The Project Gutenberg EBook of Veneh'ojalaiset, by Arvid Jaernefelt This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Veneh'ojalaiset Author: Arvid Jaernefelt Release Date: April 27, 2004 [EBook #12182] Language: Finnish Character set encoding: ASCII *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VENEH'OJALAISET *** Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net VENEH'OJALAISET Kirj. Arvid Jaernefelt 1909 ENSIMAeINEN OSA 1. Laentisen Haemeen sydaenmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa veneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistae kaesivarsistaan, kieroista saeaeristae, ulkonevista poskiluista ja isosta paeaen takaraivosta, joka aina toeroettaeae paeaehinettae ulompana, minkaeaen tavallisen lippalakin tai edes huopalakinkaan voimatta sitae suojaansa kaesittaeae. Monet sanoivat heitae naehdessaeaen: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko ihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystae varten, jotta haen niiden avulla saisi silmaensae suojaan hankien haeikaeisyltae? Onko ihminen luotu pelkaeksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, ettae haenen kaesivartensa pikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kaemmenet tuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivaet koukkuisiksi? Onko myoes tarkotus, ettae haenen paeaekallonsa takaraivo noin mahdottomasti paisuisi? Mikae muodoton moukka! Mikae kollo! Mutta taemae on vaeaerae tuomio. Sillae mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet ovat jaerjestaensae veneh'ojalaisten suurista ansioista peraeisin. Mitae erityisesti tuohon heidaen merkillisimpaeaen ominaisuuteensa eli paeaen suureen takaraivoon tulee, josta heitae tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan peraeaivot muistokyvyn ja perinnoellisen viisauden saeilytyspaikkana. Senvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmaeaerin paisumaan, ei se tarvitse todistaa muuta kuin ettae taemae viisaus ei ole voinut loeytaeae luonnollista laskua ympaeristoeaensae hedelmoeittaeaekseen, koska ihminen on ihmeellisten olojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elaemaeaen, erilleen muiden ihmisten kyliltae ja haenen lapsensa ja lapsenlapsensa, taeysi-ikaeisiksi kerittyaensae, eivaet jaeae isaeinsae asunnoille, vaan yhae syvempiin korpiin painuvat. Oliko heissae siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo ihmisyhteyteen? Silloinpa olisikin voinut sanoa heitae tyhmiksi, sillae totisesti on se ihminen tyhmae, joka erakoksi eriytyy, kun haenen paeaensae kaikki Vaeinaemoeisen viisaudet sisaeltaeisi. Mutta seuraavasta naekee, ettae veneh'ojalaisten koko elaemaentaistelu onkin paeinvastoin ollut pelkkaeae kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen ajautumista vastaan. Paholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmaeisenae syynae siihen, ettae veneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylaestae hajallensa. Sillae ei alusta niin ollut, vaan taemae suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja taidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitae sammumattomasti heidaen hurskautensa ja lujan kylaeyhteytensae vuoksi. Kaikkialla muualla aina joku tarttui haenen pauloihinsa, mutta kun haen nuottansa Veneh'ojan yli heitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka haenen palvelukseensa erkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinae koskaan yhtaekaeaen Veneh'ojan miestae ollut. Silloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan puheille ja sanoi: Teidaen Majesteettinne, minae olin valtakunnassanne matkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitaeae, ja tultuani Veneh'ojan kylaeaen huomasin, ettae sen miehet olivat suuria ja naiset ylen kauniita, mutta Teidaen Majesteetistanne ei siellae kukaan tiennyt yhtaeaen mitaeaen. Koska neuvosherra naemae sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja haen kysyi: Ketae he siis tottelevat ja ketae he kunnioittavat? Paholainen sanoi: Yksi heillae on viisauden ja laulun kuningas, jota sanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitae he kaikki kuuntelevat. Ja valtakunnan herra sanoi: Kaeske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja laulun aeaentae on taenne minun kaupunkiini; taeaellae he laulelkoot ja minae olen heitae palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta ettae se Veneh'ojan Heikki on itsensae kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minae haeneltae paeaen. Neuvosherra sanoi: Sata Heikkiae nousisi sijalle ja viimeinen villitys tulisi ensimaeistae pahemmaksi. Ja taemaen kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinae olet neuvosherra ettae sinae neuvon tietaeisit, mutta et sinae mitaeaen keksi. Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan valta, sovittajan valta ja kieltaejaen valta, ja minae sinulle sen kylaen hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enaeae kahta tai kolmea yhteen tule. Ja naemae kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylaen keinulla. Koska he siis keinun pysaeyttivaet, sanoi maamittari: olen kuninkaalta laehetetty teille maita jakamaan, ettae jokaisella olisi omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivaet uskoneet pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elaemme koko kylae yhtenae pesaenae niinkuin taehaen asti. Taemaen kuultuansa nuoret huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi vanhojen ja nuorten vaelille. Mutta kun riita oli ylimmillaeaen, pukeutui paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikae haen salli riideltaevaen, vaan on minun laehettaenyt sovittajaksi teidaen vaelillenne.--Ja avasi lakikirjan ja luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan riitaisesta kylaestae hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei heille tulisi erakkoina ikaevae opetti paholainen heille viinankeiton. Naein hajosi Veneh'ojan kylae ja naein joutui Veneh'ojan Heikki rintaperillisineen takamaille, vaikka haen oli taehaen asti kylaen johtomiehenae ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja oli kaikkea ihmisyhteyttae rakastaen aina ollut emaekylaen yhdistaevaenae siteenae. Taemaen isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan. Sillae ei haen vielae uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiae. Kului muutamia vuosikymmeniae ja Heikin maat olivatkin kuokittuina, kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina. Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympaerille uusi kylae syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttaeret tuoneet kylaeaen kotivaevyjae. Ja Heikin peraeaivot, jotka korpielaemaessae, luonnollisen laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti paeaen takaraivoa paisuttamaan, pysaehtyivaet vaehitellen kasvussaan, kun haenen perinnoellinen viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jaelleen loeytaeae hedelmoeittaevaeae vaikutusalaa ihmisyhteydessae. Eleli siis yhteisessae kylaekunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja he tekivaet keskenaensae perinnoenjakoja vaan lain sakkoja vaelttaeaeksensae. Mutta toista haaraa heistae sanottiin nyt Tyrvaennaeisiksi, joiden isae oli naapurikylaestae ensimaeisenae kotivaevynae taehaen uuteen Veneh'ojan kylaeaen tullut. Ja kun Tyrvaentaeinen rupesi miniaensae perintoeosaa erilleen vaatimaan, eivaet he antaneet asian mennae lakiin, vaan sopivat haenen kanssaan niin ettae ositus- ja lohkokustannusten vaelttaemiseksi vaevy otti emaetilan omiin nimiinsae, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessae niinkuin haenen perinnoelliseksi vuokramieheksensae. Naein elettiin laehemmaes puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen selkkaus. Vanhin Tyrvaentaeis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia, moei itsensae paholaisen palvelukseen. Sanottiin haenen tehneen haavan kaeteensae, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen taellae nimensae paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missae vanhan Veneh'ojan kylaen jaettujen talojen rajat kaeyvaet yhteen. Paholainen ei ollut kuitenkaan naeyttaeytynyt, vaan oli antanut Tyrvaentaeiselle kaeskyjaensae viattomien ihmisten suulla. Niinpae kerran kauppalan torilla Tyrvaentaeinen hevosta myydessaeaen oli kuullut takaansa jonkun sanovan: "haasta se kaeraejille"; mutta kun haen taaksensa katsahti ei siellae ketaeaen ollut ja haen sillae hetkellae ymmaersi noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrvaentaeinen mietti paeaensae puhki mitae olisi paholaisen kaeskyn johdosta tekeminen, ketae haastettava kaeraejille ja minkae syyn varjolla. Kolme paeivaeae haen maleksi kauppalan katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena paeaettyneet ja kadut tyhjenneet. Neljaentenae paeivaenae juoksi muutamasta portista kaksi aemmaeae haenen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: "kolkuta sihteerin ovelle". Ja koska Tyrvaentaeinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa menneet eikae ketaeaen naekynyt. Piru voi olla yhtae lailla hameessakin, ajatteli haen ja kaeaentyi oikopaeaetae siitae portista pihalle; eikae sydaen ehtinyt pampatuksellaan haentae herpaista ennenkuin haen oli jo koputtamassa sihteerin kyoekinovelle. Sieltae neuvottiin valkosen salin laepitse kilisevaen kynttilaekruunun alitse peraekamariin, missae istui keinuskellen pieni mies, pitkae piippu hampaissa, punanen nokka savuisissa parroissa, mutta muu paeae kumotti kaljuna ja kelmeaenae; sarven alkuja naekyi siellae taeaellae paeaekallossa. Tyrvaentaeinen tiesi nyt visusti, ettae haenen edessaeaen oli pirujen paeaepappa itse. Sihteeri alkoi kysellae ja tiuskia ja, kun ei paeaessyt muka millaeaen puheilla Tyrvaentaeisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeae. Tyrvaentaeinen antoi nyt neuvotun merkin, koskettaen toisella kaedellae niskaansa ja toisella kantapaeaetaensae. Silloin sihteeri rykaesi, meni poeydaen aeaereen ja paiskasi auki suuren kirjan. Ja koska haen oli aikansa kirjan lehtiae kaeaennellyt, nosti haen katseensa Tyrvaentaeiseen.--Ketae sinae aijot kaeraejille haastaa?--Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrvaentaeinen pelaeten sihteerin muutoin haenen niskaansa lentaevaen.--Mutta sihteeri ei ollut Veneh'ojan Heikistae tietaevinaeaen ja kysyi viattomasti: Kuka on Veneh'ojan Heikki?--Naapuri.--Mikae talon nimi?--Tyrvaentaeinen selitti Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksaennestae samaa Veneh'ojan emaetaloa, josta Tyrvaentaeisellae oli yksi yhdeksaennes. Taas katsoi sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmaensae Tyrvaentaeiseen, sanoen: Sinulla naekyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.--Taitaa se olla muorin kirstussa.--Millae paperilla Veneh'oja viljelee?--Liekoe sillae papereita.--Nyt istui sihteeri poeytaensae aeaereen ja kirjotti, ja koska haen siitae jaelleen nousi, kaeski haen todistajiksi kaksi vierasta miestae ja Tyrvaentaeinen piirsi nimensae paperiin. Vaelikirja oli tehty sellainen, ettae Tyrvaentaeinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitae mitae kaeraejillae haenen hyvaekseen mahdollisesti voitetaan. Naein Tyrvaentaeinen oli toisen kerran piirtaenyt nimensae pirun papereihin. Mutta ei kaksi kolmetta mene. Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikaeraejille ja tuomittiin muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikae osannut viljelysoikeuttansa millaeaen paperilla tukea. Asian oikeudessa paeaetyttyae kutsui sihteeri Tyrvaentaeisen sivukamariin ja sanoi:--Sinae olet voittanut.--Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt tuohon. Ja niin kirjotti Tyrvaentaeinen kolmannen kerran nimensae pirun paperiin. Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan naeistae taellaisista tuomioista ymmaertaenyt, ajatteli, ettae ne on vaan niitae lain vaelttaemaettoemiae temppuja, joilla tahtovat ehkae pakottaa haentae tilusten lohkomiskustannuksiin. Eikae liioin Tyrvaentaeinen uskaltanut kylaessae mitaeaen muutoksia esitellae tuomion johdosta, jonka merkitystae ei haenkaeaen ymmaertaenyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa. Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitae kuin tuomio oli saanut lainvoiman ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrvaentaeisen taloon ja rupesi maksettavaksi joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki monta sataa riikin talaria. Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrvaentaeinen ei paeaessyt paholaiselta puuhun eikae kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen haen nyt kiristi veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat haenen torppareitaan olleet, tai sitten jaettaemaeaen maansa haenen myytaevaekseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttaenyt, olivat pelkkaeae pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka nyt alkoivat tyrvaennaeisten ja veneh'ojalaisten vaelillae. Vaehaeltaepae oli mennae veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki vaelit rikki, sillae toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun tyrvaennaeisiae vastaan ja lyoedae kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet kaeraejaet ja sitten suostuttaa Tyrvaentaeisen maksamalla puolet sihteerin palkasta. Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettaenyt, vaan pysyi hurskaudessaan yhtae jaeykkaenae.--Ei tehdae kumpaakaan, puhui haen nuorille,--ei tapeta Tyrvaentaeistae eikae liioin haenelle veroa makseta. Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.--Ja niin suuri oli Heikin vaikutusvoima, ettae haen tyynnytti enimmaen osan laumaansa, kaeraejoeimiset keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta noeyrtyi Tyrvaentaeisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin rautoihin. Ne maat, joille vanhaa Heikkiae seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia autioiksi jaeaeneitae torppia muiden hajallaan olevien asuttujen koeyhaein ja raensistyneiden torppain seassa. Kartanon herra paeaesti veneh'ojalaiset sinne valtoinansa myllertaemaeaen. Lupasi autiotorppien maita viljellae ja metsiae rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti kaeyttaeae, eikae verojakaan sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei kaeynyt katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jaelleen tuntea iloa sydaemmessaeaen. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeae tarmo ja heidaen naistensa voimakas hedelmaellisyys tehnyt tehtaevaensae. Kylaeinen yhteisyys alkoi jaelleen syntyae. Vieraatkin torpat elpyivaet taestae eloisasta naapuruudesta, yhtyen samaan kylaekuntaan. Hajoavat seinaet poenkitettiin, uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missae vallan uudet pirtit laitettiin, siellae ne laitettiin pitkaet ja iloiset, ettae koolle mahtui muutakin kuin vaan oman talon vaekeae. Yhdentenaetoista vuotena eksyi kartanon herra metsaestysretkeltaensae veneh'ojalaisten uuteen kylaeaen eikae voinut uskoa silmiaensae. Haenen mielensae ilahtui niinkuin sen, joka aekkiae huomaa olevansa rikkaampi kuin luulikaan. Sillae missae haen muisti ennen olleen vaivaisia toellejae ja hajanaisia peltotilkkuja korpiraemeikkoejen erottamina, siellae nyt pitkaet yhtenaeiset sarat tyoensivaet tieltaeaen metsaenrintaa ja iloiset kylaekujat luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jaettilaeiskaeden luomaa. Missae nurmi oli kaeaennettynae, siellae oli aura viiltaenyt nurin kyynaeraen paksulta pohjasoraa ja juuria. Missae suota oli perattuna, siellae ojat olivat sylen syvyisiksi luotu, siellae yksi ainoa kuokan irrottama kokkare olisi kokonaisen talvikuorman taeyttaenyt, siellae kannot ja juuret kohosivat talon korkuisiin laejiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta tietaemaetoen, sisaeaenpaein kaeaentynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla, ikaeaenkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, jaerkevaen miehen luomaa. Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta haenen vieressaensae ratsasti voudiksi pukeutunut paholainen. --Merkillistae! Merkillistae! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja ymmaertaemaettae mikae se taemaen ihastuksen ohella pyrki haenen mieltaensae samalla niin painostamaan. Taemae metsaekulma taeaellae kuunteli ikaeaenkuin jotakin omaa keskustansa, viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenaeisyydessaeaen ei naeyttaenyt tietaevaen mistaeaen suuremmasta maailmasta. Se aersytti ja kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua. Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivaet kuja-aidan yli, katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivaet toispuolisen aidan yli ja painuivat kylaeaen paein, omiaan keskenaensae jutellen. Tuonnempana tuli mies kirves olalla kujaa myoeten. Haen talutti nuorta hevosta ja lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentaeaen hillitsi laulunsa, nyykaeytti paeaetaeaen tervehdykseksi, mutta ohi paeaestyaeaen kajahutti kahta aeaenekkaeaemmin. Eivaet tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivaet vaelittaeneet sen enempaeae. Kartanon herra sanoi voudillensa: --Sellaiset miehet ja sellaiset tytoet voisivat minua kartanossakin palvella, mutta minae en ole naehnyt yhtaekaeaen heistae kartanossa. Minae kaipaan laehempaeae yhteyttae alustalaisteni kanssa, minae olen kansaa rakastava mies. Johda asiat siis niin, ettae taemae kunnon vaeki muuttaa laehemmaeksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Taemae metsaekulma kelpaa huonommallekin vaeelle. Taehaen vouti vastasi: --Teidaen armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme vaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistae yksikaeaen kartanon rengiksi rupeisi. Sitae vastoin jos me heidaet laehettaeisimme taestae heidaen kylaestaensae korpeen, niin voisi heidaen nuorisonsa siellae ikaevystyae ja ehkae joku pitaeisi parempana muuttaa kartanoon. Kartanon herra sanoi: --Neuvosi on niin viisas, ettae onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt. Me verotamme taemaen kylaen maat niin lujasti, etteivaet he naeitae voi viljellae, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa laempimaet huoneet ja hyvaet palkat. Laehetae siis korpeen. --Ymmaerraen, teidaen armonne; laehetaen korpeen hajallensa, annan kullekin eri toellin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon heiltae kielletty. Kun he tulivat kylaeaen ja paeaetoes tuli kylaen tietoon, niin eivaet miehet enaeae laulelleet eivaetkae naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan lapsetkin nostivat aelaekaen. Eikae koskaan tuuli paiskonut ovia niin tuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jaettivaet tyoensae kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylae juoksi kokoon. Kartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistae! Vaikka haen oli luetellut mielestaeaen kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat veneh'ojalaiset niihin kuin yhdestae suusta. Mikae ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja haen piti vanhoille puheen kieltaeen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin ratsastavansa ihan huvikseen synkkaeaen korpeen. Ihmisen pitaeae, sanoi, rakastaa jylhaeaekin luontoa. Suu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikoe haen ymmaertaenyt taetae asiaa vai oliko niin paha, ettei vaelittaenyt heidaen kylaeisestae yhteydestaeaen, vaan ainoastaan heidaen raa'asta ruumiinvoimastaan, jota tahtoi kaeyttaeae korpiensa raivaamiseen? Puheensa pidettyaeaen kartanonherra nousi jaelleen ratsun selkaeaen. Mutta kun haen vielae kerran katsahti kokoontuneen kylaen vaekijoukkoon, kaevi haenen saeaeliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten poispaein kaeaennetyt paeaet ja lasten liikkumaton aellistys. Ja haen paeaetti antaa armon kaeydae laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selaestae sanoi: --Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikaeaen saatte olla muuttamatta niin kauan kuin haen elaeae. Sillae haen luuli Heikin huomenna kuolevan. Ja tyytyvaeisenae osottamaansa hyvyyteen haen, lihava lylleroe, pompahteli poispaein juoksevan ratsunsa selaessae, ajatellen mielessaeaen kuinka haenen takanaan kylaen miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivaet olleet kohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin hyvaeae herraansa. Mutta vanhan Heikin edessae ei nyt ollut muuta tehtaevaeae kuin olla kuolematta. Ja niinkuin haen kaikki elaemaensae asiat oli viisaasti ja sitkeaesti paeaehaen asti vienyt, niin haen taemaenkin tehtaevaensae suoritti, elaeen sadan ja kahdeksan ajastajan ikaeiseksi. Seitsemaen poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillae vaelin ikaemiehinae hautaan mennae, mutta ukko itse elaemistaeaen eli, ja kylae kasvamistaan kasvoi. Jo kuoli kartanonherrakin ja haenen riitainen poikansa otti sukutilan haltuunsa. Koviin retteloeihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset taemaen uuden isaennaen kanssa, sillae haen tahtoi haeaetaeae heidaet kaikki, koska aikoi tehdae heidaen kylaestaensae itsenaeisen ulkokartanon. Mutta kun veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen vanhan herran ilmeiset lupaukset, jaei haeaetoe nuorenkin herran puolelta aina tuonnemmaksi siinae toivossa, ettae se vanha Veneh'oja viimeinkin kuolee ja silloin heidaen kaikki oikeutensa lakkaavat. Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut. Ei paeaessyt edes kangistumaan, sillae vihreillae koivuvihtasilla haentae miniaet vuoden umpeensa saunoittivat, ja haen eli elaemistaeaen. Ei ollut haenellae lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin liikkuvainen, mutta nuorikot syoettivaet ohrarieskalla niin pehmeaellae, ettae se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas meni, laittoivat makosia maitovellejae, joita aivan hampaatonkin alas suljutti, ja haen elaemistaeaen eli. Meni haeneltae jo naekoekin ja silmaein kohdalla vaan tihrurakoset enaeae hymyilivaet, mutta tyttoeset haentae kaedestae taluttivat ja haenelle elaemaeniloa pilpattivat. Ja kun ei tahtonut enaeae paeaestae kaeymaeaen, ja tuli elonkorjuu, niin vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, haen nojasi sauvaan ja tutisten kaeveli elopellolle, ja vaikkei naehnyt mitaeaen, kuuli sirpin kalskeen ja elaemistaeaen eli. Rakastui lopulta ehkae vaehaen liiemmaeksi saunaan, liekoe sieltae laemmintae hakenut vai muuten lepoa elaemaen iloiselta humulta. Jaei kerran yksiksensae lauteille, sanoi nukahtavansa siihen laempimaeaen. Kun ei kuulunut kotvaan ja yoe jo oli, mentiin lyhty kaedessae katsomaan, niin olikin ainaiseksi silmaensae ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat huolestuneina pyytaevaen anteeksi: "Enhaen minae, mutta kun nukutti niin kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtaekaeae minut hiljaisuudessa sinne maata, etteivaet soita kelloja ja heraetae kartanonherraa." Mutta sitae kaeskyae eivaet veneh'ojalaiset taeyttaeneet, vaan soitattivat kirkonkelloja ja raemisyttivaet yli koko seudun vanhan vaarinsa kuolinsanoman, ja kartanonherra heraesi. Retteloet alkoivat kohta, sillae kovasti oli kartanonherra iskenyt silmaensae Veneh'ojan kylaeaen, joka oli sekae asemansa ettae maittensa suuren tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenaeisen ulkokartanon. Herra ei siis suostunut mihinkaeaen uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset olisivat haenelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitae muonamiehiksi, tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllae myoes samoja korpimaita, joita vanhakin herra. Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitae, mitae vanha Heikki vainaja olisi taessae tilassa tehnyt. Toiset vaeittivaet, ettei nyt ollut asema sama kuin Tyrvaentaeisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi laehtenyt kylaestae ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin kaeraejoeinyt. Johon nuoremmat sanoivat vielae, ettae haeaetaejille olisi kaeraejaein asemesta annettava kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeae uhattava. Toiset taas arvelivat vaelttaemaettoemaeksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta vanhempien haenen muonamiehikseen ja nuorempien haenen rengeikseen ja piioikseen. Ja niin tapahtui, ettae niiden vaelillae, jotka olisivat muonamiehiksi suostuneet, ja niiden, jotka olisivat kaeraejiin tai tappeluun turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylae oli hajonnutkaan ja katkerampi kuin aikoinansa Tyrvaentaeisen synnyttaemae. Silloin vanhin Heikki vainajan vielae elossaolevista pojista, haenkin jo harmaa hapsinen ja Heikki nimeltaensae, nousi ja laeksi poikineen, karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa veneh'ojalaisia, toinen toisensa jaelkeen, seurasi haentae. Ainoastaan jokunen taaskin noeyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki vaekivaltaa, lyoeden kirveenpaeaellae kartanonvoudin otsaluun sisaelle. Haen olisi siitae teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla. 2. Taemae ainoa vaekivallantekijae oli myoes Heikki vainajan pojan poika, mutta ei sen pojan, joka korpeen ensimaeisenae laeksi. Kuitenkin oli taemaenkin nimi Heikki. Haen oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvaennaeisten kylaestae--sillae vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan vielaekin, ettae tyrvaennaeisten tyttoejae haettiin Veneh'ojaan emaenniksi. Taemae vaimo oli synnyttaenyt haenelle tyttaeren, mutta itse kuollut synnytykseensae, jota Heikki suuresti suri. Vaekivallantyoen tehtyaensae haen otti evaessaekin selkaeaensae ja kirveen olalleen ja samosi metsaeaen niin kauas ettei miltaeaen suunnalta hallin haukunta enaeae kuulunut eikae savupatsasta naekynyt. Ja haenen tuli naelkae ja haen istui maettaeaelle syoemaeaen evaeitaensae, mutta syoetyaensae heittaeysi selaellensae lepaeaemaeaen ja sininen taivas paistoi petaejaen latvain vaelistae haenen silmiinsae. Ja koska haen voudin vajonneen otsan muisti, tuli haenen mieleensae katumus ja haen ajatteli mennae jaelleen ihmisten ilmoille ja antaa itsensae rautoihin panna. Mutta taas haen ajatteli: ihminen taitaa myoes toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa haen naeitae ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa kaeki kukahteli yhtae rakkaasti kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli peraeltaeaen vielae mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja haen nousi ja sanoi: taehaen rakennan minae majani ja vastaisen elaemaeni jumalan pelkoon perustan. Ja iski kohta kirveensae petaejaen juureen. Mutta koska haen paeivaen tyoestae levaeten taehtiae lueskeli, kulkivat haenen aatoksensa toivon kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee haen taehaen emaennaeksi toisen Tyrvaentaeisen tyttaeristae ja suuri heimo on heistae alkunsa saava; sillae joka jumalanpelvolle rakentaa, haenen siemenensae pitaeae sukukunnasta sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat siviaet, sillae he saavat maan periae. Ja kun haenen kylaensae kasvaa niin suureksi, ettae sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin haen aukaisee suunsa ja sanoo heille: "Muistatteko sen eksyneen veljen, joka muinen erehtyi vaekivallan toeihin? Herra vei haenet korpeen ja siellae haen katui tekoansa, ja joka teiltae hyljaetty oli, sen on nyt Herra kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!" Ja sen sanottuaan haen antaisi veneh'ojalaisten yhtyae haenen kylaeaensae, unohduksen hymy huulilla ja sovituksen kirkas kyynel silmaessae ilmottaen heille: "Tulkaat minun ilooni!" Taellaisia hurskaita ajatuksia ei haenellae ennen ihmisten ilmoilla ollutkaan. Mutta ah mitae voikaan katumus ja parannus korven yksinaeisyydessae aikaansaada, ihmetteli haen, ja haltioissaan jo viritteli virsiaekin, paljastaen paeaensae, ja polvensa sammaleiselle maettaeaelle notkistaen. Mutta kun haen seuraavana paeivaenae iski kirveensae petaejaen juureen kuului kaatuvien puiden ryske metsaevahtien korviin ja he tulivat kysymaeaen: mikae mies sinae olet? ja sanoivat: ei taehaen saa rakentaa, taemae on kruunun maata. Sillae niinae vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivaet, oli maamittari jakanut muutkin kylaet ja tuomari haenen jakonsa vahvistanut. Ja oli jakanut metsaeae taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa, mutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentaehden vaelsi kauemmas, ei haen mistaeaen enaeae sellaista maata loeytaenyt jota olisi voinut viljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta torppareilta oli esivalta viinanpolton kieltaenyt, niin ettei rikastua voineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja alustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen suuren kylaeaatteensa toteuttanut? Ei ollut haen turhaan perinyt suurta paeaen takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkaen historian. Juuri kun haenen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylaensae kukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee rengikseni.--Ja haen vaelsi aina vaan edemmaes ja edemmaes, syvemmaes ja syvemmaes metsaeaen. Sillae jossain, jossainhan piti sentaeaen olla maata, joka ei ollut kenenkaeaen. Eihaen ilman sitae jumalaakaan voinut olla olemassa. Evaeaet alkoivat ehtyae ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistaeaen haen pystynyt loeytaemaeaen niin pitkiae metsiae, joita ei maamittari ja tuomari jo olisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen ja parannuksen tehneelle naeyttaenyt missae sellaista maata oli? Jos olisi naeyttaenyt, niin haen olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista mintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja lastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten naehden Jumalalle uhrauttanut. Mies alkoi hakuihinsa vaesyae. Ja niin tapahtui, ettae haenen eteensae nousi mahdottoman suuri vuori, jonka yli ei haen enaeae jaksanut kavuta, vaan yoepyi korpeen taehtien alle, paeaensae kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle. Ja naeki ihmeellisen naeyn. Kirves, jolla haen oli kartanonvoudin otsan puhki lyoenyt ja jonka haen nukkumaan pannessaan oli viereensae asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi. "Vai sinae minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves,--nytpae et jaksa nostaakaan!"--Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myoes kasvaa, pysyaekseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, ettae kun sen terae kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpaeaen huippuun nojasi. Mutta Heikin paeae yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat tuulet hulmuttivat haenen tukkaansa. Kirves huusi: "Etpae jaksa heilutella!"--Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo haenen jalkainsa astinlautana. "Et uskalla lyoedae, mihin lyoetaevae on!" kiljui kirveen saekenoeivae terae.--Katsotaan, sanoi Heikki, ja haenen silmaensae tulta iskivaet ja Veneh'ojan satavuotiset kaersimykset nostivat haenessae huimaavan vihan voiman, ja haen tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran paeaensae ympaeri. Ei ollut vielae vauhti hyvae. Heilautti toisen kerran. Ei ollut vauhti vielae hyvae. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terae upposi paeinensae taivaankannen sydaemmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat taehdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse valtaistuimellaan. Ja kun Heikki naeki, ettei kirves ollutkaan satuttanut paeaesyylliseen, heitti haen sen kaedestaeaen, tarttui jumalata partaan, kiertaeen kaemmenensae ympaeri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan valtaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa vimmassa huutaen: "Ellei saa haeaetaejaetae tappaa, niin naeytae missae taeaellae on maata muualla!" Uni oli kestaenyt koko yoen, sillae haenen heraetessaeaen peipponen jo piiperteli viserrystaeaen ja taehdet olivat sammuneet aamuruskon tieltae. Ja kun haen naeki pienen, vaivaisen kirveen vieressaensae, tuli haeneen tuskainen ihmismitaettoemyyden tunto, ja haen selvaeaen ymmaersi, ettei yliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikae veneh'ojalaisille maita vapaiksi ostaa. Kaksi oli haenen tietaeaekseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan, toinen perkeleen. Ja kun haen nyt oli Jumalan kanssa mielestaeaen riitaantunut, nousi haen nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvaennaeisten kylaeaen ottamaan selkoa siitae miten on menetteleminen, kun itsensae pirulle myydae tahtoo. Ja niin tapahtui, ettae hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepaeaevaen Veneh'ojan pojanpoika, leveaekaemmeneisin ja voimakkain, lujin ja pelottomin heistae kaikista avasi kaetensae hurmeen vuotaa ja toehri verisen puumerkin paholaisen paperiin lupautuen haenen orjaksensa _siellae_, jos se vaan tekee haenet rikkaaksi _taeaellae_. Olisiko kukaan toinen haenen sijassansa taemaen teon tehtyaensae saanut yoen rauhaa, tarvitsematta kauhistuksen tuskissa itseaensae vaeaennellae, on epaetietoista. Mutta Heikin rinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jaelkeen tyyntyneen meren maininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissae harhailtuaan vihdoin naekee valontuikkeen ja ennen laehtoeaensae viimeiselle toivon taipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon. Kohta seuraavana paeivaenae valmistui haen tappamaan postia, jonka oli maeaerae viedae kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltae kuului ja Heikki naereikoessae odotteli, naeki haen ettae tapettava olisi ollut kyytipoikakin, joka oli haenelle tutun Tyrvaentaeisen poikia. Ja kirves vaipui haenen kaedestaensae ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli haen paholaisen sanovan: "Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylaeaen, sinae kollo!" Ja haenen sydaemmensae saepsaehti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylaeaen, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti! Tietaemaettae vielae mikae ja missae se kaikista isoin kylae oli, mutta tuntien varmasti, ettae kaesky oli pettaemaettoemaen oikeaan osattu, Heikki valmistautui nopeasti matkaan. Haen poikkesi ensin haetimmiten veneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, moei siellae vaehaeisen perintoeosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten saekin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttaerensae, nosti selkaeaensae ja laeksi maailmalle. Hurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen koeyhistae toelleistaensae kummaa matkamiestae naekemaeaen, kun se, sarkasaekki selaessae ja pienen lapsen paeae saekinsuussa, reippain askelin oikasi veraejaeltae suoraan metsaetielle. --Ostatko meille kylaen omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka haenen jaelkeensae. Heikki pysaehtyi, kaeaentyi taaksensa ja naeki ihmeekseen, ettae koko jumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo. --Katsotaan! haen huusi ja haenen rintaansa paisutti jaelleen vaekevaen uhman lieska niinkuin koska haen vuorella paeaensae ylitse kirvestae heilutteli ja sen taivaankanteen sinkautti. Sitten ei enaeae kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin veneh'ojalaisten naekyvistae iaeksi haeipyi heidaen taehtensae helvetin hirmukitaan viskautunut ihmislapsi. Heikki pani matkansa maeaeraeksi saman kauppalan, jossa se vanha Tyrvaentaeinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietaeae saaneen. Se oli suuren kosken partaalla ja sitae kauppalaa sanottiin isoksi kylaeksi; mutta isoonpa kylaeaen oli paholainen Heikin kaeskenytkin. Ensi kerran elaeessaeaen haen tuli taehaen liikepaikkaan, ja kohta naeki, ettei se ollut mikaeaen oikea kylae, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylaet olivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylae. Rikkaat olivat lyoettaeytyneet yhteen asumaan ja palveluttivat itseaensae niillae noeyrtyneillae ihmisillae, jotka eivaet korpeen menneet eivaetkae myoes voutien kalloja murtaneet. Sellaisia kyliae Heikki sanoi mielessaeaen renkikyliksi, ja oli haen niitae paljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, taemae oli ennen naehtyjae vaan suurempi. Ja haen nyt ajatteli olevansa paholaiselta laehetetty sytyttaemaeaen taemae kauppala tuleen ja ryoestaemaeaen sen rikkaudet. Mutta koska haen jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin katso, lapset tulivat haenen selkaensae taa puhelemaan sen kanssa, joka sarkasaekissae istui, ja ojensivat sille rinkeliae. Ja haen kaeaentyi taaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko naemaekin? Ja meni pois ja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinae paikassa oli laituri ja haaksi taeynnaensae viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat koeysiae rantalepistae haahden laehteae. Suuri oli sillae hetkellae tyoe haenen aivoissansa ja hyvae oli myoes ettae oli aivoilla tilaa liikkua, sillae ties kuinka muutoin olisi kaeynyt. Mitaeaen pirun sanoja ei haen ihmisten suun kautta kuullut, mutta sittenkuin oli turulta laehtenyt, oli pirun peli haenen aivoissansakin pysaehtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut haenet ottamaan taemaen kakaran selkaeaen ja nyt sille vielae loisten kakarain kautta rinkeliae syoettaenyt? Polttamaan kaeskee saatana, sillae kuinka taessae kaupungissa muutoin rikkaaksi paeaesee? Ei haenellae ollut maata, josta olisi veroa ottanut ja rengeillae itsellensae rikkautta teettaenyt. Kaiketi olisi itsen pitaenyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitae rahoja siitae laehtee! Ei koko Veneh'ojalle kylaenmaita pienillae rikkauksilla osteta. Rannan veteen on taemae tyttoe saekkineen upotettava, koska haen viattomat silmaensae uneen ummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka haenelle tehtaevaen antoi, siihen myoes voimaa antanut! Ja haenen paeaekoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta. Aikansa siinae tuskailtuaan haen loei kaetensae otsaan sanoen: Tyhmae olet sinae Heikki, sillae jos paholainen on taemaen kaupungin rakentanut, ja haen on totisesti sinun mestarisi, niin meneekoe kukaan mestarinsa rakennusta tulee sytyttaemaeaen? Ja kenen toeitae sinae teet, jos sinae perkeleeltae haenen kaupunkinsa haevitaet? Perkeleenkoe vai jumalan? Jumalan toeitae sinae silloin teet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin kaeskee saatana.--Ja tyhmae sinae olet vielae sittenkin, sillae --Onkos taemae se kaikista isoin kylae? kysyi haen haaksimiehiltae. --On niitae isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me naemae viinat ja naemae viljat viemme. Naees nyt, ajatteli Heikki,--ja sinae olisit taenne pysaehtynyt paholaiselta haenen omaa tervapyttyaensae polttamaan! Ja eikoe haen sanonut sinulle: mene siihen kaikista isoimpaan kylaeaen, sinae kollo! Haen hyppaesi saekki selaessae haahteen, kun se jo liikkeellae oli, ja rupesi miesten kanssa vaelipuhetta tekemaeaen, ettae he haenet mukaansa ottaisivat. Ja koska ankkurikoeysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he haenet kokeeksi ensin pienempaeae venettae soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasaekin ympaerille pientae tyttoeae katsomaan ja kyykkysillaensae istuen kukin paraansa mukaan koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympaerilleen ja naposteli rinkeliae eikae sanonut mitaeaen. Ja miehet mielistyivaet, ettae heidaen haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja vaikka haen vaekevaekin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta tytoen taehden he haenet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli: "Turhaan sinae haentae veteen upottaa tahdoit, sillae totisesti on taemae tyttoe paeaeosakas saatanan suuriin tarkotuksiin." Ja niin laeksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan loittonivat. Ja koska tuulet kaevivaet ja aallot loiskuivat haahden laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista tytoelle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti tuulilta suojasivat. Ja tyttoe nukkui kohta siihen. Ja he istuivat vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan. Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja paeivaen toeistae nuotion aeaeressae lepaesivaet, alkoivat he Heikiltae kysellae haenen kotiperaeaensae, ja haen kertoi heille entisen elaemaensae vaiheet ja kautta rantain mainitsi myoes nykyisistae rikastumisen aikeistansa sekae pirun palvelukseen rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdae, vaan taeytyy olla sakki, niinkuin Riikillaekin on. Ja he kertoivat haenelle moninaisia maankuulusta Riikistae ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia ryoestaeen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, haen kaeskee aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isaentae on aarteensa piilottanut eikae kaetkoepaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki haenen kaetensae yhteen, ja pitelee palavaa paerettae kaemmenien alla, kunnes tunnustavat. Eivaet he ketaeaen tapa. Rikkailta ottavat, koeyhille antavat. Mutta ei Heikki sillae kertaa sen enempaeae Riikin joukosta kysellyt, vaan pani heidaen eteensae pulmallisen kysymyksen: mistae herrat rahoja ottavat, vaikkei kaikilla maitakaan ole, ettae viinanpoltolla rikastuisivat, eivaetkae myoes talollisia ryoestae? Silloin alensivat haaksimiehet aeaenensae, ja Heikki sai kuulla kumman salaisuuden. Olipa yksi heistae etelaen puolelta, ja oli siellaepaein ollut kartanon renkinae. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli soitti niinkuin lohikaeaermeen suusta. Ei ketaeaen syrjaeisiae silloin paeaestetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jaelleen laehti, niin kun riihen kohdalle ennaetti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja kaikki haevisi naekyvistae. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas laehti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun kaeytyae ollut kartanossa rahaa, niin ettei sitae keltaeaen puuttunut. Ja naein he kertoivat kukin kotipitaejaestaeaen paljon juttuja niistae, jotka olivat itsensae pirulle myoeneet. Niillae sanoivat kaikilla olevan suuren liiton keskenaensae aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa sanoivat niillae olevan kokouksen Linnanmaeellae. Siellae oli silloin suuret tanssit, ja jotka eivaet olleet liiton kaeskyjae pitaeneet, ne piru parkitsi niin ettae tulivat sieltae paidat verisinae. Toiset sanoivat, ettei piru parkinnut, vaan toverit parkitsivat. Naemaet kaikki pani Heikki visusti mieleensae. Ja matka kesti kolme viikkoa myoetaetuulessa ja tyvenessae. Ja taas kun vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kylaein huitukoita ja viettivaet hurjia ilonpaeiviae. Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillae naemae taeaellae, jospa olivatkin kauppiaan palkkarenkiae, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden mukaansa vesille. Eivaetpae he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa saeaestelleet, ettae vasta isaenniltae torpan kerjaettyaensae olisivat naimisiin menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui, mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidaen haahtensa teki laveaksi kisakentaeksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevaeaen riemunremakkaan yhdisti, ikaeaenkuin eivaet he koskaan olisikaan kotikyliaensae jaettaeneet ja rengeiksi ruvenneet. Ja Heikki ajatteli: ostankin niillae pirun rahoilla huikean lautan ja tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin laehdetaeaen laulaen ja riemuiten kunne vapaa virta viepi. Tapahtui myoes niin, ettae he pitkien vastatuulten sattuessa menivaet maihin jaettaeen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpaeivaet juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kylaein veneitae ja tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinae, sinelmaet silmaein alla, kallot vanteissa. Ja myoetaetuulen jaelleen lehahdellessa taas alkoivat hiljaiset tyoepaeivaet haahdella. Eikae heillae enaeae levaehtaeessaekaeaen muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa sille salkkionkia, syoettaeae sitae, pestae sen vaatteita, harjata sen paeaetae, lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin aeitinsae tehneen heille itselleen tai heidaen pilpattaville sisarilleen. Ja kun lapsi jo nukkui ja yoen kuudan kimalteli haahden edessae lipovan veden virissae, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikaeaenkuin olisi ikimennyttae muiston untuville vielae elvytellae tahtonut. Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei haen suinkaan ole pelkaeaevae sitae kaikista isointa kylaeae tuleen sytyttaeae, kunhan piru haenelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille. Ja kolmantenakolmatta paeivaenae sen jaelkeen kuin he matkalle laehteneet olivat, kun ilta jo haemaersi, saapuivat he Haemeenlinnan lahteen. Ja koska Heikki oli jaelleen sarkasaekin selkaeaensae ottanut ja he astuivat maihin, teki yksi haaksimiehistae haenelle merkin ja he laeksivaet muista erinaensae. Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut olivat taeynnaensae huutoja ja villiae ajoa ja humaltuneita vaekijoukkoja eikae yoevartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiae hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli suuri pelko rosvon taehden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille tulleen. Ja se haaksimies johdatti Heikin vaekijoukkojen laepi kaupungin toiseen laitaan, ja he pysaehtyivaet suljetun portin eteen, joka lautaiseen aituukseen tehty oli. Ja koska haen koputti, aukeni portti ja he astuivat pimeaelle pihalle, jonka peraellae oli matala maja, eikae sen luukuissa mitaeaen valoa naekynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, kaeski heidaen odottaa ja meni majaan, ja kun haen mennessaensae majan oven avasi, leimahti sieltae paereitten loimu ja naekyi savupatsas ja paljon miestenaeaeniae kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas mies pihalle, palava tuohus kaedessae. Ja haen kiroili pitkaeaen.--Ettekoe te saatanat, sanoi, tiedae ettae kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta haaksimies teki haenelle merkin ja he menivaet erinaensae. Ja hetken kuluttua se pitkae mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi, ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylaen rikkauksista.--Hyvae, hyvae, sanoi pitkae mies, ja kuka sinae olet, en minae tahdo tietaeae, en nimeaesikaeaen, mutta minae olen Riikki. Ja naein sanoen haen kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi ammottavan kitansa, naehdaekseen pelkaeaekoe Heikki. Mutta Heikin silmae ei vaeraehtaenyt. --Hyvae olet, sanoi Riikki, sinuapa taessae juuri tarvitsenkin, sillae taenae yoenae me sytytaemme kokot kaupungin ympaerille. Ja kunhan kaeskyni taeytaet, saat jo taenae yoenae paholaisen rikkauksista maistaa. Mitaes seljaessaesi kannat? Ja Riikki valaisi tuohuksella sarkasaekin suuta, pisti sormensa lapsen leuan alle ja kohotti sen paeaetae. Mutta lapsi nukkui suu auki, ettae maitohampaat naekyivaet, ja sen paeae retvahti kallelleen isaen niskaa vasten. Silloin Riikki naurahti. --Oletkos jo kauan emaennaettae ollut? kysyi haen. Ja sanoi hetken mietittyaensae: onhan meillae vielae aikaa. Eikae vienytkaeaen majaan miestensae sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa lakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin laehes kymmenen kivenheittaemaen vaeliae toiseen majaan. Heidaen mennessaensae sanoi Riikki: --Viedaeaen lapsi talteen. Ja kotvan vaiti oltuansa sanoi taas: --Mennaeaen Sandran luo. En minae ole haentae vielae tuntenut. Sinae saat haenet. Heidaen sisaelle tullessaan paloi pesaessae hiiltyneet rangot ja tyttoe odotteli Riikkiae, yksinaensae vuoteella maaten, mutta huomattuaan ettae heitae kaksi oli hyppaesi jaloillensa. Ja Heikki naeki, ettae Sandra Riikkiae kovin pelkaesi. Riikki nosti lapsen Heikin selaestae ja antaen Sandran syliin sanoi: --Ota sinae taemae niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikae lapsi heraennyt. Ja koska Sandra sen hellaesti vuoteelle asetti, oli haen Heikin mielestae kauniimpi kuin kaunein Tyrvaennaeisten tyttaeristae. Mutta Riikki sanoi Heikille: --Jos kasakat sinut tavottavat, annan minae tytoelle viisikymmentae hopearuplaa ja haen katsoo lapsen. Ja koska haen naeki, ettae he toisiansa lempeaesti puhuttelivat, sanoi haen viekastellen Sandralle: --Taitaisi olla haenen morsiamenansa parempi? No, jos haen elaevaenae leikistae paeaesee, tuo haen sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa emaennaeksensae. --Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki. Ja Riikki sanoi: --Jokos mennaeaen. Ja oli menevinaeaen haenen kanssaan ovelle. Silloin Sandra ojensi salaa kaetensae Riikin selaen takaa ja tavotti Heikkiae hihasta, ettei haen vielae menisi. Mutta Riikki naeki sen ja rupesi nauramaan. --Taidat olla naelissaesikin? sanoi haen Heikille, ja Sandralle sanoi:--Syoetae ja juota haentae kunnes minae palaan. Ja meni pois eikae tullut ennenkuin aamupuoleen yoetae. Ja kun he tytoen kanssa jo kaikesta keskenaensae sopineet olivat ja rakkaudessa sikeaesti nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu! Ja heidaen tultuansa kujalle oli siinae toinen mies Riikkiae puolta lyhyempi. Ja Riikki sanoi: --Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttaevaet kaupungin pohjosen, laennen ja etelaen puolelta, sytytae sinae idaen puolelta. Mutta joutuin, ennenkuin paeivae valkenee. Ja annettuaan Heikille omat tuluksensa haen haevisi nopeasti. Mutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itaepuolelle kaupunkia ja mies opasti haentae ja naeytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin olkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettaemaen piti, laehes kolmen kivenkantaman paeaessae toisistansa. Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimaeisen tervaskasan, joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kaetketty. Ja suuri valkea roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kaevi idaestae. Sen tehtyaeaen haen juoksi toista tervaskasaa sytyttaemaeaen, joka oli kotaan koottu. Kolmas oli rakennettu rikkaan talon ympaerille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja haen sytytti senkin. Mutta koska haen neljaettae sytytteli, kuuli haen ensimaeisestae paikasta heraeaevien ihmisten huutoja. Ja juostessansa viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu paeristae sotavaekeae kokoon kutsuen. Kun haen sen viidennen oli syttymaeaen saanut meni haen katsomaan paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle loimut kohosivat valaisten itaepuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja Heikki naeki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidaen haetaehuutonsa. Ja haen meni laeheiselle kummulle naehdaeksensae olivatko Riikin miehet tyoensae tehneet niinkuin haen. Mutta pohjoinen, etelae ja laensi olivat pilkko pimeinae, ja rumpu paerisi jo kujalla haenen allansa. Villinae vihurina ensimaeinen kasakkaparvi nelisti haenen ohitsensa, ja koska haen sivuillensa katsahti, naeki haen ratsujoukkojen rientaevaen pohjoisen, etelaen ja laennen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta piirittaeaeksensae. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes Riikin kokot syttyy. Mutta mennessaeaen palavan talon ohitse haen naeki ihmisten hyppivaen akkunoista ulos, ja he olivat jaettaeneet partasuu aeijaen sinne yksinaensae hosumaan, joka ei omin voimin ulos paeaessyt. Niin Heikki kapusi akkunasta sisaelle haentae auttaaksensa. Mutta aeijae rupesi kynsimaeaen vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki! Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistae Heikki sisaelle oli kavunnut. Ja kasakat huusivat: kolii, ja heittivaet haentae kujalta keihaeillaensae. Ja koska haen oli savun ja tulen laepi kantanut aeijaen ulos, ja sammuttanut haenen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat haenen kaetensae satuloihin ja veivaet hevosten vaelissae pois. Ja ihmiset riemuiten huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki kaeaensi paeaetaensae ja katsoi hevosten yli pohjoiseen, laenteen ja etelaeaen, mutta siellae oli pimeys. Silloin haen ymmaersi, ettae Riikki oli haenet pettaemaellae itsellensae pakotien avannut. Ja Heikkiae tutkittiin raastuvassa ja kaeytettiin monilla kaeraejillae, sillae he kantoivat haenen paeaellensae kaikkinaisista Riikin pahoista toeistae. Ja kun haen yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he haenet kuolemaan. Ja Heikki ajatteli: Miksikaes menin minae sitae aeijaeae tulesta ja savusta tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillae taehaen asti en ole ymmaertaenyt, ettei piru ihmisestae ulkona ole, vaan ihmisen on itse itsessaensae piru oleminen. Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa pyoeveliaensae odotti, joka haenen oikean kaetensae olisi miekalla katkaissut ja haenen paeaensae poikki lyoenyt, avasivat he holvin oven ja toivat haenelle paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsae piirtaenyt, veivaet he paperin jaelleen pois ja haen istui linnassa taas kolmen kuukauden paeivaet. Niin neljaennen kuukauden ensimaeisellae neljaenneksellae he sanoivat haenelle: Sinae olet armon saanut, eikae sinun pidae kuolemalla kuoleman, vaan olet ikipaeiviksi Siperiaan tuomittu. Mutta kun aika tuli, ettae Heikki piti muiden pahantekijaein kanssa Siperiaan vietaemaen, oli linnan portille yksi mies laehetetty, joka heidaen ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttaenyt. Eikae muuta sanonut vartijain ja sotavaeen taehden, jotka siinae olivat. Ja niin laeksi Heikki pitkaelle taipaleelle. Ja oli kevaet ja maamiehet jaeivaet peltojansa aeestaemaeaen ja varikset istuivat aidan seipaeihin lennoistansa lepaeillen ja jaeivaet Suomeen. Mutta Venaejaen metsaenrinnasta kukahti kaeki: Sandra on sinulle pojan synnyttaenyt! Ja Heikki ajatteli: Vielae ei ole minun asiani maan paeaellae loppunut, vaan piru on minut jaelleen palvelukseensa ottanut, ettae kerran naeen valani taeyttyvaen, jonka Veneh'ojan miehille vannoin. 3. Sandra oli torpan tyttoe Hauhon suuresta kylaestae, jonka myoes maamittari oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti koeyhyys Sandran kotitupaan ja haen pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikaevoeitsi kotiansa, ja kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra haenelle salaa aittain avaimet ja Riikki ryoesti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei mukanansa Haemeenlinnaan. Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttaenyt laehetti Riikki haenelle kolmekymmentae hopearuplaa eikae sen enempaeae haenestae tietaenyt. Sen jaelkeen Sandra elaetti itseaeaen ja molempia lapsia myymaellae tisleerattua viinaa Haemeenlinnan kasakoille. Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillae oli paljon miehiae, jotka ennemmin ryoestivaet talollisia kuin olivat heidaen renkeinaensae. Ja kun heidaen vallattomuutensa kaevi niin suureksi, ettei kukaan voinut enaeae olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta kaesky, ettae rautatie oli rakennettava Haemeenlinnan ja Helsingin vaelille. Ja paljon Riikin miehiae tuli kruunun toeihin ja vallattomuus lakkasi. Mutta Sandra, joka oli huonon elaemaen taehden kaupungista ajettu, rupesi ruuan ja viinan myyjaeksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtaeen sen mukaan kuin rautatie valmistui.--Silloin oli haenen poikansa, jonka haen Franssiksi nimittaenyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka Heikki oli haenelle sarkasaekissae tuonut, oli viisitoista taeyttaenyt ja jaeaenyt Haemeenlinnaan saunoittajan toimeen. Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin paeaestae, Haemeenlinnasta ja Helsingistae. Kun paeaet tulivat yhteen, loppui tyoe ja miehet saivat vapaan kyydin toiset pohjoiseen paein toiset etelaeaen. Mutta Sandra jaei kojuinensa keskelle kaupunkien vaeliae. Ja haen alkoi maanteillae viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle laehettaemaellae itseaensae elaettaeae, painuen etelaeaenpaein ja kuoli Helsingissae vaesymyksen ja tautien runtelemana. Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli haenen poikansa jo rikas mies. Eraeaellae paeaekaupungin syrjaekadulla, jossa nykyaeaen on vieri vieressae suuria kivimuuria taeynnaensae ylhaeistae hyyryvaekeae, oli viime vuosisadan 70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjae puutaloja, joihin mentiin pihan puolelta, sillae niissae ei asunut niin ylhaeistae vaekeae, ettae olisivat erityistae katuovea kaivanneet. Yhdessae taemmoeisessae talossa asui hyyryllae pihan peraellae myoes issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin pienipaeinen, valkotukkainen pitkae ja lihava leskimies, jonka etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikaeae oli vaille kolmekymmentae. Se oli saman Sandra vainajan poika. Haenellae oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvaenlaiset ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi, ja haen paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon tonttineen, jossa asui, sillae tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta, joten saeaestoerahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut loeytyae. Tyhjaestae haen oli alkanut. Rikastumisen suuri salaisuus oli haenelle selvinnyt jo haenen pikku poikana ollessaan, kun haen kerjaeilevaen aeitinsae kanssa maantieltae saapui taehaen suureen kaupunkiin. Aeiti oli aina opettanut kerjaeilemaellae ja varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa haenelle tuonut. Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja laiskuudeksi, kuten aeidillae. Mutta rikkauden salaisuus on siinae, ettae tavaraa voi panna talteen ja se siellae itsestaensae kasvaa, sillae aikaa kuin toista tavaraa hankitaan. Vielae on varastelemisen suuri vika siinae, ettae tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi, mutta rikastuminen riippuukin vaan siitae, osaako tekeytyae rikkaiden ystaevaeksi ja polisien lellipoikana pysyae. Salaisuus oli haenelle selvinnyt oikeastaan jo ensi paeivaenae, kun haen aeitinsae kanssa maantien tomusta paeaesi kaupungin puhtaille kaduille. Silloin oli ollut kauhean kuuma paeivae. Aeiti oli istunut lepaeaemaeaen kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin janoinen, ettae olisi laetaekoestaekin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistae loeytaenyt. Vettae hakiessaan haen naeki kuinka muuan suuri roimahousu ryssae kantoi keskellae katua poenttoeae paeaensae laella ja pysaehtyen aina rikkaitten talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: "Maroosina karoosi!" Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssae ketteraesti akkunan alle, taeyttaeen immeltae saamansa astian helakan punaisella puurolla, jota haenellae oli poentoessaensae. Ja impi antoi ryssaelle rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssae antaa immelle pikkurahoja. Rahat olivat sillae pyoereaeaen, kovaan lakkiin piilotetut. Sillae jos ne olisivat sillae taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssae olisi voinut paeaelaella pideltaevaen poentoen taehden niitae varkailta varjella. Ei Frans ollut elaeessaeaen niin paljon rahoja naehnyt kuin nyt naeki ryssaen lakissa, hopeita, kuparia, seteleitae. Kun se oli pyyhkinyt hikisen otsansa, rahat jaelleen piilottanut ja lakin paeaehaensae pannut, huomasi se kerjaelaeispojan, otti poentoestae pienen luisen lusikan kaerkeen sitae samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi sylkaeistae pois, kun se oli jaeaekylmaeae. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtaekkiae, kun oli jo nielty, alkoi maistua--maistua aeaerettoemaen hyvaelle, niin sanomattoman, niin ihanan autuaalle--eikae tullut enaeaen takasin imemaellaekaeaen, ei sitae ollut enaeae missaeaen--ei missaeaen. Frans oli varmaan ollut taivaan avattujen porttien edessae eikae mennyt sisaelle ennenkuin ne jo sulkeutuivat! Haen hyoekkaesi ryssaen jaelkeen, mutta taellae oli poenttoe jo kiinni ja paeaelaella. Imelae unohtui kyllae pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli haenelle taestae hetkestae selvinnyt iki paeiviksi: taeytyi palvella rikkaita _kaikkein makoisimmalla_. Ei tosin haenestae milloinkaan marosinaryssaeae tullut. Mutta on maailmassa muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa. Haen meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentae vuotta haentae vanhempi ja neljaen poikalapsen aeiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestae ei tule ikinae rikasta. Mutta malttakaa! Leskellae oli kaupungin laidassa velkainen taloraehjae, jossa haen harjotteli luvatonta viina- ja olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi huoneita katutytoeille. Kun Frans paeaesi lesken ja liikkeen herraksi, muutti haen asiat kokonaan toisin paein. Mitaeaen luvatonta ja poliseille salattua ei haenen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillae kaikki sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitaepaitsi eivaet ajurit eivaetkae lastaajat olleet niitae, joita palveleman piti, vaan rikkaat rahoilla elaejaet. Frans toimitti lesken alaikaeiset lapset oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin ja yhden raeaetaelinverstaaseen. Sitten loei kivijalkaan katuoven ja laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja portterimyymaelae. Mutta ylaehuoneiden korjaamiseen haen pani kaikki omat roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin punasilla seinaepapereilla, sisustettiin punasilla moeoepeleillae, komeilla saengyillae, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille hankittiin peilejae ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun kaikki oli valmista, rupesi leski emaennaeksi siihen komeuteen ottaen huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans itse rupesi rengiksi laehimmaeisen talon ajuri-isaennaelle. Eikae haen taehaen vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, ettae oli kaikki varansa pannut talon sisustukseen, vaan siksi ettae saattoi ajaa taloonsa yoevieraita ravintoloista ja siten tehdae liikettaensae tunnetuksi. Ja tytoet maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestae, ja herrat yhtae huikeita Fransin viinistae ja portterista. Pian oli haenellae oma hevonen, pian kaksi, pian neljae, omat tallit, omat liiterit, reet, rattaat ja ajurirengit. Ja ties kuinka rikkaaksi haen olisikaan paeaessyt, ellei leski olisi aekkiae kuollut. Frans ei voinut loeytaeae sopivaa emaentaeae liikkeeseensae. Oli haenellae sisarpuoli Haemeenlinnassa, se Kustaava. Taestae Kustaavasta haen oli kuullut, ettae se oli joku vuosi sitten saanut siellae lapsen, ja oli Franssilla senvuoksi hyvae toivo, ettae Kustaava ottaa toimen mielellaeaen vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa Helsinkiin tultuansa huomasi, mitae elkeitae Fransilla oli ja Frans suoraan suositteli haenelle emaennaen paikkaa liikkeessaensae, oli Frans saada haeneltae korvillensa. Kustaava ei kuitenkaan enaeae palannut Haemeenlinnaan, vaan jaei Helsinkiin ja rupesi elaettaemaeaen itseaensae pyykin pesulla. Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden peraestae ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitaeae ensin esipuhe rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella korvalla, mutta vaehitellen alkoi kaesitellae esineitae yhae vihasemmin. Ja kun Frans paeaesi siihen asti, ettae sanoi pyykkiae voivan kyllae tyhmempienkin ihmisten pestae, ymmaersi Kustaava mihin haen taehtaesi ja lennaetti kauhan haenen silmillensae. Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitaeae vielaekin pitemmaen vaeliajan. Mutta ei tuumasta sentaeaen luopunut. Haen vuokrasi tyttoehuoneuston vieraalle emaennoeitsijaelle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettae ja viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli haenelle suurimpana kummana mikae milloinkaan oli haenen eteensae tullut. Elaeae saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten keskellae, joutua haepeaeaen, saada lapsi ja sittenkin halveksia taellaista rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen viiden ikaeisenae aereaeksi, miehiae luotaan lykkivaeksi pyykkiakaksi, se oli Franssille selittaemaetoen arvotus. Mutta mitae vihasempi ja tuittupaeisempi Kustaava oli, sitae enemmaen haen Franssia miellytti ja sitae enemmaen Frans taivuttamisyrityksissaeaen kiihottui. Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikaeinen silloin kuin Frans, tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja taemaepae poika se nyt juuri olikin paeaepykaelaenae haenen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse kaiken ja Frans oli paeaettaenyt todistaa haenelle, ettae Kustaavan rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi vaelttaemaetoen. Asia oli taellainen: Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka haen pyhaeisin kaevi ponsuuriin puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun haenen moehoeisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivaet haenen punaisia, pulleita sormiansa, eikae olisi luullut haeneltae ikinae mitaeaen puuttuvan, oli haenellaekin sentaeaen pahat harminsa. Sen tuottivat haenen kolme poikaansa, jotka leski oli haenelle synnyttaenyt. Ne eivaet vaan voineet seurata isaeaensae parempien ihmisten kirjoihin, siksikoe ettae Frans oli liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkae siksi, ettae olivat jo luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidaen taehtensae alituisessa vaarassa tulla polisien kanssa retteloeihin--seikka, joka oli Franssille perin vastenmielinen. Kaksi kertaa haen oli jo ollut kaeskettynae polisikamariin heidaen vehkeittensae vuoksi. Taemae kaikki syntyi siitae, ettei heille voinut keksiae mitaeaen tyoetae. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden taehden saattoi minae hetkenae tahansa odottaa ikaevyyksiae. Selkaesaunasta ja arestikurista ei ollut mitaeaen apua. Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan. Eraeaenae lauhkeana kevaeisenae iltapaeivaenae Frans istui paitahihasillaan pihakamarissaan, avatun akkunan aeaeressae lueskellen Suometarta. Haen kyllae kuuli kadulta sitae tavallista kirkunaa ja tiesi ketkae siellae taas harjottavat vallattomuuksiaan. Myoes tunsi, ettae olisi pitaenyt mennae niitae kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen haenen eteensae. Mutta taessae sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, ettae jos pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, haen olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut. Aluksi haen ei osannut muuta kuin suu auki toellistaeae Suomettareensa. Haen luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan laeheltae. Niin siinae seisoi ja niin se oli, ei siitae paeaessyt puuhun ei kantoon. Siinae seisoi, ettae koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he kahdeksan vuoden kuluttua paeaesevaet yliopistoon. Taestae kummasta haen kyllae oli kuullut epaeillen puhuttavan, mutta nyt naehtyaeaen asian Suomettaressa taeytyi asian uskoa todeksi. Siinae samassa hetkessae oli haenelle selvaenae, ettae haen panee kaikki poikansa taehaen kouluun. Taemae eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin haentae vaan odottanut,--ettae haenen asiansa olisivat kypsyneet: haen rikastunut ja haenen poikansa kouluikaeaen tulleet. Hyvaepae oli, ettei haen niitae vielae verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut taka-askel haenen nopeassa edistyksessaeaen. Mutta niinkuin taemae omain poikain kouluun paneminen haentae innostikin, oli haen vielae enemmaen innoissaan siitae vaikutuksesta, minkae ehdotus oli tekevae Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivaet siihen, ettae Kustaava tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittaein sellainen, ettae vaikkei Frans varmasti tiennytkaeaen Kustaavan pojan isaestae, oli haenellae aina ollut epaeilys, ettae se oli muuan hieno sotakapteeni. Taemaen vuoksi Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa huutanut: kyllae minae teille piruille haenestae kapteenin teenkin! Josta Frans paeaetti, ettei Kustaava tiedae mitaeaen suurempaa kostoa maailmalle kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentaehden haen nousi ja meni Kustaavaa hakemaan. Haen loeysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava suuren paukutuksen keskellae muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja kierteli hienoja liinavaatteita jaeaesohjun seassa. Kun Frans malttamattomuudessaan kutsui haenet erikseen ja lyhyesti mainitsi Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivaet Kustaavan kasvot tulipunaisiksi ja haenen taeytyi haemmaestyksestae istua vaatekorin paeaelle. Frans oli osunut keskelle haenen sisintae sydaentaensae. Frans ei sillae kertaa sen enempaeae puhunut, vaan meni myhaeillen kotiinsa odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena paeivaenae Kustaava tuli haenen luoksensa, vaikkei muutoin koskaan kaeynyt. Tultuansa Kustaava tietysti ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitae mitae Frans oli haenelle koulusta puhunut. Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitae. Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta luutuamaan. Silloin Frans todisti haenelle asian toisella tavalla. Haen kertoi viime talvena kerran yoen aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona muiden ajurien mukana milloin siellae kestit loppuisivat. Mutta kun herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidaen vaelillaensae nousi suuri riita. Silloin hyppaesi yksi verannan poeydaelle seisomaan ja alkoi selittaeae taetae samaa koulu-asiaa, ja he vetivaet haenet alas, ja yksi rupesi hosumaan kepillae ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen kouluun panette? Toiset sanoivat: eikoe issikka ole ihminen? Ja, jotka enemmaen juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat rekiin, ja ne, jotka haenen rekeensae tulleet olivat, puhuivat samasta asiasta vielae sittenkin kun haen heitae tyttoejen luo ajoi, ja haen kuuli selvaesti heidaen moneen kertaan sanovan: toiset ajat taestae syntyy! Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vaellyae kiinnittaemaeaen, yksi herroista loei haentae olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans vastasi: on.--Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Taestaelaehin suomalaisetkin saavat sivistystae. Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans lopetti, sanoi haen: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet. Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla? Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikae haen saanut sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa. Sinne tultuaan haen rupesi kohta vitsa kaedessae kiivaasti hakemaan poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi peraessae ja torui: --Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllae minae sinut opetan! Ja asettui edeltaepaein kaikkiin aukkoihin ja soliin mistae poika olisi voinut haenen kaesistaeaen livahtaa vapaalle kadulle. Mutta poika pakenikin aeitiae ainoastaan nimeksi, sillae haen oli tullut sangen uteliaaksi. Taemmoeiset ilman vaehintaekaeaen syytae toimeenpannut selkaesaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli kaeaennettae haenen elaemaessaeaen. Haen senvuoksi, vaikka naeki, ettae taellae kertaa uhkasi mitae perusteellisin selkaesauna, antautui melkein omin ehdoin. Mankelihuoneen ylisparven alta aeiti koppasi haenet kiinni, paukahutti tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei sisaelle saamaan oikeata pehmitystae. Siellae kukisti pojan, riisui haeneltae poeksyt ja alkoi hutkia vitsalla: --Vai meinaat aina vaan porsaana elaeae, vai meinaat, vai meinaat! haen saneli lyoentinsae tahtiin. Poika kiljui sentaeaen vaan niinkuin viran puolesta. Silmaet pyoereinae ja odottavina kysyivaet aeidiltae: Mikae siis on asiana? Onko se hyvaeae vai pahaa? Mutta aeiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiae naeihin ilmeisiin kysymyksiin. Selkaesaunan piti olla asian taerkeyttae vastaava. Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi haen aeaerimmilleen kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella aeaenellae, niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja joka senvuoksi ei tarvitse kovalla aeaenellae kaeskyjaensae antaa. --Kaedet ristiin, poika, pane kaedet ristiin! Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja odotti noeyraenae ja uteliaana. --Osaatko isaemeitaeae? Lue isaemeitaeae. Jaa, jaa, lue isaemeitaeae! Poika rupesi hoepisemaeaen isaemeitaeae, mutta ei osannut kuin puolivaeliin. --Vai et osaa isaemeitaeae? Jaha, taeytyy panna kouluun, ettae opit isaemeitaeae. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllae ja saappaat ovat hyllyllae. Ota jalkaas ja mene kouluun... Kustaava aikoi vielae sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja voimatta hillitae itseaeaen purskahti aeaenekkaeaeseen itkuun: --Ettae minun pitikin synnyttaeae sinut taemaen auringon alle! Ja taas hyppaesi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi: --Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi! Ja haen otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltae ja nakkeli yksitellen permannolle ja meni itkien pois. Tasan kuukauden kuluttua taestae merkillisestae paeivaestae he kulkivat molemmat jaelekkaein ajuri Henriksonille paein, aeiti edellae, silmaet mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina paeaessae ja juhlallinen paeaetoes kasvoilla. Pojalla oli jalassa koempeloesti kolisevat saappaat, vaehaen liian pitkaet housut ja taeys'ikaeisen lainalakki paeaessae. Paljaskinttuiset katutoverit osottelivat ihmetellen haentae sormellaan. Mutta haen ei kaeaentaenyt paeaetaensae oikealle eikae vasemmalle, ja ainoastaan silmillaeaen seurasi heidaen kadehtivaa ihmettelyaeaen. Henrikson oli myoes valmistanut poikansa kouluun vietaeviksi, kaikki kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat kadunkulmaan paein. Ja kun naekivaet Kustaavan tulevan kaukaa poikansa kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat sanomaan isaellensae, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen. Silloin Frans tyoensi jalallansa oven auki sisempaeaen huoneeseen ja huusi sinne: --Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa! Sillae siellae sisemmaessae huoneessa asui vanha aeijae, jota lapset sanoivat vaariksi ja Franssin olisi pitaenyt sanoa isaeksi, mutta sanoi vaariksi, ja piti ikaeaenkuin piilossa ihmisiltae, koska aeijae oli aikoinaan ollut murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltae karannut. Merkillinen aeijae senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistae ajoista ja taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistaensae, olipa sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin taehden eikae ainoastaan haepeaen vuoksi haen oli ihmisiltae salattava. Franssin huutoon vaari kaeaensi makuultaan paeaetaensae, katsoi hetken eteensae ja alkoi sitten: --Siihen aikaan koska minae Siperiasta Suomeen palasin... Frans huusi keskeyttaeen: --Kustaava tuo poikansa kouluun! --Jaa mihin tuo? --Kouluun. --Turhaan minae sen sarkasaekissae maailmalle kannoin, sanoi vaari ja katsoi hetken eteensae. --Meitae oli kymmenen, alkoi haen, jotka Siperiasta laeksimme ja lautalla virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle paeaestyae ei ollut kuin minae ja Matti. Sitae on naees huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti kaeydae ja kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minae Suomeen takasin tullut olin... Kustaavan tulo keskeytti haenen kertomuksensa, kuten sen aina jokin keskeytti. Haen kaeaentyi toiselle kyljelleen eikae tullut etuhuoneeseen, sillae haen ei pitaenyt Kustaavasta eikae vaelittaenyt haenen pojastaan. Haen vaelitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitae haen aina tarkkaan seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhae suuremmiksi. Paljon, paljon haen niistae pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa, silloin vaari niistae enin iloitsi. Mutta eipae vaari ollut oikein tyytyvaeinen itse siihen poikaan, jonka Sandra oli haenelle synnyttaenyt, sillae heidaen vaelillensae oli noussut jyrkkae erimielisyys jo kohta siitae paeivaestae pitaeen, jolloin haen Siperiasta palattuaan Franssinsa loeysi. Ilokseen haen tosin ensin naeki, ettae myoeskin Frans ennen kaikkea muuta, ajatteli rikastumista. Mutta Franssin "rikastumisen salaisuus" ei miellyttaenyt vaaria, sillae vaarilla oli mielessae toinen salaisuus. Siperiassa haen oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijaein kanssa, oppinut venaelaeiseltae ammattirosvolta vaeaeraen rahan valmistamistaidon. Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen kultarahoja valmistaa, ja sattui vielae niin onnellisesti, ettae Frans oli hopeasepaen opissa kaeynyt, joten haen olisi tuntenut koko joukon taerkeitae seikkoja, jotka vaeaeraen rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut muka tehdae mitaeaen laissa kiellettyae eikae joutua polisin kanssa retteloeihin. Rahoistakin, jotka vaari oli haenelle tuonut, ensin kysyi, mitae rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, ettae ne olivat haenen ammutun kaverinsa ryoestaemiae ja haenelle talteen jaettaemiae, oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei ruvennutkaan niillae rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut haenessae miestae. Tahtoi rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, ettae olisi vaan punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniae kaataa ja huitukoita silitellae. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmaertaenyt mitaeaen. Mutta jos oli Frans vaarin mielestae huono, niin sitae enemmaen haen odotti pojista. Odotti niistae kerran tulevan semmoisia miehiae, jotka tietaevaet, ettae piru on ihmisessae itsessaeaen, eivaetkae sentaehden mitaeaen tekoa tunne, mihin ei heidaen kaetensae uskaltaisi kohota. Paniko Frans heidaet kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestae vaehaepaetoeinen kysymys. Ja sentaehden vaari vaan kaeaensi kylkeaensae eikae vaelittaenyt kuunnella poikansa ja tyttaerensae puheita koulusta. Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet: --Ottaisit aluksi vaikka taemaen viinipuodin hoitoosi. Kustaavan vaeraehtivaet taas leuvat. Mutta haen sanoi hillitysti: --Jos koettaisin sentaeaen ensin pyykinpesulla. Fransin naama venyi pitkaeksi, mutta haen ajatteli kaersivaellisesti: ehkae koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinae sittenkin taivut! He nousivat ja menivaet viemaeaen poikiansa koulun rehtorille. 4. Seitsemaenkymmenen luvulla ei ollut Taehtitornivuorella vielae mitaeaen ihmiskaeden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei kaeytaeviae, ei haaksirikkoisten laenteen kaeaentyvaeae haetaehuutoa eikae sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle eduskuntatalolle. Vuoren huipulta naekyi etelaen puolelle esteettoemaesti avomeri ja pohjosen puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympaeroeivine kivimuurineen, yhtae komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle matalien puurakennusten epaetasainen taistelu yhae taajemmin nousevia tiilitaloja vastaan. Laenteenpaein naekyi etenevae saaristo. Mutta itaeaenpaein yhtae esteettoemaesti Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen. Vuoren itaeisen osan ylitse luikerteli kivittaemaetoen tie jalankulkijoita ja niitae kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta louhittuja kiviae. Myoes koko laentinen puoli oli louhoksien vallassa ja oli kaeynti siellae kiviroeykkioeiden taehden vaikeata. Epaetasaisuutta lisaesivaet vielae suuret soralaejaet, sillae taetae osaa vuoresta kaeytettiin kaupungin yleisenae kaatopaikkana. Jospa hienommat kaevelijaet siis vaelttivaetkin Taehtitornivuoren saermaekkaeitae kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri joukko kultaisen paeaekaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka laivoja ulapalta taehystellessaeaen, mielellaeaen siellae pulloansa kallistelivat, kaartilaiset ja heidaen huitukkansa, ja muut joutolaiset, joilla oli aika vetaeytyae kaupungista louhikkojen vapauteen juopottelemaan. Mutta niihin kuului myoes eraeaen koulun oppilaskunta, sillae hekin olivat vuoren valinneet olinpaikaksensa. Taemae koulu oli ensimaeinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu paeaekaupungin monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellae, ja sen pojilla oli siis suuria vastuksia voitettavana. Sillae heidaen oli kaeyminen alituista, sitkeaetae taistelua arvonsa ja kunniansa yllaepitaemiseksi muiden koulujen monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitae joka suunnalta piirittivaet ja luonnollisina vihollisinaan pitivaet. Tappeleminen oli ensiksikin "norsseja" vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten "rottia" vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin "ryssiae" vastaan, jotka sijaitsivat Vaelitorin kulmassa. Naeistae kaikista olivat "rotat" rohkeimmat, purevimmat ja laehimpaenae heitae. Ne olivat myoes kaikkein vahvimmat. "Norssit" taas pahat siitae ettae olivat usein pampuilla varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidaet vielae vaarallisemmiksi. Mutta ryssaet olivat lukuisimmat. Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten kaeytoes, ahkeruus, tarkkuus, taito, saeaety--ne olivat merkitystae vailla. Ahkerat, osaavaiset ja ylempisaeaetyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitae laehtevae kunnia saavutettiin yksityisissae ja yhteisissae otteluissa kohtaavan vihollisen kanssa, mutta yhtaepaljon myoeskin varsinaisissa taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Taehtitornivuori. Eraeaenae kevaetiltana pari paeivaeae ennen odotettua yhteentoermaeystae norssien kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin. Hinkin, heidaen kuninkaansa, oli maeaerae kaeytaennoessae naeyttaeae heille uutta suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetaeaen hajalle teeskennellyn pakenemisen avulla. Odottaessaan taetae Hinkkiae he harjottelivat tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat naehneet ryssaen sotamiesten tekevaen Kampin kentaellae. He olivat taellae kertaa ottaneet mukaansa myoeskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isae oli Venaejaen palveluksessa oleva suomalainen eversti, saivat he siten kaesiinsae pitkaen laahustavan miekan, joka raeminaellaeaen suuresti lisaesi sotamieltae. Tekivaet haenestae tilapaeisen paeaellikoen ja keppikivaerit olalla, rivittaein kulkivat, juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkaekseen ampuma-asentoon, taas hyoekkaesivaet pystyyn, kertasivat rivejae ja tekivaet rynnaekkoejae suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivaerien paeissae, ja ne, joilla oli leikkipyssyjae, paukuttivat nalleja. Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikae kauan kestaenyt ennenkuin he jaettivaet harjotuksensa ja istuivat sinne taenne hajallensa odottelemaan eikoe kuningas lopultakin sentaeaen saavu. Alakuloisuuteen oli syynae suuri, harvinainen, mieliae taerisyttaevae tapaus heidaen koulu-elaemaessaeaen. Se poika, joka heidaen keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeae ja todella oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistae. Haen oli sukkelin, haen oli viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, haen petti opettajat paraiten, haen poltteli tupakkia melkein heidaen nenaensae alla, meni kuiskauksien avulla laepitse vaikkei lukenut mitaeaen ja sai toimeen lupapaeiviae melkein milloin vaan haenelle paraiten soveltui, sillae kun haen kaeski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin taeytyi suostua. Mutta voimakkain haen ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin "kapteeniksi". Ja naemae kaksi olivat taenaepaeivaenae tapelleet keskenaeaen koulun pihalla. Mitae leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava naeky oli syoepynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensae tuijottamaan! Jotakin oli Hinkki ensin "kapteenille" sanonut, ei kukaan ollut kuullut mitae. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kaersinyt taetae haukkumanimeae. Kapteeni oli heti rajusti kaeynyt paeaelle ja paiskannut kuninkaan maahan. Hinkki hyppaesi pystyyn ja loei korvalle, mutta kapteeni paiskasi haenet jaelleen maahan ja piteli siinae kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu. Pystyyn paeaestyaensae Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin, mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti haen naein petti voittajansa. Silmaet pyoerivaet vertyneinae Hinkin paeaessae ja vaahtoa tuli suusta haenen raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, ettae haenen olisi ollut parempi kuolla kuin nousta siitae haepeaestae. Neljaennellae kerralla haenen taeytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Yloes noustuaan haen koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistaeae, ja sanoi hiljaa hengaestyksen katkaisemat sanat: me--koetamme--iltapaeivaellae--uudestaan. Heti iltapaeivaetuntien paeaetyttyae haen oli kaeskenyt kaikki harjotuksiin vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne. Senvuoksi eivaet sotaleikit sujuneet. Hirveaeltae tuntui ajatella, ettae ne nyt jossain kenenkaeaen naekemaettae temmelsivaet elaemaen ja kuoleman kamppausta. Ehkae olivat ottaneet veitsiae mukaansa, ainakin kuningas, eikae vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitae kaeyttaemaettae. Mutta sitae suurempi oli haemmaestys ja ilo, kun joku aekkiae huusi: mikaes tuolta tulee! ja kaikki kaeaentyivaet sinnepaein ja naekivaet molempien ilmestyvaen ihkasen elaevinae kasarmin kulmasta, vielaepae kaeyden rinnakkain vaelinsae jo sopineina. Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myoeskin haenen kasvonsa olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehaettaevaen sinisistae silmistae ei olisi haenen kuninkuuttansa voinut paeaettaeae. Mutta kaeynti oli todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmaeisesti joka askeleella niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle ylpeaesti. Takki oli auki, helyvyoe kannatti housuja tuuman verran liiviae alempana, ettae siniraitainen paita naekyi vaeliltae. Peukalot haen piti vyoen alla antaen muun kaemmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyoetae alas. Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiae. Kulki taemaen kanssa samassa tahdissa, mutta kaeynti ei hetkahdellut eikae ruumis heilahdellut kummallekaan puolelle. Haenen paeaensae oli pyoereae ja sen takaraivo isonlainen. Ruskean ja vihertaevaen sekaiset silmaet katsoivat totisina ja rehellisinae suoraan eteenpaein, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikae ihmisten ympaerille tahtoo vaekisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi haenen totisille kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus lapsella, jolle vaeaeryyttae tehdaeaen. Mutta silmaet ikaeaenkuin taestaekin pyrkivaet irti ja vaeraehtelivaet vaan rehellisesti totuuteen paein. Kun naemae molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin sopimuksesta: --Joka haentae taestae edes vielae uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minae lyoen nuuskaksi. Taemaen sanottuaan Hinkki meni syrjaeaen ja antoi kapteenille tilaa. Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmaet maahan luotuina, niinkuin valehtelijan, sanoi ikaeaenkuin tunnustaen: --Kyllae Hinkki voittaa minut. Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympaerilleen, naehdaekseen uskoiko jokainen erikseen mitae kapteeni oli sanonut. Mutta kapteeni ei katsonut kehenkaeaen, vaan meni ja istui syrjaeaen. Haenen silmaensae olivat turpeina eikae voinut olla epaeilystaekaeaen siitae, ettae haen oli katkerasti itkenyt. Haenen surunsa sen johdosta, mitae aamupaeivaellae oli tapahtunut, naeytti niin syvaeltae, ettae haentae katsoessa tahtoi muidenkin mieli masentua. Kun Hinkki naeki, ettae kaikki uskoivat, tuli haen laupeaammaksi ja kertoi heidaen sopineen jutun niin, ettae Hannes taestaelaehin (se oli kapteenin oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo haenelle kouluun joka paeivae viisi penniae veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta haentae enaeae kapteeniksi. Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidaen patterejansa, jotka he olivat laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien vaeliin, ja nauroi, ettae he aikoivat antaa nallipaukutusten kaeydae tykkitulesta. Haen nauroi myoes heidaen sapeliansa, veti miekan huotrasta ja loei linkkuveitsen teraellae miekan teraeaen lovia osottaakseen ettei sen miekan teraes mihinkaeaen kelpaa. Vielae haen nauroi lippujakin. Ei haen oikeastaan vaelittaenyt mistaeaen leikkisodista, eikae yleensae pitaenyt taisteluja ryssiae, norsseja ja rottia vastaan minaeaen leikkinae ollenkaan, vaan haenen sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina taeyttae totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipae haen muutoin kuningas olisi ollutkaan. Haen veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi ettae taeytyy mennae ruutia hakemaan. Kun he kysyivaet, mistae haen ruutia saapi, nauroi haen vaan, ettae kyllae _haen_ aina saa, ja sanoi huomenna naeyttaevaensae miltae oikea pamaus kuuluu. Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa taeyteen, reunoja myoeten, ja maeaeraesi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit alkaisivat juosta vuorelle. Ettae Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut kaesiinsae, se oli jo kyllaekin suuri ihme, mutta mistae haen aikoi niin paljon ruutia saada, se meni yli jokaisen ymmaerryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Haenen kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen ettae haen joka alalla tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitae muut osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin haemmaestyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen. --Menkaeae te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi haen. Sykkivin sydaemmin, taeynnae ihmeellistae odotusta hajosivat kaikki vuorelta. Mutta Hinkki ja kapteeni menivaet vuoren itaeiselle harjalle. Siellae he paneutuivat pitkaekseen kalliolle illan haemaertymistae odottamaan. Kun kapteenin rinnasta kohosi silloin taelloein itkun jaeljiltae vielaekin hytkaehdyksiae, katsoi Hinkki saeaelien haentae, niinkuin olisi tahtonut sanoa: aelae enaeae viitsi valittaa. Ja kun he vaehaen aikaa siinae vielae olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto paeaevahdista ja rummunpaerinaeae Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn. --Nyt taeytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi haen.--Onko sinulla 5 penniae? Kapteeni sanoi: --Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitae sinae viidellae pennillae teet? Hinkki sanoi: --Se on sinun paeivaerahas. Anna taenne. Ja kapteeni antoi haenelle viisi penniae. --Nyt mennaeaen taestae alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin jyrkimmaestae paikasta kadulle vuoren taakse. Siinae oli vaehaen matkan paeaessae katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskaeytaevae. Puistossa soitteli musiikki. Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen aeijaeaen, joka olan yli heitetyllae hihnalla kannatti edessaeaen laatikkoa ja moei siitae appelsiinejae ja paperossia puistoon kulkeville. --Mene sinae, sanoi, toista kautta ja kun minae tulen taeaeltae paein ostamaan siltae paperossia, niin tule vastaan aelaekae ole tuntevanas minua. Kun minae rupeen juoksemaan, niin kiroo sinae ja juokse minun peraessaeni ja ole ottavanas minua kiinni. Ymmaerraetkoe? Kapteeni sanoi: --Pitaeaekoe minun ottaa sinut kiinni? Hinkki katsoi haeneen, naurahti ja sanoi: --Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, aelae ole tuntevanas. Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun haen laehestyi aeijaeae seisoi Hinkki jo siinae ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin aekkiae suustansa ja alkoi juosta puistokaeytaevaeae alas. Aeijae huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa peraessae. Kapteeni kirosi nyt kaeskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan Hinkin jaelkeen. Kun lehmuskaeytaevaellae oli paljon kaevelijoeitae kaeaensi Hinkki oikealle ja kierteli syrjaeteitae syvaelle varjoisaan puistoon. Haen antoi kapteenin paeaestae aivan kintereillensae, mutta kiinni ei antautunut, sillae vaikka kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei haen voinut tehdae niin nopeita luikerruksia ja kaeaenteitae. Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysaehtyi ja silloin kapteeni naeki haenen kaedessaeaen kaksi punasta Tollanderin paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitae, vaan pisti yhden kumpaankin takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan ettae juoksun kiihkeae hengaestys talttuisi.--Ei se nyt enaeaen meitae loeydae, sanoi haen paperossiaeijaestae. Levaettyaeaen haen nousi, katsoi ympaerillensae ja vei kapteenin rantaan, jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita veneitae. Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli kaljaasi ankkurissa ja sen peraeaen oli korkealaitainen musta vene pantu koeyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin laehemmaes rantaa ja pikku vene kaeaenteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin loeyhentaeen koeyttae. Hinkki haki ongenvavan rannasta, kaeski kapteenin pidellae lauttaan lukittua venettae kaeaentyneenae merelle paein, meni itse peraeaen ja jonkun ajan odotuksen jaelkeen tavotti kuin tavottikin vavalla mustan venheen ja sai siitae kaesin kiinni. Pian haen linkkuveitsellae katkasi koeyden ja haki kapteenin venheeseen. --Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vaehaen levottomana ympaerilleen katsellen. Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillae ja vene kaeaenteli haenen kaesissaeaen sinne taenne, josta Hinkki alkoi hermostua. --Mikaes naekyy minun paeaeni takaa, haeh? tiuskasi haen. --Tokan savupiippu, sanoi kapteeni. --No, jos piippu menee taelle puolelle paeaetae, niin souda taellae airolla, mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmaerraetkoe? Kapteeni teki niin eikae vene enaeae kaeaennellyt. Haen naeki ihmeeksensae, ettae Hinkki oli merellaekin aina vaan sama kuningas kuin maalla. He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkaen sillan ohitse ja vene jo keinui rasvatyyneen avomeren sileaellae mainingilla. Laskenut aurinko paistoi meren takaa pitkaen pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhae suurenevina kohosivat taivaan laelle asti. Hinkin mieli lauhtui. Haen lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse selkaekenoon peraelle. --Mikaes nyt on paeaen takana? kysyi haen. --Harakan vallit, sanoi kapteeni. --Souda niin, kaeski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan peraetuhdolle, ummisti silmaensae ja oli kuorsaavinaan. Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, ettae Hinkki oli todella nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitaemaestae Harakan valleja merkkinae ja alkoi kiertaeae kaupungin satamalahteen. Vihdoin haen lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi katselemaan ympaerillensae. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla noussut haenen eteensae. Hinkki se haentae aina vei ja opetti uusia maailmoita naekemaeaen. Vene hiljensi vauhtinsa. Sen heraettaemaet laineet olivat ruskosta valoisia. Nikolainkirkon kello vielae jymisi, vuoroin heleaemmin, vuoroin kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt. Vene pysaehtyi kokonaan. Kun sen laineetkin tyyntyivaet, silisi merenpinta ja koko kaupunki naekyi yloesalaisin kaeaentyneenae lahden pohjasta. Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja aerjaesi: --Mitae sinae noin venettae heiluttelet? --Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita. Haen oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitae aikaan. Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan sortui. Kapteeni oli kuin hulluna. --Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympaerilleen sanoi: minne helvettiin sinae olet soutanut! Naein sanoen haen melalla kaeaensi veneen poispaein kaupungista, ja kapteeni alkoi vedellae. Laehes neljaenneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan, joka mahtavine piippuinensa kellui meressae kuin puoleksi uponnut jaettilaeistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivaet kannella. Kylki-aukoista naekyi kanunain mustat suut. Kapteeni ei sanonut laivasta mitaeaen, vaan kysyi: --Mitae ne kranaatit oikein ovat? --Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki. --Mutta sinae kerran sanoit, ettae niissae on ruutia? --Naees nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka pannaan suuren kanunan sisaeaen ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta siinae on peraessae ruuvi, josta pannaan ruutia sisaelle, ja paeaessae on nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin, niin se raejaehtaeae ja palaset lentaevaet ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset kuolevat. --Vaikkako eivaet olisi mitaeaen pahaakaan tehneet? Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan. --Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejae? Hinkki ei pitaenyt taetaekaeaen kysymystae vastauksen arvoisena. --Tahtoisitko sinae olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein. --Ei sivelistit mitaeaen merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset lasisilmaeherrat! Maeskiksi menisivaet, jos Viaporista ammuttaisiin. Ja vaehaen ajan peraestae sanoi: --En minae vaan. Merille minae karkaan. Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsae. Merille,--se on tuonne, tuonne, missae ei maata naey ja kaikki on suurta ihmeellistae aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa naeytti kapteenista taellae hetkellae mitaettoemaen harmaalta, ikaevaeltae, pieneltae. Taas neljaenneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysaesi: --Mihinkaes me nyt mennaeaen? --Katso taakses, sanoi Hinkki. Ja kun kapteeni kaeaentyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti merestae nousevaa, harmaista kivistae muurattua pitkaeae ikkunatonta linnanseinaeae, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan. Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivaet yoepymistae tehden ylhaeaellae linnanseinaen edessae ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensae sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti vaelaehdyksensae. Haemmaestyneinae ja kysyvinae kaeaentyivaet kapteenin silmaet takasin Hinkkiin. --Aelae pelkaeae, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille ihmeellisiae tarinoita taestae Viaporin harmaasta vesilinnasta. Kertoi sen seinaen takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellae istuneet monta kymmentae vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinae koppeihin, joiden ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi laepi linnanpihalle paein ja toinen laepi ylhaeaellae merelle paein. --Katso tuonne! naeetkoe pieniae aukkoja linnanseinaessae? siinae on toinen laepi, josta he saavat ilmaa hengittaeaekseen, mutta eivaet ylety naekemaeaen. Kapteenin silmaet suurina ja palavina tuijottivat linnaan paein. --Souda vaan laehemmaes, sanoi Hinkki. Ja kertoi, ettae kun seinaen juurella on hiljaa, voi kuulla vankien huokauksia ja valituksia. He tulivat juuri seinaen viereen. Enin osa siitae oli rakennettu suoraan veteen, joka veneen laehestyessae kumeasti lotisi kivien vihreissae uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinae oli ruohon tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien vaeliin. --Pitele noista, sanoi Hinkki, minae tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinaeae vasten. --Kovasti huokailevat, sanoi haen jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten rupesi itse pitelemaeaen venettae ja kaeski kapteenin vuorostaan kuunnella. Kapteeni kallisti nyt haenkin korvansa kiviseinaeae vasten. Lieneekoe hiljainen tuulenhenki ylaeilmoissa kaeynyt ja linnanseinaen aukoissa suhissut, mutta veri oli jaettaenyt kapteenin kasvot, kun haen kuuntelemasta paeaesi, sillae haenkin oli kuullut huokauksia, syviae, ikionnettomuutta itkeviae. Haen kallistui uudestaan seinaeaen kiinni. Ei epaeilystaekaeaen. Ne huokailivat--huokailivat. Kapteeni mittasi silmillaeaen korkeuden maasta henkilaepeen. --Mutta jos auttais ne sieltae pois, sanoi haen. --Hm, pani Hinkki ikaeaenkuin olisi jo ennen itsekin sitae ajatellut ja mahdottomaksi huomannut. --Varrottais yoetae ja heitettaeis koeysi laevestae sisaeaen, arveli kapteeni. --Ei siitae laevestae mahdu ihmisen paeae, sanoi Hinkki. --Tai tultais joka yoe ja kaivettais reikaeae muurin laepi, esitti kapteeni. --Taeytyy laeksyjae lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heraesi haaveistaan. --Saatana! huusi haen kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon kaeteensae ja ylimalkaisessa raivossa aikoi sillae ruveta huitomaan ympaerilleen. Hinkki saeikaehti ja koetti kapteenia tyynnytellae, mutta kun kapteenin silmaet pyoerivaet paeaessae yhae kummallisemmin, haen huusi: --Vahti naeki meidaet, souda pois, se ottaa kiinni ja pistaeae linnaan, joutuin, joutuin! Ja kapteeni istui ja vetaesi vettae airoilla niin lujasti ettae toinen niistae siihen katkesi: --Mitaes nyt tehdaeaen? --Ojenna taenne ehjae, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon haen nousi pystyyn, pani peraessae olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin tekivaet punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivaet pikkuvenheeseen ja seisten sen peraellae yhdellae airolla soutivat koeyden pollariin. Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikae pitaenyt mitaeaen kiirettae. --Ethaen sinae kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni. Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden. --Annas kun minae tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla saavansa veneen kaeaennetyksi kotiin paein. --Et osaa taemmoeistae soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina vaan Viaporia kohden. Linnoituksen vallit, jotka kaupungista paein naeyttivaet tavallisilta ruohokummuilta, kasvoivat yhae suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin mahtavat vuoret kallioiden paeaellae ja suuret tykit ammottivat aukoista merelle paein. Pieniksi pilkuiksi haevisivaet vahtimiehet, jotka kivaeaerit olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin. Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana, ihmeelliset muurit, salaperaeinen laituri ja linnotukseen vievae rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidaen eteensae aivankuin niellaekseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni kosteammaksi. Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun. Kaukana idaen taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat hallitsevat puoli maailmaa. Taemae valtakunta on rakentanut linnoituksen mereen ja pannut sotamiehensae sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki soutaa vihellellen kohti kitaa. --Aelae herran taehden, kuiskasi kapteeni kiihkeaesti. Ryssae tappaa meidaet! Hinkki kaeaentyi katsomaan. Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssae alkoi todella huitoa kaesillaeaen ja puiden nyrkkiae kielsi heitae laehestymaestae. Hinkki antoi rohkeasti veneen mennae eteenpaein. Silloin haki ryssae vahtikopista kivaerinsae ja rupesi suurilla liikkeillae muka sitae lataamaan. Hinkki ei vaan ollut tietaeaekseenkaeaen. --Herran taehden, Hinkki! Hinkki! Heti kun vene oli tullut niin laehelle muuria, etteivaet ylhaeaellae kulkevat vahdit heitae enaeaen voineet naehdae, veti Hinkki taskuistaan punaset paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kaeaentyae pitkittaein porrasta vasten. --Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistae matkimaan: puh, puh,--ettae ryssae ymmaertaeisi. Ryssae rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kaedestae. --Aelae luule, poika, sanoi Hinkki ja tyoensi veneen ulommas.--Ni ponimai poruski. Hellitae vaan ruuti ensin. Ryssae pani nyt kivaerinsae jaelleen vahtikojuun ja katosi pienestae portista muurin sisaepuolelle. Heidaen odotellessaan sanoi Hinkki: --Taeaeltae kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa, saisimme paljonkin. --Mistaes ryssaet itse saavat ruutia? kysyi kapteeni. --Kranaateista raapivat. Taemaen kuultuansa kapteeni tunsi yhtaekkiae olevansa kuin kotonaan keskellae naeitae pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli naeyttaenyt avaimen ja avannut niiden sisimmaen salaisuuden. Ja yhdellae iskulla hajosi linnotuksen jylhae taika kapteenin mielestae. Iloissaan haen alkoi kovalla aeaenellae morista Hinkin opettamaa englantilaista merimieslaulua: Hel Viktooria, hel Viktooria! Tshilivili vippan boi! --Ole hiljaa, sanoi Hinkki. Ryssae toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltae vastaan paperossit. Kun he paluumatkalla laehestyivaet jaelleen Kaivopuiston rantaa, nousi Hinkki pystyyn ja kauan taehysteli maalle paein. Oli jo niin haemaerae, ettei haen voinut naehdae. Silloin haen kaeski olla soutamatta ja kuunteli kauan. --Kaljaasin miehet hakevat venettae, sanoi haen tyynesti. Rannalta paein kuului aeaeniae ja saappaitten rapinata kivien paeaellae. --Ne tulevat taenne paein. Paeaestae minut maalle, sanoi Hinkki. Kapteeni paeaesti Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettae, saaden vihdoinkin tilaisuuden tehdae niinkuin Hinkki ja niinkuin kivihiililaivain nokiset merimiehet. Ensi innostuksessa vene laeksi menemaeaen suoraan ulapalle, sillae kapteeni ei huomannut sen suunnasta vaaria pitaeae. Mutta suunnan pitaeminen siinae konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, ettae kun haen Harakan salmelle ehti, kuuli haen huutoja rannasta, jotka haenelle suuntaa neuvoivat ja niitae totellen haen loeysi pesulautan, sitoi veneen koeyden paetkaellae kaidepuuhun, missae muutkin veneet olivat ja tuli rantaan. Kaksi saarelaista oli siinae, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat haenelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja koeyden katkaissut ja vielae aironkin taittanut? Ja rupesivat haentae polisikamariin vaatimaan. Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kaedessae ja sanoi miehille: --Mitae haen on tehnyt? Miehet sanoivat mitae pahaa haen oli tehnyt, ja Hinkki sanoi: --Taitaa olla sama poika, joka meidaenkin veneen on vienyt. Sallikaa minun antaa haenelle selkaeaen. Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin paeaelle. Mutta kapteeni pakeni ja Hinkki rupesi ottamaan haentae kiinni ja he alkoivat juosta yloes pimeaetae lehmuskaeytaevaeae, niinkuin olivat aesken alaskin juosseet. Sillae se oli Hinkin ainainen konsti. Pari kivenheittaemaen vaeliae juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa juosta, ne on saarelaisia. He pysaehtyivaet ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpaein. --Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat paeaesseet kadulle.--Ei siellae lystiae ole. --Oletko ollut? kysyi kapteeni. --Olen, sanoi Hinkki. Siellae on ikaevae. Tule saattamaan minua. --Loeivaetkoe ne? --Eivaet lyoeneet, kaeskivaet papan lyoedae. --Loeikoe se? --Loei. Taehtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan saunan kellariluukkuun. Kun he tulivat haenen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni ehdotti, ettae Hinkki kapuaisi haenen olkapaeiltaeaen portin ylitse. Mutta Hinkki tiesi paremman keinon. Haen nosti toisesta paeaestae portin alla olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jaelkeen laskeutui maahan pitkaekseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle. --Huomenna pamahtaa, sanoi haen portin takaa. --Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla. Ja he erosivat. Siinae talossa asui Hinkin isae, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia poikia ei oltu kouluun hyvaeksytty, sillae ne olivat liian vanhoiksi katsotut ja olivat myoes jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet. 5. Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiae kertomuksia eikae heti mennyt pois kun haen suunsa avasi, oli taemae sama Hinkki,--vaarin lempipoika. Peraekamarin puolipimennossa, kolkutellen ja kaeaennellen vaarin merkillisiae sulatuskuppeja, viiloja, pihtejae, Hinkki istui kuunnellen permannolla, ja vaari taas makuultansa haenelle jutteli. Yhdessae kohti heillae tuli usein riita. Vaari koetti aina paeaestae veneh'ojalaisista haenelle puhumaan; Hinkki taas ei niistae niinkaeaen vaelittaenyt; olisi tahtonut kuulla enemmaen vaan Siperian seikkailuista ja yhae uudestaan vaati kertomaan siitae merkillisestae raharyoestoestae, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin kymmentae kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen rakkaalle Hinkillensae vaikka puoli vaekisin sen kaikkein taerkeimmaen asian, nimittaein sen suuren vaeaeryyden, minkae veneh'ojalaiset olivat kaersineet jaeaedessaeaen maattomiksi, vaari menetteli naein: haen lupasi kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut haentae ymmaertaemaeaen tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitae oja on, mitae lato, mitae virta, mitae niitty, mitae korpi, mitae kartano, vielae vaehemmaen ymmaersi torpan veroja ja metsaenmyynti-asioita, jotka kaikki olisivat olleet vaelttaemaettoemaet ymmaertaeae vaeaeryyden perille paeaesemiseksi. Sitaevastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat ja mitae niillae oikein voisi tehdae, hoeristi Hinkki korvansa, tuli vaarin viereen vuoteelle istumaan, ja ymmaersi kohta kaikki. Vaari sanoi vaan: --Jos naeillae tehtaeis rahoja niin paljon, ettae koko Veneh'oja vapaaksi ostettaisiin! Ja koko Hinkki oli liekkinae. Silmaet hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin siksi, ettae Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, ettae rahoja tehtaeisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua Veneh'ojasta. Vaehaen aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi: --Pitaeisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi. Ja naemaet sanat kuultuansa vaari taas haemmaestyi Hinkin suurta neroa ja naeki selvaeaen, ettae haenestae tulee se mies, joka ei usko mitaeaen ihmisestae ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessaensae. Mutta haen rakasti Hinkkiae niin, ettei uskaltanut vielae opettaa, pelaeten haenelle vaaraa. Sitaepaitsi Veneh'ojan asiain ymmaertaemaettoemyyden takiakin haen paeaetti jaettaeae laehemmaen opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja sanoi: --Olet huonoissa kirjoissa, eivaet ota polisiksi. Ja kun Hinkki rupesi miettivaeiseksi, sanoi, tietaeen Hinkin mielihalun: --Menisit ensin merille, niin sieltae tultuasi saisit uudet kirjatkin. Hinkki ihastui. Ja siitae pitaeen neljaennelle luokalle asti haen ei muuta ajatellut kuin keinoja millae saisi isaensae ottamaan haenet koulusta, sillae laivan kapteenit eivaet alaikaeisistae karkureista huolineet, vaan vaativat holhoojan suostumusta. Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, ettae mitae korkeammille luokille Hinkki tuli, sitae enemmaen opettajat halusivat paeaestae haenestae. He eivaet pitaeneet Hinkkiae nerona, niinkuin vanha vaari. Eivaet myoeskaeaen olleet samaa mieltae kuin Hinkin toverit, joiden joukossa haen oli juuri mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat siis verkon haenen ympaerillensae ja kun Hinkki kaeski kapteenin naulaamaan opettaja Oerbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Oerbom meni nokillensa, vetivaet he verkon paeaet yhteen ja nostivat Hinkin koreasti maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta. Jaettaeessaeaen koulun Hinkki sanoi tovereille: --Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitaeaen mahda. Ja kapteenin rinta kohosi ylpeaesti. Opettajat olisivat kyllae haenetkin erottaneet yhdessae Hinkin kanssa, mutta he toivoivat haenen vielae parantavan tapansa, kun Hinkin vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he paeaettivaet jaettaeae kapteenin toistaiseksi kouluun. Koulun sisaeiset asiat paeaesivaetkin kohta Hinkin laehdettyae sille tolalle, jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan taemaen opiston paeaekaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi, kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssaeaedyn. Oppilaat alkoivat uskoa opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja saeaety tuli arvon mittapuuksi. Kaikki muuttui. Kun siis kapteeni tuli Hinkin jaelkeen kuninkaaksi, kasvoi haenen ympaerilleen heti, tiedon, taidon ja saeaedyn perustuksella pikku kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivaet olisi uskaltaneet paeaetaensaekaeaen nostaa. Kapteeni ei ymmaertaenyt missae vika oli, vaan rupesi ajattelemaan, ettae haenen taeytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun norssien, rottain ja ryssaein kuninkaat ja siten osottaa voimansa suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi toermaeyksessae. Ryssaet taas houkuttelivat haenet kaksintaistelun varjolla koulunsa pihalle, mutta siellae hyoekkaesivaetkin kaikki haenen kimppuunsa. Ja nyt tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Haen taisteli kuin karhu. Sillae aikaa kuin haen nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua kaesiensae ja jalkojensa ympaerille takertuneista harmaista pikkuryssistae, takoivat suuret haentae nyrkeillaensae paeaehaen. Silloin pani kapteeni silmaensae kiinni ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut nielkoeoen! Ja samassa huikeasti aerjaehtaeen aekki tempauksella irrotti kaetensae. Osa pikku ryssistae kaatui, osa peraeytyi haetkaehtaeen ja heti vapautti haenen jalkansa. Kapteeni hyppaesi ilmaan ja sitten hurjassa raivossa kaetensae hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman paeaelle hypaetaekseen. Silloin soi ryssaein kello ja kapteenin paeaestellessae villiae huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien. Porttikaeytaevaeaen juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssaet. Mutta merkillistae! Vaikka haen oli avonaisessa kamppailussa kaatanut norssien ja rottain kuninkaat,--vaikka haen oli yksin ajanut koko ryssaein koulun pakoon, ei haenen valtansa sittenkaeaen vakiintunut, vaan kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivaet haentae sittenkin viisasteluillaan nolaamaan ja paeaetae lyhyemmaet naskalit tekivaet haenen urotoeistaensae ivaa, niin ettae joskus melkein kolmas osa luokkaa jo uskalsi olla tottelematta, kun haen johonkin asiaan komensi. Taemae kaevi haeneen kovin kipeaesti,--ei senvuoksi ettae haen olisi tahtonut itsellensae kunniaa, vaan senvuoksi, ettae jos haenen valtansa olisi paeaessyt hoellistymaeaen, niin olisi saattanut tapahtua, ettae olisivat vaehitellen uskaltaneet ruveta jaelleen sanomaan haentae kapteeniksi. Varjelkoon sellaista tapahtumasta! Ilmeistae oli, ettei voima yksin riittaenyt. Eipae Hinkkikaeaen ollut voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain ja oli siinae tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti tunnustamaan pojille, ettae Hinkki oli haenet muka voittanut. Mutta oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Haen oli ollut niin paha niille, jotka haentae eivaet tunnustaneet, ettae sellaisten elaemae oli kaeynyt mahdottoman happameksi ja heidaen oli lopultakin aina taeytynyt taipua. Itki tai parkui, kyllae Hinkki sai vihdoin aina armoille heittaeytymaeaen. Mutta kapteeni ei millaeaen osannut olla kovuudessa niin sitkeae kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittaein oli haenen mahdoton kauan toisia itkettaeae; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo heltyi ja paeaesti kaesistaeaen. Ei auttanut kapteenin teeskennellae julmuria, kertoa hirmuisia ryoevaerijuttuja omasta saeaelimaettoemyydestaeaen, aekkiae aerjaehdellae, mulkoilla silmillaeaen, paukahutella kaemmeniaeaen yhteen ja hyppiae villisti ilmaan ikaeaenkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivaet, ettae haen olisi kyllae saattanut rikkoa pulpetit ja taulut ja lennaettaeae opettajan tuolin ikkunasta, mutta ettae tarvitsi vaan ruveta itkemaeaen niin haen heti paeaesti. Ja niinpae sitten tapahtuikin, ettae yhteisesti pihalla telmittaeissae joku satutettu uskalsi heittaeae haenelle laumasta jaelleen tuon kamalan haukkumanimen, jonka haen oli luullut kaikilta jo unohtuneen. Ainoastaan laehimmaet silloin naekivaet, ettae haen kaevi aekkiae totiseksi. Muut eivaet huomanneet mitaeaen. Ja vasta useiden paeivien jaelkeen alkoivat kaikki ihmetellae suurta, kaesittaemaetoentae muutosta kapteenin koko olennossa ja kaeytoeksessae; Haen alkoi lukea. Todella alkoi osata laeksyjae, nousi ja vastasi lyhyellae kaeheaesti moeraehtaevaellae aeaenellaensae ja vastattuaan istui tuiman naekoeisenae, ympaerilleen vilkuilematta. Haen tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellae kasteltuna ja harjalla silitettynae, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jaelkeen jaeaenyt ja paljosta piti selville paeaestae. Kaevellen edestakaisin luki ja paenttaesi paeaehaen vaeliajoillakin, kehenkaeaen katsomatta ja ketaeaen kuuntelematta. Kaeytaevaet vaan kumisivat haenen yksitoikkoisesti jonottavasta moerinaestaensae. Ei kukaan ymmaertaenyt mitae taemae kaikki merkitsi. Summa vaan oli, ettae kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin jo ihmetellen katsahtelivat haeneen ja ensin ikaeaenkuin koetteeksi tekivaet haenelle sellaisia kysymyksiae, joita he muuten ainoastaan parhaille tekivaet. Kapteeni rypisti silmaekulmansa, vastasi lyhyeen ja taesmaellisesti ja istui kohta vastauksen jaelkeen, silmaet alas luotuina, ikaeaenkuin haeveten tietoansa. Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut tuntemasta olevansa vallanperijae Hinkin jaelkeen tai tahtomasta olla valtijaana? Ei. Sillae jos kuningas naekee valtansa hajoavan, niin syyttaeae haen itseaensae huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja paimentaessaan on valtansa sikojen yli saeilyttaenyt. Ei yksikaeaen kuningas salli sanottavan: valta meni haenen kaesistaeaen. Sentaehden, jos vaikka haen aikoisi vallasta luopua, vahvistaa haen ensin valtansa. Haen tutkii ja ajattelee paeaensae ympaeri: miksi olen minae kelvoton? Ja naehtyaensae missae kohden haenen asemansa on heikko, kaeyttaeae kaiken kykynsae ja jaerkensae ja tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltae heikolta puolelta. Niin teki myoes kapteeni. Huomattuaan ettae tietokuninkaat haenen valtaansa jaeytaevaet haen paeaetti voittaa heidaet heidaen omilla aseillaan. Paeaetti voittaa heidaet tiedossa ja taidossa. Ja kun Kustaava oli haenen paeaensae suurenlaiseen takaraivoon antanut haenelle Veneh'ojan viisauden perinnoen, ei tarkotus ollutkaan haenelle vaikea saavuttaa. Haen loei pystynokat tietokuninkaat perinpohjin. Lakkasivat nenaestelemaestae ja muiden mukana alkoivat noeyrinae, epaetietoisen uteliaina katsoa yloespaein haenen silmiinsae. Voimakkain ja samalla viisain! Onko yksikaeaen kuningas koskaan osannut lujemmin valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias! Mitae olisikaan Hinkki taellaisesta asiain kaeaenteestae sanonut! Kapteenin ei ollut omatunto taehaen aikaan hyvae, vaan muuan seikka teki naemae uudet kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltae perittyyn ja kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti opettajiston sitkeae vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenaestae vetaemisellae, kiusanteolla,--sanalla sanoen, opettajien vallan vaehentaeminen. Asia olikin kapteenista ollut paeivaen selvae ja luonnollinen niinkauan kuin haen oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet ja haen joutui ilman Hinkkiae kuin yksin tuntemattomalle ulapalle. Se seikka, ettae haen nyt aina osasi laeksynsae ja ymmaersi kaikki opettajain kysymykset teki opettajat vaekisinkin haenen ystaevikseen. He katsoivat haeneen lempeaesti, vaelistae ikaeaenkuin haenen suosiotansa tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystaevyyttae ja takanapaein yhae hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki asiat olla joko niin taikka naein eikae koskaan molempaa yhtaikaa. Naeyttelemiseen ja teeskentelemiseen haenen suorain kasvojensa lihakset eivaet taipuneet, ja pyoereaet silmaensaekin olivat semmoiseen jo luonnostaan liian jaeykaesti avonaiset. Olisi jaeljellae ollut ainoastaan suora vastustus, vaikka osasikin laeksynsae ja vaikka opettajat kilvan kiittivaet. Taemae oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska laeksyjen osaaminen oli jo itsessaeaen taeysi myoennytys ja kaedentarjous opettajille. Ja kapteeni oli kuin teraevaellae miekan teraellae. Ristiriita tuli haenelle sietaemaettoemaeksi, josta oli seurauksena, ettae haen paeivae paeivaeltae, ehdottomastikin yhae enemmaen luopui Hinkin hengestae ja antautui opettajain henkeen. Haen lohdutti itseaeaen sillae, ettae Hinkki taetae kaikkea ei naee ja ettae koulun kaeyntiae ei kestae ikuisesti. Neljaen, sanoo neljaen vuoden kuluttua haen on taeysi herra, paeaessae valkea ylioppilaslakki, ja silloin haen on vapaa teeskentelystae. Ja niin tapahtui, ettae kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon hedelmoeittaeviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintoe, joka siellae laentisen Suomen sydaenkorvissa heidaen paeaekoppiinsa visusti kaetkettynae odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin, paeaesi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa paeivaen valoon, ulos pursuessaan loeytaemaettae vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylaen salvoshirsiae, vaan pelkkaeae sivistystae ja opettajia, jotka hiki paeaessae tekivaet tyoetae ravitakseen sitae kyllaeiseksi algebralla, latinalla ja kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa naekisi ja peruansa kysyisi ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyoetae tuhoamaan. Ja onkin mahdollista, ettae jos kaikki olisi paeaessyt jatkumaan niinkuin oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen tulevaisuudessa elaejae kuin ne, jotka suuren maailman taeyttaevaet haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan haenkin alkoi salata sukuperaeaensae, karttoi johtamasta ketaeaen tietaemaeaen missae asui, saamaan vihiae haenen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti porttolaa, ja aeidistae, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain ihmisten likariepuja. --Haen on aepaerae, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta menestyksestae koulussa. Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi asioille uuden kaeaenteen. Hinkki naeet astui vielae kerran naeyttaemoelle. Hinkki oli erotettu syksyllae, juuri kun haen oli alottamassa V:ttae luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jaeaeneet talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinae vuonna enaeae onnistunut paeaestae merille. Jonkun kerran haen oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissae suhteissa vielae pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja kapteeni koetti puolestaan myoeskin teeskennellae entisiae vaelejae haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli haeneen huolestuneesti ja epaeluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa haentae silmiin, vaan kaeaenteli paeaetaensae sinne ja taenne. --Naeytaes tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta tulemasta. Kapteeni antoi haenelle ainevihkonsa. Ja heidaen kulkiessaan Hinkki selaili vihkoa. Siellae oli aineita "Kesaen vietosta", arvosana 9, "Kaarle Suuresta", arvosana 8, "Lapsuuden uskosta", arvosana 10, ja niin poispaein. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt tiilenkarvaiseksi haepeaestae. Senjaelkeen he eivaet olleet voineet puhua mitaeaen keskenaensae, ja he tapasivat toisensa vasta kevaeaellae, jaeidenlaehtoeaikaan. Hinkki oli silloin jo moenstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia etelaesatamassa laehteaekseen Espanjaan ja sitten Vaelimeren satamiin. Viimeisenae paeaesiaeispaeivaen aattona, pari iltaa ennen merille laehtoeae haen ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly, pesukomooti ja harmaalla viltillae peitetty rautasaenky. Hinkki tuli ikaeaenkuin hyvaestijaetoelle, olipa pukeutunut uusiin, haenen yllaensae oudon hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytaemaeaen kapteenia laeksijaeisille, joita sanoi vietettaevaen morsiamensa luona. Kapteeni tuli kovin ihmeihinsae, ettae Hinkillae oli jo morsian; sitae haen ei ollut aavistanutkaan. Itsellae haenellae tosin kyllae myoes jo oli mielitietty, viaton, vielae lyhythameinen tyttoe, joka suuresti rakasti haentae ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli taetaekin asiaa ruvennut ikaeaenkuin tukehuttamaan, sillae se tyttoe oli yhtae pimeaetae sukuperaeae kuin haen itsekin: eraeaen palvelijan avioton lapsi, joka palvelija oli jostakin vaarin haemaeriltae kotiseuduilta kaupunkiin tullut, ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan. Hinkki kertoi morsiamestaan, ettae se haenen morsiamensa oli hirveaen fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja, kraji ja sinjonki--sana jota kapteeni ei ymmaertaenyt, mutta sitae hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella naeyttaenyt koulun ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis haen oli, viehaettaevaempi kuin koskaan ennen, eikae olisi yhtaeaen ollut kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat haeneen rakastuneet. Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin laeksijaeisjuhlaan. Haen tahtoi pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin naeytti olevan tavallista hienommissa tamineissa. Erittaeinkin somensi Hinkkiae valkea paidankaulus haenen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentaehden paeaetti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein taerkaetyn. --Ei sitae tarvita, sanoi Hinkki. Mutta kapteeni oli itsepaeinen ja suurten ponnistusten jaelkeen sai takana nuppineulan ja edestae napin avulla kauluksen pysymaeaen paikoillaan, vaikka se tyoentaeytyikin ehkae liian korkealle poenkoettaemaeaen, kun pehmeae aluspaita ei pitaenyt vastaan. Hinkki sitoi haenelle rusetin, yksipuoliseen solmuun. Kellon tultua kuusi he laeksivaet. Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepaein kulkivat tuli heitae vastaan jonottain telakan tyoemiehiae iloisesti rupattaen ja kiiruusti kaeyden. Kevaeinen ilta-aurinko paistoi vielae vinottain talojen raeystaes-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellae taeaellae oli ainoastaan alta veden kalvamia ja paeaeltae mustuneita jaeaekuoria, jotka hauskasti kopisivat ihmisten kaeydessae niiden ylitse. Taehaen aikaan kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien laeksyjen paljous pakotti karkottamaan mielestae kevaeistae meren tuoksua ja sanomatonta halua piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja laehteae epaemaeaeraeisesti eteenpaein pitkin haemaertyviae katuja rantakaduille asti, missae suuret, teloille nostetut laivain rungot haeaemoettivaet ja meri huokui suolaa ja laiturien tervaa. Nytpae he kulkivat Hinkin kanssa--ei koulusta kotiin laeksyjae lukemaan, vaan haemaertyviae katuja myoeten epaetietoiseen, viehaettaevaeaen vapauteen. Sillae Hinkin laeikkyville merille laehtevae mieli heitti suuresta yltaekyllaeisyydestaeaen leiskauksen kapteenillekin. Ja jo veteli kapteeni syviae huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan haenen henkeensae antautuen. Hinkki kulki nopeasti edellae ja ikaeaenkuin tuntien jaelleen entistae valtaansa kapteeniin haen hytkaehteli joka askeleella, antaen saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukaeytaevaen laakeita kiviae. Aekkiae haen kiersi kadulta talon pihalle, niin ettae kapteeni vauhdista meni hyvaen matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti Hinkin, kun taemae oli jo talon pihalla nousemassa portaita yloes. Hinkki koputti ovelle ja he paeaestettiin kyoekkiin, jonka johdosta kapteeni ensin luuli, ettae Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttoe. Mutta ei. Palvelustyttoe meni naurahtaen sisaelle ja selvaesti kuului kuinka se siellae ilmotti heidaen tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat ovat tulleet. Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisaelle suureen huoneeseen ja naeki silloin Magdan sisaret--arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne kampasivat vasta paeaetaensae ja kumartuen vatien yli pesivaet itseaeaen niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielae alushameisillaan ja yhdellae oli musta kalotti paeaelaella. Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli tulossa. Naehtaevaesti oli taessae aikomus viettaeae todella juhlaa Hinkin kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, ettae juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki laeksi merille! He kaeskettiin nyt kyoekistae toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno, niin ettei kapteeni ollut koskaan vielae semmoisessa kaeynyt. Haen oli tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa haetimmiten tarkastanut vierashuonetta, naehnyt pianon, peilejae, pehmeitae nojatuoleja ja muuta ihmeellistae, mutta taeaellae oli vielae hienompaa ja punasempaa, punasta silkkiae ja samettia, ihmeellisiae varjostimia, kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat parhaissakin vaatteissaan kuin mitaekin kadulta tulleita hampuusia, mutta Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitaeaen tee, ja rohkaisi kapteenin mieltae. Keskellae huonetta oli pyoereae poeytae, jolle oli katettu appelsiinejae, omenia ja pitkaekaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut ajatellakaan, ettae tuo kaikki oli heitae varten, mutta Hinkki sanoi: se on meitae varten. Ylimmilleen nousi sentaeaen kapteenin ihastus, kun sisaeovi avautui ja morsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten tervehti kapteenia, sanoen: taemaekoe on Hannes? Eipae ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Haeikaeisevaen kaunis ja komea oli taemae haenen ihana morsiamensa. Ihmeellisenae tornina kohosi tukkalaitos paeaelaelle, ja edessae se oli kammattuna oikealle puolelle paeaetae. Korvarenkaat kilisivaet haenen korvissaan ja kaulaa somisti rinnoille asti avonainen pystykaulus ulospaein pyoeristyvine kulmineen. Monia rannerenkaita hohti haenen kaesivarsillaan, jotka alastomina katosivat vaeljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentaeaen kaikkea kauniimmat. Ihon vaeri oli maidon valkea ja poskipaeillae helotti mitae ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana, mustat olivat myoes silmaeripset sekae ylae- ettae alaluomissa. Ja silmaein sini ui niissae niin viehkeaesti, ettae katsoessa sydaen kuoristui ja mieli juopui. Ihmeellinen oli sentaeaen se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen hankkia naein taivaallisen morsiamen, sitae oli mahdoton kaesittaeae. Eikae kuitenkaan ollut itse millaensaekaeaen koko asiasta. Vielaepae naeytti ikaeaenkuin haepeaevaen morsiamensa hellyyksiae ja hyvaeilyjae, sillae aivan huomattavasti ja useampaan kertaan haen tyoensi Magdan poispaein, kun taemae tahtoi haentae suudella. Kapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epaekohteliaisuutta, tarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia lyoeden kantapaeaensae yhteen ja muuta sellaista mitae suinkin oli oppinut everstin pojilta. Kun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni tuolille poeydaen aeaereen, missae kapteenikin istui, koetti Magda ruveta juttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin juttelemisesta ei tullut mitaeaen. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi soittelemaan polkkaa. Kapteeni ajatteli: --Kyllae totisesti on taemae Hinkin morsian sentaeaen toista kuin se _minun_ heitukkani, se saparoniska, jonka sitkeaet kiharat eivaet pysy palmikossa, vaan kaikille suunnille toeroettaevaet, ja joka kaevelee avojaloin, vaikkei vielae kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin hienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu laehtee haenen vaatteistaan, mutta se minun tyttoeni on ruskea kuin kahvipapu eikae suinkaan aina hyvaeltae tuoksu. Kuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytaenyt aeitiae, ettae sille hankittaisiin kengaet ja tukka kammattaisiin, mutta sillae taisi olla sellainen luonnonvika, ettae se mieluummin kaeveli avojaloin ja tukka poerroeisenae. Nyt kapteeni paeaetti uhata, ettae jollei se mene kansakouluun, niin haen sen kokonaan hylkaeae. Naemae ikaevaelle suunnalle joutuneet ajatukset, aeskeinen suuri mielenjaennitys, appelsiinien syoeminen, viinin maisteleminen, illan haemaeryys ja kauan kestaenyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, ettae kapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin ettae haenen taeytyi tehdae hirmuisia ponnistuksia pitaeaekseen silmaeluomia edes raoilleen avoinna. Hinkki torkkui myoeskin, leuka tuolinselkaeae vasten nojattuna. Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja kaeski palvelustytoen korjaamaan poeydaeltae kaikki mitae siinae oli. Kapteeni nousi nyt laehteaekseen, sillae haen luuli juhlan loppuneen; mutta Hinkki sanoi: istu, ei taemae ole vielae loppunut. Ja haen olikin oikeassa, sillae poeydaelle tuotiin valkonen liina, asetettiin neljae lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin leipaelaitos, jossa oli rivittaein vehnae- ja hiivaleipaeae, ihmeellinen, korkea voitorni, josta laehti ulospaein niinkuin kielekkeitae,--sinappia, etikkaa, pippuria, kaikennaekoeisiae pikku asetteja, joissa oli sardiinia, anjoovista ja kravunlihaa. Sisaelle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei ollut laeheskaeaen niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi taemaen aeiti taikka taeti. Haenellae oli povessaan kaksi veden kirkkaalla aineella taeytettyae pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen vaelissae.--Ohhoh, sanoi haen, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei kaey laatuun. Ja aikoi naein sanoen mennae huutamaan lisaeaen daameja, mutta Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy? Hinkki kulautti heti koko sisaellyksen kurkkuunsa ja aehkaesi paeaelle, jonka jaelkeen myoeskin kapteeni teki samoin; mutta koska haen ei ennen ollut elaeessaeaen viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli haenen kurkkuansa niin ettae vesi puristautui silmistae. Silloin Magda, ojentaen molemmat kaetensae haentae kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikoe Hanneksen tehnytkaeaen viina hyvaeae? Minae otankin taemaen Hanneksen, koska Henrik ei minusta huoli.--Naein sanoen haen kietoi kaesivartensa kapteenin kaulan ympaeri ja suuteli haentae. Kapteeni kaesitti taemaen leikiksi, ja aekkiae haen tunsi olevansa taeaellae yhtae kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien alla, kun ryssae avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista kaiverrettua ruutia. Oikein haenen teki mieli hihkaista eikae haen vierastellut enaeae ketaeaen. Nyt laski palvelustyttoe alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilaeae hopeisiin jalustimiin ruokapoeydaelle. Ja meni pois. Lihava rouva meni myoes pois. He istuivat kolmisin katetun poeydaen aeaereen. --Oliko se teidaen aeitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa. Magda alkoi aeaenekkaeaesti nauraa, mutta tuli aekkiae totiseksi ja rupesi Hinkiltae kysymaeaen: --Etkoes ole Hannekselle sanonut mikae paikka... Totta Hinkki teki sille jotain merkkiae, koska se jaetti kysymyksensae kesken. Ja Magda rupesi senjaelkeen kapteenille vielae hellemmaeksi ja kaeytoeksessaeaen entistaeaen hienommaksi. Haenen aeaenensae tuli vienon saevyisaeksi, kaikki liikkeet enkelimaeisen herttaisiksi ja viehaettaeviksi. Ei huolinut toisesta ryypystae ja olutta ei saanut haenen lasiinsa ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi haen alakuloisesti. Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi sanat, mutta laulun-aeaentae haenellae ei ollut ja oli haenen tapanansa sentaehden moeristae aina vaan samaa kaeheaetae aeaentae, luiruttelipa toinen mitae tahansa. Taessae ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet viimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissae alkoi huonekin jo ilonhypyissae tanssahdella. Ei haen paljon enaeae erottanut kuka meni ja kuka tuli; ainoastaan sen haen naeki, ettae huoneeseen tuli ja meni paljon Magdan sisaria, jotka joivat heidaen kanssansa, ja ettae Hinkki istui sohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yoenuttu, ja Magda taas koko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa paeaetaensae haenen rinnalleen, jotka asiat haen selitti itselleen niin, ettae Magda tahtoo kostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle. --Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni haenelle hiljaa. Mutta vastaukseksi Magda yhae hellemmin painautui haenen rintaansa vasten tai pani armaat kaesivartensa haenen paeaensae ympaeri. --Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda,--tulkaa toisen kerran, mutta aelkaeae enaeae olko taeaellae. Mutta ei kapteeni halunnut laehteae, sillae haenen oli kauhean hauskaa ja haen oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi. Magda pyysi vielae toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut. Kello neljaennestae vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa kanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta kuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivaet yksitellen pois. Kapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitae aeaeniae ne olivat ja mistae ne oikeastaan kuuluivat, sillae koko maailma tanssi aukeana ja iloisena haenen ympaerillaeaen, ja voihan olla, ettae Hinkki oli kaeskenyt muitakin toverejaan taehaen samaan iloon ja ettae kohta vaeliovet avataan ja he kaikki yhtyvaet hirmuiseen riemun remakkaan. Elaekoeoen, elaekoeoen Hinkki! Elaekoeoen laiva, joka haenet viepi, elaekoeoen sen laivan kapteeni ja matruusit, elaekoeoet sinisen meren laineet, elaekoeoen koko maailma huikeassa tanssissansa. --Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen haenen kaulassansa.--Katso, johan kaikki muutkin ovat menneet. Sen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel Viktoria----! Kun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiae, nousi haen hakeakseen Hinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse, pysaehtyi haen aekkiae niinkuin salaman lyoemaenae, silmaet aukenivat, kulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken haen kuunteli liikahtamatta. --Mitaes miehiae ne ovat? kuiskasi haen kaeheaellae aeaenellaensae. Magda rupesi tulemaan haenen luoksensa. --Katsos nyt, sanoinhan minae sinulle, ettae olisit mennyt! Mutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven avaimenreikaeaen. Magda silloin lukitsi nopeasti oven. --Sano herran nimessae mitae miehiae ne ovat! kaehisi kapteeni. --Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minae--taemae on kaikki Hinkin peliae, haen tahtoi ettae sinae jaeisit naekemaeaen. Voi, voi, Hannes kulta, elae suutu... --Oletko sinae Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Haenen kulmakarvansa olivat aina vaan yhtae koholla, silmaet yhtae pyoereinae ja kasvot yhtae verettoeminae. Haen oli aivan selvinnyt. Magda rupesi muka vetistelemaeaen,--sillae haen oli jo huomannut kapteenin hellaen luonteen,--ja itki niin runsaasti, ettae nokea vuoti silmaeripsistae haenen maalatuille poskilleen. Miksi ei haen mielellaeaenkin olisi Hinkin morsiamena--valitteli Magda,--mutta kun Hinkki nyt haenen poloisen jaettaeae ja menee merille, eikae kukaan, ei kukaan huoli haenestae enaeae. Hinkki olisi jaettaenyt haenet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun sai nyt tietaeae haenen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta! --Elae poraa, tyttoe, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, ettae haentae alkoi Magdan itku saeaelittaeae.--Missae on Hinkki? kyseli haen ja alkoi vihaa puuskuen kaevellae ympaeri huonetta. Ettae se Hinkki olikaan haenet taellaiseen soppaan johdattanut! Haen vihasi porttoloita ja porttoja enemmaen kuin mitaeaen muuta. Ne inhottivat haentae, haen vihasi kaikkia, jotka porttoloissa kaevivaet, ja nyt itse oli taeaellae ja kuuli seinaen takaa oman opettajansa juopuneen aeaenen! Kapteenin tahtoi mennae paeae sekaisin, vaikka haen olikin humalasta selvinnyt. Samassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto: --Mag-da! Selvae oli, ettae he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja kuivasi pian kyyneleensae. Vaehaen ajan peraestae kuului taas yhteen aeaeneen, mutta vielae kovemmin: --Mag-da! --Tulen, tulen, vastasi Magda. --Et tarvitse mennae sinne, sanoi kapteeni. Mutta Magda oli jo peilin luona ja nopeasti otti pois rannerenkaita ja korvarenkaita sekae korjasi poskimaalausta, silmaeripsiae ja pani uutta jauhoa ohimoille ja otsaan. Taas tuli oven takaa hirmuisena karjuntana: --Mag-da! --Et saa mennae! toisti kapteeni. --Ohoh, mitae sinae ajattelet, sanoi Magda riisuen haenen naehtensae hamettaan,--ja mitae emaentaekin sanoisi! Taeytyy minun mennae, ennenkuin oven saerkevaet.--Minae tulen, huusi haen. --Elae mene, sanon minae. --Otatko sinae minut? Et ota. Ja opettajaas sinaekin tottelet.--Magda otti ylleen yoepuvun. Haenellae ei ollut nyt mitaeaen koristeita. Haen oli valkosessa vaeljaessae yoenutussa yhtae kaunis, mutta ei yhtaeaen enaeae vaelittaenyt olla hieno, sittenkuin kapteeni tiesi mikae haen oli. --Jospa minae ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillae, sanoi kapteeni, valmiina Hinkin taehden lyoemaeaen rikki kaiken tulevaisuutensa. Magda rupesi aeaenekkaeaesti nauramaan, sulki kaesillaeaen haenen suunsa ja silittaeen haenen kasvojansa puhui liikutettuna: --No niin, niin, sinae otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun poikaseni, rakas, rakas,--mutta nyt minun taeytyy mennae vaehaen heidaen luoksensa, ymmaerraethaen, taeytyyhaen sinunkin totella opettajia, no minun taeytyy totella emaentaeae,--ja kun sinae sitten tulet, minun poikaseni, ehkae sinulla on silloin jo pitkaet viikset taessae naein, niin, ja sinae otat minut vyoetaeisistae ja minae olen sinun vaimosi, hieno ja hellae--juuri niinkuin aesken taessae, kun et vielae tiennyt ... eikoe se ollut lysti? --Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta. Ja Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti saliin, jossa seiniaetaerisyttaevae tervehdyskarjunta otti haenet vastaan. Kun kapteeni pitkaen ajan kuluttua heraesi tunteittensa sekaisesta huumeesta, naeki haen Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja tirkistaevaen avaimenreijaestae saliin, josta kuului huikeita huutoja ja pianon raempytystae. --Meinaavat ruveta tanssimaan,--sanoi Hinkki nostamatta paeaetaeaen lukolta. --Tule pois, sanoi kapteeni. Haen oli ottanut paeaellystakin yllensae ja suuren karvalakin paeaehaensae. Hinkki sanoi: varro vaehaen. Ja jaei katsomaan. Nyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin toeminaeae, ettae lasit ja pullot kilisivaet siinae huoneessa missae Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin hytkyi ja suuri koristeruukku ylhaeaellae vaatekaapin paeaellae jyskyi seinaeae vasten. --Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki,--ja menee kuin ajakka. Naees, naees vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesaen perhosista sinulle kirjottaa! --Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti. --Ja, ai-ai sitae meidaenkin likkaa, jatkoi Hinkki,--kun nostaa hameitaan, katos noin: Hinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen kaesillaeaen muka hameita mahan paeaellae haen hyppi yhdellae jalalla eteenpaein ja toisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissae suin taas katsomaan avaimenreijaestae. --Nyt potkii maisterikin, puheli haen sieltae. Varro sinae maisteri kulta, kun me vaarin kanssa mynttiae ruvetaan lyoemaeaen, vielae se likka sinun kaesistaesi ostetaan! --Tule pois, sanon minae, huusi kapteeni. --Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimaeaen omiansa. --Mikaes tuokin vanha kapteeni on? oli haen avaimenreijaestae naekevinaeaen.--Tule sinae katsomaan, jospa tuntisit... "Kapteenin" nimen kuultuaan ei Hannes enaeae voinut hillitae itseaeaen. Mitta oli taeysi. Vaikkei haen uskonutkaan Hinkin viittausta ettae tuolla seinaen takana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut haenen syntyae maailmaan aepaeraeksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkae ajatteleminenkin kuohuttamaan haenen mieltaensae yli reunojen; sillae maisterin tanssi oli loukannut ainoastaan haentae itseaensae ja haen olisi ollut valmis laehtemaeaen hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman loukkauksen ulottumaan haenen aeitiinsae ja koko haenen elaemaeaensae. Ja niinkuin haen oli kerran koulunpihalla hyoekaennyt Hinkin kimppuun, kun taemae oli uskaltanut kapteenin nimellae haavoittaa haenen aeitiaensae, niin haen nyt sydaenveriin haavoittuneena sekae omasta ettae aeitinsae puolesta hyoekkaesi ovelle, paiskasi Hinkin tieltaeaen ja yhdellae ainoalla tempauksella riuhtasi lukitun oven selaelleen. Koko talo vaan kerran hirmuisesti jysaehti. Tanssi pysaehtyi. Kaikki meni aeaenettoemaeksi. Kuului vaan ovesta puupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun pienen lasiastian kilahtava saerkyminen. --Mikaes saelli se on? kysyi aeaenettoemyyden keskeltae uhkaavasti nouseva humalainen aeaeni. Vastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja paeaensae yli lennaetti salissa olijain joukkoon. --Ulos kaikki! haen huusi. Naiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta miehistae vaan yksi ainoa totteli kapteenin kaeskyae. Se oli maisteri. Haen pujahti nopeasti pitkin seinaevieriae, aellistyneiden ihmisten vaelitse eteiseen ja katosi ulos. Kaksi vahvinta hyoekkaesi kapteenin kumpaiseenkin kaesivarteen heittaeaekseen haenet ulos. Mutta onnellisena siitae, ettae ei mitaeaen sotaherraa naekynyt, ettae maisteri oli paennut ja siis murha vaeltetty, haen paeaetti ottaa loput tavallisen voimakokeen kannalta. Selkae edellae peraeaentyen haen antoi heidaen tyoentaeae itseaensae ovelle, siitae eteisen laepi aina rappusille asti, mutta siihen tultua aekkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistae ja sitten toisen kaesistaeaen, ja molemmat lensivaet suinpaein alas rappusia. Samaa tietae meni seuranneesta joukosta vielae yksi, jonka hihasta haen ehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut peraeaentyivaet takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin ja varajoukon vaelillae, joiden seassa oli vielae seuran vahvin. Mutta kesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon paeaeltae ja sammuen meni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Kaesirysy jatkui nyt vaan heidaen kahden kesken pimeaestae huolimatta ja loppui siihen, ettae kapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas. Taellae oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikaeaen enaeae uskaltanut paeaetaensae esille kurkottaa. Huohottaen tuli haen vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjae. Kelmeae kevaetkuutamo kiilui raeystaeiden hienoissa jaeaepuikoissa. Portti oli suljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyae. Silloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeaestae nurkasta ja sanoi kohta iloisesti: --Laehdeks merille? Aivan kuin olisi odottanut, ettae kapteeni ilahtuen lyoe haentae olalle ja yhtae reippaasti vastaa: Laehdetaeaen vaan! Mutta kun Hinkki oli taemaen sanonut, naeki kapteeni edessaensae kohtalon sysimustan seinaen, jonka haen oli taenae lyhyenae yoenae eteensae kasvattanut. Ja maahan tuijottaen haen kirosi. Sen kuultuansa Hinkki huokasi pettyneesti. Sillae haen oli taemaen kauan mietityn suuren suunnitelmansa toteuttanut siinae varmassa uskossa, ettae kapteeni naehtyaensae maisterin tanssin heti luopuu opettajien alamaisuudesta. Hinkin laskujen mukaan kapteenin olisi taemaen peraestae pitaenyt vaatia aeidin ottamaan haenet koulusta ja viimein karata, johon Hinkki olisi tarjonnut haenelle tilaisuuden. Mutta nyt naekyi, ettei kapteeni ollutkaan vielae taemmoeiseen tekoon kypsae. Ja kun ei kapteeni vapaaehtoisesti tahtonut, katsoi Hinkki velvollisuudekseen pelastaa haenet polisien kynsistae. --Anna taenne karvalakkis, sanoi haen, ja otti sen itse kapteenin paeaestae, kun kapteeni ei kohta totellut, sekae pani oman lippalakkinsa kapteenin paeaehaen. Taemaen tehtyaensae haen rupesi nopeasti kiskomaan paeaellystakkia kapteenin hartioilta. --Mitae, mitae nyt? kysyi kapteeni hajamielisen kiukkuisesti. --Taeytyy vaihtaa, sanoi Hinkki sillae kaeskevaellae aeaenellae, jota kapteeni ei tavallisesti milloinkaan vastustanut.--Etkoes kuule, polisit on porttien takana. Vai _laehdetkoe_ siis merille? --En, sanoi kapteeni toistamiseen. He vaihtoivat nyt paeaellystakit, ja tuskin oli kapteeni ehtinyt vaeistyae siihen vajan nurkkaan, jonka Hinkki haenelle osotti, kun suljettu portti avattiin ja koko lauma ulosajettuja vieraita hyoekkaesi polisien johdolla pihalle. --Tuossa haen on! huusivat he heti, osottaen keskellae pihaa seisovaan Hinkkiin, joka muka koetti paeta ja teeskenteli juopunutta. Kun polisit ottivat haentae kainaloista ja alkoivat viedae portille, kuului Hinkki panevan vaan heikosti semmoista menettelyae vastaan. Haenen monisanaiset ja tahallisen sekaiset vastalauseensa hukkuivat muiden voitonriemuiseen ulvontaan. --Haen se oli! huudettiin poliseille,--haen se oli,--juuri tuollainen lakki sillae oli... Polisit huusivat ajurin, Hinkki nostettiin roskaan, ja, sittenkuin haen oli ottanut itsetietoisen mukavan asennon, mennen lyyhyksiin istuimen ja ajuripenkin vaeliin, niinkuin oli naehnyt juopuneille tehtaevaen, ja polisit olivat asettuneet istuimelle ja panneet jalkansa Hinkin ylitse, ajaa huristettiin poliisikamariin. Vasta taenne tultua Hinkki alkoi pontevammin todistella viattomuuttansa. Haen tuli yhae kovempiaeaeniseksi ja vaati poliseille edesvastausta siitae, ettae he olivat muka sotkeneet haenet vaekivaltaisesti roskain pohjaan ja istuneet haenen paeaellensae. Sen yoen haen tosin sai viettaeae polisiputkassa, mutta seuraavana paeivaenae itse paikalla toimitetussa kuulustelussa kaevi haenen viattomuutensa selville ja juttu raukesi, kun oikean syyllisen nimeae ja asuntoa ei kukaan osannut ilmaista. Mutta vaikka Hinkki naein saikin kapteenin onnellisesti polisien kynsistae, ja kapteeni olisi voinut haeirioettae jatkaa koulunkaeyntiaensae, tuli asia kuitenkin ilmi itse koulussa ja siellae se ei paeaettynyt kapteenille suinkaan onnellisesti. Opettajaneuvostossa jotkut nuoremmat koettivat puolustaa kapteenia ja loeytaeae lieventaeviae asianhaaroja, mutta valtava enemmistoe sentaeaen oli jo ennen kokousta siinae varmassa vakaumuksessa, ettae moisten luonnonvoimain kurissapitaeminen kuuluu poliseille ja vankiloille eikae sille koululle, joka oli perustettu luomaan Suomen kansallista sivistyssaeaetyae. Kapteeni erotettiin koulusta. Hinkki ei taestae kapteenille onnettomasta asiain kaeaenteestae saanut tietaeae, sillae haen purjehti silloin jo kaukana meren sinisillae ulapoilla. 6. --Haen tulee vaariinsa, sanoi ajuri Frans Henrikson, kun kuuli kapteenin surkeasta tepposesta. Erittaein tarkan tiedon tapauksesta haen sai toiselta pojaltansa, joka sinae yoenae oli ajamassa ja--veljensae Hinkin huomaamatta--vei taemaen polisikamariin. Frans olisi tahtonut kurittaa Hinkkiae, mutta Hinkki oli laehtenyt merille ilmestymaettae enaeae haenen eteensae. Ainoastaan vaarille oli Hinkki hyvaesti sanonut. Kapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Haen ei voinut kaersiae mitaeaen vaekivaltaisuuksia, ja kaikkein vaehin sellaisia, joilla ei ollut mitaeaen kaeytaennoellistae tarkotusta. Ryoestoeae, murhapolttoa--niitae kaikkia haen ymmaersi, vaikkei polisinvastaisina tekoina hyvaeksynytkaeaen; mutta ettae joku ilman mitaeaen tarkotusta, pelkaen tunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli haenelle niin vierasta ja vastenmielistae, ettae haen oli vaehaeltae mennae sisarensa Kustaavan luo tarjoamaan apuansa kapteenin loeylyttaemiseen. Kustaavan suru sen johdosta, ettae haenen poikansa erotettiin ainaiseksi koulusta ja naein katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten haen oli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi, kirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden ostamiseksi, ilmeni aluksi siten, ettae haen puristi huulensa yhteen eikae puhunut asiasta halkaistua sanaa. Ettae jotain muuta oli kuitenkin tulossa, sen tiesi kapteeni hyvaesti. Mutta taemae sanaton vaeliaika oli haenelle vaikein kestaeae. Jos aeiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan, olisi Hanneksellakin ehkae ollut millae lohduttaa. Sillae taellae vaelin haen oli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen paeaetoeksen, joka aivan varmaan olisi aeitiaekin tyydyttaenyt, jopa uutta keskinaeistae ymmaerrystae heidaen vaelillensae luonut. Haen ajatteli naeet ruveta polisiksi, niinkuin Hinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi haen aikoi sen vuoksi, ettae kohottuaan komisarjukseksi ja siitae polisimestariksi haen saisi vallan kieltaeae kuoleman uhalla kaikki sellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli aesken haentae kaeyttaenyt. Taemaen tarkotuksensa haen aikoi pitaeae ihmisiltae visusti salassa, ettei kukaan paeaesisi haentae estaemaeaen saavuttamasta sitae suurta valtaa, mikae aikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta haenen mielestaeaen viisaasti harkittu, ettae vaari ja eno Frans tulisivat, tietaemaettae haenen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua ja kannatusta, ja aeiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus kiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentaehden Hannes malttamattomalla hartaudella odotti sitae suloista hetkeae, jolloin aeiti ei enaeae voi hillitae itseaensae ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhae jatkuvan tavan mukaisesti rupee haeneen kaesiksi antaen haenelle tukkapoellyae. Eivaet kaikki sentaeaen olleet tapauksesta kauhuissansa. Naeihin kuului vaari. Haen ei tavallisesti ottanut korviinsa mitaeaen kaikesta siitae, mitae Kustaavasta tai taemaen pojasta sanottiin. Kustaavaa haen ei vielaekaeaen ajatellut muuten kuin sarkasaekkiin mahtuvana pikkutyttoenae ja haenen poikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmaeksi arvostella. Mutta nyt haen hoeristi korviansa. --Mitae, mitae mae kuulenkaan? sanoi haen, kun Hinkki tuli jaettaemaeaen hyvaestiae ja kertoi haenelle kapteenin asiasta. Ja koska haen Hinkille hyvaesti sanonut oli, nousi haen kolmantena paeivaenae vuoteeltansa, kampasi paeaensae, loeysi sauvansa, pani lakin paeaehaensae ja meni Kustaavan majaan. Ja pojan naehtyaensae haen haemmaestyi sen suurta kokoa, sillae taehaen paeivaeaen asti haen ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiaensae kaeaentaenyt. Mutta Kustaava oli murheissansa, ettae poika koulusta oli erotettu. Ja koska vaari naeki, ettae Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti, tuli haenen haentae surku, ja haen meni kotiansa ja otti vuoteensa alle kaetketyn kirstun ja luki kaeteensae sata Suomen markkaa, jotka haen Kustaavan pojalle vei, ja sanoi: --Naemaet annan minae sinulle, ja sinun pitaeae vielae enemmaen saaman, jos minun kaeskyni taeytaet. Mutta Kustaavalle sanoi: --Pane haenet valurin oppiin. Eikae haen taetae sanonut, ettae olisi pojasta paljon apua itsellensae odottanut, sillae pojan silmaet olivat uskolliset ja lempeaet, mutta ettae haenen oli Kustaavaa surku. Ja meni jaelleen kotiansa ja laskeusi vuoteelleen. Mutta Kustaava ei totellut vaaria eikae pannut poikaa valurin oppiin, vaan sonnusti itsensae ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen, ettae poika armahdettaisiin ja vielae kouluun otettaisiin. Ja lupasi kurittaa niin ettae kyllae muistaa olla toisten tekemaettae. Mutta rehtori rupesi nauramaan ja sanoi: eipae sille vahvat miehet kuulu pystyvaen selkaeaen antamaan, saatikka te. Ja vaehaen mietittyaensae sanoi: pankaa se sotavaekeen, kyllae ne siellae siltae puhdin ottavat, ja voihan se sitten paeaestae alaupseeriksi tai ehkae vaeaepeliksikin. Ja Kustaavan jo hyvaestellessae lisaesi: minae kysyn asiasta everstiltae, ja ilmotan teille. Hyvaesti. Oli vielae yksi, joka ei surrut taetae kapteenin onnettomuutta, ei surrut, vaan paeinvastoin iloitsi. Se oli Kerttu Fagerlund, kapteenin saparoniska morsian. Kerttu oli kapteenin suuresta onnettomuudesta yhtae iloinen kuin jos maailman suurin onni olisi haenen osaksensa tullut. Ja syy haenen iloonsa oli se, ettae Hannes oli nyt kadottanut mahdollisuuden tulla joskus herraksi ja Kerttu siis paeaessyt ainaisesta pelostansa, ettae Hannes kerran hylkaeae haenet. Erittaein suureksi paisui Kertun ilo, kun Kustaavan retki rehtorin puheille oli mennyt myttyyn. Salatakseen taemaen pursuavan, hytkyttaevaen, kaikella tavalla naekymaeaen pyrkivaen ilonsa syytae haen koki tehdae parastaan oman ulkoasunsa saattamiseksi sellaiseen kuntoon, ettei vastakohta haenen ja parempain ihmisten vaelillae olisi liian raeikeaenae silmiin pistaenyt. Ilmestyi Kustaavan luo korskeasti narahtelevissa kengissae--mistae lieneekin ne lainannut,--ja kiharansa oli kastanut niin maeriksi ja niin kireaesti palmikoinut, ettae ainoastaan korvain luona jokuma oli paeaessyt sittenkin valloilleen. Esiliina oli pantu hameen etupuolella olevaa nelikulmaista repeaemaeae peittaemaeaen ja kaulassa oli merkillinen litteae rusetti, jonka oli loeytaenyt ja repinyt irti Franssin naisten vanhoista puolikengistae. Mutta eraeaenae paeivaenae, kun Hannes oli jo kaeynyt valurintoeitae tiedustamassa ja Kustaavakin, joka tosin aina vaan oli yhtae puhumaton, naeytti siihen jo pakostakin ikaeaenkuin suostuvan, huomasi Kerttu ikkunasta, ettae heidaen pihalleen tuli hienopukuinen nuorukainen, parempain ihmisten lapsia. Ja Kertun sydaen sykaehti pahasta aavistuksesta, sillae haen epaeili sitae everstin pojaksi. Poika naeytti kapteenin ikaeiseltae, katseli ympaerilleen mistae sisaelle mennaeaen, aikoi tulla heidaen portaistaan, mutta jostakin syystae ei tullut, kun oli valkosella, hienolla etusormella ja peukalolla raottanut ovea ja katsahtanut rappusille. --Asuuko taeaellae Hannes? haen kysyi yloes ikkunaan, josta Kerttu kurkotti. --Ei ole kotona, sanoi Kerttu, vaikka Hannes oli mennyt vaan vaehaen asialle. --Mutta Hanneksen aeiti? Kerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, ettae Hannesta kysytaeaen. Mutta oliko nyt Kustaava kuullut, ettae kysyttiin haentaekin,--alas pihalle se ainakin meni. Ja siellae vaan vaehaen aikaa puhui everstin pojan kanssa, joka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitae he puhuvat. Ei kuullut. Kustaava tuli sisaelle ja rupesi kohta pukeutumaan. Ei ollut siis epaeilemistaekaeaen: haen oli kaesketty everstin puheille. Niinkuin se, joka on valmistunut nimipaeivaeaensae viettaemaeaen, mutta kutsuvieraiden sijaan saakin luoksensa kuolinsanoman tuojan, niin Kerttu kauhistui taetae asiaa ja ilo pakeni haenen pienestae sydaemmestaeaen. Sillae haen aavisti, ettae taessae on kysymys Hanneksen tekemisestae herraksi. Kun Kustaava oli mennyt, tuli Hannes asialta. Kerttu pakotti itsensae nauramaan muka ihan kuollakseen, koska sanoi naehneensae niin hassun unen. Hannes kysyi mikae uni se oli. Kerttu sanoi: se oli semmoinen uni, ettae Hannes oli tullut polisimestariksi. --Aelae herran nimessae! Mistae sinae sen olet keksinyt? --Ja kaikki kumarsivat Hannesta. --Mutta sittenhaen Kerttukin oli fiini rouva, sanoi Hannes. --Eipae. Unessa oli niin, ettae Hannes otti toisen, joka oli paremmista ihmisistae. Mutta ei haenen olisi pitaenyt niin tehdae, sillae--en tiedae viitsinkoe kertoakaan ... unessa on niin hassua.-- --Sano vaan. --Oli semmoinen musta kuoppa ja Hannes raukka putosi siihen ja kun nousi, kaikki viskasivat lokaa haenen paeaellensae ja Kerttu olisi yksin ollut haenen ystaevaensae. --Sanoppas sinae Kerttu, mistae se tulee, ettae muutamilla ihmisillae on niin-niin hieno ja valkonen iho ja toisilla taas sellainen ruskea. --Parasollista se tulee, sanoi Kerttu. Mutta Hannes naputti sormellaan Kerttua niskaan ja sanoi: --Onkohan Kerttu pessyt itseaensae? Kerttu vaeisti ja sanoi: --Mutta sanoppas sinae Hannes, onko vaeaepeli herra vai ei? Hannes vastasi: --Vaeaepeli ei ole herra. --Mutta vaenrikki? kysyi Kerttu. Hannes vastasi: --On. --Niin minaekin luulen, sanoi Kerttu. Hannes selitti tarkemmin: --Herra on se, jolla on palvelijoita ja jonka vaimo ei keitae ruokaa. --Mutta sekin vaenrikki--mikae sen nimi taas on--sillae ei ole palvelijoita ja se syoe klupilla. (Kerttu tiesi naeistae asioista, sillae haenen aeitinsae palveli kasarmilla.) Hannes joutui pulaan. --Sinae et voi naeitae asioita ymmaertaeae, sanoi haen.--Naees nyt, vaenrikki syoe klupilla, mutta sinun mammas tiskaa klupin kyoekissae astiat, mutta vaeaepelin astiat tiskaa vaeaepelin muija ja vaeaepelin saappaita kiillottaa vaeaepeli itse taikka muija, mutta vaenrikin saappaita ei vaenrikki kiillota, vaan sotamies taikka sinun mammas. Kerttua ei taemae maeaeritelmae tyydyttaenyt ja oli ilmeistae, ettae haen mietti uusia kumoavia esimerkkejae. --Ja siksi toiseksi, sanoi Hannes lisaeselitykseksi, vaeaepeli on sotamiesten korkein virka, mutta vaenrikki on herrain alhaisin. Taemae oli Kertusta vielaekin haemaeraempaeae, sillae ne esimerkit, joita haen nyt ajatteli, eivaet olleet mitaeaen virkamiehiae, vaan lapsia, ja sittenkin oli yhtae selvae ja jyrkkae ero. Kun haen siitae Hannekselle sanoi, selitti Hannes, ettae lapsi on sitae mitae haenestae "meinaa" tulla. Niinpae Hanneskin oli yhtae hyvae kuin herra niinkauan kuin haenestae meinasi tulla ylioppilas, mutta nyt ei haen enaeae ollut mikaeaen herra. --Valurimestari Liimatainen on myoeskin herra, sanoi Kerttu. --Omasta mielestaeaen, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestae. --Mutta sillae on palvelijoita eikae muija keitae ruokaa, sanoi Kerttu. Nyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa. --Mitaes valurimestari taehaen kuuluu? sanoi haen kiivastuen. Ja haen huomasi esiliinan ja narisevat kengaet. --Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset meiningit, sanon minae. Pane pois kohta tuo kaulastas. Kerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan. --Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan kaeveli nopeasti keittioen nurkasta toiseen. --Itsehaen olet kaeskenyt mennae kansakouluunkin ja kengaet panna jalkaan. --Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla aeaenellae.--Kerttu ei saa viisastella, kyllae minae opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikae kurita, siis minun taeytyy se tehdae. Vai sinae taessae froeoekinaeksi rupeisit! Naein sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti haentae aimo lailla. Kerttu rupesi itkemaeaen, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli ainakin selvaeae, ettei Hannes miksikaeaen herraksi enaeae meinannut. Vaehaen itkettyaeaen Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiaeaen pyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi. --No-no, sanoi Hannes.--Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enaeae... Kerttu saa nyt istua pallille, niin minae kerron Kertulle taas historiaa. Ja kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi opettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla aeaenellae kertoa Austerlitsin tappelusta, johon he edellisiltae kerroilta olivat joutuneet. Senjaelkeen rupesi kyselemaeaen. --Muistaako Kerttu kuinka monta miestae Napoleonilla oli taessae taistelussa? --Kahdeksankymmentae ja yhdeksaen tuhatta, sanoi Kerttu. --Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentae viisi tuhatta, siis laehes kaksikymmentae viisi tuhatta vaehemmaen.--Nyt kerro kuinka Napoleon voitti. --He meinasivat kiertaeae oikealta puolelta... --Liittoutuneet aikoivat kiertaeae Napoleonin oikean siiven,--oikasi Hannes.--Jatka. --Mutta haen meni keskeltae... --Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin--! Kuuntele: Napoleon, saatuansa tietaeae vihollisen aikeen, peraeytyi, ja jaettaeen oikean sivustan suojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitae vastaan; mutta hyoekkaesi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan, ajoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen selkaeaen, joka naein joutui kahden tulen vaeliin. No, kerro uudestaan. Mutta ennenkuin Kerttu ehti paeaestae alkuun, huomasi Hannes, joka istui ikkunarahilla, ettae Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen kaupungilta. --Missaes mamma on ollut? kysyi haen Kertulta. Kerttu naeki, ettei Hannes odota haeneltae vastausta, vaan uteliaasti katselee aeitiae,--ja jaetti vastaamatta, sillae sydaen pampatti niin. --Nyt taidan minae saada kyytiae, sanoi Hannes;--aina kun sillae on silmaeluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinae Kerttu pois.-- Kerttu meni, mutta ainoastaan viemaeaen laskiaempaeriae pihanperaelle. Kun haen toinen kaesi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessae kantoi raskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi taemae: onko Hannes kotona? Kerttu sanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin maerkiae. Kerttu viipyi vaehaen aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan rappuja ja raotti keittioen ovea. Hannes oli arvannut oikein. Heti sisaelle tultuansa Kustaava, mitaeaen esipuheita pitaemaettae, oli tarttunut haenen tukkaansa ja poellyytti nyt sitae ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen tusinaa taeysikaeisiae miehiae kadulle, otti vastaan aeitinsae kurituksen noeyraesti kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan haen nytkin tunsi ettae jokin suuri kaeaennekohta on haenen elaemaessaeaen tapahtumassa, koska aeiti haentae naein kurittaa. Ja oli onnellinen siitae, ettae aeidin raskas vaitiolo nyt vihdoin purkautui sekae myoeskin siitae, ettae on joku, joka haenen kohtaloansa onnettomuudessakin valvoo. Myoeskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin olisi jotakin pyhaeae toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat: "Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun taeytyy se tehdae", ja uudestaan paeaetti haentae aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma siitae, ettei Kustaava ollut everstin luona mitaeaen asiata saanut toimitetuksi. Ja sen haen paeaetti etenkin Kustaavan tutisevista huulista, jotka ilmaisivat mitae suurinta mielenliikutusta. Toimituksen paeaetyttyae Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla, silmaeinraot taeynnae kyyneleitae ja suljetut huulet yhae tutisevina sanoi hiljaisella valtijaan aeaenellae ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja Hanneksen mentyae meni itse haenen jaelkeensae sekae sulki oven. Kerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkaensae, pujahti sukkasillaan keittioeoen ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Haenen sydaemmensae pampatti niin hurjasti, ettae olisi luullut sen paeaesseen irroilleen puseron alle. Nyt he puhuvat. Hannes sanoo jotakin--ei kuulu mitae. Nyt sanoo Kustaava, hyvae jumala, mitae haen sanoo? Puhuu sotakoulusta! Hannes vastasi: Kyllae minae olen sen verran ryssaeae oppinut. Kustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, taeytyy sinun vuoden olla kaartissa-- Kaartissa!-- --Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitaeaen muistuttamista ole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea paeaellystoe kuin myoes alipaeaellikkoekunta-- Hyvae jumala, niin mitae sitten? --Ovat sinuun tyytyvaeiset ja sinae opit sotakurin saeaennoet, niin he komentavat sinut Ryssaenmaalle junkkarikouluun. Junkkarikouluun! Mitae se on--junkkarikouluun? Ja Ryssaenmaalle! Hannes sanoo: On Suomessakin sotakoulu--Haminassa on kadettikoulu. Kustaava sanoo:--Hannes on hyvae ja kuuntelee vaan eikae puhu mitaeaen. Suomessa on sotakoulu, sanoi everstikin, mutta ei sinne ketae tahansa oteta; parempain ihmisten lapsia sinne otetaan eikae semmoisia, joita on toisesta koulusta erotettu ja jotka tappelevat. Nyt olivat kauan aikaa aeaeneti kumpikin. Sitten sanoo Kustaava: --Hannes ei saa vihotella. Kaiketi Hannes kiristeli yhteen hampaitansa, ehkae itkikin, koska Kustaava naein sanoi. Voi, hyvae jumala! Taas Kustaava puhuu: --Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, paeaeset vaenrikiksi. --Ai, ai, ai, ai--rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekae Kustaava ettae Hannes tulivat katsomaan mikae haenen oli. Kerttu ulvoi ikkunarahilla. --Kun poltin sormeni, selitti haen heidaen kysymyksiinsae. --Eihaen taeaellae valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes. --Naeytae taenne sormes, sanoi Kustaava. Mutta Kerttu tyoenteli itsensae kyynaerpaeillaeaen irti heidaen kaesistaeaen ja meni rappusille ja itki koko paeivaen, pimeaeaen iltaan asti. Kuitenkaan ei olisi Kertun pitaenyt vielae itkeae, vaan itkeae vasta vuoden peraestae. Sillae eihaen Hannes vielae Suomesta laehtenyt, vaan laeksi Suomesta vasta vuoden peraestae. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielae pitkaelti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsaein takaa; miksi ei olisi Kerttu unohtanut, kun haen vuoden mittaan joka paeivae naeki Hanneksen. Olivat kaikki haemmaestyneet Hanneksen komeutta, kun haen ensi kertaa Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I komppanian ensimaeisen plutonan miehenae, pitkaessae harmaassa sinellissae, pajunetti vyoellae, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltaevinae, kokardilakki vaehaen kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Haenet naehtyaeaen ei kukaan olisi enaeae tahtonut naehdae haentae muuna kuin sotilaana. Oli kuin luotu siksi. Sitae varten haenen kokonsa, sitae varten haenen rehellisesti raepyttelevaet silmaensae, sitae varten haenen jaeykkae niskansa ja suora ryhtinsae, sitae varten haenen voimansa. Se kaikki mikae oli haenelle sivilinae ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa naeytti nostavan haenet kunniaan ja arvoon. Haemmaestyivaet ja ihastuivat kaikki. Yksin vaarikin kallisti paeaetaensae toiselle puolelle Hannesta katsellessaan. Kustaavankin totisissa kasvoissa kaevaesi hymaehdys vuosimaeaerien takaa, sillae ei kukaan muistanut haenen sitae ennen hymyilleen. Ja Franssilta paeaesi hieno, kateellinen aelaehdys. Haen oli aikoinaan vaivoin saanut Kustaavan myoentymaeaen kouluuttamisasiaan. Nyt oli haenen oma Hinkkinsae ties millae merillae, mutta Kustaavan Hannesta odotteli junkkarikoulu, sapelit ja kilisevaet kannukset. Minae myoes! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi, menkoeoen kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin miksei minunkin. Taestae Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillae kertaa vielae mitaeaen, sillae kun haen vei molemmat poikansa tarjolle, vaadittiin mainetodistuksia, ja ne naehtyae luvattiin ottaa vasta poikien taeysi-ikaeisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enaeae mitaeaen mustaa ollut. Ja niin pojat jaeivaet toistaiseksi edelleen isaensae ajurinrengeiksi. Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona kaevi, erittaein Napoleonin sotahistoriaan paeaepainoa pannen. Oikasi haen sentaeaen laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen pienellae kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llae. Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikae pienet j:t, ei laskut eikae Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhae ankarampien kaeyttaeytymisvaatimusten noudattaminen. Kerttu ei mitenkaeaen osannut olla haenen mieleensae eikae voinut paeaestae perille haenen vaatimustensa johtolangasta. Eraeaen kerran sanoi Hannes: Kun me taenaeaen tultiin ampumaharjotuksista, naein minae tulliportin luona nelijalkaisen. Minae kysyin mikae se on. Muut sotamiehet sanoivat: se on lehmae. Tietaeaekoe Kerttu minkae vuoksi minae heiltae kysyin. Kerttu ei tiennyt. Senvuoksi, ettae Kerttu kaevelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako kaevellae katsomatta eteensae ja astua minne tahansa? Kerttu katsoi jalkoihinsa ja--varmaan haen oli astunut johonkin puolikuivaan laetaekkoeoen, sillae ison ja keskivarpaan vaelissae oli savipoetky. Kerttu ymmaersi nyt Hanneksen tahtovan, ettae haen kaevisi kengissae. Mutta kun haen sitten ilmestyi niissae narisevissa lainakengissae, suuttui Hannes. Yhtae paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi aeitinsae vanhoissa kengissae ja ne lotkahtelivat jalassa. Vielae vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia paeaehineiden suhteen. Haen ei kaersinyt, ettae Kerttu juoksi kadulle paljainpaein. Mutta paeaeliina ei ollut myoeskaeaen haenen mieleensae. Nyt syntyi kysymys: mikae siis oli Hanneksen mielestae paeaehaen pantava? Sillae kun Kerttu sai Franssin poikain kautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista tehtyjae kukkia, ja ilmestyi siinae, odottaen Hanneksen ihastuvan, raivostui Hannes niin ettae tahtoi ilmaan hypaetae. Vielae esimerkki: Jos Kerttu koetti--Hanneksen vaatimuksia arvaillen--kaeyttaeae jotakin sanaa, jota saeaetylaeiset kaeyttivaet, saattoi se ensi kerralla onnistua mainiosti. Haen huomasi selvaesti, ettae Hannes salavihkaa katsahti haeneen ja tyytyvaeisesti hymyili. Mutta toisen kerran taas--vaikka Kerttu kaeytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi sormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitaeaen ihmisten matkimista, sekae otti esille sen kauhean ikaevaen vieraskielisen kirjan, josta vaivaloisesti parin tunnin aikana kaeaensi Kertulle vanhoja viisauden lausuntoja, kuten: Sec. 1. Aelae naura kauan, ei usein eikae liian kovasti. Sec. 2. Ole useammin aeaeneti, tai sano ainoastaan mikae on tarpeellista, ja vaehillae sanoilla. Sec. 3. Ihmisen hienous tulee hyveistae eikae syntymaestae. Sec. 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikae oppi on taerkein, haen vastasi: olla oppimatta turhia. Sec. 5. Aelae puhu ihmisistae milloinkaan pahaa, aelae naura heitae aelaekae vertaa heitae toisiinsa. Ja niin edespaein. Kesaekuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venaejaelle ja Hannes vietiin mukana. Taemae oli Kertulle vastaisen pitkaen eron esimakua. Mutta Kerttu kaeytti aikaa hyvaekseen. Yksikseen jaeaetyaeaenkin haen lakkaamatta tutki kaeyttaeytymissaeaentoejae, joista nyt kerran koko haenen vastainen onnensa ja elaemaensae naeytti riippuvan. Kaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistae oli Kertulle jaeaenyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, ettae Hannes ei kaersinyt Kertun matkivan muita ihmisiae. Siitae tahtoi Kerttu nyt tehdaekin itsellensae periaatteen, ja pienellae nyrkillaensae lyoeden otsaan koetti takoa sitae opetusta paeaehaensae. Mutta juuri taemaepae Hanneksen vaatimus se tekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillae kuinka saattoi ilman mallia tietaeae millaisena pitaeae olla! Ja sitaepaitsi Kerttu suuresti epaeili, ettae Hanneksella itsellaeaen oli jokin salainen malli, jonka mukaan haen arvosteli ihmisten kaeyttaeytymistae. Jo kauan aikaa oli Kerttu epaeillyt, ettae everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut, koska piti haentae siihen liian ymmaertaemaettoemaenae, oli juuri se Kertulta salattu "kaikkein pyhin", josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa mitae kaeyttaeytymiseen tulee. Nyt oli everstillae paitsi poikia myoeskin neitejae. Ja Kerttu sentaehden pani ensimaeiseksi tarkotusperaeksensae paeaestae naeitae neitejae naekemaeaen ja niistae jotain mallia itsellensae ottamaan. Ei tietysti haen toivonut koskaan voivansa laittaa itseaensae niin hienoksi kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkae haen jotain sinnepaein voisi saavuttaa--tai ainakin paeaestae edes ymmaertaemaeaen mikae se oikeastaan Hannesta ihmisissae miellytti. Eikae kestaenyt kauan ennenkuin Kerttu paeaesi jo niin pitkaelle taessae tarkotuksessaan, ettae tutustui everstin palvelijain kanssa. Koeksae lupasi haenen istua odottamassa sattuisiko joku neideistae tulemaan kyoekkiin, ettae Kerttu olisi saanut niitae naehdae. Mutta odottamisesta ei ollut apua. Koeksae kyllae kertoi herrasvaeestae kaikellaista ja sai Kertun uteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elaevaeae mallia ei Kerttu vaan saanut naehdae. Kerran kaevi everstinna. Katsahti vaehaen oudoksuen Kerttuun ja meni, jonka jaelkeen palvelija sanoi: nousisit yloes, kun herrasvaekeae tulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensae taemaen ensimaeisen kaeyttaeytymis-saeaennoen. Ajatella, ettae Hannes tulee kerran upseerina sisaelle ja Kerttu ei edes ymmaerrae nousta yloes! Vasta talven jaelkeen, kun ensimaeinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren yli Raeaeveliin, ja Kerttu, itkettyaensae kyllaeltae, tuli koeksaensae luo lohdutuksille, onnistui haenen saada naehdae molemmat everstin neitoset. Sisaepiika tuli kyoekkiin ja, tietaeen haenkin Kertun asian, sanoi: nyt juuri laehtevaet neidit kaevelylle. Eikae haenen tarvinnut sanoa toistamiseen, sillae Kerttu juoksi vikkelaesti kadulle. Samassa neidit tulivat katuovesta ulos. Kertun haemmaestys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiae haen naeki joka paeivae kaduilla. Naemae olivat niin yksinkertaisia, ettae oikein haentae nauratti. Haen rupesi kulkemaan heidaen jaelessaensae ja tarkasteli tyystin kaikki paikat heidaen puvuissansa. Paeaessae niillae oli vaan mustavillainen, hienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja kaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkae myoes kallista, mutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran saavuttavansa. Mitae kauemmin haen kuitenkin kulki heidaen jaelessaensae sitae uteliaammin haen alkoi tarkastella heitae. Jotakin oli heidaen liikkeissaensae, askeleissansa, paeaen kaeaenteissae, joka vaekisin kiinnitti heihin,-- kiinnittaemistaeaen kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitae lakkaamatta ja tuli hyvin laehelle heidaen taaksensa. Nyt haen naeki ettae heidaen ihonsa oli hyvin hieno. Toisella heistae kurkotti nahkakauluksen alta hienon hieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet sitae hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myoes niska. Taetae katseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, ettae muisti Hanneksen kerran sanoneen: mistae se tulee, ettae muutamilla ihmisillae on niin hieno iho, ... ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt... Mutta vielae viehaettaevaempaeae oli Kertusta katsella heidaen poskiansa, kun he kaeaensivaet paeaensae kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenaeaen. Kaikki oli yhtae puhdasta ja hienoa. Ja silmaein seudut ja ohimo erittaeinkin vetivaet puoleensa. Eraeaen suuren puodinikkunan eteen he pysaehtyivaet ja rupesivat katsomaan siihen naeytteille pantuja kuvia. Nyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidaen ohitsensa ja silloin haen kuuli heidaen puhuvan keskenaeaen suomea. Haenen taeytyi oikein saepsaehtaeae, niin kummalliselta se tuntui. Sillae ei haen ollut vielae ikinae kuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat ainoastaan huonompi vaeki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellae Punavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi kerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielae toistamiseen heidaen ohitsensa. Suomea he puhuivat,--ja millaista suomea! Niin kauniisti he puhuivat, ettei haen uskaltanut ajatella sitae todella haenen omaksi suomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin--ihan tutut sanat--noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin eivaet ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun kieltae. Eipae ihme, eipae todellakaan ihme, ettae Hannes oli heihin niin kiintynyt, koskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin--poismenneen Hanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enaeae jaettaeae heitae ollenkaan naekyvistae. Ties milloin niitae enaeae saa naehdae, ja niin tulee kaikki kolkoksi ja pimeaeksi: ei ole Hannesta eikae ole heitae. Ja Kerttu seurasi heitae koko heidaen kaevelynsae ajan, milloin kauempaa milloin laehempaeae. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispaein keskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin laehellae ja ajatteli pysaeyttaeae ja sanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minae tulisin teidaen palvelijaksenne, minae palvelisin teitae aamusta iltaan, kunpa ottaisitte minut! Minae pesisin laattiat, minae pyyhkisin poelyae teidaen tieltaenne, etteivaet teidaen valkoiset kaetenne milloinkaan tahraantuisi, minae laemmittaeisin teidaen huoneenne, minae laittaisin vuoteenne, minae harjaisin paeaellysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minae riisuisin teidaen kenkaenne ja minae jaelleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan myoehaeaen minae teitae palvelisin, enkae itselleni mitaeaen pyytaeisi, kunpa ottaisitte minut ja minae naekisin ja oppisin--ja kelpaisin haenelle. Mutta eihaen Kertulla ollut mitaeaen valmiita sanoja siihen mitae haen ajatteli ja tunsi. Haen olisi voinut vaan koempeloesti pysaeyttaeae hihasta ja sanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa paeivaeae ja kysyae palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllae meillae on palvelijoita ennestaeaenkin. Nyt he jo tyoensivaet auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen kohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyae sisaelle ovi vetaeysi jymaehtaeen kiinni. Suuri suru vallotti Kertun sydaemmen, paljon suurempi suru kuin se, joka haentae oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani laiturista merelle. Sillae silloin haen vielae toivoi kerran kelpaavansa Hannekselle, mutta nyt, naehtyaensae ja kuultuansa everstin neitejae, ei haen toivonut enaeae mitaeaen. 7. Niinae viitenae vuonna, joina Hannes viipyi Venaejaellae sotakoulussa, Kustaava teki jaettilaeisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla yllaepitaeae poikaansa. Minkae haen paeivin pesi, kuivasi tai mankelissa kaeytti, sen haen yoellae silitteli. Lisaeksi oppi vielae kiillottamisen salaisuuden, ja Kertun toimelias aeiti hankki haenelle toeitae kaartin hienoimmilta perheiltae. Myoeskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elaemaeaensae ja yhae useammin aukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli aina ollut enemmaen huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt kun haenen kaartissa palvelevien poikiensa paeaesemisestae junkkarikouluun ei voinut olla kysymystaekaeaen--sillae ne istuivat arestissa yhtae usein kuin olivat vapaina--jaetti haen heidaet herran nimeen, tunnusti kerran kaikkiaan Kustaavan menneen haenestae edelle ja antautui taeydellae innolla taemaen asioihin. Huomattuaan miten Kustaava raataa, miten se kaesien ankarassa kolotuksessa kaersii saamatta niiltae edes unenkaan lepoa, paeaesi Frans nyt tilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensae vihdoinkin esille. Taellae kertaa haen kuitenkin suoritti asian mitae suurimmalla varovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan suoraan Kustaavaan paein kaeaentyneenae. Eraeaenae paeivaenae haen aivankuin satunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, ettae Kustaava rupeisi myymaeaen eraeaenlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun kaesittelyn haen kyllae lupasi opettaa, samoin kuin myoes hankkia polisin varalta valmistukseen ja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Taetae ehdotustaan Frans alkoi nyt lakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistaekin pitaeae huolta, kunhan Kustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpae, kun haen kymmenennen kerran otti asian puheeksi, huokasi toeihinsae tuskaantunut Kustaava syvaeaen ja huoaistessaan antoi suostumuksensa. Nyt Frans vilkastui. Haenen alituisesta kaappiryypyistaeaen tihkuisesti kimaltelevat silmaensae kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha eloisuus. Asian kaeytaennoellinen jaerjestaeminen oli haenelle aivan vaehaepaetoeinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet. Tupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, ettae Kustaava sai ainakin puolet entisestae pitkaestae tyoeajastaan kaeyttaeae taehaen kaesiae lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan tyoehoen. Kun asia oli nyt alulla, tunsi Frans kuitenkin ottaneensa vasta ensimaeisen askeleen voittoon paein. Mutta haen jatkoi vaesymaettae. Frans oli aivan viime vuosina rikastunut tavattomasti, vielaepae itse siitae melkein tietaemaettae; ainakaan ei ollut tikkua ristiin pannut taemaen rikastumisensa vuoksi. Kaupunki oli vaan ruvennut Franssille aivan tuntemattomista syistae huikeasti kasvamaan. Sanottiin norjalaisten insinoeoerien tulleen maahan ostamaan talollisilta tukkipuita ja maksavan niistae ennen kuulumattomia hintoja, niin ettae jolla metsaeae oli, haen rikastui kohta. Mutta niitae asioita ei Frans ymmaertaenyt. Haen naeki vaan, ettae rahaa alkoi tulla kuin syytaemaellae kaupunkiin. Ihmiset vaeljensivaet kukkaroitaan, toiset eivaet paeaesseet rahoistaan heittelemaellaekaeaen, kassat taeyttyivaet, pankit paisuivat, tehtaat tupruttelivat savujaan, junat vihelsivaet, laivat puhalsivat. Mutta kaikista tulliporteista tulvi tulvimalla maattomaksi ja metsaettoemaeksi jaeaenyttae kansaa raha-ansiolle. Ja kun kerran tulivat, eivaet koskaan enaeae laehteneet. Niinpae kasvoi kaupungin vaekiluku Franssin aikana 20 tuhannesta laehes 100 tuhanteen. Mutta Franssin rikkaus tuli ilmi naein: Haen rupesi panttaamaan vanhaa taloansa saadakseen lainan, jolla aikoi ostaa sen talon, missae Kustaava asui. Kun haen rupesi rahapaikoista rahaa tiedustamaan luvattiin haenelle lainaa kolmas osa talon arvioidusta arvosta, mutta sen johdosta tapahtuneen arvion mukaan teki taemae kolmas osa kolme kertaa suuremman summan kuin minkae Frans oli alkujaan talostaan vaarin rahoja maksanut. Naein huomasi Frans olevansa tonttien huikean hinnannousun vuoksi laehes kymmenen kertaa rikkaampi kuin oli itse luullutkaan. Ajaa huristella oeisin jonkun vuoden pitkin katuja, ryypiskellae, nautiskella, sitten mitaeaen tekemaettae maata selaellaensae ja heraetae sadantuhannen omistajana! Taikalinna, satujen ihmemaa oli haenelle taemae kultainen kaupunki ehtymaettoemine rikkaudenlaehteineen. Semmoisesta pikkuasiasta kuin Kustaavan pienen taloraehjaen ostamisesta ei haenen asioissaan siis kannattanut puhuakaan. Sitae taloa ei oltu koskaan arvioitu ja haen sai sen halvasta. Itse haen jaei vaarin ja poikien kanssa sentaeaen asumaan vanhaan taloon siirtaeen ainoastaan viini- ja portterikaupan uuteen. Taemae tuli kaikki jotensakin Kustaavan tietaemaettae. Frans selitti haenelle syyksi puodin siirtoon sen, ettae taemae paikka oli viinikaupalle paljon edukkaampaa kuin entinen, koska sekae vastapaeaetae ettae aivan laehellae kummallakin puolen oli taloja, joihin meni lujasti viiniae ja portteria kaikkina vuorokauden aikoina. Taemaen haen oli naein tunnustavinaan Kustaavalle, mutta muuten, pelosta, ettei Kustaava vaan alkaisi mitaeaen suunnitelmia haenen puoleltaan epaeillae, oli kokonaisen vuoden ajan ihan hiljaa, ainoastaan kaikin tavoin yritteli Kustaavan viihtymistae edistaeae ja ennakolta arvata haenen vaehimpiaekin toiveitaan mitae mukavuuksiin tulee. Vasta vuoden peraestae ja muuttoajan onnellisesti mentyae ohitse haen taas souti veneensae esille: Kustaavan sairastellessa laehes kuukauden paeivaet niin kovaa luunkolotusta, ettei paeaessyt makuulta eikae voinut mitaeaen ansaita, ehdotti Frans, ettae sisar nyt ottaisi haltuunsa haenen viinikauppansa, jossa tapauksessa he vaikka tasaisivat voiton keskenaeaen ja Kustaava voisi silloin varmaan jaettaeae kokonaan sikseen ei ainoastaan pyykinpesun vaan silityksenkin ja saada kaesivartensa jaelleen terveiksi. Naemae syyt eivaet vielae olisi saaneet Kustaavaa suostumaan Franssin ehdotukseen. Mutta Frans rupesi yhae suuremmalla ponnella todistelemaan, kuinka vaikeissa oloissa Hannes oli saadessaan kaersiae toveriensa rinnalla koeyhyyden haepeaeae. Sellainen ei sovi upseeriksi aikovalle, sanoi Frans; sillae upseeri on korkean esivallan palvelija; suutari pysykoeoen lestissaensae, voivat Hannekselle sanoa, ja ehkae sellaisesta kitsastelemisesta haenen majesteettinsakin saattaa suuttua. Ajattelepas sitae, Kustaava kulta! Taemmoeinen puhe vaikutti Kustaavaan, sillae haen myoensi veljensae olevan oikeassa. Eikae Franssin tarvinnut kuin pari kertaa teraestellae naeitae samoja sanojaan, niin Kustaava taas raskaasti huokasi ja huokaistessaan suostui viini- ja portteripuotiin. Frans sai aivankuin uutta elaemisen intoa. Raskas paino, jolla haenen sisarensa mykkae tuomitseminen oli toistakymmentae vuotta alinomaa haentae painanut, ja joka oli saattanut haenet ikaeviinsae vaekeviae maistelemaan, helpponi nyt tuntuvasti. Sillae mitaeaen muuta omaatuntoa kuin taemaen sisarensa mielipide ei Franssilla ollut. Mutta haave, ettae Kustaava kerran suostuu alkamaan rikastumista samalla tavalla kuin haen itsekin oli alkanut, oli sentaehden haenen mielessaeaen valoisimpana, vapauttavimpana tulevaisuuden toiveena. Hei vaan! Jos kerran niin kaevisi, saisi haen sellaista tarmoa, ettae paeaeseminen kivimuurien omistajaksi ja vaikkapa paeaekaupungin kaikkein rikkaimmaksi mieheksi olisi haenelle pelkkaeae leikintekoa. Maailman me sinun kanssasi valloittaisimme, Kustaava kulta! Franssin laskut, mitae viini- ja portterikauppaan tuli, naeyttaeytyivaet taesmaelleen oikeiksi. Menekki oli uudessa paikassa laehes kolminkertainen. Ja kun haen sai aikaan vielae sen, ettae sisar otti talon puotineen vuokralle, nousivat Kustaavankin tulot kohta niin suuriksi, ettae saattoi laehettaeae Hanneksellensa toista sataa markkaa kuukausittain. Saatuaan naein sisarensa sidotuksi viini- ja portteriliikkeeseen Frans ryhtyi tekojensa kauniiseen viimeistelyyn. Hanneksen tulevaisuuteen vetoaminen oli naein osottautunut siksi pettaemaettoemaeksi sillaksi, jota myoeten Kustaavan sai astumaan kaikkien entisten epaeilyksiensae ylitse. Punaseen nokkaansa nuuskaa toehertaeen Frans nyt rupesi sanomaan: --Kuuleppas Kustaava kulta, oletko sinae naehnyt minkaeaen upseerin keskellae paeivaeae kulkevan naeillae meidaen kaduillamme? Kustaava vastasi: --En ole kyllae naehnyt. Frans aivasti ja sanoi: Et ole naehnyt, sillae upseerinpuku on arka kunniasta ja ainoastaan hienoimmat kadut ovat heille kyllin hienoja. Hetken vaiti oltuaan ja annettuaan Kustaavan rauhassa sulattaa naeitae viisauden sanoja Frans jatkoi: --Mutta Hannes--jos haen joskus tahtoisi tulla vanhaa kotiansa katsomaan, saisi kai niellae haepeaen. Taas antoi Frans Kustaavalle sulattamisaikaa ja nyt vielae pitemmaen. Naehtyaeaen ettae Kustaava jo alkaa olla taestae uutisesta haemillaeaen ja liikuttelee huuliansa Frans sanoi: Noh', mitae me voimme kadullemme, se on sen naekoeinen kuin on, mutta voisimme ainakin laittaa taemaen oman hoekkelimme vaehaen parempaan kuntoon, ettei haen ainakaan taenne sisaelle astuessaan haepeaeae tuntisi. Kustaava haemmentyi kokonaan. Haen ei ollut taetae asiaa tullut koskaan vielae ajatelleeksikaan. Nyt kun Frans sen sanoi, tuntui haenestae itsestaeaenkin aivan mahdottomalta, ettae Hannes upseerina ollen istuisi naeille mustuneen keittioen penkeille ja soeisi yhdessae heidaen kanssaan heidaen ruokakupeistaan kattamattomalta poeydaeltae. Uusi ajatus tuli niin aekkiae, ettae Kustaava peraeti haetaeaentyi. --Sinunhan taemae talo nyt on, kun olet sen minulta vuokrannut, mutta kyllaehaen minae sinua autan taessaekin asiassa, jos vaan tahdot, sanoi Frans--ja jos vaan enaeae ehdimme, aersytteli Frans edelleen.--Syksyllae pitaeisi haenen jo olla upseerina ja silloin haen varmaan tulee kaeymaeaen. Kustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei haen sentaeaen sellaista siitae tulevan aavistanut kuin mikae tuli. Eraeaenae aamuna varhain haen heraesi omituiseen yksitoikkoiseen kivien kilahtelemiseen ja kun haen katsoi ulos oli siellae kolme kuorma-ajuria, jotka laittoivat tiilikiviae neliskulmaisiin laejiin haenen pihallensa. Mitae taestae nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta haenen ihmetyksensae kohosi korkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiae, lankkuja, lautoja ja niin suuriin laejiin, ettae koko piha taeyttyi, jokainen nurkka ja sopukka. Viimein tuli Frans ja esitti, ettae Kustaavan olisi paras muuttaa joksikin aikaa haenen kortteeriinsa niiden "pienten korjausten vuoksi", sanoi haen, joita talossa tulisi tehtaevaeksi. Kustaava ei pitaenyt kiirettae. Mutta jo taas eraeaenae aamuna haen sai hypaetae vuoteeltaan saeikaehdykseen, kun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle. Sitten alkoivat vuorilaudat lentaeae irti seinistae, ovet irtaantuivat saranoistaan ja kannettiin syrjaeaen, ikkunat revaeistiin saepeistaeaen, uunit kolisteltiin alas ja haevitys laehestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti, ettae kiireimmaen kautta haen sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta Franssin luo. Franssin "pienet korjaukset" paeaettyivaet siihen, ettae koko vanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin loihdittuna sijalle. Alakerta oli siinae tiilestae. Siihen tuli huoneisto viini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua pihakaeytaevaeae huoneisto Kustaavaa varten. Ylaekerta taas laitettiin jotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin valoisilla seinaepapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia, suuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle paein. Frans selitti Kustaavalle, ettae jos niin kaevisi ettei Hannes saisikaan upseerin paikkaa kaartissa, niin kyllae taemae ylaekerta kelpaisi sitten muillekin hienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava taemaen johdosta katsahti haeneen vaehaen pitkaeaen, lisaesi: no, no, eipae siltae, tietysti Hanneksesta tulee kaartin luutnantti. Taellainen asunto, sanoi haen, on sittenkin vielae kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja haen piti vaelttaemaettoemaenae ettae huonekaluston suhteen kaikki jaetettaeisiin haenen, Franssin, huostaan. "Kyllae minae olen ennenkin osannut huoneita sisustaa", sanoi haen. Mitae enemmaen Frans naein hommasi, sitae paremmin Kustaava alkoi myoentaeae, kuinka tuiki vaelttaemaetoentae taemae oli, kuinka kehnossa tilassa haenen asiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi ajoissa puuhiin ryhtynyt. Naein Frans tuli vihdoin taeydelliseksi isaennaeksi kaikkiin Kustaavan asioihin ja haen nautti elaemaestae taeysin siemauksin, aivan suunnattomia tulevaisuuden tuumia paeaessaensae pyoeritellen. Hannes ei tullut kuitenkaan vielae syksyllae, mutta tasan viiden vuoden kuluttua siitae kuin haen oli laehtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen aikaan kuin tuiman, paljolumisen talven peraestae lauhkea kesaeilma aekkiae laskeutui maahan ja heraetti elaemaen. Kustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan ylaekerran sisaepuolisia talvi-ikkunoita. Silloin haen naeki postiljoonin tulevan kirje kaedessae pihalle. Tuli yloes, ojensi kirjeen haenelle ja meni. Kustaava otti kirjeen ja pani viereensae penkille, jolla seisoi ikkunoita aukomassa. Haen ei osannut lukea. Veri lensi haenen kasvoihinsa ilosta ja uteliaisuudesta, sillae ettae kirje oli Hannekselta, sitae ei haen hetkeaekaeaen epaeillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapaeivaellae ja lukisi haenelle mitae siinae seisoo. Kustaava rupesi muka jaelleen ikkunoita irrottamaan, mutta katse lensi tavan takaa rahille silloinkin kuin kaesien olisi pitaenyt olla ojennettuina yloes ja silmaein tarkata ikkunain rakoja, joista pumpulit tippuivat. Ei, ei haen voinut jatkaa tyoetaensae ennenkuin oli ainakin vaehaen aikaa istunut kirje kaesissae. Ja haen istui rahille ja silitteli kirjettae sylissaeaen. Siinae, siinae nyt oli kaikki mitae varten haenen sydaemmensae tykki, vastaukset vuosien kysymyksiin ja kaipauksiin: missae sinae olet? mitae ne tekevaet sinulle? ajatteletko aeitiaesi? tuomitsetko haentae, kun haen on sinut viskannut vieraalle maalle vieraitten ihmisten pideltaevaeksi? Kustaava varovasti avasi peukalollaan kirjekuoren kulmaa, aukasi enemmaen, kunnes kirje alkoi liikkua, vielae vaehaesen repaesi kuoren paperia ja kirje irtausi. Kun ei nyt vaan olisi tullut tehtyae mitaeaen tyhmyyttae, haen ajatteli,--mutta ei malttanut olla avaamatta kirjettae levaelleen. Oli siinae sivun verran rakasta toeherrystae. Ja tuo on varmaan nimi; sellaisen tapaista Kustaava oli ennen naehnyt Hanneksen kouluvihkojen paeaellae. Ettei sentaeaen voinut tietaeae, vaikka piteli kaesissaeaen,--vaikka oma poika oli tuon ja tuon siihen piirrellyt! Kustaavalta putosi kirjotukselle maerkaeae, jonka haen saeikaehtaeen pyyhki siitae pois. Oliko haen jotenkin muita mitaettoemaempi, huonompi, koska ei elaemae ollut haenelle antanut mitae haen olisi nyt pitaenyt omaa hengitystaensaekin taerkeaempaenae, kykyae saamaan tietaeae mitae haenen oma poikansa, haenen synnyttaemaensae, haenen imettaemaensae, haenen kaetkyessae heiluttamansa taessae haenen edessaeaen, taessae haenen kaesissaeaen haenelle puhui? Frans ja haenen poikansa ja monet lapsetkin lukivat, ja lukivat kuin lystiksensae, ei muun vuoksi kuin saadaksensa tietaeae sotauutisia ja muuta mitaetoentae--Herra Jumala ja taivaallinen isae! jospa Hannes kirjottaakin laehtevaensae sotaan! laemaehti nyt Kustaavan mieleen. Haenen rupesi sydaen pelosta niin sykkimaeaen, ettae taeytyi mennae kohta tapaamaan Kerttua kenraalin herrasvaeen luo, missae Kerttu palveli, vaikkei tyoeaikana saanutkaan kaeydae palvelijain luona vieraisilla. Ikkunat jaeivaet auki laepaettaemaeaen. Onneksi olivat herrasvaeki vielae makuulla, kun Kustaava tuli Kertun luo. Toinen palvelija oli mennyt torille ja Kerttu sentaehden hoiti taemaenkin tehtaeviae; seisten hellan luona haen paraillaan odotteli kahvin kiehautumista. --Nyt en minae jouda, taeti kulta, sanoi Kerttu. Ettei Kerttu saeikaehtaeisi hirmuista uutista, sanoi Kustaava haenelle kohta: Naein kauheata unta ... Hannes vietiin sotaan... Kerttu rupesi nauramaan: --Mihin sotaan? --Turkin sotaan, sanoi Kustaava. --Voi taeti kulta, Turkin sota on jo paeaettynyt, luuletteko etten minae ole sitae asiaa seurannut. Kustaavan vieraehti kuin kivi sydaemmeltae. --Minulla olisi taessae kirje, sanoi haen asettuen Kertun paikalle hellan viereen, jossa kahvin hoeyry pannun kantta jo koholle puskutteli. Kerttu lensi hehkuvan punaseksi; otti nopeasti kirjeen ja silmaenraepaeyksen siihen katsottuansa kaevi Kustaavan kaulaan ja yhtaikaa sekae nauraen ettae itkien rupesi sanomaan: voi, voi, voi, voi! Sitten nauru voitti ja haen rupesi riemuissaan pyoerittaemaeaen Kustaavaa ympaeri. --Hannes tulee! Hannes tulee! Kustaavan piti istua, sillae jalat eivaet kannattaneet seista naein suuren uutisen jaelkeen. Kaikki meni sekasin haenen paeaessaeaen. Viiden vuoden peraestae aekkiae yhtenae paeivaenae kaikki on ratkaistu! Mutta sekasin meni kaikki kyoekissaekin. Kello pirisi sisaellae. Kahvi kuohui ylitse. Kansi oli jaeaenyt Kustaavan kaeteen. Kerttu ennaetti paraiksi pelastamaan pannun tulelta. Kahvitarjottimen kanssa Kerttu juoksi sisaelle. Kun haen tuli pannua ja leipaeae hakemaan, oli Kustaava saanut sen jo pyyhityksi, ja ennaetti kysymaeaen: --Milloin? Leikellessaeaen tulisessa kiireessae ranskanleipaeae Kerttu selitti yhtaikaa sekae ilosta vapisevana ettae kahvin kohtalosta naerkaestyneenae: --Kolmen paeivaen peraestae--illalla--iltajunassa Pietarista--niin, niin!--Ja nyykaeyttaeen paeaetae, saeteilevaenae ilosta ja punasena kiukusta meni taas sisaelle. "Kolmen paeivaen peraestae--yoe--paeivae--yoe--paeivae ja Hannes seisoo haenen edessaensae! ajatteli Kustaava itseksensae. Valtavasti loeivaet taellae hetkellae haenen sydaemmensae tyyntyneen myrskyn mainingit. Kerttu tuli silmaet rypistyneinae taas kyoekkiin. --Teillaehaen se on! sanoi haen temmaisten kannen Kustaavan kaesistae ja taas meni. Kunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa taenae heidaen elaemaensae ehkae onnellisimpana paeivaenae! Siellae ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja he olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme paeivaeae ja kolme yoetae. Mutta Kerttu tuli ja sanoi: --Nyt taeti kulta, menkaeae, en jouda--ja paha on vielae sekin, ettae illalla juuri kolmen paeivaen peraestae taeaellae on vieraita enkae voi silloin tulla Hannesta naekemaeaen, mutta mitae siitae! --Kuinka et sinae tulisi, johan Hannes pahastuisi! Kerttu nosti silmaekulmansa ja alas katsoen sanoi: --Vielae mitae, haen nyt siitae vaelittaeisi!--Mutta itse oli onnensa huipulla Kustaavan sanoista. Ja taas otti aekkiae Kustaavan kaulasta, retuutti, pyoeritti haentae ja nauraen tyoenteli ovesta ulos. Kolmantena paeivaenae alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita ja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistae. Vaikka kirjeessae, jota moneen kertaan luettiin, seisoi selvaesti ja kahdessa eri paikassa: tulen _ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, aelkoeoen kukaan tulko asemalle, minae tulen siis _illalla_, muistakaa--, niin siitae huolimatta vaari ilmestyi jo aamulla. Frans oli haenelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo, siellae on pidot. Ja tietaemaettae pitojen syytae oli vaari ajellut parranhaivenensa ja pitkaen, korvain taa kiertyvaen harmaansekaisen tukkansa vedellae kastellut ja harjalla silittaenyt. Ylleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli haenelle kovin vaeljae ja vaehaen lyhythihainen, sillae vaarilla oli kookkaan miehen pitkaet kaedet. Taemae hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun haenen piti tavan takaa pyyhkiae silmiaensae, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. Toiset sanoivat: niissae on tauti; toiset taas sanoivat: haen itkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillae haen oli pannut merkille, ettae vaari rupeaa aina pyyhkimaeaen silmiaensae, kun tulee puhe Hinkistae, joka viiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestaeaen tietoa ja jota vaari oli alkanut pitaeae hukkuneena. Niistae kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei vaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllae heitaekin rakasti. Haen oli kaikki kuppinsa ja vehkeensae piilottanut, sillae naeistae pojista haen selvaeaen naeki, ettae niinkuin ne vaeaeriae rahoja halusivatkin tehdae eivaet he Veneh'ojasta ilmoisena ikaenae mitaeaen olisi ymmaertaeneet. Taenaepaeivaenae, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistae mitaeaen maininnut, rupesi vaari pyyhkimaeaen silmiaensae heti kun oli sisaelle tullut ja ympaerilleen katsahtanut. Sentaehden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti niissae silmissae on, sillae kukapa taemmoeisenae riemupaeivaenae itkuun hyraehtaeisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti haen taenaepaeivaenae taenne sisaelle astuu. --Jaa kuka? sanoi vaari. --Hannes, Hannes. --Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten kyyneleistaeaen. --Vai paniko koulusta! Upseerina haen tulee, _kapteenin_ he haenestae tekevaet! Taemaen sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi seisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kaedet vavahtelivat. Haen oli voittamaisillaan. Pilkkanimestae oli haen tekemaeisillaeaen Hannekselle kunnianimen. Sanokaa koreasti haentae kapteeniksi kaikki! Mutta vaari ei voinut naein suuria asioita heti ensikuulemalla kaesittaeae. Haenen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka vuoksi haenen silmaeluomensa rupesivat painautumaan ikaeaenkuin uneen, kunnes aukenivat ja haen alkoi vanhan virtensae: --Siihen aikaan koska minae Siperiasta Suomeen kaevelin-- Mutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistae ja ajattelemista eikae haen senvuoksi kuunnellut sanaakaan. Jo aikasin saapui myoeskin Frans. Haen oli ottanut tapauksen taeydellisen juhlan kannalta ja maistellut pitkaen paeivaen varoiksi kaapistansa niin vahvasti, ettae kasvot olivat turpean punaisina ja silmaet tahmeina. Oli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanvaeristae oeljypainokuvaa, jotka esittivaet Heidaen Majesteettejaeaen Keisari Aleksanteri III:tta ja Haenen Korkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Taestae keksinnoestaeaen itse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat ripustettaviksi seinaeaen niin, ettae ne heti naekyisivaet ovesta sisaeaen astuville ja panisivat tuntemaan, mikae suuri siunaus oli taetae matalaa majaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikaeaenkuin suhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkae oli taessae majassa niitae, jotka olivat elaeessaeaen vaeaeryyttae tehneet, ehkae niitaekin, jotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentaeaen kaikki sovitettu ja lainkuuliainen noeyryyden ja alamaisuuden henki oli taestedes taeaellae vallalla. Kuvien seinaeaen kiinnittaeminen ja naulojen naputtaminen suoritettiin aeaenettoemaellae juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka olivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja jotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia. Loviisa, Kertun aeiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa kasarmilta ja myoeskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia paeaetaensae kallistellen ja pitaeen nyrkkiaeaen toisen silmaensae edessae, jonka jaelkeen sanoi kuvat erittaein onnistuneiksi. Taemae Loviisan kaeytoes kohotti myoeskin suuresti juhlatunnelmaa. Kustaavan huone taeyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myoeskin Franssin neljae poikapuolta, haenen vaimovainajansa lapsia ensimaeisistae naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninae toimittanut pois laeheisyydestaensae oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt laehes 30-ikaeisiae, juroja, karkeakouraisia tyoemiehiae, seisoivat seinaevierillae ujostellen vaeen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa ringissae, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta, juhlallisen aeaenettoeminae. Viimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja Vilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeaen naekoeisiae miehiae, ivan hymy huulilla. Frans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, ettae sotamiehet esiintyivaet samassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse paremmin ymmaertaevaensae sen asian, eikae tarvittu muuta kuin luutnantin sisaeaen astuessa komentaa: "staatj!" sekae nousta seisaallensa, jonka jaelkeen luutnantti antaa merkin kaedellae ja he saavat jaelleen istua. Frans arveli taehaen, ettae samasta komennuksesta olisi paras muidenkin nousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkaesti taetae mielipidettae ja neuvoi, ettae tervehdys oli tapahtuva naein: ensin menee Kustaava kynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut. --Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun kaikki katsahtivat vaariin, istui taemae muista syrjaessae, rintaperillistensae ja jaelkelaeistensae lauman takana, joka oli kotimaastansa tietaemaettoemaeksi taehaen kaupunkiin syntynyt, ja itki niin katkerasti, ettae paeae tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei silmissae vikaa ole, mutta joku suru sitae vaivaa. Ja jaettivaet haenet omillensa. Sillae vaelin kun vieraat naein istuivat ringissae Hannesta odottamassa, oli haen kuitenkin aikaa sitten Helsingissae. Haen oli tullut jo aamulla voidakseen ensin kaeydae komendantin ja pataljoonan paeaellikoen luona tervehdyksellae ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta haen oli ajanut hotelliin ja ottanut siellae itsellensae huoneen niiksi paeiviksi, joina aikoi viipyae Helsingissae; mutta kotiinsa aikoi mennae vasta haemaertaeessae, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja myoeskin--kun ei haenen liikkumisensa niillae kaupungin huonomaineisilla laitakaduilla olisi tarpeettoman julkista. Riemu sydaemmessae, veikeaenae, nuorena viiksiniekka upseerina haen asteli niitae kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut, joista joka soppi ja kaeaenne oli haenelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan nopeasti toimehikkaan naekoeisenae niinkuin taerkeissaekin asioissa haen vasemmalla kaedellaeaen piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja oikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen vastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat paeaekaupunkilaisia, tunsi haenet naeoeltae, mutta melkein kaikki aellistyivaet vaehaen liian myoehaeaen, niin ettae haen, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse silloin kuin toinen vasta paeaesi perille siitae kummasta, ettae tuokin nyt on siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi haenessae riemuisa lupaus vastaantulijoille. Odottakaa, taemae on vasta alkua! Ei haen sentaeaen malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille pienelle torille, mistae tiesi kotitalonsa kaukaa naekyvaen tutussa rivissae muiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydaemmin haen laehestyi sitae katujen kulmaa, sillae kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan elaevaenae se Kerttu, jota haen oli monta vuotta saanut ainoastaan ajatuksissaan kuvailla. Ehkae myoes aeiti, Frans tai joku muu sattuu olemaan tulossa tai menossa. Mutta kun haen siihen paikkaan saapui, ei haen voinutkaan kotitaloa naehdae. Joku vieras talo oli asettunut eteen. Haen katseli puolelta ja toiselta ja yhae enemmaen haemmaestyi, sillae sen vieraan, tiilisellae jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen taeytyi olla juuri haenen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus, josta haen ei ollut tiennyt mitaeaen. Ja se on kaksinkertainen, toisessa kerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielae neljaes, ei, vielae viideskin. Tiilijalustassa on kyltti--Hannes meni sinnepaein kunnes erotti kyltissae sanat _Viini- ja Portteripuoti_. Silloin haen kaeaentyi nopeasti takasin aivankuin joku olisi haenet naehnyt ja haen ruvennut pakenemaan. Niinkuin pimeae pilvi olisi aekkiae tullut haenen iloisen mielensae eteen; tunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle haenen tietaemaettaeaen vielae mikae ne oli lentoonkaan ajanut. Ensin haen koetti vaan kaeyntinsae nopeudella ja hienolla viheltaemisellae tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka olisi samaa noloutta lieventaenyt. Kuinka olenkaan voinut taehaen asti kuvailla, ettae minua olisi naein kauan elaetetty pelkaellae pyykinpesulla. Enkoe ole saanut yli sata markkaa kuussa? Johan aeiti raukan kaedet olisivat tyngille kuluneet. "Viini- ja portteripuoti", onko siinae mitaeaen pahaa, eikoe tuossakin ole paljon suurempi viinikauppa, ja eikoe tuossa ole ravintola ja eikoe koko kaupunki elae sillae kaupalla? Mitae siis siitae ettae joku on sillae kaupalla tullut upseeriksi! Mikae hoelmoe minae olen! Moisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhae sitkeaemmin tekemaeaen itsellensae tilaa, kunnes mitkaeaen muut ajatukset eivaet voineet sitae enaeae karkottaa, vaan se itse syrjaeytti kaikki. Millae rahoilla aeiti on rakentanut? On voinut saada jonkun lainan--saahan niitae semmoisia--koetti haen ajatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltaeaen, selvaesti ilmoittaen: Tietysti eno Franssin rahoilla. Haen koetti vielaekin irrottautua: Entae sitten. On voinut lainata eno Franssilta. Ja onko eno Franssin myntti kruunun mynttiae huonompi! Mutta se yksi toitotti vielae kuuluvammin: Talo on juuri samanlainen kuin eno Franssin oma eikae ole siis mitaeaen syytae olla varma siitae, ettei meidaenkin ylaekerrassa tanssita--! Naein ollen minae en ole ainoastaan viinin ja portterin kaupalla upseeriksi tullut, vaan--. Uskallanko ajatella loppuun asti? Hannes oli rohkea ja itsepaeinen. Haen otti uudestaan etulauseesta vauhtia ja ajatteli loppuun asti: Naein ollen minae en ainoastaan viini- ja portterikaupalla ole upseeriksi tullut, vaan sillae kaupalla, jonka haevittaemistae varten olen upseeriksi tullut! Haenen kulkiessaan rupesi selkaeae ja paeaetae kuumottamaan niin, ettae haenen piti nenaeliinalla kuivata ohimoitaan. --Olkoon! mutta minae olen sittenkin upseeri ainoastaan haevittaeaekseni kerran sen pahuuden, ja jos olen sellaisilla rahoilla upseeriksi tullut, niin juuri senvuoksi minae vielae enemmaen haevitaen, juurinensa haevitaen, maan tasalle haevitaen! Se oli minulle rangaistus ja terveellinen muistutus. Enkoe juuri aesken vielae ollut innoissani naeistae mitaettoemistae kiiltonapeista ja miekastani. Niinkuin Hinkki muinoin pisteli neuloilla rintaansa sinisen laivankuvan, joka ei siitae ikinae voi laehteae, niin pitaeisi minun kirjottaa kulumattomilla kirjaimilla lihaani ja vereeni: porttolain ja kapakkain haevittaejae, muista! Tanssikaa! mutta niillae rahoilla, jotka tanssitte kokoon, luotte te oman haevittaejaenne! Odottakaa! minae jo ymmaerraen, ettei polisimestarilla ole valtaa teitae haevittaeae. Ei myoes taellaisella luutnantti pahasella. Mutta katsotaan, eivaetkoe minun siipeni kannata ylemmaeksi lentaeae! Kannattavathan muiden, jotka vaan leikillaensae lentelevaet, miksi eivaet sen, jolla on tosi lento mielessae. Valtaan, ylimpaeaen valtaan! mutta niin ettae he kaikki luulevat minunkin vaan huvikseni ilmoihin kohoovan, sillae muuten he minut ampuisivat alas. Siis keveyttae, kasvot iloisiksi, kumarruksia, viiksien voitelua, siroja lauseita! Ja Hannes saikin heti tilaisuuden esiintyae sellaisena suurmaailman temppuihin tottuneena upseerina, jonka sekae ulkonaisen ettae sisaellisen olennon haen Venaejaellae ollessaan oli mitae seikkaperaeisimmin tutkinut ja mielestaeaen sangen hyvaellae menestyksellae omaksunut, ja jonka matkiminen sitae paitsi--miksei haen sitae olisi avonaisesti itsellensae tunnustanut--tuotti haenelle monessa suhteessa hauskuutta. Naeissae kiihottuneissa ajatuksissa haen oli tietaemaettaeaen kulkenut keskikaupungille asti. Ylioppilastalon luona aekkiae joku huusi haenen nimeaensae, ja kun haen katsoi taakseen saavutti haenet entinen toverinsa, everstin poika, haenkin jo taeysikaeisenae, valkonen ylioppilaslakki paeaessae. Sanoi tulevansa eilispaeivaen juhlasta. --Mistae juhlasta? --Etkoe sinae todellakaan tiedae? Koko kansa on siihen ottanut osaa, mutta sinaehaen tuletkin naeen minae Venaejaeltae. Ne asiat, joista taemae toveri nyt alkoi innostuneesti kertoa, olivat Hannekselle aivan tuntemattomia. "Koko programmi toimeen!" hoki toveri, ja niin paljon Hannekselle haenen puheistaan selvisi, ettae tarkotus oli saada yliopisto, koulut, virkamiehet, hallitus, sotavaeen paeaellystoe, polisikunta, kaikki suomalaisiksi, ettae olisi omat suomalaiset sota-upseerit, omat suomalaiset polisimestarit, omat suomalaiset senaattorit j.n.e. --Se sopii minulle, ajatteli Hannes,--he valmistavat minulle tietae! Ja haen innostui kuuntelemaan toverinsa puheita. Kaikki tuo oli todellakin syntynyt aivan kuin haentae varten, avaamaan haenelle mahdollisuuksia. Haenen katseensa sattui kelmeaen kuun hahmoon, joka laskevan auringon mukana naekyi kevaeisellae taivalla, ja sykaeyttaevae riemu taeytti hetkeksi haenen rintansa. Taemmoeisen riemun tunnossa oli haenen kaeyntinsae niin notkeata, koko haenen kaeytoeksensae niin sulavan veisteltyae, ettae sen ehdottomasti taeytyi tehdae vaikutuksensa. Haenen toverinsa pysaehtyi, peraeytyi pari askelta haenestae, katseli haentae kiireestae kantapaeaehaen ja sanoi: sinun taeytyy tulla meille. --Kelpasin! ajatteli Hannes. --En paraalla tahdollakaan jouda, vaikka tunnustan, ettae olisi velvollisuuteni, sanoi haen. --Mitae vielae, kyllae sinae joudat. Saat meillae taenae iltana naehdae Suomen kaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi--. Me teemme sinustakin suurmiehen. --Elae herran nimessae! --Sinun taeytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotavaeen paeaellikoeksi. Niin juuri! --Taemaehaen jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes. Mutta haenen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittaemaeaen taetae paeaehaenpistoa niinkuin se olisi haenellae ollut jo kauan sitten harkittu suunnitelma. Kaikki riippuu siitae millaisissa piirteissae uskaltaa ajatella, sanoi haen. Mitae uskaltaa, sen saa. Eikoe teidaen omissa piireissaenne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran kenraaliksi paeaesevaensae?--Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen henkiloen, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotavaekeae, jonka on antaminen verensae, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltae! Se ei saa tapahtua! Siihen taeytyy ennen tai myoehemmin tulla umpi suomalainen. Ja sinae olet oikea mies, sinae olet ainoa suomalainen heidaen joukossansa. Uskalla vaan ajatella! No! Onko taellae kevaeaellae, onko tuolla taivaalla rajoja? Miksi pitaeae siis olla ihmisen uskalluksella rajoja? Vaikka Hannes kyllae ymmaersi, ettae taemae innostus oli liian pitkaelle jatkuneen juhlan jaelkikaikua, haemmaestyi haen kuitenkin merkillistae yhteensattumaa naeiden puheiden ja haenen omien tulevaisuuden suunnitelmiensa vaelillae. Niin korkealle ei haen tosin itse ollut ajatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain tekijoeitae ihmiskohtaloissa, niin ei haenellae ainakaan niitae tekijoeitae ollut puuttuva. Hannes seurasi toveriansa taemaen asunnolle asti ja tahtoi siitae kaeaentyae, sillae alkoi jo haemaertaeae, mutta toveri veti haenet puoli vaekisin mukaansa sille kadulle, jossa heidaen asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun haenellae juuri sattui olemaan paras pukunsa yllaeaen, paraat hansikkaansa sormissa, paras jaeykkyys viiksissae, ja parhaan parturin hajuvedet vaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisaelle. Siellae oli myoes sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar--sillae Turkin sodan jaelkeen oli eversti tullut kenraaliksi--otti Hanneksen hyvin ystaevaellisesti vastaan. Tyttaeret samaten iloista haemmaestystae ilmaisevin katsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivaet haenelle sangen armollisesti. Taemae ilmeinen menestys antoi haenen liikkeihinsae ja puheluunsa yhae enemmaen varmuutta ja aito pietarilaista sulavuutta, jopa niin ettae haenen onnistui taidokkaasti kaeaentaeae tietaemaettoemyytensae suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi eduksensa. Teeskennellen mitae hartainta mielenkiintoa haen sai neitoset kiihkeaellae, keskenaeaen kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon suurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta, juhlan sankarin suuremmoisesta henkiloestae, miten haen oli astunut sisaelle, mitae puhunut, mitae sanonut sille tai tuolle. Vielae he kertoivat haenelle kaikkien paeaekaupungin kansallismielisten naisten aikeesta lahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu kultakirjaiminensa: "sitae kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto"; puhuivat haenelle kukista, seppeleistae, kevaeaen ihanuudesta ja tulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo mieletoen aate Suomen sotavaeen paeaellikkyydestae tuon tuostakin ihmeellisellae tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitae elaevimmaellae osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa, huudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin ettae kun haen nousi laehteaeksensae neitoset eivaet mitenkaeaen olisi siihen suostuneet ja kenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen teetae ennenkuin laehtee. Samassa astui sisaelle kenraali itse. Hannes kavahti pystyyn, loei joustavasti kantapaeaensae yhteen ja meni sitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jaeykaessae kumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut haenelle kaetensae. Tervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellae Venaejaen sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta perustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittaeen sitae, ettae nuori vaenrikki oli pyrkinyt ja paeaessyt Itae-Suomen laeaeniin, jonka vaeestoe--arveli kenraali--enemmaen kuin mikaeaen muu kaipasi sotilaallisen kurin ja jaerjestyksen kasvattavaa vaikutusta. Kenraalin puhuessa Hannes huomasi ettae palvelustyttoe oli jo pitkaen aikaa seisonut haenen edessaeaen teetae tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin vaatimukset haen ei ollut sitae huomaavinaan ja silmaeae raepaeyttaemaettae katsellen kenraaliin odotti milloin taemae kaedellaeaen viittaamalla pyytaeae teetae ottamaan. Juoda teetae seisaaltaan ja tehdae se niin, ettei kenraali huomaa vaehintaekaeaen koempelyyttae tai vaivautumista eikae sentaehden tule pyytaeneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja haen paeaetti suoriutua taestae kokeesta sitae suuremmalla loistolla, kun tunsi jaesenissaeaen ettae neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella haenen esiintymistaeaen voimatta loeytaeae sitae heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi heitae ajattelemaan: siinae se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensae. Mutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetae ja Hannes kumarrettuaan kaeaentyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot naeki haen tarjottimen takaa? Kertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltae loistivat haentae vastaan. Hanneksen silmaet vaeraehtivaet, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat nopeasti raepyttaeae. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympaerykset kalpenivat. Viiden vuoden aikana Venaejaellae ollessaan haen oli hartaasti tutkinut pientae elaemaenviisautta sisaeltaevaeae kirjasta nimeltae "Les maximes d'Epictete philosophe stoicien" saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista mielenmalttia ja tahdonlujuutta elaemaen aekkiarvaamattomissa kohtauksissa; oli sekae sinisellae ettae punasella kynaellae ja paikotellen kummallakin viivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitae, mutta nyt, kun haen olisi juuri tarvinnut niistae viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, haen ei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista haenen kaesissaeaen, katse harhaili pitkin seiniae ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra luutnantti! sekae jaetettyaeaen haenet naisten seuraan poistui omalle puolelleen. Kuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri taenne keksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut taeaellae suhteensa haeneen, ne olivat kysymyksiae, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta. Naiset olivat pian jaelleen virittaeneet samat vilkkaat puheet, jotka kenraalin tulo oli aesken keskeyttaenyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes paeaesi heistae perille, ettei Kerttu ollut mitaeaen ilmaissut, lakkasi haen ponnistamasta voimiaan naeiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missae olisi pitaenyt nauraa ja nauraen missae ei sopinut nauraa haen koneellisesti myoenteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhae tukalammaksi, sillae haen lopulta ei naehnyt, ei kuullut, ei ymmaertaenyt mitaeaen. Ei naehnyt edessaeaen muuta kuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa hienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain ympaeroeimaet kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinae hetkinae, jolloin Kerttu tuli sisaelle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta haentae kaeaentyen vaekipakolla Kerttuun, jopa vaekipakolla kaeaentaeen haenen paeaetaensaekin sitae kohden missae Kerttu liikkui. Joten haen oli itse minae hetkenae hyvaensae ilmaisemaisillaan sen minkae Kerttu oli naehtaevaesti osannut salata. Ja kansalliset suurmiehet tulivat, ja haenet esitettiin suurmiehille, mutta haen ei naehnyt mitaeaen, ja suurmiehet soeivaet ja joivat ja puhuivat sekae yksitellen ettae yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja haen ei kuullut mitaeaen, sillae haen ajatteli ja ihmetteli vaan sitae yhtae, sitae, ettae se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut haeneen riemusta loistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu. --Mutta mikae teitae oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli haen vihdoin nuoremman neideistae nauraen kysyvaen. Silloin haen huomasi, ettae hetkenkin viipyminen taeaellae voi neideissae heraettaeae perusteellisia epaeluuloja haenen ja Kertun keskinaeisestae tuttavuudesta ja tulla siten haenen tulevaisuudelleen mitae tuhoisimmaksi. Senvuoksi haen hyvaesteli ja katosi. Vaehaen ajan peraestae tuli Kerttu saliin ja katseli ympaerillensae, teki asiaa herrain kamariin ja katseli ympaerillensae, meni vierashuoneeseen ja katseli ympaerillensae. Ja meni kyoekkiin ja sanoi koeksaelle: Enkoe minae ole teitae aina auttanut? Koeksae sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te minua; he ovat syoeneet, ja ennenkuin laehtevaet ehdin minae juosta Kustaavan luo. Koeksae sanoi: Ole rauhassa; naein minaekin haenet oven raosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti haenestae on tullut, mutta kyllae haen ei sinusta enaeae huoli, juokse nyt vaan sentaeaen itse kysymaeaen haeneltae. Kerttu oli jo juossut ulos. Liina paeaessae haen huristi sen matkan muutamassa minutissa. Kustaavan luona ei ollut enaeae ketaeaen vierasta. Kun Kerttu juoksusta hengaestyneenae tempasi oven auki ja kynnykseltae katsahti Kustaavan huoneeseen paloi siellae yksi ainoa kynttilae, mutta Hannes istui kuin istuikin Kustaavan vieressae. --Taeaellae haen istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle puoleksi leikillae ja puoleksi todella valittaen. Tervehtimaettae Kerttua Hannes nousi yloes ja rupesi kaevelemaeaen nopeasti edestakasin niinkuin haen ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut laeksyjaensae. Silmaekulmat olivat haenellae nytkin samalla tavalla koholla, huulet hoeroessae ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia torumasanoja hakien. --Haen toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minaekoe sen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytaeen. --Taestae pitaeae tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpae ettei jalkaa polkaissut. Kerttu luuli haenen tarkottavan, ettae heidaen suhteestansa piti tulla paikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielae ovella, jota ei ollut vielae jaelkeensae kiinnikaeaen vetaenyt, alkoi Kerttu maahan katsellen sormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni noloon, kaersivaeaen ilmeeseen. --Voiko olla mitaeaen sen tyhmempaeae! puhui Hannes,--voiko olla sellainen kananpaeae! --Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava Kerttua, joka painoi paeaetaensae yhae alemmas. Hannes vaan kaeveli kiivaasti toruen: --Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain Porvoossa tai Loviisassa, en minae puhuisi mitaeaen, mutta nyt on haen juuri siellae, missae haen vaehin saisi olla. Ei haen ikinae paeaese piian nimestae. Ajatelkaamme, ettae minusta tulisi kerran--haen aikoi ensin sanoa sotavaeenpaeaellikkoe, mutta sanoi sentaeaen:--vaikkapa kapteeni. Eikoe Kerttu siis ymmaerrae, ettae kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika? Naemae sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten haenen eteensae nyyhkyttaeen kaetki paeaensae haenen syliinsae. Mutta taemae oli sitae Kertun onnen ja ilon itkua, sillae haen oli kuullut Hanneksen sanat: "kun me menemme naimisiin", ja siis aikoi Hannes mennae haenen kanssaan naimisiin ja mistaeaen muusta ei Kerttu vaelittaenyt, sen rinnalla oli kysymys siitae miten haen peseytyy vapaaksi piiannimen haepeaestae aivan vaehaepaetoeinen ja helppo asia. Mutta Hannes luuli Kertun itkevaen haenen kovuuttansa. --No, no, Kerttu, aelae huoli itkeae, kyllae me taestae selvitaeaen. Naeistae sanoista Kerttu sai vielae enemmaen varmuutta siihen, ettae Hannes aikoo ottaa haenet, ja kun Kustaava vielae silitteli haenen paeaetaensae, kasvoi haenen onnensa niin suureksi, ettae haen itki ihan valtoinansa. Sellaista surua ei Hannes enaeae voinut kestaeae, vaan meni ja otti Kerttua kaedestae. --So, so, so, tyttoe, saako noin itkeae! puhui haen lievaesti toruvalla aeaenellae ja veti Kertun polvellensa istumaan sekae rupesi puhumaan toisista asioista, ettae Kerttu unohtaisi surunsa. --Mikaes se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihaen Kertun nimi oikeastaan ole Fagerlund. Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemaestae, hytkytti haentae vielae niin ettae haen sai vaivoin aeaennetyksi: --Tyr------ --Tyr--kuinka se olikaan, sanoi Hannes. --Tyr--vaen---- --Niin oikein Tyrvaentaeinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on sentaeaen toistaiseksi parempi. _Neiti_ Fagerlund. Nyt rupesi Kerttua yhtae paljon naurattamaan kuin haentae oli itkettaenyt. Ja he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa, taeytyi heidaen purskahtaa uuteen nauruun, niin ettae lopulta Hanneskin pyyhki naurun taehden kyyneleitae silmistaeaen ja hieroi niskaansa. Kunnes Kerttu aekkiae hyppaesi yloes haenen polveltaan, katsoi saeikaehtaeneenae kelloon ja ehtimaettae edes hyvaestellae juoksi liinaa paeaehaensae sitoen ulos. Haenen mentyaensae Hannes tuli jaelleen totiseksi, nousi kaevelemaeaen, pyyhki otsaansa ikaeaenkuin tuskitellen, sitten pysaehtyi Kustaavan eteen ja sanoi noeyraen hiljaisella aeaenellae: --Kenen on taemae talo? Kustaava vaehaen saepsaehti Hanneksen hiljaista aeaentae. --Puolet on eno Franssin, mutta puolet haen sanoo lankeavan minulle perintoenae vaarin jaelkeen. --Rahalla on aina joku pimeae alkuperae, sanoi Hannes raskaasti huokaisten.--Entae viinikauppa? --Se on nyt minun. Hannes tuli vielae laehemmaeksi aeitiae ja osottaen sormella yloespaein kysyi melkein kuiskaten: Ja kuka asuu tuolla? --Ei vielae ketaeaen asu. --Miksi se siis on rakennettu? --Mitae me ymmaersimme! Luulimme sinun ottavan Kertun kohta. Hanneksen vieraehti suuri paino sydaemmeltae ja koko maailma valkeni. Siis ainoastaan viini-, portteri- ja tupakkikaupalla! --Ei-ei-ei, sanoi haen ankarasti, kuten aina kun oli hyvillaeaen--siitae naimisesta ei voi tulla mitaeaen. Minae matkustan pois hyvin kauaksi aikaa ja Kerttu muuttakoon heti siitae paikasta. Heti, sanon minae! Ruvetkoon aluksi vaikka ompelijaksi taenne teidaen luoksenne. Sitten haen taas tuli hiljaiseksi ja sanoi: --He eivaet ottaneet minua kaartiin. He sanoivat: kaartiin paeaesee vaan kadettikoulusta. Mutta kadettikouluun he eivaet paeaestae muita kuin parempisaeaetyisiae. Se olkoon heidaen asiansa. Minae tahdon nyt siis mennae Pietarin sota-akatemiaan. --Mikae se on? --Se on valtakunnan korkein sotaopisto, joka avaa tien kaikkiin kaarteihin. Mutta minae tarvitsisin paljon, paljon rahaa. Ylpeaenae kohotti Kustaava paeaetaensae. --Luuletteko ettae voisin saada eno Franssilta lainaa? Kustaava sanoi: Kyllae haen lainaa, mutta jospa haen rupeaa sitten taehaen isaennaeksi ja vuokraa ylaekerran kenelle tahtoo? Hannes oli kahden vaiheella sanoako: vuokratkoon, sillae ilman rahoja ei haen koskaan voi valtaan paeaestae, mutta ilman valtaa ei haen koskaan voi porttoloita haevittaeae. Silloin Kustaava naeki haenen ajatuksensa ja pelasti haenet sitae sanaa sanomasta: --Laehde, Hannes, sinae saat rahaa _minun_ kaedestaeni. Ja Hannes tyytyi olemaan kysymaettae mistae aeiti ottaa rahat. Haen rupesi taas nopeasti kaevelemaeaen edestakasin Kustaavan huoneessa, vaipuen niin syviin mietteihin ettei lainkaan muistanut huonetta missae oli eikae aeitiae, joka hiljaa haenen ympaerillaensae haeaerien laitteli haenelle vuodetta. Ymmaerraenhaen minae, ettae ajatus Suomen sotavaeen paeaellikkyydestae on mielettoemyyttae. Tietysti! Tietysti ymmaerraen! Mutta se on kuitenkin mielettoemyyttae ainoastaan _nyt_. Jos sitaevastoin nuo suurmiehet kerran todellakin saavuttavat sen vallan, johon pyrkivaet, niin tulee kysymys myoes sotavaeenpaeaellikkyydestae. Silloin pitaeae olla mies kaesillae. Ja silloin se ei ole enaeae mielettoemyyttae! Valmistua! Valmistua! Ja haenen mieleensae ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: "Ei sivelistit mitaeaen merkitse,--sellaiset lasisilmaeherrat! Maskiksi menisivaet, jos Viaporista ammuttaisiin." Siinae oli Hinkki peraeti oikeassa. Ehdottakoonpa joku "sivelisti", vaikkapa kuinkakin oppinut, ettae porttolat olisivat kiellettaevaet, kohta asetetaan komiteoja, jotka esittaevaet asian kaikki puolet, historialliset kehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, ettae porttoloita ei voida kieltaeae. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta kaeaentaeae tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin: korjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jaeljettoemiin kadonneet. Aeiti kaevi hiljaa haentae hihaan osottaen ettae vuode oli valmis. Ja haen muisti taas missae oli. Muisti aeidin lupauksen hankkia rahat ja oman paeaetoeksensae olla kysymaettae mistae aeiti ne rahat ottaa. Tuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten paeaestae lyoemaeaen pirstaleiksi myoes naemae nykyisyyden mitaettoemaet, ilkeaesti kalvavat ristiriidat. Pois taeaeltae! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin! 8. Vasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotavaeessae, milloin reservijoukkojen milloin vakinaisen vaeen opettajana, sai Hannes voitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan paeaesemisen tiellae, ja siirryttyaeaen Pietariin taeydellae tarmolla antautui sotatieteisiin. Mutta haenen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui uusi suuri selkkaus haenen elaemaessaeaen. Luonto, joka jokaisena kevaeaenae maeaeraeaikaan sulattaa hanget, maeaeraeaikaan kasvattaa uutta maeihaeae maentyjen runkoihin, maeaeraeaikaan puhkaisee koivut lehteen, maeaeraeaikaan lennaettaeae leppaein siitepoelyn, maeaeraeaikaan yhdistaeae kukkain heteet paisuneihin emiin ja maeaeraeaikaan siemenet kaikille tuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkaeaen naehden lykaetae kevaettaensae tuonnemmaksi, jaettaeae haentae vaikutustaan vaille ja kevaetkuohuista haentae vapauttaa. Ihmisellae olkoon esteitae, joiden vuoksi haen katsoisi tarpeelliseksi jopa vaelttaemaettoemaeksikin lykaetae kevaeaen tulon tuonnemmaksi, se tulee maeaeraeaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta kahden--kolmen vuoden peraestae; sitten tulkoon minun kevaeaeni, sillae jos se _nyt_ tulisi jaeisi minun tyoeni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden suunnitelmani menisivaet mullin mallin. Mutta kevaet laehestyy kysymaettae haenen lupiansa. Vielae vaehaen aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat haenelle jo selko selaellaensae auki, mutta kevaet on jo tullut. Jaeaet jo irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes kirjottaa Kertulle monen talven peraestae: "En tiedae mikae minuun on tullut, mutta minun taeytyy naehdae sinua. Jospa hetkenkin saisin naehdae sinun kasvosi! Kerttu, minae tulen." Ja jos ne kevaeaen kohtaamat eivaet olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan olisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he olisivat tienneet kuinka ihmisjaerki voi sentaeaen kevaeaenkin voiman pettaeae ja sen haeiritsevaet tarkotukset rikki lyoedae. Mutta sellaiset ihmiset, jotka sivistyksessaensae olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta toinen Tyrvaennaestae, jossa sukukunnan luja lisaeaentyminen luetaan miesten iloksi ja hedelmaellisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivaet voi sota-akatemiankaan taehden kevaeaen tarkotuksia harhaan johtaa. Ja haen tuli. Ja kohta kun he naekivaet toisensa, jo kymmenen askeleen paeaestae, he avasivat sylinsae ja juoksivat toisiansa vastaan. Taemaen vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti Hannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa aeidiksi. Niinkuin muinaisina vuosina uutta kylaeaensae rakentava Veneh'ojan Heikki, koska haenen tyttoensae haentae salvoksille laehestyi ja kaevi hihaan ja kuiskaten sanoi: minae olen sinusta aeidiksi tulemassa, riemastui ettae haenen valittunsa oli itsensae hedelmaelliseksi osottanut ja haen nyt sai sen vaimoksensa, niin tunsi taetae vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi kuulemalta myoeskin Hannes. Mutta kun haen ehti ympaerilleen katsahtaa eikae mitaeaen kylaen salvoksia eikae uutispeltoa haenen ympaerillaeaen ollut, ja kun haen muisti sota-akatemian, joka haenet esikunta-upseeriksi oli tekevae, ymmaersi haen ettei suurempaa haeirioetae haenen suunnitelmiinsa mikaeaen muu asia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin taemae riemua heraettaenyt toivo lapsen syntymisestae. Jonka vuoksi haen heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle: "Toivon viimeiseen asti ettae Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitae asiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin toiseen kaupunkiin, jossa haentae ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt. Ellei mitaeaen muita syitae olisikaan niin ymmaerraettehaen ettae minun upseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen paeaellystoeltae lupaa avioliittoon. Kuinka voin sitae tehdae jos minulla jo on perillinen!!! Sentaehden salatkaa herran nimessae taetae asiaa." Kun taemaen peraestae ei moneen kuukauteen ruvennut mitaeaen kuulumaan, alkoi Hannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystae. Jo meni puoli vuottakin, eikae vaan sanaakaan tullut tietoa siitae asiasta. Kertulta tuli tosin kirje, mutta siinae ei Hannes ensi katsaukselta huomannut mitaeaen ihmeellistae. Haen oli silloin niin kiireessae tyoessae tutkintojensa kanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun haen, pietarilaisen kivimuurin neljaennessae kerroksessa olevan huoneensa oli yoeksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkaen pitkiae mielipaperossiansa sammuttanut kynttilaen, muisti haen Kertun kirjeen ja ettae siinae oli jaeaenyt haenelle jotain epaeselvaeksi. Haen sytytti uudestaan kynttilaen, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen. Epaeselvae kohta oli naein kuuluva: "Sinun aeitisi on kovasti vanhentunut taenae viimeisenae vuotena. Haenen tukkansakin on aivan harmaaksi kaeynyt ja niska koeyristynyt. Haen ikaevoeitsee sinua, sillae varmaan haen kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi eivaet muut aeidit saa rakastaa lapsiansa." Mitae merkitsee taemae: miksi eivaet muut aeidit saa rakastaa lapsiansa? Onko Kertulla lapsi? Mutta jos on, niin miksi ei haen saa sitae rakastaa? Miksi samassa yhteydessae sanotaan, ettae aeiti on vanhentunut ja harmaantunut? Ja niinkuin salama yhdessae silmaenraepaeyksessae lyoe puuhun ikuisen jaeljen, loei Hannekseen ajatus: he ovat erottaneet lapsen Kertulta! Ja niinkuin salaman lyoetyae ikihonkaan, lehtipuut, jotka vieressae kasvavat, eivaet aluksi huomaa mitae ympaerillae on muuttunut, vaan auringon pilkistaeessae esille jatkavat kasvamistaan niinkuin ei mitaeaen olisi tapahtunut ja vasta ajan mentyae alkavat tuntea autioitumista ympaerillaeaen, niin Hanneskin ensin, vaikka tuo ajatus oli haeneen lyoenyt, ajatteli samalla: Huomenna on tutkinto taktiikassa ja tutkijana on se pelaetty hampaaton harvaparta kenraali. Toisin sanoen: minun taeytyy nyt nukkua, sillae siksihaen olen niin varhain maatakin pannut, ettae huomenna olisin voimissani. Ja sammuttamatta kynttilaeae asettui selaelleen, kaedet taivutettuna ristiin paeaensae alle, ummisti silmaensae ja oli nukkuvinaan. Poeydaellae seisoi vartioimassa Boguslawskin "Taktiikan kehityksen historia" neljaessae paksussa nidoksessa, vaatien sekin nukkumista. Mutta kynttilae paloi ja viattomasti liekkiaensae kallistellen ehdotteli: kynae on poeydaellae ja postipaperia on poeydaellae, kirjota, vie yoejunan postiin, tule takasin, sammuta minut ja nuku. Sen todella teen kaikki tyyni puolessa tunnissa enkae tarvitse haeiriytyae huomisesta tutkinnosta. Haen pukeutui nopeasti, nosti Boguslawskin vasemmalle puolelle poeytaeae, Jominen kaksi nidoksisen "Precis de l'art de guerre" oikealle puolelle ja tyoensi taaemmaksi lempikirjansa, Welitshkon teokset linnoitussodasta, joita haen ei milloinkaan voinut olla selailematta eikae edes nytkaeaen voinut olla katsahtamatta muutamaan siinae olevaan piirrokseen Strassburgin piirityksestae. (Sillae linnoitustiede oli haenen erikoisalansa). Saatuaan kirjojen taehden ahtaalla poeydaellaensae tilaa haen otti esille paperin ja kynaen aikoen parilla sanalla kysyae Kertulta miten asianlaita oikeastaan oli. "Rakas Kerttu" oli kyllae helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen haen ei voinut loeytaeae mitaeaen sopivia sanoja. Vaan kun piti kaeyttaeae tuota sanaa _lapsi_, tuli koko haenen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elaemaen aeaerettoemyytenae haenen eteensae, ettei miljoonat sanat olisi riittaeneet taemaen taerkeaen asian puheeksi ottamiseen. Haen veti jaelleen Kertun kirjeen povestansa ja koetti lukea sitae niin ettei siitae tuo ajatus esiintyisi, mutta se esiintyi paeinvastoin vaan entistae varmempana. Mitae olen minae tehnyt Kertulle? Minae olen antanut haenen-- Mielenjohde oli niin kauhea, ettei haen voinut sitae selviin sanoihin puettuna eteensae ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla Boguslawskiin sekae avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitae lukemalla karkottaa sitae mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan rivien vaelistae nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin: Minae olen antanut haenen kaersiae haepeaeae aviottoman lapsen synnyttaemisestae! Hannes paiskasi kirjan voimakkaasti poeytaeaen. Miksi tahdoinkaan porttoloita haevittaeae? Nehaen ovat juuri minun kaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitaenyt mennae porttolaan silloin kevaeaellae. Niin tekevaet kaikki, joiden taeytyy asioiden vuoksi lykaetae naiminen tuonnemmaksi. Mutta minae menin Kertun luo ja olen nyt tehnyt haenelle sen minkae joku joskus teki minun aeidilleni. He sanovat sen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen aeitiae vaimokseen? Vai pyrkikoe haenkin sota-akatemiaan! Taemae kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja haenen ruumiinsa tunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin vaerisi vilusta. Vaehaen ajan peraestae haen alkoi nopeasti koota jotain tavaroita. Naeyttaeae siltae kuin aikoisin minae matkustaa, ajatteli haen huomatessaan tahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla kysymykseen, sillae minulla on huomenna tutkinto taktiikassa. Ja siitae huolimatta haen rupesi jaerjestaemaeaen kampoja, saippuoita ja partaveitsiae laukkuunsa, panipa sinne jo tavallisen hajuvesipullonsakin. Jos minae nyt laehden, voi tutkintotilaisuus tarjoutua vasta vuoden peraestae. Seis, mies! Ja siitae huolimatta haen vaehaen ajan peraestae astui jo ulos kadulle, huusi ajurin ja ajoi rautatieasemalle. Ehti viimeiseen yoejunaan kun taemae oli jo liikkeellae. Helsinkiin tultuansa aamulla haen ajoi kohta asemalta suoraan kotiin muistellen matkalla jonkun vanhan filosoofin lausuneen: Jos menet velvollisuutesi ohitse sen tullessa vastaasi pukkina, kohtaa se sinua ensi kerralla varmasti haerkaenae. Taetae haen ajatteli koska muisti kerran odottaneensa illan haemaeraeae ennenkuin meni kotiinsa, ja nyt haen kuitenkin ajoi niille samoille kaduille kirkkaan aamun valossa, jolloin siellae tavallisesti hoiperteli viimeisiae myoehaestyneitae yoekaevijoeitae, ja aika siis oli kaikkein sopimattomin vastaisen esikuntaupseerin siellae liikkua. Kun haen astui sisaelle, oli Kerttu yksin ompelukoneen aeaeressae. Kertun kalpeista kasvoista ja siitae, ettae haen, Hanneksen naehtyaeaen, haemmaestyksestae huudahtaen juoksi haentae vastaan, mutta ei ollenkaan hymyillyt, vaan painoi heti paeaensae haenen rintaansa vasten, haen paeaetti kohta, ettae asianlaita oli niinkuin haen oli otaksunut. Kaikkein pahinta aavistaen haen sanoi niin hellaesti kuin vaan taisi: --Missae on meidaen lapsemme, Kerttu? Ja samalla silitti Kertun paeaetae. Kertun suupielet vaehaen vaeraehtivaet ja pitaeen paeaetaensae yhae niin laehellae, ettei Hannes voinut naehdae haentae silmiin, sanoi: --Kaikki on salattu niin, ettei kukaan aavista mitaeaen, Hannes. Jos Hannes olisi nyt langennut polvilleen Kertun eteen ja sanonut: minae kadun tekoani, ja jos lapsen olisi jo ehtinyt kaeydae huonosti, olisi Kerttu syyttaenyt itseaensae eikae olisi elaeessaeaen saanut rauhaa. Sentaehden Hannes sanoi vaan: --Se on hyvae. Ja oli ennen valmis kaersimaeaen senkin, ettae Kerttu noiden sanojen johdosta naeytti ilmeisesti kylmentyvaen haentae kohtaan. --Se on hyvae, toisti haen vielae melkein tahallisen koleasti. Mutta itse oli raueta suruun ja sanoi Kertulle: --Minae naeen, Kerttu, ettae sinae olet rakastanut minua enemmaen kuin olen ansainnutkaan. Mutta Kerttu ei ymmaertaenyt naeiden sanojen tulleen Hanneksen itkevaestae sydaemmestae, vaan meni vaehaen kauemmas haenestae sekae pyysi istumaan. Kustaavalle, joka todella oli kovasti vanhentunut, ei Hannes myoeskaeaen sanonut muuta kuin: Se on hyvae. Aeidiltae haen sai kuulla ettae he olivat Kertun omalla suostumuksella ottaneet lapsen haeneltae heti sen synnyttyae, niin ettei Kerttu ollut ollenkaan lastansa naehnyt. --Miksi te niin teitte? kysyi Hannes. Aeiti sanoi: Voihan Hannes ymmaertaeae ettae jos Kerttu olisi saanut lastansa imettaeae ei haen enaeae olisi jaksanut erota. Naemae sanat tahtoivat repiae Hanneksen kahtia, mutta haen sanoi vaan taas jaeykaesti: Se on hyvae. Ja "se on hyvae" sanoi haen myoeskin silloin kuin haen kuultuaan ylhaeaeltae pianon raempytystae kysyi mitae soittoa se on? ja Kustaava siihen vastasi: Frans on nyt taeaellae isaentaenae. Sillae Hannes ajatteli: he voivat olla suruun pakahtumatta ainoastaan niin kauan kuin luulevat minun taetae kaikkea vaativan. Ja sanoi aeidillensae niinkuin ohimennen: Mihin te olette lapsen vieneet? Mutta aeiti sanoi: Se on parempi ettemme sitae kukaan tiedae. Mutta Hannes ei jaettaenyt asiaa taehaen. Saatuaan tietaeae kaetiloeimen nimen Hannes jaetti Kertun ja aeidin hyvaesti ja matkusti junalla takasin, pysaehtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kaetiloein ilmaisi haenelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti hylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kaetiloeimelle rahaa kieltaeen ikipaeivinae ilmottamasta haenen kaeyneen lasta kysymaessae. Nyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillae haen ajatteli: Minae tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellae Jumalan kirkasta paeivaeae minae sen heille tuon! Mutta kun haen loeysi sen naisihmisen ei sillae ollutkaan enaeae lastenhoitolaa siinae kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset nyt vievaensae Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja vannotti olla ikinae kertomatta haenen kaeyneen lasta kysymaessae. Minae en lakkaa hakemasta ennenkuin loeydaen. Minae tuon sen heille sittenkin! Tuon, tuon, tuon! Pietariin palattuaan haen ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestaekseen itsensae, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetae, jonka jaelkeen aikoi heti mennae neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun lapsesta. Mutta juuri kun haen oli itsensae taeyteen pietarilaiseen kuntoon saanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli haen rappusissa kolmen venaelaeisen upseeritoverinsa iloiset aeaenet. He tulivat meluten sisaelle ja rupesivat kysymaeaen mikae Hannesta vaivasi, kun ei ollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitae. Mutta he ihmettelivaet mitae salaisuuksia ihmisellae voi olla, joita ei tovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: haenellae on joku rakkausjuttu. Yhdellae heistae oli hyvin vaehaen menestystae sota-akatemiassa, koska ei voinut oppia kieliae. Mutta myoeskin nyt taktiikan tutkinnossa haen oli tullut hylaetyksi. Haen aikoi senvuoksi antautua jaelleen santarmilaitoksen palvelukseen osaksi siitae syystae, ettae taemae laitos oli nyt terroristien viimeisten tekojen jaelkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myoes kannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myoes puhtaasti aatteellisista syistae. Taemaen toverin kanssa oli Hannes mitae parhaimmissa ystaevyyden suhteissa senvuoksi, ettae he kerran yleisessae keskustelussa olivat huomanneet olevansa taesmaelleen samaa mieltae ja juuri siinae asiassa, mikae naeytti Hanneksesta kaikkein taerkeimmaeltae. Asia koski porttoloita ja kapakoita. Toveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen taeytyy paisua niin mahtavaksi voimaksi, sen taeytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen, ettae se kerran voi pelkaellae mahtisanalla yksinkertaisesti kieltaeae sekae viinan ettae siveettoemyyden. Naeiden sanojen jaelkeen oli Hannes puristanut toverin kaettae niin lujasti ettae taemae vastedes aina otti nimettoemaestae sormestaan kihlasormuksensa pois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin. Toisella tovereista, Gregor Gregorovitshillae, vaikka haen oli ruhtinaallista sukua, oli myoeskin sangen vaehaen toiveita suoriutua koskaan sota-akatemiasta--ja monesta syystae, mutta ei vaehin siitae, ettae haenellae oli suuri taipumus juopumukseen. Haenen olemassaolonsa riippui kokonaan suosituksista. Heti sisaelle tultuaan ja huomattuaan ettae Hanneksella oli jotain sydaemmellae Gregor Gregorovitsh, luvaten silmaenraepaeyksen kuluttua palata, pujahti takaisin ulos. Haenen kanssaan oli Hannes ystaevyyden suhteissa senvuoksi vaan, ettae haentae miellytti Gregorin rajaton avomielisyys kaikkein arimmistakin sukupuoli-asioista keskusteltaessa. Kolmannella toverilla Aleksei Dmitrievitshilla sitae vastoin oli aivan varmat toiveet paeaestae sota-akatemiasta ja haenestae oli ilman vaehintaekaeaen epaeilystae kerran tuleva mitae loistavin sotapaeaellikkoe, jos vaan joku sota onnistui haenen aikanaan syttymaeaen. Hanneksen suuri ystaevyys taemaen toverin kanssa perustui siihen, ettae heillae oli sama lempi-ala sotatieteissae, nimittaein linnoitus- ja aseoppi. Ollen aivan vastakkaisia mielipiteiltaeaen ja elaemaentavoiltakin he saattoivat, paeaestyaeaen mieliaineeseensa, tuntikausia istua paeaet yhdessae tutkimassa piirustuksia linnoitusjaerjestelmistae. Oli silloin muilla mitae hauskaa hyvaensae, kyllae heillae kahdella hauskempaa oli. Tavallisesti rupesi kuitenkin muita kohta alussa nukuttamaan, kun he paeaesivaet siihen lempiaineeseensa kaesiksi. Toinen puolusti niinsanottua linnoitustieteen "uutta koulua", mutta Hannes oli Velitshkon miehiae. Naeitae asioita koskeva vaeittely ei kuitenkaan ollut vielae mitaeaen erinomaista ja nukkujat saivat makeasti kuorsata sohvannurkissa. Mutta annas kun puhe siirtyi shrapnelleihin! --Trah! huutaa Hannes silmaet saekenoeivinae. Trah! vastaa toinen. Se merkitsi heillae shrapnellien sattumista maaliin. Mutta joka huudolla pompahtelevat nukkuneet saeikaehtyneinae sohvannurkista. Toivottomina he laehtevaet vihdoin pois. Mutta Hannes ja Aleksei Dmitrievitsh jatkavat puoliyoehoen, milloin kumartuneina piirrosten yli, milloin kiihkeinae ja innostuneina kaevellen vastakkain pitkin huonetta hirmuaseiden tuhoavaa vaikutusta eri aeaentein ja liikkein kuvaten. Gregor Gregorovitsh ilmestyi ulkoa juuri oikeaan aikaan, sillae vastoin tavallisuutta alkoi puhe toveruksilta kokonaan loppua Hanneksen merkillisen hajamielisyyden takia. --Oletteko haenelle jo sanoneet? kysyi ruhtinas tullen neliskulmaiseksi laaditun kannoksensa kanssa, jossa kuitenkin oli pelkkiae viinipulloja. --Emme ole haenelle mitaeaen vielae sanoneet, mutta anna taenne pullot, niin ehkae taessae kielen kanta heltii. --Kyllae se vaan on paeivaenselvaeae, ettae taessae pelaa joku nainen ensi viulua,--arveli Gregor Gregorovitsh asetellessaan kauniita pullojaan poeydaelle. Aleksein avattua korkit--sillae haenellae oli aina se merkillinen korkkiruuvilaitoksensa taskussa--ja Boris Mihailovitshin haettua lasit Hanneksen kaapista sekae Gregorin ne taeytettyae ja kaeskettyae juomaan, joivat kaikki, mutta Hannes esteli. --No sanoinhan minae, ettae taessae on ollut nainen mukana, aeh! sanoi Gregor sylkaeisten. Ja toisetkin nyt uskoivat sairauden olevan syynae Hanneksen alakuloisuuteen. --Varovasti, varovasti veljeni, murahti Aleksei, ei nyt ole ajat sellaiset, ettae sopii vapaasti tyttoejen kanssa elellae. Tuonaan raportteerasi urkkija, ettae Didrichs oli naehty Shtsherbagofskin kadulla ja se mies aelkoeoen enaeae avatko akatemian portteja. Hannes tuli uteliaaksi ja kyseli haeneltae tarkkaan tuota tapausta, mikae vielae enemmaen vahvisti toverien epaeluuloa. --Ai, ai, puheli ruhtinas, katsotaanpa mitae Epikteetillae on taehaen sanomista!-- Naein sanoen haen rupesi tarkastelemaan kirjoja kaapin hyllyltae, sillae Hannes oli heidaen keskuudessaan tunnettu hartaana moraalifilosofian tutkijana. --Entae Bacon, luki Gregor kirjahyllyltae.--Ja mistae hitosta se on ne kaikki kaivellutkin, puhui Gregor syleskellen. Lopuksi he ilmaisivat Hannekselle sen ilosanoman, jonka vuoksi olivat tulleet, nimittaein ettae Hannekselle oli osotettu erityinen armo ja myoennetty oikeus suorittaa taktiikan tutkinto ylihuomenna. Aekkiae kohdanneen ilonpuuskauksen johdosta Hannes loei Gregoria olalle semmoisella voimalla, ettae taemae lyyhistyi vetelaeksi mytyksi sohvalle. --Nyt veljet minun taeytyy laehteae taerkeaelle asialle, mutta jos hyvin kaey, niin vielae me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kaedellae--rautaisella kaedellae--! Naein sanoen Hannes silmaet saekenoeivinae leijonan voimalla pudisti vahvaa nyrkkiaeaen ilmassa. Se merkitsi, ettae vielae me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kaedellae haevitaemme pahuuden maailmasta! Juotuaan toveriensa mieliksi muutamia laseja viiniae ja erottuaan heistae haen laeksi ajamaan asiallensa. Kaikki oli aekkiae taas valjennut haenelle. Toverien toivehikkaat, elvyttaevaet puheet ja huudahdukset, aamupaeivae-auringon haeikaeisevae loisto kirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen suihkulaehteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden keskellae yksityisen personalliset ristiriidat vaekisin haeipyivaet tietoisuudesta, aesken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyoeraein puisella katusillalla aeaenettoemaesti lentaevae hurina, se kaikki taas nostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen haenen upseeriammattiinsa ja erittaein haenen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja aseoppiin. Paeae, joka tuota yhae laajenevaa tieteellistae ainehistoa sisaelsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhae taerkeaemmaeksi esineeksi. Nyt kun vaan saisi selvaen siitae Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun ajuri kaeaensi pimeaemmille syrjaekaduille. Mutta mitae kauemmin he ajoivat, sitae ihmeellisempiin kaupungin lokeroihin ajuri haentae vei ja sitae tukalammalta alkoi olo tuntua. Haen etsi turhaan jotain taehaen tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta olisi saanut tarpeeksi selkaerankaa halveksiakseen sellaisten sotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet. Lopulta oli kaupunginosa jo sitae laatua, ettei ainoatakaan saeaetyhenkiloeae siinae enaeae liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvaeae upseeri-ilmioetae kaeaentyivaet sentaehden kulkijat ihmeeksensae katsomaan. Itse kasvatuslaitos oli taessae ympaeristoessae kuin mikae palatsi, mutta ovesta tuli ja meni pelkkiae epaeilyttaevaen naekoeisiae henkiloeitae. Kulmakarvat koholla, silmaeluomet raepyttelevinae, mutta katse ja kaeytoes vihaista ankaruutta teeskentelevaenae Hannes astui sisaelle. Haen olisi tuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa suoraan ryoeminyt ladatun kanuunan kitaan. Kaeynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillae konttorissa sanottiin, ettae lasta oli mahdoton loeytaeae, ellei ulkonaekoeae tuntenut tai ainakin numeroa tiennyt. Hannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimaeisellae yoejunalla matkusti uudestaan kaetiloeintae ja sitae naishenkiloeae tapaamaan. Pietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa poeydaellae avonaisen kirjeen, jossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana paeivaenae kello 5. Mutta kello oli jo 10 iltaa. Hannes raepytteli vaehaen aikaa silmiaensae, pyyhki otsansa hienosta hiestae, joka oli siihen kirjettae katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti viisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja loeysi kuin loeysikin siitae paikan, jota haki. Siinae seisoi: "Elae anna tapausten syoedae sinun sydaentaesi,--elae itke menneisyyttae, joka on jo haudattu, vaan tee sinae mitae pitaeae tehdae, ole voimakas, miehekaes, ja niinkuin taehti, joka ei lepaeae eikae kiirehdi." Taemaen luettuaan haen pani maata, sammutti kynttilaen ja nukkui sikeaesti aamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen. Mutta taeaellae tehtiin asiaan uusia vaikeuksia. Milloin sellaista numeroa ei sanottu lainkaan olevan, milloin sanottiin sen numeroisen lapsen jo kuolleen, milloin taas arveltiin numeron mahdollisesti vaihtuneen. Muuta ei ollut Hanneksella neuvona kuin pyytaeae saada tarkastaa kaikki lapset siltae varalta, ettae jollakin naeistae sattuisi olemaan Kertun ulkomuoto, josta sen voisi tuntea omakseen. Hannes johdettiin pitkaeaen kaeytaevaeaen, jossa oli ovia kummallekin puolelle, ja haen joutui naein yleisen huomion esineeksi. Joka paikasta tunki esille uteliaita paeitae katsomaan kummaa ilmioetae: komeata, korskeata upseeria kaetiloeinten, lastenhoitajain, kaikellaisten epaeilyttaevien asialla kaevijaein joukossa, hakemassa salattua lasta. Haenelle avattiin ovi oven peraestae. Jokaisessa huoneessa oli kymmenkunta lasta, mutta naeistae oli haenen tarkastaminen ainoastaan ne, jotka olivat olleet laitoksessa kahta kuukautta vaehemmaen aikaa. Ensimaeisiae lapsia katsellessaan haen oli vielae niin haemillaeaen haentae seuraavien hoitajattarien laesnaeolosta ja kaikesta siitae huomiosta, minkae oli vetaenyt puoleensa, ettei haen naehnyt mitaeaen eteensae. Joitakin pieniae olentoja tuotiin haenen naehtaevaekseen ja taas vietiin nopeasti pois, kun ei haen sanonut mitaeaen. Kun yhdestae huoneesta olivat kaikki lapset naeytetty, mentiin toiseen huoneeseen, sitten kolmanteen ja niin haen vaehitellen alkoi todella katsella noita rimpuilevia pikku olentoja. Ne olivat ensin haenen mielestaeaen samannaekoeisiae kaikki ja jotenkin vaehaen puoleensavetaeviae. Haen alkoi pysaeyttaeae kaikki ruskeasilmaeiset, kyseli niiden ikaeae, tuojan nimeae, ja paeaesti pois vasta kun oli saanut taeyden varmuuden ettei lapsi ollut Kertun. Taehaen paeivaeaen asti haen oli puuhannut lapsen hakemisessa yksinomaan siinae tarkotuksessa ja mielessae ettae olisi saanut sitten viedae sen Kertulle, jotta Kerttu olisi naehtyaensae haenen katumuksensa jaelleen laemminnyt haenelle. Sillae niin aeaerettoemaeksi kuin Kertun rakkaus haentae kohtaan olikin osottautunut, kun Kerttu oli haenen taehtensae omasta lapsestaankin luopunut, niin oli Hannes kuitenkin varma siitae, ettae Kerttu oli haenen kylmaen "se on hyvae" sanansa vuoksi kokonaan lakannut haentae rakastamasta. Senvuoksi Hanneksen palavalla innolla loeytaeae lapsi ei ollut mitaeaen rajoja. Mutta nyt omin silmin saadessaan naehdae noita lukemattomia hylaetyitae olentoja ja totuttuaan niihin niin, ettae alkoi erottaa toisistaan kunkin heidaen pienen yksiloeisyytensae, oli haenen sydaemmensae kuin revennyt ja haen haki yhtae suurella innolla lasta jo sen lapsen itsensae vuoksi. Kertun maidotta jaeaenyt Kertun lapsi! Jossain taessae aivan laehellae Hannesta ja kuitenkin hukkumaisillaan vieraan kaupungin pohjattomiin syvyyksiin! Yhae kasvavaa sydaemmen ahdistusta tuntien haen kirjotteli listaan ne lapset, joista sitten vielae aikoi merkitae erikseen mahdollisimmat ja lopulta naeiden joukosta sen oikean loeytaeae. Mutta kun sen paeivaen vastaanotto-aika paeaettyi, ei haen ollut vielae ehtinyt tarkastaa kuin osan kasvatuslaitoksen kaikista kahden kuukauden ikaeisistae lapsista. Taeytyi jaettaeae seuraavaan paeivaeaen. Kun haen tuli kortteeriinsa, oli poeydaellae kirje tovereilta, jossa seisoi vaan naemae sanat: "Mitae taemae on? Ilmesty huomenna kello 11 Haenen Ylhaeisyytensae luo ja ehkae saat vielaekin armon!" Hannes ei taemaen johdosta mennyt edes viisauden kirjaa selailemaan, vaan tyoensi toverien kirjeen syrjaeaen ja painoi paeaensae kaesien varaan miettiaekseen asemansa selvaeksi. Paitsi Kertun hyvittaemistae, paitsi lapsen itsensae pelastamista oli vielae kolmas seikka, joka tuli kaiken lisaeksi ja joka teki aivan vaelttaemaettoemaeksi loeytaeae lapsi. Se oli koko taemaen asian painava rikoksellisuus ja se oli haenelle vasta nyt koko musertavalla voimallaan ruvennut tuntumaan. Ei haen kuitenkaan voinut mitenkaeaen myoentaeae tehneensae rikosta siinae, ettae silloin kevaeaellae oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se oli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidaen silloinen kohtauksensa oli vielaekin haenellae mielessaeaen elaemaensae suurimpana onnena, jota muistellessa yhae samat onnen aallot alkoivat laeiskyae. Mutta ei haen myoeskaeaen paraalla tahdollansakaan ymmaertaenyt, kuinka haen olisi voinut, pyrkiessaeaen kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttaeae itseaensae Kertun kanssa ennenkuin taemae oli saatu pois piian kirjoista. Rikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinae, ettae haen ollenkaan pyrki kenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen vaelttaemaettoemaeksi. Taehaen asti oli kaikki selvaeae ja jollei mitaeaen muuta olisi ollut, niin helppo olisi haenen ollut heittaeae kaikki sellaiset pyrkimiset hiiteen. Mutta juuri taessae kohtasi haentae uusi epaeselvyys: haen pyrki esikuntaan haevittaeaekseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka pakottavat ihmisiae tulevaisuutensa nimessae vaelttaemaeaen avioliittoa ja turvaamaan porttoloihin. Haen pyrki esikuntaan siksi, ettae oli rintaansa kirjottanut: porttoloiden haevittaejae, muista! Oliko se pyrkiminen sittenkin rikoksellista? Mitae enemmaen haen naeitae asioita mietti--ja haen mietti niitae koko yoen--sitae ilmeisemmaeksi haenelle kaevi, ettei haen pysty taetae ristiriitaa ratkaisemaan. Valvomisesta ja ajattelemisesta naeaennyksiin asti vaesyneenae, mieleltaeaen masentuneena haen seuraavana aamuna kello 11 meni Haenen Ylhaeisyytensae luo. --Mikae on teidaen laiminlyoentiinne syynae? kysyi taemae. --Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, ettae syyni ovat lailliset. Ja luutnantin rehellisesti raepyttelevaet silmaet miellyttivaet Haenen Ylhaeisyyttaensae niin, ettae ukko heti armahti haentae. Matkien Hanneksen karkeata aeaentae ja leikillae nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali lyhyesti: --Huomenna kello 5, teidaen jalosukuisuutenne! Eikae sen enempaeae mitaeaen syistae kysellyt. Jospa haenen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtae hyvin! Mutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtae hyvin. Sitten kun haen oli puoli paeivaeae taas lapsia tarkastellut ja hetken aikaa lepaesi, tuli haenen luoksensa hyvin lyhytkasvuinen, pitkaekaetinen, kyttyraeselkaeinen hoitajatar, jolla oli lyhyeksi leikattu, suora ja kiilloton pikimusta tukka ja ruskeat, vilkuilevat silmaet, kuten positiivi-apinoilla. --Te naeytaette kovin vaesyneeltae, herra luutnantti, sanoi taemae apina sujuvalla ranskankielellae. Hermostuneesti ja jyrkaesti vastasi Hannes haenelle: --Minun kieltaeni ette osaa, puhukaa siis venaettae, jos teillae on jotain asiaa. Loukkaantumatta ja yhtae saevyisaesti sanoi nyt hoitajatar venaejaeksi: --Minulle on kerrottu teidaen asianne ja, minun taeytyy se sanoa, te teette turhaa tyoetae, herra luutnantti, taemaehaen on pelkkaeae komediaa. --Minulle se on luvallanne tragediaa, jota tuskin mitkaeaen sivuhenkiloet voivat millaeaen komismilla lievittaeae. --Vakuutan teille, herra luutnantti, ettae olisin valmis antamaan teille kaiken apuni lapsen hakemisessa, ellen tietaeisi sitae turhaksi.--Ja muuttaen taas puheensa ranskaksi hoitajatar sanoi:--Mahdotonta on ettei numeroa tiedettaeisi, mutta jos lapsi on taenne tuotu vastasyntyneenae, on se, kuten tavallisesti, kuollut ja he ovat ainoastaan laitoksen maineen vuoksi hakevinaan. Hannes sanoi masentuneena: --Te tahdotte riistaeae minulta viimeisen toivon, mutta teette sen jotenkin loeyhillae perustuksilla. --Herra luutnantti, kaksi vuotta olen palvellut taessae pesaessae ja se riittaeae naehdaekseni mikae laitos taemae on. --Ihmeellistae, ettae saatatte murhalaitoksessa palvella, arveli Hannes ivallisesti. --Minae opiskelen, sanoi hoitajatar vaehaen kohauttaen olkapaeitaensae,--mutta se ei nyt kuulu taehaen, paeaeasia on, ettae olen sanonut teille mitae ajattelen ja sen olen tehnyt yksistaeaen teidaen itsenne taehden, sillae minun on teitae hyvin, hyvin saeaeli. Taemae odottamaton toivon menettaeminen masensi Hannesta niin, ettei haentae haluttanut enaeae vaesymystaensae vastustaa, vaan haen herpautui voimattomana kaeytaevaen paeaessae olevalle halkolaatikolle istumaan ja otti molemmin kaesin ohimoistansa. Apina laehestyi haentae uudelleen. --Herra luutnantti, ihminen on erehtyvaeinen, enhaen minae--puhui haen koettaen lieventaeae sanojensa vaikutusta.--Minae teen kaiken voitavani hankkiakseni teille varmuutta taehaen asiaan. Ja jos lapsi vaan on elossa, niin kyllae se silloin myoes loeytyy. Jaettaekaeae vaan kaikki minun huostaani. Nyt huomasi Hannes uskaltaneensa olla tyly taelle hyvaelle naiselle ainoastaan sillae perustuksella, ettae se oli apinan naekoeinen ja sen huomattuaan haen suuresti haepesi hengessae Epikteetin edessae. Rohkaistuna neidin uutta toivoa antavista sanoista haen nousi reippaasti ja sanoi mitae kohteliaimmin kumartaen: --Suokaa minulle anteeksi. Teidaen jalomielinen avuntarjouksenne on minulle suunnattoman arvokas enkae voi teitae kyllin kiittaeae. --No, mitaeaen muuta en tahdokaan, sanoi apina ilostuen ja istui nyt vuorostaan halkolaatikolle.--Menkaeae te vaan kaikessa rauhassa kotiinne. Epaeilemaettae taemae paikka ei ole nuorille upseereille sovelias. Mutta minae teidaen puolestanne saatan tutkimukset loppuun ja annan teille tiedon tuloksista.--Ehkae vielae taenae iltana. Liikutettuna Hannes ojensi apinalle kaeyntikorttinsa ja he esittelivaet itsensae toisilleen sekae kirjottivat muistiin toistensa osotteet. Mutta omaa osotettaan ilmaistessaan apina kielsi kiven kovaan tulemasta luoksensa ja sanoi kyllae itse kaeyvaensae Hanneksen luona, kun asia selviaeae. Taemaen jaelkeen sanoi Hannes apinaa Natalja Feodorovnaksi ja apina sanoi haentae Ivan Ivanovitshiksi. Laehtiessaeaen ei Hannes kuitenkaan malttanut olla vielae kerran kysymaettae: --Luuletteko olevan jotain toivoa? Natalja Feodorovna katsahti haenen silmiinsae, mutta ei raatsinutkaan sanoa niinkuin ensin aikoi, vaan sanoi: --Te kysytte siis mitae minae _luulen_? --Niin, sanoi Hannes, jaennittyneenae odottaen haenen vastaustaan. Natalja Feodorovna pudisti hiljaa paeaetaensae, ja jaei sitten surullisena katsomaan kuinka suurikokoinen mies, voimatta liikutukselta saada suustansa hyvaestiae, laeksi menemaeaen. 9. Kaksi kertaa elaemaessaeaen kohtasi Hannes vielae Natalja Feodorovnan. Ensimaeisen kerran jo saman paeivaen iltana. Kello seitsemaen aikaan Natalja Feodorovna koputti haenen huoneensa ovelle. --Niinkuin minae sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on onnistunut saada taeysi selvae, kuten taestae todistuksesta nyt itse naeette, sanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin. Taeysin valmistuneena taellaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen Hannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isaennaen kohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttaensae Natalja Feodorovnaa kohtaan. Haen tarjosi vieraallensa teetae ja koetti puhua muusta, jopa laskea leikkiaekin. --Muuan seikka, sanoi haen, heraetti minussa aamupaeivaellae suurenlaista uteliaisuutta. Te sanoitte "opiskelevanne" tuossa laitoksessa? Kuinka se on selitettaevae? --No niin, opiskelen, tutkin elaemaeae, vastasi Natalja Feodorovna. --Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minae voisin antautua vaikkapa rosvoksi ryoevaerijoukkoon, ryoestellae ja sanella: minae opiskelen, tutkin elaemaeae. --Te sitae vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko laitoksen? --Haevittaeisin heti paikalla. --Ehkae se kaevisi paeinsae pelkaellae mahtikaeskyllae, sanoi Natalja Feodorovna,--mutta taemae laitos on kuitenkin aivan vaelttaemaetoen niin kauan kuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikaeskyllae haevittaeae. Hannes nousi kuohahtaen seisaallensa. --Miksi emme voi prostitutsionia haevittaeae? Se _on_ haevitettaevae ja sen _voi_ haevittaeae! En ainakaan minae tiedae mitae varten elaeisin, ellen sitae haevittaeaekseni. Natalja Feodorovna katsahti haeneen iloisesti haemmaestyneenae, mutta sanoi vitkaan: --Minusta naeyttaeae ettae taeytyy olla upseeri kaesittaeaekseen yhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti. --Ja _minun_ taeytyy sanoa, ettae ellette katso prostitutsionilaitoksen olevan heti perustuksia myoeten haevitettaevaen, niin minae mieluummin olen kanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista. Natalja Feodorovna naeytti yhae enemmaen haemmaestyvaen. --Niin juuri, jatkoi Hannes; taemae kysymys on minulle kaiken muun alfa ja omega. Ja juuri taellae hetkellae, kun olen lapseni kadottanut, enkae ainoastaan lasta, vaan--minun taeytyy sanoa se teille--olen ikuisiksi kadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi---- Hanneksen rinta kuorsahti naeitae sanoja sanoessa vastoin haenen tahtoansa ja koko haenen ruumiinsa hytkaehti niin ettei haen voinut lopettaa lausettaan. Mutta huomattuaan ettae Natalja Feodorovna vedet silmissae kokoo nopeasti muruja poeydaeltae hakien sanoja lohduttaakseen haentae, kokosi Hannes miehekkyytensae kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla aeaenellae rykien kurkkuansa selvaeksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut teetae lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetae haenelle valmistamaan. --Sanalla sanoen,--huusi haen yhae samalla aeaenellae,--tarkotan sanoa, ettae taemaen tapauksen peraestae minae olen lujemmin kuin koskaan ennen paeaettaenyt, ettae prostitutsiooni on haevitettaevae--maan tasalle--kuulkaahan: maan tasalle! Natalja Feodorovna koetti nyt taemaen kovan aeaenen viereen tulla mahdollisimman saevyisaellae ja varovaisella nuotilla: --Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minae ole prostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta paeinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietaekaeae siis, ettae minae pidaen prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena maetaehaavana.--Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!. --No?! No!? innostui Hannes ja oli lyoedae Natalja Feodorovnaa olalle suuren ystaevyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistaenyt Gregorin. --Mutta--sanoi Natalja Feodorovna. --Aelkaeae herran nimessae sanoko enaeae mutta! --Mutta--naurahti Natalja Feodorovna ja lisaesi niin vienosti kuin taisi: prostitutsioni on sittenkin vaelttaemaetoen seuraus vaeaeristae yhteiskunnallisista oloista, jotka siis _ensin_ ovat haevitettaevaet. --Mitae tarkotatte? Onko mitaeaen suurempaa vaeaeryyttae kuin prostitutsioni?! --Ivan Ivanovitsh, onko mitaeaen pahempaa tautia kuin isorokko, mutta eihaen sitae paranneta repimaellae pois rupia. Taudin syy on loeydettaevae. Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikoe se ole aeaerimmaeinen seuraus koeyhien pakosta jaettaeae maansa ja muuttaa kaupunkiin rahanpalvelukseen? Sanoessaan sanat "koeyhien pakosta" Natalja Feodorovna ei voinutkaan saeilyttaeae sitae vienon noeyraeae aeaenilajia, jolla naehtaevaesti oli aikonut loppuun asti keskustella. Aeaeni vaeraehti mielenkuohusta ja silmaet ihmeellisesti terottuivat. --Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minae olen sangen tyhmae naeissae asioissa, enkae voi ymmaertaeae----te puhutte pakosta, mutta mikae voisi pakottaa ihmisiae vastoin heidaen tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin? Natalja Feodorovnan suupielissae vaeraehti nolo hymaehdys ja haen katseli hyvaen aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessaeaen harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietaemaettoemyyttae vai ehkae viekkautta. Yhae pitaeen Hannesta silmaellae haen sanoi hitaasti: --Eikoehaen talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute? Mutta Hannes rupesi taetae asiaa niin rehellisen syvaellisesti miettimaeaen, ettae Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epaeilykset ja haen sanoi hilpeaesti: --Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta suuressa Venaejaessae voivan olla maan puutetta, mutta kyllae meillae on asianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja vaekivallalla riistetty tyoevaeen kaesistae, joka senvuoksi laumoittain siirtyy rahan palvelukseen. Eikoe teidaenkin maassanne ole niin? Hannes joutui pulaan. Haen ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista mitaeaen muuta kuin minkae oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin Veneh'ojan metsaejaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset torppareikseen. --No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venaejaen oloista, joita ainakin _minae_ tunnen.--En tahtoisi kuitenkaan myoentaeae, ettae yksistaeaen meidaen tyoevaeessaemme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto sammunut, vaan minae olen paljon matkustellut ja kaikkialla naeen samaa: tyoevaeki ei enaeae tunne mitaeaen haepeaeae siitae, ettae se rahan edestae palvelee meitae, kumartelee meitae, kiillottelee meidaen kenkiaemme, juoksee meidaen asioillamme. Se myy itsensae mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota noeyryyttaevaeae, minkae vuoksi me sitae juuri halveksimme, jopa pidaemme alempirotuisina olentoina. Se myy itsensae kuskiksi, lakeijaksi, piiaksi,--yhdentekevaeae!--polisiksi, urkkijaksi... Naeitae sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kaevi aekkiae epaetasaiseksi, joten haenen taeytyi hetkeksi pysaehtyae. Vasta kun hengitys oli jaelleen tasottunut koetti haen alkaa taas noeyraellae saevyllae, mutta ei onnistunut pitemmaelle kuin ensimaeiseen lauseesen. --Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on haevitettaevae, mutta en minae tiedae mikae ero taessae oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut myymaeaen ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymaettae mihin niitae kaeytetaeaen,--miksi sitten pidettaeisiin erikoisempana haepeaenae itse ruumiinkaan myymistae? Nyt ei Natalja Feodorovna enaeae voinut hillitae itseaensae, vaan hengitti taas tiheaeaen ja haenen kasvojensa lihakset nytkaehtelivaet hullunkurisesti ja aeaeni vavahteli mielenkuohusta: --Myydae rahasta ruumiin voimat sille, joka niillae tekee mitae ikinae haluaa, ja myydae rahasta ruumis sille, joka tekee sillae mitae haluaa,--mikae ero siinae on? Edellistae harjottavat etupaeaessae miehet, jaelkimaeistae etupaeaessae naiset. Eikoe se ole vaan luonnollinen jatko ja huippu asiain kehityksessae? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu-- sanokaa te--minae--en todellakaan tiedae---- Hengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmaelle. Vaeliajan taeyttaeaeksensae Hannes sanoi: --Olette siis sitae mieltae, ettae taeytyy ennen kaikkea antaa talonpojille riittaevaesti maa-alaa? Natalja Feodorovna voitti aekkiae mielenkuohunsa ja sanoi kylmaen tyyneesti: --Olen mieluummin sitae mieltae, ettae talonpojan taeytyy ennen kaikkea _ottaa_ itsellensae riittaevaesti maata. Ymmaertaemaettae mitaeaen eroa taessae Hannes tokasi iloisesti: --No, jos niin, niin mitaepaes muuta kuin _annetaan_ haenelle kyllaeksi maata. Natalja Feodorovna kohottautui vaehaen tuolillansa, katsahti vaesyneesti Hannekseen ja sanoi vielaekin tyynemmin: --Maata ei voi antaa, ellei sitae joltakin oteta. --Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun yksimielisyyteen heidaen vaelillaensae. Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipaemurujen joukkoon. --Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinae tapauksessa kehottaisin teitae puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillae seinaetkin sellaisiin ehdotuksiin hoeristaevaet korviansa. Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas ylpeyden ilme alkoi tehdae ne yhae vieraammiksi ja pelottavammiksi Hannekselle: --Mutta te varmaankaan ette tiedae mitae sanotte, jatkoi Natalja Feodorovna.--Keltae maa olisi otettava? Eikoe juuri niiltae, joita te, herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekoe luule isaentaenne pyytaevaen teidaen palvelustanne juuri maan riistaemiseen talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne haentae. Aelkaeae siis puhuko minulle aikeestanne haevittaeae prostitutsionia. Sillae juuri te itse, suojellessanne vaekivallalla maan anastusta ja pakottaessanne kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttaejae! Nyt naeytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jaelleen lempeaemmiksi. Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhae vallalla. Hannes tunsi yhae enemmaen pienenevaensae haenen edessaeaen. Natalja Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen haenen kasvoihinsa Hannes haemmaestyen tarkkasi niiden piirteitae. Mistae olikaan Natalja Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenaen ja silmaekulmien yhtymaekohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut haenen ylpeaesti kaareutuvaa aatelisnenaeaensae? Kuinka oli kaeynyt, ettae se sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielae aeskettaein uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jaettilaeiseksi haenen eteensae ja kohta kokonaan hallitsi haentae? --Ainoastaan teidaen hirmuinen tietaemaettoemyytenne, herra luutnantti, voi suoda teille jotain puolustusta. Minae naeen, ettae tekin olette nousukas, niinkuin enimmaet teidaen kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen ja orjiksi kasvaneen tyoevaeen lapsia, siksi itsekin olette voinut rahapalkasta myydae omantuntonne ja toimintavapautenne. Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmaet alkoivat saekenoeidae, sanat hehkuivat kuin maanalaisen paetsin purkausta. Hannes kalpenemistaan kalpeni. --Voi teitae raukkoja, jotka porttoloita muka haevitaette ja huomenna juoksette komennosta ihmisiae tappamaan! Voi teitae viheliaeisiae, jotka viekkaudella ja vaekivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymaeaen pyhaet tyoevoimansa ja pyhaet ruumiinsa teidaen oikkujenne palvelemiseen! Voi teitae elaemaen sammuttajia, voi teitae laulun ja runouden tukahuttajia, voi teitae vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitae kuolleiden kylien ja maetien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitae vapauden haevittaejiae! Voi teitae maessaeaejiae kuolleen elaemaen haudalla! Voi teitae... Natalja Feodorovna olisi sanonut vielaekin enemmaen, mutta nyt kuului koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin paeissaeaen, avasi oven lupaa odottamatta. Haenen jaelessaeaen tulivat sisaelle myoes Boris Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh. --Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmaekulmansa hullunkurisen korkealle, ollen haemmaestyvinaeaen niinkuin muka tahtomatta haeiritessae kahta rakastunutta. Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti hymaehtaeen, odottamatta esittelyae poistui. Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestae takasin, sanoi Gregor Gregorovitsh: --Nae, nae, nae, veliseni,--kyllaehaen me arvasimme, ettae taessae on nainen pelissae, mutta ettae se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitae emme toki osanneet aavistaa!--Sanalla sanoen: me olemme tulleet taenne vahtimaan sinua, ettet enaeae jaeisi tutkinnosta. Pullot taskuissa tietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nae? Aleksei Dmitrievitshillae oli pinkka linnoituspiirroksia ja haen odotteli naehtaevaesti kaersimaettoemaenae milloin tervehdyksistae ja muista syrjaeseikoista paeaestaeaen. Mutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana oven luona. --Boris, mikae _sinun_ on? sanoi Aleksei ihmeissaeaen. Boris Mihailovitsh sammalteli vaehaen puheessaan ainakin, mutta nyt ei tahtonut saada sanaakaan suustansa. Kaikki kaeaentyivaet ihmetellen haeneen paein. --Tae-taessae ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa minulle missae olet tuohon naiseen tutustunut? Hannes rypisti silmaensae eikae vastannut mitaeaen. --Tahtoisitko sanoa minulle haenen osotteensa? Hannes otti esille Natalja Feodorovnan kaeyntikortin, johon taemae oli kirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille muisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltaeneen ilmaisemasta taetae osotetta. Boris Mihailovitsh pisti kaeyntikortin taskuunsa. --Sinae, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin! --Mitaeae? huusi juopunut ruhtinas pitkaeaen. --Mitae joutavia, sanoi Aleksei. Boris Mihailovitsh teki nyt itsensae yhae taerkeaemmaen naekoeiseksi ja sanoi sormea heristaeen: --Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia, hallitukselle miltei taerkein taellae hetkellae, sillae haen johtaa propagandaa sotavaeen keskuudessa. Aleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja tyytymaettoemaenae, ja rupesi kaedet housujen taskuissa liikkumaan edestakasin pienessae huoneessa. Haen sanoi kaevellessaeaen: --Voithan selittaeae mitae tekemistae sinulla on tuon naisen kanssa. --Sitae en voi, sanoi Hannes. Kavahtaen katsahtivat kaikki kolme aekkiae haeneen, ja tuskallinen aeaenettoemyys seurasi. --Kehenkae se kuuluu, sanoi ruhtinas.--Ja antakaa te kaikkien olla rauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten vallankumouskil--Haen ei nyt osannut toistaa taetae monimutkaisuutta, ja sanoi sentaehden: piru viekoeoen kaikki! Hannes sanoi: --Sen sanon ainakin sinulle, Boris, ettae Natalja Feodorovna vihaa porttoloita yhtae paljon kuin me ja tahtoo niiden haevittaemistae juurinensa. --Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen haevittaemistae juurinensa. Mutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi voimaksi. Vai emmekoe? Hannes ei vastannut mitaeaen. Aleksei, estaeaekseen tuskallisen aeaenettoemyyden uudestaan syntymaestae, kysyi Boris Mihailovitshiltae oliko Natalja Feodorovna ollut sekaantuneena viimeisiin skandaaleihin. Boris Mihailovitsh vastasi: --Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Paeaestettynae vapaalle jalalle joutunut uudelleen epaeluulonalaiseksi. Piileskellyt menestyksellae Pietarin lokeroissa. Syntyjaeaen ruhtinatar--(haen nimitti Venaejaen vanhimman ruhtinassuvun nimen). --Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh,--Natalja Feodorovna--. Se kyttyraeselkae. Tunnen. Haenen aeitinsae, Vera Vannovskaja, synnytti haenet siirtovankilassa mitae kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinae paeaeset everstiksi, jos haenet nappaat. Hanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna. --Senkoe vuoksi sinae haenen osotettaan pyysit? kysyi haen Boris Mihailovitshiltae.--Minae vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitae jalomielisin nainen, ja haen on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule koskaan unohtamaan. Enkae ole koskaan ketaeaen ihmistae kohtaan tuntenut sellaista ystaevyyttae. Boris Mihailovitsh sanoi: --Se on ikaevae,--se on todellakin valitettava asia, mutta ymmaerraethaen itse, ettae asemani santarmiupseerina---- --No niin, sanoinhan minae sen, huusi ruhtinas vaeliin:--haen aikoo tulla everstiksi! Aleksei Dmitrievitsh rupesi laehtemaeaen pois, sanoen, ettei haentae haluta tulla todistajaksi mahdollisiin ikaevyyksiin. Mutta ruhtinas, naehtyaeaen Hanneksen kiivaasta hengityksestae vaeraehtelevaet kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristaemisestae korvain luona liikahtelevat mukulat, aelysi ettae taestae alkaa tulla taeysi tosi ja selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta haen tuli Boris Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa: --Olisi sentaeaen suoraan konnamaista taessae tapauksessa kaeyttaeae hyvaeksensae--oman ystaevaensae luona.--Boris, jaetae! --Konnamaista taikka ei, se riippuu miltae kannalta katsoo. Armeijaupseerilla on yksi naekoekanta, keisarillisella santarmistolla voi olla toinen. Siinaehaen meillae on vanha ero. --Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?! --Silmaeae raepaeyttaemaettae. Pyhin kaikesta on keisari ja isaenmaa, eli hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmaertaeae. Ystaevae, veli,--se tulee toisessa sijassa. Nyt huomasi ruhtinas, ettae Ivan Ivanovitshistae oli kadonnut kaikki, mikae haenessae oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon luonnonvoima huohotti haenen auenneista sieramistaan ja silmistaeaen. Ruhtinas ymmaersi silloin, ettae jotain taeytyy heti tehdae hirmuisen katastrofin vaelttaemiseksi. Ja siinae tarkotuksessa haen veti miekan huotrastansa. Haen tahtoi alkamalla tappelun estaeae Hanneksen alkamasta. --Ja minae sanon sinulle, huusi haen muka aeaerimmaeisessae vimmassa Boris Mihailovitshille,--ettae ellet heti vanno luopuvasi siitae aikeesta, sivallan minae sinut paeaettoemaeksi tuohon paikkaan! --Unohdatte, ettae minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris Mihailovitsh kaeyden miekkansa kahvaan. --Me taistelemme saeaentoejen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor Gregorovitsh. Kun Hannes heraesi jaelleen tuntoihinsa olivat molemmat laehteneet. Haen vaipui ymmaertaemaettae mitaeaen sohvalle, ja kauan hieroi paeaetaensae, sekottaen kaiken tukkansa. * * * * * Kolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan taemaen asunnossa. Taeynnae kysymyksiae ja kiihkeaetae vastausten janoa, taeynnae valtoinansa lainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistae tutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan aivan laehellae kasvatuslaitosta. Pimeaet ja kapeat porraskaeytaevaet noustuansa Hannes pysaehtyi oven eteen, jonka takaa kuului miesten iloista lauluaeaentae ja naisten naurua. Haen koputti varovasti. Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkaen ajan kuluttua aeaeni kysyi juuri oven takaa: kuka siellae? Hannes nimitti nimensae, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden kuiskausten ja juoksujen jaelkeen, jotka selvaeaen kuuluivat ulos. Haen paeaestettiin nyt suureen, pimeaeaen eteiseen, josta useita ovia oli auki valoisampiin huoneihin. Naeistae kurkisteli uteliaasti nuorta vaekeae, isotukkaisia miesylioppilaita ja saeikaehtaeneitae kurssilaisnaisia. Siis niitae tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat elaevaet keskinaeistae siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita. Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin haenelle yhtaikaa kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: taeaellae ei asu mitaeaen sellaista; toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivaet olleet ehtineet sopia yhteisestae valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minae odotan. --Taeaellae ei ole teitae varten mitaeaen sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni kaunis pieni nainen huomauttaa. Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan ulos-kaeskyae tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan haenelle tuolia, ilmestyi Natalja Feodorovna esille. Sekae iloisesti ettae nuhtelevasti haen sanoi kohta: --Ivan Ivanovitsh, enkoe kieltaenyt teitae?! Muut asukkaat vetaeytyivaet nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa. Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeaestae eteisestae pieneen kyoekkiin, joka samalla oli haenen oma olinpaikkansa. Taeaellae he, istuen toinen pienen kirstun paeaellae ja toinen selaettoemaellae tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja kurssilaisnaisten elaemaestae. Sillae niin paljon kuin Hannes aikoikin vielae kysellae niitae samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli haenen luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidaen hilpeaein saeestaejaeinsae elaemaestae ja suhteesta porttoloihin haenelle melkein yhtae taerkeae. --Hyvae. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota varten haen nyt lukee, ottaa haen tytoen kyllae vaimoksensa ja omistaa lapset. Mutta jollei luvut onnistu? --Heillae tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna. --Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestae kohottautuen ja rehellisesti raepyttaeen silmiaensae. --Se on kyllae mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja Feodorovna alakuloisesti. Ja ikaeaenkuin puolustaakseen niitae raukkoja, joita haen taeaellae naehtaevaesti aeidillisesti hoiti, kyoekistaensae ruokkien, koetti haen ihmettelevaelle Ivan Ivanovitshille selittaeae: --Teidaen taeytyy ymmaertaeae, etteivaet he ajattele tulevaisuuttansa minkaeaen viransaannin muodossa, vaan he elaevaet kaikki pikaisen ja taeydellisen olojen mullistuksen toivossa. --Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat! Natalja Feodorovna huokasi raskaasti: --Taeytyyhaen kahleissakin ollen _jotain_ tehdae. Ei, Ivan Ivanovitsh, jaettaekaeaemme taemae asia. Siihen minun sydaemmeni vielae kerran pakahtuu. En kestae. Nyt rupesi Hannes kyselemaeaen vallankumouksellisista ja samassa muisti, ettei haen ollut vielae kertonut siitae, mitae Natalja Feodorovnan kaeynnin jaelkeen oli haenen kotonansa tapahtunut. Natalja Feodorovna naeytti kovin saeikaehtaevaen, mutta ei lainkaan omasta puolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon haen, oli ruvennut yhae enenevaellae laemmoellae katsomaan. --Ja senjaelkeen olette te uskaltanut tulla taenne! Rakas Ivan Ivanovitsh, poistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista! Hannes tahtoi kuitenkin vielae vastauksia muutamiin taerkeihin kysymyksiin. --Ei-ei-ei-ei--laehtekaeae heti, heti,--ei saa suotta panna itseaeaen vaaran alaiseksi--no-no-no, ei mitaeaen puheita, laehtekaeae nyt vaan. Haen melkein vaekivallalla lykki Hannesta ovelle. Mutta kun Hannes oli saanut paeaellystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa, sanoi Natalja Feodorovna vedet silmissae: --Me emme naee enaeae toisiamme koskaan. --Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillae haen oli Natalja Feodorovnaan kiintynyt. Natalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi: --Minae neuvon teidaet toisen ystaevaen luo, joka teille kaikki selittaeae, mutta me emme naee enaeae toisiamme. Nimitti kadun ja numeron. --Sanokaa haentae aina vaan _Vasiliksi_, aelkaeae koskaan kysykoe muuta nimeae, sinutelkaa ja sallikaa haenen sinutella teitae, haen selittaeae teille kaikki ja paljon paremmin kuin minae. Vaehaen voin ilmaista: haen on kuuluisan vallankumousperheen jaesen, toiset ovat kaikki mikae kotivankiloissa, mikae Siperiassa. Ja jos joku paeaeseekin vapaaksi, joutuu kohta jaelleen. Isae, kenraali, suuri, joka suunnalle jaeykkaenae toerroettaevae tukka, silmaet huhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikae mies sinae olet, sanoo, kun taemmoeisenae aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa vangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse naein.--Mutta Vasili asuu erillaeaen, paremman toimintamahdollisuuden vuoksi. Jos he ottavat teidaet perheeseen, onnittelen minae teitae. Paeaesette kaikki tietaemaeaen. Tulette maailmalle tarpeelliseksi ihmiseksi--! Hyvaesti ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh! Kun Hannes tuli kadulle, loeivaet tapulin kellot jossain kuutta. Haen oli tunnin verran myoehaestynyt tutkinnosta. --Se on hyvae, sanoi haen itsekseen, raepytteli vaehaen aikaa silmiaeaen ja sitten, paeaettaevaeisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja Feodorovnan antaman osotteen mukaan. Natalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat naehneet toisensa viimeisen kerran, sillae kolmen paeivaen kuluttua antoi Boris Mihailovitsh haenet ilmi ja haen haevisi ainiaaksi vankiloihin. 10. Kahden vuoden kuluttua naeiden tapausten jaelkeen levisi Venaejaen vallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestae suunnitelmasta, joka oli jaetetty heidaen Genevessae sijaitsevaan paeaekortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitae ainoastaan sen vuoksi, ettae ehdotus sen toteuttamisesta tuli paeaekortteerissa hylaetyksi. Mutta hylaetyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, ettae olisi ollut vaillinaisesti kokoonpantu tai ettae sen toteuttaminen olisi ollut missaeaen suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan haeikaeilemaettoemaen, haemmaestyttaevaen, sydaentae kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli siinae suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta Moskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jaetetty muodostelematta ja riippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyvaeksymisestae. Suunnitelman nerokkaasti mietitty paeaejuoni tarkotti Pietarin kaupungin hukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa tulevien vesien sulut. Kun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten paeaekortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenaeaen taistelevaan joukkoon, joista vaehemmistoe kannatti suunnitelman omaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmaen puolueen edustaja tuoda esiin suunnitelman haemmaestyttaevaeae nerokkuutta ja sen yhtae ihmeteltaevaeae viimeistelyae, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat mitae huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myoeskin, ettae vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun asetuksen avulla ympaeri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa vallankumouksellisiksi itsensae tunnustavista kaupungin asukkaista tulla pelastetuksi. Mutta aeaenestyksessae saavutti sittenkin voiton hylkaeaevae lausunto, joka perustui yksistaeaen suunnitelman julmuuteen. Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,--jotka sellaisiin olivat tovereitansa aeaenestaeneet ja arvoilla maeaeraenneet, peraeaentyivaet sentaeaen, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin upottamisesta. Mikae mies se oli heidaen joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt? Kuka oli se jaettilaeinen, josta uhkasi niin peloton ja haeikaeilemaetoen leijonamieli? Kuka oli pitaenyt ikaeaenkuin koko maapalloa kaedessaeaen, katsonut Venaejaen paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous verisen paeaensae? Kun suunnitelma oli tullut hylaetyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijaen. Se oli entinen sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellae haentae sitten vallankumouksellisten kesken sanottiin. Ja paeaekortteerissa oltiin yhtae mieltae siitae, ettae sellaisen miehen liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja ettae haenen ilmeistae kykyaensae oli nyt vaelttaemaettae kaeytettaevae eraeaeseen toiseen tekeillae olevaan yhtae laajaan, mutta vaehemmaen julmaan suunnitelmaan. TOINEN OSA 1. "Merkillisiae ihmisiae!" ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti haenelle uutisen siitae, ettae tuo haenen paljotoeinen, tarkkaan perusteltu ja joka puolelta punnittu suunnitelmansa oli paeaekortteerissa tullut hylaetyksi. "Merkillisiae ihmisiae, kun pelkaeaevaet tappaa monta, mutta eivaet pelkaeae tappaa yhtae tai kahta!" Vasili seisoi haenen edessaeaen kaedet riipuksissa, kasvot pitkinae ja surullisina. Sillae Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessae oli itsekin aeaenestaenyt suunnitelmaa vastaan, oli haenen nyt--hukkaan menneen tyoen vuoksi--tuskallisen saeaeli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli kahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta saeihkyvin silmin siitae puhunut, lyoenyt nyrkkiae poeytaeaen, taerisyttaenyt seiniae ja ikkunaruutuja raejaehdyksiae matkivilla huudoillansa. --Ja tunnusta, sanoi Hannes,--ettae ilman sinun aeaentaesi olisi asia mennyt laepitse! Vasili vaikeni, ja myoensi siten asian todella olleen niin, ettae haenen aeaenensae oli ollut ratkaiseva. Surullisesti alas katsoen haen jotakin epaeselvaeae mielessaeaen punnitsi, jolloin haenen silmaeluomensa saeaennoellisessae tahdissa painuivat kiinni ja aukenivat, ja tummat, pitkaet ripset loeivaet yhteen kuin kaksi luutaa. Vasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen sileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi. Miksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin haen joka paeivae tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa liian julmaksi, vaan oli paeinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja kaiken aikaa ikaeaenkuin ottanut asiaan osaa? Taemae seikka suuresti lisaesi Vasilin surua, sillae naeytti melkein mahdottomalta selvitellae Hanneksen eteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti ajattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei taessae ollut Vasilin puolelta harjotettu mitaeaen tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi Vasilille vielae seuraava seikka: Haen oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa "Also sprach Zarathustra", joka oli eraeaessae suhteessa muuttunut melkein evankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinae kun arvosteltiin saeaelintunne pelkaeksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen taeytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen, kirjan voimatta missaeaen suhteessa kiinnittaeae haenen huomiotansa, mutta sensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta vastailmestyneestae kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikoe se mies todellakaan tuntenut luissaan ja ytimissaeaen kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta! "Minae en tarvitse tuota kirjaa", oli Hannes vaan sanonut, ja se oli vielae enemmaen harmittanut Vasilia, sillae se kuului samalta kuin jos Hannes olisi sanonut: kyllae saeaelintunnekin voi olla hyvae. Muutamana hetkenae oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta viholliselta, jota olisi tehnyt mieli haevittaeae siinae silmaenraepaeyksessae kokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen toelppaemaeinen, keskeneraeinen, tunteeton ihminen, ettae nukkuu Nietzscheae luettaissa, vaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei lainkaan tajua, ettae moisen jaettilaeisaikeen toteuttaakseen taeytyy olla yli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta ettae ratkaisevalla hetkellae saeaelintunne haenen kauttansa tunkeutuu tekijaeksi historiallisten valtatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, haen loikoo sohvalla ja mymisee unisena: kyllae saeaelintunnekin on hyvae! Vasili oli silloin ehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen toelppae taeytyy todellakin olla suomalainen! Mutta kuinka oli kaeynyt? Vallankumoukselliset hylkaesivaet suunnitelman sen julmuuden taehden, ja--mikae ihmeellisintae--juuri saman saeaelintunteen vaikutuksesta oli Vasilikin aeaenestaenyt suunnitelman hylkaeaemistae,--siitae seikasta oli haen, toimitettuaan kaikkien sisaellisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt paeaessyt taeysin perille. Naemae sisaeisimmaet vaikuttimet olivat kuitenkin sitae laatua, ettei Vasili, kuten sanottu, naehnyt mitaeaen mahdollisuutta saada niitae Hanneksen kohtisuoraan katsovien silmien laepitse haenen aivoihinsa ja sydaemmeensae. Vasilin laehtiessae matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli haenet taeyttaenyt sykaehtelevae ylpeys siitae, ettae _haen_ oli saanut viedaekseen niin taerkeaen paperin tovereilleen, ja haenellae oli ollut koottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistae julmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella haen toivoi varmaan nostattavansa toveriensa joukossa sellaisen maeaeraen tervettae, kuohahtelevaa ihmisvihaa, ettae suunnitelma tulisi yleisen innostuksen purkautuessa pelkaellae huutoaeaenestyksellae periaatteessa hyvaeksytyksi. Berlinissae oli haenen taeytynyt asiain taehden viivaehtaeae useampia paeiviae, ja vaelttaeaekseen sikaelaeisten toveriensa uteliaisuutta haen oli tahallaan pysytellyt heidaen kaupunginosastaan erillaeaen kuluttaen loput aikaansa kaikkein virallisimmilla kaduilla ja kaevelypaikoilla. Istuessaan ikaevissaeaen Unter-den-Lindenillae oli haenen mieleensae muistunut Venaejaen paljon laempimaemmaet, kotoiset olot ja niiden keskellae ties mistae syystae erikoisesti--Vera Mihailovna. Kuka oli Vera Mihailovna? Vanha, vierasvarainen, kodikkaan haemaerissae huoneissa asuva, puhelias, iloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyoekin aeaeressae istuva ja vieraillensa teetae jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltaeaen mitae vanhoillisin--haen teki pitkiae kumarruksia kotijumalilleen, joiden laempimaet tulet tuikahtelivat talon korkeissa, haemaerissae nurkissa,--mutta sydaemmeltaeaen niin herttainen, ettae nekin haenen vieraistaan, joilla oli ennestaeaen oma koti kaupungissa, tulivat haenen luokseen niinkuin vielae parempaan ja laempimaempaeaen kotiin,--mitae sitten sanoakaan niistae lukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei kotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli aeidin puolelta orpo, loeysi aeidillistae mielenkiintoa personallisiin asioihinsa, joita tavallisesti ainoastaan oikeat aeidit ymmaertaevaet ja tahtovat pitaeae yhtae taerkeinae kuin ne itsestae tuntuvat olevan. Myoeskin oikea aeiti oli Vasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltaeaen vanhoillinen. Vasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillae juolahtanut taemmoeinen kuva: Vedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epaetoivon ilme. Koettaa nousta teepoeydaen aeaerestae, mutta ei kukaan auta haentae, sillae kaikki haenen nuoret vieraansa ovat paenneet ja jaettaeneet ovet auki. Teekyoekki on kaatumassa, tehden 45 asteen kulman poeydaen pintaa vasten. Vera Mihailovna on kaeynyt kalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmae vesilaine on hyoekaennyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki kupit poeydaeltae! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minae tukehdun!--Mutta Vasilia ei tule. Haen on pelastamassa toisia ihmisiae, sellaisia, jotka eivaet ole mielipiteiltaeaen vanhoillisia! Veri nousi Vasilin paeaehaen, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan jaetti paeaen hienoon hikeen. Haen ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikae myoeskaeaen sitae ettae hirmuinen kauhu oli haenen tukkansa juuria kutkuttanut, vaan oli taeydellisesti vakuutettu siitae, ettae tuo ohimenevae ilmaus oli haenessae jotain jaeaennoestae lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut mitaeaen valtaa haenen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun. Siitae huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimaeinen puhuja alkoi tuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo levinnyt Vasilin muille naekymaettoemiin sydaenlokeroihin, ja haen oli tuntenut erikoista laempimyyttae tuota pitkaetukkaista, turpeahuulista venaelaeistae toveriansa kohtaan, joka naeitae vikoja esitti, sekae erikoista vihaa sitae hienosti sivistynyttae, kauniskasvoista juutalaista kohtaan, joka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperaeisesti suunnitelmaa arvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta taeyden tunnustuksensa. Aeaenien jo mennessae melkein tasan, antoi komitean voimakkain jaesen, intohimoinen puolalainen insinoeoeri lausuntonsa. Puolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikae vallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat omassa toveripiirissaeaen, haen kaeaentyi suunnitelman vastustajien puoleen ja viskasi vasten heidaen silmiaensae vaeitteen, ettae he tuomalla esiin keksittyjae heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut mikaeaen muu kuin lyhytnaekoeinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo joukkomurhaan.--Toverit!--huusi haen suu vaahdossa:--Ensi kerran tarjoutuu venaelaeiselle vapaudenliikkeelle taemaen mahtavan suunnitelman kautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan asteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta joukossamme on--(haen huusi kimakasti:)--lalluksia! Taemae teki suuren vaikutuksen. Naein oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen, sivistynyt puolalainen ja kolme koeyhaelistoeoen kuuluvaa sivistymaetoentae venaelaeistae; vastaan taas olivat neljae sivistynyttae venaelaeistae. Nyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva aeaenensae. Haen tunsi siis pitaevaensae Pietarin ja koko Venaejaen kohtaloa kaesissaeaen. Turhaanko haen oli kasvattanut itsessaeaen Nietzschen yli-inhimillisiae ominaisuuksia! Haen nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitae suunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden haentae etevaempien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla torjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle haepeaellisen oletuksen, ettae mitkaeaen muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys olisivat olleet maeaeraeaevinae suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin alkavat haenen kaetensae vastoin haenen tahtoansa vapista. Vastoin haenen tahtoansa kouristaa jokin vieras voima haenen sydaentaensae, niin ettae kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat:--Vasili, minae hukun! huutaa Vera Mihailovna.--Vasili, minae vannotan sinua kaikkien pyhien nimessae, en itseni vuoksi--minae olen jo vanha,--vaan sinun taehtesi, Vasili, Vasili! Ratkaisevat sanat eivaet laehde Vasilin suusta. Vasilin edessae ei ollut mikaeaen muu kuin tunnustaa olevansa hermokohtauksen alaisena ja pyytaeae sen perustuksella asian ratkaisun lykkaeaemistae toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa naein taerkeaessae tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa kokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten paeaekomiteassa toimimaan. Vasili sentaehden katsahti ankarasti ja merkitsevaesti insinoeoeriin, antaen siten kaikille sen kaesityksen ettae haenen vapisemisensa ja kalpenemisensa oli muka vaivalla hillittyae raivostumista puolalaisen toverin viskaaman insinuatsionin johdosta, sillae raivostuminen ei ollut niitae tunteita, jotka tekivaet vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Taemae teeskennelty vaerinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen naeyttelijaetaidon. Voimatta nyt muka raivon taehden saada sanaakaan suustansa haen sammalteli vapisevalla aeaenellae: --Vaadin suljettua aeaenestystae! Ja tarvitsematta enaeae naeytellae istui melkein kaatumalla alas. Taellae hetkellae Vasili oli vielae taeysin varmana siitae ettae haen, kaikista vapisemisistaan huolimatta, oli aeaenestaevae suunnitelman hyvaeksymistae. Mutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja haen kaeaentyi selin heihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat haenen silmaensae molempiin, ja vielae kerran asettui kysymys haenen eteensae vaa'alle. Ei-lippu oli aivan yhtae suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun paeaellae oli haenen omatuntonsa, lapsuutensa, aeiti-vainajansa. Ei-lipun paeaeltae Vera Mihailovnan hukkuva aeaeni yhae toisti haenen nimeaensae: Vasili! Vasili! Vasili teki jaettilaeisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikae puhui ei-lipusta. Yli-inhimillisiae voimia kaeyttaeen haen pakotti oikeaan kaeteensae jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, ettae haen vasemmalla pudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi poeydaelle asettanut. Haenen kaeytoeksensae omituisuus, genevelaeisten toverien oudostelu, tieto siitae ettae suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin naeennaeisesti onnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta ettae haen yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja siten tehnyt itsensae paeaekortteerissa mahdottomaksi,--se kaikki oli Vasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli haenen sitaevastoin Pietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin. --Merkillisiae ihmisiae!--hoki Hannes. Ja Vasili katsoi alas ja haenen tummat silmaeripsensae loeivaet yhteen tasaisessa tahdissa. --Merkillisiae ihmisiae, kun pelkaeaevaet tappaa monta, mutta eivaet pelkaeae tappaa yhtae tai kahta! Vasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen haenen silmiinsae, mutta ei voinut mitenkaeaen haenen katseeseensa vastata. Ja vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen sanat: --Tunnusta ettae ilman sinun aeaentaesi olisi asia mennyt laepitse! Mutta mitae olivat naemaekaeaen sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat Hanneksen suusta: --Teillae Venaejaellae ei vallankumouksesta tule koskaan mitaeaen, sillae ette osaa erottaa jaerkeae tunteista. Naemae sanat palottelivat jaeaennoeksenkin siitae kokonaisuudesta, joksi Vasili itseaensae ihmisenae vielae ehkae tunsi. Mitaepae jos haen, vaikuttamalla ratkaisevasti etevaen suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain paljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitaepae jos haen, Vasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epaemaeaeraeiseen tulevaisuuteen siirtaenyt Venaejaen vapausasian! Jos niin, niin lopputilinsae ei voinut olla muu kuin hirttaeytyminen. Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus: --Kuule, et suinkaan sinae vaan suuttunut? Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen laemmin sydaen kiehtoi haenet aivan kuin lapsen aeidinsyliin. Heistae oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystaevykset. Vasilia oli vastustamattomasti vetaenyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen harvasanainen, moeraehtelevae miehekkyys, sitten haenen ehdottoman luja toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltaevae sekotus haemmaestyttaevaestae voimasta ja samalla laempimaestae sydaemmestae. "Kuule, et suinkaan sinae vaan suuttunut"--ne sanat vetivaet Vasilin itsensaehalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin vaekevae kaesi vetaeae hukkuvan suosta. Ja silmaet taeynnaensae kyyneleitae Vasili katsahti Hannekseen.--Mikae ihmeellinen mies! ajatteli haen naehdessaeaen huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla.--Ei voi tuskatta naehdae kyyneleitae, vapisee toverin puolesta, jos naekee taemaen kaesittelevaen varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessae on _asia_, ei epaeile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi! Nukkuu Nietzscheae luettaissa, ja kuitenkin juuri haen yksin on oikea yli-ihminen. Sillae viisas ja voimakas oli ollut tuo genevelaeinen juutalaistoveri, taetaekin vielae voimakkaampi se kaunopuheinen insinoeoeri, mutta mitaeaen yli-ihmisiae ne eivaet olleet kumpikaan. Heitae tuhat kertaa voimakkaampi oli taemae suomalainen, jolla oli ikaeaenkuin toisena luontona pettaemaetoen kyky erottaa toisistaan asia ja persona, jaerki ja tunne,--tuo ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kaerpaeistaekaeaen, mutta asian vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa,--jonka luona oleminen sentaehden yhtaikaa sekae pelotti ettae tuntui turvallisen laempimaeltae. Pelotti haenen luonansa ikaeaenkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden tyoemiesten rintamassa kulkeva, maan pimeaestae sydaemmestae nouseva hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketaeaen saeaestaevae, ei ystaevaeae ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyoevae murskaksi kaikki mikae sen tielle asettuu. Laemmitti haenen luonaan taas se uskollinen toveruus ja turva, joka haenestae huokui taemaen kumouksellisen voiman rinnalla, jokin siitae riippumaton, siitae tietaemaetoenkin sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt ulkoapaein, aivankuin vaelttaemaettoemaestae katastrofista tietaemaetoen karitsa olisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeaelle turkille. Hannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan taemaen hienon-hienon ylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymaettoemien armeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta. Ensin se oli heraettaenyt haenen uteliaisuuttansa, sittemmin, laehemmaen personallisen tutustumisen jaelkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua. Todelliset ystaevyyden tunteet heraesivaet haenessae, kun Vasili, vaivoja saeaestaemaettae, alkoi lukea haenen kanssaan venaelaeistae kaunokirjallisuutta, kaeyden laepi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien haenet viimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin ja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa, saattaen haenet ymmaertaemaeaen sellaisia sieluelaemaen hienouksia, joista haenellae ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi haenen katsettansa ja kehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja haenen olentonsa kauneus, ei syvae kiitollisuus haentae kohtaan uusien maailmojen avaamisesta vielae olisi aikaan saanut sitae ihmeellistae, ikaeaenkuin aivan ylenluonnollisilla siteillae solmittua sielujen yhteyttae, jossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin naehden. Sen oli saanut aikaan seuraava sielullinen tosiasia: Olojen taeydellistae kumousta janoova intohimo, joka oli naeennaeisesti niin aekkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta esiintymisestae taerkeaetae ja turhan tarkkaa huolta pitaevaen upseerin povessa, ei ollut Natalia Feodorovnan heraettaemae;--se oli siellae jo ennestaeaen, jo Hinkin ajoilta asti, niiltae vuosilta, jolloin haen, seurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan,--jolloin haen sitten, vaelittoemaen oikeudentuntonsa kanssa kieraeillen ja olojen parannuksen lykaeten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessae mennyt niin pitkaelle, ettae valhe joka taholta ympaeroeitsi haentae ja haen, samalla kuin kulki hajuvesissae ja hansikkaat kaesissae, odotti sitae vaelttaemaetoentae hetkeae, jolloin haen voimatta enaeae sisaellistae pakkoa vastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa upseeripuvun yltaensae, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiae ja koko maailman haevittaemisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, saerkee peilit ja rikkoo tieltaeaen esineitae niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillae taellaisiin katastrofeihin olivat aina paeaettyneet kaikki Hanneksen yritykset viekkauden ja itsepetoksen avulla paeaestae vapaaksi Hinkin osottamasta elaemaensuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myoehemmin varmaan taemaekin haenen upseerikieraeilynsae paeaettyvae, niin totta kuin aurinkoa ei voi estaeae nousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa.--Silloin, juuri taemaen katastrofin viimeisimmaellae hetkellae, oli haenen tiellensae sattunut Natalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt naeki, ettae Hinkin edustamalla ja haenen omassa sisimmaessae sydaemmessaeaen piilevaellae kumoushengellae oli vastineensa maailmassa, ettae se oli siellae jo valmiiksi opiksi muodostunut ja ikaeaenkuin haentae odottamassa. Ihmisille tapahtuva vaeaeryys, josta haenellae oli ollut ainoastaan haemaerae, jonkinlaisena painajaisena sydaentae kalvava ja sanoihin kokonaan pukematon tuntumus, oli taessae opissa lausuttu julki niin selvin ja voimakkain sanoin, ettae Hanneksen vaekevae kumoushenki, naeistae tietoisista perustuksista laehtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko haenen olentonsa. Sen puhkeamista ei mikaeaen olisi enaeae voinut estaeae, ellei taemae oppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista jaerjen kylmien lakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Jaerjetoen katastrofi oli vaeltetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren suunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin sitten paisunut todellinen naeyte haenen sisaellisestae voimastaan. Mutta samalla kuin taemae kumouksellinen intohimo naein sai yhae laajemmalle ylettyvaeae ilmaa siipiinsae, kulki sen rinnalla haenen sielussansa lakkaamatta myoes tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, ettae se vapautta rakastava, haenen sisintae itseaeaen edustava, vaikka kyllae taehaen asti ikaeaenkuin paeivaen valoa kammonut ja Hinkin nimellae kulkenut mielihalu oli sama myoes maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillae ihmisillae, jommoisina haen piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikae ainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidaen luoksensa, siltana yli koko porvarimaailman, siltana heidaen hienostuneeseen, syvintae siveellisyyttae ja lahjomattominta rehellisyyttae henkivaeaen elaemaeaensae. Taemae tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin yliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia kohtaan. Kyyneleistaeaen selvittyaensae Vasili sanoi: --Jospa vaan olisit naehnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa puolustivat! --Millaisia ne olivat? --En tarkota sitae juutalaista, enkae puolalaista,--ne olivat kyllae oikeassakin, vaan niitae kolmea venaelaeistae,--sivistymaettoemiae,--raakoja--. Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta sellaisten miesten kaesiin! --Hm, pani Hannes. Vasili katsahti Hannekseen. --Sinae ajattelet varmaan, ettae sellaisiakin tarvitaan? --On hyvae,--sanoi Hannes,--ettae komiteassa on myoes voimamiehiae. --Ei,--sanoi Vasili.--Voima ja hienous taeytyy olla _yhdessae_ ihmisessae, mutta ei niin ettae toisessa on voima ja toisessa hienous,--siitae ei tule koskaan mitaeaen, ei koskaan! Vasili kirjotti taestae huomiota heraettaeneen kirjotuksen parisilaiseen vallankumoukselliseen lehteen. Haen oli sitae mieltae ettae ylin johto olisi ollut vaelttaemaettae annettava yhden ainoan miehen kaesiin, joka olisi henkiloeoensae yhdistaenyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittaemaet, korkeimmat luonteenominaisuudet,--jossa hienoin sielullinen kulttuuri olisi yhtynyt tunteita taeydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan. Niinkauankuin sellaista henkiloeae ei ollut--kirjotti Vasili--niinkauan puuttui vallankumoukseltakin vaelttaemaettoemin edellytys onnistumiseen. Komitean enemmistoepaeaetoekset olivat yksipuolisia, milloin yksistaeaen vihaan milloin yksistaeaen saeaeliin milloin naeiden hedelmaettoemaeaen sekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitae. Oli ilmeistae, ettae Vasili ajatteli: Hanneksesta on se tulevaisuuden mies tuleva,--ja yksityiskeskusteluissa vaikuttavien toveriensa kanssa haen lakkaamatta toikin esiin Hanneksen ihmeteltaevaeae sopivaisuutta vallankumouksen palvelukseen: mitae hienointa kaesityskykyae, taeydellistae vapautumista porvarillisista ajatustavoista, ja samalla kuitenkin rajatonta kumouksen voimaa, jonka laehteet olivat aivan kuin jossain maan tuntemattomissa, syvissae onkaloissa ja jonka pettaeminen oli yhtae mahdoton kuin tulivuoren muuttuminen lakeaksi laaksoksi. Kuitenkin, kun vallankumoukselliset sitten todellakin kaeaentyivaet Hanneksen puoleen, eivaet he sitae tehneet Vasilin kautta. Eraeaenae pimeaenae syysiltana Hannes istui huoneessaan odottelemassa sovittua kellonlyoemaeae, joka oli maeaeraetty salaperaeisessae haenen poeydaelleen ilmestyneessae kirjeessae. Tuuli ulvoi ja toinen toistaan vinhemmaet puuskat paiskelivat ikkunoihin lakkaamatta virtanaan valuvia sadepisaroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta rattaiden raeminaeae ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse. Hannes ei ollut tyytyvaeinen taehaen naein jaerjestettyyn kohtaukseen. Haen tuskaili ja nousi tuon tuostakin kaedet taskuissa kaevelemaeaen edestakasin nurkasta nurkkaan. Haen liikkui nopeasti ja silmaet vilkkuivat kiukkuisesti sivuille: "Ettae ne saattoivatkin panna naein varomattomasti toimeen yhtymiae! Eivaet lainkaan ottaneet lukuun ettae toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa aremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensae." Tuuli yhae yltyi ja sen puuskat jyskyttivaet ikkunoita. Hannes pysaehtyi aekkiae: "Pelkaeaenkoe minae"? haen ajatteli ja alkoi tehdae itselleen tiliae siitae ihmeellisestae tunteesta, joka saattoi haentae taellae hetkellae levottomaksi. Taehaen asti haen oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta, ainoastaan kirjojensa aeaeressae vallankumousta suunnitellut, mutta nyt haen odotteli henkiloeae, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava haeneltae sitoumuksen ja antava haenelle aktiivisen toimen. Ehkae maeaeraeaevaet he haenelle koetehtaevaeksi sellaisen murhan suorittamisen, johon haenellae on upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevaet, siitae haen oli varma. Sitaekoe haen pelkaesi? Ei. Ei haen sitae pelaennyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelaennyt. Jos asia vaati oli haen valmis kaikkeen. Mutta taessae tuulen ulvonnassa oli jotakin--. Kuinka lapsellista ja sittenkin kuinka voittamatonta! Aeiti oli ukkosen kaeydessae aina sanonut: se on Herran voima, onko Hanneksella syntiae sydaemmellae? Ja Hannes oli uskollisesti aina miettinyt oliko haenellae syntiae sydaemmellae, ollakseen valmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama haenet tappaa. Vaikka haen mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta sellaiseen ukkospilvissae elaevaeaen jumalaan,--vaikka haen varmaan muisti jossain tieteellisessae teoksessa lukeneensa, ettae kaikkein alkuperaeisin ja raain jumaluuden kaesite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittaeinkin luonnonvoimain pelon tunteesta, heraesi haenessae vastoin haenen tahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin luonnonvoima naeytti mahtiansa. Niinpae nytkin: myrskyn kauheat jyskytykset asettivat haenen tahtomattansa tuon murhakysymyksen lapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin tuulispaeae vavahutteli seiniae haen aina uudestaan ja uudestaan kuuli aeitinsae sanat: onko Hanneksen sydaemmellae syntiae? ja katsoi sydaemmeensae oliko siellae syntiae, ja joka kerta nosti verinen kummitus paeaensae. Kuinka lapsellista ja sentaeaen kuinka voittamatonta! Eivaetkoe he olleet myoeskin Vasilin kanssa monta kertaa puhuneet juuri taestae samasta asiasta: jumala-tunnelman turmiollisuudesta inhimillistae tarmoa estaevaenae vastavoimana. Lapsuudesta asti ihmiseen istutettuna se oli niin juurtunut haeneen, ettei siitae vielae miehenaekaeaen voinut paeaestae. Taemae oli--niin he ajattelivat--valtaluokkien tahallista, hienoa petosta. Papistonsa avulla naemae olivat istuttaneet kansoihin tuon merkillisen psykologisen voiman, joka herpaisee kansan kaeden, kun se nousee omaa sortajaansa vastaan. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, ettae yksi omistaa maan, jolla sata haenen pituistansa haentae renkinae palvelee. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, ettae yhden komentaissa tuhat kovilla patruuneilla varustettua sorronalaista tekee pelkkiae viattomia kivaeaeritemppuja eivaetkae ammu sortajaansa. Sotakuri! Hoelyn poelyae! Ellei olisi tuota pientae sydaemmeen istutettua: ei sinun pidae tappaman, niin olisivat jo aikaa sitten ihmiset oikeuksissaan keskenaeaen olleet yhtae pitkiae kuin olivat kasvultaan. Naein he olivat Vasilin kanssa keskustelleet. Vasili oli tosin sanonut, ettei haenellae personallisesti ollut mitaeaen sellaista jumalatunnelmaa, sillae haen oli lapsuudesta ollut ateistinen, vallankumouksellisen isaensae vaikutuksen alaisena, mutta puhui sen sijaan jostakin "saeaelistae", jonka herpaisuvoimaa sanoi yhtae suureksi. Jumalatunnelman sanoi olevan ominaisen erityisesti "kansanlapsille". Siitae saakka kuin Vasili oli naein sanonut, oli Hannes ruvennut panemaan merkille taetae asiaa, sillae haenkin tunsi itsensae "kansanlapseksi". Ei kertaakaan niinae vuosina, joina haen suunnitelmaa valmisteli, haen ollut tuntenut itsessaeaen sitae herpaisevaa voimaa, jota Vasili oli sanonut "kansanlapsille" ominaiseksi. Mutta nyt kun kysymys oli aktiivisen tehtaevaen vastaanottamisesta vallankumouksellisilta, sai myrskyn ulvonta haenen tukkakarvansa kauhusta kohoamaan! Haepeaellistae! Halpamaista! Kun odotettu vieras maeaeraetyllae kellonlyoemaellae saapui eikae heti huomannut tarpeellisella varovaisuudella valita sanojaan ja alentaa aeaentaensae, hermostui Hannes siitae niin, ettei tervehtinyt haentae, vaan uhkaavasti rypistaeen silmaekulmiansa enensi vaan kaevelemisensae vauhtia. Haenen huoneeseensa oli astunut pitkae, rauhallisen ja synkaen naekoeinen mies, laepimaerkaenae sateesta, ja istui viluisena ja haluttomana tuolille odottamatta siihen kehotusta. Hannes meni eteiseen, kuunteli visusti, sulki sitten tarkasti oven ja iski vielae kerran tuiman, nuhtelevan katseen tuntemattomaan. Silloin taemae veti suunsa ivalliseen nauruun, mikae vielaekin enemmaen suututti Hannesta. Haen tunsi inhoa tuota vierasta henkiloeae kohtaan sen johdosta ettae taemae ei vaelittaenyt noudattaa sivistyneen maailman tapoja. Mutta vieras, sanallakaan esittaemaettae itseaeaen, ja tarkasti varoten lausumasta mitaeaen mikae ei kuulunut asiaan, avasi kaeaereestae muistikirjansa, katsoi siihen ja sanoi rauhallisesti: --Onko serkkunne tila tyydyttaevae?--taellae lauseella vaatien Hannekselta vallankumouksellisten tunnussanaa. Nyt tuli Hanneksen eteen ratkaiseva hetki. Pudistaa kieltaevaesti paeaetae vieraan kysymykseen olisi merkinnyt samaa kuin ainiaaksi luopua yhteydestae vallankumouksellisten kanssa. Se viha, jota haen tunsi taellae hetkellae tuota henkiloeae kohtaan, joka ilmeisesti tavotteli kaeytoeksen raakuutta siinae luulossa ettae Hannes, ollen tunnettu hirmuaikeistansa, sellaista suosi,--se viha kyllae puhui paeaenpudistamisen puolesta. Hannes katsoi kauan vieraan silmiin ja haenen sieramensa hengittivaet kauheata uhkaa. --Minae kysyn onko serkkunne tila tyydyttaevae,--toisti vieras tahallisen laiskasti venytellen jaeseniaensae, aivankuin kysymys todellakin olisi ollut jostakin serkusta. Jaeaedae taas upseeriksi kadotettuaan uskonsa hallituksen absolutisen vallan mahdollisuuteen tuntui Hanneksesta niin mitaettoemaeltae ja raukkamaiselta, ettae haen mieluummin olisi vaikka heti mennyt paeaevahtiin, riisunut miekkansa ja antanut itsensae ilmi. "Millae oikeudella he laittavat ihmiselle taemmoeisiae hetkiae!" Hanneksen teki mieli ottaa mies niskasta ja kantaa ulos. Voi, ettae he olivatkaan sysaenneet Vasilin syrjaeaen, joka oli ollut Hannekselle kuin majakkana pimeaesti myrskyaevaessae meressae! Vasili oli ollut haenen kumouksellisen intohimonsa pyhitys, ja ilman Natalia Feodorovnan aatteellista pohjaa ei koko taessae intohimossa ollut mitaeaen muuta kuin jaerjetoentae sisaellistae raivoa, joka ei tuntenut laehteitaeaen eikae lopullista paeaemaeaeraeaensae. --Taeaellae arkaillaan?--sanoi vieras vihdoin sama ivahymy huulillaan. Vetoominen rohkeuden puutteeseen oli kyllae Hanneksen kaikkein arimpaan kohtaan koskettamista. Koko haenen olentonsa vavahti. Oli ilmeistae, ettae vieras ajattelee ivallisesti: olet kamarissasi uskaltanut luoda rohkean suunnitelman, mutta kamaristasi et uskallakaan astua toimintaan! Hannes oli kuitenkin liian paljon aikoinaan stoialaisia filosofeja lukenut, ettae olisi taellaisen yllytyksen antanut itseensae vaikuttaa. Haen viivytteli vastaustaan. Silloin ulvahti tuuli uuninpellissae, ulvahti seinien liitoksissa, ulvahti katossa, ulvahti maassa,--ikkuna-uutimet imeytyivaet kiinni lasiruutuihin, kuului kumeata, jostakin kaukaa laehestyvaeae kohinaa, se kasvoi, kasvoi, ja vihdoin jysaehti hirmumyrskyn ensimaeinen tuuliaispaeae vasten seiniae ja ikkunoita ja koko talo tuntui huojuvan ja vavahtelevan. --"Onko Hanneksella syntiae sydaemmellae?" Voi, aeiti, aeiti, sinae olet poljettu, sinae olet haevaeisty, ja kuitenkin olet itse istuttanut tietaemaettoemyydessaesi poikasi vereen sen orjamaisen taikauskon, joka haenen kostavan kaetensae herpaisee! Vaiti aeiti, vaiti! Ikkunaruutu irtausi ja lasi putosi kilisten permannolle. Lampunliekki alkoi laepaettaeae. Kuului kattopeltien raemisevae irtautuminen, kuului kokonaisen katon saerkyvae luhistuminen, kuului kirkonkellojen kumajavat haetaesoitot. Ja Hannes ajatteli: "Se, jota sanotaan jumalaksi, tahtoo pelottaa minua!" Vieras kalpeni ja hoepisten jotakin, joka ei mitenkaeaen kuulunut asiaan, rupesi panemaan lakkia paeaehaensae pelastuakseen pian korkean talon ylimmaestae kerroksesta jonnekin alemmas ennenkuin koko talo kaatuu. Mutta Hannes ojensi kaetensae ja pani oven lukkoon. Haenestae naeytti kuin olisi haen ollut korkealla vuorella, jossa ylimmaen taivaan hirmutuulet repivaet haenen vaatteitaan ja tukkaansa, ja kuin olisi vihdoin lyoenyt se kauan aikaa yhae tuonnemmaksi lykaetty hetki, jolloin haenen oli taisteleminen jumalan kanssa. Sadat heikot aeaenet huusivat alhaalta: tee se meidaen puolestamme, me emme voi, me olemme heikot, mutta sinae olet vaekevae meidaen joukossamme, sinae jaksat, sinae ainoa uskallat, tee meidaen puolestamme se mikae kumminkin kerran on tehtaevae: voita jumala! Ja kun Hannes naemae aeaenet sisaessaensae kuuli, huusi haen myrskyn vihellyksessae vallankumouksellisten tunnussanan vieraan korvaan. Mutta vieras rupesi peloissansa lukemaan lapsuudenrukousta, sillae haen oli syntyjaeaen talonpoika ja semmoisissa kasvatettu. Ja vallankumouksellisten tunnussana tuntui haenestae taellae myrskyn hetkellae jumalan herjaamiselta. Ja kun Hannes nauroi haenen hoepinaeaensae, saeikaehti vieras vielae enemmaen sen voiman taehden, joka Hanneksessa oli. Mutta myrsky, huippunsa saavutettuaan, alkoi hiljetae ja Hannes tukki ikkuna-aukon uutimilla. Silloin he istuivat poeydaen aeaereen ja Hannes oli valmis kuulemaan, minkae tehtaevaen vallankumoukselliset olivat haenelle maeaeraenneet. Kuivattuaan otsahikensae vieras veti jaelleen muistikirjansa esille, jonka sivut olivat taeynnaensae merkkejae ja salakirjaimia, ja rupesi tekemaeaen Hannekselle selvaeae uudesta suunnitelmasta, jonka mukaan Pietarin keskushallituksen kukistaminen ei tulisi tapahtumaan Laatokan sulkujen avaamisella, vaan Kruunstatin kanunain avuilla sekae laivaston saattamisella vallankumoukselliseksi. Kapinan oli syttyminen yhtaikaa niin monessa eri kohdassa kuin mahdollista, jotta keskushallituksen aekkinaeinen lamautuminen vaikuttaisi sitae tuntuvammin ja sotavoimain nopea kokoominen sinne missae niitae tarvittiin olisi niin vaikeutettu kuin suinkin. Vaeliaikainen vallankumouksellinen hallitus sillae vaelin asettuisi johonkin laivaston turvaamaan paikkaan ja kaeyttaeen yleistae sekasortoa hyvaekseen otttaisi ohjakset kaesiinsae. Naein pitkaelle paeaestyaensae vieras vaikeni ja rupesi silmaekulmiensa alta kysyvaesti katsomaan Hannekseen, ilmeisesti taemaen vastausta odottaen. Mutta Hannes ei ollut vielaekaeaen paeaessyt siitae hermostuksesta, minkae vieras oli haenessae heraettaenyt, vaan nousi yloes kaevelemaeaen ja sanoi vihasesti: --Mitae laivasto minuun kuuluu? Minae olen maamyyrae! Silloin vieras kaivoi muistikirjansa lehtien vaelistae Venaejaen valtakunnan kartan, levitti sen poeydaelle ja osottaen eraestae punasella kynaellae merkittyae kohtaa Suomenlahdessa sanoi: --Taetae saarta on ajateltu laivaston suojaamaksi vaeliaikaisen hallituksen paikaksi. Se oli Suursaari. --Nerokasta! Sangen nerokasta!--sanoi Hannes ivallisesti, sillae ei mikaeaen naeyttaenyt haenestae taellae hetkellae hullunkurisemmalta kuin tuo "laivaston suojaama" saarivaltio, joka mahdollisesti kyllae saattoi tarjota vallankumouksen johtajille hyvaeae turvaa, mutta ei mitaeaen takeita paeaeasiasta, nimittaein vaelttaemaettoemaen, nopean ja helpon yhteyden saavuttamisesta uuden hallituskeskuksen ja itse hallittavan valtakunnan vaelillae. Hannes ei voinut pidaettaeae naurahdusta. Mutta kasvojensa ilmettae vaehaeaekaeaen muuttamatta vieras pyysi Hanneksen istumaan ja jatkoi selostustansa. Taemae oli suunnitelman toinen puoli. Toinen puoli tarkotti Mustanmeren linnotuksen, Sevastopolin, muutaman Itaemeren sotasataman, ja Suomenlahden linnotusten, Viaporin ja Kruunstatin saattamista vallankumouksellisten kaesiin. Naeistae oli taerkein sija Viaporilla, jonka oli oleminen laivaston nojakohtana ja vaelittaeae vaeliaikaisen hallituksen yhteyttae muiden kapinallisten satamain ja linnotusten kanssa sekae saehkoetysyhteyttae Suomen ja ulkomaiden kautta Sevastopoliin. Taessae kohden Hanneksen suupielistae katosi hymy ja haen hoeristi korvansa. Vaehaen aikaa kuunneltuansa haen hyppaesi pystyyn ja kulki pari kertaa edestakasin, valtavasti huohottaen ilmaa sieramistaan. Vielae pari sanaa--ja Hannes pysaehtyi poeydaen aeaeressae istuvan vieraan luo ja huutaen: --Ystaevae!--loei haentae olalle niin ettae koko mies taeraehti lyyhyksiin.--Taetae kelpaa kuunnella, jatkakaa!--sanoi haen, uudestaan alkaen kaevellae, ja vielae voimakkaammin puuskutti ilmaa sekae suustaan ettae sieramistaan. Vieras muutti nyt aeaenensae tahallisen kuivaksi ja asialliseksi, mutta ei voinut estaeae sen silloin taelloein vaeraehtaemaestae, joka selvaeaen ilmaisi kuinka suuresti haen nautti suunnitelman yksityiskohtien selostamisesta nyt kun Hannes oli paeaeasiasta ilmeisesti innostunut. Sillae yksityiskohdat kaikki seurasivat toisiansa kuin hammasrattaat lovesta loveen, missaeaen kohden menemaettae vastakkain. Ja ne vierittivaet esiin mahtavan kuvan suuren vapaustaistelun vastaisista paeaepiirteistae. Selostajan aeaeni vaeraehteli ja vapisi lopulta niin, ettei haen voinut enaeae puhua. --Suunnitelma on teidaen! huusi Hannes arvaillen. --Valitettavasti olen ainoastaan laehettilaes ja tehtaevaeaeni kuuluu pysyae teille tuntemattomana siihen asti kuin suuri paeivae koittaa,--sanoi vieras nousten seisaallensa, ja jatkoi juhlallisena: --Nyt siirryn siihen tehtaevaeaen, joka taessae naeytelmaessae tulisi _teidaen_ osaksenne. --Olen valmis, sanoi Hannes. --Minulta puuttuu vielae teidaen toverivalanne. Naein sanoen vieras otti povitaskustaan paperin ja avonaisen kirjekuoren. Hannes katsahti paperiin, jossa oli ainoastaan kolme sanaa ja paeivaemaeaerae. Haen otti paperin ja kirjotti siihen nimensae. Vieras pani paperin kirjekuoreen. Taemaen tapahtuessa Hannes jostakin syystae muisti Hinkin kertomuksen miten sen, joka tahtoo itsensae pirulle myoedae, taeytyy kirjottaa nimensae omalla verellaeaen. Mutta haen vaan naurahti sitae hullunkurista ajatusten yhtymaeae. Vieras antoi kirjekuoren Hannekselle ja pyysi haenen itsensae laehettaemaeaen se paeaekomitealle osotteen mukaan, joka oli kuoressa. Sitten sanoi: --Tehtaevae, jonka paeaekomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa Viaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa suhteessa, ja erittaeinkin sen vastustuskykyae maalta paein uhkaavaa voimaa vastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa paeaekomitea tehtaevaeksenne vaesymaettae tyoeskennellae paikallisen vaeestoen saattamiseksi vapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdae tehtaevaensae uuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettoemaen saehkoetysyhteyden yllaepitaemiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien kanssa. --Sitae kelpaa kuunnella, sitae kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta haenen silmaensae olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian lempialoilla, Ehrensvaerdin seitsemaelle kalliosaarelle rakennetussa linnotuksessa, vastapaeaetae kotikaupungin rakkaita rantoja. Haen tuskin huomasi milloin vieras laeksi, niin valtavina nyt tunkivat heraenneen aatteen aallot kaikkea epaeoleellista tieltaeaen. Epaeoleellisia olivat taellae hetkellae haenelle kaikki erityiset ihmiset, epaeoleellista vasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen aeaenet, epaeoleellista koko taemae tyhmae nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo aekkiae auennut, tulevaisuudesta loistava, haeikaeisevae kirkkaus. "Elaemaen tehtaevae! Minulla on elaemaen tehtaevae!" Hannes siveli otsaansa, siveli paeaelakeansa ikaeaenkuin auttaakseen huimaavain ajatustensa koossapysymistae. Huone tuntui liian pieneltae, liian ahtaalta haenen tunteilleen niinkuin haenen askeleillensakin. Lamppu kitui oeljyttoemyyttae ja kaeryten teki pimenemistae. Haen sammutti sen ja yhdellae iskulla repaesi uutimet lasittoman ikkunakaaren edestae. Hah, mikae raikas avaruuden henkaeys tuoksahti haentae vastaan! Myrsky oli kokonaan tyyntynyt. Pilvet olivat hajonneet ja syvaen pimeaellae taivaalla kimalteli Siriuksen monivaerinen liekehtiminen venaelaeisen paeaekaupungin mustien katonharjain ylitse. Ihmeellinen jaerki sokean kohtalon kulussa: haen tutkii upseerina strategiaa ja linnotusoppia lempiaineinaan, sitten viskaa kaikki luotansa, ja saa vallankumouksellisena uuden elaemaentehtaevaen, jonka kunnolliseksi suorittamiseksi haen ei mitaeaen niin tarvitse kuin--strategiaa ja linnotusoppia! Riemu tuli niin repaeisevaenae sydaemeen ja olo tuntui niin lapsellisen hyvaeltae. Silloin muisti haen aeskeisen kamppailunsa ja ajatteli siitae: Paistoivatko kaikkeuden taehdet haenelle vai paistoivatko, ettae haen taellae hetkellae tuntisi kenen haen oli sydaemmessaeaen kironnut? Mutta ei haen kamppailuansa katunut, eikae haen katsettansa taehdistae pelaestyen kaeaentaenyt. Paein niitae haen katseli, suoraan kohti kaeaentyi, ja nyrkillaensae loei kumahtavan voima-iskun vasten rintaansa, ikaeaenkuin olisi taehdille sanonut: Kamppaillaanko vielae kerran? Antakaa myrskyn tulla, minae olen valmis! Olisiko kukaan toinen haenen sijassansa taemaen valan tehtyaensae saanut yoen rauhaa, tarvitsematta kauhun tuskissa itseaensae vaeaennellae, on epaetietoista. Mutta yoe tuli ja Hanneksen leveae rinta, jonka haen oli vaariltaan perinyt, hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jaelkeen tyyntyneen meren maininki. 2. Naeiden tapausten jaelkeen Hannes otti kohta eron sotapalveluksesta ja matkusti Helsinkiin, sinne pysyvaeisesti asettuakseen. Toverit jaeivaet ihmeihinsae. Jotkut arvelivat, ettae haen oli antanut itseensae vaikuttaa sen merkillisen kirjailijakreivin, joka rikkautensa ja maineensa ylimmiltae kukkuloilta oli aivan odottamatta laskeutunut evankeliumin lukijaksi, pukeutunut talonpojan mekkoon ja ruvennut saarnaamaan asevelvollisuutta vastaan, kaeskien kansan siitae kieltaeytymaeaen. Oikeata syytae ei yksikaeaen syrjaeisistae voinut aavistaa. Mutta kaikkein vaehin sitae osattiin ymmaertaeae Hanneksen kotona. Se vastaanotto, joka taellae kertaa tuli Hanneksen osaksi Helsingissae sukulaisten puolelta, oli peraeti toisenlainen kuin ennen muinoin haenen saapuessaan vastaleivottuna vaenrikkinae kotiinsa Kustaavan asuntoon. Kaikkein tyytymaettoemin oli eno Frans, jonka merkitys ja sanavalta taetae veneh'ojalaisten kaupunkilaista sukuhaaraa koskevissa asioissa oli sillae vaelin paisunut ylimmilleen. Eikae ihme, ettae haenen valtansa oli suureksi paisunut. Haenestae oli tullut taemaen sukuhaaran kaunistus, jonka kanssa itse Loviisakin, se hienon maailman suuri tuntija, piti jo ylpeytenaeaen olla sukulaisuudessa, vaikka itse ei ollut kuin Tyrvaentaeisiae: Frans oli kolmikerroksisen kivimuurin velaton omistaja, Frans oli niin lihava, ettei milloinkaan omien jalkainsa teriae naehnyt, Frans oli kasvoiltaan niin punakas, ettae verevin ruusu olisi niiden rinnalla kalvennut, Frans ei milloinkaan enaeae ajurinpukilla istunut, Frans kaeveli herrain kanssa Esplanaadilla, Frans joi liikemiesten seurassa olutta Gambrinin kellarissa, Frans nyykaeytti vaan paeaetae missae toinen lakkia nosti, Frans tiesi kaikki, ja olipa niitaekin, jotka sanoivat haenen rikkautensa nousevan puoleen miljonaan. Frans oli Hanneksen asiaan hyvin, hyvin tyytymaetoen. Se tahtoo sanoa, ne syyt, jotka Hanneksella oli esiintuotavana eronsa selittaemiseksi, haemmaestyttivaet jopa suuresti katkeroittivat Franssin mieltae. Hannes ei tietenkaeaen Fransille voinut sanoa oikeata syytae | eroonsa. Vaikka haen olikin paeaettaenyt alkaa tehtaevaensae--eli vallankumouksellisten aatteiden levittaemisen Suomessa--kaikkein ensiksi vaikuttamalla omiin laehimpiin sukulaisiinsa,--vaikka haen olikin eritoten juuri Franssiin naehden valmistanut mielessaeaen mitae sitovimpia jaerjen todistuksia, joilla aikoi oikean hetken tultua niinkuin suurella saehkoereflektorilla aekkiae haeikaeistae Franssin ihroittunutta ajatus- ja tunne-elaemaeae saadakseen haenet ehkae kerran laskemaan kaikki rikkautensa vallankumouksellisten jalkain juureen, ei haen kuitenkaan olisi muuta kuin vahingoittanut taetae aijettansa jos olisi heti ilmaissut kumoukselliset mielipiteensae. Sellaisesta ilmoituksesta Frans olisi saanut, jos oli kokonaan valmistumaton, vaehintaein halvauskohtauksen. Asia oli aluksi tyystin salattava. Tahtomatta kuitenkaan perustaa kohta ilmivalheeseen uusia suhteitaan ihmisiin Hannes siis sanoi Franssille vaan eronneensa siksi, ettei upseerin toimi haentae enaeae miellyttaenyt. Mutta Hannes sai naehdae ihmeekseen, ettae Frans jo taestaekin uutisesta oli saada halvauksen. Franssin silmaet suurenivat arpuusien kokoisiksi ja sanattomaksi tyypertyen haenen oli astuminen kaksi askelta taapaein pysyaekseen tasapainoaan menettaemaettae. Olla lupaavana upseerina, kantaa olkalappuja ja kiiltonappista kruununpukua, vielaepae saada maine koko maan terveimpaenae, voimakkaimpana upseerina, sen parhaimpana ampujana, sen etevimpaenae kykynae mitae tulee taitoon yllaepitaeae jaerjestystae ja innostaa miehistoeae,--ja sitten ilman muuta jaelleen ruveta vaivaisesti toimeentulevaksi, kulunutta takkia kaeyttaevaeksi, kiillokashousuiseksi siviliksi, se oli Franssin mielestae jotain niin nurinkurista, ettae jos Hannes olisi puolustuksekseen tuonut esiin vaikka kaikkein taerkeimpiaekin syitae ne olisivat Franssista tuntuneet mielenvikaisuudelta. Mutta ei Hanneksella ollut yhtaeaen mitaeaen muuta sanottavaa kuin--kehtasiko sitae edes ajatuksissaan toistaa!--kuin ettae upseerin ammatti ei haentae _miellyttaenyt_! Ei miellyttaenyt!! Halvauksen asemesta Frans naeitae sanoja kuullessaan tunsi sormiensa paeissae ihmeellistae pistelyae ja ihmeellistae halua paeaestae niin laehelle Hannesta kuin mahdollista, jotta olisi voinut ryhtyae haentae nujuuttamaan. Ei miellyttaenyt!!! --Aih, aih, aih,--haen lauloi aivankuin tuskasta, sillae Hanneksen maine Suomen ja ehkae koko valtakunnankin vaekevimpaenae upseerina esti haentae toteuttamasta sormiensa palavaa halua uppoutua haenen tukkaansa. Ei miellyttaenyt!!! Oliko taessae kukaan muu saanut elaemaessaeaen tehdae sitae mikae miellytti? Luuliko Hannes todellakin naeiden kaikkien Franssin rikkauksien syntyneen siten ettae Frans olisi tehnyt sellaista mikae haentae kulloinkin miellytti? Sittenpae olisi Frans totisesti syoenyt suuhunsa ensimaeisen 10-pennisen makeana maroosinahyyteloenae, jota ryssaet ennen aikaan kantoivat poentoessae paeaensae laella ja jonka kylmaen imelae maku edelleen oli Franssin mielestae mieluisinta mitae elaemae yleensae saattoi tarjota. Ei, poika! Kyllae eivaet 10-penniset marosiin joutaneet. Oliko ollut miellyttaevaeae Franssin istua yoekaudet kuskipukilla porttolain pihoilla milloin sateessa milloin paukkuvassa pakkasessa nuoria maessaeaeviae herrasnulikoita odottelemassa? Oliko ollut miellyttaevaeae sitten tanssittaa lutkuja omassa talossa ja kantaa ihmisten suurta halveksimista? Nyt oli tosin kaikki unohdettu ja Frans taeydessae kunniassa, mutta haen kysyi vaan: oliko se ollut miellyttaevaeae? Haeh? Hannes aikoi taehaen vastata ettei rikkauden kokoominen ollut mitaeaen vaelttaemaetoentae, jonka vuoksi olisi tarvinnut kaersiae pakkasta ja palvella pikku herrain intohimoja, mutta koska haen itse aikoi kerran anastaa samat Franssin rikkaudet vallankumouksen hyvaeksi, ja koska siis oli taerkeaetae ettei Frans paeaessyt suuttumaan, piti Hannes parhaana olla haentae pahemmin loukkaamatta, ja sanoi vaan: --Kerran tulee se paeivae ettae eno naekee miksi minae olen eronnut ja ettae eroni on ollut kaikille hyvaeksi. Frans vaan aellistyi naeistae sanoista entistaekin enemmaen eikae osannut keskustelua enaeae jatkaa. Heiskauttaen kaettaeaen ja vaijeten haen meni pois asioilleen. Paremmalla menestyksellae toivoi Hannes voivansa aeitiin vaikuttaa, joka nytkin oli ottanut haenet vastaan avosylin ja perin taidokkaasti osannut salata suuren pettymyksensae sen johdosta ettae haenen poikansa oli palannut kotiin sivilinae. Hannes ei kierrellyt aeidin edessae niinkuin Franssin, vaan meni kohta suoraan asiaan selittaeen haenelle laajalti kaikkea sitae mitae Natalia Feodorovna oli kerran haenelle itselleen selittaenyt, vielaepae koetti kaeyttaeae samoja sanoja ja lausekaeaenteitae, ettae vaikutus olisi vaan tullut juuri sama kuin se, joka oli haenet itsensae heraettaenyt. Puhuessaan aeidille haen samalla kaeytti tilaisuutta ikaeaenkuin vielae kertaalleen itsekin punnitakseen ja tarkastaakseen suuren vapausasian kulmakivet ja perusmuurit. Haenelle muodostui ihmeellinen ajatusten ura, jota haen selityksissaeaen yhae suuremmalla nautinnolla seurasi, teraestellen sitae, saattaen yhae voimakkaammaksi, laajentaen perusteluja ja kaerjistaeen huippua yhae korkeammalle. Ensin tulivat premissit eli perustelut mitae huolellisimmassa jaerjestyksessae, sitten seurasivat johtopaeaetoekset kaikessa musertavuudessaan. Siirtyminen perusteluista johtopaeaetoeksiin tuotti kaikkein suurinta nautintoa Hannekselle, jonka saeaestaemiseksi haen ei raatsinut tarpeellisen nopeasti siirtymistae suorittaa, vaan viipyi perusteluissa ehkae liian kauan. Usein haen myoehaeaen yoehoen kaeveli edestakaisin aeidin huoneessa pitaeen taelle puhetta ylaeluokan ja alaluokan suhteista toisiinsa. Aeiti meni ensimaeisestae puheesta aivan hajallensa ymmaertaemaettae juuri mitaeaen. Sitten alkoi kuulostella, mutta toisinaan myoeskin torkahdella. Erittaein kiusallista oli Hanneksesta se, ettae aeitiae melkein aina rupesi nukuttamaan juuri silloin kuin Hannes, kaikki premissit vaivalla esitettyaensae, aikoi nautinnolla antautua johtopaeaetoesten latelemiseen. Saekenoeivin, onnistunein, kaerjistynein ajatusjohdelma, kaikkein huutavimman yhteiskunnallisen vaeaeryyden taesmaellisimmin laeiskaehtelevae piiskaus ei jaksanut kiinnittaeae aeidin mieltae eikae heraettaeae haentae taeysin valveille. Vai oliko syy sittenkin Hanneksen? Ihmeellistae kyllae oli, ettae Hannes taeaellae kotona ei laehimainkaan muistanut kaikkia Natalia Feodorovnan ja Vasilin ajatuksia, sellaisina kuin oli ne heiltae kuullut. Vaan kun piti aeidille selittaeae niinkuin lapselle ja erittaeinkin kun aeiti teki kysymyksiae, joihin piti vastata ulkopuolelle tuota uraa, tunsi Hannes ikaeaenkuin sekaantuvansa ihmeellisiin ristiriitaisuuksiin, joista ei tahtonut osata mitenkaeaen selvitae, ja sentaehden suuttui. Aeiti silloin luuli tyhmaesti kysyneensae ja lakkasi kysymaestae, mikae puolestaan suuresti edisti haenen uneliaisuuttaan. Nukahtaminen heti kun tuli puhe kumouksellisista asioista kehittyi aeidissae vihdoin niin pitkaelle, ettae lopulta Hannes ei tarvinnut kuin avata suunsa niin aeidin silmaet jo mulskahtivat nurin. Aeiti heraesi taeysin valveille vasta silloin kuin Hannes kauan turhaan koetettuansa haentae heraettaeae, sattumalta tuli maininneeksi saaneensa sotapalveluksesta erottuaan kapteenin arvonimen. --Mitae?--sanoi aeiti silmiaensae unen poepperoestae selviksi raepytellen. Hannes toisti leikillaensae: --Minua on taestae laehin sanottava kapteeniksi. Aeidin katse alkoi ensin loistaa. Sitten haen punehtui kovasti, nousi istuviltaan, rupesi nopeasti liikkumaan paikasta paikkaan ja entiseen tapaansa sangen kovakouraisesti kohtelemaan esineitae, jotka haenen kaesiinsae sattuivat. --Vai on Hannes kapteeniksi korotettu? Mutta kuinka se vieras herra, joka taenaeaen kaevi, kysyi ovessa: onko herra luutnantti kotona? --Se ei tiennyt. --Jaha, ei tiennyt, mutta sopii kirjottaa ovelle nimen eteen: Kapteeni. Suuresti kiihottuneena Kustaava katosi kohta ilmottamaan asiasta laehimmaelle ympaeristoelle, joten vielae samana paeivaenae kaikki, jotka Hannesta puhuttelivat, kunnioittivat haentae kapteenin arvonimellae. Jos joku erehtyi sanomaan luutnantiksi, ei Kustaava nyt koskaan unohtanut huomauttaa: kapteeni! Tai jos ovelta vielae joku kysyi: onko herra luutnantti kotona, oikaisi Kustaava arvokkaan saevyisaesti painaen silmaeluomiansa alas: herra kapteeni! Sanalla sanoen, Kustaava soitti sen viestin kelloa kunnes kaikki kuulivat sanoman, joka sisaelsi haenen elaemaensae kaikkien tarkotusten ylimmaen saavutuksen: pilkkanimestae haen oli kuin olikin tehnyt pojallensa kunnianimen! Kustaava riemuitsi, Kustaava nuortui, Kustaava kohosi. Mutta mitae enemmaen Kustaava riemuitsi, mitae enemmaen haen nuortui ja kohosi, sitae enemmaen ihmetteli taetae asiaa haenen kapteeninsa: Kuinka on taemae ihmeellinen kiertokulku, kuinka on taemae noiduttu taika-ympyrae mahdollinen? Kapteeni!--ja kaikki naeaennytykset ja kaikki haevaeistykset ovat unohdetut! Kapteeni!--ja vuosisatain vaeaeryydet ovat kostetut! Jo pienestae pitaeen haen muisti, ettae aeiti oli pitaenyt haenen kouluuttamistansa eli herraksi-tekemistaensae mitae huutavimpana kostona kaikille niille, jotka olivat haentae haevaeisseet tai haenelle vaeaeryyttae tehneet. Mutta nyt Natalia Feodorovnan mukaan alaluokan haepaeiseminen ja kukistaminen tapahtuikin paeaeasiallisesti juuri sotakapteenien avulla! Aeitiae oli yhtae vaikea horjahuttaa pois taestae saavutuksensa riemukkaasta tunnosta kuin Franssia saada uskomaan ettei rikkauksien kokoominen ole mitaeaen vaelttaemaetoentae. --Ei!--ajatteli Kustaavan kapteeni,--taessae eivaet aekkirynnaekoet mitaeaen auta, taessae on edessae tuntematon, hyvin varustettu linnotus, jonka vallottaminen voi kaeydae paeinsae ainoastaan pitkaellisen, harkitun piirityksen avulla. Mutta kaikki puheeni ovat olleet yhtae hyoedyttoemiae ja noloja kuin ratsuvaeen malttamaton hyoekkaeys pansaroituja linnotusvalleja vastaan ilman edellaekaeypaeae piiritystae tykistoen ja jalkavaeen puolelta, jommoinen tyhmae hyoekkaeys ei ole ainoastaan kokonaan hyoedytoen, vaan vielaepae suorastaan vahingollinenkin, koska se ennen aikoja antaa tiedon hyoekkaeaejaen aikeista. Siis piiritys! Tarkkaan punnittu, pienimpiin erikoisuuksiin asti valmistettu piiritys! Ja ratsuvaeki viimeiseksi! Naein kapteeni vaikeni kokonaan Franssiin ja Rustaavaan naehden. Ja ettae haen sitten kaiken aikaa lakkaamatta heitae piiritti, se naekyi ainoastaan salamyhkaeisistae silmaeniskuista, joiden merkitystae ei kukaan osannut aavistaa. Taetae mykkaeae piiritystae kesti kymmenen seuraavaa vuotta. Mutta sillae vaelin oli kapteenilla ankara tuli kaeymaessae toisaalla. Se olisi kai laehimmin ollut verrattava avonaiseen kenttaetuleen. Se tuli kesti vaihtelevalla voimalla vielae kauemmin kuin piiritys, milloin hiljeten heikommaksi, milloin kohoten vimmattuun, raivoisaan taistelun temmellykseen. Alku oli taellainen. Helsinkiin tultuansa kapteeni ei kohta tavannut Kerttua, sillae taemae ei asunutkaan enaeae Kustaavan luona, vaan omassa kortteerissansa, joka oli toisella puolella kaupunkia ja jossa haenellae oli ompeluverstaa ja kahdeksan apulaista. Ennenkuin kapteeni oli Kerttua tavannut, sattui niin merkillisesti, ettae haen, kaevellessaeaen Esplanaadilla, huomasi kaikkien herrain kaeaentyvaen yhtae ihmistae katsomaan, joka kulki kapteenin edellae mustassa surupuvussa, pitkae suruharso hauskasti roikkuen suuresta hatusta. Ellei kapteeni olisi aikaa sitten jo tehnyt liittoa silmiensae kanssa siitae, ettei haen kaeaennae katsettansa naisiin, olisi haen ehkae uteliaisuudesta katsahtanutkin, mutta nyt haen Epikteetillensae uskollisena meni toiselle puolelle katua, (sillae taemae nainen oli takaakin paein katsoen aivan tarpeettoman viehaettaevae). Kohtalo tahtoi kuitenkin ettae sillae naisellakin oli asiaa kadun toiselle puolelle, ja kun kapteeni oli vaehaen matkaa kulkenut, sivuutti surupukuinen haenet kadunkulmassa, mennen toiselle kadulle. Kerttu! Kapteenin syoeksaehti sydaen kurkkuun ja haen aikoi huutaa Kertulle, mutta ei toki huutanutkaan, vaan antoi haenen kulkea ohitsensa haentae huomaamatta. Miksi Kertulla oli surupuku? Ja vielae sellainen, joka puki haentae niin erinomaisesti, ettae vastaantulijat kaeaentyivaet ympaerinsae! Surupuku ei voinut olla kuin lapsen kuoleman jaelkeen jaeaenyt tapa. Mutta vaan siksi ettae se puki! Kapteeni meni Kustaavan luo ja kysyi: --Mikae sitae Kerttua oikein vaivaa? Aeiti sanoi: --Ei Kerttua mikaeaen vaivaa. Kapteeni kysyi vielae: --Onko Kerttu tullut huikentelevaiseksi? Aeiti kielsi sanoen: --Johan nyt, ei Kerttu ole huikentelevainen, vaikka herrat haenestae kovin pitaevaet. Kerttu kaey joka pyhae kirkossakin. --Ai, ai, ai, ai, sanoi kapteeni,--se on pahinta kaikesta! Ja haen huolestui suuresti. Aeiti katsoi poikaansa pitkaeaen, sillae haen oli maininnut Kertun kirkossa kaeymisestae Kerttua kehuakseen, niinkuin sitae sanomalla olisi luullut jokaista muuta kehuvansa. Mutta kapteeni tuli hyvin murheelliseksi ja sanoi: --Joko te olette taeaellae niin pitkaelle tulleet! Ja aehki ja voihki ja sanoi: --Aeiti, laittakaa pian meille kaksi huonetta reilaan ylaekertaan. Minae menen heti naimisiin Kertun kanssa,--vielae taellae viikolla. Aeiti katsahti poikaansa niinkuin olisi suuresti ilostunut haenen aikeestaan mennae naimisiin Kertun kanssa, mutta samalla ei voinut olla nauramatta sitae nopeutta, jolla Hannes luuli sellaiset seikat suorittavansa. --Meneehaen kolme viikkoa jo kuulutuksiinkin, sanoi Kustaava nauraen tyytyvaeisenae. Johon kapteeni vastasi: --Mitaeaen kuulutuksia ei taessae tarvita eikae pappia liioin. Me menemme naimisiin kuuluttamatta ja vihkimaettae. Naemae sanat kuultuansa Kustaava jaei seisomaan suu auki paikoilleen, voimatta pitkaeaen aikaan liikahtaa tai loeytaeae mitaeaen mihin tarttua epaetietoisuudesta ja noloudesta paeaestaekseen. Sillae jos Kustaava olisi naehnyt edessaeaen kaiken kaupungin kirkkoineen ja katuineen koreasti yloesalasin kaeaennetyksi niinkuin tyynen veden kalvossa, ei haen olisi ollenkaan enemmaen haemmaestynyt kuin nyt naeitae Hanneksen sanoja. Taemaen suuren sanojensa vaikutuksen huomattuansa kapteeni huokasi ja sanoi: --Istukaa, aeiti. Ja Kustaava istui. Nyt alkoi kapteeni ensin kaevellae edestakasin huoneessa mymisten ja selitellen jotakin itseksensae, sitten pysaehtyi, avasi suunsa ja piti aeidille ensimaeisen perusteellisen esitelmaensae siitae kuinka olevaisten olojen suuret vaeaeryydet koeyhaeae kansaa kohtaan olivat saattaneet kestaeae naein kauan ainoastaan siitae syystae ettae papit opettivat tulevaisen autuuden taehden tyytymaeaen koeyhyyteen ja noeyraesti palvelemaan rikkaita. Ikaeaenkuin ei olisi mitaeaen taestae kaikesta ymmaertaenyt aeiti hoki vaan: --Tietysti, kuinkas muutoin,--noeyryys on tarpeellinen ihmiselle, kuinkas muutoin. Jonka vuoksi kapteeni korotti aeaenensae jylisevaeksi ukkoseksi ja huusi sanoen: --Kansa on voimakas eikae sen kaesivartta vastaan mikaeaen voima riittaeisi, mutta siihen on juotettu noeyryyden kirottu usko, joka panee sen ompelemaan tohvelia omalle sortajallensa! Aeiti tosin vaehaeksi aikaa saepsaehti, mutta sitten, kapteenin antautuessa hiljentyvaellae aeaenellae tarkempiin selityksiin, tuli yhae uneliaammaksi. Sattui kuitenkin niin ettae vanha vaari oli koempinyt Kustaavan luo ja nukahtanut nurkkaan. Koska kapteeni aeaenensae korotti ja jylisevaen ukkosen tavalla puhui, heraesi vaari ja jonkun ajan kuluttua alkoi nurkasta kuulua ihmeellisiae pitkiae aeaennaehdyksiae: aeae, aeae, aeae-ae. Ja kaedet ojentuivat kapteenia kohden niinkuin lapsen, joka ei tiedae kuinka asiaansa selittaeae. Ensin luuli kapteeni, ettae se muuten vaan vanhuuttansa horisee, mutta puhuessaan eteenpaein huomasi ihmeekseen vaarin aeaennaehtelevaen sitae kovemmin mitae voimakkaampia kohtia esitelmae tarjosi. Ja kun aeitikin oli jo sikeaessae unessa, huusi kapteeni koetteeksi sen venaelaeisen suuriruhtinattaren, Natalia Feodorovnan lempilauseen: --He ovat kansalta maan ottaneet, he ovat kansan rengiksensae tehneet, joka rahasta tyoevoimaansa myypi niinkuin markkinatavaraa kaupungin torilla! --Aeae, aeae, aeae-aeae--alkoi vaari panna ja ojennetuin kaesin tulla kapteenia kohden. --Jaa, jaa, vaari,--sanoi kapteeni,--eikoes niin: maa on sen, joka sitae viljelee? --Aeae-ae--maa--aeae-- --Eikoes niin? He ovat tehneet kansan rengeiksi ja nyt on renki unohtanut ettae maa sen on ollutkaan. Taemaen kuultuansa vaarilta loppui viimeinenkin aeaeni. Haen rupesi huitomaan kaesillaensae hyvaeksymisen merkiksi, mutta pian kaedetkin tarvittiin taas kaesivarsineen paeivineen niiden kyynelien kuivaamiseen, jotka alkoivat tulvanaan haenen silmistaeaen vuotaa. Kapteenia harmitti suuresti, ettae ainoa, joka naeytti haenen sanojansa kuuntelevan ja hyvaeksyvaen, oli tuollainen vanha rumilas. Ei haen ollenkaan olisi vaelittaenyt vaarin tunnustuksesta. Olisipa edes Kerttu kuullut kaiken sen, minkae haen oli taessae niin suurella voimalla saanut sanotuksi! Mutta Kerttu, kas haenpae ei vaan tullut, vaikka oli jo kuinka mones paeivae kulunut kapteenin tulosta kotiin! Jonkun paeivaen haen vielae odotti, ettae Kerttu, saatuaan tietaeae haenen olevan kaupungissa, tulisi kaeymaeaen. Mutta vihdoin ei malttanut enaeae odottaa, vaan meni itse Kertun luo, jonka asunto oli laennen puolella Kaivopuiston ratavalleja. Ettae kapteenin taeytyi viipymaettae mennae naimisiin Kertun kanssa, siitae ei nyt voinut olla kahta mieltae. Mitae haeneen itseensae tuli, niin oli haen pitaenyt oikeutenansa laehestyae Kerttua tietysti ainoastaan senvuoksi, ettae katsoi kaersimyksillaeaen jo sovittaneensa rikoksen,--ettae heidaen lapsensa kuolema oli kaeaentaenyt koko haenen elaemaensae nurin,--ettae haen oli juuri sen johdosta tullut vallankumoukselliseksi,--ettae haen oli kaikki personalliset mielihalunsa ja tulevaisuudenpyyteensae rohkeasti heittaenyt luotaan. Mutta Kerttu! Mitae tiesi Kerttu haenen sisaellisestae muutoksestaan? Tai haenen kaersimyksistaeaen? Luuliko Kerttu, ettae lapsen kuolema oli yhtaeaen mitaeaen haeneen vaikuttanut, tai ettae haen oli edes hakenutkaan lasta! Ei. Sitae Kerttu ei tiennyt. Eikae ole milloinkaan tietaevaekaeaen! Naein ollen saattoi tulla kysymykseen ainoastaan noudattaa sitae vanhaa toruvaa suhdetta Kerttuun, ikaeaenkuin taemaen nykyisyyden ja heidaen viattoman lapsuutensa vaelillae ei olisi mitaeaen juopaa olemassakaan. Ja semmoinen olikin nyt haenen aikeensa. Eteisessae vastaanotti kapteenin Kertun palvelustyttoe, joka sangen epaeluuloisesti mittasi katseellaan tulijaa kiireestae kantapaeaehaen, kun kapteeni kysyi Kerttu Fagerlundia eikae neiti Fagerlundia. Tyttoe ei avannut ovea sisaehuoneeseen, vaan meni ensin ilmottamaan. Kapteeni ehti naehdae ovenraosta suuri-ikkunaisen valkeaseinaeisen salihuoneen, josta kuului tavatonta, kuuroksi tekevaeae ompelukoneiden raetinaeae. Naekyi ompeluksien, hihojen, liivien valkoisen kirjava sekamelska, naekyi silkkiin ja samettiin verhottuja seisovia pukukuvia. Toisella puolen salia, sermin erottamana, naekyi Kertun solakan pitkae vartalo ja haenen haeikaeisevaen kauniiksi kaeyneet, kalpeat kasvonsa, kun haen, milloin kumartuen milloin ojentuen saepitteli neuloilla hihatonta liiviae jollekin lihavahkolle, toeyhtoetukkaiselle, muhkearintaiselle ja kasvoiltaan sangen arveluttavasti maalatulle naiselle. Kapteeni ehti naehdae myoeskin Kertun keveaen punehtumisen, kun palvelustyttoe haenelle hiljaa ilmotti tulijan. Mutta muuten ei Kerttu vaehimmaellaekaeaen liikahduksella tai pienimmaellae paeaen kaeaennaehdyksellae osottanut aikovansa heti jaettaeae puvun koettelemisen sikseen ja juosta kapteenin kaulaan. Ei. Vaan kapteeni kaeskettiin viereiseen, pienempaeaen huoneeseen odottamaan, ja Kerttu jatkoi saepittelemistae niinkuin ei mitaeaen olisi tapahtunut tai niinkuin olisi pitaenyt tyoetaensae tuhat kertaa taerkeaempaenae kuin kapteenin ilmestymistae haenen luoksensa monivuotisen poissaolon jaelkeen. Sen pienen huoneen ovi ei ollut raollaan eikae kapteeni siis voinut ottaa tarkempaa selkoa siitae mitae lajia naisia se Kertun puvuntilaaja oikeastaan oli. Sitae parempi tilaisuus haenen oli miettiae valmiiksi saarna, jolla aikoi Kerttua tuliaisiksi laeksyttaeae. Saarna perustui kahteen ankaraan kysymykseen: 1) Mistae syystae Kerttu oli muuttanut Kustaavan luota? 2) Miksi oli ruvennut taemmoeisten ylellisyyspukujen valmistamiseen eikae tyytynyt entiseen vaatimattomaan tehtaevaeaensae: paitojen ja alusvaatteiden ompelemiseen? Puolen tunnin odotusajan peraestae Kerttu naeyttaeytyi silmaenraepaeykseksi ovella: --Oo! Eikoe Hannes enaeae upseeri olekaan?--sanoi haen hirmuisesti haemmaestyneenae, ikaeaenkuin ei olisi sitae jo tiennyt. --Sulje ovi! sanoi kapteeni, merkitsevaesti kohauttaen silmaekulmiansa. Mutta Kerttu nosti vaan hieman olkapaeitaensae osottaakseen ettei oven sulkeminen kaeynyt oikein laatuun. --Odota, kulta, minae tulen kohta, sanoi haen ja katosi taas puoleksi tunniksi--vaehintaein puoleksi tunniksi--salihuoneeseen, jonne uusia pukujen koettajia naeytti saapuneen. Oli ilmeistae ettae Kerttu kopeili naeistae muka taerkeaen taerkeistae tehtaevistaeaen, jotka estivaet haentae heti ottamasta vierastaan vastaan. Ja erittaeinkin haemmaestytti kapteenia tuo haenen sanansa "kulta". Se oli sanottu tavalla, jota haen olisi Kertulta vaehimmin odottanut. Siinae tuntui selvaesti jotain ikaeaenkuin kokeneemman suhtautumista nuorempaan. Tai ehkae jotakin vielae sitaekin arveluttavampaa. "Odota, kulta, minae tulen kohta!"--niissae sanoissa piili ilmeisesti sellainen kaesitys--sitkeae, ikipaeiviksi juurtunut kaesitys,--ettae Hannes oli pohjaltaan loeyhaen koeykaeinen, matalikoissa uiskenteleva mies, joka nyt vielae paeaelliseksi ei malttanut edes upseerin uralla pysyae, vaan tahtoi koetella taas jotain uutta. Miten saada Kerttu irti sellaisesta kauheasta kaesityksestae ja oliko haen ollenkaan saatavakaan siitae irti, se asia naeytti kapteenista taellae hetkellae peraeti sotkuiselta ja selvittaemaettoemaeltae vyyhdeltae. Kaikissa tapauksissa, kun se vanha torumistunnelma naein alkoi naeyttaeytyae aivan mahdottomaksi, haen kadotti vaehimmaenkin kuvan siitae miten Kertun edessae esiintyae. Kaikki konseptit menivaet kaesistae. Mitae sanoo haen Kertulle, jos taemae nyt, juuri nyt ilmestyy ovesta? Ja kapteeni joutui niin haemillensae, ettae hiki isoina karpaleina nousi haenen otsallensa. Mennae polvilleen Kertun eteen ja sanoa katuvansa, sitae tehkoeoen joku vanha tohveli, mutta ei kapteeni. Haenen suhteensa naisiin--ainakaan kauniisin naisiin--ei vielae ikinae ollut muuta kuin aereaen soturin. Sitae paitsi olisi noeyrtyminen Kertun edessae Kertulle itselleen mitae haitallisin. Kerttu kyllae heti nostaisi nokkansa pystyyn, mutta sitaepae se juuri ei saanutkaan tehdae. Sillae jo muutenkin kaikki merkit viittasivat siihen ettae Kerttu oli saanut haitallisia vaikutuksia omasta kauneudestaan ja oli hyvaellae alulla pilaantumiseen paein. Naein ollen ei taessae ollut mitaeaen aikaa vaelittaeae siitae mikae kaesitys Kertulla muka oli haenestae, vaan viipymaetoen naimisiin meneminen oli Kertulle juuri haenen itsensae vuoksi tuiki vaelttaemaetoen! tuiki vaelttaemaetoen! Sitae oli siis sittenkin kohdeltava ankaruudella, eikae millaeaen leikkisaellae, vaan todellisella ankaruudella. Paeaestyaeaen menettelytavasta selvyyteen kapteeni enempaeae Kerttua odottamatta nousi ja laeksi pois, aikoen pakottaa Kertun tulemaan lopulta itse hakemaan haentae. Mutta haen ei voinut ruveta monta paeivaeae odottamaan, sillae Kertun kuva ei mennyt haenen mielestaeaen hetkeksikaeaen. Haenen levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta. Ja niinpae haen vielae samana iltana, kun ajatteli Kertun tyoepaeivaen pian loppuvan, meni uudestaan laentisille rantavalleille paein. Laehestyessaeaen Kertun asuntoa haen tuli portin kohdalla vastakkain kahden herrasmiehen kanssa, ja kun jostakin syystae ei tahtonut ettae naemae naekisivaet haenen menevaen siihen taloon, jatkoi matkaansa seuraavan kadun kulmaan. Mutta sieltae kaeaentyessaeaen takasin haen huomasikin ettae myoeskin naemae herrat kiertelivaet samaa porttia,--inhottavat sivilit merkillisine kauluksineen ja puoliknallineen, jalat pingotettuina, kaevelykepit kourassa, irstas hymy huulilla! Ei vielae kertaakaan ollut kapteeni katunut luopuneensa sotilaspuvustaan, mutta nyt Kertun portin edessae ja naeiden rakkarien taehden haenen mieltaensae kirveli tuo katala loeyhaepoeksyisyyden tunne, jossa haenen vaatimattomat sivilivaatteensa haentae pitivaet. Ei ollut epaeilemistaekaeaen ettae nuo herrat odottivat milloin Kerttu lopettaa tyoensae laehteaekseen sitten haenen kanssaan kaevelylle! Kapteeni kulki vihapaeissaeaen heidaen ohitsensa eikae mennytkaeaen portista sisaelle, vaan jaetti aikeensa ja meni sen sijaan valleille, josta naekyi meri ja Viaporin ilta-auringon saeteissae hohtava linnotus. Siellae haen istui penkille ja koetti ajatella: "Mitae tulee minun siihen naiseen! Tuo linnotus tuolla--se on minun!" Mutta taemmoeinen peraeaentyminen ja Kertun luovuttaminen tuntui haenestae taellae hetkellae paljon haepeaellisemmaeltae kuin jonkun linnotuksen luovuttaminen ilman taistelua. Jaelkimaeisen voi tehdae tavallinen pelkuri, mutta edellisen ainoastaan konna. Ja kapteeni loei otsaansa sanoen: "Olenko minae vallankumouksellinen?" Ja vastasi: "Olen". "Mutta jos minae olen vallankumouksellinen enkae mitaeaen pappia, en vihkimistae enkae kuulutuksia tunnusta, niin mitae semmoisissa oloissa naimisiin meneminen merkitsee? Kuinka voin minae "mennae" naimisiin, jos se meneminen merkitsee juuri kuulutuksia ja vihkimistae? Ei. Vaan minae _olen_ jo naimisissa. Niin juuri,--siitae silloisesta hetkestae saakka me olemme sinun kanssasi naimisissa, Kerttu! Ja se on taerkeaempaeae kuin tuo linnotus ja taerkeaempaeae kuin sinun koneittesi raetinae. Se on paeaeasia, josta kaiken muun olisi pitaenyt riippua ja johtua. Mutta mikae pirullinen valhe ja mikae haemmaestyttaevae tottumuksen voima onkaan voinut luulotella meille, ettemme ole naimisissa ennenkuin "menemme" naimisiin, ja salata minulta taetae jumalallista autuutta: Kerttu _on_ minun vaimoni? Kuka on siis se, joka aesken nousi taenne yloes valleille? Se on Kertun mies. Kuka se istuu taessae penkillae? Se on Kertun mies. Kuka se nyt nousee penkiltae? Se on Kertun mies. Minne Kertun mies laehtee? Kertun mies laehtee omaa vaimoansa tapaamaan. Ja vaikka haen ei laehtisi, vaikka haen laehtisi maailman toiseen paeaehaen, on haen aina vaan Kertun mies." Mutta haen laehti. Haenen tullessa portille olivat samaiset herrat vielae siinae. Kapteeni meni heihin vilkasematta ovesta sisaelle. Naemae peraessae. Pienet rappuset noustua kapteeni kysyi heiltae Kertun oven edessae: --Ketaes herrat hakevat? Molemmat herrat nenaestyivaet taestae kysymyksestae ja toinen kaeski kapteenin ensin sanoa ketae haen taeaeltae haki. Silloin kapteeni sanoi: --Minae olen Kerttu Fagerlundin mies, mutta ketae te olette? He sanoivat: --Ohoh, sepae saadaan naehdae! Kapteeni soitti ovelle. Palvelustyttoe paeaesti kaikki kolme sisaelle ja nauraen ja makeillen niille kahdelle hienommalle herralle antoi naeiden mennae odottamaan siihen viereiseen huoneeseen, jossa kapteeni oli aamupaeivaellae odotustuntinsa viettaenyt, mutta kapteenille sanoi happamesti, ettei neiti Fagerlund ole taenaepaeivaenae enaeae tavattavissa. Salista kuului vielae hienoa ompelukoneen kaeyntiae. Kapteeni riisui paeaellystakkinsa ja pani sen naulaan. Luullen miestae kuuroksi palvelustyttoe huusi haenen korvaansa aeskeisen sanansa toistamiseen. Kapteeni otti esille taskupeilin, silitteli huulet hoeroessae pienellae harjalla huolellisesti tuuheat viiksensae kahden puolen, ja pisti sitten kaikki rauhallisesti jaelleen taskuunsa. Naemae tehtyaensae haen meni salin ovelle, avasi sen selko selaellensae ja astui vakaasti sisaelle. Salissa nousi suuri haelinae. Hihkaisten saeikaehdyksestae vetaeytyi joku rouva, jolla hameliivin napitus oli kesken, nopeasti sermin taakse. Ompelijattaret nousivat paikoiltaan ja yksi juoksi telefoniin siltae varalta ettae tulisi kaeskettaevaeksi apua. Korvia myoeten punehtuen Kerttu rupesi jotain haetaeaentyneenae sanomaan kapteenille, mutta kapteeni huiskutti etusormeaan ilmassa, vaatien aeaenettoemyyttae silmaenraepaeyksessae. Suhahtaen livahti puvun koettelija sermin takaa eteiseen ja sieltae ulos. Kapteeni kaeaentyi ompelijattarien puoleen sanoen: --Tyoe lopetetaan. Saatte mennae! Tytoet katsoivat haemmaestyneinae Kerttuun, herrat kurkkivat viereisestae huoneesta, kaikki odottaen milloin Kerttu osottaa roeyhkeaen komentajan ovelle. Mutta Kerttu tuli noeyraenae ja pelokkaana niinkuin lapsi kapteenin luo, ja katsoen haentae yloes silmiin sanoi: --Hannes hyvae, annathan anteeksi-- Nyt lakkasivat herrat kurkkimasta ja kolistelivat kiireimmaen kautta ulos. --Saatte mennae. Kuulitteko?--toisti kapteeni ompelijattarille, jotka nyt alkoivat myoeskin toinen toisensa jaelestae kulkea varpaisillaan salista eteiseen. Kun viimeinenkin oli mennyt, sanoi kapteeni: --Ei kaiketi Kerttu ole unohtanut, ettae Hannes on Kertun mies? Ellei Kerttu olisi, naemaet sanat kuultuansa, taitavasti kumartanut paeaetaensae kapteenilta syrjaeaen, olisi kapteeni naehnyt haenen huulillaan ihmeellisen autuaan hymaehdyksen ja ehkae sen johdosta tehnyt kohta sen paeaetelmaen, ettae Kerttu oli niistae onnellinen. Mutta kapteeni ei voinut sillae hetkellae Kertun kasvoihin naehdae. Ja Kerttu sai sanotuksi, mielestaeaen erinomaisen onnistuneella ylenkatseen vaeraehdyksellae aeaenessaeaen: --Soo-o? Ja vielae lisaetyksi: --Minulla olisi sentaeaen ehkae parempi oikeus kysyae sellaista Hannekselta. Taehaen sanoi kapteeni: --Minae en ole Kerttua unohtanut. Olen naehnyt siellae monta jalomielistae naista, semmoista, jotka antavat vaikka elaemaensae aatteen vuoksi, mutta en minae silti ole Kerttua unohtanut. Mutta kun naein nuo kaksi rakkaria Kertun huoneessa, ajattelin: Kerttu on unohtanut. --Ne eivaet olleet mitaeaen rakkareita, sanoi Kerttu kiivaasti,--ne palvelee fiinin konttorin paeaellae. Kapteeni rupesi nopeasti kaevelemaeaen ja huusi: --Taemae verstas suljetaan huomisesta paeivaestae. Kaikki on lopussa. --Vai niin, sanoi Kerttu ja puri huulensa yhteen. Eikae osannut mitaeaen parempaa keksiae sanoakseen kuin: --Emmehaen me ole sentaeaen _vielae_ naimisissa! Silloin kapteeni pysaehtyi aivan Kertun eteen ja sanoi ankaran uhkaavasti sormeansa heristaeen: --Keerttuu! Kerttu painoi paeaensae alas, ja osasi vaan sammaltaen sanoa: --Kun on niin paljon tilauksia vielae kesken-- --Sen asian saa Kerttu jaerjestaeae niinkuin paraiten ymmaertaeae, mutta verstas suljetaan. Me muutamme aeidin luo ylaekertaan. Kerttu saa siellae ommella paitoja ja alusvaatteita niinkuin ennen--koeyhemmaelle kansalle. Nyt ei Kerttu voinut itseaensae pidaettaeae, vaan purskahti pitkaeaen ja raikkaaseen nauruun, sillae niin hullunkuriselta tuntui haenestae ajatus ettae haen rupeisi jaelleen paitoja ompelemaan! Kapteeni sanoi: --Ei ole mitaeaen nauramista. Kertun pitaeisi haevetae ommella tuollaisia silkki- ja samettileninkejae, kun on toisia ihmisiae repaleissa. Kerttu joutui yhae enemmaen ihmeihinsae. --Kerttu muistaa nyt mitae minae olen puhunut, ja auttaa sitten aeitiae laittamaan kaksi huonetta reilaan ylaekertaan. Taemaen sanottuansa kapteeni laeksi pois. Yksin jaeaetyaeaen Kerttu oli niin ihmeissaeaen ettei tiennyt mihin katsoa, ei voinut paeaettaeae istuako vai seista, avasi ikkunan ja taas sulki ja taas avasi. Juuri kun haenen piti ruveta jotakin asiaa tekemaeaen, pysaehtyivaet kaedet ja silmaet jaeivaet yhteen kohti katsomaan. Kalpea kuu paistoi ruskoiselle merelle. Vaelistae haenen kasvojansa kirkasti sama onnellisen autuas hymy, jonka haen oli onnistunut Hannekselta salaamaan. Vaelistae taas, kun haenen eteensae sattui keskeneraeisten pukujen ompeluksia, haenen silmaekulmansa rypistyivaet kiukkuisesti ja uhmaavasti. Pitikoe todella ruveta korjaamaan noita ompeluksia kokoon! Niin hassua! Ja mitae sanoa kaikille niille, jotka huomenna tulevat koettelemaan ja ylihuomenna odottavat pukujansa valmiiksi! Vai ettae Kerttu saa sen asian miettiae niinkuin paraiten ymmaertaeae. No, mietitaeaen, mietitaeaen! Ja Kerttu pani hatun ja keveaen paeaellystakin yllensae ja meni nopeasti Kustaavan luo. Siellae Kerttu, kuiskuteltuaan kiihkeaesti Kustaavan kanssa, sai tietaeae kaikki mitae kapteeni oli taelle puhunut kuulutusten ja vihkimisen tarpeettomuudesta. Ja niin Kertulle vaehitellen selvisi kuinka asiat olivat. Kustaavan kanssa haen ei tosin siitae puhunut. He vaan molemmat onnellisina sopivat keskenaeaen siitae miten ylaekerta sitten oikein jaerjestettaeisiin, kun he Hanneksen kanssa sinne asettuvat. Onnesta hehkuvina Kustaava ja Kerttu syleilivaet toisiansa, kun sinae iltana erosivat. Mutta kun Kerttu sitten kulki pois Kustaavan luota, naeki haen Hanneksen tulevan kotiansa paein ja teki kasvonsa sangen totisen ja jumalisen naekoeisiksi, sillae suuri hurskaudenhenki tuli juuri sillae hetkellae haenen paeaellensae. --Se oli kiltisti tehty, sanoi kapteeni, kun tuli kohdalle. --Mikae niin?--kysyi Kerttu hienon saevyisaesti. --Totta Kerttu puhui huoneen laittamisesta aeidille? --Sehaen on kyllae asia,--sanoi Kerttu,--mutta aeitisi puhui sinun ajattelevan ilman vihkiaeisiae.--Hyi sinua! --Mutta Kerttu hyvae, mehaen _olemme_ jo naimisissa! --Emme ole ihmisten edessae. --Minkae ihmisten edessae? --Ja siksi toiseksi,--sanoi Kerttu,--tiedae ettae minae olen tullut jumaliseksi. --Mitae se merkitsee? kysyi kapteeni. --No, kyllaehaen sen tiedaet, voi sitae pahemmaksikin tulla, kun pitkaet vuodet saa yksin surra.--Ja Kerttu pyhkaesi vihasen kyyneleen silmaestaensae:--Noh, antaa niiden asiain olla. --Luuliko Kerttu, ettae minae olin unohtanut? Ei, Kerttu! Nyt sanon sinulle, miksi en tahdo tietaeae kuulutuksista enkae papeista. Minae olen tullut vallankumoukselliseksi! --Mitaes _se_ sitten merkitsee? sanoi Kerttu matkien. --Tulehan taennepaein. Kapteeni alkoi mennae Kertun kanssa pois paein kotoa ja puhua kuiskaamalla. --Vallankumouksellinen--se on sellainen, joka tahtoo muuttaa kaikki olot toisellaisiksi, esimerkiksi niin, ettei kukaan enaeae kaersi vaeaeryyttae, vaan saa taeyden toimeentulon tyoestaensae. Kaikki muutetaan--ymmaertaeaekoe Kerttu--kaikki! --Ai, ai, kuinka Hannes voi semmoista yksin toimittaa! --Minae en ole yksin. Ja katsahdettuaan ympaerilleen, ettei kukaan kuulisi, kapteeni kaevi Kertun kaeteen, ja kovaaeaenisesti saehisten kuiskasi: --Meitae on paljon. Mutta aelae herrannimessae puhu taestae asiasta kellekaeaen!--Ja taas katsoi ympaerillensae:--On ruhtinaitakin! Ole hiljaa kuin myyrae taestae asiasta: on suurruhtinaitakin, kuulitko! --Siksikoehaen Hannes ei ole enaeae luutnanttikaan? --Nyt sen tiedaet. --Osaakohan niihin sellaisiin ihmisiin luottaa? Ai, ai, Hannes. --Sen parempia ei ole taivaan kannen alla. Rikkaita, mahtavia, ja sittenkin antavat vaikka henkensae koeyhaen kansan edestae. Niin, Kerttu, sinae sanoit, ettemme ole naimisissa ihmisten edessae,--emme olekaan naeiden taekaelaeisten edessae, mutta heidaen edessaensae olemme. Voi sentaeaen, Kerttu, jospa sinae vaan naekisit niitae ihmisiae! --Olkoon kuinka hyvaensae, mutta ilman vihkimaettae minae en suostu, en milloinkaan. --Silloin sanon sinulle hyvaesti, Kerttu, sanoi kapteeni ja seisahtui. --Kas niin, aesken sanoit ettae olemme naimisissa ja nyt jo hyvaesti! --Minae en voi suostua semmoisiin temppuihin, sanoi kapteeni. --No niin, kuinka vaan tahdot, sanoi Kerttu ja alkoi hiljaa edetae kapteenista omalle suunnalleen.--Ollaan siis erossa! Haen kulki rohkeasti, taaksensa katsahtamatta laeheisen kadun kulmaan asti, mutta siellae oli pudottavinaan jotain ja kumartaessaan nostamaan vilkasi salavihkaa taaksensa, ettae vielaekoe se haentae odottaa. --Mieti taetae asiaa tarkkaan!--huusi kapteeni haenelle silloin, varottavasti sormeansa heristaeen. Miettikoe Kerttu taetae asiaa vai ei, on epaetietoista. Mutta siltae varalta, ettae "jos" kapteeni vihdoin suostuu vihkimiseen, Kerttu ryhtyi kyllae kohta puuhiin, joten haenen ompeluverstaansa kaevi seuraavanakin paeivaenae taeydessae hoeyryssae. Vimmatummin kuin koskaan polkivat tytoet koneitaan, suuri oli rytinae, niinkuin kapteeni ei ikipaeivinae olisi siinae talossa komentelemassa kaeynytkaeaen. Eikae Kertun verstas kaeynyt ainoastaan seuraavan paeivaen, vaan vielae sitten seuraavan, ja sitten vielae viikon ja monta, monta viikkoa.--Sillae siellae oli nyt otettu valmistettavaksi sellaista, mitae ei siinae verstaassa oltu ennen milloinkaan ajateltukaan valmistaa, nimittaein kaesiliinoja, tyynynpeitteitae, lakanoita, paitoja, alusvaatteita, tusinan ja toista tusinaa kutakin lajia. Eikae suinkaan mitaeaen koeyhaen kansan tavaraa vaan hienointa morsiuskuosia ja myoetaejaeismyyniae. Paidat tehtiin hihattomat, mitae kauniimpien vaeli- ja reunapitsien kanssa. Lakanat varustettiin myoeskin leveillae vaelipitseillae ja suunnattomilla, punalangalla ommelluilla nimikirjaimilla: K.F.--Sekin huone, jossa kapteeni oli istunut, otettiin nyt verstaan palvelukseen. Siellae tikattiin mahdottoman leveaetae peitettae punasesta satinista, ruusunkuvioilla. Mutta pahin sihinae ja saehinae kaevi sentaeaen muutaman ompelupoeydaen ympaerillae, missae itse haeaehametta ruvettiin valmistamaan. Siinae neuvoteltiin, siinae mittailtiin, siinae paeae kallella katseltiin lehdistae kuoseja, sillae kaikki ompelijattaret panivat parastaan, koska ymmaersivaet ja tiesivaet kysymyksen olevan haeaepuvusta heidaen suositulle neidille itselleen. Kaikkea taetae tietysti ainoastaan ettae "jos" kapteeni tulee jaerkiinsae. Kapteeni puolestaan katsoi kaikkien suhteittensa Kerttuun olevan lopussa, niinkuin Kerttu oli haenelle sanonut. Mutta se ei estaenyt haentae olemasta huolissaan siitae ajatuksesta, ettae Kerttu nyt valtoinansa antautuu konttoristiensa ihailtavaksi. Ajatus: syyttaekoeoen itseaensae, ei lohduttanut. Mutta taemae huoli oli suureksi pahennukseksi haenen vallankumous-aatteellensa. "Jos niinae vuosina kuin minae ehdin Viaporin strateegisen merkityksen maeaeritellae Kerttu menee pilalle, mitae on minulle silloin vallankumous?" Miettiessaeaen vastausta taehaen kysymykseen haen huomasi, ettae se yksi Kerttu oli haenelle yhtae taerkeae kuin koko vapaustaistelu ja vallankumous. Taemae oli todellakin enemmaen kuin arveluttavaa. Vallankumouksen aate siis taeltaekin kannalta vaatimalla vaati luopumista Kertusta. Jo senkin vuoksi olisi pitaenyt niin pian kuin mahdollista lakata Kerttua ajattelemasta. Nyt oli Kerttu kaiken paeaelliseksi vielae sanonut, ettei haen tunnusta Hannesta mieheksensae, ellei heitae kirkossa kuuluteta ja papilla vihitae. Kerttu oli siis kolmesta eri syystae lopullisesti jaetettaevae ajatuksista pois. Selvyyteen taestae paeaestyaensae kapteeni teki lujan paeaetoeksen olla Kerttua ajattelematta ja jaettaeae muutenkin koko asia mielestaensae. Haen ryhtyi sensijaan tyoehoensae. Ja ainoa yhteys, mikae haenellae pitkaeaen aikaan oli Kertun kanssa, oli se, ettae haen joka paeivae, tyoestaensae levaehtaeaekseen, kaeveli Kaivopuiston rantavalleille, joilta naekyi Viaporin linnotus: tie niille valleille kaevi Kertun asunnon ohitse. Melkein joka kerta haen kuuli Kertun huoneesta ompelukoneiden raetinaeae ja tuli aina uudestaan siihen paeaetoekseen, joka puhkesi haenellae sanoihin: "Mitae tulee minun siihen naiseen? Ei yhtaeaen mitaeaen!" Valleille tultuansa kapteeni, vapautuen vaehimmaenkin nauhasen ajattelemisesta, joka saattoi olla Kertun puvussa, antautui kokonaan strateegisiin mietelmiin linnotuksen asemasta laivaston nojakohtana. Teki itselleen selkoa 12-tuumaisten kantovoimasta, ammuttuina linnotuksesta tai laivastosta maallepaein. Ajatteli myoes shrapnellien rakennetta j.n.e. Mutta ihmeellinen ja tuontuostakin uudistuva luonnonilmioe haeiritsi perin kiusallisesti kapteenin mietelmiae: Kertun kaunis paeae alkoi naekyae joka paikasta, mihin ikinae kapteeni katsahtelikaan, ei ainoastaan puiden vihreissae latvoissa, jotka vallien alta nousivat haenen jalkojensa tasalle, vaan meren laeikkyviltae laineilta, ja itse Viaporinkin valleilta, jotka ilta-auringon valossa hohtivat. Kertun ihanasti raepyttelevaet ruskeat, uskolliset silmaet. Tietysti olisi kapteeni mainiosti voinut katsoa Kertun paeaen ohitse joka kerta kuin se ilmestyi, mutta siinae ilmioessae oli vielae se ominaisuus, ettae niinkuin joskus musta pilkku seuraa katsetta niin Kertunkin kuva, vaikka sen ohi katsoi, aina tuli mukana. Ja kun kapteeni silmiaensae rypistaeen kiinnitti mitae asiallisimman katseen johonkin linnotuksen kohtaan, seurasi Kertun paeae ihan--ihan sen kohdan viereen odottamaan, hymyilevaenae, rakastavana. Kapteeni ymmaersi hyvin mikae taessae oli kysymyksessae, ja niinkuin jokainen toinen ihminen olisi--ymmaerrettyaeaen ettae taemae oli rakkautta--katsonut mahdottomaksi sitae vastustaa, niin kapteeni paeinvastoin paeaetti panna kaikki voimansa liikkeelle haevittaeaekseen itsestaeaen juuria myoeten sellaiset oireet. Haen lakkasi kaeymaestae valleilla ja kuuntelemasta Kertun ompelukoneiden raetinaeae. Haen teki tyoetae ja lepaesi aina silmaet ankarassa rypyssae, ettei se musta pilkku milloinkaan paeaesisi juuri sille kohdalle, mihin haen katsoi tai mihin haenen ajatuksensa olivat kiintyneet. Mutta mitaes Kerttu teki? Se tuli haenen luokseen unissa. Ja vielae kuinka tuli?--Sopimattomasti puettuna! --Oletko sinae noin kulkenut laepi koko kaupungin, ettae konttoristitkin ovat sinut naehneet! --Olen sanoi Kerttu kylmaestae vaeraejaevaellae aeaenellae,--itsehaen kielsit minulta vaatteet. Kapteeni varustui ankarasti torumaan, sillae ei haen vaatteita ollut kieltaenyt vaan ainoastaan liian _hienoja_ vaatteita. Mutta haenen kaevi kovin saeaeliksi Kerttu, kun se siinae vaerisi melkein alastomana ja sen kaikki haeikaeisevaen kauniit vartalomuodot, joista kapteenilla oli saattanut olla Kertun puvun poimujen ja laskoksien mukaan ainoastaan haemaerae aavistus, nyt esiintyivaet taeydellisesti laepinaekyvaen harson alla. Oli kovin, kovin saeaeli Kerttu raukkaa siinae, ja kapteenin olisi tehnyt mieli pyytaeae se vuoteeseensa laemmittelemaeaen, joka olisi kaeynyt hyvin paeinsae, sillae olivathan he lapsuudentuttuja ja sitaepaitsi hehaen jo _olivat_ naimisissa. Mutta nyt oli heitae erottamassa mahdottomuuden muuri, kapteeni oli paeaettaenyt, ettei haen saa ajatella Kerttua, ja Kerttua niinikaeaen sitoi paeaetoes olla menemaettae kapteenille, ellei heitae laillisesti vihitae. Ja niin he nyt siinae olivat vaan jonkun sylen erottamina toisistaan, Kerttu puoli-itkussa, vilusta vaeraejaevaenae, ja haen, kapteeni, laempimaessae vuoteessa, aeaerettoemaen saeaelintuskan raatelemana, voimatta sulkea palavaan syliinsae omaa hyvaeae, kultaista Kerttua! Jos haen ei olisi ollut soturi, olisi haenkin vuodattanut saineita kyyneleitae. Taemae uni sai haenen, sittenkuin haen heraesi, ymmaertaemaeaen heidaen asemansa hullunkurisuuden: he _olivat_ naimisissa, Kerttu vaati vihkimistae, kapteeni ei saanut Kerttua ajatella, mutta he _olivat_ naimisissa! Ja kapteeni loei taas otsaansa sanoen: --Minae kollo! Jos joku rakastuisi sanokaamme neekerityttoeoen,--Kerttu ei tosin ole neekerityttoeoen verrattava, mutta minae sanon "jos"--. Nyt olisi neekereillae omituisia haeaetemppuja, joita morsian ei suostuisi menoista pois jaettaemaeaen. Eikoe sulho olisi sivistymaetoen aasi, jos haen senvuoksi morsian raukan jaettaeisi? Tietysti pitaeisi sulhon, jos haen tahtoo kaeydae gentlemannista, suostua siihen haeaetemppuun ja sitten vasta naimisissa ollessaan kasvattaa vaimonsa moisista taikauskoista vapaaksi! Tosin kapteeni selvaeaen tunsi, ettae vertaus ontuu, sillae haen oli ollut suostumatta vihkimiseen paeaeasiassa senvuoksi, ettae papit tekivaet itseaensae sellaisen taikauskon avulla kansalle vaelttaemaettoemaeksi, eikae suinkaan vaan siksi ettae se oli itsessaeaen jaerjetoen temppu, kuten ehkae neekereillae. Mutta kapteeni ajatteli nyt siitae asiasta niin, ettae papistosta vapautuminen oli vallankumouksen asia, joka oli toteutuva tulevaisuudessa tykkien ja shrapnellien vaikutuksesta eikae suinkaan siten ettae haen piti armasta Kerttua sellaisessa kiusauksessa. "Aivan toista saatan minae vaatia Kertulta, niinkuin itseltaenikin", ajatteli kapteeni edelleen.--"Kaesitykset vihkimisen vaelttaemaettoemyydestae saattavat olla Kertulla perintoeae esivanhemmilta vuosisatojen takaa, mutta ne hienot vaatteet, joita haen on oppinut pitaemaeaen, ne ovat haenen omia ompelemiaan. Mutta kas me asetumme asumaan kuin tavallinen tyoemies-pariskunta. Minae rupean kaeymaeaen ruskeassa puserossa ja takki puseron paeaellae, ilman mitaeaen kauluksia, ja Kerttu kaeykoeoen liina paeaessae, niinkuin tyoemiehen vaimo ainakin. Ja yksi tai kaksi vaatimattomasti sisustettua huonetta, joista toinen olkoon vaikka kyoekkinae ja toisessa seiskoon valkeapuinen, kattamaton ruokapoeytaemme, riittaeae asunnoksemme." Kapteeni innostui taestae uudesta aatteesta niin, ettae se huone, jossa haen oli, tuntui haenen kaevellaekseen aivan liian pieneltae,--seinaet tulivat liian usein vastaan ja katto tahtoi ottaa paeaelakeen. "Kerran jylisevaet naemae kentaet, kerran paukkuu naeillae tantereilla!"--huusi haen itseksensae ja ryntaesi haltioissaan ulos avaramman katon alle. Haen meni suoraa paeaetae Kertun luo, vei kaevelylle valleille, istutti penkille ja sanoi: --Naeetkoe linnotuksen tuossa? Kerttu sanoi: --Se on Viapori. --Se on Viapori,--toisti kapteeni.--Sen kanuunat ovat nyt kaeaentyneinae merelle paein sellaista vihollista vastaan, joka ei koskaan tule, ja sekae Kerttu ettae kaikki muut taemaen ison kaupungin asukkaat ovat aivan unohtaneet, ettae tuon pienen salmen takana on sellainen uinuva voima, joka puolessa tunnissa voisi koko kaupungin haevittaeae soralaejaeksi niin ettei yhtaekaeaen tiilikiveae jaeisi toisensa paeaelle. Kerttu kuunteli tarkkaavasti vielae voimatta ollenkaan aavistaa minne paein kapteenin ajatusten kanuna oikein taehtaeae. Kapteeni jatkoi: --Voisi kuitenkin tapahtua, ettae linnotuksen hirmu-kanunat kerran kaeaentyisivaet taetae samaa kaupunkia kohden. --Hyi, aelae semmoista!--sanoi Kerttu. --Luuleeko Kerttu, ettae kaupunki silloin lupaisi kaikki kultansa ja hopeansa, kunhan vaan pommitukselta saeaestyisi? --Tietysti,--sanoi Kerttu. --Mutta mitae tekisivaet kaupunkilaiset, jos heille saman pommituksen uhalla sanottaisiin: pois kapakat! pois porttolat! pois ylellisyys ja hekuma! pois kansan orjuutus ja sorto!--Mitae tekisivaet kaupunkilaiset, kun ensimaeinen jaereaen tykin kuula lentaeisi kaupungin ylitse--kuuleppas, naein: pang uu-u-u-uu-u--kapteeni matki 12-tuumaisen kauhistuttavaa ulinaa sen halkaistessa ilmaa.--Mitae? Kerttu jo vainusi mihin paein sitae mennaeaen, ja tuli kohta aivan vaeliaepitaemaettoemaeksi. Jalkaansa heilutellen ja paeaetaensae kaeaennellen milloin laennen milloin idaen puolelle merta haen sanoi vaan: --Sellaista aikaa ei tule koskaan. Katsahtaen ympaerillensae, etteivaet edes kivetkaeaen kuulisi, ja lykaeten kaedellaeaen Kerttua ikaeaenkuin syrjaeaen kapteeni antoi rintansa perimmaeisestae sopukasta kuulua maanalaisen saehinaen: --Sellainen aika tulee, Kerttu, se tulee! Kerttu nousi laehteaekseen ja ikaeaenkuin jo ompeluksiansa ajatellen sanoi: --Tulkoon sitten, mutta ilman vihkimaettae en minae vaan; suostu. Nyt sanoi kapteeni ketteraesti: --Etkae tarvitsekaan enaeaen suostua, lintuseni, kunhan vaan ymmaerraet ja suostut toiseen asiaan. --Mihinkae sitten?--kysyi Kerttu eloisasti. --Siihen vaan, ettae me sinun kanssasi rupeamme vapaaehtoisesti elaemaeaen niinkuin tavallinen tyoemiespariskunta--jo ennenkuin Viaporin tykit meitae siihen pakottavat. --Ja sinae siis suostut?--sanoi Kerttu, itsekin uskoen, ettae suostumus oli haenelle muka jotain odottamattonta. --Saat mennae vaikka vielae taenaepaeivaenae pappilaan kuulutusta toimittamaan. Kertun oli valtaavinaan aivan ihmeellinen vilkkaus ja ilo, josta huomiosta kapteeni tuli niin onnelliseksi, ettei haen vielae koskaan elaemaessaeaen ollut niin onnellinen ollut. --Mutta sittenhaen minulle tulee ihan tulinen kiire,--liverteli Kerttu,--sillae ajattele mitae kaikkea minulla on vielae tekemaettae! Ja rupesi luettelemaan mitae kaikkea haenellae oli kesken myoetaejaeismyynistae. --Kyllaepae taessae tulee kiire, toisteli Kerttu innoissaan, ja vaelillae ehti kertoa yhtae ja toista haeaeleningistaekin. Mutta kapteeni sai pian naehdae, ettei ainoastaan Kerttu, vaan myoeskin vanha Kustaava aeiti oli jo aikaa sitten ryhtynyt laajaperaeisiin puuhiin sen tapauksen varalta, ettae "jos" tai paremmin "kun" Hannes vihdoin suostuu kuulutuksiin ja vihkimiseen. Olihan kapteeni tosin jo pitemmaen aikaa kuullut ylaekerrasta omituista koputusta ja nakutusta, vaelistaepae oikeita moukarinkin iskuja, jopa kaakelien rysaehdyksiae, niinkuin uuneja hajotettaessa. Aeiti oli Hanneksen kysymyksiin koputusten johdosta vastannut vaan, ettae siellae tehtiin tarpeellisia "replatsuunia" talveksi. Mutta ettae taemae tasainen ja kuukausmaeaeriae yhtaemittaa kestaenyt kolina, olikin tarkottanut koko ylaekertapuoliskon, se on, neljaen huoneen ja kyoekin varustamista nuorelle pariskunnalle, siitae ei kapteenilla ollut vaehintaekaeaen aavistusta ennenkuin sinae paeivaenae, jona Kerttu, onnesta hehkuvana, tuli heille ja oikopaeaetae lensi Kustaavan kaulaan ilmottaen tulevansa pappilasta kuulutusta pyytaemaestae. Sinae paeivaenae, heti Kertun laehdettyae, aeiti vei Hanneksen katsomaan ylaekertaa. Hannes huokaili ja iloitsi, suri ja nauroi--kaikkia yhtaikaa. --Mutta enkoe minae sanonut teille, aeiti, ettae me Kertun kanssa asetumme yhteen ainoaan tai korkeintain kahteen huoneeseen, joista toinen olkoon kyoekki? Ja te olette taemmoeistae varustaneet! Aeiti seisoi syyllisenae haenen edessaeaen, mutta ainoastaan niinkauan kuin Hanneksen silmaekulmat pysyivaet korkealla ja huulet hoeroessae. Sillae he Kertun kanssa pitivaet taetae Hanneksen ajoittain ilmaantuvaa komeuden vihaamispuuskaa jonakin haenelle ominaisena hulluuden purkauksena, jota ei auttanut vastustaa. Heti kun silmaekulmat laskeutuivat ja huulten hoeroetys tasottui, alkoi Kustaava taas samalla innolla naeytellae ylaekerran laitteita, niinkuin ei mitaeaen ankaruuden vaelinaeytoestae olisi ollutkaan. --Aelkaeae herran nimessae!--puhkesi Hannes sanomaan, kun astui saliin. Mutta aeiti huomasi kuinka Hanneksen katse kiersi asiantuntijan tavalla taemaen huoneen katosta lattiaan asti ja ilmaisi huonosti peitettyae tyytyvaeisyyttae Kertun osottamaan mainioon makuun. Aeiti pani kaetensae mahan paeaelle ja vettynein silmin tirkisteli hymyillen yloes Hannekseen. Korkeat, valoisat huoneet, mainiot kaakeliuunit vaerillisine kirjailuksineen, syvennyksineen, rykelmineen,--ikkunoissa automaatiset rullakartiinit, sitten pitsiset vaeliverhot, sitten vaerilliset paeaellysverhot,--ikkunain vaelissae lattiasta kattoon ylettyvaet trymoot,--piano, nuottihylly, keikarimaisesti seisova kirjahylly, keveaet, punasella verhotut sohvat, tuolit-- --Aelkaeae, aelkaeae herran nimessae!--hoki Hannes sekae mielipahoillaan ettae iloissaan, sekae onnettomana ettae onnellisena, kun aeiti avasi makuuhuoneen ovet ja Hannes naeki vilaukselta sen sisustuksen salaperaeisine budoarineen,--ja puoli alaa huoneesta ottavan, komean kaksoisvuoteen, peitettynae yhdellae ainoalla, mahtavalla, ruusukuvioisella peitteellae punasesta satinista. Ainoa paikka, mikae ei vielae ollut aivan valmis, oli asumukseen vievaet paeaeportaat, jotka laveassa, valkoiseksi maalatussa, kumajavassa eteisessae mukavasti ja vaeljaesti tekivaet kaeaenteen alakerrasta ylaekertaan ja paeaettyivaet ylhaeaellae himmeiksi hiotuilla, kuvioisilla laseilla varustettuun paraadi-oveen, saehkoenappuloineen ja nimikirjoitusta varten varattuine posliinitauluineen. Se ainoa kohta, johon kapteenin maeaeraeysvalta ehti paeaestae ulottumaan, oli juuri taemae posliinitaulu: haen sai ajoissa estetyksi, ettei siihen, kuten Kustaavan aikomus alkujaan oli, tullut nimikirjotuksen alle suurilla kirjaimilla: Kapteeni! Kaiken summa oli, ettae haen vihittiin Kertun kanssa "herran pyhaeaen avioliittoon",--ettae kapteeni oli frakkiin puettuna, tukka koreasti kammattuna keskijakaukselle kahdelle puolen paeaetae,--ettae pyylevae pappi, mustassa, juhlallisessa kauhtanassa, valkoset liperit leuvan alla asettui kirja kaedessae heidaen eteensae ja he lankesivat Kertun kanssa polvilleen pallille,--ettae he vastasivat liikutuksesta vaeraejaevaellae aeaenellae papin kysymyksiin: jaa, jaa,--ettae pappi otti kapteenilta sormuksen ja pani sen Kertun nimettoemaeaen sormeen,--ettae Kerttu, punehtuneena ja huntuisessa morsiuspuvussaan ihanana kuin kevaeinen valkopilvi antoi haenelle vihkimys-suudelman,--ettae suunnaton joukko laehempiae ja kaukaisempia sukulaisia taeytti haeaesalin aeaeriae myoeten,--aeiti kiitettyaeaen niiaamalla pappia, tuli kyyneleitae vuodattaen onnittelemaan nuorta paria,--ettae eno Frans, myoeskin frakkiin puettuna, silmaeluomet arvokkaasti alaspainettuina lausui virallisen onnentoivotuksensa, ja haenen jaelkeensae kaikki muut, itsekukin arvonsa ja rankinsa mukaan. Kapteeni oli voitettu, voitettu pahemmin kuin joku maan tasalle hajotettu linnotus. Voi ihanaa, voi katkeraa, voi onnea, voi onnettomuutta, voi kyyneliin asti liikuttavaa, voi naurettavaa! Keskellae haeaeyoetae huusi haen suurella aeaenellae, istuallensa kavahtaen ja kaesiaensae puistaen: Kerran jylisevaet naemae kentaet--! Haen heraesi omaan hourailuunsa, veti ylitsensae hienopitsiset, hyvaenhajuiset lakanat ja peitteet, ja laskeutui jaelleen nukkumaan unissa hymyilevaen Kertun valkoiselle kaesivarrelle. 3. Vaarille luettiin ikaeae jo viisi yhdeksaettae ajastaikaa ja luultiin pian kuolevan, sillae haen alkoi viime vuosina heikkenemistaeaen heiketae, niin ettei jalat kantaneet, syoenti ei sujunut eikae edes puhekaan enaeae kaeynyt. Mutta juuri pahimmillaan ollessa, kun jo luultiin eron elaemaestae tulevan huomenna tai viimeistaeaen ylihuomenna, tapahtui jotain sellaista, mikae kaikkien suureksi haemmaestykseksi virkisti vaarin uudestaan taeydellisesti eleille, ikaeaenkuin haenen vanhenemisensa ainoa syy olisi aekkiae laannut vaikuttamasta. Haen sai puhelahjansa takaisin, ruoka alkoi maistaa, kyyneleet taukosivat vuotamasta, selkae ja saeaeret oikenivat, ja haen taisi jaelleen kaevellae keppiin nojautumatta. Taemae tapaus oli se, ettae eraeaenae syyspaeivaenae, kun lehdet jo olivat lakastuneet, markkinat olleet, maa kohmettunut ja laivat menneet talviteloilleen, vaarin rakas Hinkki, se vainajaksi luultu, hunningolle joutunut Franssin vanhin poika, aekkiarvaamatta ja ilmi elaevaenae ilmestyi vaarin eteen. Kohta ensimaeiseksi he, sanaakaan sanomatta toisilleen, rupesivat syoemaeaen vaarin asunnossa, ennenkuin Hinkki vielae menikaeaen isaeaensae kivimuuriin tapaamaan. Vaari mutisteli suussansa ensin vaan kasteltua leipaeae, mutta ei aikaakaan niin alkoi jo syoedae perunoita, repaesipae silakastakin ruodottoman palasen ja pisti poskeensa. Sitten tyhjensivaet suuren puurokupin ja nuolivat lusikkansa. Siitae hetkestae saakka vaari alkoi elpyae. Syoetyae Hinkki kertoi vaarille vaehaesen. Haen oli seilaillut kaikki maailman meret, kaeynyt kaikki kaupungit, ollut jossain Afrikan sodassa, ja tiesi nyt jutella melkein yhtae paljon kuin vaari Siperian matkoiltaan. Hinkki kyseli myoes vaarilta semmoista mitae ei ennen ollut ymmaertaenytkaeaen kysellae. Taemae laehensi heitae jaelleen entisillae ystaevyyden siteillae, sillae Hinkki kyseli nyt myoes maa-asioista. Hinkki oli pysynyt vanhana Hinkkinae, tosin vaehaen tautien runtelemana, jotka olivat jaettaeneet jotain kuoppamaista toeherrystae haenen kasvoihoonsa, mutta yhtae vilkkaana haen oli tullut, yhtae neuvokkaana ja yhtae valmiina kaikkiin asioihin. Frans oli Hinkille hyvin kovana. Tuskin tunnusti pojaksensa. Kaeski asumaan vaarin kanssa pihan matalassa puurakennuksessa, jota kivimuuri peitti pimeaeaen ja nokiseen varjoon, laehestyen sen ikkunoita ainoastaan kolmen jalan vaelimatkalle. Frans ei voinut tunnustaa pojakseen sellaista heittioetae, joka kaikki maailman metkut koettuansa ei ollut osannut hankkia itsellensae mitaeaen omaisuutta. Jos Hinkki olisi tuonut matkoilta edes satakin dollaria, olisi Frans antanut haenelle kehotukseksi tuhannen. Mutta Hinkki ei tuonut roposen rahtuakaan. Frans ei tahtonut haenestae mitaeaen tietaeae sen jaelkeen kuin Hinkki ilmaisi taloudellisen tilansa. Mutta vaikka Frans olisi kaikkia virallisia muotoja seuraten julistanut haenet perinnoettoemaeksi, ei se seikka olisi tehnyt juuri mitaeaen vaikutusta Hinkkiin. Sillae Hinkki ei rakastanut rahoja laehimaillekaan niinkuin vapauttansa. Kun Frans, pakottaakseen Hinkin itsenaeisesti ansaitsemaan, ei antanut haenelle edes tupakkirahoja, nautti Hinkki enemmaen kuin pahotteli siitae ettae sai olla taas taeaellae kotikaupungissaan kokonaan vapaana halunkkina, vapaasti keksimaessae keinoja tupakki- ja muun vehkeilyrahan saamiseen, isaen aseman mitenkaeaen sitomatta haentae. Haen tahtoi taas elaeae taeytelaeistae nykyisyyden elaemaeaensae taessae niin paljon muuttuneessa, niin suunnattomasti kasvaneessa ja niin lukemattomia uusia tilaisuuksia tarjoovassa suurkaupungissa, samaa elaemaeae, jota oli lapsuudessa elaenyt kaupungin vielae ollessa pikkukaupunkina. Oikein Hinkki vetaesi syviae savuja kitaansa, kun ensimaeiset isaen kirot kestettyaensae laeksi tallustamaan naeitae uusia asfalttikaeytaeviae. Sellainen suuri, sanomattoman ihana vapauden tunnelma taeytti koko haenen olentonsa. Ei ollut laivakapteenia, ei peraemiehiae, ei hoidettavia purjeita, ei paeivae-, ei yoevuoroja, ei ahdasta laivankantta kaevellaekseen; vaan vilkastuneen, vaeekkaeaen kaupungin kotoiset ja sittenkin niin vieraiksi kaeyneet kadut. Sen salaperaeiset nurkat viettelivaet Hinkkiae paikasta paikkaan, vetivaet, kutsuivat,--aivankuin joku haltija tai sanokaamme Hinkin jumala olisi taluttanut haentae ja yhae sanonut haenelle: katsos taetae, ja katsos tuotakin paikkaa, ja muistatko sitaekin sokkelia siellae Katajanokalla, tai vielae sitaekin siellae Hermanninkaupungilla, tai Soeoernaeisissae, tai siellae Toeoeloeoen puolella. Ne paikat kaeytti Hinkkiae haenen jumalansa ensin, sitten vasta vei keskemmaelle kaupunkia. Meni kauniit viikon paeivaet Hinkiltae taehaen alkajaisnuuskintaan, meni toinen viikko, meni kuukaus: ei haen vaan mihinkaeaen koukkuun tarttunut. Sillae juuri sitae tilaa, sitae hetkeae, jona ihminen ei vielae ole sidottu mihinkaeaen, vaan vapaa ryhtymaeaen mihin tahansa, juuri sitae tilaa Hinkki enin rakastikin eikae olisi siitae millaeaen hennonnut luopua. Maailma esiintyi haenen silmissaeaen kokoelmana tyhmyreitae, jotka kaikki olivat sitoneet itsensae johonkin maeaeraetehtaevaeaen, ja juoksivat ja hikoilivat, mutta eivaet elaeneet. Satama-tyoemiesten parvessa kaeydessaeaen Hinkki tapasi monta tuttua, jotka haentae muistivat nuoruutensa parhaana toverina. Samoin lautatarhoilla Soeoernaeisissae. Kone- ja silta-tehtaalla haen myoes vietti paeivaen, ja siellaekin haen pian sai naehdae, ettae liukkaimmat ja tunnetuimmat, joita koko muu sakki seurasi, olivat haenen vanhoja kasvattejaan ja katutoverejaan. Hinkki nimitteli nimiae ja kyseli, ja aina nousi huuto ja haelinae miesten joukossa, sillae kaikki tunsivat juuri haenen nimittaemaensae ja tiesivaet suosituimmiksi veijareiksi. Monessa paikassa ja monella tyoemaalla oli niinae paeivinae puhe Hinkistae: vanhat kertoivat nuoremmille asioita, joita naemae suu auki kuuntelivat. Kaikista niistae toimista ja tyoepaikoista, joita toverit haenelle tarjosivat, kilvan koettaen saada Hinkki omalle tyoemaalleen, ei haen paljonkaan viitsinyt kuunnella. Ainoa ehdotus, jolle haen hetkeksi korvaansa kallisti, oli vanhoilla virkaheitoilla poliseilla ja juoppoudesta rangaistuilla veronkantomiehillae. Niillae oli oma jaerjestetty sakkinsa, ja tarkotti toimi kaikellaisten maksujen ja ulostekojen kiristaemistae rikkailta leskiltae vaeaerennettyjen verolippujen ja hakupaperien avulla. Mutta ei haen siihenkaeaen lopulta suostunut, koska taellae sakilla oli ankarat saeaennoet ja tarkat rahainjakomaeaeraeykset. Asianajoammatti, jota haenelle myoeskin tarjottiin, ei haentae miellyttaenyt--taesmaellisen ajanmaeaeraen vuoksi, jona piti joka aamu olla polisikamarissa juopoilta ja varkailta asioita ottamassa. Kaikki vahtimestarinpaikat haen hylkaesi jaerkenaeaen, ei ottanut edes kuuleviin korviin, vaikka monessakin olisi ollut mitae loistavin tilaisuus sivutuloihin. Ei. Vaan suurinta ja pitkaellisintae huomiota heraetti Hinkissae--pelastusarmeija! Se oli Hinkille jotakin aivan uutta ja kiinnitti sentaehden haenen mieltaensae sangen suuresti. Ensi kerran Hinkki naeki taemaen armeijan sen marssiessa torvia toitottaen ja suurta rumpua paukuttaen Pitkaensillan yli. "Ne on poikia!--ajatteli Hinkki,--eipae taemmoeistae minun aikanani ollutkaan". Ja seurasi kulkuetta uteliaana heidaen kokoushuoneelleen. Taeaellae Hinkki vaipui silmilleen rukouksiin, niinkuin kaikki muutkin, ja otti viereensae neitosen, joka tuli kysymaeaen tunteeko haen Jeesuksen. Hinkki vakuutti tuntevansa hyvin Jeesuksen, ja istuutuen kaulatuksin penkin eteen he antautuivat hartaihin rukouksiin. Venyvien, itkevien rukousaeaeniensae keskeltae Hinkki aekkiae muuttuneella aeaenellae kysyi neitoseltaan: paljokos palkkaa annetaan armeijan luutnantille? Ja neitonen, keskeyttaeen haenkin rukousnuottinsa, vastasi Hinkille ja ilmaisi palkan, sekae jatkoi sitten itkujansa, hyvaessae toivossa Hinkin sielun pelastamisesta ja armeijaan astumisesta. Sillae pitaeaehaen ihmisen vaehaen maallisestakin palkasta tiedustella. Hinkki otti tytoen morsiameksensa, sillae mielenkiintonsa kasvoi kasvamistaan ja haen tahtoi tutkia armeijan asiat perin pohjin. Naeiden tutkimustensa aikana haen pelasi kaiken aikaa myoes isaensae edessae hurskasta. Frans uskoi vihdoin pojassa tapahtuneen suuren kaeaentymyksen, ja kun itsekin oli jumalinen ja kaevi joka pyhae kirkossa, miellytti haentae taemae asia sanomattomasti ja haen teetti Hinkille hienot vaatteet ja tarjosi siistin asuinhuoneen kivimuurissaan, ja vaehaen rahaa. --Naeetkoes, naeetkoes, ettae sinun kaey hyvin, kun vaan uskot!--iloitsi morsian korviin asti Hinkkiin rakastuneena. Hinkki alkoi olla jotenkin selvillae pelastusarmeijan perustuksista. Paljon yhteistae haen kyllae huomasi oman uskonsa ja heidaen uskonsa vaelillae. Naemaekin ihmiset naeet haenen mielestaeaen _elivaet_, sillae ei heillae ollut entisyyttae eikae liioin tulevaisuutta mielessaeaen, vaan he kukoistivat jokaisen paeivaen paisteessa semmoisena kuin kukin paeivae oli. Eikae Hinkillae olisi ollut mitaeaen sitae vastaan, ettae olisi ruvennut heidaen kanssansa kukoistamaan ja vielae paeaelliseksi paeaessyt kuolemansa jaelkeen iankaikkiseen autuuteen, mutta siinae oli yksi arveluttava ja paha kohta: He kyllae sanoivat tekevaensae Jeesuksen tahtoa, mutta laehemmin tarkastellessa tottelivatkin kaikki omia kapteenejansa, jotka tottelivat jotakin kenraalia. Taemae seikka oli Hinkistae naehden ratkaiseva. Haenen omassa uskossansa oli paeaeasiana juuri se elaemaenviisaus, ettae ymmaersi aina ja kaikkialla pysyae irti toisten komennusvallasta, saeilyttaeen itselleen tilaisuuksia livahtamaan vapaaksi, jos milloin satimeen joutui. Ja sentaehden tuntui haenestae pelastusarmeijaankin meneminen samalta kuin jos joku hyvin, hyvin viekas ihminen olisi haenelle sanonut: annappas kun sidon kaetesi, niin paeaeset kokonaan vapaaksi! Kenraalin tottelemista taas tulevaisen autuuden taehden ei Hinkki voinut ottaa mitenkaeaen edes totisen punnitsemisenkaan alaiseksi. Ei haen koskaan olisi antanut pois sitae voileipaeae, joka haenellae oli, sen voileivaen taehden, jota ei vielae oltu voideltu. Ja niinpae, puijattuaan isaeltaeaen yhdellae kertaa kokonaista 200 markkaa, Hinkki katsoi tarkotuksensa taeysin saavutetuksi ja jaetti jaelleen sekae isaensae ettae pelastusarmeijan ja morsiamensakin, jolle tosin antoi kymmenen markkaa, sittenkuin oli pantannut taetae tarkotusta varten isaeltae saamansa hienot poeksyt. Sitten eleskeli vuosikausia milloin missaekin toimessa ja alkoi jo vaehitellen kadottaa uskoansa siihen, ettae mitaeaen sen ihmeellisempiae voi elaemaessae tapahtua maalla yhtaevaehaen kuin merellae. Mutta silloinpa kiintyi Hinkin mieli taaskin eraeaeseen aivan uuden uutukaiseen ilmioeoen ja valveutti haenet virkeaemmaeksi kuin haen ehkae milloinkaan ennen oli ollut. Asia oli taellainen. Hinkki ei ollut koskaan voinut sietaeae mitaeaen kansanjuhlia niiden kuolettavan, sisaeaenpaeaesymaksusta tarjotun ja ohjelman mukaan anniskellun huvituksen vuoksi. Hinkkiae ei olisi semmoisiin mistaeaen maksusta saanut menemaeaen. Nytpae rupesivat toverit kuitenkin viettelemaeaen haentae sellaiseen tulemaan. Sanoivat, ettae joku merkillinen mustatukka oli puheillansa kansankokouksissa pannut monen miehen paeaen pyoeraelle ja koonnut sakkia ympaerilleen satamaeaeriae, sekae vanhaa ettae nuorta kansaa. Itse eivaet osanneet arvostella, vaan tahtoivat tietaeae Hinkin mieltae. Hinkki lupasi vihdoin mennae katsomaan sitae otusta. Haen meni tovereinensa Hesperiaan, ja kun kansaa oli paljon kokoontunut puhujalavan ympaerille, asettui Hinkki parhaine tovereineen joukon taakse ylennykselle, missae toiset istuivat puiden juurilla, toiset seisten nojautuivat runkoihin. Hinkki istui. Haenen eteensae asettui selin puhujaan joukko miehiae, jotka paljon mieluummin tahtoivat naehdae Hinkin kasvoihin tietaeaekseen mitae Hinkki meinasi puheesta, kuin itse puhujaa kuunnella. Kun mustatukka vihdoin nousi puhujalavalle ja uteliaisuuden ja ihastuksen sohina kaevi yli suuren vaekijoukon, haukotteli Hinkki silmaensae vetisiksi jo pelkaestae ajatuksestakin ettae haenen piti nyt ruveta puhetta kuuntelemaan. --Aelae nuku Hinkki, kyllaes kohta saat kuulla!--sanoivat miehet. Mutta Hinkki haukotteli vielae leveaemmaesti, ja miehet purskahtivat nauramaan. Vasta sittenkuin ensimaeinen hyvaehuudon volina kajahti tantereelta, heraesi Hinkkikin uneliaisuudestaan. --Mitae piruja se oikein poraa?--sanoi haen ja pystympaeaen istuen hoeristi korvansa. Mustatukan silmaet saekenoeivaet tulta, pitkaet suortuvat hulmusivat tuulessa ja kaedet ilmaa syleilivaet. Mutta puheen sisaellyksestae ei tahtonut selvaeae saada ihmeellisten sanojen vuoksi, joita haen suustansa paeaesteli. --Se kaeskee tyoevaeen omaa sanomalehteae laittamaan,--selitti joku miehistae. Hinkki nousi nyt pystyyn ja rupesi toden teolla kuuntelemaan. Ei haen vaan paeaessyt kaesittaemaeaen, mikae se vaeen sai noin innokkaasti mustatukalle volisemaan. Se kaesitys, minkae Hinkki puolestaan puheesta sai, kun haen terotti parhaan kuulokykynsae ja neuvokkaimman aelynsae, oli taemmoeinen: Mustatukka kaeski kaikkien tyoemiesten mennae yhteen ainoaan sakkiin, niin ettae uusperilaiset ja tokanmiehet, sineprykovin miehet ja sokeritehtaan miehet, Hietalahden sahamiehet ja Soeoernaeisten sahamiehet, jotka kaikki olivat keskenaeaen ennen hurjasti tapelleet, nyt tekisivaet sovinnon ja menisivaet kaikki herroja vastaan. Mutta ilman puukkoja, sanoi mustatukka. --Polisi vie sun putkaan!--huusi Hinkki vaeen takaa puunjuurelta, ja miehet purskahtivat nauruun. Ainoastaan ne, jotka olivat laehinnae puhujalavan ympaerillae, kaeaentyivaet ja puivat nyrkkiae meluaville. Mutta ikaeaenkuin vastaten Hinkin vaelihuutoon mustatukka sai nyt vasta oikein tuulta siipiinsae. --Polisiko? Mikae on polisi?--puhui haen,--polisi on sama Suomen poika kuin jokainen meistae,--sama tyoemies, joka niinkuin jokainen muu tyoemies on rahan edestae myynyt tyoevoimansa herroille. Mutta kun sosialismi paeaesee leviaemaeaen,--kun jokainen kerran ymmaertaeae, ettemme ainoata ja kalleinta, mitae tyoemies omistaa, nimittaein tyoevoimiamme, saa kaupata niinkuin markkinatavaraa,--silloin polisikin tulee meidaen puolellemme. Silloin me vaadimme ja me saamme oikeuden aeaenestaeae joka mies kansan yhteistae onnea koskevissa asioissa, ja silloin me aeaenestaemme kaikki tyoen vaelineet, kaikki ne tehtaat, jotka nyt idaessae ja laennessae savujansa meidaen ympaerillaemme tupruttavat, me aeaenestaemme ne kansan yhteiseksi omaisuudeksi, josta aelkoeoen kenkaeaen suurempaa palkkaa nostako kuin minkae haen tyoellaensae ansaitsee. Silloin me aeaenestaemme veljeyden ja tasa-arvon valtakunnan maan paeaelle, silloin me-- --Tulee paukku Viaporista!--huusi taas Hinkki. Kaikki vaeki aeimistyi ensin sanattomaksi. Ja puhujakin jaei ikaeaenkuin sammaltelemaan, yhtyen yleiseen aeaenettoemyyteen. Sillae niin olivat kaikki naemae kaupunginlapset tottuneet Viaporin aina naekyviin sotavalleihin ja kaduilla marssiviin sotamiehiin, etteivaet he milloinkaan tulleet ajatelleeksikaan mitaeaen kaupunkia kohden taehdaetyn pommituksen mahdollisuutta sieltaepaein. Mutta heti kun odottamaton ajatus ehti heille selvitae, remahti vaeki nauruun. Mustatukka ei ollut kauan aikaa haemillaensae. Pian haen kokosi yhteen kaeteen jaelleen kaikki puheensa langat ja viritti entistaekin tulisemmalla innolla nuottinsa. --Yhteenliittyminen on voimaa!--huusi haen.-- Hinkki huokasi, istui jaelleen puunjuurelle ja sanoi laehimmillensae: --Se on heikkojaerkinen. Eikae haen enaeae kertaakaan keskeyttaenyt puhujaa, vaan taemae paeaesi taeyteen vauhtiinsa. Ja pian olivat Hinkin vastavaeitteet unohdetut polisineen ja Viaporineen. Mitae siinae auttoi Hinkin selitellae puhetta jaerjettoemaeksi! Niinkuin meren hyoeky, aalto aaltoa ajaen, levisi uuden uskon innostus laumaan. Jo alkoivat Hinkin laehimmaetkin kaeaentaeae kasvonsa haenestae puhujaan paein. Toiset nousivat ja haenen ympaeriltaensae hajoten tunkeutuivat laehemmaeksi puhujalavaa. Kun Hinkki katsahti sivuillensa, ei siinae ollut haenen rinnallaan enaeae kuin haenen uskollinen seuraajansa muurarinsaelli ja toisella puolella peltisepaensaelli, joka vasta pyrki Hinkin suosioon. Ilman mitaeaen tappelua, ilman mitaeaen ovelaa kaappausta, pelkaellae suun porinalla oli mustatukka vienyt puolelleen Hinkin lauman ja jaettaenyt haenet yksinaeiseksi kuin kuikan meren tyhjille kallioille. Paljon, paljon oli maailmaan sillae aikaa uutta tullut! Mutta maltahan, sinae mustatukka! --Yhteenliittyminen on voimaa!--huusi mustatukka huutamistaan. Ja rupesi nyt toista kautta todistamaan taetae mahtilausettansa. --Taeaellae koetti joku aesken, sanoi haen, saada naurajoita puolellensa pommitusta uhkaamalla. Viapori! Mitae on Viapori, sanon minae haenelle nytkin! Se on kourallinen samoja tyoemiehiae, vaikka vaan toiskielisiae, jotka niinkuin me meidaen herroillemme myyvaet tyoevoimansa heidaen herroillensa! Mutta se kipinae, jota minae koetan tuleksi puhaltaa taeaellae, se on--uskokaa minua--jo ilmiliekissae muualla. Kerran kaikki kansat omistavat sosialismin, ja kuka silloin, kuka silloin, sanon minae, lataa tykin ja laukasee sen? Kuka ampuu koeyhaelistoen riveihin, silloinkuin kaikkien kansain koeyhaelistoet ovat veljinae? Tyoemies on tyoemiehen veli eikae valtakunnat eivaetkae valtameret erota sitae veljeyttae. Tyhjaeksi hiukkaseksi kaikkisuudessa katoaa se, ken taetae mahtia vastustaa! Kansa, tervehdi paeivaeae, joka vastaasi pimeydestae nousee! Kansa, ota vastaan oma suuri tulevaisuutesi! Yoepeikot pakenevat! Pimeyden voimat hajoovat! Yksityiset rikkaudet maatuvat ja maetaenevaet! Koeyhaelistoen rikkaudet nousee niiden haudalle! Koeyhaelistoe, tunne rikkautesi ja voimasi: kaikkien kansain koeyhaelistoet, yhtykaeae! --Tuhatvuotista valtakuntaa se meinaa?--sanoi Hinkki, mutta nyt ei haentae ollut enaeae peltiseppaekaeaen kuuntelemassa, ja muurari, jonka huulet tavallisesti olivat lujasti kokoonpuristuneet, katseli nyt suu auki ja ammottavin silmin puhujaan paein, tuskin kuullen mitae Hinkki sanoikaan. --Saatanan perkele!--kiroili Hinkki suutuksissaan puoliaeaeneen. Mutta nyt tuli sellaista, jolle sentaeaen Hinkkikin lakkiansa kohautti. Mustatukka, kaesiaensae huitoen ja taivaisiin osottaen rupesi sanomaan, ettae herrat olivat tyoevaeen sanomalehdeltae kieltaeneet paperin ja pysaeyttaeneet saehkoevirran, joten painokonetta ei saanut liikkeelle.--He tahtovat tukahuttaa meidaen veljeysaatteemme jo sen kaetkyeeseen! huusi haen.--Mutta miten me siihen vastaamme? Veljet! parikymmentae vahvaa kaesivartta, ja koneenhyrrae pyoerii miesvoimalla! Kun haen taemaen oli sanonut, nousi innostus ylimmilleen ja kohta tarjoutui toista sataa vahvinta miestae painokonetta liikuttamaan. Naeistae rupesi joukko valitsemaan tarpeellisen maeaeraen kaikkein vahvimpia. Mustatukka jatkoi: --Mutta ei sillae hyvae. Kone rupeaa kaeymaeaen, mutta mille painetaan? Herrat tekivaet meille paperilakon. Hyvae, kerran tulee meidaenkin vuoromme tehdae lakko. Varjele, kun meidaen kaesivartemme kerran painuu alas ja heitae palvelemasta kieltaeytyy! Me lypsaemme heidaen lehmaensae, me leivomme heidaen leipaensae, me rakennamme heidaen huoneensa, me luomme heidaen tiensae, me kivitaemme heidaen katunsa, me linjotamme heidaen rautatiensae, me kaeytaemme heidaen tehtaansa, me pystytaemme heidaen kirkkonsa, me olemme heidaen polisinsa ja heidaen armeijansa. Varjele, varjele! sanon minae, kun me kerran tyoestae lakkaamme! Kuka on silloin kuivilla? Ja kuka silloin kerjaeae? Minae kysyn: kuka silloin kerjaeae? Kuka silloin selkae kumarassa, tihrusilmin, kynnyksen takaa leipaeaensae kerjaeae? Taessae hukutti puhujan aeaenen kuulumattomiin ilmoja paisuttava hurraa- ja hyvae-huuto. Mustatukka siveli tuulen hajottamat suortuvansa jaerjestykseen, kohotti olkapaeaensae, ummisti silmaensae ikaeaenkuin pauhun tyyntymistae odottaakseen, ja kun vaeki aekkiae hiljeni, oli kauan aikaa vielae aeaeneti, nauttien tuhansien sielujen antautumisesta haenen luovan aatteensa vaikutukselle. Avasi jaelleen silmaensae, olkapaeaet laskeutuivat, ja eteenpaein kumartuen ikaeaenkuin ettae haenen tahallaan hiljennettyae aeaentaensae voitaisiin kuulla, sanoi: --Vai paperilakko! Vaeki purskahti rajuun nauruun. --Onnittelen teitae, hyvaet porvarit,--mutta vasta sitte kuin lakkonne on onnistunut. Sillae totisesti sanon minae teille: jos te meiltae paperin todella kieltaeae voisitte, emme epaeilisi riisua valkoiset paitamme ja panna koneeseen sanomalehdiksi. Mutta te ette sitae meiltae ikinae estae. Ja totta on myoeskin, ettae paitojen kaeyttaeminen sellaiseen tarkotukseen kohtaa teknillisiae vaikeuksia. Taas remahti vaeki nauramaan. Mustatukka odotti viimeisenkin naurunaeaenen hiljenemiseen ja sanoi sitten: --Ei kai auttaisi muu kuin selvae raha, ja on "raeknaetty ulos", ettei koeyhaelistoellae ole rahaa. Mutta katsokaahan, hyvaet herrat, onko koeyhaelistoellae rahaa! Taessae on minun hattuni, ja jolla on suurempi paeae, pankoon haenkin lakkinsa kiertaemaeaen, niin paeaesemme asiasta kohta selville! Syntyi yleinen riemukas innostuksen haelinae. Kaikki koettivat tunkeutua lakkien ympaerille ja pian oli niitae kymmenkunta kiertelemaessae tuhantisen vaekijoukon keskellae. Hinkki tunkeutui nyt vaekijoukkoon naehdaeksensae tuliko lakkeihin todellakin rahaa. Sillae vaelin mustatukka jatkoi puhettansa ikaeaenkuin olisi tahtonut soittaa kuulijoillensa yhae samaa innostuksen saeveltae. Haenen kasvonsa muuttuivat jaelleen totisiksi ja haaveileviksi. --Kerrotaan vanhan Sammon jauhaneen pohjolan vaeelle viljaa, suolaa ja rahaa, josta sitten kaikki ihmisten onni ja kukoistus oli seurauksena. Kalevan kansa laeksi taetae onnen antajaa ryoestaemaeaen, mutta ryoestettaeissae sampo saerkyi ja hajosi meren pohjaan. Vanha Vaeinaemoeinen pelasti sentaeaen muruset maalle, ja niistaepae onnen muruista elaeae yhaekin Kalevan kansa. Niinpae niin, onnen muruista! Vaehaen jauhoja, vaehaen suolaa ja vaehaen rahaa! Mutta miksi muruihin tyytyisimme? Miksi ei ole kenenkaeaen paeaehaen paelkaehtaenyt, ettae saerkyneen sammon sijaan on uusi sampo taottava! Emme siihen enaeae tarvitse rahanalaisten tuskaa, ei orjain lietsomista ja palkeiden painamista. Osto-orjan tyoetaekoe olisi onnen sampo? Ei, ja tuhat kertaa ei! Uutta sampoa ei taota enaeae rahanalaisilla tyoevoimilla. Uuden sammon takoo ainoastaan rahan kahleista irrottunut tyoe, sopusoinnun innostama tyoe, sellainen tyoe, jota te teette pannessanne kohta kaesivoimin koneemme kaeymaeaen, sellainen tyoe, jota te nyt teette luodessanne paperia tyhjaestae, sellainen tyoe, jolla te taemaen elaeimellisessae kilpailussa raadellun ihmiskunnan muutatte elaevaeksi, henkivaeksi, vapaaksi sointulaksi. Elaekoeoen uusi Kalevan kansa! Elaekoeoen uuden sammon takojat! Hinkki ei enaeae taemmoeisiae puheita ymmaertaenyt eikae kuunnellut. Haen vaan seurasi lakkien kiertoa. Haen naeki lakkien muotojen muuttuvan yhae enemmaen pussimaisiksi, haen kuuli lakkaamattoman hopea- ja kuparivirran kilisten vuotavan niihin, haen naeki rutistuneiden setelien sinne putoavan. Naeki kaikkialla ympaerillaeaen suuren innostuksen elaehyttaemiae, haltioituneita kasvoja, naeki kaesiae, jotka vaan yhaekin hakivat kaikista taskuista vielaekoe olisi mistae ottaa, vielaekoe mistae itseaensae tyhjentaeae, naeki naisia, jotka pudottivat lakkiin korvarenkaita ja sormuksia-- Ja kun rahat laskettiin, oli niitae hyvae joukko paeaelle 800. Silloin sanoi Hinkki: --Katos perhana, katos, katos perhana! Taemae ei merkinnyt ollenkaan, ettae haen olisi ruvennut mustatukkaa uskomaan tai kunnioittamaan, vaan ainoastaan, ettae rahoja oli lakkeihin keraeaentynyt niin paljon. Hinkki seurasi tarkkaan keraeystae toimittavia miehiae, jopa tunkeutui rahoja laskettaissa keskelle mustatukan laehintae sakkia, naehdaeksensae oikeinko ne laskevat ja oikeanko summan sitten todella ilmottavat. Sitten seurasi vielae tarkemmin, mihin he rahat panevat, ketkae rupesivat kasoeoereiksi ja kuinka paljon kunkin kasoeoerin taakse jaei. Ja pani tyystin merkille, ettei naehtaevaesti kukaan tehnyt laskua siitae kuinka paljon kullekin tuli, ainoastaan koko summasta oli heillae tieto. Rahat pantiin taskuihin kourakaupalla, mutta ei yksikaeaen toistaan epaeillyt. Ja Hinkki sanoi taas: --Katos, katos perhana! Koneen vaeaentaejiksi valitut miehet--niitae ei paraalla tahdollakaan saatu valituksi alle viidenkymmenen, sillae kaikki pitivaet itseaeaen vaekevimpinae ja siis tarkotukseen sopivimpina,--rupesivat kohta tekemaeaen laehtoeae kirjapainoon. Silloin tuotiin liput, laulajat asettuivat eteen, jaerjestivaet rivikkaein neljae miestae riviin, ja koko vaekijoukko laeksi heitae seuraamaan kunniakkaalle matkalle, haltioissaan yhtyen lauluun. Hinkki oli mennyt edelle aikaisemmin, ja jo laehestyessaeaen kaupungin kivikatua kuuli laulun takaansa ja naeki kulkueen tulevan liehuvine punalippuineen. Haen alkoi kulkea hitaammin, mietiskellen erotusta naeiden ja pelastusarmeijalaisten vaelillae, jotka myoeskin kuljeskelivat noin musiikin kanssa pitkin katuja. Eikae ymmaertaenyt toistaiseksi muuta erotusta olevan kuin ettae naemae uskovat tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka pitaeisi tulla maan paeaelle noin tuhannen vuoden peraestae, mutta pelastusarmeijalaisten valtakunta tulee taivaasta ja pikemmin, koska se tulee kohta kuoleman jaelkeen. Molemmissa uskoissa oli Hinkin mielestae paljon enemmaen yhtaelaeisyyksiae kuin eroavaisuuksia. Kun kulkue saavutti Hinkin, ei haen yhtynyt siihen, vaan jaei kaeymaeaen kaeytaevaelle. Taetae ohimenoa eivaet kulkueessa olevat Hinkin toverit voineet kestaeae, rivien ja tahtiin laetkaehtelevien jalkain vuoksi, vaan haepeissaeaen tippuivat yksitellen laulun tahtiin marssivista riveistae, ja takaa tullen yhtyivaet epaetahdissa kaevelevaeaen Hinkkiin, pannen enin osa kaedet housuntaskuihin niinkuin oli haenellae. --Saatanan sammontakojat! sanoi joku heistae. Ja rupesivat Hinkille haukkumaan mustatukkaa, kilvotellen kuka mehevaemmin haukkua osaisi. Mutta Hinkki hoki vaan heillekin sitae samaa: --Katos perhana, katos, katos perhana! Miehet joutuivat kahdenvaiheille. Toiset alkoivat koetteeksi peruutella haukkumisen, joku kehasi.-- Mutta Hinkki ei puhunut mitaeaen ennenkuin kaeaennyttyaeaen kulkueen suunnasta pois syrjaekadulle. --Naeittekoes rahoja?--kysyi haen aekkiae. Ja kun miehet sanoivat kyllae rahat naehneensae, aeaennaehti Hinkki ankaran kysyvaesti: --No?! Ja sanoi: --Onko se mikaeaen tyhmae mies, joka niin paljon _rahaa_ kokoon saa! Miehet myoensivaet, ettae sellainen oli monelle viisaallekin aivan mahdotonta. --Ottakaa siis vaari, pojat!--sanoi Hinkki, merkitsevaesti silmaekulmainsa alta heihin katsahtaen, ja niine sanoineen erkani heistae sillae kertaa. Haen alkoi nyt kaeydae kaikissa mahdollisissa kokouksissa ja tilaisuuksissa, missae vaan tiesi mustatukan liikkuvan. Omista tovereistaan haen silloin vielae pysyi paremminkin erossa kuin otti mukaansa. Kulki yksin, hiljaa hissuksin. Kuunteli hartaasti, ei puhunut mitaeaen. Pani kaikki muistiin. Iltasilla, kokouksista palattuaan lueskeli myoehaeaen yoehoen pieniae, punakantisia kirjasia. Vaarille sanoi: --Nyt saatte pian naehdae, ettae maat ostetaan veneh'ojalaisille vapaiksi. Vaari ei tosin uskonut, mutta pani muistiin naemae Hinkin sanat, ja hetken, milloin ne sanotut olivat. Ajan tultua Hinkki meni sakkinsa kanssa ryssaen kasarmin taakse, ja rupesi heille siellae sanomaan, ettae nyt taeytyy mennae oppiin. He sanoivat: --Mihin oppiin sinae meitae aikamiehiae kaesket? Hinkki vastasi: --Mustatukan oppiin minae teitae kaesken. He ihmettelivaet suuresti naeitae Hinkin sanoja. --Mitae sinae meitae mustatukan oppiin kaesket, emmehaen taida lukea emmekae kirjoittaa? Hinkki sanoi: --Oppikaa ensin minulta mitae minae taidan. Ja antoi heille kirjasia ja rupesi opettamaan heille aapista ahkerasti, milloin kotonansa kirjotuttaen heillae puustavia, milloin taas lukemista harjottaen Kaartin kallioilla, missae he, mahallansa loikoen, piirissae, paeaet yhteen koottuina, taidossansa kilpaillen vuoronperaeaen lukivat ja sitten kuulivat Hinkiltae arvostelun. Eikae mennyt puoli vuotta, niin he jo osasivat lukea ja kirjottaa ja paljon uusia asioita tunsivat niistae samasista Hinkin kirjasista. Ja puhuivat Karl Marxista ja kapitaalista ja tuotannosta, kysynnaestae, tarjonnasta ja kaikkiin Hinkin viekkaihin kysymyksiin osasivat vastata taidokkaasti, kompastumatta. Sillae eivaet Hinkin miehet olleet kollopaeitae, ei semmoisia ollut koskaan Hinkin ympaerillae. Vaan joskin korttipelissae ja juopottelussa ja kaikenkarvaisessa nurkkavehkeilyssae turmeltuneita oli monta, niin sentaeaen kaikki olivat aelyltaensae aina kaikkein teraevimpiae mitae suuressa kaupungissa loeytyi. Ja kun Hinkki huomasi heidaet taitaviksi, sanoi haen: --Nyt menkaeae mustatukan oppiin. Ja Hinkin miehet alkoivat kulkea kokouksista kokouksiin ja oppivat mustatukasta kaikki haenen sanansa. Siihen aikaan mustatukka rupesi suurentamaan lehteaensae, sillae haen tahtoi asiaansa yhae laajemmalle levittaeae. Mutta haen istui taitamattomien keskellae eikae taitomiehiae lisaeaentynyt niin nopeasti kuin haen olisi tahtonut asiansa ilmiliekkiin puhaltaa. Sentaehden, kun Hinkin miehet tulivat haenen ympaerillensae ja haen heidaen aelynsae huomasi, ihastui haen kohta suuresti ja sanoi: --Taemmoeisiae miehiaepae minae juuri tarvitsinkin! Ja otti kohta heidaet viereensae ja teki heidaet asiansa etuvartijoiksi ja opetti heille kaikki mitae itse tiesi ja ymmaersi. Ja pian he nousivat haenen sanoillansa puhumaan kansan keskuuteen ja puhuivat yhtae voimallisesti kuin mustatukka. Ja mustatukan asia, Hinkin sakin kaesiin tultuansa, alkoi levitae ennen tuntemattomalla vauhdilla, ja taeytti pian koko kaupungin. Mutta Hinkki itse kyllaestyi taehaenkin. Tai oikeastaan naeki, ettae se, jota haen omenoita varastaakseen oli olallensa nostanut, olikin haenen puustaan omenat syoenyt. Rupesivat haenelle itsellensae kovin koppaviksi, kohta kun saivat kovan paidan kaulaansa. (Hinkillae oli aina vaan pehmeae siniraitainen.) Meni haen sentaeaen kerran heidaen lehteaensae katsomaan. Olisi luullut menevaensae vaehaen niinkuin isaentaenae omaan taloonsa. Tuli sisaelle. Istuu peltiseppae itse poeydaen aeaeressae, kirjojen takana suu tupessa. Hinkki istuu sohvalle: ei suju puhe. Sanoo: Noh, mitenkaes hurisee?--Ei hurisekkaan, vastaa saelli. Hinkki nousee koko seinaen ylettyvaeae kirjahyllyae taehystelemaeaen. Katselee ainakin puolen tuntia: Ei vaan laehde sanaa tuppisuulta saelliltae. Tulee toisia miehiae, aikovat istua punaselle sohvalle, silloin saelli tiuskasee: Ei taessae ole koko maailman kokouspaikka! Nousevat miehet ja puolta lyhempinae omaa pituuttansa kyyroestaevaet ulos. Niiden joukossa Hinkki. Toisia oli kaulusniekkoja sellaisia, ettei kadullakaan tunteneet. --Maltas, saelli, ajatteli Hinkki. Mutta ei Hinkki taetae tappiotaan sen syvemmaelti ottanut. Haen tiesi jo ennestaeaen, ettae rahat aina tekevaet ihmisiae herroiksi, eikae se siis ollut haenelle mitaeaen uutta. Haenen omat ajatuksensa ja tiedonhalunsa liikkuivat jo kokonaan muualla. Kun vaari kysyi, kuinka nyt olivat asiat, vastasi Hinkki: --Odottakaa vaehaen.--Ja rupesi jotain ihmeellistae hommaamaan polisikamarissa, joka siihen aikaan oli joutunut ryssien haltuun. Ja vaari odotti tyynesti, sillae haen tiesi, ettae suuret tapaukset aina pyoerivaet Hinkin ympaerillae, missae ikinae se liikkuukin. Eikae mennytkaeaen monta aikaa, niin vaari jo taas sai naehdae ihmeitae. Eraeaenae kauniina paeivaenae Hinkki ilmestyy haenen matalaan asuntoonsa niin komeassa ja kiiltaevaessae puvussa, ettae ellei vaari olisi miestae kohta Hinkiksi tuntenut olisi voinut luulla esivallan vihdoin loeytaeneen vanhan Siperian-karkulaisen taestae pimeaestae piilosta, Franssin kivimuurin takaa, haemaehaekinverkkoisten ikkunain haemaeraestae, ja tulleen hakemaan takasin Siperiaan vietaevaeksi. Mutta vaari tunsi Hinkin kohta, ja kuten aina kaikkien merkillisyyksien edellae he rupesivat nytkin ensin syoemaeaen. Hinkki soei sillae kertaa tavattoman paljon ja kauan, eikae koko aikana kuin haenen suunsa ruuan puremisessa kaevi puhunut mitaeaen. Joten vaarilla oli hyvae aika kaikin puolin tarkastella Hinkkinsae uutta pukua. Musta takki ylettyi laehes polviin asti, takaa se oli vyoen kohdalla poimuissa. Jaloissa oli hyvin vaeljaet siniset roima-housut, niin ettae pussina putosivat puolivaeliin pitkaevartisia saappaita. Olkapaeillae oli keltanyoeri-palmikot, ja oikean olan yli roikkui nahkahihnasta pitkaen pitkae vaskihelapaeae miekka, jota Hinkki syoennin aikana piti seisomassa polviensa vaelissae nojallaan. Toiset hihnat kaevivaet vasemman olan yli. Lakin oli pannut tuolin alle. Siinae oli suuri, kiiltaevae lippa, leveae vanne ja paeaellimmaeisenae niinkuin vaatteen alle koholleen pingotettu lautanen, jossa helotti ihmeellinen pyoereae toeherrys. Syoetyae vaari tyoensi tuolinsa kauemmaksi poeydaen luota, pani kaemmenensae polvilleen ja heiskauttaen sormellaan Hinkkiin paein naurahtamisella kysyi, mitae taemae nyt kaikki merkitsi. Se naurahtaminen kysyi vielae sitae, ettae muistiko Hinkki luvanneensa kerran ruveta polisiksi, jotta he epaeilyksiltae turvattuina voisivat ryhtyae vaeaeraen rahan valmistamiseen. Hinkki ymmaersi hyvin vaarin mykaen kysymyksen. Vastaukseksi, ja osottaakseen, ettae haenellae oli nyt mielessae jotain vielae parempaa kuin rahan tekeminen onkaan, Hinkki alkoi rauhallisesti avata merkillistae nahkakoteloa, joka oli haenen vyoellaeaen, ja veti esiin vaelkaehtelevaen pistoolin ynnae patruunalaukun, kovilla patruunilla taeytetyn. --Kaksitoista! sanoi Hinkki osottaen revolveriinsa, ja nousi ja ampui seinaeaen. Senjaelkeen haen vuoli tikun ja pistaeen seinaeaen naeytti vaarille, ettae kuula oli mennyt laepi. Ja kun he katsoivat ikkunaan, oli vielae kivimuurissakin raeiskaeyttaenyt suuren loven tiileen. Hinkki pani revolverin ja patruunat takasin koteloon ja ripusti jaelleen vyoelle. Sitten veti haen miekan tupesta ja kauan aikaa haki mihin esineeseen voisi sen voimaa koetella. Otti vihdoin vaarin vuoteesta sylttaeytyneen tyynyn, vivutti kaedellaeaen, heitti ilmaan, ja ihmeellisen ketteraellae miekaniskulla halkasi kahtia, antaen siten aivan epaeaemaettoemaesti sitovan todistuksen, ettae samallaisella iskulla voisi katkaista myoeskin ihmispaeaen. Vaari katseli miekkaa ja myoensi itsekseen Hinkin olevan oikeassa eli todella omistavan aseita, jotka olivat tehoisammat kuin vaarin vanhat valinkupit koskaan olisivat voineet olla. Taestae asiasta tuli vaari taeysin vakuutetuksi, kun Hinkki nyt kertoi kaeskeneensae koko sakkinsa--nimittaein sen osan siitae, jota ei ollut lukutaitoiseksi opettanut eikae mustatukan oppiin laehettaenyt--hakemaan ryssaenpolisin paikkoja missae vaan niitae oli kaupungeissa taikka mailla. Sillae, sanoi Hinkki, ryssae tahtoo heidaen avullansa telottaa kaikki Suomen herrat, jolloin varmaan veneh'ojalaisillekin maita jaettaisiin. Ryssae--se oli vaarin ajatuksissa taehaen asti ollut aivan olematon tekijae, kun oli kysymyksessae veneh'ojalaiset ja heidaen maa-asiansa. Ryssae--se oli vaarille ollut ensin joukko villiae kasakoita, jotka haentae pyydystaevaet kuin metsaen otusta ja kiinni saatuansa pieksevaet ja kiduttavat, ja sitten esivallalle aina yhtae alamaisina, lakkaamatta vaihtuvina sotilas-vartijoina saattavat haentae pitkaellae Siperian-matkalla. Ja ettae taemaen saman ryssaen avulla veneh'ojalaiset nyt saisivat maat omikseen, sitae olisi vaari kaikkein viimeiseksi tullut ajatelleeksi niinkauan kuin haenellae ajatukset yleensae vielae liikkuivat, ellei sitae olisi nyt haenelle Hinkki sanonut. Sittenkin olisi vaari vielae epaeillyt, mutta haen sai pian naehdae ihmeekseen, ettae Hinkin ennustukset alkoivat mennae toteen, sillae ryssae ajoi maasta pois suuren joukon korkeimpia herroja ja Frans oli kertonut vielae karkotettavan paljon enemmaenkin. Joten vaari rupesi uskomaan, ettei Hinkki ollut suotta ryhtynyt sellaiseen toimeen, jossa piti olla maeaeraetunnit kamarilla ja pakkasellakin passissa seista. Muuten oli Hinkin odottamaton astuminen saeaennoelliselle virkauralle suuresti kaikkien sukulaistensa mieleen, kaikkien muiden paitsi ei kapteenin, joka julmasti rypisti silmaekulmansa asiasta tiedon saatuaan. He olivat ani harvoin koko taellae ajalla tavanneet toisiansa, eikae vielae kertaakaan silmaestae silmaeaen kahden kesken. Hinkkikoe vaeltti haentae vai haen Hinkkiae, siitae ei kapteeni ollut itsekaeaen selvillae. Ensi kerran he naein tapasivat toisensa vasta monen vuoden kuluttua Hinkin palaamisesta meriltae. Se tapahtui seuraavalla tapaa: Eraeaenae kesaeaamuna kapteeni meni karttoinensa Kaartin kallioille tarkastellaksensa siltae suunnalta Viaporin linnotusta ja erittaeinkin muutamien ulkosaarten asemaa. Haenen suuri tyoensae, Viaporin strateegisen aseman kaikinpuolinen maeaeritteleminen ja erikoisesti sen merkitykseen naehden laivaston nojakohtana,--alkoi olla suunnilleen valmiina. Kaikki oli haenen mietinnoessaeaen kaesitelty mitae tarkimmalla huolella, ei yksikaeaen, kaikkein vaehaepaetoeisimmaeltaekaeaen naeyttaevae erikoisuus ollut jaeaenyt huomioon ottamatta. Puuttui ainoastaan viimeisin viimeistely, muutamien lauserakenteiden muodosteleminen. Mutta--taemaehaen oli ainoastaan toinen puoli haenelle uskotusta tehtaevaestae. Toinen puoli oli vallankumouksen valmisteleminen vaikuttamalla paikallisen vaeestoen kaesityskantaan. Ja taemae puoli--kapteeni huokasi syvaeaen--taemae puoli asiasta oli niin hyvin kuin kokonaan alullekaan panematta. Se oli sentaeaen ainakin, _ainakin_ yhtae taerkeae puoli kuin naemae haenen strateegiset piirustuksensa ja laskelmansa. Yhtae taerkeae, mutta ei suinkaan yhtae hauska. Syvaeaen, syvaeaen huokaili kapteeni, sillae niin taitava kuin haen olikin linnotustieteessae, niin kokonaan mahdottomaksi tunsi haen itsensae mitaeaen mullistusta mielipiteissae vaikuttamaan. Mutta aika rupesi jo olemaan taepaeraellae, sillae 5-8 vuotta oli haenelle annettu, mutta yhdeksaes oli jo menossa! Mitae sivistyneeseen saeaetyyn tulee, niin oli haen taeaellae Suomessa aivankuin eraemaassa yksin. Mitaeaen Vasilejae tai Natalia Feodorovnoja ei ollut, eikae edes eraemaan kaukaisena kangastuksena luvannut tulla. Lainkuuliaisuus, kansankirkko, perustuslakien pyhyys--! Jos semmoisen pyhyyden viereen asettui, kun haen tuli salkku kainalossa senatista tai muusta virastosta kaevellaekseen puolituntia Esplanaadilla, ja jos koetti kaeaentaeae puhetta vallankumoukseen tai esimerkiksi sanoi: prostitutsioni on haevitettaevae!--niin se kohta alkoi pitaeae ihmistae tois-arvoisena olentona, ainakin peraeti kuolleena kaikelle, mikae kuului totiseen valtiolliseen maailmaan, ja katsella aivankuin haenen vieressaeaen olisi kulkenut kuudentoista ikaeinen lyseolainen. Vielae enemmaen toivottomaksi oli kapteenille naeyttaeytynyt koskaan heraettaeae alempaa kansanluokkaa vallankumoukseen. Tehtyaeaen turhat yrityksensae saada edes omaisensa kaesittaemaeaen olevien olojen nurinkurisuutta saati sitten tunnustamaan vallankumouksen mahdollisuutta tai edes tarpeellisuuttakaan, kapteeni tuli heihin naehden jo kohta alusta pitaeen siihen kaesitykseen, ettae sellaisten ihmisten silmiae ei voi avata mikaeaen muu kuin vallankumous itse. Kun kerran naemae kentaet jylisevaet, kun kerran jyraehtaeae vallankumouksen ukkonen, niin on se taerisyttaevae heitae siihen maeaeraeaen, ettae he yhdellae kertaa naekevaet kaikki: sekae olojen kierouden ettae myoes uuden ajan mahdollisuuden. Taehaen johtopaeaetoekseen tultuansa haen oli jaettaenyt sekae Franssin ettae aeidin kokonaan rauhaan, ja ainoastaan Kertun kanssa oli alkupuolella heidaen avioliittoansa tuimanlaisia otteluja. Kerttu yhae jatkoi kirkonkaeyntiaeaen joka pyhae, niinkuin eno Franskin, ja piti kapteenin mielipiteitae useimmiten, kun ei ollut kysymyksessae kaikkein totisin keskustelu, pelkkaenae hassutuksena, mutta kaikkein totisimmissa keskusteluissa sanoi niiden mielipiteiden osottavan Hanneksessa noeyryyden puutetta. Taemae vaeite noeyryyden puutteesta se saikin aikaan kuumimmat toermaeykset heidaen vaelillaensae. Sillae kapteeni oli sitae mieltae, ettae paeinvastoin juuri porvarillinen elaemaentapa osotti noeyryyden puutetta, ei tosin mitaeaen jumalaa, vaan toisia ihmisiae kohtaan. Taehaen sanoi Kerttu aina: pitaeae olla rikkaita, sillae mistaes koeyhaet muuten tyoetae saisi!--Joka lause sai kapteenin melkein aina tarttumaan raivokkaana tukkaansa, voimatta mitaeaen vastata, sillae haenen oli mahdoton loeytaeae semmoisia sanoja, joista Kerttu olisi voinut taemaen asian ymmaertaeae, eli toisin sanoen suomalaisia sanoja siihen Natalia Feodorovnan selitykseen, jonka mukaan koeyhaet olivat _pakotetut_ palvelemaan rikkaita eikae koeyhiae, ja ettae vallankumouksen tarkotus juuri oli aikaansaada ettae semmoinen pakko haeviaeisi. Jos haen koetti joskus voittaa raivonsa ja koreasti antautua taemaen asian selittaemiseen Kertulle, niin Kerttu rupesi ilmeisesti ajattelemaan jotain puku- tai talouskysymyksiae eikae naeyttaenyt pitaevaen enaeae keskustelua niitae kysymyksiae taerkeaempaenae, tai sitten sanoa tokasi: taeytyy olla noeyrae,--ja niin oltiin taas kiertaemaessae samaa ympyraeae. Kaikesta taestae huolimatta Kerttu oli aeaerettoemaen hyvae ja viehaettaevae. Ja kun heillae oli jo monta lasta ja naemae alkoivat kasvaa ja talouspuuhiakin Kertulle yhae enemmaen karttui, harvenivat toermaeykset harvenemistaan ja yhae enemmaen alaa vallotti se elaemaen mahdollisuus, jossa vallankumouksellinen ja kirkossakaevijae kulkivat kaesi kaedessae, vielaepae pelkaestae ystaevyydestae antoivat toisillensa suuta. Kaiken summa oli, ettae ei ollut ainoastaan naimisiin mennessaeaen kapteeni suostunut johonkin vaehaepaetoeiseen vihkimiskysymykseen, vaan koko haenen muukin elaemaensae vaehitellen ja varmaan oli askel askeleelta suistunut porvarillisen elaemaentavan uralle: lapset kaevivaet tavallista herraskoulua, saivat pianotunteja, palvelustyttoe tiskasi, kiillotti kengaet ja veivasi mankelia. Taemaen asian seurauksena taas oli, ettae kapteeni erottui vaehitellen kokonaan siitae alemmasta kansanluokasta, jossa haenen olisi pitaenyt myoeskin vallankumousta valmistaa. Se tyoe oli epaetoivoisin kaikesta, sillae siellaekin kaikki ajattelivat joko niinkuin aeiti, Frans ja Kerttu: taeytyy olla rikkaita, ettae koeyhaet saisi tyoetae, taikka niinkuin Hinkki, ettae taeytyy olla rikkaita, sillae ketae muuten pettaeis!--Kerran jylisee! ajatteli tosin kapteeni. Mutta haen ajatteli sitaekin yhae harvemmin. Niinpae juuri eilispaeivaenae haen oli tavallisuuden mukaan istunut kirjotuspoeytaensae aeaeressae katselemassa ikkunasta katuelaemaeae. Niinkuin tavallista, tuntui huoneessa hienon hieno hajahdus siitae vaekevaestae tupakista, jota aeiti yhae kaesillaensae hierteli ja kaupitteli, ja joka kaikista trossilattioista ja korkkimatoista huolimatta hermostuttavasti tunkeutui ylaekertaan. Niinkuin tavallista kuuli haenen korvansa myoeskin tyhjien pullojen kolinaa, kun kuski kantoi niitae laatikossa aeidin puodista rattaillensa. Taemae vanha ristiriita, ettae haen, jonka olisi pitaenyt heraettaeae ihmisiae tuntemaan suunnatonta noeyryytystaensae elaeessaeaen rikkaiden komentamalla tyoellae, itse eli suureksi osaksi aeitinsae varoilla, joka kaupitsi tupakkia ja moei viiniae ties kelle,--taemaekin kiljuva ristiriita oli vuosien vieriessae vaehitellen muuttunut jokapaeivaeiseksi tottumukseksi ja sentaehden herennyt vaivaamastakin. Taellae kertaa haen oli sentaeaen juuri taas sanomaisillaan itsekseen: kerranhan jylisee! kun huomasi, ettae kadulla tapahtui jotain tavallista enemmaen mieltaekiinnittaevaeae. Suurella pauhulla ja melulla ja raehisevaen katupoikajoukon seuratessa kulettivat polisit humaltunutta aemmaeae, joka raivokkaana, purren ja potkien heitae, teki hurjaa vastarintaa. Polisit koettivat saada sitae ajurinrattaille, mutta turhaan, sillae he eivaet tahtoneet vaekijoukon taehden siivottomasti nostaa. Kun kapteeni oli taitava voimistelija ja vielae taitavampi painija, harmitti haentae polisin taitamattomuus ja haenen teki kovin mieli naeyttaeae heille kuinka mies koreasti nostaa mokoman rimpuilijan minne vaan halutaan. Kun polisit uudestaan pilasivat asiansa, ei kapteeni enaeae malttanut jaeaedae toimettomana katselemaan, vaan meni kadulle nostaakseen polisien opiksi aemmaen mitae siivoimmin rattaille. Silloin haen haemmaestyksekseen rupesi naekemaeaen jotain tuttua sen kasvoissa, sydaen kouristui, kauhu loei mielen lamauksiin: se oli--tuo nainen oli joskus jossain hennoilla kaesillae silittaenyt haenen kasvojansa,--se oli Hinkin vanha morsian!--Kapteeni jaetti asian polisien haltuun ja juoksi takasin sisaelle. Sydaen loei raivokkaasti. Niinkoe pitkaelle haen oli jo tullut! Magda, onneton Magda! Kun sinae kaesillaesi minua silitit, sanoit sinae: kerran tulet ottamaan minua, silloin on sinulla suuret viikset... Ja minulla on suuret viikset ja minae tulin ottamaan sinut, mutta--polisina! Taemae ajatus taerisytti kapteenin mielen syvimpiae pohjia myoeten. Miksi et jo tule vallankumous! Miksi olet ikuisella viipymisellaesi paaduttanut minut ja yhae paadutat taetae suurta porttolaa, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Tuletko sinae koskaan vai oletko sinae niinkuin suuri petos: sinae vaan _lupaat_ tulla, ettae me siihen hetkeen asti antaisimme kapakkain seista ja porttokin rehottaa, ja sinae sillaevaelin meidaen vihamme lauhduttaisit ja meidaen parhaat voimamme herpaisisit ja intomme lokaviemaereihin hukuttaisit, ettei sitae hetkeae koskaan, ei koskaan tulisi! Kuka olet sinae pettaejae? Sillae pettaejae sinae olet, paholainen, piru sinae olet mustassa petosmielessaesi! Saatana itse sinae olet! Etkae enaeae saa minua pettaeae! _Nyt nyt, nyt_ tulkoon vallankumous, nyt paikalla, aseita minulle! nyt lakasen taemaen porttolan puhtaaksi... Kerttu tapasi kapteenin sellaisessa raivontilassa, ettae pahanpaeivaeisesti haetaeaentyi, ja rupesi rauhottamaan. "Elae nyt noin--! Tuleehan se vallankumous, tuleehan se, jahka herratkin oikein ehtii ryssaelle suuttua, ja entae ne--mitkae ne on--sosialistit? sanotaanhan niidenkin villitsevaen kansaa, taeytyy olla kaersivaellinen, Hannes kulta!"--Ja sai kuin saikin kapteenin tasapainoon, osaksi aeaerettoemaellae sulollaan, mutta suureksi osaksi myoes sillae, ettae nuo mainitsemansa seikat--mistae ihmeestae se ne olikaan taehaen tarpeeseen niin pian keksinyt--todella olivat sangen huomattavia ja noin esitettyinae muodostivat ilahuttavan valopilkun muutoin niin toivottomalla taivaalla. Naeitae Kertun valtiollisia, aekkiae ja odottamatta esiinpulpahtaneita naekoekohtia kapteeni mietiskeli nyt taenae aamuna Kaartin kallioilla istuessaan. Ja mitae enemmaen mietti, sitae vaehemmin huokaili. Jospa se esplanaadin jaeykkaeniskainen, himmeaesti ja tylsaesti katsahteleva virkamies sittenkin sisaeltaeisi jonkun mahdollisuuden! Kunpa se ryssae sitae nyt oikein ja oikein kolhisi! Kunpa se ei karkottaisi ainoastaan sukulaisten luo Ruotsiin ja Norjaan, vaan antaisi maistaa kostean vankeuskopin iloja ja tallustella Siperian aroja! Ehkae heraeisi, ehkae heraeisi haenessaekin vielae oikean vapaustaistelijan veri! Ehkae luopuisi haen toimettomasta perustuslaillisesta vastarinnastaan ja tuntisi yhteytensae ihmiskunnan vapausaatteen kanssa!--Pahempi oli sen toisen asian laita, jonka Kerttu mainitsi,--sosialismin? Sen mustatukan kapteeni kyllae tunsi, ja olihan se puheillansa heraettaenyt paljon kansaa sen omaa orjuutta tuntemaan. Mutta kun kapteeni oli haeneltae kysynyt millae voimalla, vallankumouksellako, haen ajatteli sen vapautumisen suorittaa, oli mustatukka sanonut: aeaenestaemisen voimalla. Silloin oli kapteeni kysynyt: kaeyneekoe sellainen laatuun ilman aseellista kapinaa? Mustatukka sanoi: se kaey vakuuttamisen ja esimerkin voimalla ja senvuoksi minae nyt perustankin sellaisen sointulan, josta ihmiset naekevaet, ettae sopusointu ja rakkaus heidaen vaelillaensae on suorastaan heille aineellisestikin edullisempi kuin taemae kapitalistinen ryoestoekomento. Kapteeni aikoi sanoa, ettae valtaluokat pitaevaet aina itselleen edullisempana omistaa enemmaen kuin muut ja siitae syystae palkkaavat itselleen sotavoimaa, jota vastaan pelkkae aeaenestaeminen on tehoton; mutta mustatukka pysyi lujasti "ei-saa-tappaa" periaatteessa, ja hukutti hehkuvan intonsa niin suunnattomaan sanatulvaan, ettae kapteenin oli lyhyesti moeraehtelevaellae puheellaan mahdoton enaeae esille paeaestae. Sittemmin, kun ryssae oli alkanut ahdistaa, olikin mustatukka jaettaenyt kaikki asiat oppilaittensa kaesiin ja (--toiset sanoivat naeiden kyllaestyneen haeneen--) laehtenyt toiseen, vapaampaan maanosaan perustamaan sellaista kapitaalitonta siirtolaa, josta oli puhunut. Sillae,--oli haen silmaet innosta palavina sanonut vielae ihan laehtiessaeaen,--ihmiset eivaet tarvitse muuta kuin naehdae, eivaet mitaeaen muuta kuin vaan _naehdae_! Haenen oppilaansa jatkoivat sitten taeaellae omin paein sanomalehden toimittamista, kirjasten myymistae ja kansanjuhlien pitaemistae samalla menestyksellae kuin mustatukkakin. Ja se ihmeellinen sointulaoppi levisi leviaemistaeaen: ei saa tappaa, voitto on aeaenestettaevae! Olisiko kapteeni pitaenyt taetae oppia vaehemmin lapsellisena, ellei haen olisi linnotustiedettae koskaan lukenut, se on vaikea sanoa, mutta nyt tuntui haenestae pansaroitu merivallitus ja 12-tuumaisen tykin ammottava kita paljon enemmaen puhuvalta kuin kuuluvinkaan huutoaeaenestys: jaa, jaa, taikka: ei, ei. Shrapnelli panee vaan trah! ja siinae ovat sitten kaikki jaat ja eit. Opin leviaeminen saattoi olla mahdollinen ainoastaan viattomien, aatteellisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat historiallisen maaperaensae kokonaan unohtaneet. Olivat vaehitellen unohtaneet, ettae sotilaallinen asevoima tarkottaa valtaluokan rikkauksien turvaamista eikae sotaa tavallisesti olematonta ulkovihollista vastaan. Jos taemae koeykaeinen kaupungin kansa ei olisi sitae unohtanut, eipae se olisi ikinae uskonut sointulaa luotavan aeaenestaemisellae. Vanha koeyhaelistoe--ajatteli kapteeni--on taehaen asti istunut noeyraenae pimeaessae puutteessaan ainoastaan senvuoksi, ettae valtaluokat olivat vuosisatojen saarnoilla, Siperian ja vankilain uhalla vihdoin onnistuneet istuttaa siihen noeyryyden uskon: ei sinun pidae tappaman. Ainoastaan se pieni usko kansassa se yllaepitaeae ja turvaa koko taetae kapitalistista yhteiskuntaa. Kysytaeaenpae: miksi ei jo vaari ja haenen aikalaisensa ole aeaenestaeneet itsellensae sointulaa? Todellako sen mustatukka nyt vasta keksi? Ei. Vaan vaarin aikuiset vielae muistivat ja ymmaersivaet, ettae sotavoima painaa heitae. Mutta naemae eivaet enaeae muista eivaetkae ymmaerrae. Ovat kuin lapset turulla. Aeaenestetaeaen! Aih, aih, se saattaa raivoon! Se tekee hulluksi! Kuka siis ottaa pois kansalta sen noeyryyden uskon, jonka vuosisadat ovat istuttaneet! Kuka valmistaa taemaen kansan vallankumoukselliseen vapaustaisteluun, jonka pitaeisi puhjeta jo taenaeaen taikka huomenna! Taas raskaasti huokaillen kapteeni alkoi astua Kaartin kallioilta takasin kotiinsa. Ja juuri kun haen tuli jaelleen kivikadulle, siihen kohti, mihin kaupunki oli rakennuttanut viina-anniskelupuodin laivaveistaemoen tyoemiehiae varten, ilmestyi Hinkki polisipuvussaan puodista, ja he joutuivat vastakkain niin, etteivaet voineet mennae toistensa ohi teeskennellen huomaamattomuutta. Kadulla ei ollut ketaeaen. He seisoivat kuin seisoivatkin vastakkain, kyynaeraen paeaessae toisistaan. Olihan kapteenilla ollut pieni tunto siitae, ettae Hinkin kohtaaminen silmaestae silmaeaen olisi monesta syystae kenties vaehaen epaemukavaa, mutta ettae se olisi ollut naein sanomattoman, melkeinpae sietaemaettoemaen vaikeaa, sitae ei haen toki ollut osannut ajatella. Pyyhkaeisten nopealla liikkeellae suunsa kuivaksi ryypyn jaeljiltae Hinkki teki tervehdykseksi kapteenille hunoeoerin, mikae vaan hullummin lisaesi heidaen merkillisen epaesuhteensa hankaluutta. Silmiin katsahtamisesta ei voinut olla kysymystaekaeaen. Kapteeni myoes tuli sanoneeksi paeivaeae vaehaen niinkuin sotamiehelle eikae osannut siitae isaellisestae aeaenilajista tulla. Haen hikoili sen aeaenilajin vuoksi ja sittenkin vaan pysyi siinae. Keskustelun aikana Hinkki nosti kaksi kertaa kaetensae lakinlippaalle, niinkuin esimiehiae puhutellessa. Kapteeni teki viimeisen ponnistuksen, laehestyi Hinkkiae tuttavallisemmin, ja vaelttaemaettae enaeae sinuttelemista sanoi aivan hiljaisella aeaenellae: --Kas kun rupesit polisiksi?! Taelloein haen tuli aivan vahingossa katsahtaneeksi Hinkin silmiin ja Hinkki haenen silmiinsae. Kapteeni hymaehti nolosti ja haenen asemansa kaevi vielae tuhat kertaa vaikeammaksi. Sillae siinae lyhyessae silmaeyksessae yhtaekkiae osat vaihtuivat ja heidaen suhteensa vaelaehti esille semmoisena miksi se oli jaeaenyt Hinkin merille laehtiessae. Eikae se paikka, jossa he nyt seisoivat, ollut kaukana siitae paikasta, jossa haen oli herrat porttolasta ajanut ja Hinkki haenet polisien kynsistae pelastanut.-- Niinkuin Hinkki nytkin olisi sanonut: tunnustatko kuninkaaksi vai et? muuta ei taessae kysytae!--Niinkuin ei ainoakaan paeivae olisi siitae saakka ohi vieraehtaenyt! Hinkki seisoi haenen edessaeaen kaeskijaenae ja haen tottelijana. Hinkki oli kuningas, haen alamainen, ja aivan yhtae vaikea kuin silloin olisi ollut muuttaa taetae suhdetta, yhtae paeaesemaettoemissae tunsi kapteeni nytkin olevansa. Haen sentaehden, asettuen puoleksi Hinkin kannalle ja puoleksi pysyen sotavaeenkapteenina kysyi kuiskaamalla: --Maksaako ne hyviaekin rahoja? Mutta sai Hinkin puolelta ainoastaan tylyn katsahduksen, joka ilmaisi, ettae Hinkki piti heidaen vanhat suhteensa ainiaaksi menneinae ja siis hylkaesi kapteenin tarjouksen laskeutua ainoastaan puoleksi entiselle tasalle. Hinkki teki siis taas hunoeoerin ja sanoi: --Herra kapteeni, meillae on kuukausipalkkaa---- --Ei, ei, ei,--pysaeytti kapteeni, ja jaettaeen sekae sinuttelemisen ettae teitittelemisen loeysi keskitien sanomalla vaan nimeltae:--Hinkin pitaeae ymmaertaeae, minae vaan kysyn, eikoe Hinkki olisi jotain parempaakin virkaa voinut saada, eihaen ne ryssaet pyri muuta kuin Suomen rahojen kimppuun, siksi ne herroja tieltaeaen ajaa, ja mitae ihmiset sanovat, ettae ryssae jakaa maita talonpojille, niin ei Hinkin pidae sellaista uskoa ja toiseksi taeaellae Suomessa maat ovatkin talonpoikien hallussa. --Aelae sano,--sinutteli nyt Hinkki murahtaen,--kuulisit mitae vaarikin kertoo... Mikae kauhea sekasotku koko maailmassa! Kerttu, vaari, perustuslailliset, mustatukka, Natalia Feodorovna vallankumouksineen, ja tuossa Hinkki venaelaeisenae polisina kansalle maita jakamassa! Voimakas rakkaudenlaine tulvahti kapteenin sydaemmestae Hinkkiae kohtaan. Haen aikoi jo laehestyae Hinkkiae kuiskatakseen haenen korvaansa sanan, joka varmaan heti olisi nostanut Hinkin mielen tahmeasta humalasta, pannut haenessae joka jaenteen vireille ja luonut heidaen vaelillensae ystaevyyden, tuhat kertaa puhtaamman ja rehellisemmaen kuin milloinkaan oli heidaen vaelillaensae ollut. Haen aikoi kuiskaten saehaehtaeae Hinkille: Hinkki, jaetae tuo, kohta tulee promut! (Promut merkitsi heidaen vanhalla koulukielellaensae julkista kapinaa opettajistoa vastaan esimerkiksi tuolien ulosviskelemisellae, ikkunain saerkemisellae y.m.s.). Haen jo sitae varten katsahti ympaerilleen, ettei kukaan kuulisi. Mutta silloin juuri... Muuan suunniltaan joutunut akka juoksi heidaen eteensae ja rupesi hengaestyneenae sekasesti selittaemaeaen jotain kauheata tapahtuneen kaupungilla--senaatissa--sisaellae rappusilla--oli tullut--oli seisonut--oli tervehtinyt--oli ampunut--herrat itse ampuivat-- --Ketae?--sanoi kapteeni mitae ankarimmin rypistaeen silmaekulmiansa. --Sitae itseae! Naein omin silmin kun kantoivat kirurkiin--olin juuri tulemassa makasiinikatua kauppatorilta ja senverran ettae--no ettae juuri ehdin nousta kasarmintorille--naeen, kantavat paareilla valkosen lakanan alla--ja rouva itse kaey vieressae ja parasollilla varjostaa, ettei paeivaenen naeette--jo minae kohta sanoin, siunaa ja varjele mitae aikoja taestae nyt tulee! --Katos perhanoita!--sanoi Hinkki, teki kohta paeaetoeksensae ja rupesi suurta sapeliansa kannattaen yhae lisaeaentyvaellae vauhdilla juoksemaan kaupungille paein, aivankuin olisi ennenmuinoin koulupihalla juossut, jos olisi saanut kuulla pihan toisessa paeaessae sysaetyn kumoon haenen pystyttaemaensae lumiukko. Akka riensi toiselle puolen katua kertomaan nousustaan kasarmintorille. Kapteenin ensimaeinen tunne oli vaan pelkkae ruumiillinen: niinkuin suunaton muurahaisparvi olisi laehtenyt juoksuun pitkin haenen selkaeaensae, noussut niskaan ja siitae muuttunut haenen oman tukkansa pystyyn-kohoamiseksi. Silmaeteraet mustuivat ja kasvot kalpenivat. Sitten sama tunne muuttui ajatuskuvaksi: niinkuin kauan jonakin matalana laetaekkoenae seisonut aika olisi elaevaenae voimana koonnut siipensae ja laehtenyt liikkeelle. Tulevaisuuden kaukaiset sadut muuttuivat nykyisyyden leimuaviksi liekeiksi. Nyt, nyt se tuli! ajatteli kapteeni tietaemaettae itsekaeaen vielae mikae se tuli. Haen vaan tiesi, ettae tullut oli se, mikae teki haaveesta toden ja oli ikuisiksi laehtemaetoentae niinkuin kirveenisku kaadettavan puun juureen. Vasta pitkaen ajan kuluttua puhkesi ajatuskuva elaevaeaen sanamuotoon: "Kuka ottaa kansalta sen noeyryydenuskon?" huusin minae aesken voimatonna itselleni, ja olisinko aavistanut, ettae he sen itse minun puolestani tekevaet! Mutta kun kapteeni heraesi ajatuksistansa juoksi kansaa jo kaikilta kadunkulmilta keskikaupungille paein. 4. Niinkuin kapteeni oli saattanut hyvin arvata Kerttu suuresti kauhistui taetae tapausta ja sanoi tekoa jumalattomaksi. Asettui kohta sille kannalle kuin olisi kapteeni sen kertomisella tahtonut tuoda ja luullut tuoneensa esiin ehdottomasti sitovan todistuskappaleen haenen jumalisuuttansa vastaan. Ja alkoi sentaehden kiivaasti vaeittaeae kapteenia kumoon, ennenkuin taemae oli vielae mitaeaen muuta ehtinyt sanoakaan kuin vasta kertoa tapauksen paeaepiirteet. Vaikkei kapteeni vielae sittenkaeaen mitaeaen sinnepaein sanonut, tulistui Kerttu uudelleen aivan itsestaeaen, ja rupesi vielae kiivaammin todistamaan, ettae teon oli tehnyt se yksi omin paein, ikaeaenkuin toinen olisi istunut ja lakkaamatta vaeittaenyt kaikkien herrain muka yksissae neuvoin seisoneen rappusilla ja ampuneen... Kapteeni ei todellakaan puhunut halkaistuakaan sanaa mistaeaen semmoisesta. Vaehaen aikaa kiihkoiltuansa Kerttu teki paeaetoeksensae ja vaikeni. Jotakin mykaesti vaeittaeaekseen, niinkuin kapteeni, haen heti seuraavana pyhaenae sanaakaan sanomatta pukeutui mustiinsa ja hyvin asiallisena ja totisena laeksi Allianssitaloon, joka oli haenen kirkkonsa ja hartaushuoneensa. Siellae oli haen kuuleva jylisevaen tuomion ja kaikki ne todistukset kapteenin kantaa vastaan, joita haen olisi niin tarvinnut, mutta ei itse osannut loeytaeae. Sillae jos murhasta odotettiin jotain hyoetyae--kuten kapteeni ilmeisesti odotti--niin kuinka silloin voi olla jumala, ainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis kokosi lapsensa, puki nekin pyhaevaatteisiin, hajotti tyttoejen tukat, varusti tummilla ruseteilla ja laeksi. Haenen kirkkokuntaansa kuului paljon paeaekaupungin ylimystoeae, joka siellae vietti hartaushetkiaensae ihmeellisessae laeheisyydessae, milteipae yhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnae muiden sellaisten keskisaeaetylaeisten, vaan nikkarien, raeaetaelien, jopa vielaekin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin maeaerin siistissae vaatteissa pystyivaet esiintymaeaen, ja tukkaansa silittaeae osasivat. Taestae kiitollisina naemae istuivat takapenkeillaensae hiljaisina ja juhlallisina katuen viikon syntejaeaen ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin ylhaeisten tapoja, seuratakseen sitten niitae sekae kotona ettae ulkona. Sen jaelkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltaenyt Kertun palvelemasta piikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitaeaen muuta niin sopivaa paikkaa, missae olisi saanut olla sivistyneiden vaelittoemaessae laeheisyydessae, kuin taemae Allianssikirkko. Haenen tavallinen paikkansa siellae oli melkein ensimaeisillae penkeillae, missae haen useimmiten istui eraeaen hienon vapaaherrattaren vieressae, ja oli heillae taemaen kanssa muodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella ei tavallisesti ollut mukanaan mitaeaen virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi tarjoutui aina pitaemaeaen omaansa myoeskin haenen edessaeaen. Kerttu ihaili rajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentaehden itse puolestaankin olla taelle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi kaeytoeksensae hienoudessa ja arvokkuudessa. Haenessae oli jokainen hermo jaennityksissae, kun haen virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin Kerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkaelle, ettae se kutsui Kertun luoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellae Kerttu kaeskettiin muiden vieraiden mukana yhteisen teepoeydaen aeaereen, ja paroni ja aatelisnaiset puhuivat haenen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Naemae olivat olleet Kertun elaemaen juhlahetkiae. Sillae haen ihaili hienoa vaekeae eikae tainnut sille mitaeaen. Vielaepae ihaili heitae Hanneksen itsensae taehden, sillae kaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja vallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvaesti, ettae haenen ihanteenansa eli salaisena "mallina" olivat nytkin jotkin Kertulle naekymaettoemaet, hienon hienot ylimyshenkiloet jossain kaukana, tuntemattomassa maailmassa. Ja vaikka siis Hannes puhui aina koeyhaelistoestae ja ankarilla sanoilla tuomitsi saeaetyhenkiloeitae, huomasi Kerttu selvaeaen, ettae mitae hienommaksi Kerttu oppi sekae puheiltaan ettae muulta kaeytoekseltaeaen, sitae tyytyvaeisempi oli Hannes. Naemae huomiot kumosivat Kertun silmissae kaikki Hanneksen puheet ja toimet, ja Kerttu oli perin juurin vakuutettu siitae, ettae kapteeni kulkee vallankumouksellisissa harrastuksissaan tietaemaettaensae vasten omaa onneaan ja sisaellisiae taipumuksiaan. Mennessaeaen Allianssitalolle Kerttu naeki kuinka taemaen haemmaestyttaevaen tapauksen johdosta kaikkiin muihinkin kirkkoihin kulki joka suunnalta ihan tulvaamalla vaekeae. Ja ymmaertaeen syyn taehaen tulvaan ja tuntien innostavaa, asiallista yhteyttae semmoisen ihmisjoukon kanssa haen ajatteli ylpeydellae omaa kirkkoansa, jossa he viime vuosina niin monasti olivat rukoilleet Suomenkin puolesta ja tunteneet kaikesta ulkopuolisesta raehinaestae huolimatta rukouksiensa voimalla ikaeaenkuin pitaevaensae maan kohtaloa kaesissaeaen. Kertun tullessa perille oli Allianssillakin sellainen vaeentungos, ettae ensin naeytti melkein mahdottomalta paeaestae etupenkeille. Mutta nyt jos koskaan piti Kertun juuri sinne paeaestae, sillae vaikka kaikki muu vaeki olikin utelias kuulemaan mitae pappi on tapauksesta sanova, kohdistui Kertun uteliaisuus ainakin yhtaepaljon siihen, miten vapaaherratar oli haeneen sen johdosta katsahtava ja mitae ehkae sanovakin. Kerttu alkoi sentaehden lastensa kanssa tunkeutua askel askeleelta eteenpaein, ja ainoastaan haenen ulkonainen kauneutensa ja ne eri aeaenenpainoilla lausutut kohteliaisuudet ja pyynnoet, joita haen niin viehaettaevaesti osasi jaella kaikille syrjaeytettaeville, estivaet haenen tukehtumasta ja auttoivat vihdoin paeaesemaeaen toivotuille perille. Ensimaeisillae penkeillae olikin tilaa vaeljaeltae. Tehtyaeaen lastensa kanssa hartauskumarruksen Kerttu senvuoksi katsahti kohta ihmetellen ympaerillensae. Vapaaherratarta ja koko sitae muuta seuruetta ei naekynyt missaeaen, ei ensi penkeillae, ei oikealla eikae vasemmalla lehterillae, ei takalehterillae eikae keskellae. Pappi oli kuitenkin jo esillae ja virttae veisattiin, jopa oltiin paeaesty sen loppupuolelle. Ylimysten paikoilla istui joitakin nuhkatakkisia, kaljupaeisiae, punanaamaisia, rokonarpisia ... ja muutamia vanhoja vaimoja, liinat kuumuuden taehden paeaelaelta niskaan sysaettyinae. Hattupaeisten ja hienommasti puettujen joukossa--Kerttu tunsi allianssi-yleisoensae hyvin--ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut arvossa Kerttua ylempi tai edes tasalla. Mutta ilmeisesti kaikki naemaekin kaipasivat niitae ylhaeisiae, niinkuin Kerttu. Ja monet tuntuivat osottavan Kerttuun ja tiedustavan naapureiltaan kuka haen oli, mutta naapurit naeyttivaet sanovan: ei, se on vaan kapteenska se ja se. Pappi jo saarnasi. Janoovina tuijottivat ihmiset haeneen, odottaen milloin haen ottaa puheeksi sen tapauksen, joka vuorena seisoi kaikkien mielessae. Mutta pappi saarnasi vanhaa vaalisaarnaansa sielujen lunastuksesta eikae ottanut sitae puheeksi. Ja niin alkoi jaennitys lauhtumistaan lauhtua, kuuma vaihtoi sen vaesymykseksi ja joku jo torkahtelikin. Viimeisiin asti Kerttu toivoi, ettae ne sieltae tulevat. Yhtaemittaa haen kaeaenteli paeaetaensae salin peraelle naehdaekseen olisivatko ehkae myoehaestyneet ja senvuoksi jaeaeneet muiden taakse. Mutta ei vaan ketaeaen naekynyt. Kerttua jostain syystae niin sanomattomasti haevetti edustaa taessae noiden hattupaeisten kanssa parempia ihmisiae, ettae haen olisi mieluummin vaikka maan alle vajonnut kuin siinae kauemmin istunut. Ja papin asiattomat puheet haentae taellae kertaa suorastaan kyllaestyttivaet. Ottamatta osaa loppuvirteen haen sentaehden nousi kesken kaikkea ja alkoi tunkeutua pois, jolloin hyvae toinen puoli seurakunnasta myoeskin nousi ja alkoi laehteae. Kerttu ei osannut ihmeekseenkaeaen selittaeae taetae asiaa. Seuraavina pyhinae haen koetti kaeydae muissa kirkoissa, mutta kerta kerralta sai vaan yhae varmemmin todistaa, ettei papit puhuneet mitaeaen taestae asiasta ja ettae vaeki viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kirkoista vaehenemistaeaen vaeheni. Ei mennyt vuottakaan, kun tapahtui jo niinkin, ettae haenen tullessaan Allianssitaloon pappi seisoi hajamielisenae lavalla neuvottelemassa lukkarien kanssa pidettaeisiinkoe vaeen vaehyyden taehden ollenkaan jumalanpalvelusta. Vapaaherratarta ei naekynyt missaeaen, ei kirkoissa eikae kaduilla; kerran vaan lensi vaunuissa Kertun ohitse, silloinkin kaeaensi paeaensae muuanne, koska varmaan ei huomannut. (?) Syksyllae, jotenkin vuoden kuluttua siitae ensimaeisestae kirkossakaeynnistae, tapahtui, ettae Kertun lapset, jotka kaevivaet samassa koulussa kuin vapaaherrattaren lapset, tulivat pyytaemaeaen aeidiltae rahaa heidaen keskensae toimeenpantua keraeystae varten. Mutta kapteeni seisoi ikkunan luona sanomalehteae lukemassa. Kerttu sanoi: --Mihin te rahaa keraeaette? Lapset vastasivat: --Me ostamme hautaseppeleen. Kerttu kysyi: --Kenen haudalle? Lapset sanoivat: --Sen, joka on Suomen pelastanut. Kerttu antoi heille pian rahaa ja tyoensi menemaeaen. Mutta kapteenin edessae haen punastui niin, ettei elaeessaeaen ollut vielae niin korvia ja kaikkia hiuskarvoja myoeten punastunut. Kapteeni ei puhunut mitaeaen. Korkeintaan vaan aivan sanattomasti myhaehti, ja ehkae myoes pari kertaa iski kulmainsa alta silmaeae. Mutta kas juuri sitaepae haenen ei olisikaan pitaenyt tehdae, sillae Kerttu kaesitti asian niin kuin kapteeni olisi vaeittaenyt, ettae koko haenen jumalisuutensa ei ollut muka mitaeaen muuta kuin vaan sivistyneen saeaedyn jumaloimista. Semmoista vaeitettae vastaan Kerttu ei voinut panna kyllin ankaraa vastalausetta. Turhaan sanoja haettuansa haen sanoi vaan: --Mitae minae vapaaherrattaresta!... On niitae toisia ja yhtae hienoja, jotka sanovat, ettei saa ollenkaan tappaa, eikae edes saa olla sotamiehenae ... jaapas! Kapteeni tiesi keitae Kerttu tarkoitti, ja sanoi sentaehden hyvin merkitsevaesti silmillaensae mulkoillen: --Kerttu on oikeassa, on niitae semmoisia, ja tietaeaekoes Kerttu, Venaejaellae on eraes kreivi, ajattelepas Kerttu: (kapteeni huusi kovalla aeaenellae) eraes _kreivi_!--joka sanoo juuri sitae samaa. Mutta--(ja kapteeni muutti aeaenensae yhtaekkiae ihan hiljaiseksi)--se kreivi kaey tyoemiehen puserossa ja pitkaevartisissa, ajatteles: pitkaevartisissa! --Tolstoi, kyllae minae tiedaen,--sanoi Kerttu lyhyesti, sillae haen tiesi, ettae kapteeni taellaekin vaan vaeittaeae haenen jumaloivan hienostipuettuja. Sittenkuin Kertulta naein oli katkennut taemae haenen jumalisuudestaan johtuva yhteys hienostuneen maailman kanssa, ei haenellae ollut enaeae mitaeaen tilaisuutta semmoisen yhteyden hakemiseen. Kaikki alkoi Kertun kaesityksissae mennae sekaisin, eikae ainoastaan kaesityksissae, vaan itse siinae todellisessa maailmassa, joka oli jokapaeivae haenen silmiensae edessae. Kaikki, kaikki alkoi mennae sekasin, ja haen uskoi hyvin vanhan Kustaavan hiljaa lausuman arvelun, ettae kaikki tuo uusi, mikae nyt niin aekkiae oli taeyttaenyt ihmisten ajatukset, ei ollut muuta kuin laehestyvaen maailmanlopun enteitae. Senmukaan kuin kirkot tyhjenivaet ja papit vihdoin jaeivaet neuvottomina yksin seisomaan alttareille ja saarnalavoille, senmukaan taeyttyivaet kaikki maalliset kokoushuoneet. Kerttu koetti kyllae kerran tunkeutua sellaiseenkin kokoukseen, mutta jo aivan ovella oli vastassa niin sankka muuri miesten selkiae, ettei ollut ajattelemistakaan naisihmisen paeaestae laevitse. Sitaepaitsi sanoi haenelle joku ovensuussa, ettei taeaellae herrasvaekeae kaivattu. Ja Kerttu sai palata pois. Ihmeellisintae kaikesta oli Kertun mielestae se, ettae kapteenia eivaet naemae aikojen mullistukset naeyttaeneet lainkaan sekottavan, vaan paeinvastoin mitae ikinae tapahtuikin, se naeytti tapahtuvan ikaeaenkuin juuri haenen maeaeraeystensae mukaan. Aivankuin juuri haen olisi maeaeraennyt kirkot tyhjenemaeaen. Aivankuin juuri haen olisi maeaeraennyt nuo kaikki maalliset kokoushuoneet taeyttymaeaen ja ihmiset villinae juoksemaan uusia oppeja kuulemassa. Ja kuitenkin tiesi Kerttu, ettei kapteeni missaeaen kokouksissa kulkenut eikae mihinkaeaen puuhaan osaa ottanut, vaan istui enimmaekseen hiljaa paperiensa aeaeressae ja jotain piirteli. Mitae pitemmaelle aika joutui, sitae hullummiksi rupesivat asiat Kertun mielestae ulkona maailmassa kaeymaeaen. Toinen murha, kolmas murha, neljaes murha... Vihdoin Kerttu noeyrtyi ja eraeaen kerran kun kapteeni istui poeytaensae aeaeressae ja vihreaekupuinen lamppu kodikkaasti valaisi kapteenin alaleukaa oikealla keltasella valolla, mutta poskia ja otsaa piti viheriaessae pimennossa, Kerttu istahti tuolille kirjotuspoeydaen toiseen paeaehaen ja kysyi mitae niissae kokouksissa oikein puhuttiin ja hommattiin. Kapteeni kaeaentyi ystaevaellisesti paein Kerttua, sillae haenkin paeaetti, ettae nyt kerrankin ollaan kiivastumatta, ja sanoi: --Niitae on kahta lajia kokouksia, herrain kokouksia ja tyoemiesten kokouksia, kumpiakos Kerttu tarkottaa? Kerttu oli tahtonut tietaeae tyoemiesten kokouksista, mutta koska haen nyt sai kuulla olevan myoeskin herrain kokouksia, oli haen niistae tietaemaeaen vielaekin uteliaampi. Jonka vuoksi kapteeni otti esitelmaenpitaejaen asennon, niinkuin ennen muinoin Kerttua opettaessaan, ja rupesi selittaemaeaen. --Toiset tahtovat antaa ryssaelle peraeaen, toiset tahtoisivat panna vastaan, vaikkei sentaeaen asevoimalla, mutta on vielae semmoisia, jotka-- --Jotka mitae? sanoi Kerttu. Kapteeni alensi aeaenensae kuiskaukseksi ja sanoi: --On tapahtunut ihme, Kerttu, eraemaasta on yhdessae vuodessa syntynyt kukkiva kaupunki! Yhdessae vuodessa, Kerttu! --Mitae, mitae? sanoi Kerttu. --On niitae, jotka tahtoisivat yhtyae Venaejaen vallankumouksellisiin! Nyt ei tullut selityksistae enaeae mitaeaen. Kapteeni unohti aikoneensa puhua kuiskaavalla aeaenellae, kun haen taehaen nuottiin paeaesi. --Kuulitko sinae Kerttu? Kerttu! Vallankumouksellisiin! Vallankumouksellisiin!! Haen nousi yloes ja alkoi haltioituneessa raivoinnossa liikkua huoneessa. --Yhdessae vuodessa, Kerttu! Kukkiva kaupunki yhdessae ainoassa vuodessa! Meni pitkae aika ennenkuin Kerttu sai kapteenilta sananvuoron kysyaekseen mitae siis tyoemiehet puolestaan kokouksissaan keskustelivat. Kapteeni sanoi silloin, istahtaen jaelleen tuolille: --Onko Kerttu mustatukasta mitaeaen kuullut? Kuinka Kerttu ei olisi mustatukasta tiennyt! Tiesipae vielae Sointulastakin, jonka mustatukka oli toiseen maanosaan perustanut, ja tiesi, ettae koko se Sointula oli epaeonnistunut ja hajonnut, kuten kapteenille olisi jokaikinen Allianssitalolla kaevijae voinut edeltaepaein ennustaa. Kapteeni sanoi: --Kerttu on oikeassa. Se oppi oli lapsekasta. Mutta ainoastaan kesaekuun 16 paeivaeaen asti vuonna 1904, sillae siitae asti on taemaekin asia muuttunut. Kerttu ei voinut taemmoeisiae ongelmoita ymmaertaeae, ja rupesi sentaehden jo laehtemaeaen omalle puolelleen. Mutta kapteeni sai haenet kiinni helmasta: --Kuule, kuule, kuule, istu, istu, istu! Ja asetti Kertun istumaan jaelleen entiselle paikalle. --Taemae on hirmuisen taerkeae asia,--sanoi haen sormeansa Kertulle heristaeen.--Kuules nyt: ainoastaan kesaekuun 16 paeivaeaen, sillae sen jaelkeen ovat melkein kaikki ruvenneet siihen oppiin uskomaan. --No mitae se paeivae siihen kuuluu, aesh! --Sitae vaan, ettae jos saa tappaa, niin kuka kaeskee orjuudessa istumaan! Voihan silloin aeaenestaeae vaikka Sointulankin! --Eikae saa tappaa!--sanoi Kerttu pontevasti. --Kirkoissa saarnattiin, ettae ei saa tappaa, mutta kuka sitae nyt enaeae uskoo? Teot opettavat, eivaet sanat mitaeaen voi. Katsos, siksi ovat kirkot tyhjentyneet. Nyt he uskovat kaikki vaan sitae toista asiaa, joka ei ole tuolla puolella hautaa, vaan taeaellae, taeaellae, Kerttu, taeaellae! Suuri mahti on siitae kasvanut, ja yhdessae ainoassa vuodessa sekin! Ja kuka tietaeae mitae siitae on vielae tuleva! Kapteeni loei haeneen aekkiae tulleessa innossa kaetensae yhteen, osottaakseen aeaeretoentae paukahdusta, mikae siitae oli tuleva. --Kerran jylisee, Kerttu, kerran jylisee naemae kentaet! --Minae en usko sinua tuon vertaa! sanoi Kerttu naeyttaeen kapteenille aivan pientae osaa etusormestansa, ja meni niine hyvineen. Mutta oikeastaan kyllae itsekin jo alkoi aavistaa, ettae jotakin ihmeellistae oli tulossa. Erittaein sai Kertun siihen uskoon taipumaan seuraava seikka. Kapteenin luo tuli eraeaenae paeivaenae hienon hieno venaelaeinen herra majavannahkaisessa turkissa (vaikka ei ollut vielae talvi). Kerttu sattui itse olemaan eteisessae ja avasi haenelle oven. Niin hienoa ja niin kasvoiltaan kaunista herraa Kerttu ei ollut vielae elaeissaeaen naehnyt. Ei myoes niin viehaettaevaen sydaemmellistae hymyilyae, joka naekyi sen kasvoilla, kun he kielen vuoksi eivaet mitaeaen toistensa puheesta ymmaertaeneet. Suuret, suuret silmaet, puoleksi luomien peittaeminae, ja niin pitkaet silmaeripset, ja iho vielae hienompi kuin vapaaherrattarella... --Ivan Ivanovitsh, tut?--sanoi vieras osottaen sormellaan maahan. Kerttu pudisti paeaetae ja rupesi nauramaan. Mutta nyt oli Kerttu myoes kauniimmillaan juuri silloinkuin haen noin raikkaasti nauroi. Joten he jaeivaet suorastaan katselemaan toisiansa. Kerttu huusi kapteenia. Ja ajatella haenen haemmaestystaeaen, kun kapteeni lentaeae suoraa paeaetae sen syliin ja he suutelevat toisiansa ja lyoevaet toisiansa selkaeaen! He rupesivat kohta nopeasti ja aeaenekkaeaesti keskenaensae puhumaan, ja menivaet saliin ja siitae tyoehuoneeseen. Senverran ettae kapteeni ehti ohimennen lykkaeillae Kerttua kyoekkiin paein sanoen: mamma, mamma, laita kahvit meille, so, so, mamma, pian, pian, pian... Ja menivaet. Se suukopu ja porina oli sitten kaiken paeivaeae niin lakkaamaton, etteivaet edes paeivaellisissae paeaesseet irti, eivaet mitaeaen Kertun erikoisruokalajeja huomanneet, eivaet serviettien asetusta, eivaet voin rakennetta, eivaet kukkakimppua poeydaellae (vaikka oli melkein talvi),--ja syoetyae eivaet nousseet, vaan jaeivaet puoleksitoista tunniksi siihen ruokien keskelle puhumaan, jona aikana se vieras kierteli ainakin kahdeksan pientae kuulaa Kertun pehmeaestae hapanleivaestae, ja jaetti poeytaeliinalle. Vasta illempana, kun kapteeni jaetti vieraansa hetkeksi yksikseen, tuli taemae ulos tyoekamarista salihuoneeseen jalottelemaan. Kerttu meni nyt tarjoomaan sille toista valokuva-albumia sen albumin asemasta, jonka se oli jo kaesiinsae ottanut. Sillae siinae oli ainoastaan laehimpien sukulaisten valokuvia, mutta toisessa sitaevastoin mitae kauniimpia, suurkokoisia valokuvia Hanneksen entisistae upseeritovereista ja lisaeksi Loviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista. Avattuaan taemaen toisen albumin vieras katseli ensin vaehaen aikaa upseereja, ja rupesi sitten--koska ei muuten voinut vaikutelmiaan ilmaista--kasvojen elkeillae matkimaan mitae muka kukin noista kaartinupseereista naeytti itsestaeaen ajattelevan, laittaen kasvonsa milloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestae sameasilmaeisiksi, milloin paisuvan mahtaviksi. Ja taemaen kaiken haen teki niin naekoeisesti, niin hyvaentahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, ettae Kertun taeytyi paeaetaensae taakseen kallistaen yhtaemittaa raejaehtaeae nauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin haen naeytti, ja ikaeaenkuin vielae enemmaen semmoisia! Mutta--voi kauhistusta,--kun kaikki oli siinae albumissa katsottu, haen ottikin uudestaan esille sen toisen albumin! Jossa ei ollut muuta kuin sukulaisia! Jos se noin ankarasti arvosteli paraatipuvussa olevia kaartinupseereja, niin mitae se olikaan sanova siitae, mikae oli nyt tuleva! Kohta ensimaeisellae sivulla istui Frans kaikessa lihavuudessaan. Onneksi ei sen kasvojen punaisuus eli oikeastaan sinipunaisuus, ainakin mitae suureen nenaeaen tulee, voinut valokuvassa naekyae. Eipae naurakaan. Paeinvastoin meni ajatuksiinsa ja hyvin totisena kauan aikaa katseli, sitten rypisti silmaekulmansa, pani silmaet kiinni ja painoi kolmella sormella nenaenjuurta aivankuin olisi tahtonut muistaa missae ihmeessae haen oli ennen naehnyt samallaisen ihmisen. Sitten taas katsoi kauan aikaa Franssia, ja aina vaan yhtae kiinteaesti. Vasta lopulla tuli pieni hymy toiseen suupieleen. Franssin jaelkeen seurasivat Franssin poikapuolet ja omat pojat, Haagert nuoremman aliupseerin ja Vilhelm vanhemman aliupseerin puvussa, ja viimeiksi Hinkki, josta oli valokuva ainoastaan poikavuosilta, raitaisessa paidassa, tukka ikaeaenkuin vaekisin kammattuna, tupsuisena. Ihmeellistae! juuri sitae Hinkkiae vaan pysaehtyikin katsomaan. Katseli kauan. Nosti silmaensae Kerttuun ikaeaenkuin kysyaekseen oliko sukua, naurahti ja sanoi: --Niet? Kerttu pudisti paeaetaensae ja vastasi: --Niet. Jonka jaelkeen se taas rupesi Hinkkiae katselemaan ja sanoi lopuksi paeaetaensae ihastuksesta pudistaen: --A harosh! Eikae tahtonut malttaa luopua sitae katselemasta. Seurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy paeaessae. Suurella kunnioituksella ja tarkkaavasti katseli sitaekin ja taas vaipui ikaeaenkuin ajatuksiinsa. Naeytti pitaevaen varmana, ettae se oli Kertun aeiti, ja kun varmuuden vuoksi kysyvaesti katsahti Kertun silmiin, niin Kerttu nyykaeytti haenelle myoentaevaesti paeaetaensae, sillae eihaen Kertun tarvinnut ymmaertaeae, ettae se juuri _sitae_ kysyi, vaan sehaen saattoi kysyae, oliko Kustaava Kertun sukulaisia. Taemaen teki Kerttu senvuoksi, ettae Kustaavan peraestae seurasi haenen oma aeitinsae Loviisa, josta Kerttu kaikkein enin pelkaesi mitae se sanoo. Sillae Loviisa oli siinae kuvassa tosin parhaissa vaatteissaan, mutta juuri senvuoksi ehkae naurattaisikin taetae herraa. Oikein rupesi sydaen pampattamaan. Kerttu koetti ottaa haeneltae albumin ennenkuin Loviisan sivu oli avattu, mutta juuri silloin se sen avasikin. --Aa!--sanoi haen ja silmaet suurina tuijotti kuvaan, ettae Kerttua rupesi oikein kaduttamaan, kun oli antanut luulla Kustaavaa haenen aeidikseen. Vieras katsomistaan katsoi, ja rupesi ajatuksissaan paeaetaensae nyykyttaemaeaen ikaeaenkuin olisi itsekseen hokenut: Mikae olisikaan sinusta voinut tulla! Mikae olisikaan voinut tulla!--Ja lopulta vettyi haenen silmaensae ja oikein osottaakseen Kertulle ihastustaan haen painoi albumin poskeansa vasten ikaeaenkuin olisi hellaesti-hellaesti tahtonut puristautua Loviisaan, niin se haentae miellytti. Kerttu punastui liikutuksesta. Silloin juuri tuli kapteeni ja vei vieraan taas omalle puolelleen. Ja pieni tapaus naeytti olevan ohitse. Mutta Kertulle se ei ollut mikaeaen pieni tapaus, sillae se ei mennyt haenen ohitsensa milloinkaan. Merkillistae, merkillistae,--aivankuin aeidin koko elaemae olisi sillae hetkellae yhtenae ainoana kuvana kulkenut Kertun editse, se elaemae, jota haen todellakaan ei koskaan ennen ollut eteensae yhteen koonnut. Kulki ohitse ja naeytti piirteensae Kertulle ihan uusina, aivankuin Kerttukin olisi vieraan herran tavalla vasta ensi kerran siihen katsahtanut, uusina ja niin ihastuttavina, ettae haenkin olisi aivan samalla tavalla tahtonut kohta rajattomalla rakkaudella hellaesti syliinsae sulkea--ei tosin sitae valokuvaa, vaan aeidin itsensae, katuen ja itkien, ettae naein kauan oli ollut naekemaettae aeitiae taessae rakkaassa ja todellisessa valossa. Miksi olikaan Kerttu taehaen asti ikaeaenkuin peittaenyt ja piilottanut ihmisiltae aeitiaeaen? Aeiti oli koko ikaensae palvellut kyoekkipiikana kaartin upseeriklubissa. Kerttu ei ollut haenen ainoa lapsensa. Mutta aeiti oli sanonut haenelle suoraan olleensa menemaettae naimisiin sen kanssa, jota rakasti, sen vuoksi, ettae siinae tapauksessa olisi menettaenyt paikkansa eikae olisi voinutkaan lapsiansa elaettaeae. Taestae syystae oli Kerttu tahtonut aeitiae ihmisiltae piilottaa. Mutta nyt, juuri taemae asia vyoerytti yhtaekkiae aeidin elaemaen syvaenae, aeaerettoemaenae, uhrautuvaisena Kertun eteen... Jokseenkin tunnin kuluttua he tulivat kapteenin tyoehuoneesta. Vieraalla oli silloin kaedessaeaen nahkapaeaellyksiin pantu paperikaeaeroe, ja haen oli laehdoessae takasin Venaejaelle. Kertun kysyvaesti ihmettelevaen katseen vieras heti ymmaersi, ja vastaukseksi vaan lempeaesti hymaehti ikaeaenkuin sanoakseen: minkae sille voin, minun _taeytyy_ ... ja suuteli hyvaestiksi Kerttua kaedelle. Jota Kertulle ei ollut vielae ikinae ennen tapahtunut, ja jommoista haen oli yhden ainoan kerran naehnyt tehtaevaen, nimittaein kerran vapaaherrattaren luona. Kun kapteeni palasi vierasta saattamasta. Kerttu kohta jo eteisessae kysyi kiihkeaesti: --Kuka se oli? Ja naehtyaeaen Kertun ihastuksesta punehtuneet kasvot kapteeni sanoi muka vaelinpitaemaettoemaesti: --Olipahan vaan tullut toeitaeni hakemaan. Naeithaen sillae paperipinkan, ne oli minun papereitani. Mutta kun haen huomasi, ettae Kerttu yhae uteliaampana vaan kysyy, saehaehti haen voitokkaana Kertun korvaan: --Vallankumouksellinen! Vallankumouksellinen! Kerttu oli kaatua haemmaestyksestae. Kapteeni nautti sanomattomasti. --Mutta kuka se sitten oli?--kysyi Kerttu taas. Kapteeni selitti salaperaeisenae: --Sano haentae aina vaan Vasiliksi. Mitaeaen muuta nimeae elae ikinae kysy. Haen olisi voinut olla koko vallankumouksen johtaja, mutta osottautui liian hellaemieliseksi. --Onko sekin paha?--kysyi Kerttu. --On, sanoi kapteeni,--sillae vallankumouksessa taeytyy noin: (Kapteeni oli aekkinaeisellae liikkeellae murtavinaan jotakin kahtia, ja silmaet hirmumieltae kuvaavina huusi) Trah! Kerttu jaei hyvin miettivaeiseksi. Sekin hieno herra siis! Merkitsisikoe vallankumous todellakin sitae, ettae ei tulisi enaeae olemaan sellaista elaemaeae ja oloja kuin missae haenen aeitinsae oli elaenyt? Taemae ihmeellinen tapaus, ettae vieras ylimys oli haenen silmaensae avannut, se sai Kertunkin vihdoin taipumaan siihen uskoon, ettae jotakin ihmeellistae todella oli tulossa, vaikka haen taehaen asti olikin pannut kapteenin puheille niin pientae huomiota kuin kaikkein pienin kaerki etusormesta. Eikae aivan kauan naeiden paeivien jaelkeen Kerttu sai taelle alkavalle uskollensa perin odottamatonta lisaetukea. Haen meni eraeaenae maanantaina palvelustytoen kanssa kauppatorille tavallisille talousostoksille, mutta perille tultuaan, vaikka olisi pitaenyt olla vielae paras toriaika, ihmeekseen huomasi, ettae melkein kaikki ruokavarat olivat jo myytynae ja useimmat myyjaet kojuinensa haevinneet. Suunnaton ostajajoukko kulki edestakasin torilla ja ruokahalleissa tyhjentaeen kaikki paikat. Kerttu ei ensin saanut mitaeaen selvaeae taemmoeisen kummallisen ilmioen syistae, sillae ne, joilta haen kyseli eivaet tienneet eivaetkae ehtineet sanoa haenelle muuta kuin ettae nyt taeytyy jokaisen ostaa, sillae kohta ei saa enaeae mistaeaen. Kerttu ryntaesi ostoksille yhtae epaetietoisena kuin muutkin. Toiset nauroivat, toiset melkein tappelivat. Kerttu oli naurajia: ikaeaenkuin ei puodista saisi, jos torilta loppuisikin! Kerttu tiesi tutun lihakauppiaan, ja kun haen vaan taelle vaeen takaa kaunista paeaetaensae nyykaeytti, huomasi kauppias ja kaeski olemaan huoleti. Mutta vielae kummallisempiin selkkauksiin piti Kertun joutua. Saatuaan palvelustytoen avulla senverran selville asioita, ettae kaupungissa pelaettiin tori- ja ruokakauppiaitten lakkoa--toiset sanoivat "he ovat tyytymaettoemaet polisiin", toiset sanoivat "rautatiemiehet tekevaet lakon ja junat seisattuvat"--ja varattuaan itselleen tavaraa niinpaljon kuin haenen torikoriinsa suinkin mahtui, Kerttu rupesi, taisteluunsa vaesyneenae, menemaeaen kotiin paein. Silloin naekee haen ihmeekseen alhaalla Korkeavuorenkadun kulmassa taas suuren vaekijoukon pyrkimaessae aempaerien ja kannujen kanssa kukin tungoksen keskustaan. Ja uusia ihmisiae juoksee vuorelta alas, kiiltaevaet kannut kaesissae heiluen. Ja taas on vaekijoukossa sekae naurua ettae puoli tappelua. Mitae taemae on? He ovat avanneet katukraanan ja taeyttaevaet kilvan aempaerejaensae vedellae! Palvelustyttoe, joka oli mennyt edelle ja tunkeutunut vaekijoukkoon, tulee jo laeaehaettaeen Kerttua vastaan: --Kapteenska, kapteenska, vesijohdonmiehet tekevaet lakon, vettae ei tule enaeae korkeissa paikoissa ja kohta sitae ei saa enaeae koko kaupungissa! Kerttu rupesi nauramaan. Ihminen ei saisi enaeae vettae! Eikoe ole kaivoja! Ei niitae ole. Kertun nuoruudessa oli, mutta sitten rupesi kaikki vesi tulemaan vaan kraanoista. Vesijohto? Se tahtoo sanoa: vesi tulee mistae? Kraanasta, kun sitae kiertaeae. Mutta kraanoihin se tulee--mistae? Sitae Kerttu ei tosin ollut tullut useinkaan ajatelleeksi, mutta nyt haen yhdessae silmaenraepaeyksessae oivalsi, ettae tietysti veden taeytyy tulla jostakin myoes kraanoihin, ja muisti, ettae sitaehaen ne ihmiset olivat aina puhuneet vesijohdosta ja--aivan oikein--vesilinnasta, jonka pitaeisi olla Elaeintarhassa, ja jos nyt todella siellae tulisi lakko... Taemae kaikki selvisi Kertulle melkein kolmen askeleen aikana, jotka haen otti ajatuksissaan kotiin paein, ja jo neljaennellae haen viittasi ajurin luoksensa, hyppaesi koreineen yloes ja miestae kiireen vuoksi selkaeaen koputellen ajoi kotiin. Palvelustyttoekin unehtui siinae kiireessae mukaan ottamatta. Kotiin paeaestyaensae haen avasi kraanan ja onneksi vettae vielae tuli, vaikka laiskasti. Kerttu heti taeytti kaikki astiat vedellae, kannut, saavit, aempaerit, tiskipaljut ja pesupunkat, laitoja ja reunoja myoeten. Kapteeni vaan hymyili. --Mitae taemae kaikki merkitsee?--sanoi Kerttu. Kapteeni hykersi kaesiaensae ja sanoi: --He valmistuvat, Kerttu, he valmistuvat! Kapteenilta ei Kerttu siis voinut saada mitaeaen selvaeae. Palvelustyttoe tuli kotiin ja kertoi humalaisten miesten kulkeneen rivissae pitkin katuja. Lapset tulivat koulusta ja hurrasivat saadun luvan johdosta. He kertoivat, ettae Venaejaellae olivat kaikki junat pysaehtyneet ja nyt pysaehtyvaet jo Suomessakin. Venaejaellae tulee vallankumous, sanoivat he. Taemaen kuultuansa kapteeni sanoi: --Vallankumous ei tule vielae, sillae sotajoukot eivaet ole valmiit, eivaet Venaejaellae eivaetkae Viaporissa. Mutta ei kapteeni, lasten puheet kuultuansa, hymyillyt enaeae, vaan otti hattunsa ja meni kiireesti kaupungille. Jonka jaelkeen muutkin tippuivat Kertun ympaeriltae jaelleen kaupungille, ja Kerttu jaei yksin. Haen oli kyllae vaehaen haepeissaeaen, ettae kaiken mitae haen naeistae eriskummallisista asioista tiesi, haen oli saanut tietaeae lapsilta. Mutta paitsi taetae pientae haepeaeae haen tunsi jotakin sydaemmentakaista kaipausta senjohdosta, ettei taellae merkillisellae hetkellae ollut missaeaen jumalanpalvelusta, jonne olisi voinut mennae ja tuntea jaelleen olevansa yhtae paljon kaiken keskellae kuin nekin, jotka ulkonaisen maailman haelinaestae jotakin tiesivaet ja ymmaersivaet. Ei milloinkaan vielae ihmiset naeyttaeneet Kertun mielestae niin kokonaan jumalisuudesta vaelinpitaemaettoemiltae kuin naeinae paeivinae ja erittaein juuri taenae paeivaenae. Mutta Kerttu paeaetti uhallakin pysyae omassaan eikae vaelittaeae mitaeaen siitae mitae ne tapauksista kaupungilla tulisivat haenelle kertomaan, olipa se mitae tahansa. Haen pysyikin koko paeivaen lujana paeaetoeksessaeaen, koettaen ehdottomalla vaikenemisellaan osottaa jokaiselle, joka paeivaen kuluessa tuli uutisineen haenen eteensae, ettei haen pitaenyt niitae juuri minkaeaen arvoisina muutaman toisen, unohdetun asian rinnalla, joka teki Kertun rauhalliseksi ja asetti ikaeaenkuin ylaepuolelle kaikkein villeintaekin maailman melua. Ikaepuoleen tahtoi toinen korva tosin ruveta vaehaen niinkuin pettaemaeaen, ottaen kuuloonsa sellaista, jota Kerttu oli paeaettaenyt olla kuuntelematta, ja taemae asia kaevi myoehemmaellae vielaekin vaikeammaksi vaelttaeae. Mutta Kerttu meni sentaeaen maata varhemmin kuin tavallista eikae ollut utelias. Kohta seuraavana aamuna haen meni alas Kustaavan luo, eikae vaelittaenyt siitae, ettae kasakka ajoi kiireesti ikkunan ohi. Ja aivan oikein, vanhalla Kustaavalla olikin siellae raamattu avoinna edessaeaen. Kustaava oli Kertun johdolla oppinut jotakuinkin lukemaan, mutta aina sentaeaen kaevi raamatun lukeminen mukavammin kuin Kerttu luki. Ja siksi Kustaava heti sanoi: hyvae oli ettae tulit, ja annettuaan paikkansa poeydaen paeaestae Kertulle meni itse kahvia keittaemaeaen. Vasta hyvaen aikaa raamatusta eri paikkoja luettuaan mainitsi Kustaava vaehaen maallisiakin asioita, mutta he rupesivat kohta taas lukemaan, ettei mieli olisi sanasta eksynyt paeivaen kysymyksiin, jota he kumpikin tahtoivat vaelttaeae. Kahvipannua viedessaeaen takaisin hellalle Kustaava sentaeaen sanoi, ettae tuota noin Franssin kaikki ajurirengit olivat tuoneet hevosensa talliin eivaetkae luvanneet enaeae laehteae ajoon. Ja taas lukivat. He lukivat siitae kuinka profeetta Daniel kesytti leijonat. Taemae raamatunpaikka todisti heidaen mielestaensae selvemmin kuin moni muu, ettae jumala on. Kuningas, koettaakseen onko jumala, heittaeae profeetta Danielin umpinaiseen rotkoon, jossa on villiae jalopeuroja, lukitsee luolan sineteillaensae (ja voimallistensa sineteillae), seuraavana aamuna tulee luolansuulle ja sieltae Daniel huutaa: kauan elaekoeoen kuningas! Todistuksen voima kasvoi kaksinkertaiseksi vielae siitae, ettae kun voimallisten piti mennae katsomaan oliko siellae jalopeuroja ollenkaan enaeae, niin repelivaet pedot heidaet murentaen heidaen luunsakin. Kun piti lehteae kaeaentaeae, kysaesi Kerttu kuitenkin sivumennen: --Mitaes Frans? Kustaava vastasi myoes ikaeaenkuin sivumennen vaan: --Oli ottanut kovasti pahaksensa ja lyoenyt yhtae rengeistae vihapaeissaeaen kepillae. Ja taas lukivat. "Minun Jumalani on laehettaenyt enkelinsae, joka jalopeurain kidat on pitaenyt kiinni, ettei he minulle mitaeaen pahaa tehneet ole, sillae minae olen haenen edessaensae viattomaksi loeytty; en myoes ole minae sinua vastaan, herra kuningas, mitaeaen tehnyt." --Mitaes miehet? --Olivat menneet valittamaan lakkokomitealle ja sieltae oli luvattu vangita meidaen Frans. Kertun taeytyi tyoentaeae raamattu hetkeksi aikaa syrjaeaen voidakseen haeiriytymaettae ajatella taetae asiaa. "Palvelijat nousevat isaentaeaensae vastaan", huokasi sillae vaelin Kustaava, muistellen jotakin raamatunsanaa viimeisestae tuomiosta. Kertun taeytyi myoentaeae Kustaavalle, ettae tapaus oli niinkuin jostakin toisesta maailmasta kotosin. Taessae maailmassa oli aina ennen vangittu renkejae, jotka luvatta tyoestae laeksivaet, mutta nyt rengit vangitsevat isaennaen,--olipa se aika outoa. Jos taas muisti Vasilin ja Vasilista aeidin, niin kaevi vielae oudommin: Frans siirtyi kaartinupseerien asemaan ja rengit aeidin asemaan, ettei ollenkaan tiennyt kenen puolelle mennae, renkienkoe vai Franssin. Ei, ajatteli Kerttu, taessae hetkessae on myoehaeistae enaeae mitaeaen muuttaa, vaan jokaisen taeytyy pysyae uskollisena omallensa. "Joka pysyy uskollisena loppuun asti" ... muisteli Kerttukin jotain raamatunpaikkaa, vaikkei muistanut koko lausetta. Ja haen paeaetti jatkaa mistaeaen huolimatta samaa ehdotonta kuuroutta kuin taehaenkin asti. Paeivaellisen aikaan tulivat lapset taas hurraten kotiin ja kertoivat, ettae kaikki koulut olivat tehneet lakon kulkien saatossa pitkin katuja. --Vai niin, sanoi Kerttu ja tarkasteli vaan oliko siinae kupissa todella halkeama, jota haen kuivasi. Lapset juoksivat taas ulos. Palvelustyttoe kertoi, ettae kaikki tehtaat oli pantu seisomaan ja kaikki ihmiset olivat kaduilla. --Jotka joutavat, sanoi Kerttu,--mene vaan sinaekin. Ja palvelustyttoe meni. Koko maailma oli sekasin. Taas juoksevat lapset hurraten sisaelle: --Hurraa, polisit ovat tehneet lakon, nyt saa tehdae mitae tahtoo, hurraa! --Vai niin, sanoi Kerttu ja silmaet rypyssae paranteli jotain tikkua nimettoemaessae... Lapset huusivat: --Hurraa, rautatieasemalla liehuu Suomen lippu, jossa on keltainen jalopeura miekan paeaellae! Hurraa, senatin katolla ja raatihuoneen katolla ja yliopiston katolla liehuu Suomen lippu! Hurraa, Suomenmaa on vapaa, hurraaaa! Taas juoksivat lapset ulos. Vasta haemaeraen tultua ilmestyi kapteeni kotiin. Eikae haen enaeae hymyillyt, vaan oli paeinvastoin sangen huolestuneen naekoeinen ja kasvoiltaan kellertaevaen kalpea. Kun Kerttu naeki haenen huolestumisensa, ei Kerttu voinut olla sanomatta: --No, sinun vallankumouksesi taeisikin tulla vaehaen liian pian? --Herran nimessae, mitae he tekevaet! Voi onnettomia! Naeyttaeytyisi parikymmentae kasakkaa, niin saisimme kymmeniae tuhansia raajarikkoisia! Kerttu! Kerttu! He ovat unohtaneet Viaporin! He ovat unohtaneet kaikki! He ovat panneet senaattorit ja kenraalit viralta! He ovat nostaneet Suomen itsenaeisyyslipun! He huutavat peruslakia saeaetaevaeae kansalliskokousta! Kerttu, kuuletko sinae! Kansalliskokousta niinkuin vallankumouksessa, ja Viapori naekyy kaikkien ikkunoihin! Viapori, Kerttu, valmistumaton Viapori! Mielettoemaet! Mielettoemaet! Kerttu, kuule minua, minae kaevin kaikki kaupungin kasarmit. He liikuttavat tykkejaensae, Kerttu! Yksi seisoi jo kadulla, ei muuta kuin pieni vetaesy ja bum-, bum-, bum-, se kaataa niinkuin viikate heinaeae... Trah! lovi kivimuuriin, laepi ruokasalin, lapset murskaksi... Kapteeni katsahti aekkiae ympaerillensae. --Missae ovat lapset?--huusi haen saeikaehtyneenae, kurottaen kaulaansa ikaeaenkuin naekemaeaen yhtaikaa yli kaikkien huoneiden.--Herran taehden, Kerttu, taemae on hengen vaarallista, usko minua! Minae sanoin tosin: sotajoukko ei ole vielae valmistunut kapinaan nousemaan. Ei kyllae ole valmistunut, mutta he itse eivaet ole _vallankumoukseen_ valmistuneet, he eivaet tiedae, ettae vallankumous vaatii miehekkyyttae, mutta minae sanon: naeyttaeytyisipae vaan parikymmentaekin kasakkaa... Totisesti, Kerttu, muistatko mitae tapahtui Senatintorilla, kun viimeiksi kasakat ihmisiae ajoivat? Mutta nyt on tuhat kertaa suurempia joukkoja kaduilla. Vallankumous! Voi te mielettoemaet! (Kapteeni takoi raivokkaana otsaansa yhae ja yhae huutaen:) Voi te mielettoemaet, te mielettoemaet! Mutta Kerttu ei silloin enaeae kuunnellut haentae. Ajatus, ettae lapset todella voisivat joutua pakenevan ihmislauman jalkoihin, oli niin saeikaeyttaenyt Kertun, ettae haen suin paein juoksi kadulle, ehtimaettae ottaa muuta kuin huivin paeaehaensae. Kadulla oli sakea sumu. Oli jo alkanut haemaertaeae. Siellae taeaellae naekyi vaan joitakin ihmisiae nopeasti kulkevan kadulla tai vilkkuvan kulmauksissa. Askelien kopina kuului selvaesti, mutta ei missaeaen ajoa. Samassa kuitenkin alkoi kuulua huimaavaa vauhtia laehestyvae kavioiden kopse, ja ennenkuin Kerttu ehti ympaerilleen katsahtaa, lensi kolme kasakkaa pitkin katua haenen ohitsensa, ettae oikein haenen kaetensae ja kasvonsa kauhusta kylmenivaet. Mutta eihaen Kerttu nyt voinut pelolle valtaa antaa. Vaikka keskelle villeintae kasakkarykmenttiae olisi Kerttu tunkeutunut, jos vaan olisi tiennyt lasten siellae olevan. Minne haen oikeastaan nyt juoksi, ei haen itsekaeaen tiennyt. Jonnekin vaan, missae olisi kaikkein enin ihmisiae koolla ja kaikkein suurin tungos, sillae siellae tietysti olivat haenen lapsensa, missaes muualla! Siis yhae vaan keskemmaelle kaupunkia haen juoksi, ajatellen mennae pitkin Kasarminkatua alas ja siitae kaeaentaeae rautatientorille, jossa olivat haenelle kertoneet niin suuria kansanjoukkoja olleen. Ja ennenkuin haen aavistikaan oli haenen ympaerillaeaen ihmisiae joka taholla, meneviae, tulevia, juoksevia, seisovia, huutavia, nauravia, haetaeaentyneitae, riiteleviae, innostuneita--niin paljon, ettae Kertun taeytyi juoksustansa pysaehtyae ja ruveta pujotteleimaan yksitellen jokaisen ohitse. Paljon oli Kertulle paeivaen kuluessa kerrottu tapauksista kaupungin kaduilla, mutta ettae vaekijoukko naein suuri olisi ollut, sitae haen ei sentaeaen ollut aavistanut. Ei iki maailmassa haen taemmoeistae ollut naehnyt naeillae kaupungin kaduilla. Kun haen naein pujottautumalla oli paeaessyt Esplanaadille asti, ei joukko tuntunutkaan sakenevan rautatientorilla paein, vaan paeinvastoin kauppatorille paein. Ja tuskin oli haen muutaman askeleen sinnepaein tunkeutunut, kun haenen sydaemmensae seisahtui kauhusta. Torinpuoleisessa paeaessae esplanaadia, kenraalikuvernoeoerin palatsin kohdalla, naeytti todella tapahtuvan jotain peraeti kummallista. Se on vallankumous, ajatteli Kerttu, ja kysyi ihmisiltae: --Mitae se on? Toiset vastasivat: Ne huutavat senaattia alas. Toiset sanoivat: Ne vaatii itse ruhtinaan viralta. Naeistae ei Kerttu mitaeaen ymmaertaenyt, mutta kolmannet Sanoivat: --Kasakoita on kenraalikuvernoeoerin pihalla. Silloin alkoi Kerttu tunkeutua niin voimakkaasti eteenpaein, ettae suuret miehetkin horjahtelivat kummallekin puolelle. Jo naeki haen haemaeraestae huolimatta selvaesti palatsin edustan, naeki jonkun seisovan toisen kerroksen ikkunaeteisellae ja jotakin huutaen kaksin kaesin huitovan ilmaan. Alhaalta vastasivat huudoilla. Sieltae naekyi sikin sokin ojennettuja kaesiae, keppejae, hattuja. Mutta juuri kun Kerttu oli paeaesemaeisillaeaen perille, hulpahti vaekijoukko taaksepaein ja kohta alkoi kuulua: kasakat tulevat! ja pakokauhun valtaamia ihmisiae juoksi mustana tulvana tungoksen keskuksesta poispaein. Kerttu koetti vimmatusti ponnistaa vasten virtaa, vaikka juoksijat, jotka haentae vastaan toeytaesivaet, huusivat haenelle: kasakat tulevat! Mitae Kerttu kasakoista, kun haen tiesi niin varmaan lasten olevan siellae, ettae haen melkein naeki ne jo edessaeaen! Aekkiae kasvoi vaeen pakeneva tulva kuitenkin niin, ettei Kerttu enaeae voinut edetae, vaan alkoi sen mukana tyoentyae askel askeleelta takasin paein. Estaeaekseen taetae onnetonta peraeytymistae, Kerttu tarttui saehkoepatsaaseen, kiertaeen molemmat kaetensae sen ympaerille. Ja patsaan halkaistessa vaekijoukkoa kahtia Kerttu pysyi peraeaentymaettae, riippuen siinae silmaet ummessa, kaikin voimin kiinnipuristuneena, ikaeaenkuin olisi pidellyt kiinni ainoasta jaelellaeolevasta mahdollisuudesta pelastaa armaat lapsensa varmasta perikadosta. Haen tunsi vaatteittensa repeytyvaen ihmisvirran armottomassa puristuksessa, mutta voimiansa ei haen sittenkaeaen kadottanut. Haen alkoi kuulla ympaerillaeaen hirmuista tuskan vikinaeae, joka oli niinkuin tuhansia rottia olisi teraevaellae raudalla painettu kuoliaaksi. Myoes kuuli haen samalla kertaa maammelaulun tuttuja sanoja laulettavan tai huudettavan. Ja kun haen silmaensae vihdoin avasi, naeki haen kaatuneita ihmisiae ja yhden naisen makaavan katuloassa ja suurten miesten juoksevan haenen ylitsensae, raskailla saappaillansa astuen suoraan haenen tiedottomiin kasvoihinsa. Mutta mitaeaen kasakoita ei naekynyt missaeaen. "Mielettoemaet! mielettoemaet!" muisti haen kapteenin huutaneen. Nyt oli jo pahin tulva ohitse ja Kerttu, paeaestyaeaen tunkeutumaan keskelle onnettomuuspaikkaa, jaerjettoemaenae hirmuisesta aavistuksesta kaivautui ruhjoutuneiden ihmisruumisten sekaan lapsiansa etsien. Oli jo niin pimeae, ettae taeytyi aivan laeheltae tarkastaa. Ei ollut missaeaen. Vasta senmukaan kuin Kertussa alkoi kasvaa iloinen toivo, ettei haenen lapsiansa ollutkaan tuossa avuttomasti vikisevaessae, toinen toisensa paeaelle sulloutuneessa ihmislaejaessae, kaeaentyi haenen huomionsa muihin ruhjoutuneihin ja haen ajatteli: taemmoeistaekoe se vallankumous nyt onkin! Ilo omien lasten pelastumisesta avasi yhtaekkiae haenen silmaensae, ettei haen enaeae pitaenyt muita ainoastaan haenen omien lapsiensa tieltae ja paeaeltae mitae pikemmin syrjaeytettaevinae painoina, vaan apua tarvitsevina raukkoina. Ja se sama ilo antoi haenelle ihmeellistae voimaa ja neuvokkuutta taessae hirveaessae vallankumouksessa, jonka tekijoeitae niin haepeaellinen pakokauhu oli vallannut, etteivaet edes avunhuutoihin uskaltaneet takasin palata. Jopa sentaeaen palasivat muutamat uskalikot, jopa ilmestyi laeaekaerejaekin, jopa ruvettiin nostamaan, tukemaan, sitomaan, jopa tuotiin paaritkin, apteekit avattiin, kahvilasta tehtiin sairashuone, ja Kerttu paeaesi juoksemaan kotiin... Aivan oikein! Siinae istuivat kuin istuivatkin kaikki kolme ruokasalin poeydaen ympaerillae, lampun ylhaeaeltae valaistessa heidaen paeitaensae, ja odottivat mitae aeiti sanoo ... sillae he todella olivat olleet siellae. Missae kapteeni? Ei kukaan tiedae. Olivatko lapset jo kotona kun isae laeksi? Eivaet. Kustaava vaan tiesi kertoa, ettae miehiae oli juossut sisaelle huutaen: tulkaa, tulkaa! Ja kun he olivat vaehaen aikaa kapteenin kanssa puhuneet, oli kapteeni ottanut hatun paeaehaensae, ja sanottuaan kovalla aeaenellae kaksi kertaa: mielettoemaet, mennyt miesten kanssa ulos. Kadulle paeaestyae he olivat kaikin ruvenneet juoksemaan. Tapasiko isae lapsia kadulla? Ei. Taemae oli Kertun mielestae selvae todistus siihen, ettae kapteeni oli, kuultuaan ehkae miehiltae mitae kenraalikuvernoeoerin palatsin luona tapahtui, myoeskin juossut sinne lapsia pelastamaan. Kummallista taessae oli ainoastaan se, kuinka ei Kerttu eikae lapset olleet kapteenia siellae ollenkaan naehneet. Alkoi tulla yoe. Lapset nukkuivat kukin rautasaenkyynsae. Lamput paloivat kaikissa huoneissa. Kerttu ei tahtonut sammuttaa niistae ainoatakaan ennenkuin kapteeni tulee ja haen saa sen kanssa elaeae uudestaan riemun naehdae lapset pelastettuina, laempimaen peitteen alla vuoteissaan nukkuvina. Joutessaan Kerttu laitteli kapteenin vuoteenpuoliskon aivan mallikelpoiseen yoekuntoon. Oikein haen itse ihmetteli kuinka tarkkaan haen taetae teki, ei saanut olla muka mitaeaen vinoa eikae ainoatakaan poimua lakanoissa, lakanainpaeitten piti olla ihan tasaisesti yhtae pitkaellae ja tyynyn ihan-ihan keskellae. Jos vaan naeki vaehaenkin vikaa, niin meni ja korjasi. Yoepaidan taittoi tarkkaan neliskulmaiseen laskokseen ja pani juuri keskikohdalle tyynyn ja peitteen yhtymaen paeaelle. Kun ei siinae vuoteen luona enaeae ollut mitaeaen tekemistae, kulki Kerttu huoneesta huoneeseen ja korjasi meluisan paeivaen jaelkiae, korjasi niin tarkkaan, ettei missaeaen pienintaekaeaen epaejaerjestystae naekynyt. Ikkunaverhotkin muisti poeyhistaeae, tuolit salissa asetti saeaennoelliseen asentoon, tuuletti huoneet raikkaiksi, eteisessae jaerjesti hatut ja paeaellysvaatteet mahdollisimman vaehae tilaavaativasti ja korukirjatkin asetti nurkkahyllylle sievempaeaen jaerjestykseen. Mutta kapteenia ei vaan kuulunut tuntikausiin. Taemae viipyminen ei ollut ollenkaan kapteenin naekoeistae. Jos se olisikin huomannut lasten tulevan kotiin, niin eipae haen kuitenkaan ollut naehnyt Kertun tulevan, ja laehtiessaeaen kotoa se tiesi Kertun juosseen lapsia hakemaan ja siis taeytyneen joutua vaaran alaiseksi. Nyt ei ollut ollenkaan kapteenin naekoeistae, ettae haen olisi voinut olla naein kauan kotoa poissa tietaemaettae miten Kertun on kaeynyt. Yli kaksitoista vuotta olivat he Kertun kanssa olleet naimisissa ja koko taenae aikana ei kapteeni ollut kertaakaan unohtanut tarkkaan tiedustaa missae Kerttu kulloinkin on ja aina joutunut suuresti huoliinsa, jos epaeili vaehintaekaeaen pahaa Kertulle voivan tapahtua, vaarasta puhumattakaan. Mitae kauemmas siis se hetki siirtyi, jolloin kapteeni olisi silmaet pystyssae juossut sisaelle ja huutanut: missae Kerttu, missae Kerttu?--sitae levottomammaksi Kerttu kaevi, ja haenen mielikuvituksensa alkoi laeikaehdellae ihmeellisissae naeyissae. Ehkae ovat haenet vanginneet ja haen nyt siellae tuskailee kauheassa epaetietoisuudessa siitae mitae Kertulle ja lapsille on tapahtunut. Kun kapteeni tuskailee, on haen hirmuinen. Haen on niin vaekevae, ettae saerkee millaisen vankikopin tahansa, ja silloin he suuttuvat haeneen vielaekin enemmaen ja sulkevat ties millaisten salpojen taakse.--Tai on haen sitten ryhtynyt jossain yksin jotakin vaekijoukkoa pakokauhusta pysaeyttaemaeaen ja saanut siinae surmansa. Kello puoli 12 Kustaava ilmestyi tohveleissa ja alushameisillaan hiljaa alakerrasta, jonne haen oli kuullut Kertun yksinaeisiae askeleita ja niistae paeaettaenyt, ettei kapteeni mahda olla kotona. Nyt Kustaava heti yhtyi siihen Kertun mielipiteeseen, ettae jotain oli taeytynyt kapteenille tapahtua. He tulivat melkein varmaan vakaumukseen, ettae kapteeni oli vangittu. Kello yhteen asti he vielae odottivat, mutta kun ei sittenkaeaen vielae kuulunut, paeaetti Kerttu, tuli mitae tuli, laehteae jaelleen tiedustusretkelle. Kustaava jaei sillae aikaa kotia vartioimaan. Kerttu sukelsi ulos asunnosta niinkuin olisi paeaettaenyt jostakin korkealta hypaetae alas ammottavaan syvyyteen tai niinkuin olisi varustunut hyoekkaeaemaeaen keskelle tuiminta miesten ottelua, sillae haen kuvaili kadulla olevan vielae tuhat kertaa pahempaa elaemaeae kuin aesken, ja odotti varmaan joutuvansa kasakkain jalkoihin. Suuri oli sentaehden Kertun haemmaestys, kun keskikaupungilla vallitsikin taeysi ja pimeae tyhjyys. Siellae taeaellae kulki katuja myoeten jotain henkiloeitae rivissae, mutta sivilipuvussa, kalossit jaloissa, kuulumattomasti astellen. Niinkuin jokin naekymaetoen leijona olisi aekkiae tukahuttanut tassunsa alle koko kaupungin, sanoen: hiljaa nulikat! Kivimuurit kumottivat kuin suuret pimeaet haamut yoessae, siellae taeaellae tuikahteli yoesumussa himmeaet ikkunavalot. Ja hiljaisuus oli niin syvae, ettae olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Mutta ei ainoatakaan polisia naekynyt, jolta Kerttu olisi voinut kysyae oliko mitaeaen vangitsemista tai tapausta kuulunut. Silloin Kerttu muistikin lasten kertoneen, ettae polisitkin olivat tehneet lakon, ja haen kaeaentyi senvuoksi ja juoksi niiden miesten luo, jotka kaevelivaet keskellae katua ja kysyi heiltae. Miehet sanoivat Kertulle: Me olemme uuden polisimestarin kaeskylaeisiae ja olemme taessae kolme tuntia vahtivuorossa olleet emmekae ole mitaeaen vangitsemisesta kuulleet, mutta jos tietaeae tahdotte, menkaeae keskusasemalle, joka on senatintorilla, siellae vangituita saeilytetaeaen. Kerttu oikasi suoraa paeaetae sinne. Taeaellae oli portin edessae tavaton vilinae samallaisia hiljaisia sivilimiehiae, jotka tulivat ja menivaet, tulivat ja menivaet. Kerttu ajatteli: Jospa vaan paeaesisin niin pitkaelle, ettae antaisivat tulla vankikopin oven taakse, niin minae huutaisin sille raukalle niin kovaa kuin jaksaisin: ole rauhassa, lapset ovat tallella! Ja haen tunkeutui voimakkaasti miesten sekaan porttikaeytaevaeaen mennaekseen sisaelle polisikamariin. Miehet pysaeyttivaet haenet kysyen mitae asiaa haenellae oli. Kerttu sanoi olevan asiaa polisimestarille ja tyoenteli itseaensae vaekivallalla eteenpaein. Mutta miehet sulkivat haeneltae tien kysyen kuka haen oli, joka ei jaerjestyksenvalvojia totellut. Kun Kerttu oli sanonut nimensae, luullen jo haentaekin vangittavan, astuivatkin miehet askeleen taapaein, tekivaet haenelle kunniaa ja sanoivat: Herra kapteenia on nyt vaikea tavata, mutta me raivaamme teille tien. Ja kohta avasivat leveaen tien keskellaensae, kahdelle puolelle syrjaeytyen. Kerttu paeaesi taellae tavalla kahden miehen kulkiessa haenen edellaeaen tietae avaamassa pitkaelle yhae sakenevan vaekijoukon sisaeaen, kunnes joutui suureen huoneeseen, missae eteenpaeinliikkuminen alkoi vaeen paljouden taehden tuntua jo mahdottomalta. Silloin kuulee haen aekkiae ihan selvaesti kapteenin aeaenen, kuulee haenen ankaran komentavalla aeaenellae lausuvan jotain kaeskysanoja, ja melu senmukaan hiljenee. --Tuolla menee herra polisimestari,--sanovat sinnepaein osottaen Kertulle haenen saattajansa. Kerttu kurottuu varpailleen naehdaekseen sitae, johon he osottavat. Se on kapteeni ilmi elaevaenae, haenen oma Hanneksensa! Hannes--polisimestarina! Silmaet ankarissa rypyissae, ei ikinae ollut Kerttu niitae niin ankarina naehnyt... Kerttu peraeaentyi. Haen oli kaatua haemmaestyksestae. --Enhaen minae sinne--, sammalteli haen saattajillensa,--kunhan vaan sanotte haenelle, ettae lapset ovat tallella... Ja oli liikutuksesta hykertyae itkuun ihan siinae miesten naehden. Mutta oikeastaan kohottausi Kertun mieli samassa kuin siivillae yli haenen perhehuoliensa. Semmoinenko, semmoinenko sinae olitkin!--Ja haenen rintansa paisui ylpeydestae, kun haen muisti pimeaen kaupungin, hiljaisena kuin hautakammio, ettae olisi neulan kuullut putoavan! He antoivat kapteenskalle kaksi miestae saattajiksi, joilla oli kaesissae kirkkaat heijastuslyhdyt. Yksi kummallakin puolella Kerttua he kulkivat kertoen suurten tapausten menosta ja kapteenin ottamisesta jaerjestyksen valvomisen kaesiinsae. Kerttu innostui yhae enemmaen. Kadut muuttuivat ikaeaenkuin haenen kodikseen, ihmiset kaikki, sekae ulkona ettae sisaellae olevaiset, tutuiksi omaisiksi. Yhtae, yhtae olemme kaikki, sekae rikkaat ettae koeyhaet, yhtae koko maailma. Taemmoeistae, naeinkoe ihanaa se vallankumous siis onkin! Kiivaasta kaeynnistae nuorten henkivartijainsa vaelissae haenen hattunsa lepatti vaehaen silmillae,--mutta mitae siitae! --Haen on poliisimestarina!--huusi Kerttu heti sisaelle paeaestyaensae, ja lensi Kustaavan kaulaan. Kustaava tyypertyi. Kerttu ei saanut kerrotuksi jaerjestyksessae, vaan haenen sanansa menivaet toistensa edelle tai rupesi haen kesken kaikkea ajattelemaan ja jaetti lauseensa lopettamatta. --Tyoemiehet ovat haenet valinneet ... ja herrasvaeet tietysti myoeskin ... siellae ovat kaikki yhdessae, herrat kaesikkaein tyoemiesten kanssa ... kaikki ovat niinkuin yhteen koottu ja keskellae on kapteeni... Ja taas puristi Kustaavaa vasten rintaansa. Haen kertoi ja puhui ja kertoi ja he valvoivat neljaeaen aamua, eivaetkae sittenkaeaen vielae malttaneet erota, vaan menivaet kaesi kaedessae kaikkia huoneita katsomaan, ettae miltae nekin naeyttivaet naeiden suurten tapausten peraestae. Kaikki paikat he kaevivaet. Yksin pellinnyoeristaekin, joka oli punojalta aikoinaan ostettua punanyoeriae, Kerttu ajatteli paeaetaensae nyykaeytellen: Tuokin tuossa... Yksikseen jaeaetyaeaen haen ei sittenkaeaen pannut maata, vaan nautti yhae suurten tunteiden ja ajatusten vaellusta itsessaensae. Ihmeellistae! Kuinka Kerttu nyt oli haeneen rakastunut! Ja rakastunut yhtaekkiae sillae entisellae rakkaudella kaukaa lapsuudesta, jolloin kapteeni haentae opetti ja ankarasti kuritti. Oli yksi ainoa pieni varjo vaan siinae. Se oli vaan muuan kaukainen muisto, joka ihan huomaamatta pujahti haenen mieleensae, kun haen naeki jaelleen Hanneksen neliskulmaiseksi taitetun yoepaidan siinae tyynyn alapuolella,--muisto unesta, jonka haen oli joskus melkein vielae lapsena naehnyt, ja josta haen ei edes kaikkia paikkoja senvuoksi voinut tarkemmin muistaakaan. Siinae unessa oli vaan ollut niin, ettae Hannes oli tullut polisimestariksi, ja kaikki kumarsivat haentae, niinkuin nyt polisikamarissa; mutta unessa oli sen yhteydessae ollut jotakin hirmuista. Oli niinkuin joku kuoppa ja Hannes peraeaentyy--peraeaentyy eikae huomaa sitae ja putoaa siihen... Jos taetae nyt ollenkaan kannatti muistella naein suuren hyvaentunnon rinnalla! Mitae ihmeen kuoppia tai onnettomuutta voisi siitae tulla, ettae ihminen on niinkuin leijona pannut tassunsa kaupungin paeaelle ja sanonut: hiljaa nulikat! Ja kaikki on hiljennyt niin ettae kuulisi nuppineulan putoovan... Sinae rakas ... sinae voimakas ... sinae suuri! 5. Se tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin anniskelumyymaelaen luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti haenen mieltaensae jaerkyttaenyt. Ei kuitenkaan itse se murha missaeaen suhteissa vaikuttanut haenen tunteihinsa tai tasapainoa haenessae haeirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, ettae kuinka haen, Hinkki, ei ollut itse ennen keksinyt, ettae sellaistakin voi tehdae. Ei vielae ikinae haen ollut tullut ajatelleeksi, ettae oikeastaan eihaen yhtaeaen mikaeaen estae tappamasta jotakin haenen vihaamaansa henkiloeae, kuten esimerkiksi isae Franssia tai jotakin muuta vielae rikkaampaa ja haevyttoemaempaeae. Ei yhtaeaen mikaeaen, ei yhtaeaen! Ja taetae haen ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei haen ollut ennen keksinyt. Se oli haenelle nyt ilmeisenae todistuksena siihen, ettae haen oli ajan kuluessa jaeaenyt jotenkin takapajulle. Ne siellae jossain kulkivat ilmeisesti haenestae edellae. Haen ei ollut enaeae asiain kaerjessae. Taemaepae se vaan jaerkyttikin Hinkin mieltae. Ei Hinkki voinut jaettaeae asioita taelleen. Vaan heti kun komisarius jaelleen maeaeraesi haenet olemaan kotitarkastuksessa laesnae, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot noettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli maeaeraetty pidettaevaeksi, ja sanoi: Paljokos annatte taerkeaestae ilmotuksesta? Ja kun haenelle oli luvattu 20 markkaa siinae tapauksessa, ettae haenen ilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Taenae yoenae kello neljae ne tulevat. Vielaepae auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien poiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin oli polisipuvun jaelleen paeaellensae vetaenyt: Kaikki on sen asunnon ympaerillae rauhallista. Muutaman ajan haen vielae oli polisina ja ansaitsi taemmoeisillae ilmiannoilla, jona aikana haen hyvin tutustui naeihin ihmisiin; ja vaikka ne olivat herroja, miellyttivaet ne Hinkkiae jotakuinkin. Mutta pian haen jaetti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja valmistamaan. Sellaisia kaesipommeja haen oli naehnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut englantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut yhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen rakennetta. Nyt oppi haen myoes oikean raejaehdyspommin rakenteen, jota virolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi. Mihin tarkotukseen Hinkki naeitae pommeja nimenomaan valmisti, ei haenellae toistaiseksi ollut itsellaekaeaen varmaa selvaeae. Haen oli vaan kerran seistessaeaen rautatientorilla naehnyt armottoman pitkaen jonon ryssaen sotamiehiae, jotka ylettyen toisesta paeaestae toria toiseen, ja sittenkaeaen haentaeae vielae naekymaettae, kantoivat olallaan kaksi kivaeaeriae kukin. Kun Hinkki tiedusteli syytae taehaen omituiseen ilmioeoen, sanottiin haenelle, ettae siinae vietiin pois Venaejaelle Suomen hajotetun sotavaeen aseita ja ettae naemae nyt olivat viimeiset kivaerit mitae enaeae oli. Silloin Hinkki laski niin, ettae kun Suomen herroilla nyt ei ole enaeae sotamiehiae, ja ovat vihoissa ryssaen kanssa, niin ei ryssae ampuisi Viaporista eikae kasarmeista, vaikka mentaeiskin vaehaen niinkuin tasajaolle Franssin kaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle. Toistaiseksi oli haen kuitenkin enemmaen huvitettu niiden laittelemisesta kuin niiden kaeyttaemisen tarkemmasta ajattelemisesta. Mutta kun haenen toverinsa--kaikkia ei haen suinkaan ollut lukutaitoisiksi opettanut--saivat vihiae naeistae valmistuksista, ei Hinkki enaeae mitaeaen rauhaa heiltae saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmaersivaet hyvin Hinkin selitykset miksi ryssae ei ampuisi eikae liioin mitaeaen paukkua Viaporista olisi pelaettaevae. Ja tulvasivat Hinkin ympaerille niin suurissa joukoissa, ettae haenen aivan pian taeytyi heidaen rauhoittamisekseen ruveta ajattelemaan vielae lisaeverstaiden perustamista, yhden itaeiseen ulkokaupunkiin ja yhden laentiseen. Vaekeae meni niin paljon Hinkin puolelle, ettae haenen entisten oppineittenkin toveriensa--niitten pirun maitopartain--taeytyi ottaa haenet taas armoihinsa, tunnustaa haenen mahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa. Kun taemae oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi--ilman mustatukkaa--Hinkin miesten selittaemien tosiasiain ja naekoekohtain valossa leviaemaeaen niin hurjaa vauhtia, etteivaet taemaen kaupungin nurkat enaeae sen rajoiksi riittaeneetkaeaen, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja maapaikasta maapaikkaan taeyttaeen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne oppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan pitaemaeaen, mutta joutuivat kohta vaehemmistoeoen ja paikkojensa menettaemisen vaaraan, jos vaehaenkin poikkesivat Hinkin suunnasta. Kun sitten junat pysaehtyivaet, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin tekivaet lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvae annos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillae ei Hinkki mitaeaen tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikae liioin pelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievaeae tasajakoa vaan ja pian. Jo kulki haenen miehiaensae rohkeissa nousuviinoissa rivittaein pitkin Pitkaensillankatua, sulkien tieltaeaen kaiken katuliikkeen ja lakaisten edestaeaen kaikki hajallaan olevaiset ja saeikkyvaeiset. Silloin juuri parhaiksi sukelsi itse mustatukka jostain jaelleen esille. Oli kai vaaninut niinkuin korppi haaskaa. Jaetti kesken kaikki sointulansa, tuli ja rupesi kyntaemaeaen vierailla haerjillae. Omisti kohta kaikki omaksensa, vaikkei haenen oppinsa olisi ikinae ulkopuolelle haljusilmaeisten ja vaimovaeen piiriae levinnyt, ellei herrat olisi haenen poissa ollessaan vaehaen pistoolia paukutelleet, ellei ryssae olisi vienyt kivaerejae ja ellei Hinkki olisi sitae lammasuskoa vihjauksillaan teraestellyt. Jo naekee Hinkki mustatukan taas haraavan ilmaa pitkillae kaesillaeaen. Seisoo keskellae rautatientoria huutaen vaekijoukolle: "Veljet, sisaret, kapakat kiinni, jakkaus, jakkaus"... Aih, aih, kuinka Hinkkiae luihin ja ytimiin asti inhotti se mies! Tietaeaehaen sen! Vaeki seisoo ympaerillae, mojottaa suu auki, sylki suusta. No ja elaekoeoen! Otetaan jakkaudella! aeaenestetaeaen! aeae-baeae-baeae! Tosin mustatukasta olisi kyllae suoriutunut. Anniskelut saa miesvoimalla helposti auki, eikae tynnyrien tapit niin lujassa istu. Panimon portinlukkoja ei myoeskaeaen tarvitse rikkoa, kun jokapaikassa paeaesee sisaelle aitojen ylitse ja alitse. Ja kun polisitkin olivat lakossa, olisi muutama kymmen miestae riittaenyt asiain suoritukseen. Alkoi olla jo pimeaekin. Mutta silloin juuri tuli kapteeni. Rupesi polisimestariksi ja teki kohta liiton mustatukan ja Hinkin entisten, oppineitten toverien kanssa. Ei olisi Hinkki uskonut kapteenia niin viekkaaksi kuin se taessae asiassa naeyttaeytyi olevan. Pani oman kaartin pystyyn ja siihen otti Hinkin parhaat miehet! Sitoi heidaen kaesivartensa ympaeri veripunasen nauhan, sanoen: taemae on verisen vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Ja joka vannoo minun kaeskyni taeyttaeae, haenen kaesivarteensa sidon minae taemaen merkin. Ja he vannoivat. Mutta kun toiset miehet naekivaet toistensa kaesivarsissa punaset nauhat, kysyivaet he: mikae merkki se on? Toiset sanoivat: se on verisen vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Silloin menivaet kaikki kapteenin luo tahtomaan veripunasta nauhaa vannoen: mitae meille kasketkin, sen teemme. Mutta kapteeni sanoi: sulkekaa kapakat, ja joka ei teidaen kaeskyjaenne tottele, se vangitkaa ja tuokaa taenne! Ja kohta levisi haenen kaartinsa yli koko kaupungin eikae kapakkoihin olisi enaeae millaeaen miesvoimalla kukaan paeaessyt. Taemae manoeoeveri osotti Hinkin mielestae kapteenissa niin suurta viekkautta, ettae haen oli melkein taipuvainen senjohdosta antamaan sille anteeksi oman taeydellisen mieshukkansa. Ja mistae ihmeestae se olikaan aivan ilman Hinkkiae niin laepiviisaaksi oppinut? Opetettiinkohan sellaisia temppuja sotakoulussa?--ajatteli Hinkki. Kaikissa tapauksissa haen, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja kaeveli seuraavina paeivinae toimettomana ja haluttomana pitkin keskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen jaerjetoentae laumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta rautatientorille, joka vaellus haentae nyt suuresti inhotti ja kyllaestytti, koska sen syynae oli haenen mielestaeaen niin tyhmaen peraettoemaet huhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin kaupunkia vastaan. Niihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensae tuijottaen Hinkki vaan kaeveli ilman mitaeaen maeaeraeae ja lakkaamatta haukotteli. Vihdoin haen, kun ei mitaeaen huvia voinut keksiae, meni vaaria katsomaan ja ehkae saamaan mukaansa kadulle. Vaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin vaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon vaeliae ehkae kerran kolmessa vuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsae vaatimusta, vaan laeksi sauvan nojassa liikkeelle. Kyllae siitae olikin huvia Hinkille aika lailla, kun haen katseli vaarin yhtaemittaa nieleskelevaeae, hampaatonta suuta ja ihmeissaeaen vasemmalle ja oikealle kaeaentelevaeae paeaetae. Vaarin liikkeistae Hinkki naeki jokaisen haenen ajatuksensa, mutta ei puhunut mitaeaen, eikae vaarikaan puhunut. Mikonkatua he menivaet alas rautatientorille paein ja kaeaentyivaet sieltae hiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin vaesyvaen. --Katos, katos,--sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein rikkaimpien talojen ikkunoihin:--Jos nyt taemaen kaupungin sytyttaeisi, niin toinen leikki siitae tulisi kuin ennenmuinoin Haemeenlinnan markkinoilla! (Naein sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta aikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Haemeenlinnan kaupunki, josta syystae se sitten Siperiaankin oli joutunut.) --Toinen tulisi!--myoensi vaari, sillae haen oli jo naehnyt, ettae kaupunki oli ilman poliseja, kuten Hinkki oli haenelle sanonut. --Mutta eikoehaen se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi sitae aeijaeae tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen tyoenteli vaaria kylkeen: hoeoe-haeae-haeae, jolla aeaenellae Hinkki tahtoi pilkata vaarin siinae tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttae. Vaari nauraa hohotti sydaemmellisesti rakkaalle Hinkillensae. --Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmoeivin sormin osotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa, pankkipalatseissa ... ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli saadessaan jotain oikein tyhmaeae todistaa. --Sitaekoe mustatukkaa ne vaan uskovat? sanoi vaari, tahtoen ottaa osaa Hinkin huoliin. --Vielae mitae, sanoi Hinkki,--meidaen kapteenia ne uskovat. --Kas vaan sitae aepaeraeae!--sanoi vaari, ja lisaesi: Turhaan, turhaan minae sen likan sarkasaekissae maailmalle kannoin! --Aelkaeae sanoko, sanoi Hinkki ja haenen ylaehuulensa vasen pieli vaehaen kohosi:--Jos se kapteeni kuninkaaksi paeaesee, ehkae se maatkin Veneh'ojalle jakaa. --Jakaa se,--sanonko minae! Eteenpaein maleksiessaan he tulivat patsaan kohdalle, jonka ympaerillae suuri vaekijoukko seisoi lukemassa kapteenin julistusta. Toiset tulivat, toiset menivaet,--toiset vaan suu auki katsoivat silmien turhaan haratessa jotain selittaevaeae vastausta aekkiae nousseihin, yllaettaeviin kysymyksiin,--toiset nyykaeyttelivaet hyvaeksyvaesti paeaetaensae, toiset naeyttivaet huolestuneilta, toiset naurahtelivat... Hinkki tunkeutui vaarin kanssa myoes esille patsaan juureen. --Mitaes siinae on?--kysyi vaari. Hinkki luki: TAeSTAe PAeIVAeSTAe ALKAEN ON PROSTITUTSIONI SUOMEN PAeAeKAUPUNGISSA LAKKAUTETTU. --Soo-o?--pani Hinkki, ja haen muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan laassut puhtaaksi tyttoepaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin? --Haeh?--kysyi vaari uudestaan. Mutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes selittaemaeaen. Ja haukotellen ja aeijaen hitaasta etenemisestae laiskistuen Hinkki maleksi vaarin asunnolle takasin. Taeaellae haen rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikaevissaeaen soittelemaan harmonikkaansa, jota vaari haentae varten kaapinnurkassa talletti. Sillae ei Hinkki tahtonut ajatella niitae ikaeviae ajatuksia, joita kapteenin plakaatti oli haenessae virittaenyt, kun haen siitae muisti koko oman elaemaensae ja erittaeinkin isae Franssin elaemaen, sen inhottavan moehoemahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman suuren haevyttoemyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja sitten antoi sen asua puolimaedaenneessae piharakennuksessa, pimeaessae, haemaehaekkien ja homeen seassa... Kyllae se mies olisi ollut aivan ensimaeiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri naeitaepae Hinkki ei nyt viitsinytkaeaen ajatella. Haen aikoi ensin pyytaeae vaarilta viinaa, jota tiesi kyllae kaapissa haenen varalleen olevan, mutta sitten ottikin harmonikan, koska se teki haenelle tavallisesti melkein saman palveluksen ikaevien ajatusten karkottajana. Ja soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin. Vihdoin alkoi pitaeae niinkuin pieniae vaeliaikoja ja silloin aina hymyili ajatuksissaan. Vaari huomasi siitae, ettae nyt se on vihdoin jotain taas huvikseen keksinyt. Ja aivan oikein. Vielae yksi valssi, ja Hinkki nousi paeaettaevaesti vuoteelta ja meni suu hymyssae ajurirenkien puolelle. --No, ettehaen te sitae moehoemahaa vanginneetkaan! --Ei meidaen pitaenytkaeaen, vaan lakkokomitean, vastasivat he haenelle. Silloin Hinkki kysyi, eikoe lakkokomitea siis kaeskenyt vangita. He vastasivat: siellae sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta vartokaa kunnes kaesky tulee. Sitae me varromme. --Ja voi teitae loeyhaepaeitae, sanoi Hinkki,--sillae kun lakko loppuu, vangitsee moehoemaha teidaet, mutta nyt on teidaen vuoro vangita haenet. Menkaeae siis polisikamariin ja pyytaekaeae oitis punanauhat kaesivarsiinne, ja ottakaa mukaanne vielae kaksi miestae, joilla on punanauhat, ja tulkaa viipymaettae taenne minun puheilleni. Saakos ihmisiae kepillae hutkia! He tekivaet niinkuin Hinkki oli heidaen kaeskenyt ja tulivat haenen eteensae nelin miehin, nauhat kaesivarsissa. Kun nyt Frans tuli ulos, kaevelylle laehteaekseen, menivaet miehet haenen luoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut: --Lakkokomitea on meidaet laehettaenyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas olet heidaen kaeskyjaensae vastaan rikkonut. Ja kun Frans kielsi heitae tottelemasta, rupesivat he haentae taluttamaan. Mutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli taetae menoa. Katseli ja hykerteli mielihyvaestae kaesiaeaen. Niin kaey isaentien, kun kerran rengitkin asettuvat esivallan istuimille! Frans ei enaeae vastustellut. Mutta kun haen mahdottoman lihavuutensa vuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpaein, piteli kaksi miehistae haentae kaesistae niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpaein kumartuneina vetivaet haentae peraessaeaen. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet toeksaehtelivaet Hinkin mielestae kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin ollessa nojallaan taapaein. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa, pitkaenenaeisissae kasvoissa ei naekynyt vaehintaekaeaen ulkonaista rauhattomuuden merkkiae, vaan suuret silmaeluomet olivat paeinvastoin painuneet vielae tavallistakin alemmas, joten olisi syrjaeinen luullut haenen noeyraesti taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka haenet tunsi--niinkuin Hinkki--se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisaessaeaen, ruumiinsa puolijuoksussa toeksaehdellessae uhkaavasti ajatteli: Ma-a-a-alt-taka-a-a-han! ma-a-a-alttaka-a-a-han! Kolme pitkaeae tuntia istutettiin Franssia polisikamarissa odottamassa milloin haenen asiansa tulisi esille. Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin haeneltae kysymaeaen: Mitae teillae on asiaa? Frans selitti, ettei haenellae ollut yhtaeaen mitaeaen asiaa. Silloin sanottiin haenelle: Jos teillae ei ole mitaeaen asiaa, niin menkaeae pois, sillae taeaellae ei ole tilaa asiallisillekaan. Kotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Haen oli ollut kolmituntisen oleskelunsa vuoksi vaeentungoksessa niin maerkaenae, ettae oli vaatteineen paeivineen kuin merestae nostettu. Ohikulkevaiset olivat astuneet haenen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peraeti harvanappisiksi repeytyneet. Paljon oli Frans elaeessaeaen kokenut ja naehnyt, oli kerjaelaeisenae vaeltanut maantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla, oli sen seitsemaessae myllyssae onneansa koettanut, oli vihdoin rikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvaeaen alkuun paeaestyaensae vihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja mutkassa kuin haen elaeessaeaen olikin ollut, oli haen aina tullut yhae varmempaan vakaumukseen siitae, ettae ainoastaan ollen lujassa liitossa esivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen tarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli taemae haenen mielestaeaen niin nurinkurinen eli kaikkia kaesityksiae yloesalasin kaeaentaevae tapaus, ettei haen olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut ilmottamaan. Yhtaehyvin olisi jumala itse astunut alas maan paeaelle, luopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitae oli Frans elaemaensae aikana paljon naehnyt, mutta semmoista mitae haen nyt polisikamarilla oli naehnyt, ei haen vielae ikinae ollut unissaankaan aavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja yloesalaisin. Viimeiset olivat tulleet ensimaeisiksi ja ensimaeiset viimeisiksi. Suuret herrat sekasin kaiken maailman saellien kanssa. Polisia ei missaeaen. Kapteeni yksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit, konsulit, tirehtoeoerit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat noeyraesti ja esittaevaet asioitaan. Mutta mitaes taemae vielae! Pormestari--itse pormestarikin!--kumartaa kapteenille! Franssin taeytyi panna kaemmenensae korvan taa ja kurottua sinnepaein, kuullakseen mitae pormestarilla voi olla pyydettaevaeae kapteenilta. Mitae?--Mitae?--Onko se mahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytaeae kapteenilta saisiko haen oikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut kuin viheltaeae kadunkulmassa, niin sai niitae ympaerilleen joka suunnalta, ettae olivat toistensa paeaelle lentaeae. Ja monta kertaa oli Frans itsekin, talvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin kuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkaeaen, etteivaet muut ennen ennaettaeisi. Olipa useasti suljauttanut rekensae juuri taemaen saman pormestarinkin eteen, kun naeki haenen astuvan kahvilasta hansikoita sormiinsa vetaeen. Ja nyt olisi ollut haenen renkiensae vuoro palvella herroja, mutta pormestari ei vihellae, vaan pyytaeae lupaa kapteenilta, ja Frans ei voi laehettaeae renkiaensae, sillae rengit ovat haenet vanginneet! Taessae kohden oli Franssin paeae ruvennut menemaeaen niin sekasin, ettae nuokahti tainnuksiin. Ja haentae virvotellessa olikin haeneltae sitten kysytty mitae asiaa haenellae oli, ja paeaestetty kotiin. Franssin anomukseen saada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitaevastoin annettu hylkaeaevae lausunto, ja haen sai kaevellae. Sentaehden, kun kaksi hierojaa oli haentae kotona pari tuntia virvoitellut, oli haenen ensimaeinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllae minae sinulle vielae naeytaen! Vai sinae taessae maeaeraeaet milloin minae saan omilla hevosillani ajaa! Malta, malta! Sen enempaeae huvia ei Hinkille taestae Franssin asiasta koitunutkaan. Ikaevissaeaen haen tuli joka paeivae soittelemaan vaarin luo, sillae ei milloinkaan vielae ollut elaemae haenestae tuntunut niin kuivalta kuin taellae lakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseaeaen, aina tuli kapteeni vaeliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedaetti jo kolmantena paeivaenae alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan vaeliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei koko vaali merkitse mitaeaen ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin Hinkki tunsi itsensae tavalliseksi virkamieheksi eikae ottanut osaa vaaliin. Kapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitaeaen rauhaa. Se yhtaikaa sekae ihmetytti haentae ettae myoeskin jotenkin kalvoi haenen sydaenpohjaansa. Ja ollakseen ajattelematta haen otti sen valssin, josta Hiltu--muuan--oli vielae niin pitaenyt "Kolmasti, neljaesti..." Mutta kun kaedenranteet vaesyvaet, tulee taas ajatus: Mistaehaen sekin asia johtuu, ettae kun ihmiset uskovat joskus tulevan jotain parempaa, niin he kohta kesyttyvaet? Hinkki tunsi eraeaen patajuopon--hyviae ystaevyksiae olivatkin--, joka meni pelastusarmeijaan ja rupesi uskomaan, ettae kuoleman peraestae tulee paratiisi kaikille ihmisille. Ja niin villi kuin se olikin ollut, kohta alkoi loistaa kuin aurinko, ei ottanut enaeae viinan tilkkaa suuhunsa, vaan itki ja ylisteli aamusta iltaan herraa, eikae Hinkki olisi saanut haentae maistelemaan enaeae, vaikka olisi hienointa pomeranssia nenaen alle tuonut. Hinkki soitti kahdeksan kertaa peraekkaein Taavetinpolskan, ollakseen moisia typeryyksiae ajattelematta. Mutta heti kun haen taas lepuutteli kaesiaensae ajoivat lakkoviikon tapaukset vaekisin ajatuksia haenen paeaensae taeyteen: Niinkuin pelastusarmeija, niin mustatukkakin. Kuinka monta kaikkein varminta ja luotettavinta jaerjenmiestae olikaan mustatukka jo haeneltae vienyt! Heti kun olivat saaneet mustatukan uskon, ettae noin sadan vuoden peraestae eli sittenkuin paeaestaeaen aeaenestaemaeaen tulee maan paeaelle tuhatvuotinen valtakunta, heti lakkasivat juomasta, kampasivat tukkansa ja katselivat haljusilmin korkeuteen. Ja kun Hinkki koetti saada heitae ravistettua ennalleen, tyoensivaet he haenet ylenkatseellisesti luotaan, sanoen: sinae elaet pimeydessae! Osasi Hinkki yhden jenkankin nuotin, vaikkei ihan taesmaelleen. Mutta haen nyt soitti sitae niin monta kertaa peraekkaein, ettae tahti ei lopulta kertaakaan rikkoontunut, ja haen paeaetti soittaa naein erehtymaettae viisi kertaa peraekkaein. Jos tuli pieninkin erehdys vaikka vasta viidennellae kerralla, piti alkaa taas alusta. Kun taemae urakka vihdoin onnistui, olivat Hinkin ranteet kuin poikki. Naein pelastusarmeija ja mustatukka. Entae kapteeni? Juuri samalla tavalla. Kesytti yhdellae ainoalla sanalla tulevaisesta vallankumouksesta Hinkin rajuimmat miehet. Niin ettae kun Hinkki meni koetteeksi anniskeluun pyrkimaeaen, jossa naeitae oli vahtina, heidaen paeaemiehensae hypaeten poikasi molemmin jaloin maata ja rajusti hihkaisten kirosi ettae ei vaikka perkele olisi! Kapakat ja porttolat pois ja oikeus maahan, se olkoon tunnussanamme! Ja jos nyt nuo pelastusarmeijan ja mustatukan ja kapteenin lupaukset olisivat olleet jotain uskottavia asioita, mutta puhumattakaan pelastusarmeijan paratiisista oli sekae mustatukan ettae myoes kapteeninkin puheet kaikkein typerintae typeryyttae, sillae kuinka voivat he tehdae ettei sotamiehiae olisi ryssaellaekaeaen! Voisiko Hinkki koskaan kesyttyae? Jos nyt ajateltaisiin, ettae joku keksisi keinon muuttaa asiat paremmiksi niin viisaasti, ettei siinae voisi loeytaeae mitaeaen vaehintaekaeaen tyhmyyttae... Mutta Hinkki pelaestyi itsekin, ettae oli antanut ajatustensa mennae niin pitkaelle. Ja taemae ajatus oli haenelle kirvelevaen vastenmielinen. Haen kirosi mielessaeaen vielae kerran lakkoa, joka vaekisin pani haenen paeaehaensae siellae ennen milloinkaan olemattomia ajatuksia, ja huusi vaarille: --Antakaa nyt sitten sitae viinaanne! Vaari kolisteli esille potun kaapistaan. Kun Hinkki oli juonut kolme ryyppyae, saattoi haen taas soittaa esteettoemaesti. Ja naein haen ryypiskeli ja soitteli kunnes lakon paeivaet paeaettyivaet ja Hinkki oli paeaessyt elaemaensae ehkae kaikkein ikaevimmaestae ajasta. 6. Olihan kapteeni aina, katsellessaan sekae kotimaisten isaenmaanystaevaein itsenaeisyyspyrintoejae ettae myoes mustatukan oppilaitten vallankumouksellisia vaatimuksia, ollut sitae mieltae, ettae kumpaisetkin olivat ainoastaan ehdonalaisia pikku liikkeitae, jotka viime asteessaan kokonaan riippuivat siitae mihin suuntaan Helsingin sylissae lepaeaevaen venaelaeisen linnotuksen tykit olivat kaeaentyneet. Sitae ymmaertaeen haen oli heti ylimpaeaen valtaan paeaestyaensae sekae vedaettaenyt alas senatin katolle kohotetun itsenaeisyyslipun ettae myoeskin antanut julistuksen siitae, ettae rautatientorilla valittava vaeliaikainen hallitus oli alistettava hallitsijan vahvistettavaksi. Mutta nyt, kun lakkoviikko paeaettyi sellaisiin suuriin voittoihin, jotka takasivat yksikamarisen eduskunnan ja yleisen ja yhtaelaeisen aeaenestysoikeuden, ymmaersi kapteeni vielae selvemmin kuin koskaan ennen sellaisen linnotuksen merkityksen. Koko voitosta voi puhua ainoastaan siinae tapauksessa, ettae venaelaeinen vallankumous tulee sen tueksi. Muuten on kaikki haihtuva kuin suopakupla, ja aeaenestaeminen yksikamarisessa eduskunnassa Viaporin tykkien alla lopultakin muuttuva pelkaeksi ivanaeytelmaeksi, jonka ainoa hyoety on sen huvittavuudessa. Sentaehden kapteeni hytkaehteli ilosta ja onnesta, kun huomasi, ettae Venaejaen vallankumouksen johtajat heti lakkoviikon tapausten jaelkeen kaeaensivaet koko huomionsa Suomeen. Se suunnitelma, jonka tarkotuksena oli ollut kapinan alottaminen Viaporista, jotta laivasto voisi kaeyttaeae taetae nojakohtanaan hallitessaan Suomenlahtea ja suojellessaan Suursaarelle sijotettua vaeliaikaista vallankumouksellista hallitusta, oli Vasilin kertomusten mukaan joutunut melkein kokonaan unohduksiin ja oli haenen matkansa tarkotus ollut noutaa kapteenin mietintoe paeaekortteeriin koettaakseen pelastaa suunnitelmaa kokonaan paperikoriin joutumasta. Mutta nyt naeiden Suomessa niin aekkiarvaamatta sattuneiden tapausten jaelkeen, erittaeinkin kun kapteeni jaei edelleen vallankumouksellisen punasen kaartin ylipaeaellikoeksi, ja koko maan mieliala naeytti vallankumoukselle niin odottamattoman suotuisalta, tuli suunnitelma uudestaan pohdinnan alaiseksi ja asianomaiset haemmaestyivaet naehdessaeaen kuinka kaikki asianhaarat joka suunnalta tukivat suunnitelmaa, aivankuin jokin jaerjellinen kohtalo olisi sen juuri taetae tapausten muodostumaa varten kaikkinaekevaesti edeltaepaein luonut. Suunnitelman heikoin kohta--vaeliaikaisen hallituksen asettuminen laivaston suojaamana avonaiselle merisaarelle,--jota aatetta kapteeni oli jo mietinnoessaeaen hyvin ankarasti arvostellut, muutettiin nyt siihen suuntaan, ettae vallankumouksellinen hallitus sijaitsi Helsingissae itsessaeaen, joka aate naeyttaeytyi nyt sitae mahdollisemmaksi, kun paikallinen vaeestoe oli vapautusliikkeelle suotuisa ja kapteenin yli koko maan levinneen kaartin vakinainen miehistoe laskettiin nousevan toiseenkymmeneen tuhanteen, joista Helsinkiae kohti tuli noin kolme tuhatta kokardimiestae. Naein muutettuna tuntuikin suunnitelma saavuttavan paljon suurempaa kantavuutta, ja kapteeni teki vaesymaetoentae tyoetae tarkemmin maeaeritellaekseen sen erikoiskohtia. Koko haenen huomionsa kiintyi nyt Helsingin taeydellisen suojaamisen mahdollisuuksiin. Se tehtaevae tulisi nyt meren puolelta Viaporille ja maan puolelta punaselle kaartille, laivaston pyrkiessae taeydellisesti vallitsemaan Suomenlahtea. Naeiden seikkain aeaerimmaeisyyksiin tarkka selosteleminen taeytti kapteenin mitae palavimmalla innolla, mutta haen arveli parhaimmassakin tapauksessa valmistusten vaativan vielae vaehintaein kahden vuoden ajan. Nuoremmat nauroivat haenen turhantarkkuuttansa yksityiskohdissa ja aeaerimmaeisen varovaisuuden vaatimuksiaan mitae suunnitelman salassapitoon tuli. Sanoivat sitae jonkinlaiseksi "kiinneaatteeksi" haenen aivoissaan, ja laehettivaet uhallakin sotamiehiae sotilaspuvussa haenen luokseen asioille, siten huvikseen haentae haernaetaekseen. Vallankumoukselliset suuntasivat siis nyt kaikki voimansa paitsi laivaston kaeaennyttaemiseen, joka oli heidaen toimenaan taehaenkin asti ollut, myoeskin Suomeen sijoitetun venaelaeisen maavaeen ja erittaeinkin Viaporin varusvaeen kiihottamiseksi kapinaan. Vasililta tuli kapteenille kirje, joka hehkui innostusta ja toivoa. Siinae oli (paitsi mainio valokuva Vasilista itsestaeaen, jonka haen pyysi sijottaa Kertun albumiin jonnekin haenen sukulaistensa laeheisyyteen) lopussa taemmoeinen lause: ... ja kun syistae, jotka ovat sinulle hyvin tunnetut, suuren yrityksemme onnistuminen riippuu aivan yhtae paljon teidaen suomalaistenne suhtautumisesta siihen kuin meidaen venaelaeistemme urhoollisuudesta itse taistelussa, niin voi taeydellae syyllae sanoa, ettae sinun kaesiisi uskotaan enemmaen kuin puolet koko tehtaevaestaemme. Vastaa sinae suomalaisistasi. Vastaa sinae siitae, ettae Viapori suomalaistesi avulla pysyy maan puolelta suojattuna, silloin kun sen kanunat vapaudentaistelussa jylisevaet... Kapteeni ajatteli: Vasili raukka naeyttaeae olevan kokonaan syrjaeytetty, sillae haen ei tiedae muuttuneesta suunnitelmastamme yhtaeaen mitaeaen! Mutta varovaisuuden vuoksi ei kirjottanut mitaeaen Vasilille. Jos Kustaava olisi kapteenin ja Kertun naimisiinmenon varalta ymmaertaenyt jaerjestaeae heille kymmenen kertaa suuremman asunnon kuin missae he nyt asuivat,--jos olisi varustanut salin vaikka 15 metrin pituiseksi ja 10 metrin levyiseksi, niin sittenkaeaen heidaen kaikki huoneet yhteensae eivaet olisi suoneet mitaeaen vaeljaeae tilaa kaikille niille vieraille, joita alkoi heidaen luoksensa tulvata, puhumattakaan niistae kokouksista, joita heillae pidettiin. Kerttu melkein oppi sujuvasti venaettae puhumaan. Ainakin ymmaersi haen lopulta aivan hyvin heidaen puhettansa ja saattoi vapaasti kuunnella pitkiaekin kertomuksia, kun ei vaan liian nopeasti puhuttu. Mitae olikaan seurustelu vapaaherrattaren luona ollut verrattuna seurusteluun naeiden kanssa! Vapaaherrattaren hienous oli ollut kaeytoeksen ja ikaeaenkuin ylpeyden hienoutta, mutta naeiden hienous oli ajatusten ja tunteiden hienoutta, sillae he eivaet koskaan ajatelleet eivaetkae tunteneet muuta kuin suuria vapaustaistelun asioita. Kaeytoeksessae ei ollut ylpeyden vivahdustakaan, vaan kaikki koettivat olla niinkuin ihmisten vaelillae ei olisi mitaeaen eroa koskaan ollutkaan. Kaikessa mitae he kertoivat kotimaastaan ja vallankumouksellisten taisteluista oli aina jotain, joka samalla sekae kammotti ettae veti vastustamattomasti puoleensa, jotakin, joka oli samalla sekae hirveaeae ettae ihanaa, ja kun Kerttu istui heidaen seurassansa, oli haen aina ylpeae siitae, ettae he kohtelivat haentae aivankuin haen olisi ollut jo kauan sitten tuttu heidaen kanssansa ja he pitaeneet paeivaen selvaenae, ettae Kerttu tietysti menisi arvelematta kuolemaan, jos vaan vapauden asia olisi vaatinut. Kerttu antoi heidaen luulla, mutta itsekseen, kun haen ajatteli heidaen kertomuksiaan vankeuksista ja kosteista pimeistae kopeista ja hirmuisista Siperianmatkoista, tunsi niin kouristavaa kauhistusta, ettae varmaan haenen olisi pitaenyt elaeae vielae ainakin kolme ihmisikaeae ennenkuin olisi oppinut pitaemaeaen jotakin asiaa semmoisten kaersimysten veroisena. Jaa no,--jos juuri omien lasten pelastaminen ryoevaerien kynsistae olisi siitae riippunut, niin silloin kyllae. Suuria uskalikkoja ne olivat Kertun mielestae nytkin naeissae sotavaeen kaeaennaettaemispuuhissaan. Pukeutuivat sotamiehen valepukuun ja tunkeutuivat keskelle kasarmeja, nousivat matruuseina sotalaivoihin, viettivaet viikkokausia piileskellen itse Viaporin linnotuksessa ja kiipesivaet valleille vapauspuheitansa pitaemaeaen. Monta, monta vangittiin, mutta mitaes toiset siitae! Nyykaeyttivaet vaehaen paeaetae, vaehaen silmae vettyi, ja taas yhtae innoissaan jatkoivat tyoetaeaen. Erittaein haemmaestytti Kerttua muuan haenen mielestaeaen melkein ylenluonnollista uhrautuvaisuutta osottava teko. Heidaen joukkoonsa saapui Pietarista kaksi aivan haeikaeisevaen kaunista neitiae, jotka kuuluivat sen korkeimpiin ylimyspiireihin--kaikkein korkeimpiin!--ja rupesivat ravintolaneideiksi suureen venaelaeiseen upseeriklubiin palvellakseen tarjoilijattarina upseerien pidoissa ja juomingeissa. Mutta salaa harjottaakseen kapinallista kiihotusta! Nytpae se kerrankin tuli ilmi, missae ne kapteenin "mallit" oikein istuivat! Mutta jos se vaan olisi ymmaertaenyt Kertulle alusta asti puhua niinkuin naemae, niin olisi Kerttukin varmaan tullut vallankumoukselliseksi, ja kapteenin kanssa naimisten sijaan kukaties haenkin--jaa-a!--ruvennut tarjoilijattarena kaartinupseereja vallankumoukseen kaeaennyttaemaeaen! Mutta eihaen se kapteeni osannut puhua muuta kuin moeraehdellae vaan. Kaikkein enin (melkein yhtae paljon kuin Vasilista) piti Kerttu sentaeaen eraeaestae aivan nuoresta luutnantista, joka hyvin harvoin paeaesi heillae kaeymaeaen ja silloinkin useimmiten valepuvussa ja myoehaeaen illalla, sillae haen oli tykkivaeenluutnantti Viaporista. Kuitenkin haen aina sisaelle tultuansa riisui pitkaen sivilipalttoonsa ja istui luutnantinpuvussa heillae. Ei haen ollut mikaeaen niin erittaein kaunis, mutta innokas ja samalla niin ilonen ja lystikaes, ettae aina ja kaikissa asioissa puhui niinkuin olisi vaan pilaa laskenut, vaikka kysymys olisi ollut kuinka vaarallisesta tehtaevaestae tahansa. Semmoisista Kerttu piti. Ja sen paeaelliseksi taisi ruotsia, joten Kerttu sai haenen kauttansa selvaen kaikesta mistae vaan halusi tietaeae. Kun Kerttu puhui paljon taestae ihastuksestaan, rupesivat muut sanomaan luutnanttia "Ihastukseksi". Niin ettae lapsetkin, kun ikkunasta naekivaet haenen tulevan, huusivat: Aeiti, aeiti, Ihastus tulee! Ja saikin se Ihastus Kertun niin pitkaelle vallankumoukseen taipumaan, ettae Kerttu ompeli punaselle kaartille lipun ja otti osaa suureen mielenosotusretkeen, jonka tarkotuksena oli pakottaa Suomen viimeisen kerran kokoontuneet saeaedyt hyvaeksymaeaen lakkoviikolla paeaetetty yksikamarinen eduskunta ja kaikkien aeaenestysoikeus. Joka sitten hyvaeksyttiinkin. Itse oli Ihastus kovin kaersimaetoen vanhempien toveriensa viivyttelemiseen. Haen olisi tahtonut oitis vaan panna kanunat jylisemaeaen, ja sanoi Kertulle, ettae he nuoremmat eivaet kovinkaan kauan aijo enaeae suostua taehaen vitkastelun ja varovaisuuden henkeen, jota sekae kapteeni ettae muut vanhemmat vallankumoukselliset tahtoivat noudattaa. Yksi ainoa oli koko taessae ihastuttavassa ihmisjoukossa sellainen, jota Kerttu ei voinut oikein sietaeae. Se oli hyvin pitkae mies, joka kyllae istui aina kaikissa kokouksissa, mutta ei koskaan puhunut mitaeaen eikae koskaan nauranut. Se oli todella Ihastuksen taeydellinen vastakohta, ja sentaehden haentae ruvettiinkin nimittaemaeaen Kertun antamalla nimellae "Vastakohdaksi". Mutta kun Kerttu kerran ilmaisi vastenmielisyytensae jopa epaeluulonsakin taehaen Vastakohtaan, raejaehti kapteeni nauramaan, ja sanoi: Elae herran nimessae Kerttu kulta, sehaen on koko suunnitelman keksijae ja oikea henki! Taessae hirveaessae touhussa kului aika yli talven kesaeaen asti ja Kerttu rupesi jo luulemaan, ettae tulee rauhallisempia aikoja. Mutta kun haen sanoi kapteenille, ettae pitaeisi muuttaa maalle, jotta kapteeni saisi vaehaen levaehtaeae, iski kapteeni merkitsevaesti silmaeae, ja sanoi Kertulle olkansa taakse: --Nyt ei taestae enaeae laehdetae minnekaeaen. Kerttu kysyi mitae haen tarkottaa. Kapteeni sanoi: --Olemme joutuneet niin kummalliseen asemaan, ettae meidaen taeytyy joka hetki kaikin voimin estaeae taistelun alkamista. Kerttu teki silmaensae suuriksi. --No eikoe vallankumousta tulekkaan? --Se ei saa tulla liian aikasin, sanoi kapteeni,--mutta kiihotus on kaeynyt liian suurella hoeyryllae, ja meidaen omatkin tyoemiehet ... ah, Kerttu! ... kaesitteiden sekaannus on kaeynyt hirmuiseksi! Harvoin puhui kapteeni Kertulle naein totisesti, ja siitae haen paeaetti varmasti, ettae nyt ei ollut mikaeaen leikki kysymyksessae enaeae. Osottaakseen olevansa asioissa mukana Kerttu kysyi: --Ovatko he siis taas saaneet dynamiittia? Mutta kapteeni taehaen heiskautti vaan kaedellaeaen ja huokasi syvaesti: --Niitae ei pidaetae enaeae mikaeaen. Ymmaerraetkoe sinae Kerttu, vallankumouksessa on kaksi, toinen on hienon-hienon valkea ja kirkas, mutta toinen on verisen raaka ja musta, eikae niitae kahta mikaeaen erota toisistaan, ei mikaeaen! Ne ovat samassa ihmisessae. Joten oli Kertusta oikein suuri helpotus, kun naeiden kapteenin synkkien sanojen peraestae huoneeseen astui Ihastus ja heti taeytti koko asunnon hilpeaellae naurullaan ja valoisasti eteenpaein katsovilla silmillaeaen. Semmoisista, semmoisista Kerttu piti. Kesaeae oli jo kulunut hyvaen joukon yli puolivaelin, kun heille saapui uusia vieraita pitaemaeaen hyvin salaista kokousta. Kerttu oli sellaisissa kokouksissa aina ennenkin tehnyt poeytaepalvelusta varmuuden vuoksi itse, niin ettei palvelustytoen tarvinnut kuljettaa edestakasin teekyoekkiae, ei kaadella vettae kannuun eikae edes pestae laseja, vaan Kerttu pesi ne kohta siinae, teekyoekistae laehtevaellae kuumalla vedellae. Haen oli jo niin tottunut kaikkiin taemmoeisiin kokouksiin, ettei enaeae juuri vaelittaenyt paljon edes kuunnella, erittaeinkin kun Ihastuskaan ei ollut taellae kertaa saapuvilla, eikae kumma kyllae myoeskaeaen Vastakohta, joka muuten aina jossain nurkassa mukana koekoetti. Mutta taellae kertaa Kerttu sensijaan sai ensikerran kuulla kapteenin pitaevaen oikeata puhetta, avaten kaikellaisia papereita ja naeytellen karttoja. Vaikka se puhui venaettae, ymmaersi Kerttu kuitenkin niin paljon, ettae kapteeni oli tapansa mukaan aeaerimmaeisen varovaisuuden kannalla ja neuvoi kaikin mokomin lykkaeaemaeaen ratkaisevan askeleen ottamisen siksi kunnes saatiin taeydet takeet muutamista laivastoa koskevista asioista. Jos vieraiden joukossa olisi ollut Ihastus, olisi kapteeni ihan varmaan saanut haenestae ankaran vastustajan. Vastustanut olisi myoeskin se Vastakohta, sillae Kerttu oli itseksensae kyllae huomannut, ettae taemae kallistui nuorempien puolelle, ikaeaenkuin eri seuraa pitaemaeaen. Mutta nyt oli melkein vaan vanhempia ja keski-ikaeisiae laesnae ja ne kaikki olivat naehtaevaesti samaa mieltae kuin kapteeni, selittaeen etteivaet kaikki valmistukset olleet laehimaillekaan loppuunsuoritetut. Mitae oli nuorempia, ne istuivat happamina ja unisina. Palvelustyttoe koputti ovelle. Kerttu meni ulos ja vaehaen ajan peraestae toi kapteenille saehkoesanoman. Kapteeni antoi saehkoesanoman muiden avattavaksi ja meni itse kirjoittamaan kuittia. Kerttu otti kuitin ja vei sen takasin sanomantuojalle. Haen pistaeytyi samalla kyoekkiin hakeakseen sitruunaa, jota venaelaeiset aina rakastivat sekottaa teehensae. Kun haen tuli takasin, olivat kaikki seisaallaan ja suuri haelinae vallitsi vieraiden joukossa. Toiset naeyttivaet riemastuneilta, toiset vaehaen niinkuin sekapaeisiltae. Kapteeni yksin ei ollut kumpaakaan. Haen sanoi: En usko ennenkuin itse naeen,--ja otti saehkoesanoman heidaen kaesistaeaen. Haen luki sitae moneen kertaan, ja haenen silmaekulmansa vetaeytyivaet yhae ankarampiin ryppyihin. Pyoeristyneet silmaet rupesivat vaeraehtelemaeaen uhkaavan nopeasti, huulet menivaet hoeroelleen ja se tuttu, Kertusta niin miellyttaevae loukkaantumuksen juova haenen alaleuvassaan tuli entistae selvemmin naekyviin. Samassa rupesi ihmeellinen kalpeus levenemaeaen haenen poskilleen, aivankuin ihmisen pelaestyessae jotakin. Kun Kerttu suurella vaivalla sai heidaen puheistaan vihdoin selville, ettae saehkoesanomassa ilmotettiin taistelun alkavan Kruunstatissa ja siellae oltavan voitosta varmoina, ihmetteli haen suuresti, ettae kapteeni oli saattanut semmoisesta pelaestyae. Mutta kapteeni sanoi toeykeaesti: --Kuka on Juudas meidaen joukossamme? He tulivat kaikki kuolleen totisiksi ja katsahtivat toisiinsa ja ymmaersivaet, ettei heistae kukaan voinut olla Juudas. Mutta hetken vaiti oltua joku, helpottaakseen mielenraskautta, kysyi piloilla: Kuinka lienee Ihastuksen laita, joka on poissa? Taemae pilasana tuntui kaikista niin hassulta, ettae he rupesivat nauramaan ja kapteeninkin taeytyi lopulta vetaeae suunsa hymyyn. Mutta Kerttu huomasi, ettei kukaan heistae ajatellut Vastakohtaa, joka myoeskin oli poissa. Ja he rupesivat kapteenin synkkaeae mieltae lauhduttelemaan, selitellen kuinka nopein suoritus on usein parhain suoritus. Mielialan naein tultua paremmaksi he keskustelivat jo aivan rauhallisesti siitae millae keinoilla kapinan puhkeamista Kruunstatissa paraiten ja nopeimmin voisi saada siirretyksi tuonnemmaksi. Kapteeni rupesi osottamaan vielae kertaalleen kaikkia niitae syitae, jotka tekivaet siirtaemisen aivan vaelttaemaettoemaeksi. Muut asettivat silloin kapteenille yhden kysymyksen ja tuli syvae hiljaisuus, sillae kapteeni tahtoi tarkalleen punnita vastauksensa. Kerttu aikoi juuri ryhtyae keraeaemaeaen tyhjentyneitae teelaseja, taeyttaeaekseen ne uudelleen, kun samassa lasit rupesivat aivan itsestaeaen hienosti kilisemaeaen ja kohta se kilinae siirtyi ikkunaruutuihin, jotka alkoivat taeristae niinkuin ukkosen kaeydessae. Herrat olivat niin asiaansa kiintyneet, ettei heistae yksikaeaen pannut huomiota myoeskaeaen siihen selvaesti kuuluvaan jysaeykseen, joka tuli heti kilinaen peraessae. Mutta Kerttu tiesi hyvin, ettae sellainen kumiseva aeaeni kuuluu ainoastaan silloin kun Viaporissa ammutaan. Vasta pitkaen ajan peraestae, kun Kerttu oli laskenut ainakin kymmenen jysaehdystae, nousi haen yloes ja tahtomatta herrain keskustelua haeiritae pani kaetensae kapteenin olalle ja sanoi haenelle hiljaa: --Viaporissa ammutaan. Tuskin oli Kerttu taemaen sanonut, niin rappusissa kuului juoksua ja joku rupesi, ymmaertaemaettae soittaa ovikelloa, kovasti ovea rytyyttaemaeaen. Kapteeni meni nopeasti eteiseen, avasi oven, ja nyt kuulivat kaikki, kuinka hengaestynyt sotamies kertoi taistelun alkaneen Viaporissa ... tykkimiehet--sanoi--alkoivat humalapaeissaeaen tappelun jalkavaeen kanssa ja kun toiset rupesivat ampumaan kivaeaereillae vastasivat toiset tykkitulella... Nyt on kaikki ilmisodassa... Liikkumattomina ja kalpeina istuivat nyt vuorostansa vieraat, aivan kuin olisivat siihen tuoleillensa kivettyneet. Kapteeni tuli sisaelle. Kylmaellae ja komentavalla aeaenellae sanoi haen lyhyesti: --Vallankumouksellisten paeaekortteeri on Katajanokalla. Jonka jaelkeen haen laeksi ulos eikae tullut enaeae sisaelle. Niin nousivat vaehitellen muutkin ja sanaakaan sanomatta laeksivaet yksitellen ulos, kunnes huone jaei aivan tyhjaeksi. --Arpa on heitetty, arpa on heitetty, hoki Kerttu itsekseen. Miksikae haen sitae oikeastaan hoki?--Arpa on heitetty, arpa on heitetty.--Ja mitae se edes merkitsikaeaen? Varmaan oli joku vieraista niin sanonut, mutta ei haen voinut muuta kuin koko ajan vaan sanoa itsekseen: arpa on heitetty, arpa on heitetty... Haen meni kyoekkiin, mutta ei siellaekaeaen voinut mitaeaen jaerkevaeae sanoa. Haenen paeaensae alkoi mennae ihan sekasin. Kustaava tuli taas yloes yoepuvussaan, kuulumattomasti rappusilla sipsuttaen. Tuli ja laempimaellae kaedellaeaen pehmeaesti painaen Kertun poskeen sanoi: --Kerttu kulta, mikae Kerttua vaivaa? Kerttu katsoi Kustaavaan ja sanoi: Arpa on heitetty, arpa on heitetty! --Eikoe Kerttu Israelin herraa enaeae muistakaan? Silloin Kerttu selvisi ja itkien lankesi Kustaavan kaulaan. He pitivaet sitten koko yoen toisillensa seuraa, ja kanunain jyskyttaeissae seiniae niin ettae ruudut ja usein lampunkin lasit kilisivaet, Kerttu kertoi haenelle kaikesta mitae tiesi. 7. Suunnitelman mukaisesti leiriytyi kapteenin kaarti ja siihen kapinallisena yhtynyt osa venaelaeisestae merivaeestae kapinan puhjettua kaupungintakaisiin puistoihin, vartiostojensa kautta ketjuna halliten rautatielinjaa ja kaikkia sisaemaan puolelta johtavia teitae. Toinen yoe oli jo tulossa. Paeaeleiripaikkaan kokoontunut miehistoe alkoi jo sytytellae tulia, levaehtaeaekseen niiden aeaeressae paeivaen juoksujen ja liikkeiden jaelkeen. He istuivat nuotioiden aeaereen suurissa joukoissa, toinen toisensa niskan takaa kuunnellakseen mitae kullakin oli sanomista ja edes jonkinlaista kokonaiskaesitystae saadakseen asemasta niiden lukemattomien huhujen johdolla, jotka pitkin taetae vaiheikasta paeivaeae olivat niin ristiriitaisina tuoneet tietoja kapinallisten menestyksestae. Suuri mieltenkuohu vallitsi miesten joukossa monesta eri syystae. Ensiksikin oli tyoevaeen johtajat kieltaeytyneet omissa nimissaeaen julistamasta lakkoa, joka olisi ollut vaelttaemaetoen, jotta kaikki liike olisi seisahtunut, hallitus tullut voimattomaksi ja kaupunki ilman verenvuodatusta joutunut vallankumouksellisten valtaan. Kapteeni oli silloin julistanut lakon omassa nimessaeaen, mutta sitae ei totellut koko tyoevaeestoe, vaan ainoastaan punanen kaarti ja jotkin vielae. Mutta kaupungin kasarmeissa oleva sotavaeki kielsi yhtymaestae kapinallisiin ennenkuin lakko oli kaupungissa. Ainoastaan merivaeen kasarmista olivat miehet liittyneet punaseen kaartiin ja oleskelivat leirissae.--Toinen syy mielten kuohuun oli se, ettae kapteeni ei jo komentanut rynnaekkoeoen niskottelevaa kaupunkia vastaan. Oli vaan miesten jalottelemiseksi ja liikkeellae pitaemiseksi revityttaenyt siellae taeaellae rautatienlinjaa ja paikotellen haevittaenyt lankatolppia. Kun sitaevastoin joku alipaeaellikoeistae, kansan koettaessa vaekivallalla pysaeyttaeae liikettae Pitkaensillan kautta kaupunkiin, oli komentanut merivaeen ampumaan herrain suojeluspoliseja, jotka tahtoivat liikettae vaekivallalla yllaepitaeae, niin oli kapteeni, kahakasta tiedon saatuansa kauheasti raivostunut, ettae haenen luvattansa semmoisia tehtiin. Taemaen tapauksen johdosta miehet lausuivat eri suuntiin arvelujaan. Toiset sanoivat, ettae kahakassa oli kaatunut kapteenin herrastovereja, joiden kuolemaa haen suri; toiset vaeittivaet kapteenin pelkaeaevaen herroja; useimmat sentaeaen puolsivat kapteenia, muistutellen lakkoviikon aikoja. Mutta kaikki olivat yksimielisesti kiukuissaan, ettei haen jo vaeki-rynnaekkoeoen komentanut. Ihmeellinen mies se kapteeni! Istuu leirimajassaan yksin, ja, silloinkuin muut riemuitsevat voitonsanomista, synkistymistaeaen synkistyy. Vielae ihmettelivaet miehet suuresti, mitae sekin saattoi merkitae, kun kapteeni viimeksi kaupungista palattuaan oli laehettaenyt miehiae olkikupojen hakuun ja miesten palattua mennyt heidaen kanssaan korkeimmalle kalliolle, ja sinne pystyttaenyt hongan pituisen kuiviin olki-tupsuihin kaeaerityn riuvun, jaettaeen neljae miestae sitae vahtimaan. Jotkut arvelivat, ettae jos se oli hyvinkin kaeynyt sekapaeiseksi, kun niin suri. Mutta toiset, jotka olivat hajotetun Suomen tarkk'ampujapataljoonan miehiae, ja olleet leirissae Venaejaellae, sanoivat sellaisia riukuja kaeytettaevaen sotamerkkien antamiseen oeiseen aikaan. Kapteenin paeaemajan ympaerillae seisoi sankka parvi kaartin miehiae, paeaestaemaettae ketaeaen sisaelle, sillae niin oli kapteenin kaesky. Haen kaeveli nopeasti edestakaisin huoneessa. Kasvot olivat syvaen murheen raatelemat, katse palavasti sisaeaenpaein kaeaentyneenae, suupielissae tuskan vaereily. Silloin taelloein haen kaevi molemmin kaesin paeaelakensa tukkaan, ja sieraimista huohotti tukahutettu raivo. Vallankumouksellisten paeaekortteerissa oli paeivaellae, kolmen ylimmaen johtomiehen neuvottelussa, johon kapteeni oli yhtenae ottanut osaa, lausuttu julki se, mitae kapteeni oli viimeisiin asti tahtonut itseltaensae peittaeae, nimittaein, ettae ainoa vaikuttava keino taessae tukalassa asemassa oli kaupungin pommittaminen. Suunnitelmassa oli kapteeni itse kaesitellyt sellaista mahdollisuutta, ettae kaupunki tulisi niskottelemaan. Kuitenkin kosketeltiin taessae haenen lisaemietinnoessaeaen asiata ainoastaan ohimennen, ja oli siinae edellytetty ainoastaan se mahdollisuus, ettae porvariluokka, epaevarmana kapinan menestymisestae ja vastasaavutettujen valtiollisten oikeuksien menettaemisen pelossa, olisi suostumatta alistumaan vaeliaikaisen vallankumouksellisen hallituksen kaeskynalaisuuteen. Sen tapauksen varalta suunniteltiin siinae ainoastaan muutaman laukauksen laehettaemistae Viaporin jaereimmistae tykeistae kaupungin ylitse, jotta ne, ketaeaen vahingoittamatta, ainoastaan hirmuisella aeaenellaeaen saisivat aikaan tarkotukseen riittaevaen pelaestymisen ja sitae vaelittoemaesti seuraavan mukautumisen. Mutta nyt taeytyi kapteenin paeaekortteerissa myoentaeae, ettae asema oli kokonaan toinen kuin mikae mietinnoessae oli edellytetty. Hirmuisinta oli, ettae haen juuri itse sekae sotataidon tuntijana ettae laumavaistojen arvaajana oli sitae mieltae, ettae kaupungin pommitus oli taessae tapauksessa ainoa mahdollisuus, eikae mikaeaen leikkipommitus, vaan aekkinaeinen, taeydellinen, musertava, joka lyoe rohkeimmankin miehen ja muuttaa haenet kaesiae kurottavaksi haetaehuudoksi! Asia tuli niin paeaetetyksi. Kuitenkin sellaisella muodostelulla, ettae aika, milloin pommitus alkaisi, tuli riippumaan kapteenista, eli siitae, milloin kapteeni naekee kaiken toivon kaupungin antautumisesta hyvaellae--rauenneeksi. Kaupunki oli, saman niskottelunsa vuoksi, siihen maeaeraeaen eristetty Viaporista, jossa taistelu riehui yhae hurjistuneemmalla voimalla, ettae kaikki yhteys vallankumouksellisen paeaekortteerin kanssa saattoi millae hetkellae hyvaensae tulla kokonaan katkaistuksi. Kaupungin rannat olivat taeynnae laivoja, mutta yksi ainoa hoeyrypursi oli enaeae vallankumouksellisten kaeytettaevissae. Taestae syystae, eli yhteyden katkeamisen pelosta, paeaetettiin antaa kapinan paeaejohtajalle tieto, ettae merkkinae pommituksen alkamiseen tulisi olemaan tulipatsaan nouseminen kaupungintakaisilta kallioilta. Pommituksen oli tapahtuminen yllaetyksenae, ja niin rajusti, ettei kaupunki ehtisi mitaeaen menettelyn suuntaa omistamaan, vaan heti antautuisi armoille. Leirimajaan tultuansa ja olkiriuvun pystytettyaensae oli haen laehettaenyt parhaiksi puhujiksi tunnetut miehensae ympaeri kaupunkia tekemaeaen viimeisen yrityksen tyoevaeestoen taivuttamiseksi vastoin kaikkia muita maeaeraeyksiae jaettaemaeaen verstaansa. Erittaein haen kaeski terottamaan mieliin, ettei lakkoviikolla saavutetut voitot mitaeaen merkinneet, vaan jaeisivaet vaikutuksiltaan aivan mitaettoemiksi, ellei vallankumous tulisi niitae tukemaan. Itse haen ei minnekaeaen mennyt, sillae paeivaen kuluessa haen oli havainnut, ettae minne ikinae haen meni, siellae mielet jo olivat kiihotetut haentae vastaan, joten naeyttaeytymaettae pysyminen oli parempana takeena rauhasta kuin sen puolesta tyoeskenteleminen. Miehet olivat palanneet ilmottaen, ettae porvaristo oli pannut pystyyn aseellisen suojeluskunnan estaemaeaen liikkeen pysaeyttaemistae. Ja kun kapteeni sitten kuuli ensimaeisestae kahakasta vallankumouksellisten ja taemaen suojeluskunnan vaelillae, keskeytti haen kaikki yritykset, ja sulkeutui majaansa, kieltaeen ketaeaen puheillensa paeaestaemaestae. Kaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla poeydaellae edessaeaen? Ei. Haen oli taskustaan ottanut esille ainoastaan pienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes d'Epictete. Siitae haen tuon tuostakin katseli punakynaellae merkittyjae paikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin poeydaelle. Pelkkiae jokapaeivaeisiae pikkusaeaentoejae, jotka haen muisti ulkoa! Kun haen ei mitenkaeaen nyt voinut muistaa eraestae toista kirjaa, jota nyt juuri taetae yoetae odottaessa olisi paljon enemmaen tarvinnut! Se oli se kirja, jota Vasili oli muinoin haenelle lukenut, mutta haen ei silloin ollut ymmaertaenyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut haenen muistiinsa. Se oli jotenkin naein: "Ei mikaeaen ole epaeterveellisempaeae kuin kristillinen saeaeli. _Taessae_ olla laeaekaerinae, _taessae_ olla heltymaetoen, _taessae_ kaeyttaeae veistae--se on _meidaen_ tehtaevaemme, me olemme _siten_ filosoofeja!"--Sitae kirjaa haen nyt olisi tarvinnut, niin kipeaesti, niin tuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli taemmoeisiae hetkiae varten! Eikoe se ollut jotain semmoista kuin Nitsh ... Nitsh... Mahdotonta muistaa ... mahdotonta siis myoes pyytaeae keltaeaen. Ja saeaeli raateli mielin maeaerin haenen sydaentaensae. Jo oli haen kuulevinaan tautivuoteella makaavien ihmisten avuttomia haetaehuutoja, kun ensimaeiset pommit putosivat raejaehtaeen kivimuureja vastaan... Jo oli haen naekevinaeaen, miten haedissaeaen katuja pitkin juoksevat aeidit hakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten ylaekerroksista ihmiset heittaeytyvaet alas murhaavia raudansirpaleita purkavien pommien keskelle! Yoe teki armotta tuloansa. Vihreaen kelmeaellae taivaalla, puiden vaelissae, naekyi ikkunasta jo kimalteleva taehti... Sen naehtyaensae kapteeni muisti jonkun haemaeraen tunteen taistelustaan taehtien kanssa: "Onko Hanneksella syntiae sydaemmellae?" Jolloin haen oli lyoenyt rintaansa kumahtavan iskun, vannoen voittavansa, kun myrsky uudestaan mylvaehtaeae! Se isku oli niinkuin sinettinae siihen, ettei haen paeaetoeksestaeaen peraeaenny. Mutta nyt sanoivat taehdet: Odota, meitae tulee kohta paljon enemmaen! Kuiskatako Kertulle: laehde lasten kanssa heti kaupungista? Ei. Se olisi kurja teko. Olla heltymaetoen, kaeyttaeae veistae taetae synnyinkaupunkia vastaan--siihen kuului jaettaeae myoes Kerttu pommien reveltaevaeksi--kuului ehdottomasti, luonnon vaelttaemaettoemyydellae! Sen sanoi jaerki, ja sen ymmaertaemiseen haen ei tarvinnut mitaeaen kirjaa. Ainoa mihin haenellae oli oikeus, oli jaettaeae Kertulle hyvaesti... Ja kapteeni naehtiin tulevan majastansa ja ajavan kaupungille. Haen ei ajaessaan enaeae mitaeaen vaelittaenyt siitae mitae kaupungissa tehtiin, tapeltiinko siellae vai oltiin siivolla. Kaikki oli paeaetetty. Nukkuukohan Kerttu jo, vai palavatko lamput huoneissa niinkuin aina ennen haenen poissa ollessansa. Tietysti se valvoo, ehkae uneksien suuren vapaudenpaeivaen koitosta. Mutta ennenkuin aamu valkenee, on pommi musertava sinun kotosi seinaet ja sen sirpaleet repelevaet sinun viattoman ruumiisi ja lapset vuoteihinsae tappaa. Niinkuin haen oli arvannut, paloi Kertulla kaikissa ikkunoissa valot. Kerttu juoksi kapteenin kaulaan, onnellisena saadessaan naein odottamatta naehdae haentae. Kapteeni sanoi: --Kerttu, ainoastaan viideksi minutiksi! Missae lapset? Ja meni niitae katsomaan. Olivat juuri niinkuin haen oli ajatellut, kukin rautavuoteissansa, nuorimmalla oli pulleat kaedet paeaelaella, peite puoleksi pois potkittuna, keskimaeinen makasi mahallansa ja kuorsasi pihisten, vanhin nukkui kyljellaensae, nokanpaeae peitteen alla... Kapteeni korjasi peitteen nuorimmalle, pistaeen reunat lapsen kylkien alle, ja ajatteli: kuinka tarpeetonta! sillae pommi kuitenkin kohta... --Kerttu! Hyvaesti! --No miksi sanot hyvaesti? --Siksi vaan, ettae laehden. Kerttu sanoi saeikaehtaeen: --Viaporiin?! --Ei Kerttu, en mene Viaporiin, mutta kuka tietaeae milloin taas naeemme toisiamme. Hyvaesti! --Voi, voi,--sanoi Kerttu ja kaepristyi kokoon, naein varustuen kapteenin puristusta vastaan, sillae haen tiesi kokemuksesta mitae se puristus merkitsee. --Mutta Hannes kulta, sinaehaen vapiset, mikae sinun on? Miksi sanot hyvaesti? tunnusta! Silloin sanoi kapteeni: --Jos vapisen, niin kai pelkaeaen. Ja jos tulisin paenneeksi sinua enaeae naekemaettae-- --Kerttu katsahti epaeluuloisesti haeneen: --Kaikkea sinae osaat, mutta viisaasti valehdella et ymmaerrae. Sinaekoe pakenisit! Ja rupesi nauramaan. Mutta silloin Hannes puristi haenet syliinsae niin ettae kylkiluut rytisivaet. Ja aekkiae irrottui haenestae ja kovasti kolisten laeksi menemaeaen rappusia alas. Kerttu huutamaan ovesta alas rappusille: --Hyvaesti, hyvaesti, Hannes, miksi sinae niin aekkiae... Hyvaesti, kulta! Kapteeni vaan meni kuin tuulispaeae. Alaovi paiskautui kiinni haenen jaelkeensae. Ja kohta Kerttu kuuli kuinka haen hevosen nelistaeessae hurjaa vauhtia ajoi pois. Vasta ajaessaan kapteeni muisti ettei tullutkaan aeitiae hyvaestelleeksi. Mutta haenestae naeytti jostakin syystae, ettae aeidin kanssa kyllae voi puhua vielae vaikka he molemmat olisivat jo haudassa... Saapuessaan takasin leiripaikalle haen jo kaukaa huomasi, ettae siellae oli syntynyt jokin haeirioe. Ja haen tiesi hyvin mitae se oli. Miehiae oli suurissa joukoissa kokoontunut haenen majansa ympaerille. Ja kun haen ajoi esiin, sanoivat he haenelle, ettae Viaporista oli tullut luutnantti hakemaan linnaan lisaevaekeae kaartista. Ja oli pitaenyt puheen portailla ja nostattanut koko leirin pystyyn. --Olemme valmiit antamaan henkemme ja veremme vapaudentaisteluun, sanoivat miehet. Kapteeni meni sisaelle ja hetken kuluttua he tulivat ulos luutnantin seurassa (jota Kerttu sanoi Ihastukseksi), valitsemaan 400 miestae, sillae kapinallisten ainoa laiva ei voinut enempaeae viedae. Kun miesten kesken tuli riita siitae kuka saisi mukaan mennae kuka ei, sanoi kapteeni: --Jos ken naimattomista tahtoo kuolla rehellisessae tappelussa, en minae estae, mutta naineet jaeaekoeoet taenne. Miehistoe alkoi kuuluvasti nurista. Silloin sanoi kapteeni: --Rauhottukaa, kohta saamme taeaellae kotona vielae kuumempaa. Ja miehet alkoivat keskenaeaen arvailla naeiden sanojen merkitystae, ja hiljenivaet. Mutta kapteeni meni synkkaenae jaelleen majaansa ja sulkeutui sinne. Silloin erottui osa leirivaeestae luutnantin ympaerille, noin 400 miestae, naimatonta, ja he marssivat kohta kaupungin laentiseen satamaan, mennaeksensae hoeyrypurteen ja yoen pimeaessae pyrkiaekseen aavan meren kautta kapinallisten hallussa oleville linnotuksen saarille. Mutta paeaevoima, ylipaeaellikkoensae kaeskyae totellen, painui takasin puistojen metsikkoeihin. Puoliyoen aikaan kapteeni tuli ulos majastaan, ja silloin haen naeki Hinkin seisovan yksinaensae leuka ja kaedet portaiden kaidepuita vasten nojautuneina. Hinkki oli tullut kapteenin leiriae katsomaan. --Tule Hinkki minun kanssani, sanoi kapteeni.--Onko sinulla tulta? Hinkki veti taskustansa esiin tulitikkulaatikon, ja antoi taeristaemaellae kapteenin kuulla, ettae siinae oli tikkuja. Heidaen mennessaensae kalliolle paein kapteeni sanoi: --Mistae Hinkki tulee? Hinkki sanoi olleensa Hietalahden rannassa katsomassa kaartin laehtoeae Viaporiin. Kapteeni huokasi raskaasti sanoen: --Ei heistae yksikaeaen osaa tykkiae virittaeae. Haen vei Hinkin kilometrin paeaessae olevalle korkealle kalliolle, jossa oli olkiin kaeaeritty suunnaton pystyriuku. Siellae sanoi kapteeni vahtimiehille: --Saatte mennae, nyt ei taeaellae vahtia enaeae tarvita. Mutta Hinkille sanoi: Onko sinulla tulta? Hinkki vastasi: On. Vahtimiesten mentyae kapteeni kaeaentyi paein kaupunkia, joka tuhansine tuikkivine valoineen lepaesi kirkkaan taehtitaivaan alla. Hinkki katseli haentae, istuen kalliolla. Kapteeni seisoo kauan liikahtamatta. Nyt se nostaa molemmat kaetensae paeaelaelle ja kaey tukkaansa. Katsoo kauan yloes taehtiselle taivaalle. Ja Hinkistae alkaa naeyttaeae, ettae se on kuin jaettilaeinen, ja ettae jos sillae vaan olisi kirves kaedessae, niin se halkaisisi taivaankin kahtia, ja taehdet tippuisivat kilisten alas... --Sanoitko sinulla olevan tulta?--kysyy kapteeni aekkiae. Mutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan vaipuen huutaa: --Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia! Sen ymmaersi Hinkki hyvin, sillae haen oli naehnyt kapteenin olevan jostakin asiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikaeaen niinkuin viina auta. Senvuoksi ei kestaenyt kauan ennenkuin kapteeni naeki Hinkin laskeutuvan alemmas ja alemmas kalliopolkua myoeten, ja nopeasti katoovan pimeyteen. Itse meni kapteeni voivotellen pitkaekseen kalliolle. Ja kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon. Haen oli ryoemivinaeaen jollakin hienolla huonematolla... Vasili seisoo haenen edessaeaen, kaettaensae nojaten mahonkisen kirjotuspoeydaen kulmaukseen, ja puhuu kapteenille vieraan kylmaellae aeaenellae, mutta tutusti raepytellen raskaita, pitkaeripsisiae silmaeluomiansa: --Emmekoe sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekoe uskoneet sinun kaesiisi vapauden pyhaeae asiaa, ja sinae _petaet_ meidaet taemaen kaupungin taehden! --Armoa, Vasili, armoa! Katso sen tulia... --Etkoe sinae sanonut: Vallankumous on Venaejaellae mahdoton, sillae ette osaa erottaa jaerkeae tunteesta? --Armoa, Vasili! Taemae on kotikaupunkini... --Etkoe sinae kaeskenyt avata meren sulkuja, upottaaksesi Pietarin miljoonakaupungin, ja nyt saeaelit taetae kylaeae! --Olin siellae suomalainen, ja puolalainen ja juutalainen kannatti minua. Vasili, taeaellae olet _sinae_ muukalainen!... --Astu siis riveistae!--sanoi Vasili. Taemaen tuomion kuultuansa oli kapteeni juuri astumaisillaan, paeae painuksiin masentuneena, vallankumouksellisten riveistae, kun joku toi haenelle viinaa, antaakseen haenelle toimeen tarvittavaa voimaa. Kapteeni heraesi ja naeki Hinkin ojentavan haenelle puolillaan laeiskaehtelevaeae konjakkipulloa ja kuuli sanovan: Tuoss' on, ryyppaeae! Kapteeni tunnusteli kaedellae maata ja ihmetteli, ettei siinae olekaan Vasilin huoneen hieno matto, vaan ainoastaan sammalta, ja ettae raaka Hinkki likasen punasella kaedellae tarjoaa haenelle semmoista, mikae auttaa toimeenpanemaan hienon Vasilin tahtoa... Ja kuitenkin oli Vasili juuri itse sanonut, ettae vallankumous haevittaeae kapakat... Mutta kun haen kokonaan valveille kavahti ja naeki kaupungin, kaevi haen taas tukkaansa, sieppasi pullon Hinkin kaedestae ja maeiskaesi sen rajusti vasten kalliota. --Hullusti kaey, Hinkki!--sanoi haen hiljaa, maahan katsoen. Ja haenen sieraimensa huohottivat, ja silmaet pyoerivaet mulkoillen paeaessae. Taemae kapteenin tunnustus suuresti liikutti Hinkkiae. Se oli niinkuin ehdoton noeyrtyminen, semmoinen kuin ihmisen pyytaeessae toiselta anteeksi. Niinkuin kapteeni olisi tullut alas siltae korkeudelta, jolle oli noussut Hinkin ylaepuolelle, ja sanonut: tunnustan ylemmyytesi! Peittaeaekseen kapteenin puolesta sitae noloutta, jota taemmoeinen noeyrtyminen haenen mielestaeaen taeytyi kapteenissa synnyttaeae, Hinkki sanoi haihduttaen: --Saatanatakos sen pullon rikoit! Ja vaehaen istuttuansa, kun ei kapteeni naeyttaenyt mielensae masennuksesta selviaevaen, Hinkki sanoi haentae lohduttaakseen ja hyvittaeaekseen: --No jos minae nyt sitten menisin sinne heitae opettamaan. Ymmaertaemaettae minne Hinkki tahtoi mennae, ja haluten olla yksin kapteeni sanoi: --Mene, mene-- Hinkki nousi yloes. --Annas rahaa!--sanoi haen ojentaen kaetensae kapteeniin paein. Kapteeni antoi haenelle kukkaronsa, ja Hinkki laeksi ketteraesti kallioita alas yoen pimeyteen. 8. Hinkki osti kapteenin rahoilla suuren joukon tupakkia ja viinaa, ilahuttaakseen Viaporin miehiae evaeillaensae, koska oli kuullut heidaen evaeaensae olevan juuri loppumaisillaan. Haen pani kaikki koriin ja se oli silloin niin taeynnae, ettei ainoatakaan tulitikkulaatikkoa olisi enaeae mahtunut. Mutta olipa myoes kaikki kapteenin rahat viimeistae penniae myoeten menneet. Kukkarossa ei ollut enaeae muuta kuin laidimmassa osastossa kortti, jossa oli kapteenin nimi venaelaeisillae kirjaimilla. Kun soutaminen Kuninkaansaarelle, jonne kaarti oli avomeren kautta viety, olisi sitae tietae ollut liian pitkae, ja Hinkki tiesi, ettae Harakka, joka laennestae kaesin oli laehinnae kaupungin rantaa, oli hallituksen puolella eikae siis olisi maan puolelta paeaestaenyt ohitsensa, valitsi haen toisen tien. Haen paeaetti pyrkiae etelaesatamasta, suoraan Kruunperin selaellae olevien sotalaivojen ohi, jotka kaupungin antautumista odotellen toistaiseksi olivat nekin hallituksen puolella ja pitivaet kaupungin ja Viaporin vaelistae merta heijastimillansa alituiseen valaistuna, niinkuin revontulet olisivat taivaista vetten paeaelle siirtyneet. Asia ei Hinkille onnistunut. Haen tuli venheineen, johon oli kokkaa vastaan pystyyn sijoittanut joukon ongenvapoja, heti huomatuksi ja joutui keskelle haeikaeisevaen kirkasta valovirtaa. Ei auttanut koukistaa selkaeae ja matkia vanhaa kalastajaaeijaeae. Kuulat lensivaet kohta ratisten ja vinkuen yli paeaen. Toisen yrityksen teki Hinkki pohjoissatamasta kaesin, aikoen kiertaeae sotalaivojen takaa. Mutta heijastusvalot ylettyivaet sinnekin, ja Hinkin taeytyi soutaa kiertaeen Korkeasaaren etelaerannatse Degeroen pohjoisrantaan ennenkuin paeaesi pikku saaria ja rantapoukamia myoeten etenemaeaen Santahaminaa kohden, joka oli idaen puolelta laehinnae mannermaata oleva linnoitussaari. Haen aikoi nyt Vasikkasaaren taitse oikaista suoraan kohti Kuninkaansaarta, ja souti vinhaan, mutta laehestyessaeaen sen ja Santahaminan vaelistae salmea haen kuuli selkaensae takaa, ettae ankara pauke kaey juuri siinae salmessa. Haen hellitti soutamasta ja kaeaentyi katsomaan. Kuninkaansaarelta ammuttiin tykeillae suoraan salmen yli Santahaminan valleihin, ja Santahaminasta vaelkaehteli raetisevae kivaerituli Kuninkaansaarta kohden. Hinkiltae paeaesi pitkae vihellys, joka merkitsi yhtaekuin: ohhoh, pojat, niinkoe teidaen asianne olikin! Sillae jos taemae itaeinenkin mannermaata laehin oleva saari oli hallituksen miesten kaesissae, oli Hinkistae selvaeae, ettae kapinalliset olivat naeiden vaelissae kuin loukossa. Hallituksen oli taeytynyt edeltaepaein tietaeae milloin kapina alkaa, koska oli ehtinyt varmat miehensae koota maanpuoleisille saarille sekae idaessae ettae laennessae.--Taetae kaikkea merkitsi Hinkin pitkae vihellys. Haen nosti airot vedestae, otti lakin paeaestaensae ja rupesi otsahikeaensae kuivaamaan. Ongenvavat sillaevaelin piirsivaet puolikaaren Viaporista kaupunkiin takaisin. Mutta levaettyaensae ja tupakoimaan Hinkki pani airot jaelleen hankoihin ja voimakkaalla vetaesyllae kaeaensi veneen takasin Degeroen maata kohden. Haen laski maihin toisella puolen Stansvikin lahtea, jaetti veneensae siihen ja laeksi koreineen ja onkivapoineen kulkemaan puolijuoksussa pitkin rantaa itaeaenpaein. Noin viisi kilometriae mentyaensae haen irrotti huvilanrannasta vanhan ruuhen ja laeksi soutamaan avomerelle paeaestaekseen Santahaminan etelaerantaa seuraten Kuninkaansaarelle, sillae haen laski niin, ettei nyt voinut mitaeaen vaaraa avomeren puolelta olla, kun sota kaevi laennessae olevaa linnoitusta vastaan. Soutumatkaa taetae kautta Kuninkaansaarelle oli paeaelle peninkulman ja puolivaeliin paeaestyae alkoi paeivae valeta idaen taivaalla, niin ettae selvaeaen saattoi erottaa vahtisotamiehiae rantapatterin harjalla. Ensimaeisen patterin ohi mennessae Hinkki alkoi soutaa hiljaa, sillae haenet oli ilmeisesti huomattu. Joukko sotamiehiae kokoontui yhteen ja rupesivat toisilleen osottelemaan Hinkkiae. Tulipa niiden joukkoon upseerikin ja nosti kiikarin silmilleen. Silloin ei Hinkin todellakaan auttanut muu kuin ruveta ongelle. Haen pysaeytti veneen karin reunaan ja istui selin rantapatteriin, sivahuttaen siiman ulapalle paein. --Saatanan kilohailiako taessae olisi aikaa vedellae!--kiroili Hinkki. Mutta eipae haenen tarvinnut siinae kymmentae minuuttiakaan kyykoettaeae, ennenkuin upseeri jo laski alas kiikarinsa ja sotamiehet hajosivat. Toisen rantapatterin kohdalle paeaestyaeaen ja jaelleen jouduttuaan huomatuksi Hinkki koetti samaa temppua, mutta nytpae ei auttanutkaan. Kymmenkunta sotamiestae juoksi rantaan ja viitaten Hinkkiae tulemaan rupesivat lataamaan kivaerejaensae. Hinkki souti suoraan kohti sotamiehiae, ja rantaa laehestyessaeaen otti koristansa esiin viinapullon, ja rupesi sitae heille kauppaamaan, huutaen: --Kupii votku! Sillae Hinkki oli polisina ollessansa oppinut jotakuinkin venaettae. Ryssaet viittasivat vaan Hinkkiae maalle, vangitakseen haenet. He loeysivaet haenen veneestaeaen korin taeynnaensae viinapulloja ja tupakkia, ja nauraen rupesivat kohta jakamaan tavaraa keskenaensae. Kun he olivat sen tehneet aerjaeisi Hinkki vihasesti: --Davai dengi! (Se merkitsee: Anna rahat.) Ja rupesi vaatien tulemaan heitae kohti. Sotamiehet peraeaentyivaet nauraen ja koettaen haentae vaelttaeae. Mutta Hinkki tuli yhae kovemmaksi. Haen koputteli ongenvavalla maahan, aerjyi ja uhkasi lyoedae. Sotamiehet sen mukaan peraeaentyivaet. Vihdoin Hinkki rupesi muka kiviae maasta hakemaan, ja kun sotamiehet laehtivaet karkuun, juoksi haen heidaen jaelkeensae kauheasti kiljuen ja kiroillen ja useita suuria ja pieniae kivimoehkaeleitae heitellen. Kunnes ryssaet kokonaan pakenivat. Hinkki laeksi nyt soutamaan ulapalle ja kaeaentyi jaelleen Kuninkaansaarta kohden. Olivathan evaeaet tosin menneet, mutta olipa sensijaan vapaus saeiloessae. Kolmannen patterin kohdalla oli varusvaeen huomio naehtaevaesti niin kokonaan laenteen ja pohjoiseen paein kaeaentyneenae, ettae Hinkki souti ohi aivan alitse, ja vasta kun haen oli jo puolitiessae salmea, joka erottaa Santahaminan Kuninkaansaaresta, huomasivat he sieltae haenen aikeensa ja alkoivat ampua. Hinkki veteli kuin viimeistae paeivaeae. Kaksi kuulaa meni veneenlaitain laepi, yksi osui kokkaan juuri silloinkuin Hinkki oli parhaiksi hypaennyt rannalle. Haen oli jyrkaen kallioseinaen edessae, joka rantatoeyraeaenae kohosi korkeuteen ja muuttui siellae viheriaeksi patterin penkereeksi. Monta kertaa oli Hinkki ennen poikana meren saarissa soudellessaan naehnyt kuinka taitavasti ryssaet nousivat ja laskeutuivat taemmoeisiae kallioseiniae myoeten, ja haen oli aina ajatellut, ettae niillae taeytyi olla sitae varten merkityt paikkansa ja tekopolkunsa. Nyt haen istuen suojassa irtiporatun kivilohkareen takana koetti sellaista paikkaa keksiae, itaetaivaan valettua niinpaljon ettae vielae naekymaetoen auringonkerae jo saeteili. Samassa Hinkki jo viskautui kuin nuoli pitkin rantaa, ja kohta haen naekyi Santahaminaan oravana nousevan Kuninkaansaaren rantatoeyraestae yloes. Tshik-tshak-tshuk panivat Hinkin korvaan kiviseinaeae vasten maeiskaehtelevaet kuulat, ja juuri niinkuin haenen ampumansa revolverin kuula oli Franssin kivimuuriin raeiskaeyttaenyt loven, niin raeiskaeyttelivaet naemaekin kalliosta palasia irti. Aivan eheaenae Hinkki paeaesi suojustoermaen korkeimmalle harjalle ja heittaeytyi pitkaekseen sen suojanpuoleiselle vietteelle. --Strastu!--sanoi haen nokiselkaeiselle ja oeljyyntyneelle sotamiehelle, joka paitahihasillaan puhdisteli jaereaen tykin sisustaa ja esiinpompahtaneen Hinkin naehtyaeaen oli haemmaestyksestae lentaeae selaelleen. Molemmilta puolilta juoksi nyt sotamiehiae pajunetin kaerjet leimuavina paikalle. He eivaet olleet ampuneet tulokasta ainoastaan senvuoksi, ettae naekivaet vihollisen haentae ampuvan. Mutta nyt tiukasti vaativat tietoa mikae mies haen oli, ja Hinkki naeki, ettae heidaen pajunettinsa olivat hiotut. Viimeisellae hetkellae Hinkki muisti jotakin, ja rauhallisena, aivankuin olisi heille ruvennut rahaa antamaan, veti esiin kapteenin kukkaron, kaivoi sieltae nimikortin ja viskasi heille alas. Sotamiehet lukivat, paeaet yhdessae, ja jaelleen hajoten rupesivat sanomaan: --Snaem, snaem! (Se on: kyllae tunnemme.) Heidaen kasvonsa loistivat ja he olisivat varmaan syleilleet Hinkkiae, jos haen vaan olisi ollut alhaalla. Mutta nyt ylettyivaet mielisuosionsa osotukseksi ainoastaan haenen saappaitansa taputtamaan. Niin laehellae naeitae Viaporin linnotuksia oli Hinkki parhaan ikaensae elaenyt, eikae vielae ikinae aavistanut, ettae taeaellae taemmoeistae on! Jos paeaetaensae suojusvallin yli kurkotti, naekyi aava meri, alkaen syvyydestae, jossa laineet korkeudesta katsottuina naeyttivaet pieniltae leikkilaineilta, ja paeaettyen siintaevaeaen taivaanrantaan. Jos taas kaeaentyi maalle paein katsomaan, niin oikein sydaenalaa hiipasi se mahtava linnoituksen komento, kun kukkulalta kukkulalle ja saaresta saareen jatkuivat patteriketjut, milloin vihreitae rintojansa levitellen, milloin paljastaen sisaepuoliset linnotustantereet hautoineen ja pengerryksineen, tykkirivien vaelkaehdellessae ylimpaenae, nousevan paeivaen saeteissae. Pieneksi ja melkeinpae olemattomaksi meni koko Helsinki siellae lahtien pohjassa--taemaen mahtavuuden rinnalla. Ei ainoatakaan laukausta kuulunut mistaeaen. Yoen veristen ja tuimain ottelujen peraestae varmaan lepaesivaet sekae taeaellae ettae siellae, raskimatta kummaltakaan puolelta antaa ensi merkkiae uuden taistelun alkamiseen. Paeivae oli jo jaettaenyt merenpinnan, mutta yhae uskalsivat vahdit kaevellae patterien harjoilla. Tykkimies selitti Hinkille, ettae kun taestaelaehin Santahaminasta ensimaeinen kivaerinlaukaus kuuluu, alkaa Kuninkaansaarella tykistoe paukkua. Tykinsuut olivat kaikki kaeaennettyinae Santahaminaan paein. --Entaes Santahaminan tykit?--kysyi Hinkki. Tykkimies sanoi siellae kyllae olevan tykkejae, mutta vaeki oli jalkavaekeae, joista ei yksikaeaen osannut niitae kaeyttaeae. Kaikki tykkimiehet olivat kapinallisia. Nyt alkoi Hinkki kauheasti kiroilla itseksensae, sillae olisipa haen tuon asian ennen tiennyt, niin kyllae olisi ymmaertaenyt soutaa kivaerinkantamata kauempana rannasta ja viinat olisivat saeilyneet. Mutta mennyt mikae mennyt! Naeitae tykkimiehen kanssa jutellessaan Hinkki samassa naeki suuren miesjoukon tulevan taajassa parvessa pitkin linnotuksen leveaeae tietae, joka kaevi laennestae kaesin laaksoa myoeten halki saaren. Ja haen naeki kohta, ettae se oli suomalaisten joukko. Ihmeissaeaen juoksivat tykkimiehet kokoon taetae kummaa katsomaan, kun tuntematon sivilipukuinen sotajoukko laehestyi, kivaerit olalla. Kun Hinkki sanoi niiden olevan suomalaista apuvaekeae, tulivat sotamiehet hurjan iloisiksi, ja lakkejansa ilmaan viskellen rupesivat hurraamaan. Suomalaiset vastasivat tieltae, hekin hurraten ja lakkejansa heilutellen. Heidaen edellaensae kulki venaelaeinen luutnantti, paljastettu miekka kaedessae. Kuninkaansaaren kapinallisten johtaja. Kun joukko saapui tienkaeaenteeseen saaren itaeiselle puolelle, noustaksensa siitae etelaeisille rantapattereille, joilta ryssaet heille hurraata huusivat, alkoi Santahaminasta kaesin kova kivaerinpauke. Nuori luutnantti naekyi silloin ottavan pari askelta eteenpaein, ja, juuri niinkuin Hinkki oli naehnyt niiden paraatissa tekevaen, kaeaentyi miekkaa huiskuttaen ja jotain huutaen miehiin paein, jotka kohta hajosivat ja alkoivat juosta pitkaeae rinnettae yloespaein. Suuri raetinae kaevi ilmassa, joista aeaenistae Hinkki saattoi hyvin tuntea jo Afrikan sodassa oppimansa kuularuiskut, kranaatit, pommit ja shrapnellit erilaisine mylvinoeineen, vihellyksineen ja paukahduksineen. Ainoastaan kolme miestae jaei sille leveaelle santatielle, yksi liikkumattomaksi, yksi polvilleen ryoemimaeaen ja yksi paikalleen kieppumaan niinkuin ankerias veneen pohjaan. Kaikki muut nousivat juosten pattereille. Tullessaan miehet nauroivat kaikki ja huusivat toisilleen sukkeluuksia, mutta ei kaikkien sentaeaen onnistunut salata kalvenneiden suupielien noloa jaeykistystae ja suurenneiden silmaemustuaisten saeikkynyttae viikunaa taemaen odottamattoman tervehdyksen johdosta. Ojennetuin kaesin ja hurraten juoksivat ryssaet heitae vastaan. Ja suomalaiset ja venaelaeiset rupesivat syleilemaeaen ja suutelemaan toisiansa, upseeri mukana, niinkuin veli veljein joukossa... Hinkki istui ylempaenae, suojusvalliin selkaeaensae nojaten, polvet notkistettuina leuvan alle, kaedet saeaerien ympaerillae. Tavatonta oli taemae naeky Hinkistae. Niin pitkaelle kuin haen ikaeaensae muisti, oli ryssien ja suomalaisten vaelillae aina ollut kopeilemista ja pilkkaa, vihaa ja tappelua. Myoes muisti Hinkki vielae kouluajoilta historiaa, ja tiesi missae monissa vaiheissa taemae Ehrensvaerdin linnotus oli aikojen kuluessa ollut. Mutta ettae sen korkeimmalla ja vahvimmalla patterilla kerran maailmassa venaelaeiset ja suomalaiset sotamiehet syleilisivaet toisiansa, sitae eivaet naemae kivet ja kalliot olisi toki koskaan voineet uneksia... Ja siinae oli Hinkistae taas jotain sitae samaa uutta, joka ihmeellisesti haenen sisuksiansa kaivellen tahtoi aina todistaa haenelle, ettae haen oli jotenkin jaeaenyt ajassa jaeljelle eikae ollutkaan enaeae kaiken kaerjessae. Ilmat vavahtavat ... tanner taeraehtaeae ... taivaita halkaiseva pamahdus ... toinen ... kolmas... Kuninkaansaaren tykistoe vastaa Santahaminan tervehdykseen. Paeivaen taistelu on alkanut. Upseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa paeaensae. Kaikki miehet paljastavat paeaensae, niin ryssaet kuin suomalaisetkin. Upseeri nostaa kaetensae ja antaa merkin, ja silloin kajahtaa marseljeesin tuttu saevel satojen miesten suusta. Toiset laulavat venaejaeksi, toiset suomeksi. Hinkinkin taeytyi nousta seisaalleen ja paljastaa paeaensae. Mutta haen piti sentaeaen lakkia nenaen ja suun edessae, koska ei voinut olla vaehaen haepeemaettae sitae nousemistaan. Ihmetellyt oli Hinkki aina, kuinka miehet voivat niin peraeti toisiksi muuttua heti kun saavat jonkun uskon, mutta nyt haen tunsi monta naeistae miehistae eikae ollut sentaeaen vielae milloinkaan ennen naehnyt missaeaen kirkossa eikae liioin mustatukan kuulijain joukossa miesten silmissae semmoista hartautta ja uskon loistetta, kuin noiden nyt siinae veisatessa kaulatuksin ryssaein kanssa. Aivan paloivat niiden silmaet kuin olisivat pyhien enkelien vaellusta taivaan pilvissae todistaneet. Jo nosta paeaesi koeyhae kansa! On tullut paeivae kunnian! Te ylitsenne lippuansa Nyt sorron naeaette nostavan, Vihaisna riistaejaemme aerjyy, Ne meidaet orjantyoehoen vie, Aeitimme viepi mierontie, Lapsemme viluissansa vaerjyy. Aseihin astukaa, Ja vasten sortajaa! Eespaein! Eespaein! Lyoekaeaemme naein pois valta riistaejaein! --Kun eivaet vaan veisaisi omaa hauta virttaensae!--ajatteli Hinkki. Vavahtaa, vavahtaa taas ilmat, pamahtavat tykit... Aseihin ... stukaa ... vasten ... tajaa ... paein! Eespaein... Ei kuulu enaeae laulu ... jaeae kesken ... ryssaet juoksevat parvittain eri pattereille,--suomalaiset hajoovat neuvottomina sinne taenne tykkimiesten luo, oppiakseen hekin sotakanuunain kumeata kieltae. Nyt alkaa Hinkin toimi, ja haenen laesnaeolonsa naeyttaeytyy kohta niin vaelttaemaettoemaeksi, ettei kukaan voi ymmaertaeae kuinka ilman haentae ollenkaan olisi voitu toimeen tulla. Tykkimiesten suureksi haemmaestykseksi haen osaa kaikki temput neuvomatta, ja he tekevaet haenet kohta opettajamestariksi suomalaisille. Kranaattien, shrapnellien, kuularuiskujen, kanunain jyskeessae tuskin olisivatkaan suomalaiset mitaeaen tolkkua venaelaeisten selityksistae saaneet. Koko paeivaen kaevi tykkituli Santahaminaa vastaan, jossa kerrottiin viime yoenae yli 500 hallituksen puoluelaista kaatuneen. Mitaeaen vastatulta ei sieltae tykeillae annettu, ja naein oli suomalaisille hyvaeae harjotusaikaa sekae itse kanunain kaeyttoeoen ettae mielen tottumiseen korvia kuuroiksi tekevaeaen sotapauhuun. Ensi aterian syoetyaensae he jo taas osasivat naureskella, ja nautinnokseen katselivat, kuinka suurta haevitystyoetae tykkituli teki vastapaeisen saaren valleihin, kun joka laukauksella suuret maakerrokset irtautuivat ja viskautuivat ilmaan. Heidaen paeaensae yli kaevi ankara shrapnellituli samaa Santahaminan saarta vastaan Aleksanterin saaresta, joka myoeskin oli vallankumouksellisten vallassa. Iltapaeivaellae alkoi tykkituli vaimeta, ja aekkiae taukosi melkein kokonaan. Silloin tuli Hinkin luo nuori, noin 18-vuotias mies ja sanoi: --Kas kun olet niin noessa etten ollut tunteakaan. Hinkki huomasi kyllae ettae sillae oli jotain muuta asiaa, ja niin olikin. --Onkohan sota nyt lopussa?--kysyi nuorukainen. --Vai lopussa! sanoi Hinkki,--eihaen taemae ollut vasta kuin harjotus-ammuntaa. Mutta katos tuonne! Ja Hinkki naeytti suoraan aavalle merelle. Siellae oli kaukaisen merisaaren kupeelle asettunut muutamia suuria sotalaivoja. --Onko laivasto vihdoin tullut?--sanoi nuorukainen, ja lisaesi asiantuntijan aeaenellae:--Laivasto on vallankumouksellinen. Hinkki tunsi haenen puhuvan sillae sivistyneen ylemmyydellae, jolla "jaerjestynyt" tavallisesti puhuttelee pimeaeae "jaerjestymaetoentae". --Taitaa, sanoi Hinkki, mutta jos se on meidaen puolella, niin kas kun ei se ole tullut laehemmaeksi. Sitae laivastoa ne ovat taeaellae varttoneet kuin nousevaa paeivaeae. Siinae se on nyt! --Luuletko ettei se olisikaan--vallankumouksellinen? Hinkki viittasi kaedellaeaen Kuninkaansaaren patterien ulkolinjaa, ja sanoi: --Mitaes ne tuolla tekevaet? Ne kaeaentaevaet tykkejaensae merelle paein, eikae siellae nyt enaeae ketaeaen naurata. Mene sinaekin vaan aliupseeris luo, ettei suutu. Nuorukainen meni nopeasti pois. Hinkki alkoi taas puhdistaa kanuunaa, hyraeillen valssiansa: Kolmasti, neljaesti... Ei ainoatakaan laukausta kuulunut. Kuolon hiljaisuus kaikkialla, linnotuksessa, saarilla, merellae... Toisilta pattereilta asti saattaa erottaa miesten tavallista puhetta. Suuret kalalokitkin uskaltavat vaehitellen saapua takasin pesaekariensa ympaerille kaartamaan ja alkavat huudoillansa taeyttaeae ilman. Meri on rasvatyyni. Hinkki katselee ahnain silmin saaren kupeella kelluvan jaettilaeislaivan hohtavia panssarikylkiae, valkoisia piipputorneja, mastotaklinkia, ampuma-aukkojen rivejae. Haenen siinae katsellessa samassa tuprahtaa valkonen savupilvi keskiaukon kidasta ja yhdellae kertaa vaelaehtaeae teraevaen kirkas liekki sen pilven halki. Naekyy valkopilven hiljainen kohoaminen ja sen viaton kuvastuminen pitkaenae viiruna tyynen meren kalvoon. Tuprahtaa vierimmaeisistae kidoista liekkinae leimahtaen toinen ja kolmas pyoereaereunainen valkopilvi. Ja samassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevaen Aleksanterinsaaren yli linnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli, kolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit lentaevaet aeaenettoeminae hajalle. Hinkin tykkiae tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen ja paeaetaensae hyvaentahtoisesti nyykaeyttaeen, ettae se oli vaan koelaukauksia. Juu, juu, myoentelee Hinkki, vaikka selvaesti naekee, ettae aliupseerin naurahduksesta ei tullut mitaeaen. Aliupseeri rupesi nyt selittaemaeaen, miksi sotalaivat eivaet voi olla ampumatta naeitae "koelaukauksia". Jos ne olisivat ampumatta, sanoi haen, niin asiasta tulisi kysymys sotaoikeudessa, jolleivaet vallankumoukselliset paeaesisikaeaen voitolle. Mutta laivat eivaet tahdo antaa vielae mitaeaen todistuksia kapinallisuudestaan, ennenkuin jotain tapahtuu, jota ne odottavat, ja sentaehden niiden _taeytyy_ ampua. Juu, juu, pani Hinkki. Mutta vaikka Hinkki olisi kuinkakin vakuuttanut ymmaertaevaensae ja taeydellisesti uskovansa aliupseerin selityksiae, katsoi taemae vaelttaemaettoemaeksi yhae uudestaan selitellae ja uusia perusteita loeytaeae, mikae saattoi asian yhae enemmaen epaeilyttaevaeksi Hinkin silmissae, ja haen teki lujasti tyoetae kanunain taehtaeinten suuntaamiseksi merelle, niinkuin naeki kaikkialla pattereilla tehtaevaen.--Ne odottavat, sanoi aliupseeri, naees, taeytyy odottaa, taeytyy saada ensin tietaeae tuleeko siitae vallankumouksesta mitaeaen. Juu, juu, sanoi Hinkki, vaikka ei ollenkaan ymmaertaenyt miksi asia olisi voinut odottamisesta muuttua. Naeithaen itse, sanoi taas tykkimies, ettae ne ampuivat ylitse. Juu, juu, myoensi Hinkki, ja kysyi nyt vuorostaan tykkimieheltae, mitae oli tuleva sitten, jos kapinalliset voittaisivat. Tasavalta ja presidentti, niinkuin Amerikassa, sanoi tykkimies,--ja Suomikin saa silloin olla vapaa valtio. Saa niin, sanoi Hinkki, hikeae otsaltansa pyyhkien. Kuitenkin taeytyi Hinkinkin lopulta itsekseen myoentaeae, ettae laivat todellakin ikaeaenkuin jotakin odottivat. Sillae koko sinae paeivaenae eivaet ampuneet Kuninkaansaarelle yhtaeaen laukausta, jota ei olisi voinut selittaeae koelaukaukseksi. Kaikki laukaukset olivat taehdaetyt linnotuksen kaupunginpuoleisiin saariin. Tuli uusi yoe, ja miehet menivaet makuulle illastamatta, sillae evaeaet olivat loppuneet kapinallisilta, ja yhteys kaupungin kanssa kokonaan katkennut. Hinkki ja venaelaeiset eivaet olleet koko paeivaenae syoeneet. Miehet kaeskettiin yoepymaeaen valleille, osaksi senvuoksi, ettae kasarmit olivat Santahaminasta tulevan alituisen kivaeaeritulen alaisina, osaksi taas--kuten toiset vaeittivaet--laivastosta uhkaavan pommituksen vuoksi. Yoellae ei kuulunut laivastosta mitaeaen. --Odottavat!--sanoi tykkimies keskiyoen aikaan Hinkille, kun huomasi taemaenkin valvovan. Sitten nukkui rauhallisesti uudelleen. Jo kauan ennen paeivaennousua heraesivaet miehet jaereaen tykistoen helvetilliseen pauhuun. Hinkki kapusi tykkimiehensae viereen silloin kuin taemae oli ampunut tykistaeaen jo kolme laukausta, sillae Hinkki oli ajatuksissaan valvonut koko yoen ja vasta aamulla saanut naelaentuskaltansa unta. Koko laivasto oli yhtenae savu- ja tulimerenae. Pommitus kaevi Aleksanterin ja Kuninkaan saaria kohtaan. Nyt ei enaeae odotettu. Nyt oli leikki loppunut. Kuninkaansaarella paloivat pian ilmiliekissae kasarmit ja muut puurakennukset, savussa ja tulessa oli kaikki, ilmain ulistessa kaksitoistatuumaisten hirmu-uhkaa, suurten hietavallien hajotessa niinkuin aaltojen viskaama hyrsky, pommien ja kranaattien raejaehdellessae kaikilla tantereilla, murhaavaa rautaromua levitellen. Tykkimies jaetti asiansa hetkeksi Hinkin hoitoon, sillae miehiae kaatui paljon ja aliupseereja tarvittiin jokapaikkaan. Hinkki ammuskeli kyllae ominkin paein. Tosin olisi haen paljon mieluummin ollut niiden puolella, jotka laivoista ampuivat, sillae haen olisi sanomattomasti nauttinut saada virittaeae laivatykkiae ja koettaa osua siihen Viaporin nupipaeae kirkontorniin, joka kaupunkiin naekyvaenae oli kaiken ikaeae Hinkkiae vaivannut ja kutkuttanut. Ihmeelliset olot ja vaiheet olivat kuitenkin kaeaentyneet niinpaein, ettae Hinkin nyt paeinvastoin taeytyi ampua noita rakkaita laivojansa, jotka siellae meren viileaessae sylissae ihanasti kelluivat. Mutta-- --Soromnoo!--ajatteli Hinkki, ja lasketteli laukauksen toisensa peraestae, osui taikka oli osumatta. Kun taistelu myoehemmin kiihtyi kuumimmilleen, tuli sama nuorukainen Hinkin luo uudestaan ja silmaet melkein ulkona paeaestae, soperrellen kuin puolihullu, kaevi molemmin kaesin Hinkkiin, rukoillen laehtemaeaen haenen kanssansa karkuun Viaporista. Hinkki rupesi ensin laskemaan leikkiae haenen kanssaan, sanoen: taisi olla mukavampi, hempukka kainalossa, mustatukan puheita Kaisaniemen kentaellae kuunnella, hae? Mutta mies ei ymmaertaenyt enaeae paljon. Hinkin kaevi sitae surku, ja haen neuvoi sille paikan mihin oli ruuhensa jaettaenyt, sanoen: souda kohta ulos merelle ja vasta sitten kaeaenny itaeaen, Degeroen maata kohden, ei sinua nyt kukaan vaelitae ampua.--Mies oli kuitenkin niin saamaton ja tohlo, ettae Hinkin taeytyi saattaa haenet omin silmin venettae naekemaeaen, ennenkuin se mitaeaen ymmaersi. Kuinka sen sitten kaevi, ei Hinkki naehnyt, mutta itse haen ei ainakaan vahinkoa ehtinyt saada. Aliupseerin tultua takasin patterille Hinkki kysyi muista suomalaisista. Aliupseeri sanoi: Urhoollisesti taistelevat, kelpomiehiae jokainen,--ja rupesi vielae Hinkin mieliksi sanomaan jotakin, ettae heistae pitaeisi tehdae kenraaleja, mutta juuri silloin kranaatin sirpale lensi edestae miehen kaulaan, ja haen kaatui selaelleen, niin ettae paeae joutui juuri penkereen reunalle ja retkahtaen irti ruumiista jaei ainoastaan niskalihoilla roikkumaan verisestae kaulasta. Hinkki teki parastaan voidakseen hoitaa kaatuneen sotaystaevaensae kanunoita. Haen taisteli siihen asti kuin naeki useimmat patterit jo jaetetyiksi ja niiden kanunat vaijenneiksi. Vielae sittenkin haen olisi, kapteenin hukkaan menevaeae asiata ajatellen, pysynyt patterillaan, mutta tapahtui niin, ettae linnotuksen ruutikellarit raejaehtivaet, ja Hinkki lensi monta syltaeae asemaltaan tykin vierestae. Semmoista pamausta ei Hinkki vielae elaeessaeaen ollut kuullut, ei Afrikassa eikae missaeaen muussa maanosassa, missae oli elinaikanansa vaeltanut. Siinaekoe lennossa vai hyvaen aikaa tiedottomana maatessaan raejaehtaevien pommien keskellae Hinkki oli saanut kaksi haavaa, ei haen itse voinut heraettyaeaen paeaettaeae. Ensin haen ei huomannut muuta kuin sen haavan, joka oli tullut ohimoon ja tahrannut kaikki kasvot vereen. Haen pyyhki kasvonsa kaikkein puhtaimmilla paikoilla, mitae takkinsa liepeistae loeysi. Mutta takkia aikoessaan vetaeae jaelleen ylleen haen vasta huomasi kaiken paitansakin olevan siekaleina ja veressae, ja tunnusteltuaan tuli siihen paeaetoekseen, ettae kranaatinsirpale oli repinyt vasemmalta puolen haenen vatsansa auki. Ampuivatko ne enaeae vai eivaet, sitae ei Hinkki voinut kuulla, sillae haenen korvansa olivat lukossa, niinkuin haenellae kuuloa ei enaeae olisi ollutkaan. Noustuansa ja huomattuaan voivansa hyvin pysyae pystyssae ja astua Hinkki palasi tykkinsae luo ja kapusi siitae vallille. Heti haen naeki, ettae asia oli menetetty. Ei ammuttu missaeaen. Laivastokin oli savuista selkeaenae. Haevitys Kuninkaansaarella naeytti taeydelliseltae. Haavottuneita ja kuolleita kuljetettiin pitkissae jonoissa lasaretteihin. Punasen kapinalipun viereen olivat nostaneet valkosen lipun. Nyt olisi kai Hinkinkin pitaenyt mennae lasarettiin mahahaavaansa sidottamaan, josta tuntui niinkuin suolet roikkuvan, mutta haen laski niin, ettae jos haen sinne menee, niin haen joutuu varmasti vangiksi. Ryssae antaa Suomen herroille raastupaan, ja Suomen herrat tuomitsevat Soeoernaeaesiin, eikae kun Kakolaan Turkuun. Taestae selville paeaestyaensae Hinkki levitti takkinsa hihat ja sitoi ne lujaksi vyoeksi mahansa ympaerille, niin ettae muu takki tuli pariin kertaan taitettuna pinkaksi kaeaereeksi haavan paeaelle. Sen tehtyaensae haen laskeutui vallin merenpuoleiselle vietteelle ja samaa kallioseinaeae myoeten, kuin oli tullut, kapusi alas rantaan. Hiukan oli haentae keskikalliolla vain pyoerryttaenyt. Nuorukainen oli arvatenkin paeaessyt pakenemaan, sillae venettae ei naekynyt missaeaen. Mutta ei Hinkki sitae odottanutkaan. Haen riisui saappaansa, katseli niitae vaehaen aikaa punniten kannattaako niitae viedae mukaansa. Pani ne sitten selkaensae taakse takista tehdyn vyoen alle. Taessae rupesi haentae toisen kerran pyoerryttaemaeaen niin huimaavasti, ettae taeytyi vaehaen aikaa istua kivellae. Sama kivi, joka oli haentae tullessa Santahaminan kuulilta suojannut. Mutta Hinkki ajatteli, ettae pyoerrytys menee ohi, jahka haen menee veteen. Ja kohta kun huimaus hellitti, haen astui vyoetaeryksiae myoeten mereen ja tasaisesti heittaeytyi uimaan salmen yli Santahaminaa kohden. Sillae Hinkki ei voinut kaersiae ajatusta ettae haen vankeuteen tulisi. Jo puoli matkassa salmea Hinkki katsoi vaelttaemaettoemaeksi temmata saappaat irti selaen takaa ja antaa mennae. Mutta vyoen solmu taelloein aukeni ja takki solui vyoetaeisiltae ja jaei sekin. Melkein oli Hinkki siihen tyytyvaeinen, sillae sekin kevensi ihmeellisesti vaesyttaevaeae uintia. Vaehissae voimin haen paeaesi Santahaminan rantaan. Siihen kohti oli meri ajanut hienoa hiekkaa, joka oli paeivaen paisteessa kuumennut. Hinkki ryoemi hiekalle ja katsahti ympaerinsae pitkin rantoja. Santahamina oli kuin kuollut. Ei ainoatakaan sotamiestae naekynyt missaeaen, joten pako taetae tietae naeytti olevan paras kaikista mahdollisuuksista. Hymaehtaeen Hinkki vaipui laempimaelle hiekalle, siinae levaehtaeaekseen ja antaakseen vaatteittensa kuivaa. Raukasi niin, ettei haen muuta olisi jaksanutkaan. Ja pyoertyi tainnuksiin. Liikkumattomana kuin kivi nukkui Hinkki iltaan asti. Yoeksi rupesi merivesi tekemaeaen nousemista. Ja vaikka pienet yoelaineet jo hipivaet Hinkin jalkoja polvia myoeten, ei Hinkki heraennyt. Taehdet jo syttyvaet. Ei Hinkki heraeae. Pikkulaineet nousivat jo rintaan asti. Ei Hinkki heraeae. Nyt jo huuhtelevat haenen poskiansa, hienosti lipien ja pesten ruudista nokeentuneita ja vereen tahraantuneita kasvoja. Pesevaet ... pesevaet... Ei Hinkki heraeae. Nyt menee meren maininki jo yli paeaen, ja Hinkin ruumis alkaa hiljaa kellua, niinkuin kaetkyessae, kunnes vesi vetaeae sen syvemmaeksi, vielae syvemmaeksi, vielae syvemmaeksi, ja se vihdoin painuu naekymaettoemaeksi meren pimeaeaen nieluun. 9. Kun kapteenia ei kahteen paeivaeaen eikae yoehoen naekynyt kotona, siitae kuin haen viimeiksi niin kummallisesti kaeyttaeytyen siellae keskiyoen aikaan pistaeytyi, ja kun kammottavia huhuja Viaporin kohtalosta oli jo alkanut kaupungilla liikkua, laeksi Kerttu haentae hakemaan. Punasen kaartin kaikki leiripaikat haen tietysti ensin juoksi. Mutta kaarti naeytti olevan hajonnut viimeistae miestae myoeten. Sitten haen kaevi tyoevaeentalot ja kansliat. Taeaellae haen ensi kerran huomasi kuinka nurjamielisiksi ihmiset olivat aekkiae kaeyneet kapteenille. Kaeytaevaessae haen kuuli jonkun sanovan, ettae kapteeni oli naehty tulevan tyoevaeentalolta, mutta kadulla oleva kansa oli tahtonut ottaa haenet kiinni ja revellae palasiksi, huutaen: nyt menee meiltae aeaenestysoikeus ja yksikamari! Kadullakin ihmiset osottelivat Kerttua. Useat vallassaeaetyiset eivaet olleet tuntevinaan, ja kaeaensivaet paeaensae pois, kun tulivat vastaan. Katajanokalle vallankumouksellisten paeaekortteeriin tultuansa ei Kerttu siellae tavannut yhtaekaeaen elaevaetae sielua. Ovet olivat selko selaellaensae. Poeytien ja tuolien paeaellae naekyi sekasin sotamiesten pukuja, upseerintakkeja, sivilivaatteita, lakkeja, revolvereja, patrunakoteloita, kivaerejae, pulloja, tupakkia,--kaikki aeaerettoemaessae sekasotkussa. Minne ne olivat kaikki hajonneet, ei Kerttu ymmaertaenyt aavistaa. Ei jaelkeaekaeaen missaeaen niistae ihmisistae. Kaikki paikat kaeytyaensae ei Kertun auttanut muu kuin kaeydae uudestaan samat paikat. Vihdoin haen tapasi muutamia punasen kaartin miehiae, jotka kertoivat naehneensae viime yoenae kapteenin. Haen oli vienyt neljae miestae mukanansa kaupungintakaiselle vuorelle, jossa heidaen oli pitaenyt sytyttaemaen olkiriuku palamaan. Mutta juuri kun miehet olivat sen alhaalta sytyttaeneet, oli kapteeni rynnistaenyt patsaan juurelle vyoerytetyn kiven syrjaeaen, jolloin riuku oli, kahdesta kohden taittuen, kaatunut. Sen jaelkeen ei kukaan ollut kapteenia enaeae naehnyt. Onkohan se raukka jaerkensae kadottanut?--ajatteli Kerttu, sydaen kurkussa. Vallankumouksellisten paeaekortteeriin uudestaan tultuansa haen ei enaeae paeaessytkaeaen sisaelle. Ovet oli pantu lukkoon ja kaksi suomalaista kaupungin poliisia ja kolme venaelaeistae santarmia seisoi ovella vahtia pitaemaessae. Kerttu paeaetti nyt juosta vaelillae kotona kysymaessae oliko kapteenia sillae aikaa siellae naekynyt. Kun Kerttu oli mennyt Katajanokan sillan yli, ja paeaevahdin ohi paeaestyaensae rupesi laskeutumaan etelaesatamaan, naeki haen sotakulkueen tulevan Elisabetintorin rannasta. Haen seisahtui vaeenpaljouden taehden keisaripalatsin kulmaan odottamaan saattueen ohikulkemista. Ensin kulki kolme sotamiestae rinnakkain, keskimaeisellae rumpu edessae ja palikat kaesissae. Sitten kulki joukko santarmeja ja sotamiehiae pyssyt olalla. Sitten kolme upseeria paljastetuin miekoin kummallakin puolen sitae sivilihenkiloeae, joka kulki niiden keskellae. Sitten taas sotamiehiae, ja viimeiksi kasakat. Kun saattue matkallaan paeaevahtiin tuli Kertun kohdalle, ymmaersi Kerttu, ettae se sivilihenkiloe oli Viaporista tuotu vanki. Ja samassa Kerttu jo kauhistuen tunsi Ihastuksen, kapinallisten johtajan Aleksanterinsaarella. Ihastus kulkee hitaassa tahdissa, niinkuin sotamiehetkin. Haen katselee maahan. Kasvot ilmaisevat kalpeaa vaesymystae. Poskilihat ovat vaehaen koholla, silmaekulmat haluttomasti rypyssae, ikaeaenkuin haentae vaivaisi katukivien kuuma auringonheijastus. --Mitaehaen sille tullee?--kuuli Kerttu jonkun yleisoestae sanovan. Toinen vastasi siihen: --Ammutaan parin viikon peraestae. Kertun sydaen jaeaehtyi. Ja kuinka nuo sotamiehet--nehaen olivat samoja, joita Kerttu oli monta kertaa naehnyt vallankumouksellisten tyoevaeen kokouksissa--kuinka ne nyt saattoivat kuolemaan sitae, joka tahtoi tehdae heidaet vapaiksi? Eivaetkoe ne olisi voineet kaeaentyae ja sanoa: emme tahdo! Sillae ne olivat--ne olivat samoja! Varmaan eivaet tiedae milloin kaeaentyae ja pelkaeaevaet, ettei kaikki sano yhtaikaa ... tai sitten pelkaeaevaet kasakoita, jotka ratsastavat takana. Eivaet kaeaenny ... kulkevat ... kulkevat... Ai, ai, ei Kerttu tiedae kenenae olisi tukalampi olla, noinako sotamiehinae vai Ihastuksena. Paeaevahdin kello kilahtaa. Vahtimiehet tulevat kaksittain ulos, kivaerit kaesissae. Kaksoisovet jaeae auki. Rumpu paerisee. Upseerit menevaet Ihastuksen kanssa paeaevahdin ovista sisaelle. Vahtimiehet menevaet kaksittain jaelestae. Ovet sulkeutuvat. Kasakat ratsastavat pois. Vaeki hajoo hiljaa. Kerttu juoksee henkensae edestae, sillae jos haen ei nyt kohta loeydae kapteenia ja piilota haentae, vangitsevat ne senkin ja ampuvat. Kerttu tahtoo poiketa uudestaan kaartin kanslialle, mutta ei paeaese enaeae laehellekaeaen. Kadut ovat suljetut, kanslia on kasakkain vallassa, jotka ottavat kiinni kaikki, mitkae vaan siitae talosta tulevat tai sitae laehestyvaet. Karkulaisilta Kerttu saa tietaeae, ettei kapteenia ole naehty kansliassa. Nyt juoksee Kerttu vihdoin kotiin. Kustaava on jo ulko-ovella vastassa, ja sanoo surkeasti haetaeaentyneenae kaeyneensae Franssin luona neuvottelemassa. Ja oli Frans sanonut polisien tulevan kohta kapteenin asuntoon kotitarkastukselle ja vangitsemaan haentae. Sen oli Frans saanut tietaeae siten, ettae haenen poikansa Haagert ja Vilhelm, jotka Suomen kaartin tarkk'ampujapataljoonan hajottua palvelivat uusina kaupunginpoliseina, olivat muiden polisien mukana maeaeraetyt taetae vangitsemista toimittamaan. He eivaet olleet sukulaisuuttansa ilmaisseet, sillae se olisi nyt heidaen nimeaensae haitannut, ja sitaepaitsi oli heidaen vaelinsae kapteenin kanssa aina ollut huono, mutta erittaeinkin nyt taehaen uuteen polisikuntaan tultuansa, jota kapteenin miehet olivat haukkuneet "lahtarikaartiksi". Kun vaari oli sanonut heille: huonosti teette, olivat he moittineet vaaria sanoen: saako esivaltaa vastaan olla? Vaarin pitaeisi olla hiljaa, joka on Siperian karkulainen! He olivat vaan nauraa virnistaeneet vetaeessaeaen valkoisia polisihansikkaita kaesiinsae, ja sitten punaviiksiaeaen kohennellen laehteneet kotoa. Frans, naehtyaeaen Kustaavan epaetoivon, oli vihdoin heltynyt ja kaeskenyt piilottaa kapteeni vinnille, jos tulisi kotiin, mutta itse oli mennyt puuskuttaen pois, niinkuin taerkeaelle asialle, mikae seikka oli antanut Kustaavalle salaista toivoa Franssin myoetaevaikutuksesta kapteenin pelastamiseksi. Franssilla oli suuria tuttavuuksia. Kustaava sanoi kaikille: tehkaeae niinkuin eno Frans sanoo, sillae kaikki kaey kuitenkin aina juuri niinkuin eno Frans tahtoo. Hyvae olisi Kertun ollut piilottaa kapteeni vinnille, jos vaan olisi tiennyt missae se kapteeni on. Taehaen haetaeaen tuli vielae Loviisa (joka saman tarkk'ampujapataljoonan hajottua palveli ruuanlaittajana vapaaherrattarella) ja sanoi kaikkien parempien ihmisten neuvovan, ettae Kertun pitaeisi ilmaista kapteeni polisille ja ottaa ero semmoisesta miehestae. --Mutta _mimmoisesta_ miehestae?--huusi Kerttu kadottaen vihdoin kaersivaellisyytensae, sillae koko paeivaen olivat ihmiset puhuneet haenelle _semmoisesta_ miehestae, ja nyt vielae vapaaherratarkin! Haen purskahti itkemaeaen, jolloin Loviisa muutti kohta mielipiteensae, ruveten nyt haenkin innolla ottamaan osaa neuvotteluun kapteenin toimittamisesta saeiloeoen. Lapset olivat jo kauan aikaa tahtoneet jotain sanoa, ja kun vihdoin saivat suunvuoron, ilmottivat hakeneensa isaeae merikallioilta, joita sanotaan myoes Kaartinkallioiksi, ja naehneensae siellae isaen kaevelemaessae edestakasin, mutta isae oli sormea heristaeen sanonut heille: menkaeae joutuin kotio! Merikallioista tuskin puoli sanaa kuultuansa Kerttu jo lensi jaelleen ulos. Kuinka haen ei ollut ennen tullut sitae ajatelleeksi, vaikka kapteeni oli toistakymmentae vuotta aina ollut niillae merikallioilla, milloin ei ollut kotona tai jossain tarkkaan ilmotetussa muussa paikassa! Aivan oikein. Ensin naekyy vaan musta pilkku taivasta vasten. Sitten erottuu ilmeisesti kapteenin tutut piirteet. Katselee Viaporiin paein. Kaevelee nopeasti edestakaisin. Taas seisahtuu, taas katselee. Kerttu oli hurjasta juoksusta, monista harhaanastumisista ja kompastuksista naeillae kallioilla niin hengaestynyt, ettae haenen taeytyi istua levaehtaemaeaen ollessaan jo aivan laehellae kapteenia. Sanaakaan haen ei saanut hengaestyksen taehden suustansa. Kapteeni naeytti haenestae ensi katsaukselta melkein mielipuolelta, niin tuhkan harmaa se oli kasvoiltansa ja puhui itseksensae, milloin pysaehtyen, milloin nopeasti siirtyen toiseen paikkaan. Mutta kun Kerttu tuli laehelle, ei kapteenin kasvoissa naekynyt mitaeaen muuta erinomaista kuin tavattomasti suurenneet silmien mustuaiset. Kerttu kaevi kohta tarmokkaasti kapteenin kaeteen ja rupesi vetaemaeaen pois sanoen, ettae polisit olivat tulossa. --Mitae pahaa olen minae tehnyt, ettae minua vangittaisiin?--sanoi kapteeni ajatuksistaan revaeistyn ihmettelevaellae ilmeellae. Ja Kerttu tunsi, ettae helpompi olisi ollut saada liikkeelle sellaista satamapollaria, johon siirtolaislaivat viskaavat koeysisilmukkansa, kuin kapteenia hievautetuksi siltae paikalta missae haen seisoi. --Enkoe minae lakkoviikolla pelastanut taetae kaupunkia veriloeylystae omien kansalaisten kesken? Enkoe minae nyt ole pelastanut taetae kaupunkia pommituksesta, joka olisi sen maan tasalle tuhonnut? Miksi he siis minua vangitsisivat? Johan sinae olet jaerjiltaesi, Kerttu! Kerttu tiesi, ettae kun kapteeni rupeaa jotakin ajatuksenjuoksua puheessa selvittaemaeaen, on paras antaa haenen rauhassa sanoa sanottavansa. Kerttu sentaehden paeaetti antaa sen puhua korkeintaan 5 minuuttia, jonka jaelkeen aikoi ryhtyae viimeiseen keinoon, sillae jokainen hetki oli taerkeae. --Ei, Kerttu! Olkoon Kertulla oikein: ei saa tappaa. Olkoon ettei saa, kun ei kerta voikaan. Mutta sitten ei saa myoeskaeaen totella. Hyvae on: nyt en aijo enaeae totella ketaeaen, ei jumalia, ei piruja, ei hallitusta, ei vallankumouksellisia, ei Vasilia, ei Natalia Feodorovnaa, ei tovereja, ei ystaeviae, ei vihollisia, eikae Kerttuakaan, kuuleeko Kerttu? Ei Kerttuakaan, ei ikinae! Kapteeni oli ilmeisesti saada raivokohtauksensa. Mutta Kerttu ehti ennen. Viisi minuuttia oli kulunut. Haen heittaeytyi suulleen maahan, pani kasvonsa kaesivarsien paeaelle ja alkoi paeaetaensae heilutellen aeaeneensae itkeae, surkeasti voivotellen lasten ja haenen omaa kohtaloansa, kun nyt jo ihmiset melkein sylkevaet heitae,--ja paljon muuta semmoista sanoi, mitae vaan saattoi kiireessae keksiae. Sillae kun on ihmishengestae kysymys, ei voi mitaeaen keinoja olla kaeyttaemaettae, jotka pelastusta lupaavat. Ei Kertun tarvinnut suoraan teeskennellae; haen antoi vaan valtaa tuskan raatelemalle sydaemmellensae, ja niin syntyi sellainen raju itku kuin nyt oli vaelttaemaetoen. Ja niinkuin Kerttu oli arvannut, ei kapteeni nytkaeaen voinut itkua naehdae, ja Kerttu jo tunsi kuinka se koputtaa haentae selkaeaen: --No, no, Kerttu, aelae huoli itkeae, nouse istumaan! Kerttu nousi istumaan, ja valtoinansa nyyhkyttaeen sanoi: --Jos minae sinua johonkin pahaan kaeskisin, niin tietysti et tarvitsisikaan totella... --Mitae siis vaadit minulta? --Ei muuta kuin ettae tulet kotiin. Sano rehellisesti, onko siinae mitaeaen pahaa, ettae joku ihminen menee kotiin? Sano! Kapteeni raepytteli vaehaen aikaa silmiaensae ja sanoi sitten: --Ei. Muuta ei Kerttu toistaiseksi tarvinnutkaan. Haen tarttui kapteenia kaeteen ja alkoi vetaeae. Kapteeni tuli. Kaupungin kadulle paeaestyaensae Kerttu rupesi kaeymaeaen kapteenin kanssa kaesikynkaessae ja hiljensi vauhtia niin ettei kaeynti naeyttaenyt kiireiseltae. Ihmiset katselivat heitae pitkaeaen joka puolelta, mutta Kerttu ei ollut millaensaekaeaen. Ei edes passipolisin haemmaestynyt naama, polisipillin esilleottaminen ja epaeroeivae seuraaminen saanut Kertun kasvoista pois sitae viatonta hymyae, jonka haen oli niihin ottanut. Vasta kotitalon ovea laehestyessae Kerttu yhtaekkiae rupesi vaatimaan kapteenilta nopeutta ja hymy vaihtui kalpenemiseksi. Ovessa haen jo kaikin voimin tyoensi kapteenia, ja rappusissa sai hirveaen kiireen ja haedaen. Tuskin olivat he tulleet yloes toiseen kertaan, kun Kerttu naeki tyhjaen ajurin tulevan heidaen portillensa ja ajavan heidaen pihaansa. Kertun sydaen seisahtui. Haen ajatteli: tuolla ajurilla aikoo polisi viedae kapteenin. Myoehaeistae! Haen oli pyoertyae Kustaavan syliin. Silloin Kustaava toeykkaesi haentae kylkeen ja sanoi: Ole hiljaa, etkoe naehnyt, ettae se oli eno Frans itse! Nyt huomasi Kerttu, ettae ajuri oli todellakin ollut hirmuisen suurikokoinen, ja sydaen alkoi taas toivokkaasti pampattaa. Samassa astui sisaelle Frans suuressa vanhanaikaisessa ajurinkauhtanassa, ja rupesi sitae riisumaan yltaensae, sanaakaan sanomatta. Haen oli puettu nyt keveaeaen kesaepalttooseen, ja hattukorista haen otti esille tavallisen knallinsa. Sitten, silmaeluomet alhaalla ja kasvot liikkumattomina, tuli kapteenin taakse, pidellen ajurinkauhtanaa levaellaeaen edessaeaen, niinkuin toista pukeutumaan auttaessa. --Mikae nyt?--sanoi kapteeni haemmaestyen. Frans sanoi hiljaisella ja yksitoikkoisella aeaenellae: --Vedae paeaelles. --Tehkaeae kaikki niinkuin Frans kaeskee, sanoi Kustaava Hartaudella. --Aelae anna enon odottaa, sanoi Kerttu viattomasti. Kapteeni katsahti Kerttuun tuimanlaisesti: --Mitae taemae merkitsee? Sillae kapteeni huomasi selvaesti, ettae eno Frans tahtoo valmistaa haenelle paitsi pakoa myoeskin kostoa lakkoviikon tapahtumista. --Mutta Hannes kulta, onko taessae mitaeaen pahaa?--sanoi Kerttu itkuun valmiina.--Minae vannon sinulle, etten milloinkaan tule vaatimaan sinulta pahaa. --Pidae siis valasi!--sanoi kapteeni ankarasti, ja alkoi pujottaa kaesiaeaen eno Franssin tarjoaman kauhtanan hihoihin. Haenen molempien kaesiensae ollessa naein toimessa ennaetti Kerttu sipaista saksilla pois suuren palan haenen pitkistae viiksistaeaen. Ja kun toinen puoli oli kerran sipaistu, ei tietysti voinut enaeae jaettaeae toistakaan puolta leikkaamatta. Taemae temppu muutti kapteenin ulkonaeoen haemmaestyttaevaesti. Mutta katsahdettuaan peiliin, ei kapteeni voinut sellaista ulkomuotoa lainkaan hyvaeksyae ja lyhensi nyt itse viiksensae niinkuin vaan saksilla sai, sillae kapteeni oli aina pysynyt ulkomuodostaan sangen arkana. Anna tulla vaan Kerttu! Suurimmankin haepeaen minae otan kantaakseni sinun taehtesi, mutta maltahan, kohta tulee: stop! Ja he sitoivat vyoen vaeljaen kauhtanan ympaerille, ja panivat ajurinlakin kapteenin paeaehaen, ja eno Frans sanoi: --Mene, istu kuskipukille. Mutta Kustaava oli sillae aika Loviisan kanssa laittanut mankelikoriin kapteenin paeaehineen, paeaellys- ja alusvaatteita. Ja kun kapteeni oli kuskipukille istunut, sovitti Kustaava korin haenen jalkoihinsa. Silloin tuli Frans keppi kaedessae ulos, istui rattaille, ja niin kapteeni ajoi kaedet ojona kauniisti kaartaen portista kadulle. Ohi ajaessa haen vilkasi, paeaetaeaen kaeaentaemaettae, ylaekerran ikkunoihin: siellae naekyi vaan joukko huiskuvia liinoja, ja viimeisessae ikkunassa Kerttu, joka silmaet ilonitkusta punaisina suuteli kaesiaensae ja heitteli niitae kapteenille. --Aja hiljaa, kuului kapteenin selaen takaa eno Franssin tyynesti laulava aeaeni. Eno Frans istui jaeykkaenae ja liikkumattomana, keppi polvien vaelissae ja molemmat kaedet kepinkoukun paeaellae, silmaeluomet mahdollisimman alhaalla. Silloin taelloein haen kadun kulmauksissa kosketti kepillae kapteenin kylkeen, ilmaistakseen taelle minne oli kaeaennyttaevae. Keskikaupungin keskisimpiae katuja mentiin. Yhtaemittaa Franssia tervehdittiin. Kapteeniin ei katsahtanut kukaan. Monet polisikonstaapelitkin tekivaet Franssille kunniaa, sillae haen tunsi aina kaikki kaupungin suuret ja pienet virkailijat. Etelaeesplanaatia ajettaissa itse polisimestari ajoi ohitse ja tervehti. Pitkaensillan yli ajettaissa, jossa hevosen juoksuttaminen oli kielletty, kapteeni saattoi selvaesti kuulla, ettae eno Frans kaiken aikaa itseksensae mymisee. Ja vaikka haen ei voinut erottaa sanoja, oli myminaen aeaenenpaino sellainen, ettae ajatus ikaeaenkuin itsestaensae antautui: Hyvae oli polisikamarissa minua kolme tuntia vankina istuttaa; mutta onnenpyoerae kaeaentyy, poikaseni! Miltaes tuntuu nyt itsesi ajurina kuskipukilla kekottaa, hae? --Aja tulliportissa oikealle! He ajoivat ulos kaupungista ja pysaehtyivaet eraeaen suuren konetehtaan taakse ja menivaet pieneen huoneeseen. Rannassa oli moottorivene, joka vei kapteenin saaristoon. Taeaellae haen astui avonaiseen purjealukseen, jonka miehet saattoivat haenet Itaemeren yli Ruotsin rannikolle. Sieltae matkusti kapteeni Englantiin, ja jonkun aikaa Englannissa oleskeltuansa jatkoi matkaa valtameren yli toiseen maanosaan. Kun kapteeni siis naein kaikessa totteli Kerttua, niin milloinka haen oikeastaan sitten toteutti sen ankaran tottelemattomuudenvalansa, jonka oli Kerttua vastaan vannonut? Sen haen toteutti vasta siellae toisessa maanosassa, sittenkuin oli sen rannikolta vankan vastustusasennon ottanut. Kerttu kirjoitti haenelle heti osotteesta selvaen saatuansa: Saako tulla?--Kahdenkymmenen neljaen paeivaen kuluttua kapteenilta tuli vastaus: Et saa tulla. Kerttu koetti elaeae odotuksessa. Sekae haen ettae Kustaava tulivat nyt jyrkaesti vallankumouksellisiksi, sillae he toivoivat, ettae jos vallankumous vielae tulisi, niin kapteeni palaisi kotiin kapinallisten panssarilaivalla, ylimmaellae komentosillalla seisten. Myoeskin kapteenin jyrkkae kielto Kertun tulemisesta sinne tuntui heistae osottavan, ettae kapteeni itsekin luuli vallankumouksen vielae tulevan. He eivaet siis olleet aikoihin huomaavinaankaan, ettae heidaen omat toiveensa uuden vallankumouksen tulosta paeivae paeivaeltae yhae enemmaen raukesivat. Vihdoin Kerttu ei voinut enaeae pidaettaeae, vaan kirjotti uudestaan: Saako jo tulla?--Kahdenkymmenen neljaen paeivaen kuluttua kapteenilta tuli uudestaan vastaus: Et saa tulla. Silloin Kerttu tuskaantui ja kirjotti: Tuleeko vallankumous?--Kahdenkymmenen neljaen paeivaen kuluttua kapteenilta tuli vastaus: Vallankumous ei tule milloinkaan, sillae hienot ihmiset eivaet henno, vaikka pystyisivaetkin, mutta raa'at eivaet pysty, vaikka hennoisivat. Taemaen alakuloisempaa ei Kerttu ollut vielae milloinkaan lukenut. Haen, joka oli kapteenille saarnannut: ei saa tappaa, olisi nyt tahtonut koota ympaerillensae sata tykkiae ja ampua ympaeri maailmaa niin ettae olisi raeiskynyt! Kuinka ihmeellisesti osat elaemaessae vaihtuvat! Kerttu olisi ollut valmis nyt luopumaan kaikesta entisestae, itse jumalisuudestaankin, saadakseen vaan ajatella vallankumousta vaelttaemaettoemaeksi. Mutta kapteeni, joka oli aina ennen kaikkiin Kertun jumalisuuksiin huutanut: trah! nyt noissa lyhyeissae vastauksissaan tuntui selvaesti asettuneen juuri sille entiselle Kertun kannalle, vaikka Kerttu hyvin tiesi, ettei kapteeni mitaeaen Israelin herraa tunnusta. Kun aikaa taas oli kulunut ja talven yli uusi kevaet tullut, kirjoitti Kerttu kyynel silmin kapteenille: Selitae vihdoin _miksi_ Kerttu ei saa tulla oman Hanneksensa luo? Kahdenkymmenen neljaen paeivaen kuluttua saapui kapteenilta selittaevae vastaus: Jos ei saa tappaa, niin ei saa myoes totella. Minae elaen taeaellae kaetteni tyoellae. Semmoista elaemaeae ei Kerttu jaksa kestaeae. Kerttu jaeae siis aeidin luo, niinkuin ennenkin. Hannes. Ja sitaekoe se vaan olikin, ajatteli Kerttu. Heti paikalla haen alkoi valmistella matkalle laehtoeae. Kustaavan kanssa he paeaettivaet niin, ettae Kustaava jaeae kotiin edelleenkin taloa hoitamaan siltae varalta, ettae vallankumous sittenkin vielae tulee ja he paeaesevaet kerran rakkaaseen kotikaupunkiinsa takasin. Kustaava laehettelisi heille sillae vaelin mitae irti saa, ja ehkae Franskin antaisi ensi haetaeaen apua. Kerttu oli varma siitae, ettae haen kyllae pian saisi taas kapteenin paeaestae tuon merkillisen "ei saa totella", jonka se oli niin itsepaeisesti lisaennyt Kertun saeaentoeoen "ei saa tappaa". Mutta kuinka kaevi? Kun Kerttu tuli lapsineen perille, oli kapteenilla siellae pieni farmi, se on, vaehaen maata, kaksi lehmaeae, pieni navetta, pari huonetta sisaeltaevae asumus, joku ulkohuone ja vaehaeinen sauna. Taemae olisi kaikki ollut hyvae, mutta ei ollut minkaeaenlaista apuihmistae. Kerttu sanoi: Taessae tarvitaan apuihmistae. Kapteeni vastasi: Ei. Ja vaikka Kerttu olisi kuinka sitovilla syillae koettanut selittaeae, ettae ilman apulaista oli mahdotonta tulla toimeen, oli kapteenin vastaus aina yhtae jyrkkae: Ei! Sen maan tavan mukaan kapteeni itse syoetti, juotti, ruokkosi ja lypsi lehmaet, joten Kertun oli mahdotonta kieltaeytymaellae navettaan menemaestae pakottaa kapteeni hankkimaan lehmaenhoitajaa. Mutta kyllae se vielae siihen kyllaestyy, ajatteli Kerttu, ja vaeltti visusti jalallansakaan navettaan astumasta. Kerran sanoi Kerttu: Suuressa farmissa avaa lehmaenhoitaja vesikraanan ja puolessa tunnissa juottaa tuhat lehmaeae, mutta sinulta menee puoli paeivaeae kahden lehmaen hoitoon!--Kapteeni vastasi: --Vaehemmin menisi, jos Kerttu auttaisi. Toisen kerran Kerttu sanoi: Tavallisena palkkalaisenakin paeaesisit vaehemmaellae tyoellae, ja me kaikki elaeisimme.--Kapteeni vastasi: Upseerina olisin paeaessyt vielae vaehemmaellae. Monasti tarjottiin kapteenille hyvaepalkkaisia paeaellysmiehen toimia erilaisille tyoemaille. Kapteeni hylkaesi kaikki. Ikaevissaeaen rupesi Kerttu kerran valittamaan, ettei taessae vieraassa maassa ole edes jumalanpalvelukseen tilaisuutta.--Kapteeni moeraehti aereaesti: Mitae on jumalanpalvelus? Tee mitae pitaeae, aelaekae tottele ketaeaen, se on jumalanpalvelus. Taemae sana jaei Kertun mieleen. Kapteenin aereys ja synkkaemielisyys rupesi surkuttamaan Kerttua, ja kerran haen pani huivin paeaehaensae ja esiliinan eteensae mennaekseen vihdoin navettaan katsomaan mitae se siellae oikein tekee. Kapteeni oli siivonnut navetan, ja istui lypsaemaessae. Kerttu tuli oikein liikutetuksi. Katseli vaehaen aikaa entistae komeata upseeriansa, meni ja pani kaetensae sen olalle, sanoen: --Minae ja maailma olemme sinulle vaeaeryyttae tehneet. Kapteeni nousi aekisti yloes, rypisti ankarasti silmaekulmansa ja tiuskasi: --Jos vaeaeryyttae, niin istu lypsaemaeaen! Mutta kapteenin haemmaestys oli suuri, kun Kerttu, laitettuaan paeaeliinansa solmun leuvan alta niskan taakse, tuli ja otti haeneltae kiulun ja istui lypsinpallille. Ensin se vaehaen saepsaehti, kun lehmae haentaeaensae huiskautti, mutta sitten nipisti tarmokkaasti hienot sormensa lehmaen ruusunpunaisiin naenneihin. Eikae aikaakaan, niin jo kuului maidon ruiskahdus lakkisen kiulun laitaan, ensin vaan lyhyesti: pshiu,--pshiu, mutta sitten kohta jo paljon pitemmin: pshiiu, pshiiu, ja niin laeksi maito herumaan, ja Kerttu ajatteli: Oikeinko todella on niin, ettae kaikki maito tulee maailmaan naein lypsaemaellae, ja haen kun ei ollut taehaen asti sen pitemmaelle ajatellut, kuin ettae maito tulee kotikadun kulmapuodista, josta palvelustyttoe sitae aina nouti! Punehtuneena nousi Kerttu lypsaemaestae, sittenkuin oli kapteenin neuvon mukaan vetaenyt viimeiseen tippaan. Jumalanpalvelustako taemae oli, niinkuin kapteeni oli sanonut, vai mitae, hyvae oli Kertun vaan olla. --Mene sinae vaan lehmille heiniae kylvaemaeaen, kyllae minae taemaen navetan hoidan,--sanoi haen kapteenille. Ja oikeassa oli kapteeni siinaekin, ettae asiat todellakin rupesivat kaeymaeaen paremmin, kun Kerttu otti navetan haltuunsa. Tosin haen kaikessa hiljaisuudessa vielae otti vastaan Kustaavan rahalaehetyksiae, ja ehkae he ilman taetae apua olisivat ensi alussa naelkaeaenkin kuolleet. Mutta kun lapsetkin yhae enemmaen innostuivat uuteen maailmaan, alkoi Kerttu toden peraestae toivoa kerran sen suuren onnen voivan heille tapahtua, ettae Kustaavakin voisi jaettaeae viini- ja tupakkikauppansa, myoedae talon ja tulla valtameren ylitse taenne heidaen keskellensae. 10. Hinkin jaelkeen kyyneleensae kuiviin itkettyaeaen ja kyllikseen taessae kaupungissa kahleiden kalinata kuunneltuaan, vaari kokosi viimeiset voimansa, vyoetti kupeensa, pani evaessaekin selkaeaensae, otti sauvan kaeteensae ja laeksi Franssin talosta. Ja niin tapahtui, ettae kantomiehet, jotka rautatieaseman kivisillae portailla seisoivat, naekivaet vanhan miehen toisessa paeaessae toria hoippuvan asemaa kohden, pitkaeae matkasauvaansa kaeyttaeen askelvuorossa kuin kolmatta jalkaa, tutisevalla hitaudellaan pysaeyttaeen kaikki hevoset, raitiovaunut ja muut hevosettomat saehkoepuskurit. Ja miehet naurahtelivat: Onkohan sillae ikaeae jo sata vuotta? Mutta koska junan laehtoekello oli jo kahdesti soinut, kyselivaet he keskenaensae: Jaettaeaekoe sen juna vai vielaekoe aeijae ehtii? Ja jotka olivat sanoneet: Se ehtii, juoksivat vaarin luo ja kainaloista kannattaen jouduttivat haenen kulkuansa. Ja kysyivaet haeneltae: Minne matkalippu ostetaan? Mutta vaari sanoi: Haemeenlinnaan. Ja ottivat haenen rahansa ja juosten edelle ostivat haenelle matkalipun. Mutta kun laehtoekello kolmannen kerran soi ja vaarin jalat kiireessae loeivaet ristiin ja toisiinsa sekaantuivat, kaevivaet miehet haeneen toiset jaloista toiset kainaloista ja kantoivat vaunuun. Ja sillae hetkellae juna laeksi liikkeelle. Mutta ettae vaari oli niin vanha ja voimaton, kokosivat matkustajat alusia haenen paeaensae alle; ja koska maat ja metsaet kohta alkoivat vaarin silmissae huikeasti vilkkua, tulivat haenen silmaeluomensa ylen raskaiksi ja haen vaipui uneen, ja nukkui Haemeenlinnaan asti. Junan laehestyessae Haemeenlinnaa, kun sinne menevaeiset jo olivat paikoiltansa nousseet, heraettivaet he vaarin, sanoen: Eikoe taemae aeijae ollut Haemeenlinnaan tuleva? Ja taluttivat haenet sillalle, missae oli suuri vaeen tungos ja vilinae. Ja sittenkuin juna oli eteenpaein laehtenyt, kysyivaet Haemeenlinnaan jaeaeneet vaarilta, minne kaesin haen taestae oli laehtevae. Vaari vastasi: --Siihen kylaeaen, joka Veneh'ojaksi sanotaan. Mutta ei heistae kukaan siitae kylaestae mitaeaen tiennyt. Ja kun vaari oli nimittaenyt sen kaupungin ja kauppalan, joka laehinnae vanhaa Veneh'ojaa oli, sanoivat he haenelle: Sinne olisit tuolla laehteneellae junalla paeaessyt, miksi Haemeenlinnaan seisatit?--Ja menivaet tiehensae. Mutta ei vaari heidaen neuvojansa kaivannut, sillae ei haen ensikertaa naeillae mailla liikkunut. Ja koska suuri kasakkaparvi, jotka olivat juuri taehaen kaupunkiin tuotu, ratsasti asemahuoneen ohi, ja kasakkaparven jaelkeen kohta alkoi tykkivaeen loppumaton jono, joka vaarilta tien sulki, istui vaari rauhassa asemahuoneen alimmalle rappuselle evaeitaensae syoemaeaen ja ajatteli: Ei taemaekaeaen kahleiden kalina ole entisistae ajoista muuksi muuttunut. Mutta kun minae Veneh'ojaan paeaesen, siellae vanhat kuuset laulavat ja minun korvani saavut rauhan. Tien auettua vaari nosti evaessaekin jaelleen selkaeaensae, kokosi voimansa, ja taas sauvaansa kolmantena jalkana siirrellen meni linnan lahteen, ja kysyi miehiltae, jotka rannalla olivat, oliko heidaen tiedossansa haahta, joka oli pohjoisille vesille laehtevae. Mutta miehet eivaet vaarin vanhanaikaista puhetta ymmaertaeneet, vaan sanoivat: Emme taeaellae mitaeaen haaksia tiedae. Ja veivaet vaarin suuren, mustan proomun kannelle, sanoen: Yoellae taemae laehtee. Mutta kaksi proomua oli kummallakin puolen sitae proomua, johon vaari astui, eikae mitaeaen airoja eikae airojen sijoja, ei myoes purjeita naekynyt, kuten vaarinaikuisissa haaksissa. Hepae sen paremmin tiennevaet, ajatteli vaari, ja pani maata proomun kannelle. Haenen siitae heraetessaeaen jo rusottivat taivaat laskenutta paeivaeae, ja nousevan yoepilven paeaellae kaameana kumotti vanhan linnan kivinen torni, jossa haen laehes kaksi ajastaikaa oli istunut Siperianmatkaa odotellen. Ja vaari ajatteli: Ei sekaeaen torni ole niistae ajoista asti muotoansa muuttanut. Polttamatta oli haeneltae jaeaenyt taemae pahainen kylae, polttamatta nyt myoeskin se kaikista isoin kylae, johon paholainen oli haenet Siperian jaelkeen tuonut,--polttamatta, vaikka kaikki rikkaudet olivat avoinna olleet ja esivallan kaesi voimatonna, polttamatta haeneltae ja haenen jaelkelaeisiltaensae. Sillae ei ole taehtien alla sitae miestae, joka olisi piru itsessaensae, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel haenen sydaemmeensae, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa kalistaa. Ennen aamunkoittoa, yoen haemaeraessae tuli pieni hoeyryalus jyskyttaeen proomujen eteen, ja kun miehet olivat ensimaeisestae proomusta sinne varpinpaeaen ojentaneet, laeksi se kohta silleen puskuttamaan lahden selaelle. Vaari koekoetti viimeisessae proomussa. Ja niin haeipyi pian haenen silmistaensae ikipaeiviksi taemae kylae, ja linna vaipui pilven paeaeltae aamusumuissa uinuvien rantametsikkoejen taa. Mutta aamun koitossa, kun sumuiset saaret ja terhenniemet kirkastuivat usvistansa, katseli vaari rantoja ympaerinsae ja tunsi maat ja vedet, ja naeki saaren, jonka rannassa laehes seitsemaenkymmentae ajastaikaa sitten heidaen haahtensa kuutamoisena yoenae laineilla lepaesi, miesten mentyae kylaelle ja yksinaeisen haaksimiehen laulellessa tuutulaulua vakkasessa vivun paeaessae nukkuvalle lapselle. Ja haen muisti nuoruutensa voimakkaan uhman, joka oli sammunut mitaeaen polttamatta ja rynnistaenyt mitaeaen kaatamatta. Ja haen muisti Franssin ja muisti Rustaavan ja kapteenin ja Hinkin, ja rupesi jaelleen itkemaeaen. Mutta nouseva paeivae kerkesi korkeuteen ja laemmitti haenen jaesenensae ja paistoi vedestae ja rannan kivistae ja nukutti vaarin sikeaeaen uneen hamaan siihen asti kun he sen kaupungin rantaa laehestyivaet, josta haen seitsemaenkymmentae ajastaikaa sitten vesille laeksi. Ja oli tulossa toinen yoe siitae kuin vaari "sen kaikista isoimman kylaen" oli jaettaenyt. Silloin heraetti haenet proomun peraemies, sanoen: nouse, aeijae, jo tullaan perille. Mutta koska vaari silmaensae avasi, ei haen muistanut missae oli, ja ihmeelliset taikalinnat naekyivaet haenen silmaeaensae, toinen toistaan korkeampina, ja kirkas valo loisti niiden tuhansista ikkunoista, ja kaikki oli sen valon taehden kuin tulimeressae. Ja vaari katsoi alas ja naeki veden lipuvan sen valon punasessa heijastuksessa, ja tunsi proomun mustat laidat, ja sanoi peraemiehelle: Mikae palo tuolla on? Mutta peraemies vastasi: --Ne on Tampereen tehtaita. Silloin vaari ajatteli: Jos Veneh'ojan rengit taeaellae taemmoeistae ilotulitusta pitaevaet, mitae onkaan minun silmaeni naekevae, koska minae Veneh'ojan maille astun! Kun vaari oli proomusta laiturille autettu, ei haen sittenkaeaen taetae kaupunkia samaksi renkikylaeksi tuntenut. Lyhdyt paistoivat torilla haenen silmiinsae ja ajurit raemisivaet kivisillae kaduilla niinkuin siinae kaikista isoimmassakin renkikylaessae, jonka haen oli ikipaeiviksi jaelkeensae jaettaenyt. Ei vaari pitkaelle hoippuilemaan paeaessyt, ennenkuin polisi otti haenet taluttaakseen ja talutti polisikamariin, sinne yoevyttaeen putkan pritsille. Seuraavana aamuna sanoivat polisit vaarille: --Minne aeijae matkaa tekee? Ja vaari vastasi: --Veneh'ojan kylaeaen. Silloin sanoivat polisit: --Mitae sinae siihen pahaan kylaeaen menet, joka on jaerjestysvaltaa vastaan kapinaan noussut? Mutta vaari sanoi: --En minae siihen kylaeaen mene, Veneh'ojan kylaeaen minae menen. Polisit sanoivat: --Nyt on sunnuntaipaeivae, katsokaamme meneekoe sinne joku huvilaiva. Ja ottivat sanomalehden ja loeysivaet ilmotuksen tyoevaeen huvimatkasta niille samoille Veneh'ojan kylaen maille. Niin yksi polisimiehistae istutti vaarin viereensae ajurinrattaille ja vei rantaan, jossa oli laiva, koeynnoeksillae ja lipuilla koristettuna, taeynnaensae huvimatkalle laehtevaeae vaekeae. Ja laiturin aeaereen ajettuansa huusi: Taessae on vielae yksi sosialisti, ottakaa sekin! Ja kaikki vaeki herahti nauramaan, kun he tutisevan vaarin ja sen pitkaen matkasauvan naekivaet. Ja nostivat sillan jaelleen maihin, josta ne sen jo ottaneet olivat, ja ojentaen kaesiaensae ottivat vaarin vastaan, ettei haen kapealta sillalta horjahtanut. Ja istuttivat haenet keskellensae laivan kokkaan. Mutta laivan laehtiessae vesien siniselle selaelle he puhalsivat torviin, ylimmaellae komentosillalla seisten. Ja vaari ajatteli: En ilmoisna ikinae olisi luullut lippujen ja musikin kanssa Veneh'ojan maille takasin palaavani. Ja kun haen taellae nuorella vaeellae naeki kiillokkaat kellonperaet ja verkavaatteet ja kaulukset kaulassa ja hatut paeaessae, haen vielae ajatteli: Jos naemae Veneh'ojan rengit naein ovat, niin kuinkasta sitten Veneh'ojan isaennaet! Ja vaari rupesi kyselemaeaen heiltae Veneh'ojan asioita. Niin he kertoivat haenelle semmoista, jota ei haenen korvansa voinut todeksi uskoa, sillae he sanoivat Veneh'ojan miesten nousseen kapinaan. Ja olivat takoneet viikatteensa miekoiksi ja tulella ja pistimellae tahtoneet nousta kartanon herraa vastaan, joka heitae heidaen asuinsijoiltansa olisi poishaeaetaenyt. Niin oli taemae laivavaeki, joka ei itseaensae punakaartiksi vaan suosiolliseksi timokaartiksi sanoi, viimeisellae hetkellae sanansaattajansa heidaen sekaan laehettaenyt, heille sanomaan: Aelkaeae aseihin ryhtykoe, aelkaeaekae tulella ja miekalla asiaanne ajako, vaan yhtykaeae meihin, ja koska heinae parhaallansa kukkii, ettae se jo viikatteen ala pantava on, silloin tehkaeae lakko. Ja he olivat sen sanan jaelkeen tehneet. Ja sanoivat kartanonherralle: uudistatko vanhat kontrahdit taikka heinaesi maetaenee ja lehmaesi lypsaemaettae ehtyy. Mutta kartanonherra, joka heinaensae maetaenevaen ja lehmaensae ehtyvaen naeki, tuotti kaupungista poelisit ja alkoi Veneh'ojan miehiae yksitellen asumuksilta haeaetaeae. Silloin suosiolliset sanoivat heille: Aelkaeae taetae peljaestykoe, vaan kun se teidaet haeaetaeae, niin muuttakaa takasin, ja kun se toisen kerran haeaetaeae, niin tehkaeae samaten, ja samaten jos vielae kolmannenkin kerran haeaetaeae. Sillae me nostamme haentae vastaan huikeat vastakaeraejaet. Ja panivat heidaen eteensae kirjan, sanoen: Joka taehaen kirjaan nimensae piirtaeae, ja viisikolmatta penniae kuukaudessa maksaa, se kuuluu riveihimme, sillae meillae on nyt yksi kamari, ja kun me siellae enemmistoeoen tulemme, niin valtakunnat vapisevat ja vallanpitaejaet istuimiltaan sortuu, ja me maat teille vapaiksi aeaenestaemme. Ja kohta oli kolmas osa alustalaisista nimensae kirjaan kirjottanut. Naemae kummat kuultuansa ja kun taemae kansa oli vaarin mielestae lystikaestae ja puheliasta vaekeae, paeaetti haenkin heille jotain maailman kummista kertoa, ja kurkkunsa selvaeksi ryittyaeaen haen avasi suunsa ja sanoi: --Siihen aikaan koska minae Siperiasta Suomeen kaevelin---- Niin he huusivat: Toverit kuulkaa, taemae on Siperiassakin kaeynyt. Ja keraeaentyivaet kaikki haenen ympaerillensae. Ja vaari alkoi uudestaan: --Siihen aikaan koska minae Siperiasta Suomeen kaevelin---- Mutta ylimmaellae kannella rupesivat toiset taas torviin puhaltamaan, ja vaarin aeaeni hukkui kuulumattomiin. Jo laehestyi liputettu laiva, viehkeaeae valssinsaeveltae kaijuttaen, veneh'ojalaisten pientae laivasiltaa. Mutta ei vaari voinut naeitae maita tuntea, sillae naemae olivat haenen aikoinansa vielae asumattomia korpia olleet. Maihin noustua he menivaet kentaelle, kuhunka kartanon alustalaiset olivat kokoontuneet. Ja niinkuin ei vaari ollut maita samoiksi tuntenut, niin ei haen naeitae ihmisiae samoiksi tuntenut. Sillae veneh'ojalaiset olivat haenen aikanansa olleet kookasta ja voimakasta vaekeae niinkuin haen itse, mutta naemae olivat lyhyenlaentiae, pitkaekaetisiae, kierosaeaerisiae suurpaeitae, eikae mitaeaen Veneh'ojan miehiae. Ja keskellae tannerta oli vanha petaejae, jonka runkoa vasten oli saarnastuoli laitettu ja punaisella veralla ympaeroeity. Niin yksi suosiollisista nousi saarnastuoliin ja loei kirjansa auki, sanoen: Suuri on ollut pimeyden valta naeillae Veneh'ojan mailla. Tuhat vuotta varmaankin olette naeitae korpia perkailleet, ettekae taehaen paeivaeaen asti ole yhteenliittymisen voimaa ja siunausta tienneet. Mutta nyt sen tiedaette. Nyt olemme teille taenne osuuskaupan perustaneet ja tyoevaeentalo on rakennuksen alla. Tosin on joukossanne vielae niitae, jotka vaekivallantoeitae ajattelevat, ja myoes niitae, jotka piplian kansista taktiikkaa hakevat. Mutta poistukoot jo viimeisetkin yoepeikot teidaen keskeltaenne, ja joka ei vielae ole taehaen kirjaan nimeaensae piirtaenyt, haen sen tehkoeoen. Ja oli laitettu lava keskelle kenttaeae, ja he menivaet sinne ja puhalsivat torviin, ja tanssivat ja hyppelivaet. Ja oli riuku nostettu Veneh'ojan miesten kiivetae, jonka paeaehaen oli suun-imellystae pantu kullankiiltaevaeaen paperiin, ettae he sitae kaesiinsae kiistaeisivaet. Oli myoes pukki poelkyistae tehty, ettae he sen paeaelle hajareisin istuisivat ja heinaepusseilla lyoeden toisensa maahan kukistaisivat. Ja oli paukuttimia, joilla he pilkkaan ampuivat, ja ongenvapoja, joilla he nauhasia ja lastentossuja paperiseinaen takaa nostelivat. Ja paljon muuta sellaista oli. Mutta vaari, kyllikseen naeitae kujeita katseltuaan, kysyi vaeeltae: Missae ne Veneh'ojan miehet ovat, jotka eivaet vielae ole kirjaan nimeaensae piirtaeneet ja jotka vaekivallantoeitae ajattelevat ja pipliaa lukevat? Ja he sanoivat: Katajiston torpassa ne visapaeaet istuvat. Ja antoivat vaarille pienen tytoen oppaaksi, joka haenet Katajiston taloon johdattaisi. Mutta ettae vaari muisti Katajiston talon ja tiesi, ettei se talo kartanon herran laeaeniin kuulu, kysyi haen oppaaltansa, sitten kuin he laehes kolme hetkeae vaeltaneet olivat: Miksi Veneh'ojan miehet Katajiston talossa ovat, joka ei kartanonherran laeaeniin kuulu?--Niin pani tyttoe sormen suuhunsa ja ajatteli, mitae haen aeijaelle vastaisi, ja kun ei haen vielae pitkaeltae puhua osannut, sanoi: Kohta naekyy. Ja he vaelsivat jaelleen. Mutta vaarin silmae alkoi jo naeitae maita ennen naehdyiksi tunnella, ja haen suuresti ihmetteli, sillae eivaetkoe naemae silloin korpia olleet, ja nyt kaikki rinteet viljavainioina helottivat? Eikoe taemae maeki, jonka harjalle nyt pieni tyttoe taluttaa vanhuuden voimattomuudessa hoippuilevaa vaaria, juuri sama maeki ole, jota myoeten haen muinoin, sarkasaekki selaessae ja lapsenpaeae saekinsuussa, voimainsa kukoistuksessa, laskeutui alas, viimeisen kerran katsahdettuansa jumalisten veneh'ojalaisten kurjille uutis-asumuksille, kun he toelleistaensae ulostullen pirunpalvelijan maailmalle-laehtoeae jaeivaet ihmettelemaeaen? Totisesti sama maeki, mutta missae haenen oman uhmansa silloinen voima? Ja koska he tytoen kanssa maeen harjalle nousseet olivat, riutuivat vaarin voimat ja haen vaipui polvillensa kanervikkoon polun laitaan. Mutta pilven repeaemaestae paistoi silloin kirkas paeivaen saede alas laaksoon, ja Veneh'ojan suuri kylae lukemattomine taloinensa, aittoinensa, kaivonvinttinensae, latoinensa, riihinensae, teinensae, kujinensa, kultaisine elopeltoinensa levisi vaarin sammuvan silmaen eteen,--kylae vielae suurempi ja vielae komeampi, kuin se muinainen kylae, josta veneh'ojalaiset, sen sata ja kahdeksan ajastaikaa elaeneen Heikin kuoltua, olivat taehaen silloiseen korpeen muuttaneet. --Nyt sen naekee, sanoi tyttoe. Ja ikaevystyen vaarin pitkaeaen lepaeaemiseen ja alas laaksoon tuijotukseen istui maahan ja laittoi polulle kaksi rinkiae pienistae kivistae, toisen itsellensae, toisen vaarille. Ja otti kiven vaarilta ja pani omaan rinkiinsae ja kysyi: Minkae kiven olen teitiltae ottanut? Vaari naeytti vaeaeraen kiven, ja tyttoe pani oikean kiven rinkinsae keskelle, sanoen: Kaeyppaes haerkae kae-rae-jille! Nyt Leena ottaa toisen kiven teitiltae. --Sano sinae Leena, lukkoonko on vanhan korva mennyt, vai oikeinko on tuo kylae kuollut, sillae ei siellae halli hauku eikae miesten aeaentae kuulu? Tyttoe sanoi: --Ei siellae ketaeaen ole. Mutta minkaes kiven olen teitiltae ottanut? Taas naeytti vaari vaeaeraen kiven, sillae haenen katseensa kaevi alas laaksoon. Ja tyttoe riemuitsi ja pani oikean kiven jaelleen rinkinsae keskelle, sanoen: Kaeyppaes haerkae kae-rae-jille! Kaeyppaes haerkae kae-rae-jille! Nyt Leena ottaa teitiltae kolmannen kiven. Mutta vaari kuivasi silmaensae ja kaedellaensae varjostaen katsoi alas laaksoon. --Sanoppas sinae vaehaeinen, vaeaerinkoe vanhan silmae naekee, vai oikeinko ovat sen kylaen katot piippuinensa maahan sorretut? --Sata polisia kaevi, ne sorti. --Ja mistae niitae niin paljon polisia? --Sata polisia kaevi Helsingistae asti, ne sorti. --No jos Helsingistae--siellae niitae on. Ja vaari ajatteli: Vielaekoe minun taeaellaekin sitae kahleiden kalinata kuuleman pitaeae!--Ja sanoi tytoelle: --Taisi olla niitten joukossa kaksi punaviiksistaekin, suurta... Tyttoe mietti hetken: --Oli niinkin kaksi punaviiksistae. Mutta mikaes kivi? Ja vaari muisti mitae suosiolliset olivat saarnastuolistansa puhuneet: Tuhat vuotta olette naeitae korpia perkailleet, ettekae taehaen paeivaeaen asti ole yhteenliittymisen siunausta ymmaertaeneet! Ja muisti vanhan tarinan paholaisesta, joka kuninkaalle oli vannonut Veneh'ojan kylaen hajottavansa mihin ikinae se rakettiinkaan, ja jotka heistae viisaat olivat ja lauluun ja soittoon pystyvaeiset, kokoontuvansa kuningasta palvelemaan haenen kaupunkiinsa. Niin oli nyt sama paholainen vaarin omilla jaelkelaeisillae Veneh'ojan kylaen hajottanut, ja vielae haenet pelin ja musiikin kanssa taetae haevitystae naekemaeaen tuonut. Ja vaari sanoi tytoelle: --Onko taestae vielae pitkaeltae Katajiston taloon? Niin tyttoe vastasi: --Jaa Katajistoon? Vielae mennaeaen niityn kujaa ja sitten mennaeaen myllyn ojan yli ja sitten pellon poikki ja--ja--ja minkaes kiven olen teitiltae ottanut? Mutta sillae aikaa kuin vaari ja pikku Leena naein kanervikkopolulla "kaeyppaes haerkaeae" leikkivaet, istuivat vanhat veneh'ojalaiset vieri vieressae Katajiston tuvassa, taeyttaeen sen kaikki penkit. Ja heidaen keskellaensae oli kysymys noussut elosta, joka oli korjattavaksi kypsynyt, jonka he aikoinansa kylvaeneet olivat, joka oli heidaen saeaestoesiemenistaensae itaenyt ja heidaen lannottamassansa ja heidaen kyntaemaessaensae ja heidaen karhitsemassansa maassa orastanut, kasvanut ja tuleentunut. Mutta ettae he haeaedetyt olivat ja tuomiotansa odottivat, oli kartanon herra vierasta vaekeae paikalle kuuluttanut heidaen eloansakin kartanon vilja-aittoihin korjaamaan. Ja koska poutaa oli kauan kestaenyt, ettae olki oli kuivaa, sanoivat jotkut heistae: Mikae minun omaani on, sen minae vaikka tulella poltan. Toiset sanoivat siihen: synti on jumalan viljaa polttaa. Mutta vielae kolmannet sanoivat: emme ainoastaan viljaa polta, vaan kartanon poltamme herroinensa paeivinensae, ettei Veneh'ojalle sitae haepeaeae ikinae tapahtuisi. Ja taas lukivat toiset pipliasta: ei sinun pidae tappaman. Ja sanoivat siihen: Jos me vielae haeneltae armoa rukoilemme ja uusiin kontrahteihin suostumme, on haen meille viljammekin saeaestaevae. Mutta toiset sanoivat: parempi olisi ihmisen maassa matona madella kuin kaksijalkaisena polvillansa ryoemiae. Eivaetkae tienneet neuvoa, vaan niinkuin aina ennen, milloin taemae kysymys oli veneh'ojalaisten eteen tullut, niin he nytkin hajaantuivat kahteen joukkoon, vihaa toisiansa vastaan kantaen, ja sillae vihallansa vielae tuhatkertaiseksi tuimentaen sitae haavaa, jonka heidaen asuntojensa hajotus oli heille tuottanut. Mutta heidaen parhaallansa riidellessae tuvan ovi aukesi, ja vaari astui rauhaa toivottaen heidaen keskellaensae. Ja kun he haentae tervehtineet ja puhutelleet olivat, sanoivat he keskenaensae: Eikoe taemae ole se, joka muinoin kartanon-voudin otsaluun sisaelle mursi? Kuulkaamme mitae haen sanoo. Ja kertoivat haenelle asiansa, ja panivat haenen eteensae kysymyksen, oliko vilja kartanon kaesistae vaekivalloin ryoestettaevae vai kartanon herralta armoa anottava. Mutta ettae vaari oli viimeiset voimansa tielle jaettaenyt, ei haen voinut kuuluvaa sanaa suustansa saada. Ja nousi sauvansa nojassa ja kaeveli hoippuen keskelle permantoa. Ja kun haen siihen asti tullut oli, ja he aeaenettoeminae odottivat, viittasi haen kaedellaensae ikkunaan. Mutta ikkunasta naekyi sininen korpi. Niin he katsoivat toisiinsa ja vanhin heistae sanoi: --Korpeen kaeskee. Ja taas katsahtivat toisiinsa ja vakaasti nyykaeyttivaet paeaetaeaen. Sillae he olivat jo kauan toimettomina olleet ja heidaen kaetensae syhyivaet kuokan varteen paeaestae, eikae rauhaa ja vapautta heille kuitenkaan muu kuin korpi tarjonnut. Ja nousivat toimekkaina penkeiltaensae, reipastunut ilonilme kasvoissansa, niinkuin vaikeassa asiassa paeaetoeksen tehtyaensae jo kohta olisivat muuton touhuun saaneet kaesiksi kaeydae. Mutta eivaet he vielae kohta korpeen muuttaneet. Sillae paitsi muuta, oli vielae vaarikin haudattava, joka Katajiston laempimaen saunan lauteille kuoleman uneen vaipui. Yksivakaisina toinen toisensa jaelessae kulkien he saattoivat vaaria viimeiselle taipaleelle ja hautasivat haenet pienen kirkkonsa maahan. Siellae pitkaet, harvaoksaiset kuuset tuulessa lauloivat, eikae vaarin korva kahleiden kalinata enaeae milloinkaan kuullut. End of the Project Gutenberg EBook of Veneh'ojalaiset, by Arvid Jaernefelt *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VENEH'OJALAISET *** ***** This file should be named 12182.txt or 12182.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: https://www.gutenberg.org/1/2/1/8/12182/ Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at https://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at https://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit https://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII, compressed (zipped), HTML and others. Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over the old filename and etext number. The replaced older file is renamed. VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving new filenames and etext numbers. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: https://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000, are filed in directories based on their release date. If you want to download any of these eBooks directly, rather than using the regular search system you may utilize the following addresses and just download by the etext year. https://www.gutenberg.org/etext06 (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99, 98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90) EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are filed in a different way. The year of a release date is no longer part of the directory path. The path is based on the etext number (which is identical to the filename). The path to the file is made up of single digits corresponding to all but the last digit in the filename. For example an eBook of filename 10234 would be found at: https://www.gutenberg.org/1/0/2/3/10234 or filename 24689 would be found at: https://www.gutenberg.org/2/4/6/8/24689 An alternative method of locating eBooks: https://www.gutenberg.org/GUTINDEX.ALL