista
katkerimmalta tuntui ajatus, että kuivissa, pehmeillä patjoilla
varustetuissa hyteissä nukkui ihmisiä, jotka eivät tulisi koskaan
tietämään ruhjoneensa aluksen miehistöineen ennen aamiaistaan. Siksi
Harvey soitti kelloa.

"Niin, nyt ne hiljentävät vietävän potkurinsa vauhtia jonkun
kierroksen pysyäkseen lakimääräysten rajoissa", sanoi Dan varustaen
käsiinsä Manuelin simpukkatorven, "ja se on tietysti hyvin
lohduttavaa sitten kun olemme kaikki pohjassa. Kuuntelehan sitä!
Siinä on mölyä!"

"_Aouuuu-kuuuu-huuup_!" pani sumutorvi. "_Ping-ling-ling_", pani
kello. "_Krraaa-uh_!" pani simpukkatorvi, ja meri ja taivas olivat
kaikki käärityt samaan maitomaiseen usvaan. Sitten Harvey tunsi
olevansa lähellä jotain liikkuvaa kappaletta ja huomasi katsovansa
suoraan kalliontöyryä muistuttavan laivankeulan terävään särmään,
joka näytti syöksyvän suoraan kuunaria kohti. Pieni, hilpeä
vesitöyhtö kiertyi kiehkurana sen edessä, ja sen kohoutuessa tuli
näkyviin toinen toisensa yläpuolella oleva sarja roomalaisia
numeroita -- XV. XVI. XVII. XVIII. ja niin edelleen -- maalattuina
sen lohenväriseen, kiiltävään kylkeen. Se kallistui eteenpäin ja
sitten alaspäin vertahyydyttävällä sohinalla; numerosarja hävisi;
rivi messinkireunaisia ikkunareikiä vilahti ohi; höyrysuihku
tupsahti Harveyn avuttomasti kohotettuihin käsiin; kuumaa vettä
purskui pitkin reilinkiä, ja pieni kuunari jytisi ja tärisi potkurin
myllertämän veden kuohussa, höyrylaivan rungon hävitessä sumuun.
Harvey valmistautui pyörtymään tai tulemaan sairaaksi tai tekemään
kummankin, kun hän kuuli rysähdyksen kuin matka-arkkua nakattaessa
katuvierukselle, ynnä heikon, ikäänkuin pitkänmatkanpuhelimesta
kuuluvan äänen ruikuttamat sanat: "Pysähtykää! Te olette ajanut
meidät yli!"

"Meidätkö?" sai hän änkytetyksi.

"Ei, vaan toisen aluksen tuonnempana. Soita! Me menemme paikalle
katsomaan", sanoi Dan alkaen laskea ulos venettä.

Puolessa minuutissa kaikki paitsi Harvey, Penn ynnä kokki olivat
veneessä ja soutivat pois. Tuokion perästä ajautui keulan sivu
kuunarin etumasto, katkenneena suoraan poikki. Sitten tuli tyhjä
vihreä vene kolahuttaen kuunaria kylkeen, ikäänkuin pyytäen tulla
nostetuksi ylös. Sitten seurasi jokin siniseen mekkoon puettu,
suullaan vedessä makaava, mutta -- se ei ollut kokonainen mies.
Pennin kasvot vaihtoivat väriä ja hän vetäisi nyyhkäisten henkeään.
Harvey kilkutti kelloa epätoivoisesti, sillä hän pelkäsi heidän
voivan hukkua minä silmänräpäyksenä tahansa, ja hän hypähti
kevennyksestä kuullessaan Danin huihkaisevan, kun miehet palasivat
takaisin.

"'Jennie Cushman'", sanoi Dan kiihtyneellä äänellä,
"katkennut suoraan kahtia -- ja ihan murskaksi survottuna! Ei
neljännespeninkulmaakaan tästä. Isä pelasti laivurin. Ketään muita
ei saatu, ja -- siinä oli hänen poikansakin. Voi, Harve, Harve, minä
en voi sitä kestää! Minä näin -- --" Hän painoi päänsä käsivarsiensa
varaan ja nyyhkytti, Silläaikaa kun toiset raahasivat kannelle
harmaapäisen miehen.

"Mitä varten sinä minut korjasit?" vaikeroi pelastettu. "Disko, mitä
varten sinä minut korjasit?"

Disko laski lujasti kätensä miehen olkapäälle, sillä hänen katseensa
oli hurja ja hänen huulensa värisivät, kun hän tuijotti äänettömään
miehistöön. Silloin astui esiin Pennsylvania Pratt, joka oli myös
Haskins tai Rich tai McVitty silloin kun Salters unohti; ja hänen
kasvonsa olivat muuttuneet hullun kasvoista viisaan, kokeneen
vanhuksen kasvoiksi, ja hän puhui lausuen lujalla äänellä: "Herra
antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi! Minä olin -- minä
olen evankeliumin palvelija. Jättäkää hänet minun huostaani."

"Oi, oletteko, oletteko te?" sanoi mies. "Rukoilkaa sitten poikani
takaisin minulle! Rukoilkaa takaisin yhdeksäntuhannen dollarin alus
ja tuhat sentneriä kalaa. Jos olisitte antaneet minun olla, olisi
leskeni voinut mennä huoltolaitokseen ja tehdä työtä ruokansa edestä,
eikä hän olisi saanut koskaan tietää -- ei koskaan tietää. Nyt minun
täytyy kertoa hänelle."

"Älä nyt huoli puhua mitään", sanoi Disko. "Parempi kun menisit vähän
makaamaan, Jason Olley."

Kun mies on kadottanut ainoan poikansa, kokonaisen kesäkauden ansion
ja kaiken maallisen pääomansa muutamissa kymmenissä sekunneissa, on
häntä vaikea lohduttaa.

"Nehän olivat kaikki Gloucesterin miehiä, vai miten?" sanoi Tom
Platt, hypistellen avuttomasti jotain köydenpätkää.

"Oh, _se_ ei tee mitään erotusta", sanoi Jason, vääntäen vettä
parrastaan. "Minä tulen kai soutamaan kesävieraita East Gloucesterin
tienoilla tänä syksynä." Hän hoiperteli raskaasti reilingin luo ja
lauloi:

    "Linnut taivaan alla,
    laulain lausukaa
    kukin äänellänne
    Herran kunniaa!"

"Tulkaa minun kanssani. Tulkaa alas!" sanoi Penn, ikäänkuin hänellä
olisi ollut oikeus antaa määräyksiä. Heidän katseensa sattuivat
vastakkain ja taistelivat neljäsosan minuuttia.

"En tiedä kuka olette, mutta minä tulen", sanoi Jason alistuvaisesti.
"Ehkä saan takaisin jotain -- jotain niistä -- yhdeksästätuhannesta
dollarista." Penn talutti hänet kajuuttaan ja sulki oven jälkeensä.

"Tuo ei ole Penn", huusi Salters-setä. "Se on Jakob Boiler, ja --
hän on muistanut Johnstownin! En ole ikinä nähnyt sellaisia silmiä
kenenkään ihmisen päässä. Mitä nyt on tehtävä? Mitä minun nyt on
tehtävä?"

He saattoivat kuulla Pennin ja Jasonin äänien puhuvan kajuutassa.
Sitten Pennin ääni jatkoi yksinään, ja Salters vetäisi hatun
päästään, sillä Penn rukoili. Jonkun hetken perästä Penn astui
ylös kajuutan portaita, suuret hikipisarat kasvoillaan, ja katseli
miehistöä. Dan nyyhkytti yhä ruorirattaan luona.

"Hän ei tunne meitä", vaikeroi Salters. "Kaikki on alettava jälleen
alusta, shakki ja kaikki -- ja mitä hän sanoo _minulle_?"

Penn puhui; he saattoivat kuulla että hän puhui kuin oudoille
ihmisille. "Olen rukoillut", sanoi hän. "Meidän uskonjoukkomme uskoo
rukoukseen. Olen rukoillut että tämä mies saisi poikansa takaisin
elävänä. Minun omani hukkuivat silmieni edessä, vaimoni ja vanhin
poikani -- ja toiset. Tuleeko ihmisen olla viisaampi Luojaansa? En
ole koskaan rukoillut heitä takaisin, mutta minä rukoilin tämän
miehen poikaa, ja varmasti se annetaan hänelle."

Salters katsoi rukoilevasti Penniin nähdäkseen eikö tämä muistaisi
häntä.

"Kuinka kauan olen ollut hulluna?" kysyi Penn äkkiä. Hänen huulensa
nytkähtelivät.

"Joutavia, Penn! Ethän sinä ole ollut hulluna", alkoi Salters. "Vähän
hämmennyksissä vain."

"Minä näin talojen törmäävän siltaan, ennenkuin tulipalot syttyivät.
En muista mitään muuta. Kuinka kauan siitä on?"

"En voi kestää sitä! En voi kestää sitä!" huusi Dan, ja Harvey
nyyhkytti myötätunnosta.

"Noin viisi vuotta", sanoi Disko vavahtelevalla äänellä.

"Minä olen siis ollut jonkun henkilön rasituksena joka päivä koko
tuona aikana. Kuka se henkilö oli?"

Disko viittasi Saltersiin.

"Et ole -- et ole!" huusi maanviljelijä-merimies, pusertaen
käsiään yhteen. "Sinä olet ansainnut ylläpitosi enemmän kuin
kaksinkertaisesti; ja sinä olet saamassa rahaa, lukuunottamatta
puolta minun neljännes-osuudestani tähän alukseen, joka on sinulle
kuuluva puhtaan oston kautta."

"Te olette hyviä miehiä. Minä näen sen teidän kasvoistanne.
Mutta -- --"

"Armias taivas", kuiskasi Pitkä Jack, "ja hän on ollut mukanamme
kaikki nämä matkat! Hän on kerrassaan noiduttu."

Kuunarin kellon ääni kuului laivan sivulta päin, ja sumusta huusi
ääni: "Hoi, Disko! Oletko kuullut mitään 'Jennie Cushmanista?"

"He ovat löytäneet hänen poikansa", huusi Penn. "Seisokaa hiljaa ja
katsokaa Luojan lunastusta!"

"Jason on täällä meillä", vastasi Disko, mutta hänen äänensä vapisi.
"Ketään muita -- ei kai ole löydetty?"

"Me olemme ainakin löytäneet yhden. Tapasimme hänet puurojun seasta,
joka näyttää olleen kanssina. Hänen päänsä on vähän loukkaantunut."

"Kuka hän on?"

Kaikkien kannella-olijain sydämet tykyttivät yhtä levottomina.

"Nuorempi Olley se kai on", vastasi ääni.

Penn korotti kätensä ja lausui jotakin saksaksi. Harvey olisi voinut
vannoa, että kirkas aurinko paistoi hänen ylöspäin kääntyneille
kasvoilleen. Mutta ääni jatkoi: "Hoi, kuulkaa! Te miehet härnäsitte
meitä koko lailla toissa yönä."

"Emme me nyt ole härnäystuulella", sanoi Disko.

"Tiedän sen; mutta totta puhuakseni me olimme niinkuin -- niinkuin
ajelulla, kun tapasimme Olleyn pojan."

Alus, josta puhuteltiin, oli tuo parantumaton "Carrie Pitman", ja
"Täällä Ollaan"-kuunarin kannelta remahti hiukan epätasaiselta
kuulostava nauru.

"Eiköhän teidän sopisi lähettää Jason-ukko tänne? Me olemme menossa
maihin noutamaan lisää syöttiä ja pohjataklinkia. Ette suinkaan te
häntä millään tavoin tarvitse, ja tämä vietävän ankkuripeli tekee
väkemme vähän riittämättömäksi. Me pidämme hänestä huolta. Hän on
naimisissa minun eukkoni tädin kanssa."

"Annan teille mitä vain haluatte", sanoi Troop.

"Emme halua mitään, paitsi ehkä ankkuria, joka pitäisi. Mutta nuori
Olley alkaa tulla vähän rauhattomaksi. Lähettäkäähän ukko tänne."

Penn herätti hänet epätoivon tylsyydestään, ja Tom Platt souti hänet
toiseen alukseen. Hän jätti heidät lausumatta sanaakaan kiitokseksi
ja tietämättä mikä häntä odotti; ja sumu verhosi kaikki kätköönsä.

"Ja nyt", sanoi Penn, vetäisten syvään henkeään kuin saarnaamaan
valmistuen. "Ja nyt" -- ryhdikäs vartalo lysähti kuin huotraan
työnnetty miekka, yliluonnollisen kirkkaitten silmien loiste sammui,
ääni muuttui jälleen tavalliseksi heikoksi piipitykseksi -- "ja nyt",
sanoi Pennsylvania Pratt, "onko mielestäsi liian varhaista ottaa
pieni peli shakkia, Salters?"

"No, juuri samaa minä aioin sanoa", huusi Salters vilkkaasti. "On
merkillistä, Penn, kuinka sinä osaat arvata toisen ajatukset."

Pikku mies punastui ja seurasi lauhkeasti Saltersia keulaan.

"Ylös ankkuri! Joutuin! Pois näiltä noidutuilta vesiltä", huusi
Disko, eikä hänen käskyään ollut koskaan vikkelämmin toteltu.

"Minkä ihmeen selityksen te nyt annatte kaikelle tälle?" sanoi Pitkä
Jack, kun he jälleen olivat ponnistelemassa läpi sumun, kosteina,
vettätippuvina ja huumautuneina.

"Minä selitän sen tähän tapaan", sanoi Disko ruorirattaan äärestä:
"Kun tuo 'Jennie Cushmahin' tapaus tuli tyhjälle vatsalle -- --"

"Hän -- me näimme yhden heistä menevän sivu", nyyhkytti Harvey.

"Niin, _se_ tietysti ikäänkuin kohotti hänet ylös vedestä,
samoin kuin laiva viskautuu rannalle; kohotti hänet ylös, minun
käsittääkseni, niin että hän muisti Johnstownin ja Jakob Boilerin
ja kaikki senkaltaiset muistot. No niin, ja Jasonin lohduttaminen
piti häntä vähän aikaa ylhäällä, samoin kuin pönkät pitävät pystyssä
laivaa. Mutta sitten pönkät alkoivat solua ja solua, ja hän luisti
rannalta alas, ja nyt hän on veden varassa jälleen. Siihen tapaan
minä sen selitän."

He päättivät että Diskon selitys oli täysin oikea.

"Salters olisi tullut kerrassaan onnettomaksi, jos Penn olisi jäänyt
Jakob Boileriksi", sanoi Pitkä Jack.

"Näittekö hänen kasvojaan silloin kun Penn kysyi, kenen rasituksena
hän oli ollut koko tämän ajan? No, mitäs kuuluu, Salters?"

"Nukkuu -- nukkuu kuin tukki. Meni maata kuin lapsi", vastasi
Salters, käyden varpaillaan perään päin. "Emme tietysti syö aamiaista
ennenkuin hän herää, Oletteko koskaan nähneet sellaista rukouksen
lahjaa? Hän totta totisesti veti nuoren Olleyn ylös merestä. Se on
minun uskoni. Jason oli kamalan ylpeä pojastaan, ja minä epäilin
heti alunpitäen, että se oli hänelle rangaistus epäjumalien
palvelemisesta."

"On niitä muitakin yhtä mielettömiä", sanoi Disko.

"Se on erittäin", vastasi Salters joutuisasti. "Penn ei ole aivan
täysipäinen, enkä minä tee häneen nähden muuta kuin velvollisuuteni."

He odottivat, nuo nälkäiset miehet, kolme tuntia kunnes Penn ilmestyi
kannelle lempein kasvoin ja ajatuksettomin aivoin. Hän sanoi että
hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt unta. Sitten hän tahtoi tietää
minkätähden he olivat niin hiljaisia, eivätkä he voineet sanoa
hänelle syytä.

Disko piti kaikki miehet säälimättömästi työssä seuraavat kolme neljä
päivää; kun ei voitu olla ulkona pyytämässä, pani hän heidät ruumaan
ahtamaan laivan varastoja pienemmälle alalle, jotta saataisiin
enemmän tilaa kalalle. Tiukkaan ahdettu kalakasa ulottui kajuutan
väliseinästä kanssin lieden takana olevaan työntöoveen saakka,
ja Disko näytti kuinka suurta taitoa kysyi lastin järjestäminen
niin että kuunari sai parhaan syvällyksensä. Miehistö tuli tällä
tavoin pysytetyksi virkeänä, kunnes heidän mielensä oli vapautunut
painostuksesta; ja Pitkä Jack antoi kerran Harveyn maistaa
köydenpäästä, koska, kuten hän sanoi, tämä kulki "murheellisena
kuin sairas kissa asioista joita ei voinut auttaa." Harvey ajatteli
paljon noina vaiteliaina päivinä; ja hän ilmaisi ajatuksensa Danille,
ja Dan yhtyi hänen mielipiteisiinsä -- aina siinä määrin, että he
nyt pyysivät paistinpiirakoita sen sijaan että olisivat niitä salaa
näpistelleet.

Mutta viikkoa myöhemmin he molemmat olivat vähällä kaataa kumoon
"Hattie S:n" kevytmielisessä yrityksessään seivästää haita kepin
nokkaan nidotulla vanhalla pistimellä. Tuo vihainen peto uiskenteli
veneen sivuilla kerjäten pieniä kaloja, ja oli todella Luojan onni,
että kaikki kolme selvisivät kahakasta hengissä.

Ja kun oli aikansa oltu sokkosilla sumussa, tuli vihdoinkin aamu,
jolloin Disko huusi kannelta alas kanssiin: "Joutukaa, pojat! Olemme
kaupungissa!"




VIII.


Ei koskaan mene Harveyn mielestä se näky, joka avautui hänen eteensä
sinä aamuna. Aurinko oli juuri erkautunut taivaanrannasta, jota he
eivät olleet nähneet lähes viikkoon, ja sen matalat, punertavat
säteet osuivat kolmen ankkuroidun kuunarilaivaston purjeisiin --
laivastoista oli yksi pohjoisessa, yksi lännessä ja yksi etelässä.
Siellä oli varmaankin lähes sata alusta, jokaista mahdollista
tekotapaa ja rakennetta, ulompana erillään muista raakataklauksella
varustettu ranskalainen, kaikki kumarrellen ja niiaillen toisilleen.
Jokaisesta aluksesta oli veneitä lähdössä vesille kuin mehiläisiä
pesästään; ja huutojen kajahtelu, köysien ja pylpyräin kalina ja
airojen loiskina kantautui peninkulmittain yli vellovan vedenpinnan.
Auringon kohotessa korkeammalle muuttuivat purjeet monen värisiksi
-- mustiksi, himmeänharmaiksi ja valkoisiksi, ja yhä uusia aluksia
ilmestyi esiin etelän ilmalla häämöttävän sumun seasta.

Veneet kokoutuivat rypäisiin, erkanivat, muuttivat uuteen
järjestykseen ja hajautuivat taaskin, mutta kaikki pyrkivät samaan
suuntaan; ja miehet huutelivat, viheltelivät ja lauloivat, ja
vedenpinta oli kirjavana aluksista heitetyistä roskista.

"Se on kaupunki", sanoi Harvey. "Disko oli oikeassa. Se on todellakin
kaupunki."

"Olen nähnyt pienempiäkin", sanoi Disko. "Täällä on kaikkiaan
tuhatkunta miestä. Ja tuolla on Neitsyt." Hän viittasi tyhjään
paikkaan, missä vihertävällä vedenpinnalla ei ollut yhtään venettä.

"Täällä Ollaan" kaarratti pohjoisen laivueen liepeitse, Diskon
huiskuttaessa kättään toiselle tuttavalle toisensa jälkeen, ja sitten
se ankkuroi yhtä sulavasti kuin kilpapurjehdus-alus purjehduskauden
päättyessä. Matalikko-alukset sivuuttavat äänettöminä taidokkaasti
suoritetun liikkeen, mutta poropeukalo saa osakseen ivahuutoja pitkin
koko linjaa.

"Juuri parhaaseen aikaan täkykalalle", huudettiin "Mary Chiltonista".

"Onko suola kohta kosteana?" kysyttiin "King Philipistä".

"Hei, Tom Platt! Tuletko illalliselle tänään?" sanottiin "Henry
Clay'stä"; ja siihen tapaan kysymykset ja vastaukset risteilivät
aluksesta toiseen. Miehet olivat tavanneet toisiaan jo aikaisemmin,
liikkuessaan pyyntiveneillä sumussa, eikä mikään paikka ole niin
otollinen juorujen kulkemiselle kuin matalikkolaivasto. Heillä
tuntui kaikilla olevan tietona Harveyn pelastuminen, ja he kysyivät
oliko hän jo suolansa arvoinen. Nuoret pojat kompailivat Danin
kanssa, jolla myös oli sukkela kieli ja joka kyseli heidän vointiaan
käyttäen heidän kaupunkilaisliikanimiään, joista tiesi heidän
vähimmän pitävän. Manuelin kanssa lavertelivat hänen maanmiehensä
omalla kielellään, ja vähäpuheisen kokinkin nähtiin ratsastavan
halkaisijapuomilla huutelemassa gaelinkielellä tuttavalleen, joka
oli yhtä musta kuin hän itsekin. Kun he olivat varustaneet poijulla
ankkuriköytensä -- Neitsyen seutu on kauttaaltaan kallioista
pohjaa, ja huolettomuus merkitsee ankkuriköyden poikkihankautumisen
ja ajelulle joutumisen vaaraa -- kun he siis olivat varustaneet
poijulla ankkuriköytensä, lähtivät heidänkin veneensä liikkeelle
liittyäkseen noin peninkulman päässä ankkurissa olevaan veneparveen.
Kuunarit keinuivat ja nuokkuivat turvallisen välimatkan päässä kuin
lapsukaisiaan vartioivat ankkaemot, ja veneet käyttäytyivät kuin
vallattomat ankanpoikaset.

Kun he sekaantuivat hälisevään parveen, missä veneet kolahtelivat
toisiinsa, Harveyn korvat kihisivät hänen soututapaansa kohdistuvista
huomautuksista. Hänen ympärillään sateli sanoja kaikilla Labradorin
ja Long Islandin välillä tavattavilla kielimurteilla, portugalin
kieltä, napolilaismurretta, lingua francaa, ranskaa ja gaelinkieltä
myöten, laulujen ja hoilauksien ja uusien voimasanojen säestäminä,
ja hän tuntui olevan niitten kaikkien maalitauluna. Ensi kertaa
eläessään hän tunsi itseään ujostuttavan -- ehkä hänen kuunarin
miehistön pienessä piirissä viettämänsä pitkä aika oli siihen syynä
-- kun hän näki nuo monet kymmenet hurjat kasvot, jotka nousivat
ja laskivat pienen keinuvan aluksen mukana. Laakea, henkäillen
kohoileva maininki, noin kolmesataa syltää laaksosta laelle,
kohotti aika-ajoin rauhallisesti hartioilleen eriväristen veneitten
ketjun. Ne kuvastuivat tuokion omituisena reunuskuvasarjana taivaan
rajaviivaa vasten, niissä olevien miehien viittoessa ja huhuillessa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo avonaiset suut, huitovat käsivarret
ja paljaat rinnat taas hävisivät, jonka jälkeen toisen mainingin
tullessa kohosi ylös aivan erinäköinen ihmiskuva-sarja, muistuttaen
paperikuvia lasten leikkinäyttämöllä. Harvey katseli ihmeissään. "Ole
varuillasi!" sanoi Dan heiluttaen lippoa. "Kun minä käsken sinun
lipota, niin lippoa. Täkykalat saattavat parveilla milloin hyvänsä
tästä puolin. Minne laskemme, Tom Platt?"

Työnnellen, puskien ja hinaten, tervehtien vanhoja ystäviä yhtäällä
ja varottaen vanhoja vihamiehiä toisaalla ohjasi eskaaderinpäällikkö
Tom Platt pienen laivastonsa kunnialla yleisen tungoksen alapuolelle,
ja heti alkoi kolme tai neljä miestä hinata ylös ankkureitaan
aikoen siirtyä heidän alapuolelleen. Mutta silloin remahti valtava
naurunrähäkkä, kun eräs vene syöksähti paikaltaan tavattomalla
vauhdilla, siinä olevan miehen kiskoessa hurjasti ankkuriköydestä.

"Päästä köysi löysälle!" huusi parikymmentä ääntä. "Anna sen pudistaa
se irti."

"Mitä se on?" kysyi Harvey veneen viilettäessä etelää kohti. "Eikö se
ole ankkurissa, mitä?"

"Ankkurissa -- kyllä, mutta sen pohjataklaus on vähän epävakainen",
sanoi Dan nauraen. "Valas on sekaantunut siihen... Lippoa, Harve! Nyt
ne tulevat!"

Vedenpinta heidän ympärillään sumeni ja tummeni ja kähertyi sitten
tiheäksi hopeavälkkeisten pikku kalojen kuuroksi, ja noin puolensadan
sylen laajuisella alalla alkoivat turskat hyppiä kuin lohet keväällä;
turskien takaa näkyi taasen kolme tai neljä leveää harmaanmustaa
selkää, jotka poreita synnyttäen halkoivat vettä.

Silloin joka mies huusi ja koetti hinata ylös ankkuriaan päästäkseen
parveen käsiksi, sekotti naapurinsa siiman, purki sydäntään
häiritsijöilleen, ammensi vimmatusti lipollaan ja kirkui varotuksia
ja neuvoja tovereilleen, vedenpinnan sihistessä kuin vasta-avattu
soodavesipullo ja turskien, miesten ja valaitten hyökätessä yksin
tuumin onnettomien täkykalojen kimppuun. Harvey oli vähällä horjahtaa
yli laidan Danin lipon varren kolhauksesta. Mutta kaiken tämän
metelinkin keskellä hän huomasi ja painoi muistiinsa valaan häijyn,
päättäväisen, sirkuselefanttia jollakin tavoin muistuttavan pienen
silmän katseen, sen kiitäessä melkein vedenpinnan tasalla ja, kuten
hän väitti, vilkuttaessa hänelle silmää. Kolmen veneen ankkuriköydet
joutuivat näiden häikäilemättömien aavanmeren ajometsästäjien
sotkettaviksi, ja ne saivat kulkea näitten hevostensa vetäminä puoli
peninkulmaa ennenkuin nämä pudistivat köyden irralleen.

Sitten pikkukalain parvi siirtyi pois, ja viiden minuutin kuluttua
ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin painolyijyjen loiskahtelua
veteen, turskien sätkintää ja nuijien muksahtelua miesten
tainnuttaessa niitä. Se oli ihmeellistä pyyntiä. Harvey saattoi
nähdä kuinka alhaalla vedessä välähtelevät turskat uivat verkalleen
laumoissa, tarttuen koukkuihin yhtä vääjäämättä kuin uivatkin.
Matalikkolaki kieltää jyrkästi käyttämästä useampaa kuin yhtä koukkua
samassa siimassa silloin kun veneet ovat Neitsytmatalikolla tai
Itäisillä särkillä; mutta niin liki toisiaan olivat veneet, että
yksikoukkuisetkin siimat sekaantuivat, ja Harvey joutui ennen pitkää
kiihkeään kiistaan lauhkean, parrakkaan newfoundlandilaisen kanssa
toisella puolella ja kiljuvan portugalilaisen kanssa toisella.

Pahempaa kuin konsaan siimojen sekaantuminen, oli ankkuriköysien
sotkulle joutuminen veden alla. Kukin oli ankkuroinut mihin katsoi
sopivaksi, ajelehtien ja soudellen kiinnekohtansa ympärillä. Kun
kalat alkoivat syödä laimeammin, tahtoi jokainen nostaa ankkurinsa ja
siirtyä paremmalle paikalle; mutta joka kolmas mies näki veneköytensä
olevan tiukasti sekaannuksissa neljän tai viiden lähinnäolevan köyden
kanssa. Toisen veneköyden katkaiseminen on kuvaamattoman törkeä rikos
matalikoilla; kuitenkin sitä tehtiin, tekijän ilmi joutumatta, kolme
tai neljä kertaa sinä päivänä. Tom Platt sai kiinni erään Mainen
miehen itse teosta ja iski hänet airolla veneen laidan yli veteen,
ja Manuel kohteli erästä omaa maanmiestään samalla tavalla. Mutta
Harveyn ankkuriköysi katkaistiin ja samoin Pennin, ja heidän veneensä
muutettiin apuveneiksi kuljettamaan kaloja kuunariin sitä mukaa kuin
toiset veneet täyttyivät. Täkykalat parveilivat vielä toisen kerran
illansuussa, jolloin hurja meteli uusiintui; ja hämärän tullen he
soutivat kaikki laivalle perkatakseen karsinan laitaan kiinnitettyjen
öljylamppujen valossa.

Kaloja oli suunnaton kasa, ja he nukkuivat kesken perkkaustaan.
Seuraavana päivänä muutamat veneet pyydystivät Neitsytsärkän huipun
kohdalla, ja Harvey, joka oli joukossa, katseli kuulakkaan veden läpi
tuota yksinäistä kalliota, joka kohoaa kahdenkymmenen jalan päähän
vedenpinnasta, niin että voi nähdä sen pinnalla kasvavat levätkin.
Turskia oli siellä epälukuisin, liikehtien vakavan verkkaisesti
nahkamaisten levälehvien yllä. Kun ne söivät, söivät ne kaikki
yhtäaikaa, ja samalla tavalla ne lakkasivat. Puolenpäivän tienoissa
oli joutilas aika, ja miehet alkoivat etsiä ajanvietettä. Dan huomasi
ensimäiseksi "Pragin Toivon", joka juuri oli saapunut, ja kun sen
veneet liittyivät toisten joukkoon, tervehdittiin niitä kysymyksellä;
"Kuka on keljuin mies laivastossa?"

Kolmesataa ääntä vastasi raikkaasti: "Nick Bra-ady." Se kajahti kuin
urkumessu.

"Kuka varasti lampunsydämet?" Tämä oli Danin avustus.

"Nick Bra-ady", veisattiin veneistä.

"Kuka keitti velliä suolatuista syöteistä?" Tämä oli joku tuntematon
panettelija neljännespeninkulman päässä.

Taas sama raikas kuoro. Brady ei itse asiassa ollut mitenkään
erityisemmin halpamainen, mutta hänellä oli sellainen maine, ja
laivasto käytti sitä hyväkseen parhaansa mukaan. Sitten he keksivät
erään Truron aluksen, joka kuusi vuotta aikaisemmin oli todistettu
vikapääksi viisi- tai kuusikoukkuisen siiman käyttämiseen Itäisillä
särkillä -- "scrowger'iksi" he tuollaista kapinetta nimittivät.
Mies oli luonnollisesti saanut nimekseen "Scrowger-Jim"; ja vaikka
hän siitä pitäen oli piilotellut Georges-matalikoilla, tapasi hän
kunniansa täällä odottamassa häntä täydessä loistossaan. He alkoivat
julistaa sitä jonkinlaisessa sähikäiskuorossa: "Jim! Oo Jim! Jim!
Oo Jim! Sssscrowger-Jim!" Tämä oli jokaisesta hauskaa. Ja kun
muuan runollinen beverlyläinen lauloi "Carrie Pitmanin" ankkurista
tekemänsä pilkkalaulun -- hän oli muovaillut sitä koko päivän ja
puhunut siitä jo viikkokausia -- tunsi veneseurue itsensä kerrassaan
onnelliseksi. Sitten heidän täyty kysyä samalta beverlyläiseltä,
kuinka hänen papuvaransa riittivät, sillä runoilijoillekaan ei
kaikki saa käydä mieltä myöten. Jokainen kuunari ja melkein
joka mieskin tuli vuorostaan pilan esineeksi. Jos oli jossakin
huolimaton tai siivoton kokki, niin veneseurue lauloi hänestä ja
hänen ruuistaan. Jos jokin kuunari oli kelvottomaksi havaittu, sai
laivasto kuulla sen juurta jaksain. Jos joku mies oli varastanut
tupakkaa ruokakumppaniltaan, mainittiin hänet kokouksessa nimeltään.
Diskon erehtymättömät arvostelut, Pitkän Jackin jo vuosia sitten
myömä kuorma-alus, Danin mielitietty (voi Danin kiukkua silloin!),
Pennin huono onni veneen-ankkurien suhteen, Saltersin mielipiteet
lannotuskysymyksestä, Manuelin pienet harha-askeleet hyveen
tieltä maissa ollessaan ja Harveyn naismainen airojen käsittely
-- kaikki tuotiin julki; ja kun sumu laskeutui heidän ympärilleen
hopeanvalkoisina lakanoina taakse jääneen auringon hohteessa,
kajahtelivat äänet ikäänkuin näkymätön tuomarijoukko olisi lausunut
tuomioitaan.

Veneet liikuskelivat ja kalastivat ja jupakoivat, kunnes suurehko
aallonvyöry kulki yli matalikon. Silloin veneet erkanivat kauemmaksi
toisistaan, jotteivät murskaisi laitojaan, ja joku huusi että
jos vyöryjä jatkuisi, niin Neitsyt puhkeisi. Muuan arkailematon
galwaylainen veljenpoikineen väitti sitä perättömäksi, hinasi ylös
ankkurinsa ja souti ihan kallion kohdalle. Monet äänet huusivat
heitä tulemaan pois, toisten taasen yllyttäessä heitä pitkittämään.
Kun sileälakiset vyöryt liukuivat etelää kohti, nostivat ne veneen
korkealle ja yhä korkeammalle sumussa ja pudottivat sen sitten
likaisen-väriseen, pyörteiseen, häränsilmäiseen aallonlaaksoon,
missä se kieppui ankkurinsa ympäri jalan tai parin päässä piilossa
olevasta kalliosta. Se oli leikkimistä kuoleman kanssa vain
urheuttaan näyttääkseen, ja toiset veneet katselivat sitä painostavan
äänettömyyden vallitessa, kunnes Pitkä Jack souti maanmiestensä
taakse ja tyvenesti leikkasi poikki heidän ankkuriköytensä.

"Ettekö kuule sen kolahtelevan?" huusi hän. "Soutakaa henkenne
edestä! Soutakaa!"

Miehet kiroilivat ja yrittivät väittää vastaan, kun vene ajautui
irralleen; mutta seuraava vyöry pysähtyi hiukan, ikäänkuin ihminen
mattoon kompastuessaan. Kuului syvä nyyhkytys ja vahveneva kohina, ja
Neitsyt viskasi ylös muutamia kymmeniä neliösyltiä vaahtoavaa vettä,
joka kuohui valkoisena, raivoavana ja kammottavana matalan pohjan
yläpuolella. Silloin kaikkien veneitten miehet kovasti ylistivät
Pitkää Jackia, ja galwaylaiset tukkivat suunsa.

"Eikö se ole komeaa?" sanoi Dan, pyörähdellen kuin hylkeenpoikanen
kotikivellään. "Se puhkeaa tästä lähtien kerran joka puolen tunnin
aikana, jolleivät vyöryt kovasti suurene. Mikä on sen säännöllinen
aika, silloin kun se on toiminnassaan, Tom Platt?"

"Kerran joka viidestoista minuutti, täsmälleen. Harve, sinä olet
nähnyt matalikkojen suurimman merkillisyyden; ja ilman Pitkää Jackia
olisit saanut nähdä parin miehen lopun vielä lisäksi."

Iloista hälinää kuului siltä suunnalta, missä sumu oli tiheimpänä ja
kuunarit soittivat kellojaan. Iso parkki pisti varovasti kuononsa
esiin sumusta, ja irlantilaiset ottivat sen vastaan huudellen: "Tule
tänne vain, kultaseni!"

"Onko se ranskalainen?" kysyi Harvey.

"Eikö sinulla ole silmiä? Sehän on baltimorelainen, joka kulkee
pelossa ja vapistuksessa", sanoi Dan. "Nyt me hassutamme sitä niin
että tikut lähtevät. Luulen että sen laivuri kohtaa ensi kerran
kalastajalaivaston tällaisissa oloissa."

Se oli musta, eloisa kahdeksansadan tonnin alus. Sen isopurje
oli sidottu lämsällä ja märssypurje lepatti epäröiden vähäisessä
tuulenhengessä. Parkki on naisellisin kaikista meren tyttäristä, ja
tämä kookas, empivä olento valkoiseksi ja kullanväriseksi maalattuine
keulakuvineen muistutti ilmielävästi hämmentynyttä naista, joka
hiukan kohottaa helmuksiaan mennäkseen rapakoisen kadun poikki
häijyjen poikanaskalien ilkkuessa ympärillä. Aluksen tilanne olikin
hyvin suuressa määrässä samanlainen. Se tiesi olevansa jossakin
Neitsyen lähistöllä, oli kuullut sen kohinan ja kulki sen vuoksi
varovasti kysellen tietään. Tässä on pieni osa siitä mitä se sai
kuulla pieniltä keikkuvilta veneiltä:

"Neitsytkö? Mitä te puhutte? Tämähän on Le Have sunnuntai-aamuna.
Menkää kotiin ja nukkukaa päänne selväksi."

"Menkää kotiin ja sanokaa että mekin tulemme."

Kun parkin perä keinahtaen ja loiskahtaen painui aallonpohjaan,
huusi puolikymmentä ääntä kuin yhdestä suusta: "Haaa -- nyt se iskee
kariin!"

"Tiukkaan ylös! Tiukkaan ylös henkenne tähden! Te olette juuri
kohdalla nyt."

"Alas! Tarkkaan alas! Antakaa mennä täyttä päätä!"

"Kaikki miehet pumpuille!"

"Alas halkaisija, ja sauvokaa!"

Tällöin laivuri menetti malttinsa ja sanoi mitä hän ajatteli. Heti
paikalla keskeyttivät miehet pyynnin vastatakseen hänelle, ja hän
sai kuulla monta merkillistä seikkaa aluksestaan ja sen lähimmästä
satamasta. He kysyivät häneltä oliko hän vakuutuksessa, ja mistä hän
oli varastanut ankkurinsa, koska, he sanoivat, se kuului "Carrie
Pitmanille"; he kutsuivat hänen alustaan mutaproomuksi ja syyttivät
että hän penkoo pohjaliejua ja säikyttää kalat pois; he tarjoutuivat
hinaamaan häntä ja lähettämään laskun hänen eukolleen; ja muuan
uskalias nuorukainen pujahti melkein peräpeilin alle, läimäytti sitä
kämmenellään ja kiljaisi: "Nous' ylös, Buck!"

Kokki tyhjensi tuhkapannun hänen päälleen, ja hän vastasi
turskanpäillä. Parkin miehistö heitteli pieniä tulisia hiiliä
keittiön-uunistaan, ja veneissä-olijat uhkasivat tulla laivaan
ja panna siinä toimeen "typistyksiä". He olisivat viipymättä
varottaneet, jos laiva olisi ollut todellisessa vaarassa, mutta
kun he tiesivät sen turvallisesti sivuuttaneen Neitsyen, niin he
käyttivät tilaisuutta parhaaksensa. Hauskuus meni pilalle, kun kari
kuohui uudelleen puolen peninkulman päässä tuulen päällä, ja kiusattu
parkki nosti kaiken mikä vain otti tuulta ja laski tiehensä; mutta
venelaivue tunsi että kunnia oli jäänyt heille.

Koko seuraavan yön Neitsyt kohisi kumeasti, ja aamulla Harvey näki
meren lainehtivan äreänä ja kuohupäisenä ja laivaston odottavan
johtavaa merkinantoa häälyvin mastoin. Ei ainoatakaan venettä
laskettu vesille ennenkuin kello kymmenen, jolloin Jerauldin
veljekset "Päivän Silmästä" olematonta tyventymistä kuvitellen
antoivat esimerkin. Minuutin kuluttua puolet veneistä olivat
ulkona ja poukkuilivat kähärtyvillä vyöryillä, mutta Troop piti
oman miehistönsä perkkuutyössä. Hän ei nähnyt mitään järkeä
uhkayrityksissä; ja kun myrsky kiihtyi iltapuolella, saivat he
tyytyväisyydekseen ottaa vastaan likomärkiä vieraita, jotka kiittivät
kun pääsivät johonkaan suojaan ärjyvältä myrskyltä. Pojat seisoivat
venetalojen luona lyhdyt kädessä, miehet valmiina hinaamaan,
tähystellen merelle jonkun suuren hyökyaallon tulon varalta, joka
saisi heidät heittämään kaiken muun ja pitämään kiinni epätoivon
voimalla säilyttääkseen henkensä. Pimeästä kuului aina aika-ajoin
huuto: "Vene! Vene!" He kiinnittivät nostotaljat, hinasivat kannelle
läpimärän miehen ja puoliupoksissa olevan veneen; tätä he tekivät
kunnes kuunarin kansi oli täynnään venepinoja ja kojut täynnä miehiä.
Viisi kertaa Harvey ja Dan vahtivuorollaan syöksyivät puomiin
köytetyn etumaston kahvelin kimppuun ja tarrautuivat käsin, jaloin
ja hampain kiinni puihin ja köysiin ja lionneeseen purjevaatteeseen,
kun suuri aalto täytti kannen. Muuan vene paiskautui säpäleiksi ja
aallot viskasivat miehen pää edellä kannelle, niin että otsaan tuli
ammottava haava; ja aamunkoitteessa, kun riehuvien aaltojen harjat
kauttaaltaan hohtivat valkoisina, raahautui muuan mies kannelle
sinertävänä, kauhun leima kasvoillaan ja taittunein käsivarsin,
kysyen veljeään. Seitsemän ylimääräistä suuta oli aamiaisella: eräs
ruotsalainen, eräs chathamilainen laivuri, eräs Mainen Hancockista
oleva poika, muuan duxburyläinen ja kolme Provincetownin miestä.

Seuraavana päivänä oli yleinen lajittelu laivaston kesken, ja vaikka
ei kukaan virkkanut mitään, söivät kaikki paremmalla ruokahalulla,
kun alus toisensa jälkeen ilmotti täyden miehistön olevan laivalla.
Ainoastaan pari portugalilaista ja muuan vanha mies Gloucesterista
olivat hukkuneet, mutta monet olivat haavottuneet tai saaneet
ruhjevammoja; ja kahdelta kuunarilta oli katkennut ankkuriköysi
ja ne olivat ajautuneet eteläänpäin kolmen päivän purjehdusmatkan
päähän. Eräällä ranskalaisella aluksella kuoli mies -- se oli sama
parkki, jonka kanssa "Täällä Ollaan" oli tehnyt tupakankauppaa. Alus
lähti hiljaa liikkeelle eräänä kosteana, kelmeänä aamuna, siirtyi
paikalle jossa oli syvää vettä, purjeitten riippuessa velttoina
kaiken aikaa, ja Harvey näki hautaustoimituksen Diskon kiikarilla.
Se oli yksinkertainen: pitkulainen käärö vain solautettiin yli
laidan. Heillä ei näyttänyt olevan mitään juhlamenoja, mutta illalla
aluksen maatessa ankkurissa Harvey kuuli tähtituikkeisen mustan veden
yli heidän laulavan jotain, joka kuulosti virreltä. Se kulki hyvin
verkkaiseen tahtiin näillä sanoilla:

    "_La brigantine_       (Jo pursi kääntyy
    _qui va tourner_       ja keinahtaa,
    _roule et s'incline_   se kohta kauas
    _pour m'e trainer_.    mun kuljettaa.
    _Oh, Vierge Marie_,    Oi Neitsyt Pyhä,
    _pour moi priez Dieu!_ suo armosi!
    _Adieu, patrie_;       Oi synnyinmaani,
    _Quebec, adieu_!"     jää hyvästi!)

Tom Platt kävi laivalla, koska, kuten hän sanoi, vainaja oli hänen
vapaamuurari-veljensä. Saatiin tietää että aalto oli pusertanut
mies-paran taivuksiin kokkapuun tyveä vasten ja taittanut hänen
selkänsä. Tieto levisi kuin kulovalkea, sillä laivan miehet pitivät
vastoin yleistä tapaa huutokaupan vainajan kapineille -- hänellä
ei ollut ketään sukulaisia St. Malossa tai Miquelonissa --, ja
kaikki tavarat oli levitetty kajuutan katolle, punaisesta, kudotusta
lakista tuppipuukolla varustettuun nahkavyöhön asti. Dan ja Harvey
olivat "Hattie S:llä" pyydystämässä kahdenkymmenen sylen vedessä
ja he luonnollisesti soutivat parkille ollakseen mukana. Se oli
pitkä soutumatka, ja he viipyivät perillä jonkunverran, millä aikaa
Dan osti puukon, jossa oli omituisen muotoinen messinkipää. Kun he
jälleen laskeutuivat veneeseensä ja alkoivat soutaa tihusateessa
lotisevaa vedenpintaa pitkin, tulivat he ajatelleeksi että heille
saattaisi koitua ikävyyksiä pyyntihomman laiminlyömisestä.

"Eipä liene haitaksi, jos vähän lämpenemmekin", sanoi Dan väristen
öljytakissaan, ja he soutivat rivakasti suoraan keskelle valkoista
sumua, joka, kuten tavallisesti, laskeutui heidän ylleen ilman
edeltäkäyvää varotusta.

"Näillä tienoin on liian paljon merivirtoja, jotta voisi luottaa
vaistoihinsa", sanoi Dan. "Heitä ankkuri veteen, Harve, niin
kalastamme vähän, kunnes ilma selvenee. Pane suurin lyijysi painoksi.
Kolmen naulan paino ei ole liikaa tällä vedellä. Katso kuinka vene on
jo vetänyt köyden tiukalle."

Keulan alla kävi kerrassaan pieni pulina, kun joku matalikon
säännötön merivirta piti venettä piukalla köyden päässä; mutta he
eivät voineet nähdä veneen mittaakaan millekään suunnalle. Harvey
käänsi takinkauluksensa ylös ja köykistyi kelansa ylitse uupuneen
merenkyntäjän ilmein. Sumulla ei enää ollut mitään erittäin
pelottavaa voimaa häneen nähden. He kalastivat jonkun aikaa
äänettöminä ja huomasivat turskan syövän hyvästi. Sitten Dan veti
puukon tupesta ja koetteli sen terää veneenlaitaan.

"Se on sievä", sanoi Harvey. "Miten sait sen niin halvalla?"

"No, heidän joutavien katolilaisten taikauskojensa takia", sanoi
Dan, työnnellen veneenlaitaa kirkkaalla puukonkärjellä. "Heistä on
vastenmielistä ottaa rautaista esinettä kuolleelta. Etkö nähnyt
niitten Arichatin ranskalaisten vetäytyvän takaperin, kun minä
tarjosin?"

"Mutta eihän huutokaupasta ostaminen ole samaa kuin kuolleelta
ottaminen. Sehän on kauppaa."

"_Me_ tiedämme sen kyllä, mutta taikauskoon eivät järkisyyt vaikuta.
Tästäkin asiasta näkee kuinka edullista on asua edistyneessä maassa."
Ja Dan alkoi viheltää:

    "No, terve, Thatcher, kuinkas voit?
    Jo näkyy tuolla Eastern Point.
    Koht' ankkurimme heitämme
    Cape Ann'in kohdalle!"

"Miksikä sitten se Eastportin mies ei tarjonnut? Hänhän osti
saappaatkin. Eikö Maine ole edistynyt seutu?"

"Mainekö? Pyh! Maineläisillä ei ole edes niin paljon tietoa tai niin
paljon rahaa, että maalauttaisivat talonsa. Minä olen nähnyt niitä.
Se Eastportin mies kertoi minulle että tätä puukkoa oli käytetty --
ranskalaiselta kapteenilta hän oli sen kuullut -- käytetty jossain
Ranskan rannikolla viime vuonna."

"Miestäkö lyöty sillä? Nakkaappa nuija tänne!" Harvey veti kalansa
veneeseen, pani uuden syötin ja heitti koukun taas veteen.

"Tapettu mies! Kun minä kuulin sen, halutti minua tietysti kahta
kovemmin ostaa se."

"Peijakas! Sitä minä en tiennyt", sanoi Harvey käännähtäen ympäri.
"Minä annan siitä sinulle dollarin, kun -- kun saan palkkani. Kuule,
minä annan kaksi dollaria."

"Ihanko todella? Pidätkö siitä niin kovasti?" sanoi Dan punastuen.
"Totta puhuakseni minä ostin sen oikeastaan sinua varten -- lahjaksi;
mutta minä en tahtonut ilmaista sitä ennenkuin näkisin mitä sinä
siitä pitäisit. Se on sinun ja hyvästä sydämestä, Harve, koska kerran
olemme venetoverit ja niin edespäin. Siinä on, ota!"

Hän ojensi sen Harveylle, vöineen kaikkineen.

"Mutta kuulehan, Dan, minä en ymmärrä -- --".

"Ota pois. En minä sillä mitään tee. Minä haluan että sinä otat sen."

Kiusaus oli vastustamaton. "Dan, sinä olet valkoinen mies", sanoi
Harvey. "Minä pidän sitä niin kauan kuin elän."

"Hauska kuulla", virkkoi Dan nauraen hyvillä mielin; ja rientäen
muuttamaan puheenaihetta hän sanoi sitten: "Minusta näyttää kuin
sinun siimasi olisi kiinni jossakin."

"Tarttunut pohjaan varmaankin", sanoi Harvey nykäistyään. Mutta
ennenkuin hän ryhtyi vetämään siimaa ylös, kiinnitti hän vyön
vyötäisilleen, kuullen mielihyvällä kuinka tupen kärki kalahti
tuhtoon hänen takanaan. "Mer-killistä!" huusi hän. "Siinä on ihan
sellainen tunne kuin se olisi mansikkapohjassa. Eikös tässä ole
puhdas hietapohja, vai mitä?"

Dan kurottui hänen puolelleen ja nykäisi tutkistelevasti. "Kampela
jurottaa tuolla tavoin, jos se on huonolla tuulella. Ei tässä ole
mansikkapohjaa. Tempaise kerran tai pari. Kas, se antaa perään. On
kai parasta hinata ylös ja katsoa varmemmin."

He vetivät yhdessä, kiinnittäen jokaisen siimalenkin hakoihin, ja
salaperäinen paino kohosi hitaasti.

"Oop-hei!" huihkasi Dan, mutta huihkaus loppui molempien poikien
päästämään kimakkaan kauhunkiljaisuun, sillä vedestä kohosi -- kaksi
päivää sitten haudatun ranskalaisen ruumis! Koukku oli tarttunut sen
oikeaan kainalokuoppaan, ja se kellui pystyssä ja kamalan näköisenä,
pää ja hartiat vedenpinnan yläpuolella. Käsivarret olivat sidotut
kylkiin, ja -- sillä ei ollut lainkaan kasvoja. Pojat tuupertuivat
yhteen kasaan veneen pohjalle jääden siihen makaamaan, silläaikaa
kun tuo kammotus kellui veneen sivulla tiukalle kiristyneen siiman
kannattamana.

"Virta -- virta on tuonut sen tänne!" sanoi Harvey värisevin huulin,
hapuillen kädellään vyön soikea.

"Voi Herra Jumala!" voihki Dan. "Voi, Harve, joudu! Hän on tullut
sitä noutamaan. Anna se hänelle. Ota se pois vyöltäsi."

"Minä en tahdo sitä pitää! En!" huusi Harvey. "Minä en löydä
so-solkea."

"Joudu, Harve! Se on sinun siimassasi!" Harvey kohosi istualleen
irrottaakseen vyötä, joutuen siten katsomaan kuolleen päätä, jonka
vettävaluvain hiussuortuvain alla ei ollut kasvoja. "Se on kiinni
vielä", kuiskasi hän Danille, joka kaivoi esiin taskuveitsensä
ja katkaisi siiman, samalla kun Harvey viskasi vyön kauas veneen
laidan yli. Ruumis vajosi mulskahtaen veden alle, ja Dan kohoutui
varovaisesti polvilleen, valkoisempana kuin sumu.

"Se tuli sitä noutamaan. Se tuli sitä noutamaan. Olen ennen nähnyt
ruumiin hinattavan ylös pitkässäsiimassa, enkä siitä paljon
välittänyt, mutta tämä tuli varta vasten meidän luokse."

"Toivoisin -- toivoisin etten olisi ottanut sitä veistä. Silloin se
olisi tullut sinun siimaasi."

"Tuskinpa se olisi tehnyt erotusta. Me olemme kumpikin säikähtäneet
itseltämme kymmenen vuoden kasvun. Ooh, Harve, näitkö sen päätä?"

"Näinkö? Minä en voi sitä unhottaa milloinkaan. Mutta kuule, Dan; ei
suinkaan hän voinut tulla _tahallaan_. Virta se vain hänet toi."

"Virtako? Ei, kyllä hän tuli sitä noutamaan, Harve. Hehän upottivat
hänet kuusi peninkulmaa etelään laivastosta, ja me olemme siitä vain
kahden peninkulman päässä. Ja minä kuulin että he olivat panneet
painoksi puolitoista syltää ankkurikettinkiä."

"Mitähän hän mahtoi tehdä tuolla veitsellä -- siellä Ranskan
rannikolla?"

"Jonkin katalan teon. Luulen että hänen täytyy viedä se mukanaan
viimeiselle tuomiolle, ja siksi... Mitä sinä teet kaloille?"

"Heitän ne yli laidan", vastasi Harvey. "Mitä varten? Emmehän _me_
niitä syö."

"Sama se sille on. Minun täytyi katsoa hänen kasvoihinsa silloin kun
irrotin vyötä. Sinä voit pitää saaliisi, jos haluat. Minä en halua
omaani."

Dan ei virkkanut mitään, vaan nakkeli hänkin kalansa takaisin veteen.

"Taitaa olla parasta pysyä varmemmalla puolella", mumisi hän vihdoin.
"Antaisin kuukauden palkan, jos tuo sumu hälvenisi. Sumussa liikkuu
kaikkea sellaista, mitä ei selvällä ilmalla näe -- kyöpeleitä ja
särkkäkummituksia ja sellaisia. Tuntuu minusta ikäänkuin vähän
keventävältä, että se tuli sillä tavoin eikä kävellen. Se olisi
voinut tulla kävellenkin."

"Älä, älä puhu, Dan! Me olemme ihan sen kohdalla vielä. Tahtoisinpa
että olisin turvassa laivalla ja Salters-sedän löylyytettävänä."

"He alkavat pian kyllä kaivata meitä. Anna minulle torvi." Dan otti
tinaisen merkinantotorven, mutta pysähtyi ennenkuin puhalsi.

"Puhalla pois", sanoi Harvey. "Minä en halua jäädä tänne koko yöksi."

"Kysymys on siitä, miten _hän_ sen ottaa. Muuan etelänpuolen mies
kertoi minulle kerran olleensa kuunarissa, jossa ei uskallettu kutsua
veneitä torveen puhaltamalla, koska laivuri -- ei se jonka kanssa
hän oli, vaan joku kapteeni, joka oli kuljettanut sitä viisi vuotta
aikaisemmin -- oli hukuttanut pojan laivan sivulle juovuspäissään;
ja aina sen jälkeen, kun veneitä kutsuttiin torvella, souti poikakin
laivan sivulle ja huusi: 'Vene! Vene!' niinkuin toisetkin."

"Vene! Vene!" kuului kumea ääni sumusta. Pojat kyyristyivät jälleen
säikähtyneinä, ja torvi putosi Danin kädestä.

"Älä huoli!" huudahti Harvey. "Sehän on kokki."

"Mikä minut panikin muistamaan tuota hupsua juttua", sanoi Dan.
"Tohtorihan se on, ihan selvästi."

"Dan, Danny! Ho-oi, Dan! Harve! Harvey! Hoooi! Haarveee!"

"Täällä ollaan", hoilasivat pojat yhteen ääneen. He kuulivat
aironloisketta, mutta eivät nähneet mitään ennenkuin kokki kasvot
kiiltävinä ja vettätippuen souti ihan heidän viereensä.

"Mitä on tapahtunut?" sanoi hän. "Te saatte selkäänne kotona."

"Sitä tarvitsemmekin. Sitä juuri kaipaammekin", sanoi Dan. "Mikä vain
on kotoista, kelpaa kyllä meille. Meillä on ollut hiukan painostavaa
seuraa." Ja kokin ojentaessa heille köyden kertoi Dan tapahtuman
hänelle.

"Niin! Hän tuli noutamaan puukkoaan", oli kaikki mitä kokki sanoi
kertomuksen loputtua.

Ei milloinkaan ollut pieni keinuva "Täällä Ollaan" näyttänyt niin
suloisen kodikkaalta kuin nyt, kun kokki, joka oli syntynyt ja
kasvanut sumujen keskellä, souti heidät sen luokse. Kajuutasta
loisti lämmin valonhohde ja keulan puolesta tuoksahti miellyttävä
ruuanhaju, ja tuntui ihan taivaallisen suloiselta kuulla Diskon
sekä muitten ilmielävinä ja reippaina reilingin yli nojautuen
ottavan heitä vastaan oikein ensiluokan selkäsaunan lupauksilla.
Mutta kokki oli kaikessa mustuudessaan sotataidon mestari. Hän
piti huolen siitä, ettei veneitä nostettu kannelle, ennenkuin hän
jo oli esittänyt vaikuttavimmat kohdat poikien kertomuksesta ja
selittänyt peräpeilin ympäri kiertäessään ja kolistellessaan, kuinka
Harvey oli onnenkantaja, joka teki tyhjäksi kaikki mahdolliset
turmion yritykset. Näin ollen tulivat pojat kannelle jonkinlaisina
kunnioitusta herättävinä sankareina, ja kaikki tekivät heille
kysymyksiä sen sijaan että olisivat löylyttäneet heitä häiriön ja
turhan vaivan aiheuttamisesta. Pieni Penn piti kerrassaan puheen
taikauskon järjettömyydestä, mutta yleinen mielipide oli häntä
vastaan ja Pitkän Jackin puolella, joka kertoi mitä karmivimpia
kummitusjuttuja melkein puoliyöhön saakka. Tämä vaikutti, ettei
kukaan paitsi Salters ja Penn virkkanut mitään "pakanallisuudesta",
kun kokki asetti sytytetyn kynttilän, jauhoista ja vedestä leivotun
kakun ja hyppysellisen suolaa laudankappaleelle ja laski sen veteen
laivan perästä rauhottaakseen ranskalaista, jos tämä vielä oli
levoton. Dan sytytti kynttilän, koska hän oli ostanut vyön, ja kokki
mumisi ja jupisi loihtuja niin kauan kuin sukeltelevaa liekkiä
saattoi nähdä.

Mennessään alas kanssiin vahtivuoronsa päätyttyä virkahti Harvey
Danille: "Kuinkas on edistyksen ja katolilaisen taikauskon laita?"

"Hm, enköhän minä ole yhtä edistynyt ja valistunut kuin joku muukin,
mutta kun kuollut st.-malolainen laivamies tulee ja säikäyttää
hengettömiksi kaksi poika-raukkaa kolmenkymmenen sentin puukon takia,
niin silloin minä annan kokille valtuudet toimia puolestani. Minä
epäilen muukalaisia, sekä eläviä että kuolleita."

Seuraavana aamuna olivat kaikki paitsi kokki jokseenkin häpeissään
illallisista tempuista ja kävivät jatkamaan pitkiä työpäiviä
herkeämättömällä tarmolla, puhutellen toisiaan äreästi.

"Täällä Ollaan" lastasi viimeisiä venelastejaan kilpaa "Parry
Normanin" kanssa; ja niin tasaväkistä oli kilpailu, että toiset
innostuivat ottamaan siihen osaa lyömällä vetoja, jossa panoksina oli
tupakkaa. Joka kynsi ahersi pyynti- ja perkkuutyössä, kunnes nukahti
paikoilleen -- alotettiin ennen päivänkoittoa ja lopetettiin vasta
sitten kun ei enää nähnyt työskennellä. Kokkikin pantiin hankoamaan
ja Harvey vaihdettiin suolanantajaksi, Danin siirtyessä auttamaan
perkkauksessa. Onneksi muuan "Parry Normanin" miehistä nyrjähdytti
nilkkansa pudotessaan alas kanssin portailta, ja "Täällä Ollaan"
pääsi siten etunenään. Harvey ei voinut käsittää miten ainoatakaan
kalaa enää saataisiin mahtumaan kuunariin, mutta Disko ja Tom Platt
ahtoivat ja ahtoivat ja pusersivat kalakasaa alemmaksi lankuilla,
joitten päällä oli painolastista otettuja suuria kiviä, ja aina
vain oli tilaa "vielä yhden päivän työlle". Disko ei sanonut heille
milloin kaikki suola oli kosteana. Hän meni vain kajuutan perällä
olevaan lasarettiin ja alkoi hilata ulos suurta isoapurjetta. Tämä
tapahtui kello kymmenen aamulla. Puolenpäivän aikana oli pieni
isonmaston purje otettu alas ja varsinainen isopurje ja huippupurje
nostettu sen sijalle, ja veneitä souti kuunarin sivulle tuoden
kirjeitä kotiin vietäväksi ja kadehtien heidän hyvää onneaan. Vihdoin
puhdistettiin kannet, kohotettiin lippu -- kuten ensimäiseksi
matalikoilta palaamaan lähtevällä aluksella on oikeus tehdä --,
nostettiin ankkuri ja lähdettiin liikkeelle. Disko sanoi haluavansa
vähentää vaivaa niiltä, jotka eivät vielä olleet lähettäneet hänelle
kirjeitään, ja tällä tekosyyllä ohjaili kuunariaan taitavasti toisten
alusten välitse. Itse asiassa tämä oli hänen pieni riemukulkunsa, ja
samoin kuin jo viitenä edellisenä vuotena peräkkäin, se osotti kuinka
pystyvä merimies hän oli. Danin hanuri ja Tom Plattin viulu soittivat
sen taikavoimaisen värsyn säveltä, jota ei pidä laulaa ennenkuin
kaikki suola on kostutettu:

    Hei! Hei! Hoi! Hoi! Tuokaa kirjeenne!
    Kastettu on suola, ja nyt ankkurin nostamme!
    Isopurje mastoon, jo paluun aika on,
    ja viistoista sataa sentneriä,
    niin, viistoista sataa sentneriä,
    toista sataa kukkura-sentneriä
    meillä saaliinamme on.

Viimeiset kirjeet putoilivat kannelle hiilipalan ympärille
käärittyinä ja Gloucesterin miehet huutelivat terveisiä vaimoilleen
ja naisväelleen ja isännilleen, silläaikaa kun "Täällä Ollaan"
suoritti soiton säestämää kulkuaan laivaston läpi, keulapurjeitten
lieputtaessa kuin ihmisen käsi jäähyväisiä viittoessaan.

Harvey tuli hyvin pian huomaamaan, että ankkuripurjeineen
pyyntipaikasta toiseen kuljeksiva "Täällä Ollaan" ja täysin purjein
lounasta kohti laskettava "Täällä Ollaan" olivat kaksi aivan eri
alusta. Ruoriratas kiskoi ja tempoi "poikasen ilmallakin", hän
saattoi tuntea kuinka ruumassa oleva lasti painollaan työnsi kuunarin
hyökylaineitten halki, ja laivan sivulla kiitävien porejonojen
katseleminen sai hänen silmänsä huikenemaan.

Disko piti heidät työssä purjeita hoidellessa; ja kun ne
veltostuivat kuin kilpapurjehtijalla, oli Danin huolehdittava,
isosta latvapurjeesta, joka oli käännettävä käsin joka kerta kun
alus kävi tuulen yli. Väliaikoina he pumppusivat, sillä tiukkaan
ahdetusta kalasta tihkui suolavettä, joka ei ole lastille hyväksi.
Mutta kun ei ollut pyyntihommaa, oli Harveylla aikaa katsella merta
toiselta näkökannalta. Matalarunkoinen kuunari oli tietysti mitä
läheisimmissä suhteissa ympäristöönsä. Taivaanrantaa ei juuri näkynyt
muulloin kuin sen ollessa vyöryaallon harjalla; ja tavallisesti
se työntyi, pujottelehti ja soljui eteenpäin pitkin harmaita,
harmaansinisiä tai mustia, vaahtoviirujen risteilemiä aallonlaaksoja,
tai hivuutui hyväillen jonkun isomman vesikummun kuvetta myöten.
Se näytti ikäänkuin sanovan: "Ethän tee minulle pahaa? Minä olen
vain pikkuinen 'Täällä Ollaan'." Sitten se liukui pois nauraa
hihittäen hiljaa itsekseen, kunnes jokin uusi este veti puoleensa sen
huomion. Tylsinkään ihminen ei voi katsella tällaista tunti tunnilta
kiinnittämättä siihen huomiotaan; ja Harvey, joka oli kaikkea muuta
kuin tylsä, alkoi pian tajuta ja nautinnolla seurata aallonharjojen
korutonta kuoroa niitten käpertyessä vaahtoreunaisiksi katkeamatonta
repeämistä muistuttavalla äänellä, tuulten touhua niitten rientäessä
poikki aavojen ilmojen ja paimentaessa purppuransinisiä pilvenlonkia,
punaisen päivänkoiton loistokasta nousua, aamusumujen kääriytymistä
ja poissiirtymistä valli vallin jälkeen yli valkoisten lakeuksien,
keskipäivän suolaista, huikaisevaa päivänpaistetta, sateen
kosteaa suutelua sen vihmoessa yli tuhansien aavojen, lakeiden
neliöpeninkulmien, näköpiirin viileätä tummenemista päivän päättyessä
ja kuunvaloisen meren miljoonia väreitä, kun halkaisijapuomi viittasi
juhlallisesti alataivaan tähtiin ja Harvey meni alas pyytääkseen
kokilta voitorttuja.

Mutta hauskinta oli silloin kun pojat pantiin yhdessä ruorirattaan
ääreen, Tom Plattin ollessa äänen kuulumilla, ja kuunari lyyhisti
suojanpuoleisen reilinkinsä alas hyrskivään vedenpintaan ja
laittoi pienen omatekoisen sateenkaaren katkeamattomana kaartumaan
vintturinsa yläpuolitse. Sitten puomien hangot vingahtivat mastoa
vastaan, nuorat narahtivat ja purjeet alkoivat humista; ja liukuessa
aallon syvennykseen se tuuskahti eteenpäin kuin silkkihameensa
helmuksiin kompastuva nainen ja nousi ylös halkaisija puolitiehen
märkänä, kurkistellen ja tähystellen Thatcher-saaren suurta
kaksois-majakkaa.

He jättivät taakseen matalikkomeren kylmän harmauden, näkivät St.
Lawrence-salmen kautta Quebec'iin matkalla olevat puutavaralaivat
sekä Espanjasta ja Sisiliasta palaavat Jerseyn suolaprikit; osuivat
Artimon-matalikon kohdalla ystävälliseen koillistuuleen, joka
kiidätti heidät Sable Islandin itäisen majakan näkyville -- näky,
jota Disko ei pysähtynyt ihailemaan -- ja seurasi heitä ohi Westernin
ja Le Haven, Georgesin pohjoisreunamille saakka. Siinä he saapuivat
syvemmälle vedelle ja antoivat aluksensa viilettää hilpeästi.

"Hattie vetää nuorasta", uskoi Dan Harveylle. "Hattie ja äiti. Ensi
sunnuntaina saat palkata pojan viskaamaan vettä akkunoihin, jotta
voisit nukkua. Sinä jäät kai meille siksi kunnes vanhempasi tulevat.
Tiedätkö mikä on parasta päästäessä taas maalle?"

"Lämmin kylpy", sanoi Harvey. Hänen kulmakarvansa olivat aivan
valkoisina kuivaneista pärskeistä.

"Se on kyllä hyvä, mutta yöpaita on vielä parempi. Olen nähnyt unta
yöpaidoista siitä saakka kun nostimme isonpurjeen. Silloin kelpaa
kyyhöttää. Äidillä on varmaankin odottamassa ihan uusi, pehmeäksi
pesty. Me tulemme kotiin, Harve, kotiin! Sen tuntee ihan ilmasta.
Me kuljemme nyt lämpimän aallon liepeen poikki, ja minä tunnen
laakerimarjan hajua. Mahdammeko päästä perille illalliseksi. Käännä
hiukan vasemmalle."

Purjeet lepattivat epäröiden ja painautuivat toiselle puolelle
raskaassa ilmassa, meren levitessä sinisin, öljymäisin mainingein
heidän ympärillään. Heidän toivotellessaan tuulta tuli vain sade
lukemattomin ohuin, suorin raipoin, kuplien ja ropisten, ja sateen
takana jyrähteli oikea elokuun ukkonen välkähtelevine salamoineen.
Miehet makasivat kannella paljain jaloin ja käsivarsin, kertoen
toisilleen mitä kukin tilaisi ensimäiseksi ateriakseen maalla; sillä
maa oli nyt selvästi näkyvissä. Gloucesterilainen miekkakala-alus
ajautui ohitse, ja sen kokkapuulla olevassa aitiomaisessa kojussa
istuva mies heilutti harppuunaansa, paljas pää märkänä sateesta.
"Kaikki hyvin!" hoilasi hän iloisesti, kuin olisi ollut pitämässä
vartiota suurella höyrylaivalla. "Wouverman odottaa sinua, Disko.
Mitä kuuluu laivastolle?"

Disko huusi hänelle vastauksen ja ajautui edelleen, rajun loppukesän
myrskyn jymistessä yläpuolella ja salamain välkkyessä niemekkeiden
kohdalla neljältä taholta yhtaikaa. Ne näyttivät Gloucesterin
satamaa ympäröivän matalan kukkulakehän, Kymmenennaulansaaren,
kalamakasiinit, talonkattojen murtoviivan ja jokaisen riu'un
ja poijun vedenpinnalla häikäisevinä silmänräpäyskuvina, joita
välähti kymmenkunta minuutissa, kun "Täällä Ollaan" liukui satamaan
nousuveden kuljettamana ja vihellyspoiju vaikeroi ja huokaili
sen takapuolella. Sitten myrsky vaimeni pitkiksi, erillisiksi,
lieskamaisiksi sinisen valkoisiksi leimahduksiksi, jota seurasi
kertautumaton, mörssäripatteria muistuttava jyrähdys, ja järkytetty
ilma humisi tähdittyvän taivaan alla, pimeyden ja hiljaisuuden
laskeutuessa sen ylle.

"Lippu, lippu", sanoi Disko äkkiä, viitaten ylöspäin.

"Mikä on?" sanoi Pitkä Jack.

"Otto! Puolimastoon. Rannalta voivat jo nähdä meidät."

"Olin kokonaan unhottanut. Eihän hänellä ole omaisia Gloucesterissa,
vai kuinka?"

"Tyttö, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin tänä syksynä."

"Neitsyt olkoon hänelle armollinen!" sanoi Pitkä Jack ja laski pienen
lipun puolimastoon Oton takia, joka oli huuhtoutunut yli laidan
myrskyssä Le Havelia kolme kuukautta aikaisemmin.

Disko pyyhkäisi kosteuden silmästään ja ohjasi Wouvermanin telakkaa
kohti, jaellen määräyksiään kuiskaten, kuunarin kaarratellessa
ankkurissa olevien hinaaja-aluksien ympäri ja yövahtien huudellessa
sille sysimustien laiturien päistä. Tuon pimeyden ja kulkueen
salaperäisyyden ohella Harvey saattoi tuntea jälleen ympärillään
maan, tuhansine uneen vaipuneine ihmisineen, mullan tuoksuessa
tuoreelta sateen jälkeen ja vaihdeveturin röhkiessä tuttua
röhkinäänsä jossakin ratapihalla; ja kaikki tämä sai hänen
sydämensä sykkimään ja kurkun tuntumaan karhealta hänen seisoessaan
keulapurjeen vieressä. He kuulivat ankkurivahdin kuorsaavan jollakin
hinaaja-aluksella, työntyivät pimeään perukkaan, jonka kummallakin
puolella tuikotti lyhty; joku heräsi murahtaen, viskasi heille
köyden, ja he kiinnittivät aluksensa äänettömään laituriin, jota
reunustivat lämmintä tyhjyyttä huokuvat, avarat, rautakattoiset
vajat, ja jäivät siihen odottamaan hiiskumatta.

Silloin Harvey istui ruorirattaan viereen ja nyyhkytti, nyyhkytti
kuin olisi sydämensä ollut särkymäisillään, ja eräs kookas nainen,
joka oli istunut vaakalaivalla laiturin vieressä, laskeutui
kuunariin ja suuteli Dania kerran poskelle; hän oli Danin äiti ja
hän oli nähnyt kuunarin tulon salamain valossa. Hän ei kiinnittänyt
huomiotaan Harveyhin ennenkuin tämä oli vähän tointunut ja Disko oli
kertonut hänelle hänen tarinansa. Sitten he menivät Diskon kotiin
yhdessä aamun kajastaessa; ja siihen saakka kun sähkösanomatoimisto
avattiin ja Harvey saattoi sähköttää vanhemmilleen, oli hän ehkä
yksinäisin poika koko Amerikassa. Mutta omituista oli se, etteivät
Disko ja Dan näyttäneet lainkaan pitävän pahana sitä että hän itki.

Wouverman ei ollut halukas hyväksymään Diskon määräämää hintaa
ennenkuin Disko oli antanut hänelle muutamia päiviä aikaa sen
sulattamiseksi; Disko saattoi tehdä sen turvallisesti, sillä hän
tiesi tulleensa ainakin viikkoa aikaisemmin kuin yksikään muu
Gloucesterin aluksista; niin ollen saivat kaikki miehet kuljeksia
kaduilla, ja Pitkä Jack pysäytti ahkeraan Rocky Neckin raitiovaunua,
periaatteen vuoksi, hän sanoi, kunnes kuljettaja antoi hänen ajaa
ilmaiseksi. Mutta Dan kuljeskeli pisamainen nenänsä pystyssä,
äärettömän salaperäisenä ja hyvin kopeana kotiväelleen.

"Dan, minun täytyy ottaa sinut käsiini, jos sinä jatkat tähän
tapaan", sanoi Troop totisena. "Sinä olet tämän viimeisen kotiintulon
jälkeen ollut aivan liian nenäkäs."

"Minä ottaisin hänet käsiini heti, jos hän olisi minun poikani",
sanoi Salters-setä äreästi. Hän ja Penn asuivat Troopilla.

"Ohoo!" sanoi Dan, kierrellen hanurineen takapihalla, valmiina
hyppäämään aidan yli vihollisen lähestyessä. "Isä, sinä saat
kernaasti pitää omat mielipiteesi, mutta muista että minä olen sinua
varottanut. Sinun oma lihasi ja veresi on varottanut sinua! Ei ole
minun syyni, jos sinä erehdyt, mutta minä aion olla saapuvilla
katsomassa. Ja mitä sinuun tulee, Salters-setä, niin faaraon
ylimmäinen juomanlaskija ei ole mitään sinun rinnallasi! Odota niin
saat nähdä. Sinut kynnetään maahan niinkuin sinun oma siunattu
apilasi; mutta minä -- Dan Troop -- minä kukoistan kuin viheriä
laakeripuu, sentähden että _minä_ en pitänyt niin itsepäisesti kiinni
mielipiteistäni."

Disko poltteli tupakkaa täydessä maa-arvokkuudessaan, jaloissa koreat
huopatohvelit. "Sinä alat tulla yhtä hulluksi kuin Harvey-rukka. Te
tirskutte ja iskette silmää ja potkitte toisianne pöydän alitse, niin
ettei enää ole rauhaa talossa", sanoi hän.

"Vielä vähemmän sitä on jonkun ajan perästä -- joillakin ihmisillä",
vastasi Dan. "Odotahan vain."

Dan ja Harvey ajoivat raitiovaunulla East Gloucesteriin, jossa he
samosivat laakeripensaitten läpi majakalle ja panivat maata suurille
punaisille mukulakiville ja nauroivat itsensä nälkäisiksi. Harvey
oli näyttänyt Danille sähkösanoman, ja he lupasivat toisilleen olla
hiiskumatta kunnes pommi räjähtäisi.

"Harveyn sukulaisetko?" sanoi Dan levollisin naamoin illallisen
jälkeen. "Minä luulen että heistä ei ole paljon laitaa, muuten kai
olisimme jo heistä jotain kuulleet. Hänen isänsä pitää jonkinlaista
kauppaa Lännessä. Ehkä hän antaa sinulle viitisen dollaria, isä."

"Enkös minä sitä sanonut?" sanoi Salters. "Älä pyrski ruokiisi, Dan."




IX.


Mitä yksityisiä suruja monimiljoonikolla lieneekin, täytyy
hänen, niinkuin jokaisen muunkin työtätekevän miehen, pitää
huolta asioistaan. Harvey Cheyne vanhempi oli lopulla kesäkuuta
matkustanut itään ottamaan vastaan murtunutta, puolittain järkensä
menettänyttä vaimoaan, joka päivät ja yöt kuvitteli näkevänsä
poikansa hukkumassa harmaisiin aaltoihin. Cheyne oli ympäröinyt
hänet lääkäreillä, sairaanhoitajattarilla, sairasvoimistelijoilla,
vieläpä uskolla-parantajain lahkokuntalaisillakin, mutta niistä ei
ollut apua. Rouva Cheyne makasi hervottomana ja vaikeroi taikka
puhui pojastaan tunnittain jokaiselle joka vain oli halukas
kuuntelemaan. Toivoa ei hänellä ollut, ja kukapa saattoi antaa sitä
hänelle? Hän tahtoi vain vakuutusta siitä, että hukkuminen ei ollut
tuskallista, ja hänen miehensä vartioi tarkoin ettei hän pääsisi itse
sitä koettamaan. Omasta surustaan Cheyne ei paljon puhunut -- hän
tuskin tajusikaan sen syvyyttä, ennenkuin tapasi itsensä kysymästä
kirjotuspöytänsä almanakalta: "Mitä hyödyttää jatkaa enää?"

Jossain päänsä sopukassa oli hänellä aina ollut sellainen mielihyvää
synnyttävä ajatus, että kerran, hänen saatuaan kaikki asiansa hyvälle
tolalle ja pojan lopetettua opiskelunsa, hän ottaisi poikansa
huostaansa ja perehdyttäisi hänet asioihinsa. Silloin tuosta pojasta
-- niin hän päätteli, kuten toimeliaat isät tekevät -- tulisi heti
hänen seuralaisensa, liikekumppaninsa ja liittolaisensa, ja sitten
seuraisi ihania aikoja, jolloin he yhdessä suorittaisivat suuria
töitä -- vanhemman älyn tukiessa nuoremman intoa. Nyt oli hänen
poikansa kuollut -- hukkunut mereen aivan samoin kuin saattoi
tehdä joku tavallinen merimies Cheynen suurilla teelaivoilla;
vaimo oli lähellä kuolemaa, jollei vielä pahempaa; häntä itseään
ahdisti lakkaamatta hoitajanaisten ja lääkärien ja kamarineitien
ja seuralaisten parvi; hän oli miltei sietämättömiin kiusaantunut
vaimo-parkansa levottomista päähänpistoista, toivoton ja vailla
tarmoa käydä monilukuisia vihollisiaan vastaan.

Hän oli tuonut vaimonsa äsken valmistuneeseen palatsiinsa San
Diegoon, jossa hänellä ja hänen hoitajajoukollaan oli hallussaan
kokonainen kallisarvoinen kylkirakennus, Cheynen itsensä istuessa
verantahuoneessa sihteerin ja konekirjottajan seurassa, joista
jälkimäinen samalla oli sähköttäjä, ja työskennellessä väsyneesti
päivästä toiseen. Neljän läntisen rautatielinjan välillä oli käymässä
rahtitariffisota, johon hänellä katsottiin olevan osaa; tuhoisa lakko
oli puhjennut hänen metsänhakkuumaillaan Oregonissa, ja Kalifornian
valtion lainsäädäntölaitos, jolla ei ole helliä tunteita valtion
luojia kohtaan, valmistautui ilmisotaan häntä vastaan.

Tavallisissa oloissa hän olisi ottanut vastaan taisteluvaatimuksen
ennenkuin sitä olisi ehditty kunnolla esittääkään, ja antautunut
nautinnolla häikäilemättömään kamppailuun. Mutta nyt hän istui
velttona tuolissaan, pehmeä musta hattu vedettynä alas nenälle,
kookas ruumiinsa kutistuneena väljissä vaatteissaan, tuijottaen
kenkiensä kärkiin tai lahdella kelluviin kiinalaisiin dshonkkeihin
ja vastaillen hajamielisesti sihteerin kysymyksiin tämän avatessa
lauantai-postia.

Cheyne aprikoi, kuinka paljon tulisi maksamaan, jos heittäisi
kaikki pois ja siirtyisi rauhalliseen yksityiselämään. Hän oli
vakuutuksessa suurenmoisista summista, hän olisi voinut lunastaa
itselleen ruhtinaalliset elinkorot, ja viettämällä aikaansa osaksi
jollakin Coloradossa olevista tiloistaan, osaksi seuraelämässä
vaikkapa Washingtonissa (se tekisi hänen vaimolleen hyvää) ja osaksi
Etelä-Carolinan saaristossa hän ehkä saattaisi unhottaa kaikki
tyhjiin rauenneet suunnitelmansa. Toiselta puolen taas...

Kirjotuskoneen nakutus pysähtyi; tyttö katsoi sihteeriin, joka oli
valahtanut kalpeaksi.

Sihteeri ojensi Cheynelle San Fransiskosta toistetun sähkösanoman:

    _"Pelastettu kalastajakuunariin Täällä Ollaan pudottuani laivasta
    aika kulunut hauskasti Matalikoilla kalastamassa kaikki hyvin
    odotan rahaa tai määräyksiä Gloucesterissa Mass. Disko Troopin
    luona sähköttäkää mitä teen ja kuinka äiti voi Harvey N Cheyne."_

Isä päästi sähkösanoman putoamaan, laski päänsä kirjotuspulpettinsa
suljettua kantta vasten ja hengitti raskaasti. Sihteeri juoksi
hakemaan rouva Cheynen lääkäriä, joka tapasi Cheynen astelemassa
edestakaisin lattialla.

"Mitä -- mitä arvelette siitä? Onko se mahdollista? Onko sillä mitään
merkitystä? Minä en voi oikein käsittää sitä", huudahti hän.

"Minä voin kyllä", sanoi tohtori. "Minä menetän seitsemäntuhannen
dollarin vuosipalkan -- siinä kaikki." Hän ajatteli newyorkilaisen
lääkärin vaivalloista ammatinharjotusta, jonka hän oli jättänyt
Cheynen pakottavista pyynnöistä, ja ojensi sähkösanoman takaisin
huokaisten.

"Arveletteko että sen voisi ilmottaa vaimolleni? Se voi olla petosta."

"Missä tarkotuksessa?" sanoi tohtori levollisesti. "Ilmitulo on liian
varma. Kyllä se on oikea poika."

Sisään astui ranskalainen kamarineiti, rohkeasti kuten ainakin
sellainen, joka saadaan pysymään edelleen palveluksessa ainoastaan
suurella palkalla.

"Rouva Cheyne sanoo että teidän pitää tulla heti. Hän luulee että te
olette sairas."

Kolmenkymmenen miljoonan haltija taivutti nöyrästi päätään ja seurasi
Suzannea; ja leveitten, suorakulmaisten, valkopuisten portaitten
yläpäästä huusi hento, kimeä ääni: "Mikä siellä on? Mitä on
tapahtunut?"

Eivät mitkään ovet voineet pidättää sitä kirkaisua, joka kajahti läpi
talon muutamia hetkiä myöhemmin, kun Cheyne ilman esipuheita ilmotti
uutisen vaimolleen.

"Ei ole vaarallista", sanoi tohtori tyvenesti konekirjottajalle.
"Jokseenkin ainoa romaaneissa tavattava lääketieteellinen lausunto,
jossa on jotain totta, on se, että ilo ei tapa, neiti Kinzey."

"Tiedän sen; mutta meillä on paljon työtä." Neiti Kinzey oli
kotoisin Milwaukeesta ja jokseenkin suorasukainen puheissaan, ja kun
hän oli hiukan mielistynyt sihteeriin, arvasi hän että työtä oli
tulossa. Sihteeri tähysti innokkaasti seinälle levitettyä Amerikan
rullakarttaa.

"Milsom, me matkustamme heti. Yksityisvaunu -- suoraan poikki
mantereen -- Bostoniin. Järjestäkää yhdynnät", huusi Cheyne ylhäältä
portailta.

"Sitä arvelinkin."

Sihteeri kääntyi konekirjottajaan päin ja heidän katseensa yhtyivät
(siitä punoutui tarina, joka ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen).
Tyttö katseli sihteeriin kysyvästi, epäillen kykenikö tämä täyttämään
määräystä. Sihteeri viittasi häntä päännyökäyksellä siirtymään
sähkölennättimen ääreen, aivan kuten kenraali johtaessaan joukkojaan
tuleen. Sitten hän haraisi kädellään tukkaansa musiikkimiehen tapaan,
katsahti kattoon ja ryhtyi sanelemaan, neiti Kinzeyn valkoisten
sormien manatessa koko Amerikan mantereen kääntämään huomionsa heihin.

"_K. H. Wade, Los Angeles_ -- 'Constance'han on Los Angelesissa, eikö
niin, neiti Kinzey?"

"On." Neiti Kinzey nyökkäsi nakutusten välillä sihteerin katsoessa
kelloonsa.

"Onko valmis? _Lähettäkää yksityisvaunu 'Constance' tänne ja
järjestäkää ylimääräinen lähtemään täältä sunnuntaina ajoissa
liittyäkseen Newyorkin pikajunaan Sixteenth Street'in asemalla
Chicagossa ensi tiistaina_."

Nak-nak-nak! "Ettekö voisi parantaa nopeutta?"

"Ei sellaisilla nousuilla. He saavat aikaa kuusikymmentä tuntia
täältä Chicagoon. He eivät voittaisi mitään ottamalla ylimääräistä
siitä eteenpäin. Onko valmis? -- _Järjestäkää myös että
Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-rautatie vie 'Constancen' Newyorkin
pikajunalla Buffaloon ja New York Central & Hudson River edelleen
Buffalosta Albanyyn ja Boston & Albany samoin Albanysta Bostoniin.
Välttämätöntä minulle saapua Bostoniin keskiviikko-iltana. Pitäkää
huoli ettei mikään tule estämään. Olen myös sähköttänyt Canniffille,
Touceylle ja Barnesille. -- Cheyne_."

Neiti Kinzey nyökkäsi, ja sihteeri jatkoi.

"No niin, nyt sitten Canniffille, Touceylle ja Barnesille. Onko
valmis? -- _Canniff, Chicago. Pyydän ottamaan Santa Fé-radalta
tulevan yksityisvaununi 'Constancen' Sixteenth Streetin asemalta ensi
tiistaina i.p. Newyorkin pikajunalla Buffaloon ja jättämään N.Y.C:lle
lähetettäväksi edelleen Albanyyn_. -- Oletteko koskaan käynyt
Newyorkissa, neiti Kinzey? Meidän pitää mennä sinne joskus. -- Onko
valmis? -- _Pyydän ottamaan yksityisvaununi 'Constancen' Buffalosta
Albanyyn pikajunalla tiistaina i.p_. -- Tämä oli Touceylle."

"En ole käynyt Newyorkissa, mutta _sen_ verran kuitenkin ymmärrän!"
vastasi neiti Kinzey päätään keikauttaen.

"Pyydän anteeksi. Sitten Boston & Albanyn johtajalle Barnesille samat
ohjeet Albanystä Bostoniin. Lähtee kello kolme ja viisi i. p. (sitä
ei tarvitse sähköttää); saapuu yhdeksän ja viisi keskiviikko-iltana.
Siinä on Wadelle tekemistä täysin määrin, mutta noita johtajia sietää
toisinaan ravistella vähän eloon."

"Suurenmoista", virkkoi neiti Kinzey luoden häneen ihailevan katseen.
Sellaista miestä hän osasi ymmärtää ja pitää arvossa.

"Ei huonoimmastikaan", sanoi Milsom vaatimattomasti. "Joku muu
kuin minä olisi kuluttanut vähintään vuorokauden matkasuunnitelman
sommittelemiseen, sen sijaan että olisi yksinkertaisesti jättänyt
Santa Fé-radan asiaksi järjestää koko matkan Chicagoon saakka."

"Mutta mitenkähän on sen Newyorkin pikajunan laita. Ei itse Chauncey
Depew [amerikkalainen valtiomies ja puhuja] saanut yhdistetyksi
vaunuaan _siihen_", huomautti neiti Kinzey tullen jälleen entiselleen.

"Ei kyllä, mutta Chauncey ei olekaan Cheyne. Kun Cheyne sitä haluaa,
niin se menee että vilahtaa."

"Niinköhän? Mutta eikö olisi sähkötettävä pojalle? _Sen_ olette
kuitenkin unohtanut."

"Minä kysyn."

Kun hän palasi saatuaan Cheyneltä määräyksen pyytää Harveyta olemaan
heitä vastassa Bostonissa määrätyllä hetkellä, tapasi hän neiti
Kinzeyn nauramassa näppäimistönsä yli kumartuneena. Sitten Milsomkin
rupesi nauramaan, sillä Los Angelesista naputettiin hurjaa vauhtia:
_"Me tahdomme tietää miksi -- miksi -- miksi? Yleinen levottomuus
syntynyt ja on leviämässä."_

Kymmenen minuutin kuluttua Chicago kääntyi neiti Kinzeyn puoleen
näillä sanoilla: _"Jos vuosisatojen rikos on tekeillä, olkaa hyvä ja
varottakaa ystäviä ajoissa. Me etsimme täällä kaikki turvapaikkoja."_

Tästäkin vei voiton Topekasta lähetetty sanoma (ja mitä syytä
Topekalla oli levottomuuteen, ei edes Milsom voinut arvata): _"Älkää
ampuko, eversti. Me antaudumme."_

Cheyne hymyili jurosti vihamiestensä hätäännykselle, kun sähkösanomat
esitettiin hänelle. "He luulevat meidän olevan sotapolulla. Sanokaa
heille ettemme ole sotaisalla päällä tällä erää, Milsom. Ilmottakaa
heille matkamme tarkotus. On ehkä parasta että te ja neiti Kinzey
tulette mukaan, vaikka on tuskin luultavaa että minä suoritan mitään
liikeasioita tällä matkalla. Sanokaa heille totuus -- tämän kerran."

Ja niin sanottiin totuus. Neiti Kinzey nakutti lauseen
sähkölennättimeen, sihteerin lisätessä siihen nämä muistettavat
sanat. "Vallitkoon rauha!" ja johtokuntain huoneissa kahdentuhannen
peninkulman päässä kuuteenkymmeneenkolmeen miljoonaan dollariin
nousevien rautatieosuuksien edustajat hengittivät keveämmin. Cheyne
riensi tapaamaan ainoaa poikaansa, jonka hän niin ihmeellisellä
tavalla oli saanut takaisin. Karhu oli menossa pentuaan hakemaan, ei
karjaa raatelemaan. Päättäväiset miehet, jotka olivat paljastaneet
puukkonsa taistellakseen taloudellisen olemassaolonsa puolesta,
laskivat aseensa syrjään ja toivottivat hänelle onnea matkalle,
samalla kuin puolikymmentä säikähtynyttä pikkurautatietä pöyhisteli
rintojaan, puhuen niistä merkillisistä asioista, joita he olisivat
tehneet, jollei Cheyne olisi haudannut sotakirvestään.

Sähkölennättimille tuli kiireinen viikonloppu, sillä kun ihmiset ja
kaupungit olivat päässeet levottomuudestaan, riensivät he saattamaan
asioita vaadittuun järjestykseen. Los Angeles antoi tiedon San
Diegoon ja Barstowiin, että Etelä-Kalifornian radan junankuljettajat
tietäisivät olla valmiina syrjäisissä vahtituvissaan; Barstow lähetti
sanoman Atlantic & Pacific-linjalle, ja Albuquerque lennätti sen
pitkin koko Atchison, Topeka & Santa Fé-rataa ja aina Chicagoon
asti. Veturi, yhdysvaunu miehistöineen sekä suuri, kultakoristeinen
yksityisvaunu "Constance" olivat lähetettävät tuon kahdentuhannen
kolmensadan viidenkymmenen mailin matkan poikki. Junan oli
sivuutettava sataseitsemänkymmentäseitsemän vastaantulevaa tai samaan
suuntaan kulkevaa junaa, ja jokaisen lähettäjälle ja miehistölle oli
siitä annettava tieto. Kuusitoista veturia, kuusitoista kuljettajaa
ja kuusitoista lämmittäjää oli varustettava määräpaikkoihinsa --
kaikki parhaita mitä oli saatavissa. Kaksi ja puoli minuuttia oli
sallittu käyttää veturien vaihtamiseen, kolme vedenottoon ja kaksi
hiilien ottoon. "Antakaa tieto miehille ja varustakaa vesisäiliöt ja
hiilivarastot asianmukaiseen kuntoon, sillä Harvey Cheynellä on kiire
-- kiire -- kiire!" lauloivat sähkölangat. "Neljänkymmenen mailin
tuntinopeus vaaditaan, ja piiripäälliköt seuraavat tätä ylimääräistä
junaa kukin piiriinsä kuuluvan matkan. San Diegosta Sixteenth
Streetille Chicagoon levitettäköön taikamatto! Joutuun, oi joutuun!"

"Tulee kuuma ilma", sanoi Cheyne, kun juna lähti vierimään San
Diegosta varhain sunnuntai-aamuna. "Me teemme kyllä matkaa niin
joutuun kuin voimme, äiti, mutta en tosiaankaan luule olevan tarpeen
sinun vielä panna hattua päähäsi ja hansikkaita käsiisi. Olisi
parempi jos panisit maata ja ottaisit lääkettäsi. Pelaisin kanssasi
vähän dominoa, mutta nyt on sunnuntai."

"Minä tahdon olla kärsivällinen. Oi, minä _tahdon_ olla
kärsivällinen. Mutta -- jos otan pois hatun, niin minusta tuntuu
siltä kuin emme ikinä pääsisi perille."

"Koeta nukkua vähän, äiti, niin olemme Chicagossa ennenkuin
huomaatkaan."

"Mutta _meidänhän_ on mentävä Bostoniin asti. Käske heidän kiiruhtaa."

Kuuden jalan korkuiset käyttöpyörät jyskyttivät eteenpäin San
Bernardinoa ja Mohaven erämaata kohti, mutta radan nousu ei sallinut
suurta nopeutta. Se oli tuleva myöhemmin. Erämaan kuumuus seurasi
vuoriston kuumuutta, kun he kääntyivät itäänpäin Needlesiä ja
Colorado-jokea kohti. Vaunu rasahteli tavattomassa kuivuudessa ja
helteessä, rikkisurvottua jäätä pantiin rouva Cheynen takaraivon
alle, ja juna ponnisteli eteenpäin pitkän pitkiä nousuja myöten,
Ash Forkin ohitse kohti Flagstaffia, missä metsät ja kivilouhimot
ovat, korkealla kaartuvan pilvettömän taivaan alla. Vauhdinosottajan
viisari värähteli ja liikkui edestakaisin; hiilituhkan sirut
rapisivat katolla ja tomupilvi pyöri kiitävien pyörien kintereillä.
Yhdysvaunun miehistö istui paitahihasillaan läähättäen lavereillaan,
ja Cheyne oli usein heidän luonaan huutaen junan kolinan yli vanhoja
rautatietarinoita, jotka ovat jokaiselle junamiehelle tuttuja.
Hän kertoi heille pojastaan, jonka meri oli antanut takaisin, kun
häntä jo kauan oli surtu kuolleena, ja miehet nyökyttivät päitään
ja syljeksivät ja iloitsivat hänen kanssaan; kysyivät kuinka rouva
siellä toisessa vaunussa voi ja sietäisikö hän jos kuljettaja
"löysäisi vielä vähän", ja Cheyne arveli hänen sietävän. Niinpä
annettiin tulihepojen ravata hillitsemättä Flagstaffista Winslowiin,
kunnes eräs piiripäällikkö pani vastalauseen.

Mutta rouva Cheyne, joka makasi upeassa budoaari-osastossaan, missä
ranskalainen kamarineiti kauhusta kalpeana piteli kiinni hopeaisesta
ovenrivasta, ainoastaan vaikeroi hiljaa ja pyysi että hänen miehensä
käskisi heitä kiiruhtamaan. Ja niin he jättivät taaksensa Arizonan
kuivat hietikot ja omituisen muotoiset kalliot ja huohottivat
edelleen, kunnes kytkyitten kalina ja jarruletkun sihinä ilmottivat
heille että he olivat saapuneet Coolidgeen Kalliovuorten juurelle.

Kolme urheaa ja kokenutta miestä -- tyyninä, luottavaisina ja
kuivina alottaessaan, kalpeina, vapisevina ja märkinä lopettaessaan
ajovuoronsa -- kiidätti junan pitkää rinnettä ylöspäin Albuquerquesta
Gloriettaan ja toiselle puolelle Springerin, aina yhä ylemmäksi
Ratonin tunnelille saakka, mistä he laskeutuivat heilahdellen La
Juntaan, näkivät Arkansas-joen ja syöksyivät pitkää myötämaata Dodge
Cityyn, missä Cheyne sai lohduttautua kääntämällä taas kelloaan
tunnin eteenpäin.

Vaunussa ei paljoa puhuttu. Sihteeri ja konekirjottaja
istuivat nahkapäällyksisillä sohvilla suurien peililasisten
havaintoikkunoitten ääressä vaunun perässä, katsellen taakse
kiitävien ratapölkkyjen aaltomaista kutistumista ja, kuten
otaksutaan, tehden maisemahuomioita. Cheyne kulki hermostuneesti
edestakaisin oman loisteliaan ylellisyytensä ja yhdysvaunun alastoman
yksinkertaisuuden väliä, sytyttämätön sikaari suussa, kunnes
sääliväinen miehistö unhotti että hän oli heidän perivihollisensa ja
teki parhaansa saadakseen hänen aikansa kulumaan.

Yöllä valaisivat kimppuihin järjestetyt sähkölamput tuota surullista
ylellisyyspalatsia, ja he porhalsivat korskeasti eteenpäin läpi
autioitten maisemain tyhjyyden. Heidän korviinsa kuului milloin
vesisäiliön kohina ja kiinalaisen terävä kurkkuääni, vasarain
kalahtelu niiden koetellessa kruppinteräksisten pyöräin eheyttä ja
jonkun maankulkijan kiroilu, kun hänet ajettiin pois perimmäiseltä
vaunusiltamalta, milloin tenderiin syöksyvän kivihiilen kumea kohina,
milloin taas äkkiä vaimeneva äänten humina heidän kiitäessään
odottavan junan ohitse. Milloin he näkivät vieressään syviä kuiluja,
hirsisillan jyristessä heidän allaan, milloin korkeita kallioita,
jotka peittivät heidän näkyvistään puolet tähdistä. Sitten jyrkänteet
ja rotkot vaihtuivat ja etenivät näköpiirin reunalla kuvastuviksi
rosoharjaisiksi vuorenselänteiksi, vaipuen yhä matalammiksi
kukkuloiksi, kunnes viimein oltiin varsinaisilla tasangoilla.

Dodge Cityssä joku tuntematon viskasi vaunuun erään Kansasin
sanomalehden numeron, jossa oli jonkunlainen Bostonista sähköteitse
saapunut haastattelu Harveysta, joka nähtävästi oli osunut tapaamaan
jonkun toimeliaan sanomalehti-reportterin. Tuosta ilahuttavasta
uutisesta kävi selväksi, että kysymyksessä oli todellakin ilman
epäilystä heidän poikansa, ja se rauhoitti rouva Cheyneä joksikin
ajaksi. Hänen ainoan sanansa: "kiiruhtakaa!" ilmottivat junamiehet
kuljettajille Nickersonissa, Topekassa ja Marcelinessa, missä nousut
ovat loivat, ja he pyyhälsivät manteretta taakseen. Kaupunkeja ja
kyliä oli nyt tiheämmässä, ja saattoi tuntea liikkuvansa ihmisten
joukossa.

"En voi nähdä mittaria, ja minun silmiäni särkee niin kovin. Kuinka
joutuun me menemme?"

"Niin joutuun kuin voimme, äiti. Ei ole mitään järkeä siinä, että
ehättäydymme Chicagoon ennen pikajunan aikaa. Saisimme vain odottaa."

"En välitä siitä. Minä haluan tuntea olevamme liikkeessä. Istu tänne
ja sano minulle peninkulmat."

Cheyne istui ja luki hänelle nopeusmittarin osottamia
peninkulmamääriä (muutamat peninkulmaennätykset ovat voittamattomina
vielä tänäkin päivänä), eikä seitsemänkymmenen jalan pituinen vaunu
kertaakaan hiljentänyt höyrylaivan tapaista vaarumistaan kiitäessään
halki pimeyden jättiläismehiläistä muistuttavaa surinaa pitäen.
Kuitenkaan ei kulku ollut kyllin nopeaa rouva Cheynen mielestä;
kuumuus, säälimätön elokuun helle, pyörrytti hänen päätään; kellon
viisarit eivät liikkuneet, ja milloin, oi, milloin he pääsisivät
Chicagoon?

Ei ole totta, että Fort Madisonissa koneita vaihdettaessa Cheyne
olisi lahjottanut Veturinkuljettajien Liitolle niin suuren
rahasumman, että he olisivat sen avulla kyenneet vastedes
tasavoimaiseen taisteluun häntä ja hänen vertaisiaan vastaan. Hän
maksoi veturinkuljettajille ja lämmittäjille sen mukaan kuin hän
katsoi heidän ansainneen, ja ainoastaan hänen pankkinsa tietää,
mitä hän antoi junamiehille, jotka olivat osottaneet häntä kohtaan
myötätuntoisuutta. On jäänyt tiedoksi, että viimeinen junamiehistö
otti kokonaan huolekseen vaihtotoimet Sixteenth Streetin asemalla,
koska "rouva" oli vihdoinkin vaipunut unenhorrokseen ja paha peri
sen, joka tölmäisi häntä.

Se korkeapalkkainen ammattimies, joka kuljettaa Järvenrannikko- ja
Etelä-Michigan-radan pikajunaa Chicagosta Elkhartiin, on jommoinenkin
mahtimies, eikä hän suvaitse että hänelle neuvotaan millä tavoin
hänen on peräytettävä juna vaunuun kiinni. Kuitenkin kaikitenkin hän
käsitteli "Constancea" kuin olisi se ollut lastattu dynamiitilla,
ja kun toiset moittivat häntä, niin he tekivät sen kuiskauksin ja
äänettömin elein.

"Pyh!" sanoivat Atchison, Topeka & Santa Fé-linjan miehet myöhemmin,
puhellessaan muinaisista. "Me emme koettaneet ajaa ennätystä. Harvey
Cheynen eukko oli sairaana vaunussa, emmekä me tahtoneet paiskia
häntä. Mutta kun sen nyt muistan, niin voin mainita että koko aikamme
San Diegosta Chicagoon oli 57 tuntia 54 minuuttia. Voitte sanoa
sen niille idän puolen junille. Kun koetamme ajaa ennätystä, niin
ilmotamme siitä erikseen."

Lännen miehen mielestä Chicago ja Boston ovat lähinaapuruksia,
ja jotkut rautatiet yllyttävät tuota harhaluuloa. Pikajuna
kiidätti "Constancen" Buffaloon ja jätti sen New York Central &
Hudson River-rautatien huostaan (suuria mahtimiehiä valkoisine
poskipartoineen ja kultakellukkeisine kellonvitjoineen astui
siellä vaunuun puhelemaan hieman liikeasioista Cheynen kanssa);
viimeksimainittu rautatie solautti sen sievästi Albanyyn, mistä
Boston & Albanyn rata suoritti loppuun matkan valtamerestä
valtamereen -- yhteenlasketun ajan ollessa kahdeksankymmentäseitsemän
tuntia kolmekymmentäviisi minuuttia, eli kolme vuorokautta ja
viisitoista ja puoli tuntia. Harvey oli siellä heitä odottamassa.

Voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen tuntevat useimmat ihmiset ja
ainakin kaikki pojat ravinnon tarvetta. He kestitsivät palannutta
tuhlaajapoikaa alasvedettyjen uutimien takana, erillään muusta
maailmasta suuressa onnessaan, tulevien ja menevien junien kohistessa
heidän ympärillään. Harvey söi ja joi ja kertoili seikkailuistaan
samaan hengenvetoon, ja milloin hänen kätensä oli joutilaana,
hyväili hänen äitinsä sitä. Hänen äänensä oli tullut syvemmäksi
suolaisessa meri-ilmassa oleskelusta; hänen kämmenensä olivat
karheat ja kovat, ranteensa kirjavana kalanrasvahaavojen arpia; ja
voimakas turskantuoksu lemahti hänen kautsusaappaistaan ja sinisestä
villamekostaan.

Isä, joka oli hyvin tottunut arvostelemaan ihmisiä, katseli häntä
tutkivasti. Hän ei ainakaan nähnyt että pojalle olisi mitään
parantumatonta haittaa koitunut. Tosin hän tuli nyt ajatelleeksi,
että hän oli yleensä sangen vähän tietänyt mitään pojastaan; mutta
hän muisti selvästi tyytymättömän, kellertävänaamaisen pojannulikan,
joka huvitteli käskettämällä isäänsä ja itkettämällä äitiään.
Mutta tämä suoraryhtinen kalastajanuorukainen ei luikerrellut eikä
kujehtinut, vaan katsoi häneen avoimin, kirkkain ja rohkein silmin
ja puhutteli häntä huomattavan, jopa hämmästyttävän kunnioittavasti.
Hänen äänessään oli lisäksi sellainen sointi, joka tuntui lupaavan,
että muutos oli pysyväinen, että uusi Harvey tulisi jäämään.

"Joku on pitänyt häntä kurissa", ajatteli Cheyne. "Sitä ei Constance
olisi koskaan sallinut. Tuskinpa Eurooppa olisi tehnyt sen
terveellisempää vaikutusta."

"Mutta miksi et sanonut tuolle miehelle, Troopille, kuka sinä olit?"
toisti äiti, kun Harvey oli jutellut tarinansa ainakin kahdesti.

"Disko Troop, äiti kulta. Hän on paras mies mitä koskaan on kävellyt
laivan kannella."

"Miksi et sanonut hänelle, että hän olisi vienyt sinut maihin? Tiesit
kai että isä olisi korvannut sen hänelle kymmenkertaisesti."

"Tiesin kyllä; mutta hän luuli minua hulluksi. Minä pelkään
nimittäneeni häntä varkaaksi, kun en löytänyt seteleitä taskustani."

"Eräs laivamies löysi ne lipputangon luota sinä -- sinä iltana",
nyyhkytti rouva Cheyne.

"No, se selittää asian. Minä en moiti ollenkaan Troopia. Minä väitin
etten tahtonut tehdä työtä -- kaikkein vähimmin kalastaja-aluksella
-- ja hän luonnollisesti löi minua vasten nenää; ja ooh! siitä tuli
verta kuin härän kurkusta."

"Lapsi raukkani! He lienevät rääkänneet sinua hirveästi."

"Tuskin vain. Ja sen jälkeen minä pääsin vähän järkiini."

Cheyne löi kämmentään polveensa ja nauroi hiljaista naurua. Tässä
näytti olevan muodostumassa poika juuri sellainen, jota hänen
sydämensä halasi. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt juuri tuollaista
välkähdystä Harveyn silmissä.

"Ja Troop antoi minulle palkkaa kymmenen ja puoli dollaria kuussa;
hän on nyt maksanut siitä puolet; ja minä otin Danin oppaakseni
ja kävin heti työhön käsiksi. Minä en pysty vielä tekemään miehen
työtä. Mutta minä voin käsitellä venettä melkein yhtä hyvin kuin
Dankin, enkä minä joudu sekaannuksiin sumussa -- kovin paljoa; ja
minä voin pitää perää sievillä tuulilla, ja minä voin panna syötit
pitkäänsiimaan melkein omin päin; ja minä tiedän luonnollisesti
kaikki köydet laivassa; ja minä voin hangota kaloja aina pimeään
asti, ja minä osaan mainiosti vanhaa Josefusta, ja minä voin näyttää
teille kuinka kahvi selvitetään kalannahkapalasella ja -- saisinko
vielä kupin lisää? Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka paljon työtä
sisältyy kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkkaan!"

"Minä alotin kahdeksalla ja puolella, poikaseni", sanoi Cheyne.

"Niinkö? Sitä et ole koskaan sanonut minulle."

"Sinä et ole koskaan kysynyt, Harve. Voin kertoa siitä joskus
sinulle, jos viitsit kuunnella. Etkö halua maistaa täytettyä oliivia?"

"Troop sanoo, että kaikkein mieltäkiinnittävintä maailmassa on saada
selville, miten kukin ansaitsee elatuksensa. On mainiota istua taas
oikein valikoidulla aterialla. Ei sillä ettei meillä olisi ollut hyvä
ruoka. Paras keittiö koko matalikoilla. Disko piti ensiluokkaisen
ruuan. Hän on mainio mies. Ja Dan -- hän on Diskon poika -- Dan on
minun toverini. Ja sitten siellä on Salters-setä lannotusaineineen,
hän lukee Josefusta. Hän uskoo vielä vahvasti, että minä olen hullu.
Ja sitten siellä on pieni Penn-raukka, ja hän _on_ hullu. Hänelle ei
pidä puhua Johnstownista, koska... Ja teidän täytyy tulla tuntemaan
Tom Platt ja Pitkä Jack ja Manuel. Manuel pelasti minun henkeni. On
ikävä että hän on portugalilainen. Hän ei osaa puhua paljon, mutta
hän on mainio soittoniekka. Hän tapasi minut laivasta pudonneena
veden varassa ja korjasi minut veneeseensä."

"Minua ihmetyttää ettei sinun hermostosi oli aivan pilalla", sanoi
rouva Cheyne.

"Miksikä se olisi, äiti? Minä tein työtä kuin hevonen ja söin kuin
susi ja nukuin kuin kuollut."

Tämä oli liikaa rouva Cheynelle, jonka mieleen muistuivat hänen
kuvittelunsa aalloilla ajelehtivasta ruumiista. Hän nousi ja poistui
omaan huoneeseensa, ja Harvey kyyristyi isänsä viereen selittäen
hänelle kiitollisuudenvelkaansa.

"Voit luottaa siihen, että teen kaiken voitavani miehistön hyväksi,
Harve. He tuntuvat olevan kelpo miehiä sinun kuvauksestasi päättäen."

"Koko laivaston parhaita, isä. Voitte kysyä Gloucesterissa", sanoi
Harvey. "Mutta Disko uskoo vielä parantaneensa minut hulluudesta.
Dan on ainoa, jolle olen kertonut sinusta ja yksityisvaunuistasi ja
muusta sellaisesta, enkä minä ole _ihan_ varma, uskooko hänkään. Minä
tahdon lyödä heidät hämmästyksellä huomenna. Kuule, eikö voitaisi
viedä 'Constance' Gloucesteriin? Äiti ei kuitenkaan näytä kyllin
vahvalta lähteäkseen liikkeelle, ja meidän on lopetettava lastin
purkaminen huomenna. Wouverman ottaa meidän kalamme. Me olemme
palanneet matalikoilta kaikkein ensimäisinä tänä vuonna, ja me saamme
neljä dollaria kaksikymmentäviisi senttiä sentneriltä. Me vaadimme
sitä siksi kunnes hän maksoi. Heille on nimittäin edullista saada
kalat pian."

"Tarkotatko siis että sinun on oltava työssä huomenna?"

"Minä lupasin Troopille. Minä olen vaa'alla merkitsijänä. Minulla
on muistiinpanot mukanani." Hän katseli tuhruista muistikirjaa niin
tärkeän näköisenä, että isän täytyi pidättää hyväätuultaan. "Ei ole
enää jäljellä kuin kolme -- ei -- kaksisataayhdeksänkymmentäneljä tai
viisi sentneriä minun laskujeni mukaan."

"Palkkaa sijainen", esitti Cheyne, nähdäkseen mitä Harvey sanoisi.

"Ei käy, isä. Minä olen kuunarin kirjaan-merkitsijä. Troop sanoo
että minulla on parempi laskupää kuin Danilla. Troop on tavattoman
oikeudentuntoinen mies."

"Mutta jollen voi siirtää 'Constancea' tänä iltana, niin miten
menettelet silloin?"

Harvey katsoi kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia yli
yhdentoista.

"Silloin nukun täällä kello kolmeen asti ja menen kello neljän
tavarajunalla. He antavat tavallisesti meidän laivaston miesten ajaa
ilmaiseksi."

"Se ei ole huonoin ajatus. Mutta luulen kyllä voivamme saada
'Constancen' Gloucesteriin yhtä pian kuin teidän tavarajunanne.
Eiköhän ole nyt parasta panna nukkumaan."

Harvey ojentautui sohvalle, nilisti saappaat jalastaan ja oli unessa
ennenkuin hänen isänsä ehti kaihtaa sähkövaloja. Cheyne istui
katsellen pään yli heitetyn käsivarren varjostamia nuoria kasvoja, ja
hänen mieleensä johtuvien monien seikkain joukossa oli sekin ajatus,
että hän ehkä oli ollut leväperäinen isänä.

"Ei koskaan tiedä, milloin joutuu alttiiksi suurimmalle vaaralle",
arveli hän. "Se olisi voinut koitua pahemmaksi kuin hukkuminen; mutta
minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi. Ja siinä tapauksessa
eivät kaikki minun rahani riittäisi maksamaan sitä Troopille -- niin
se on. Ja minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi."

Aamutuuli toi raittiin merenhenkäyksen ikkunoista, 'Constance' seisoi
sivuraiteella tavaravaunujen seassa Gloucesterin asemalla, ja Harvey
oli mennyt työhönsä.

"Sitten hän putoaa taas mereen ja hukkuu", lausui äiti katkerasti.

"Me menemme katsomaan ja viskaamme hänelle köyden, jos niin käy. Et
ole koskaan nähnyt hänen tekevän työtä leipäänsä ansaitakseen."

"Tuhmuuksia! Ikäänkuin kukaan vaatisikaan -- --"

"Se mies, jolta hän saa palkkaa, vaatii sitä. Ja hän on mielestäni
varsin oikeassa."

He kulkivat kalastajain öljytakkeja täynnä olevien myymälöiden
välitse Wouvermanin telakalle, missä "Täällä Ollaan" keinui laituriin
kiinnitettynä, matalikkolippu vielä liehuen mastossa ja kaikki miehet
toimekkaina kuin majavat säteilevän kirkkaassa aamuvalossa. Disko
seisoi isonluukun vieressä valvoen Manuelia, Penniä ja Salters-setää,
jotka työskentelivät nostoköysien kimpussa. Dan vetäisi täytetyt
korit kannelle, Pitkän Jackin ja Tom Plattin täyttäessä
niitä ruumassa, ja Harvey seisoi muistikirja kädessä valvoen
laivanomistajan etuja vaakamestarin vieressä laiturin reunalla.

"Valmis!" huusivat äänet ruumasta. "Vetäkää!" huusi Disko. "Hei!"
sanoi Manuel. "Siin' on!" sanoi Dan heilauttaen koria. Sitten he
kuulivat Harveyn äänen kirkkaana ja reippaana, kun hän tarkasti
painoja.

Viimeiset kalat oli vihdoin punnittu, ja Harvey loikkasi kuuden jalan
hyppäyksellä laiturin reunalta erääseen poikkiköyteen, koska se oli
lyhin tie päästä ojentamaan Diskolle muistiinpanoja, huudahtaen:
"Kaksisataayhdeksänkymmentäseitsemän, ja ruuma tyhjänä!"

"Mikä on yhteissumma, Harve?" kysyi Disko.

"Kahdeksansataa kuusikymmentäviisi. Kolmetuhatta kuusisataa
seitsemänkymmentäkuusi ja neljäsosa dollaria. Toivoisinpa että
minulla olisi osuus yhtä hyvin kuin palkkanikin."

"No, enpä tahdo väittää ettet olisi sitä ansainnut, Harve.
Viitsisitkö juosta Wouvermanin konttoriin ja jättää hänelle laskumme?"

"Kuka on tuo poika?" kysyi Cheyne Danilta, joka oli hyvin tottunut
kaikenlaisiin kesävieraitten nimellä kulkevien pöllöpäiden
kysymyksiin.

"Hän on jonkunlainen kansimatkustaja", kuului vastaus. "Me korjasimme
hänet merestä ajelehtimasta matalikoilla. Hän sanoi pudonneensa
jonkun höyrylaivan kannelta, missä hän oli matkustajana. Hän on nyt
tulemassa kalastajaksi."

"Onko hän palkkansa arvoinen?"

"O-on. Isä, tämä mies tahtoo tietää, onko Harvey palkkansa arvoinen.
Ehkä haluaisitte käydä aluksella? Voimme laittaa tikapuut rouvalle."

"Se olisi minusta kyllä hyvin mieluista. Ei se ole vaarallista
sinulle, äiti, ja saathan sitten nähdä omin silmin."

Vaimo, joka viikko sitten ei ollut jaksanut nostaa päätään, kapusi
nyt alas tikapuita ja seisoi hämmästyneenä aluksen peräpuolessa
kaikenlaisten köysien ja tavarain keskellä.

"Onko teillä jotain mielenkiintoa Harveyhin?" kysyi Disko.

"O-on, on kyllä."

"Hän on kelpo poika, ja tekee kernaasti aina niinkuin käsketään.
Olette ehkä kuulleet kuinka löysimme hänet? Minä arvelen, että
hänellä oli jonkinlaista hermoheikkoutta, taikka hän oli satuttanut
päänsä johonkin, silloin kun korjasimme hänet alukseemme. Hän
on kuitenkin nyt aivan selvinnyt siitä. Niin, tämä on kajuutta.
Siellä on tosin tällä kertaa huononlainen järjestys, mutta
käykää vain sisään katselemaan. Nuo ovat hänen numeroitaan
tuossa kamiininpiipussa, mihin me tavallisesti merkitsemme
paikanmääräyksemme."

"Nukkuiko hän täällä?" kysyi rouva Cheyne, istuen keltaiseksi
maalatulla arkulla ja silmäillen epäjärjestyksessä olevia makuukojuja.

"Ei. Hänen kojunsa on keulassa, rouva, ja lukuunottamatta sitä että
hän yhdessä minun poikani kanssa otti salaa piirakoita ja kupsehti
ylhäällä silloin kun heidän olisi pitänyt olla nukkumassa, ei minulla
tietääkseni ole mitään erityistä muistuttamista häntä vastaan."

"Ei Harvey mikään kehno poika ollut", sanoi Salters-setä,
laskeutuen alas kajuutan portaita. "Hän ripusti kyllä minun
saappaani isoonmastoon, eikä hän käyttäydy erittäin kunnioittavasti
sellaisia kohtaan, jotka tietävät enemmän kuin hän, varsinkin
maanviljelyksestä, mutta Dan se hänet useimmiten viekotteli
sellaiseen."

Silläaikaa Dan, joka aamulla oli saanut Harveylta joitakin hämäriä
viittauksia, hyppeli jonkinlaista sotatanssia kannella. "Tom! Tom!"
kuiskasi hän alas kansiluukusta. "Harveyn vanhemmat ovat täällä, ja
isä ei ole vielä mitään huomannut, ja he juttelevat parast'aikaa
kajuutassa. Rouva on hieno, ja ukko on ainakin ulkonäöstä päättäen
sellainen kuin Harvey väitti."

"Tuhannen tuhatta!" sanoi Pitkä Jack kavuten ylös suolan ja
kalannahan peittämänä. "Uskotko että se hänen kertomuksensa pojasta
ja nelivaljakko-vaunuista oli tosi?"

"Minä tiesin sen koko ajan", sanoi Dan. "Tulkaa katsomaan kun isä
näkee erehtyneensä arvostelussaan."

He kiiruhtivat halukkaasti, ehtien juuri kuulemaan, kun Cheyne
lausui: "Minua ilahuttaa kuulla hänestä hyvää, sillä -- hän on minun
poikani."

Diskon leuka loksahti alas -- Pitkä Jack vakuutti jälkeenpäin pyhästi
_kuulleensa_ sen loksahduksen -- ja hän tuijotti vuoroin mieheen ja
vuoroin naiseen.

"Minä sain hänen sähkösanomansa San Diegoon neljä päivää sitten, ja
me matkustimme tänne."

"Yksityisvaunussako?" kysyi Dan. "Hän sanoi sen olevan todennäköistä."

"Yksityisvaunussa, luonnollisesti."

Dan lähetti isälleen hurjan sarjan epäkunnioittavia silmänvilkutuksia.

"Hän kertoi meille jutun neljän pienen ponin vetämistä vaunuista,
joilla hän ajeli ja jotka olivat hänen omansa", sanoi Pitkä Jack.
"Oliko sekin totta?"

"Sangen mahdollista", sanoi Cheyne. "Oliko, äiti?"

"Hänellä oli muistaakseni pienet vaunut, kun olimme Toledossa", sanoi
äiti.

Pitkä Jack vihelsi. "Oo, Disko", sanoi hän, eikä muuta.

"Minä olin -- minä olen erehtynyt arvostelussani -- pahemmin kuin
marbleheadilaiset", sanoi Disko, ikäänkuin sanat olisi vintturilla
kiskottu hänestä. "Minun on tunnustettava teille, herra Cheyne, että
minä epäilin poikaa sekapäiseksi. Hän puhui jokseenkin omituisesti
rahoista."

"Sen hän on kertonut minulle."

"Kertoiko hän teille vielä muutakin? Minä nimittäin muksautin häntä
kerran." Tässä hän katsahti hiukan levottomasti rouva Cheyneen.

"Kyllä hän kertoi senkin"-, vastasi Cheyne, "ja minä melkein luulen
että se juuri teki hänelle enemmän hyvää kuin mikään muu."

"Se oli minun arvosteluni mukaan tarpeellista, muuten en olisi sitä
tehnyt. Teidän ei tule luulla meidän pitelevän pahoin poikiamme tällä
aluksella."

"Sitä en suinkaan luulekaan, herra Troop."

Rouva Cheyne oli katsellut miesten kasvoja -- Diskon
norsunluun-kellertäviä, sileiksi ajeltuja, lujailmeisiä,
Salters-sedän valkotukan ja parran reunustamia, Pennin yksinkertaisen
hämmästyneitä, Manuelin levollisesti hymyileviä, Pitkän Jackin
mielihyvästä virnistäviä ja Tom Plattin arven rumentamia piirteitä.
Karkeita ne hänen mitta-arvojensa mukaan kylläkin olivat; mutta hänen
katseessaan oli äidin älykkyys, ja hän nousi seisomaan ojennetuin
käsin.

"Oi, sanokaa minulle, kuka on kukin", sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.
"Minä haluan kiittää teitä ja siunata teitä -- kaikkia."

"Totta vie, tämä korvaa minulle satakertaisesti", sanoi Pitkä Jack.

Disko esitteli heidät kaikki järjestyksessä, asiaankuuluvalla
arvokkuudella. Entisajan kiinalaislaivan kapteeni ei olisi voinut
tehdä sitä sen paremmin, ja rouva Cheyne puheli hajanaisesti. Hän oli
melkein heittäytyä Manuelin syliin, kun hänelle selvisi että hän oli
ensimäisenä löytänyt Harveyn.

"Mutta kuinka minä _voi_ jättää hänet ajelemaan?" puolustautui Manuel
poloinen. "Mitä te tehdä itse, jos te löytää hänet sillä tapaa? Aa,
mitä? Me sai hänestä hyvä poika, ja minä olla _hyvin_ iloinen, että
hän tulla olemaan teidän poika."

"Ja hän sanoi että Dan oli hänen toverinsa!" huudahti rouva Cheyne.
Dan oli jo tarpeeksi heleänvärinen, mutta hän tuli kerrassaan
tulipunaiseksi, kun rouva Cheyne suuteli häntä molemmille poskille
koko seurueen nähden. Sitten he ohjasivat hänet keulaan näyttääkseen
hänelle kanssia, jolloin hän jälleen puhkesi kyyneliin ja tahtoi
välttämättä mennä alas ja nähdä oikein läheltä Harveyn makuukojun, ja
siellä hän tapasi neekerikokin hellaa puhdistamassa, ja tämä nyökkäsi
hänelle ikäänkuin hän olisi ollut joku, jonka kohtaamista hän oli
tiennyt odottaa vuosikausia. He koettivat, kaksi aina yhtaikaa,
selittää hänelle aluksen jokapäiväisen elämän kulkua, ja hän istui
keulapallin vieressä, hansikoidut kätensä tahraisella pöydällä,
nauraen värähtelevin huulin ja itkien loistavin silmin.

"Kuka nyt enää saattaa käyttää tätä alusta tämän jälkeen"? sanoi
Pitkä Jack Tom Plattille. "Minusta tuntuu kuin hän olisi muuttanut
tämän kirkoksi."

"Kelpo kirkko!" ivasi Tom Platt. "Jospa olisi ollut edes
Kalastusvaliokunnan alus tämän tuleen joutavan rähjän sijasta. Jospa
meillä olisi edes vähän arvokkuutta ja järjestystä, kun hän lähtee
laivasta. Nyt hänen täytyy kavuta noita tikkaita kuin kanan, ja --
meidän olisi oikeastaan seisottava raakapuilla!"

"Siis Harvey ei ollutkaan hullu", sanoi Penn miettivästi Cheynelle.

"Ei -- Jumalan kiitos", vastasi miljoonain omistaja kumartuen
lempeästi hänen puoleensa.

"On varmaan kauheaa olla hullu. Lapsensa kadottamista lukuunottamatta
minä en tiedä mitään sen kauheampaa. Mutta tehän olette saanut
lapsenne takaisin. Kiittäkäämme Jumalaa siitä!"

"Halloo!" huusi Harvey kurkistaen heihin iloisesti laiturilta.

"Minä erehdyin, Harve. Minä erehdyin", sanoi Disko nopeasti,
kohottaen kättään. "Minä erehdyin arvostelussani. Sinun ei tarvitse
sitä enää minulle muistuttaa."

"Sen tehtävän taidan minä ottaa huolekseni", virkkoi Dan puoliääneen.

"Sinä lähdet kai nyt pois, vai mitä?"

"Ehkä, mutta en ennenkuin saan lopun palkastani, jollette tahdo että
'Täällä Ollaan' otetaan takavarikkoon."

"Aivan oikein; minä olin ihan unohtanut", ja Disko luki hänelle
jälellä olevat dollarit. "Sinä olet tehnyt kaiken mitä sitouduitkin
tekemään, Harve, ja sinä olet tehnyt sen melkein yhtä hyvin kuin jos
sinut olisi kasvatettu..." Tässä hän keskeytti. Hän ei oikein tiennyt
kuinka lopettaisi lauseen.

"Ilman yksityisvaunua?" ehdotti Dan vallattomasti.

"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille", sanoi Harvey.

Cheyne jäi puhelemaan Diskon kanssa, mutta toiset vaelsivat
juhlakulussa asemalle, rouva Cheyne etunenässä. Ranskalainen
kamarineiti kirkaisi joukkueen työntäytyessä vaunuun, ja Harvey
esitteli heille 'Constancen' komeudet sanaakaan lausumatta. He
katselivat niitä yhtä äänettöminä -- puristettua nahkaa, hopeisia
ovenripoja ja suojakaiteita, samettia, peililaseja, nikkeliä,
pronssia, pakotettua rautaa ja harvinaisista puulajeista sommiteltuja
upokekoristeita.

"Enkös minä sanonut?" virkkoi Harvey. "Enkös minä sanonut?" Tämä oli
hänen kostonsa huippukohta. Rouva Cheyne tilasi aterian, ja jottei
mitään puuttuisi siitä kertomuksesta, jonka Tom Platt jälkeenpäin
kertoi ruokapaikassaan, piti hän omin käsin huolta tarjoilusta.
Miehillä, jotka ovat tottuneet aterioimaan ahtaitten pöytien ääressä
ärjyvässä myrskyssä, on ihmeellisen siistit ja hienot pöytätavat,
mutta rouva Cheyneä, jolle tämä seikka oli tuntematon, se kovasti
hämmästytti. Hän olisi halusta ottanut Manuelin pöytäpalvelijakseen
-- niin äänettömästi ja sulavasti hän käsitteli hauraita kristalleja
ja hienoja hopeita. Tom Platt muisteli vanhan "Ohion" loistopäiviä
ja niiden ulkomaalaisten mahtimiesten esiintymistapoja, jotka söivät
päivällistä upseerien kanssa; ja Pitkä Jack, irlantilaisuudelleen
uskollisena, piti huolta pöytäkeskustelusta, kunnes kaikki tunsivat
kotiutuneensa.

"Täällä Ollaan"-kuunarin kajuutassa molemmat isät tarkastelivat ja
arvostelivat toisiaan sikaarejaan poltellen. Cheyne oivalsi vallan
hyvin, milloin hän oli tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolle hän
ei voinut tarjota rahaa; yhtä hyvin oivalsi hän, ettei sitä, mitä
Disko oli tehnyt, voinut rahalla korvata. Hän hautoi omia tuumiaan ja
odotti sopivaa tilaisuutta.

"En ole tehnyt mitään poikanne hyväksi tai hänen puolestaan,
paitsi pannut hänet tekemään vähän työtä ja opettanut käyttelemään
korkeusmittaria", sanoi Disko "Hänellä on toista vertaa parempi
laskupää kuin minun pojallani."

"Sivumennen sanoen", virkkoi Cheyne kuin sattumalta, "mitä olette
aikonut tehdä pojastanne?"

Disko otti sikaarin suustaan ja teki sillä kaarevan viittauksen
ympäri kajuuttaa. "Dan on niinkuin pojat ainakin, eikä hän suvaitse
että minä ajattelisin hänen puolestaan. Hän perii tämän näppärän
pikku aluksen, kun minusta aika jättää. Hänellä ei ole halua muuhun
ammattiin. Sen minä tiedän."

"Hm. Oletteko koskaan ollut Lännessä, herra Troop?"

"Olen kerran käynyt laivalla Newyorkissa asti. Rautatiestä minä en
välitä, enempää kuin Dankaan. Suolainen vesi on kyllin hyvää Troopin
suvulle. Muuten olen liikkunut melkein kaikkialla -- luonnollisia
kulkuneuvoja käyttäen, tietysti."

"Minä voin antaa hänelle suolavettä niin paljon kuin hän haluaa --
kunnes hänestä tulee laivankapteeni."

"Kuinkas se kävisi päinsä? Minä olen ollut siinä käsityksessä että
te olette jonkunlainen rautatiekuningas. Harvey sanoi minulle niin
silloin kun -- erehdyin arvostelussani."

"Kaikkihan me olemme erehtyväisiä. Minä otaksuin teidän ehkä
tietävän, että minä omistan erään rahtilaiva-linjan -- teealuksia,
jotka kulkevat San Fransiskon ja Jokohaman väliä. Niitä on kuusi --
rautarunkoisia, noin tuhannen seitsemänsadan kahdeksankymmenen tonnin
vetoisia kukin."

"Sitä vietävän poikaa! Tuosta hän ei hiiskahtanutkaan. Sitä minä
olisin ymmärtänyt paremmin kuin hänen lorujaan rautatiestä ja poni
valjakoista."

"Hän ei tiennyt sitä."

"Sellainen pikkuasia oli kai sattunut varisemaan pois hänen
muististaan."

"Ei niin, vaan minä kaap... otin haltuuni nuo 'Sinisen M:n'
rahtialukset -- entisen Morgan & McQuade'n linjan -- vasta tänä
kesänä."

Disko lysähti hämmästyksestä yhteen kasaan istuimelleen kamiinin
viereen. "Suuri Caesar kaikkivaltias! Minä olen näemmä antanut
pettää itseäni oikein aika tavalla. Phil Airheart lähti juuri tästä
kaupungista kuusi -- ei, seitsemän vuotta takaperin, ja hän on nyt
perämiehenä 'San José'lla -- kaksikymmentäkuusi päivää oli sen aika
Friskosta Jokohamaan. Hänen sisarensa asuu täällä vielä, ja hän
lukee Airheartin kirjeet vaimolleni. Ja te olette siis 'Sinisen M:n'
laivojen omistaja?"

Cheyne nyökkäsi.

"Jos olisin tiennyt tuon, niin olisin enempää siekailematta pyörtänyt
alukseni takaisin satamaan, sen vakuutan."

"Se ei ehkä olisi ollut yhtä hyvä Harveylle."

"Jospa vain olisin tiennyt! Jos hän olisi edes maininnut sanallakaan
tuosta vietävän laivalinjasta, niin olisin ymmärtänyt! En ikinä enää
luota arvostelukykyyni -- en ikinä. Ne ovat hyviä laivoja. Phil
Airheart on sen sanonut."

"Minua ilahuttaa saada suosituslausuntoja siitä taholta. Airheart on
nyt 'San Joséen' kapteenina. Ja minun tarkotukseni oli kysyä, ettekö
haluaisi lainata Dania minulle vuodeksi tai pariksi, niin katsoisimme
emmekö voisi tehdä hänestä perämiestä. Uskoisitteko hänet Airheartin
huostaan?"

"On kovin uskallettua ottaa aivan oppimatonta poikaa..."

"Eräs mies teki paljon enemmän minun pojalleni."

"Se on eri asia. Tuota noin -- minä en lainkaan suosittele Dania
siksi että hän on minun omaa lihaani ja vertani. Tiedän kyllä, että
kalastaja-aluksilla ja kauppa-aluksilla on erilaiset vaatimukset,
mutta silti ei hänellä ole paljoa opittavana. Ohjata hän osaa --
siinä ei yksikään toinen hänen ikäisensä mene hänen edelleen,
vaikka sen itse sanon -- ja muu on meikäläisillä jo verissä.
Mutta sitä minä toivoisin, ettei hän olisi niin vietävän heikko
merenkulku-laskennossa."

"Airheart korjaa kyllä sen seikan. Hän saa ensin tehdä pari matkaa
laivapoikana, ja sitten koetamme saada hänet kykeneväksi vaativampiin
tehtäviin. Sopisiko siten, että te pitäisitte hänet luonanne tämän
talven ja minä lähettäisin noutamaan häntä varhain keväällä? Kyllähän
Tyvenmeri on jokseenkin kaukana -- --"

"Kaikkia! Me Troopit, niin elossa-olevat kuin kuolleetkin, olemme
kulkeneet ympäri maailmaa ja kaikilla maailman merillä."

"Mutta minä tahtoisin sanoa teille -- ja minä tarkotan mitä sanon
-- että milloin hyvänsä vain haluatte nähdä häntä, niin ilmottakaa
vain minulle, ja minä järjestän matkan. Se ei tule maksamaan teille
senttiäkään."

"Jos teidän sopii lähteä vähän kävelemään kanssani, niin pistäydymme
talooni puhumaan tästä vaimoni kanssa. Minä olen niin perinjuurin
erehtynyt kaikissa arvosteluissani, että minusta tuntuu kuin ei tämä
olisi tottakaan."

He menivät Troopin valkoiseksi maalattuun, sinisillä ikkunalaudoilla
kaunistettuun tuhannenkahdeksansadan dollarin taloon, jossa
oli loppuunpalvellut, kukkivia krasseja täynnään oleva vene
sisäänkäytävän edustalla, sekä ikkunaluukuilla varustettu sali,
joka oli kuin merentakaisista esineistä kerätty museo. Siellä istui
kookas nainen, vaitelias ja vakava, jonka silmät olivat hämärät,
kuten sellaisilla on, jotka ovat kauan tähystelleet merelle odottaen
rakkaimpiaan kotiin palaaviksi. Cheyne esitti asiansa hänelle, ja hän
ilmaisi väsyneesti suostumuksensa.

"Meiltä hukkuu sata miestä joka vuosi yksin Gloucesterista, herra
Cheyne", sanoi hän, -- "sata poikaa ja miestä; ja minä olen ruvennut
vihaamaan merta ihan kuin se olisi elävä ja tajuava olento. Jumala
ei ole luonut sitä ihmisten oleskelupaikaksi. Nuo teidän aluksenne,
kulkevatko ne suoraan yli meren ja suoraan kotiin taasen?"

"Niin suoraan kuin tuulet sallivat, ja minä annan ylimääräisen
palkkion nopeista matkoista. Teelle ei ole hyväksi viipyä pitkiä
aikoja merellä."

"Kun hän oli pikku poika, leikki hän usein kauppapuotisilla, ja minä
toivoin mielessäni että hän seuraisi tuota taipumusta suuremmaksi
tultuaankin. Mutta niin pian kuin hän kykeni melomaan venettä,
ymmärsin minä ettei sitä ollut minulle sallittu."

"Mutta ne ovat raakataklinki-laivoja, äiti; rautarunkoisia ja hyvin
varustettuja. Muistathan mitä Philin sisar on lukenut sinulle hänen
kirjeistään."

"En ole kyllä koskaan huomannut Philin valehtelevan, mutta hän on
liian uskalias (niinkuin melkein kaikki, jotka liikkuvat merellä).
Jos Danilla itsellään on halua, niin voi hän kyllä mennä -- minun
puolestani."

"Hän kerrassaan inhoaa merta", selitti Disko, "ja -- ja minä en osaa
olla kohtelias, muuten kiittäisin teitä paremmin."

"Isäni -- vanhin veljeni -- kaksi sisarenpoikaa -- ja toisen sisareni
mies", sanoi rouva Troop, laskien pään kättänsä vasten. "Ettekö _te_
olisi millännekään sille, joka on riistänyt teiltä nuo kaikki?"

Cheyne tunsi helpotusta, kun Dan saapui kotiin ja suostui ehdotukseen
suuremmalla ihastuksella kuin hän kykeni sanoin ilmaisemaan. Ja
tosinhan tarjous merkitsikin varmaa ja suoraa tietä vakavaan asemaan
elämässä, mutta Dan ajatteli enimmän määräyksien jakelemista avaralla
laivankannella ja käyntejä kaukaisissa satamissa.

Rouva Cheynellä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu omituisen
Manuelin kanssa Harveyn pelastamisasiasta. Manuel ei tuntunut olevan
ollenkaan halukas rahalle. Kovan tyrkytyksen perästä hän suostui
ottamaan viisi dollaria, ostaakseen jotain eräälle tytölle, kuten
hän sanoi. Mutta muuten -- "Kuinka minä voi ottaa rahaa, kun minä
ansaita niin helposti ruoka ja tupakka? Te _tahtoo_ antaa jotakin,
jos minä haluan eli ei -- aa, mitä? Sitten te saa antaa minulle
rahaa, mutta ei sillä tapaa. Te saa antaa niin paljo kuin tahtoo."
Ja hän esitti rouva Cheynen nuuskanenäiselle portugalilaiselle
papille, jolla oli luettelo puutteenalaisista leskistä, yhtä pitkä
kuin hänen kauhtanansa. Ankarana unitaarina ei rouva Cheyne tuntenut
myötätuntoa hänen uskontoaan kohtaan, mutta lopulta hän kuitenkin
alkoi kunnioittaa ruskeata, puheliasta pikku miestä.

Kirkkonsa uskollisena poikana Manuel omisti itselleen kaikki
ne siunaukset, joita pappi tuhlasi rouva Cheynelle hänen
armeliaisuutensa takia. "Tämä päästä minut vapaa", sanoi hän. "Nyt
minulla on oike' hyvä synninpäästö kuusi kuukaudeksi"; ja hän läksi
tiehensä ostaakseen korean huivin silloiselle lemmitylleen ja
tehdäkseen onnettomiksi kaikki toiset.

Salters matkusti pois Pennin kanssa jättämättä osotetta
jälkeensä. Hän pelkäsi että tuo miljoonamiehen perhe ylellisine
yksityisvaunuineen alkaisi ehkä tuntea liiallista mielenkiintoa hänen
toveriaan kohtaan. Senvuoksi oli parasta vierailla sisämaassa asuvien
sukulaisten luona siksi kunnes rannikko oli jälleen turvallinen. "Älä
sinä anna koskaan rikkaitten ihmisten anastaa itseäsi holhokikseen,
Penn", sanoi hän hänelle rautatievaunussa, "tai muuten lyön tämän
shakkilaudan halki päähäsi. Ja jos taaskin unohdat nimesi -- joka
on Pratt -- niin muista että olet samassa matkassa Salters Troopin
kanssa ja istu siinä missä olet, kunnes minä tulen sinua hakemaan.
Älä lähde hupsuttelemaan niitten jälkeen, joitten silmät pullistuvat
lihavuudesta, niinkuin Sanassa sanotaan."




X.


Mutta toisin ajatteli kuunarin vaitelias kokki, sillä hän kääri
omaisuutensa nyyttiin ja tuli 'Constanceen'. Palkkakysymys oli
toisarvoinen, ja hänelle oli aivan samantekevää missä hän nukkui.
Hänelle oli unessa ilmaistu, että hänen oli seurattava Harveyta
loppuikänsä. He koettivat puhua hänelle järkeä ja turvautuivat
lopulta houkutuksiin; mutta Cape Bretonin neekeri vastaa enemmän
kuin kahta Alabaman neekeriä, ja kokki ja ovenvartija häätyivät
kääntymään itse Cheynen puoleen. Mutta miljoonamies vain nauroi.
Hän oivalsi että Harvey tulisi ennemmin tai myöhemmin tarvitsemaan
henkipalvelijan, ja hän oli vakuutettu että yksi vapaaehtoinen oli
neljän palkkapalvelijan veroinen. Annettakoon siis miehen vain
jäädä, vaikkapa hän kutsuikin itseään MacDonaldiksi ja kirosi
gaelinkielellä. Vaunu palaisi Bostoniin, ja jos hän siellä vielä
olisi samaa mieltä, niin saisi hän seurata heitä Länteen.

'Constancen' mukana, jota hän sisimmässä sydämessään halveksi,
menivät myöskin Cheynen miljoonamiehyyden viimeisetkin rippeet,
ja hän antautui koko olemuksellaan toimeliaaseen joutilaisuuteen.
Tämä Gloucester oli hänelle uusi kaupunki uudessa maassa, ja hän
päätti "tutkia" sitä, niinkuin hän oli tutkinut kaikki kaupungit
Snohomishista San Diegoon siinä maanääressä, josta hän oli kotoisin.
Sillä mutkaisella kadulla, joka oli puoleksi lastilaituri ja
puoleksi purjehdustarpeitten varastopaikka, ansaittiin rahaa, ja
sen alan johtaviin ammattimiehiin lukeutuvana hän halusi tietää
kuinka tuota jaloa urheilua harjotettiin. Ihmiset sanoivat, että
neljä jokaisesta viidestä Uuden-Englannin sunnuntai-aamiaisella
tarjotusta kalapallerosta tuli Gloucesterista, ja lappoivat
loppumattomia numerosarjoja todistukseksi -- tilastotietoja
veneistä, varusteista, laiturien pituudesta, sijotetuista pääomista,
suolaamisesta, pakkaamisesta, tehtaista, vakuutuksista, palkoista,
korjauksista ja voitoista. Hän puheli niitten kalastajalaivueitten
omistajien kanssa, joiden kapteenit eivät olleet paljon tavallista
palkkalaista parempia ja joiden miehistönä oli melkein kauttaaltaan
skandinavialaisia tai portugalilaisia. Sitten hän keskusteli Diskon
kanssa, joka oli yksi niitä harvoja, joilla oli oma alus, ja vertaili
huomioitaan avaroissa aivoissaan. Hän istuutui ankkuriköysikääröille
merimiestavarain myymälöissä kysellen kyselemästä päästyäänkin
Lännen miehille ominaisella huolettomalla, väsymättömällä
uteliaisuudellaan, kunnes koko sataman-laita rupesi ihmettelemään,
"mitä hemmettiä tuolla miehellä oikein oli mielessä". Hän kierteli
Keskinäisen Vakuutusyhtiön huoneissa ja tiedusteli selityksiä niihin
salaperäisiin merkintöihin, joita joka päivä liidulla piirrettiin
mustalle taululle; ja se sai hänen kimppuunsa kaikkien kaupungin
rajojen sisäpuolella olevien kalastajain leskien ja orpojen
auttamisyhdistysten sihteerit. He kerjäsivät häpeämättä, jokainen
koettaen voittaa toisen laitoksen avustusmäärän suuruudessa, ja
Cheyne pureksi partaansa ja lähetti heidät kaikki vaimonsa luo.

Rouva Cheyne lepäsi eräässä täyshoitolassa lähellä Eastern Pointia
-- omituinen, nähtävästi itsensä hoitolaisten johtama laitos, missä
pöytäliinat olivat puna- ja valkearuutuisia ja asujamet, jotka
näyttivät olleen läheisiä tuttavia toistensa kanssa jo vuosikausia,
nousivat keskiyölläkin ylös tekemään herkkuvoileipiä, jos tunsivat
itsensä nälkäisiksi. Siellä oleskelunsa toisena aamuna rouva Cheyne
pani pois timanttikoristeensa ennen aamiaiselle tuloaan.

"He ovat erittäin herttaisia ihmisiä", uskoi hän miehelleen; "niin
ystävällisiä ja yksinkertaisiakin, vaikka he ovat melkein kaikki
bostonilaisia."

"Ei se ole yksinkertaisuutta, äiti", sanoi Cheyne, katsellen
omenapuitten ohi, joihin riippumattoja oli kiinnitetty. "Se on muuta,
jota meillä -- jota minulla ei ole."

"Ei se voi olla niin", vakuutti rouva Cheyne tyynesti. "Täällä ei ole
yhtään naista, joka omistaisi sadan dollarin arvoisen puvun. Meillä
taas..."

"Kyllä tiedän, äiti kulta. Meillä on -- tietysti meillä on. Minä
luulen että pukeutumis-muoti täällä Idässä on sellainen. Viihdytkö
hyvin?"

"Minä näen niin vähän Harveyta; hän on aina sinun kanssasi; mutta
minä en ole läheskään niin hermostunut kuin ennen."

"Minä puolestani en ole viihtynyt näin hyvin koskaan sen jälkeen
kun Willie kuoli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt että minulla on
poika, ennenkuin nyt. Harveysta on tullut erinomainen poika. Haluatko
jotain, äitikulta? Ehkä tyynyn pääsi alle? Me taidamme taas lähteä
vähän rantalaiturille kävelemään ja katselemaan."

Harvey oli isänsä varjo noina päivinä; he kuljeksivat pitkin katuja
ja tietä rinnatusten, ja Cheyne käytti mäkiä tekosyynä pannakseen
kätensä pojan tasasuoralle olkapäälle. Näillä kävelyillä Harvey oppi
tuntemaan ja ihailemaan sitä merkillistä kykyä, millä hänen isänsä
pääsi tunkeutumaan uusien asiain ytimeen ainoastaan juttelemalla
yhden ja toisen kadulla tapaamansa miehen kanssa.

"Kuinka sinä voit saada heidät kertomaan kaikki avaamatta itse
suutasi?" kysyi poika, heidän tullessaan ulos eräästä laivatarpeiden
kaupasta.

"Olen ollut tekemisissä useampain ihmisten kanssa aikoinani, ja siinä
kai oppii arvostelemaan heitä kunkin laadun mukaan. Lisäksi tunnen
jonkun verran itseänikin." Hetken perästä, heidän istuutuessaan
laiturin reunalle, hän lisäsi: "Ihmiset näkevät melkein aina, milloin
mies on itse toiminut jotakin, ja silloin he kohtelevat häntä
vertaisenaan."

"Aivan niinkuin minua kohdellaan Wouvermanin telakalla. Minä olen nyt
yksi joukosta. Disko on kertonut jokaiselle, että minä olen ansainnut
palkkani." Harvey levitti kämmenensä eteensä ja hieroi niitä sitten
vastakkain. "Ne ovat taasen jo aivan pehmeät", sanoi hän surullisesti.

"Pidä ne sellaisina vielä muutamia vuosia eteenpäin, sen aikaa kun
hankit itsellesi tietosivistystä. Sitten voit karaista niitä jälleen."

"Ni-in, niinpä kai", vastasi Harvey, mutta äänensävy ei ollut
ollenkaan innostunut.

"Kaikki on sinun omassa varassasi, Harve. Voithan turvautua äitiin
ja panna hänet höpöttämään hermoistasi ja herkästä terveydestäsi ja
muista hupsu niksistä."

"Olenko minä koskaan niin tehnyt?" sanoi Harvey hiukan väkinäisesti.

Hänen isänsä kääntyi häneen päin ja ojensi pitkää kättään. "Sinä
tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi tehdä mitään sinusta,
jollet asetu suoriin suhteisiin minun kanssani. Minä voin kyllä
suoriutua kanssasi, jos olet yksinäsi, mutta minä en yritäkään
hallita yhtaikaa sekä sinua että äitiä. Siihen on elämä liian lyhyt."

"Tuntuu kuin en minä olisi juuri paljon arvoinen, vai mitä ajattelet?"

"Se lienee kyllä suureksi osaksi minunkin syytäni; mutta jos tahdot
kuulla totuuden, niin et ole ollut juuri paljon arvoinen näihin asti.
Vai oletko?"

"Hm -- Disko arvelee... Kuules, mitä lasket minun kasvatukseni
tulleen maksamaan, alusta alkaen tähän asti?"

Cheyne hymyili. "En ole koskaan sitä laskenut, mutta arvioisin summan
tulevan lähemmäksi viittä- kuin neljääkymmentätuhatta dollaria; ehkä
se voi nousta kuuteenkin kymmeneen. Nuori polvi tulee kalliiksi. Sen
tarvitsee saada kaikkia, ja se kyllästyy niihin -- ja isäukko saa
maksaa kulut."

Harvey vihelsi, mutta sisimmässään hänestä oli mieluista ajatella,
että hänen kasvatuksensa oli maksanut niin paljon. "Ja kaikki tuo on
hukkaan heitettyä pääomaa, eikö niin?"

"Sijotettua, Harve. Sijotettua, toivoakseni."

"Jos otaksumme sen vain kolmeksikymmeneksi tuhanneksi, niin nuo minun
ansaitsemani kolmekymmentä dollaria tekevät noin kymmenen senttiä
sadalle dollarille. Se on kovin vähäinen voitto." Harvey pudisteli
totisena päätään.

Cheyne nauroi niin että oli vähällä pudota laituripaalulta veteen.

"Disko on saanut monta vertaa enemmän Danista siitä saakka kun hän
on täyttänyt kymmenen vuotta; ja Dan on vielä ollut koulussa toisen
puolen vuotta."

"Ahaa, sinne päinkö se kallistuukin!"

"Ei, en minä mitään erityistä tarkottanut. Minä vain en näe itsessäni
mitään kerskattavaa tällä kertaa -- sitä minä ajattelen... Minua
sietäisi antaa selkään."

"Minä en voi sitä tehdä, ukkoseni; muuten minä ehkä tekisin sen, jos
luontoni olisi sellainen."

"Ja sitten minä muistaisin sen elämäni loppuun asti, enkä antaisi
sitä sinulle ikinä anteeksi", sanoi Harvey, leuka nyrkkien varassa.

"Aivan niin. Niin juuri minäkin tekisin. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän. Syy on yksin minun eikä kenenkään muun. Mutta olipa miten
oli, jotain tässä on tehtävä."

Cheyne otti sikaarin liivintaskustaan, puraisi poikki kärjen ja alkoi
poltella. Isä ja poika olivat hyvin toistensa näköiset, sillä parta
peitti Cheynen suun, ja Harveylla oli sama hiukan kaartuva nenä,
samat liki toisiaan olevat mustat silmät ja samat kapeat, korkeat
poskipäät kuin hänen isälläänkin. Jos kasvoille olisi sivellyt vähän
punertavan ruskeaa väriä, olisi hän hyvin sopinut esittämään jotain
kertomuskirjojen punanahkaintiaania.

"Sinä voit jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti", puheli Cheyne
verkalleen, "tullen maksamaan minulle kuusi- tai kahdeksantuhatta
dollaria vuosittain siihen saakka kun tulet äänestyskelpoiseksi.
Silloin sinä tulet miehen kirjoihin ja voit siitä lähtien
kuluttaa minun laskuuni neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta,
lukuunottamatta sitä mitä saat äidiltäsi, ja pitää kamaripalvelijaa
ja huvipurtta ja maatilaa, jolla voit olla kasvattavinasi
juoksijahevosia ja pelata korttia oman joukkueesi kanssa."

"Niinkuin Lorry Tuck?" pisti Harvey väliin.

"Niin; taikka De Vitre'n veljekset tai McQuade-ukon poika. Kalifornia
on täynnä sellaisia, ja tässä tulee juuri parahiksi näytekokoelma,
joka osottaa samaa tavaraa valmistettavan idässäkin."

Kiiltävän mustaksi maalattu höyrypursi, jossa oli mahonkinen
kajuutta, nikkelöity kompassikoppi ja puna- ja valkearaitainen
auringonsuojus, tulla puskutti satamaan, jonkun newyorkilaisen
pursiseuran viiri tangon nenässä liehuen. Kaksi jonkinlaisiin muka
meripukuihin puettua nuorta miestä istui korttia lyöden salongin
ikkunan vieressä, ja pari naista punaisen ja sinisen kirjavat
päivänvarjot käsissä katseli vieressä ja nauroi kovaäänisesti.

"Enpä haluaisi joutua tuolla merelle edes jonkunlaisessa tuulessa.
Liian kapea", sanoi Harvey arvostelevasti purren, hidastaessa
kulkuaan ankkuripoijua lähestyessään.

"Heillä on hauskaa oman käsityskantansa mukaan. Minä voin hankkia
sinulle samanlaista, vieläpä kaksinverroin kuin näillä on, Harve.
Mitä pitäisit siitä?"

"Caesar!--Tuolla tavoin ei venettä lasketa vesille", sanoi Harvey,
yhä kiintyneenä purtta katselemaan. "Jos minä en osaisi käsitellä
taljaa tuon paremmin, niin pysyisin maalla... Entä jollen minä tee
sitä?"

"Pysykö maalla -- vai mitä?"

"Huvittele pursilla ja maatiloilla ja elä 'isä-ukon' kustannuksella
ja -- piiloudu äidin taakse jos tulee ikävyyksiä", sanoi Harvey
silmät vilkkuen.

"No, siinä tapauksessa käyt käsiksi töihin minun liikkeessäni,
poikaseni."

"Kymmenen dollarin kuukausipalkallako?" Taaskin vilkutus.

"Ei senttiäkään enempää ennenkuin olet sen arvoinen, ja menee
joitakin vuosia ennenkuin saat sitäkään."

"Minä tahtoisin mieluummin alottaa konttorin lattian lakaisemisella
-- sillähän ne suuret pomot alkavat? -- ja saada jotain palkkaa heti,
kuin..."

"Tiedän sen; kaikki me ajattelemme samalla tavalla. Mutta
lakaisijoita voinemme saada palkatuksi riittävästi muutenkin. Minä
tein juuri saman erehdyksen, nimittäin sen, että tahdoin päästä
ansaitsemaan liian pian."

"Ja se erehdys tuotti kolmekymmentä miljoonaa dollaria, vai kuinka?
Sellaisilla mahdollisuuksilla luulisin minäkin uskaltavani."

"Olen hävinnyt ja olen voittanut. Voin kertoa sinulle niistä
asioista, jos tahdot kuulla?"

Cheyne hiveli partaansa, katseli hymyillen yli tyvenen vedenpinnan
ja alkoi puhua kääntymättä Harveyhin päin, joka pian alkoi oivaltaa
että hänen isänsä kertoi nyt hänelle elämäkertaansa. Hän puhui
hiljaisella, tasaisella äänellä, elehtimättä ja ilmehtimättä,
ja kuitenkin hän esitti kertomuksen, josta kymmenen johtavaa
sanomalehteä olisi auliisti maksanut suuria summia -- kertomuksen
nelikymmen-vuotisesta toiminnasta, joka oli samalla kertomus Uuden
Lännen syntyhistoriasta, joka historia on vielä kirjottamatta.

Se alkoi orvosta pojasta, joka oli jäänyt oman onnensa nojaan
Texasissa, ja jatkui monivivahteisena läpi satojen vaiheiden ja
käänteiden, tapahtumapaikkojen siirtyessä toisesta Lännen valtiosta
toiseen, kaupungeista, jotka nousivat maasta kuukaudessa ollakseen
vuoden päästä jo autioina, hurjiin uhkayrityksiin rajuissa
erämaaleireissä, jotka ovat nyt kivikatuisia kaupunkeja. Siihen
sisältyi kolmen rautatielinjan rakentaminen ja neljännen harkittu
hylyksi saattaminen. Se kertoi höyrylaivoista, kaupungeista, metsistä
ja kaivoksista sekä kaikkiin maailman kansallisuuksiin kuuluvista
miehistä, jotka miehittivät, rakensivat, hakkasivat ja kaivoivat
niitä. Se kosketteli jättiläismäisten rikastumismahdollisuuksien
avautumista silmien eteen, jotka eivät nähneet, tai niiden
menettämistä mitä vähäpätöisimpäin aika- ja matkaesteiden takia; ja
läpi tapahtumain ja tilojen lukemattomien vaiheiden liikkui Harvey
Cheyne, milloin rikkaana, milloin köyhänä, sinne ja tänne, edes ja
takaisin, laivamiehenä, junamiehenä, tavarain välittäjänä,
ravintolan pitäjänä, sanomalehtimiehenä, koneenkäyttäjänä,
kauppamatkustajana, maatila-asioitsijana, valtiollisena agitaattorina,
ilmotusasiamiehenä, väkijuomakauppiaana, kaivoksenomistajana,
keinottelijana, karjanhoitajana tai maankiertäjänä, joskus ratsain,
useimmiten jalan, aina valppaana ja levollisena, etsien omia etujaan
sekä, niin hän ainakin itse sanoi, maansa kunniaa ja vaurastumista.

Hän kertoi luottamuksestaan, joka ei milloinkaan pettänyt, ei edes
silloin kun hän riippui epätoivon partaalla -- luottamuksesta,
jonka synnyttää ihmisten ja olosuhteiden tunteminen. Hän puhui
lavealta rohkeudestaan ja neuvokkuudestaan kaikissa tiloissa, ja
hän tuntui pitävän sitä niin luonnollisena asiana ettei hän edes
muuttanut äänenpainoaan siitä kertoessaan. Hän kuvaili kuinka hän oli
syrjäyttänyt vihamiehiään tai antanut heille anteeksi, aivan samoin
kuin he olivat syrjäyttäneet häntä tai antaneet hänelle anteeksi
noina huolettomina päivinä, kuinka hän oli houkutellut, imarrellut
ja pelotellut kaupunkeja, yhtiöitä ja renkaita, aina niiden itsensä
hyödyksi, kuinka hän oli suunnannut rautatielinjoja vuorten
ympäritse tai lävitse ja rotkojen ylitse, ja lopuksi kuinka hän oli
istunut toimettomana erilaisten yhteisöjen raastaessa siekaleiksi
viimeisetkin jätteet hänen kunniallisuudestaan.

Harvey kuunteli tätä tarinaa henkeään pidätellen, pää hiukan sivulle
kallistettuna, silmät rävähtämättä suunnattuina isän kasvoihin,
joitten uurteisille poskille ja ulkoneville silmäkulmille hehkuva
sikaarinpää loi omituisen hohteen hämärän yltyessä. Hänestä tuntui
kuin hän olisi katsellut junan veturia, joka syöksyy eteenpäin
pimeässä -- peninkulma jokaisen uuninluukun avauksen synnyttämän
loisteen välillä; mutta tämä veturi osasi puhua, ja sanat vaikuttivat
pojan mieleen ja panivat sen liikkeelle pohjiaan myöten. Vihdoin
Cheyne viskasi pois sikaarinpätkän, ja he istuivat pimeässä loiskivan
veden partaalla.

"En ole koskaan ennen kertonut näistä kenellekään", sanoi isä.

Harvey vetäisi henkeä. "Se on suurenmoisinta mitä ikinä voi olla!"
sanoi hän.

"Se oli siitä mitä minä _sain_. Nyt tahdon sanoa sinulle mitä en ole
saanut. Se ei ehkä kuulosta sinusta paljonkaan arvoiselta, mutta en
toivoisi sinun tulevan niin vanhaksi kuin minä, ennenkuin oivallat
sen. Minä voin kyllä suoriutua ihmisistä enkä ole mikään hölmö omalla
alallani, mutta -- mutta -- minä en voi kilpailla sellaisen miehen
kanssa, joka on saanut _oppia!_ Minulla ei ole muuta kuin mitä olen
poiminut sieltä täältä matkan varrelta, ja se kyllä näkyy minusta
joka puolelta."

"Minä ainakaan en ole sitä koskaan nähnyt!" sanoi Harvey kiivaasti.

"Vastedes tulet kuitenkin sen näkemään -- niin pian kuin olet päässyt
yliopistosta. Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole nähnyt ihmisten
kasvojen ilmeestä, että he pitävät minua 'nousukkaana'? Minä voin
musertaa heidät palasiksi -- sen voin -- mutta minä en voi iskeä
heitä heidän arimpaan kohtaansa. En tahdo sanoa että he olisivat
niin kovin, kovin korkealla, mutta tunnen kuitenkin että itse olen
jossain kovin, kovin kaukana heistä. Mutta _sinulla_ on tilaisuus
välttää sitä. Sinun on imettävä itseesi kaikki tarjolla oleva tieto,
ja sinä tulet seurustelemaan toisten kanssa, jotka tekevät samoin.
_He_ tekevät sitä enintään muutamien tuhansien dollarien vuositulojen
takia, mutta _sinun_ on muistettava tekeväsi sitä miljoonien takia.
Sinun on opittava lakia kyllin paljon, jotta voit hoitaa omaisuuttasi
sitten kun minä olen poissa näiltä ilmoilta, ja sinun on tultava
lujiin väleihin maan parhaimpien kanssa (heistä on hyötyä myöhemmin);
ja ennen kaikkia on sinun hankittava mahdollisimman paljon tuota
jokapäiväistä, tavallista kirjatietoa. Ei mikään kannata paremmin
kuin se, Harve, ja se tulee kannattamaan vuosi vuodelta yhä paremmin
meidän maassamme -- sekä liike-elämässä että politiikassa. Sen tulet
kyllä näkemään."

"Minun osani tässä kaupassa ei ole varsin houkutteleva", sanoi
Harvey. "Neljä vuotta yliopistossa! Toivoisinpa melkein valinneeni
kamaripalvelijan ja huvipurren!"

"Älä ole milläsikään, poikaseni", kehotti Cheyne. "Sinä sijotat
pääomasi siihen missä se tuottaa parhaan voiton; eikä omaisuutemme
kutistune vähemmäksi, vaikka vähän viipyykin ennenkuin pääset itse
ottamaan osaa sen hoitoon. Ajattele asiaa ja anna minulle vastaus
huomenna. Mutta nyt meidän täytyy joutua, muuten myöhästymme
illalliselta!"

Koska tämä keskustelu koski liikeasioita, ei Harvey katsonut
tarpeelliseksi kertoa siitä äidilleen, ja Cheyne ajatteli
luonnollisesti samalla tavalla. Mutta rouva Cheyne näki jotain
erikoista olevan tekeillä ja pelkäsi, ja samalla hän tunsi
hiukan kateutta. Poika, joka oli kohdellut häntä säälimättömän
itsevaltaisesti, oli poissa, ja hänen sijallaan oli teräväkatseinen,
erinomaisen vaitelias nuorukainen, joka puheli useimmiten isän
kanssa. Rouva Cheyne ymmärsi että keskustelu koski liikeasioita
ja oli niinollen hänen valtapiirinsä ulkopuolella; ja jos hänellä
oli ollut vielä epäilyksiä, niin ne hälvenivät kun Cheyne matkusti
Bostoniin ja toi hänelle sieltä uuden timanttisormuksen.

"Mitä te molemmat nyt olette tehneet?" sanoi rouva Cheyne heikosti
hymyillen käännellessään sormusta auringonvalossa.

"Puhelleet -- puhelleet vain, äiti; Harvey on ajattelevainen poika."

Niin hän olikin. Hän oli esittänyt oman omintakeisen ehdotuksensa.
Rautatiet, niin hän selitti vakavasti, eivät kiinnittäneet hänen
mieltään, enempää kuin hirsimetsät, maatilat tahi kaivoksetkaan.
Mutta hän halusi koko sielustaan päästä isänsä vasta ostettujen
purjelaivojen ylivalvojaksi. Jos hänelle luvattiin antaa tuo toimi
kohtuullisen ajan kuluttua, niin hän puolestaan sitoutui harjottamaan
opintoja ahkerasti ja säännöllisesti neljän tai viiden vuoden aikana.
Lupa-aikoina hänelle oli suotava täysi vapaus ottaa selvää kaikista
laivalinjaa koskevista yksityisseikoista -- hän oli jo tehnyt niistä
ainakin kaksituhatta kysymystä -- kassakaapissa säilytetyistä isän
salaisimmista papereista alkaen San Fransiskon satamassa olevaan
hinaaja-höyryyn asti.

"Se on tasapuolinen ehdotus", virkkoi Cheyne vihdoin. "Sinä muutat
tietysti mieltäsi kahteenkymmeneen kertaan ennenkuin olet päässyt
opistosta; mutta jos otat tuon linjan oikealla tavalla hoitaaksesi
etkä kyllästy siihen ennenkuin olet tullut kolmenkolmatta vuoden
ikään, niin luovutan tuon laivahomman kokonaan sinun omaksesi. Mitäs
sanot siihen, Harve?"

"Ei; ei kannata koskaan mennä pirstomaan valmista liikettä.
Maailmassa on jo ilmankin liian paljon kilpailua, ja Disko sanoo
että 'veriheimolaisten _täytyy_ pysyä yksissä.' Hänen miehistönsä ei
koskaan luovu hänestä. Ja se, sanoo hän, on yhtenä syynä siihen, että
he saavat niin runsaan saaliin matkoillaan. Tuosta puhuen, 'Täällä
Ollaan' lähtee Georges-matalikolle maanantaina. He eivät viivy kauan
maissa, vai mitä?"

"Eivät kyllä, ja oikeastaan pitäisi meidänkin ajatella lähtöä. Olen
jättänyt liikeasiani roikkumaan irralleen molempien valtamerien
välille, ja on jo aika sitoa langanpäät taas yhteen. Mutta siihen
ryhtyminen tuntuu nyt kerrassaan vastenmieliseltä, sillä minulla ei
ole ollut tällaisia vapaapäiviä kahteenkymmeneen vuoteen."

"Me emme _voi_ lähteä ennenkuin olemme saattaneet Diskoa hänen
matkalleen", sanoi Harvey. "Ja maanantaina on muistojuhlakin. Siihen
meidän on ainakin jäätävä."

"Mikä se on tuo muisto-homma? Minä kuulin puhuttavan siitä
täyshoitolassa", sanoi Cheyne tahdottomasti. Hänkään ei halunnut
lyhentää näitä kultaisia päiviä.

"No niin, mikäli minä olen päässyt käsittämään, on tämä jonkinlainen
kesävieraita varten pystyyn puuhattu huvitilaisuus. Disko ei siitä
pidä, siitä syystä että siellä toimitetaan rahankeräys leskiä ja
orpoja varten. Disko on itsenäinen. Etkö ole huomannut sitä?"

"Kyl-lä. Hiukan. Paikoittain. Se on siis jonkunlaista kaupungin
nähtävyyksien esittämistä?"

"Niin on, tämä kesäkokous nimittäin. Siellä luetaan niitten miesten
nimet, jotka ovat hukkuneet tai tietymättömiin kadonneet sitten viime
erän, ja pidetään puheita ja lausutaan runoja ja muuta sellaista.
Sitten, Diskon puheitten mukaan, auttamisyhdistysten sihteerit
menevät takapihalle ja tappelevat saaliista. Oikea juhla on keväällä,
sanoo hän. Silloin siihen ottavat osaa kaikki papitkin, eikä
kesävieraita silloin ole saapuvilla."

"Ymmärrän", sanoi Cheyne, käsittäen asian täydelleen kuten ainakin
sellainen, joka on syntynyt ja kasvatettu kotikaupunki-ylpeyteen.
"Jäämme siis muistojuhlaan ja matkustamme samana iltana."

"Minä menen Diskon luo ja koetan saada hänet tulemaan sinne
miehistöineen ennenkuin he lähtevät. Silloin minun on tietysti oltava
heidän seurassaan."

"Vai niin, sitäkös se olikin", sanoi Cheyne. "Minä olen vain mitätön
kesävieras, kun sinä taas olet..."

"Täysverinen matalikko-kalastaja", huusi Harvey taakseen
noustessaan raitiovaunuun, ja Cheyne jatkoi matkaansa onnekkaine
tulevaisuuden-unelmineen.

Disko ei ollenkaan suosinut sellaisia julkisia tilaisuuksia,
joissa vedottiin ihmisten armeliaisuuteen, mutta Harvey vakuutti
että päivä menettäisi kokonaan juhlallisuutensa ainakin häneen
nähden, jos 'Täällä Ollaan' ei olisi täysilukuisesti edustettuna.
Silloin Disko suostui, mutta erinäisillä ehdoilla. Hän oli kuullut
-- oli merkillistä kuinka kaikki asiat tulivat kaikkien tiedoksi
tuolla rantaseudulla -- hän oli kuullut että eräs filadelfialainen
näyttelijätär tulisi esiintymään tilaisuudessa, ja hän epäili
hänen esittävän "Kapteeni Iresonin ajomatkan". Mieskohtaisesti
hän välitti näyttelijättäristä yhtä vähän kuin kesävieraistakin,
mutta oikeus oli oikeus, ja vaikkakin hän itse (tässä Dan hihitti)
oli kerran erehtynyt arvostelussaan, ei hän tahtonut kuulla tuota
valheellista runoa esitettävän. Harvey palasi näinollen takaisin East
Gloucesteriin ja kulutti puoli päivää selittääkseen huvitetulle,
kautta mantereen mainetta saavuttaneelle näyttelijättärelle sen
erehdyksen laatua, johon hän oli ollut tekemäisillään itsensä
vikapääksi; ja näyttelijätär myönsi että oikeus oli oikeus, aivan
niinkuin Diskokin oli sanonut.

Cheyne tiesi vanhasta kokemuksesta, millainen juhlan meno tulisi
olemaan, mutta kaikenlaiset kansankokoukset olivat hänelle todellista
nautintoa. Hän katseli raitiovaunuja, jotka huristivat länteenpäin
helteisenä, autereisena aamuna, täynnä vaaleihin, kevyihin
kesäpukuihin verhottuja naisia ja valkonaamaisia, olkihattuisia
miehiä, jotka olivat vasta äsken tulleet Bostonin konttoripulpettien
äärestä; hän katseli postikonttorin edustalla olevaa polkupyöräkasaa,
touhukkaina kiiruhtavia, toisiaan tervehtiviä virkailijoita,
raskaassa ilmassa verkalleen hulmahtelevia lippuja ja tärkeän
näköistä miestä, joka ruiskunletkua pidellen kasteli tiilillä
laskettua jalkakäytävää.

"Äiti", virkkoi hän äkkiä, "muistatko sitä, kun Seattle oli palanut
ja alettiin puuhata sen uudelleen eloon-virvottamista?"

Rouva Cheyne nyökkäsi ja silmäsi arvostelevasti pitkin mutkaista
katua. Hän ymmärsi, samoin kuin hänen miehensäkin, noita
Lännelle ominaisia kansankokouksia ja vertaili niitä toisiinsa.
Pian alkoi kalastajia sekaantua kaupungintalon sisäänkäytävän
edustalla tungeksivaan ihmisjoukkoon; siinä oli sinertäväposkisia
portugalilaisia, joitten vaimot olivat enimmäkseen paljain
päin tai saali harteilla, kirkassilmäisiä novascotialaisia ja
new-brunswickiläisiä, ranskalaisia, italialaisia, ruotsalaisia ja
tanskalaisia sekä käymäseltään satamassa olevien kuunarien miehistöä
syrjästä-katsojina; ja kaikkialla mustapukuisia naisia, jotka
tervehtivät toisiaan jäykän arvokkaasti, sillä tämä oli heidän
suuri päivänsä. Ja siinä oli eri uskontokuntien pappeja -- suurten,
varakkaitten seurakuntien pappeja, jotka olivat merenrannikolla
lepäämässä, yhtä hyvin kuin varsinaisia työskenteleviä sielunpaimenia
-- roomalaiskatolisen kirkon papeista aina tuuheapartaisiin
lutherilaisiin saarnamiehiin, jotka olivat entisiä merimiehiä
ja hyviä veikkoja parinkymmenen aluksen miehistön kanssa. Oli
kuunarilaivueitten omistajia, jotka avustivat huomattavilla summilla
leski- ja orpoyhdistyksiä, ja pikkueläjiä, joitten kuunarit
olivat mastonnokkia myöten lainojen panttina; oli pankkimiehiä ja
merivakuutus-asiamiehiä, hinaajain ja rannikkoaluksien kapteeneja,
laivatarpeiden-kauppiaita, laivojen korjaajia, suolaajia,
veneentekijöitä, yleensä kaikkien rantakaupungin sekalaisten
ammattien edustajia.

He kulkeutuivat pitkin kesävieraitten vaaleitten pukujen elävöittämiä
istuinrivejä, ja muuan kaupungin virkailija valvoi järjestystä ja
hikoili, kunnes hän suorastaan loisti kansalaisylpeydestä. Cheyne
oli puhellut hänen kanssaan viitisen minuuttia muutamia päiviä
aikaisemmin, ja heidän välillään vallitsi täydellinen yhteisymmärrys.

"No, herra Cheyne, mitäs pidätte kaupungistamme? -- Kyllä, rouva, te
voitte istua mihin vain haluatte. -- Teillä on arvatenkin tällaisia
tilaisuuksia siellä Lännessäkin?"

"On kyllä, mutta ne eivät periydy niin vanhoilta ajoilta kuin täällä."

"Niinpä niin, tietysti. Teidän olisi pitänyt olla siinä juhlassa,
jota me vietimme kahdennensadannen viidennenkymmenennen vuosipäivämme
kunniaksi. Voin vakuuttaa teille, herra Cheyne, että vanha
kaupunkimme silloin kunnosti itseään."

"Niin olen kuullut. Ja kyllä kannattaakin. Mutta mistä johtuu, ettei
tässä kaupungissa ole yhtään ensiluokkaista hotellia?"

"-- Suoraan toiselle puolen salia, vasemmalle, Pedro. Siellä on
yllinkyllin tilaa sinulle ja joukollesi. -- Niin, juuri samaa
minäkin sanon heille aina, herra Cheyne. Se vaatii suuria rahoja,
mutta te ette kai otaksuttavasti pidä sitä minään pätevänä syynä. Me
tarvitsemme..."

Raskas koura laskeutui hänen verkapukuiselle olalleen, ja erään
hiiliä kulettavan rannikkolaivan punottavakasvoinen kapteeni
pyöräytti hänet puoleksi ympäri. "Mitä helkkaria te miehet meinaatte,
kun paiskaatte sellaisen lain kaupungille silläaikaa kun kaikki
kunnon miehet ovat merellä? Häh? Kaupunki on kuiva kuin luu ja haisee
ison joukon pahemmalta kuin viimeksi täältä lähtiessäni. Olisittehan
voinut jättää meille edes yhden anniskelun miedompia juomia varten."

"Eipä se näytä estäneen teitä voitelemasta sisäpuoltanne tänä aamuna,
Carsen. Minä keskustelen tästä asiasta kanssanne myöhemmin. Istukaa
nyt tuonne oven luokse ja harkitkaa valmiiksi todistelujanne, kunnes
minä tulen."

"Mitä minä todisteluista hyödyn? Miquelonissa saa samppanjaa
kahdeksallatoista markalla laatikon, ja..." Kapteeni painautui
istuinpaikalleen, kun urkujen alkusoitto vaiensi hänet.

"Meidän uudet urkumme", sanoi virkamies ylpeänä Cheynelle, "maksoivat
meille neljätuhatta dollaria. Meidän on ensi vuonna jälleen
korotettava suostuntaveroja saadaksemme ne maksetuksi. Me emme
tahtoneet jättää kaikkea uskonnollista puolta yksinomaan papiston
toimeenpanemiin tilaisuuksiin. Tuolla nousee meidän orpolapsistamme
kokoonpantu kuoro laulamaan. Minun vaimoni on opettanut heitä.
Tapaamme vielä myöhemmin, herra Cheyne. Minua tarvitaan lavalla."

Korkeina, selkeinä ja vilpittöminä vaimensivat lasten äänet
viimeisenkin paikoilleen asettuvien hälinän.

_"Oo Luojan kätten työt, te Luojaa kiittäkäät -- ylistäkäät ja
kunnioittakaatte aina!"_

Kaikki naiset kurottuivat katsomaan, kun toistamiseen kajahtavat
päätöstahdit värähyttivät ilmaa. Rouva Cheyne, samoin kuin jotkut
muutkin, alkoi hengittää tiheämmin; hän oli tuskin koskaan tullut
ajatelleeksi mielessään, että maailmassa on niin paljon leskiä; ja
vaistomaisesti hän etsi katseillaan Harveyta. Harvey oli tavannut
Diskon ja hänen miehistönsä salin takaseinältä ja hän seisoi Danin
ja Diskon välissä, ikäänkuin oikeuden mukaan hänelle kuuluvalla
paikalla. Salters-setä, joka edellisenä iltana oli palannut Pennin
kanssa Pamlico Soundista, otti hänet vastaan epäluuloisesti.

"Eivätkö sinun vanhempasi ole vielä menneet?" murisi hän. "Mitä
tekemistä sinulla on täällä, nuorukainen?"

_"Oo, järvet, virtain vuot, te Luojaa kiittäkäät -- ylistäkäät ja
kunnioittakaatte aina!"_

"Eikö hänellä ole oikeus olla täällä?" sanoi Dan. "Onhan hän ollut
mukana yhtähyvin kuin me toisetkin."

"Ei noissa vaatteissa ainakaan", ärähti Salters.

"Suu kiinni, Salters", sanoi Disko. "Sinun sappesi on liian ärtynyt.
Pysy vain siinä missä olet, Harve."

Sitten nousi lavalle juhlapuheen-pitäjä, joka hänkin oli kaupungin
tukipylväitä, lausuen muun maailman tervetulleeksi Gloucesteriin ja
huomauttaen ohimennen, missä suhteessa Gloucester oli muuta maailmaa
etevämpi. Sitten hän siirtyi käsittelemään kaupungin merkittävyyttä
meri-elinkeinon harjottajana ja puhui siitä hinnasta, joka sen on
maksettava vuotuisesta sadostaan. Yleisö saisi myöhemmin kuulla
niitten nimet, jotka kaupunki viime vuoden aikana oli vainajina
menettänyt -- niiden lukumäärä oli sata ja seitsemäntoista. (Tässä
lesket suurensivat silmiään hiukan ja katsahtivat toisiinsa.)
Gloucester ei voinut kerskata mistään suurista teollisuus- tai
tehdaslaitoksista. Sen pojat tekivät työtä sillä palkalla, minkä meri
antoi, ja he tiesivät kaikki, ettei Georges- eivätkä Suuret matalikot
olleet mitään ruusukenttiä. Ainoa mitä maalla-olijat saattoivat
tehdä, oli leskien ja orpojen auttaminen; ja muutamien ylimalkaisten
huomautusten jälkeen hän käytti tilaisuutta kiittääkseen kaupungin
nimessä niitä, jotka niin yhteishyvää harrastavasti olivat
lupautuneet ottamaan osaa juhlaohjelman suoritukseen.

"Minua suututtaa nuo kerjäys-kohdat tuossa puheessa", murisi Disko.
"Se ei anna ihmisille oikeaa käsitystä meistä."

"Jolleivät ihmiset katso eteenpäin ja pane tallelle silloin kun
heillä on siihen tilaisuus", sanoi Salters, "niin on asiain luonnosta
lankeavaa, että heidän on kannettava häpeä. Ota tämä varotukseksi,
nuori mies. Rikkaus kestää ainoastaan hetken, jos tuhlailet sitä
ylellisyyksiin..."

"Mutta jos kadottaa kaikki -- ihan kaikki", sanoi Penn, "niin
mitä voi tehdä _silloin?_ Kerran minä" -- vetisen-siniset silmät
harhailivat ylös ja alas, ikäänkuin etsien jotain kiinnekohtaa
-- "kerran minä luin -- jostain kirjasta luullakseni -- eräästä
yliajetusta laivasta, josta kaikki hukkuivat -- paitsi yksi mies --
ja hän sanoi minulle..."

"Lörpötystä!" keskeytti Salters. "Lue vähemmän ja syö enemmän, Penn,
niin ansaitset paremmin palkkasi."

Harvey tunsi seisoessaan kalastajain väliin puserrettuna omituista
karmivaa, kihisevää väristystä, joka alkoi niskasta ja kulki pitkin
selkää jalkoihin asti. Lisäksi häntä vilutti, vaikka ilma oli
rasittavan kuuma.

"Tuo on varmaan se filadelfialainen näyttelijätär?" sanoi Disko
Troop, katsoa muikauttaen lavalle. "Olet kai järjestänyt sen kapteeni
Iresonin asian, vai kuinka, Harve? Sinähän tiedät syyn."

Nainen ei esittänyt "Iresonin ajomatkaa", vaan jonkunlaisen
runoelman, jossa puhuttiin Brixham-nimisestä kalastaja-satamasta ja
aluksista, jotka pyrkivät sitä kohti pimeänä myrsky-yönä, naisten
laittaessa rantasiltaman päähän merkkitulen kaikista esineistä, mitä
he vain käsiinsä saivat.

    "He ottivat mummon peitteen, --
    hän pyys' vain kiiruhtamaan;
    he lapsen kätkyen veivät, --
    laps' vaieten katseli vaan."

"Yhyy!" sanoi Dan, kurkistaen Pitkän Jackin olkapään ylitse. "Sepä
oli jotakin. Mutta kalliiksi se varmaan tuli."

"Viheliäinen juttu", virkkoi irlantilainen. "Huonosti valaistu
satama, Danny."

    "-- -- -- -- --
    väki tiennyt ei onneton,
    ilovalkeanko he laati
    vai hautausrovion."

Esiintyjän ihmeellinen ääni pani kuulijain sydänkielet väräjämään. Ja
kun hän esitti, kuinka aaltojen varaan joutuneet miehet viskautuivat
rannalle, toiset elävinä, toiset kuolleina, ja kuinka he kantoivat
ruumiit valkean hohteeseen, kysellen: "Lapsi, onko tämä isäsi?"
tai: "Vaimo, onko tämä miehesi?" niin saattoi kuulla liikutuksen
nyyhkäyksiä kaikkialta salista.

    "Ja kun Brixhamin purret jälleen
    käy myrskyjä uhmaamaan,
    ne rakkauden myötään kantaa
    valonhohteena purjeillaan."

Suosionosotukset hänen lopetettuaan supistuivat hyvin vähiin.
Naiset etsivät nenäliinojaan, ja miehistä tuijottivat useat kattoon
kiiltävin silmin.

"Hm", sanoi Salters; "tuon kuuleminen jossain teatterissa maksaisi
dollarin -- ehkä kaksikin. Joillakin saattaa olla sellaiseen varaa.
Minusta se tuntuu suoranaiselta rahanhaaskaukselta... No, mutta miten
kumman lailla kapteeni Bart Edwardes on päässyt ajautumaan tänne?"

"Ei auttanut pidätellä häntä", sanoi muuan takana oleva
eastportilainen. "Hän on runoilija, ja hän aikoo lausua oman runonsa.
Siinä puhutaan eräästä meidän puolen tapahtumasta."

Hän ei kertonut että kapteeni Bart Edwardes oli jo viitenä
vuonna peräkkäin ponnistellut saadakseen luvan esittää jonkun
omia sepitelmiään Gloucesterin muistojuhlassa. Huvitettuna
ja kyllästyneenä oli juhlatoimikunta vihdoin suostunut hänen
pyyntöönsä. Vanhuksen vaatimattomuus ja onnesta tuikkiva katsanto,
hänen astuessaan lavalle kaikkein parhaissa sunnuntaipukimissaan
voittivat puolelleen kuulijakunnan sydämet jo ennenkuin hän
oli ehtinyt avata suutaan. He kuuntelivat nurisematta loppuun
kolmekymmentäseitsemän kankeatekoista säkeistöä, joissa kuvailtiin
mahdollisimman perinpohjaisesti kuunari "Joan Haskenin" haaksirikkoa
Georges-matalikon luona vuoden 1867 ankarassa myrskyssä, ja kun hän
pääsi loppuun, kajahti yksimielinen mieltymyshuuto kautta koko salin.

Muuan kaukonäköinen bostonilainen sanomalehtireportteri
pujahti paikaltaan saadakseen täydellisen jäljennöksen
esitetystä kertomarunosta sekä haastattelun sen tekijästä,
joten tällä maailmalla ei enää ollut enempää tarjottavana
kapteeni Bart Edwardesille, entiselle valaanpyytäjälle,
laivanrakentajalle, kalastajalaivurille ja runoilijalle, hänen
seitsemännelläkymmenennellä kolmannella ikävuodellaan.

"Niin, siinä sitä voi sanoa olevan järkeä", sanoi eastportilainen.
"Minä olen tarkastellut tapahtumapaikkaa nuo hänen värsynsä käsissäni
ja voin todistaa että hän on esittänyt kaiken sellaisena kuin se on."

"Jollei tämä Dan tässä saisi kokoon parempaa parissa aamutunnissa,
niin hänelle sietäisi antaa selkään", sanoi Salters, joka katsoi
velvollisuudekseen puolustaa Massachusetts'in kunniaa. "En tahdo
kieltää ettei kapteeni Edwardes olisi jokseenkin näppärä kirjamies --
ollakseen Mainesta. Mutta kuitenkin..."

"Kyllä Salters-setä varmaan kuolee tällä matkalla. Ensimäinen
kohteliaisuus, minkä hän ikinä on minulle lausunut", hihitti Dan.
"Mutta mikä sinulla on, Harvey? Sinähän olet hiljaa kuin hiiri ja
naamasi on ihan vihertävä. Oletko kipeä?"

"En tiedä mikä minulla oikein on", vastasi Harvey. "Tuntuu kuin
sisälmykseni tuppaisivat pyrkimään ulos. Minua niin painostaa ja
puistattaa."

"Ruuansulatushäiriö varmaan. Sepä sattui ikävästi. Odotamme nimien
lukemista ja lähdemme sitten, niin voimme käyttää hyväksemme
vuorovettä."

Lesket -- useimmat sinä kesänä leskiksi tulleita -- jäykistivät
itsensä kuin ihmiset jotka odottavat tulevansa ammutuiksi paikalleen,
sillä he tiesivät mitä oli tulossa. Kesävieras-neitoset punaisine
ja sinisine puseroineen lakkasivat tirskumasta kapteeni Edwardesin
merkilliselle runolle ja katsoivat taakseen ihmetellen miksi kaikki
olivat niin hiljaa. Kalastajat työntäytyivät lähemmäksi, kun
Cheynen kanssa puhellut kaupungin virkamies nousi lavalle ja alkoi
lukea vainajien luetteloa, jaotellen ne kuukausittain. Edellisen
vuoden syyskuun hukkuneet olivat enimmäkseen yksinäisiä miehiä
ja muukalaisia, mutta hänen äänensä kajahteli hyvin kuuluvana
äänettömässä salissa:

_9:s päivä syyskuuta. Kuunari "Florrie Anderson" hukkunut koko
miehistöineen Georges-matalikon luona:_

_Reuben Pitman, laivuri, 50:n vuoden, naimaton, Main Street,
Gloucester_.

_Emil Olsen, 19:n, naimaton, 329 Hammond Street, Gloucester; kotoisin
Tanskasta_.

_Oscar Strandberg, naimaton, 28:n, Ruotsista_.

_Carl Strandberg, naimaton, 28:n, Main Street, Gloucester_.

_Pedro, luultavasti Madeirasta, naimaton, Keenen vierasmaja,
Gloucester_.

_Josef Welsh, alias Josef Wright, 30:n, St. John, Newfoundland_.

"Ei -- Augusty, Maine", keskeytti ääni ihmisjoukosta.

"Hän otti pestin, St. Johnissa", sanoi lukija, katsoen papereistaan.

"Tiedän sen, mutta hän oli kirjoilla Augustyssa. Minun veljenpoikani."

Lukija teki lyijykynällä oikaisun luettelon reunaan ja jatkoi:

_Sama kuunari, Charlie Ritchie, Liverpool, Nova Scotia, 33:n,
naimaton_.

_Albert May, 267 Rogers Street, Gloucester, 27:n, naimaton_.

_27:s päivä syyskuuta. Orvin Bollard, 30:n, naimisissa, hukkunut
veneessä Eastern Pointin kohdalla_.

Tämä laukaus sattui, sillä eräs leskistä hytkähti ja aukoi ja
puserteli käsiään. Rouva Cheyne, joka oli kuunnellut suurin silmin,
nytkäytti päätään ja nielaisi vaivalloisesti. Danin äiti, joka
istui muutamia paikkoja hänestä oikealle, näki ja kuuli sen ja
siirtyi joutuisasti hänen rinnalleen. Lukeminen jatkui. Tammikuun
ja helmikuun haaksirikkoihin ehdittyä laukauksia sateli tiheään, ja
lesket vetäisivät henkeä yhteenpuserrettujen hampaitten välitse.

_14:s päivä helmikuuta. Kuunari "Harry Randolph" menettänyt mastonsa
kotimatkalla Newfoundlandista; Asa Musie, naimisissa, 32:n, Main
Street, Gloucester, huuhtoutunut mereen kannelta_.

_23:s päivä helmikuuta. Kuunari "Gilbert Hope"; kadonnut jäljettömiin
veneessä, Robert Beavon, 29:n, naimisissa, kotoisin Pubnicosta, Nova
Scotiasta_.

Mutta hänen vaimonsa oli salissa. He kuulivat heikon parahduksen,
ikäänkuin jotain pientä eläintä olisi haavotettu. Se tukahtui
kuitenkin heti, ja nuori nainen horjui ulos salista. Hän oli
toivonut toivottomanakin, kuukausimääriä, koska jotkut veneissä
harhaan joutuneet ovat onnen kautta tulleet pelastetuiksi johonkin
ohikulkevaan suurempaan alukseen. Nyt hän oli saanut varmuuden, ja
Harvey saattoi nähdä katukäytävällä olevan poliisin kutsuvan hänelle
ajurin.

"Se maksaa viisikymmentä senttiä asemalle" -- alotti ajuri, mutta
poliisi kohotti kätensä -- "mutta minä ajan sinne kuitenkin. Astukaa
sisään vain. Kuulkaahan, Alf, ettehän ilmota minua ensi kerralla, jos
lyhtyni ei ole sytytetty -- niinhän?"

Salin ovi sulkeutui peittäen näkyvistä päivänpaisteisen
ulkoilma-läikän, ja Harveyn silmät kääntyivät jälleen lukijaan ja
hänen loppumattomaan luetteloonsa.

_19:s päivä huhtikuuta. Kuunari "Mamie Douglas" hukkunut Suurilla
matalikoilla koko miehistöineen_.

_Edvard Canton, laivuri, 43:n, naimisissa, Gloucesterista_.

_D. Hawkins, alias Williams, 34:n, naimisissa, Shelbournesta, Nova
Scotiasta_.

_G. W. Clay, neekeri, 28:n, naimisissa, Gloucesterista_.

Ja niin edelleen, yhä edelleen. Harvey tunsi kurkussaan kuin suuria
paloja, joita hän ei saanut painumaan alas, ja hänen vatsansa
muistutti hänelle sitä päivää, jolloin hän putosi höyrylaivan
kannelta.

_10:s päivä toukokuuta. Kuunari 'Täällä Ollaan'_ (veri kihisi
joka puolella hänen ihossaan). _Otto Svendson, 20:n, naimaton,
Gloucesterista, huuhtoutunut mereen_.

Jälleen kuului tukahdutettu, vihlaiseva huuto jostakin salin
takaosasta.

"Hänen ei olisi pitänyt tulla. Hänen ei olisi pitänyt tulla", sanoi
Pitkä Jack säälien.

"Älä töllötä noin, Harve", murahti Dan. Harvey kuuli sen, mutta
sitten musteni kaikki hänen silmissään tulihyrrien sekaiseksi
pimeydeksi. Disko kumartui eteenpäin ja puhui jotain vaimolleen,
joka istui rouva Cheynen vieressä toinen käsi kiedottuna hänen
vyötäisilleen ja pidellen toisella hänen haparoivia, nytkähteleviä,
sormuksin koristettuja käsiään.

"Painakaa päänne alas -- aivan alas!" kuiskutti rouva Troop. "Se
menee ohi tuossa tuokiossa."

"Minä en vo-oi! En sa-aata! Oi, antakaa minun -- --" änkytti rouva
Cheyne tajuamatta ollenkaan mitä puhui.

"Teidän täytyy", toisti rouva Troop. "Teidän poikanne on juuri
pyörtynyt tainnottomaksi. Sellaista sattuu muutamille, kun he ovat
kasvuiässä. Haluatte kaiketi mennä hoitamaan häntä? Tältä puolelta
voimme päästä ulos. Älkää hätäilkö. Tulkaa vain minun perässäni. Mitä
nyt turhia, rouva kulta, olemmehan me naisia molemmat, ja meidän on
hoidettava miesväkeämme. Tulkaa!"

Koko "Täällä Ollaan" kuunarin miehistö lähti mukaan tunkeutuen
väkijoukon läpi henkivartiona, ja hyvin kalpea ja järkyttynyt oli se
Harvey, jonka he laskivat eteishuoneen penkille.

"Tulee äitiinsä", oli rouva Troopin ainoa huomautus rouva Cheynen
kumartuessa poikansa yli.

"Kuinka saatoit luullakaan hänen voivan kestää sellaista?" huudahti
hän nuhtelevasti Cheynelle, joka ei ollut virkkanut mitään. "Se oli
kauheaa -- kauheaa! Meidän ei olisi pitänyt tulia. Se on pahaa ja
julmaa! Se -- se ei ole oikein! Minkätähden he eivät voineet panna
noita asioita sanomalehtiin, joihin ne oikeastaan kuuluvat? Tuntuuko
paremmalta nyt, lapsi-kulta?"

Tämä saattoi Harveyn häpeämään, kuten luonnollista oli. "Kyllä minä
voin aivan hyvin jo", sanoi hän, hapuillen jaloilleen katkonaisesti
naurahtaen. "Se varmaan tuli jostain, jota olen syönyt aamiaisella."

"Kahvista ehkä", sanoi Cheyne, jonka kasvot olivat tiukoilla
uurteilla, ikäänkuin ne olisivat olleet pronssista muovaillut. "Emme
palaa enää sisälle."

"Taitaa olla samantekevä, jos lähdemme heti rantaan", sanoi Disko.
"On kovin ummehtunutta tuolla sisällä dagojen joukossa, ja raitis
ilma virkistää rouva Cheyneä." ["Dagoiksi" nimittävät merimiehet
kaikkia portugalilaista, espanjalaista tai italialaista syntyperää
olevia.]

Harvey ilmotti ettei hän ollut koskaan eläessään voinut sen paremmin;
mutta vasta sitten kun hän näki kuunarin "Täällä Ollaan" Wouvermanin
telakan luona puhtoisena ja siistiksi siveltynä, hävisi hänen
epämieluisa tunteensa omituisen ylpeyden ja kaihomielen sekotukseen.
Toiset ihmiset -- kesävieraat ja sen sellaiset -- soutelivat
huvikseen pikku veneillä tai katselivat merta rantalaiturin päästä,
mutta hän ymmärsi asioita syvemmältä -- enemmän asioita kuin hän
jaksoi pitää ajatuksissaan. Sittenkin olisi häntä miltei haluttanut
istua ja itkeä sitä, että tuo pikku kuunari nyt oli lähdössä pois.
Rouva Cheyne itkikin joka askeleella heidän mennessään satamaan,
lausuen mitä merkillisimpiä ajatuksia rouva Troopille, joka hyvitteli
häntä kuin pikku lasta, niin että Dan, jota ei oltu siten hyvitelty
sitten kuin kuusivuotiaana, vihelsi ääneen.

Ja sitten vanha miehistö -- Harvey oli mielestään merimiesten
vanhimpia -- laskeutui vanhaan kuunariin kuluneitten pyynti veneitten
keskelle, jonka jälkeen Harvey päästi irti peräkiinnikkeen laiturin
päästä ja he työnsivät aluksen käsillään liukumaan laiturin sivua
pitkin. Jokainen halusi sanoa niin paljon, ettei kukaan saanut
sanotuksi mitään erikoista. Harvey pyysi Dania pitämään huolta
Salters-sedän saappaista ja Pennin veneen-ankkurista, ja Pitkä Jack
kehotti Harveyta muistamaan hänen opetuksiaan merimies-taidossa;
mutta leikinlasku menetti voimansa noitten molempien naisten
läsnäollessa; ja vaikea onkin olla sukkela silloin kun vihreä
satamanvesi levenee levenemistään ystävyksien välillä.

"Ylös halkaisija ja keulapurje!" huusi Disko asettuen ruorirattaan
ääreen, kun tuuli alkoi ottaa purjeisiin. "Tapaamme toiste, Harve.
Taidanpa usein tulla muistelemaan sinua ja teikäläisiä."

Sitten alus liukui kuulomatkan ulkopuolelle, ja he istuutuivat
katselemaan sen etenemistä. Ja yhä rouva Cheyne itki.

"Kas niin, kilttiseni", sanoi rouva Troop; "olemmehan me molemmat
naisia. Kyllä mielenne keventyy kun saatte itkeä oikein sydämenne
pohjasta. Vaikka Jumala tietää että minulle siitä ei ole koskaan
ollut mitään hyvää; mutta hän tietää myös että minulla on ollut
syytäkin itkeä!"

Muutamia vuosia myöhemmin ja toisessa päässä Amerikkaa käveli eräs
nuori mies pitkin merisumusta harmaata, tuulille altista katua, jota
reunustivat kallisarvoiset, puusta kiveä jäljitellen rakennetut
talot. Hänen seisoessaan taotusta raudasta valmistetun ristikkoportin
edessä tuli paikalle hevosella ratsastaen -- ja tuhannen dollarin
hevoseksi se olisi ollut halpa -- toinen nuori mies. Ja heidän
välilleen sukeutui seuraava keskustelu:

"No hei, Dan!"

"Heipä hei, Harve!"

"Mitäs sinulle kuuluu?"

"No, minun pitäisi tehdä tämä matkani noin niinkuin aliperämiehenä.
Etkö sinä jo pian ole päässyt siitä siunatusta opistostasi?"

"Sinne päinhän se alkaa olla menossa. Voit arvata, että Leland
Stanfordin yliopistossa on eri oppimäärät kuin kuunarilla 'Täällä
Ollaan'; mutta ensi syksynä minä aion antautua liikehommiin oikein
vakituisesti."

"Meidän laivojammeko johtamaan?"

"No mitäpäs muuta. Odotahan vain, kun minä pääsen sinua
kovistelemaan, Dan. Minä aion panna tuon vanhan linjan polvilleen
huutamaan armoa, kun otan sen käsiini."

"Se ei minua pahastikaan peloita", sanoi Dan veljellisesti
virnistäen, samalla kun Harvey laskeutui hevosen seljästä ja kysyi
aikoiko hän tulla sisään.

"Siinä mielessä minä nostin ankkurin; mutta kuulehan, onko tohtori
jossain täällä lähettyvillä? Minä hukutan sen hupsun neekerin vielä
jonain päivänä niine vietävän ennustuksineen."

Kuului matalaa, voitonriemuista naurunkihitystä, ja entinen kuunarin
kokki astui esiin sumusta ottaakseen hevosen suitset. Hän ei koskaan
sallinut kenenkään muun toimittaa palveluksia Harveylle.

"Sakeaa kuin matalikoilla vai kuinka, tohtori?" sanoi Dan
suostutellen.

Mutta sysimusta kelttiläinen kaukonäkijä ei katsonut
soveliaaksi vastata, ennenkuin oli taputtanut Dania olalle ja
kahdennenkymmenennen kerran raakkunut hänen korvaansa vanhan
ennustuksensa:

"Herra -- palvelija. Palvelija -- herra", sanoi hän. "Muistathan, Dan
Troop, mitä sanoin? Silloin kuunarilla?"

"No niin, en tahdo väittää etteivät asiat jokseenkin siltä näyttäisi
nykyään", sanoi Dan. "Mutta 'Täällä Ollaan' oli kelpo alus, ja
useammassa kuin yhdessä suhteessa minä saan kiittää sitä paljosta --
sitä ja isää."

"Minä myös", virkkoi Harvey Cheyne.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN URHOJA***


******* This file should be named 53585-8.txt or 53585-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/3/5/8/53585


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.