language: Finnish

ROCAMBOLE 2: NEITI BACCARAT

Kirj.

Ponson du Terrail

Suomentanut

U. J. Vuorjoki

Hämeenlinnassa Arvi A. Karisto Oy 1921

SISÄLLYS:

     I. Kaksintaistelu Boulogne-metsässä
    II. Lupauksia
   III. Pahuuden riemukulku
    IV. Linna Bretagnessa
     V. Markiisi de Lacy
    VI. Kohtaus munkinpolulla
   VII. Vaeltava ritari
  VIII. Paljastus
    IX. Baccarat mielisairaalassa
     X. Venakko
    XI. Tikari
   XII. Poliisipäällikkö
  XIII. Parjaus
   XIV. Rocambole
    XV. Pistoolinlaukaus
   XVI. Metsästäjien salaliitto
  XVII. Metsästys
 XVIII. Kuolinisku
   XIX. Ystävättäret vankeudessa
    XX. Rocambolen nerokkuus
   XXI. Varjoja
  XXII. Kohtaus
 XXIII. Kosinta
  XXIV. Sanomalehti
   XXV. Ruumis
  XXVI. Väärä kirje
 XXVII. Vangitseminen
XXVIII. Selityksiä
  XXIX. Sopimus
   XXX. Tilinteko
  XXXI. Satimessa
 XXXII. Kolmet häät

I

KAKSINTAISTELU BOULOGNE-METSÄSSÄ

Sovitulla paikalla Boulogne-metsässä oli suoritettava kaksintaistelu irlantilaisen paroonin, sir Williamsin, ja herra Bastienin, kreivi Armand de Kergazin vanhan uskollisen palvelijan, välillä.

Bastien kahden sekundanttinsa, kreivi de Kergazin ja erään husaarieverstin, kanssa oli jo tullut, kun sir Williams seuralaisineen saapui.

Samalla hetkellä, kun Armand näki paroonin astuvan vaunuista, sanoi hän
Bastienille:

»Oletko todellakin varma siitä, ettei se ole hän?»

»Aivan varma», vastasi Bastien, »vaikka heidän yhdennäköisyytensä on hämmästyttävä.»

Kaksintaistelu alkoi, ja heti ensi liikkeistä saattoi huomata paroonin olevan vastustajaansa paljon etevämmän miekkailutaidossa. Hän käytteli miekkaansa kevyesti, sirosti ja ihmeteltävän notkeasti, torjui salamannopeasti vanhan sotilaan tuliset ja tiheät hyökkäykset. Bastien tulistui ja hengästyi, teki alinomaa virheitä, niin että sir Williams olisi helposti voinut monta kertaa haavoittaa häntä.

— Se ei ole hän, — ajatteli Armand, — Andrea ei milloinkaan olisi niin jalomielinen.

Tehdäksensä vihdoinkin lopun taistelusta iski sir Williams miekan vastustajansa kädestä ja suuntasi aseensa hänen rintaansa kohti. Sitten hän äkkiä nosti miekan kärjen ilmaan väistyen pari askelta taaksepäin, siten osoittaen tyytyvänsä tähän verettömään voittoon.

Bastien aikoi uudelleen tarttua aseeseensa, mutta Armand, joka huolissaan oli tarkannut taistelua, esti hänet siitä sanoen:

»Liian myöhään. Sinulla ei ole oikeutta alkaa uudelleen; hänhän olisi voinut surmata sinut, muttei tehnyt sitä.»

Sir Williams astui Bastienin luo.

»Tahdotteko ojentaa minulle kätenne ja antaa anteeksi liiallisen herkkätunteisuuteni, herra?» kysyi hän.

Bastien ei voinut vastustaa sellaista pyyntöä ja tarttui sir Williamsin ojennettuun käteen.

»Minusta tuntuu, hyvä herra», sanoi parooni kääntyen Armandin puoleen, »että te olette havainnut minut ihmeteltävän erään veljenne näköiseksi, jota etsitte. Jos yhä vielä luulette, että minä olen tuo veli, pyydän teitä tulemaan luokseni aamiaiselle jonakuna päivänä voidakseni näyttää teille sukutauluni ja paperini.»

»Hyvä herra…»

»Mutta nyt, hyvät herrat, sanon hyvästi. Olen rakastunut ja vartioin rakastettuani kiihkeän mustasukkaisesti… minun täytyy niin ollen jättää teidät.»

Sir Williams nousi vaunuihinsa ja katsoen Armandia tiukasti silmiin sanoi: »Eikö totta, herra kreivi, onnen temppeli on siellä, missä rakastettu asuu?»

»Ehkäpä kyllä», vastasi Armand, ajatellen Jeannea.

»Rakastettu tulee aina pitää piilossa maailman silmiltä.»

Ilkeä Andreaa muistuttava hymy leikitteli paroonin huulilla ja sai
Armandin vapisemaan.

»Jos rakastatte jotakuta naista, herra kreivi, niin pitäkää häntä tarkoin silmällä, sen neuvon annan teille!»

Sir Williams lyödä läimäytti hevostaan, ja vaunut lähtivät vierimään kiivasta vauhtia.

Armand oli käynyt kalpeaksi; hän ajatteli taas Jeannea ja tunsi ahdistavaa pelkoa. Paroonin ilkkuva ääni ja häijy hymyily olivat vihlaisseet häntä sydänjuuriin saakka.

Sir Williams ajoi vinhaa vauhtia Courbevoien, Nanterren ja Rueilin kautta, kunnes vihdoin saapui pieneen notkoon Bougivalin taakse. Tuulen nopeudella hän kiiti paikkakunnan ainoata katua pysähtyen viimein erään vanhan talon portille. Taloa ympäröi muuri ja se sijaitsi suuria puita kasvavan puiston keskellä. Puutarhan ulkolaidassa oli se pieni rakennus, johon Colar parisen päivää sitten oli sulkenut Cerisen, jättäen hänet Fipartin lesken vartioitavaksi. Colar ilmestyi portaille.

»Pienoinen nukkuu, kapteeni», sanoi hän.

»Milloin hän sai unijuoman?» kysyi parooni.

»Eilen illalla kello kymmenen.»

»Siinä tapauksessa hän nukkuu vielä pari tuntia», sanoi sir Williams katsoen kelloonsa ja seurasi Colaria huoneeseen, jossa Jeanne nukkui sohvalla. Hän katseli neitosta tarkkaavasti ja sanoi: »Hän on todella hyvin kaunis. En ole nähnyt häntä ennen, ja minun täytyy myöntää, että Armandilla on hyvä maku.»

»Mene Fipart-eukon luo ja käske häntä ilmoittamaan Ceriselle tulostani», sanoi hän sitten Colarille. Colar meni, ja parooni istuutui kirjoittamaan Jeannelle kirjettä, jonka tämä herättyään löysi.

— Nyt luulen hoitaneeni asiani hyvin, — sanoi hän itsekseen, saatuaan kirjeen valmiiksi. Sinä ajoit minut kotoa kuin rosvon ja riistit minulta Marthen, ainoan naisen, jota olen rakastanut. Luulet tulevasi onnelliseksi. Saadaanpa nähdä! Eilen olit Jeannen silmissä rikas ja hyveellinen maailmanmies, kreivi Armand de Kergaz, kohta hän on pitävä sinua julkeana lurjuksena, joka on anastanut herransa nimen, ja halveksiva sinua. Ha—haa! Herra kreivi! Päähäni pälkähti oivallinen tuuma. Sinä et enää olekaan kreivi Armand de Kergaz, vaan se olen minä. Sinä päivänä, jona nain Herminen ja pääsen käsiksi Kermarouêtin rahoihin, voin sinulle kertoa, että Jeanne on ollut rakastajattareni.

Sir Williams soitti.

Jeannen kamarineitsyt ja palvelija sekä tallirenki tulivat sisään.

»Jokainen teistä saa ensimmäiseltä kuukaudelta sata louisdoria palkkaa», sanoi hän heille, »jos uskotte ja saatte neidin uskomaan, että minä olen kreivi Armand de Kergaz… ellette, menetätte paikkanne.»

Palvelijat poistuivat, ja heti senjälkeen lähti sir Williams huoneesta mumisten:

— Nyt annan ohjeet Ceriselle, ja ellei Jeanne tahdo uskoa palvelijoitani, uskoo hän ainakin Ceriseä.

II

LUPAUKSIA

Jätimme Cerisen silloin, kun Fipart-leski sulki hänet huvimajaan, ja neljän päivän perästä tuli sir Williams häntä tervehtimään.

»Älkää pelätkö, neiti», sanoi hän pelästyneelle nuorelle tytölle, »en tee teille mitään pahaa.»

Cerise seisoi liikkumattomana ja tuijotti häneen peloissaan.

»Eikö teitä ole kohdeltu täällä hyvin?» kysyi parooni.

»Ah! Kolmeen päivään en ole tiennyt, missä olen, enkä ole kuullut mitään niistä, joita rakastan…»

»Olkaa vakuutettu», vastasi sir Williams, »että teen kaiken voitavani teidän ja sulhasenne Léon Rollandin onneksi.»

»On siis totta, mistä Colar ja tuo inhoittava nainen, joka pitelee minua pahoin, ovat kertoneet, että minä yksinomaan teidän tähtenne olen täällä, koska te olette rikas ja minä vain köyhä tyttöraukka…»

»Minunko vuokseni!» huudahti sir Williams närkästyneenä. »Voisinko todella minä, kreivi Armand de Kergaz…»

»Kreivi Armand de Kergaz? Tekö olette kreivi?»

»Juuri minä», vastasi sir Williams ottaen hänen kätensä omaansa. »Kuunnelkaa nyt tarkoin, mitä teille sanon. Teillä on sisar, lapsi raukka, sisar, joka on yhtä turmeltunut kuin te olette puhdas ja viaton. No niin, Baccarat on oman etunsa vuoksi tahtonut myydä viattomuutensa miehelle, joka on kyllin rikas voidakseen heittää rahoja kadulle, ja siksi korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, ettei häntä päästä rankaisemaan.

»Tämän miehen on vallannut palava intohimo teitä kohtaan, ja hän on jo valmis mihin konnantöihin tahansa saavuttaakseen päämääränsä. Senvuoksi olen lähettänyt Léonin pois Pariisista ja kätkenyt teidät tänne, josta herra de Beaupréau ei teitä löydä… Ymmärrättekö nyt menettelyni?»

»Kyllä. Miten hyvä te olette», kuiskasi Cerise.

»Lapseni», sanoi parooni vakavasti, »olen asettanut elämäntehtäväkseni tehdä hyvää ja estää pahaa, ja tällä kertaa on salapoliisini onnistunut päästä näitten häpeällisten suunnitelmien jäljille ja tehdä ne tyhjiksi. Mutta puhukaamme nyt Jeannesta.»

»Tunnetteko Jeannen?»

»Rakastan häntä», sanoi sir Williams. »Niinkuin te, on hänkin ollut suuressa vaarassa… Ajatelkaahan, muuan Bastien-niminen mies on julkeasti anastanut nimeni…»

»Bastien!» huudahti Cerise. »Hänkö, jonka tapasimme Bellevillessä?»

»Juuri hän. He ovat päättäneet keskenään, hän ja nuo kaksi muuta miestä, hyökätä Léonin kimppuun. Bastien on viekas, hän oli ennen palvelijanani ja nyt hän on ruvennut käyttämään minun nimeäni saadakseen Jeannen rakastumaan itseensä. Hän antoi ystävänsä esiintyä kapteenina ja vuokrata Jeannen huoneiston viereisen huoneen ja esitytti itsensä hänelle kreivi Armand de Kergazina, ja neiti Jeanne uskoi vihdoin rakastavansa tuota petturia. Mutta minä rakastan neiti Balderia, rakastan häntä kuin sitä naista, jolle uneksii antavansa nimensä. Ja poistaakseni hänet Bastienin läheisyydestä olen vienyt hänet tuohon taloon, jonka näette tuolla.»

»Onko neiti siellä?» huudahti Cerise iloisesti.

»Tulkaa, niin saatte nähdä hänet», sanoi sir Williams.

»Oi, kuinka täällä on ihmeellistä!» huudahti Cerise astuessaan paroonin kanssa komeasti kalustettuun huoneeseen.

»Kaikki tämä kuuluu neiti Jeannelle, tulevalle kreivitär de Kergazille. Mutta, rakas, pikku Cerise, Jeanne nukkuu; ja kun hän herää, olen minä matkustanut pois. Olen pakotettu olemaan viikon ajan poissa täältä, ja siksi ajaksi jäätte te hänen luokseen. Teidän pitää olla hänen uskottunsa ja ystävättärensä ja kertoa hänelle, että tuo Bastien-lurjus, jota hän kuvitteli rakastavansa, ei ole oikea kreivi de Kergaz.»

»Kyllä, hyvä herra. Mutta milloin saan nähdä Léonini?» kysyi Cerise.

»En tiedä varmaan… mutta toivokaa ja luottakaa minuun. Vakuutan, että kahden viikon kuluttua olette Léonin vaimo.»

Ja sir Williams jätti Cerisen, jonka tämä lupaus sai tyyntymään, ja noustessaan vaunuihin hän sanoi Colarille, joka ojensi hänelle ohjakset:

»Sieluni autuuden kautta, luulenpa onnen suosivan minua. Ei siinä kyllin, että olen ryöstänyt Armandilta hänen rakastettunsa, vaan olen varastanut hänen nimensäkin. Ja kun nyt olen saanut iskettyä kynteni miljooniin…»

»Miljooniin», sanoi Colar ahnaasti, »niin, se on pääasia!»

»Juuri niin! Ja siksipä matkustankin tänä iltana Bretagneen mennäkseni naimisiin neiti de Beaupréaun kanssa.»

III

PAHUUDEN RIEMUKULKU

Samana päivänä, kun Cerise Baccaratin kirjeen saatuaan oli mennyt Serpente-kadulle, oli hän aamulla puhutellut Léonia, jonka piti matkustaa Montmorencyyn pariksi päiväksi viemään joitakin huonekaluja isäntänsä puolesta.

Palattuaan Montmorencystä hän meni suoraa päätä Cerisen asuntoon, mutta tämä ei ollut kotona ja portinvartija sanoi, ettei häntä ole nähty senjälkeen, kun hän pari päivää sitten oli mennyt sisarensa luo.

Léon riensi Baccaratin hotelliin; se oli suljettu. Hän soitti moneen kertaan ovikelloa; kukaan ei avannut. Hän kiiruhti Meslay-kadulle neiti Jeannen luo. Siellä hän tapasi vanhan Gertruden aivan epätoivoissaan.

Gertrude oli nukahtanut tuolille, mutta herätessään unijuoman aikaansaamasta horroksesta hän makasi sängyssä, ja Jeanne oli kadonnut. Kirjoituspöydällä oli seuraava kirje:

»Rakas Gertrude!

Kun heräät, et enää näe pikku Jeanneasi. Olen matkustanut joksikin aikaa, mutta en voi sanoa sinulle, miten kauaksi aikaa ja minne. Mutta tiedätkö, miksi matkustan? Matkustan paetakseni miestä, jota luulin rakastavani, mutta jota en rakasta: herra de Kergazia. Seuraan miestä, jota todella rakastan, mutta jonka nimeä en voi sinulle sanoa. Anna anteeksi pienelle Jeannellesi, joka niin paljon pitää sinusta, ja joka nyt on kaukana luotasi.»

Kun vanha palvelijatar oli lukenut tämän merkillisen kirjeen, ei hän ensin tiennyt, näkikö hän unta vai oliko hän menettänyt järkensä. Mutta käsiala oli Jeannen, ja kuinka hänen päähänsä olisikaan voinut pälkähtää, että Jeanne oli viety pois, tahi ettei kirje ollut hänen kirjoittamansa. Hän ei ajatellut tämän kaiken epätodennäköisyyttä; hän vain käsitti, että hänen rakastettu Jeannensa oli poissa, ja hän oli suunniltaan epätoivosta.

»Hyvä Jumala! Mitä on tapahtunut? Missä on neiti Jeanne?» huudahti Léon nähtyään Gertruden mielenliikutuksen.

»Matkustanut pois», nyyhkytti Gertrude ja ojensi hänelle kirjeen. Léon luki sen, ja hänen levottomuutensa lisääntyi.

»Ja Cerise on myöskin matkustanut!» mutisi hän.

»Onko Cerisekin matkustanut?» kysyi Gertrude.

»On sisarensa kanssa», vastasi Léon epätoivoisesti.

Samalla kuului raskaita askeleita portaista ja kaksi miestä, vanha ja nuori, astui sisään avoimesta ovesta.

Gertrude huudahti:

»Kreivi de Kergaz!»

»Työmies Bellevillestä!» huudahti Léon ja peräytyi ällistyneenä tuntiessaan miehen, joka Bellevillessä oli tullut hänen avukseen ja jota hän oli sanonut toveriksi.

Tulijat olivat Armand ja Bastien, jotka olivat palanneet Boulogne-metsästä. Sir Williamsin pirullinen hymyily oli uudelleen herättänyt Armandin epäilykset, hän oli luullut tunteneensa Andrean ja käynyt levottomaksi Jeannen tähden… Jeannen, jota hän rakasti ja jota parooni oli kehoittanut tarkasti vartioimaan…

Hän nousi mietteissään vaunuihin ja ajoi nelistä Meslay-kadulle.

Nähdessään Léonin epätoivon ja Gertruden kyyneleet aavisti hän onnettomuuden tapahtuneen ja kysyi kiivaasti:

»Missä Jeanne on?»

Léon ojensi hänelle Jeannen kirjeen. Armand luki sen ja nojautui seinään, pysyäkseen pystyssä.

»Andrea», ähkyi hän. »Tämä on Andrean työtä!»

IV

LINNA BRETAGNESSA

Luettuaan Baccaratin kirjeen Fernand Rocherille jäi Hermine de Beaupréau seisomaan kuin kivettyneenä, ja mitä syvin epätoivo kuvastui hänen koko olemuksessaan.

Herra de Beaupréau oli heti poistunut, mutta äiti meni Herminen luo, syleili häntä itkien ja sai hänet istuutumaan viereensä.

»Äiti», sanoi hän vihdoin, »tahdon mennä luostariin, en mene milloinkaan naimisiin.»

»Luostariin!» huudahti äiti säikähtäen. »Tahdotko mennä luostariin?»

»En, en, anna anteeksi, olen mieletön, mieletön surusta; en koskaan jätä sinua, rakas äiti», vastasi Hermine.

Hän purskahti katkeraan itkuun, äidin hiljaa ja hellästi hyväillessä häntä. Monta tuntia itkivät molemmat naiset yhdessä, kunnes Hermine viimein sanoi päättävästi:

»Äiti rakas, matkustakaamme tätisi, rouva de Kermadecin luo, joka niin kauan on toivonut saavansa nähdä meitä. En enää kestä Pariisissa oloa, se voi minulta viedä hengen.»

Rouva de Beaupréau suostui ilolla tähän ehdotukseen, jonka hän uskoi lieventävän tyttären surua, ja kun herra de Beaupréau illalla hieman kalpeana ja kiihtyneenä saapui kotiin, keskusteltuaan sir Williamsin kanssa, sanoi hänen vaimonsa hänelle:

»Olen ajatellut matkustaa Herminen kanssa tätini, vapaaherratar
Kermadecin luo Bretagneen.»

»Sepä oivallinen ajatus», vastasi toimistopäällikkö, joka siten tiesi saavansa vapaammat kädet. »Se virkistää Hermineä.»

Rouva Beaupréau ja Hermine käyttivät osan yötä matkavalmistuksiin, ja seuraavana aamuna he lähtivät postivaunuissa Bretagneen. Palvelijatar oli siis puhunut totta, myöhemmin päivällä Fernand Rocherille kertoessaan, että rouva ja neiti de Beaupréau olivat matkustaneet.

Vapaaherratar de Kermadecin linna oli erään suuren sisäjärven lähettyvillä, ja sitä ympäröivät laajat metsät. Se oli vanha ja jokseenkin rappeutunut; ainoastaan yksi sivurakennus oli asuttavassa kunnossa, ja siellä eli vanha kahdeksankymmenvuotias paroonitar hiljaista, vaatimatonta elämää entisyyden loiston muistoissa.

Oli jo ilta rouva de Beaupréaun ja hänen tyttärensä saapuessa linnaan, jonka rauhaa postivaunujen tulo ei pitkiin aikoihin ollut häirinnyt. Postiljooni istui kuskipukilla keltaisessa lakissa ja punaisissa liiveissä ja läjähytteli piiskaansa, niin että kaiku vastasi vanhoista muureista.

Kuullessaan nuo oudot äänet tuli kaksi vanhaa palvelijaa juosten ulos vieraita vastaanottamaan. Toinen heistä oli komea mies, suurine, valkoisine partoineen, toinen nainen, joka samalla oli taloudenhoitajatar, keittäjätär ja kamarineitsyt. Nämä olivat linnan ainoat palvelijat, paitsi erästä nuorta poikaa, Jonasta, joka oli vuokraajan tallirenki, mutta vietti suurimman osan aikaansa linnassa.

»Onko vapaaherratar de Kermadec kotona?» kysyi rouva de Beaupréau astuessaan vaunuista.

»Vapaaherratar ei käy milloinkaan ulkona», vastasi vanha palvelija, jonka nimi oli Yvan.

Hän vei naiset linnaan; pimeästä eteisestä, jonka lattia oli laadittu neliskulmaiseksi kivilaatoista, he tulivat suureen salonkiin, jota koristivat koko Kermadecin suvun perhemuotokuvat. Valkohapsinen palvelija asteli salongin läpi, avasi sivuhuoneen oven selkiselälleen ja ilmoitti:

»Rouva ja neiti de Beaupréau.»

Äiti ja tytär astuivat makuuhuoneeseen, jossa vapaaherratar vietti aikaansa romaaneja lukien. Vapaaherratar de Kermadec oli ollut Marie-Antoinetten hovinainen ja noudatti vieläkin sen ajan tapoja. Hän söi päivällistä kello kaksitoista ja illallista kello seitsemän.

Muuten oli vapaaherratar de Kermadec vanha, rakastettava rouva; hänellä oli hyvä muisti, ja paikkakunnan vanhimmat aatelismiehet, niiden joukossa hänen ystävänsä, ritari de Lacy, pitivät hänestä paljon.

Kahdeksankymmenvuotias vanhus lepäsi vanhanaikuisella sohvalla rouva ja neiti de Beaupréaun astuessa huoneeseen. Hänen vieressään istui nuori Jonas, joka oli myöskin linnan metsästäjä ja niin innokas tässä toimessa, että hän usein vietti yökauden metsässä tai lakeuksilla ampuakseen jonkun otuksen. Tämä hänen metsästysintonsa oli ollut hänelle onneksi. Eräänä yönä hän oli huomannut linnassa palavan; hän oli rientänyt avuksi ja pelastanut vanhan vapaaherrattaren. Poika oli viisitoistavuotias, hänellä oli vaalea tukka ja tummansiniset silmät, ja hän näytti aivan hovipojalta, huolimatta yksinkertaisista vaatteistaan. Hänen katseensa oli samalla veitikkamainen ja lempeä. Hänellä oli terävä kieli, mutta hyvä sydän. Yleensä hän vietti iltansa vapaaherrattaren luona, lukien hänelle ääneen romaaneja.

Kun vapaaherratar näki rouva de Beaupréaun ja hänen tyttärensä, tunsi hän heidät heti, sillä Yvan oli jo ehtinyt ilmoittaa heidän tulostaan, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.

»Täti», sanoi rouva de Beaupréau syleillen vanhaa naista, »tyttäreni ja minä olemme tulleet pyytämään teidän vieraanvaraisuuttanne pariksi päiväksi.»

Vapaaherratar oli köyhä; hänen naapurinsa kävivät senvuoksi harvoin hänen luonaan, ainoastaan vanha de Lacy tuli silloin tällöin häntä tervehtimään. Hän tuli ylen iloiseksi Thérèsen ja hänen tyttärensä tulosta ja keskeytti heti lukemisen. Yvan ja Jonas ryhtyivät ripeästi toimeen valmistaakseen Thérèselle ja Herminelle niin mukavan olon kuin suinkin, ja parin päivän perästä rouva de Beaupréau ja Hermine olivatkin aivan kuin kotonaan tuossa vanhassa linnassa.

Kolmantena päivänä pysähtyivät eräät vaunut linnanportille, ja niistä astui herra de Beaupréau.

»Ministeri on antanut minulle virkalomaa», sanoi hän, »ja olen käyttänyt sitä hyväkseni tullakseni teitä tervehtimään… ja tässä minä nyt olen!»

Mutta herra de Beaupréau ei puhunut mitään niistä salaisista pimeistä suunnitelmista, jotka hänet toivat tänne vanhaan linnaan.

V

MARKIISI DE LACY

Sir Williamsin käskystä oli herra de Beaupréau pyytänyt ja saanut virkalomaa matkustaakseen Bretagneen tervehtimään sairasta tytärtänsä.

Ylpeitten luonteiden tavoin oli Hermine sulkeutunut itseensä valittamatta ja kyynelittä. Hänen sydämensä oli murtunut, mutta hän koetti silloin tällöin hymyillä äidilleen. Thérèse ei antanut itseänsä pettää, vaan odotti kauhulla päivää, jolloin hänen tyttärensä vaipuisi surun ja epätoivon valtaan.

Herra de Beaupréaun tulo herätti linnassa suurta hämmästystä. Hymyillen hän meni vaimoaan ja tytärtään vastaan ja sanoi ikävöineensä heitä niin, että oli pyytänyt ministeriltä virkalomaa. Thérèse, joka ei voinut arvata hänen matkansa vaikuttimia, luuli, että tottumuksella oli häneen sama vaikutus kuin kiintymyksellä.

Kun Hermine illalla luki vapaaherrattarelle ääneen, tarttui herra de
Beaupréau vaimoansa käsivarteen ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.

»Puhukaamme Herminestä», sanoi hän. »Olen kauan tiennyt, että Fernand Rocher vietti epäsäännöllistä elämää, ja kieltäessäni hänellä Herminen käden tein sen siksi, etten pitänyt häntä sen arvoisena… mutta en ollut vielä menettänyt kaikkea toivoa häneen nähden.»

»Mutta mitä sitten on tapahtunut?»

»On tapahtunut sellaista, mikä on kokonaan tuhonnut tuon nuoren miehen tulevaisuuden. Hänet on saattanut turmioon yksi noita naisia, joitten lempi säälimättä johtaa rikokseen. Tiedätkö, miksi hän tahtoi naida Herminen? Voidakseen vaimonsa myötäjäisillä tyydyttää rakastajattarensa tuhlaamisvimman. Tuo nainen on turmellut hänet.»

»Älä tuomitse häntä niin kovasti», sanoi Thérèse rukoilevasti.

»Et siis tiedä, että Fernand Rocher on vangittu syytettynä varkaudesta?»

»Mahdotonta!» huudahti rouva de Beaupréau vavisten.

»Se on totta», huokasi toimistopäällikkö, »tuo kurja nainen, jota hän rakastaa, tämä Baccarat, on hänet siihen johdattanut. Asia on herättänyt suunnatonta huomiota. Kaikki sanomalehdet siitä puhuvat. Meidän täytyy kuitenkin toistaiseksi huolehtia siitä, ettei Hermine sanomalehdistä saa tietää rikoksesta, sillä hän rakastaa häntä yhä. Mutta rakkaus voidaan parantaa rakkaudella. Muistatko erästä nuorta englantilaista, sir Williamsia, jonka tapasimme ulkoasiain ministerin tanssiaisissa ja joka tanssi Herminen kanssa?»

»Luulen muistavani», vastasi Thérèse.

»Sir Williams on kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja suunnattoman rikas. Hän rakastui silmittömästi Hermineen ja kävi luonani teidän lähtönne jälkeisenä päivänä.»

»Hyvä herra, nainen, joka rakastaa onnettomasti, ei voi tuntea uutta rakkautta», vastasi Thérèse.

»Mutta kun hän huomaa, että se, jota hän rakastaa, on varas, niin etkö luule hänen sydämensä alkavan sykähdellä, jos nuori, rikas ja kaunis mies kosisi häntä ja koettaisi lääkitä hänen sydämensä haavoja?»

Rouva de Beaupréau oli äiti, ja hän ajatteli tyttärensä ehkä voivan vielä tulla onnelliseksi. Hän kysyi:

»Uskotko siis tuon nuoren miehen todella rakastavan häntä?»

»Olen aivan varma siitä.»

»Herminehän on vain kerran nähnyt hänet. Mutta Jumala tietää», lisäsi Thérèse, »että jos on ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka uudelleen voisi saada tyttäreni sydämen tuntemaan rakkautta ja unohtamaan tuon onnettoman, joka niin häpeällisesti on pettänyt meitä, niin lankeaisin polvilleni hänen eteensä ja sanoisin: 'Pelasta lapseni!'»

»Kuka sanoo, ettei juuri sir Williams ole tämä mies? Hänhän voi tulla tänne. Minä tai oikeammin me molemmat yhdessä olemme keksineet tekosyyn, jonka nojalla hän voi tulla tänne linnaan. Hän haluaa tehdä ratsastusretken Bretagnen läpi ja on hankkinut suosituskirjeen eräälle täkäläiselle aatelismiehelle. Jonakuna iltana yllättää hänet pimeä, hän eksyy tieltä ja tulee pyytämään yösijaa täältä. Seuraavana päivänä hän matkustaa, sillä hän asuu vain kahden peninkulman päässä täältä, tädin naapurin, ritari de Lacyn luona.»

»Tunteeko hän hänet?»

»Ei tunne, mutta hän on tavannut ritarin veljenpojan, markiisi Gontran de Lacyn Pariisissa. Markiisi, joka toivoo saavansa periä setänsä, oli haltioissaan voidessaan lähettää hänen luokseen tuollaisen yltiöpäisen, metsästyskiihkoisen englantilaisen, ja setä ihastui kovin saadessaan pitää sellaisen vieraan luonaan kokonaisen viikon. Tällä aikaa ehkä Hermine ihastuu sir Williamsin kauneuteen ja henkevyyteen, sillä tuo kelvoton Fernand Rocher ei millään tavoin voi kilpailla hänen kanssaan.»

Herra de Beaupréau kertoi vaimolleen vielä yhtä ja toista, ja lopulta
Thérèse suostui kaikkiin hänen ehdotuksiinsa.

Samana iltana kirjoitti herra de Beaupréau sir Williamsille:

»Rakas vävyni!

Kiiruhtakaa tänne. Kiitos kaunopuheisuuteni, on rouva de Beaupréau teille suosiollinen. Te olette kyllin kaunis, henkevä ja ovela herättämään myrskyn Herminen sydämessä. Hankkikaa suosituskirje markiisi Gontran de Lacyltä Pariisista hänen sedälleen, ritari de Lacylle, joka rajattomasti ihastuu käynnistänne, kun hän, niinkuin tekin, rakastaa metsästystä yli kaiken. Tulkaa illalla vapaaherratar de Kermadecin linnaan, joka on ritarin linnaan vievän tien varrella, ja pyytäkää yösijaa, selittäen, että olette eksynyt. Vapaaherratar on hyvin vieraanvarainen!»

Sir Williams sai kirjeen tultuaan kotiin Bougivalista, ja luettuaan sen hän sanoi itsekseen:

— Luulen, että nuo kaksitoista miljoonaa nyt ovat minun.

Hän ei tuntenut markiisi Gontran de Lacyta, mutta meni rohkeasti hänen luokseen ja sanoi, että lordi O…, muuan markiisin ystävä, joka kaksi vuotta sitten oli markiisin seurassa matkustellut Italiassa, oli luvannut esitellä hänet markiisille, mutta kun lordi O… ei enää oleskellut Pariisissa, oli hän pakotettu itse esittäytymään.

»Minä näet pyytäisin teiltä suurta palvelusta», sanoi hän imelimmällä äänellään. »Olen rakastunut erääseen, joka asuu setänne linnan läheisyydessä.»

»Ja nyt tahtoisitte saada suosituskirjeen sedälleni? Hyvä on, kyllä sen saatte.»

Markiisi kirjoitti:

»Rakas setä!

Sallikaa minun suositella teille ystävääni, sir Williamsia, joka on vanhaa irlantilaista aatelia ja intohimoinen metsästäjä. Ystäväni on rakastunut nuoreen naiseen, joka nykyään oleskelee vapaaherratar de Kermadecin luona. Olette aikoinanne ollut liian suuri lemmenseikkailija, ollaksenne auttamatta sir Williamsia saamaan tilaisuutta rakastettunsa tapaamiseen.

Uskollinen veljenpoikanne

Gontran.»

Markiisi ojensi kirjeen paroonille, joka luki sen, sanoen: »Tässä kirjeessä sanotte minua ystäväksenne. Kiitän suuresti siitä ja toivon voivani kerran näyttää teille ansaitsevani ystävyytenne.»

He kättelivät toisiaan, sir Williams heitti hyvästit ja lähti mumisten halveksivasti itsekseen:

»Houkka!»

Hänen tullessaan kotiin oli Colar kokoamassa hänen matkatavaroitaan.

»Nyt lähden kaappaamaan ne kaksitoista miljoonaa», sanoi hän Colarille. »Pidä Armandia tarkoin silmällä, ja muista, että olet vastuussa siitä, että Jeanne ja Cerise pysyvät Bougivalissa. Fernand Rocher on vankilassa, eikä meidän tarvitse pelätä kuin yhtä, Léon Rollandia.»

»Hänet täytyy toimittaa pois tieltä», vastasi Colar.

»Niin, sinä hänen ystävänään voit sanoa hänelle, että olet päässyt Cerisen jäljille. Voit helposti houkutella hänet jonnekin, jossa Nicolo tekee hänet vaarattomaksi. Mutta odota kuitenkin, kunnes kirjoitan sinulle.»

Sir Williams antoi apurilleen vielä muutamia neuvoja ja matkusti samana iltana Bretagneen.

VI

KOHTAUS MUNKINPOLULLA

Rouva de Beaupréau oli viisi päivää vieraillut tyttärineen vapaaherratar de Kermadecin luona. Hermine oli hiljainen ja umpimielinen, ja hänen äitinsä huomasi tuska sydämessään, kuinka suru kalvoi lapsiparan mieltä. Iltaisin kokoonnuttiin salonkiin, ja seudun pappi oli siellä jokapäiväisenä vieraana. Rumilla ilmoilla vapaaherratar, herra de Beaupréau ja pappi pelasivat vistiä, ja rouva Beaupréau ja Hermine istuivat salongin nurkassa ommellen. Mutta kauniilla säällä mentiin kävelylle metsään.

Eräänä aamuna herra de Beaupréau sai sir Williamsilta seuraavan kirjeen:

»Matkustan tunnin kuluttua ja pysähdyn Saint-Malohon. Tavatkaamme siellä; saavun sinne varhain huomenaamulla.»

Toimistopäällikkö sanoi rouva de Beaupréaulle olevansa huolissaan siitä, ettei ollut saanut mitään tietoja ministeriltä ja ilmoitti matkustavansa St. Malohon kysymään kirjettä postitoimistolta.

»Ota Jonas mukaasi», kehoitti rouva de Beaupréau. »Et ole tottunut ohjaamaan hevosia.»

»Mitä joutavia», vastasi toimistopäällikkö. Sitten hän kuiskasi vaimolleen: »Odotan uutisia sir Williamsilta.»

Thérèse ymmärsi kaikki ja tunsi outoa ahdistusta mielessään.

»Toivon, että Hermine ja sinä tulette minua vastaan Munkinpolulle», sanoi toimistopäällikkö ääneen.

»Tulemme kyllä», vastasi Thérèse hiljaa.

Tullessaan St. Malohon tapasi toimistopäällikkö sir Williamsin hotellissa.

»Olettepa täsmällinen, appiukko», sanoi parooni. »Kuinka asiat sujuvat?»

»Mainiosti! Rouva de Beaupréau suhtautuu teihin varsin suosiollisesti.
Naiset tulevat meitä vastaan eräälle paikalle, jota sanotaan
Munkinpoluksi.»

»Tunnen hyvin sen paikan», vastasi sir Williams. Hän oli näet varakreivi Andreana viettänyt nuoruutensa Kervolen-nimisessä linnassa, joka ei ollut kovin kaukana vapaaherratar de Kermadecin maatilasta. »Minulla on oivallinen ajatus. Olen pelastavinani teidät siellä suuresta vaarasta ja siten teen naisiin syvän vaikutuksen.»

Ja pirullisen nerokkaasti, kuten tavallisesti, hän selitti nyt toimistopäällikölle, minkä järkyttävän kohtauksen hän aikoo panna toimeen saadakseen Herminen pauloihinsa, ja kohta saamme nähdä, kuinka johdonmukaisesti ja kylmäverisesti hän toteutti tämän kuten muutkin suunnitelmansa.

* * * * *

Munkinpolku oli koko Bretagnen romanttisimpia paikkoja. Tie kohoaa vähitellen, kunnes tullaan äkkikäänteeseen, harjanteelle, jolta avautuu laaja näköala merelle. Aivan jalkojen edessä on jyrkkäseinäinen syvä kuilu.

Jälkeen puolisen lähtivät rouva de Beaupréau ja Hermine Munkinpolulle tapaamaan toimistopäällikköä. Sinne tullessaan he näkivät erään olennon liikkumatta istuvan kallion uloimmalla reunalla ja katselevan uneksivasti merelle; samalla he näkivät kauniin hevosen, joka seisoi sidottuna tiepuolessa. Yksin-istuja oli nuori mies; hän oli vaipunut ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan tulijoita.

Hermine katsoi nuoreen, mietiskelevään mieheen; hänen mielikuvituksensa heräsi, ja hän arveli, että varmaan tuokin etsi lohtua kalvavalle surulleen.

Mutta rouva de Beaupréau ajatteli:

— Kukapa takaa, ettei tuo juuri olekin sir Williams?

Hermine oli istahtanut sammalmättäälle äitinsä viereen eikä voinut olla tavantakaa vilkaisematta nuoreen kauniiseen mieheen.

»Kukahan hän lienee?» kysyi hän vihdoin äidiltään.

»En tiedä. Ehkä joku taidemaalari.»

»Taiteilijaparka ei voi omistaa noin kaunista hevosta.»

»No, joku matkailija sitten, joka on viehättynyt katselemaan suurenmoista näköalaa.»

»Tai joku, joka kärsii», jatkoi Hermine.

Rouva de Beaupréau alkoi toivoa. Hermine oli hetkeksi unohtanut oman surunsa ajatellessaan, että muutkin ihmiset voivat kärsiä, ja rouva de Beaupréau tuumi itsekseen:

— Kukaties tämä nuori, kaunis mies, jota kalvaa salainen, myötätuntoa herättävä suru, on juuri tarkoittamamme henkilö… Ensimmäinen tapaaminen on usein ratkaiseva…

Aurinko oli sillä välin laskenut; taivas hämärtyi, mutta herra de Beaupréaun vaunuja ei vielä näkynyt. Samassa kuului etäältä kuin ajopelien jyrinää.

Tuntematon istuja nousi ja verhoutui avaraan viittaan. Naiset saattoivat nyt nähdä, että hänellä oli hieno, mutta yksinkertainen puku, joka ilmaisi, että sen omistaja oli maailmanmies. Hän pisti jalkansa jalustimeen, nousi hevosen selkään ja ratsasti pois.

Mutta samalla hetkellä näkyi etäällä musta pilkku, joka kotvan kuluttua selveni pillastuneeksi vaunuhevoseksi, ja ajopeleistä kuului äänekkäitä huutoja. Ratsastaja kannusti hevostaan ja ajoi nelistäen paikalle. Muutaman minuutin kuluttua näkyi leimaus, sitten kuului pamaus, ja ajopelit seisahtuivat.

Tapaus sattui niin etäällä, etteivät naiset voineet eroittaa sen yksityiskohtia, mutta he aavistivat, että vaunuissa-ajaja oli herra de Beaupréau, ja alkoivat kiireesti juosta niitä kohti. Herra de Beaupréaun hevonen makasi kuolleena maassa, pää pistoolinluodin lävistämänä. Toimistopäällikkö puristi liikutettuna nuoren miehen kättä, ja tuntematon, joka ei ollut kukaan muu kuin sir Williams, kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:

»Emmekö näyttele mainiosti tätä ilveilyämme, rakas appi?»

Thérèse ja Hermine olivat nyt ehtineet paikalle, ja herra de Beaupréau sanoi vaimolleen vapisevalla äänellä:

»Ilman tämän herran apua olisin nyt kuollut mies. Hevonen pillastui ja olisi epäilemättä syössyt minut syvyyteen…» Mutta samassa sir Williams huomasi Herminen.

Hän tukahdutti huudahduksen, joka oli päästä häneltä, hypähti nopeasti satulaan ja tervehdittyään katosi.

Tapahtuman todistajat jäivät tästä odottamattomasta ja omituisesta käyttäytymisestä hämmästyneinä katselemaan toisiinsa, saman ajatuksen vallassa.

Vihdoin herra de Beaupréau sanoi:

»Sepä omituinen olento! Kuka hän lieneekään? Ja mistä hän tuli?»

»Sitä en tiedä», sanoi Thérèse.

»Luulen nähneeni hänet joskus ennen», sanoi toimistopäällikkö.

»Minäkin olen nähnyt hänet», sanoi Hermine miettivästi.

»Ilman häntä olisin ollut hukassa», jatkoi toimistopäällikkö. »Mikä tyhmä ajatus päähäni pälkähtikään, kun itse rupesin ajamaan. Oh, kuinka pelkäsin. Mutta missä kummassa olen nähnyt hänet ennen, ja miksi hän katosi niin kiireesti, etten saanut häntä edes kiittää?»

»Hän näytti aivan huudahtavan tuskasta», sanoi Hermine, jonka romanttiseen mielikuvitukseen tuon salaperäisen miehen koko olemus ja ulkomuoto oli tehnyt syvän vaikutuksen. »Hän näytti niin miettiväiseltä, niin onnettomalta ja surulliselta…»

»Ehkäpä jokin sydänsuru», arveli herra de Beaupréau tarkoittavasti.

»Nuori miesraukka», huudahti Hermine, joka luuli huomanneensa miehen kalpenevan ja pidättävän huudahdusta nähdessään hänet.

He alkoivat nyt kävellä takaisin linnalle, mutta joka tienkäänteessä harhaili Herminen katse kuin tutkien etäisyydessä. Ehkä hän toivoi näkevänsä vilauksen miehestä, joka varmaan kärsi, niinkuin hän itsekin, mutta muukalaista ei enää näkynyt. Herra de Beaupréaun salaperäinen pelastaja oli kadonnut.

VII

VAELTAVA RITARI

Vapaaherratar de Kermadec istui makuuhuoneessaan Jonaksen lukiessa hänelle ääneen erästä vanhaa ritariromaania. Jonas oli juuri hetkiseksi keskeyttänyt lukemisensa, ja vapaaherratar huokaili ajatellessaan menneitä hyviä aikoja vaeltelevine ritareineen, kun yhtäkkiä kuului kavionkapsetta linnanpihalta.

Jonas kiirehti ikkunaan, avasi sen ja huudahti:

»Vaeltava ritari on tullut linnanpihalle. Hänellä on musta ratsu, ja hän on kääriytynyt väljään viittaan, aivan niinkuin romaanissa kerrotaan.»

Jonaksen tukemana vapaaherratar nousi lepotuolistaan ja meni ikkunan luo.

»Katsokaa», huusi Jonas, »hänestähän juuri luimme.»

»Ystäväni», sanoi sir Williams vanhalle palvelijalle, joka oli rientänyt pihalle, »olen eksynyt metsässä. Voisikohan teidän herrasväkenne sallia minun yöpyä tänne?»

»Käske herraa tulemaan sisään!» huusi vapaaherratar. Sir Williams katsoi ikkunaan ja tervehti kunnioittavasti vanhaa naista. Paria minuuttia myöhemmin parooni saatettiin vapaaherrattaren luo.

»Suokaa anteeksi, rouva», sanoi hän tervehtien erittäin kohteliaasti, »että tunkeudun linnaanne…»

»Kotini ovet ovat avoinna kaikille, jotka pyytävät vieraanvaraisuutta», sanoi vanha rouva osoittaen tuolia.

»Nimeni on sir Williams», sanoi parooni, »olen matkalla ritari de Lacyn luo. Hänen veljenpoikansa, Gontran, on paras ystäväni.»

»Ritari on naapurini», vastasi vapaaherratar. »Olkaa täällä kuin kotonanne!»

»Olen irlantilainen, hyvä rouva», sanoi sir Williams. »Olen ratsastellut metsässä ristiin rastiin ilman päämäärää ja tarkoitusta…»

Rouva katsoi häneen hämmästyneenä. Sir Williams oli kalpea, hänen kasvoillaan oli kärsivä ilme, joka aina herättää naisessa sääliä; niinpä nytkin tapahtui kahdeksankymmenvuotiaalle vapaaherratar de Kermadecille.

»Hyvä rouva», jatkoi hän, »selittääkseni teille tämän, täytyy minun kertoa teille muutamia elämäni yksityiskohtia. Matkustelen ympäri maapalloa kuin kulkuri tai niinkuin raskaan surun ahdistama onneton ihminen. Ah, vapaaherratar, rakastan naista saamatta vastarakkautta.»

»Mies parka!» kuiskasi vanhus säälivästi.

»Kun kaksi tuntia sitten uskoin olevani kaukana hänestä, ollessani matkalla ritari de Lacyn luo, niin hän osuikin tielleni…»

»Hänkö, jota rakastatte?»

»Niin. Ymmärrätte luonnollisesti, että minä heti pakenin. Mutta minä en tuntenut tietä ja niin jouduin tänne.»

»Hyvä herra», vastasi vapaaherratar, »sallikaa minun puolestani, ollakseni yhtä avomielinen, kertoa teille, kuka minä olen. Olen vapaaherratar de Kermadec. Elän syrjässä maailman melusta ja harvoin näen vieraita luonani. Teidän ei siis tarvitse pyydellä anteeksi sitä, että olette joutunut tänne, päinvastoin. Olette hyvin tervetullut. Mutta — palatakseni rakastettuunne — ettekö voi saada häntä omaksenne? Onko hän naimisissa? Vai oletteko ehkä te?»

»Ei kumpikaan», vastasi parooni. »Olen kahdeksankolmatta vanha, naimaton, ilman omaisia, ja minulla on kaksisataatuhatta livreä vuotuisia korkoja. Mutta hän ei rakasta minua, vaan erästä toista.»

»Ihmeellistä!» sanoi vapaaherratar. »Olen asunut neljäkymmentä vuotta tällä seudulla ja tunnen tietysti kaikki naapurini; mutta en voi aavistaa, kuka tuo rakastamanne henkilö voisi olla. Hän on tietenkin tältä paikkakunnalta, koska tapasitte hänet kaksi tuntia sitten. Missä näitte tuon nuoren naisen?»

»Tapasin hänet St. Malon tiellä. Hän oli äitinsä seurassa.»

»Olisikohan se Hermine?» huudahti vanhus.

»Se on juuri hänen nimensä», änkytti parooni ihailtavan hyvin näytellen hämmästynyttä, »neiti Hermine de Beaupréau.»

»Hän on veljentyttäreni tytär! Mutta ketä hän rakastaa?» kysyi vapaaherratar kiihkeästi.

»Miestä, joka ei ansaitse hänen rakkauttaan.»

»Tahtoisinpa tietää, kuka se on! Neiti Hermine tulee muuten tänne kohta, näette siis hänet täällä.»

»Täälläkö?» huudahti sir Williams. »Ei, ei, en kestä sitä! En voi nähdä häntä! Hyvästi, rouva…»

Ja ennenkuin vapaaherratar oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, eli sir Williams jo poissa linnasta ja ratsasti tiehensä.

Kun Hermine vanhempineen palasi vapaaherrattaren luo, tapasivat he hänet aivan tyrmistyneenä paroonin äkillisestä katoamisesta, ja kun hän mainitsi tuon ihmeellisen vieraan nimen, huudahti herra de Beaupréau:

»Sehän se olikin! Hän juuri pelasti henkeni. Hänet esiteltiin meille ulkoministerin tanssiaisissa. Hän rakastaa erästä nuorta naista saamatta vastarakkautta.»

Herminellä ei ollut aavistustakaan koko tästä ilveilystä, enempää kuin siitäkään, että tuo nuori nainen oli hän itse; hän vain sääli miespoloista ja ajatteli sitä rakkautta, joka oli murtanut hänen oman sydämensä.

Saadakseen rauhassa puhua Herminen vanhempien kanssa, pyysi vapaaherratar häntä menemään sanomaan palvelijoille, että nämä jouduttaisivat illallista, ja hänen mentyään kysyi vanhus toimistopäälliköltä:

»Tiedättekö, ketä tuo nuori mies rakastaa?»

»Kyllä», vastasi herra de Beaupréau. »Hän rakastaa Hermineä ja pyysi kuukausi sitten minulta häntä vaimokseen.»

Ja toimistopäällikkö kertoi, että hän oli luvannut tyttärensä Fernand Rocherille, mutta että tämä senjälkeen oli tehnyt itsensä syypääksi raskaaseen rikokseen, joka oli tehnyt tämän avioliiton mahdottomaksi.

»Rakastiko Hermine tosiaan tuota lurjusta?» huudahti vapaaherratar.

»Ikävä kyllä, rakasti.»

»Meidän täytyy järjestää niin, että sir Williams saa tavata Hermineä», sanoi vapaaherratar. »Tuo hieno nuori mies saa varmaankin hänet pian unohtamaan Fernand Rocherin.»

Vapaaherratar istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen ritari de Lacylle:

»Rakas ystäväni!

Te käytte niin kovin harvoin luonani, että minulla olisi todenteolla syytä oikein läksyttää Teitä, mutta jääköön se nyt toiseen kertaan. Tänään näet pyydän Teiltä erästä palvelusta. Herra ja rouva de Beaupréau tyttärineen ovat tulleet minua tervehtimään. Hermine on ihastuttava, nuori nainen, mutta jonkun verran hermostunut ja tarvitsee jotakin virkistävää huvitusta. Olen varma siitä, että hän ihastuisi, jos kutsuisitte hänet metsästysretkille yhdessä vieraanne, sir Williamsin kanssa.

Olisin kiitollinen, jos te myöhäisestä iltahetkestä huolimatta lähettäisitte pari riviä vastaukseksi Jonaksen mukaan.

Ystävänne Vapaaherratar de Kermadec.»

VIII

PALJASTUS

Kreivi Armand de Kergaz ja Bastien olivat kolme päivää turhaan etsineet Jeannen ja Cerisen olinpaikkaa. Neljäntenä päivänä Léon tuli Armandin luo ja antoi hänelle kirjeen, jonka Armand luki:

»Hyvä Ystävä!

Te olette ainoa, jonka puoleen enää voin kääntyä. Minua syytetään varkaudesta, ja minua uhkaa vankeus. Käykää tapaamassa minua edes kerran. Teidän

Fernand Rocher.»

»Kuka Fernand Rocher on?» kysyi Armand.

»Hän palvelee ulkoministeriössä ja on minun ja Cerisen tuttava», vastasi Léon.

»Mitä hän on tehnyt?»

»Hän on rehellinen mies, ja minä uskallan panna vaikka pääni pantiksi siitä, että hän ei ole tehnyt mitään rikosta», sanoi Léon melkein huutaen.

»Missä hän asui?»

»Hän asui Fossés-du-Temple-kadulla, ja hän on varmaankin nähnyt neiti
Jeannen Cerisen luona.»

»Ihmeellistä», mutisi kreivi. »Neljä toisilleen tuttua henkilöä on samaan aikaan kadonnut. Missä Fernand on? Minun täytyy saada tavata häntä!»

»Hän on Conciergeriessä», vastasi Léon.

Armand ajoi poliisivirastoon ja sai luvan tavata Fernandia.

Nuori mies oli aivan voimaton kaikkien kokemiensa kärsimysten jälkeen. Hän istui pää käsien varassa ja tuijotti jäykästi eteensä. Armandin täytyi monta kertaa mainita hänen nimensä saadakseen hänet hereille tylsyydentilastaan.

»Hyvä herra», sanoi kreivi, »te ette tunne minua, mutta minä tunnen suurta mielenkiintoa teitä kohtaan, ja uskon, että te olette viaton. Olen tekevä parhaani, saadakseni viattomuutenne todistetuksi, mutta silloin on välttämätöntä, että seikkaperäisesti kerrotte minulle kaikki.»

Fernand kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut.

»Saadakseni selväksi koko tämän vyyhden, täytyy minun vielä kysyä teiltä erästä asiaa», sanoi Armand. »Onko neiti de Beaupréau rikas?»

»Ei. Herra de Beaupréau antoi suostumuksensa avioliittoomme ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että tytär luopuisi perinnöstään, vaikkakin omaisuus kuuluu hänen äidilleen eikä herra de Beaupréau ole hänen isänsä.»

»Onko herra de Beaupréau siis nainut lesken?»

»Sitä en tiedä», änkytti Fernand punastuen. »Luulen, että äiti on joskus hairahtunut…»

»Tiedättekö, mikä on rouva de Beaupréaun ristimänimi?»

»Kyllä, Thérèse.»

»Thérèse!» huudahti Armand. »Onko hänen nimensä Thérèse?» — Olisiko
Hermine siis parooni Kermor de Kermarouëtin tytär? — ajatteli hän.

Armand päätti mennä tapaamaan rouva de Beaupréauta. Hän sanoi hyvästi Fernandille ja lupasi tulla uudelleen hänen luokseen parin päivän kuluttua.

Armand meni asuntoonsa, tapasi siellä Léonin ja sanoi hänelle:

»Olen aivan varma siitä, että Fernand on viaton. Jos hänen kertomuksensa pitää kaikin puolin paikkansa, ei kukaan muu kuin herra de Beaupréau ole varastanut laukkua, jossa oli kaksikymmentätuhatta frangia.»

»Niin, minulle se on arvoitus», mutisi Léon.

»Ja miksi Fernand olisi ollut juuri Baccaratin luona, joka sitten myöskin katosi yhdessä Cerisen ja Jeannen kanssa? On selvää, että jos kaikki tämä on saman miehen työtä, niin täytyy hänellä olla enemmän kuin yksi syy toimia niinkuin on tehnyt.»

»Niin», arveli Léon. »Se on selvää.»

— Ehkä koko asia johtuukin siitä, että Hermine on rikas. Sillä jos rouva de Beaupréau on se nainen, jota minä etsin, on hänen tyttärensä tietämättään kahdentoista miljoonan omistaja. Mutta minä olen ainoa ihminen koko maailmassa, joka tunnen parooni Kermor de Kermarouëtin jälkisäädöksen. Olisiko siis ajateltavissa, että ne, jotka ovat vainonneet Fernandia estääkseen häntä menemästä naimisiin Herminen kanssa, tietäisivät jotakin siitä? Kuinka he olisivat saaneet sen tietoonsa? Ja mitä merkitsee se, että Jeanne, Cerise ja Baccarat myös ovat kadonneet? Baccarat rakasti myös Fernandia eikä siis mitenkään ole tahtonut syöstä häntä onnettomuuteen.

Kreivi mietiskeli kauan. Hän ajatteli taas Andreaa, soitti luokseen palvelijan ja pyysi häntä kutsumaan Bastienia.

»Oletko aivan varma siitä», sanoi hän Bastienille tämän tullessa sisään, »että sir Williams ei ole Andrea?»

»Luuletteko, että Andrea olisi säästänyt henkeni kaksintaistelussa?» kysyi Bastien.

»Hänellä lienee ollut siihen omat syynsä», vastasi Armand. »Sinun täytyy heti käydä häntä tapaamassa, pitää häntä silmällä, ja jos hän hetkeksikään unohtaa englantilaisen puhetapansa, niin hän on Andrea.»

Bastien meni, mutta tuli pian takaisin.

»Sir Williams on matkustanut pois toissapäivänä», kertoi hän. »Hänen kamaripalvelijansa seurasi häntä Havreen mistä hänen oli määrä jatkaa matkaansa Irlantiin.»

Heti senjälkeen tuli Léonkin tiedusteluretkeltään ottamasta selkoa, oliko rouva de Beaupréau Pariisissa. Hän kertoi Thérèsen matkustaneen Bretagneen tyttärineen päivää ennen Fernandin vangitsemista.

»Nämä molemmat matkat ovat jossakin yhteydessä toistensa kanssa», sanoi
Armand. »Tämä on Andrean työtä, sen vannon.»

Samassa aukeni ovi ja palvelija ilmoitti:

»Täällä on eräs nainen, joka haluaa puhutella kreiviä.»

»Käske hänet sisään!» vastasi Armand.

Nainen, huivi hartioilla, ilmestyi kynnykselle, ja Armandilta pääsi ilonhuudahdus:

»Baccarat!»

Siinä oli todellakin Baccarat, mutta ei muhkeana, hienona, kylmä, ilkkuva hymy huulilla, niinkuin ennen, vaan kalpeana, vapisevana, vaatteet epäjärjestyksessä, matkalla pelastamaan Fernandia. Mutta mistä hän tuli?

IX

BACCARAT MIELISAIRAALASSA

Kuten muistamme, pysäytti Baccaratin vaunut valetohtori, joka istuutui hänen viereensä sanoen: »Nyt lähdemme tohtori Blanchen mielisairaalaan.» Nämä sanat masensivat nuoren naisen; hän jäi kuin kivettyneenä paikalleen istumaan, voimatta hiiskua sanaakaan tähän hirmuiseen väitteeseen, että hän muka olisi hullu. Mutta vähitellen hän tointui, aikoi huutaa apua ja nousi, henkensä uhalla heittäytyäkseen vaunuista, mutta valetohtori tarttui hänen käsivarteensa, sanoen kylmästi:

»Valitkaa joko hulluinhuone tai vankila! Te olette ollut mukana varastamassa laukkua, jossa oli kaksikymmentätuhatta frangia. Pääsyyllinen on rakastajanne Fernand Rocher, joka vangittiin teidän kotonanne. Siellä näet löydettiin rahat hänen päällystakinsa taskusta, ettekä te voi millään tavalla todistaa itseänne syyttömäksi.»

Baccarat jäi aivan voimattomana paikalleen sopertaen epätoivoisesti:

»Hyvä Jumala! Minä kuolen…»

Samassa vaunut pysähtyivät, ja sir Williamsin ivalliset kasvot ilmestyivät ikkunaan.

»Fanny», sanoi hän, »nouse kuskipenkille ja anna minulle paikkasi!»

Sir Williams astui vaunuihin, istuutui ja sanoi Baccaratille:

»Rakas lapseni, te olette oiva tyttö, ja Jumala tietää, etten aio tehdä teille mitään pahaa. Mutta te olette nyt tielläni; autettuanne minua te voitte jälleen turmella suunnitelmani ja sentähden täytyy minun ryhtyä varokeinoihin. Tärkeät seikat pakottavat minut lähettämään teidät pois pariksi päiväksi…»

»Mutta minä en tahdo! Minä en ole varastanut, te olette kurja roisto, ja minä aion ilmiantaa teidät», kirkui Baccarat vimmastuneena.

»Malttakaa toki mielenne», vastasi sir Williams. »Neljäntoista päivän kuluttua olette jälleen kotonanne, hotellissanne missä tapaatte vanhan ihailijanne, parooni d'O—n, jolle kirjoititte lähteneenne maalle.»

»Valehtelette. En ole kirjoittanut paroonille.»

»Hän on kuitenkin tänä aamuna saanut kirjeen, jossa teidän käsialaanne on niin hyvin jäljitelty, ettei hän vähääkään saata epäillä sitä.»

»Vintiö!» sopersi Baccarat-raukka, joka nyt ymmärsi olevansa kokonaan tämän miehen vallassa. Hän oli näet kirjoittanut ainoalle ihmiselle, joka olisi voinut huolestua hänen poissaolostaan ja koettaa tulla hänen avukseen ja puolustajakseen…

Vaunut pysähtyivät houruinhuoneen eteen.

»On siis sovittu siitä, että olette järkevä?» kysyi sir Williams.

»Mutta Fernand», sanoi Baccarat masentuneena, »rangaistaanko Fernandia varkaudesta?»

»Kuulkaa nyt; kerron teille jotakin. Fernand on todistetusti syyllinen varkauteen, ja seurauksena on, että neiti de Beaupréau ei enää rakasta häntä, vaan menee naimisiin minun kanssani…»

»Entä sitten?» kysyi Baccarat huolestuneesti.

»Sitten minä voin selvästi todistaa Fernandin viattomaksi; hän pääsee vapaaksi ja voi mennä naimisiin teidän kanssanne.»

Baccarat painoi alistuvasti päänsä alas. — »Tehkää niinkuin tahdotte!» tapaili hän.

Vaunut pysähtyivät mielisairaalan pihalle, ja sir Williams meni vastaanottohuoneeseen. Hän sanoi sinne tultuaan kirjanpitäjälle:

»Hyvä herra, raskas velvollisuuteni on tuoda teille muuan naisparka, joka on menettänyt järkensä.»

Kirjanpitäjä otti kynän korvansa takaa ja kysyi:

»Mikä hänen nimensä on?»

»Anaïs Heurtier. Hän on kahdenkolmatta vuoden vanha ja asuu Godot-de-Mauroy-kadulla 7:ssä», vastasi sir Williams, ilmoittaen väärän osoitteen poliisin eksyttämiseksi siltä varalta, että se sekaantuisi asiaan.

»Meillä on kahdenlaisia paikkoja eri hintoihin», huomautti kirjanpitäjä.

»Hyvä herra, tahtoisin uskoa teille arkaluontoisen asian», sanoi sir Williams. »Tämä nuori nainen on rakastajattareni. Olen rikas ja toivon, että häntä kohdellaan hyvin hienotunteisesti. Maksu ei minulle mitään merkitse.»

»Niin ollen esittäisin teille pienen, soman huoneiston puutarhapaviljongissa. Siihen kuuluu sali, makuu- ja pukuhuone. Lääkäri käy hänen luonaan kahdesti tai kolmesti päivässä, ja hän joutuu olemaan kahden naisen valvonnan alaisena. Hän saa kävellä puistossa, jossa hän tapaa ainoastaan sivistyneitä, lievästi sairaita naisia. Hinta kaksikymmentä frangia vuorokaudelta.»

Sir Williams maksoi etukäteen kuukaudelta, ja kirjanpitäjä soitti luokseen vartijan ja sanoi hänelle:

»Vie rouva, joka tuli tämän herran mukana, B-paviljonkiin, huoneistoon n:o 3.»

Sir Williams meni ulos Baccaratin luo ja avatessaan vaunun oven kuiskasi hänelle:

»Te käytätte nimeä Anaïs Heurtier, olette olevinanne minun rakastajattareni ja asuvinanne Godot-de-Mauroy-kadun 7:ssä. Te olette menettänyt järkenne kiusallisen riidan tähden erään ystävättärenne, Baccaratin, kanssa, jonka rakastajaan olette mieltynyt. Teidän hulluutenne on se, että kuvittelette olevanne Baccarat.»

»Olette paholainen itse», voihki Baccarat.

»Nojautukaa käsivarteeni, rakas Anaïs», sanoi hän äänekkäästi, »niin saatan teidät pieneen hotelliin, jonka olen teille ostanut.»

Pieni paviljonki oli kauniisti kalustettu, ja salin suuret akkunat olivat puutarhaan päin. Makuuhuone oli salia suurempi, valoisa ja ilmava, koko sisustus oli siisti ja ensiluokkainen, ja molemmat sairaanhoitajattaret vastaanottivat heidät ystävällisesti ja kohteliaasti. Toinen kuiskasi sir Williamsille:

»Tohtori tulee hetken kuluttua. Ettekö halua puhua ensin hänen kanssaan?»

»Kyllä», vastasi sir Williams. Hän suuteli Baccaratia otsalle sanoen:
»Menen katsomaan tallia, rakkaani. Tule kanssani, Fanny!»

Fanny seurasi sir Williamsia, joka meni lääkärin luo.

Parooni kertoi nyt katkeroituneena lääkärille pitkän jutun siitä, kuinka Anaïs oli muka hänet pettänyt, mutta että hän kaikesta huolimatta rakasti Anaïsia ja tahtoi tehdä kaikki voitavansa pelastaakseen hänet. Anaïs oli tulisesti rakastunut erään ystävättärensä, Baccaratin, rakastajaan, nuoreen mieheen, jonka tähden tämä petti varsinaista rakastajaansa, parooni d'O—ta… Baccarat oli raivoissaan; hän tahtoi saada rakastajansa takaisin ja antoi kahden ystävänsä poliiseiksi puettuina tunkeutua Anaïsin huoneeseen juuri silloin, kun tuo nuori mies oli hänen luonaan, ja he vangitsivat miehen syytettynä varkaudesta. Anaïsia tämä tapaus järkytti niin, että hän menetti järkensä.

»Kuinka kauan hän on ollut mielipuolena?» kysyi tohtori.

»Kolme päivää», vastasi sir Williams.

»Kuka tämä nainen on?» kysyi lääkäri, luoden katseensa Fannyyn, joka itki.

»Hänen kamarineitsyensä; hän on hyvin kiintynyt rouvaan. Sallitteko hänen olla sairaan luona?»

»Kyllä», vastasi lääkäri. »Saattaa olla eduksi taudin parantamiselle, että kamarineitsyt pysyy rouvan lähettyvillä.»

Sir Williams ja Fanny palasivat nyt Baccaratin luo, joka istui tuolilla pää käsien varassa, väsyneenä ja tylsänä, sir Williamsia tuskin huomaamatta.

»Tulen huomenna tänne teitä katsomaan», sanoi sir Williams, »ja jätän tänne Fannyn teitä hoitamaan.»

»Vakoilemaan!» oikaisi Baccarat halveksivasti.

Sir Williamsin mentyä tuli lääkäri, nuori älykkään näköinen mies. Hän käski Fannyn poistumaan ja tervehti ystävällisesti Baccaratia.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän, »että tulen luoksenne ilmoittamatta.»

»Tiedänhän käyntinne tarkoituksen», vastasi Baccarat. »Tehän olette laitoksen lääkäri.»

Hänen rauhallinen, surullinen äänensä ja tyyni puhetapansa sai lääkärin ihmettelemään. Hän ei ollut tottunut siihen, että mielisairaat myönsivät sairautensa.

Baccarat sanoi tietävänsä, että lääkäri oli tullut tutkimaan hänen tautinsa laatua.

»Hyvä rouva…»

»Hyvä herra», sanoi Baccarat rauhallisesti, »en tahdo tehdä samaa erehdystä, jonka miltei kaikki tännetulijat tekevät, en tahdo heti väittää, etten olisi hullu.»

Lääkäri hymähti epäluuloisesti, tarttui Baccaratin käteen ja istuutui hänen viereensä.

»Teidän tautinne ei ole arveluttavaa laatua», sanoi hän, »parin päivän hoito luullakseni riittää.»

Baccarat katseli miestä, joka oli tullut tuhlaamaan taitoaan parantaakseen olematonta tautia; hän tutki noita älykkäitä, hyvyyttä puhuvia kasvonpiirteitä ja alkoi toivoa tavanneensa tuossa miehessä suojelijan.

»Herra tohtori, eikö teidän virkatoimenne aikana ole koskaan sattunut, että terveitä ihmisiä olisi teljetty houruinhuoneeseen sen vuoksi, että ovat olleet muiden tiellä?»

Lääkäri vavahti. — »Sellaista voi tapahtua», vastasi hän, »eihän se liene teidän kohtalonne?»

»Hyvä herra», sanoi Baccarat, »tahdotteko hetkisen kuunnella, mitä puhun. Kerron teille erään tarinan, joka on yhtä ihmeellinen ja monimutkainen kuin mikä bulevarditeatterin näytelmä tahansa.»

— Ah, siinä ensimmäinen oire, — ajatteli tohtori, — pettämätön oire. Hullut aina mielellään kertovat ja uskovat olevansa milloin minkäkin vainon alaisia.

Tyynesti ja selvästi Baccarat kertoi yksityiskohtaisesti koko tarinansa siitä päivästä aikain, jolloin hän rakastui Fernand Rocheriin, siihen hetkeen, jona tuo nuori mies vangittiin hänen asunnossaan.

X

VENAKKO

Lääkäri kuunteli tarkkaavasti Baccaratin kertomusta ja sanoi lopuksi:

»Te olette siis varma siitä, että olette Baccarat ja asutte Moncey-kadulla? Jos te todella olette jonkin häpeällisen juonen uhri, niin olen teidän suojelijanne enkä lääkäri.»

Hän jätti Baccaratin ja ajoi hänen taloonsa Moncey-kadulle puhutellakseen hänen äitiään. Hän hämmästyi sentähden melko lailla, kun avaaja tiesi ilmoittaa, että rouva Baccarat oli kotona.

Lääkäri saatettiin toisen kerroksen huoneistoon. Hänet otti vastaan nuori nainen, jonka puku todisti, että hän oli myöhään noussut vuoteesta.

»Neiti, tunnetteko Anaïs Heurtieriä?» kysyi tohtori.

»Voi, tyttö raukkaa!» sanoi vale-Baccarat. »Hän on mielipuoli ja kuvittelee olevansa minä.»

Hän kertoi sitten lääkärille aivan saman jutun kuin sir Williamskin. Ja tämä nainen, jonka parooni oli lahjonut näyttelemään Baccaratin osaa, onnistui siinä niin hyvin, ettei lääkäri enää epäillyt Baccaratin mielipuolisuutta.

* * * * *

Baccarat odotti kärsimättömästi lääkäriä palaavaksi, ja ajan kuluksi hän meni puutarhaan, missä mielisairaita käveli päivänpaisteessa.

Muuan nainen näki hänet ja tuli hänen luoksensa. Hän oli noin nelikymmenvuotias ja mustassa puvussa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surulliset. Hän oli vielä kaunis, ja viehkeä hymy liikkui hänen huulillaan. Hän tervehti Baccaratia ja sanoi ystävällisesti:

»Hyvää päivää, neiti! Suokaa anteeksi, että rohkenen tervehtiä teitä, mutta te olette niin nuori ja kaunis, että minä aivan hurmaannuin nähdessäni teidät. Olen tympeytynyt olooni täällä, mutta teidän kasvonne olivat kuin kaunis ilmestys kymmenvuotisen yksitoikkoisuuden jälkeen.»

»Oletteko ollut täällä kymmenen vuotta?» sopersi Baccarat.

»Olen, lapseni», vastasi mielipuoli. »Kävelkäämme hiukan puutarhassa.
Ilma on aivan keväinen. Mikä teidän nimenne on?»

»Louise, hyvä rouva.»

»Kaunis nimi», sanoi mielipuoli. »Minun nimeni on Jeanne. Minulla on toinenkin nimi, mutta se on varastettu minulta. Minä en tiedä, minkätähden olette täällä, mutta tiedän, että te ette ole mielipuoli.»

Baccarat huudahti:

»Ah, te siis näette sen, rouva.»

»Ei tarvitse olla lääkäri nähdäkseen sen. Mutta minä, minä olen ollut mielipuoli kymmenen vuotta. Ainakin mieheni ja pietarilaiset lääkärit ovat siitä varmat. Ja kun kerran tulee tänne, ei täältä enää pääse pois. Olen kerran hairahtunut ja kymmenen vuotta olen nyt sovittanut syntiäni elämällä yhdessä hullujen kanssa. Kuulkaa, kun kerron teille elämäni tarinan.

»Isäni oli kenraali D…, joka oli sotapäällikkönä Kaukaasiassa, ja viisitoista vuotta sitten menin naimisiin eversti K—n kanssa. Hän oli raju ja tulinen luonteeltaan ja mustasukkainen melkein omalle varjolleen. Hän ei ollut mieheni, vaan kiduttajani. Hän otti minut mukaansa Liivinmaalle, jossa hän oli erään linnoituksen päällikkönä, ja tähän linnoitukseen hän sulki minut ja määräsi kaksi kasakkaa vartijakseni. Mutta Pietarissa oli eräs nuori kaartinupseeri aivan kuollakseen rakastunut minuun, ja hän sai palvelijaksi puettuna paikan talossamme. Eversti ei aavistanut mitään, mutta eräänä iltana, kun Stepan palvelijan puvussa oli polvillaan edessäni, ilmestyi eversti äkkiä kynnykselle. Stepan-parka!»

Muuan vanhanpuoleinen, mustapukuinen herra, jolla oli ritarimerkkejä rinnassaan, tuli heidän luoksensa keskeyttäen kertomuksen. Hänellä oli naisenhattu päässä ja ompelurasia kädessä.

»Hyvää päivää, kaunottaret», sanoi hän. »Oi, jospa minä vielä olisin mies!»

»Ettekö sitten enää ole mies?» kysyi Baccarat hämmästyneenä.

»En, kaunis neitoseni!» vastasi hän. »Minut on muutettu naiseksi. Nuorempi veljeni, Miropoulon herttua, syöksi minut valtaistuimelta ja suostutti erään noidan muuttamaan minut naiseksi. Miropoulon valtioneuvosto selitti minun todella muuttuneen naiseksi. Sillä tavoin minä menetin valtani ja minut julistettiin herttuattareksi.»

Baccarat ei voinut olla hymyilemättä, mutta venakko sanoi:

»Älkää naurako! Prinssi ei ole mielipuoli! On aivan totta, että hänet on noiduttu naiseksi.»

Nyt Baccarat kiljaisi kauhistuksesta. Hän ymmärsi, että venakkokin todelliselta tuntuvasta kertomuksestaan huolimatta oli mielipuoli, ja hän riensi kauhistuneena huoneeseensa. Kun lääkäri päivällisen jälkeen palasi hänen luoksensa, ei hän voinut olla huudahtamatta ilosta.

»Ah, tohtori, te olette siis ollut kotonani Moncey-kadulla, äitini puheilla. Hän on tietysti vakuuttanut teille, että minä olen puhunut totta.»

Baccarat puristi tohtorin kättä, itkien ja nauraen ilosta.

»Tapasin rouva Baccaratin», vastasi tohtori tyynesti.

Baccarat jäi seisomaan kuin salaman tapaamana. Hän ajatteli venakkoa. Eikö hänellekin vielä tulisi sama kohtalo, mielipuolisuus? Hän ymmärsi sir Williamsin oveluuden ja rupesi ajattelemaan, kuinka pääsisi karkaamaan laitoksesta.

»Olen koettanut saada teille lupaa asua täällä», sanoi lääkäri Fannylle, »mutta siihen ei suostuttu, öisin ei kukaan vieras saa oleskella laitoksessa. Voitte tulla tänne joka aamu, mutta kello kymmenen illalla on teidän poistuttava.»

»Rouva raukka!» sanoi Fanny. »Eikö kukaan ole hänen luonaan öisin?»

»Kyllä», vastasi tohtori. »Sitä varten saa toinen hoitajattarista maata salissa.»

Kun Fanny illalla aikoi mennä, kysyi hän Baccaratilta, eikö tämä haluaisi mitään kotoaan tuotavaksi.

»Kyllä», vastasi Baccarat välinpitämättömästi, »voit tuoda ompelurasiani pukuhuoneesta.»

Hän otti pienen tikarin, joka oli uunin syrjällä ja jonka hän oli siepannut mukaansa, ja piilotti sen päänaluksensa alle.

— Huomenna teemme tilimme selviksi, tyttöseni, — ajatteli Baccarat, — ja silloin saamme nähdä…

Jos Fanny olisi nähnyt Baccaratin silmissä leimuavan tulen, olisi hän jähmettynyt kauhusta.

XI

TIKARI

Baccarat ei nukkunut koko yönä. Hän suunnitteli pakoa. Ja kun Fanny seuraavana aamuna tuli, tapasi hän Baccaratin melkein iloisena.

Ompelurasiassa, jonka Fanny toi mukanaan, oli pitkä, paksu silkkipunos, jota Baccarat käytti koruompeluaan varten.

Baccarat ei poistunut huoneestaan koko päivänä, vaan istui ahkerana ompeluksensa ääressä ja näytti tyytyväiseltä. Iltapuolella hän valitti väsymystä ja tahtoi mennä levolle. Hän ja Fanny olivat aivan yksin paviljongissa, sairaanhoitajattaren oli määrä tulla vasta parin tunnin kuluttua, uutimet laskettiin ikkunain eteen, ja ovet suljettiin.

Kun Fanny mitään pahaa aavistamatta parhaillaan teki vuodetta Baccaratille, syöksyi tämä äkkiä hänen kimppuunsa, tarttui häntä kurkkuun, kaasi hänet kumoon lattialle ja painoi polvensa hänen rinnalleen vetäisten vapaalla kädellä esiin tikarin, jonka hän niin ovelasti oli kätkenyt.

»Jos huudat kerrankaan tai liikahdat, tapan sinut», uhkasi Baccarat. »Minua sanotaan mielipuoleksi» — hänen silmänsä välähtivät — »se sopiikin erinomaisesti, sillä mielipuolta ei rangaista, vaikka hän tappaisikin vartijansa.»

»Armoa, armoa!» rukoili Fanny. »Mitä tahdotte minun tekevän?»

»Sinun täytyy sanoa, mitä tietä pääsen täältä pakenemaan. Tahdon, että minua luullaan sinuksi, ymmärrätkö. Nouse ja riisuudu, me vaihdamme pukuja.»

Kauhistunut kamarineitsyt totteli vapisten; hän pelkäsi Baccaratin surmaavan hänet.

»Kädet selän taakse», komensi Baccarat pukeuduttuaan kamarineitsyen vaatteisiin.

Fanny totteli, Baccarat otti silkkipunoksen, sitoi sillä hänen kätensä tiukasti yhteen ja raahasi sitten säikähtyneen tytön mukavuuslaitokseen sulkien oven. Sitten hän pani Fannyn hatun päähänsä ja hiipi ulos paviljongista, pääsi onnellisesti portinvartijan ohi, joka todella luuli häntä kamarineitsyeksi, ja oli hetken kuluttua vapaana kadulla.

Eräät vaunut ajoivat hänen kohdalleen, hän hyppäsi niihin ja huusi ajurille:

»Parooni d'O:n luo, Neuve-des-Mathurins-kadun 35:teen.»

Tuntia myöhemmin parooni d'O… antoi Baccaratille kirjeen, joka oli osoitettu poliisipäällikölle.

XII

POLIISIPÄÄLLIKKÖ

Aikaisin seuraavana aamuna Baccarat meni poliisipäällikön luo. Parooni d'O:n nimi riitti avaamaan hänelle kaikki ovet. Poliisipäällikkö päästi hänet heti sisään; poliisilla oli viime päivinä ollut paljon puuhaa Baccaratin takia. Oli jo ollut puhetta hänen vangitsemisestaankin, ja kun Baccarat nyt astui päällikön huoneeseen, virkkoi tämä tyytyväisenä:

»Iloitsen tulostanne, sillä rikosoikeus on antanut toimekseni vangita teidät. Mutta kun nyt tulitte itse, uskon, että olette viaton ja voitte antaa tyydyttäviä selityksiä.»

Baccarat vapisi.

»Katsokaa minua», sanoi hän. »Näytänkö syylliseltä?»

»Ette», vastasi poliisipäällikkö, »ja olen vakuutettu siitä, ettei teillä ollut aavistusta tuon nuoren miehen tekemästä rikoksesta.»

»Herra poliisipäällikkö», vastasi Baccarat, »tuo nuori mies, jota on syytetty varkaudesta, on myös syytön.»

»Mahdotonta! Onhan häntä vastaan olemassa todisteita.»

»Voi olla, mutta jos hetkisen kuuntelette minua, muutatte varmaan mielipiteenne.»

»Kertokaa sitten!» sanoi päällikkö.

Baccarat kertoi nyt kaikki, mitä viikon kuluessa oli tapahtunut. Hän kertoi mielettömästä rakkaudestaan Fernand Rocheriin ja sir Williamsin käynnistä hänen luonaan. Hän kertoi herra de Beaupréaun rakastumisesta Ceriseen ja kirjeestä, jonka parooni oli pakottanut hänet kirjoittamaan Fernandille ja jonka herra de Beaupréau oli ottanut mukaansa kotiin.

»Kaikki tämä, kaikki on sir Williamsin työtä», lopetti hän, »siitä olen täysin varma.»

»Jos olette puhunut totta», sanoi poliisipäällikkö, »niin olisi eräs ministeriön toimistopäällikkö, ylempiin yhteiskuntapiireihin kuuluva henkilö, sekaantunut kovin rumaan juttuun.»

»Tiedän kaiken, mitä olen puhunut, olevan totta», sanoi Baccarat tyynesti. »Enkö mitenkään saisi tavata Fernand Rocheria?»

»Kyllä, annan heti määräyksen, että pääsette häntä tapaamaan.»

Hän soitti luokseen konstaapelin ja käski hänen viedä Baccaratin Fernand Rocherin luo, ja Baccarat seurasi häntä siihen pimeään, kolkkoon paikkaan, jota sanotaan Conciergerieksi. Häntä puistatti, kun hän kuuli telkien ja lukkojen kolisten avautuvan.

Kun Baccarat tuli Fernandin luo, oli kreivi de Kergaz vastikään poistunut rohkaistuaan onnetonta vankia pienellä toivonkipinällä. Hän istui siellä pää käsiin vaipuneena, kuten kreivinkin tullessa. Hänen asentonsa ja toivoton muotonsa sai kyynelet Baccaratin silmiin. Kun ovi jymähti kiinni vanginvartijan mentyä, kietoi hän kätensä Fernandin kaulaan.

Nuori mies huudahti nähdessään Baccaratin:

»Vainootteko minua täälläkin?»

»Hyvä herra», sanoi Baccarat ja tarttui hänen käteensä. »Te olette ehkä oikeassa halveksiessanne minua, mutta kuulkaa, mitä sanon, sillä uskon varmasti voivani neuvoa teille keinot, joilla voitte todistaa syyttömyytenne. Tiedän, että olette syytön, ja tiedän myöskin syyllisten nimet.»

»Ehkä olette yksi heistä?» kysyi vanki ivallisesti.

»Hyvä Jumala!» voihkaisi Baccarat. »Hän luulee minua syylliseksi.»

Näistä sanoista puhui sellainen tuska, että Fernand rupesi vapisemaan ja sanoi lempeämmin:

»Ettekö siis te olekaan syössyt minua onnettomuuteen?»

»Ah, kuinka voisi syöstä onnettomuuteen sen, jota rakastaa!»

Hän laskeutui polvilleen Fernandin eteen ja katsoi häneen silmät kyynelissä.

»Fernand», sanoi hän ja tarttui tämän käteen. »Tahdotteko kuunnella minua?»

»Tahdon kyllä.»

»Antakaa minulle anteeksi», jatkoi hän nöyrästi, »että sanon rakastavani teitä, vaikka olen arvoton saamaan teidän rakkauttanne, sillä olenhan vain langennut tyttöraukka. Mutta sanotaanhan, että todellinen rakkaus puhdistaa ja tekee pahan hyväksi ja että Jumala antaa anteeksi sille, joka katuu pahoja tekojaan…»

»Se on totta», vastasi Fernand liikutettuna.

»Minullakaan ei ollut ennen sydäntä», sanoi Baccarat, »mutta tunnen muuttuneeni paremmaksi ihmiseksi sinä päivänä, jona aloin teitä rakastaa, ja uskon, että minustakin voisi vielä tulla kunniallinen nainen, jos te rakastaisitte minua.»

Fernand katsoi maahan vastaamatta.

»Mutta eihän nyt olekaan kysymys minusta, vaan teidän pelastamisestanne», jatkoi Baccarat. »Kuulkaa siis.»

Ja Baccarat kertoi hänelle tapausten kulun siitä hetkestä, jolloin hän oli nähnyt hänet Cerisen ikkunasta ja rakastunut häneen. Hän kertoi kirjeestä, jonka sir Williams oli pirullisella tavallaan suostuttanut hänet kirjoittamaan, ja nyt vasta Fernand ymmärsi Herminen kirjeen. Mutta ei hän eikä Baccarat voinut ymmärtää, kuinka laukku, jossa nuo kaksikymmentätuhatta frangia olivat, oli voinut löytyä hänen takkinsa taskusta. Oli ilmeistä, että de Beaupréau oli yhdessä juonessa sir Williamsin kanssa, ainakin oli Baccarat siitä varma.

»Minä pelastan teidät», sanoi hän Fernandille. »Minä olen paljastava nuo molemmat lurjukset.»

»Toinen heistä on Herminen isä», kuiskasi Fernand.

Baccaratin pää painui alas, ja kaksi kuumaa kyyneltä vierähti Fernandin kädelle.

»Se on totta», sopersi hän. »Häntä te rakastatte. Mutta olkoon niin, pelastan teidät kuitenkin! Tahdon sovittaa virheeni… Ja kun te olette onnellinen… no niin, silloin joka tapauksessa kärsin vähemmän.»

»On myöskin eräs mies», sanoi Fernand, »joka tahtoo pelastaa minut.»

»Kuka hän on?» kysyi Baccarat.

»Kreivi Armand de Kergaz, joka asuu Culture-Sainte-Catherine-kadun varrella.»

»Menen heti häntä tapaamaan», sanoi Baccarat innokkaasti. »Nyt on meidän vuoromme, sir Williams!»

Baccarat jätti Fernandin ja palasi poliisipäällikön luo ja kertoi hänelle keskustelunsa Fernandin kanssa. Päällikkö uskoi nyt varmasti, ettei Baccarat eikä Fernand ollut tehnyt varkautta, mutta hän sanoi ainoastaan:

»Uskon teitä todella. Mutta lain mukaan minun täytyy pitää Fernand Rocheria edelleen vangittuna, ja oikeastaan olisi velvollisuuteni vangita teidätkin.»

»Sallikaa minun ainakin ensin puhua kreivi de Kergazin kanssa.»

»Hyvä», sanoi päällikkö. »Mutta älkää poistuko Pariisista, älkääkä piiloutuko. Syyttömän ei tarvitse pelätä julkisuutta.»

Ja Baccarat lähti, kuten tiedämme, Armandin hotelliin.

»Missä Cerise on? Mitä olette tehnyt Ceriselle?» huudahti Léon kohta nähtyään hänet.

»Cerisekö?» vastasi Baccarat. »Eikö hän ole kotonaan?»

»Hän ei ole ollut kotonaan kolmeen päivään.»

»Niitä konnia!» huudahti Baccarat. »He ovat vieneet hänet pois, se on sir Williamsin ja herra de Beaupréaun työtä.»

»Arvasin oikein», sanoi Armand Bastienille.

Hän meni Baccaratin luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi ystävällisesti:

»Puhukaa meille kuin ystävillenne, rouva, ja kertokaa meille kaikki!»

Ja kolmannen kerran samana päivänä Baccarat kertoi tarinansa.

»Cerise-raukka!» nyyhkytti Léon.

— Jeanne, — ajatteli Armand, ja viha raivosi hänen rinnassaan. — Nyt alkaa taistelu ilman aselepoa, rakas veljeni, taistelu elämästä ja kuolemasta!

XIII

PARJAUS

Vihdoinkin Armand alkoi päästä niiden pimeiden juonien perille, jotka Andrea niin suurella vaivalla ja kekseliäisyydellä oli punonut päästäkseen parooni Kermarouëtin suureen omaisuuteen käsiksi. Moraaliset todisteet siihen, että Andrea oli kätkenyt Jeannen ja Cerisen, toimittanut Fernandin vangituksi varkaudesta ja sulkenut Baccaratin mielisairaalaan, olivat tosin olemassa, mutta mitään varsinaisia todisteita ei ollut. Hänelle oli myös selvinnyt, että herra de Beaupréau ja sir Williams olivat yksissä juonissa, mutta kun parooni oli matkustanut pois, oli vain kaksi toimintamahdollisuutta.

Joko hänen täytyi kääntyä poliisin puoleen ja vaatia sir Williamsin ja de Beaupréaun vangitsemista, — mutta kun hänellä ei ollut muita todistajia kuin Baccarat, olisi hän ehkä hyödyttömästi saattanut Herminen isän huonoon valoon, — tahi hänen oli annettava Fernandin edelleenkin olla vankeudessa ja askel askeleelta tarkkailtava sir Williamsin toimia ja pidettävä silmällä hänen pienimpiäkin liikkeitään, siten saadakseen hänet lopulta paljastamaan itsensä, ja samalla hän saattaisi oman poliisinsa avulla löytää Jeannen ja Cerisen.

Sir Williams oli niin pirullisen nerokkaasti laatinut suunnitelmansa, että tarvittiin toinen ainakin yhtä suuri kyky sen särkemiseen. Ensin Armandin täytyi saada varmuus siitä, että Hermine todella oli parooni Kermor de Kermarouëtin tytär. Baccarat muisti äkkiä kirjoittaneensa Ceriselle, että hän menisi Serpente-kadun 19:een, ja herra de Kergaz käski sentähden vartioida taloa kaksi päivää; mutta kaikki ovet olivat lukitut, ei sieluakaan näkynyt missään, ei tulijaa eikä menijää. Sillävälin Armand sai tietää herra de Beaupréaun matkustaneen Bretagneen vaimoaan ja tytärtään tervehtimään.

— Tämä matka lienee jossakin yhteydessä paroonin matkan kanssa, — ajatteli Armand. — Parooni on tietysti lähtenyt pyytämään Hermineä vaimokseen. Mutta missä Jeanne on?

Kun sairaanhoitajatar illalla tuli paviljonkiin ja näki kaihtimet vedetyiksi ikkunain eteen ja ovet suljetuiksi, luuli hän Baccaratin nukkuvan eikä tahtonut häiritä häntä. Mutta seuraavana aamuna mennessään Baccaratin makuuhuoneeseen hän huomasi kauhukseen sen tyhjäksi, ja tarkastaessaan sitä hän tapasi Fannyn puolikuolleena, köytetyin käsin, mukavuuslaitoksessa. Kamarineitsyt, joka ei tahtonut tunnustaa, että Baccarat oli ollut täydessä järjessään, selitti, että Baccarat oli saanut äkillisen hulluudenpuuskan ja hyökännyt hänen kimppuunsa ja ryöstettyään hänen vaatteensa paennut. Hän pyysi saada mennä ilmoittamaan asiasta sir Williamsille ja riensi tämän asuntoon, missä tapasi Colarin.

»Tuhat tulimmaista!» kiljui Colar. »Jos Baccarat tapaa Léonin, olemme hukassa; kolmen päivän kuluessa joudumme poliisin käsiin ja taas vankilaan. Léon on raivattava pois tieltä!»

Colar aikoi ensin kirjoittaa sir Williamsille ja pyytää häntä tulemaan takaisin, mutta silloin olisi kahdentoista miljoonan saalis viivästynyt, ja hän hylkäsi sentähden tämän aikeensa. Hän meni sensijaan herra Grosin työpajaan tapaamaan Léonia.

»Onko sinusta tullut miljonääri, Colar», kysyi huonekalukauppias, »koska et ole ollut täällä töissä pitkään aikaan?»

»Ah, en, mestari, olen ollut muutaman päivän sairaana», vastasi Colar, »sentähden tulin tänään vain tervehtimään Léon Rollandia.»

»Poika parka!» sanoi herra Gros. »Cerise on joko lähtenyt hänen luotaan tai on hänet viety väkisin. Kolme päivää hän on hakenut tyttöä kuin vimmattu.»

Colar meni ja kuljeskeli Bourbon-Villeneuve-kadulla, kunnes Léon äkkiä ilmestyi aivan hänen eteensä.

»Hyvää päivää, veikkonen», sanoi Léon murheellisesti, »mitä sinulle kuuluu?»

»Ikävää kuuluu», vastasi Colar. »Minulla on liian suuri sydän.
Ystävieni surut ovat minunkin surujani.»

Léon vapisi ja katsoi Colariin tarkkaavasti.

»Sinä siis tiedät, että Cerise on ryöstetty», sanoi Léon. — »Mutta minä kostan, tahi oikeammin, kreivi de Kergaz kostaa minun puolestani.»

»Häntä en tunne», sanoi Colar rauhallisesti, vaikka vapisi mielenliikutuksesta.

»Mutta me olemme tehneet hyvän kaappauksen», jatkoi Léon, »olemme keksineet erään vale-englantilaisen, joka nimittää itseänsä sir Williamsiksi…»

Colar kykeni vaivoin säilyttämään mielenmalttinsa ja ajatteli:

— Olemme satimessa, miljoonat luisuvat käsistämme.

Mutta hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka ensi heilahduksesta menettävät tasapainonsa; pari minuuttia myöhemmin hän oli täydelleen tointunut ja päätti toimittaa Léonin pois tieltä.

»Kuulehan», sanoi hän, »minulla on jotakin kerrottavaa sinulle, mutta menkäämme jonnekin, jossa voimme istahtaa.»

He menivät erääseen pieneen kahvilaan, valitsivat syrjäisen pöydän, ja
Colar tilasi viiniä.

»Kuulehan, Léon», sanoi hän, »minä olen ystäväsi enkä tahdo, että tekisit tyhmyyksiä.»

»Colar», huudahti Léon, »jos tiedät jotakin Cerisestä, niin sano heti!»

»Näin hänet eilen Bougivalissa. Hän ajoi katetuissa parihevosten vetämissä vaunuissa, ja hänen vieressään istui nuori, kaunis mies, joka oli puettu kuin prinssi…»

»Se ei ole totta!» huusi Léon, ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan.

»Ystävä-parka», sanoi Colar säälivästi. »Sinä et tunne naisia. Minä näin Cerisen hymyilevän hänelle.»

»Colar, Colar!» kiljaisi Léon, »sinä joko valehtelet tai olet erehtynyt.»

»En ole erehtynyt, se oli hän.»

»Minun täytyy lähteä Bougivaliin! Minun täytyy löytää Cerise. Tuletko sinä mukaani?»

Colar näytti epäröivän.

»On jo niin myöhä, ja pian tulee pimeä… ja minulla on eräs kiireellinen asia, joka on ensin toimitettava. Mutta… olkoon menneeksi, tunnin kuluttua tulen takaisin», sanoi Colar ja poistui kahvilasta.

»Odotan sinua täällä», sanoi Léon. Hän oli liidunvalkea kasvoiltaan ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän oli niin suunniltaan, ettei tullut ajatelleeksi rientää kreivi de Kergazin luo kertomaan, mitä oli kuullut Colarilta.

Odotusaika tuntui hänestä iankaikkisuudelta. Mutta silloin juolahti hänen mieleensä ajatus ilmoittaa Armandille asiasta. Hän otti esille paperia ja kynän ja kirjoitti:

»Herra kreivi!

  Eräs työpajani miehistä on nähnyt Cerisen Bougivalissa. Lähden sinne
  yhdessä hänen kanssansa etsimään.»

Mennessään ulos kahvilasta etsimään kaupunginlähettiä, joka veisi kirjeen perille, näki hän Guignonin käyvän ohi.

»Guignon!» sanoi Léon. »Cerise on nähty Bougivalissa.»

»Kuka hänet siellä on nähnyt?» kysyi Guignon.

»Colar.»

»Varo Colaria», varoitti Guignon vakavasti. »Hän näyttää aika lurjukselta.»

»Olet väärässä, hän on kunnon poika, ja hän seuraa minua Bougivaliin. Mutta minun täytyy antaa asiasta tieto kreiville. Tahdotko viedä hänelle tämän kirjeen?»

»Mielelläni», vastasi Guignon. »Mutta noudata neuvoani äläkä mene
Colarin kanssa, siitä ei hyvä seuraa.»

»Mutta hän on nähnyt Cerisen», intti Léon.

»Lupaa ainakin, ettet kerro hänelle ilmoittaneesi kreiville asiasta.»

»Sen lupaan.»

Guignon kiiruhti kreivi Armandin luo, joka hämmästyen luki kirjeen ja kysyi: »Kuka tuo Colar on?»

»Léon luulee Colarin olevan hänen ystävänsä, mutta minä olen varma siitä, että hän on lurjus.»

»Minä tahdon nähdä hänet», sanoi kreivi. »Tulkaa, ottakaamme ajuri, ja lähtekäämme kahvilaan.»

Sillä välin Colar oli etsinyt Nicolon, joka talonpojaksi puettuna oli seurannut Colaria kahvilalle saakka. Sitten hän oli kadonnut. Kello löi kuusi, kun Colar tuli takaisin Léonin luo.

»Tule», sanoi hän, »lähtekäämme nopeasti. Tunnin kuluttua on jo aivan pimeä.»

Ja Colar lähti yhdessä Léon Rollandin kanssa, jonka tuho oli päätetty.

XIV

ROCAMBOLE

Léon seurasi Colaria aavistamatta mitään pahaa. He nousivat ajurivaunuihin, jotka Cerise olisi heti tuntenut, jos hän olisi nähnyt ne, sillä samoissa keltaisissa vaunuissa oli hänet viety Bougivaliin.

»Ajuri», sanoi Colar, »anna mennä puolessatoista tunnissa Bougivaliin.
Me maksamme hyvin.»

»Bougivalissa», sanoi Colar Léonille, »on ravintola, jossa läheisten tilusten palvelijat käyvät huvittelemassa; toisinaan käyvät siellä paikkakunnan talonpojatkin. Siellä ehkä saamme tietää jotakin.»

Bougivaliin päästyä käski Colar ajurin pysähtyä.

»Ei sovi tulla ajaen ravintolaan», sanoi hän, ja molemmat astuivat pois vaunuista ja kulkivat lopun matkaa jalan. Ellei Léon olisi ollut kokonaan omien surullisten ajatustensa vallassa, olisi hän huomannut, ettei ajuri saanut maksua, mutta siitä huolimatta ajoi tiehensä mitään puhumatta.

Ravintola, josta Colar oli puhunut, oli yksinäisellä paikalla lähellä virtaa, ja sitä piti vanha, rokonarpinen nainen, joka näytti melkein enemmän mieheltä kuin naiselta. Hänellä oli karkea, särkynyt ääni, ja hän oli aina puettuna avaraan kumiviittaan. Jalassa hänellä oli puukengät. Hänen ainoana asuintoverinaan koko talossa oli pahanilkinen, rivo kuusitoistavuotias poika, turmeltunut viikari, Rocambole-niminen.

Rocambole oli löytölapsi. Eräänä iltana hän oli tullut ravintolaan, tilannut ruokaa ja juomaa ja yrittänyt livahtaa tiehensä maksamatta. Vanhus oli tarttunut hänen kaulukseensa pidättääkseen hänet, mutta poika oli paljastanut veitsensä sanoen: »Näethän, akka, minä en ole mikään maitoparta, ja voisin tehdä lopun sinusta tuossa tuokiossa ja lähteä matkoihini sinun kolikkosi taskussani. Mutta tuskinpa sinulla on kahtakymmentä frangia enempää kassassa, niin että pidän edullisempana ruveta yhtiötoveriksesi.»

Eukko oli vavisten ja ällistyneenä silmäillyt röyhkeää veijaria, mutta poika oli rauhallisesti jatkanut:

»Olen ollut toisenkin kerran tekemisissä poliisin kanssa, juuri nytkin tulen alaikäisten rangaistuslaitoksesta. Minulle on yhdentekevää, otetaanko minut kiinni ja suljetaan jälleen lukkojen taakse, sillä minulla ei ole penniäkään taskussani. Mutta sinä tekisit hyvät kaupat, jos ottaisit minut liikkeeseesi. Sinä olet yksinäinen ja vanha, ja vaikka varastatkin, kun kohdalle sattuu, ei sinun ammattitaitosi liene kehuttava. Mutta minulta voisit saada monta hyvää neuvoa.»

Tämä ehdotus miellytti emäntää ja hän piti Rocambolen luonaan ja sai hänestä uskollisen apulaisen. Poika puhutteli häntä nenäkkään tuttavallisesti »mammaksi.»

Kun eukko toisinaan oli poissa, missä milloinkin lie ollut, hoiteli Rocambole ravintolaa eikä milloinkaan arastellut kopeloida ja tyhjentää vierasten taskuja, kun nämä tajuttomiksi päihtyneinä vierähtivät pöytien alle. Emäntä ei ollut kukaan muu kuin tuo inhoittava Fipart-leski, Nicolon rakastajatar, jonka huostaan Colar oli uskonut Cerisen.

Kun Colar ja Léon Rolland tulivat ravintolaan, ei siellä ollut muita vieraita. Rocambole istui tiskin takana lukien ryöväriromaania, Fipart-lesken torkkuessa uuninnurkassa.

»Halloo», huusi Colar tullessaan Léonin kanssa valaistuun huoneeseen.
»Saako täällä juomista?»

»Tulkaahan lähemmäksi!» vastasi Rocambole jatkaen lukemistaan. Leski
Fipart hieroi silmiään ja tunsi Colarin.

»Kas, tekö siellä olettekin, herra Colar?» sanoi hän, »emme olekaan pitkään aikaan teitä nähneet.»

Colar ja vanhus olivat jo antaneet salaisen merkin toisilleen.
»Saammeko vihreän huoneen, muori?» kysyi Colar.

»Mahdotonta, herra Colar, se on jo varattu kello seitsemäksi. Erään hienon herrasväen kuski ja kamarineitsyt kävivät sen tilaamassa. Mutta voitte saada keltaisen huoneen. Rocambole, vie herrat kolmanteen kerrokseen ja noudata heidän määräyksiään!»

»Olkaat hyvät!» sanoi Rocambole ja alkoi sytytetty kynttilä kädessä astua edellä kolmanteen kerrokseen, jossa oli kolme huonetta. Suurin niistä oli Fipart-lesken ja hänen rakastajansa, Nicolon, makuuhuone. Molemmat muut, kaksi kurjaa huoneentapaista, oli eroitettu toisistaan ohuella lautaseinällä. Keltaisessa huoneessa oli kalustona pöytä ja neljä tuolia, ja seinillä riippui muutamia kamalia painokuvia.

»Mitä herrat haluavat?» kysyi poika.

»Pullon viiniä, leipää ja juustoa», vastasi Colar.

Rocambole kiirehti portaita alas.

»Käytkö usein täällä?» kysyi Léon.

»En enää nykyään. Nuorempana kyllä kävin silloin tällöin. Tämä ravintola ei ole hullumpia. Panen pääni pantiksi, että saamme kuulla jotakin, kun muut vieraat tulevat.»

Hetken kuluttua Rocambole palasi tuoden pullon viiniä, leivän ja ison palan juustoa.

»Kuuleppas, nuori mies», sanoi Colar, »eikö tänne ole tullut uusia asukkaita viime aikoina?»

»Ei, en luule», vastasi Rocambole. »Ei, mutta tosiaankin… tänne on tullut nuori englantilainen miljoonamies, joka on ostanut linnan täällä lähistöllä. Hän on kerrassaan kaunis mies.»

Fipart-leski huusi Rocambolea, ja tämä syöksyi alas portaita.

»Kuulithan, ettei poika tiedä mitään», sanoi Léon Colarille.

»Tahi ei tahdo puhua tietojaan», vastasi Colar.

Ulkoa kuului askelia, ja Rocambolen ääni sanoi:

»Olkaa hyvät, täällä on herroille huone, jonka saatte kokonaan haltuunne. Saatte tehdä, mitä vain haluatte, vaikka särkisitte pullot ja lasit, kunhan vain maksatte.»

»Tiedätkö mitä?» sanoi Colar Léonille, »tämä on mainio ravintola! Täällä voi vaikka murhata ihmisen kenenkään saamatta sitä tietää. Ei muuta kuin kuristat ja heität jokeen… myllynratas pyörii yötä päivää, eikä kukaan voi päättää, onko kysymyksessä rikos vai onnettomuustapaus.»

Léon katsoi kauhistuneena Colariin ja kuuli nyt erään viereisen huoneen vieraan sanovan:

»Jos tahdot kuristaa jonkun, sanon, niin puristat häntä molemmin käsin kaulasta ja painat sitten molemmilla peukaloillasi lujasti Aatamin omenaa. Painat vain oikein hitosti, niin siihen kaatuu eikä älähdäkään. Niin tämä poika on tehnyt senkin seitsemän kertaa, eikä se keino petä, usko pois!»

Léon katsahti Colariin.

»Onkohan tuo mies murhaaja?» kysyi hän levottomana.

»Pyh! Kun joku on tiellä, niin miksei saisi toimittaa pois; otaksukaamme esimerkiksi, että sinä häiritsisit minua… tahi tuo sinun kreivisi…» sanoi entinen kaleeriorja.

»Sinä siis tunnet hänet?» Léon vapisi ja katsoi levottomasti Colariin; tämän puheet olivat niin kummallisia.

»Minua häiritsee se, että te molemmat tunnette toisenne; ehkäpä minulla on ollut omat syyni… tärkeät syyt… ottaessani sinut mukaani tänne tänä iltana…», puheli Colar.

»Colar», sanoi Léon levottomasti, »minua ilahduttaisi, jos mieluummin puhuisit Cerisestä.»

»Sinun Cerisestäsi, niin tosiaan», ilkkui Colar, »hänet olinkin jo unohtanut.»

»Mutta minä en häntä unohda», vastasi Léon ja nousi. »Täälläkö sinä näit hänet?»

»Täällä luullakseni», vastasi Colar ja alkoi takoa puuseinää. »Tulkaa tänne, toverit!» huusi hän. »Lintu on häkissä eikä pääsekään tällä kertaa niin helpolla kuin Bellevillessä.» Samassa ovi aukeni. Seppä ja Nicolo ilmestyivät kynnykselle. Heidän häijystä hymystään Léon luki kuolemantuomionsa.

Hän oivalsi nyt Colarin olevan yksissä juonissa niiden roistojen kanssa, jotka olivat ahdistaneet häntä Bellevillessä. Hän tunsi heidät heti ja tarttui vaistomaisesti pöydällä olevaan veitseen puolustaakseen itseään.

»Konna!» kiljaisi hän Colarille. »Aiotko murhata minut?»

»Sinä olet tielläni», vastasi Colar lyhyesti. »Se vintiö aikoo leikkiä veitsellä», sanoi hän tovereilleen. »On parasta kuristaa hänet, niin ei jää mitään jälkiä. Mutta pian, pian, niinkauan kun saamme olla rauhassa.»

»Apua, apua!» huusi Léon ja aikoi avata ikkunan.

Mutta Nicolo sieppasi pullon ja heitti sen taitavasti kuin sirkustemppuilija Léonin otsaan, niin että tämä kaatui ja pudotti veitsen.

»Kuristakaa hänet, lopettakaa leikki lyhyeen», huusi Colar.

Seppä ja Nicolo syöksyivät onnettoman kimppuun, ja Colar kiersi silkkihuivin hänen kaulaansa ja vetäisi… Mutta yhtäkkiä ilmestyi jokin olento ikkunan taakse, ja ikkuna särkyi kilisten säpäleiksi… välähdys ja pamaus… Colar päästi silkkihuivin ja kaatui selälleen rinta pistoolinkuulan lävistämänä.

Kuka oli tämä odottamaton avunantaja, joka oli tullut pelastamaan Léon
Rollandin kuoleman kidasta?

XV

PISTOOLINLAUKAUS

Kun Armand de Kergaz ja Guignon tulivat pieneen kahvilaan, olivat Léon ja Colar jo matkalla Bougivaliin.

»Herra!» sanoi Guignon, »aavistan ystäväni Léonin olevan vaarassa, kun hän on yhdessä tuon Colarin kanssa.»

»Tulkaa, seuratkaamme heitä Bougivaliin», vastasi kreivi.

Kappaleen matkaa tulliportin ulkopuolella he huomasivat keltaisten vaunujen ajavan ripeää vauhtia Courbevoita kohti. Armand nosti takinkauluksen pystyyn, ja Guignon veti lakin korvilleen, samalla kun kuski kiristi ohjaksia ja hoputti hevosta. Pian he saavuttivat vaunut, ja ajaessaan niiden ohi he loivat tutkivan silmäyksen ovilasin läpi. Oli pimeä, mutta lyhdynvalossa he voivat selvästi eroittaa kasvot, ja Guignon kuiskasi:

»Siinä he ovat!»

»Se on hän!» vastasi Armand. »Mies, joka oli Bellevillessä. Olen nähnyt hänet kerran ennenkin…»

Kuski läimäytti uudelleen piiskalla hevosta, ja vaunut vierivät
Nanterreen päin, pysähtyivät pimeään kujaan ja jäivät odottamaan
Colaria.

Äkkiä Armand löi otsaansa huutaen:

»Nytpä tiedänkin! Hän on sama mies, joka kaksi kuukautta sitten tuli kutsumaan minua parooni Kermor de Kermarouëtin luo. Hän asui paroonin hotellissa… hän varmaankin tiesi paroonin salaisuuden… hän on yksissä juonissa sir Williamsin kanssa!»

Kreivi de Kergaz ajatteli nyt muutakin kuin Léonin pelastamista; hän päätti vangita Colarin ja pistooli kädessä pakottaa hänet tunnustamaan, missä sir Williams piti Jeannea kätkettynä.

Heti tulivatkin keltaiset vaunut näkyviin ja ajoivat edelleen ohi, ja Armand, joka oli käskenyt sammuttaa vaunujensa lyhdyt, seurasi niitä matkan päässä. Colarin vaunut pysähtyivät Bougivalin tien alkupäähän ja Armandin samoin. Guignon hiipi kuin kissa keltaisten vaunujen taakse ja kuuli Colarin sanovan Léonille:

»Meidän ei sovi tulla ajaen ravintolaan.»

Guignon huomasi, että kuski tuli takaisin saamatta maksua, ja kun Léon ja Colar olivat kadonneet Fipart-lesken ravintolaan, kiiruhti hän kreivin luo ja sanoi tälle:

»Tulkaa, kreivi. He ovat Bougivalin ainoassa ravintolassa, jonne poliisi aina tulee etsiessään jotakuta rikollista, ja ravintolan omistaa vanha Fipart-niminen roistomainen leski.»

Ravintolan takana oli piha, jonka toisella sivulla talon seinällä oli halkopino. Ovi oli huolellisesti lukittu Colarin jälkeen, mutta Armand ja Guignon kiiruhtivat halkopinon taakse ja seisoivat siellä hengitystään pidellen, jottei heitä olisi huomattu. Yhtäkkiä he kuulivat askeleita, ja joku sanoi:

»Tällä kertaa hän on hukassa. Minä surmaan hänet siitä hyvästä, että hän pääsi käsistämme Bellevillessä.»

Kun ovi avautui ja roistot menivät anniskeluhuoneeseen, kuulivat kreivi ja Guignon Fipart-lesken sanovan heille:

»Colar on tullut otuksensa kanssa, he ovat keltaisessa huoneessa.»

Ovi suljettiin.

»He murhaavat Léonin, ellemme kiirehdi», kuiskasi Guignon kreivi de
Kergazille.

Armand aikoi särkeä oven, mutta Guignon esti hänet siitä ja osoitti halkopinon yläpuolella olevaa ikkunaa.

»He ovat varmasti tuossa huoneessa», sanoi hän. »Siellä on valoa.»

He kiipesivät halkopinolle, joka ulottui melkein ikkunaan saakka, ja vaikka he eivät olleet tuhlanneet silmänräpäystäkään, särki Armand ikkunan aivan viime hetkessä.

Kun Colar Armandin luodin lävistämänä kaatui, päästivät hänen molemmat toverinsa, jotka olivat yhtä pelkureita kuin raakojakin, verisen uhrinsa ja peräytyivät peloissaan huoneen nurkkaan.

Armand kiipesi ikkunasta huoneeseen pistooli kädessä.

»Bellevillen mies!» huusi Nicolo, joka heti tunsi kreivin. Hän syöksyi portaita alas, sulki oven viivästyttääkseen takaa-ajajiaan ja katosi.

* * * * *

Alakerrassa istuivat Fipart-leski ja Rocambole kaikessa rauhassa pelaamassa korttia. Kun laukaus pamahti, vavahti leski, mutta Rocambole löi välinpitämättömästi kortin pöytään sanoen ivallisesti:

»Nyt se on tehty! Paljon melua tyhjästä!»

Samassa Nicolo syöksyi portaita alas huutaen:

»Colar on ammuttu… Se Bellevillen mies… kreivi. Minä pakenen… koettakaa pelastautua…»

Ja Nicolo katosi pimeyteen.

»Me olemme hukassa», mutisi leski; mutta Rocambole oli saanut takaisin mielenmalttinsa.

»Älä pelkää, mamma! Rocambole on täällä», sanoi hän. »Ethän sinä voi mitään sille, että joku murhaaja on tunkeutunut tänne… Pyörry sinä vain… se näyttää niin sievältä.»

Poika ei pelännyt mitään. Hän juoksi ylös portaita ja huusi:

»Apua, apua! Murha!»

Kun hän avasi keltaisen huoneen oven, joutui hän Guignonin kouriin, joka pani veitsen hänen kurkulleen sanoen:

»Jos huudat, tapan sinut!»

»Jos olet hävytön», vastasi Rocambole, joka ei kylmäverisyyttään hetkeksikään menettänyt, »niin en puhu mitään.»

Sir Williamsin apuri oli kuolettavasti haavoitettu, mutta hän oli vielä tajuissaan ja katsoi vihaa säihkyvin silmin Armandiin, joka seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.

»Hyvin osattu», ähkyi hän, »mutta kapteenini kostaa puolestani.»

»Jumalan, tuomarisi, nimessä», sanoi Armand, »sano minulle, missä
Jeanne ja Cerise ovat?»

»Ah, tahdotteko tietää sen?» ilkkui kuoleva. »Jeanne on sir Williamsin rakastajatar!»

Ja tämä valhe huulillaan Colar kuoli.

Kreivi meni sepän luo ja suuntasi pistoolin hänen otsaansa. »Kerro kaikki, muutoin ammun!»

»Minä en tiedä mitään», vastasi seppä, jolla ei ollut tietoa sir
Williamsin suunnitelmista, »mutta kysykää tuolta tuossa.»

»Minäpä tiedän kaikki», sanoi Rocambole kylmäverisesti, kuten tavallisesti. »Minä tiedän, missä Jeanne ja Cerise ovat, mutta en sano. Tappakaa minut, jos tahdotte.»

Guignon katsahti Armandiin.

»Tahdotko rahoja, lurjus?» kysyi kreivi de Kergaz.

»Kyllä», vastasi poika. »Elämä ei ole minkään arvoista ilman rahaa.
Antakaa minulle aluksi kymmenen louisdoria.»

»Siinä on», sanoi Armand heittäen hänelle kukkaronsa.

»Colar valehteli», sanoi Rocambole, »Jeanne ei ole sir Williamsin rakastajatar, hän ei tahtonut siksi ruveta, mutta sir Williams on vienyt hänet erääseen taloon, joka on tässä lähellä. Opastan teidät sinne. Tulkaa!»

Ja poika pisti rahat taskuunsa. Mutta oven luona hän kääntyi ja sanoi
Armandille:

»Hyvä herra, uskon, että olette järkevä mies. Tästä sietää saada enemmän kuin kymmenen louisdoria…»

»Jos löydän neiti Jeannen, saat sata louisdoria», lupasi kreivi.

»Sitä sanon järkeväksi puheeksi», vastasi poika ja poistui huoneesta
Armandin, Léonin ja Guignonin seuraamana.

»Jos vielä kerran joudut tielleni, on parasta, että häviät, lurjus!» sanoi Armand sepälle.

Seppä livahti kiireesti tiehensä.

Guignon tarttui Rocambolea kaulukseen, mutta nulikka ilkkui:

»Pelkäätkö, että lähden karkuun? Luuletko, etten tahdo ansaita palkkaani?»

He menivät anniskeluhuoneen läpi, jossa Fipart-leski Rocambolen neuvoa noudattaen makasi pyörtyneenä tuolissa.

»Rakas mamma, sinä säikähdit kovin», sanoi Rocambole, »minun täytyy syleillä sinua, ennenkuin menen.»

Hän syleili eukkoa ja kuiskasi hänelle samalla:

»Ota käpälät allesi niin pian kuin voit, mamma! Minä teen heille pienen kepposen… he eivät saa tietää liikoja minulta.»

Rocambole meni seuralaisineen joenrantaan, jossa oli pieni, kapea silta.

»Neidit Jeanne ja Cerise ovat pienessä mökissä tuossa saaressa.
Osaatteko uida?» kysyi Rocambole.

»En», vastasi Guignon.

»Sepä ikävä teille!» mutisi Rocambole ja kaatoi silmänräpäyksessä jalkakampilla Guignonin ja työnsi hänet jokeen.

Guignon parkaisi. Armand ja Léon riensivät paikalle, mutta pimeän ja virran vuolauden takia oli Guignonia mahdoton pelastaa.

»Hyvästi, herra kreivi», huusi Rocambole, joka ui kuin kala, »nyt ette tiedä, missä neiti Jeanne on!»

Hän sukelsi ja katosi yön pimeyteen.

Kreivi de Kergaz ja Léon Rolland kiirehtivät takaisin ravintolaan tavatakseen vanhuksen ja saadakseen häneltä tietää salaisuuden, jonka Rocambole niin ovelasti oli osannut peittää heiltä. Mutta talo oli tyhjä — he löysivät ainoastaan Colarin ruumiin.

XVI

METSÄSTÄJIEN SALALIITTO

Sir Williams oli poistunut vapaaherratar de Kermadecin salongista ja ratsasti täyttä laukkaa vanhan ritarin linnalle, jossa hän kysyi palvelijalta, oliko ritari kotona.

Palvelija vei hänet suureen saliin, jonka seinillä riippui metsästäjän voitonmerkkejä. Puolen tunnin kuluttua ritari tuli metsästyspuvussa ja pyssy kädessä.

Sir Williams astui häntä vastaan.

»Hyvä herra», sanoi hän, »te ette tunne minua ja siksi pyydän saada ojentaa teille tämän kirjeen ystävältäni, markiisi Gontranilta.»

»Ah, vai niin, oletteko Gontranin ystävä?» sanoi ritari vilkkaasti. »Pyydän, olkaa kuin kotonanne, voimme jättää kirjeen lukemisen, kunnes olemme illastaneet. Mutta», lisäsi hän, »voin tarjota teille vain vaatimattoman metsästäjän aterian.»

Sir Williams kumarsi ja vastasi:

»Olen samoin kuin ritari itsekin intohimoinen metsästäjä ja aivan palan halusta oppia tuntemaan Bretagnen metsästysmaat. Juuri sentähden teidän veljenpoikanne antoi minulle tämän suosituskirjeen, hyvä herra.»

»Gontranhan on vasta kultainen veljenpoika!» huudahti ritari tyytyväisenä. »Te jäätte kait tänne joksikin ajaksi?»

»Ellei se vain ole kovin vaateliasta», kiitti sir Williams. — »Mutta saanko nyt pyytää teitä lukemaan markiisin kirjeen?»

»Hyvä», sanoi ritari ja luki kirjeen.

»Kas vain, oletteko rakastunut, hyvä herra?» huudahti hän.

»Ah, olen parantumattomasti rakastunut, mutta olen myöhästynyt», huokasi sir Williams.

Punastellen ja ujosti hän kertoi vanhalle ritarille kaikki onnettomasta rakkaudestaan Hermine de Beaupréauta kohtaan.

»Hän on hurmaava», sanoi ritari, »ja päättäen siitä, mitä olette kertonut, on teillä kaikki edellytykset, jotka tarvitaan nuoren neidon sydämen voittamiseen. Olette rikas ja sitäpaitsi nuori ja kaunis. Jos paikka on varattu, on ryhdyttävä piiritykseen.»

Samassa tuli palvelija tuoden kirjeen ja ilmoittaen, että Jonas oli tuonut sen vapaaherratar de Kermadecilta. Hän odotti vastausta.

»Käske Jonas keittiöön hiukan haukkaamaan odotellessaan», sanoi ritari.

»Sehän sopii mainiosti», sanoi hän ja kääntyi sir Williamsiin luettuaan kirjeen. »Vapaaherratar toivoo, että panisin toimeen metsästysretken, ja teidän täytyy olla siinä mukana. Käske metsästäjä tänne», sanoi hän palvelijalle.

»Charles», sanoi hän metsästäjälle tämän tultua, »luuletteko voivanne löytää villisian, jota niin monta kertaa olemme ajaneet?»

»Se on ihana otus», sanoi Charles, »sen veroisia ei ole toista koko metsässä.»

»Minä tapan sen veitselläni», huudahti sir Williams.

»Hyvä! Silloin hän on jumaloiva teitä», sanoi ritari säteilevin kasvoin.

Hän tarttui kynään ja kirjoitti vapaaherratar de Kermadecille:

»Rakas naapurini!

Kiitän kirjeestänne, vaikka nuhtelettekin minua ankarasti. Tahdon kuitenkin sovittaa vikani. Luonani on parhaillaan muuan irlantilainen aatelismies, sir Williams, gentlemanni ja mainio metsämies. Olemme huomiseksi järjestäneet metsästysretken ja aiomme pyydystää vanhan villisian Carreau-metsässä. Otus todennäköisesti pakenee Pirunkulmalle, aivan teidän tilustenne rajoille. Jos herra de Beaupréau ja Hermine tulisivat tapaamaan meitä metsään kiviristin kohdalle huomenna kello kymmenen aikana, niin esittelisin sir Williamsin Herminelle. Lähetän hevoseni Pierretten neidille.

Suutelen kättänne ja olen edelleenkin

Teidän vanha ystävänne

ritari de Lacy.»

Kirje lähetettiin Jonaksen mukana.

»Ellette ole liian väsynyt», sanoi ritari sir Williamsille, »niin pistäydymme katsomassa tallia; siellä voitte itse valita itsellenne hevosen huomiseksi.»

Tullessaan ruokasalista he näkivät kookkaan vanhuksen, joka istui kyyryssä valkean edessä.

»Onko mielipuoli täällä?» kysyi ritari.

»On kyllä. Hän on juuri saanut ruokaa», vastasi palvelija.

Vanhus tuli keittiöstä ja tirkisteli ritaria.

Vanhuksen kasvot nähdessään sir Williams vavahti.

»Hän on tylsämielinen raukka, Jerome-niminen, joka monta vuotta palveli Kervolenin linnassa kreivi de Kergazilla», selitti ritari. »Kreivin kuoltua hän joutui kreivi Feliponen palvelukseen, joka nai kreivi de Kergazin lesken. Kreivittären kuoleman jälkeen hän lähti linnasta ja on viimeiset kolmekymmentä vuotta kuljeksinut mielipuolena ympäri tienoota ja kerjäten käynyt vuoroin kaikissa seudun linnoissa.»

Ritarilla oli kädessään kynttilä, joka valaisi sir Williamsin kasvoja, ja ne nähdessään mielipuoli parkaisi.

»Sinut minä tunnen! Olet häijy! Mene pois!»

Sir Williams vapisi yhä.

Ritari hymyili ja sanoi vieraalleen:

»Älkää välittäkö tuon hullun puheista, hän luulee tuntevansa kaikki ihmiset.»

»Ei, ei», mutisi mielipuoli sisukkaasti, »minä olen hullu, se on totta… mutta hänet minä tunnen… hän on isänsä näköinen… häijy…»

»Miesparka on onnellisempi kuin minä», sanoi sir Williams kevyesti, »hän muistaa minun isäni. Sitä onnea ei minulle suotu, sillä isäni kuoli, kun minä vielä makasin kehdossa.»

Seuraavana aamuna, kun ritari ja parooni olivat aikeissa nousta ratsujensa selkään, seisoi hullu vanhus linnan pihalla.

»Ah! Oletko täällä vielä?» huudahti mielipuoli. »Sinua ei siis tunneta täällä!» Ja Jerome katsoi tiukasti sir Williamsiin jatkaen: »Sinä olit Kervolenissa… olet murhaajan poika… Minä tiedän, mitä puhun.»

»Mitä sinä siinä lörpöttelet, hupsu!» sanoi ritari suuttuen. »Pääsetkö tiehesi siitä!»

Ja vanhus meni yhä hokien:

»Minäpä tunnen hänet, minä…»

»Rakas parooni», sanoi herra de Lacy, »antakaa anteeksi tuolle mielipuoli-paralle.»

»Hänhän oli aivan hurjana», vastasi parooni. »En ole milloinkaan ollut tuossa linnassa… mikä sen nimi onkaan…»

»Kervolen», sanoi ritari. »Se oli kreivi Armand de Kergazin linna.»

»Ah, hänet minä tunnen», vastasi parooni. »Olin muutamia päiviä sitten kaksintaistelussa erään miehen kanssa jonka sekundanttina hän oli… nyt ymmärrän, mitä mielipuoli tarkoitti. Minä olen varmaankin kovin kreivin velipuolen, varakreivi Andrean, näköinen.»

»Varakreivi on roisto, aivan isänsä tapainen», vastasi ritari. »Hänen isänsä murhasi eversti de Kergazin voidakseen naida tämän lesken ja sitten hän heitti everstin pojan mereen, mutta pojan pelastivat ihmeellisellä tavalla muutamat kalastajat. Varakreivi Andrea on vietellyt nuoria tyttöjä, pelannut petollisesti ja murhannut ja ryövännyt pelitovereitansa. Hän oli myös syynä äitinsä kuolemaan; äiti kuoli surusta.»

»Ei ole tosiaan mikään kunnia olla sellaisen konnan näköinen», sanoi parooni. »Hänet sietäisi lähettää kaleereille.»

»Olen aivan samaa mieltä», sanoi ritari, »mutta nyt, rakas vieraani, älkäämme unohtako, että olemme menossa metsästämään.»

XVII

METSÄSTYS

Vapaaherratar de Kermadec ja herra de Beaupréau pelasivat parhaillaan pikettiä, ja rouva de Beaupréau istui salin nurkassa ompelemassa, kun Jonas tuli tuoden ritarin kirjeen.

Luettuaan kirjeen vapaaherratar kutsui Herminen luokseen sanoen:

»Rakas Hermine, naapurini, ritari de Lacy kutsuu teidät isänne kanssa huomenna katsomaan villisian-ajoa. Mitä sanotte siitä?»

»Tietysti noudatamme kutsua. Siitä tulee varmaankin mielenkiintoinen metsästysretki», sanoi herra de Beaupréau.

»Kuten tahdotte, täti», vastasi Hermine välinpitämättömästi.

»Ritari kirjoittaa minulle, että hän huomenna varhain lähettää teille ratsunsa, Pierretten, jalon eläimen, joka kaiketi on ylpeä saadessaan kantaa teitä selässään.»

Hermine oli niin monesti kuullut puhuttavan bretagnelaismetsän ihanuudesta, jylhistä vuoristoista ja avaroista lakeuksista, että hän surustaan huolimatta iloitsi sen näkemisestä.

Hän oli jo samoilevinaan vuorilla ja laaksoissa, kun vapaaherratar lisäsi:

»Ritari näkyy saaneen metsästystoverikseen erään sir Williamsin.»

Hermine vavahti, mutta ei puhunut mitään.

Hän rakasti yhä Fernandia, mutta toivottomasti, niinkuin rakastetaan kuollutta. Hän tiesi, ettei Fernand ollut hänen rakkautensa arvoinen. Hermine koetti sentähden unohtaa hänet ja elää vain äidilleen.

Neiti Hermine ei nukkunut paljoa seuraavana yönä; hän aavisti, että nouseva päivä oli tuleva hänelle tapausrikkaaksi, ja tuolla ihmeellisellä miehellä, jonka hän tuskin vielä oli nähnyt, tulisi olemaan tärkeä osansa hänen kohtalossaan.

Aamulla äiti tapasi hänet aivan virkeänä. Thérèse oli viettänyt yönsä palavasti rukoillen lapsensa puolesta. Hän oli rukoillut, että Hermine unohtaisi arvottoman Fernandin ja kiintyisi sir Williamsiin uuden rakkauden siteillä. Hän auttoi tytärtään pukeutumisessa, ja Hermine valitsi vihreän ratsastuspuvun, jonka rouva de Kermadec oli säilyttänyt muistona nuoruutensa ajoilta ja joka vieläkin näytti aivan uudelta. Se sopi Herminen nuorelle, notkealle vartalolle kuin valettu. Hän näytti kerrassaan hurmaavalta, kun hän äitinsä käsivarteen nojaten ilmestyi linnanpihalle, missä ritarin hänen käytettäväkseen luovuttama jalo ratsu kärsimättömästi korskuillen ja kuopien maata odotteli kaunista taakkaansa.

Herra de Lacy oli lähettänyt hevosen myös toimistopäällikölle, joka tuskin kymmentä kertaa eläissään oli istunut ratsun selässä. Hän näyttikin niin kömpelöltä ja mahdottomalta satulassa, ettei vapaaherratar voinut olla nauramatta.

»Pikku Hermineni», sanoi rouva de Kermadec seisoen ikkunassa ja katsellen pihalle, »te istutte kerrassaan sievästi satulassa, näytätte aivan hurmaavalta… Te sitävastoin, herra de Beaupréau, muistutatte liiaksi prokuraattoria… varokaa, ettette putoa!»

Herra de Beaupréau punastui, ja hänen pienet, harmaat silmänsä välähtivät kiukusta hänen ratsastaessaan Herminen kanssa linnanpihasta.

Jonas oli oppaana. Hänellä oli pyhävaatteet: sininen, messinkinappinen liivi, villaiset polvihousut ja silkkinauhalla koristettu, leveälierinen huopahattu.

Hermine höllitti ohjaksia, ja hevonen alkoi nelistää. Herra de Beaupréau, joka milloinkaan ei ollut ratsastanut puhdasrotuisella hevosella, kannusti sitä aikalailla arvellen tekevänsä niinkuin pitikin. Hevonen nousi takajaloilleen kivusta raivostuneena ja lähti hirnuen laukkaamaan yli kivien ja kantojen, herra de Beaupréaun epätoivoisesti tarrautuessa kiinni satulannuppiin, ja silmänräpäystä myöhemmin se katosi metsään ratsastajineen.

Jonas, joka oli riisunut puukengät jalastaan, voidakseen juosta helpommin, poikkesi eräälle polulle, joka vei suoraan kohtauspaikalle, ja Hermine seurasi häntä huomaamatta, että herra de Beaupréau oli kadonnut aivan päinvastaiseen suuntaan.

Yhtäkkiä Jonas pysähtyi.

»Tuolla kuulen koirien olevan!» sanoi hän. »Ne ovat Carreau-metsän notkossa. Tulkaa! Tulkaa! Meidän täytyy seurata haukuntaa nähdäksemme, kun villisika tapetaan.»

Ja pieni innostunut metsämies pyyhälsi eteenpäin kuin tuuli, ja Herminen ratsu, syvältä metsästä kajahtelevien torventoitotusten kiihoittamana, seurasi poikaa nelistäen.

XVIII

KUOLINISKU

Kello oli kymmenen aamulla. Oli kaunis talviaamu, ja ilma oli niin kuultavan kirkas, että se laajensi näköalan tavallista avarammaksi.

Metsästys oli Herminelle uutta, ja Jonaksen innostus tarttui häneenkin; hän tunsi sydämensä sykähtelevän metsästystorvien äänestä. Hetkeksi hän unohti surunsa, äitinsä ja herra Beaupréaun, jota pillastunut hevonen kiidätti poispäin. Jonas, joka tunsi jokaisen kivenkin tiellä, oikaisi metsän läpi, ja Hermine seurasi häntä, kunnes hän vihdoin pysähtyi ja kutsui koiria.

Suurenmoinen näytelmä ilmestyi nyt Herminen silmäin eteen.

Hän oli äkkijyrkänteen reunalla. Hänen alapuolellaan oli ahdas laakso, jota ympäröivät jättiläismäiset kalliot, niin sileäseinäiset, että mikään elävä olento ei olisi päässyt niille kiipeämään. Alhaalla laaksossa oli eloisaa liikettä. Metsästys oli alkanut.

Ensin neiti de Beaupréau näki villisian syöksyvän esiin sumusta ja pakenevan ahtaaseen solaan, vetistävin silmin, harja pystyssä ja torahampaillaan raivaten esteet tieltään. Sadan askeleen päässä sitä seurasi koiraparvi, ja niiden jäljessä kiiti ratsumies sysimustan hevosen selässä.

Hermine tunsi hänet heti. Ratsastaja oli tuo sama nuori mies, jonka Hermine luuli pelastaneen herra de Beaupréaun hengen. Hän ohjasi jalorotuista ratsuaan ihailtavalla taidolla ja puhalsi raikuvan fanfaarin metsästystorvellaan.

Hermine rakasti yhä vielä Fernandia, ja sir Williams oli hänelle yhtä syrjäinen kuin muutkin vieraat henkilöt, mutta kuitenkin alkoi outo ja selittämätön tunne sykähdytellä hänen sydäntään.

Kun villisika ei löytänyt mitään pakotietä, juoksenteli se sinne tänne, kunnes näki koirien lähestyvän. Silloin se kääntyi niitä kohti ja odotti rohkeasti hyökkäystä.

Ensimmäiset koirat se heti lennätti maahan aukiviilletyin vatsoin, jolloin toiset vetäytyivät ulvoen takaisin. Silloin sir Williams saapui paikalle herra de Lacyn metsästäjän seuraamana; ritaria itseään ei näkynyt.

Sir Williams hyppäsi maahan, tähtäsi ja laukasi… mutta luoti haavoitti vain lievästi otusta, kiihoittaen sen entistä raivokkaammaksi.

Silloin parooni heitti pyssynsä ja meni suoraa päätä villisikaa kohti ainoastaan puukolla ja ruoskalla varustettuna.

Herminen sydän tykytti aivan haljetakseen, mutta hän ei vielä aavistanut, mitä oli tapahtuva.

Sir Williams astui edelleen. Hän raivasi itselleen tien koirien keskitse, jotka hän ajoi syrjään ruoskallaan, ja lähestyi yhä otusta. Nyt Hermine huomasi hänen aikomuksensa. Hän ymmärsi, että tuo uhkarohkea mies panisi henkensä vaaraan yksinomaan jännityksen vuoksi… Hän vapisi ja tunsi kaiken veren virtaavan sydämeensä.

Villisika, joka arvasi nyt joutuvansa taisteluun arvokkaan vastustajan kanssa, karkoitti tunkeilevimmat koirat kimpustaan ja kyyristyi kuin kissa, valmiina hyökkäämään sir Williamsin kimppuun, joka oli enää vain parin askeleen päässä siitä.

Samassa silmänräpäyksessä sir Williams kohotti päänsä, näki Herminen ja tervehti häntä, kuin keskiajan ritari ennen turnajaistaistelua tervehti naista, jonka värejä hän kantoi.

Hermine luuli kuolevansa ja tarttui käsin satulaan pysyäkseen hevosen selässä, mutta Jonas taputti käsiään ihastuksesta. Nyt tapahtui jotakin niin uskomatonta, että nuori tyttö tunsi veren jähmettyvän suonissaan.

Hän näki sir Williamsin ja villisian hyökkäävän toisiaan vastaan ja takertuvan toisiinsa muodottomaksi massaksi. Hermine sulki silmänsä, kirkaisi kauhusta ja putosi pyörtyneenä satulasta Jonaksen syliin, pelastuen siten syöksymästä kuiluun. Mutta samassa kun Hermine kirkaisi, kuului alhaalta kumea röhinä ja voitonhuudahdus.

Hämmästyttävän taitavasti ja kylmäverisesti oli sir Williams työntänyt puukkonsa kahvaa myöten eläimen ruumiiseen lapaluun alapuolelle. Villisika sortui maahan kuin salaman iskemänä, ja parooni asetti jalkansa sen kurkulle.

* * * * *

Kun neiti de Beaupréau tointui, makasi hän ruohokentällä muutaman askeleen päässä siitä paikasta, jossa sir Williams oli saavuttanut voittonsa. Hänen ympärillään oli kolme henkilöä: sir Williams, ritari de Lacy ja Jonas, jotka olivat saaneet hänet tointumaan pirskoittamalla hiukan vettä hänen kasvoilleen.

Hermine oli ihaillut paroonin pelottomuutta, ja kun hän nyt avasi silmänsä, näki hän saman miehen polvistuneena edessään, kalpeana ja vavisten, ikäänkuin pyytäen anteeksi ajattelemattomuutensa aiheuttamaa säikähdystä.

Sir Williamsin vaatteet olivat veren tahraamat, ja suuri reikä hänen takissaan osoitti, että elukan torahampaat olivat olleet vähällä hengenvaarallisesti haavoittaa häntä.

Herminen katse ilmaisi sitä ihailua, jota nainen aina tuntee rohkeata miestä kohtaan, hän tunsi taaskin joutuvansa sen ihmeellisen vaikutuksen valtaan, joka sir Williamsilla oli kaikkiin, jotka joutuivat hänen lähelleen.

»Neiti», sanoi hän liikutettuna, »suokaa anteeksi, että ajattelemattomalla käyttäytymiselläni olen pelottanut teitä.»

»Hyvä herra», sammalsi Hermine, »minua pelotti vain se kauhea vaara, johon antauduitte… mutta nyt näen, ettette ole vahingoittunut… ja…»

Neitonen punastui voimatta sanoa enempää.

»Jumala varjelkoon, rakas vieraani», huudahti ritari de Lacy, joka nyt liittyi muiden seuraan, »jos te aina ajatte villisikoja sillä tavalla, täytyy minun julistaa teidät koko Ison-Britannian etevimmäksi metsästäjäksi.»

Nyt kuului kavioiden kapsetta, ja samassa herra de Beaupréau ilmestyi näkyviin nelistävän hevosen selässä, kädet sen kaulan ympärillä ja päästellen äänekkäitä avunhuutoja.

Jonas pysäytti äkisti hevosen, joka oli itse löytänyt tien, ja nauroi täyttä kurkkua. Säikähtyneenä tästä äkkinäisestä nykäyksestä hevonen hirnahti ja nousi takajaloilleen heittäen ratsastajan selästään.

Toimistopäällikkö nousi heti vahingoittumattomana pystyyn, ja häntä tervehdittiin yleisellä naurulla, johon ei Herminekään voinut olla yhtymättä.

»Naapuri kulta, te ette ole oikein luotu ratsastajaksi», huomautti herra de Lacy.

»Suokaa anteeksi», sanoi toimistopäällikkö, joka vielä oli kalpean ja kauhistuneen näköinen, »tällä hevosella on elohopeaa ruumiissa; se lähti kiitämään kuin tuuli, kun minä vähän kannustin sitä.»

»No, sen kyllä uskon», vastasi ritari, mutta pelastaakseen herra de Beaupréaun hänen nolosta asemastaan hän alkoi kertoa sir Williamsin urhoollisesta ottelusta villisian kanssa.

Parooni tekeytyi ujoksi ja vaatimattomaksi, mikä ei voinut olla vaikuttamatta Hermineen.

»Herra ritari», sanoi Jonas, »vapaaherratar pyysi aamulla minun antamaan teille tämän kirjeen.»

Ritari avasi kirjeen, silmäsi sen läpi ja luki sitten ääneen:

»Rakas naapurini!

Te olette kutsunut herra de Beaupréaun ja Herminen metsästysretkelle. Sallikaa minun puolestani pyytää teidät luokseni päivällisille tänään. Toivon, että otatte vieraanne, parooni sir Williamsin, mukaanne.

Paroonitar de Kermadec.»

Ritari katsoi kysyvästi parooniin, ja tämä taas Hermineen. Hermine punastui, ja hänen silmänsä näyttivät sanovan: »Suostukaa!»

Noustiin hevosten selkään ja lähdettiin paluumatkalle. Sir Williams auttoi kunnioittavasti Herminen satulaan ja ratsasti hänen rinnallaan, jotavastoin herra de Beaupréau, saatuaan rauhallisemman hevosen, ratsasti ritarin rinnalla.

Ratsastusmatka metsän läpi oli erinomaisen viehättävä neiti Herminelle ja sir Williamsille, jotka ajoivat nelistäen toistensa rinnalla. Hermine kuunteli sir Williamsin surunvoittoista ääntä tämän kertoessa unelmastaan asettua asumaan Ranskaan ja valita puoliso, joka olisi hänen arvoisensa ja ymmärtäisi häntä.

Hermine kuunteli häntä kuin unessa, ajatellen Fernandia, jonka hän iäksi oli menettänyt.

Mutta samalla hän kuitenkin kuunteli tuota miestä. Sir Williams oli tottunut naisten hurmaaja ja perehtynyt kaikkiin viettelemistaidon salaisuuksiin. Hän osasi antaa värähtelevän äänensä kosketella naissydämen oikeita kieliä.

Linnaan saavuttaessa Hermine oli miettivä, ja rouva de Beaupréau, joka oli malttamattomasti odottanut hänen paluutaan, oli huomaavinaan, ettei hän ollut aivan välinpitämätön sir Williamsia kohtaan.

Sir Williams sijoittui vapaaherrattaren viereen, ja tämä kuiskasi hänelle aterian alkaessa:

»No nyt olette kait järkevä ettekä niin typerä kuin eilen. Hän varmasti rakastuu teihin. Minä otan teidät suojelukseeni.»

Parooni ravisti surullisesti päätään huokaisten: »Ah, hyvä rouva…» mutta itsekseen hän ajatteli: — Asia on selvä. Täti, isä ja äiti ovat minun puolellani, ja ellei tytär viikon kuluttua ole minun, niin olen aasi enkä ansaitse kahdentoista miljoonan myötäjäisiä.

XIX

YSTÄVÄTTÄRET VANKEUDESSA

Tapasimme Jeannen viimeksi hänen herätessään Bougivalin pienessä linnassa ja katsellessaan hämmästyneenä outoa ympäristöä. Hän luki sir Williamsin kirjoittaman, allekirjoituksettoman kirjeen ja luuli sen olevan Armand de Kergazilta.

Se salaperäisyys, johon kaikki oli verhottu, vaikutti häneen niin kummasti.

Hän ei epäillyt sitäkään, että Armand de Kergaz oli hänet tänne toimittanut, ja vaikka se tuntui hänestä kummalliselta, rakasti hän kuitenkin kreiviä ja ajatteli, että näin omituinen menettely ehkä juuri olikin todistus kreivin rakkaudesta; hän lupasi itsekseen olla vaiti ja noudattaa varovaisuutta, jottei saattaisi kreivin henkeä vaaraan.

Jeanne ei ollut milloinkaan voinut uneksiakaan itselleen sellaista loistoa, joka häntä ympäröi; se aivan häikäisi häntä. Hän avasi oven, joka johti mitä ihanimmilla seinäkudoksilla somistettuun salonkiin. Sieltä hän pääsi pieneen marmorieteiseen, jossa eräs palvelija istui tuolilla nukkuen. Mies heräsi Jeannen askelista, nousi ja kysyi kunnioittavasti:

»Tahtooko neiti, että kutsun kamarineidon?» Ja odottamatta vastausta hän huusi: »Mariette! Mariette!»

Silmänräpäyksessä ilmestyi somannäköinen kamarineitsyt tervehtien
Jeannea. Hänen jälkeensä tulivat vanhahko nainen ja tallirenki, kaikki
Jeannen palvelijoita.

»Tahtooko neiti seurata minua pukuhuoneeseen, niin puen neidin?» kysyi
Mariette.

Nyt vasta Jeanne huomasi yhä vielä olevansa samassa puvussa kuin nukahtaessaan, ja hän seurasi Mariettea pukuhuoneeseen, jossa hän tapasi koko puvustonsa ikäänkuin taikaiskulla sinne siirrettynä.

»Palatessaan Pariisiin tänään», kertoi Mariette, »on kreivi antanut määräyksen neidin modisteille saapua tänne aamupäivällä kuulemaan teidän määräyksiänne.»

Kamarineitsyt ryhtyi toimeensa ja alkoi harjata Jeannen kaunista, mustaa tukkaa. Ja Jeanne antoi hänen rauhassa tehdä tehtäväänsä, vaipuen itse unelmiinsa ja tuntien hurmausta kaiken tämän ihmeellisen ihanuuden keskellä, ja hänen sydämensä värisi rakkaudesta.

Tuntia myöhemmin neiti de Balder astui ruokasaliin, jossa aamiaispöytä oli katettuna. Hän joi kupin teetä ja söi kakun, yhä uudelleen lukien kirjettä tuolta salaperäiseltä mieheltä, jota palvelijat mainitsivat kreiviksi.

Mariette palveli pöydässä, ja Jeannen noustessa hän sanoi:

»On ikävää asua maalla talvella, ja neidin aika voi käydä pitkäksi. Kreivi on sentähden ajatellut, että neidistä olisi hauskaa tavata vanhaa ystävätärtä.»

»Ystävätärtäkö?» kysyi Jeanne hämmästyen.

»Niin», vastasi Mariette, huutaen viereiseen huoneeseen: »Neiti Cerise!»

Jeanne näki ihmeekseen nuoren työntekijättären tulevan kalpeana ja liikutettuna, ja he heittäytyivät toistensa syliin.

* * * * *

Molemmat tytöt tekivät tulvimalla kysymyksiä toisilleen. Kuinka he voivat? Missä he olivat? Sitä ei kumpikaan tiennyt. Sir Williams oli niin nerokkaasti osannut sitoa heidän kielensä, ettei kumpikaan uskaltanut täysin luottavasti puhua toisilleen. Melkein koko päivä kului keskustellessa.

Jeanne uskoi Ceriselle rakkautensa tuota tuntematonta kirjeenkirjoittajaa kohtaan, joka epäilemättä oli kreivi de Kergaz, ja Cerise sanoi rakastavansa Léonia ja kertoi vastuksista, joita oli tullut heidän onnensa tielle.

Iltapuoleen, kun Cerise ja Jeanne, oltuaan kävelyllä puutarhassa, aikoivat mennä sisään, seisoi muuan mies talon ulkopuolella ja tervehti kohteliaasti hattuaan nostaen Jeannea.

Se oli Colar.

»Neiti», sanoi hän, »minä olen kreivin taloudenhoitaja, ja minulla on kirje häneltä teille.»

Jeanne tuli levottomaksi, hän vapisi, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän luki kirjettä.

»Jeanne, rakastettuni, kun tämä kirje tapaa teidät, olen kaukana poissa. Kohtalo on niin määrännyt. Mutta rauhoittukaa, tulen pian takaisin; muutamia päiviä vain, ja te näette minut jalkojenne juuressa; olen suuteleva käsiänne ja polvillani pyytävä teitä ottamaan nimeni ja tulemaan elämäni päivänpaisteeksi. Joka päivä tämä kirjeentuoja, johon täydellisesti luotan, tulee luoksenne tuomaan kirjeen minulta aina sieltä, missä milloinkin oleskelen. Matkalleni olen lähtenyt vakavien salaperäisten asiain pakosta.

»Kirjeentuojani nimi on Colar; hän on pikemmin ystäväni kuin palvelijani, hän on koko sydämineen, sieluineen kiintynyt tulevaan valtiattareensa ja on valmis kuolemaan teidän puolestanne. Pyydän teiltä vain yhtä, Jeanne, sydämeni rakastettu, rukoilen teitä polvillani ja rakkauteni nimessä, rukoilen tulevaisuuteni onnen tähden: älkää poistuko talosta puutarhaa kauemmaksi älkääkä kysykö, missä olette… kaikki se on salaisuus, jonka sittemmin teille ilmaisen.

  »Hyvästi… huomiseen! Olen kaukana luotanne, mutta sydämeni on
  teidän luonanne.»

Käsiala oli sama kuin kahdessa edellisessä kirjeessä, mutta tässä oli allekirjoituksena A.

»Neiti», sanoi Colar, »jos tahdotte vastata, niin minä kyllä pidän huolen kirjeen lähettämisestä.»

»Mietin asiaa», vastasi Jeanne punastuen.

»Tulen takaisin huomenna kuulemaan, haluaako neiti jotakin Pariisista», sanoi Colar.

»Kiitos, en tarvitse mitään.»

Sir Williamsin apuri kumarsi ja lähti. Mutta sen sijaan, että hän olisi poistunut talosta, hän meni suoraa päätä paviljonkiin tapaamaan Fipart-leskeä.

»Kapteeni on harkinnut asiaa, muoriseni», sanoi Colar, »sinun ei sovi jäädä tänne kauemmaksi aikaa. Olet kohdellut Ceriseä huonosti, ja jos nuo kaksi tyttölasta näkevät sinut, voi heissä herätä epäluuloja.»

»Hyvä on», vastasi leski, »kyllä minä menen.»

»Joka aamu», jatkoi Colar, »tulee sinun lähettää Rocambole tänne jollekin asialle, ja muista sanoa hänelle, että hänen on esiinnyttävä siivosti. Lähetä tänne heti tuomaan kaloja, sillä Rocambole huomaa kaikki, ja jos oikea kreivi ilmestyisi näille tienoille…»

»Kyllä», vastasi eukko, »lähetän kyllä.»

Ja Colar pujahti talosta lähteäkseen Pariisiin urkkimaan Armandin toimia.

Seuraavana päivänä hän taas tuli Bougivaliin mukanaan kirje, jonka sir Williams oli lähettänyt Jeannelle Orleansista. Tämä kirje oli edellistäkin vielä tulisempi ja hellempi ja riisti Jeannelta viimeisetkin epäilykset. Allekirjoituksena oli Armand, — kirje oli siis ilmeisesti kreivi de Kergazilta.

»Eikö neiti vastaa tähän kreivin kirjeeseen?» kysyi Colar. Jeannen sydän hypähteli, hänen poskensa hehkuivat, mutta vieläkin hän epäröi…

»Ah, näen jo kreivin iloitsevan avatessaan kirjeeni ja löytäessään muutamia rivejä neidiltä. Rakas, hyvä herrani, mikä ilo se olisi hänelle!» huudahti Colar.

Jeanne ei enää epäröinyt, vaan tarttui kynään ja kirjoitti:

»Hyvä herra!

Vaikka teidän menettelynne oudostuttaa minua suuresti, ja vaikka onkin aivan kuulumatonta, että joku vangitsee ihmisen rakkautensa todistukseksi, en kuitenkaan tahdo tuomita teitä liian ankarasti, vaan odotan teitä, saadakseni selityksen näihin arvoituksiin. Siihen mennessä tahdon noudattaa neuvoanne ja olla varovainen, kuten pyydätte.»

Huolimatta kirjeen kylmäkiskoisesta sävystä saattoi helposti arvata, että neitonen oli pannut koko sielunsa näihin riveihin. Nimensä alle hän piirsi kaksi sanaa:

»Tulkaa takaisin!»

Colar lähti vieden kirjeen mennessään ja toi joka päivä uuden kirjeen. Hetki hetkeltä Jeanne tunsi rakkautensa kasvavan. Hän ei enää ajatellut Gertrudea, hän vain odotti kärsimättömästi koko päivän hetkeä, jolloin Colar toisi kirjeen, joka oli tullut hänelle välttämättömyydeksi. Hän odotti yhtä malttamattomasti kirjettä kuin Cerise Léonia, eikä kumpikaan heistä poistunut oleskelupaikastaan. Mutta eräänä päivänä ei tullut Colaria eikä kirjettä. Sir Williamsin apurilla oli täysin pätevä syy olla tulematta — hän oli kuollut.

Colar oli kuollut antamatta Rocambolelle minkäänlaisia ohjeita, miten tämän oli meneteltävä Jeannen ja Cerisen suhteen. Neljään päivään Jeanne ei ollut saanut kirjettä.

Hän tiedusteli palvelijoilta Colaria, mutta he eivät voineet sanoa muuta kuin että hän kaiketi oli matkoilla.

Hän alkoi pelätä Armandin mahdollisesti joutuneen niiden vaarojen uhriksi, jotka häntä ympäröivät. Mutta herätessään eräänä aamuna Jeanne näki kirjepinkan pöydällä.

Hän otti kirjeet, katsoi käsialaa ja huudahti iloisesti: »Tässä on kirjeitä Armandilta, Cerise, hän ei olekaan kuollut.»

»Ei, neiti», vastasi kamarineitsyt, »Rocambole, se pieni kalapoika, on tuonut ne.»

»Onko hän tavannut Colaria?»

»En tiedä.»

Mariette ei todellakaan tiennyt sitä. Totuus oli, että Rocambole oli viimeiset kolme päivää ollut linnan valtiaana. Mutta emme tahdo mennä tapausten edelle.

XX

ROCAMBOLEN NEROKKUUS

Fipart-lesken ottopoika, Rocambole, oli ollut Colariakin ovelampi sinä yönä, jolloin Armandin luoti kaasi kapteenin apurin. Kuusitoistavuotias veijari ei ollut antanut lupauksen viidestäkymmenestä louisdorista hetkeksikään häikäistä itseään eikä joutunut ymmälle, vaan ajatteli näin:

— On selvää, että kun kreivi tahtoo antaa minulle sata frangia saadakseen tietää neitien olinpaikan, on kapteeni varmasti maksava kolminkertaisesti, elleivät he saa tietää sitä. Sitäpaitsi on kreivi kummallinen mies, mutta kapteeni konna ja lurjus. Ja pahan ja hyvän välillä ei Rocambole ole milloinkaan epäröinyt. Eläköön siis kapteeni! Minäpä petkutan ihmisystävää!

Ja näiden periaatteittensa mukaisesti Rocambole seurasi kreivi Armandia, Guignonia ja Léonia joenrantaan, muka saattaaksensa heidät saareen, missä sanoi tyttöjen olevan vankina. Kerroimme jo, että Rocambole työnsi jokeen uimataidottoman Guignonin, jonka vuolas virta vei myllynrattaaseen, jossa hän ruhjoutui kuoliaaksi. Mutta kylmäverinen Rocambole hyppäsi virtaan ja sukelsi välttääkseen Armandin mahdollista ampumisyritystä.

»Huh, kuinka kylmä», puhkui Rocambole, kun hänen päänsä taas kohosi pinnalle, »eipä ole hauskaa uida jäiden seassa eikä nyt ole juuri mikään kylpyaikakaan, mutta viis' siitä.» Ja hän sulki tiukasti suunsa, puri hammasta ja sukelsi jälleen uiden samalla nopeasti vastakkaista rantaa kohti. Hän kiipesi rannalle, riisui märät vaatteensa yltään ja kaivautui hiekkaan rintaa myöten.

— On tämä koko lystikäs talvitakki, — ajatteli hän, — mutta menettelee se paremman puutteessa. Olisipa vain jotakin suuhunpantavaa. Ehkäpä kohta joku jokialus menee tästä ohitse.

Kuunnellessaan, vieläkö Armandin ja Léonin ääniä kuuluisi, kuuli hän virtaa alas kulkevan veneen solinaa. Kappaleen matkan päässä rannasta hän eroitti pimeästä mustan varjon ja valopilkun. Hän pukeutui kiireesti uudelleen, huusi alukselle ja heittäytyi veteen. Hän saavutti veneen ja tarttui köyteen, joka oli heitetty veneestä.

Kaksi miestä hinasi hänet alukseen, hämmästyen kovin nähdessään yösydännä viluisen pojan nousevan kylmästä vedestä. He veivät hänet kajuuttaan, antoivat hänelle kuivat vaatteet ja viinaryypyn vahvistukseksi.

Hiukan verryttyään meni Rocambole kannelle ja kertoi pudonneensa veteen otettuaan lasin liikaa, eikä ollut jaksanut uida rantaan.

Venemiehet uskoivat hänen juttunsa ja laskivat hänet maihin Saint-Germainin kohdalla. Rocambole vietti yönsä pienessä majatalossa, jonka omistajan hän tunsi, ja hiipi aikaisin seuraavana aamuna Bougivaliin vakoilemaan ravintolan ympäristöä.

— On hyvin todennäköistä, — ajatteli hän, — että kreivi on tullut takaisin ravintolaan, ja kun hän ei ole tavannut mammaa, on hän, koska hän kuitenkin on murhannut Colarin, puikkinut tiehensä.

Hiiviskeltyään hetkisen talon ympärillä ja nähdessään, että ovi oli raollaan, hän meni kolmanteen kerrokseen, jossa Colarin ruumis virui verilätäkössä.

— Ilkeä juttu, — ajatteli hän. — Kreivi on mennyt tiehensä eikä pian palaa; mutta ensimmäinen, joka tänne tulee ja näkee verilätäkön lattialla, nostaa hälinän… ja me joudumme pinteeseen. Minun täytyy toimittaa ruumis pois. Ukko rukka, — mutisi hän nostaessaan varovasti ruumista, jottei itse tahraantuisi vereen, — sinun ei käynyt paremmin kuin Guignoninkaan etkä saa edes pappia rukoilemaan puolestasi hautajaisissasi.

Kun Rocambole oli lopettanut tämän ruumissaarnansa, kuuli hän askelten ääntä alakerrasta ja vavahti ajatellessaan, että siellä ehkä oli Armand tai joku hänen miehistään; poika sieppasi käteensä saman veitsen, jonka Guignon edellisenä päivänä oli pannut hänen kurkulleen ja sitten jättänyt lattialle.

»Halloo, Rocambole!» huusi tuttu ääni.

— Eipä hätää, — ajatteli Rocambole, — Nicolohan siellä on. Nuorallatanssija Nicolo oli säikähtyneenä paennut ja harhaillut koko yön ulkona; tyynnyttyään aamulla hän oli päättänyt palata ravintolaan katsomaan, mitä oli tapahtunut hänen pakonsa jälkeen.

»Tule tänne, pappa Nicolo», huusi Rocambole, »tarvitsen sinua täällä ylhäällä.»

Nicolo nousi vavisten portaita ylös keltaiseen huoneeseen, missä
Rocambole oli asettanut Colarin ruumiin seinää vastaan.

»Tule, pappa, älkäämme tuhlatko aikaa joutavaan rupatukseen; kerron sinulle kaikki sitten. Nyt on herra Colar-vainaja kiireesti kätkettävä. Hänelle ei siitä ole mitään haittaa, mutta meitä se hyödyttää.»

»Mutta emmehän me ole häntä tappaneet», vastasi Nicolo, »eikä poliisi voi syyttää meitä murhasta!»

Rocambole kohautti olkapäitään ja loi halveksivan silmäyksen nuorallatanssijaan.

»Pappa», sanoi hän, »ei ole teidän ansionne, että minä olen tullut maailmaan, mutta, meidän kesken sanoen, se ei minua juuri sureta. Te olette tyhmä kuin ainakin ilveilijä, ja sehän te olettekin; jalkanne ovat ketterämmät kuin järjenjuoksunne.»

»Tiedä huutia, tomppeli», vastasi Nicolo, joka oli tottunut pojan hävyttömyyksiin.

»Otaksukaa, että poliisit tulisivat tänne», jatkoi Rocambole. »Ensi työkseen he vangitsisivat meidät, sitten he alkaisivat penkoa papereitaan, ja niistä kävisi selville, että pappa Nicolo on asunut eräässä rantakaupungissa ja hävinnyt sieltä keltainen passi taskussaan ja ranteissa merkit renkaasta, jotka todistavat hänen karanneen rangaistuslaitoksesta.»

»Saakeli!» murahti Nicolo. »Sitä en ajatellutkaan.»

»Ja mitä minuun itseeni tulee», jatkoi Rocambole, »niin olenhan karannut eräästä täysihoitolasta, johon poliisi on ystävällisesti minut toimittanut, ja joutuisin varmasti sinne takaisin, jos minut täällä tavattaisiin. Jos nyt olisi yö, hautaisimme hänet puutarhaan, mutta näin päivällä on paras viedä hänet kellariin. Siellä on iso, tyhjä tynnyri, josta voimme irroittaa pohjan; pistämme hänet tynnyriin, jonka avoimen pään asetamme seinään päin.»

Nicolo ja Rocambole kävivät nyt käsiksi ruumiiseen, toinen käsistä, toinen jaloista, menivät kellariin ja työnsivät »entisen Colarin», kuten tuo pieni ilkimys sanoi, tyhjään tynnyriin. Sitten he palasivat yläkerrokseen, pesivät lattian verestä puhtaaksi ja asettivat huonekalut paikoilleen.

Kun koko toimitus oli suoritettu, kaasi Rocambole itselleen ryypyn paloviinaa, täytti piippunsa ja istahti ja sanoi: »Neuvotellaanpas. Nyt olemme turvassa poliisilta, eikä kreivikään, joka on murhannut Colarin, liene halukas kerskumaan tällä urotyöllään, mutta hän haluaisi tietää, missä tyttölapset majailevat…»

»Hän ei siis tiedä sitä?»

»Kuka sitä olisi hänelle kertonut? Seppä ei tiennyt sitä emmekä me, mamma ja minä, ole ensi kertaa pappia kyydissä.»

Ja Fipart-lesken kasvatti kertoi nyt yölliset tapahtumat ja mallikelpoisen käyttäytymisensä alusta loppuun. »Eiköhän olisi viisainta, että ottaisit mamman mukaasi ja lähtisitte kimpsuinenne kampsuinenne Pariisiin», lopetti hän. »Minä muutan ukko Mauricen luokse.»

»Ukko Maurice» oli kalastaja, joka omisti erään pahamaineisen ravintolan, ja hänellä oli ollut salaisia asioita Fipart-lesken kanssa, joten Rocambole saattoi huoleti luottaa häneen.

»Olet oikeassa», vastasi Nicolo. »Mutta kuinka on toimitettava raportti kapteenille, joka on poissa? Päästämmekö pienokaiset ulos? Colar on kuollut, enkä minä tiedä asioista mitään.»

»Mutta minä tiedän», vakuutti Rocambole. »Tämä poika kyllä suoriutuu asioista. Olkaa huoleti! Minä rupean Colarin sijaiseksi.»

Veijari täytti uudelleen piippunsa ja joi toisen viinaryypyn. Sitten he poistuivat. Rocambole etsi liitupalan ja kirjoitti ovelle, lukittuaan sen tarkoin:

»Suljettu vararikon tähden.»

Nicolo meni noutamaan leskeä ja vei hänet mukanaan Pariisiin, ja
Rocambole meni Port-Marlyyn ukko Mauricen luokse.

Varhain seuraavana aamuna Rocambole ilmestyi linnaan, jossa Jeanne ja Cerise olivat. Hän ei tullut nöyränä eikä ujona niinkuin ennen, vaan pää pystyssä, ja vihelteli röyhkeästi. Sitten hän kutsui palvelijat kokoon ja sanoi:

»Herra Colar on matkustanut kreivin luo, ja minä olen hänen sijaisensa.» Hän puhui ja esiintyi niin varmasti, etteivät palvelijat aavistaneetkaan, että hän itse oli anastanut tämän valta-asemansa. He uskoivat täydellisesti hänen selityksensä, ja hän antoi heille määräyksensä ja käski heitä tottelemaan Jeannea niin kauan, kun hän ei yrittäisi paeta. Sitten hän taas lähti.

Seuraavana päivänä hän tuli uudelleen ja kysyi Mariettea.

»Neiti ikävöi kreiviä ja on suruissaan, kun ei ole saanut kirjettä moneen päivään», kertoi Mariette.

»Ah, kyllä kirjeitä pian tulee», lohdutti Rocambole, jolle Fipart-leski oli uskonut kaikki sir Williamsin salaisuudet.

Fipart-lesken ottopoika oivalsi heti, että sir Williams oli lähettänyt kirjeet Jeannelle Colarin välityksellä, ja että ne luonnollisesti olivat jääneet Beaujon-kadun taloon.

Hänelle selveni koko asia, hän kiiruhti Pariisiin ja sanoi palvelijalle, joka myöskään ei tiennyt Colarin kohtalosta, että Colar oli tullut takaisin Bougivaliin ja lähettänyt hänet noutamaan kirjeitä. Palvelija uskoi ja antoi hänelle kirjeet, ja Rocambole palasi Bougivaliin ja käski Marietten panna ne pöydälle, josta Jeanne ne löysi seuraavana aamuna.

* * * * *

Sillä kannalla olivat siis asiat, kun Jeanne sai viimeisen kirjeen kreiviltä, joka ilmoitti pian tulevansa kotiin.

Neiti de Balder ei nyt ajatellut muuta kuin kreiviä, jonka hän ehkä jo samana päivänä saisi nähdä.

Ensi kerran eläissään hän oli hiukan turhamainen ja pani suurta huolta pukeutumiseensa; hän tahtoi, että kreivi pitäisi häntä kauniina.

Tunnit kuluivat. Vähäisimmänkin äänen kuullessaan Jeanne hätkähti ja kiiruhti ikkunaan. Päivä tuntui pitkältä kuin iäisyys, ja hän käyskenteli rauhattomana huoneissa.

Vihdoin, kun aurinko jo oli lähellä laskuaan, kuuli hän vaunujen vierivän pihalle. Hän kalpeni, sydäntä alkoi kouristaa… Hän aikoi nousta rientääkseen odotettua vastaan, mutta polvet pettivät, eikä hän voinut liikahtaa paikaltaan. Äkkiä ovi aukeni ja Mariette ilmoitti:

»Kreivi Armand de Kergaz.»

Jeanne huudahti ja luuli kuolevansa.

XXI

VARJOJA

Siirrymme nyt hiukan taaksepäin ajassa.

Kun Rocambole oli heittäytynyt jokeen ja sukeltanut päästäkseen Armandin käsistä, menivät kreivi ja Léon Rolland takaisin ravintolaan ja hakivat turhaan Fipart-leskeä.

»Mitä ruumiille on tehtävä?» kysyi Léon. »Olisiko meidän ilmoitettava asia poliisille?»

»Se on turhaa, rakas ystäväni», vastasi kreivi. »Ihmiset täällä eivät tietenkään ilmoita poliisille, että täällä on tapahtunut murha, joten luulen parhaimmaksi antaa asian olla sillään.»

»Mutta he tietävät varmasti, missä Jeanne ja Cerise ovat, ja meidän täytyy panna vahdit talon ympärille pitämään heitä silmällä.»

»Guignon parka», mutisi Léon murheellisena, »minä olen syypää hänen kuolemaansa.»

»Ole huoleti, me kyllä kostamme hänen kuolemansa», vastasi Armand, ja hänen silmänsä säihkyivät vihasta.

Puolenyön jälkeen he tulivat takaisin Pariisiin. Vanha Bastien odotti levottomana isäntäänsä.

»Herra», sanoi hän, »nyt tiedämme sir Williamsin olinpaikan.» Ja hän ojensi Armandille kreivin salaisten asiamiesten lähettämän ilmoituksen.

Sen sisällys oli seuraava:

»Henkilö, joka Pariisissa on tunnettu sir Williamsin nimellä ja joka sanoo olevansa englantilainen, ei ole astunut laivaan Havressa. Hän on päinvastoin matkustanut Bretagneen ja oleskelee siellä ritari de Lacyn luona.»

Armand näytti miettivän.

»Andrea on siis», sanoi hän vihdoin, »matkustanut Bretagneen ritari de Lacyn linnaan, Manoiriin, ja rouva de Beaupréau tyttärineen on les Genêtsissä, vapaaherratar de Kermadecin luona. Nämä linnat ovat ainoastaan kahdeksan kilometrin päässä toisistaan. On pelättävissä, että Hermine voi joutua hänen viettelytaitonsa uhriksi; emme siis saa hukata silmänräpäystäkään, jos tahdomme pelastaa Herminen. — Rakas Bastien», jatkoi kreivi, »sinun täytyy heti matkustaa Bretagneen. Kervolenissa saat helposti tietää, mitä les Genêtsissä ja Manoirissa tapahtuu. Kirjoita minulle joka päivä, ja jos tarvitaan, tule itse sinne.»

»Hyvä», vastasi Bastien, »olen valmis.»

Bastien lähti heti samana iltana matkalle ja saapui Kervoleniin vuorokautta myöhemmin kuin sir Williams ritari de Lacyn luo.

Samalla hetkellä, kun Bastien astui postivaunuista seitsemän aikaan illalla, tuli muuan metsästäjä linnaan kymmenkunta koiraa mukanaan.

»Hyvää päivää, Jean, oletko ollut metsällä?»

»Olen kyllä», vastasi metsästäjä. »Ritari de Lacy pyysi saada lainata muutamia koiriamme erästä metsästysretkeä varten. Me ajoimme villisikaa, ja englantilainen tappoi sen.»

»Mikä englantilainen?»

»Oh, hän on urhea mies! En tiedä mistä hän on tullut, mutta hän tappoi villisian veitsellään, niin että naiset pyörtyivät säikähdyksestä.»

»Mistä naisista puhut?»

»Siitä pariisilaisesta neidistä, joka parhaillaan asuu les Genêtsissä, — hän on paroonittaren sukulainen. Ja luulenpa tosiaan…»

»Mitä luulet?» kysyi Bastien.

»Luulen, että siellä pian vietetään häitä.»

Bastien vapisi. Hän meni sisään ja kirjoitti Armandille:

»Herra kreivi!

Olen juuri saapunut ja jo tullessani sain kuulla uutisia Andreasta tai sir Williamsista, jos niin haluatte. Hän asuu ritari de Lacyn luona ja on ottanut osaa metsästysretkeen Genêtsin lähellä.

Neiti de Beaupréau oli mukana katsomassa, kun Andrea tappoi villisian veitsellään. Hermine pyörtyi. Tällä hetkellä istuvat sir Williams ja herra de Lacy päivällispöydässä rouva Kermadecin luona. Puhutaan jo pikaisesta avioliitosta. Onneksi olen täällä ja olen saanut ohjeenne.

Teidän

Bastien.»

Bastienin sulkiessa kirjettä tuli mielipuoli Jerome huoneeseen.

»Minä näin hänet», sanoi hän, »näin hänet aivan selvästi… Tunsin hänet… murhaajan pojan… niin kyllä… se on hän…»

— Tuossa on minulla liittolainen, — ajatteli Bastien, — Jumala on kanssamme… hän on tuntenut Andrean.

* * * * *

Les Genêtsissä oltiin päivällisellä, ja sir Williams istui vapaaherrattaren oikealla puolella. Parooni riemuitsi. Hän oli kahdesti näyttäytynyt Herminelle mitä romanttisimmissa ja draamallisimmissa olosuhteissa, esiintynyt sankarina; nyt oli Hermine saava nähdä hänet maailmanmiehenä, kylmänä, hillittynä, hiukan surumielisenä englantilaisena. Hän tuskin vilkaisikaan Hermineen aterian aikana, mutta hänen henkevä keskustelunsa ilmaisi selvästi hänen olevan hienosti sivistyneen ja harvinaisen älykkään miehen.

Päivällisen jälkeen herra de Lacy lähti linnasta, sillä hän pelkäsi luuvaloaan, mutta sir Williams jäi hänen pyynnöstään vielä pariksi tunniksi, jotka kuluivat vilkkaassa keskustelussa vapaaherrattaren ja rouva de Beaupréaun kanssa, joka oli kerrassaan hurmaantunut. Hyvästellessään hän oli vaihtanut muutaman sanan Herminenkin kanssa.

Hänen mentyään huudahti vanha vapaaherratar innostuneena:

»Kerrassaan ihastuttava nuori mies; saattoi heti huomata, että hän oli aatelismies.»

Hermine punastui ja loi katseensa maahan.

»Parooni on todella oikea maailmanmies», arveli Thérèse ja katsoi liikutettuna tyttäreensä. »Hän on kaunis, älykäs ja rohkea…»

»Ja summattoman rikas», lisäsi vapaaherratar katsahtaen hänkin
Hermineen.

Tämä oli uudelleen vajonnut mietteisiinsä. Sir Williamsia koskevat kiitospuheet eivät häntä suuresti liikuttaneet. Hän ajatteli Fernandia, jonka onnettomuudesta hän ei vielä tiennyt.

Kun sir Williams poistui linnasta, seurasi toimistopäällikkö häntä kappaleen matkaa.

»Rakas vävypoikani», sanoi toimistopäällikkö ottaen sir Williamsia käsipuolesta. »Te olette totisesti miesten parhaita! Hermine varmasti rakastuu teihin tai ainakin suostuu menemään kanssanne naimisiin.»

»Se on todennäköistä», vastasi sir Williams itsetyytyväisesti.

»Ja silloin on Cerise minun, vai kuinka?» kysyi herra Beaupréau ja vapisi ajatellessaan Ceriseä.

»Niin toivon.»

»Ah, siinä tapauksessa lupaan, että te kahden viikon kuluttua olette naimisissa Herminen kanssa», sanoi toimistopäällikkö, jonka silmät paloivat intohimosta.

»Sen uskonkin! Hyvästi, appiukko», sanoi sir Williams, sytytti sikarin, puristi rikostoverinsa kättä ja ajoi täyttä nelistä tiehensä. Mutta hän ei ajanut tavallista tietä Manoiriin, vaan poikkesi pienelle polulle, josta saattoi nähdä Kervolenin linnan. Hän pelkäsi, että Armand mahdollisesti oli päässyt hänen jäljilleen, ja toivoi matkalla voivansa tehdä havaintoja, joista hänelle olisi hyötyä.

Hän oli tullut vuorenhuipulle, jonne häämöitti Kervolenin vanha torni, ja katseli katkerana tuota kaukaisella kukkulalla olevaa rakennusta ajatellen, että hän monta vuotta oli pitänyt sitä omana perintötilanaan. Mutta äkkiä hän vavahti nähdessään valoa eräässä toisen kerroksen huoneessa, sillä se oli tavallisesti valaistu ainoastaan linnanherran kotona ollessa.

— Olisikohan Armand tullut linnaan? — ajatteli hän, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää levottomuudesta. Hän kannusti hevostaan ja ratsasti edelleen polkua pitkin, joka kävi Kervolenin sivuitse. Hän vilkaisi portista sisään ja näki postivaunut linnanpihalla.

Heti senjälkeen hän tapasi erään talonpojan.

»Viekö tämä tie herra de Lacyn linnaan?» kysyi hän.

»Vie kyllä», vastasi talonpoika.

»Kenen tuo linna tuolla on?»

»Kreivi de Kergazin, mutta hän ei ole kotona.»

»Missä hän sitten on?»

»Pariisissa.»

»Ratsastaessani ohitse näin pihalla postivaunut», huomautti sir
Williams.

»Kreivin taloudenhoitaja, herra Bastien, on tullut linnaan.»

»Hyvästi, ystäväni, ja kiitos tiedonannosta.»

»Hyvästi, herra», vastasi talonpoika, »Herran huomaan!»

Seuraavana päivänä sir Williams kävi tervehtimässä vapaaherratar de Kermadecia. Hermine punastui nähdessään hänet, ja rouva de Beaupréau tervehti häntä rohkaiseva hymy huulillaan. Häntä pyydettiin jäämään päivälliselle, ja vasta yhdeksän aikaan illalla hän lähti kotiin. Hän ratsasti samaa polkua kuin edellisenäkin päivänä, pitkin vuorenrinnettä.

— Pelkään vähemmin Bastienia, tuota taulapäätä, kuin Armandia, — ajatteli hän, — mutta varovaisuus ei ole milloinkaan haitaksi.

Hänen päähänsä pälkähti eräs tuuma.

— Tekisipä mieleni pistäytyä vierailulle Bastienin luo linnaan, — ajatteli hän.

Sillävälin hän oli tullut paikalle, jossa polku kulki syvän kuilun reunalla. Kuu loisti täydeltä terältään, ja sir Williams näki äkkiä varjon liikkuvan kallioseinällä. Varjoa seurasi toinen, ja hetken kuluttua sir Williamsin edessä seisoi kaksi miestä.

»Hyvää iltaa, sir Williams», sanoi joku, ja tämän äänen kuullessaan sir
Williams tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.

»Se on hän! Tunsin hänet heti!» mutisi toinen varjo.

Parooni tunsi äänet; Bastien ja Jerome siellä olivat. Vaistomaisesti hän tapaili kädellään pistoolikoteloa.

XXII

KOHTAUS

Sir Williamsia puistatti, pistoolit olivat poissa. Edellisenä päivänä oli Lacyn ratsastuspalvelija ottanut ne sieltä puhdistaakseen ne ja unohtanut panna ne paikalleen.

»Hyvää iltaa, sir Williams», toisti Bastien ja asettui hänen eteensä.

»Mitä näenkään!» sanoi sir Williams ja oli kovin hämmästyvinään. »Ellen erehdy, olette vastustajani, herra… Bastien. Mistä matka?»

»Tulin eilen Pariisista», vastasi Bastien. »Senhän muuten tiedätte, sanoihan tapaamanne talonpoika sen teille eilen.»

»Ah, se on totta, olin jo unohtanut sen», sanoi sir Williams järkähtämättömän rauhallisesti.

»Entä te itse, hyvä herra, mistä tulette ja minne olette matkalla?»

»Tulen les Genêtsistä ja olen matkalla Manoiriin, herra Bastien.»

»Tulette hakkailemasta neiti Beaupréauta?»

»Oikein arvattu.»

»Hänen äänensä se on, ja hänen kasvonsa», sanoi mielipuoli.

»Mitä tuo mies sanoo?» kysyi sir Williams.

»Hän sanoo tuntevansa teidät», vastasi Bastien. »Tiedättehän, että olette tavattomasti varakreivi Andrean, kreivi de Kergazin veljen, näköinen, niin että kaikki luulevat teitä häneksi. Jerome on asunut koko elämänsä ajan Kervolenissa ja tunsi tuon kurjan salamurhaajan, kreivi Feliponen.»

Bastien vaikeni ja katseli tutkivasti sir Williamsia. Kuka muu tahansa olisi punastunut vihasta kuullessaan isäänsä sanottavan salamurhaajaksi, mutta sir Williamsin piirteet eivät värähtäneetkään.

»Ja hän tunsi pojankin?» sanoi hän rauhallisesti ikäänkuin lukien
Bastienin ajatukset.

»Aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta minähän tiedän, kuka on edessäni.»

Parooni, joka oli käynyt hiukan levottomaksi, hengitti taas vapaammin.

»Minne olette menossa?» kysyi hän Bastienilta.

»Tulin tapaamaan teitä, sillä tiesin teidän tulevan tätä tietä. Metsästys on ihana ajanviete, mutta kun on nuori ja voimakas, niinkuin te, on rakkaudellakin viehätystä… silloin silmäilee ympärilleen tavatakseen kauniin tyttölapsen… ja täällä Bretagnessa ovat tytöt kauniita…»

»Olettepa te sukkela», hymähti sir Williams.

»Mutta myötäjäisiä ei ole kaikilla…»

»Joutavia! Minä en osta vaimoa.»

»Ettepä tietenkään, mutta ette köyhästäkään huoli.»

»Kuka tietää», mutisi parooni, josta Bastienin sävy tuntui hieman pilkalliselta.

»Ja niinpä olettekin tavoittelemassa myötäjäisiä.»

»Herra…»

»Oh, älkää kieltäkö; minulla on tarkat tiedot.»

»Teilläkö?»

»Niin, juuri minulla.» Bastien puhui tyynesti ja vakuuttavasti. »Neiti de Beaupréau on nuori, kaunis ja varakas.»

»Loruja! Hänellä on mitättömät myötäjäiset, rakas herra Bastien, viisi-, kuusikymmentätuhatta frangia äidiltään; isällä ei ole mitään.»

»Mutta hänellä on tiedossa suuri perintö parooni Kermor de
Kermarouëtilta.»

»Mitä sanottekaan!» kysyi sir Williams näyttäen perin hämmästyneeltä.

»Sanon vain totuuden, sir Williams. Ja sen epäilemättä tekin tiedätte.»

»Minäkö? Minulla ei ole ollut siitä aavistustakaan.»

»Ah, niinkö? Siinä tapauksessa pyydän anteeksi. Neiti de Beaupréaun perintö on kahdentoista miljoonan suuruinen.»

»Oletteko hullu?» huusi sir Williams.

»Ja kreivi de Kergaz on parooni de Kermarouëtin testamentin täytäntöönpanija. Älkää säikähtäkö, sir Williams…»

»Hyvä herra, tätäkö sanoaksenne tulitte tapaamaan minua tänne?» kysyi parooni häneltä.

»Aivan niin, hyvä herra, mutta minulla on teille muutakin sanottavaa.»

»Mutta otaksuttavasti muualla eikä tässä paikassa», sanoi sir Williams, joka kylmäverisyydestään huolimatta alkoi tuntea levottomuutta ja katsella ympärilleen.

»Miksei tässä?»

»Merkillinen päähänpisto, herra Bastien. Meren kohina häiritsee meitä… ja sitäpaitsi… tämä autio…»

»Erinomaisen sopiva keskustelupaikka meille. Astukaa alas hevosen selästä, sir Williams, aion puhua kanssanne eräästä naisesta, jonka tunnette», sanoi Bastien kylmästi.

»Kuka hän on?»

»Baccarat.»

»En tunne häntä», sanoi sir Williams levollisesti, mutta tunsi sisällistä puistatusta.

»Ja kuitenkin olette sulkenut hänet mielisairaalaan.»

»Herra!» huusi sir Williams ja kalpeni.

»Mutta Baccarat on karannut…»

»Karannut!» pääsi sir Williamsilta, joka silmänräpäykseksi eksyi osastaan.

»Ah, vihdoinkin!» huudahti Bastien. »Nyt ilmaisitte itsenne.»

Sir Williams puri huulensa verille.

»Baccarat on karannut ja tavannut kreivi de Kergazin.»

Sir Williams saattoi vain vaivoin pidättää huudahduksen.

»Kuulettehan, että on puhe vakavista asioista. On parasta, että astutte alas hevosen selästä.»

Mutta kun parooni teki kieltävän liikkeen, veti Bastien esiin pistoolin ja ojensi sen hänen rintaansa kohti.

»Astukaa maahan, taikka olette kuoleman oma!»

»Ammu hänet, ammu hänet!» ulvoi mielipuoli. »Tapa murhaajan poika, tapa!»

Sir Williams taipui ylivoiman edessä ja astui maahan. Pistooli kädessä
Bastien tarttui ohjaksiin ja hypähti nuorekkaan kevyesti satulaan.

»Ja nyt voitte kernaasti juosta, minä kyllä tavoitan teidät, ja, jos niiksi tulee, syöksen teidät mereen.»

»Hyvä herra», vastasi parooni. »Luulin olevani tekemisissä herrasmiehen kanssa, mutta huomaan erehtyneeni. Olen joutunut rosvon käsiin.»

»Kenties», vastasi Bastien, »mutta teidän on joka tapauksessa kuunneltava loppuun. Sanoin Baccaratin karanneen ja tavanneen herra de Kergazin.»

»Edelleen?» kysyi parooni kuivasti.

»Baccarat kertoi kreiville omituisen jutun», jatkoi hän.

»Vai niin», ivasi parooni. Hän seisoi käsivarret ristissä hevosen edessä, pidellen ratsupiiskaa, jonka Bastien oli unohtanut ottaa häneltä.

»Ensiksikin hän kertoi eräästä kirjeestä, jonka tuo roistomainen varakreivi Andrea oli sanellut hänelle… tuo mies, joka niin suuresti muistuttaa teitä.»

»Ja mitä vielä?» kysyi sir Williams vavisten raivosta.

»Kirje oli osoitettu Fernand Rocherille ja kirjoitettu Baccaratin nimessä, joka ei edes tuntenut häntä, mutta rakasti tuota nuorta miestä. Tämän kirjeen sai sitten herra de Beaupréau, Andrean rikostoveri, joka pudotti sen salonkinsa lattialle. Hänen tyttärensä Hermine luki sen ja kirjoitti Fernand Rocherille, että heidän välillään oli kaikki lopussa. Mitä sitten tapahtui, sen tietävät ainoastaan varakreivi Andrea ja herra de Beaupréau. Sillävälin oli ulkoasiainministeriöstä varastettu rahalaukku, joka seuraavana päivänä löytyi Fernand Rocherin taskusta, ja siitä huolimatta Fernand Rocher oli yhtä syytön varkauteen kuin Baccarat.»

»Ja mitä tarkoitatte tällä kaikella?» keskeytti hänet sir Williams.

»Tarkoitan vain, hyvä herra, että varakreivi Andrea on tehnyt konnantyön toisensa jälkeen saavuttaakseen salaisen päämääränsä, päästäkseen naimisiin neiti de Beaupréaun kanssa ja saadakseen omakseen kaksitoista miljoonaa. Ja teidän täytyy myöntää, sir Williams», jatkoi Bastien, »että varakreivi Andrea on niin suuri roisto, että jokainen, joka vähänkään välittää neiti de Beaupréaun ja Fernand Rocherin kohtalosta, tavatessaan Andrean tällaisella yksinäisellä paikalla, jossa meren kuohu vaientaa kaikki muut äänet, vieläpä kuolinhuudotkin, ja tietäessään lisäksi varakreivin aseettomaksi, niinkuin te olette, ja itsensä aseistetuksi, aivan kuin minä nyt, empimättä ampuisi luodin hänen otsaansa.»

Bastien tähtäsi uudelleen Andreaa, joka kylmäverisyydestään huolimatta luuli viimeisen hetkensä tulleen.

»Te väitätte siis edelleenkin», sanoi hän voimatta pelosta enää hallita ääntään, »että minä olen varakreivi Andrea?»

»Minä en väitä mitään, minä vain vertailen», sanoi vanha husaari, »siinä kaikki. Mutta uskon, että jos te olette varakreivi Andrea, on teillä vain yksi pelastumisen mahdollisuus.»

»Ah, mikä?»

»Että luovutte tavoittelemasta neiti Hermineä vaimoksenne, lupaatte heti poistua Ranskasta ja peittelemättä sanotte, missä varakreivi Andrea pitää neiti de Balderia ja Ceriseä kätkettynä.»

»Mitä suvaitsette!» tokaisi parooni turvautuen vielä röyhkeytensä viimeisiin rippeisiin, vaikka Bastienin pistooli yhä oli ojennettuna hänen rintaansa kohti.

»Minä toistan», sanoi Bastien, »etten minä sir Williamsina hetkeäkään epäröisi vastata tähän kysymykseen.»

Ja yhtäkkiä Bastien muutti äänensävynsä.

»Andrea, varakreivi Andrea! Nyt on tilinteon hetki tullut. Heitä naamarisi, teeskentelijä! Sinun nimesi ei ole sir Williams. Heitä naamarisi ja rukoile, jos vielä voit, sillä nyt sinä olet kuoleva, ja meri on oleva hautasi.»

Bastien puhui hitaasti ja totisesti kuin tuomari, joka julistaa kuolemantuomiota. Sir Williams uskoi, että kaikki oli lopussa, ja menetti kylmäverisyytensä ja varmuutensa.

»Aiotteko murhata minut?»

»Vain kunniallisen ihmisen voi murhata, murhaaja tapetaan.»

»Armoa!» rukoili sir Williams. »Jos tapatte minut, ette saa mitään tietää.»

»Puhukaa sitten. Missä on Jeanne? Missä Cerise?»

Sir Williams viivytteli.

»Varakreivi Andrea!» sanoi Bastien. »Isäntäni, kreivi de Kergaz, on valtuuttanut minut maksamaan teille satatuhatta frangia, jos poistutte Ranskasta ja jätätte naima-aikeenne neiti de Beaupréauhun nähden sikseen ja sanotte meille, mihin olette kätkenyt nuo nuoret naiset. Jos ette suostu kertomaan kaikkea, niin pakotan teidät, huomatkaa se, edelläni astumaan Kervoleniin, jossa pidän teitä vartioituna yötä päivää, kunnes saan kreiviltä vastauksen kirjeeseen, jonka aion hänelle kirjoittaa. Jos hän löytää nuo kaksi naista teidän ilmoittamastanne paikasta, olette vapaa, päinvastaisessa tapauksessa tapan teidät.»

»Tahdon puhua totta», sanoi Andrea oivaltaen, ettei Bastien säälisi häntä.

»Puhukaa siis», käski Bastien.

»Jeanne ja Cerise ovat Bougivalissa, eräässä korkean muurin ympäröimässä huvilassa. Heitä vahtii Fipart-niminen leski ja eräs mies, nimeltä Colar», sanoi sir Williams kumealla äänellä.

»Hyvä», sanoi Bastien pitäen pistoolia sir Williamsin otsan tasalla, »käykää edelläni Kervoleniin; minä surmaan teidät, jos yritätte paeta. Teidän isänne, kreivi Felipone, ampui minua peräytymisretkellä 1812 ja jätti minut verissään virumaan hangelle. Minulla olisi nyt varsin sopiva tilaisuus kostaa teille isänne ilkityö, jos yrittäisitte paeta.»

Sir Williams oli voitettu, hän nosti päänsä pystyyn ja alkoi astua pitkin polkua. Mutta tässäkin uhkaavassa tilanteessa hänen kylmäverisyytensä pääsi pian voitolle ja hän alkoi ajatella, kuinka yllättäisi Bastienin. Hän huomasi, että polku oli perin kapea ja että yksi ainoa harha-askel riitti syöksemään hevosen ratsastajineen mereen, joka kuohui kallion juurella.

Bastien ratsasti sir Williamsin jäljessä pistooli kädessä, varmana siitä, että sir Williams oli aseeton, koska hän muuten varmasti olisi asetta käyttänyt. Mutta paroonilla oli aina Italian-matkansa jälkeen tikari mukanaan, sama tikari, jolla hän oli murhannut vastapelaajansa tuona yönä, jolloin hän hävisi satatuhatta frangia.

Äkkiä sir Williams oli kompastuvinaan kiveen ja kaatui. Bastien seisautti hevosensa ja odotti tyynesti paroonia nousevaksi, mutta notkeasti kuin käärme parooni taivutti vartaloaan, kiepsahti hevosen rinnan alle ja pisti tikarinsa sen ruumiiseen. Hevonen nousi takajaloilleen, Bastien päästi hirveän kiljaisun ja syöksyi hevosineen kalliolta mereen. Kumea loiskaus kuului, ja sitten oli kaikki hiljaa.

Mielipuoli kääntyi ympäri kuullessaan huudon, mutta ei nähnyt enää hevosta eikä Bastienia; hän näki ainoastaan sir Williamsin seisovan polulla tikari kädessä. Hän arvasi kaikki ja syöksyi mielettömästi kiljuen paroonin kimppuun. Sir Williams oli nuori, väkevä ja notkea, mutta mielipuoli oli roteva kuin Herkules ja iästään huolimatta tavattoman voimakas. He painiskelivat ja koettivat heittää toisensa kuiluun, mutta mielipuolella ei ollut muuta asetta kuin käsivartensa ja sir Williamsilla oli yhä edelleen tikari kädessään. Hetken kuluttua vanhuksen kädet äkkiä hellittivät otteensa, hän kiljaisi kimakasti ja horjahti taaksepäin. Parooni antoi hänelle kovan potkun ja lähetti hänet samaa tietä kuin Bastieninkin. Sitten hän rauhallisesti pani käsivartensa ristiin sanoen: »Pääsinpä helpolla tästä! Sääli vain hevosparkaani, rotueläintä, siitä tuli kahdensadan taalarin vahinko.»

Ja sir Williams riemuitsi vielä kerran.

XXIII

KOSINTA

Kolmena viime päivänä sir Williams oli joka ilta tullut les Genêtsiin tavatakseen Hermineä. Tyttö älysi, että sir Williams rakasti häntä, ainakin hän niin luuli, sillä sir Williams taisi mestarillisesti teeskennellä olematonta tunnetta. Hermine rakasti yhä vielä Fernandia, vaikka tämä ei hänen silmissään enää ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen.

Hän rakasti Fernandia, niinkuin rakastetaan kuollutta, ja sinä päivänä, jolloin hän sai käsiinsä kirjeen, joka oli uskottomuuden todistus, sulkeutui hänen sydämensä ainiaaksi. Hän ei voinut enää rakastaa, ja hän päätti itsekseen olla menemättä naimisiin ja elää koko elämänsä yksin.

Sentähden hän sääli myös sir Williamsia, mutta tunsi selittämätöntä onnea istuessaan hänen vieressään ja kuullessaan hänen mielisteleviä sanojaan ja englantilaisvoittoista ääntämistään.

Parooni ei ollut vielä avannut sydäntään eikä puhunut sanaakaan rakkaudesta, mutta hänen katseensa, hänen värisevä äänensä, hänen hämmennyksensä, kun he kohtasivat toisensa, hänen äkillinen kalpeutensa, kun heidän katseensa yhtyivät, kaikki se todisti enemmän kuin sanat ja rakkaudentunnustukset. Hermine uskoi, että häntä rakastettiin, ja viattomalle, nuorelle neitoselle tuotti salaista tyydytystä herättää rakkautta, vaikkei hän omasta puolestaan aikoisikaan siihen vastata.

Hermine tiesi varsin hyvin, ettei hän koskaan voisi rakastaa sir Williamsia, ja kuitenkin hän tunsi jonkinlaista ylpeyttä tietäessään, että sir Williams rakasti häntä.

Sir Williams tuli joka ilta noin seitsemän, kahdeksan tienoissa ja meni pois vasta yhdentoista aikaan. Joka kerta Hermine tunsi, että hän oli aikonut kosia, kuitenkin koskaan uskaltamatta.

Mutta eräänä iltana parooni oli rohkeampi.

»Neiti», sanoi hän, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta, »saanko pyytää teitä vähän aikaa keskustelemaan kanssani?»

He seisoivat les Genêtsin suuressa salongissa, jossa vapaaherratar, herra ja rouva de Beaupréau istuivat keskipöydän ääressä pelaamassa vistiä. Sir Williams vei Herminen puutarhaan.

»Minun pitäisi saada puhua kanssanne», aloitti hän.

»Puhukaa», kehoitti Hermine, äkkiä tuntien outoa hermostusta.

»Minun täytyy matkustaa, neiti.»

»Matkustaa?» toisti Hermine. »Minkätähden?»

»Lähden takaisin Irlantiin ja jätän ainiaaksi Bretagnen. Tahdon koettaa kestää raskasta kohtaloani.»

Sir Williamsin ääni oli katkonainen ja värisi.

»Niin, neiti, tulin tänne etsimään lievitystä kidutetulle sielulleni, ja lähden täältä epätoivoisempana ja särkyneempänä kuin milloinkaan ennen.»

Hermine ymmärsi hyvinkin, mitä sir Williamsilla oli mielessä, mutta hän pysyi vaiti.

»Neiti», jatkoi sir Williams, »en tahdo sanoa teille ainaiseksi hyvästi, ennenkuin olen hieman kertonut surullisesta elämästäni. Jo kehdossa maatessani menetin isäni ja äitini ja jouduin kasvatettavaksi vierasten, lemmettömien ihmisten luo, joilla ei ollut halua tehtäväänsä, vaan hoitivat minua rahapalkasta. Sitten mieheksi tultuani opin jo varhain tyytymään välttämättömään, toivottomaan kohtalooni. Matkustin maita mantereita toivomatta itselleni ystävää. Tapaamani ihmiset tuntuivat häijyiltä, milloinkaan en luonut katsettani naiseen, en ollut…

»Sitten tapasin kerran, eräänä kohtalokkaana päivänä, nuoren naisen. Hän oli kaunis ja puhdas kuin lilja; hänellä oli haaveksiva, hieman surunvoittoinen hymy huulilla, mikä todistaa sielun jaloutta, ja ajatteleva otsa, joka ilmaisi korkeaa älyä… Näin häntä vain muutaman hetken… ja koko sieluni muuttui. Minä, joka olin väsynyt elämään, vaikken ollutkaan elänyt, yllätin itseni omituisessa kaihoisassa mielentilassa ja tunsin kaipaavani onnellista, tyyntä elämää, hellyyttä ja kotia. Tunsin pääseväni maalliseen paratiisiin, jos saisin rakastaa tätä nuorta naista, jos minulla olisi oikeus viettää elämäni hänen jalkojensa juuressa, jos voisin lukea hänen toiveensa hänen silmistään.»

Sir Williams pysähtyi liikutettuna. Hermine tajusi, että toisen oli vaikea pidättää kyyneliä.

»Olin kyllin tyhmä toivoessani niin paljon… olen kyllä nuori, rikas ja vapaa, ja minulla on tahraton aatelisnimi, luulin, että minua voisi joku rakastaa…»

»Oih! Katkerasti petyin! Se nuori nainen, johon niin äkkiä rakastuin ja jolle koko elämäni kuuluu, hänkin rakastaa… mutta toista…»

Hermine tunsi puistatusta koko ruumiissaan. Hän tuli ajatelleeksi
Fernandia.

»Silloin», lopetti parooni, »alkoi elämäni jälleen käydä tyhjäksi, ilman toivoa paremmasta huomisesta. Ja nyt, tämän viikon kuluessa, on särkynyt sydämeni luullut löytäneensä lepoa, tuntenut onnellisten unelmien väristystä… Ah! unelma on loppunut… Ymmärrän, etten voi viipyä täällä kauempaa… minun täytyy lähteä.»

»Herra», sai Hermine vaivoin sanotuksi, sillä hän oli melkein yhtä liikutettu kuin parooni.

»Olen tullut sanomaan teille hyvästi, neiti, ainaiseksi hyvästi, ja toivon, että omistatte minulle edes jonkin ystävällisen ajatuksen… viettäessänne iloisia, onnellisia hetkiä, kun se mies, jota niin rakastatte…»

Nuori nainen seisoi kalpeana kuin marmoripatsas, pudisti päätään ja kuiskasi:

»Minä en rakasta ketään…»

Sir Williams vavahti ja uskoi todella, että neiti Beaupréau oli unohtanut rakkautensa Fernandiin.

»Tahi jos rakastan», jatkoi hän, »niin rakastan kuollutta… en toivo enää mitään, en onnea enkä iloa… hän on minulta kuollut…»

Ja nähdessään sir Williamsin pään vaipuvan kuin epätoivon ja tuskan painosta Hermine ojensi hänelle kätensä sanoen:

»Siinä sen näette, etten minä ole onnellisempi kuin tekään!»

»Mutta emmekö voisi yhdessä jakaa tuskaamme», sanoi sir Williams kuin epäillen. »Ehkä voisimme muuttaa sen iloksi. Jos polvillani rukoilisin teiltä lupaa saada pyhittää teille elämäni, uhrata kaikki, jotta saisin teidät unohtamaan sen arvottoman… antakaa anteeksi, että käytän sellaista sanaa, mutta isänne on kertonut minulle kaikki…»

Hermine ojensi hänelle kätensä vielä kerran.

»Ei, sir Williams», vastasi hän. »Teillä on jalo sydän, ja te ansaitsette paremman kohtalon kuin että viettäisitte elämänne sidottuna naiseen, jonka sydän on murtunut ja joka elää menneisyydessä… Hyvästi… matkustakaa… ja unohtakaa minut… Rukoilen Jumalaa koko sydämestäni, niin Hän kuulee minua, rukoilen, että Jumala antaisi teille nuoren naisen, jonka sydän on vapaa ja sykkii yksin teille…»

»Hyvästi», vastasi sir Williams.

Hän katsoi Hermineen kalpeana, murheellisena, pohjaton epätoivo silmissään, mutta tarttui arvokkaasti ja juhlallisesti hänen käteensä ja suuteli sitä.

»Hyvästi… hyvästi…»

Ja sir Williams meni salonkiin sanomaan hyvästi vapaaherrattarelle ja rouva de Beaupréaulle ja poistui toimistopäällikön saattamana.

* * * * *

»No mitä kuuluu?» kysyi herra de Beaupréau heidän päästyään linnan pihalle.

»Luulen todellakin, että saatte minusta vävyn», vastasi parooni. Mutta hän ei enää ollut sama epätoivoinen mies, joka kulki suru ja kuolema sydämessä. Nyt hän oli kylmä, ivallisesti hymyilevä Don Juan, joka iloitsi äsken näyttelemästään ilveilystä.

»Mutta minusta tuntui, kuin ette olisi saanut suurtakaan rohkaisua.
Kuulin joka sanan avoimesta ikkunasta. Tytön letukka on itsepäinen.»

»Rakas appi, jollei teidän tyttärellänne olisi kahdentoista miljoonan myötäjäisiä, niin en, saamari soikoon, huolisi teitä apekseni, sillä te ette ymmärrä mitään.»

»Kiitoksia paljon!»

»Pyh, te ette tunne naisen sydäntä! Rakkaus kehittyy kolmen asteen kautta: välinpitämättömyyden, säälin ja rakkauden. Kahden ensimmäisen välillä voi kulua kuukausia, jopa vuosia… mutta säälistä rakkauteen on vain muutaman päivän, joskus vain muutaman tunnin matka. Hermine ei rakasta minua vielä, mutta hän ottaa osaa kohtalooni, ja kun meillä ei ole aikaa odottaa, täytyy häntä pakottaa minua rakastamaan.»

»Millä ilveellä?»

»Se on varsin helppo asia. Kuulkaa nyt! Hermineltä täytyy houkutella lupaus, hänen täytyy joutua kiitollisuudenvelkaan minulle.»

»Teillekö? Millä tavalla?»

»Beaupréau», sanoi parooni nauraen, »kuulkaa minua ja tunnustakaa, että minä olen nero.»

»Enhän ole koskaan sitä kieltänyt!»

»Olemme syyttäneet Fernandia varkaudesta ja toimittaneet hänet vankeuteen: viikon päästä hänet tuomitaan. No niin, yhtä pian kuin olemme hänet kukistaneet, voimme hänet pelastaakin. Hermine rakastaa yhä Fernandia, mutta hän luulee häntä lurjukseksi, joka rakastaa Baccaratia ja tahtoo vain hänen myötäjäisiään…»

»No niin, siitähän selvisimme hyvin», sanoi Beaupréau ja alkoi nauraa kikattaa.

»Kuulkaahan, kun jatkan. Hermine ei tiedä vielä mitään Fernandin rikoksesta, mutta hänelle täytyy siitä ilmoittaa. Kun hän saa sen tietää, on kaksi mahdollisuutta olemassa: joko hän alkaa halveksia Fernandia, lakkaa häntä rakastamasta ja mielistyy minuun, tahi hänessä syttyy jalomielisyyden kipinä, joka piilee jokaisen naisen sydämessä, ja jälkimäisessä tapauksessa hän tekee kaiken voitavansa pelastaakseen Fernandin.»

»Entä sitten?»

»Silloin lupaan pelastaa Fernandin joutumasta kalerivankeuteen.»

»Mutta kuinka te sen voisitte?»

»Se on minun asiani. Muistakaa, että te olette kuin käsivartena ja minä olen pää. Te teette niinkuin minä käsken. Pitäkää huolta siitä, että Hermine, jolta nyt piilotatte kaikki sanomalehdet, saa lukeakseen sen numeron La Foi bretonne lehteä, joka ilmestyy huomenna päivällisaikaan. Loput toimitan minä. Hyvää yötä.»

Kun sir Williams puoliyön aikaan tuli kotiinsa Manoiriin, oli siellä hänelle kirje. Se oli sama kirje, jonka Jeanne oli lähettänyt, mutta jota Colar ei ollut ennättänyt viedä postiin, kun hänet juuri silloin oli yllättänyt tieto Baccaratin paosta. Rocambole näki sen Baccaratin pöydällä ja lähetti sen heti määräpaikkaansa. Sir Williams aukaisi kirjeen ja huudahti ilosta:

»Ah!» mutisi hän, »kaikki onnistuu paremmin kuin luulinkaan. Minä nain
Herminen ja otan Jeannen rakastajattarekseni. Armand parka!»

XXIV

SANOMALEHTI

Parooni oli ennustanut oikein. Hermine ei nukkunut rahtuakaan koko yönä. Mitä ristiriitaisimmat tunteet riehuivat hänen rinnassaan. Hän ajatteli kadonnutta onneaan ja rakkautta, joka yhä kahlehti häntä arvottomaan Fernandiin, ja toiselta puolen hänen mieltään ahdisti säälintunne nuorta, kaunista miestä kohtaan, jonka jalo sydän oli häntä niin syvästi liikuttanut. Hän alkoi jo soimata itseään ajatellessaan tämän miehen onnettomuutta… ja säälistä rakkauteen ei taival ole pitkä, kuten sir Williams oli sanonut.

Koko aamun hän pysyi huoneessaan, ja kun päivällisaika läheni, meni hän ruokasaliin, suru ja tuska sydämessä, mutta hän koetti kuitenkin hymyillä tavatessaan äitinsä, jonka huolestunut katse tutki tyttären murheellisia piirteitä.

»Pikku ystäväni», sanoi hänelle vapaaherratar, »sinä näytät niin surulliselta tänään, mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään, täti», sammalsi Hermine hämmentyen ja punastuen.

»Asiasta toiseen», sanoi vanha paroonitar, »onko sir Williams matkustanut? Sepä vasta oli viehättävä mies! Luulisi tosiaan sen naisen, jota hän rakastaa, tulevan onnelliseksi.»

Hermine tunsi sydäntään kouristavan: hän olisi suonut voivansa rakastaa sir Williamsia.

Samassa helähti soittokello linnan portilla.

»Se on vain posteljooni», sanoi herra de Beaupréau ja kiirehti ikkunan ääreen.

»Niinpä niin», lausui vapaaherratar, »hän tuo sanomalehteni. Lue ääneen minulle, Jonas», lisäsi hän, »niin saamme kuulla päivän uutisia.»

Jonas, joka palveli aterioitsevia, laski kädestään lautasliinan, otti vanhan palvelijan tuoman sanomalehden ja alkoi lukea.

Herra de Beaupréaun sydän tykki rajusti hänen ajatellessaan, mitä nyt seuraisi.

Jonas luki ensin johtavan kirjoituksen, sitten paikkakunnan uutiset ja lopuksi seuraavan pätkän:

»Ensi viikolla tulee rikosoikeudessa käsiteltäväksi juttu, joka on herättänyt suurta huomiota ministeriössä.»

»Ahaa, jos on puhe ministeriöstä», keskeytti herra de Beaupréau, »niin se uutinen kiinnittää minunkin mieltäni.»

»Se koskee erästä apulaista ulkoasiain virastossa…» jatkoi Jonas.

Hermine kohotti äkkiä päätänsä ja alkoi vapista.

»… erästä apulaista», jatkoi Jonas edelleen, »jota syytetään siitä, että hän on varastanut kassakaapista salkun, jossa oli kolmekymmentätuhatta frangia. Kassan avaimen oli hänen päällikkönsä uskonut hänen haltuunsa.»

Herra de Beaupréau katsoi tarpeelliseksi huudahtaa ja tempasi sanomalehden Jonaksen kädestä, mutta Jonas oli jo lukenut seuraavan rivin ja jatkoi:

»Sen apulaisen nimi on Fernand Rocher.» Rouva de Beaupréau päästi kauhistuneen huudon ja otti pyörtyneen Herminen syliinsä.

Juuri samalla hetkellä aukeni ovi, ja palvelija ilmoitti:

»Parooni sir Williams.»

Parooni käsitti heti ensi silmäyksellä koko tilanteen. Hän näki, että Hermine oli pyörtynyt, herra de Beaupréau rutisteli suonenvedontapaisesti sanomalehteä, paroonitar oli kuin kysymysmerkki, ja Thérèse parka luuli lapsensa kuolevan.

Nähdessään paroonin tulevan kuin taivaan lähettämänä rouva de Beaupréau luuli hänellä tällä kohtalokkaalla hetkellä myös olevan yliluonnollista voimaa, ja huusi hänelle:

»Pelastakaa, pelastakaa lapseni…»

Sir Williams otti pienen hajupullon taskustaan, ja rouva de Beaupréau piti sitä Herminen kasvojen edessä, jotka vähitellen saivat takaisin luonnollisen värinsä.

Sitten parooni otti sanomalehden herra de Beaupréaun kädestä lukeakseen sitä.

»Tiesinhän sen», mutisi hän.

Hermine, joka sillä välin oli herännyt tajuihinsa, huomasi paroonin ja kuuli hänen sanansa.

Tuntia myöhemmin parooni oli kahden kesken sen kanssa, joka oli epätoivon partaalla. Parooni vei hänet puistoon ja tarttui hänen käteensä sanoen:

»Jos minä nyt pelastaisin hänet… jos vapauttaisin hänet häpeästä ja vankeudesta… jos minun onnistuisi näyttää toteen hänen viattomuutensa, mitä te silloin tahtoisitte tehdä minun hyväkseni?»

»Rakastaisin teitä», vastasi hän, ja kaksi kuumaa kyyneltä vierähti hänen poskelleen, »tai jollen voisi rakastaa, menisin ainakin naimisiin hänen kanssanne.»

Parooni riemuitsi.

»Siinä tapauksessa minä pelastan hänet!»

»Pelastakaa hänet, herra, minä siunaan teitä polvistuen… minä pidän lupaukseni, minä tulen omaksenne.»

»Lähden aivan heti, matkustan Pariisiin… ja tulen takaisin vasta sitten, kun voin sanoa teille: hänet on julistettu viattomaksi… hän on vapaa!»

* * * * *

»Appeni», sanoi parooni, noustessaan tuntia myöhemmin postivaunuihin. »Voitte kuuluttaa meidät avioliittoon ensi sunnuntaina. Viikon kuluttua tulen takaisin.»

Ja sir Williams matkusti.

XXV

RUUMIS

Sir Williams matkusti viipymättä Pariisiin. Matkalla hän teki erilaisia suunnitelmia Fernandin vapauttamiseksi ja valitsi niistä viimein yhden. — Colar, — ajatteli hän, — on vanha kaleriorja, joka tuomittiin kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Hän karkasi viisi vuotta sitten, murhattuaan erään vartijan. Jos hän joutuu vielä kerran kiinni, menettää hän päänsä tai hänet tuomitaan elinkautiseen vankeuteen… Mutta poliisi on siinä uskossa, että hän hukkui paetessaan, eikä häntä siitä syystä enää etsitä… Minun täytyy siis kiinnittää poliisin huomio häneen, ja jos lupaan hänelle satatuhatta frangia ja hankin hänelle varmat takeet siitä, että hän taas pääsee karkuun, suostuu hän kyllä rupeamaan syylliseksi varkauteen. Täytyy vain keksiä todennäköinen juttu, ja sitäpaitsi ulkoasiain ministeriön henkilökunta tuntee hänet helposti samaksi kaupunginlähetiksi, joka jätti Herminen kirjeen Fernand Rocherille.

Paroonin miettiessä tätä suunnitelmaansa hänen vaununsa pysähtyivät Beaujon-kadun hotellin eteen, ja hän astui vaunuista kysyen kamaripalvelijalta:

»Onko Colar täällä?»

»Ei ole», vastasi palvelija, »emme ole nähneet herra Colaria moneen päivään.»

»Mitä se merkitsee?» huudahti parooni. »Sepä omituista! Mutta missä ovat ne kirjeet, jotka hänelle lähetin?»

»Rocambole on tuonut ne. Luultavasti Colar on Bougivalissa.»

Samassa tuli Rocambole horjuen sisään.

»Tule tänne, lurjus», huusi sir Williams. »Mistä sinä tulet ja missä
Colar on?»

»Se on helppo sanoa», vastasi Rocambole salaperäinen ilme kasvoillaan, »mutta parasta on olla siitä puhumatta täällä, julkisuudessa.»

Sir Williams aavisti sattuneen vakavia tapahtumia hänen poissa ollessaan, ja otti Rocambolen mukaansa erääseen toisen kerroksen huoneeseen ja lukitsi oven huolellisesti.

»Puhu nyt, mitä on tapahtunut?»

»On paljon uutisia, ja te olette päässyt onnellisesti pälkähästä, herra kapteeni; linnut ovat vielä häkissä.»

»Entä missä Colar on?»

»Hän on Bougivalissa ja on maannut viisi päivää mamma Fipartin kellarissa, tyhjässä tynnyrissä.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

»Tarkoitan, että Colar on kuollut.»

»Kuollut! Et suinkaan tarkoita, että hän on kuollut?» huusi sir Williams. »Milloin ja missä? Millä tavalla?» kysyi hän melkein mykkänä hämmästyksestä.

»Kreivi Armand de Kergaz ampui hänet viisi päivää sitten.»

Sir Williams päästi kauhean kiljahduksen.

»Onkohan hän samalla löytänyt Jeannenkin?»

»Kyllä sekin olisi tapahtunut, jollei minua olisi ollut», vastasi
Rocambole itsetietoisesti.

Sitten hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut Bougivalissa, ja kuinka hän oli puijannut kreiviä ja Léon Rollandia.

»Colar oli kelpo mies ja älykäs», sanoi sir Williams tyyntyen, »mutta mistä saisi miehen hänen sijalleen… toistaiseksi eivät asiat sentään ole aivan huonolla tolalla.»

»Amen», lisäsi Rocambole.

Siihen päättyi ruumispuhe Colar-vainajan muistoksi. Ja sir Williams näytti miettiväiseltä. Ehkä hän juuri Colarin kuolemasta keksi uuden keinon Fernandin vapauttamiseksi.

»Eikö siis kukaan ole käynyt ravintolassa Colarin kuoleman jälkeen?» kysyi hän.

»Ei ole käynyt, herra kapteeni. Kellari on hyvä tuoreen lihan säilytyspaikka. Entinen Colar on raitis kuin ruusu», ivasi Rocambole.

»Oliko Nicolo läsnä silloin, kun murha tehtiin? Onko hän sinun ja äitisi, leski Fipartin, hyvä ystävä?»

»Se riippuu asianhaaroista… mutta mamma Fipart ei oikeastaan välitä, vaikka lempo veisi koko miehen, ja minä olen ensimmäisenä häntä hirttämässä, jos niikseen tulee. Minä en voi sietää häntä.»

Sir Williams otti, mitään vastaamatta, esille muistikirjansa ja luki:

»Nicolo, tuomittu kahdenkymmenen vuoden kuritushuoneeseen yöllisestä murtovarkaudesta ja murhayrityksestä, karkasi vankeudesta Rochefortista 184…, lakkaamatta etsitty mutta kadonnut jäljettömiin ja muuttanut ulkomuotonsa. Pysyvänä tuntomerkkinä puukonarpi rinnan oikealla puolella.»

Sir Williams sulki kirjasensa.

»Selvää on, että poliisi herkästi uskoo sentapaisen miehen syylliseksi uuteen murhaan. Tämähän sopii mainiosti. Me syytämme häntä Colarin murhasta.»

»Mutta Nicolo ei ole tappanut häntä», sanoi Rocambole.

»Mitä se merkitsee, kun minun asiani niin vaativat, että hän on murhan tehnyt.»

»Mutta hän kieltää.»

»Täytyy hankkia todistajia. Sinun täytyy valalla vakuuttaa, että olet nähnyt hänen murhaavan Colarin, ja leski Fipartin täytyy myös vahvistaa se valallaan.»

»Mutta silloin hänet hirtetään.»

»Tietysti.»

»Vaikka hän on viaton.»

»Rakas lapsi», sanoi sir Williams kylmästi, »sinä olet vielä nuori, minun täytyy kasvattaa sinua. Muista, että vain ne ihmiset, joilla on menestystä ja onnea, ovat viattomia. Nicololla ei ole onnea — siinä koko asia.»

»Niin ollen», sanoi Rocambole, »lienee Guignon ollut suuri pahantekijä», ja itsekseen hän tuumi:

— Kuinka järjetöntä kapteenin on riistää Nicololta henki! Mitä kapteeni siitä hyötyy! Muuten minä en häntä sure, hän vain kyllästyttää mammaa ja tuhoo meidät kokonaan.

XXVI

VÄÄRÄ KIRJE

Jätimme Jeannen silloin, kun palvelija ilmoitti: »Kreivi Armand de
Kergaz.»

Jeanne odotti saavansa nähdä Armandin, ja hänen sydämensä sykki ilosta.
Mutta hän peräytyi kalpeana ja kauhistuneena ikäänkuin olisi nähnyt
aaveen. Se mies, joka astui sisään, ei ollutkaan tuo odotettu…
Armand, vaan sir Williams.

Paroonilla oli yllään hieno matkapuku; hän oli avopäin, ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja totiset. Hän lähestyi Jeannea hitaasti, tarttui kunnioittavasti tämän käteen ja suuteli sitä.

»Neiti», kuiskasi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, »voitteko antaa minulle anteeksi… minä olen oikea Armand de Kergaz.»

»Te!» huudahti nuori tyttö suuttuen. »Te valehtelette!»

Sir Williams oli odottanut tätä sanaa. Hän jäi seisomaan liikkumatta ja katsoi kysyvästi Ceriseen, joka sanoi:

»Se on totta.»

Ja ikäänkuin tämä todistus ei olisi riittänyt, soitti parooni, ja
Mariette tuli sisään.

»Kauanko olette ollut palveluksessani?» kysyi hän.

»Olen palvellut rouva de Kergazilla viisi vuotta ja rouvan kuoleman jälkeen ollut herran palveluksessa», vastasi Mariette.

Jeanne katseli vavisten tätä miestä, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja jonka nimi hänen mielestään kuului toiselle, kaikesta sydämestä rakastetulle ja ihaillulle miehelle. Luoden Ceriseen ja Marietteen käskevän silmäyksen sir Williams antoi heille merkin lähteä, ja sitten hän polvistui Jeannen eteen.

»Suvaitkaa kuulla minua, neiti», pyysi hän kunnioittavalla äänellä.

Jeanne seisoi liikkumatta, voimatta lausua sanaakaan. Sir Williams sai hänet istuutumaan jääden itse polvilleen hänen eteensä.

»Kuulkaa minua», pyysi hän. »Minä olen todella Armand de Kergaz. Minulla on suunnaton omaisuus, jonka olen päättänyt käyttää hyviin töihin. Jumala ja äitini muisto herättivät minussa tämän ajatuksen, joka nyt kuuden vuoden aikana on ollut ainoa iloni. Eräänä päivänä näin teidät…»

Jeanne teki hämmästyneen ja torjuvan liikkeen.

»Oi, tiedän hyvin, mitä aioitte sanoa», jatkoi parooni. »Tiedän, että aiotte kysyä, missä olen teidät nähnyt, sillä te ette koskaan ole nähnyt minua… No niin, saatte sen tietää. Sain eräänä päivänä kuulla, että olitte joutumaisillanne häpeälliseen ansaan. En tuntenut teitä, mutta se henkilö, joka minulle sen ilmoitti, kertoi onnettomuudestanne ja yksinäisyydestänne, kauneudestanne ja siveydestänne… Tahdoin nähdä teidät, ja näinkin teidät salaa ja rakastuin teihin.»

Sir Williams sanoi viimeiset sanat hyvin hiljaa ja punastui kuin nuorukainen, ja Jeanne alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi katsellessaan tätä nuorta, kaunista ja ylhäistä miestä, joka puhutteli häntä niin kunnioittavasti. Vihdoin Jeanne kysyi arasti:

»Mihin vaaraan olin joutumaisillani, herra?»

»Matkustitte eräänä sunnuntaina Bellevilleen Cerisen, hänen sulhasensa Léon Rollandin ja Rollandin äidin seurassa, ja kaksi miestä tuli myös ravintolaan, ja he koettivat haastaa riitaa Léonin kanssa.»

»Kyllä muistan», vastasi Jeanne de Balder.

»Heti sen jälkeen tuli kolmas mies sisään… hän esiintyi puolustajana ja ajoi nuo toiset ulos.»

»Se on totta, herra…»

»Se mies tarjosi teille käsivartensa ja saattoi teidät kotiin.»

Jeanne nyökkäsi myöntäen.

»Seuraavana päivänä tuli eräs toinen mies, vanhus, joka sanoi olevansa eronsaanut upseeri ja vuokrasi asunnon teidän vierestänne. Hän sanoi olevansa isänne ystävä… ja se mies, joka oli saattanut teitä kotiin edellisenä iltana, tuli häntä tervehtimään. Tämä mies oli roisto, hän oli ottanut minun nimeni, anastanut minun arvonimeni… ja te uskoitte häntä», sanoi sir Williams korostaen joka sanaa.

»Se ei ole totta!» huusi Jeanne.

»Tiedättekö, kuka se mies on?» kysyi parooni ja oli hetkisen vaiti.
Sitten hän jatkoi:

»Ei, en sano sitä teille vielä… Kuulkaa, mitä ensin tahdon sanoa. Sattuma tahi oikeammin väsymätön salapoliisini, jota tarvitsen hyvän palveluksessa, kertoi minulle tuosta kauheasta ansasta, joka oli viritetty teitä varten. Ensin aioin vain pelastaa teidät, mutta minä näin teidät ja rakastin teitä… Näin teidät salaa pimeässä porttinne edustalla, seistessäni vaunujeni varjon kätkössä… Ah», huokasi hän, »tiedän kyllä, mitä te aiotte sanoa, tahdotte kysyä minulta, miksi minä en varoittanut teitä vaarasta, joka teitä uhkasi… mutta se oli liian myöhäistä, pahaa ei enää voinut välttää. Te olitte jo rakastumaisillanne siihen mieheen, ja pelastaakseni teidät minun täytyi antaa teidän olla harhaluulossanne, sillä äkillinen käänne olisi voinut tuhota teidät.»

Jeanne kuunteli häntä henkeään pidättäen. Paroonin koko olento ja kunnioitusta herättävä esiintyminen todisti syvää rakkautta.

Sir Williams jatkoi: »Valitsin Gertruden uskotukseni; hän hyväksyi suunnitelmani, ja annettuani teille unijuomaa, toin teidät nukuksissa tänne — mutta en uskaltanut näyttäytyä teille, vaan kirjoitin. Oi, kuinka sydämeni sykähteli tarttuessani kynään… Olin aivan kuolla vastauksenne tuottamasta ilon puuskasta…»

Sir Williams kumartui ja suuteli hänen kättään; ja Jeanne luuli uneksivansa ja kysyi:

»Mutta herra, kun olette… kun te olette kreivi de Kergaz, kuka sitten on se toinen?»

»Hän on roisto! Ennen ollut kamaripalvelijani.»

Jeanne huudahti ja kaatui selälleen silmät ummessa. Hän oli rakastanut palvelijaa. Nuoren tytön taas toinnuttua oli sir Williams poissa, ja Cerise istui hänen vieressään hoitaen häntä. Hän antoi Jeannelle paroonilta kirjeen, joka kuului seuraavasti:

»Neiti!

Tekemäni kiusallisen paljastuksen jälkeen tunnen olevan parasta, että viivyn jonkun aikaa poissa luotanne. Te ette voi heti rakastaa minua, ja kumminkin minusta tuntuu kuin saattaisin tehdä teidät onnellisimmaksi kaikista naisista. Jeanne, sydämeni rakastettu, viivyn vielä kahdeksan päivää poissa luotanne, mutta kirjoitan teille joka ilta, ja kun tulen takaisin, silloin pyydän teitä suostumaan vaimokseni ja vastaanottamaan nimeni. Ehkä jalo sydämenne ja selvä älynne ovat palattuani opettaneet teitä erottamaan todellisen kreivi de Kergazin väärästä.

Hyvästi, teitä rakastava

Kreivi Armand de Kergaz.»

Jeanne luki kirjeen ja purskahti itkuun. Ylhäinen veri hänen suonissaan kuohui hänen ajatellessaan rakastaneensa miestä, jota sir Williams oli saanut nimittää kamaripalvelijakseen.

Jätettyään pyörtyneen Jeannen, sir Williams antoi Mariettelle muutamia määräyksiä ja meni sitten Port-Marlyyn, jossa Rocambole häntä odotti.

»Tulenko liian myöhään?» kysyi sir Williams.

»Päinvastoin, kapteeni», vastasi Rocambole, »on parasta odottaa, kunnes tulee oikein pimeä, sillä totta puhuakseni luulen kreivin olevan vahdissa talon ympäristöllä saadakseen minut kiinni.»

»Noh, sitten on parasta pitää varansa», sanoi sir Williams.

He odottivat yön tuloon asti — kylmän ja kostean syysyön — ja hiipivät kiertäen kaartaen majataloon, johon pujahtivat takaovesta.

Rocambole liikkui kuin kissa pimeässä, ja sitäpaitsi hän tunsi talon perinpohjin. Hän vei paroonin mukanaan, otti ensi kerroksessa kamiinalta kynttilän, mutta ei sytyttänyt sitä.

»Voisivat ulkoa nähdä valoa, ja siksi on parasta sytyttää se vasta alhaalla», sanoi hän.

Hän tarttui kapteenin käteen ja vei hänet kellariin, sitten hän sytytti kynttilän ja näytti tynnyriä, jossa Colarin ruumis oli.

Parooni tiesi Colarilla aina olevan mukana pienen kirjetukun, joka ehkä sisältäisi häntä vahingoittavia todistuksia. Hän kiskoi siis arkailematta ruumiin esille tynnyristä ja avasi Colarin takin. Sitten hän pisti kaikessa rauhassa valkean kätensä raadon taskuun ja veti sieltä kirjetukon. Väärän passin hän jätti sinne ja pani taskuun samalla kirjeen, jossa oli mestarillisesti jäljitelty Colarin käsialaa. Kirjeen päällekirjoitus oli seuraava:

    »Muotikauppias Emilie Foulboeuf,
                          Belgrave-square 21, Lontoo.»

Se oli Colarin allekirjoittama ja kuului:

»Kolmen päivän perästä pääsee ystäväsi pariisilaispoliisin kynsistä. Matkustan Boulogneen huomenna, ja siellä astun laivaan. Palan halusta nähdä sinut jälleen ja ruveta taas rehelliseksi ja kunnolliseksi mieheksi. Säästörahoillani voimme asettua Middlesexiin tai sen lähettyville ja ostaa maatilan, jossa saamme viettää rauhallista elämää. Minulla on sataviisikymmentä tuhatta frangia käteistä rahaa, mutta täällä Pariisissakin minä saattaisin joutua kiinni, ja silloin minut lähetettäisiin takaisin kalerivankeuteen.

Kerron sinulle nyt kepposesta, jonka tein eräälle ulkoasiainministeriön virkamiehelle. Sille voi todella makeasti nauraa.

Ajattelehan, se veitikka oli puoli vuotta sitten rakastunut naiseen, joka oli iskenyt silmänsä minuun. En tahdo sanoa sinulle, rouva Colar, kuka hän oli, ettet kävisi mustasukkaiseksi ja repisi silmiä hänen päästään; mutta minä olin kauan odottanut kostaakseni tuolle miehelle.

Vihdoin tuli sattuma minulle avuksi. Eräänä aamuna, kuljeskellessani Saint-Louis-kadulla puettuna kaupunginlähetiksi, tuli muuan nuori neiti luokseni ja pyysi minun viemään kirjeen eräälle virkamiehelle ulkoasiainministeriössä. Kirje oli osoitettu Fernand Rocherille, ja minä otin sen ja lähdin. Tiellä avasin kirjeen ja näin, että nuori neiti antoi herra Rocherille rukkaset. — Hyvä, — ajattelin minä, — se merkitsee jotakin minulle. Ja tultuani ulkoasiainministeriöön kysyin herra Rocheria, ja minut osoitettiin toimistopäällikön huoneeseen. Fernand oli siellä yksin, kassakaappi oli auki, ja sen avain oli edessäni pöydällä. Heti ensi silmäyksellä näin, että kaapissa oli rahalaukku, ja sieppasin sen. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että tuollaisessa kaapissa harvoin säilytetään mitään arvokkaampaa, enkä halunnut panna niin paljoa alttiiksi sellaisen pikkuseikan vuoksi. Silloin pälkähti päähäni hyvä ajatus. Nuori mies oli lukenut kirjeen ja joutunut suunniltaan. Hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa kokonaan unohtaen minut. Minä otin laukun, pistin sen hänen päällystakkinsa taskuun ja menin tieheni. Vähän ajan perästä näin hänen juoksevan avopäin, mutta päällystakki yllä, ministeriöstä tietämättä lainkaan, että hän siten oli varastanut kruunun varoja. Siitä tulee hänelle kaunis juttu…»

* * * * *

Kirje näytti kyllin todenmukaiselta ja oli sitäpaitsi Colarin allekirjoittama, jolla oli vaarallisen rikollisen maine, ja osoitettu Lontooseen sellaiselle naiselle, johon Colarilla oli ollut suhde.

Pantuaan kirjeen vainajan taskuun parooni napitti takin kiinni ja vieritti Rocambolen avulla tynnyrin paikoilleen, ensin otettuaan Colarin kellon ja kukkaron.

»Kuule nyt tarkkaan, mitä sanon», virkkoi sir Williams Rocambolelle.
»Colar on murhattu.»

»Niin kyllä, kreivi de Kergaz on hänet murhannut, sen tiedän.»

»Eipä, vaan Nicolo», vastasi parooni. »Sinun äitisi täytyy mennä poliisille ilmoittamaan, että hän on saanut tunnonvaivoja, ja että hän syytöksen pelosta lopultakin tahtoo tunnustaa kaikki. Hänen pitää kertoa, että Colar ja Nicolo joutuivat riitaan ja että Nicolo kiivaudessaan tappoi Colarin pistoolinlaukauksella ja varasti hänen kellonsa ja kukkaronsa ja että hän uhkauksilla oli pakottanut äitisi ja sinut vaikenemaan ja piilottamaan ruumiin kellariin.»

»Hyvä, mutta paljonko hän saa tästä pienestä valheesta?»

»Kolme tuhatta frangia.»

»Se on liian vähän, kapteeni…» väitti Rocambole. »Isä Nicolon kaula on hänelle kalliimpi.»

»Olkoon menneeksi. Saakoon neljätuhatta!»

»Ja minä myös neljä tuhatta», lisäsi nulikka rauhallisesti. »Saattepa nähdä, kapteeni, kuinka kauniisti minä teen valan… käsi koholla, muuttamatta ilmettä… niinkuin se, joka puhuu puhdasta totta.»

»No niin, sinä saat ne rahat.»

Sitten he sammuttivat kynttilän ja lähtivät pois kellarista. Sir Williamsin valjakko odotteli Bougivalin ja Rueilin välillä, ja hän ajoi Pariisiin, Rocambolen mennessä pieneen taloon tapaamaan Fipart-leskeä puhuakseen tälle asiasta. Eukko itki ensin hiukan, ajatellessaan, että hän tulisi olemaan avullisena rakastajalleen ansaa viritettäessä. Sillä hän oli rakastanut tätä miestä paljonkin. Mutta Rocambole sai hänet hyvällä puhetaidolla lopulta suostumaan.

Seuraavana aamuna hän meni poliisin puheille ja Rocambole Nicolon pariisilaisasuntoon, jonne hän kätki entisen — kuten hän sanoi — herra Colarin kellon ja kukkaron.

XXVII

VANGITSEMINEN

Nicolo asui Guérin-Boisseau-kadun varrella kurjassa kuudennen kerroksen huoneessa, mutta hän oleskeli siellä ainoastaan silloin, kun oli tehnyt jonkin konnantyön ja pelkäsi poliisin olevan kintereillään.

Neljä vuotta hän oli asunut kaikessa rauhassa tässä hieman epäiltävässä korttelissa, maksanut vuokransa säännöllisesti, eikä ottanut siellä vastaan muita kuin Rocambolen, joka oli muka hänen veljenpoikansa, ja josta hänen leikillisyytensä vuoksi muutkin vuokralaiset pitivät.

Siitä yöstä saakka, jolloin Colar ammuttiin, hän ei ollut käynyt asunnossaan, vaan oleskellut vuoroin Bellevillessä, Saint-Denisissä ja Vincennesissä. Mutta samana iltana, kun sir Williams ja Rocambole kävivät majatalon kellarissa Colarin ruumista katsomassa, oli Nicolo mielestään uuden päällystakin tarpeessa ja varasti takin eräästä räätälinliikkeestä. Muuan poliisi näki sen ja lähti hänen perässään, mutta kadotti hänet näkyvistä ihmisvilinässä. Nicolo juoksi Guérin-Boisseau-kadulle asuntoonsa, ja portinvartija antoi hänelle kynttilän ja avaimen.

»Herra Nicolo», sanoi hän. »Teidän veljenpoikanne Rocambole on käynyt täällä. Hän pyysi huoneenne avainta, mutta toi sen heti takaisin.»

Nicolo luuli Rocambolen käyneen tuomassa uutisia Fipart-leskeltä ja tarkasteli huoneessaan, olisiko mahdollisesti tuotu hänelle kirje tai muuta sellaista. Mutta kaikki oli tavallisessa järjestyksessä, eikä mistään voinut nähdä Rocambolen siellä käyneen.

Nicolo oli väsyksissä pakojuoksustaan ja heittäytyi täysissä pukimissa sängylle, vaipuen heti syvään uneen. Hän nukkui aamuun kello kymmeneen saakka, jolloin ovelle kovasti kolkutettiin.

»Kuka siellä?» kysyi hän.

»Aukaiskaa lain nimessä…!» vastasi ääni ulkopuolelta.

»Nyt olen satimessa», mutisi Nicolo ja aikoi piilottaa varastamansa takin, mutta samassa ovi murrettiin, ja kaksi konstaapelia astui sisään.

— Tästä saan puoli vuotta, — ajatteli Nicolo. Hän oli ennen ollut kaleereilla, mutta osannut niin täydellisesti muuttaa ulkonäkönsä, ettei yhtään pelännyt tulevansa ilmi.

Konstaapelit tarttuivat hänen kaulukseensa ja vangitsivat hänet kiinnittämättä huomiotaan takkiin, joka puoleksi näkyi sängynpeitteen alta.

Hänet vietiin poliisiasemalle, ja kohta pantiin toimeen alustava kuulustelu, jossa takkia ei edes mainittu. Tästä hän hätääntyi ja kysyi:

»Mistä minua syytetään?»

»Teitä syytetään siitä, että te kahdeksan päivää sitten Bougivalissa leski Fipartin majatalossa pistoolilla surmasitte Colar-nimisen entisen kaleeriorjan.»

»Minä en ole häntä murhannut», huudahti Nicolo.

»Sen saa kyllä poliisituomari selville», vastasi konstaapeli.

Kahden tunnin perästä Nicolo seisoi poliisituomarin edessä.

Nicolo kielsi itsepintaisesti murhanneensa Colarin, mutta kelpo pahantekijän tavalla hän ei maininnut leskeä, ei Rocambolea eikä sir Williamsiakaan.

Heti senjälkeen kuulusteltiin häntä yhdessä leski Fipartin ja
Rocambolen kanssa.

Muuttamatta värettäkin kasvoissaan leski selitti, että Nicolo ja Colar olivat riitautuneet ja että Nicolo oli ampunut Colarin pistoolilla.

Nicolo ajatteli, että leski Fipart, joka ei ollut nähnyt kreivi de Kergazin tulevan ikkunasta, oli ehkä saanut sen käsityksen, että hän oli surmannut Colarin, mutta kun Rocambole vahvisti hänen puheensa, selvisi hänelle, että hänet oli myyty ja hänen perikatonsa päätetty.

Hän oli aivan suunniltaan ja tahtoi ilmaista kaikki, mutta oli niin villissä, ettei saanut sanaa suustaan. Hänen punakat kasvonsa kävivät sinisenkalpeiksi, ja näytti siltä, kuin kaikki veri olisi hänestä kadonnut. Melkein puolikuolleena kannettiin hänet vaunuihin ja vietiin Bougivaliin, josta ruumis tuotiin esille kellarista ja tunnettiin karanneeksi kaleriorjaksi nimeltä Colar.

»Senkin konna!» sanoi Rocambole uhaten Nicoloa nyrkillään, »kiellätkö myöskin ottaneesi hänen kellonsa ja kukkaronsa? Sinä olet ne piilottanut ilveilypukuusi, juuri niin sinä olet tehnyt.»

Nicolo ymmärsi, että kaikki oli hukassa, ja hänen raivonpuuskansa uudistuivat, hän huitoi käsillään ja koetti päästä irti poliiseista, mutta hänet köytettiin kunnollisesti, ja sitten hän oli kuin raivosta voipunut, karjuva petoeläin. Nuorallatanssijaa odotti hirttonuora.

Konstaapelien sitoessa häntä tutki komisaari tarkoin kaikki, mitä ruumiin vaatteissa oli, ja siten tuli kirjetukku esille.

Kuten sir Williams oli ennustanut, niin tapahtuikin. Väärä kirje Colarilta muotikauppias Emilie Foulboeufille oli siellä myös, murrettiin auki ja luettiin.

Sattumalta tässä oli sama komisario, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli vanginnut Fernand Rocherin Baccaratin luona ja koko ajan pitänyt nuorta miestä viattomana. Luettuaan kirjeen hän oli varmistunut Fernandin syyttömyydestä.

Hän määräsi, että Colarin ruumis oli vietävä kappeliin, ja sillä välin kun Nicoloa kuljetettiin takaisin vankilaan, jätti hän kirjeen viranomaisten käsiin.

Kaiken tämän tapahtuessa istui Fernand Rocher vielä vankilassa. Valmistava kuulustelu oli lopetettu, ja neljäntoista päivän perästä hän joutuisi oikeuden eteen. Nuori miesparka oli viime päivinä ollut sellaisessa tylsyyden tilassa, ettei tiennyt, mihin milloinkin ryhtyä.

Armand, Léon ja Baccarat olivat olleet kahdesti hänen luonaan ja luvanneet pelastaa hänet, mutta siitä oli jo kahdeksan päivää, kun hän oli heidät nähnyt. Pieni toivonkipinä, joka hänellä oli ollut, sammui, ja eräänä aamuna hän sai tiedon, että parin päivän perästä hän saisi seisoa tuomittavana.

Siitä hetkestä asti oli hänen järkensä kuin pimentynyt, ja ainoastaan pakolla hänet saatiin syömään; muuten hän olisi kuollut nälkään.

Mutta eräänä aamuna tuli Baccarat vankilaan. Fernand katsoi häneen jäykin ja hajamielisin silmin. Baccarat tarttui hänen käteensä ja polvistui hänen eteensä.

»Herra Fernand-parka», kuiskasi hän liikutettuna, »kuinka te olette muuttunut!»

Mutta Baccaratissakin oli tapahtunut muutos. Hän ei enää ollut sama nuori, hieno ja kevytmielinen nainen, jonka elämä oli ollut vaan huvittelua. Hän oli nyt surun murtama nainen, jonka kalpealle otsalle katumus oli painanut merkkinsä. Hän oli aivan yksinkertaisesti puettu; näytti siltä kuin hän olisi nykyisellä nöyryydellään tahtonut sovittaa aikaisemman ylpeytensä.

»Oi, tekö se olette?» sanoi Fernand sellaisella äänellä, kuin jos
Baccaratin näkeminen olisi herättänyt kaikki tuskat hänessä eloon.

»Niin olen», vastasi Baccarat hiljaa, »juuri minä, ja tulen vielä pyytämään teiltä anteeksi ja sanomaan, että teidän tulee vielä toivoa… me teemme työtä pelastaaksemme teidät.»

Fernand pudisti päätään.

»Se on mahdotonta», sanoi hän.

»Ei ole», vakuutti Baccarat. »Ei ole mahdotonta todistaa ihmisen viattomuutta. Olkaa huoleti, herra Fernand, nyt enemmän kuin koskaan ennen. Kreivi de Kergaz pelastaa teidät, hän voi, mitä hän tahtoo, mutta hän tarvitsee aikaa.»

»Aikaa!» huudahti Fernand epätoivoisesti, »mutta ettekö sitten tiedä, että viikon kuluttua minut viedään oikeuden eteen ja tuomitaan?»

»Viikon kuluttua!» huudahti Baccarat kauhuissaan. »Se on mahdotonta.»

»Se on totta.»

»Viikon kuluttua on Bastien tullut takaisin Bretagnesta, jossa hän pakottaa sir Williamsin tunnustamaan totuuden. Oi, me kyllä pelastamme teidät joutumasta tuomioistuimen eteen, sen vakuutan teille.»

Samassa astui vanginvartija santarmin kanssa sisään.

»Hyvä Jumala, onko aika jo tullut?» sopersi Fernand.

»Tuomari haluaa puhutella teitä.»

— Ehkäpä on todellinen syyllinen löydetty, — ajatteli Baccarat ja lähti luvaten Fernandille tulla seuraavana päivänä takaisin.

Fernand seurasi santarmia tuomarin luo. Tämä sattui olemaan sama, joka oli kuulustellut häntä hänen tullessaan vankilaan.

»Herra, tunsitteko sen kaupunginlähetin, joka toi teille kirjeen ulkoasiain ministeriöön?» kysyi tuomari.

»En ollut häntä koskaan ennen nähnyt», vastasi Fernand.

»Sepä merkillistä. Hän tunsi teidät.» Ja tuomari luki Colarilta löytyneen kirjeen.

»Herra, vaikka onkin muutamia ristiriitoja teidän selityksessänne, todistaa tämä kädessäni oleva kirje epäilemättä teidän viattomuutenne. Pääsette heti vapaalle jalalle.»

Äänekäs ilonhuudahdus — ja Fernand kaatui pyörtyneenä tuolille.

* * * * *

Tuntia myöhemmin seisoi Fernand Rocher kreivi de Kergazin hotellissa. Armand, Baccarat ja Léon Rolland olivat kaikki siellä ja hämmästyivät kovin nähdessään nuoren miehen.

Kuinka hän oli päässyt vapaaksi? Kuinka hän oli voinut todistaa viattomuutensa? Sitä oli mahdotonta käsittää.

Mutta Fernandin kerrottua kirjeestä, jonka poliisi oli löytänyt Colarin taskusta Bougivalin majatalon kellarissa, ja että nuorallatanssija Nicoloa oli syytetty murhaajaksi, selvisi asia kreiville.

— Se on taas Andrean työtä, — mutisi hän. Hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, kun hän ajatteli, että tällä hetkellä sir Williams jo ehkä oli Herminen mies.

— Eikä Bastien ole lähettänyt minulle mitään tietoja! — ajatteli hän. —
Olen turhaan odottanut häneltä kirjettä jo monta päivää.

Äkkiä avautui ovi, ja sisään astui muuan talonpoika Kervolenista.

»Herra kreivi», sanoi hän, »tulen ilmoittamaan surullisia uutisia.
Herra Bastien on kuollut.»

»Kuollut! Bastien kuollut!» huusi kreivi tajuamatta tätä sanomaa.

»Niin, herra kreivi, viisi päivää sitten.» Ja mies kertoi, kuinka Bastien oli lähtenyt mielipuolen kanssa, eikä häntä sen koommin oltu nähty.

Kaksi päivää oli häntä odotettu ja turhaan haettu, mutta kolmantena päivänä olivat aallot heittäneet hänen ruumiinsa rannalle.

Armand ei antanut mielensä masentua, vaikka heti käsittikin, että Andrea roisto taas kerran oli päässyt voitolle. Hän käski noutamaan hevosensa.

»Bretagneen! Ja suokoon Jumala, ettemme tulisi liian myöhään!» huusi hän Fernandille.

XXVIII

SELITYKSIÄ

Fernandin vapauttaminen sattui pari päivää senjälkeen, kun Colarin ruumis oli löydetty. Sir Williamsilla oli siis ollut aikaa matkustaa takaisin Bretagneen, ennenkuin Armand de Kergaz sai tiedon Bastienin kuolemasta.

Parooni tuli ritari Lacyn luo myöhään illalla, ja ritari, joka juuri palasi metsästysmatkalta, kysyi innokkaasti, kuinka Fernandin asian oli käynyt.

»Hänet on vapautettu», vastasi sir Williams.

»Oliko hän siis syytön?» kysyi ritari.

»Päinvastoin! Se juttu maksoi minulle satatuhatta frangia.»

Ritari katsoi hämmästyneenä nuorta miestä, joka ainoastaan miellyttääkseen rakastamaansa naista uhrasi niin suuren rahasumman.

»Mutta millä tavalla? Onko se salaisuus?»

»Ei, kaukana siitä. Kerron teille, mitä tein. Fernand on syyllinen, se voidaan todistaa, ja saadakseni todistetuksi hänen syyttömyytensä täytyi minun tietysti löytää mies, joka suostui ottamaan syyn niskoilleen.»

»Ja te löysitte sellaisen?»

»Löysin», vastasi sir Williams varomattomasti.

»Maksoitteko hänelle satatuhatta frangia?»

»Niinkuin sanoin, mutta rahat eivät tuottaneet hänelle mitään onnea. Nyt saatte kuulla — se on kokonainen romaani! Se mies, jonka löysin, oli nimeltä Colar, karannut kaleeriorja, joka mielellään tahtoi jättää Ranskan, koska poliisi oli hänen jäljillään. Näissä olosuhteissa minä tapasin hänet, ja hän myöntyi kirjoittamaan kirjeen entiselle rakastajattarelleen Lontooseen. Hän vei minut rikostoverinsa, erään rosvon luo, josta oli tullut majatalon isäntä, ja me kolme kyhäsimme pienen huvinäytelmän. Colarin oli määrä asettua asumaan majataloon, ja isäntä antaisi hänet ilmi poliisille, joka kuitenkaan ei saisi häntä käsiinsä, koska Colar muutamia tunteja aikaisemmin oli lähtenyt Amerikkaan, satatuhatta frangia taskussaan. Mutta sensijaan poliisin piti löytää Colarin paperit ja kirjeet, muun muassa se, jonka hän oli kirjoittanut rakastajattarelleen, ja jossa hän kerskui rahalaukun sieppaamisestaan ja siitä että oli taitavasti tehnyt Fernand Rocherista varkaan.»

»Sehän oli mestarillista», sanoi ritari ihaillen ja hämmästyen.
»Poliisi siis todella löysi tuon kirjeen.»

»Enemmänkin. Löydettiin Colarin ruumis. Majatalon isäntä oli murhannut hänet ryöstääkseen hänen satatuhatta frangiaan, ja kirje löydettiin ruumiin takin taskusta.»

Tällaisen jutun sir Williams kertoi ritarille, jonka silmissä hän yhä oli täydellinen aatelismies, joka ei karttanut mitään silloin, kun asia koski hänen rakastamaansa naista.

»No niin», sanoi ritari hetkisen mietittyään, »nyt teillä ei ole muuta tekemistä kuin ilmoittaa neiti de Beaupréaulle, että teillä on ollut onni mukana, ja muistuttaa hänelle, mitä hän on luvannut.»

»Ei, ei, neiti Hermine antoi minulle sen lupauksen kuumeisessa ja kiihkoisessa mielentilassa, ja tuskin olisi jalomielistä minun puoleltani vaatia sen täyttämistä.»

»Lupaus on aina lupaus; Herminen on suostuttava vaimoksenne», vastasi ritari olkaansa kohauttaen.

»Toivon sitä, vaikken voi sitä vaatia», vastasi sir Williams, mutta ajatteli itsekseen: — Tuo hyvä mies on tyhmä. Hän ei tiedä, että naiselta saa kaikki silloin, kun häneltä ei mitään vaadi.

Keskustelun katkaisi Jonas, joka tuli les Genêtsistä tuoden kirjeen vapaaherrattarelta.

Herra de Lacy avasi sen ja luki:

»Rakas naapurini!

Kahdeksan päivää sitten sir Williams lähti luotamme. Hänen lähdöstään saakka on Hermine ollut yhtämittaisessa kuumeessa. Sir Williams lupasi hänelle tulla takaisin. Emme ole kuulleet hänestä mitään. Mutta Hermine kyselee joka päivä, eikö teiltä ole tullut tietoja, ja siitä teen sen johtopäätöksen, että Hermine ajattelee vain paroonia eikä teitä. Tiedättekö, missä sir Williams on? Pyydän, lähettäkää minulle edes muutama rivi.

Teidän

paroonitar de Kermadec.»

Ritari ojensi kirjeen sir Williamsille, joka vapisi ilosta. — Nyt luulen voiton hetken tulleen, — ajatteli hän ottaen taskustaan sanomalehden. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan. Hetken perästä nousi Jonas hevosen selkään mukanaan suuri kotelo herra de Beaupréaulle sir Williamsilta ja kirje vapaaherrattarelle ritarilta. Herra de Lacy oli kirjoittanut:

»Rakas rouva ja naapuri!

Sir Williams on juuri palannut alakuloisempana kuin koskaan ja siitä päätän, että hän yhä on rakastunut pieneen veljentyttäreenne. Hänen tarkoituksensa on huomenna saapua les Genêtsiin ja toivoo voivansa hälventää pilvet Herminen kauniilta otsalta.

Suutelen kunnioittavasti kättänne

Ritari de Lacy.»

Parooni sir Williams herra de Beaupréaulle:

»Les Genêtsin linna.

Rakas appiukko!

Luulen, että peli on voitettu! Tyttärenne on luvannut tulla vaimokseni, jos voisin pelastaa hänen rakkaan Fernandinsa. Jättäkää hänelle tähän liitetty kirje ja sanomalehti La Gazette des Tribunaux. Odotan vastaustanne Manoirissa.

Teidän

sir Williams.»

Herra de Beaupréau sai tämän kirjeen tuntia myöhemmin kuin parooni oli tullut ritari de Lacyn luo. Hermine oli viime päivinä ollut kuin varjo; hän oli itkenyt ja rukoillut… Hän oli luvannut mennä sir Williamsin vaimoksi, jos tämä pelastaisi Fernandin… hän toivoi kuolevansa sitä ennen. Sir Williamsin kirje Herminelle, joka sai sen herra de Beaupréaulta, kuului näin:

»Neiti!

Voi, hän oli syyllinen… mutta olen pelastanut hänet, ja nyt koko Pariisi uskoo hänen viattomuuteensa. Voitte saada siitä varmuuden lukemalla lähettämäni sanomalehden. Tahtoisin saada tavata teitä, neiti, vielä kerran ennenkuin iäksi jätän Ranskan, jossa olen niin paljon kärsinyt. En suinkaan muistuttaakseni teitä lupauksesta, jonka hetken kiihoituksessa ja tuskassa minulle annoitte, vaan sanoakseni teille ikuiset jäähyväiset. Tahdotteko kieltää sen minulta?»

* * * * *

Hermine luki kirjeen ja aukaisi sitten La Gazette des Tribunauxin.

Sanomalehti sisälsi pitkän selonteon varkaudesta, murhasta ja Fernandin vapauttamisesta, ja kirjoitus päättyi seuraavin sanoin: — »Syytetty vapautettiin heti ja ryhtyy muutaman päivän päästä taas virantoimitukseensa ulkoasiain ministeriössä, jonka arvossapidetyimpiä virkailijoita hän oli.»

Neiti de Beaupréausta tuntui kuin hän voisi kuolla ilosta; sitten hän äkkiä muisti lupauksensa sir Williamsille ja kirjoitti hänelle muutaman rivin:

»Herra!

Rakastaa voi vain kerran elämässä, mutta jos altis kiitollisuus saa teidät unohtamaan rakkauden, vaikka olette oikeutettu sitä vaatimaan naiselta, joka saa pitää nimeänne, voitte kernaasti ritari de Lacyn kautta pyytää kättäni. Uhraan teille elämäni ja tahdon olla rehellinen vaimonne.

Hermine.»

Saadessaan tämän kirjeen, jota oli odottanutkin, sir Williams ajatteli:

— Pieni raukka uhrautuu turhanpäiten. Minä en pyydä rakkautta, vaan miljoonia. En ole hentomielinen, ja jos rakastuisin, luulisin melkein olevani hiukan heikko Jeannea kohtaan, jonka otankin rakastajattarekseni.

Ja hän kirjoitti herra de Beaupréaulle:

»Otin Pariisista mukaani kaikki paperit, jotka todistavat minun olevan sir Williamsin, irlantilaisen paroonin. Ne ovat täydellisesti kunnossa. Ritari de Lacy nousee juuri ratsunsa selkään tullakseen virallisesti pyytämään arvoisalta apeltani Herminen kättä. Täytyy toimia ripeästi, häät on vietettävä viikon kuluttua, ja päivää myöhemmin tulemme vaatimaan kaksitoista miljoonaa — keiltä ne vaadimme, sen tiedän hyvin. Ja te saatte luvan rakastaa Ceriseä, josta olen pitänyt tarkkaa huolta teidän hyväksenne, vanha syntinen.

Teidän

sir Williams.»

XXIX

SOPIMUS

Kahdeksan päivää sen jälkeen, kun tämä kirje oli lähetetty, aherrettiin vanhassa les Genêtsissä varhaisesta aamusta saakka ankarasti suuren juhlan valmistuspuuhissa. Talonpoikia ja palvelijoita oli tullut täydessä sunnuntai-asussa, ja vanha paroonitar itse oli ottanut ylleen loistopukunsa, joka oli säilynyt hänellä muistona keisarivallan alkuajoilta. Kello yhdeksän aamulla tuli lukuisia vaunuja vieraineen läheisistä kartanoista sekä notaari, jonka tehtävänä oli kirjoittaa avioliittosopimus. Pian senjälkeen tulivat myös komeat kääsit, tuoden sir Williamsin ynnä hänen isäntänsä ja todistajansa, herra Lacyn.

Sopimus oli allekirjoitettava kello yhdeksän; kello kymmenen oli vastanaineiden määrä matkustaa läheiseen maaseutukaupunkiin, jonka pormestarin tuli toimittaa siviili-vihkiminen, ja keskipäivällä piti olla vihkiäiset kirkossa.

Täsmälleen kello yhdeksän avattiin kaksoisovet suureen saliin, ja herra Beaupréaun käsivarteen nojaten astui Hermine sisään kalpeana kuin marmoripatsas valkoisessa morsiuspuvussaan. Häntä seurasi hänen äitinsä, jolle sir Williams oli tarjonnut käsivartensa.

Notaari istui pienen pöydän ääressä avioliittosopimus edessään.

»Suunnaton omaisuus!» mutisi hän, »mikäli nämä Dublinin sheriffin todistamat asiakirjat ovat oikeita. Loistava, kerrassaan ruhtinaallinen omaisuus.»

Kuten voi arvata, oli sir Williams hankkinut itselleen koko joukon väärennettyjä asiakirjoja, joista kävi selville, että hänellä oli vuotuiset kahdenkymmenentuhannen punnan tulot.

Vieraat olivat jo koolla sivuhuoneessa, tuleva aviopari oli paikallaan, ja ratkaiseva hetki oli tullut. Rouva de Kermadec, joka puolittain makasi leposohvalla, komensi palvelijoita sulkemaan ovet.

»Herra notaari», sanoi hän sitten, »oletteko hyvä ja luette meille ääneen avioliittosopimuksen?»

Notaari nousi, sovitti nenälleen silmälasit, rykäisi ja avasi pinkan leimattuja papereita. Mutta juuri kun hän oli aloittamaisillaan lukemisen, keskeytti hänet vaunujen jyrinä, kavioiden kapse ja sarja ruoskanläimäyksiä linnan pihalta.

Sinne olivat tulleet postivaunut, ja niistä astui maahan kolme henkilöä. Sir Williams alkoi äkkiä tuntea pahoinvointia ja kalpeni. Hermine, joka oli kuin unessa ja tuskin tajusi mitään, sai kylmänväreitä, ja hänen sydämessään heräsi heikko toivo…

Ovi aukeni, ja eräs palvelija ilmoitti:

»Herra kreivi Armand de Kergaz!»

Mustiin puettuna, kalpeana ja juhlallisena kuin tuomari astui Armand sisään ja meni suoraan rouva de Kermadecin luo luomatta edes syrjäsilmäystä sir Williamsiin.

»Rouva», sanoi hän, »suokaa anteeksi, että minä odottamatta tunkeudun taloonne näin vakavan toimituksen aikana, mutta tärkeät asianhaarat pakottavat minut siihen.»

»Herra kreivi», vastasi paroonitar kummastuneena, »olkoonpa asianne mikä tahansa, toivotan teidät tervetulleeksi.»

»Rouva», jatkoi herra de Kergaz, »minä olen parooni Kermor de Kermarouët-vainajan jälkisäädöksen toimeenpanija. Hän oli bretagnelainen aatelismies, joka jätti jälkeensä kahdentoista miljoonan omaisuuden.»

»Eikö totta, herra», kysyi hän sir Williamsilta, »onhan mainitsemani määrä oikea?»

»Minä en ymmärrä, herra, minkätähden teette minulle tämän kysymyksen.
En tunne parooni de Kermarouëtia enempää kuin hänen omaisuuttaankaan.»

»Vai niin!» vastasi Armand. »Minä luulin päinvastoin. Mutta jatkakaamme!»

Hän katsoi nyt vapaaherrattareen: »Rouva, sallitteko minun jäädä hetkeksi kahden kesken notaarin kanssa?»

Notaari kumarsi ja meni sivuhuoneeseen, missä vieraat olivat koolla.

XXX

TILINTEKO

Armand meni nyt kalpean, vapisevan Thérèsen luo, joka ei osannut muuta kuin aavistella, että jokin uusi onnettomuus oli taas kohdannut hänen lastaan. Kreivi otti ääneti esille ja ojensi rouvalle medaljongin, jonka parooni Kermarouët oli hänelle antanut vähää ennen kuolemaansa ainoaksi keinoksi, jotta voisi löytää sen naisen, jota hän niin kauan oli etsinyt.

»Oletteko koskaan pitänyt tätä koristetta?» kysyi hän.

Rouva de Beaupréau huudahti, kokonainen muistojen maailma avautui hänelle; hän oli jälleen näkevinänsä itsensä pienessä ravintolassa Espanjan rajalla ja muisti hirvittävän yön kaikkine yksityisseikkoineen. Ja vielä nytkin niin monen vuoden kuluttua, pitkän, puhtaan ja moitteettoman elämän jälkeen, painui hänen päänsä häpeästä, ja kasvoihin nousi tumma puna.

»Rouva», sanoi Armand hiljaa, »se mies on katunut syntiänsä, sillä Jumala lähetti hänelle hirveän rangaistuksen. Viime hetkellään hän pyysi minua rukoilemaan anteeksi teiltä — ja lapseltanne.»

Sitten hän kääntyi herra de Beaupréaun puoleen ja sanoi kovalla äänellä:

»Neiti Herminen avioliittosopimus on peruutettava sen suuren omaisuuden tähden, joka tulee hänen miehensä hyväksi. Parooni Kermor de Kermarouët on koko omaisuutensa perijäksi määrännyt Hermine de Beaupréaun, joka on lain mukaan teidän tyttärenne.»

Toimistopäällikkö saattoi tuskin pidättyä huutamasta ja katsoi sir Williamsiin ja muihin läsnäolijoihin. Sir Williams seisoi kuin salaman iskemänä. Armand meni suoraan hänen eteensä ja mittaili häntä katseellaan kiireestä kantapäähän.

»Te olette ollut ripeä, herra», sanoi hän, »ja jos minä olisin tullut päivää myöhemmin, olisitte ollut Hermine de Beaupréaun puoliso ja kahdentoista miljoonan omistaja.»

Mutta sir Williams ei menettänyt malttiaan; hän nosti päänsä ja vastasi:

»En todellakaan ymmärrä, mitä te tarkoitatte, herra. Viisi minuuttia sitten en edes aavistanut, että neiti de Beaupréaulla on minkäänlaisia myötäjäisiä, vaan pidin itseäni tarpeeksi rikkaana meille molemmille.»

»Todellako?» kysyi herra de Kergaz. »Olen kuitenkin kuullut päinvastaista. Kerrotaanpa miehestä, jolla on väärä nimi, ja joka on muuttanut Pariisiin toimintaansa harjoittamaan, koska hän näet on Englannissa tunnettu varkaaksi ja rosvoliiton päälliköksi ja Lontoon poliisi etsii häntä käsiinsä. Mainittu mies tunsi, mikäli tiedän, parooni Kermarouëtin testamentin ja oli toimeenpannut laajasti suunnitellun salahankkeen, jonka langat nyt ovat minun käsissäni.»

Ja Armand meni ripein askelin ovelle, avasi sen ja huusi: »Fernand!
Fernand!»

Fernand astui sisään, ja hänen jäljestään mustapukuinen nainen, pää kumarassa, nöyränä ja katuvaisena. Se oli Baccarat. Fernand meni suoraan toimistopäällikön luo ja katsoi häntä tiukasti silmiin. Baccarat heittäytyi polvilleen Herminen jalkoihin, mutta Armand jäi seisomaan sir Williamsin eteen.

»Herra», sanoi Fernand arvokkaasti, »täällä ei ole tuomaria eikä yleistä syyttäjää, tänne ovat vain kokoontuneet sen perheen jäsenet, jonka päämies te valitettavasti olette, mutta he eivät tahdo antaa teitä ilmi. Te tiedätte, minne ne kaksikymmentätuhatta frangia ovat joutuneet, tiedätte sen paremmin kuin kukaan muu, mutta minä vapautan teidät sitä sanomasta. Minä otaksun kuitenkin, ettei teiltä puutu halua selvästi ja suoraan selittää, että ne rahat eivät koskaan ole olleet minulla, ja että minä en ole varas.»

»Neiti», valitti Baccarat, »minä olen ollut syntinen ja kelvoton nainen, ja olen nyt tullut sovittamaan pahat tekoni. Minä olen Baccarat.» Ja polvistuen nuoren naisen edessä Baccarat kertoi nyyhkyttäen, kuinka hän kiihkeän rakkauden sokaisemana oli ollut sokea väline sir Williamsin ja herra de Beaupréaun käsissä.

»Kuuletko nyt, paholainen?» sanoi Armand sir Williamsille. »Kuuletko,
Andrea? Rakennuksesi sortuu maahan, pahuuden voima on kukistettu!»

Ja hän osoitti ovea, sanoen ankarasti: »Mene!»

Sitten hän tarttui Fernandin käteen, vei hänet Herminen luokse ja liitti yhteen heidän kätensä sanoen:

»Te ansaitsette molemmat toisenne!»

Molemmat huudahtivat ilosta, ja Fernand lankesi polvilleen Herminen eteen, Thérèsen hymyillessä heille kyynelten läpi.

Sir Williams raivosi vihasta; tulta säihkyvin silmin ja pää ylpeästi pystyssä hän astui Armandin ohi lausuen:

»Sinä riemuitset nyt voitostasi, veli; mutta minunkin hetkeni tulee, koston hetki.»

Rouva de Beaupréau loi mieheensä katseen, joka oli täynnä ylenkatsetta.

»Herra», sanoi hän, »toivon, että te ette ole läsnä tyttäreni häissä, kun hänet vihitään mieheen, jota olette tahtonut häväistä, ja minä kehoitan teitä palaamaan Pariisiin.»

Ja tämä nainen, joka kaksikymmentä vuotta oli mukautunut miehensä hirmuvaltiuteen, nousi nyt kaikessa arvokkuudessaan ja osoitti käskevästi ovea.

»Pois!»

Ja herra de Beaupréau hiipi häpeissään ulos.

Silloin Baccarat nousi ja kuiskasi:

»Hyvästi, neiti! Hyvästi, herra Fernand! Tulkaa onnellisiksi…»

Hän meni horjuvin askelin ovelle kuin kuoleva, mutta Armand riensi hänen jälkeensä ja pidätti häntä.

»Tule, lapseni», sanoi hän, »ja nojaa minun käsivarteeni. Vaikka syntisi olisivat kuinkakin monet ja suuret, antaa Jumala ne anteeksi, sillä ne, jotka ovat paljon rakastaneet, ovat myös paljon kärsineet.»

»Tulkaa, appeni», sanoi sir Williams, kiskoessaan herra de Beaupréauta Armandin postivaunuihin, »me olemme pettyneet, mutta me kostamme! Tulkaa, teillä on Cerise, ja minä saan Jeannesta rakastajattaren.»

Jätimme Jeannen silloin, kun sir Williams lähti hänen luotansa selitettyään olevansa todellinen kreivi de Kergaz ja kiehtovin, mairittelevin sanoin puhuttuaan hänelle muka palavasta rakkaudestaan. Niinä kahdeksana päivänä, jotka siitä asti olivat kuluneet, oli neiti de Balder ollut kummallisen, ylivoimaisen sielunkamppailun vallassa.

— Rakastiko hän sitä miestä?

»Ei, ei!» sanoi hän usein Ceriselle, »se on mahdotonta… Hän ei ole, hän ei saata olla mikään palvelija…»

Mutta Cerise pysyi vaiti.

Eräänä iltana vierivät vaunut pihaan.

Molemmat neitoset istuivat kahden kesken Jeannen makuuhuoneessa. Ulkona oli pimeä, tuli oli sammumaisillaan takassa, kynttilöitäkään ei oltu vielä sytytetty, ja huoneessa oli hämärä. Silloin ovi aukeni, ja valon virratessa sieltä tuli näkyviin miehen varjo. Se oli sir Williams.

»Kreivi de Kergaz», ilmoitti palvelija. Jeanne alkoi vapista ja nousi. Sir Williams riensi hänen luoksensa, laskeutui polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen käsiänsä.

»Vihdoinkin!» kuiskasi hän. »Vihdoinkin näen teidät taas. Jeanne, armas rakastettuni!»

Jeanne katsoi häneen… Helvetti oli tehnyt hänet viehättävämmäksi kaikista viettelijöistä. Hän oli niin kaunis, että itse Lucifer olisi voinut kadehtia häntä, kalpea ja surullinen niinkuin ne, joiden sydän puhuu lemmen ylenpalttisuudesta.

Ja Jeanne tunsi lattian notkuvan allaan ja huudahti kuin tukehtuen, mutta tulija otti hänet syliinsä sanoen:

»Jeanne, sydämeni rakastettu, Jeanne, ainoa ja ensimmäinen rakkauteni, sinä olet koko elämäni… Tässä olen viimeinkin… sinun omasi ainaiseksi… en jätä sinua milloinkaan… tule minun vaimokseni!»

Ja Jeanne sulki silmänsä samalla kun hänen koko ruumiinsa läpi kulki väristys. Ja kuitenkin hän oli tuntevinaan, että tässä hellässä, lumoovassa äänessä oli jokin tuskin kuuluva ivan sivusointu, ja lemmestä hehkuvassa katseessa oli pimeyden ilkamoivaa iloa, ja että miehen ihailevassa hymyssä oli kuin syvää, salaista vihaa. Ja hän ajatteli Armandia. Sir Williams katsoi nyt Ceriseen.

»Lapseni», sanoi hän, »te saatte nähdä Léonin…»

Cerise huudahti ja oli vähällä kaatua.

»Saatte nähdä hänet… Huomenna olette jo hänen vaimonsa.»

Tyttö-raukka vaipui voimattomana tuolille, mutta sir Williams hyppäsi hänen luoksensa, otti taskustaan pienen pullon ja antoi hänelle pari pisaraa sen sisällyksestä. Cerise virkosi heti ja nousi pystyyn.

»Rakas lapseni», jatkoi sir Williams, »juoskaa sinne pieneen taloon, inhoittava, vanha naikkonen ei enää asu siellä. Menkää siihen huoneeseen, missä asuitte noina kahtena päivänä… Teidän ei tarvitse odottaa kauan. Léon tulee.»

Sir Williams saattoi tytön ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä; sitten hän palasi Jeannen luo. Ja pimeässä hänen silmänsä säihkyivät pirullista iloa aivan kuin sanoen:

— Vihdoinkin saan kostaa!

Cerisen sydän sykki riemusta. Olihan sir Williams sanonut, että hän saisi nähdä Léonin.

Hän kulki kuin kiitämällä pitkin käytäviä ja huoneita, panematta merkille, että niissä ei ollut valoa ja että palvelijat olivat poissa. Hän juoksi puutarhan läpi; siellä oli pilkkopimeä. Sitten hän tuli huvimajalle, jonka ovi oli raollaan, ja näki valoa pilkoittavan huoneesta, joka myös oli tyhjä. Nuorta tyttöä puistatti, hän otti kamiinin reunalta kynttilän ja nousi toiseen kerrokseen.

Kun hän oli istunut hetkisen odotellen, kuuli hän kolinaa portaista, ikäänkuin miehen askeleita. Cerise painoi kädellä sydäntään hillitäkseen sen rajua sykintää. Hän aikoi nousta, mutta ei jaksanut liikuttaa jäseniään.

Äkkiä ilmestyi ovesta mies.

Cerise kirkaisi kauhistuneena ja pettyneenä. Sieltä ei tullutkaan Léon, vaan herra de Beaupréau, joka sulki oven jälkeensä.

»Ai, pikku ystäväni», sanoi hän puolittain mairittelevasti, puolittain ivallisesti, »mikä ilo jälleen nähdä teidät!»

Cerise pakeni pelästyneenä huoneen perimmäiseen sopukkaan.

»Mitä nyt!» ilkkui herra de Beaupréau, »miksi te pakenette ystävää, joka vain tarkoittaa teidän parastanne… no, no!»

Ja hän alkoi juosta tytön jäljessä, mutta Cerise kiiti hänen ulottuviltaan kepeästi kuin tuuli ja työnsi pöydän heidän välilleen.

»Léon, Léon!» huuteli tyttö tuskissaan.

Toimistopäällikkö alkoi hymyillä.

»Vai niin, te uskoitte siis, mitä se veijari sir Williams sanoi?
Mutta minua te odotitte, ei ketään muuta kuin minua, eikä Léon tule.
Nyt olemme kahden kesken… ovi on lukittu, ja tällä kertaa sir
Williamsilla ei ole syytä esiintyä teidän pelastajananne.»

»Auta minua, Léon!» huusi Cerise kuin kuolevan valittavalla äänellä. Ja nyt hän käsitti olevansa hukassa.

Hän koetti paeta, mutta herra de Beaupréau oli yhä hänen kimpussaan. Viisi minuuttia hän juoksi ympäri kuin mieletön, yrittäen saada suojaa pöytien, tuolien ja vuoteen takana. Mutta äkkiä hän tunsi outoa, uuvuttavaa raukeutta, hänen polvensa alkoivat notkua, ja silmien edessä värähteli punaista. Sir Williams oli antanut hänelle unilääkettä silloin, kun oli tarjoovinaan virkistystä. Cerise astui vielä ja parkaisi niin toivottomasti ja tuskallisesti, että tiikerikin olisi heltynyt. Sitten hän kaatui lattialle opiumin huumaamana.

Herra de Beaupréau riemuitsi. Mutta jälleen kuului askelia portaista, ja sekunnin kuluttua ovi riuhtaistiin auki. Kynnykselle ilmestyi kaksi miestä uhkaavan näköisinä, ja toinen heistä syöksi herra de Beaupréaun kimppuun juuri kun tämä aikoi häväistä turvattoman lapsiraukan. Hän paiskasi toimistopäällikön maahan ja painoi polvensa hänen rintaansa vasten.

»Kurja vintiö!» sähisi hän. »Tulin onneksi ajoissa. Erehdyit sanoessasi etten minä muka tule…»

Tämä mies oli Léon Rolland, toinen oli Armand de Kergaz.

»Léon», kuiskasi Cerise heikosti, »minä luulen kuolevani.»

Hän sulki silmänsä, ja hänen kaunis päänsä vaipui taaksepäin, ikäänkuin hän todella olisi kuolemaisillaan, mutta Léon nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen ja painoi häntä rintaansa vasten. Silloin tyttö kokosi kaikki voimansa, ja osoittaen vielä olevansa hiukan tajussaan ennenkuin nukutus oli kokonaan vaivuttanut hänet uneen, hän kuiskasi hiljaa ja uupuneena:

»Jeanne… siellä… talossa… pelastakaa Jeanne!»

XXXI

SATIMESSA

Palatkaamme Fipart-lesken ja Rocambolen luo käsittääksemme, kuinka Léon Rolland ja Armand de Kergaz olivat löytäneet Jeannen ja Cerisen niin kauan turhaan etsittyään heitä.

Sir Williams oli arvannut, että leski Fipartin ottopojasta, joka oli röyhkeä ja teräväkärkinen, voisi tulla etevä rikollinen, kun hänellä kerran oli mainiot taipumukset tälle alalle. Hän oli pelkäämätön, kylmäverinen ja vaitelias kuin hauta. Sir Williams ajatteli tähän tapaan:

— Siinäpä minulla on miehenalku, joka voi korvata Colarin, jos sattuisi onnettomuus ja miljoonat luisuisivat käsistäni, vieläpä sittenkin, vaikka saisin ne ja Herminen omakseni, sillä en koskaan lakkaa vainoamasta Armandia.

Matkustaessaan Bretagneen sir Williams antoi Rocambolelle rajattomat valtuudet ja sanoi hänelle:

»Matkustan pois pariksi päiväksi kaapatakseni itselleni noin miljoonan…»

Rocambole katsoi häntä ihaillen, vaikka parooni oli puhunut vain yhdestä miljoonasta eikä kahdestatoista.

»Luulen selviäväni asiasta parissa viikossa», jatkoi parooni, »ja jos pidät hyvää huolta pienokaisista, saat sinäkin osasi saaliista.»

»Saanko kysyä, kuinka suuren osan?»

»No, noin kymmenen tai kaksitoista tuhatta, luullakseni.»

»Pyöristäkää summa, herra kapteeni!»

»Kuinka suureksi?»

»Sanokaa kaksikymmentä, ei kaksitoista ja minä lupaan hoitaa asiat niin hyvin, ettei poliisipäällikkökään pääse teidän jäljillenne.»

»Kalliiksipa rupeat!»

»Hyvä työ on aina kallista.»

»Olkoon menneeksi», myönsi sir Williams.

Sir Williams matkusti annettuaan Rocambolelle mitä tarkimmat ohjeet ja vielä aimo kourallisen kultarahoja välttämättömimpiin menoihin neitosten vaalimisessa.

— Melkeinpä luulen, — ajatteli parooni istuessaan mukavasti Bretagnea kohti kiitävissä postivaunuissa, — että panen yhtä paljon arvoa Jeannen rakkauteen kuin Herminen miljooniin.

Kun parooni oli matkustanut, ilmestyi Rocambole pieneen taloon
Beaujon-kadulle, missä hän oli näytellyt herran osaa, ja lähti sitten
Bougivaliin noutamaan leski Fipartia.

Akkapahus oli saanut tunnonvaivoja myytyään Nicolon pään sir
Williamsille, ja Rocambole tapasi hänet masentuneena ja murheissaan.

»Ei mitään turhia vaivoja, mamma hyvä», sanoi nulikka, »ei se kannata! Mikä on tehty, on tehty. Suomihan Nicolo sinua selkääsi, kun sille päälle tuli.»

»Totta juuri, mutta hän ei ollut mikään ilkimys, ja nyt ne varmaankin katkaisevat hänen kaulansa.»

»Viis' siitä! Sellainen temppu on tehty kädenkäänteessä.» Akkaa värisytti. Tämä syöjätär oli äkkiä ruvennut tuntemaan jonkinlaista hellyyttä vanhaa rakastajaansa kohtaan, melkeinpä voisi sanoa rakkautta, ellei se olisi tämän sanan halventamista. Ja Rocambole käsitti, että hän heikkona kiihtymyksen hetkenä helposti voisi mennä poliisin luo peruuttamaan kaikki, mitä oli puhunut, ja kääntämään nurin koko asian. Hän sanoi sentähden:

»Mamma, älä sinä hulluttele! Nicolo ei ole koskaan ollut niiden neljäntuhannen arvoinen, jotka kapteeni sinulle antaa. Ja muutama tuhat enemmän tai vähemmän, niistä ei tässä pidetä lukua, ja minä lupaan sinulle kahdeksantuhatta, jos olet järkevä.»

Leski nosti päätään ja katsahti Rocamboleen.

»Voitko todella luvata?»

»Lupaan ja pidän lupaukseni. Ole huoleti, kapteeni tekee, niinkuin minä käsken.»

»No sittenhän», sanoi leski pyyhkien kyyneleitään, »voit luvata kymmenen tuhatta yhdellä kertaa.»

»Saat vaikka kymmenen!» vastasi Rocambole innostuen eukon äkillisestä mielenmuutoksesta. »Mutta silloin sinun pitääkin naamaasi vääristämättä toistaa tuomarille kaikki entiset puheesi.»

»Pitää kait sitä», huokaili eukko, »ja tietysti minä sen teenkin, kun kerran lupaan.» Ja kun päivä päättyi, loppui eukon surukin.

Rocambole oleskeli milloin Pariisissa, milloin Bougivalissa, mutta hän ei koskaan tohtinut päiväseen aikaan mennä ravintolaan, peläten, että kreivi de Kergaz olisi vakoilemassa seutua, ja niin kului useita päiviä.

Eräänä iltana ajoivat vaunut talon pihalle Beaujon-kadun varrella, ja niistä nousivat sir Williams ja herra de Beaupréau.

Parooni näytti synkältä ja huolestuneelta, sillä hän ei ollut tottunut tappioihin. Hän ei ollut enää entinen, kylmä englantilainen, joka aina osasi salata sieluntilansa. Ivahymy oli kadonnut hänen huuliltaan; hän oli kuin totinen mies.

— Oh! Oh! Olisikohan kaappaus epäonnistunut ja miljoonat luisuneet sitä tietään? — ajatteli tarkkasilmäinen Rocambole, joka nytkin heti hoksasi asianlaidan. Mutta parooni kysyi kuivasti:

»Ovatko pienokaiset tallessa?»

»Ovat, herra kapteeni!»

Herra de Beaupréau huokasi helpotuksesta.

»Ah! appi», sanoi sir Williams, »emme vielä ole kaikkea menettäneet!»

Sitten hän lähetti Rocambolen Bougivaliin valmistamaan sitä väkivaltaista rikosta, jonka uhriksi Cerise oli vähällä joutua, ja joka ehkä juuri samalla hetkellä odotti Jeannea.

Sir Williams ja herra de Beaupréau odottivat Beaujon-kadun varrella pimeän tuloa sillaikaa, kun Rocambole kiirehti Bougivaliin. Viimeisinä kahdeksana vuorokautena hän oli joka yö kulkenut samaa tietä huomaamatta mitään epäilyttävää.

— Tänä yönä tulee kait huvilassa tapahtumaan ihmeellisiä asioita, — ajatteli hän itsekseen; — mutta se ei minua liikuta… kapteeni näytti niin menehtyneeltä, ehkä ne miljoonat… Voi hitto vieköön! — huudahti hän äkkiä, — jos se vietävä petkutti minut… jos ne kaksikymmentä tuhatta… Saamari sentään, minun olisi pitänyt saada ne näppiini, kun kerran ilmoitin, että mukulat ovat tuolla!

Rocambolen näin miettiessä ilmestyi äkkiä musta varjo, joka läheni häntä.

»Kuka siellä?» kysyi hän tapaillen veistään taskusta.

Varjo ei vastannut, vaan tuli häntä kohti, ja Rocambole tunsi kahden rautaisen käden otteen ja kuuli kuiskauksen:

»Ähä, kerrankin sain sinut kiinni, sinä ryöväripenikka! Tällä kertaa totisesti avaat suusi.»

Ja Rocambolen kurkkua vasten painettiin jotakin kylmää ja terävää. Hän näki selvästi, että se oli tikarin kärki.

Kreivi Armand de Kergaz oli jättänyt Léonin Pariisiin ja käskenyt hänen tehdä kaiken voitavansa saadakseen selville nuorten naisten olinpaikan. Ja Léon oli yökaudet kuljeksinut ravintolan ympärillä toivoen tapaavansa lesken tai Rocambolen, vangitakseen jommankumman, mutta turhaan. Molemmat pysyivät piilossa.

Juuri samana päivänä ja samalla hetkellä, jolloin sir Williams saapui Pariisiin, astui Armand hotelliinsa Culture-Saint-Catherine-kadun varrella.

Saadessaan tiedon sir Williamsin äkillisestä lähdöstä, kreivi alkoi pelätä pahinta; hänen mielessään heräsi kamalia aavistuksia, ja niin hän heti lähti sir Williamsia tavoittamaan. Hän vaihtoi kymmenen hevosta matkalla, ja vaikka sir Williams oli viiden tunnin matkan päässä hänestä edellä, ei kreivi ollut kadottanut hänen jälkiään tullessaan Pariisiin, vaan tiesi, että sir Williamsin vaunut olivat pysähtyneet Beaujon-kadulla. Léon odotti kreiviä hänen hotellissaan ja meni hänen määräyksestään Beaujon-kadulle piiloutuen talon läheisyyteen, kunnes näki Rocambolen tulevan ulos. Hän alkoi seurata nulikkaa ja kuuli hänen sanovan ajurilleen:

»Bougivaliin!»

Léon repäsi lehden muistikirjastaan, kirjoitti lyijykynällä muutamia rivejä kreiville ja sai erään kaupunginlähetin viemään sen Culture-Saint-Catherine-kadulle.

Kirjelippuun oli kirjoitettu:

»Rocambole ajaa Bougivaliin; minä en kadota häntä näkyvistäni. Tulkaa niin pian kuin voitte sille tielle, joka on vastapäätä Marlyn myllyä. Ehkä otatte aseen mukaanne.»

Ja Léon otti ajurin seuraten Rocambolea ja pitäen joka hetki häntä silmällä.

Saavuttuaan Rueiliin hän astui vaunuista ja seurasi nyt Rocambolen ajopelejä juosten niin nopeasti kuin pääsi suoraa päätä Bougivaliin. Täällä Rocambolekin jätti ajurinsa, mutta antamatta vaunujen poistua hän jätti ne odottamaan itseään ja katosi kapealle polulle, joka johti huvilaa ympäröivän muurin pienelle portille.

Léon aikoi ensin lähteä ajamaan häntä takaa, sillä hän oli varma siitä, että Cerise oli siellä, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Hän olisi saattanut joutua siellä jonkun vihollisen käsiin ja siten estetyksi tapaamasta kreiviä. Hän ajatteli että Rocambolen täytyi tulla samaa tietä takaisin, veti tikarintapaisen veitsensä tupesta ja alkoi odottaa kaikki aistimet vireillä.

Hän odotti tunnin, kuunteli ja tähysteli pimeyteen. Silloin hän äkkiä kuuli natinaa muurissa avautuvasta ovesta. Hän saattoi tuskin liikahtaa, mutta Rocambolen lähestyessä hän töytäsi tätä kohti ja ojensi puukon hänen kurkkuaan kohti.

»Jos sanot sanankaan tai huudat, tapan sinut kuin koiran.»

Ja väkevä Léon heitti Rocambolen maahan, painoi polvensa hänen rintaansa vasten, pani kapulan hänen suuhunsa, sitoi hänen kätensä selän taakse ja nosti hänet selkäänsä, rientäen tielle päin, missä toivoi kreivin jo häntä odottavan.

Eikä hän pettynytkään. Vaunut näkyivät seisovan myllyn läheisyydessä ja
Léon tiesi siitä kreivi de Kergazin saapuneen.

XXXII

KOLMET HÄÄT

Armand oli kärsimättömästi odottanut häntä, ja kuullessaan askeleita pimeästä hän huusi:

»Léon, tekö siellä?»

»Kyllä, minä se olen», vastasi Léon, joka taakastaan huolimatta tuli täydessä juoksussa ja heitti Rocambolen Armandin jalkojen eteen.

»Tässä tuon teille sen lurjuksen, ja nyt pidämme hänet kurissa.»

Hän otti kapulan Rocambolen suusta, piti yhä polveansa hänen rintansa vasten ja tikarin kärkeä hänen kurkkunsa kohdalla.

»Avaatko nyt suusi?» kysyi hän.

Kymmenen viime minuutin kuluessa Rocambole, joka ensin oli pahasti pelästynyt kiinni joutuessaan, oli taas saanut mielenmalttinsa ja kylmäverisyytensä.

— Nyt olen satimessa, — ajatteli hän, — ja tällä kertaa he eivät laske minua irti. Jos en sano mitään, niin he tappavat minut, ja jos sanon, kuristaa kapteeni minut mieluummin kuin antaa minulle lupaamansa kaksikymmentätuhatta frangia. Olenpa totisesti kahden tulen välissä. — Mutta silloin hänen järkensä vaikeni, ja hän ajatteli:

— Kapteeni näytti niin masentuneelta tänään, tuskinpa siitä miljoonasta tulee mitään, ja jos niin on, niin minua on vedetty nenästä… sitäpaitsi hän aikoo ottaa pikku neidin mukaansa ja lähteä hänen kanssaan… ja herra ties, milloin hän tulee takaisin. Ei, minä en voi siis panna henkeäni alttiiksi hänen tähtensä! Kreivi rakastaa samaa neitiä, ja jos nyt myyn hänelle totuuden, kykenee hän maksamaan enemmän kuin kapteeni… Saammepa nähdä!

»Avaatko suusi?» toisti Léon lyhyesti ja käskevästi.

»Mitä minun pitää sitten sanoa, mitä tahdotte?»

»Tahdon, että sanot, missä Cerise on!»

»En minä tiedä.»

»No, missä on Jeanne?» kysyi kreivi, joka oli tähän asti ollut ääneti.

»En tiedä sitäkään.»

Rocambole tunsi Léonin veitsenkärjen lähenevän kurkkuansa.

»Tapanko hänet?» kysyi Léon kreiviltä.

»Kohta!» vastasi kreivi de Kergaz kylmästi.

— Älä joutavia, — ajatteli Rocambole vähän hädissään, — sinä olet liian suuri ihmisystävä voidaksesi täyttää aikomuksesi, miesparka!

»Mistä sinä tulit, kun sieppasin sinut kiinni?» kysyi Léon.

»Olin pienellä kävelymatkalla», vastasi Rocambole tyynesti vaikka kuolema jo uhkasi hänen päänsä päällä.

»Valehtelet!»

»Hyvin mahdollista», myönsi Rocambole röyhkeästi.

»Hän ei ilmaise mitään», keskeytti kreivi. »Tappakaa hänet!» Veitsi tuli hirveän likelle Rocambolen kurkkua.

»Sana vain, herra kreivi», lausui nyt poika. »Selväähän on, että jos tapatte minut, en sano sanaakaan, mutta yhtä selvää on, etten sano mitään vain kuolemasta pelastumisen vuoksi.»

»No, minkä vuoksi sitten sanot jotakin?»

»Rahojen vuoksi. Sanat maksavat rahaa. Puhuminen on kullan arvoista.»

»Paljonko siis pyydät?» Kreivi viittasi Léonille, että tämä ottaisi veitsen pois pojan kurkun kohdalta.

»Herra kreivi», vastasi Rocambole kylmästi, »ennenkuin kysytte tavaran hintaa, tulee teidän tuntea sen arvo. Vasta kun tiedätte, mitä minulla on teille myytävänä, voitte puhua hinnasta. Mutta ensin, herra kreivi, on tarpeellista, että ilmoitatte minulle erään asian.»

»Anna kuulua!»

»Onko tiedossanne eräs matka, jonka sir Williams teki Bretagneen miljoonan tähden?»

»Koko asia epäonnistui», vastasi Armand, joka arvasi Rocambolen ajatukset. »Tulin sinne ajoissa.»

— Ahaa, tuuli puhaltaa milloin mistäkin… — ajatteli Rocambole. Ja ääneen hän sanoi:

»Herra kreivi, minä tiedän neiti Jeannen olinpaikan, tiedänpä myös, missä Cerise on. Olen ainoa ihminen, joka voi sen teille sanoa. Kapteeni on tarjonnut minulle kaksikymmentätuhatta tukkiakseen minun suuni.»

»Saat ne, jos puhut.»

»Ei riitä, herra, sillä tunnin kuluttua te antaisitte minulle puolet omaisuudestanne, jos se, mikä juuri on tapahtumaisillaan, jäisi tapahtumatta.»

Armand värisi kuin vilutautinen, ja kylmä hiki valui Léonin otsalta.

»Mitä sitten tapahtuu?» kysyi Armand yhä väristen.

»Parooni on uskotellut neiti Jeannelle olevansa oikea kreivi de Kergaz ja sanonut, että te olitte hänen pikenttinsä.»

Armand kiljahti raivosta.

»Tunnin kuluessa», jatkoi Rocambole tyynesti, »on sir Williams raiskannut teidän morsiamenne tai ryöstänyt hänet, ellette ehdi apuun.»

»Puhu sitten», huusi Armand, »ja sano, mitä vaadit. Annan sinulle kunniasanani siitä, että saat maksun. Mutta sano minulle, missä hän on!»

»Meillä on vielä aikaa sopia ehdoista», sanoi lurjus kylmästi. »Minun
täytyy vielä puhua muutamista seikoista. Sillä välin, kun neiti de
Balder joutuu kapteenin käsiin, koettaa herra de Beaupréau onneaan
Cerisen luona, joka on saanut unijuomaa.»

Léonilta pääsi kauhun huuto…

»Siinä sen nyt kuulitte, että minun kaupassani on kallista tavaraa, ja nyt sanon hinnan. Olen jo kauan halunnut muuttaa maalle ja mennä naimisiin… jos minulla vain olisi satatuhatta frangia.»

»Sinä saat ne», vastasi kreivi.

»Varmastiko?»

»Annoinhan kunniasanani.»

»Hm, jos se olisi kapteenin kunniasana», tuumi Rocambole, »niin en olisi luottanut siihen, mutta kun te — Sama se! Minä uskallan! No, tulkaa sitten…»

Rocambole vei kreivin ja Léonin paviljonkiin, jonne he tulivatkin oikeaan aikaan pelastamaan Cerisen, ja kuulivat hänen sanovan: »Jeanne… pelastakaa Jeanne…»

Samaan aikaan, kun Léon pääsi voitolle yllättäessään herra de
Beaupréaun, kiirehti Armand ulos. Rocambole odotti häntä.

»Joutukaa nyt, herra kreivi», sanoi hän, »joutukaa, joka minuutti on kallis… ottakaa pistoolit mukaan.»

Ja Armand juoksi huvilaan, missä Jeanne ehkä jo oli joutunut häpeämättömän Andrean uhriksi…

Jeanne ja valekreivi de Kergaz olivat kahden kesken. Nuori tyttö istui sohvassa kuvaamattoman mielenliikutuksen vallassa. Sir Williams oli polvillaan hänen edessään ja kuiskasi hänelle ehkä hellempiä sanoja kuin kukaan muu, joka on rakastanut naista koko sielunsa lämmöllä ja koettanut sanoilla esittää lempensä suuruutta.

»Jeanne…! Jeanne, sydämeni rakastettu Jeanne, minä rakastan teitä… ja teidän tulee myös rakastaa minua!»

Hän puhui tulevaisuuden onnesta, ja hänen äänensä oli niin salaperäisen kiehtova, että Jeanne aivan turhaan koetti olla kuulematta hänen huumaavia sanojaan ja kuumeentapaisesti tarttui siihen ajatukseen, että Armand kaikesta huolimatta oli se mies, jota hän rakasti. Mutta viettelijä jatkoi työtään, eikä se hetki enää liene ollut kaukana, jolloin Jeanne hämmennettynä, eksytettynä ja muserrettuna vaipusisi kiusaajan syliin.

Mutta silloin tapahtui jotakin. Sir Williams joko hetkeksi unohti hallita itseään tai liian aikaisin varmistui voitostaan, sillä hän lähestyi huulineen nuoren tytön kasvoja. Jeanne huudahti kuin palohaavan saaneena, hänen ajatuskykynsä palasi, ja hän työnsi viettelijän inhoten luotaan.

»Ei! Ei!» huusi hän. »Ei milloinkaan, minä en rakasta teitä…» Ja äkkiä kirkastui totuus hänelle, hän luki valheen sir Williamsin silmistä.

»Ei, te ette ole kreivi», sanoi hän, »aatelismies ei voi niin käyttäytyä.»

Sir Williams näki vihaa hänen silmissään ja ymmärsi, ettei Jeanne koskaan voisi häntä rakastaa; mutta hän tahtoi kostaa ja heitti naamarinsa kasvoiltaan.

»Niin kyllä, te olette oikeassa», sanoi hän, »minä en ole kreivi Armand de Kergaz! Nimeni on Andrea, Andrea perinnötön ja ilkeä, teidän rakastamanne miehen veli. Mutta niinkuin te häntä rakastatte, niin minä vihaan häntä, kuten helvetti vihaa taivasta!»

Hän purskahti ivanauruun, ja hänen silmänsä kuvastivat pirullista riemua.

»Mutta teidän täytyy rakastaa minua kaiken uhallakin», huusi hän ja raastoi Jeannen syliinsä, pusertaen häntä voimakkailla käsivarsillaan rintaansa vastaan ja varastaen vielä kerran suudelman hänen huuliltaan.

»Me olemme kahden kesken», sanoi hän, »ihan yksinämme… Armand ei tule pelastamaan teitä!»

Mutta juuri hänen näin puhuessaan murtui ovi kamalasti ryskyen.

»Sinä erehdyt, Andrea», kuului kynnykseltä. »Nyt sinulle koittaa kuolema eikä koston hetki.»

Ja tulta säihkyvin silmin Armand astui suoraa päätä Andrean luokse ja ojensi pistoolin hänen otsaansa kohti.

»Polvillesi, kurja!» komensi hän. »Sinun täytyy kuolla!» Sir Williams oli pelkäämätön, mutta kuoleman ajatus sai hänet kalpenemaan ihan valkeaksi, ja häntä puistatti kuin sairasta.

Armand kääntyi Jeannen puoleen sanoen: »Tämä mies on loukannut teitä, hän ansaitsee kuoleman; mutta hänellä ja minulla on sama äiti… tahdotteko antaa hänelle anteeksi?»

»Armoa, armoa! Armand, rakastettuni…» rukoili Jeanne koko sydämensä syvyydestä.

Armand laski aseensa, sanoen kylmästi sir Williamsille, joka seisoi mykkänä ja jäykkänä kuin patsas:

»Äitimme nimessä, hänen, jonka tapoit, Marthen, uhrisi, nimessä, ja tämän puhtaan jalon lapsen nimessä, jonka huulia aioit saastuttaa, annan sinulle anteeksi. Mene, pahuuden henki, armahtakoon Jumala sinua!»

* * * * *

Viikon kuluttua vihittiin kolme morsiusparia avioliittoon Saint-Louisin kirkossa.

Herra kreivi Armand de Kergaz sai neiti Jeanne de Balderin aviopuolisokseen.

Herra Fernand Rocher vihittiin neiti Hermine de Beaupréaun kanssa.

Kunnon työmies Léon Rolland painoi kultaisen vihkimäsormuksen Cerisen hentoon nimettömään sormeen.

Kirkon lattialla, oven suussa, missä jo keski-ajasta saakka on ollut kurjimpien katuvaisten naisten paikka, oli nyt nuori nainen polvillaan palavaan rukoukseen vaipuneena. Hän oli harmaassa noviisinunnan puvussa, ja häntä sanottiin sisar Louiseksi.

Iloisessa maailmassa hän oli aikoinaan ollut Baccarat.