The Project Gutenberg eBook, Vainottu, by Arthur Conan Doyle


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Vainottu
       Romaani


Author: Arthur Conan Doyle



Release Date: June 7, 2016  [eBook #52253]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAINOTTU***


E-text prepared by Juha Kiuru



VAINOTTU

Kirj.

A. Conan Doyle

Suomentanut T. T.

Englanninkielinen alkuperäisteos "A study in scarlet"






Pori,
G. Roneliuksen kirjakauppa,
1908.




SISÄLTÖ:

ENSIMÄINEN OSA. Ote teoksesta: Ent. rykmentin lääkärin,
lääket. toht. John H. Watsonin muistiinpanot.

   I. Mr Sherlock Holmes.
  II. Päätelmäoppia.
 III. Murha Lauriston Garden'issa.
  IV. Mitä John Rance tiesi kertoa.
   V. Ilmoitus hankkii meille vierailun.
  VI. Tobias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.
 VII.  Valoa pimeydessä.

TOINEN OSA. Pyhien maa.

   I. Suuri suola-aavikko.
  II. Utah'in kukka.
 III. John Ferrier puhelee profeetan kanssa.
  IV. Pakolaiset.
   V. "Kostavat Enkelit."
  VI. Jatkoa tri Watsonin muistiinpanosta.
 VII. Loppu.






ENSIMÄINEN OSA.

(Ote teoksesta. Ent. rykmentin lääkärin, lääket. toht. John H.
Watsonin muistiinpanot.)




ENSIMÄINEN LUKU.

Mr Sherlock Holmes.


Vuonna 1878 suoritin lääketieteen tohtorin tutkinnon Lontoon
yliopistossa ja menin Netley'hin suorittaakseni sotilaslääkäreiksi
aikovilta vaaditun kurssin. Päätettyäni opintoni siellä sain toisen
rykmentinlääkärin paikan 5:nessä Northumberlandin rykmentissä.
Rykmentti oli silloin Intiassa ja, ennenkuin minä ehdin sinne, oli
toinen Afghanilainen sota alkanut. Bombay'hin saapuessani sain
kuulla, että minun rykmenttini jo oli kulkenut vuorensolien läpi ja
oli jo kaukana vihollisen maassa. Minä ja joukko toisia upseereita,
jotka olivat samassa asemassa, seurasimme joukkojen jälessä ja
onnistuimmekin pääsemään Candahar'iin, jossa löysin rykmenttini ja
rupesin heti palvelukseen.

Sotaretki tuotti monelle sekä kunniaa että virkaylennyksiä, mutta
minulle ainoastaan onnettomuutta ja kurjuutta. Minut siirrettiin
omasta rykmentistäni Berkshir'in rykmenttiin, jossa palvelin
Maiwand'in verisessä taistelussa. Minun olkapäähäni sattui
Jezail-luoti, joka muserti luun ja kosketti solisluusuonta. Ellei
ordonnanssini Murray olisi osoittanut sellaista uskollisuutta ja
miehuutta, niin olisin varmaan joutunut verenhimoisten vihollisten
käsiin; hän heitti minut poikkipuolin erään kuormahevosen selkään
ja hänen onnistui kulettaa minut varmaan paikkaan englantilaisen
rintaman taakse.

Perin laihtuneena ja kärsimieni tuskien ja vaivojen heikontamana
muutettiin minut ja osa toisista haavoittuneista Peshawur'in
kelvottomaan sairaalaan. Siellä aloin toipua ja olin jo siksi
parantunut, että voin kävellä ympäri sairassalia ja vieläpä istua
kuistikolla auringonpaisteessa, kun sain suolitulehduksen. Henkeni
oli useita kuukausia vaarassa, ja kun vihdoinkin jälleen tulin
tajuihini ja aloin parantua, niin olin niin heikko ja riutunut, että
lääkärit päättivät, päivääkään menettämättä, lähettää minut kotiin
Englantiin. Niinmuodoin lähetettiin minut kuljetuslaivalla Orontes ja
nousin maihin kuukauden kuluttua Portsmouthin satamassa. Terveyteni
oli tykkänään pilalla, mutta isällinen hallitus salli minun käyttää
seuraavat yhdeksän kuukautta parantaakseni.

Englannissa ei minulla ollut ystäviä eikä sukulaisia, joten olin
vapaa kuin lintu -- tai ainakin niin vapaa, kuin ihminen 11 1/2
shillingin päiväpalkalla voi olla. Kun olosuhteet olivat sellaiset
niin jouduin tietysti Lontooseen, siihen suureen likaviemäriin, joka
vastustamattomasti vetää puoleensa kaikki maan tyhjäntoimittajat.
Jonkun aikaa asuin eräässä yksityisessä hotellissa Strand'illa
viettäen sietämätöntä elämää ja jakelin rahojani anteliaammin kuin
varani sallivat. Ei kestänytkään kaukaa, ennenkuin asiani joutuivat
niin pelottavalle kannalle, että huomasin olevani pakotettu lähtemään
pääkaupungista kaivautuakseni johonkin paikkaan maaseudulla tai
ainakin täydellisesti muuttamaan elintapaani. Valitsin jälkimäisen ja
päätin lähteä hotellista muuttaakseni johonkin vaatimattomampaan ja
halvempaan paikkaan.

Samana päivänä, kuin olin tehnyt tämän päätöksen ja seisoin
Criterian Barin luona, löi joku minua olkapäälle, ja kääntyessäni
ympäri, näin nuoren Stamford'in, joka ennen oli ollut apulaisenani
sairashuoneella. Kun ihminen on yksinään, niinkuin minä, on
todellakin hauskaa nähdä tutut kasvot rajattomassa Lontoossa.
Stamford ja minä emme milloinkaan olleet olleet erittäin läheisiä,
vaan nyt tervehdin häntä innostuneesti ja myöskin hän tuntui olevan
ihastunut saadessaan nähdä minut. Iloissani pyysin hänet aamiaiselle
Holborn Restaurantiin ja me lähdimme sinne ajurilla.

"Mitä ihmeitä te olette tehnyt, Watson?" kysyi hän peittämättömällä
kummastuksella, kieriessämme Lontoon vilkasliikkeisiä katuja myöten.
"Olettehan kapea kuin humalaseiväs ja ruskea kuin intiaani."

Kerroin lyhyesti seikkailuni ja ehdin juuri lopettaa kun saavuimme
määräpaikkaamme.

"Miesraukka", sanoi hän kuultuaan kertomuksen onnettomuuksistani.
"Mihin aijotte nyt ryhtyä?"

"Haen asuntoa", vastasin minä. "Koettelen ratkaista sitä probleemia,
josko on mahdollista saada hauskoja huoneita kohtalaisesta hinnasta."

"Sepä oli ihmeellinen yhteensattumus", huomautti seuralaiseni. "Te
olette jo toinen, joka tänä päivänä sanoo minulle samat sanat."

"Kuka oli ensimäinen?" kysyin minä.

"Eräs tuttavani, joka työskentelee sairashuoneen laboratooriossa. Hän
valitteli aamulla sitä, ettei ole tavannut ketään, joka olisi halukas
asumaan yhdessä hänen kanssaan muutamissa hauskoissa huoneissa; hän
lienee löytänyt sellaiset, mutta ne olivat liian kalliit hänelle
yksinään".

"No turkanen", huudahdin minä, "jos hän todellakin haluaa
asuntotoveria, niin olen minä oikea mies. Minäkin asun mieluummin
jonkun kanssa kuin yksinäni".

Stamford katsahti hiukan merkillisesti minuun. "Te ette vielä tunne
Sherlock Holmes'ia", sanoi hän, "on mahdollista, ettette viihtyisi
hänen seurassaan joka päivä".

"Kuinka niin? Mitä muistuttamista teillä on häntä vastaan?"

"Oh! Enhän minä sanokkaan, että häntä vastaan olisi muistuttamista.
Hänellä on muutamia omituisia aatteita -- -- hän on intoilija
muutamissa tieteenhaaroissa. Sen mukaan minkä minä tunnen häntä, on
hän kelpo mies."

"Hän opiskelee kaiketi lääketiedettä?" sanoin minä.

"Ei! Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän aikoo. Luulen,
että hän tuntee hyvin anatomiian ja on taitava kemisti; en ole
milloinkaan kuullut hänen käyneen lääketieteen luennoilla. Hänen
opintonsa ovat kerrassaan tarkoituksettomia ja epäsäännöllisiä, mutta
hän on koonnut joukon tietoja, jotka ihmetyttäisivät professoriakin."

"Ettekö milloinkaan ole kysynyt häneltä, miksikä hän aikoo?" kysyin
minä.

"En! Hän ei ole sellainen mies, joka antaa urkkia itseltään, vaikka
hän toisinaan on hyvinkin puhelias, kun sattuu sille tuulelle."

"Minä tahtoisin päästä tuttavuuteen hänen kanssaan", sanoin minä.
"Jos minun pitää asua yhdessä jonkun kanssa, niin valitsen mieluummin
henkilön, jolla on taipumusta opiskeluun ja joka on hiljainen
tavoiltaan. En ole vielä kylliksi vahva kärsimään melua ja hälinää.
Afghanistan'issa sain niin kyllältäni kummastakin, että siitä riittää
koko elinajakseni. Missä voin tavata ystävänne?"

"Hän on luultavasti laboratooriossa," toisti Stamford. "Hän joko
karttaa sitä viikkokausia, tahi myös tekee työtä siellä aamusta
iltaan. Jos teitä haluttaa, niin ajamme sinne aamiaisen jälkeen?"

"Hyvin mielelläni!" vastasin minä ja keskustelu siirtyi sitten
toisiin asioihin.

Tiellä sairashuoneelle antoi Stamford minulle koko joukon tietoja
henkilöstä, jonka kanssa aijoin ruveta yhdessä asumaan.

"Ei ole minun syyni, ellette viihdy yhdessä," sanoi hän. "Minä
olen ollut yksissä hänen kanssaan ainoastaan silloin tällöin
laboratooriossa. Te ehdotitte itse asian ja minä en voi sille mitään."

"Ellemme me sovi, niin onhan helppo erota," vastasin minä. "Minusta
tuntuu siltä, Stamford", sanoin minä katsoen tarkasti häntä, "kuin
teillä olisi joku erikoinen syy, jonka vuoksi haluatte päästä eroon
koko asiasta. Onko hän häijyluontoinen, tai mikä sitten on? Puhukaa
suoraan!"

"Ei ole helppo selittää sitä, joka on selittämätöntä", vastasi hän
nauraen. "Holmes on liian tieteellinen ollakseen minun mieleiseni; se
lähenee kylmäverisyyttä. Voin kuvitella mielessäni, että hän voisi
antaa ystävälleen annoksen uusinta alkaloidia, ei ilkeydestä, vaan
ainoastaan tutkimisen halusta, saadakseen kunnollisesti selville
sen vaikutukset. Jotta kuitenkin tekisin hänelle oikein, niin
luulen, että hän itsekkin olisi valmis nauttimaan sitä. Hän haluaa
intohimoisesti kaikenlaista määrättyä ja tarkkaa oppia."

"Se on kyllä oikein."

"Vaan se voi mennä liiallisuuksiin. Kun se menee niin pitkälle,
että hän lyö kepillä raatoja anatomiasalissa, niin tuntuu se hiukan
hullulta."

"Lyö raatoja?"

"Niin! Saadakseen selville, tuleeko ruumiiseen mustelmia kuoleman
jälkeen. Minä olen itse nähnyt sen."

"Ja kuitenkin te sanotte, ettei hän opiskele lääketiedettä."

"Niin! Jumala ties, mihin tarkoitukseen hän käyttää oppiaan. Mutta
nyt olemme täällä ja saatte itse arvostella." Me käännyimme kapealle
kujalle ja ajoimme sisään pienestä sivuportista, joka vie erääseen
suuren sairashuoneen sivurakennuksista. Tämä oli minulle tunnettua
tietä enkä tarvinnut ketään, joka näytti tien, kun menimme ylös
kolkkoja kivirappuja ja kuljimme pitkää käytävää, jonka pitkissä,
valkeiksi kalkituissa seinissä oli tummanruskeat ovet. Lähellä toista
päätä oli matala, holvikattoinen käytävä, joka vei laboratoorioon.

Se oli suuri huone, jonka seiniä lukemattomat pullot peittivät.
Siellä täällä seisoi matalia leveitä pöytiä, jotka olivat retorttien,
koeputkien ja Bunsenin siniliekkisten lamppujen peitossa. Siellä
seisoi ainoastaan yksi mies, joka oli kumartunut erään pöydän yli
syventyneenä työhönsä. Kuullessaan meidän askeleemme kääntyi hän
ympäri ja huudahti ilosta. "Minä olen löytänyt sen! Olen löytänyt
sen", huudahti hän seuralaiselleni kiirehtien meitä kohden koeputki
käsissään. "Olen keksinyt reagenssin, jonka ainoastaan veri saostaa."
Jos hän olisi löytänyt kultakaivoksen, niin eivät hänen kasvonsa
olisi voineet osoittaa suurempaa ihastusta.

"D:r Watson, -- Mr Sherlock Holmes", sanoi Stamford esittäen minut.

"Miten voitte?" sanoi hän sydämmellisesti, samalla kun hän puristi
kättäni sellaisella voimalla, jota tuskin olisin luullut hänessä
olevan. "Näen, että olette ollut Afghanistanissa."

"Millä ihmeen tavalla te sen voitte tietää?" kysyin minä
hämmästyneenä.

"Sehän on yhdentekevää", sanoi hän naurahtaen. "Nyt on kysymys
veripisaroista. Te ymmärrätte epäilemättä keksintöni tärkeyden."

"Kemian kannalta kyllä", vastasin minä, "mutta käytännölliseltä..."

"Tuhat tulimmaista, sehän on käytännöllisin oikeuslääkeopillinen
keksintö, mitä useampaan vuoteen on tehty. Ettekö huomaa, että
se tuottaa meille pettämättömän tavan huomata veripilkut. Tulkaa
mukanani tänne!" Innoissaan tarttui hän takkiini ja veti minut sen
pöydän luo, jossa hän oli työskennellyt. "Hankkikaamme vähän tuoretta
verta", sanoi hän ja työnsi pitkän neulan sormeensa ja antoi veren
tippua kemialliseen pipettiin. "Katsokaa nyt. Minä kaadan nämä
muutamat veritipat yhteen litraan vettä. Uusi seos on aivan veden
näköistä. Veren suhde veteen ei voi olla suurempi kuin 1 yhteen
miljoonaan. Minä en kuitenkaan epäile, ettei luontaista reaktionia
tapahtuisi." Puhuessaan heitti hän muutamia valkeita kristalleja
veteen ja kaatoi sitten siihen muutamia pisaroita väritöntä nestettä.
Sisällys muuttui heti tumman mahognyn väriseksi ja astian pohjalle
laskeutui ruskea sakka.

"Ha! ha!" nauroi hän ja paukutti käsiänsä näyttäen iloiselta kuin
lapsi, joka on saanut uuden lelun.

"Se näyttää olevan jotenkin merkillinen koe", huomautin minä.

"Erittäin mainio! Vanha guaiacu-koe oli kömpelö ja epävarma. Samaten
on myös verihiukkasten mikroskooppinen tutkiminen. Jos pilkut ovat
vain muutamankin tunnin vanhoja, niin on viimemainittu arvoton. Tämä
sitävastoin tuntuu olevan yhtä varma, jos pilkut ovat tuoreet tai
vanhat. Jos tämä olisi ennen keksitty, niin olisivat sadat ihmiset,
jotka nyt kävelevät vapaina saaneet sovittaa rikoksensa jo kauvan
sitten."

"Todellakin", mutisin minä.

"Tähän juuri rikosasiat aina seisahtuvat. Mies on esim.
epäilyksenalainen murhasta, kuukausia teon tapahduttua. Hänen
päällys- ja alusvaatteensa tutkitaan ja niissä on ruskeita pilkkuja.
Ovatko nämä nyt likaa tai verta -- tai ruostetta tai hedelmäpilkkuja
-- tai mitä ne ovat? Tämä on kysymys, joka on saattanut monen
asiantuntijan pulaan, ja minkätähden? Sentähden, ettei ole ollut
mitään varmaa koetta. Kun nyt sitävastoin olemme saaneet Sherlock
Holmes-kokeen, käy se helposti päinsä."

Hänen silmänsä loistivat, kun hän puhui, ja hän laski käden
sydämelleen kumartaen niinkuin käsiään taputtavalle yleisölle, jonka
hänen mielikuvituksensa loihti esille.

"Teitä täytyy onnitella," sanoin minä jotenkin hämmästyneenä hänen
ihastuksestaan.

"Ajatelkaa Bishoff-asiaa viime vuonna Frankfurtissa. Hänet olisi
varmaan hirtetty jos tämä koe olisi ollut tunnettu. Samaten olisi
käynyt Mason'in Bradfordissa ja kuuluisan Müllerin ja Lefevren
Montpellierissä ja Samson'in New-Orleans'issa. Voisin luetella
kymmenittäin juttuja, joissa se olisi ollut ratkaiseva."

"Tehän olette elävä rikosasiain kalenteri", sanoi Stamford nauraen.
"Te voisitte julkaista kirjan niistä. Antakaa sille nimeksi
'rikosasiakertomuksia menneisyydestä'."

"Ja siitä tulisi erittäin hauskaa lukemista", huomautti Holmes
sovittaessaan pientä laastarilappua neulanreikään sormessaan. "Minun
täytyy olla varovainen", sanoi hän kääntyen hymyillen minuun, "sillä
minä käsittelen paljon myrkkyjä." Hän ojensi kätensä ja minä näin,
että se oli täynnä samanlaisia laastaritilkkuja ja voimakkaiden
happojen tuottamia pilkkuja.

"Me tulimme tänne liikeasioissa", sanoi Stamford istuutuen korkealle,
kolmijalkaiselle tuolille vetäen jalallaan samallaisen minulle.

"Tämä ystäväni aikoo vuokrata huoneita, ja kun kuulin, että te
valititte sitä, ettette saa ketään asumaan kanssanne, niin arvelin,
että voin hyvin toimittaa teidät yhteen."

Sherlock Holmes tuntui olevan ihastunut ajatukseen. "Minulla on",
sanoi hän, "Baker Streetin varrelta tiedossani eräs pieni huoneusto,
joka juuri sopisi meille. Toivon, ettei tupakansavu haittaa teitä."

"Savuan itse kuin uuninpiippu", vastasin minä.

"Sepä oli hyvä. Minulla on aina kemikalioita kotona ja teen toisinaan
kokeita. Onko se mielestänne epämiellyttävää?"

"Ei mitenkään."

"Antakaahan kun tuumin -- mitä muita huonoja tapoja minulla on!
Toisinaan olen huonolla tuulella enkä avaa suutani moneen päivään. Ei
teidän silti pidä luulla, että olisin vihoissani. Antakaa vain minun
olla rauhassa, niin se menee pian ohi. Mitä teillä on tunnustettavaa?
Jos kaksi henkilöä aikovat asua yhdessä, niin on parasta, että he
ensin oppivat tuntemaan toistensa huonot puolet."

Minä nauroin hänen ristikuulustelulleen ja sanoin: "Minulla on
verikoiran penikka enkä pidä hälinästä hermojeni tähden, ja sitten
nousen ylös kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla ajoilla ja olen
hirveän laiska. Kun voin hyvin niin on minulla vielä joukko muita
huonoja tapoja, vaan mainitsemani ovat pääasiallisimmat nykyhetkellä."

"Pidättekö viulunsoittoa hälinänä?" kysyi hän arasti.

"Se riippuu soittajasta", vastasin minä. "Hyvä viulunsoitto on
Jumalallista -- vaan huonosti..."

"Se oli hyvä", huudahti hän nauraen iloisesti. "Minä ehdotan että me
pidämme asian päätettynä s.t.s. jos te hyväksytte huoneet."

"Milloin tarkastamme ne?"

"Tulkaa tänne huomenna klo 12, niin voimme mennä sinne ja järjestää
kaikki", sanoi hän.

"Hyvä -- tarkalleen klo 12", sanoin minä lyöden kättä.

Me jätimme hänet kemikaalioidensa joukkoon ja palasimme jalan
hotelliin.

"Sepä oli tosi", sanoin äkisti, seisahtuen ja kääntyen Stamfordiin.
"Millä ihmeen tavalla hän voi tietää minun tulleen Afghanistan'ista?"

Seuralaiseni hymyili salaperäisesti. "Se on eräs hänen pienistä
omituisuuksistaan", sanoi hän. "Moni ihminen on halunnut saada
tietää, miten hän saa selvän kaikenlaisista asioista."

"Vai niin! Se on salaisuus!" huudahdin minä hykertäen käsiäni.
"Sehän on tosiaankin hauskaa. Olen erittäin kiitollinen siitä, että
saatoitte meidät tuttaviksi. Voidakseen oppia tuntemaan ihmissuvun
täytyy tutkia ihmistä".

"Tutkikaa sitä sitte", sanoi Stamford. "Tulette huomaamaan, että
ainakin tämä on vaikea arvoitus. Lyön vetoa, että hän oppii tuntemaan
teidät paremmin kuin te hänet. Hyvästi."

"Hyvästi", vastasin minä ja kävelin hitaasti kotiin päin, melkoisen
huvitettuna uudesta tuttavuudestani.




TOINEN LUKU.

Päätelmäoppia.


Seuraavana päivänä tapasimme toisemme sopimuksen mukaan ja
tarkastimme asunnon Baker Streetillä n:o 221 B. Siihen kuului kaksi
mukavaa makuuhuonetta ja hauskasti kalustettu, suuri, valoisa
vierashuone, johon valo tuli kahdesta suuresta akkunasta. Huoneet
olivat joka tapauksessa niin hyvät, ja vuokra kahteen osaan jaettuna,
siksi kohtuullinen, että kauppa päätettiin heti, ja me otimme
huoneet haltuumme. Minä muutin tavarani sinne vielä samana iltana ja
seuraavana aamuna saapui Sherlock Holmes mukanaan useita laatikoita
ja kapsäkkejä. Kahtena ensi päivänä oli meillä kylliksi työtä
ottaessamme esille tavaroitamme ja sovitellessamme niitä paikoilleen.
Sen jälkeen alkoi tuntua kodikkaalta ja aloimme tottua uuteen
ympäristöömme.

Holmes oli henkilö, jonka kanssa ei ollut laisinkaan paha asua.
Hän oli tyyni luonteeltaan ja säännöllinen tavoiltaan. Ainoastaan
poikkeustapauksissa valvoi hän pitempään kuin klo 10 ja hän oli
aina syönyt aamiaisensa ja lähtenyt ulos, ennenkuin minä nousin
sängystäni. Toisinaan vietti hän päivänsä laboratooriossa, toisinaan
anatomiasaleissa ja joskus teki hän pitkiä kävelyjä, jotka näyttivät
vievän hänet kaupungin kurjimpiin osiin. Kun hän sattui työtuulelle,
niin oli hänen tarmonsa suunnaton; mutta toisinaan tapahtui
reaktsiooni ja silloin voi hän maata monta päivää vierashuoneen
sohvalla sanomatta sanaakaan, liikuttamatta yhtään lihasta. Näissä
tilaisuuksissa olin huomannut niin uneksivan ja hajamielisen ilmeen
hänen silmissään, että olisin voinut epäillä hänen käyttäneen
huumaavia aineita, ellei hänen kohtuullinen ja muutenkin kunnollinen
elämäntapansa olisi tehnyt sellaista epäluuloa mahdottomaksi.

Vähitellen alkoi hän herättää minussa yhä enemmän mielenkiintoa
ja uteliaisuuteni oppia tuntemaan hänen ammattinsa, kasvoi. Hänen
persoonansa ja ulkonäkönsä olivat sellaiset, että niiden täytyi
pistää satunnaisenkin tarkkaajan silmään. Hän oli hiukan yli 6 jalkaa
pitkä ja äärettömän laihuutensa tähden näytti hän vielä pitemmältä.
Silmät olivat terävät ja läpitunkevat paitsi silloin, kun hän sattui
olemaan sellaisessa tylsässä tilassa, josta jo mainitsin; hänen
ohut kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen valppaan ja päättäväisen
ilmeen. Sormissa oli aina muste- ja kemikaaliotäpliä, vaan hänen
kätensä oli kuitenkin erittäin kevyt, jota olin tilaisuudessa
näkemään usein, kun hän puuhaili helposti särkyvien kemiallisten
koneidensa kanssa.

Lukija pitää minua luultavasti kauhean hätiköivänä ihmisenä, kun
tunnustan, miten tämä mies ärsytti uteliaisuuttani ja kuinka usein
minä koetin särkeä sen hiljaisuuden, jota hän noudatti, mikäli
se koski häntä itseään. Heikko terveyteni kielsi minut menemästä
ulos, ellei ilma ollut erikoisen kaunis, eikä minulla ollut
keitään ystäviä, jotka olisivat käyneet luonani keskeyttääkseen
yksitoikkoisuutta jokapäiväisessä elämässäni. Siitä syystä olin
iloinen siitä salaperäisyydestä, joka verhosi huonetoverini, ja
käytin paljon aikaa nähdäkseni verhon lävitse.

Hän ei opiskellut lääketiedettä. Hän oli itse, vastaukseksi
kysymykseeni myöntänyt Stamfordin käsityksen oikeaksi. Eikä hän
myöskään ollut päättänyt mitään opintoja, jotka olisivat oikeuttaneet
hänet pääsemään tieteelliseen maailmaan. Kuitenkin harjoitti
hän eräänlaisia opintoja ihmeellisellä innolla ja muutamissa
kummallisissa asioissa olivat hänen tietonsa niin äärettömän
täydelliset, että se ihmetytti. Ei kukaan ihminen tekisi niin paljon
työtä hankkiakseen niin tarkkoja tietoja, ellei hänellä ole jotakin
määrättyä päämäärää.

Toisissa asioissa taas oli hänen tietämättömyytensä hämmästyttävä.
Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista tietoa nykyajan
kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Kun minä käytän
Thomas Carlylen sanoja, kysyi hän perin yksinkertaisen näköisenä,
kuka Thomas Carlyle oli ja mitä hän on tehnyt. Hämmästykseni tuli
kuitenkin äärimmilleen, kun sain sattumalta tietää ettei hänellä
ollut aavistustakaan aurinkokuntamme kokoonpanosta, Copernicuksen
laista. Se, että yhdeksännellätoista vuosisadalla vielä löytyi
sivistynyt ihminen, joka ei tiennyt, että maa kiertää auringon
ympäri, oli niin hämmästyttävä tosiasia että sitä tuskin voi uskoa.

"Te näytätte hämmästyneeltä", sanoi hän hymyillen, kun hän huomasi
miten ihmeissäni minä olin. "Nyt, kun olen saanut sen tietooni,
koetan unohtaa sen."

"Unohtaa!"

"Minun mielestäni", jatkoi hän, "ovat ihmisen aivot alunpitäen
niinkuin tyhjä ullakkokamari, joka hänen itsensä on kalustettava.
Houkkio kokoaa kaikenlaista roskaa, jota hän löytää, niin että
lopuksi ne tiedot, joista hänellä voisi olla hyötyä, häviävät
tai parhaassa tapauksessa sekaantuvat niin toisiin, että hänen
on vaikea saada niitä esille tarvittaessa. Taitava käsityöläinen
pitää sitävastoin hyvin tarkalla sitä, mitä hän kokoaa aivoihinsa.
Hän ei hanki mitään muita työkaluja kuin ne, jotka voivat työssä
olla hyödyksi, mutta näitä hänellä onkin suuri varasto ja kaikki
täydellisessä järjestyksessä. Se on erehdys, että tällä pienellä
huoneella olisi niin venyvät seinät, että niitä voisi venyttää
äärettömiin. Olkaa varma siitä, että kerran tulee joka ihmiselle
aika, jolloin jokainen uusi tieto työntää yhden vanhan pois tieltään.
Sitävarten on suuriarvoista se, ettei hanki itselleen tarpeettomia
tietoja, jotka työntävät tieltään hyödylliset."

"Mutta aurinkosysteemi", muistutin minä.

"Mitä hittoa se minuun koskee?" keskeytti hän kärsimättömästi.
"Te sanotte, että me kuljemme auringon ympäri! Jos me sensijaan
kiertäisimme kuuta, niin ei se tekisi pienintäkään muutosta minuun
eikä minun työhöni."

Minä olin aivan kysymäisilläni, mikä hänen työnsä oli, vaan hänen
käytöksessään oli jotakin, joka näytti, ettei sellainen kysymys ollut
tervetullut. Minä tuumiskelin keskusteluamme ja koetin vetää siitä
johtopäätöksiä. Hän ei sanojensa mukaan, halunnut hankkia muita
tietoja kuin sellaisia, jotka hänelle olivat hyödyksi ammatissaan.
Siis olivat kaikki hänen tietonsa yhteydessä hänen ammattinsa kanssa.
Luettelin ajatuksissani kaikki ne erilaiset aineet, jotka hän oli
näyttänyt tuntevansa erikoisen hyvin. Otinpa vielä lyijykynän ja
kirjoitin ne muistiin. Saatuani kyhäyksen valmiiksi en voinut olla
nauramatta sille. Se oli tämän näköinen.

_Sherlock Holmes'in tiedot:_

     1. Kirjallisuudesta ... ei tiedä mitään.
     2. Filosofiiasta ... ei tiedä mitään.
     3. Tähtitieteestä ... ei tiedä mitään.
     4. Politiikasta ... tietää hiukan.
     5. Kasvitieteestä ... tiedot vaihtelevat. Tuntee hyvin Belladonnan,
        opiumin ja myrkyt yleensä. Aivan tietämätön käytännöllisestä
        puutarhanhoidosta.
     6. Geologiiassa ... tiedot käytännölliset, vaan rajoitetut. Voi
        silmänräpäyksessä eroittaa eri maalajit toisistaan. On kävelyjeni
        jälkeen osoittanut likapilkkuja housuissani ja on tarkastettuaan
        niiden väriä ja kokoomusta voinut sanoa, mistä Lontoon osasta
        ne ovat kotoisin.
     7. Kemiassa ... tiedot perinpohjaiset.
     8. Anatomiassa ... tiedot tarkat mutta järjestelmättömät.
     9. Sensatsioonikirjallisuudessa ... tiedot suunnattomat. Tuntee
        jokaisen yksityiskohdan jokaisessa rikoksessa, joka on tehty
        vuosisadan alusta lukien.
    10. Soittaa mainiosti viulua.
    11. On mainio nyrkkitaistelija ja miekkailija sekä sapelilla
        että floretilla.
    12. Tuntee hyvin ja käytännöllisesti Englannin lain.

Kun olin joutunut näin pitkälle, niin heitin epätoivoisena luettelon
tuleen. "Jospa vaan voisin ymmärtää hänen aikomuksensa ja huomata
jonkun ammatin, jossa nämä tiedot välttämättömästi tarvitaan," sanoin
itsekseni, "mutta sitä ei kannata koettaakaan."

Aikaisemmin olen maininnut hänen viulunsoitto-taidostaan. Se oli
ihmeellinen, mutta yhtä merkillinen kuin hänen muutkin tietonsa.
Tiesin kyllä, että hän osasi soittaa useita kappaleita, jopa
vaikeitakin, sillä hän oli minun pyynnöstäni soittanut Mendelsohnin
Lieder ja toisia mielikappaleitani. Saadessaan olla rauhassa soitti
hän harvoin mitään tunnettua säveltä. Illoin oli hänellä tapana
istuutua nojatuoliinsa, sulkea silmänsä ja hangata huolimattomasti
kieliä; viulu oli poikittain polvilla. Toisinaan olivat äänet
sointuvia ja synkkämielisiä. Usein ne olivat fantastisia ja iloisia.
Ne tulkitsivat epäilemättä niitä ajatuksia, jotka liikkuivat hänen
aivoissaan, mutta oliko soitto hänelle avuksi tai ainoastaan seuraus
oikusta, oli minun mahdoton sanoa. Ehkä olisin vastustellut näitä
hermostuttavia sooloja, ellei hän aina lopuksi olisi soittanut useita
lempilaulujani ikäänkuin palkitakseen kärsivällisyyttäni.

Ensimäisellä viikolla ei meidän luonamme käynyt ketään ja minä
aloin arvella, että toverini oli yhtä ilman ystäviä kuin minäkin.
Vähitellen huomasin kuitenkin, että hänellä oli tuttavia mitä
erilaisimmissa kansanluokissa. Eräs pieni, kalpea, tummanverinen
mies, joka esitettiin minulle nimellä Mr Lestrade, kävi luonamme
kolme, neljä kertaa yhdellä ainoalla viikolla. Eräänä aamuna tuli
eräs nuori, hienosti puettu tyttö ja viipyi puoli tuntia tai ehkä
enemmänkin. Saman päivän iltapuolella tuli eräs harmaahapsinen,
kuluneessa puvussa oleva mies, joka näytti juutalaiselta
kulkukauppiaalta ja oli erittäin kiihtynyt ja hänen seurassaan oli
vanha akka, jolla oli jalassa rikkonaiset pieksut. Toisella kertaa
keskusteli eräs harmaapäinen, vanha herra Holmes'in kanssa ja eräänä
päivänä kävi hänen luonaan eräs rautatienkonduktööri virkapuvussaan.
Kun joku näistä eriskummaisista olennoista saapui, niin pyysi
Sherlock Holmes saada käyttää vierashuonetta ja minä vetäydyin
makuuhuoneeseeni. Hän pyysi aina anteeksi sitä, että vaivasi minua.
"Minun on pakko käyttää tätä huonetta konttoorinani", sanoi hän,
"ja nämä ihmiset ovat minun liiketuttaviani." Nyt minulla taas oli
tilaisuus kysyä häneltä suoraan, mutta taas esti hienotunteisuuteni
minut siitä. Minä luulin silloin, että hänellä oli vahvat syyt olla
sanomatta sitä, mutta hän karkotti pian epäluulot siten, että alkoi
itse puhua asiasta.

Minulla on hyvät syyt pitää mielessäni 4:s p. Maaliskuuta, kun nousin
ylös tavallista varemmin ja näin, ettei Sherlock Holmes vielä ollut
lopettanut aamiaistaan. Emäntämme oli niin tottunut minun myöhäisiin
tapoihini, ettei minua varten vielä oltu katettu, ja kahvini ei
vielä ollut keitetty. Ihmisen tolkuttomassa oikullisuudessa soitin
kiivaasti kelloa ja huomautin lyhyesti olevani valmis. Sitten sain
käsiini erään aikakauskirjan pöydältä ja koetin kuluttaa aikaani
lukemalla, silläaikaa kun Holmes hiljaisuudessa söi käristettyä
leipäänsä. Erään artikkelin päällekirjoitus oli lyijykynällä
merkitty ja minä luin sen tietysti. Sen vähän liian mahtava
päällekirjoitus oli "Elämän kirja" ja se koetti osoittaa kuinka
paljon havaintokykyinen ihminen voi oppia tutkimalla tarkasti ja
järjestelmällisesti kaikkea, mikä sattuu hänen tielleen. Minun
mielestäni oli sisällys merkillinen sekoitus teräväjärkisyydestä
ja mahdottomuuksista. Tekijä sanoi kykenevänsä lukemaan jonkun
henkilön sisimmätkin ajatukset hetkellisestä kasvojenilmeestä,
lihasnytkäyksestä tai silmänluonnista. Hänen käsityksensä mukaan
olisi teeskentely mahdotonta sellaisen henkilön näkyvissä, joka on
oppinut tekemään huomioita, analyseeraamaan. Hänen johtopäätöksensä
olivat aivan yhtä kieltämättömät kuin Euklideen väitökset.
Perehtymättömille olivat nämä lopputulokset niin ihmetyttäviä, että
he varmaan pitäisivät häntä noitana, kunnes olisivat oppineet tavan,
jota hän käytti saavuttaakseen sellaiset.

"Vesipisarasta", sanoi tekijä, "voisi loogikko todistaa Atlannin
valtameren tahi Niagaran olemassaolon mahdollisuuden, vaikkakaan
hän ei milloinkaan olisi kuullut eikä nähnyt kumpaistakaan. Samaten
on elämä pitkä ketju, jonka laadun tuntee, niinpiankuin on saanut
selville yhdenkin nivelen. Niinkuin kaikki toisetkin tieteet voi opin
johtopäätöksien tekemiseen ja analyseeraamiseen saavuttaa ainoastaan
opiskelemalla kauvan ja kärsivällisyydellä, mutta elämä on niin
lyhyt, ettei ainoakaan kuolevainen voi saavuttaa täydellisyyttä
siinä. Ennenkuin voi yrittääkään selvittää ihmisen moraalisia
ja henkisiä ominaisuuksia, täytyy alottaa ratkaisemalla enemmän
alustavia tehtäviä. Koettakaa esim. tavatessanne joku henkilö saada
selvä hänen historiastaan ja hänen käsityöstään tai ammatistaan.
Vaikka semmoinen harjoitus tuntuu lapselliselta, niin teroittaa se
kuitenkin huomiokykyä ja opettaa, mikä on otettava huomioon. Miehen
kynnet, hänen takinhihansa, saappaansa, housunsa, hänen peukalonsa
ja etusormensa kovuus, hänen kasvojensa ilme, hänen kalvosimensa,
jokainen näistä osoittaa selvästi miehen ammatin. On käsittämätöntä,
etteivät kaikki nämä yhdessä voisi antaa valppaalle tarkkaajalle
jotakin tietoa."

"Sellaisia tyhmyyksiä", huudahdin minä heittäen lehden pöydälle. "En
milloinkaan elämässäni ole lukenut sellaista roskaa."

"Mitä se on?" kysyi Holmes.

"Tämä artikkeli", sanoin minä ja osoitin sitä munalusikallani
istuutuessani syömään aamiaistani. "Ymmärrän että te olette lukenut
sen, koska olette alleviivannut sen. Myönnän kuitenkin, että se
on koko hyvin kirjoitettu. Se on luultavasti joku erakko, joka
on keksinyt nämä merkilliset väitökset kotona työhuoneessaan.
Toivon että voisin viedä hänet istumaan kolmannen luokan vaunuun
maanalaisella rautatiellä ja pakottaa hänet ilmoittamaan kaikkien
matkatoveriensa ammatit. Tahtoisin lyödä vetoa 1,000 yhtä vastaan
siitä, että hän epäonnistuu."

"Ja te menettäisitte rahanne", huomautti Holmes tyynesti. "Tämä
artikkeli on minun itseni kirjoittama."

"Teidän!?"

"Niin! minulla on jonkunverran taipumuksia huomioiden ja
johtopäätösten tekemiseen. Ne teoriiat, joista olen maininnut tuossa
ja joita te pidätte niin mahdottomina, ovat itse asiassa hyvin
käytännöllisiä -- niin, vieläpä niin käytännöllisiä, että minun
jokapäiväinen leipäni on niistä riippuvainen."

"Ja miten?" kysyin minä tahtomattani.

"Niin, minun ammattini on merkillinen. Luulen olevani ainoa
alallani. Minä olen neuvotteleva salapoliisi, jos ymmärrätte mitä
sillä tarkoitetaan. Täällä Lontoossa on suuret joukot virallisia ja
yksityisiä salapoliisiliikkeitä. Kun eivät ne voi tehdä mitään, niin
tulevat he minun luokseni ja minä opastan heidät oikeille jälille.
He ilmoittavat minulle kaikki yksityisseikat ja siitä syystä, että
yleensä tunnen rikoksia, olen tavallisesti tilaisuudessa auttamaan.
Kaikki rikokset muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän ja, jos
tuntee hyvin yksityiskohdat tuhannesta, niin olisi merkillistä,
ellei kykenisi selvittämään tuhatensimäistä. Lestrade on kuuluisa
salapoliisi. Hän sotkeutui eräässä väärennysjutussa ja kävi hän juuri
sentähden täällä."

"Entä ne kaikki muut?"

"Useimmat tulevat yksityisissä asioissa. Ne ovat kaikki väkeä,
jotka ovat joutuneet johonkin pulaan ja tarvitsevat apua. Minä
kuuntelen, mitä heillä on kerrottavaa; he kuuntelevat mitä minulla on
muistuttamista, ja minä pistän palkkion taskuuni".

"Tarkoitatteko," sanoin minä, "että te jättämättä huoneitanne
kykenette selvittämään jutun, jota toiset ihmiset eivät voi ymmärtää,
vaikka he itse ovat nähneet kaikki yksityisseikat."

"Aivan. Minä luulottelen sen olevan niin. Joskus sattuu jotakin
mutkikkaampaa. Siinä tapauksessa täytyy minun lähteä ulos nähdäkseni
omin silmin. Nähkääs, minulla on joukko erikoistietoja, joita
käytän näissä tehtävissä ja jotka helpottavat asiaa koko joukon.
Ne johtopäätös-säännöt, joista kirjoitin tuossa artikkelissa, joka
herätti teissä suuttumusta, ovat minulle arvaamattoman hyödylliset.
Huomioiden tekeminen on painunut veriini. Kun ensi kertaa kohtasimme
toisemme, tunnuitte hämmästyneen kun minä sanoin teidän tulleen
Afghanistanista."

"Joku oli epäilemättä kertonut siitä."

"Ei suinkaan. Minä 'tiesin', että te olitte tullut Afghanistanista.
Tavan mukaan menivät ajatukset niin nopeasti aivojeni läpi, että
tulin tähän tulokseen niin, että tuskin tiesin, miten se oli
tapahtunut. Loppupäätösten järjestys oli suunnilleen seuraava:
'Tässä on herra, joka näyttää lääkäriltä ja samalla sotilaalta.
Selvästi siis rykmentinlääkäri. Hänen on täytynyt hiljakkoin palata
troopillisesta ilmanalasta, sillä hänen kasvonsa ovat ruskeat, mutta
tämä ei ole niiden luonnollinen väri sillä ranteet ovat valkeat.
Hänen riutuneista kasvoistaan näkyy, että hän on ollut vaikeasti
sairaana. Hänen vasen käsivartensa on loukkaantunut, sillä hän pitää
sitä kankeasti ja luonnottomasti. Missä kuumassa vyöhykkeessä on
englantilainen rykmentinlääkäri kokenut sellaisia vaivoja ja saanut
haavan käsivarteensa? Tietysti Afghanistanissa.' Kaikki tämä ei vienyt
pitempää aikaa kuin sekunnin. Minä huomautin, että olitte tullut
Afghanistanista, ja te hämmästyitte."

"Nyt kun olette selvittänyt sen, näyttää se perin helpolta," sanoin
minä hymyillen. "Te muistutatte Edgar Allan Poe'n Dupin'ia. Minä
luulin aina, että semmoisia henkilöitä löytyi ainoastaan romaaneissa."

Sherlock Holmes nousi ja sytytti piippunsa. "Te luulette kaiketi
sanovanne minulle kohteliaisuuden verratessanne minua Dupin'iin",
huomautti hän. "Minun käsitykseni mukaan oli Dupin jotenkin
vähäpätöinen henkilö. Tuo temppu keskeyttää ystävän ajatukset
neljännestunnin hiljaisuuden jälkeen tuntuu todellakin jotenkin
viekkaalta. Hänellä oli kyllä analyyttistä taipumusta, mutta hän on
kaukana sellaisesta, ilmiöstä, kuin Poe luuli."

"Oletteko lukenut Gaboriaun kirjoja?" kysyin minä. "Onko Lecoq teidän
käsityksenne mukaan hyvä salapoliisi?"

Sherlock Holmes puhisi vihaisesti. "Lecoq oli oikea hutilus", sanoi
hän kärsimättömästi. "Hänellä oli ainoastaan yksi hyvä ominaisuus
ja se oli hänen tarmonsa. Se kirja teki minut oikein kipeäksi. Koko
juttu oli vaan se, että piti identtifieerata eräs vanki. Minä olisin
tehnyt sen 24:ssä tunnissa. Lecoq tarvitsi kuusi kuukautta. Kirjaa
voisi käyttää, osoittamaan salapoliiseille, mitä heidän tulee jättää
tekemättä."

Minua harmitti, että kahta henkilöä, joiden luonteita olin niin
paljon ihaillut, kohdeltiin niin välinpitämättömästi. Minä menin
akkunaan ja katselin kadulle. "Hän on ehkä lahjakas", sanoin minä
itsekseni, "mutta hän on myöskin hyvin itserakas".

"Nykyään ei esiinny yhtään rikosta eikä rikollista", sanoi hän
riitaisasti. "Mitä hyödyttää se, että on järkeä meidän ammattiimme.
Tunnen itsessäni, että minussa on jotakin, joka voisi tehdä
nimeni kuuluisaksi. Ei ole ketään eikä ole ollut ketään, joka
olisi käyttänyt niin paljon opintoja ja niin paljon luontaista
lahjakkaisuutta rikoksien paljastamiseen, kuin minä. Mutta
minkälainen on lopputulos? Ei ole paljastettavia rikoksia, tai
parhaassa tapauksessa ovat ne niin kömpelösti tehtyjä ja syyt niin
läpinäkyvät, että ne voi ymmärtää vaikka Scotland Yardin salapoliisi".

Koska minä vielä olin kiukuissani hänen kehuskelevasta puheestaan,
katsoin parhaaksi vaihtaa puheen aihetta.

"Ihmettelenpä, mitä tuo mies hakee", sanoin minä ja osoitin
sormellani erästä yksinkertaisesti puettua henkilöä, joka kulki
hiljalleen katua myöten toisella katukäytävällä ja tarkasteli talojen
numeroita.

"Tarkoitatteko tuota eroitettua laivastokersanttia", sanoi Holmes.

"Kehumista ja lörpötystä", arvelin itsekseni. "Hän tietää, etten voi
koetella hänen arvaustaan".

Tämä ajatus oli tuskin lähtenyt aivoistani, kun mies huomasi numeron
porttimme päällä ja kiiruhti poikki kadun. Me kuulimme lujan
koputuksen, bassoäänen ja raskaita askelia, jotka tulivat ylös
rappuja.

"Mr Sherlock Holmes'ille", sanoi hän astuessaan sisään huoneeseen ja
antoi hänelle sinisen kirjeen.

Nytpä oli tilaisuus nolata hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi että
mies tulisi sisälle, kun hän lausui arvelunsa.

"Sanokaa ystäväni", sanoin minä niin ystävällisesti kuin mahdollista,
"mikä teidän ammattinne on?"

"Kaupunginlähetti, sir", sanoi hän jurosti. "Virkapuku on
korjattavana."

"Ja mikä te olette ollut?" pitkitin minä katsahtaen pilkallisesti
toveriini.

"Kersantti kunink. laivastossa. Eikö vastausta? Hyvä on sir."

Hän otti asentoaskeleet, teki kunniaa ja meni.




KOLMAS LUKU.

Murha Lauriston Garden'issa.


Minun täytyy myöntää, että hämmästyin tästä uudesta näytteestä siitä,
miten käytännölliset ystäväni teoriiat olivat. Kunnioitukseni hänen
analyseerauskykyynsä kohosi paljon. Vielä minä tosin epäilin, että
kaikki oli mahdollisesti sovitettu edeltäpäin, jotta minä pettyisin,
mutta mitä syitä hänellä olisi ollut sellaista tehdäkseen, sitä
en voinut käsittää. Kun katsahdin häneen, niin oli hän lopettanut
kirjeen lukemisen, ja hänen silmiinsä oli tullut sellainen
tuijottava, tyhjä ilme, joka osoittaa hajamielisyyttä.

"Miten voitte päättää sen?" kysyin minä.

"Päättää minkä?" sanoi hän hitaasti.

"Että mies oli entinen laivastokersantti."

"Siihen ei minulla nyt ole aikaa", vastasi hän ärtyisästi; sitten
jatkoi hän hymyillen: "Suokaa anteeksi! Te katkaisitte ajatusteni
juoksun; vaan ehkä se oli hyvä sekin. Vai niin! Te ette tosiaankaan
voinut nähdä, että mies oli entinen laivastokersantti?"

"Mahdotonta".

"Jonkun asian selitys on usein helpommin sanottu kuin tehty. Jos
pyydettäisi teitä todistamaan, että kaksi kertaa kaksi on neljä,
niin huomaisitte sen kylläkin kiusalliseksi, vaikka olette varma
siitä. Kadun ylitsekkin voin nähdä suuren sinisen ankkurin joka oli
tatueerattu hänen kätensä ulkopuolelle. Tämä muistutti merestä.
Hän käyttäytyi sotilaallisesti ja hänellä oli ohjesäännön mukainen
poskiparta. Siinä on meillä kuva matroosista. Hän oli jotenkin
itsetietoinen henkilö, ja hänen ulkomuotonsa osoitti, että hän on
tottunut käskemään. Ettekö huomannut, miten hän piti päänsä pystyssä
ja miten hän heilutteli keppiään? Vakava, kunnioitusta herättävä,
keski-ikäinen mies -- kaikki seikkoja, jotka tekivät sen, että luulin
hänen olleen kersanttina."

"Ihmeellistä", huudahdin minä.

"Eipä suinkaan", sanoi Holmes, vaikka minä luulin huomaavani, että
hän ilostui minun ihmettelystäni ja ihailustani. "Juuri äsken sanoin,
ettei enää löydy rikoksellisia. Näyttää siltä kuin olisin väärässä --
katsokaahan tätä!" Hän ojensi minulle sen kirjeen, jonka lähetti oli
jättänyt.

"Tämähän on kauheata", huudahdin minä, luettuani sen läpi.

"Se tuntuu todellakin tavattomalta", huomautti hän tyynesti.
"Tahtoisitteko olla hyvä ja lukea sen ääneen?"

Kirje, jonka luin, oli seuraava:

    "Paras Mr Sherlock Holmes.

    On sattunut ruma tapaus tänä yönä n:o 3:ssa Lauriston Gardenissa
    Brixton Road'in varrella. Tehdessään kierrostaan näki eräs
    poliisikonstaapeleistamme tulta siellä klo 2, ja kun rakennus on
    asumaton niin epäili hän, että jotakin oli hullusti. Hän tapasi
    portin avoimena ja löysi kadunpuolisesta huoneesta hyvin puetun
    herrasmiehen ruumiin, jonka taskussa oli visiittikortti, jossa
    oli nimi Enoch J. Drebber, Cleveland, Ohio. U.S.A. Ryöväystä ei
    ole tehty eikä löydy mitään, joka osottaisi, mistä syystä mies
    on kuollut. Huoneessa on veripilkkuja, mutta ruumiissa ei ole
    yhtään haavaa. Me emme voi ymmärtää, millä tavalla hän on tullut
    asumattomaan taloon; koko asia on läpeensä arvoituksen tapainen.
    Jos teillä on aikaa tulla taloon ennen klo 12, niin tapaatte
    minut siellä. Jos sitävastoin ette voisi tulla, niin minä annan
    teille enemmän tietoja, ja pitäisin sitä ystävyyden osoituksena,
    jos tahtoisitte mainita oman mielipiteenne.

                                Teidän uskollinen Tobias Gregson."

"Gregson on etevin salapoliisi Scotland Yard'issa", huomautti
ystäväni. "Hän ja Lestrade ovat parhaat huonojen joukosta. Molemmat
ovat toimintakykyisiä ja tarmokkaita, mutta äärettömän kiintyneitä
vanhoihin tapoihinsa. He ovat kuin koira ja kissa ja kadehtivat
toisiaan yhtä paljon kuin kaksi kaunista tyttöä. Siitä tulee hauskaa,
jos molemmat ovat tämän rikoksen jälillä."

Minua ihmetytti miten tyynesti hän voi istua ja puhella. "Mutta tässä
ei ole aikaa tuhlattavana!" huudahdin minä. "Lähetänkö noutamaan
ajuria?"

"En tiedä huolinko koko asiasta. Minä olen suurin laiskuri mitä
löytyy -- s.t.s. toisinaan, sillä usein olen kylläkin terhakka."

"Tämähän on juuri semmoinen tilaisuus, jota olette toivonut."

"Paras ystäväni, mitä tämä oikeastaan liikuttaa minua? Jos esim. minä
selvittäisin koko arvoituksen, niin saisivat Gregson, Lestrade & C:o
koko kunnian, siitä syystä, etten ole virallinen henkilö."

"Mutta hänhän pyytää teidän apuanne."

"Niin senvuoksi, että hän tietää minun olevan itseään etevämmän,
mutta hän purisi mieluummin kielensä poikki, kuin myöntäisi sen
jonkun kolmannen henkilön kuullen. Voimmehan kuitenkin käydä
siellä katsomassa. Minä selvitän sen itselleni ja ellen mitään
muuta voittaisi niin saanpa kuitenkin nauraa kunnollisesti heidän
kustannuksellaan. Tulkaa, niin lähdemme!"

Hän heitti päällysnutun selkäänsä sellaisella innolla, että minä
huomasin energiian seuranneen hänen edellistä tilaansa.

"Ottakaa hattu päähänne", sanoi hän.

"Haluatteko, että minä seuraan mukana?"

"Kyllä! ellei teillä satu olemaan muuta tekemistä."

Minuutti senjälkeen istuimme molemmat ajopelissä joka kulki täydellä
vauhdilla Brixton Road'ia kohden.

Oli synkkä, sumuinen aamu ja rakennusten päädyissä riippui likaisen
keltainen sumu, joka oli kuin heijastus allaolevasta likaisesta
kadusta. Seuralaiseni oli erinomaisen hyvällä tuulella ja puheli
koko ajan Cremona-viuluista ja Stradivarius- ja Amati-viulujen
eroituksesta. Minä sitävastoin olin vaiti, sillä ikävä ilma sekä
surullinen asiamme tekivät minut alakuloiseksi.

"Tepä ette näy tuhlaavan paljon ajatuksia juttuun, joka meillä on
käsillä", sanoin minä ja keskeytin hänen soitannollisen keskustelunsa.

"Minulla ei vielä ole mitään tosiasioita", sanoi hän. "On suuri
erehdys, jos rupeaa tekemään teoriioja, ennenkuin on saanut kaikki
tiedot. Se vaikuttaa epäedullisesti arvostelukykyyn."

"Kohta saatte tietonne," huomautin minä ja viittasin ulos; "tämä on
Brixton Road ja tuolla on talo, ellen erehdy."

"Niin näkyykin olevan! Pysäyttäkää, ajaja, pysäyttäkää!" Me olimme
vielä 100 metriä paikalta, mutta hän vaati itsepäisesti, että
astuisimme pois, ja me lopetimme matkan jalan.

Talo N:3 Lauriston Garden näytti synkältä ja runsasvaiheiselta. Se
oli yksi neljästä talosta, jotka olivat vähän matkaa poispäin itse
katulinjasta, kaksi niistä oli asuttua, toiset kaksi asumatonta.
Jälkimmäisissä oli kadullepäin kolme ikävää akkunariviä, jotka
olivat alastomat paitsi muutamia siellä täällä, joissa oli kirjoitus
"Vuokrataan." Pieni puutarha, jossa oli muutamia sairaloisia kasveja,
eroitti joka rakennuksen kadusta ja joka puutarhan läpi kulki kapea,
väriltään keltainen, nähtävästi savesta ja karkeasta hiekasta tehty
jalkakäytävä. Kaikki oli sateesta märkää ja liukasta, kun oli
satanut koko yön. Puutarhaa ympäröi kolme jalkaa paksu muuri, jonka
päällä oli puuaidotus, ja tätä muuria vastaan nojaten seisoi eräs
poliisikonstaapeli, jonka ympärillä seisoi joukko maleksijoita, jotka
kurkottivat kaulojaan ja vaivasivat silmiään siinä turhassa toivossa,
että näkisivät edes vilaukselta sitä, mitä sisällä tapahtui.

Minä olin luullut, että Sherlock Holmes heti rientäisi sisään
alkaakseen salaisuuden tutkimisen. Mutta tämä ei läheskään näyttänyt
olevan hänen aikomuksensa. Hän käveli edestakaisin katukäytävällä
näyttäen niin suruttomalta, että se, asiain tällä kannalla ollessa,
näytti minusta melkein teeskentelyltä; hän katseli maata, taivasta,
vastapäätä olevia taloja ja muuria. Päätettyään tutkistelunsa, meni
hän hitaasti polkua myöten eli ehkä paremmin pitkin ruohoreunaa
toisella laidalla, silmät maahan luotuina. Hän seisahtui kaksi
kertaa ja kerran näin hänen hymyilevän ja huudahtavan hiljaa
tyytyväisyydestä. Kosteassa savisessa maassa oli joukko jalanjälkiä,
mutta senjälkeen kuin poliisit ja muutkin olivat kävelleet siinä
edestakaisin, en voinut ymmärtää, mitä selvää ystäväni voi saada
niistä. Minä olin kuitenkin saanut niin tavattomia todisteita hänen
huomiokykynsä terävyydestä, että en suurestikaan epäillyt, ettei hän
kykenisi näkemään paljon sellaista, jota minä en huomannut.

Portilla tapasi meidät eräs pitkä, kalpea, pellavatukkainen mies,
joka riensi luoksemme muistikirja kädessä ja tervehti lämpimästi
ystävääni. "Oli hyvin ystävällisesti tehty, että tulitte tänne",
sanoi hän. "Minä olen jättänyt kaikki koskematta."

"Huomioonottamatta tätä", vastasi ystäväni ja osoitti katukäytävää.
"Vaikka tästä olisi kuletettu lauma puhvelihärkiä, niin ei se olisi
pahemmin tallattu. Te olette kaiketi itse tehneet huomioita, Gregson,
ennenkuin olette sallinut tämän."

"Minulla on ollut niin paljon tekemistä sisällä talossa", sanoi
salapoliisi vältellen. "Virkatoverini, Mr Lestrade, on myös täällä.
Minä luotin siihen, että hän tarkastaisi sen."

Holmes katsahti minuun ja kohotti halveksien kulmakarvojaan. "Kun
täällä jo on kaksi sellaista miestä kuin te ja Lestrade, niin ei
liene minulla paljoakaan selville otettavaa", sanoi hän.

Gregson hykersi itsetyytyväisenä käsiään. "Minä luulen, että me
olemme tehneet kaikki mitä voi tehdä", vastasi hän, "mutta tämä on
mutkikas juttu ja minä tiedän teidän pitävän sellaisesta."

"Tulitteko te ehkä tänne ajurilla?" kysyi Sherlock Holmes.

"En, sir."

"Eikä Lestradekaan?"

"Ei, sir."

"Menkäämme sitten katsomaan huonetta." Tämän epäjohdonmukaisen
huomautuksen jälkeen menimme sisälle taloon, Gregsonin kanssa, jonka
kasvonpiirteet osoittivat suurta hämmästystä.

Lyhyt, laudoitettu, tomuinen käytävä vei kyökkiin. Sieltä meni
kaksi ovea, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Toinen näistä oli
nähtävästi ollut sulettuna useita viikkoja. Toinen vei ruokasaliin,
jossa salaperäinen rikos oli tapahtunut. Holmes meni ensin sisälle ja
minä seurasin perässä sellaisen tunteen painostamana, jonka kuolema
aina vaikuttaa.

Se oli suuri nelikulmainen huone, joka näytti vieläkin suuremmalta
siksi, että se oli kalustamaton. Seiniä koristi huonot, loistavan
väriset seinäpaperit ja nämä olivat useista kohdin kosteuden
tahraamat ja siellä täällä riippui irtirevittyjä kaistaleita, jotka
jättivät keltaisen rappauksen paljaaksi. Vastapäätä ovea oli korea,
avonainen uuni, joka oli varustettu jäljitellystä marmorista tehdyllä
askeleella. Tämän nurkalla oli kiinnitettynä punaisen vahakynttilän
palanen. Ainoa akkuna, joka löytyi, oli niin likainen, että huoneessa
oli puolihämärä, joka teki kaikki likaisenharmaan näköiseksi, ja sitä
lisäsi vielä paksu tomukerros.

Kaikki nämä yksityisseikat huomasin vasta myöhemmin. Sillä hetkellä
kiinnitti minun huomiotani ainoastaan hirveä, liikkumaton olento,
joka makasi pitkänään lattialla ja tuijotti likaseen kattoon
ilmeettömin, avonaisin silmin. Se oli 43-44 vuotiaan, keskikokoisen,
leveäharteisen miehen ruumis, jolla oli kihara tukka ja sänkiparta.
Hän oli puettuna pitkään hännystakkiin ja hienoihin liiveihin,
vaaleisiin housuihin ja lumivalkeisiin kalvosimiin ja kaulukseen.
Hieno, harjattu silinterihattu seisoi vieressä lattialla. Hänen
kätensä olivat nyrkissä ja käsivartensa ylösnostetut ja jalat olivat
kiertyneet toistensa ympäri, aivan kuin hänen kuolinkamppauksensa
olisi ollut tuskallinen. Hänen jäykistyneet kasvonpiirteensä
osoittivat kauhua ja vihaa. Hänen ilkeät, hirveästi vääntyneet
kasvonsa, matala otsansa, tylppä nenänsä ja eteentyöntyvä alaleukansa
antoivat kuolleelle merkillisen, apinamaisen muodon, jota näköä vielä
lisäsi ruumiin luonnoton asento. Monta kertaa olen nähnyt kuoleman,
vaan milloinkaan se ei ole tuntunut niin kamalalta kuin tässä
pimeässä, kurjassa huoneessa Brixton Road'in varrella.

Ovella seisoi Lestrade, laihana ja notkeana kuin kärppä ja tervehti
meitä.

"Tämä juttu tulee kyllä herättämään huomiota, sir", huomautti hän.
"Se voittaa kaikki, joita olen ennen kokenut, enkä minä ole mikään
eilisen teiren poika."

"Siinä ei ole mitään johtolankaa", sanoi Gregson.

Sherlock Holmes lähestyi ruumista, polvistui sen viereen ja tutki
sitä tarkasti. "Oletteko varma siitä ettei löydy mitään haavoja?"
kysyi hän osoittaessaan useita veripilkkuja, jotka värjäsivät lattian.

"Täydellisesti!" huudahtivat molemmat salapoliisit.

"Siinä tapauksessa on veri tullut toisesta henkilöstä -- luultavasti
murhaajasta, jos nyt murha olisi tapahtunut. Tämä muistuttaa
tapahtumista van Jensen'in kuolemasta Utrecht'issa vuonna '34.
Muistatteko sen tapauksen, Gregson?"

"En, sir."

"Tutkistelkaa sitä sitten -- se teidän on tosiaankin tehtävä. Ei
mikään ole uutta auringon alla. Kaikki on tapahtunut kerran ennen."

Puhuessaan hän kopeloi nopeasti käsillään joka kohtaa, hän
tunnusteli, painoi, avasi nappeja ja tutki ja koko ajan oli hänen
silmissään sama hajamielinen ilme, jonka jo ennen olin havainnut.
Tutkiminen tapahtui niin nopeasti, että sitä tuskin voi aavistaa,
kuinka huolellisesti se kävi. Lopuksi hän haistoi kuolleen huulia ja
tarkasti sitten hänen kiiltonahkakenkiensä anturat.

"Oletteko siirtäneet häntä?" kysyi hän.

"Ei enempää kuin tarkastuksemme vaati."

"Nyt voitte viedä hänet ruumishuoneeseen", sanoi hän. "Enempää emme
tarvitse häntä."

Gregsonilla oli käsillä paarit ja neljä miestä. Ne tulivat hänen
käskystään sisälle ja veivät ruumiin pois. Kun he nostivat sen, niin
putosi eräs sormus lattialle ja vieri jonkun matkaa. Lestrade otti
sen ylös ja tuijotti hämmästyneenä siihen.

"Tässä leikissä on mukana joku nainenkin!" huudahti hän. "Tässä on
naisen vihkimäsormus."

Puhuessaan näytti hän sormuksen meille kämmeneltään. Me kokoonnuimme
kaikki hänen ympärilleen ja katselimme sitä. Ei ollut pienintäkään
epäilystä siitä, ettei tämä yksinkertainen kultasormus joskus ollut
koristanut morsiamen sormea.

"Tämä tekee asian sekavammaksi", sanoi Gregson. "Ja Jumala tietää,
että se jo ennaltaankin oli kyllin sekava."

"Oletteko varma, ettei se sen sijaan tee asiaa yksinkertaisemmaksi",
huomautti Holmes. "Ei se hyödytä mitään, että seisoo ja töllistelee
siihen. Mitä löysitte hänen taskuistaan?"

"Tässä on kaikki", sanoi Gregson ja osoitti sormellaan muutamia
esineitä, jotka olivat kasassa alimmalla rapun astimella.

"Kultakello n:o 97,163 Barrand'ilta Lontoosta. Painavat ja vankat,
kultaiset perät. Vapaa-muurarimerkillä varustettu kultasormus.
Kultainen rintaneula -- rubiinisilmäinen verikoiran pää.
Käyntikorttikirja venäläisestä nahasta, sisältäen korttia nimellä
Enoch J. Drebber, Cleveland, sopii E.J.D:hen alusvaatteissa. Kukkaro
puuttuu, mutta taskussa on 7 puntaa 13 shillingiä pieniä rahoja.
Taskupainos Boccaccio'n 'Decameronea' Joseph Stangerson'in nimi
kansilehdellä. Kaksi kirjettä -- toinen osoitettu E.J. Drebberille ja
toinen Joseph Stangersonille."

"Millä osoitteella?"

"American Exchange, Strand -- post -- restante. Molemmat ovat
Guionin höyrylaivayhtiöltä ja huomauttavat heidän höyrylaivojensa
lähtöajoista Liverpoolista. Arvattavasti aikoi onneton palata
New-York'iin."

"Oletteko kyselleet Stangersonia?"

"Sen tein heti, sir", sanoi Gregson. "Minä olen lähettänyt
ilmoituksen kaikkiin sanomalehtiin ja yksi miehistäni on mennyt
American Exchang'iin, mutta ei ole vielä palannut."

"Oletteko kirjoittanut Cleveland'iin?"

"Me sähkötimme aamulla."

"Miten kirjoititte sähkösanoman?"

"Me ilmoitimme yksinkertaisesti kaikki seikat ja sanoimme, että
olimme kiitolliset minkälaisista tiedoista hyvänsä, jotka voivat
meitä hyödyttää."

"Te ette pyytänyt tietoa mistään erityisestä kohdasta, jota piditte
tärkeänä!"

"Kysyin vaan Stangersonia."

"Eikö mitään muuta? Eikö ole mitään asiaa, josta tämä juttu voisi
riippua? Ettekö aijo sähköittää enempää?"

"Olen sanonut kaikki, joka minulla on sanottavaa," sanoi Gregson
loukatun näköisenä.

Sherlock Holmes naurahteli itsekseen ja aikoi juuri tehdä jonkun
huomautuksen, kun Lestrade, joka oli ollut sisällä huoneessa, sillä
aikaa kun tämä keskustelu tapahtui eteisessä, äkisti tuli ulos
hykertäen käsiään kehuskelevan ja itsetyytyväisen näköisenä.

"Mr Gregson", sanoi hän, "minä olen juuri tehnyt huomion, joka
varmaankin olisi jäänyt tekemättä, ellen minä olisi tutkinut seiniä
niin tarkoin."

Pienen miehen silmät loistivat, kuin hän puhui, ja hän oli nähtävästi
äärettömän ihastunut siitä, että oli voittanut yhden pisteen
virkaveljestään, vaikka hän koetti peittää sitä.

"Tulkaa mukaan", sanoi hän ja kääntyi takaisin huoneeseen, jonka ilma
tuntui käyneen puhtaammaksi, senjälkeen kun kamala vieras oli viety
pois. "Asettukaa nyt tähän!"

Hän sytytti tulitikun ja piti sitä lähellä seinää.

"Katsokaa tätä!" huudahti hän voitonriemuisena.

Olen jo huomauttanut, että seinäpaperi oli lähtenyt irti toisin
paikoin. Nurkasta oli suuri palanen pudonnut pois ja jättänyt
neliön keltaiseen rappaukseen. Tämän alan poikki oli kirjoitettu
veripunaisilla kirjaimilla yksi ainoa sana:

    RACHE.

"Mitä tästä sanotte?" huudahti salapoliisi niinkuin näyttäjä
näyttelynsä edessä. "Tämä jäi näkemättä siitä syystä, että se oli
huoneen pimeimmässä osassa eikä kukaan ajatellut sitä tarkastaa.
Murhaaja on kirjoittanut sen omalla verellään. Katsokaa tänne miten
se on juossut pitkin seinää! Tämä todistaa, ettei itsemurha ole
tapahtunut. Miksi hän valitsi tämän nurkan kirjoittaessaan? Sen minä
selvitän teille. Kun tuo kynttilä uunilla oli sytytetty, oli tämä
nurkka valoisin eikä pimein huoneessa."

"Ja mitä se todistaa, nyt kun olette löytänyt sen?" kysyi Gregson
epäilevästi.

"Mitä se todistaa? Se todistaa, että murhaaja on aikonut kirjoittaa
Rachel, mutta häntä on häiritty, ennenkuin hän on ehtinyt lopettaa.
Muistakaa minun sanani, kun tämä juttu tulee selväksi, niin saatte
nähdä, että joku nainen nimeltä Rachel on ollut tekemisissä sen
kanssa. Te voitte mielellänne nauraa, Mr Sherlock Holmes. Kyllä te
olette terävä ja taitava mies, mutta kun kaikki käy ympäri, niin on
kuitenkin vanha vanhin."

"Pyydän anteeksi," sanoi ystäväni, joka oli suututtanut pienen
miehen purskahtamalla nauruun. "Tämän keksiminen on kyllä teidän
ansionne ja, niinkuin te sanotte, on se selvästi toisen osanottajan
kirjoittama. Minä en vielä ole ehtinyt tarkastaa tätä huonetta, vaan
teidän luvallanne teen sen nyt."

Puhuessaan otti hän taskustaan mittanauhan ja suuren, pyöreän
suurennuslasin. Näiden kahden esineen kanssa käveli hän ympäri
huoneessa; toisinaan hän seisahtui, toisinaan painui hän polvelleen
ja vieläpä kerran vatsalleenkin. Hän tuntui olevan niin innostunut
työhönsä, että näytti unohtaneen meidän läsnäolomme, sillä hän
puheli hiljaa itsekseen ja toisinaan hän huudahti, vaikeroi ja
vihelsi, ääniä, jotka ilmaisivat tyytyväisyyttä ja toivoa. Kun
katselin häntä, niin muistutti hän tavattomasti täysiveristä, hyvin
opetettua kettu koiraa, joka syöksyy edestakaisin pensaikon lävitse,
vaikeroiden innoissaan, kunnes taas löytää oikeat jäljet. Hän jatkoi
tarkastustaan noin 20 minuuttia, mitaten suurimmalla tarkkuudella
välimatkat jälkien välillä, jälkien, joita minun oli mahdoton nähdä,
ja käyttäen mittanauhaansa myöskin seinillä samalla selittämättömällä
tavalla. Yhdestä kohdasta lattialla kokosi hän vähän harmaata tomua
ja pani sen varovasti kirjekuoreen. Lopuksi hän tarkasti sanan
seinällä mitä tarkimmin suurennuslasilla ja tutki jokaisen kirjaimen
erittäin tarkoin. Tämän tehtyään näytti hän olevan tyytyväinen ja
pisti mitan ja lasin taskuunsa.

"Sanotaan, että 'nero on kyky vaivata itseään äärettömästi.' Se on
tyhmä määritelmä, vaan se soveltuu salapoliisin ammattiin."

Gregson ja Lestrade olivat katselleet amatöörivirkaveljensä
manöövereitä suurella uteliaisuudella, mutta myöskin halveksien.
Nähtävästi eivät he kyenneet ymmärtämään sitä tosiseikkaa, jonka minä
aloin käsittää, nimittäin, että kaikki Sherlock Holmesin pienimmätkin
teot tähtäsivät samaa määrättyä päämäärää kohti.

"Mitä te arvelette asiasta?" kysyivät molemmat.

"Jos minä rohkenisin auttaa teitä niin veisin teiltä kunnian",
huomautti ystäväni. "Te näytätte tulevan niin hyvin toimeen
yksinänne, että olisi synti häiritä teitä." Hänen sanansa kuuluivat
ilkkuvilta. "Jos te tahtoisitte antaa minulle tietoja siitä, miten
asia edistyy," jatkoi hän, "niin pitäisin itseäni onnellisena
voidessani auttaa teitä minkä voin. Sillä aikaa haluaisin puhutella
sitä poliisikonstaapelia, joka löysi ruumiin. Voitteko antaa minun
saada hänen osoitteensa?"

Lestrade katsoi muistikirjaansa. "John Rance", sanoi hän. "Hän on
vapaa nyt. Hän asuu 46 Andley Court, Kennington Park gate."

Holmes kirjoitti muistiin osoitteen.

"Tulkaa nyt, tohtori," sanoi hän, "niin lähdemme hakemaan häntä. Minä
mainitsen muutamia asioita, jotka voivat olla teille apuna tässä
jutussa", jatkoi hän molemmille salapoliiseille. "On tehty murha ja
murhaaja on mies. Hän on yli 6 jalkaa pitkä ja parhaassa ijässään;
hänellä on pituuteensa verraten pienet jalat ja käyttää painavia,
leveitä saappaita ja polttaa Trichinopoly sikaareita. Hän tuli tänne
uhrinsa kanssa 4 pyöräisissä ajopeleissä, joita veti hevonen, jolla
oli 3 vanhaa kenkää ja vasemmassa etujalassa uusi. Murhaaja on
punakka ja hänen oikean kätensä kynnet ovat tavattoman pitkät. Tässä
on vaan muutamia osoituksia, mutta ehkä ne voivat olla teille avuksi."

Gregson ja Lestrade katselivat toisiinsa epäilevin silmäyksin.

"Jos tämä mies on murhattu, niin mitenkä se on tapahtunut?" kysyi
jälkimmäinen.

"Myrkkyä", sanoi Holmes lyhyesti ja lähti kulkemaan. "Vielä yksi
asia, Lestrade", lisäsi hän ja kääntyi ovelta. "'Rache' on saksaa
ja merkitsee 'kosto'! siis ei kannata tuhlata aikaa hakemalla Miss
Rachelia".

Tällä hyvästijätöllä hän lähti ja jätti molemmat kiistaveljet
seisomaan hämmästyksestä mykkinä.




NELJÄS LUKU.

Mitä John Rance tiesi kertoa.


Kello oli yksi, kun lähdimme n:o 3:sta Lauriston Garden'issa. Menimme
lähimmälle sähkösanoma-asemalle ja Sherlock Holmes lähetti sieltä
pitkän sähkösanoman. Senjälkeen kutsui hän erään ajurin ja käski
tämän ajaa siihen osoitteeseen, jonka Lestrade oli ilmoittanut.

"On aina parasta hankkia itse tiedot", huomautti hän; "itse asiassa
on minulla koko juttu selvillä, mutta joka tapauksessa on parasta
ottaa tietoja niin paljon, kun voi saada".

"Te hämmästytätte minut, Holmes", sanoin minä. "Mutta te ette
kuitenkaan ole niin varma kaikista yksityisseikoista, kuin olitte
olevinanne?"

"Niistä on mahdoton erehtyä", sanoi hän. "Ensimäinen, jonka huomasin,
oli se, että jotkut nelipyöräiset ajopelit olivat tehneet kahdet
jälet aivan jalkakäytävän viereen. Koko viikolla ei ole satanut muuta
kuin viime yönä, joten niiden pyörien, jotka tekivät niin syvät
uurteet maahan, on täytynyt käydä siellä yöllä. Myöskin löysin merkit
hevosen kengistä ja näistä oli yksi paljon terävämpi kuin toiset
kolme; se todistaa, että hevosella oli yksi uusi kenkä. Kun nyt siis
ajoneuvot ovat olleet siellä, senjälkeen kun on alkanut sataa eikä
aamulla -- Gregson vakuutti minulle sen --, niin seuraa siitä, että
ne ovat käyneet yöllä ja siksi tuoneet molemmat henkilöt sinne."

"Tämä tuntuu perin yksinkertaiselta", sanoin minä, "mutta nyt miehen
pituudesta?"

"Niin, miehen pituus voidaan 9:ssä tapauksessa 10:stä laskea hänen
askeltensa pituudesta. Tämä on hyvin yksinkertainen lasku, vaan ei
hyödytä ollenkaan että vaivaan teitä numeroilla. Minä löysin miehen
jälet sekä savessa ulkona että sisältä tomusta. Sen lisäksi olin
tilaisuudessa tarkistamaan laskuni. Kun ihminen kirjoittaa seinälle
niin kirjoittaa hän vaistomaisesti silmiensä tasalla. Tämä kirjoitus
oli 6 jalkaa lattiasta. Koko juttuhan oli oikeastaan leikintekoa."

"Entä hänen ikänsä?" kysyin minä.

"Jos mies voi ottaa neljä ja puoli jalkaa pitkiä askeleita ilman
pienintäkään ponnistusta, niin ei hän juuri voi olla vanha eikä
kuihtunut. Tämä oli erään vesilätäkön leveys puutarhatiellä, josta
hän oli astunut ylitse. Kiiltonahkakengät olivat menneet ympäri
ja saappaat olivat hypänneet ylitse. Minä sovitan ainoastaan
jokapäiväiseen elämään muutamia niistä määräyksistä, joita
suosittelin siinä artikkelissa. Onko jotakin muuta, jota ette
ymmärrä?"

"Kynnet ja Trichinopoly-sikaari", ehdotin minä.

"Sana seinällä oli kirjoitettu miehen etusormella, joka oli kastettu
hänen omaan vereensä. Suurennuslasini näytti, että rappaus oli
raapiintunut, kun hän kirjoitti. Tämä ei olisi tapahtunut, jos
hänellä olisi ollut lyhyet kynnet. Minä kokosin vähän tuhkaa, joka
oli pudonnut lattialle. Se oli väriltään tummaa ja suomuksista --
sellaista tuhkaa tulee ainoastaan Trichinopoly-sikaarista. Minä
olen erikoisesti tutkinut sikaarin tuhkaa -- vieläpä kirjoittanut
artikkelinkin siitä. Minä luulen kykeneväni tuhasta määräämään
jokaisen tunnetun sikaari- ja tupakkalajin. Juuri semmoisissa
yksityisseikoissa eroaa taitava salapoliisi sellaisista kuin Gregson
ja Lestrade."

"Ja hänen punakka naamansa?" kysyin minä.

"Se oli ainoastaan arvaaminen, vaikka minä en epäile, että minulla on
oikein. Mutta jutun tällä kannalla ollessa ette saa kysellä minulta
enempää."

Minä vein käden otsalleni ja sanoin: "Kaikki pyörii päässäni ja
jota enemmän ajattelen asiaa sitä vaikeammalta se tuntuu. Kuinka
voivat nämä kaksi miestä -- jos heitä nyt oli kaksi -- tulla sisälle
asumattomaan taloon? Mihin ajaja on hävinnyt? Kuinka voi mies
pakottaa toisen ottamaan myrkkyä? Mistä veri on tullut? Millä tavalla
tuli naisen sormus sinne? Ja, ennen kaikkea, miksi kirjoitti murhaaja
saksalaisen sanan Rache seinälle, ennenkuin lähti pois? Minä myönnän,
etten voi keksiä mitään teoriiaa, joka sopisi näihin kaikkiin
tosiseikkoihin."

Seuralaiseni hymyili hyväksyvästi.

"Te olette lyhyesti maininneet kaikki vaikeudet", sanoi hän. "Vielä
on paljon pimeyden peitossa, mutta pääasiassa on kaikki minulle
selvillä. Lestraden löytö oli aivan yksinkertaisesti viekkaus
johdattaakseen poliisia väärille jälille koettaen saada heitä
ajattelemaan sosialisteja ja salaisia seuroja. Huomasitteko että
suuri 'A' oli kirjoitettu saksalaisella tavalla. Oikea saksalainen
kirjoittaa sen aina latinaksi ja tämän perusteella voimme varmuudella
sanoa, ettei tämä ollut saksalaisen kirjoittama, vaan kömpelön
jäljittelijän, joka on liioitellut sen. Se oli ainoastaan temppu,
jolla koetettiin eksyttää takaa ajajat. Tehän tiedätte, että noita
menettää sädekehänsä, kun hän on selvittänyt temppunsa, ja jos minä
näytän temppuni, niin tulette te siihen päätökseen, että minä olen
tavallinen kuolevainen."

"Sitä en milloinkaan tule tekemään", huudahdin minä. "Te olette
saattanut ammattinne niin lähelle tiedettä, kuin se koskaan voi
tulla."

Ystäväni punastui tyytyväisyydestä kuullessaan minun sanani ja
nähdessään sen vakavuuden, jolla olin sanonut sanani. Olen jo ennen
maininnut, että hän oli yhtä herkkä imartelulle, kun oli puhe hänen
ammatistaan, kuin nuori tyttö kuullessaan kauneudestaan.

"Sanon teille vielä erään asian", jatkoi hän. "Kiiltonahkakengät ja
saappaat tulivat samoissa ajoneuvoissa ja kävelivät polkua myöten
kuin hyvät ystävät ainakin -- luultavasti käsikoukussa. Kun he
olivat tulleet sisälle, niin kävelivät he edestakaisin huoneessa,
eli oikeammin, kiiltonahkakengät seisoivat alallaan ja saappaat
kävelivät edestakaisin. Sen voin nähdä tomussa ja sitäpaitsi
näin, että sitämukaa, kuin jälkimäiset kävelivät, tuli omistaja
yhä kiihtyneemmäksi. Tämä näkyi siitä että askelten pituus eneni.
Hän puhui koko ajan, saattoi itsensä vähitellen raivoon ja sitten
tapahtui murhenäytelmä. Nyt olen kertonut kaikki, mitä tiedän; kaikki
loppu on arvaamisia ja olettamuksia. Meillä on kuitenkin hyvä pohja,
jolle rakentaa. Kiiruhtakaamme, sillä minä aijon Hallé'n konserttiin
iltapuolella kuulemaan Norman-Neruda'a."

Tämä puhelu tapahtui silläaikaa, kun vaunut vierivät likaisilla
kaduilla ja pimeillä kujilla. Pimeimmässä ja likaisimmassa kaikista
seisahtui ajaja. "Tuolla on Audley Court", sanoi hän ja osoitti
erästä aukkoa likaisten tiilirakennusten välissä. "Minä odotan,
kunnes te tulette takaisin."

Audley Court ei ollut mikään hauska paikka. Kapea aukko johti
kivitetylle pihalle, jota ympäröi joukko kurjia rakennuksia. Me
kiipeilimme varovasti likaisten lapsiryhmien välitse ja pujottelimme
pyykkinuorien alta, joilla riippui puolipuhtaita alusvaatteita,
kunnes tulimme n:o 46:een, jonka ovea koristi pieni messinkilevy,
jolle oli kaiverrettu nimi Rance. Kysymykseemme saimme vastaukseksi,
että konstaapeli oli vielä sängyssä, ja meidät pyydettiin pieneen
vierashuoneeseen odottamaan, kunnes hän ehtisi pukeutua.

Vähän ajan kuluttua tuli hän sisään ja näytti olevan suutuksissaan
siitä, että häntä oli häiritty. "Minä jätin raporttini
poliisikonttooriin", sanoi hän.

Holmes otti esille 10-shillingin rahan ja leikki sen kanssa. "Meistä
olisi ollut hauskaa kuulla se teiltä itseltänne", sanoi hän.

"Suurimmalla mielihyvällä kerron kaikki, mitä tiedän", vastasi
konstaapeli silmät luotuina pieneen kultarahaan.

"Kertokaa kaikki siinä järjestyksessä, kuin se tapahtui."

Rance istuutui jouhisohvaan ja rypisti kulmansa, ikäänkuin hän olisi
päättänyt, ettei hän jätä mitään pois kertomuksestaan.

"Minä alotan alusta", sanoi hän. "Virantoimitukseni kestää klo
10:stä illalla klo 6:teen aamulla. Kello 11 oli tappelu 'Valkoisessa
sydämmessä', mutta muuten oli kaikki rauhallista. Klo 1 alkoi sataa
ja minä tapasin Harry Murcherin -- hänet, jolla on paikkansa Holland
Grovella -- ja me seisoimme puhellen vähän aikaa Henriettekadulla.
Vähän ajan päästä, noin klo 2:n tienoissa, arvelin että voin käydä
katsomassa Brixton Road'illa, oliko kaikki, niinkuin piti. Oli kovin
likaista ja yksinäistä. En tavannut yhtään sielua koko matkalla
vaan parit ajopelit ajoivat ohi. Minä kävelin hiljalleen alaspäin
ja tuumin itsekseni, miten hyvältä yksi gintoti maistuisi, kun
yhtäkkiä huomasin tulentuikkeen siitä talosta. Minä tiesin, että
kaksi rakennusta Lauriston Garden'issa olivat asumatta, kun ei niiden
omistaja ollut korjauttanut lokaviemäreitä, vaikka viimeinen asukas
oli kuollut lavantautiin. Minä seisoin kuin puusta pudonnut, kun näin
tulen akkunasta, ja epäilin heti, että jotakin oli hullusti. Kun
tulin portille --"

"Seisatuitte te ja menitte takaisin puutarhan portille", keskeytti
Holmes. "Minkätähden teitte sen?"

Rance hypähti ja tuijotti äärettömällä hämmästyksellä häneen.

"Se on totta, sir", sanoi hän, "vaan kuinka te sen voitte tietää,
se menee yli minun ymmärrykseni. Niin, nähkääs, kun minä tulin ylös
portille, niin oli niin hiljaista ja kolkkoa, että minä tuumin, ettei
olisi vahinko, jos saisi jonkun mukaansa. Minä en pelkää mitään tällä
puolen haudan, vaan minä ajattelin, että se ehkä oli se lavantautiin
kuollut joka oli tullut takasin tarkastaakseen likaviemäreissä,
mikä hänet oli tappanut. Tämä vähän niinkuin pelotti minua ja minä
menin takaisin puutarhan portille nähdäkseni jos Murcherin lyhty
oli näkyvissä, mutta ei hänestä eikä kenestäkään muusta näkynyt
jälkeäkään."

"Ettekö nähnyt ketään kadulla?"

"En sieluakaan, sir, en edes kissaakaan. Silloin minä rohkasin
mieleni, käännyin takasin ja avasin portin. Kaikki oli hiljaa,
niin että minä menin sisään huoneeseen, jossa tuli oli. Punainen
vahakynttilä lekutti uunilla, ja sen valossa minä näin -- -- --"

"Niin, minä tiedän, mitä te näitte. Te kulitte ympäri huonetta useita
kertoja, te laskeusitte polvillenne ruumiin viereen ja sitten te
menitte pois ja koetitte kyökin ovea ja sitten --"

John Rance hyökkäsi pystyyn pelästyneenä ja katseli epäilevästi
ystävääni. "Missä te olitte piilossa, kun te voitte nähdä kaikki?"
huudahti hän. "Te näytätte tietävän koko joukon enemmän, kun teidän
pitäisi."

Holmes nauroi ja heitti käyntikorttinsa pöydälle. "Elkää viitsikö
vangita minua murhasta", sanoi hän. "Minä olen yksi koirista enkä
kettu; Mr Gregson ja Mr Lestrade vastaavat siitä. Mitä teitte sitten?"

Rance istuutui jälleen, näyttäen yhä kuitenkin epäluuloiselta. "Menin
takasin portille ja annoin merkin pillilläni. Silloin tulivat Murcher
ja pari muuta paikalle".

"Oliko katu silloin tyhjä?"

"Oli melkein", vastasi Rance.

"Mitä tarkoitatte sillä?"

Konstaapelin naama vetäytyi leveään irvistykseen. "Minä olen nähnyt
monta juopunutta aikanani", sanoi hän, "mutta en ainoatakaan niin
täynnä kuin se raukka oli. Hän seisoi puutarhan portilla, kun minä
tulin ulos, nojautuen aitaa vastaan ja lauloi täyttä kurkkua laulua
'Columbian uusi lippu' tai jotakin sen tapaista. Hän ei voinut
seisoakkaan yksinään ja vielä vähemmän auttaa ketään muuta."

"Minkälainen mies se oli?" kysyi Sherlock Holmes.

John Rance tuntui suuttuvan tästä keskeytyksestä. "Hän oli hyvin
humalaisen lainen mies", vastasi hän. "Ellei meillä olisi ollut niin
paljon tekemistä, niin olisi mies varmaan saanut ryömiä putkaan."

"Hänen kasvonsa, hänen vaatteensa -- ettekö te huomannut, minkä
näköinen mies oli?" keskeytti Holmes kärsimättömästi.

"Luulisinpa kyllä, että huomasin sen, kun minun oli pakko auttaa
hänet jaloilleen -- minun ja Murcherin yhdessä. Se oli pitkä,
punainen otus, toinen puoli naamaa peitossa --"

"Se riittää," huudahti Holmes. "Mihin hän lähti?"

"Meillä oli kylliksi työtä, ettemme joutaneet katsomaan, mihin hän
hävisi", sanoi Rance jurosti. "Lyönpä vetoa siitä, että hän lopuksi
hoippuroi kotiinsa."

"Kuinka hän oli puettu?"

"Ruskeaan takkiin."

"Oliko hänellä ruoska kädessään?"

"Ruoska? Ei!"

"Sen on hän varmaan jättänyt jälkeensä", mutisi seuralaiseni.
"Kuulitteko tai näittekö jotakin vaunua senjälkeen?"

"En, sir."

"Tuossa saatte 10 shillingiä", sanoi Holmes, nousten ylös ottaen
hattunsa. "Pelkään, Rance ettette koskaan ylene virassa. Teidän
pitäisi käyttää päätänne enemmän eikä pitää sitä ainoastaan
koristuksena. Sinä yönä olisitte voinut yletä. Mies, joka teillä oli
käsissänne, on sama, jolla on käsissään avain koko salaisuuteen,
ja hän on se, jota me etsimme. Ei kannata kiistellä, minä vakuutan
teille, että asia on niin. Tulkaa, tohtori, niin lähdemme."

Me lähdimme ajurin luo ja jätimme konstaapelin epäluuloisena, ja
nähtävästi hiukan peloissaan.

"Sellainen aasi!" sanoi Holmes kiukustuneena, kun me ajoimme kotiin.
"Ajatelkaa toki, kun miehellä on semmoinen tilaisuus, eikä osaa
käyttää sitä hyväkseen."

"Minä en vieläkään ymmärrä. Kuvaus miehestä, joka oli humalassa, on
tosin yhtäpitävä sen käsityksen kanssa, joka teillä on murhaajasta.
Mutta minkätähden hän tuli takasin taloon sieltä kerran lähdettyään?
Eiväthän rikokselliset tavallisesti käyttäydy sillä tavalla?"

"Sormus, tohtori, sormus! Sen tähden hän tuli takaisin. Ellemme saa
häntä käsiimme muulla tavalla, niin voimme käyttää sormusta syöttinä.
Minun täytyy saada hänet kiinni. Tohtori -- minä lyön vetoa 2 yhtä
vastaan siitä, että saan hänet käsiini. Minun täytyy kiittää teitä,
sillä ilman teitä en ehkä olisi tullut osalliseksi yhdestä hauskimpia
tapauksia koko virka-ajallani. Syökäämme nyt aamiaista ja lähtekäämme
sitten kuulemaan Norman-Nerudaa. Hänen soittonsa on mainiota. Mikä
Chopinin pienistä kappaleista se olikaan, jonka hän soittaa niin
loistavan hyvin? Tra-la-la-la."

Hän nojautui taaksepäin vaunuissa ja liverteli kuin leivonen. Minä
mietiskelin ihmissielun monipuolisuutta.




VIIDES LUKU.

Ilmoitus hankkii meille vierailun.


Aamu oli ollut niin rasittava heikolle terveydelleni, että minä
olin aivan uupunut, kun tulimme kotiin. Kun Holmes oli lähtenyt
konserttiin, niin minä laskeusin sohvalle nukkuakseni pari tuntia.
Vaan se oli turhaa yrittääkkään. Minä olin liian kauhuissani siitä,
mitä oli tapahtunut; mitä ihmeellisimmät ajatukset ja arvelut
risteilivät aivoissani. Joka kerran kun suljin silmäni, näin edessäni
murhatun miehen apinan näköiset, vääristyneet kasvot. Se vaikutelma,
jonka nämät kasvot olivat tehneet minuun, oli niin kauhea, että minun
oli vaikea tuntea muuta kuin kiitollisuutta sitä kohtaan, joka oli
toimittanut niiden omistajan pois maailmasta. Jos milloinkaan mitkään
kasvot ovat osoittaneet kurjimpia paheita, niin olivat ne Enoch J.
Drebberin. Minä käsitin kuitenkin, että lain täytyy kulkea tietänsä,
ja ettei uhrin kunnottomuus ollut mikään puolustus lain edessä.

Jota enemmän minä ajattelin, sitä vähemmän todenmukaiseksi kävi
ystäväni otaksuma, että mies olisi myrkytetty. Minä muistin, että hän
oli haistanut ruumiin huulia, enkä epäillyt vähintäkään, ettei hän
olisi huomannut jotakin, joka antoi tukea tälle käsitykselle. Jos ei
myrkkyä kuitenkaan olisi käytetty, niin mikä sitten oli syynä miehen
kuolemaan, kun ei mitään haavoja eikä kuristuksen jälkiä löytynyt?
Mutta taaskin, kenen verta se oli, jota oli räiskynyt ympäri
lattiata? Ei ollut mitään jälkiä taistelusta eikä uhrilla ollut
mitään asetta, jolla hän olisi voinut haavoittaa vastustajaansa.
Minä tunsin, että uni oli mahdottomuus sekä Holmesille että minulle,
niinkauan kuin nämä kysymykset olivat vastausta vailla. Hänen tyyni,
tyytyväinen käytöksensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hänellä
oli joku teoriia, joka selvitti kaikki tosiasiat, mutta minun oli
mahdoton ymmärtää, minkälainen se oli.

Hän tuli hyvin myöhään kotiin, -- niin myöhään, että minä ymmärsin,
ettei hän ollut voinut olla konsertissa koko aikaa. Päivällinen oli
jo pöydässä, ennenkuin hän saapui.

"Se oli erinomaista", sanoi hän istuutuessaan. "Muistatteko mitä
Darwin sanoo? Hän väittää, että kyky synnyttää ja käsittää säveliä
oli ihmissuvussa jo, ennenkuin puhe keksittiin. Ehkä se on syynä
siihen, että me olemme herkkiä niille. Meidän sieluissamme löytyy
ehkä hämäriä muistoja niiltä pimeiltä vuosisadoilta, jolloin
maapallomme vielä oli kätkyessään."

"Se on suuri ajatus", huomautin minä.

"Meidän ajatustemme täytyy olla suuria niinkuin luonto, jos niiden
pitää kyetä selvittämään sitä", vastasi hän. "Miten on teidän
laitanne? Te ette voi hyvin. Murha Brixton Road'illa on pelottanut
teitä."

"Niin, sehän se on", vastasin minä. "Seikkailujeni jälkeen
Afghanistanissa olisi minun pitänyt olla karaistuneempi. Maiwandin
luona näin miten omia tovereitani hakattiin kappaleiksi enkä
menettänyt malttiani."

"Minä ymmärrän. Se on tämän asian salaperäisyys, joka kiihottaa
mielikuvitusta; siinä, jossa mielikuvitus ei ole mukana, ei ole
mitään hätää. Oletteko nähnyt iltalehden?"

"En."

"Siinä on jotenkin hyvä selonteko asiasta. Vihkimäsormuksesta, joka
putosi lattialle ei siinä mainita mitään, ja se oli hyvä."

"Miten niin?"

"Lukekaa tämä ilmoitus", vastasi hän. "Minä lähetin heti aamulla sen
kaikkiin sanomalehtiin."

Hän heitti sanomalehden minulle ja minä silmäsin läpi sen
ilmoituksen, jonka hän oli näyttänyt. Se oli ensimäinen ilmoitus
päällekirjotuksen "Talteen otettu" alla! "Aamulla", kuului se,
"löydettiin Brixton Road'illa 'Valkoinen sydän' nimisen ravintolan
ja Holland Groven välillä sileä kultasormus. Sen voi periä Tri
Watson'ilta, 221 B Baker Street, klo 8 ja 9 välillä tänä iltana."

"Suokaa anteeksi, että käytin teidän nimeänne", sanoi Holmes. "Jos
minä olisin käyttänyt omaani, niin olisi joku noista houkkioista
tuntenut sen ja tarttunut asiaan."

"Se ei tee mitään", vastasin minä. "Mutta jos joku tulee kysymään
sitä, niin ei minulla olekkaan sormusta."

"Onpa kyllä", sanoi hän ja antoi minulle sellaisen. "Se on hyvä
kylläkin; hyvänlainen jäljitelmä."

"Kenenkä luulette tulevan vastaamaan ilmoitukseen?"

"Ruskeatakkisen miehen -- punakan ystävämme saappaineen. Ellei hän
tule itse, niin tulee joku hänen rikostovereistaan."

"Ettekö luule, että hän pitää sitä liian uskallettuna?"

"En suinkaan. Jos minun käsitykseni asiasta on oikea, ja minulla on
syytä luulla niin, niin uskaltaa tämä mies mitä hyvänsä saadakseen
sormuksen takasin. Luulen, että hän kadotti sen, seisoessaan
kumartuneena Drebber'in ruumiin yli huomaamatta sitä silloin.
Lähdettyään talosta kaipasi hän sormusta ja kiiruhti takaisin, mutta
tapasi poliisin jo siellä, kun hän oli ollut niin ajattelematon,
että oli jättänyt kynttilän palamaan. Hänen oli pakko näyttäytyä
juopuneelta päästäkseen niistä epäluuloista, joita hänen portilla
olonsa mahdollisesti oli herättänyt. Asettukaapa itse tämän miehen
asemaan. Kun hän ajatteli asiaa, niin juolahti hänen mieleensä, että
hän oli pudottanut sen talosta lähdettyään. Mitä hän tekisi siinä
tapauksessa? Hän lukisi tarkoin sanomalehdet toivoen löytävänsä
sen talteen otettujen tavaroiden joukossa. Hän huomaa tietysti
ilmoituksemme. Hän riemastuu tavattomasti. Minkätähden hän pelkäisi
ansaa? Hänen näkökannaltaan katsottuna ei sormuksen löytöä missään
tapauksessa voitaisi yhdistää murhaan. Hän tulee tänne. Hänen täytyy
tulla. Te saatte nähdä hänet tunnin päästä!"

"Entä sitten?"

"Jättäkää se minun haltuuni. Onko teillä mitään asetta?"

"On, virkarevolverini ja muutamia patroonia."

"On parasta, että lataatte sen. Hän on epätoivoinen mies; ja vaikka
minä vangitsen hänet, niin ettei hän huomaa sitä, niin on parasta
kuitenkin olla varuillaan."

Minä menin makuuhuoneeseeni ja seurasin hänen neuvoansa. Kun palasin
revolvereineni oli pöytä jo puhdistettu ja Holmes oli mieli työssään
-- hän soitti viulua.

"Juoni vetäytyy kokoon", sanoi hän, kun tulin sisään. "Olen juuri
saanut vastauksen sähkösanomaani Amerikasta. Minun käsitykseni on
oikea."

"Ja se on?" kysyin minä innokkaasti.

"Viuluni tarvitsee uudet kielet", huomautti hän. "Pistäkää revolveri
taskuun. Kun mies tulee, niin puhukaa tyyneesti hänen kanssaan.
Lopusta minä pidän huolen. Älkää pelottako häntä katsomalla liian
tarkasti häneen."

"Kello on 8", sanoin minä ja katsoin kelloani.

"Muutaman minuutin kuluttua on hän luultavasti täällä. Asettakaa
ovi raolleen! Se on hyvä! Ottakaa avain sisäpuolelle! Kiitos!
Katsokaahan, minkälaisen omituisen, vanhan kirjan sain käsiini eilen
-- 'De Jure inter Gentes' --, ilmestynyt latinaksi Luttich'issä
Belgiassa v. 1642. Charles I:sellä oli silloin vielä päänsä jälellä,
kun tämä pieni ruskea kirja ilmestyi."

"Kuka sen on painanut?"

"Philippo de Groy, kuka hän sitten lie ollut. Nimilehdelle on
vaalenneella musteella kirjoitettu 'Ex libris Guliolmi Whyte'.
Haluaisinpa tietää kuka William Whyte oli. Kenties joku hätiköivä
asianajaja seitsemännellätoista vuosisadalla. Käsiala muistuttaa
lakimiestä. Mutta nyt taitaa hän tulla."

Samassa kuului kova kellonsoitto. Sherlock Holmes nousi hiljaa ylös
ja siirti tuolinsa lähemmäksi ovea. Me kuulimme palvelustytön menevän
eteisen läpi ja avaavan oven.

"Asuuko Dr Watson tässä?" kysyi selvä, mutta jotenkin terävä ääni.
Me emme kuulleet palvelijattaren vastausta, mutta ovi sulettiin ja
joku alkoi astua ylös rappusia. Askeleet kuuluivat epävarmoilta
ja hitailta. Ystäväni kasvoilla näkyi hämmästynyt ilme, kun hän
kuunteli. Askeleet lähenivät hitaasti ja vihdoin kuului heikko
naputus ovelle.

"Tulkaa sisään!" huusin minä.

Minun kehoituksestani tuli sisään, sen rajun miehen asemesta, jota
olimme odottaneet, vanha, ryppyinen akka. Äkillinen valo näytti
häikäisevän häntä ja niiattuaan, hän vilkkui meihin vetisillä
silmillään ja hapuili käsillään. Minä katsoin Holmes'iin ja hänen
kasvonsa osoittivat sellaista toivottomuutta, että minun oli vaikeata
pidättää nauruani.

Vanha akka otti esille erään iltalehden ja näytti sormellaan
meidän ilmoitustamme. "Tämä on tuonut minut tänne, kiltit, kiltit
herrat", sanoi hän ja niiasi. "Kultainen vihkimäsormus löydetty
Brixton Road'ilta, se on minun tyttäreni Sallyn, joka meni naimisiin
12 kuukautta sitten, ja hänen miehensä on tarjoilijana eräällä
Unionyhtiön laivoista, ja mitä mies sanoisi, jos tulisi kotiin ja
näkisi hänet ilman vihkimäsormusta, en uskalla ajatellakkaan; sillä
hän on häijy kylläkin, ollessaan selvänä, mutta humalassa ollessaan
on hän vaarallinen. Niin katsokaa tyttäreni meni sirkukseen eilen
erään --"

"Onko tämä hänen sormuksensa?" kysyin minä.

"Jumalan kiitos!" huudahti vanhus. "Kuinka Sally tulee iloiseksi tänä
iltana. Se on hänen sormuksensa."

"Mikä on teidän osoitteenne?" kysyin minä ja otin esille lyijykynän.

"N:o 13 Duncan Street, Houndsditch. Sinne on pitkä matka täältä."

"Brixton Road ei ole minkään sirkuksen ja Houndsditchin välillä",
sanoi Sherlock Holmes terävästi.

Vanhus kääntyi ja katsoi terävästi häneen pienillä punaisilla
silmillään. "Tämä herra kysyi minun osoitettani", sanoi hän. "Sally
asuu n:o 3:ssa Mayfield Place, Pechham."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Minun nimeni on Sawyer -- hänen Dennis ja Tom Dennis meni naimisiin
hänen kanssaan -- reipas ja vankka poika niin kauvan, kun hän on
vesillä ja paras yhtiön kaikista tarjoilijoista; mutta maalle
tullessaan hän juo -- -- --"

"Tässä on sormuksenne, Mrs Sawyer", keskeytin minä Holmes'in
merkistä, "se on nähtävästi teidän tyttärenne ja minä olen iloinen
voidessani antaa sen oikealle omistajalleen."

Vanhus pisti sormuksen taskuunsa siunaten ja kiitellen ja ontui
alas rappusia. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän lähti, hyökkäsi
Sherlock Holmes huoneeseensa. Muutaman hetken päästä palasi hän
takaisin, puettuna päällystakkiin ja suuri kaulahuivi kaulassaan.
"Minä seuraan akkaa", sanoi hän nopeasti. "Hänen täytyy olla
kanssarikollinen ja hänen täytyy viedä minut miehen luo. Istukaa
valveilla ja odottakaa minua." Ovi oli tuskin mennyt lukkoon akan
jälestä, kun Holmes jo oli rappusissa. Minä katsahdin ulos akkunasta
ja näin akan hoipertelevan poispäin toisella puolen katua ja Holmes
oli vähän matkaa perässä. "Ellei Holmes'in teoriia ole väärä",
ajattelin minä, "niin saa hän nyt avaimen arvoitukseen." Hänen
kehoituksensa minulle pysyttäytyä valveilla oli tarpeeton, sillä minä
tunsin, ettei unta voinut ajatellakaan, ennenkuin olin saanut tietää,
miten hänen seikkailunsa päättyi.

Kello oli lähes 9, kun hän lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan
siitä, miten kauvan Holmes viipyisi, istuin tyynesti tupakoiden ja
katselin Henri Murger'in "Vie de Bohéméä". Kello löi 10 ja minä
kuulin piian askeleet, kun hän meni ylös ruvetakseen makaamaan. Klo
11 kuulin emännän juhlallisemmat askeleet, kun hänkin meni ylös.
Kello oli lähes 12 kun kuulin lukon ratisevan. Samassa hetkessä,
kun hän astui sisään, näin minä hänen kasvoistaan, että hän oli
epäonnistunut. Nauru ja kiukku näyttivät taistelevan ylivallasta,
kunnes edellinen äkisti voitti, ja hän purskahti sydämmelliseen
nauruun.

"Minä en mistään hinnasta haluaisi, että Scotland Yard'in herrat
saisivat tietää tämän", huudahti hän ja heittäytyi tuoliinsa. "Minä
olen kiusannut heitä siksi paljon, että saisin syödä tämän monta
kertaa. Minä voin kuitenkin sallia itselleni naurun kun tiedän ajan
mittaan olevani heitä etevämpi."

"Mikä nyt on sitten?" kysyin minä.

"No! Eipä minulla ole mitään vastaan, vaikka kerronkin jutun, joka
on omaksi vahingokseni. Se vanha akka käveli vähän matkaa ja alkoi
sitten ontua ja näyttää siltä, kuin jalkansa olisivat käyneet
helliksi. Hän seisahtui ja huusi ohiajavaa ajuria. Minä kiirehdin
lähemmäksi kuullakseni osoitteen, mutta minun ei olisi tarvinnut
olla niin arka, sillä akka sanoi niin lujasti, että se kuului yli
kadun: 'Ajakaa N:oon 13 Duncan Streetille, Houndsditch'iin'. Tämä
näyttää todenmukaiselta, arvelin itsekseni ja tarkastettuani, että
hän oli noussut ajopeleihin kunnollisesti, kiipesin minä taakse. Se
on temppu, joka jokaisen salapoliisin olisi osattava. Me lähdimme
matkaan emmekä seisahtuneet kertaakaan, ennenkuin tulimme sanotulle
kadulle. Minä hyppäsin pois, ennenkuin tulimme portille, ja kävelin
rauhallisesti katua myöten. Minä näin ajurin pysäyttävän. Hän hyppäsi
alas ja avasi vaununoven ja odotti. Mutta ketään ei tullut ulos.
Kun tulin perille, niin hän kopeloi vimmattuna vaunussa ja lateli
kiukuissaan sellaisen joukon valittuja kiroussanoja, etten ennen
ole moista kuullut. Hänen matkustajastaan ei näkynyt jälkeäkään ja
luulen, että hän saa odottaa maksuaan vielä kauvan. Kun kyselin
n:osta 13, niin sain tietää, että talo oli erään Keswick nimisen,
vakavan verhoilijan, joka ei milloinkaan ollut kuullut puhuttavankaan
mistään Sawyeristä eikä Dennis'istä".

"Luuletteko", huudahdin minä hämmästyneenä, "että se vanha raihnas
akka olisi voinut hypätä pois vaunun ollessa täydessä vauhdissa sekä
ajajan että teidän näkemättä?"

"Heittäkää h----iin akat", sanoi Sherlock Holmes terävästi. "Me
olemme vanhoja akkoja, kun annoimme pettää itsemme. Hänen on täytynyt
olla nuori, reipas mies ja verraton näyttelijä. Hänen valepukunsa oli
mainio. Hän huomasi luultavasti, että häntä seurattiin, ja hän käytti
tätä keinoa päästäkseen pakoon. Se osoittaa, että mies, jota etsimme
ei ole yksinään, vaan on hänellä ystäviä, jotka uskaltavat koko
joukon hänen tähtensä. Nytpä te näytätte perin uupuneelta, tohtori.
Totelkaa neuvoani, ruvetkaa nukkumaan."

Minä tunsin itseni tosiaankin niin väsyneeksi, että mielelläni
seurasin hänen neuvoansa. Jätin Holmes'in istumaan tulen eteen ja
kuulin myöhään yöhön valittavat, surumieliset äänet hänen viulustaan,
joka osoitti, että hän vielä istui valveilla ja tuumiskeli
probleemia, jonka hän oli päättänyt ratkaista.




KUUDES LUKU.

Topias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.


Seuraavana aamuna olivat sanomalehdet täynnä kertomuksia
"Brixton-jutusta". Kaikissa oli pitkä kirjoitus siitä ja useissa
se oli pääkirjoituksena. Muutamissa oli tietoja, joita en ennen
tiennyt. Minulla on vieläkin salkussani joukko irtileikkauksia ja
artikkeleita, jotka koskivat tätä asiaa. Tässä on lyhennys muutamista.

"Daily Telegraph" huomautti, että rikosten aikakirjoissa oli harvoin
sattunut tällaista. Uhrin saksalainen nimi, se, ettei ollut mitään
vaikuttimia, ja kamala kirjoitus seinällä, kaikki osoitti, että
rikos oli poliittisten pakolaisten ja vallankumouksellisten tekemä.
Sosialisteilla oli monta yhdistystä Amerikassa ja kuollut oli
epäilemättä rikkonut heidän kirjoittamattomia lakejansa vastaan, ja
senvuoksi murhattu. Kosketettuaan sivumennen useita sosialistien
rikoksia ja heidän mullistavaa oppiansa loppui artikkeli varoitukseen
hallitukselle ja kehoitukseen pitää paremmin silmällä ulkomaalaisia
Englannissa.

"Standard" selitti sen tosiseikan, että tämän tapaisia laittomia
rikoksia aina sattui vapaamielisen hallituksen aikana. Syy tähän
oli se, että rahvaan käsitteet olivat huojuvia, ja siitä syystä
heikkeni siviilivalta. Kuollut oli amerikalainen ja oli ollut
jonkun viikon pääkaupungissa. Hän oli asunut Madame Charpentier'in
täysihoitolassa, Torquay Terrace, Camberwell. Matkoilla oli hänellä
mukanaan yksityissihteerinsä, Mr Joseph Standerson. Molemmat
sanoivat hyvästi emännälleen tiistaina 4:nä p:nä tätä kuuta ja
ajoivat Euston-asemalle aikoen matkustaa pikajunalla Liverpooliin.
Heidät oli nähty yhdessä asemasillalla. Sen jälkeen ei heistä ollut
kuulunut mitään ennenkuin -- Mr Drebberin ruumis löydettiin eräästä
asumattomasta talosta Brixton Roadin varrella, monta penikulmaa
Euston asemalta. Kysymykset, miten hän oli joutunut sinne ja miten
murhattu, olivat vielä vastaamatta. Ei tiedetty, missä Stangerson
oli. Oli ilahduttavaa tietää, että Mr Lestrade ja Mr Gregson Scotland
Yard'ista olivat ottaneet asian käsiinsä, ja voi luottaa siihen, että
nämä molemmat etevät salapoliisit saavat asian selville.

"Daily News" huomautti, ettei siitä ollut epäilystäkään, että se ei
olisi valtiollinen murha. Mannermaan hallitusten sortovaltius ja viha
kaikkea vapaamielistä kohtaan oli syynä siihen, että suuri joukko
henkilöitä jotka olisivat jääneet rauhallisiksi kansalaisiksi, ellei
heidän mielensä olisi katkeroitunut kärsityistä tuskista, oli paennut
Englantiin. Näiden henkilöiden kesken oli ankarat lait, ja sitä,
joka rikkoi niitä vastaan, rangaistiin kuolemalla. Ponnistettaisi
kovasti, että saataisi selville sihteeri Stangersonin olinpaikka ja
vähän tietoja kuolleen tavoista. Suuri voitto oli jo saatu, kun oli
löydetty talo, jossa hän oli asunut -- tulos, joka oli saavutettu Mr
Gregsonin, Scotland Yardista, teräväjärkisyyden ja tarmon kautta.

Sherlock Holmes ja minä luimme läpi nämä artikkelit aamiaista
syödessämme ja ne tuntuivat kovasti huvittavan häntä.

"Eikö ollut, niinkuin sanoin, että, mitä tapahtuneekin, niin Lestrade
ja Gregson omistavat ansion itselleen".

"Mutta sehän riippuu siitä miten tämä loppuu."

"Ei suinkaan. Se ei kuulu tähän asiaan. Jos murhaaja vangitaan, niin
se tapahtuu 'heidän ponnistustensa johdosta'; jos hän pääsee pakoon,
niin on se 'huolimatta heidän ponnistuksistaan.' Se on suunnilleen
sama, kuin jos sanoo: jos tulee kruunu, niin minä _voitan_, klaava
niin te _häviätte_. Joka tapauksessa heitä kiitetään. 'Un sot trouve
toujours un plus sot qui l'admire.'"

"Mitähän tuo mahtaa olla", huudahdin minä, sillä me kuulimme monien
jalkojen töminän eteisestä ja rappusista ja emännän tyytymättömät
huudahdukset.

"Se on etsivän poliisin Baker Streetin osasto", sanoi ystäväni
vakavasti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi sisälle joukko
mitä likaisempia ja risaisimpia katupoikia.

"Asentoon"! huusi Holmes ankarasti ja likaiset raukat seisoivat heti
rivissä, liikkumattomina. "Vast'edes saatte lähettää Viggins'in
yksinään sisälle ilmoittamaan ja te toiset saatte odottaa
ulkopuolella. Oletteko löytänyt sen?"

"Emme, sir", vastasi eräs pojista.

"En sitä juuri odottanutkaan. Saatte jatkaa etsimistänne. Tässä on
palkkanne." Hän antoi jokaiselle 1 shillingin. "Lähtekää nyt ja
tulkaa paremman ilmoituksen kanssa takaisin."

Hän teki kädellään liikkeen ja samassa juoksivat he alas rappusia
kuin joukko rottia, ja seuraavalla hetkellä kuulimme kadulta heidän
kimakat äänensä.

"Nuo nulikat hyödyttävät minua enemmän kuin tusina konstaapeleita.
Virkapukuisen henkilön näkeminenkin tekee ihmiset epäluuloisiksi.
Nuo raukat voivat tunkeutua joka paikkaan ja kuulla kaikki. He ovat
ovelia kuin ketut, heidät täytyy vaan järjestää hyvästi."

"Tämän Brixton-jutun tähdenkö te niitä käytätte?"

"Niin, tahdon saada varmuutta eräästä kohdasta. Se on ainoastaan
ajankysymys. Halloo! Nyt saamme kuulla uutisia niin, että riittää!
Tuolla tulee Gregson kadulla autuaallisen näköisenä. Hän tulee
varmaankin tänne. Niin, hän seisahtuu. Tuossa hän on."

Kello kilisi kiivaasti, ja muutamaa silmänräpäystä myöhemmin tuli
vaaleaverinen salapoliisi ylös rappusista ottaen kolme askeletta
kerrallaan ja syöksyi vierashuoneeseemme.

"Paras ystäväni", huudahti hän ja puristi Holmes'in kättä,
"onnitelkaa minua. Olen nyt saanut asian selväksi."

Hetkellinen pelonilmaus näkyi ystäväni ilmekkäillä kasvoilla.

"Te tarkoitatte, että olette päässeet oikeille jälille?" kysyi hän.

"Oikeille jälille! Minulla on mies lukkojen takana."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Arthur Charpentier, aliluutnantti kuninkaallisessa laivastossa",
huudahti Gregson pöyhistellen, hykertäen lihavia käsiään ja löi
rintaansa.

Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta, ja hänen suunsa vetäytyi
hymyyn.

"Istukaa ja koetelkaa tätä sikaaria", sanoi hän. "Me olisimme
uteliaat kuulemaan, miten te käyttäydyitte. Haluatteko vähän whiskyä
ja vettä?"

"Sitä vastaan ei minulla ole mitään", sanoi salapoliisi. "Olen
aivan loppuun kulunut näiden kahden päivän ponnistuksista. Ei niin
paljon ruumiillisista ponnistuksista, te ymmärrätte, vaan oikeastaan
ajatustyötä. Te voitte arvostella sen oikein, Mr Sherlock Holmes,
sillä mehän olemme molemmat ajatustyöntekijöitä."

"Te olette aivan liian kohtelias", sanoi Holmes totisena. "Kertokaa
nyt miten se tapahtui."

Salapoliisi istuutui nojatuoliin ja poltteli tyytyväisenä sikaariaan.
Yhtäkkiä hän löi kädellä sääreensä ja purskahti nauruun.

"Hauskinta kaikesta", sanoi hän, "on kuitenkin se että tuo tyhmä
Lestrade, joka luulee olevansa niin viisas, on lähtenyt väärälle
jälelle. Hän etsii sihteeri Stangersonia, jolla ei ole enempää koko
asian kanssa tekemistä kuin vastasyntyneellä lapsella. Luulenpa, että
hän on jo vanginnut miehen."

Tämä ajatus huvitti Gregsonia niin, että hän nauroi, että oli
läkähtyä.

"Mutta miten tulitte jälille?"

"Minä kerron kaikki, mutta se on tietysti meidän kesken Tri Watson.
Ensimäinen vaikeus oli saadessa selville amerikkalaisen entisyys.
Eräät henkilöt olisivat odottaneet, kunnes olisivat saaneet
vastauksen ilmoitukseensa, tahi kunnes joku vapaaehtoisesti olisi
tullut tuomaan tietoja. Mutta semmoinen ei ole Topias Gregsonin tapa.
Muistatteko hatun, joka oli ruumiin vieressä lattialla?"

"Muistan", sanoi Holmes, "John Unterwood ja Pojat, 129 Camberwell
Road."

Gregson näytti nololta.

"Minä en luullut teidän huomanneen sitä", sanoi hän. "Oletteko käynyt
siellä?"

"En."

"Ha!" huudahti Gregson kevenneellä mielellä. "Ei pidä koskaan jättää
pienintäkään seikkaa huomioonottamatta."

"Suurille sieluille ei ole mikään vähäpätöistä", sanoi Holmes
teeskennellen.

"No niin, minä menin Underwoodille ja kysyin jos he olivat myyneet
saman näköisen ja kokoisen hatun. Hän tarkasti kirjojaan ja löysi sen
heti. Hän oli lähettänyt erään hatun eräälle Mr Drebberille, joka
asui Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terracella. Siten sain
hänen osoitteensa."

"Sukkelasti -- hyvin sukkelasti", mutisi Sherlock Holmes.

"Senjälkeen menin Madame Charpentier'in luokse", jatkoi salapoliisi.
"Tapasin hänet hyvin kalpeana ja surullisena. Huoneessa oli myös
hänen tyttärensä -- erittäin kaunis tyttö; hän näytti itkeneeltä ja
hänen huulensa vapisivat, kun minä puhuttelin häntä. Se ei jäänyt
minulta huomaamatta. Sen takana piili tietysti jotakin. Te tunnette
tuon tunteen, Mr Sherlock Holmes, kun tulee oikealle jälelle --
väreet käyvät pitkin selkäpiitä! 'Oletteko kuulleet, että entinen
vuokralaisenne, Mr Enoch J. Drebber Clevelandista on murhattu?'
kysyin minä.

"Äiti nyökäytti päätään. Hän ei näyttänyt voivan lausua sanaakaan.
Tytär purskahti itkuun. Minä olin vakuutettu siitä, että nämä ihmiset
tiesivät jotakin murhasta.

"'Mihin aikaan lähti Mr Drebber teidän talostanne?' kysyin minä.

"'Kello 8', sanoi hän ja pakotti itsensä tyyntymään. 'Hänen
sihteerinsä, Mr Stangerson, sanoi, että lähtisi kaksi junaa, toinen
klo 9,15 ja toinen klo 11. Hänen piti lähteä ensimmäisellä!'

"'Ja senjälkeen ette nähneet häntä?'

"Naisen kasvot muuttuivat hirveästi kun tein tämän kysymyksen. Hänen
kasvonsa tulivat lumivalkeiksi. Kului useita sekunteja, ennenkuin hän
voi sanoa sanan 'ei' -- ja kun hän sanoi sen; niin oli ääni matala ja
luonnoton.

"Hetken kesti hiljaisuutta, mutta silloin sanoi tytär tyynellä,
selvällä äänellä:

"'Valheesta ei voi tulla mitään hyvää, äiti. Olkaamme avomielisiä. Me
näimme Mr Drebberin uudelleen sittemmin!'

"'Antakoon Jumala sinulle anteeksi!' huudahti Madame Charpentier
väännellen käsiään ja takasin tuolilleen. 'Sinä olet murhannut
veljesi.'

"'Arthur tahtoisi varmaankin meitä puhumaan totta', sanoi tyttö
lujana.

"'Taitaa olla parasta, että kerrotte kaikki minulle,' sanoin minä.
'Puolinainen luottamus ei kelpaa. Sitäpaitsi te ette tiedä, kuinka
paljon me jo tiedämme.'

"'Edesvastuu lankeaa sinun niskoillesi Alice!' huudahti äiti ja
kääntyi minuun. 'Minä kerron kaikki, sir. Älkää luulko, että
liikutukseni poikani tähden tulee siitä, että pelkäisin hänen olleen
osallisena tässä jutussa. Hän on aivan viaton. Minä pelkään, että hän
teidän ja toisten silmissä näyttäisi syylliseltä, mutta se on sentään
mahdotonta. Hänen hyvä nimensä, toimensa ja hänen entinen elämänsä
kieltävät sen.'

"'Se on parasta, että kerrotte avonaisesti kaikki', vastasin minä.
'Jos teidän poikanne on viaton, niin voitte olla varma, ettei hän
joudu kärsimään mitenkään tästä.'

"'Alice, ehkä on parasta, että jätät meidät kahdenkesken', sanoi hän
ja tytär vetäytyi pois. 'Minun aikomukseni ei ollut kertoa kaikkea
tätä', sanoi hän, 'mutta kun tytärraukkani on pyytänyt, niin täytyy
minun tehdä se. Nyt, kun kerran olen päättänyt puhua, en jätä pois
mitään.'

"'Se on paras, minkä voitte tehdä', sanoin minä.

"'Mr Drebber on asunut meillä lähes kolme viikkoa. Hän ja hänen
sihteerinsä Stangerson olivat matkustelleet mantereella. Minä
huomasin nimen 'Köpenhamina' eräässä matkalaukussa, joka osoittaa,
että se oli ollut heidän viimeinen olinpaikkansa. Stangerson oli
hiljainen, vaatimaton mies, mutta hänen isäntänsä sitävastoin oli
-- ikävä sanoa -- hänen täysi vastakohtansa. Hänen tapansa olivat
raa'at ja käytöksensä törkeä. Samana iltana, kun hän saapui, oli
hän juovuksissa ja hyvin harvoin sattui hän olemaan selvänä klo
12 jälkeen päivällä. Hänen käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli
vapaata ja tuttavallista. Mutta pahin kaikesta oli se, että hän alkoi
käyttäytyä samalla tavalla, tytärtäni Alicea kohtaan, ja useamman
kuin yhden kerran puheli hän hänelle tavalla, jota tyttäreni onneksi
oli liian viaton tajuamaan. Erään kerran otti hän Alicen syliinsä ja
syleili häntä -- halpamaisuus, josta hänen oma sihteerinsäkin nuhteli
häntä.'

"'Mutta minkätähden te kärsitte sellaista?' kysyin minä. 'Minä
otaksun, että te voitte sanoa irti vuokralaisenne, milloin vaan
haluatte?'

"Mrs Charpentier punastui kuullessaan tämän nenäkkään kysymyksen.
'Toivonpa, että olisin sanonut irti hänet heti, kun hän tuli', sanoi
hän. 'Mutta kiusaus oli liian suuri. He maksoivat yhden punnan
päivältä kumpikin -- 14 puntaa viikossa -- ja nyt on kuollut sesonki.
Minä olen leski, poikani laivastossa maksaa paljon. Minä en tahtonut
menettää tätä tuloa ja toimin omasta mielestäni oikein niin. Se, jota
viimeksi mainitsin hänen nenäkkyydestään, oli kuitenkin liikaa ja
minä sanoin hänet irti. Juuri sen vuoksi, lähti hän meiltä.'

"'No.'

"'Minä tunsin sydämmeni kevenevän, kuin näin hänen lähtevän.
Poikani on parast'aikaa lomalla, mutta minä en uskaltanut mainita
hänelle mitään, sillä hänellä on tulinen luonne ja hän rakastaa
intohimoisesti sisartaan. Kun olin sulkenut oven heidän jälkeensä,
niin oli aivan kuin olisi paino pudonnut rinnaltani. Mutta oi!
Vähemmän kuin tunnin kuluttua kuulin kellon soivan ja minulle
ilmoitettiin, että Mr Drebber taas oli saapunut. Hän oli liikutettu
ja nähtävästi juovuksissa. Hän tunkeutui sisälle huoneeseen, jossa
minä istuin tyttäreni kera; hän mutisi jotakin siihen tapaan, että
hän oli tullut liian myöhään junalle. Senjälkeen kääntyi hän Aliceen
pyytäen häntä karkaamaan kanssaan. 'Te olette täysi-ikäinen eikä
mikään laki voi teitä estää', sanoi hän. 'Minulla on enemmän rahaa,
kuin voin käyttää. Mitä te huolitte tuosta vanhasta akasta. Seuratkaa
minua. Te saatte elää kuin prinssessa.' Alice raukka pelästyi niin,
että hän vetäytyi vavisten poispäin, mutta mies otti häntä ranteesta
ja koetti laahata häntä ovelle. Minä huudahdin ja samassa astui
poikani Arthur sisään. Mitä sitten tapahtui siitä en tiedä. Kuulin
kirouksia ja painin jyräkkää. Ensin olin niin peloissani etten
uskaltanut katsoa sinnepäin. Kun vihdoin tein sen, niin näin Arthurin
seisovan nauraen ovella keppi kädessä. 'Minä uskon, ettei tuo hieno
herra enää vaivaa meitä', sanoi hän. 'Minä menen ulos ja katson,
mitä hän aikoo tehdä.' Näin sanoessaan otti hän hattunsa ja meni
kadulle. Seuraavana aamuna saimme kuulla Mr Drebberin salaperäisestä
kuolemasta.'

"Mrs Charpentier kertoi tämän kertomuksen vaikeasti ja pysähtyen
vähän väliä. Toisinaan puhui hän niin hiljaa, että tuskin voin kuulla
hänen sanojaan. Minä kirjoitin kuitenkin pikakirjoituksella muistiin
hänen puheensa välttääkseni erehdyksiä."

"Sehän on oikein jännittävää", sanoi Holmes haukotellen. "Mitä sitten
tapahtui?"

"Kun Mrs Charpentier oli lopettanut", jatkoi salapoliisi, "huomasin
minä, että kaikki riippui ainoastaan yhdestä kohdasta. Samalla
kuin katsoin häneen tavalla, jonka aina olen huomannut vaikuttavan
naisiin, kysyin minä, mihin aikaan hänen poikansa oli palannut kotiin.

"'Sitä en tiedä', vastasi hän.

"'Te ette tiedä sitä?'

"'En, sillä hänellä on oma avaimensa ja hän avaa sillä.'

"'Senjälkeen kun te olitte mennyt makuulle?'

"'Niin.'

"'Mihin aikaan te menitte nukkumaan?'

"'Noin kello 11.'

"'Silloin oli teidän poikanne poissa vähintäinkin kaksi tuntia!'

"'Niin.'

"'Mitä hän teki tämän ajan?'

"'Minä en tiedä!' vastasi hän kalveten.

"Enempäähän ei siellä voinut tehdä. Minä otin selville, missä
luutnantti Charpentier oli, otin kaksi konstaapelia mukaani ja
vangitsin hänet. Kun minä laskin käteni hänen olalleen ja kehoitin
häntä seuraamaan mukana tyynesti, vastasi hän hävyttömästi: 'Minä
otaksun, että te vangitsette minut tuon Drebber roiston murhasta?'
Me emme olleet maininneet mitään siitä, joten hänen huomautuksensa
tuntui epäiltävältä."

"Suunnattomasti", sanoi Holmes.

"Hänellä oli vielä mukanaan se keppi, jonka äiti oli sanonut olleen
hänellä seuratessaan Drebberiä."

"Mikä on teidän teoriianne?"

"Minun teoriiani on, että hän seurasi Drebberiä Brixton Road'ille.
Siellä he joutuivat uudelleen riitaan, ja siinä sai Drebber iskun,
sydänalaansa luultavasti ja se tappoi hänet jättämättä mitään jälkiä.
Yö oli kolkko eikä ketään ollut lähistöllä, joten Charpentier laahasi
uhrinsa sisälle asumattomaan taloon. Valo, veri, kirjoitus seinällä
ja sormus olivat ainoastaan temppuja joilla koetettiin saada poliisia
harhateille."

"Hyvä!" sanoi Holmes kehoittavasti. "Gregson, te edistytte. Teistä
voi tosiaankin tulla jotakin."

"Minä rohkenen kehua suorittaneeni tämän jutun jotenkin hienosti",
sanoi Gregson ylpeästi. "Nuori mies tunnusti vapaaehtoisesti,
että kun hän oli seurannut Drebberiä vähän matkaa, niin huomasi
tämä hänet, ja otti ajurin päästäkseen pakoon. Tiellä tapasi hän
erään vanhan toverin ja teki tämän kanssa pitkän kävelyn. Kun
häneltä kysyttiin toverin olinpaikkaa niin ei hän kyennyt antamaan
tyydyttävää vastausta. Minun mielestäni sopii kaikki hyvin yhteen.
Mikä minua enimmän huvittaa, on se, että Lestrade on antautunut
väärille jälille. Luulenpa, ettei hän saa suuria vaivoistaan. Mutta
tuhat tulimmaista, tuoltahan hän tulee itse."

Se oli tosiaankin Lestrade, joka oli tullut ylös rappusista, meidän
puhuessamme, ja astui nyt huoneeseen. Se luottamus ja suruttomuus,
joka tavallisesti oli ominaista hänen esiintymisessään ja puvussaan,
oli nyt poissa. Hän näytti olevan hämmennyksissä ja levoton ja hänen
pukunsa oli hoitamaton. Hän oli silminnähtävästi tullut kysyäkseen
neuvoa Sherlock Holmes'ilta, sillä huomatessaan virkakumppaninsa,
näytti hän ujolta. Hän seisoi keskellä huonetta ja peukaloi
hermostuneesti hattuansa, nähtävästi epävarmana siitä, mitä piti
tehdä. "Tämä on mitä ihmeellisin juttu", sanoi hän vihdoin, "aivan
selittämätön juttu."

"Vai niin, niinkö arvelette, Mr Lestrade", huudahti Gregson
riemuiten. "Jo minä sen arvasin, että te tulisitte siihen
lopputulokseen. Oletteko onnistunut löytämään sihteeri Joseph
Stangersonin?"

"Sihteeri, Mr Joseph Stangerson", sanoi Lestrade vakavasti,
"murhattiin Hallidayn yksityishotellissa klo 6 tänä aamuna!"




SEITSEMÄS LUKU.

Valoa pimeydessä.


Se uutinen, jonka Lestrade toi meille, oli niin tärkeä ja
odottamaton, että me seisoimme hämmästyksestä mykkinä. Gregson
hyökkäsi ylös tuoliltaan ja kaatoi whiskylasinsa. Minä tuijotin
Sherlock Holmes'iin, joka puri hampaansa yhteen ja rypisti otsaansa.

"Stangerson myöskin!" mutisi hän. "Asia käy sekavammaksi."

"Se oli aivan tarpeeksi sekava ennestäänkin", mutisi Lestrade
kiukkuisesti, istuutuessaan. "Minä näyn tulleen häiritsemään herrojen
sotaneuvottelua."

"Oletteko -- oletteko aivan varma tästä?" änkytti Gregson.

"Minä tulen suorastaan hänen huoneestaan", sanoi Lestrade. "Minä
huomasin ensimäiseksi, mitä oli tapahtunut."

"Me olemme juuri kuulleet Gregsonin käsityksen asiasta", huomautti
Holmes. "Tahtoisitte ehkä antaa meidän kuulla, mitä te olette tehnyt
ja nähnyt?"

"Ei minulla ole mitään vastaankaan", vastasi Lestrade. "Minä myönnän
julkisesti, että olin siinä käsityksessä, että Stangerson oli
sekaantunut Drebberin kuolemaan. Tämä uusi kehitys on osoittanut,
että olen täydellisesti erehtynyt. Tämän käsityksen valtaamana aloin
etsiä sihteeriä. He olivat olleet yhdessä Euston asemalla noin kello
puoli 9 illalla t.k. 3:na p:nä. Klo 2 aamulla oli Drebber löydetty
Brixton Roadilta. Kysymys, joka mielestäni oli ratkaistava, oli, mitä
Stangerson oli tehnyt kello 1/2 9 ja sen ajan välillä, jolloin rikos
tehtiin, ja mikä hänestä oli tullut sitten. Sähkötin Liverpooliin
ja pyysin heitä pitämään silmällä Amerikkaan meneviä laivoja. Sen
jälkeen tein kyselyjä kaikissa aseman lähellä olevissa hotelleissa;
sillä minä ajattelin näin: Jos Drebber ja hänen seuralaisensa ovat
eksyneet toisistaan, niin kaiketi jälkimäinen oli ottanut huoneen
yöksi jostakin läheltä ollakseen seuraavana aamuna lähellä asemaa."

"He olivat varmaankin sopineet edeltäpäin jostakin
kohtaamispaikasta", huomautti Holmes.

"Niin, siten se näyttäytyi olevankin myöhemmin. Koko eilisen
illan tein turhaa työtä. Tänä aamuna alotin taas varhain jo klo 8
saavuin Hallidayn yksityishotelliin Little Georg Streetin varrella.
Kysymykseeni josko siellä asui joku Mr. Stangerson, sain myöntävän
vastauksen."

"'Te olette epäilemättä se herra, jota hän on odottanut', sanoivat
he. 'Hän on odottanut erästä herraa kaksi päivää'.

"'Missä hän on nyt?'

"'Hän on huoneessaan ja makaa vielä. Hän pyysi herättämään itsensä
klo 9.'

"'Minä menen heti hänen luokseen', sanoin minä.

"Minä arvelin, että äkkinäinen ilmestymiseni tekisi sen että hän
menettäisi malttinsa ja sanoisi jotakin erehdyksestä. Harjaaja
tarjoutui saattamaan minut hänen huoneeseensa; se oli toisessa
kerroksessa ja sinne vei kapea käytävä. Harjaaja näytti minulle
oven ja oli juuri menossa alas, kun minä näin jotakin, joka
saattoi minut voimaan pahoin huolimatta kahdenkymmenen vuotisesta
kokemuksesta. Oven alta tuli esiin pieni verivirta, joka oli juossut
yli käytävän ja muodostanut pienen lammikon toisella puolella listan
vieressä. Minulta pääsi huudahdus, jonka kuullessaan harjaaja tuli
takaisin. Hän oli pyörtymäisillään nähdessään sen. Ovi oli sulettu
sisäpuolelta, mutta me painoimme olkapäillämme sen auki. Akkuna oli
auki ja sen vieressä makasi yöpuvussa oleva miehen ruumis. Hän oli
aivan kuollut ja oli ollutkin jo jonkun aikaa, sillä hänen jäsenensä
olivat kylmät ja kankeat. Kun me käänsimme ruumiin niin tunsi
harjaaja hänet siksi herraksi, joka oli vuokrannut huoneen nimellä
Joseph Stangerson.

"Syynä kuolemaan oli syvä puukonpisto vasemmassa kyljessä, jonka
piston oli täytynyt sattua sydämmeen. Ja nyt tulee ihmeellisin
kaikesta. Mitä te luulette löytyneen murhatun miehen yläpuolelta?"

Minä tunsin väriseväni ja aavistin jotakin kauheaa jo ennenkuin
Sherlock Holmes vastasi:

"Sana 'Rache' kirjoitettuna verellä."

"Niin, aivan", sanoi Lestrade hämmästyen; ja me olimme vaiti muutamia
hetkiä.

Tuntemattoman murhaajan teoissa tuntui olevan jotakin niin
järjestelmällistä ja selittämätöntä, että se lisäsi hänen rikoksiensa
kamaluutta. Hermoni, jotka olivat tyynet taistelukentällä, pettivät
nyt.

"Mies nähtiin", jatkoi Lestrade. "Eräs maitopoika, joka oli matkalla
maitomyymälään, kulki sattumalta sitä kujaa myöten, joka lähtee
hotellin takapihalta. Hän huomasi, että tikapuut, jotka tavallisesti
olivat maassa pitkällään, olivat nostetut erästä avonaista akkunaa
vastaan toisessa kerroksessa. Kun hän oli kulkenut sivutse kääntyi
hän katsomaan taakseen ja näki erään miehen tulevan alas tikapuita
myöten. Hän kiipesi alas niin tyynesti, että poika luuli hänen olevan
jonkun nikkarin tai peltisepän, jolla oli ollut työtä hotellissa.
Hän ei ajatellut sen enempää asiaa, muuta kuin tuumi vaan, että mies
oli merkillisen aikaseen työssä. Hän tuli siihen käsitykseen, että
mies oli pitkä, punakka ja puettu pitkään ruskeahtavaan takkiin.
Hänen oli täytynyt olla huoneessa jonkun aikaa murhan jälkeen, sillä
vesi pesuvadissa oli verensekaista; hän oli pessyt kätensä siinä, ja
pyyhkinyt veitsensä lakanaan, jossa myös oli jälet."

Minä katsahdin Holmesiin, kun kuulin tämän kuvauksen murhaajasta.
Sehän oli aivan sama kuin hänen käsityksensä.

Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään voitonriemusta
eikä tyytyväisyydestä.

"Ettekö löytänyt mitään sellaista huoneesta, joka voisi johtaa
murhaajan kiinnisaamiseen?" kysyi hän.

"Ei mitään. Stangerson'illa oli Drebberin kukkaro taskussaan, mutta
tämä oli tavallista, sillä hän maksoi kaikki. Siinä oli vähän päälle
80 puntaa eikä mitään oltu varastettu. Mikä näiden murhien syy
lieneekin, niin ei se missään tapauksessa ole ryöstämishalu. Murhatun
miehen taskuissa ei ollut mitään kirjeitä eikä muita papereita
kuin eräs sähkösanoma, joka oli päivätty noin kuukausi takaperin
Clevelandissa, ja kuului näin: 'J.H. on Europassa'. Eikä mitään
allekirjoitusta."

"Eikö ollut mitään muuta?" kysyi Holmes.

"Ei mitään tärkeätä. Eräs romaani, jota vainaja oli lukenut illalla,
makasi sängyn päällä ja hänen piippunsa oli tuolilla vieressä.
Pöydällä oli lasi vettä ja akkunalaudalla oli pieni pahvilaatikko,
jossa oli pari pilleriä."

Sherlock Holmes hypähti ilosta huudahtaen pystyyn.

"Viimeinen nivel", huudahti hän voitonriemuisena. "Minun ketjuni on
valmis."

Molemmat salapoliisit katselivat ihmetellen häneen.

"Nyt minulla on käsissäni kaikki langat, jotka yhdessä muodostavat
tämän sekavan vyyhden", sanoi ystäväni varmana. "Tietysti on
joitakuita aukkoja, mutta pääasiasta olen varma, siitä hetkestä
lähtien, jolloin Drebber eksyi Stangersonista asemalla, siihen asti,
kun jälkimäisen ruumis löydettiin, niinkuin olisin nähnyt kaikki omin
silmin. Minä näytän teille kokeen siitä. Voisitteko hankkia minulle
ne pillerit?"

"Minulla on ne mukanani", sanoi Lestrade ja otti esille pienen
rasian. "Minä otin mukaani ne sekä kukkaron ja sähkösanoman
säilyttääkseni ne poliisiasemalla. Aivan sattumalta tulin ottaneeksi
nämä pillerit, sillä minun täytyy myöntää, etten pane mitään arvoa
niille."

"Antakaa tänne ne", sanoi Holmes. "Kuulkaahan, tohtori", kääntyen
minuun, "ovatko nämä tavallisia pillereitä?"

Sitä ne eivät varmaankaan olleet. Ne olivat pieniä, harmaita,
pyöreitä ja milt'ei läpikuultavia. "Niiden keveyden ja
läpikuultavuuden tähden otaksuu niiden helposti liukenevan veteen",
huomautin minä.

"Aivan niin", vastasi Holmes. "Tahtoisitteko mennä alas ja tuoda sen
pienen terrier raukan tänne, joka on kauvan ollut sairaana ja jota
emäntämme eilen pyysi teitä lopettamaan?"

Minä menin alas ja kannoin koiran ylös käsilläni. Sen raskas hengitys
ja lasimaiset silmät osoittivat, ettei sillä ollut pitkää aikaa
elettävänä. Lumivalkea kuono osoitti, että se jo oli hyvin vanha.
Minä laskin sen tyynylle lattialle.

"Minä halkaisen nyt toisen näistä pillereistä kahdeksi", sanoi Holmes
ottaen veitsen ja tehden sen. "Toisen puolikkaan panen takaisin
rasiaan vastaisen varalta. Toisen puolikkaan panen tähän viinilasiin,
jossa on teelusikallinen vettä. Huomaatte, että ystäväni, tohtori,
oli oikeassa, että ne liukenevat helposti."

"Tämä voi kyllä olla hauskaa", sanoi Lestrade loukkaantuneena,
ikäänkuin epäillen, että hänestä tehtiin pilkkaa. "Minä en kuitenkaan
voi huomata, että tällä on mitään tekemistä Josef Stangersonin
kuoleman kanssa."

"Kärsivällisyyttä, ystäväni, kärsivällisyyttä! Vähitellen näette,
että sillä on paljonkin tekemistä sen kanssa. Minä lisään nyt vähän
maitoa, tehdäkseni sekoituksen maukkaammaksi, ja kun tarjoan sen
koiralle niin saatte nähdä, että se latkii sen mielihyvällä sisäänsä."

Puhuessaan kaatoi hän viinilasin sisällön teevadille ja asetti sen
koiran eteen, joka pian nuoli pois sen. Sherlock Holmes'in vakava
käytös oli tehnyt vaikutuksen meihin, niin, että me kaikki istuimme
vaiti silmät kiinnitettyinä koiraan, odottaen jotakin hämmästyttävää
tulosta. Mutta sitä ei tullutkaan. Koira makasi yhä tyynyllä
hengittäen raskaasti, vaan nähtävästi aivan samanlaisena kuin
ennenkin.

Holmes oli ottanut esille kellonsa, ja sitämukaa kun minuutit
kuluivat, osoittivat hänen kasvonsa surua ja pettymystä. Hän
puri huuleensa, naputti sormillaan pöytään ja osoitti kaikkia
kärsimättömyyden merkkejä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen, että
minä todellakin tunsin sääliä, kun molemmat salapoliisit hymyilivät
halveksivasti, nähtävästi hyvillään hänen vastoinkäymisestään.

"Se ei voi olla mikään sattuma", huudahti hän lopuksi ja nousi
tuolistaan alkaen kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa, "se on
mahdotonta, että tämä olisi sattuma. Samat pillerit, joita minä
epäilin Drebberin kuolemassa, löydetään Stangersonin murhan jälkeen.
Ja kuitenkin ovat ne vaarattomia. Mitähän sillä tarkoitetaan? Koko
minun lopputulokseni ei ole voinut olla väärä. Se ei ole mahdollista.
Ei tämä koiraraukka kuitenkaan tunnu olevan huonompi. Nytpä tiedän!!"
Oikein ulvoen ilosta hyökkäsi hän rasian luo, leikkasi kahtia toisen
pillerin, liuotti sen, lisäsi maitoa ja antoi koiralle. Eläinraukan
kieli oli tuskin kostunut, kun se jo sai kouristuksia ja kuoli kuin
salaman iskemänä.

Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta ja pyyhki hikipisaroita
otsaltaan. "Minun olisi pitänyt luottaa enemmän", sanoi hän. "Minun
olisi pitänyt tietää, että kun joku tosiseikka on riidassa pitkän
loppupäätösjonon kanssa, niin osoittaa se ainoastaan, että asia
voidaan käsittää toisella tavalla. Pillereistä oli toinen mitä
kuolettavinta myrkkyä ja toinen aivan vaaraton. Sehän minun olisi
pitänyt tietää, jo ennenkuin näin rasiatakaan".

Tämä viimeinen huomautus tuntui minusta niin mahdottomalta, että
en luullut hänen olevan oikein täydessä tolkussaan. Tuossa makasi
kuitenkin kuollut koira todistuksena siitä, että hänen otaksumansa
oli ollut oikea. Tuntui siltä, kuin huntu putoisi silmiltäni, ja minä
rupesin saamaan vähän käsitystä totuudesta.

"Kaikki tämä tuntuu teistä kummalliselta", jatkoi Holmes, "kun ette
alusta lähtien ole päässeet käsiksi arvoituksen oikeaan avaimeen.
Minun onnistui löytää se, ja kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut,
on ainoastaan vahvistanut ensimäistä olettamustani ja on oikeastaan
vain ollut sen loogillinen lopputulos. Sitävarten ovat asiat,
jotka ovat saattaneet teidät ymmälleen ja tehneet asian hämäräksi,
ainoastaan selvittäneet ja vahvistaneet minun loppupäätöksiäni.
On suuri erehdys sekoittaa harvinainen ja salaperäinen seikka
keskenään. Jokapäiväisin rikos on useimmiten salaperäisin, kun se
ei tarjoa mitään tukikohtaa, josta voisi tehdä johtopäätöksiä. Tätä
murhaa olisi ollut paljon vaikeampi selittää, jos uhrin ruumis olisi
yksinkertaisesti löydetty kadulta ilman näitä huomiotaherättäviä
lisiä, jotka tekevät sen niin huomattavaksi. Nämä seikat eivät
laisinkaan tee asiaa vaikeammaksi, vaan päinvastoin ovat ne tehneet
sen paljon yksinkertaisemmaksi."

Mr. Gregson, joka oli kuunnellut kärsimättömänä tätä esitelmää, ei
voinut pidättää itseään enään. "Kuulkaa nyt Mr Sherlock Holmes",
sanoi hän, "me myönnämme mielellämme, että te olette taitava ja että
te työskentelette omalla tavallanne. Mutta nyt me pyydämme jotakin
muuta kuin teoriioja ja saarnoja. On kysymyksessä saada mies kiinni.
Minä olen esittänyt käsitykseni ja se on näyttäytynyt vääräksi. Nuori
Charpentier ei ole voinut olla osallisena tässä toisessa murhassa.
Lestrade etsi Stangersonia ja hän oli myös väärässä. Te olette siellä
täällä tehneet viittauksia siihen suuntaan, että tiedätte enemmän
kuin me, mutta nyt on se aika tullut, jolloin me katsomme olevamme
oikeutetut kysymään teiltä, kuinka paljon te oikeastaan tiedätte.
Voitteko sanoa sen miehen nimen, joka on tehnyt molemmat rikokset?"

"Minä en voi muuta kuin myöntää, että Gregson on oikeassa", huomautti
Lestrade. "Me olemme molemmat tehneet voitavamme ja epäonnistuneet.
Senjälkeen, kun minä tulin huoneeseen, olette te useamman kuin yhden
kerran viittailleet siihen, että teillä on kaikki tarvitsemanne
tiedot. Ette suinkaan te aijo pitää sitä salassa pitempää?"

"Jos viivytellään pitempään", huomautin minä, "niin voi mies tehdä
vielä uusia kataluuksia."

Holmes näytti epäröivän, kun häntä näin kaikki pakottivat. Hän jatkoi
kävelyään huoneessa pää kumarassa ja otsa rypyssä, niinkuin hänen
tapansa oli ollessaan vaipuneena ajatuksiinsa.

"Useampia murhia ei tule tapahtumaan", sanoi hän ja seisahtui vihdoin
meidän eteemme. "Sitä syytä ei teidän siis tarvitse ajatella sen
enempää. Te kysyitte minulta jos tiedän murhaajan nimen. Sen kyllä
tunnen. Mutta hänen nimensä tunteminen on pieni asia siihen verraten,
kuinka vaikea häntä on saada kiinni. Sen minä luulen voivani tehdä
jotenkin pian. Minä toivon voivani tehdä sen omien toimenpiteitteni
perustuksella; mutta se on asia, joka on käsiteltävä varovasti,
sillä me olemme tekemisissä uskaliaan, epätoivoisen miehen kanssa.
Sitäpaitsi kannattaa häntä eräs toinen, niinkuin olen saanut kokea,
toinen, joka on yhtä taitava kuin itsekkin. Niin kauvan kun tämä
mies ei aavista, että hänen jäljillään ollaan, on mahdollista saada
hänet käsiinsä; mutta jos hän saisi pienimmänkään aavistuksen
siitä, niin hän muuttaisi nimensä ja häviäisi heti suuren kaupungin
4:n miljoonan asukkaan joukkoon. Vaikka en tahdo loukata teitä,
täytyy minun kuitenkin sanoa, että pidän näitä miehiä virallista
poliisia taitavampina, ja senvuoksi en ole pyytänyt teidän apuanne.
Jos epäonnistun niin saan tietysti kärsiä siitä laiminlyönnistä,
mutta siihen olen valmis. Nyt tahdon kuitenkin luvata, että
samalla hetkellä, kun voin ilmoittaa teille siitä vahingoittamatta
yhteensovittelijani, niin teen sen."

Gregson ja Lestrade näyttivät varsin tyytymättömiltä tähän
vakuutukseen ja myös huomautukseen etsivästä poliisista. Edellinen
punastui hiusrajaansa myöten ja jälkimäisen silmät kiilsivät
uteliaisuudesta ja kiukusta. Ei kumpikaan ehtinyt puhua mitään,
ennenkuin kuului naputus ovelle, ja katupoikien johtaja, nuori
Viggius, näytti pienen, pahaltahaisevan persoonansa.

"Sir", sanoi hän vieden käden otsalleen, "minulla on vaunut
ulkopuolella."

"Se oli nopeasti poikani", sanoi Holmes. "Miksi ette käytä tätä lajia
Scotland Yard'issa?" jatkoi hän ja otti esille parin käsirautoja
piirongin laatikosta. "Katsokaa kuinka hyvin vieteri toimii. Ne
menevät silmänräpäyksessä lukkoon."

"Vanha laji on hyvä kyllä, kun vain saisi miehen käsiinsä", sanoi
Lestrade.

"Tietysti", sanoi Holmes hymyillen. "Ajaja voi kyllä tulla ylös
auttamaan minua matkalaukkuineni. Käskekää hänen tulla ylös, Viggins."

Minua ihmetytti, kun ystäväni puhui aivan kuin olisi aikonut
matkalle, vaikkei ollut maininnut minulle mitään siitä. Huoneessa oli
pieni matkalaukku ja tätä hän alkoi laittaa kiinni. Hän oli siinä
toimessa, kun ajaja tuli sisälle.

"Iskekää kiinni tähän remmiin vähän, ajuri", sanoi hän ollessaan
polvillaan ja kääntämättä päätään.

Mies meni sinne uhkaavan, haluttoman näköisenä ja ojensi kätensä
auttaakseen. Samalla kuului kova napsaus ja metallin helinä ja Holmes
hypähti pystyyn.

"Herrani" sanoi hän, silmät salamoiden, "sallikaa minun esittää
teille Mr Jefferson Hope, -- Enoch Drebberin ja Joseph Stangersonin
murhaaja!"

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä -- niin nopeasti ettei minulla
ollut aika ajatellakkaan. Minä muistan hyvin voitonriemuisen ilmeen
Holmes'in kasvoissa ja äänessä, ajurin hämmästyneet, raivoisat
katseet, kun hän katsahti kiiltäviin käsirautoihin, jotka olivat
kuin taikatempun kautta joutuneet hänen ranteisiinsa. Sekunnin
tai pari seisoimme me kuin kivettyneinä. Senjälkeen repäisi vanki
itsensä irti Holmesista ja syöksähti huudahtaen kiukusta ulos
akkunasta. Akkunan kehys antoi myöten ja lasit myös, vaan ennenkuin
hän oli ehtinyt kokonaan ulos, hyökkäsivät Gregson, Lestrade ja
Holmes hänen kimppuunsa kuin yhtä monta verikoiraa. Hänet vedettiin
takaisin huoneeseen ja senjälkeen alkoi epätoivoinen taistelu.
Hän oli niin vahva ja raivoisa, että hän repi itsensä irti meistä
neljästä monta kertaa. Hän tuntui omaavan sen kouristuksentapaisen
voiman, jonka ihminen saa epileptisissä kohtauksissa. Hänen ranteensa
ja kasvonsa olivat pahasti särkyneet lasiin vaan veren hukka ei
tuntunut vähentävän hänen vastustusvoimaansa. Vasta sitten, kun
Lestrade oli saanut kätensä hänen kaulaliinansa sisäpuolelle, ja
puoliksi kuristanut hänet saimme me hänet huomaamaan, että hänen
ponnistuksensa olivat turhia, emmekä vielä silloinkaan tunteneet
itseämme varmoiksi, ennenkuin olimme sitoneet hänen kätensä ja
jalkansa. Senjälkeen nousimme seisomaan hengästyneinä ja väsyneinä.

"Hänen vaununsa on kaiketi tuolla alhaalla", sanoi Holmes. "Me voimme
käyttää sitä kulettaaksemme hänet Scotland Yard'iin; ja nyt herrani",
jatkoi hän ystävällisesti hymyillen, "olemme tulleet salaisuutemme
loppuun, ja te olette tervetulleita tekemään mitä kysymyksiä hyvänsä
minulle, sillä nyt ei ole mitään syytä, olla vastaamatta niihin."






TOINEN OSA.

Pyhien maa.




ENSIMÄINEN LUKU.

Suuri suola-aavikko.


Suuren pohjois-amerikkalaisen mantereen keskiosassa on poltettu,
hirmuinen erämaa, joka monta vuotta on estänyt sivistyksen eteenpäin
tunkeutumista. Sierra Nevadasta Nebraskaan, ja Yellowstone-Virrasta
pohjoisessa Coloradoon etelässä on seutu hiljaista ja autiota. Luonto
ei ole kuitenkaan samalla tavalla muodostunutta koko seudussa. Siellä
on korkeita, lumipeitteisiä vuoria ja pimeitä, synkkiä laaksoja.
Kohisevat virrat syöksyvät vuorensolien läpi ja siellä on tasankoja,
jotka talvella ovat lumen, kesällä harmaan suolatomun peitossa.
Kaikilla on kuitenkin sama hedelmätön, kolkko, ja autio luonne.

Tässä epätoivon maassa ei ole mitään asukkaita. Joku Pawnee- tahi
Mustajalka-joukkue kulkee joskus sen kautta matkallaan toisille
metsästysmaille, mutta rohkeinkin rohkeista on iloinen päästessään
pois näiltä kauheilta tasangoilta ja tullessaan takasin
ruoho-aavikolle. Präriesusi hiipii ympäri pensaissa, korppikotka
lentää raskaasti läpi ilman ja kömpelö, harmaa karhu liikuskelee
kankeasti pimeissä rotkoissa, elättää itseään sillä, mitä sattuu
löytämään kallioiden välistä. Nämä ovat erämaan ainoat asukkaat.

Koko suuressa maailmassa ei löydy autiompaa näköalaa kuin Sierra
Blancan pohjoiselta rinteeltä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, näkyy
vain suola-aavikkoa, jossa siellä täällä näkyy kutistuneita, okaisia
pensasryhmiä. Taivaanrannalla näkyy pitkä vuorijono epätasaisine,
lumisine huippuineen. Tässä suunnattomassa seudussa ei löydy mitään
elämää, ei viittaustakaan siihen. Ei ainoatakaan eläintä synkässä,
harmaassa maaperässä -- ja ennenkaikkea, siellä vallitsee täydellinen
hiljaisuus. Kuunnelkoon kuinka tarkasti hyvänsä, siellä ei kuulu
äänen tapaistakaan koko tässä suunnattomassa erämaassa; ei mitään
muuta kuin hiljaisuutta -- ehdotonta hiljaisuutta.

Me mainitsimme, ettei siellä ollut elon merkkiäkään, vaan tämä on
tuskin totta. Kun katselee alas Sierra Blancalta, eroittaa läpi
erämaan tien, joka luikertelee eteenpäin ja katoaa etäisyyteen. Se
on pyörien uurtama ja monen seikkailijan jalkain tallaama. Siellä ja
täällä on siroteltuna valkeita esineitä, jotka kiiltävät auringossa
ja eroavat tummasta suolatomusta. Lähene ja tarkastele niitä! Ne
ovat luita, toiset suuria ja paksuja, toiset pienempiä ja hienompia.
Edelliset ovat härkien, jälkimäiset ihmisten. 1500 penikulmaa voi
seurata tätä kamalaa karavaanitietä niiden jätteiden mukaan, jotka
ovat kaatuneet tielle.

4:nä päivänä Toukokuuta v. 1847 seisoi yksinäinen vaeltaja ja
katseli tätä näkyä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen kuin olisi hän
ollut tämän seudun haltia. Oli vaikeata päättää oliko hän 40 tahi
60 vuotinen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja riutuneet ja ruskea
pergamentin tapainen nahka oli vetäytynyt kokoon esiinpistävien
kasvoluiden päälle; hänen pitkässä, ruskeassa tukassaan ja
parrassaan oli harmaita haituvia; hänen silmänsä olivat painuneet
syvälle päähän ja loistivat luonnottomasti, ja käsi, joka piteli
pyssyä, oli tuskin lihakkaampi kuin luurangon. Kun hän seisoi siinä
nojautuneena pyssyään vastaan, osoittivat hänen pitkä vartalonsa ja
vankka ruumiinrakennuksensa sitkeyttä ja voimaa. Hänen laihtuneet
kasvonsa ja vaatteensa, jotka riippuivat väljinä hänen kuivettuneilla
jäsenillään, näyttivät mikä oli syynä hänen raihnaiseen ja
voimattomaan ulkonäköönsä. Mies oli kuolemaisillaan nälkään ja janoon.

Hän oli laahautunut ylös rotkosta tälle pienelle kunnaalle siinä
turhassa toivossa, että löytäisi vähän vettä. Suuri suola-aavikko
ja etäinen vuoristo näkyivät nyt vaan ei ainoatakaan kasvia tai
puuta, joka olisi osoittanut veden läsnäoloa. Koko laaja maisema ei
synnyttänyt toivon kipinääkään. Hän katseli pohjoiseen, itään ja
länteen ja käsitti että hänen vaelluksensa nyt oli loppunut ja hänen
piti kuolla. "Niin, miksei yhtä hyvin tässä nyt, kun höyhenpatjalla
kahdenkymmenen vuoden päästä", mutisi hän ja istuutui suuren
kivilohkareen varjoon. Ennenkuin hän istuutui laski hän tarpeettoman
pyssynsä maahan ja sitäpaitsi erään suuren käärön, jonka ympärillä
oli harmaa suuri saali, jota hän oli kantanut selässään. Se tuntui
olevan liian raskas hänelle, sillä kun hän aikoi laskea sen alas,
niin se kävi kovasti maahan. Heti kuului harmaasta kääröstä heikko,
valittava ääni ja kaksi pientä kättä ja pienet pelästyneet kasvot
ruskeine silmineen tulivat näkyviin.

"Sinä olet tehnyt pahaa minulle", sanoi lapsellinen ääni nuhdellen.

"Olenko", vastasi mies hätäytyneenä. "Se ei ollut minun aikomukseni."
Puhuessaan avasi hän saalin ja otti esille pienen viisivuotiaan
tytön, jonka sievät kengät ja hieno hame pienine liinaesiliinoineen
todistivat äidin huolenpidosta.

Lapsi oli hiukan kalpea ja laihtunut, mutta hänen pyöreät
käsivartensa ja jalkansa osoittivat hänen kärsineen vähemmän kuin
hänen seuralaisensa.

"Miltä nyt tuntuu?" kysyi hän huolestuneena, sillä tyttönen hieroi
yhä kultaisia kiharoitaan, jotka peittivät pään takaosaa.

"Suutele minua tähän, niin siitä tulee hyvä", sanoi hän aivan
vakavasti ja näytti sormellaan kipeää kohtaa. "Niin oli äidin tapana
tehdä. Missä on äiti?"

"Äiti on mennyt pois. Luulen, että sinä pian saat tavata hänet."

"Onko äiti mennyt pois?" sanoi tyttönen. "Se oli merkillistä, ettei
hän sanonut hyvästi; sen hän aina teki, kun hän meni tädin luo teetä
juomaan, ja nyt hän on ollut poissa kolme päivää! Minun on kovin
jano. Eikö täällä ole mitään syötävää eikä juotavaa?"

"Ei mitään, rakkaani. Ole vaan kärsivällinen vielä vähän aikaa,
niin tulee hyvä olla. Laske pääsi minua vastaan, niin tunnet itsesi
pirteämmäksi. Ei ole helppo puhua kun huulet ovat kuin nahkaa, mutta
ehkä on parasta, että saat tietää, miten asia on. Mitä sinulla on
siinä?"

"Kiiltäviä kappaleita", sanoi lapsi innostuneesti ja näytti kahta
kiiltävää katinkultapalasta. "Kun tulemme kotiin niin saa Bob ne."

"Kohta saat nähdä kauniimpia kappaleita kuin nuo", sanoi mies
tyynesti. "Odota vaan. Minä kerron sinulle -- muistatko, kun lähdimme
joen luota?"

"Muistan tietysti."

"Me toivoimme löytävämme toisen virran, näetkö. Mutta jotakin oli
hullusti, kompassi tahi jokin muu, ja me emme löytäneet tietä. Vesi
loppui. Lukuunottamatta pientä tilkkaa meitä varten -- -- --"

"Ja sinä et voinut pestä itseäsi", keskeytti tyttö vakavasti, ja
katsahti hänen likaisiin kasvoihinsa.

"En, enkä juoda myöskään. Ja Mr Bender meni ensin pois ja sitten
Indian Pete ja sitten mrs Mc Gregor ja sitten Johnny Hones ja vihdoin
sinun äitisi."

"Silloin on myös minun äitini kuollut?" huudahti pienokainen ja kätki
kasvonsa esiliinaansa nyyhkyttäen katkerasti.

"Niin, kaikki muut ovat kuolleet paitsi sinä ja minä. Minä luulin,
että olisimme löytäneet vettä tältä suunnalta, ja niin nostin minä
sinut olalleni ja lähdin matkalle. Ei kuitenkaan näytä siltä kuin
tilamme olisi parantunut. Mahdollisuus, joka meillä on jälellä, on
äärettömän pieni."

"Tarkoitatko, että me kuolemme"? kysyi lapsi, lakkasi nyyhkyttämästä
ja nosti ylös kyyneleiset kasvonsa.

"Niin, sitä melkein tarkoitan."

"Miksi et sitä ennen sanonut?" sanoi hän nauraen iloisesti. "Sinä
pelotit minut kovasti. Jos me kuolemme, niin tulemme me taas äidin
luo."

"Niin, rakkaani."

"Ja sinä myös. Minä kerron, kuinka tavattoman kiltti sinä olet ollut
minulle. Minä luulen varmaan, että äiti tulee meitä vastaan taivaan
portille suuri vesisankko muassaan ja monta lämmintä vehnäleipää
käsissään, sellaista, joista Bob ja minä niin paljon pidimme. Kuinka
kauvan siihen kestää?"

"En tiedä -- ei kauvan." Miehen silmät tuijottivat taivaan rantaan.
Sinisellä taivaalla näkyi kolme pientä pilkkua, jotka suurenivat joka
hetki; niin nopeasti ne lähenivät. Ne olivat kolme suurta, ruskeata
lintua, jotka kiertelivät ympyröissä kulkijoiden päiden päällä ja
istahtivat sitten muutamille kiville heidän yläpuolellaan. Ne olivat
korppikotkia, joiden tulo oli kuoleman enne.

"Kukkoja ja kanoja", huudahti pienokainen iloisesti ja näytti ilkeitä
lintuja ja paukutti käsiään niin että ne lensivät ylös. "Sanohan,
loiko Jumala tämän maan?"

"Tietysti", vastasi mies hämmästyneenä tästä odottamattomasta
kysymyksestä.

"Mutta hänhän on tehnyt maan myöskin Illinois'issa ja Missourissa",
jatkoi lapsi. "Minä luulen, että joku toinen on luonut nämä seudut.
Ne eivät puoliksikaan ole niin hyvin luodut. Veden ja puut ovat ne
unohtaneet."

"Ehkä me lukisimme jonkun rukouksen?" sanoi mies epäröiden.

"Ei ole ilta vielä", vastasi lapsi.

"Se ei tee mitään. Eihän tämä kylläkään ole tavallinen aika, mutta ei
Hän katso siihen, siitä voit olla varma. Lue läpi ne yhden kerran,
joita tavallisesti luit präriellä vaunussa."

"Miksi et lue itse?" kysyi lapsi ihmetellen.

"Minä olen unohtanut ne", sanoi mies. "Minä en ole lukenut
ainoatakaan rukousta, sitten kun olin niin pitkä kun puolet tästä
pyssystä. Mutta se ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Lue ne ääneen
niin minä seison vieressä ja luen mukana ne kohdat, jotka osaan."

"Silloin täytyy sinun olla polvillasi ja minun myös", sanoi lapsi ja
levitti saalin maahan polvistuakseen sen päälle. "Pane kädet ristiin
tällä tavalla, niin tuntee itsensä aivan kuin kiltimmäksi."

Olisi ollut outo näky, jos siellä olisi ollut muita katselijoita
kuin korppikotkat. Saalilla olivat molemmat onnettomat polvillaan
rinnakkain, viaton lapsi ja peloton, karaistunut seikkailija. Tytön
pyöreät ja miehen kuihtuneet kasvot olivat molemmat käännetyt
taivaaseen päin hartaassa rukouksessa, ja molemmat äänet -- toinen
heikko ja kirkas, toinen syvä ja karkea -- yhtyivät rukoilemaan armoa
ja sääliä. Lopetettuaan rukouksensa menivät he jälleen paikoilleen
kallionlohkareen varjoon, kunnes lapsi nukkui suojelijansa leveälle
rinnalle. Mies valvoi vielä vähän aikaa lapsen nukkuessa, mutta
luonto voitti kuitenkin lopuksi. Kolmeen päivään ja yöhön ei hän
ollut suonut itselleen lepoa eikä rauhaa. Hiljaa painuivat väsyneet
silmäluomet väsyneille silmille, ja pää painui alas rinnalle, kunnes
miehen karkea parta sekaantui lapsen kultaisiin kiharoihin, ja
molemmat nukkuivat samaa syvää, levollista unta.

Jos molemmat vaeltajat olisivat olleet valveilla vielä puoli tuntia,
niin olisivat he nähneet merkillisen näyn. Kaukana suola-aavikon
laidalla näkyi pieni tomupilvi, ensin hyvin pienenä, niin että sitä
oli miltei mahdoton eroittaa sumusta kaukana, mutta vähitellen se
tuli suuremmaksi ja leveämmäksi ja lopulta se oli suuri näkyvä
pilvi. Tämä pilvi suureni yhä, kunnes kävi selväksi, että sen voivat
aikaansaada ainoastaan elävät ihmiset ja eläimet. Jos se olisi ollut
hedelmällistä maata, niin olisi voinut luulla, että se oli joku
suunnaton biisoni-lauma, joka lähestyi, mutta se oli mahdotonta tässä
erämaassa. Sitämukaa kuin pilvi lähestyi sitä yksinäistä vuorta,
jolla nuo kaksi onnetonta lepäsivät, alkoi telttakankaalla verhottuja
vaunuja ja asestettuja ratsastajia vilahdella tomun seasta, vihdoin
näyttäytyi se olevan suuri karavaani matkalla länteenpäin. Mutta
minkälainen karavaani! Kun joukon alkupää oli kallion juurella, niin
ei loppua vielä näkynyt taivaan rannalta. Läpi koko suuren erämaan
ulottui tämä epäsäännöllinen jono vaunuja ja kärryjä, miehiä ratsain
ja jalkasin, lukemattomia naisia, jotka nääntyivät taakkojensa alla,
ja lapsia, jotka juoksivat vieressä tahi katselivat ulos valkean
telttakankaan läpi. Tämä ei nähtävästi ollut mikään tavallinen
siirtolaisjoukko, vaan paremmin joku paimentolaiskansa, jonka
olosuhteet olivat pakottaneet etsimään uutta kotimaata. Kirkkaassa
ilmassa kuului sekava hälinä ja melu suuresta ihmisjoukosta ja
siihen sekaantui pyörien kitinä ja hevosten hirnunta. Vaikka se
oli äänekästä niin ei se kuitenkaan kyennyt herättämään väsyneitä
matkamiehiä.

Karavaanin etunenässä ratsasti tusinan verta vakavia miehiä,
puettuina tummiin, kotikutoisiin pukuihin, ja varustettuina
kivääreillä. Tullessaan kallion juurelle, he pysähtyivät ja pitivät
lyhyen neuvottelun.

"Lähteet ovat oikealla, veljeni", sanoi eräs parraton, ohuthuulinen,
harmaapäinen mies.

"Sierra Blancan oikealta puolen joudumme Rio Grande'en", sanoi toinen.

"Älkää pelätkö veden puutetta!" huudahti kolmas. "Hän, joka voi saada
vettä kalliosta, ei hylkää valitsemaansa kansaa."

"Amen! Amen!" yhtyivät kaikki.

He aikoivat juuri jatkaa matkaansa, kun eräs nuoremmista ja
tarkkasilmäisimmistä huudahti ja näytti ylös kalliolle. Huipulla
liehui jotakin vaaleata, joka erosi jyrkästi takana olevasta
harmaasta vuoresta! Nähdessään tämän pysäyttivät he kaikki hevosensa
ja ottivat käsille kiväärinsä, samalla kun uusia ratsastajia tuli
nelistäen auttaakseen etujoukkoa. Sana "punanahka" oli kaikkein
huulilla.

"Täällä ei voi löytyä mitään suurempaa punanahkajoukkoa", sanoi eräs
vanhempi mies, joka tuntui komentavan kaikkia. "Me olemme kulkeneet
Mustajalkojen sivu, ja tällä puolen vuoria ei löydy toisia heimoja."

"Menenkö minä ylös katsomaan, veli Stangerson?" kysyi yksi heistä.

"Ja minä! ja minä!" huusi tusina ääniä.

"Jättäkää hevosenne tänne alas, niin me odotamme täällä", sanoi eräs
vanhemmista. Pian olivat nuoret miehet nousseet selästä ja sitoneet
hevosensa ja he kiipesivät rinnettä ylöspäin, esinettä kohden, joka
oli herättänyt heidän uteliaisuutensa. He etenivät nopeasti ja
äänettömästi tottuneiden vakoojien luottamuksella ja taitavuudella.
Katselijat alhaalta voivat nähdä heidän hyppivän kalliolta kalliolle
kunnes saapuivat huipulle. Nuori mies, joka heidät oli ensin
huomannut, kulki etunenässä. Yhtäkkiä näkivät toiset hänen lyövän
yhteen kätensä niinkuin hämmästyksen valtaamana, ja kun he joutuivat
yhtä pitkälle, vaikutti näky heihin yhtäpaljon.

Sillä pienellä tasangolla, joka oli kallion huipulla, seisoi
yksinäinen, jättiläismäinen kivilohkare, ja sen varjossa makasi
pitkäpartainen mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, ja tavattoman
kuihtunut ruumis. Hänen tyynet kasvonsa ja tasainen hengityksensä
osoittivat hänen nukkuvan. Hänen vieressään makasi pieni lapsi,
joka oli kiertänyt valkeat käsivartensa hänen ruskean, jäntereisen
kaulansa ympärille, ja laskenut päänsä hänen rinnalleen. Tytön
ruusunväriset huulet olivat raollaan ja paljastivat kaksi riviä
valkeita hampaita, ja hänen lapsellisilla kasvoillaan väikkyi iloinen
hymy. Hänen pienet, paksut jalkansa, jotka päättyivät valkoisiin
sääryksiin ja sieviin kenkiin olivat jyrkkänä vastakohtana miehen
kuivuneille jäsenille. Kallion huipulla, tämän merkillisen parin
yläpuolella, istui kolme kamalaa korppikotkaa, jotka miesten tullessa
päästivät kovia huutoja pettymyksestä ja lensivät pois.

Näiden inhottavien lintujen kirkuna herätti molemmat nukkuvat, jotka
katselivat unenpöpperössä ihmetellen ympärilleen. Mies hoiperteli
pystyyn ja katseli alas aavikolle, joka oli ollut niin autio, kun hän
oli nukkunut, ja jolla nyt oli semmoinen joukko eläimiä ja ihmisiä.
Hänen kasvoihinsa tuli epäilevä ilme, katsellessaan niitä, ja hän
pyyhkäisi kädellään silmänsä. "Tämä mahtaa olla sitä, jota kutsutaan
deliriumiksi", mutisi hän. Lapsi seisoi vaiti hänen vieressään ja
piteli häntä nutusta, mutta se katseli ympärilleen kummastelevin ja
kysyvin katsein.

Tulleet saivat onnettomat kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, ettei
se ollut mikään näköhäiriö. Eräs heistä nosti lapsen hartioilleen
ja kaksi muuta tukivat hänen seuralaistaan ja auttoivat hänet alas
vaunujen luo.

"Minun nimeni on John Ferrier", selitti mies. "Minä ja tämä
pienokainen olemme kaikki, mitä on jälellä kahdestakymmenestäyhdestä
ihmisestä. Toiset kuolivat janoon ja nälkään tuolla etelämpänä."

"Onko tyttö teidän lapsenne?" kysyi joku.

"On, hän on nyt minun", vastasi hän ärsyttävästi. "Hän on minun,
sillä minä olen pelastanut hänet. Kukaan ei ota häntä minulta. Tästä
päivästä lähtien on hän Lucy Ferrier. Mutta keitä te olette", kysyi
hän, ja katseli uteliaana reippaita päivänpaahtamia pelastajiaan.
"Teitä näkyy olevan koko joukko."

"Lähes kymmenen tuhatta", sanoi eräs nuorista miehistä, "me olemme
Jumalan vainottuja lapsia -- enkeli Meronan valittuja."

"Niistä en koskaan ole kuullut puhuttavan", sanoi vaeltaja. "Hän
näyttää valinneen suuren joukon."

"Älä puhu pilkkaa pyhistä asioista", jatkoi toinen terävästi. "Me
olemme niitä, jotka uskomme pyhään sanaan, joka on kirjoitettu
egyptiläisillä kirjaimilla kultaisille tauluille, jotka pyhä Joseph
Smith on saanut Palmyyrassa. Me tulemme Nauvo'osta Illinoisin
valtiossa, jossa olimme rakentaneet temppelin. Me lähdimme etsimään
pakopaikkaa häijyiltä jumalattomilta ihmisiltä, vaikka täytyisi jäädä
keskelle erämaata."

Nimi Nauvoo muistutti John Ferrieriä jostakin. "Vai niin", sanoi hän,
"te olette mormooneja."

"Me olemme mormooneja", vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Ja mihin aijotte?"

"Sitä emme tiedä. Jumalan käsi ohjaa meitä profeetan persoonassa.
Teidän täytyy seurata meitä hänen luokseen. Hän määrää mitä me teemme
teille."

He olivat nyt tulleet tasangolle ja heidät ympäröi joukko
pyhiinvaeltajia -- kalpeita, nöyriä naisia, reippaita, iloisia lapsia
ja arkoja, vakavia miehiä. Monta ihmettelyn ja säälin huudahdusta
kuului kun he näkivät toisen nuoruuden ja toisen avuttomuuden. He
eivät kuitenkaan seisahtuneet, vaan kulkivat eteenpäin muutamien
mormoonien saattamina, kunnes saapuivat erään vaunun luo, joka
suuruutensa ja komeutensa kautta erosi muista. Sen edessä oli
kuusi hevosta kun taas toisissa oli vaan kaksi, korkeintaan neljä.
Ajajan vieressä istui eräs mies, joka ei voinut olla vanhempi kuin
korkeintaan 30 vuotta ja jonka suuri pää ja päättäväinen ulkomuoto
osoittivat, että hän oli johtaja. Hän luki erästä tumman ruskeata
kirjaa, mutta kun joukko lähestyi, laski hän pois sen ja kuunteli
tarkkaavaisesti kertomusta molemmista onnettomista. Sen jälkeen hän
kääntyi heihin päin ja sanoi juhlallisella äänellä:

"Jos me otamme heidät mukaamme, niin voi se tapahtua ainoastaan
uskonheimolaisina. Me emme tahdo susia lammaslaumaan. Parempi olisi,
että teidän luunne valkenisivat tässä erämaassa, kuin että te
olisitte sen mädännäisyyden siemenenä, joka vähitellen pilaisi koko
hedelmän. Tahdotteko seurata meitä näillä ehdoilla?"

"Minä seuraisin teitä millä ehdoilla hyvänsä", sanoi Ferrier
sellaisella painolla, etteivät totiset Vanhimmatkaan voineet olla
hymyilemättä. Ainoastaan johtaja pysyi totisen ja kunnioitusta
herättävän näköisenä.

"Ota hänet, veli Stangerson", sanoi hän, "anna hänelle ruokaa ja
juomaa ja lapselle myös. Jääköön sinun tehtäväksesi opettaa hänelle
meidän pyhä oppimme. Eteenpäin! Eteenpäin Zioniin!"

"Eteenpäin Zioniin!" huusi kansanjoukko ja nämä sanat kulkivat
karavaania myöten, kunnes vihdoin kuolivat etäisyyteen.

Monin ruoskaniskuin ja meluten pantiin suuret vaunut liikkeelle, ja
pian luikerteli suuri karavaani taas eteenpäin. Se vanhin, jonka
hoitoon onnettomat oli jätetty, saattoi heidät erääseen vaunuun,
jossa heitä odotti hyvä ateria.

"Te saatte jäädä tänne", sanoi hän. "Muutaman päivän perästä olette
parantunut vaivoistanne. Muistakaa sillä aikaa, että te nyt kaikessa
tulevaisuudessa kuulutte meidän uskontoomme. Brigham Young on sen
sanonut ja hän puhuu Joseph Smith'in äänellä joka on Jumalan".




TOINEN LUKU.

Utah'in kukka.


Tässä ei ole syytä luetella niitä koettelemuksia ja kieltäymyksiä,
joita mormooni-siirtolaiset saivat kärsiä ennenkuin pääsivät uuteen
maahansa. Aina Missisippivirrasta Kalliovuorten läntiselle rinteelle
olivat he kulkeneet sellaisella sitkeydellä, jonka vertaista
historia ei tunne. Villit ihmiset, villit eläimet, nälän, janon
väsymyksen ja taudit -- kaikki esteet, jotka luonto, asetti heidän
tiellensä, olivat he voittaneet anglosaxilaisella sitkeydellä.
Pitkä matka monine vaaroineen oli järkyttänyt rohkeintakin
heistä. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi langennut polvilleen
sydämelliseen kiitosrukoukseen, nähdessään Utah'in suuren laakson,
auringonpaisteessa alapuolellaan ja kuullessaan johtajansa huulilta,
että tämä oli se luvattu maa, jonka neitseellinen maaperä aina tulisi
olemaan heidän omansa.

Young osoitti pian, että hän oli yhtä taitava hallitsija kuin
johtajakin. Tehtiin karttoja, joille merkittiin tulevaisuuden
kaupunkien paikat. Jokaiselle jaettiin arvonsa mukaan maata. Kauppias
jatkoi kauppaansa ja työmies ammattiaan. Katuja ja toreja syntyi
kuin taian kautta kaupunkiin. Maaseudulla ojitettiin, aidotettiin,
istutettiin ja raivattiin, niin että jo seuraavana kesänä kypsät
nisuvainiot kultasivat maan. Kaikki kukoisti tässä ihmeellisessä
yhteiskunnassa ja ennenkaikkea suuri temppeli, jota rakennettiin
kaupungin keskelle, se nousi korkeammaksi ja korkeammaksi.
Auringon noususta sen laskuun kuului vasaran ja sahan ääni siitä
muistomerkistä, jonka he valmistivat Hänelle, joka oli vienyt heidät
vahingoittumattomina niin monien vaarojen lävitse.

Molemmat onnettomat, John Ferrier ja pieni tyttö, joka oli kärsinyt
yhdessä hänen kanssaan ja jonka Ferrier oli ottanut ottolapsekseen,
seurasivat mormooneja matkan loppuun asti. Pieni Lucy Ferrier
matkusti Vanhemman Stangersonin vaunussa, jossa oli myöskin
Stangersonin kolme vaimoa ja hänen poikansa, hurja, pahantapainen,
kahdentoistavuotias poika; Lapsuuden pontevuudella sai hän pian
takaisin voimansa, ja unohti nopeasti äidin kuoleman aiheuttaman
surun. Hänestä tuli pian naisten lemmikki ja hän tottui uuteen
elämäänsä liikkuvassa kodissaan. Ferrier oli myös tointunut ja
osottautui mainioksi oppaaksi ja taitavaksi metsästäjäksi. Hän hankki
niin pian seuralaistensa kunnioituksen, että kun he pääsivät matkansa
perille, niin päätettiin, että hänen piti saada yhtä suuri maapalsta
kuin toistenkin uutisasukkaiden lukuunottamatta Young'ia itseään,
Stangersonia, Kemboll'ia, Johnston'ia ja Drebberiä, jotka olivat
neljä etevintä "vanhinta."

Tälle palstalle rakensi John Ferrier itselleen lujan
hirsilinnoituksen, johon seuraavina vuosina ilmestyi niin monta
lisärakennusta, että se paisui tilavaksi huvilaksi. Hän oli
käytännöllinen mies, teräväjärkinen aikeissaan ja kätevä. Sen vuoksi
kukoisti hänen tilansa ja hänen omaisuutensa. Kolmen vuoden päästä
oli hänen parempi olla kuin naapureilla, kuuden vuoden kuluttua oli
hän varakas ja yhdeksän vuoden perästä rikas ja kahdentoista vuoden
kuluttua ei ollut koko uutisasutuksessa tusinaakaan henkilöitä,
joita olisi voinut pitää hänen arvoisinaan. Suuresta Suolajärvestä
kaukaisiin Wahsatchvuoriin asti ei ainoakaan nimi ollut parempi kuin
John Ferrierin.

Ainoastaan yhdessä suhteessa ei hän ollut uskonveljiensä mieleinen.
Ei millään syillä eikä kehotuksilla saatu häntä ottamaan itselleen
vaimoja. Hän ei maininnut mitään syytä kieltämiseensä, vaan tyytyi
sitkeästi ja itsepintaisesti pitämään kiinni päätöksestään. Useat
syyttivät häntä siitä, että hän oli laimea uskonharjoituksissaan,
kun taas toiset arvelivat sen riippuvan itaruudesta, ettei hän
halunnut suuria menoja. Jotkut taasen puhuivat jostakin entisestä
rakkausjutusta ja eräästä vaaleatukkaisesta tytöstä, joka kuihtui
ikävissään Atlannin valtameren rannalla. Mikä lieneekin syy ollut,
mutta Ferrier jäi naimattomaksi. Kaikissa muissa suhteissa seurasi
hän uuden yhteiskunnan uskontoa ja hänen sanottiin olevan Jumalaa
pelkääväisen ja rehellisen.

Lucy Ferrier kasvoi hirsirakennuksessa ja auttoi kasvatusisäänsä
kaikissa tämän toimissa. Raitis vuoristoilma ja kuusimetsän
balsamituoksu korvasivat sekä hoitajattaren että äidin. Vuosien
vieriessä hän kasvoi ja vahvistui, hänen poskensa kävivät
punakammiksi ja askeleensa joustavammiksi. Moni matkustaja
maantiellä, joka kulki sivu Ferrierin asunnon, tunsi kauvan sitten
unohdettujen muistojen elpyvän rinnassaan katsellessaan tytön hienoa,
miellyttävää vartaloa vehnävainiolla tai hevosen selässä, kuin hän
ohjasi sitä lännen lapsen helppoudella ja suloudella. Siten puhkesi
nuppu kukaksi, kun hänen isänsä oli rikkain kaikista, oli hän kaunein
tyttö koko Tyyneen Valtamereen viettävällä rinteellä.

Isä ei kuitenkaan ensiksi huomannut, että lapsesta oli tullut nainen.
Sehän sattuu harvoin. Tämä salaperäinen muutos tapahtuu liian
huomaamatta. Kaikkein vähimmin tietää tyttö itse siitä, ennenkuin
joku ääni tahi kädenpuristus on liikuttanut hänen sydäntään, ja hän
tuntee sekä ylpeyttä että pelkoa siitä, että uusi, suurempi luonto on
herännyt henkiin hänessä. Harvat ovat jotka eivät muista sitä päivää
tai sattumaa, joka oli uuden elämän enteenä. Se päivä oli kylläkin
vakava itsessäänkin Lucylle, ellei ota huomioon sen vaikutusta hänen
myöhempiin vaiheisiinsa.

Oli lämmin kesäkuun päivä, ja "viimeisten päiväin pyhät" olivat
ahkeria kuin mehiläiset, joiden keon he olivat valinneet
tunnusmerkikseen. Vainioilla ja kaduilla kuului sama ihmisellisen
uutteruuden hälinä. Tomuisella maantiellä kulki pitkät rivit
painavien taakkojensa alla huojuvia muuleja, kaikki menossa
länteenpäin, sillä Kaliforniassa oli alkanut raivota kultakuume ja
tie sinne kulki valittujen kaupungin läpi. Lammas- ja härkälaumat
palasivat ympäristön laitumilta ja tiellä kulki väsyneitä
siirtolaisjoukkoja. Lucy Ferrier, kasvot ratsastuksen lämmittäminä
nelisti tämän kirjavan joukon läpi, valiten tiensä tottuneen
ratsastajan taitavuudella. Hänen piti toimittaa joku asia kaupungissa
ja kiirehti sinne, niinkuin monta kertaa ennenkin, pelottomana ja
ajatellen ainoastaan, miten paraiten voisi täyttää tehtävänsä.

Tomuttuneet matkustajat katselivat häntä ihastuneina ja intiaanitkin,
jotka kulettivat valmistamattomia vuotiaan markkinoille, unohtivat
tavallisen tyyneytensä, ihaillessaan hänen kalpeata kauneuttaan. Hän
oli saapunut kaupungin ulkolaitaan, kun tien sulki suuri karjalauma,
jota villit paimenet ajoivat eteenpäin. Kärsimättömyydessään ajoi
hän hevosensa karjan joukkoon. Mutta tuskin hän oli joutunut
elukoiden keskeen kun nämä sulkivat paluutien. Hän oli joutunut
villien pitkäkarvaisten härkien joukkoon. Häntä ei kuitenkaan
peloittanut, sillä hän oli tottunut käsittelemään elukoita, vaan
ajoi yhä eteenpäin toivoen pääsevänsä läpi. Mutta onnettomuudeksi
sattui eräs eläimistä koskettamaan hevosen kylkeä sarvillaan.
Hevonen pillastui. Se nousi takajaloilleen korskuen vihaisesti ja
potki niin, että tottumaton ratsastaja olisi pudonnut satulasta.
Asema oli vaarallinen. Jokainen villiintyneen hevosen hyppy saattoi
sen uudelleen koskettamaan härkien sarviin ja se raivostui yhä
enemmän. Tyttö ei voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa pysyttäytyä
satulassa, sillä, jos hän putoisi, niin sotkisivat pelästyneet elukat
hänet jalkoihinsa. Hänen päätään alkoi pyörryttää, ja hänen kätensä
alkoivat herpoutua. Tomu ja taistelevista eläimistä lähtevät höyryt
olivat tukehuttamaisillaan hänet ja hän olisi ehkä epätoivoissaan
lopettanut ponnistelunsa, ellei hän olisi kuullut viereltään
ystävällistä ääntä, joka lupasi apua. Samalla hetkellä tarttui
jäntevä käsi hänen pelästyneen hevosensa suitsiin, raivasi tien
lauman lävitse ja vei hänet pian ulkopuolelle.

"Toivon, ettette ole loukkaantunut, miss", sanoi hänen ritarinsa
kunnioittavasti.

Tyttö katsahti miehen tummiin, uhkamielisiin kasvoihin ja naurahti.
"Minä olin hirveästi peloissani", sanoi hän yksinkertaisesti, "kukapa
olisi uskonut, että Poncho pelästyi niin lehmäjoukkoa."

"Kiittäkää Jumalaa siitä, että voitte pysyttäytyä satulassa",
sanoi mies vakavasti. Hän oli pitkä hurjan näköinen mies, ratsasti
voimakkaalla ruskealla hevosella ja oli metsästäjän huonossa puvussa,
pyssy olalla.

"Otaksun, että te olette John Ferrierin tytär", huomautti hän. "Näin
teidän tulevan hänen talostaan. Kun tapaatte hänet, niin kysykää jos
hän muistaa Jefferson Hope'n S:t Louis'ista. Jos hän on sama Ferrier,
niin olivat hän ja minun isäni hyvät ystävät."

"Eikö olisi parasta, jos te tulisitte ja kysyisitte itse", sanoi
tyttö yksinkertaisesti.

Nuori mies näytti niin tyytyväiseltä kuullessaan tämän ehdotuksen ja
hänen tummat silmänsä loistivat mielihyvästä. "Sen minä teenkin",
sanoi hän, "mutta me olemme asustaneet vuoristossa viimeiset kaksi
kuukautta emmekä ole juuri vierailupuvussa. Hänen täytyy kaiketi
ottaa vastaan meidät semmoisina kuin olemme."

"Hän on teille suuressa kiitollisuuden velassa ja minä myös", vastasi
tyttö. "Hän pitää äärettömästi minusta, ja jos nuo lehmät olisivat
sotkeneet minut kuoliaaksi, niin olisi hän ollut suunniltaan surusta."

"Minä myös", sanoi hänen seuralaisensa.

"Te! Minä en voi käsittää, mitä se olisi vaikuttanut teihin. Ettehän
te ole edes meidän tuttavammekaan."

Nuoren metsästäjän kasvot kävivät niin synkiksi, kun hän kuuli tämän
huomautuksen, että Lucy purskahti nauruun.

"Sitä minä en tarkoittanut", sanoi hän, "nyt te tietysti olette
meidän ystävämme. Teidän täytyy tulla tervehtimään meitä. Nyt minun
täytyy kiiruhtaa, sillä muuten ei isä koskaan enää usko minulle
mitään asioita. Hyvästi."

"Hyvästi", sanoi mies ja nosti leveäreunaista hattuaan ja kumarsi.
Tyttö käänsi hevosensa, läimäytti sitä ratsuruoskalla ja katosi
tomupilveen.

Nuori Jefferson Hope jatkoi synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena
ratsastustaan. Hän ja muutamat toiset olivat olleet Nevadan vuorissa
hakemassa hopeaa, ja palasivat nyt Utah'iin, koettaakseen hankkia
pääomaa, jolla voisivat ruveta kaivamaan muutamia malmisuonia, joita
olivat löytäneet. Hän oli ollut yhtä innostunut kuin toisetkin,
kunnes tämä tapaus muutti hänen ajatustensa juoksun. Kauniin,
nuoren tytön näkeminen oli saattanut hänen tulisen, kesyttämättömän
sydämensä kuohumaan. Kun tyttö katosi hänen näkyvistään käsitti hän,
että hänen elämässään oli sattunut käännekohta. Se rakkaus, joka
hänessä oli syttynyt, ei ollut nuoren pojan äkillistä ihastusta,
vaan vahvan, päättäväisen miehen hillitön intohimo. Onni oli aina
seurannut häntä kaikessa. Hän vannoi onnistuvansa tässäkin, jos vaan
inhimilliset ponnistukset ja sitkeys voivat jotakin vaikuttaa.

Ennen iltaa kävi hän Ferrier'in luona ja sittemmin monta kertaa.
Ferrier, joka oli asunut laaksossaan tehden ahkerasti työtä, ei
ollut ollut tilaisuudessa kuulemaan mitään uutisia ulkoapäin
viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa. Jefferson Hope tiesi
kertoa paljon, joka huvitti sekä Lucya että hänen isäänsä. Hän oli
ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja kertoi monta merkillistä
juttua sieltä, miten omaisuuksia oli voitettu ja menetetty näinä
onnellisina päivinä. Hän oli ollut tarjoilijana, turkismetsästäjänä
ja karjankasvattajana. Missä vaan oli seikkailuja, siellä oli
hänkin. Pian hänestä tuli vanhuksen suosikki ja tämä ylisti häntä
usein. Semmoisissa tilaisuuksissa istui Lucy hiljaa, mutta hänen
punastuvat poskensa ja loistavat silmänsä osoittivat selvästi, ettei
hänen sydämensä ollut enään hänen omansa. Hänen rehellinen isänsä
ei huomannut näitä oireita, mutta se mies näki ne kyllä, joka oli
voittanut hänen sydämensä.

Eräänä kesäiltana nelisti hän alas tietä myöten ja seisahtui
portille. Tyttö seisoi ovella ja meni miestä vastaan, kun tämä heitti
ohjat aidalle ja lähti rakennukseen päin.

"Minä matkustan pois Lucy", sanoi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja
katsoen hellästi hänen kasvoihinsa. "Nyt minä en tahdo pyytää sinua
seuraamaan itseäni, mutta tahdotko tehdä sen, kun tulen takasin?"

"Koska se tapahtuu?" kysyi tyttö punastuen ja nauraen.

"Kahden kuukauden kuluessa. Silloin tulen pyytämään sinua, rakkaani.
Ei kukaan voi eroittaa meitä."

"Entä isäni?" kysyi tyttö.

"Hän on suostunut siihen jos saamme oikeuden kaivoksiin, ja sitä minä
en epäilekkään."

"Vai niin! Tietysti jos sinä ja isä jo olette järjestäneet kaikki,
niin ei ole mitään muuta sanottavaa", kuiskasi tyttö nojaten päätään
miehen leveään rintaan.

"Jumalan kiitos!" sanoi mies ja kumartui suutelemaan tyttöä. "Me
olemme siis yhtä mieltä. Jota kauvemmin viivyn sitä vaikeampi on
minun lähteä. Toiset odottavat minua ylhäällä vuorensolassa. Hyvästi,
rakkaani, hyvästi. Kahden kuukauden päästä tapaamme toisemme."

Hän irtautui tytöstä puhuessaan, heittäytyi satulaan ja nelisti
pois kääntymättä kertaakaan katsomaan taakseen, ikäänkuin peläten
päätöksensä pettävän. Tyttö seisot veräjällä ja katseli hänen
jälkeensä, kunnes hän hävisi. Sitten meni hän sisään ja oli
onnellisin tyttö Utah'issa.




KOLMAS LUKU.

John Ferrier puhelee profeetan kanssa.


Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Jefferson Hope ja hänen
toverinsa olivat lähteneet Utah'ista. John Ferrier oli suruissaan
ajatellessaan nuoren miehen takaisin tuloa ja eroaan tyttärestään.
Tytön iloiset, onnelliset kasvot tekivät hänet sentään tyytyväiseksi.
Hän oli aina rehellisen sydämensä syvyydessä päättänyt ettei hän
antaisi suostumustaan, jos tyttö aikoisi mennä naimisiin jonkun
mormoonin kanssa. Sellaista avioliittoa ei hän pitänyt avioliittona
laisinkaan, vaan häpeänä. Mitä hän muuten ajattelikin mormoonien
opista yleensä, tässä tapauksessa hän oli taipumaton. Hänen täytyi
kuitenkin olla vaiti, sillä jos näinä aikoina ilmaisi jonkun
alkuperäisestä poikkeavan opin, niin oli siitä ilmaisijalle tarjolla
suuri vaara "pyhien" maassa.

Se oli niin vaarallista, että pyhimmätkin uskalsivat puhua
mielipiteistään ainoastaan kuiskaten, ettei mitään semmoista, joka
tuli heidän huuliltaan, käännettäisi toiseksi, sillä siitä seurasi
kova kosto. Ne, joita oli vainottu, vainosivat nyt vuorostaan
kauheimmalla tavalla. Milloinkaan ei Sevillan inkvisitsiooni,
saksalainen Vehm-oikeus tai Italian salaiset seurat olleet kyenneet
panemaan käytäntöön kamalampaa koneistoa kuin se, joka toimi Utah'in
valtiossa.

Sen näkymättömyys ja se salaperäisyys, johon se verhoutui tekivät
sen vielä pelottavammaksi. Se oli läsnä kaikkialla ja kaikkivaltias
eikä sitä kuitenkaan voinut nähdä eikä kuulla. Se mies, joka uskalsi
olla tottelematon kirkkoa vastaan, katosi, kukaan ei tiennyt mihin
eikä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa
odottivat häntä, mutta isä ei palannut kertomaan, kuinka salaiset
tuomarit olivat häntä kohdelleet. Pikaisuudessa lausuttua sanaa
tai ajattelematonta tekoa seurasi perikato eikä kukaan kuitenkaan
tuntenut sitä hirveätä valtaa, joka ympäröi kaikkia. Eipä siis ollut
ihme että miehet olivat peloissaan eivätkä edes erämaassa uskaltaneet
mainita ääneen epäilyksiään.

Alussa käytettiin tätä voimaa ainoastaan niitä vastaan, jotka
käännyttyään mormoonien uskoon, taas tahtoivat erota siitä. Pian
se kuitenkin laajennettiin. Täysi-ikäisten naisten luku väheni
ja monivaimoisuus ilman suurta naisten lukumäärää oli todella
hedelmätön oppi. Alkoi levitä hämäriä huhuja -- huhuja murhatuista
siirtolaisista ja ryöstetyistä leireistä sellaisissa seuduissa,
joissa intiaanit eivät milloinkaan käyneet. Vanhimpien haaremeihin
ilmestyi uusia naisia, -- naisia, jotka kärsivät ja itkivät ja joiden
kasvoissa näkyi Sanomattoman kauhun jäljet. Matkustajat, jotka olivat
myöhästyneet vuoristossa, kertoivat asestetuista, naamioiduista
miesjoukoista, jotka olivat hiipien ja hiljaa kiirehtineet sivutse
pimeydessä. Nämä kertomukset ja huhut saivat varman muodon ja
ne vahvistuivat yhä, kunnes ne saivat määrätyn nimen. Lännen
yksinäisillä maatiloilla on vielä tänäänkin nimellä Daniten joukko
tahi "kostavat enkelit", synkkä ja onnettomuutta ennustava kaiku.

Lähempi tutustuminen siihen järjestelmään, joka sai aikaan sellaiset
tulokset, oli omiaan vielä lisäämään pelkoa. Kukaan ei tiennyt
kuka kuului julmaan seuraan. Niiden nimet, jotka uskonnon nimessä
suorittivat nämä verityöt, pidettiin tarkasti salassa. Ehkä se
ystäväkin, jolle te mainitsitte epäluuloistanne, oli yksi niistä,
jotka tulisivat yön pimeydessä tulella ja miekalla suorittamaan
hirveätä kostotyötä. Siten pelkäsi jokainen naapuriaan eikä kukaan
uskaltanut puhua asioista, joita kantoi sydämessään.

Eräänä aamuna kun John Ferrier aikoi lähteä nisuvainioilleen,
kuuli hän puutarhan portin aukeavan ja katsoessaan ulos akkunasta,
näki hän paksun, vaaleaverisen keski-ikäisen miehen tulevan polkua
myöten. Hänen sydämensä vavahti, sillä tulija oli Brigham Young itse.
Peloissaan -- sillä hän tiesi, ettei tämä käynti merkinnyt hyvää --
kiirehti Ferrier portille tervehtimään mormoonien päämiestä. Tämä
vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja seurasi vakavana häntä
sisälle vierashuoneeseen.

"Veli Ferrier", sanoi hän istuutuen ja katsoen terävästi tätä,
"todelliset uskovaiset ovat olleet sinun hyviä ystäviäsi. Me
korjasimme sinut, kun olit nälkään kuolemaisillasi erämaassa, me
jaoimme leipämme sinun kanssasi ja veimme sinut tähän laaksoon
ja annoimme sinulle maata ja sallimme sinun koota rikkauksia
suojeluksemme alla. Eikö ole niin?"

"Niin on", vastasi John Ferrier.

"Kiitokseksi siitä olemme vaatineet ainoastaan yhden ehdon ja se
oli, että sinun piti kääntyä oikeaan uskoon ja seurata kaikessa sen
määräyksiä. Sen sinä lupasit tehdä, ja sen, jos se, mitä kerrotaan,
on totta, olet sinä jättänyt tekemättä."

"Ja miten minä olen laiminlyönyt sen?" kysyi Ferrier ja ojensi
kätensä moittivasti. "Enkö ole auttanut yhteistä rahastoa? Enkö ole
aina käynyt temppelissä? Enkö ole -- --?"

"Missä sinun vaimosi ovat?" sanoi Young ja katsahti ympärilleen.
"Käske heidän tulla sisälle, että voin tervehtiä heitä."

"On kyllä tosi, etten ole naimisissa", vastasi hän. "Mutta täällä on
vähän naisia ja on ollut toisia, joilla oli suuremmat edellytykset
kuin minulla. Minä en ollut yksin kun tyttäreni oli luonani."

"Juuri tästä tyttärestä haluan puhua", jatkoi mormooni. "Hän on
kukoistanut ja hänestä on tullut Utah'in kukka ja hän on saanut armon
monen korkean henkilön silmissä."

John Ferrier huokasi hiljaa.

"Minä olen kuullut huhuja, joita en kuitenkaan tahdo uskoa, --
huhuja, jotka kertovat, että hän on luvattu pakanalle. Tämä on
kaiketi kuitenkin tyhjää puhetta. Mikä on kolmastoista opinkappale
Joseph Smithin pyhässä laissa? 'Sallikaa jokaisen oikeauskoisen
tytön mennä naimisiin jonkun valitun kanssa; sillä, jos hän menee
naimisiin pakanan kanssa, niin tekee hän suuren synnin.' Niinmuodoin
on mahdotonta, että sinä, joka sanot tunnustavasi oikeata oppia,
antaisit tyttäresi rikkoa sen."

John Ferrier ei vastannut vaan sormisteli hermostuneesti
ratsuruoskaansa.

"Tässä kohdassa tulee sinun uskosi koeteltavaksi -- niin on pyhä
neljänmiehenneuvosto päättänyt. Tyttö on nuori ja emmekä me tahdo,
että hän menisi naimisiin jonkun vanhan miehen kanssa, emmekä
myöskään tahdo ottaa häneltä kaikkea valitsemisoikeutta. Meillä
Vanhimmilla on monta vaimoa, mutta meidän on huolehdittava myös
lapsistamme. Stangersonilla on poika ja Drebberillä myös ja molemmat
ottaisivat tyttäresi mielihyvällä kotiinsa. Anna tytön valita heidän
välillään. He ovat nuoria, rikkaita ja oikeauskoisia. Mitä sanotte
tästä?"

Ferrier oli vaiti muutamia hetkiä ja rypisti kulmiaan.

"Anna meille aikaa!" sanoi hän vihdoin. "Tyttäreni on hyvin nuori --
hän on tuskin naimaijässä."

"Hän saa yhden kuukauden", sanoi Young ja nousi ylös, "Sen ajan
kuluttua on hänen annettava vastauksensa."

Kun hän oli menossa, niin hän kääntyi ympäri ja kasvot vihaisen
näköisinä ja silmät säkenöiden. "Parempi olisi ollut, John Ferrier",
jyrisi hän, "jos sinä ja tyttö makaisitte vaalenneina luurankoina
Sierra Blancalla, kuin että asettaisit heikon tahtosi neljän pyhän
käskyä vastaan."

Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi hän pois ja Ferrier kuuli hänen
raskaiden askeltensa narisevan hiekkakäytävällä.

Hän istui kyynärpää polven varassa tuumien, miten voisi ilmoittaa
asian tyttärelleen, kun pehmeä käsi laskeutui hänen kädelleen ja kun
hän katsahti ylös, niin seisoi tyttö hänen vieressään. Katsaus hänen
kalpeihin, pelästyneisiin kasvoihinsa saattoi Ferrierin käsittämään,
että tyttö oli kuullut kaikki.

"Minä en voinut estää sitä", vastasi tyttö hänen katseeseensa. "Hänen
äänensä kuului läpi koko talon. Oi isä! Mitä meidän on tehtävä?"

"Älä pelkää", sanoi tämä ja veti tytön luokseen ja antoi suuren
kätensä luisua hyväillen hänen ruskean tukkansa yli. "Kyllä me
järjestämme sen tavalla tahi toisella. Et suinkaan sinä ole
havainnut, että rakkautesi siihen poikaan olisi vähentynyt?"

Nyyhkytys ja käden puristus olivat tytön ainoat vastaukset.

"Ei; luonnollisesti ei. Minä en olisi tahtonut sinun sanovankaan
sitä. Hän on hyvä poika ja kristitty, joka on enemmän kuin voi sanoa
yhdestäkään täällä olevasta, huolimatta heidän rukouksistaan ja
saarnoistaan. Huomenna lähtee eräs seurue Nevadaan ja minä koetan
antaa hänelle tiedon siitä, mihin pulaan olemme joutuneet. Jos tunnen
nuoren miehen oikein, niin tulee hän tänne sellaisella nopeudella,
joka voittaa sähkösanoman nopeuden."

Kyyneleet silmissä nauroi Lucy isänsä kuvaukselle.

"Kun hän tulee, niin kyllä hän pelastaa meidät. Mutta minä pelkään
vain sinun tähtesi. Kuulee niin kamalia huhuja niistä, jotka
vastustavat profeettaa; heille tapahtuu aina jotakin kauheata."

"Mutta emmehän me vielä ole vastustaneet häntä", sanoi hänen isänsä.
"Meillä on kuukausi aikaa. Kun se on lopussa, niin on parasta että
katoamme Utahista."

"Jättää Utah!"

"Aivan niin."

"Entä maatila?"

"Me koetamme saada kokoon niin paljon rahoja kuin suinkin ja loppu
saa jäädä. Sanoakseni totuuden Lucy, ei tämä ole ensi kerta, kun
ajattelen tätä. Minua ei haluta antaa tuon kirotun profeetan komentaa
itseäni. Minä olen vapaa amerikkalainen ja tämä on uutta minulle.
Luulen olevani liian vanha opetettavaksi. Jos hän vielä tulee tänne
juonittelemaan, niin voisi sattua, että hän tapaisi hauliparven, joka
kulkisi päinvastaiseen suuntaan."

"Mutta he eivät missään tapauksessa anna meidän matkustaa", vastusti
tyttö.

"Odota vaan, kunnes Jeffersson tulee, niin me kyllä järjestämme sen
asian. Älä ole peloissasi sillä aikaa äläkä itke silmiäsi punaisiksi,
sillä silloin minä saan takkiini, kun hän tulee tänne. Tässä ei ole
mitään vaaraa eikä mitään, jota pitäisi pelätä."

John Ferrier sanoi nämä sanat vakuuttavalla äänellä, mutta tyttö
ei voinut olla huomaamatta, että hän sulki ovet illalla tavattoman
tarkasti ja että hän puhdisti ja latasi vanhan ruostuneen
haulikkonsa, joka riippui hänen makuuhuoneensa seinällä.




NELJÄS LUKU.

Pakolaiset.


Seuraavana aamuna meni John Ferrier kaupunkiin ja antoi Jefferson
Hopelle menevän kirjeensä eräälle henkilölle, joka oli menossa
Nevadaan. Kirjeessä kertoi hän nuorelle miehelle vaarasta, joka heitä
uhkasi ja pyysi häntä palaamaan mahdollisimman pian. Sen tehtyään
tunsi hän sydämensä kevenneen ja palasi kotiin.

Lähestyessään asuntoaan huomasi hän ihmeekseen kaksi hevosta, jotka
olivat sidotut veräjän pylväisiin. Vielä enemmän hän hämmästyi
tavatessaan kaksi nuorta miestä vierashuoneessaan. Toinen niistä,
jolla oli pitkät, kalpeat kasvot, makasi pitkällään keinutuolissa
jalat kamiinin päällä. Toinen, nuori herra, jolla oli lyhyt niska ja
karkeat kasvonpiirteet, seisoi akkunan ääressä kädet housuntaskuissa
ja vihelsi erästä yleistä laulua. Molemmat nyökäyttivät päätänsä
Ferrierille, kun hän tuli sisälle, ja se, joka makasi keinutuolissa,
alkoi keskustelun.

"Te ette luultavasti tunne meitä", sanoi hän. "Tämä on Drebberin
poika, ja minä olen Joseph Stangerson, joka matkusti teidän kanssanne
erämaassa, kun Herra ojensi kätensä ja otti teidät laumaansa."

"Niinkuin hän on tekevä kaikille kansoille", sanoi toinen, puhuen
nenäänsä.

John Ferrier kumarsi kylmästi. Hän oli aavistanut keitä vieraat
olivat.

"Me olemme tulleet", sanoi Stangerson, "isiemme kehotuksesta
pyytämään tyttärenne kättä sille, jota hän ja te pidätte parempana.
Kun minulla on vaan neljä vaimoa ja Drebberillä on seitsemän niin
pidän omaa vaatimustani oikeutetumpana."

"Ei, ei, veli Stangerson", huudahti toinen. "Siitä ei ole kysymys
kuinka monta vaimoa meillä on, vaan siitä kuinka voimme elättää
heidät. Isäni on antanut minulle myllynsä, ja siis olen minä
rikkaampi meistä kahdesta."

"Mutta minun tulevaisuustoiveeni ovat paremmat", sanoi toinen
vilkkaasti. "Kun Herra katsoo sopivaksi kutsua pois isäni, niin jää
minulle hänen nahkuritehtaansa. Sitäpaitsi olen minä vanhempi kuin te
ja kirkollinen arvoni on korkeampi."

"Antaa tytön valita", jatkoi nuori Drebber ja hymyili kuvalleen
peilissä. "Me jätämme sen hänen päätettäväkseen".

Tämän vuorokeskustelun aikana oli Ferrier seisonut ovessa voiden
tuskin hillitä vihaansa.

"Herrani", sanoi hän vihdoin ja meni heidän luokseen. "Kun tyttäreni
lähettää hakemaan teitä voitte tulla, mutta sitä ennen en tahdo nähdä
kasvojanne."

Molemmat nuoret miehet tuijottivat ihmeissään toisiinsa. Heidän
mielestään oli tämä kilpailu tyttären kädestä suuri kunnia sekä
hänelle että isälle.

"Tästä huoneesta on kaksi tietä ulos", huudahti Ferrier. "Toinen on
oven kautta toinen akkunan kautta. Kumpaa pidätte parempana?"

Hänen kasvonsa olivat niin raivoisat ja hänen jäntereiset kätensä
puristuivat niin uhkaavasti nyrkkiin, että hänen vieraansa syöksyivät
pystyyn ja poistuivat nopeasti. Ferrier seurasi heitä portille.

"Lähettäkää minulle tieto, kun olette sopineet keskenänne", sanoi hän
pilkallisesti.

"Te saatte kärsiä tästä!" huudahti Stangerson ollen vihasta pois
suunniltaan. "Te olette uskaltanut uhmata profeettaa ja neljänmiehen
neuvostoa. Sitä saatte katua elämänne loppuun asti."

"Herran käsi putoaa raskaasti teidän päällenne", huusi Drebber. "Hän
nousee ylös ja tappaa teidät."

"Kyllä minä tapan", huudahti Ferrier vimmoissaan ja olisi käynyt
hakemassa kivääriä, ellei Lucy olisi ottanut häntä käsivarresta ja
estänyt häntä. Ennenkuin hän ehti riuhtaista itsensä irti, kuului
hevosten astunta, joka osoitti niiden jo olevan kaukana.

"Sellaisia kirottuja lurjuksia", huusi hän ja pyyhki hikeä otsaltaan.
"Mieluummin näkisin sinut kuolleena tyttöseni, kuin naimisissa
tuommoisen kanssa."

"Minä myös", sanoi tyttö voimakkaasti. "Mutta Jefferson tulee pian
tänne."

"Niin. Ei voi kestää kauvaa ennenkuin hän tulee. Kuta pikemmin sitä
parempi, sillä me emme voi tietää, mihin he nyt ryhtyvät."

Oli todellakin aika, että joku tulisi auttamaan vanhusta ja hänen
tytärtään. Koko uutisasutuksen historia ei tiennyt kertoa ainoatakaan
näin karkean tottelemattomuuden tapausta. Kun pienet rikokset
rangaistiin niin ankarasti, niin minkälainen tulisi silloin tällaisen
pääkapinallisen kohtalo olemaan. Toisia yhtä tunnettuja ja yhtä
rikkaita oli kadonnut, ja heidän omaisuutensa otettu kirkolle.
Ferrier tiesi etteivät hänen rikkautensa ja asemansa voineet
hyödyttää häntä vähäistäkään. Hän oli rohkea mies, mutta hän vapisi
ajatellessaan sitä epävarmaa, hämärää vaaraa, joka uhkasi häntä.
Hän ei pelännyt mitään näkyvää vaaraa, mutta epätietoisuus vaivasi
häntä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan tyttärelleen, vaan koetti
lyödä kaikki leikiksi, mutta tytär huomasi hyvin rakkauden terävillä
silmillä, että isä oli rauhaton.

Hän odotti saavansa jonkun sanan tahi nuhtelun Young'ilta
käytöksestään, eikä hän erehtynytkään, vaikka se saapui merkillisellä
tavalla. Kun hän heräsi seuraavana aamuna löysi hän ihmeekseen pienen
paperilipun, joka oli nuppineulalla kiinnitetty peitteeseen juuri
rinnan kohdalle. Sille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla:

    "29 päivää on teillä jälellä, jos ette silloin --."

Ajatusviiva oli pelottavampi kuin mikään uhkaus olisi ollut. John
Ferrier ihmetteli suuresti, miten tämä varoitus oli voinut tulla
hänen huoneeseensa, sillä palvelusväki nukkui toisessa rakennuksessa
ja kaikki ovet ja akkunat olivat olleet hyvin lukitut. Hän rutisti
paperin eikä puhunut mitään tyttärelleen, mutta tapaus vaikutti
masentavasti häneen. Ne 29 päivää olivat selvästi se mitä oli jälellä
Young'in lupaamasta kuukaudesta. Mitä hyödytti voima ja rohkeus
semmoista vihollista vastaan, jolla oli näin salaperäinen voima? Sama
käsi, joka oli kiinnittänyt paperin peitteeseen olisi voinut työntää
tikarin hänen sydämeensä eikä hän olisi edes tiennyt kuka hänet oli
tappanut.

Seuraavana aamuna kauhistui hän vielä enemmän. He olivat juuri
ruvenneet aamiaiselle, kun Lucy hämmästyksestä huudahtaen osoitti
ylöspäin. Keskelle kattoa oli kirjoitettu nähtävästi noetulla
kepillä -- 28. Hänen tyttärensä ei ymmärtänyt sen tarkoitusta eikä
hän selittänyt sitä. Tämän yön hän valvoi kivääri kädessään. Hän ei
nähnyt eikä kuullut mitään, mutta aamulla oli kuitenkin 27 maalattuna
portin ulkopuolelle.

Siten meni päivä toisensa perästä; ja joka aamu näki hän, että hänen
näkymättömät vihollisensa olivat kirjoittaneet jollekkin näkyvälle
paikalle luvun, joka osoitti kuinka monta päivää oli jälellä hänen
kuukaudestaan. Joskus hän huomasi turmiolliset numerot seinällä,
toisinaan lattiassa ja joskus olivat numerot paperille kirjoitettuina
kiinnitetyt veräjän pylväisiin tai aitaan. Vaikka John Ferrier
tähysteli tarkasti, niin ei hän kuitenkaan voinut huomata mistä nämä
päivittäiset varotukset tulivat. Kun hän näki ne, niin valtasi hänet
miltei taikauskoinen pelko. Hän laihtui ja tuli levottomaksi, ja
hänen silmiinsä tuli sellainen ilme, kuin on vainotulla eläimellä.
Hänellä oli ainoastaan yksi toive. Hän toivoi nuoren metsästäjän
palaavan Nevadasta.

Kahdestakymmenestä oli tullut 15; viidestätoista kymmenen, eivätkä
he vieläkään olleet saaneet tietoa poissaolevalta. Yhden kerrallaan
vähenivät numerot eikä häntä sittenkään kuulunut. Milloin vain
ratsastaja näkyi tai joku ajaja huuteli vetojuhdilleen, riensi
vanhus heti veräjälle toivoen, että apu vihdoinkin oli saapunut. Kun
hän vihdoin näki viitosen jättävän paikkansa neloselle ja nelosen
kolmoselle, niin menetti hän rohkeutensa eikä toivonutkaan apua.
Yksinäisenä ja tuntien vaillinaisesti ympärillä olevat vuoristot
oli hän voimaton. Yleisiä teitä vartioitiin, eikä kukaan saanut
kulkea ilman neuvoston lupatodistusta. Hänellä ei ollut mitään
keinoa välttääkseen uhkaavaa iskua. Vanhus ei kuitenkaan horjunut
mielipiteessään. Hän aikoi ennen uhrata henkensä kuin suostua
tyttärensä häpeään.

Eräänä iltana istui hän yksin ajatellen huoliaan ja koetti keksiä
jotakin neuvoa. Samana aamuna oli kahden numero ollut seinällä ja
seuraava päivä oli viimeinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Ja hänen
tyttärensä, -- mitä hänestä tulisi kun isä oli kuollut? Hän laski
päänsä pöydän varaan ja itki ajatellessaan voimattomuuttaan.

Mitä se oli? Hiljaisuutta häiritsi heikko raaputtava ääni heikosti,
mutta selvästi kuului se yön hiljaisuudessa. Se tuli ovelta. Ferrier
hiipi eteiseen ja kuunteli. Muutamia hetkiä vallitsi hiljaisuus,
mutta sitten ääni uudistui. Joku kolkutti hyvin hiljaa ovelle.
Olikohan se joku öinen murhaaja, joka tuli täyttämään salaperäisen
tuomioistuimen käskyä? Tai ehkä joku kirjoitti sitä numeroa, joka
osoitti, että viimeinen päivä oli tullut? Ferrier tunsi, että
äkillinen kuolema olisi parempi kuin se epävarmuus, joka pilasi hänen
hermonsa. Hän syöksyi esille, vetäsi pois salvan ja työnsi oven auki.

Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Oli kaunis yö ja tähdet kimalsivat
taivaalla. Hänen edessään oli pieni puutarha, jota rajoitti aidoitus
ja veräjä, mutta ei puutarhassa eikä tielläkään näkynyt ketään
elävää olentoa. Huoahtaen helpotuksesta katseli Ferrier oikealle ja
vasemmalle, kunnes sattumalta katsahti eteensä maahan ja huomasi
kummastuksekseen miehen, joka makasi pitkällään kädet ja jalat
levällään.

Hän menetti tykkänään malttinsa, nojautui seinään ja nosti käden
suulleen tukahuttaakseen huudahdusta. Ensiksi hän luuli miehen olevan
haavoitetun tahi kuolemaisillaan, mutta katsoessaan lähemmin, näki
hän miehen matelevan sisään eteiseen notkeana ja äänettöminä kuin
käärmeen. Sisälle tultuaan hypähti mies pystyyn ja löi oven kiinni,
ja Ferrier tunsi ihmeekseen Jefferson Hopen uljaat päättäväiset
kasvot.

"Jumalani!" huudahti Ferrier. "Kuinka te säikytitte minut!
Minkätähden tulitte tuolla tavoin?"

"Antakaa minulle syötävää", sanoi toinen käheästi. "Minulla ei ole
ollut aikaa syödä eikä juoda neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin."
Hän iski kiinni kylmään lihaan ja leipään, jotka olivat jääneet
isännän illallisesta, ja nielasi ne ahneesti. "Onko Lucy pysynyt
rohkeana?" kysyi hän tyydytettyään nälkänsä.

"On, hän ei tunne vaaraa", vastasi hänen isänsä.

"Se oli hyvä. Taloa piiritetään joka puolelta. Siitä syystä täytyi
minun ryömiä. Ne ovat kyllä tavattoman ovelia, mutta eivät ne petä
niin vanhaa metsästäjää kuin minä olen."

John Ferrier oli kuin toinen ihminen, huomatessaan saaneensa
uskollisen liittolaisen. Hän tarttui nuoren miehen molempiin käsiin
ja puristi niitä sydämellisesti. "Te olette mies, josta voi ylpeillä.
Ei löydy montaa, jotka olisivat halunneet jakaa meidän vaaramme ja
huolemme."

"Siinä te olette oikeassa", sanoi nuori metsästäjä. "Minä kunnioitan
teitä, mutta jos olisitte olleet yksin, niin olisin kyllä arvellut
parikin kertaa, ennenkuin olisin pistänyt pääni tällaiseen
ampiaispesään. Lucyn tähden olisin tullut ja ennenkuin hänelle
tapahtuu mitään vahinkoa, tulee Hopen suvussa Utah'issa olemaan yhtä
henkilöä vähemmän."

"Mitä nyt teemme?"

"Huomenna on viimeinen päivä, ja ellemme tänä yönä toimi, niin olemme
hukassa. Minulla on yksi muuli ja kaksi hevosta Caglen rotkossa.
Kuinka paljon teillä on rahaa?"

"Kaksi tuhatta dollaria kullassa ja viisi seteleissä."

"Se riittää. Minulla on yhtä paljon lisää. Meidän täytyy koettaa
päästä Carson Cityyn vuorien yli. On parasta herättää Lucy nyt heti.
Se oli hyvä, ettei palvelusväki makaa tässä rakennuksessa."

Sillä aikaa kun Ferrier oli poissa valmistamassa tytärtään matkaan,
kokosi Jefferson Hope kaikki syötäväksi kelpaavat aineet, jotka
voi löytää, pieneen kääröön ja täytti erään ruukun vedellä,
sillä hän tiesi kokemuksesta, että vuorilähteitä oli vähäsen ja
pitkien välimatkojen päässä. Hän oli juuri ehtinyt lopettaa nämä
valmistukset, kun vanhus palasi tyttärineen, puettuna ja valmiina
lähtemään. Rakastuneet tervehtivät toisiaan lämpimästi mutta
lyhyesti, sillä hetket olivat kalliit, ja vielä oli paljon tekemättä.

"Meidän täytyy kiiruhtaa", sanoi Jefferson Hope, puhuen matalalla
mutta päättävällä äänellä niinkuin se, joka tuntee vaaran suuruuden,
mutta on terästänyt sydämensä sitä kohtaamaan. "Molemmilla
sisäänkäytävillä on vartijat, mutta, jos olemme varovaisia, niin
voimme ehkä kiivetä ulos jostakin sivuakkunasta ja paeta peltojen
yli. Kun kerran pääsemme maantielle niin on vaan kaksi penikulmaa
siihen paikkaan, jossa hevoset ovat. Aamuhämärissä pitäisi meidän
olla jo puolimatkassa yli vuorten."

"Mutta jos ne pidättäisivät meidät?" kysyi Ferrier.

Hope löi revolverinperälle, joka pisti esille hänen takkinsa alta.
"Jos niitä on liian monta, niin saa ainakin pari kolme niistä tehdä
meille seuraa", sanoi hän hymyillen synkästi.

Kaikki valot rakennuksesta sammutettiin ja pimeästä akkunasta katseli
Ferrier peltojaan, jotka hän nyt aikoi jättää. Hän oli jo kauvan
ajatellut tätä muutosta ja ajatus tyttären onnesta voitti kaikki
epäilykset. Kaikki näytti niin kauniilta ja rauhalliselta, humisevat
puut ja laajat hiljaiset pellot, että oli vaikeata kuvitella
murhaajien odottavan ulkona.

Ferrier kantoi kulta- ja setelipussia. Hope otti haltuunsa ruokavarat
ja veden, ja Lucyllä oli pieni käärö, jossa oli hänen kalleimmat
tavaransa. Avattuaan varovasti akkunan odottivat he, kunnes suuri
pilvi oli tehnyt yön pimeäksi, ja kiipesivät senjälkeen yksi
kerrallaan puutarhaan. Hiipien henkeään pidätellen ehtivät he jo
pensasaidan luo, jota he seurasivat erääseen aukkoon asti, josta
pääsi pelloille. He olivat juuri tulleet siihen paikkaan, kun nuori
mies tarttui heihin ja veti heidät alas varjoon, jossa he makasivat
vaiti ja vapisten.

Olipa hyvä että Jefferson Hopen kuuloaisti oli niin tarkka. Tuskin
olivat hän ja hänen ystävänsä kyyristyneet kokoon, kun he kuulivat
huuhkajan huudon ainoastaan muutaman metrin päästä. Samassa tuli
eräs mies esille pensaikosta ja päästi taas valittavan huudon, jonka
jälkeen näkyi toinen mies lähestyvän pimeydessä.

"Huomenna keskiyön aikaan", sanoi ensimäinen. "Kun kehrääjä huutaa
kolme kertaa."

"Hyvä", sanoi toinen. "Ilmoitanko veli Drebberille?"

"Ilmoita vaan ja käske hänen antamaan tieto toisille. Yhdeksästä
seitsemään."

"Seitsemästä viiteen", toisti toinen, ja olennot katosivat eri
suuntiin. Heidän viimeiset sanansa olivat nähtävästi olleet
jonkunlaiset tunnussanat. Heti kun heidän askeliensa ääni oli
lakannut kuulumasta, hyökkäsi Jefferson Hope pystyyn ja auttoi
seuralaisensa aukon läpi, vei heidät suurimmalla kiireellä peltojen
yli, tukien ja puoliksi kantaen tyttöä, kun tämän voimat tahtoivat
uupua.

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehotti hän. "Nyt me olemme päässeet
vahtien sivu. Kaikki riippuu nyt nopeudesta. Kiiruhtakaa!"

Kun he olivat saapuneet maantielle kului matka pikemmin. Ainoastaan
kerran tapasivat he jonkun, ja piiloutuivat peltoon ja onnistuivat
pääsemään huomaamatta. Ennenkuin he tulivat kaupunkiin asti,
kääntyivät he pienelle kapealle, epätasaiselle polulle, joka vei
vuorille. Pimeässä häämötti heidän yläpuolella kaksi epätasaista
huippua ja niiden välissä oli se rotko, joka vei Eagle Canon'iin
jossa hevoset odottivat. Pettämättömällä vaistolla haki Jefferson
Hope tien kalliolohkareiden välissä ja kuivanutta joen uomaa myöten,
kunnes hän saapui suurten kivien suojaamaan, etäiseen nurkkaan, jossa
uskolliset eläimet olivat lieassa. Tyttö istui muulin selkään ja
vanhus Ferrier toisen hevosen selkään ja Hope talutti toista jyrkkää,
vaarallista polkua myöten.

Sille, joka ei ollut tottunut, oli polku eksyttävä. Toisella puolen
nousi suuri kallio tuhannen jalkaa korkeana, mustana, synkkänä ja
uhkaavana. Pitkät basalttipilarit muodostivat sen pinnalle ikäänkuin
jonkun suunnattoman hirviön luurangon. Toisella puolen oli erämaa
täynnä kiviä ja kallionlohkareita, jotka estivät tykkänään kulun.
Niiden välissä kulki kapea polku, joka oli niin kivinen, että
ainoastaan tottuneet ratsastajat voivat kulkea sitä. Näistä vaaroista
huolimatta olivat pakolaiset hyvällä mielellä, sillä jokainen askel
suurensi välimatkan heidän ja heidän vihollistensa välillä, joilta
he olivat paenneet. Pian saivat he kuitenkin todistuksen siitä, että
he vielä olivat pyhien alueella. He olivat saapuneet yksinäisimpään
jylhimpään osaan solaa, kun tyttö huudahti ja osoitti ylöspäin.
Korkealla vuorella, joka hallitsi koko polkua, seisoi yksinäinen
vartija, kuvastuen terävästi ja selvästi taivasta vastaan. Hän näki
heidät samaan aikaan kun he näkivät hänet ja hänen sotilaallinen
huutonsa "Kuka siellä!" kaikui hiljaisessa solassa.

"Matkustavaisia Nevadaan", vastasi Jefferson Hope käsi kiväärillä,
joka oli satulassa.

"Kenen luvalla?" kysyi vartija.

"Neljänmiehenneuvoston", vastasi Ferrier. Hänen kokemuksensa oli
osoittanut, että tämä oli korkein valta, josta voi puhua.

"Yhdeksästä seitsemään", sanoi vartija.

"Seitsemästä viiteen", vastasi Jefferson Hope, äkisti muistaen sen
tunnussanan, jonka oli kuullut puutarhassa.

"Kulkekaa ja Herra olkoon kanssanne", sanoi ääni heidän
yläpuolellaan. Tämän jälkeen tie leveni, niin että he voivat antaa
hevosten juosta. Katsoessaan taakseen näkivät he vahdin seisovan
kivääriinsä nojautuneena ja tiesivät nyt kulkeneensa viimeisen
etuvartian ohi, ja että heillä oli vapaus edessään.




VIIDES LUKU.

"Kostavat enkelit."


Koko yön kulki heidän tiensä vaikeiden vuorensolien läpi huonoja,
kivisiä seutuja. Usein he eksyivät, mutta Hope tunsi vuoret niin
hyvin, että heidän aina onnistui päästä takaisin oikealle tielle.
Auringon noustessa aukeni heidän silmiensä eteen ihmeteltävän kaunis,
villi näköala. Heitä ympäröi joka puolella korkeat lumipeitteiset
kukkulat. Kallioseinät heidän molemmilla puolillaan olivat niin
jyrkät, että kuuset ja lehtikuuset joita niillä kasvoi, olisivat
heikonkin tuulen vaikutuksesta pudonneet heidän päälleen. Tämä pelko
ei ollut aivan mielikuvituksen tuoma, sillä autiossa laaksossa oli
paljon puunrunkoja ja kallionlohkareita, jotka olivat pudonneet alas
sillä tavoin. Eräällä paikalla tuli suuri kivi pyörien alas rinnettä
hirveällä ryskeellä, joka kaikui vuorissa ja pelotti väsyneet hevoset
juoksuun.

Sitämukaa kuin aurinko nousi itäiseltä taivaanrannalta, tulivat
suuret vuoret valoisiksi, toinen toisensa perästä, niinkuin lamput
johonkin juhlaan, kunnes ne kaikki olivat punaiset ja hehkuvat. Tämä
suuremmoinen näytelmä virkisti kolmea pakolaista ja lisäsi heidän
tarmoaan. Erään vuolaan virran rannalle he seisahtuivat vähäksi
aikaa, juottaakseen hevosia ja söivät nopean aamiaisen. Lucy ja hänen
isänsä halusivat jäädä pitemmäksi aikaa siihen, mutta Jefferson Hope
oli taipumaton. "He ovat nyt meidän jälillämme", sanoi hän, "Kaikki
riippuu meidän nopeudestamme. Kun tulemme kunnollisesti Canon'iin,
niin voimme levätä kuinka kauvan tahansa."

Koko tämän päivän he kulkivat eteenpäin ja illalla laskivat olevansa
kolmenkymmenen penikulman päässä vihollisistaan. Illalla he
lepäsivät erään riippuvan kallion alla, joka suojasi heitä kylmältä
tuulelta, ja nukkuivat muutamia tunteja. Ennen aamuhämärää olivat
he taas pystyssä ja matkalla. He eivät olleet nähneet jälkeäkään
takaa-ajajista ja Jefferson Hope alkoi uskoa että he olivat päässeet
pakoon siltä hirveältä voimalta, jonka vihollisiksi he olivat
joutuneet.

Toisena pakopäivänä alkoi ruokavarasto käydä pieneksi. Tämä ei tehnyt
metsästäjää levottomaksi, sillä vuoristossa oli yllin kyllin riistaa,
ja hänen oli usein täytynyt hankkia ruokavaroja kiväärillään. Hän
valitsi suojaisen paikan, kokosi muutamia oksia ja teki tulen sillä
he olivat lähes viidentuhannen jalan korkeudessa merenpinnasta ja
ilma oli kylmä ja raaka. Pantuaan hevoset liekaan ja sanottuaan
hyvästi Lucylle, heitti hän kiväärin olalleen ja lähti matkaan
saadakseen jotakin ammutuksi. Kääntyessään katsomaan taakseen, näki
hän vanhuksen ja tytön kumartuneina tulen yli ja kolme eläintä, jotka
seisoivat liikkumattomina taustassa. Senjälkeen peittivät vuoret
heidät hänen silmiltään.

Hän vaelsi pari penikulmaa menestyksettä, vaikka merkit puun
kuorissa ja muualla osoittivat että läheisyydessä löytyi karhuja.
Kahden tahi kolmen tunnin turhan etsimisen jälkeen aikoi hän lopulta
epätoivoissaan kääntyä kotiinpäin, kun hän sattumalta huomasi
jotakin, joka ilahutti häntä. Erään vuorenhuipun reunalla, kolme
tai neljäsataa jalkaa hänen yläpuolellaan, seisoi eräs eläin, joka
jonkunverran muistutti lammasta mutta sillä oli suuret sarvet.
Paksusarvilammas -- niin sitä nimitettiin -- seisoi luultavasti
jonkun lauman vartijana, joka oli piilossa metsästäjän silmältä,
mutta onneksi se oli kääntyneenä toiseen suuntaan eikä ollut nähnyt
häntä. Hän asettui pitkälleen, nojasi kiväärinsä kiveen ja tähtäsi
kauvan ja tarkasti, ennenkuin laukaisi. Eläin hypähti, koetti hetken
pysyä tasapainossa kallion reunalla ja putosi sitten alas laaksoon.
Se oli liian raskas kannettavaksi ja metsästäjä tyytyi leikkaamaan
vaan lavan ja kappaleen kylkeä. Tämä saalis selässään hän kiiruhti
takasin päin, sillä ilta lähestyi. Tuskin hän oli kulkenut muutamia
askeleita, kun hän jo huomasi, mitkä vaikeudet hänen oli voitettava.
Innoissaan oli hän kulkenut oudoille paikoille eikä ollut helppo
löytää sitä tietä, jota myöten hän oli tullut. Sen laakson poikki,
jossa hän oli, kulki monta solaa, jotka kaikki olivat niin yhden
näköisiä, että niitä oli mahdoton eroittaa toisistaan. Hän lähti
kulkemaan erästä vuorensolaa myöten ja kulki noin penikulman verran,
kunnes saapui eräälle koskelle, jota hän ei ennen ollut nähnyt.
Vakuutettuna siitä, että hän oli eksynyt koetti hän kulkea toista
solaa myöten, mutta tulos oli sama. Alkoi hämärtää ja oli miltei
pimeä ennenkuin hän pääsi tutulle seudulle. Silloinkaan ei ollut
helppo pysyä oikealla tiellä, sillä kuu ei ollut vielä noussut, ja
korkeat vuorenseinät loivat tummia varjoja. Taakkansa painamana ja
ponnistustensa väsyttämänä, pyrki hän eteenpäin, sillä se herätti
hänessä toivoa, että jokainen askel vei hänet lähemmäksi Lucya ja
että hänellä oli mukanaan tarpeeksi ruokavaroja koko jälellä olevalle
osalle matkaa. Hän oli nyt saapunut sen vuorensolan alkupäähän, johon
oli jättänyt seuralaisensa. Hän tunsi pimeässäkin niiden kallioiden
rajapiirteet, jotka olivat sen ympärillä. Heidän täytyi -- ajatteli
hän -- odotella peloissaan hänen paluutaan, sillä hän oli ollut
poissa viisi tuntia. Iloissaan hän vei käden suulleen ja huusi
kaikuvan halloon, merkiksi siitä, että hän oli tulossa. Hän seisahtui
ja kuunteli hetken. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin hänen oman
huutonsa kaiku, joka toistui ja tuli takaisin tuhatkertaisena.
Vielä kerran hän huusi ja lujemmin kuin ennen, mutta hän ei kuullut
kuiskaustakaan niiltä ystäviltä, joista niin vähän aikaa sitten oli
eronnut. Hänessä syntyi hämärä, epävarma pelko, hän kiirehti yhä
enemmän ja pudotti kiireissään kalliin taakkansa.

Kääntyessään nurkkauksessa, näki hän täydellisesti sen paikan, jossa
tuli oli ollut. Se kyti vielä mutta sitä ei ollut kukaan korjannut,
sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Joka paikassa oli yhtä hiljaista.
Hänen pelkonsa oli muuttunut varmuudeksi. Tulen lähistöllä ei ollut
ainoatakaan elävää olentoa; eläimet, mies ja tyttö olivat kadonneet.
Joku äkillinen hirveä onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut hänen
poissa ollessaan -- onnettomuus, joka oli kohdannut heitä kaikkia
eikä kuitenkaan jättänyt mitään jälkiä.

Hän oli niin hämmästynyt ja huumaantunut tästä iskusta, että
häntä alkoi pyörryttää ja hänen täytyi nojata kivääriinsä ettei
kaatuisi. Mutta hän oli perinpohjin toiminnan mies ja tointui
pian satunnaisesta heikkoustilastaan. Hän otti puoliksi palaneen
puukappaleen hehkuvasta tuhasta, puhalsi siihen, niin että se syttyi
tuleen, ja alkoi tutkia pientä leiriä. Maa oli hevosten polkema,
ja se osoitti, että joku suurempi ratsujoukko oli saavuttanut
pakolaiset, ja jälkien suunta osoitti heidän sitten kääntyneen
takasin Suureen Suolakaupunkiin. Olivatko he vieneet pois mukanaan
hänen molemmat seuralaisensa? Jefferson Hope oli miltei vakuutettu
siitä kun hänen silmänsä sattuivat erääseen esineeseen, joka jääti
hänen verensä. Heti leirin vieressä oli pieni punertava multaläjä,
jota siinä ei ennen ollut. Se oli nähtävästi vastakaivettu hauta. Kun
nuori metsästäjä lähestyi, näki hän pienen halaistun puupuikon, johon
oli kiinnitetty paperilippu. Kirjoitus siinä oli lyhyt mutta selvä:

            John Ferrier
      Suuresta Suolakaupungista.
    Kuollut 4:nä p:nä Elokuuta 1860.

Rehellinen, vanha mies, josta hän niin äsken oli eronnut oli kuollut
ja tämä oli koko hänen hautakirjoituksensa. Jefferson Hope tuijotti
raivoisasti ympärilleen näkyisikö toista hautaa missään, mutta
sellaista ei ollut. Takaa-ajajat olivat vieneet Lucyn mukanaan.
Kun nuori mies oli varmistunut tytön kohtalosta ja käsitti oman
voimattomuutensa sitä estämään, toivoi hän makaavansa yhdessä
vanhuksen kanssa tämän viimeisessä, hiljaisessa Iepokammiossa.

Mutta hän pudisti uudelleen pois sen horrostilan, jonka epätoivo
vaikuttaa. Ellei hän voinut tehdä muuta, niin voi hän kuitenkin
pyhittää elämänsä kostolle. Seisoessaan tulen ääressä tunsi hän,
että ainoa, joka voi lieventää hänen surunsa, oli se, että hän
omin käsin saisi kostaa täydellisesti vihollisilleen. Hän päätti
pyhittää voimakkaan tahtonsa ja väsymättömän tarmonsa yksinään tälle
asialle. Synkin, kalpein kasvoin palasi hän takasin sinne, johon oli
pudottanut saaliinsa, ja kohennettuaan tulta vähän hän paistoi niin
suuren osan lihasta, että se riitti muutamiksi päiviksi. Tämän sitoi
hän kääröön ja lähti, vaikka hän oli väsynyt, seuraamaan "kostavien
enkelien" jälkiä. Viisi kokonaista päivää laahasi hän itseään
eteenpäin helläjalkaisena ja väsyneenä samojen solien kautta, joista
oli ennen kulkenut hevosella. Illalla heittäytyi hän johonkin kallion
koloon muutamiksi tunneiksi nukkumaan, mutta ennen auringonnousua
oli hän taas matkalla. Kuudentena päivänä saapui hän Cagle Canoniin,
josta heidän runsasvaiheinen pakonsa oli alkanut. Sieltä voi hän
katsella alas pyhien kaupunkiin. Heikkona ja väsyneenä nojautui
hän kivääriinsä ja puisti uhkaavasti jänteistä kättänsä hiljaista
kaupunkia kohden allansa. Katsellessaan sitä, huomasi hän, että
suurimmat kadut olivat koristetut lipuilla. Hän seisoi ja tuumi,
mikä tarkoitus sillä oli, kun hän kuuli hevosen astuntaa ja näki
erään ratsastajan tulevan vastaansa. Kun tämä lähestyi, tunsi hän
mormoonin, jonka nimi oli Cowper, jolle hän oli ollut tilaisuudessa
tekemään muutamia palveluksia. Hän huusi miehen luokseen koettaakseen
saada tietoja Lucy Ferrierin kohtalosta.

"Minä olen Jefferson Hope", sanoi hän. "Muistatteko minut?"

Mormooni katseli häneen peittämättömän hämmästyksen valtaamana
-- oli todellakin vaikea tuntea tämä repaleinen, raaka vaeltaja
aaveentapaisine kasvoineen ja villine silmineen, entiseksi
reippaaksi metsästäjäksi. Tunnettuaan hänet lopuksi, muuttui hänen
hämmästyksensä peloksi.

"Te olette hullu, kun tulette tänne", huudahti hän. "Oma elämäni
ei olisi suuren arvoinen, jos joku näkisi minun puhelevan teidän
kanssanne, Neljänmiehenneuvosto on laatinut vangitsemismääräyksen
teitä varten, kun autoitte Ferrierin pakoa."

"Minä en pelkää heitä enkä heidän määräyksiään", sanoi Hope
vakavasti. "Teidän täytyy tietää jotakin tästä, Cowper. Minä vannotan
teitä kaiken nimessä, joka teille on rakasta, vastaamaan muutamiin
kysymyksiin. Mehän olemme aina olleet ystäviä. Elkää Jumalan tähden
kieltäytykö vastaamasta."

"Mitä se on?" kysyi mies levottomasti. "Kiiruhtakaa. Täällä on
kalliolla korvat ja puilla silmät".

"Mitä Lucy Ferrieristä on tullut?"

"Nuori Drebber meni naimisiin hänen kanssaan eilen. Rohkaiskaa
mielenne; tehän olette aivan menehtynyt".

"Älkää ajatelko minua", sanoi Hope hiljaa. Hän oli kalpea kuin
kuolema ja oli vaipunut istumaan kivelle, jota vastaan hän oli
nojannut. "Naimisiin sanotte te?"

"Meni naimisiin eilen -- sentähden liputetaan Endowment Housessa.
Drebber ja Stangerson kuuluvat joutuneen kiistaan siitä, kenen
piti saada tyttö. He olivat molemmat seuranneet retkikuntaa ja
Stangerson oli ampunut hänen isänsä, joka näytti antavan hänelle
parhaat toiveet; mutta kun asiasta keskusteltiin neuvostossa, niin
oli Drebberillä enemmän puolustajia, niin että profeetta antoi tytön
hänelle. Kukaan ei häntä kuitenkaan saa pitää kauvaa, sillä minä näin
eilen kuoleman hänen kasvoissaan. Hän muistutti enemmän aavetta kuin
naista. Joko te lähdette?"

"Jo", vastasi Hope, joka oli noussut ylös. Hänen kasvonsa näyttivät
olevan veistetyt marmorista, niin kova oli niiden ilme, ja silmissä
hehkui onnettomuutta ennustava tuli.

"Mihinkä te aijotte?"

"Se on yhdentekevää", vastasi hän, heitti aseen olalleen ja meni ylös
vuorensoliin, jossa villit eläimet asustivat. Niiden joukossa ei
kuitenkaan ollut ainoatakaan niin raivoisaa ja vaarallista kuin hän
itse.

Miehen ennustus toteutui liiankin hyvin. Lucy raukka kuihtui ja
kuoli kuukauden kuluessa ja oliko siihen syynä hänen isänsä hirveä
kuolema tai se vastenmielinen avioliitto, johon hänet oli pakotettu,
on mahdoton sanoa. Hänen tylsä puolisonsa, joka oli mennyt naimisiin
hänen kanssaan ainoastaan Ferrierin rikkauksien tähden, ei osoittanut
minkäänlaista surua hänen kuollessaan; mutta Drebberin toiset vaimot
surivat ja valvoivat ruumiin luona yön ennen hautausta, niinkuin
mormoonien tapa oli. Varhain aamulla istuivat he paarien ympärillä,
kun ovi heidän ihmeekseen lensi auki ja sisälle tuli päivänpaahtama
repaleinen mies. Suomatta ainoatakaan sanaa tai silmäystä vapiseville
naisille meni hän kuolleen ruumiin luo, jossa kerran oli asunut Lucy
Ferrierin puhdas sielu. Hän kumartui ruumiin yli ja painoi hartaasti
huulensa tytön otsaan, otti sitten hänen kätensä ja veti pois
vihkimäsormuksen siitä. "Häntä ei haudata sen kanssa", huudahti mies
raivoisasti, ja ennenkuin kukaan ehti hälyyttää, syöksyi hän alas
rappusista ja katosi. Niin merkillinen ja lyhyt oli tämä kohtaus,
että ne, jotka valvoivat, tuskin uskoivat sitä todeksi itsekkään
ellei vihkimäsormus olisi ollut poissa.

Jefferson Hope oli muutamia kuukausia vuorilla ja kantoi sydämessään
sitä raivoisaa koston toivetta, joka täytti hänet. Kuului huhuja
kuihtuneesta olennosta, joka hiipi kaupungin ulkolaidoilla ja
kummitteli vuoristossa. Kerran suhisi luoti Stangersonin akkunan läpi
ja litistyi seinään yhden jalan päässä hänestä. Toisen kerran kun
Drebber kulki erään kallion sivu, tuli suuri kallionlohkare hyppien
alaspäin ja hän säilyi hirveältä kuolemalta vaan heittäytymällä
pitkälleen. Molemmat nuoret mormoonit huomasivat pian syyn näihin
murhayrityksiin ja tekivät useita retkiä vuorille saadakseen
vihollisensa vangiksi tai ammutuksi, mutta aina menestyksettä.
Senjälkeen olivat he niin varovaisia, etteivät he menneet ulos pimeän
tultua ja antoivat sitäpaitsi vartioida talojansa. Jonkun ajan
kuluttua he lopettivat nämä varokeinot, sillä heidän vastustajastaan
ei kuulunut mitään, ja he toivoivat hänen kostonhimonsa laimenneen.

Se oli päinvastoin kasvanut. Metsästäjän luonne oli kova ja
talttumaton ja ajatus kostosta oli saanut sellaisen vallan, ettei
hänen sydämessään ollut tilaa muille tunteille. Ennen kaikkea oli
hän käytännöllinen. Hän huomasi pian, ettei edes hänenkään voimakas
ruumiinsa jaksaisi kestää sellaisia rasituksia. Jos hän kuolisi kuin
koira vuorille, niin mitä hänen kostostaan sitten tulisi? Niin palasi
hän vaikka vastenmielisesti kaivoksiin Nevadassa, parantaakseen
terveytensä ja kootakseen varoja voidakseen täyttää päätöksensä
kärsimättä puutetta.

Hän oli aikonut olla poissa vaan yhden vuoden, mutta arvaamattomat
tapaukset estivät hänet lähtemästä kaivoksilta viiteen vuoteen.
Tämän ajan kuluttua oli hänen kostonhimonsa vielä yhtä voimakas
kuin sinä yönä, kun hän seisoi Ferrierin haudalla. Valepuvussa ja
vieraalla nimellä palasi hän Suureen Suolakaupunkiin, välittämättä
omasta hengestään, niin kauvan kun hän voi kostaa. Siellä oli häntä
vastassa huonot uutiset. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli sattunut
erimielisyyksiä valittujen joukossa; muutamat nuoremmat jäsenet
olivat tehneet kapinan Vanhimpien valtaa vastaan, ja seuraus oli että
he olivat eronneet kirkosta, jättäneet Utahin ja menneet "pakanain"
sekaan. Näiden joukossa olivat Drebber ja Stangerson, eikä kukaan
tiennyt, mihin he olivat lähteneet. Huhu kertoi, että Drebberin
oli onnistunut muuttaa suurin osa omaisuudestaan rahaksi ja hän
oli matkustanut rikkaana miehenä, kun taas Stangerson oli verraten
köyhä. Moni olisi ehkä jättänyt kostontuumansa kohdatessaan tällaisia
vaikeuksia, mutta Jefferson Hope ei horjunut milloinkaan. Mukanaan
ne vähät, jotka hänellä oli, ja ansaiten leipänsä kaikenlaisella
työllä, matkusti hän kaupungista kaupunkiin Yhdysvalloissa etsimässä
vihollisiaan. Vuodet kuluivat, hänen musta tukkansa oli harmaantunut,
mutta hän jatkoi yhä samaa päämäärää kohden. Vihdoin tuli hänen
uutteruutensa palkituksi. Hän näki ainoastaan vilaukselta eräät
kasvot, mutta se vilaus sanoi hänelle, että miehet, joita hän
etsi olivat Clevelandissa Ohiossa. Hän palasi huonoon asuntoonsa
kostonsuunnitelmat valmiina. Sattumalta oli Drebber tuntenut
maankiertäjän kadulla ja lukenut murhaa hänen katseestaan. Hän
kiiruhti rauhantuomarin luo mukanaan Stangerson, josta oli tullut
hänen yksityissihteerinsä, ja kertoi tuomarille, että heidän
henkensä oli vaarassa erään vanhan kilpakosijan mustasukkaisuuden
tähden. Samana iltana vangittiin Hope, ja kun hän ei voinut hankkia
takauksia, niin sai hän olla kiinni pari viikkoa. Kun hän vihdoinkin
pääsi vapaaksi, niin hän näki että Drebberin talo oli tyhjä ja että
tämä ja Stangerson olivat matkustaneet Eurooppaan.

Taas oli kostaja pettynyt ja taas kehoitti viha häntä jatkamaan
vainoomistaan. Hän oli varaton ja hän oli pakotettu hakemaan työtä
hankkiakseen matkarahat. Kun hän oli saanut kokoon tarpeeksi
pysyäkseen hengissä, matkusti hän Eurooppaan, seurasi vihollistensa
jälkiä kaupungista kaupunkiin ja eli ottamalla tehdäkseen mitä
kehnoimpia töitä, mutta ei saavuttanut heitä milloinkaan. Kun hän
tuli Pietariin, olivat he lähteneet Pariisiin, ja kun hän oli
seurannut sinne, olivat he juuri lähteneet Kööpenhaminaan. Tanskan
pääkaupunkiin tuli hän taas muutamia päiviä liian myöhään, sillä he
olivat jatkaneet Lontooseen, jossa hän vihdoin saavutti heidät. Emme
voi tehdä paremmin kuin käyttää tästä lähtien vangin omaa kertomusta,
joka on kirjoitettuna tri Watsonin päiväkirjassa, jolle jo olemme
niin suuressa kiitollisuuden velassa.




KUUDES LUKU.

Jatkoa tri Watsonin muistiinpanoista.


Vankimme vimmattu vastarinta ei näyttänyt johtuvan persoonallisesta
kiukusta meitä kohtaan, sillä huomatessaan itsensä voimattomaksi,
hymyili hän ystävällisesti ja toivoi, ettei hän ollut vahingoittanut
ketään meistä taistelussa. "Otaksun, että te aijotte viedä minut
poliisiasemalle", huomautti hän Sherlock Holmesille. "Minun vaununi
seisoo ulkopuolella. Jos tahdotte päästää jalkani kahleista, niin
voin itse kävellä alas. Minä en ole niin kevyt kannettavaksi, kuin
kerran olen ollut."

Gregson ja Lestrade katsoivat toisiinsa, niinkuin olisivat pitäneet
tätä ehdotusta hävyttömänä, mutta Holmes täytti vangin pyynnön ja
irroitti pyyhinvaatteen, jonka oli sitonut vangin jalkojen ympäri.
Tämä nousi seisomaan ja ojensi jalkojansa, ikäänkuin varmentuakseen
siitä, että hän taas oli vapaa. Muistan, että ajattelin itsekseni,
kun katselin häntä, että olen harvoin nähnyt voimakkaampirakenteista
miestä, ja hänen tummissa, auringonpaahtamissa kasvoissaan oli
päättäväisyyden ja tarmon ilme, joka oli yhtä pelottava kuin hänen
ruumiillinen voimansakin.

"Jos on avonainen poliisimestarin paikka jossakin, niin pitäisi
teidän saada se", sanoi hän ja katseli peittelemättömällä
ihastuksella ystävääni. "Se taitavuus, jolla seurasitte minun
jälkiäni oli verraton."

"On parasta, että te tulette minun kanssani", sanoi Holmes molemmille
salapoliiseille.

"Minä voin kyllä ajaa", sanoi Lestrade.

"Hyvä! Gregson voi istua sisällä vaunussa. Tulkaa te myöskin mukaan
tohtori, koska asia huvittaa teitä."

Minä suostuin mielelläni, ja me menimme kaikki yhdessä alas.
Vankimme ei tehnyt mitään yritystä lähteä pakoon, vaan nousi
tyynesti vaunuihinsa, ja me seurasimme perässä. Lestrade nousi
ajajan istuimelle, läimäytti hevosta, ja vähän ajan päästä olimme
poliisiasemalla.

Me menimme sisälle pieneen huoneeseen, jossa poliisikomisarius
kirjoitti muistiin vangin nimen ja niiden henkilöiden nimet, joiden
murhaamisesta häntä syytettiin. Hän oli kalpea, flegmaattinen mies,
joka hoiti tointaan jäykällä koneellisella tavalla. "Vanki tulee
oikeuden eteen viikon kuluessa", sanoi hän. "Haluatteko te, mr
Jefferson Hope, antaa sitä ennen jonkun selvityksen? Minä varotan
teitä siitä, että teidän sananne kirjoitetaan muistiin ja käytetään
mahdollisesti teitä vastaan."

"Minulla on koko joukko sanottavaa", sanoi vanki hitaasti. "Minä
haluan kertoa kaikki teille."

"Eikö olisi parasta odottaa tutkintoon?" kysyi komisarius.

"Minä en taida koskaan joutua oikeuden eteen", vastasi hän. "Älkää
pelätkö, minä en ajattele itsemurhaa. Ettekö te ole lääkäri?" Hän
katsoi minuun tummilla silmillään, kun hän teki tämän kysymyksen.

"Olen kyllä."

"Laskekaa kätenne tähän", sanoi hän hymyillen ja osoitti raadelluilla
käsillään rintaansa.

Minä tein niin ja huomasin heti tavattoman kolkutuksen. Rintakehä
vapisi ja tärisi, niinkuin se olisi heikko rakennus, jossa oli
käynnissä voimakas kone. Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa
kuulin kumean, sorisevan ja lorisevan äänen.

"Teillähän on valtasuonenpullistuma", huudahdin minä.

"Siksihän sitä nimitetään", sanoi hän tyynesti. "Minä kyselin neuvoa
eräältä lääkäriltä viime viikolla ja hän sanoi sen särkyvän muutaman
päivän kuluttua. Tauti on pahentunut vuodesta vuoteen. Minä sain
sen ollessani alttiina kaikenlaisille ilmoille ja ruoan puutteessa
Suolajärven vuoristossa. Työni on nyt tehty, enkä pidä väliä siitä,
kuinka pian kuolen, mutta sitä ennen haluaisin kertoa tarinani, sillä
minä en tahdo, että minua muistellaan niinkuin tavallista murhaajaa."

Komisarius ja salapoliisit keskustelivat keskenään, olisiko sopivaa
antaa hänen kertoa.

"Arveletteko te, tohtori, että tässä on vaara tarjolla?" kysyi
edellinen.

"Aivan varmaan!" vastasin minä.

"Siinä tapauksessa vaatii velvollisuutemme meitä oikeuden tähden
sallimaan hänen antaa selitys", sanoi komisarius. "Te saatte puhua,
mutta minä huomautan, että kertomuksenne tulee kirjoitettavaksi
muistiin."

"Teidän luvallanne minä istuudun", sanoi vanki ja teki niin. "Tautini
vaikuttaa sen, että väsyn helposti ja taistelu puoli tuntia sitten
ei parantanut minua. Minä seison haudan partaalla, joten ei ole
luultavaa että valehtelisin teille. Jokainen sana on täyttä totta,
ja se, mihin tarkoitukseen te niitä käytätte, on minusta aivan
yhdentekevää".

Tämän sanottuaan nojautui Jefferson Hope taaksepäin tuolissaan ja
kertoi seuraavan ihmeellisen kertomuksen. Minä menen edesvastuuseen
sen tarkkuudesta, sillä olen käyttänyt Lestraden muistikirjaa, johon
vangin kertomus kirjoitettiin sanasta sanaan.

"Se ei kuulu tähän, mistä syystä minä vihasin näitä miehiä", sanoi
hän, "se on kylliksi, että he olivat syynä kahden ihmisen kuolemaan
-- isän ja tyttären -- ja tästä syystä oli heidän kuoltava. Kun oli
kulunut niin pitkä aika heidän rikoksestaan, niin oli minun mahdoton
saada heitä tuomituiksi missään tuomioistuimessa. Minä tunsin heidän
rikoksensa ja päätin olla itse tuomarina, jurynä ja pyövelinä
samalla kertaa. Te olisitte tehneet saman jos olisitte olleet minun
asemassani.

"Tyttö, josta puhuin, olisi mennyt naimisiin minun kanssani
kaksikymmentä vuotta sitten. Hänet pakotettiin naimisiin Drebberin
kanssa, ja hänen sydämmensä särkyi siitä. Minä otin vihkimäsormuksen
kuolleen sormesta sentähden, että Drebber näkisi sen kuollessaan ja
muistaisi rikoksen, josta häntä rangaistiin. Minulla on ollut se
mukanani aina ja olen vainonnut Drebberiä ja hänen rikostoveriaan
kahdessa maanosassa, kunnes vihdoin sain heidät käsiini täällä.
He luulivat voivansa väsyttää minut, mutta sitä he eivät voineet.
Vaikka kuolisin huomenna, -- joka ei ole lainkaan mahdotonta, niin
kuolisin varmana siitä, että työni on täytetty tässä maailmassa,
sillä he ovat kuolleet minun käteni kautta, ja mitään muuta en
enää toivo. He olivat rikkaita ja minä köyhä, ja siksi ei minun
ollut helppo seurata heitä. Kun tulin Lontooseen, olivat taskuni
melkein tyhjät, ja minun oli pakko tehdä työtä elääkseni. Ajaminen
ja ratsastaminen oli minusta aivan yhtä helppoa kuin käveleminen
ja senvuoksi ilmoittauduin eräälle vaununomistajalle ja sain pian
työtä. Joka viikko piti minun maksaa hänelle määrätty rahasumma, ja
ylijäämän sain pitää itse. Harvoin jäi paljon yli, mutta kuitenkin
voin elää sillä. Tutustuminen oli vaikeinta, sillä kaikista maailman
labyrinteistä lienee tämä sekavin. Minulla oli kartta vieressäni ja,
niinpian kuin opin tuntemaan tärkeimmät hotellit ja asemat, tulin
hyvin toimeen.

"Kesti jonkun aikaa, ennenkuin sain tietää, missä molemmat herrani
asuivat, mutta minä kyselin ja kyselin, kunnes löysin heidät. He
asuivat eräässä täysihoitolassa Camberwellissä toisella puolen
virtaa. Kun kerran olin löytänyt heidät, niin tiesin, että he olivat
minun vallassani. Olin nimittäin antanut partani kasvaa, niin ettei
ollut luultavaa, että he tuntisivat minut. Minä aijoin seurata heitä
kunnes sattuisi sopiva tilaisuus, sillä minä olin varmasti päättänyt,
etteivät he enää pääsisi karkuun minulta, mutta hyvin läheltä piti,
että he olisivat onnistuneet.

"Vaikka he menivät mihinkä Lontoossa, niin olin minä aina heidän
kintereillään. Toisinaan seurasin heitä vaunuillani, toisinaan jalan,
mutta edellinen tapa oli parempi, sillä silloin he eivät milloinkaan
päässeet näkyvistä. Ainoastaan varhain aamulla ja myöhään illalla
voin ansaita jotakin, ja sentähden jouduin vaillinki puolelle
työnantajani kanssa, mutta se ei surettanut minua niin kauvan kuin
olin tilaisuudessa käymään käsiksi heihin, kun halusin.

"He olivat kuitenkin ovelia. Ehkä he aavistivat, että heitä
seurattiin, sillä he eivät menneet milloinkaan ulos yksinään tahi
pimeän tultua. Kaksi kokonaista viikkoa ajoin heidän perässään joka
päivä, mutta en nähnyt heidän milloinkaan eroavan toisistaan. Drebber
oli puolet ajasta humalassa, mutta Stangerson oli aina varuillaan.
Minä vartioin heitä varhain ja myöhään, mutta tilaisuutta ei
ilmestynyt; en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, sillä jokin sanoi
minulle, että heidän aikansa oli pian tullut. Minä pelkäsin vaan,
että tämä täällä rinnassani särkyisi liian pian ja jättäisi työni
tekemättä.

"Lopulta eräänä iltana, kun ajoin edestakaisin Torquay Terrace'lla,
joka on sen kadun nimi, jolla he asuivat, näin eräiden vaunujen
ajavan portille. Sieltä tuotiin ulos joku määrä matkatavaroita ja
vähän aikaa sen jälkeen tulivat Drebber ja Stangerson ulos, ja
ajoivat pois. Minä kehotin hevostani ja pidin silmällä heitä tuntien
itseni tyytymättömäksi, sillä pelkäsin heidän matkustavan pois.
Euston asemalla he nousivat pois, ja minä maksoin eräälle pojalle
hevoseni pitelemisestä ja seurasin heitä asemasillalle. Kuulin heidän
kysyvän Liverpooliin menevää junaa ja konduktööri vastasi että yksi
oli juuri lähtenyt ja seuraava lähtisi muutamien tuntien kuluttua.
Stangerson näytti olevan kiukuissaan mutta Drebber oli tyytyväinen.
Pääsin tungoksessa niin lähelle heitä, että voin kuulla joka sanan.
Drebber sanoi, että hänellä oli pieni yksityinen asia toimitettavana
ja jos Stangerson tahtoi odottaa häntä, niin tulisi hän pian takasin.
Hänen seuralaisensa nuhteli häntä ja muistutti häntä siitä, että
he olivat päättäneet pysytellä yhdessä. Drebber sanoi, että asia
oli arkaluontoinen, ja että hänen täytyi mennä yksin. En voinut
kuulla toisen vastausta, mutta Drebber kirosi ja sanoi, että
Stangerson oli ainoastaan palkkaa nauttiva palvelija, eikä hänen
sopinut käskeä isäntäänsä. Senjälkeen ei Stangerson koettanutkaan
enää estellä, he sopivat vain siitä, että jos Drebber tulisi
liian myöhään viimeisellekin junalle niin tapaisivat he toisensa
Hallidayn yksityishotellissa; johon Drebber vastasi, että hän olisi
asemasillalla klo 11 ja lähti asemalta. Se hetki, jota niin kauvan
olin odottanut, oli vihdoinkin tullut.

"Minulla oli viholliseni vallassani. Kun he olivat yhdessä, niin
voivat he auttaa toisiaan, mutta erillään olivat he minun käsissäni.
Minun suunnitelmani oli jo valmis. Kosto ei tuota mitään tyydytystä,
ellei uhri saa aikaa huomata, kuka häntä rankaisee ja mistä syystä
kosto on tullut. Minä olin suunnitellut tekoni niin, että olin
tilaisuudessa muistuttamaan vihollistani hänen rikoksestaan. Muutamia
päiviä ennen oli eräs herra, joka kävi katsomassa huoneustoa Brixton
Roadilla pudottanut avaimen minun vaunuihini. Vein sen takasin
samana iltana, mutta olin ottanut jäljennöksen siitä ja teettänyt
toisen samanlaisen. Siten oli minulla ainakin yksi paikka suuressa
kaupungissa, jossa voin olla häiritsemättä. Vaikeus oli nyt siinä,
kuinka minun piti käyttäytyä saadakseni viholliseni sinne. Hän käveli
alas katua ja kävi parissa kapakassa ja oli lähes puoli tuntia
jälkimäisessä. Tullessaan ulos horjui hän ja oli nähtävästi koko
lailla hutikassa. Minun edessäni seisoi vaunut ja hän kutsui ne. Minä
seurasin niin lähellä niitä, että hevoseni pää oli vaan jalan päässä
niistä koko ajan. Me ajoimme Waterloo Brigden yli ja useita katuja
myöten, kunnes olimme sen talon luona, jossa hän oli asunut. Minä en
voinut ymmärtää hänen aikomustaan kun hän palasi takasin sinne, mutta
jatkoin ajoani ja seisautin noin sadan metrin päähän talosta. Hän
meni sisälle ja vaunut ajoivat pois. -- Olkaa hyvä ja antakaa minulle
lasillinen vettä, sillä suuni kuivaa, kun puhun niin paljon."

Minä annoin hänelle vettä ja hän joi sen.

"Kiitos, nyt tuntuu paremmalta", sanoi hän. "Niin, minä odotin noin
neljännestunnin tahi vähän päälle, kun kuulin painimisen äänen
sisältä talosta. Seuraavalla hetkellä avautui ovi ja minä näin
kaksi miestä, joista toinen oli Drebber ja toinen joku, jota en
tuntenut. Tämä piti Drebberiä kauluksesta, ja kun he olivat tulleet
ulos rappusille, niin potkasi hän Drebberiä, niin että tämä lensi
keskelle katua. 'Lurjus!' huudahti hän ja heristi keppiään hänelle.
'Minä opetan sinut loukkaamaan rehellistä tyttöä.' Hän oli niin
suuttunut että luulin hänen lyövän Drebberiä kepillään, mutta tämä
horjui pois, niin pian kuin jalat kantoivat. Hän juoksi kulmaan,
ja nähdessään minun vaununi hyppäsi hän niihin. 'Ajakaa Hallidayn
yksityishotelliin', sanoi hän.

"Kun olin saanut hänet vaunuihini, niin löi sydämmeni niin rajusti
ilosta, että pelkäsin suonen rinnassani särkyvän viime hetkessä. Minä
ajoin hitaasti, ajatellen, mitä nyt olisi paras tehdä. Minä ajaisin
ulos maalle ja siellä, jossakin yksinäisessä lehtokujassa tapaisimme
toisemme viimeisen kerran. Olin jo miltei päättänyt tehdä niin,
kun hän itse ratkaisi asian. Juomisen halu oli taas saanut hänet
valtaansa, ja hän käski minun seisahtua erään kapakan eteen. Hän meni
sisälle ja käski minua odottamaan. Hän oli siellä, kunnes huoneusto
sulettiin, ja kun hän tuli ulos, oli hän niin juovuksissa, että minä
käsitin hänen nyt olevan vallassani.

"Teidän ei pidä luulla, että minä aijoin tappaa hänet kylmäverisesti.
Se olisi tosin ollut täysin oikeutettua, mutta minä en voinut tehdä
sitä. Minä olin kauvan sitten päättänyt, että hänen piti saada yksi
mahdollisuus, jos hän tahtoi käyttää sitä. Vaeltaessani ympäri
Amerikassa olin ollut muunmuassa vahtimestarina York'in korkeakoulun
laboratooriossa. Eräänä päivänä piti professori esitelmän myrkyistä
ja näytti ylioppilaille erään alkaloidin, jota hän oli valmistanut
jostakin etelä-amerikkalaisesta nuolimyrkystä ja joka oli niin
voimakasta, että pieninkin erä siitä tappoi. Minä vainusin esille
sen pullon, jossa myrkkyä säilytettiin, ja kun kaikki olivat
lähteneet pois, olin varuillani ja otin sitä vähäsen. Minä olin
jotenkin taitava farmaceutti ja valmistin myrkystä muutamia pieniä,
helposti liukenevia pillereitä, sekä asetin yhden sellaisen ja yhden
samannäköisen mutta vaarattoman pillerin, jokaiseen laatikkoon.
Päätin, että kun aika oli tullut niin saisivat nämä herrat ensiksi
valita pillerin ja minä sitten ottaisin toisen. Tämä tapa oli aivan
yhtä varmasti kuolettava, kuin ampuminen, eikä läheskään yhtä
meluisa. Siitä päivästä lähtien pidin aina pillerit mukanani ja nyt
oli tullut aika käyttää niitä.

"Kello oli lähempänä yhtä kuin kahtatoista, ja yö oli tavattoman
kolkko, tuuli kovasti ja sade valui virtanaan. Vaikka oli niin
kurjaa, niin olin minä kuitenkin iloinen -- niin, niin iloinen,
että olisin voinut huutaa ilosta. Jos te joskus kaksikymmentä
vuotta olette toivoneet jotakin ja yht'äkkiä saatte sen, niin
voitte käsittää minun tunteeni. Minä sytytin sikaarin ja poltin
sitä vahvistaakseni hermojani, mutta käteni vapisivat ja ohimoni
tykyttivät. Kun ajoimme, näin minä vanhan Ferrierin ja Lucyn
hymyilevän minulle, yhtä selvästi kuin nyt näen teidät. Ne seurasivat
minua koko matkan, yksi kummallakin puolella, kunnes seisotin
hevoseni Brixton Road'illa. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, eikä
kuulunut muita ääniä kuin sateen tippuminen. Kun katsoin sisään
akkunasta, niin näin Drebberin makaavan humalassa ja nukkuvan eräässä
nurkassa. Minä pudistin häntä ja sanoin: 'Nyt on aika nousta pois
vaunuista.'

"'Se oli hyvä, ajaja', sanoi hän.

"Minä otaksuin, että hän luuli meidän tulleen siihen hotelliin,
jonka hän oli maininnut, sillä hän tuli ulos sanomatta sanaakaan, ja
seurasi minua puutarhan lävitse. Kun tulimme ovelle, avasin minä sen,
ja saatoin hänet kadunpuoleiseen huoneeseen. Voin vakuuttaa, että isä
ja tytär kulkivat koko ajan edelläni.

"'Täällä on kirotun pimeä', sanoi hän ja tömisti ympäri huonetta.

"'Kohta saamme valoa', sanoin minä ja raapasin tulitikulla tulta ja
sytytin vahakynttilän, jonka olin tuonut mukanani. 'Nyt Mr Enoch
Drebber', jatkoin minä, häneen kääntyneenä, ja pidin kynttilää
kasvojeni edessä. 'Kuka minä olen?'

"Hän katseli minua muutaman silmänräpäyksen talisilla, juopuneilla
silmillään, senjälkeen näin kauhistuneen ilmeen hänen kasvoissaan
ja tiesin, että hän tunsi minut. Hän horjui kalveten taaksepäin, ja
minä näin hikipisaroiden nousevan hänen otsalleen ja hänen hampaansa
kalisivat. Tämän nähdessäni nojauduin oveen ja nauroin ääneen. Olin
aina uskonut, että kosto olisi suloinen, mutta en milloinkaan ollut
toivonutkaan sellaista tyytyväisyyttä, joka nyt täytti minut.

"'Roisto!' sanoin minä. 'Minä olen seurannut teitä Suuresta
Suolakaupungista Pietariin, mutta te olette aina päässyt pakoon.
Nyt on teidän vaelluksenne päättynyt, sillä toinen meistä ei näe
auringon nousevan huomenna.' Hän peräytyi vapisten, kun minä puhuin,
ja minä voin nähdä hänen kasvoistaan, että hän uskoi, että minä olin
hullu, ja ehkä minä olinkin silloin. Ohimoni löivät kuin vasarat ja
luulen, että olisin saanut halvauksen, ellei veri olisi syössyt ulos
nenästäni ja helpottanut.

"'Mitä te nyt ajattelette Lucy Ferrieristä?' huusin minä, lukitsin
oven ja pudistin avainta hänen kasvojensa edessä. 'Rangaistus on
viipynyt, mutta nyt se on vihdoinkin tullut.' Minä näin hänen
raukkamaisten huuliensa vapisevan. Hän olisi tahtonut kerjätä
henkeään, mutta hän tiesi sen olevan turhaa.

"'Aijotteko te murhata minut?' änkytti hän.

"'Ei se ole murha', vastasin minä. 'Kuka puhuu murhasta, kun koira
lyödään kuoliaaksi? Mitä armoa te osoititte minun rakastetulleni,
kun laahasitte hänet pois murhatun isänsä luota ja veitte hänet
kirottuun, hävyttömään haaremiinne?'

"'En minä murhannut hänen isäänsä!' huudahti hän.

"'Mutta teidän tähtenne särkyi tytön sydän', huusin minä ja tarjosin
hänelle pillerilaatikosta. 'Antaa Jumalan olla tuomarinamme. Valitkaa
ja syökää. Toisessa on kuolema, toisessa elämä. Minä otan sen, jonka
te jätätte. Saamme nähdä onko maan päällä oikeutta, vai vallitseeko
meitä sattuma.'

"Hän painui kokoon lattialle kiljaisten raivoisasti, ja rukoili
armoa, mutta minä vedin veitseni ja pidin sitä hänen kurkkunsa
päällä, kunnes hän totteli. Senjälkeen nielin minä toisen, ja me
katselimme toisiamme noin minuutin odottaen saada nähdä, kumpi eläisi
ja kumpi kuolisi. Unhottanenko koskaan sitä katsetta, joka tuli hänen
silmiinsä kun hän tunsi, että hän oli syönyt myrkyn. Minä nauroin sen
nähdessäni, ja pidin Lucyn vihkimäsormusta hänen silmiensä edessä.
Mutta sitä kesti vaan silmänräpäyksen, sillä alkaloidi vaikuttaa
nopeasti. Kouristuksen tapainen vetäisy vääristi hänen kasvonsa,
hän ojensi kätensä, horjui käheästi parkaisten ja kaatui raskaasti
lattialle. Minä potkasin häntä jalallani ja laskin käteni hänen
sydämelleen. Se ei lyönyt. Hän oli kuollut.

"Verta oli tullut minun nenästäni mutta en ollut huomannut sitä.
En tiedä mistä se johtui, että kirjoitin seinälle. Ehkä se oli koe
eksyttää poliisia, sillä minä olin iloinen ja huoleton. Muistin,
että New-York'issa oli löydetty eräs saksalainen, jonka yläpuolella
oli sana 'Rache', ja sanomalehdet otaksuivat, että murhan olivat
tehneet salaiset seurat. Minä ajattelin, että ehkä se, joka saattoi
heidät New-York'issa hämilleen, tekisi sen myös Lontoossa, niin että
kastoin sormeni omaan vereeni ja kirjoitin seinälle. Senjälkeen
palasin vaunuilleni ja näin, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja
että yö oli vielä sateinen. Olin ajanut vähän matkaa, kun pistin
käteni siihen taskuun, jossa tavallisesti säilytin Lucyn sormusta,
mutta en löytänyt sitä. Jouduin epätoivoon siitä, sillä se oli ainoa
muisto, joka minulla oli häneltä. Kun luulin, että olin pudottanut
sen ollessani kumartuneena Drebberin ruumiin ylitse, palasin takasin,
jättäen vaununi eräälle sivukadulle ja kävelin tyynesti takasin talon
luo, sillä olin valmis uskaltamaan mitä tahansa saadakseni sormukseni
takaisin. Kun tulin rakennuksen eteen, niin menin suoraan poliisin
syliin, joka tuli ulos, ja minä voin poistaa epäluulot ainoastaan
sillä, että tekeydyin juopuneeksi. Tämä on kertomus Drebberin lopusta.

"Nyt oli enää tehtävä samoin Stangersonille ja maksettava
John Ferrierin velka. Minä tiesin, että hän asui Hallidayn
yksityishotellissa, ja odotin siellä koko päivän, mutta hän ei tullut
ulos. Minä epäilin, että hän aavisti jotakin, kun ei Drebber ollut
saapunut takasin. Hän oli aina viekas ja varuillaan, tuo Stangerson.
Jos hän luuli pääsevänsä minusta sillä, että hän pysyi sisällä,
niin hän erehtyi. Minä sain pian tietooni mikä oli hänen akkunansa,
ja aikaisin seuraavana aamuna käytin niitä tikapuita, jotka olivat
kujassa hotellin takana, ja pääsin siten hänen huoneeseensa. Minä
herätin hänet ja sanoin, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen
oli vastattava siitä hengestä, jonka hän oli ottanut kauvan sitten.
Minä kuvasin hänelle Drebberin kuoleman ja tarjosin hänelle samaa
valintaa. Sensijaan että hän olisi käyttänyt hyväkseen tätä viimeistä
pelastuskeinoa, hyökkäsi hän ylös sängystä ja kävi minun kurkkuuni.
Minä lävistin hänen sydämensä itsepuolustuksekseni. Tulos olisi
varmaan ollut sama, sillä sallimus ei kuitenkaan olisi sallinut hänen
ottaa muuta kuin myrkyllisen pillerin.

"Vähän on minulla enää lisättävää, ja se onkin hyvä se, sillä nyt
olen aivan lopussa. Minä ajoin vaunujani vielä muutamia päiviä ja
aijoin jatkaa sitä, kunnes olisin ansainnut tarpeeksi palatakseni
Amerikkaan. Eräänä aamuna seisoin pihalla, kun eräs repaleinen poika
tuli ja kysyi, jos löytyi joku ajuri, jonka nimi oli Jefferson Hope,
sillä hänen vaunujensa piti mennä Baker Streetille 221 B. Minä ajoin
sinne epäilemättä mitään, enkä muista mitään muuta, kuin että tuo
nuori herra pani ranteisiini nämä rannerenkaat niin ovelasti kuin
suinkin voi ajatella. Tämä on minun koko historiani ja te voitte
pitää minua murhaajana, mutta itse mielestäni olen minä yhtä hyvin
oikeuden palvelija kuin tekin."

Miehen kertomus oli ollut niin kauhistuttava ja hänen käytöksensä
niin kunnioitusta herättävä, että me olimme istuneet vaiti ja
kuunnelleet tarkkaavaisesti. Myöskin salapoliiseissa, vaikka he
olivat tottuneet kaikenlaisiin rikoksiin, tuntui se herättävän suurta
mielenkiintoa. Kun hän oli lopettanut, niin seurasi muutaman hetken
hiljaisuus, jota häiritsi vaan Lestraden kynän raaputus, kun hän
lopetti muistiinpanonsa.

"On vaan yksi kohta, josta haluaisin hiukan lähempiä selityksiä",
sanoi Sherlock Holmes. "Kuka oli teidän rikostoverinne, joka kävi
hakemassa sormuksen?"

Vanki iski silmää leikillisesti. "Omista salaisuuksistani voin puhua,
mutta en halua toisille ikävyyksiä. Minä näin teidän ilmoituksenne ja
ajattelin, että teillä joko on sormus tahi on se viekkautta. Ystäväni
tarjoutui käymään katsomassa sitä ja teidän täytyy myöntää, että hän
teki sen hyvästi."

"Aivan varmaan", sanoi Holmes sydämellisesti.

"Nyt, herraseni", huomautti komisarius vakavasti, "täytyy lain muodot
täyttää. Tuorstaina tapahtuu vangin kuulustelu ja teidän täytyy myös
olla läsnä." Hän soitti kelloa ja kaksi vanginvartijaa taluttivat
pois Jefferson Hopen ja me lähdimme myös ja otimme ajurin Baker
Streetille.




SEITSEMÄS LUKU.

Loppu.


Me olimme saaneet kutsun saapua tuorstaina, mutta kun päivä tuli,
niin ei meidän todistustamme tarvittukaan. Korkeampi tuomari oli
ottanut asian käsiinsä ja Jefferson Hope oli kutsuttu korkeamman
tuomioistuimen eteen, jossa hän sai oikeutta. Yöllä vangitsemispäivän
jälkeen repesi suoni, ja hänet löydettiin makaamassa pitkällään
kopin lattialla, onnellinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi
viimeisillä hetkillään voinut tyytyväisenä katsella taakseen hyvin
elettyyn elämään.

"Gregson ja Lestrade raivostuivat hänen kuolemansa tähden", huomautti
Holmes, kun istuimme ja puhelimme tästä seuraavana iltana. "Missä
heidän reklaaminsa nyt on?"

"Minä en voi huomata, että heillä oli paljoakaan tekemistä hänen
vangitsemisensa kanssa", vastasin minä.

"Mitä te _'teette'_ tässä maailmassa ei ole suuresta arvosta",
muistutti hän katkerasti. "Kysymys on siitä mitä saatte ihmiset
_'luulemaan'_teidän tehneen. Missään tapauksessa", jatkoi hän
iloisesti hetken kuluttua, "en olisi tahtonut jättää tätä tekemättä.
En voi muistaa ainoatakaan näin mieltäkiinnittävää tapausta, vaikka
se oli yksinkertainen, mutta kuitenkin erittäin opettavainen."

"Yksinkertainen?" huudahdin minä.

"Niin, sitä voi tuskin muuksi sanoa", sanoi Sherlock Holmes
hymyillen minun hämmästykselleni. "Todistus siitä on, että voin
jo kolmen päivän kuluttua saada hänet kiinni ainoastaan muutamien
yksinkertaisten johtopäätösten avulla."

"Se on totta", sanoin minä.

"Olen jo selittänyt teille, että eriskummaisuus on enemmän
avuksi kuin vastukseksi. Vaikeinta tämän tapaista brobleemia
ratkaistaessa on kyllä tekemään johtopäätöksiä takaperin. Se on sekä
hyödyllistä että helppoa, mutta ihmiset eivät harjoittele sitä.
Jokapäiväisessä elämässä on suurin hyöty siitä, että kykenee tekemään
johtopäätöksensä eteenpäin, ja sentähden jää toinen tapa käyttämättä.
Jos viisikymmentä voi päättää synteettisesti, niin voi ainoastaan
yksi tehdä sen analyyttisesti."

"Minä tunnustan", sanoin, "etten oikein ymmärrä teitä."

"Sitä tuskin luulinkaan. Saa nähdä, jos voin selittää paremmin. Jos
minä luettelen sarjan tapahtumia, niin voivat useimmat sanoa, mikä
niistä seuraa. He liittävät yhteen tapahtumat ja päättävät sitten,
että jotakin tapahtuu. Sitävastoin löytyy vain harvoja, jotka, jos
te kertoisitte tuloksen heille, voisivat siitä johtaa ne tapaukset,
jotka ovat johtaneet tähän tulokseen. Tätä kykyä tarkoitin, kuin
puhuin johtopäätösten tekemisestä analyyttisesti eli takaperin."

"Nyt ymmärrän", sanoin minä.

"Tämä oli nyt yksi tapaus, jossa tulos oli tunnettu ja meidän oli
pakko itsemme ottaa selko muusta. Minä koetan osoittaa teille,
millä tavalla tein johtopäätökseni. Alotan alusta. Minä lähestyin
rakennusta, niinkuin tiedätte, jalan, eivätkä mitkään seikat
olleet vaikuttaneet arvostelukykyyni. Alotin tietysti tutkimalla
tietä ja näin siinä selvät vaunujen jäljet, niin kuin jo olen
ennen selittänyt, joiden huomasin käyneen siellä yön kuluessa.
Tiesin, että ne olivat olleet ajurin vaunut eikä yksityiset, lyhyen
pyörä-välimatkan tähden. Tavallisissa ajurinvaunuissa Lontoossa on
väli paljon kapeampi kuin yksityisissä vaunuissa. Se oli ensimäinen
kohta. Senjälkeen kävelin hitaasti puutarhakäytävää myöten, joka
sattumalta oli savimaata, jossa helposti näkyy jäljet. Teidän
mielestänne se kaiketi näytti ainoastaan tallatulta sohjolta,
mutta minun tottuneissa silmissäni kertoi jokainen syvennys oman
historiansa. Ei mikään haara salapoliisin tieteessä ole niin tärkeä
ja kuitenkin niin laiminlyöty kuin taito seurata jalan jälkiä.
Onneksi olen minä aina pannut paljon painoa siihen. Minä näin
konstaapelin raskaat jäljet, mutta myöskin kahden miehen jäljet,
jotka olivat kulkeneet aikaisemmin puutarhan läpi. Näkyi selvästi,
että nämä kaksi olivat tulleet ennen toisia, sillä jälkimäisten
jäljet olivat monessa kohden hävittäneet tykkänään edellisten jäljet.
Tällä tavoin sain toisen nivelen, joka sanoi minulle, että yöllisiä
vieraita oli ollut kaksi, toinen pitkä (jälkien mukaan laskettuna)
ja toinen muodinmukaisessa puvussa, jonka osoittivat hänen kenkiensä
pienet sirot painamat.

"Kun tulimme sisälle taloon, niin näyttäytyi jälkimäinen otaksuma
oikeaksi, sillä hienokenkäinen mies makasi edessämme. Siis oli pitkä
mies tehnyt murhan, jos sellainen oli tapahtunut. Kuolleen ruumiissa
ei ollut ainoatakaan haavaa, mutta kauhistunut kasvojensa ilme
osoitti, että hänellä oli ollut aikaa arvata kohtalonsa, ennenkuin
se tapasi hänet. Ihmisillä, jotka kuolevat sydämmen halvaukseen
tai muulla äkillisellä, luonnollisella tavalla, ei milloinkaan ole
kasvoillaan ankaran mielenliikutuksen ilmettä. Minä haistoin kuolleen
miehen huulia ja tunsin heikon happaman hajun ja tulin siihen
päätökseen, että hänet oli pakotettu nauttimaan myrkkyä. Pelokas
ilme hänen kasvoillaan saattoi minut siihen käsitykseen, että se
oli tapahtunut pakottamalla. Älkää luulko, että tämä on mikään uusi
ajatus. Rikosasioissa ei tämä ole millään tavoin uutta. Dolskyn
tapaus Odessassa ja Leturiér'in Montpellierissä olivat samanlaiset."

"Nyt tuli suuri kysymys, mistä syystä? Ryöstö ei ollut syynä, sillä
mitään ei ollut otettu. Oliko se politiikka vai nainen, joka oli
syynä? Se oli kysymys. Minä kallistuin heti jälkimäisen otaksuman
puoleen. Poliittiset murhaajat pakenevat heti rikoksen tehtyään. Tämä
murha oli tehty varman harkitsemisen jälkeen, sillä murhaaja oli
jättänyt jälkiä koko huoneeseen, joka osoitti hänen olleen siellä
pitemmän ajan. Syynä tähän sääntöperäiseen kostoon täytyi olla
joku yksityinen eikä poliittinen vääryys. Kun löydettiin kirjoitus
seinältä, niin se vahvisti vaan tätä otaksumaa. Se oli selvästi vain
petos. Kun sormus löytyi, niin oli arvoitus ratkaistu. Murhaaja
oli nähtävästi käyttänyt sitä muistuttaakseen uhriaan jostakin
kuolleesta tai poissaolevasta naisesta. Juuri tässä kohdassa minä
kysyin Gregsonilta oliko hän erityisesti pyytänyt Clevelandista
tietoja Drebberin entisestä elämästä. Hän vastasi kieltäen, niinkuin
muistatte.

"Senjälkeen tarkastin koko huoneen huolellisesti ja se vahvisti
otaksumani miehen pituudesta todeksi sekä hankki minulle muutamia
muita yksityisseikkoja, niinkuin Trichinopoy-sikaari ja hänen
kynsiensä pituus. Kun ei mikään osoittanut, että olisi tapahtunut
mitään taistelua, tulin siihen loppupäätökseen, että se veri,
joka oli lattialla, oli juossut murhaajan nenästä hänen liiaksi
kiihoittuneen mielentilansa vaikutuksesta. Näin, että veripilkut
olivat yhtäpitäviä hänen jalanjälkiensä kanssa. Sellaista sattuu
hyvin harvoin, ellei mies ole erikoisen verevä, ja siitä syystä
arvasin, että mies oli roteva ja punakka. Tämä näyttäytyikin todeksi
sittemmin. Kun olimme lähteneet talosta, niin tein minä sen,
jonka Gregson oli jättänyt tekemättä. Minä sähkötin Clevelandin
poliisipäällikölle ja pyysin tietoja ainoastaan Drebberin
avioliitosta. Vastaus oli ratkaiseva. Se ilmoitti, että Drebber
oli pyytänyt poliisin suojelusta erästä vanhaa, Jefferson Hope
nimistä kilpakosijaa vastaan, ja että tämä Hope oli nyt Europassa.
Tiesin nyt, että minulla oli käsissäni arvoituksen avain ja nyt oli
ainoastaan otettava murhaaja vangiksi. Olin jo arvellut, että juuri
vaunujen ajaja oli saattanut Drebberiä. Merkit tiellä osoittivat
hevosen kävelleen sinne tänne tavalla, joka oli mahdotonta, jos joku
olisi pitänyt silmällä sitä. Missä ajaja siinä tapauksessa olisi
ollut, ellei juuri sisällä talossa? Toiselta puolen on mahdoton
ajatella, että täysijärkinen ihminen tekisi niin hyvin suunnitellun
rikoksen kolmannen henkilön nähden, sillä tämä olisi varmaan antanut
hänet ilmi. Lopuksi, jos joku mies tahtoi seurata toista Lontoossa,
niin voiko hän valita mitään parempaa keinoa kuin ajaa ajurinvaunuja.
Tämä kaikki johti minut siihen epäilemättömään loppupäätökseen, että
Jefferson Hope oli löydettävissä pääkaupungin ajurien joukossa.

"Jos hän oli ollut sellainen, niin ei ollut luultavaa, että hän olisi
jättänyt toimensa. Päinvastoin olisi se, hänen katsantokannaltaan
nähtynä, kiinnittänyt huomion häneen. Ainakin jonkun aikaa hän
jatkaisi ammattiaan. Ei ollut mitään syytä luulla, että hän olisi
muuttanut nimeänsä sellaisessa maassa, jossa hänen alkuperäistä
nimeänsä ei tunnettu. Sentähden järjestin minä katupoikaprikaattini
ja lähetin heidät Lontoon kaikkien ajurivaunujen omistajien luo,
kunnes he löysivät hänet. Teillä on kaiketi tuoreessa muistossa,
miten hyvin he onnistuivat ja kuinka pian minä käytin sitä hyväkseni.
Stangersonin murha oli aivan odottamaton eikä sitä luultavasti olisi
voinut estää. Sen kautta sain käsiini pillerit, joiden olemassaolon
olin jo aavistanut. Te näette, että kaikki muodostaa ketjun
loogillisia johtopäätöksiä ilman ainoatakaan keskeytystä."

"Se on ihmeteltävää!" huudahdin minä. "Teidän ansionne pitäisi
julkisesti palkita. Teidän pitäisi kirjoittaa kertomus asiasta.
Ellette te tee sitä, niin teen minä sen."

"Tehkää, niinkuin tahdotte, tohtori", vastasi hän. "Katsokaa tähän",
sanoi hän ja ojensi minulle erään sanomalehden.

Se oli päivän "Echo", jossa oli artikkeli rikoksesta.

"Yleisö", sanoi se, "ei päässyt kuulemaan huomiota herättävää
oikeusjuttua, kun Hope kuoli niin äkillisesti, sillä hänen epäiltiin
murhanneen Mr Enoch Drebberin ja Mr Joseph Stangersonin. Asian
yksityisseikat eivät luultavasti tule milloinkaan tietoon, mutta
meille on ilmoitettu varmalta taholta, että rikos johtui monta vuotta
takaperin alkaneesta, romanttisesta taistelusta, jossa rakkaus ja
mormonismi näyttelivät pääosat. Molemmat uhrit näyttävät nuorina
ollessaan kuuluneen 'viimeisten päivien pyhiin' ja myöskin Hope,
kuollut vanki, oli kotoisin Suuresta Suolajärvenkaupungista. Jos
asia ei olekkaan johtanut muihin tuloksiin, niin on se kuitenkin
tuonut esille salapoliisiemme kelvollisuuden, ja kelpaa varoitukseksi
muukalaisille, että he sopisivat riitansa kotonaan eivätkä toisi
niitä englantilaiselle maaperälle. On julkinen salaisuus, että
ansio tulee molemmille Scotland Yardin salapoliiseille, herroille
Gregson ja Lestrade. Mies vangittiin erään Mr Sherlock Holmesin
asunnossa (hän on itse, amatöörinä, osoittanut omaavansa jonkunverran
taitavuutta salapoliisin alalla ja voi sellaisten miesten johdossa
toivomme me, vielä vastaisuudessa saavuttaa jonkun osan heidän
taitavuudestaan). Puhutaan, että on aikomus antaa palkinto molemmille
salapoliiseille tunnustukseksi heidän ansiostaan."

"Enkö sitä jo sanonut, kun alotimme?" huudahti Sherlock Holmes
nauraen. "Meidän kaikkien puuhiemme tuloksena on se, että olemme
hankkineet heille kunnialahjan."

"Olkaa te tyyni", vastasin minä. "Minun päiväkirjassani löytyy kaikki
tosiseikat ja yleisö saa oppia tuntemaan ne."



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAINOTTU***


******* This file should be named 52253-8.txt or 52253-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/2/2/5/52253


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.