language: Finnish

SYNTIPUKKI

Kolminäytöksinen farssi

Kirj.

AGAPETUS [Yrjö Soini]

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1930

HENKILÖT:

VAARA, Tavaratalo Sammon pääjohtaja.
ARO, Sammon henkilökunnan päällikkö.
ROUVA ARO, edellisen puoliso, leninkiosaston johtajatar.
IRJA SALO, rohdoskauppaosaston myyjätär.
KOIKKALAINEN.
ROUVA ILOLA, varakas leski.
MIETTINEN, vahtimestari.

Ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä on aikaa kulunut yksi viikko, toisen ja kolmannen välillä yksi yö.

Tapahtuu Tavaratalo Sammon konttorikerroksessa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Nykyaikainen konttorihuone. Takaseinässä keskellä yksipuolinen ovi, joka on suljettu; samoin oikeassa [»oikea» ja »vasen» katsomosta nähtynä] sivuseinässä. Oikealla puolella seinistä irrallaan iso konttoripöytä, joka on asetettu poikittaisasentoon, niin että lyhyt sivu näkyy suoraan katsomoon. Pöydällä on puhelin, sähkösoittokello, kirjoitustarpeita, osoitekalentereita y.m.s. sekä korttirekisterilaatikko. Pöydän oikealla puolella on kirjoituspöytätuoli. Takaoven vasemmalla puolella on asiakirjakaappi ja vasemmassa nurkassa pieni vaatenaulakko. Etualalla vasemmalla pyöreä pöytä tuhkakuppeineen, savukkeineen ja tulitikkuineen sekä pöytään kohdistuen kaksi nahkanojatuolia. Katossa riippuu voimakkaasti valaiseva konttorilamppu. Seinään takaoven oikealle puolelle on kiinnitetty mainosjuliste, jossa jättiläistalon kuvan päälle on tekstattu: »Kehdosta hautaan saa vaativinkin ihminen Tavaratalo Sammosta kaiken minkä hän tarvitsee.»

Väliverhon auetessa istuu vahtimestari Miettinen kirjoituspöytätuolilla puoli-profiilissa katsomoon, kasvot takaoveen päin ja lukee sanomalehteä, jonka hän on levittänyt eteensä, niin ettei takaovesta tuleva voi nähdä kuka pöydän ääressä istuu. Miettinen on puettu pitkään vahtimestarintakkiin. Hänen tukkansa on harmahtava, kasvot punertavat ja hänen käytöksensä itsetietoisen varmaa ja hänen puheensa melkeinpä viisastelevaa.

Parin silmänräpäyksen hiljaisuuden jälkeen raotetaan takaovea ja Irja Salo kurkistaa varovaisesti sisään, huomaa sanomalehteä lukevan miehen, hätkähtää, on jo sulkemaisillaan oven, mutta rohkaistuu ja hiipii sisään sulkien oven äänettömästi takanaan. Astelee sitten kissanaskelin kirjoituspöytää kohden vilkuillen koko aika pelokkaasti sanomalehteen. Hän on vähän yli 20-vuotias, hauskannäköinen neitonen ja puettu tavaratalon myyjättärien siniseen ja valkokauluksiseen myyntikauhtanaan. Rinnassa on hänellä metallinen numero 313. Käytös pirteätä ja kursailematonta. — Hän seisahtuu parin askelen päähän Miettisestä, puristelee käsiään ja on neuvottoman näköinen. Kun toinen ei huomaa, niin hän vihdoin yskähtää hiljaa ja arasti.

MIETTINEN. (Ponnahtaa säikähtyneenä pystyyn ja laskee sanomalehden alas, rauhoittuu sitten ja tekeytyy arvokkaan ylimieliseksi.) Mistä te siihen tupsahditte?

IRJA. (Ratkeaa vapautuneeseen nauruun, juoksee vasemmalle, heittäytyy tuoliin ja nauraa edelleen.) Eikä se ollut kuin Miettinen! (Tyrskähtelee vieläkin.)

MIETTINEN. (Matkii harmistuneena.) »Eikä se ollut kuin Miettinen.» Mikä se sitten olisi pitänyt olla? Häh?

IRJA. Joku suurempi herra.

MIETTINEN. (Istahtaa ja levittää uudelleen lehden eteensä. — Halveksien.) Joku suurempi herra! (Laskee taas lehden alas.) Ja sitäpaitsi: eikö neiti tiedä, ettei tänne saa tulla noin vaan ilman muuta?

IRJA. Kyllä! Mutta minutpa on käsketty tänne.

MIETTINEN. Teidänhän pitää ilmoittautua ja sitten vasta teille annetaan tieto, saatteko te tulla.

IRJA. (Nokkaviisaasti.) Vai niin. Kenelle minun olisi pitänyt ilmoittautua?

MIETTINEN. Minulle tietenkin.

IRJA. Tehän olitte täällä sisällä!

MIETTINEN (ärähtää kärsimättömästi, heittää pitkän ja halveksivan katseen Irjaan ja nostaa taas lehden eteensä.)

IRJA. katselee tehdyn kunnioittavasti takaisin. Miettisen kätkeydyttyä lehtensä taakse hän nostaa molemmat jalkansa tuolin käsinojalle ja alkaa viheltää iloista operettisäveltä.

MIETTINEN. (Laskee lehden alas, katselee suuttuneena Irjaa, joka häiriintymättömänä viheltelee edelleen. Kun ei siitä loppua tule, niin hän ärjäsee.) Täällä ei saa viheltää!

IRJA. (Hyvätuulisesti suostuen.) No, ei sitten.

MIETTINEN. (Nostaa taas lehden eteensä. — Ylimielisen välinpitämättömästi.) Ja sitäpaitsi, neiti, tämä on hukkareissu. Me emme kuitenkaan voi nyt korottaa palkkoja. Huono aika. Ei voi.

IRJA. (Hämmästyneenä.) Mitä ei voi?

MIETTINEN. (Lehtensä takaa laiskasti.) Ei voi korottaa palkkoja, niin että turhaan te tänne pyritte.

IRJA. (Nousee äkkiä tuolistaan, menee ripeästi Miettisen luo, tempaa lehden tämän käsistä.) Saisinko ilmoittautua herra vahtimestari Miettisen puheille?

MIETTINEN. (Ponnahtaa seisomaan. — Kiukustuneena.) Mimi-mitä te…?

IRJA. Sitä minä vain, että minä pyytäisin ilmoittautua herra vahtimestari Miettisen puheille sanoakseni hänelle, etten minä ole tullut pyytämään palkankorotusta, vaan sentähden, että minut on käsketty tänne. Kuuletteko: käsketty tänne. Minä sanoin sen jo yhden kerran, mutta koska te ette näy sitä ymmärtävän, niin minä voin sanoa sen siksi kuin se menee teidän päähänne. Minut on käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne…

MIETTINEN. (Lyö nyrkillä pöytään. — Huutaa.) Suu kiinni! (Istahtaa harmistuneena.) Saamarin naiset! Täällä kulkee niinkuin kanalaumassa…

IRJA. … voimattomana kukkona — niinkö?

MIETTINEN. (Ärjäisee.) Antakaa se lehti tänne!

IRJA. Niin, mutta oletteko te kiltti?

MIETTINEN. Antakaa se lehti tänne! Heti!

IRJA. (Taittaa lehden säyseästi kokoon ja vie sen pöydän ympäri
Miettiselle, joka nykäisee sen hänen kädestään.) Kiittäkää!

MIETTINEN. Kiittäkää itse Luojaanne, ettei päällikkö satu tulemaan, kun te näin mekastatte.

IRJA. (Taputtaa Miettistä poskelle, silittää hänen hiuksiaan ja kumartuu hänen puoleensa pitäen käsiä hänen olkapäillään. — Maanittelevasti.) No, no, Miettinen. Älkää suuttuko! Ollaan nyt vaan ystäviä…

MIETTINEN. (Vähän lempeämpänä.) Minusta neiti käyttäytyy ystäväksi vähän ihmeellisesti.

IRJA. (Hypähtää istumaan pöydälle Miettisen eteen.) Katsokaa nyt minuun oikein nätisti! (Taputtaa Miettistä taas poskelle.) No?

MIETTINEN. (Vähän paheksuen pöydälle istuutumista.) Mutta neiti! Mitä te ajattelette?

IRJA. Koettakaa nyt olla kiltin näköinen. (Muka hämmästyen.) Mutta,
Miettinen, tehän olette suorastaan miellyttävä, kun ette ole vihainen!

MIETTINEN. (Alkaa vähitellen sulaa, niin että jo hymyilee.) Voi jesta tuota neitiä!

IRJA. (Taputtaa ilostuneena käsiään.) Kas noin! Tuolla tavalla! Tehän olette oikein korea mies!

MIETTINEN. (Mielissään.) Heh-heh-heh-heh.

Irja nauraa hikertää.

MIETTINEN. Heh-heh-heh-heh. (Ystävällisesti.) Mutta neiti tulee nyt kuitenkin pois pöydältä. Jos sattuisi päällikkö näkemään.

IRJA. (Hypähtää lattialle ja kiertää sitten takaisin pöydän toiselle puolelle.) Mistäs tiedätte, vaikka hän hyvinkin tykkäisi minusta tuossa pöydällä?

MIETTINEN. Päällikkö?! Herra siunaa! Hänelle naiset ovat ilmaa. (Tekee käsillään selventävän liikkeen.)

IRJA. (Levottomana.) Ohoh! Mitenkäs minun sitten käy?

MIETTINEN. (Nousee tuolistaan ja kiertää hänkin pöydän toiselle puolelle. — Huolestuneena.) Onko teidät sitten käsketty tänne…

IRJA. … haukuttavaksi. On kyllä. Haukuttavaksi on käsketty.

MIETTINEN. (Viheltää.) Phiuu! (Nyökyttelee päätään ja kynsäisee korvallistaan.) Aijai, se on paha juttu. Te myitte ikkunassa olleet kengät…

IRJA. Ei, kun kulmakarvapuikon huulipuikon asemesta. Minä olen rohdoskauppaosastolla.

MIETTINEN. (Menee aivan Irjaan kiinni ja levittelee sieraimiaan.) Aivan niin, aivan niin. Minä luulin ensin, että se oli kenkäosastoa, mutta nythän minä tunnenkin… (Tuhauttelee vielä sieraimiaan.) Niin no, miten sitten kävi?

IRJA. Puikot olivat aivan samanlaisissa metalliputkissa, eikä rouvakaan sen paremmin katso, pakana, vaan vetää mustaa väriä ylähuuleensa pitkän viirun.

MIETTINEN. (Nauraa.) Ja kun se sitten pussas ukkoaan…?

IRJA. Sitä en tiedä. Mutta me takaamme, että se väri on pesunkestävää ainakin kaksi viikkoa…

MIETTINEN. (Nauraa edelleenkin.) Kaksi viikkoa! Voi pentele… neekerin suu kaksi viikkoa! Ja rouva kävi sitten kantelemassa?

IRJA. Soitteli puhelimella koko iltapäivän, ja kuitissa oli minun nimeni, niin että kiinnihän minä jouduin kuin kärpänen. Semmoinen apina!

MIETTINEN. Apina?

IRJA. Niin juuri — apina, jolle pitäisi olla aivan samantekevää, minkäväriset hänen huulensa ovat. Ei niillä kuitenkaan enää ketään pyydystetä.

KOIKKALAINEN. (Pitkähkö, hintelä, aivan liian väljiin vaatteisiin puettu punatukkainen mies, järjenjuoksultaan ilmeisesti vähän yksinkertainen, käytökseltään avuton, lausuu s-äänteen lössöttäen eli »lespaten». — Raottaa ovea, luiskahtaa siitä sisään ja jää pelokkaana katselemaan vuoroin Miettistä, vuoroin Irjaa.) A-a-anteeksi… o-o-onko… o-o-o-onko… o-oonko…

IRJA. On kyllä, tai ei ole — riippuen siitä, mitä te aiotte kysyä. Taikka oikeastaan: on varmastikin. (Viittaa kädellään seinällä olevaan mainosjulisteeseen ja siteeraa hieman pilkansekaisella äänellä juhlallisesti.) »Kehdosta hautaan saa vaativinkin ihminen Tavaratalo Sammosta kaiken minkä hän tarvitsee!»

KOIKKALAINEN. (Ihastuneena.) Sehän on mainiota!

MIETTINEN. (Virallisella äänellä.) Mitä te haette?

KOIKKALAINEN. Työpaikkaa.

MIETTINEN. Tekö! Täältä Sammostako?!

KOIKKALAINEN. Niin. Minä suostun mihin työhön tahansa. Ihan mihin työhön tahansa.

MIETTINEN. (Jyrkästi.) Ei — menkää nyt vaan kotiinne. Ei täällä kuitenkaan olisi teille tointa muuta kuin enintään yksi auto-osastolla.

KOIKKALAINEN. (Toivorikkaana.) Auto-osastolla! Minkälainen paikka se olisi?

MIETTINEN. Yliajettavaksi, jos joku kundi haluaisi tehdä sen kokeen.

IRJA. (Salaperäisesti.) Kuulin minä, että eilenkin olisi ollut kaksi sellaista ostajaa…

KOIKKALAINEN (katsoo kauhistuneena vuoroin Miettiseen, vuoroin Irjaan, perääntyy hitaasti selkä edellä takaovea kohden ja arveltuaan päässeensä turvallisen matkan päähän, kääntyy äkkiä ympäri ja pakenee näyttämöltä.)

MIETTINEN. Kaikenlaisia variksenpelättejä niitä kanssa tänne pyrkii!

IRJA. (Kävellen työpöydän luo.) Kuulkaa, Miettinen, minkätähden te sanoitte, että päällikölle kaikki naiset ovat ilmaa? Minä olen luullut, ettei sellaisia miehiä ole olemassakaan.

MIETTINEN. Katsokaas, neiti, te olette nätti tyttö.

IRJA. Kiitos! Minä tiesin sen jo ennestäänkin. Mutta mitä se tähän kuuluu?

MIETTINEN. Kuuluu kyllä, sillä nätin tytön on helppo tulla sellaiseen käsitykseen, ettei naisista piittaamattomia miehiä ole olemassakaan. Mutta minä takaan, että päällikön edessä te pyörittelette silmiänne joka tapauksessa turhaan.

IRJA. Mikähän siihen sitten on syynä?

MIETTINEN. (Tekee käsillään avuttomuutta osoittavan liikkeen.) Tjaah, katsokaas, neiti, hän, hm, hän pelkää…

IRJA. (Naurahtaen.) Pelkää! Täysikasvuinen mies. Minuako?

MIETTINEN. Ehkä nyt ei juuri teitä (Puhelin soi pöydällä.), muttaaa…

IRJA. (Nostaa kuulotorven ja vastaa Miettisen kiirehtiessä hänen viereensä ja osoittaessa harmistuneilla eleillä, ettei Irja olisi saanut vastata.) Halloo! Ei ole herra Aro vielä täällä… Kukako puhuu?… Anteeksi, saanko tiedustaa kuka sitä kysyy? (Hämmästyy aivan kuin olisi saanut tietää jonkin suuren salaisuuden.) Tämä on neiti Salo rohdoskauppaosastolta…. Minä olen täällä siksi, että minut on tänne käsketty… Jaha… jaha… olkaa hyvä! (Laskee kuulotorven paikoilleen ja taputtaa kämmenellään avointa suutaan.) Nyt minä tiedän, ketä hän pelkää…

MIETTINEN. (Tuskissaan.) Voi, voi, neiti! Ettekö te tiedä, ettette te saa vastata tämän huoneen puhelimessa?

IRJA. (Kuuntelematta Miettisen puhetta.) Herra se on herrallakin, taikka ainakin — rouva!

MIETTINEN. (Hätääntyneenä.) Siunatkoon! Rouvako se oli?

IRJA. Rouva oli. Äänestä päättäen luja rouva.

MIETTINEN. Tästä ei hyvä seuraa. Hän on niin mustasukkainen… jos neiti tietäisi! Kun mies on lähes neljänsadan nuoren naisen päällikkönä. Nyt on rouva parissa tuoksauksessa täällä.

IRJA. Kuinka niin »parissa tuoksauksessa»? Kotoaan kai soitti.

MIETTINEN. Mitä vielä. Tulee vain tuolta neljännestä kerroksesta.
Hänhän on leninkiosaston johtajatar…

IRJA. (Hämmästyen.) Leninkiosaston johtajatar.

MIETTINEN. He ovat tietysti yhdessä tulleet, mutta mies on viipynyt jossakin muussa osastossa ensin. Eikö neiti ole häntä koskaan nähnyt? Kauanko neiti on täällä jo ollut?

IRJA. Kaksi viikkoa. Eihän täällä tule ketään näkemään. En minä tunne muuta kuin tämän päällikön, joka minut tänne otti, ja sitten oman osastoni. Itse pääjohtaja voisi vaikka kaatua päälleni, enkä minä häntäkään tuntisi.

KOIKKALAINEN. (Putkahtaa taas takaovesta sisään lapsellisesti ja liioitellen nauraen.) He-he-he-hee! Nyt minä ymmärrän… he-he-he-hee… te laskittekin… he-he-hee leikkiä minun kanssani.

MIETTINEN. (Häätää Koikkalaisen ulos puoliväkisin.) Menkää nyt jo, menkää ja hehettäkää siellä käytävässä siksi kuin päällikkö tulee. (Sulkee oven Koikkalaisen jäljestä ja kääntyy Irjan puoleen.) Ja menkää nyt tekin, neiti. Päällikköhän on jo siis talossa ja voi tulla milloin tahansa.

KOIKKALAINEN. (Aukaisee taas oven ja yrittää tulla sisään.) Minun piti vain sanoa, että…

MIETTINEN. (Työntää Koikkalaisen uudestaan ulos. — Matkii hänen puhetapaansa.) Ja minun piti vain sanoa, että menkää nyt jo helvettiin siitä kurkistelemasta! (Huutaa oven läpi.) Kyllä se teidänkin vuoronne vielä tulee.

KOIKKALAINEN. (Raottaa taas ovea ja pistää siitä päänsä näyttämölle.)
Minun piti…

MIETTINEN. (Työntää Koikkalaisen pään ulos ja sulkee vielä oven. — Raivoissaan.) Sinun ei pitänyt yhtään mitään! Kuuletko? Ei yhtään mitään, ennenkuin minä annan luvan. (Pyyhkii hikeä otsaltaan. — Irjan puoleen kääntyen.) Saamarin mies!

IRJA. Mutta eikö teitä ollenkaan liikuta, että hänellä on sellainen halu tänne meidän firmaan?

MIETTINEN. Ja sen minä sanon, että jos tuollainen sekapää otetaan meidän palvelukseen, niin… (Keskeyttää, sillä huomaa samassa, että ovi taas aukenee varovaisesti raolleen. Läjäyttää sen vieläkin kerta kiinni ja viittaa Irjaa luokseen.) Neiti tulee tänne ja asettuu ovea vastaan, niin ettei sitä saa auki. Minä haen sillä aikaa osoitekalenterin, ja kun se sitten vielä kerta pistää sen käärmeenpäänsä näkyviin, niin… (Hakee kiireesti työpöydältä osoitekalenterin Irjan sillä aikaa ponnistaessa vastaan, niin ettei ovea, jota kovasti rynkytetään, saa auki. Miettinen palaa, asettuu oven taakse ja nostaa kirjan päänsä päälle lyöntiasentoon.) No, nyt aukaiskaa ovi!

IRJA. Käskystä, herra kenraali! (Tempaa oven äkkiä niin auki, että itse jää sen taakse piiloon.)

ARO. (Tulee ripeästi huoneeseen päällysvaatteissaan ja menee mitään sanomatta ällistyneen Miettisen ohi vaatenaulakolle, johon asettaa hattunsa ja palttoonsa. Hän on noin neljissäkymmenissä, huolellisesti puettu, tyypillinen osastopäällikkö. — Puolivirallisesti.) Huomenta! Olipa teillä sotainen asento.

MIETTINEN. (Antaa jalkaa heiluttamalla Irjalle merkin, että tämä katoaisi ovesta, minkä tyttö tekeekin Aron seistessä vaatenaulakon luona selin oveen. Miettinen sulkee oven ja ikäänkuin havahtuu äkkiä. — Tehdyn luonnollisesti.) Kärpästä ajoin juuri… ja se lensi niin hurjan korkealle. (Tekee osoitekalenteri kädessään pari kömpelöä hypähdystä ikäänkuin tosiaankin kärpästä tavoittaakseen.)

ARO. (Mennen työpöytänsä luo.) Antaa kärpäsen nyt olla. Ehkäpä se sitten illalla löytyy.

MIETTINEN. (Vie osoitekalenterin takaisin työpöydälle.) Kyllä minä pelkään vaan, ettei sitä kukaan enää löydä.

ARO. (Istuutuen pöydän ääreen.) Sittenhän on kaikki hyvin. Kuulkaa, Miettinen, tuo ovi on jollakin tavoin joko paisunut tai laskenut. Se ei äsken tahtonut tulla auki.

MIETTINEN. Niin, se on sillä tavalla, että kun me…

ARO. Ketkä »me»?

MIETTINEN. (Hämmentyneenä.) Me… niin tuota… me… me juuri, taikka me…

ARO. (Selaillen papereita.) Niin, minä kysyin, että ketkä »me»?

MIETTINEN. (Ruveten äkkiä naureskelemaan.) Jaa, niin, herra päällikkö meinaa sitä, että kun minä sanoin »me»…

ARO. Aivan niin.

MIETTINEN. (Yhä naureskellen.) Se on sellaista, että kun täällä tavaratalossa aina puhutaan yleisölle, että »me», ja »me» ja että »meillä» on kyllä varastossa ja että »me» hankimme ensi tilassa ja kun karhutaan, niin me aloitamme kirjeemme, että »meitä» hämmästyttää, ettette vielä ole…

ARO. Hyvä, hyvä. Ja miten »me» nyt olemme syypäät siihen, ettei ovi tahdo aueta?

MIETTINEN. Se oli niin, että me… tai siis oikeastaan minä… ajoin sitä kärpästä ja… se kärpänen istui juuri oven päällä ja minun täytyi nojata oveen ja se kärpänen… (Avaa silmänsä suuriksi.)… se, se, oli oikein suuri kärpänen…

ARO. Minä uskon, minä uskon. Onko täällä käynyt kukaan?

MIETTINEN. (Hengähtäen vapautuneesti.) Ei ketään. Tai oikeastaan on. On kaksikin. Eräs myyjätär rohdoskauppaosastolta.

ARO. (Naurahtaa lyhyesti ja kuivasti.) Aivan niin. Se oli se eilinen huulimaalijuttu. Ja kuka toinen?

MIETTINEN. Yksi hullu.

ARO. Hullu!?

MIETTINEN. Pähkähullu. Minä jo sanoin sille, ettemme me nyt kuitenkaan…

ARO. (Ivallisesti.) Niin, ettäkö »me»?

MIETTINEN. (Ymmärtämättä.) Juu, ettemme me nyt kuitenkaan voi ottaa ketään palvelukseen.

ARO. Vai niin. No, täytyy sentään katsoa. Miettinen kutsuu ensin sen neidin tänne. Hän kai odottaa?

MIETTINEN. Odottaa ulkona. (Menee ovelle ja aukaisee sen, jolloin Koikkalainen yrittää sisään.) Johan nyt on saakuti…! (Työntää Koikkalaisen takaisin ja viittaa kutsuen ovesta vasemmalle, jolloin Irja ilmestyy oviaukkoon ja tulee arkana sisälle — pysähtyen heti kynnyksen toiselle puolelle. Miettinen poistuu sulkien oven perässään.)

ARO. (On syventynyt papereihin, mutta havahtuu äkkiä ja huomaa Irjan. — Kylmästi.) Jaha, neiti tulee tänne lähemmäksi. (Irja tulee pelokkaana pöydän toiselle puolelle. Aro katsoo numeroa hänen rinnassaan.) Kolmesataakolmetoista. (Vetää korttirekisterin auki ja selaa sitä, kunnes nostaa siitä yhden kortin. Katsoo vielä kerta Irjan numeroa ja tutkii sitten korttia.) Kolmesataakolmetoista… Salo, Irja… rohdoskauppaosasto, niinkö?

IRJA. (Arasti.) Ni-in.

ARO. Neiti on ollut täällä vasta kaksi viikkoa, näkyy kortista. Ja näkyy myöskin, että tämä on jo toinen muistutus huolimattomuudesta. (Katsoo Irjaa syyttävästi.) Aikooko neiti tehdä virheen joka viikko? Tietääkö neiti sattumalta, että meillä on sellainen sääntö, että se, joka ensimmäisen puolen vuoden kuluessa antaa aihetta kolmeen muistutukseen, saa lähteä talosta? Nyt te olette ollut täällä vasta kaksi viikkoa ja tämä on jo toinen juttu.

IRJA. (Rohkaistuen.) Se ensimmäinen kerta ei oikeastaan ollut mitään.

ARO. (Tutkii taas korttia.) Tässä sanotaan: »Käyttänyt sopimatonta puhetapaa asiakasta kohtaan.»

IRJA. Se oli sellainen konstaileva rouva, joka puolen päivää riiteli hammastahnoista, ja silloin minä lopulta sanoin, että kai on paras, kun minä tuon rouvalle metallinkuurauspulveria… sillä oli melkein kaikki hampaat kullasta. Täytyyhän sellaista joskus nolata ja antaa takaisin firman puolesta.

ARO. Te ette anna takaisin yhtään mitään.

IRJA. Mutta kun ne väittelevät päivänselvistä asioista!

ARO. Niin te ette väittele mitään. Ostaja on aina oikeassa. Jos ostaja sanoo, että kuu valaisee päivällä ja aurinko yöllä, niin hän on oikeassa. Onko neiti ymmärtänyt?

IRJA. Kyllä. Kun siis taas joku väittää, että me otamme kohtuuttoman paljon voittoa pesusienistä ja että niitä saa muualta puolta halvemmalla, niin minun on vain myönnettävä.

ARO. (Tuimentuu ja naputtaa sormella pöytään.) Neiti, te ette ole täällä viisastelemassa, vaan keskustelemassa esimiehenne kanssa asiasta, jossa teillä ei pitäisi olla mitään ilvehtimisen aihetta. (Puhelin soi, ja Aro vastaa.) Haloo… olen… olen, olen… mitä!… (kiusaantuneena) … ei… ei täältä ole kukaan muu voinut vastata. (Heittää hätäisen katseen Irjaan, joka samassa kääntyy puoliselin ja koettaa peittää nauruaan huomattuaan, mistä on kysymys.) … ei, se on mahdotonta… äsh… älä nyt… ei ole… usko nyt minua… sinä olet varmaan soittanut jonnekin väärään ja ne ovat tehneet pilaa… ei, älä tule tänne… on juuri yksi asiakas… niin… niin… niin. Odota nyt hetkinen. (Paiskaa kuulotorven paikoilleen. — Vihaisena murahtaa.) Peijakas sentään! (Irjalle.) Neiti odottaa täällä pari minuuttia. Minun täytyy hetkeksi poistua selittämään erästä väärinkäsitystä. (Painaa soittokellon nappia. Miettinen tulee takaovesta.) Miettinen istuu nyt tähän minun paikalleni muutamaksi minuutiksi vastaamaan puhelimeen. (Nousee lähteäkseen.)

IRJA. (Viattomalla äänellä.) Kyllähän minäkin olisin voinut vastata.

ARO. Ei, kyllä on parempi, että vahtimestari vastaa. En minä kauan viivy, mutta jos sattuisi jotakin kovin tärkeätä, niin Miettinen pyytää keskusta yhdistämään leninkiosastolle. (Menee takaovesta.)

MIETTINEN. (Istahtaa työpöydän ääreen. — Merkitsevästi.) Siis leninkiosastolle.

IRJA. Selittämään »väärinkäsitystä».

MIETTINEN. Sitäkö niin? (Osoittaa sormellaan puhelinta.)

IRJA. (Huolettomasti.) Sitä juuri.

MIETTINEN. Mitä minä sanoin!

IRJA. (Harmistuneena.) Onko sitten ihme, että vihaa koko naissukupuolta, kun on kameeli kotona!

MIETTINEN. Niin, ja tuo sen vielä mukaan virmaan. Kuinkas kävi? Täällä nyt äsken?

IRJA. Ei hän vielä ehtinyt suuttua minuun kuin yhden kerran.

MIETTINEN. Aijaijai, neiti! Ei pidä hyppiä nokalle. Me emme siitä pidä. Mutta pitää olla nöyrä. Siitä me pidämme. (Ottaa sanomalehden ja aikoo ruveta lukemaan.)

IRJA. (Tempaa lehden Miettiseltä ja paiskaa sen pöydälle. — Matkien Miettisen opettavaista ääntä.) Ei pidä lukea lehteä meidän läsnäollessamme. Siitä me emme pidä.

ROUVA ARO. (35—40 vuoden ikäinen, hyvin puettu ja tarmokkaan näköinen nainen, tulee takaovesta, menee kuin vihuri Miettisen luo pöydän ääreen pitäen samalla heti sisääntulostaan alkaen silmänsä tuimasti kohdistettuina Irjaan. — Miettiselle jyrkällä äänellä.) Missä minun mieheni on?

MIETTINEN. (Kohoten seisomaan.) Hän lähti juuri rouvan luo leninkiosastolle.

RVA ARO. (Kääntyy selin Irjaan.) Mitä tämä neiti täällä tekee?

IRJA. (Matkii kuiskaten.) »Mutta pitää olla nöyrä. Siitä me pidämme.»

RVA ARO. (Käännähtää äkkiä Irjaan päin.) Sanoiko neiti jotakin? Mikä neidin nimi on?

IRJA. Irja Salo rohdoskauppaosastolta.

RVA ARO. (Kiihtyen.) Vai neiti Salo? Tekö se täällä vastailette minun mieheni puhelimessa?

IRJA. Niin, äsken minä kyllä…

RVA ARO. Se on sopimatonta! (Tulee aivan Irjan kasvojen eteen, jolloin tämä pelokkaana perääntyy selkä edellä rva Aron puhuessa ja seuratessa häntä askel askelelta perässä. Näin kierretään hyvää vauhtia oikean sivuoven eteen.) Ja se ei ole ainoastaan sopimatonta, vaan se on hävytöntä! Eikö neiti tiedä, ettei teidän esimiehenne puhelin ole teitä varten? Ja mitä teillä on tekemistä täällä minun mieheni huoneessa? Eikö teillä ole työtä omalla osastollanne?

IRJA. (Yrittää perääntyessään puolustautua.) Mutta, hyvä rouva…

RVA ARO. »Hyvä rouva, hyvä rouva, hyvä rouva» — niin minä olen hänen rouvansa.

IRJA. (Hätääntyneenä.) Minä uskon sen, minä uskon sen…

RVA ARO. Mitä!? Te olette kaiken lisäksi nenäkäs!

IRJA. (On nyt joutunut selkä sivuovea vastaan ja hapuilee kädellään ovenripaa takanaan. — Hädissään.) Herra varjele!

RVA ARO. (Kiehuen vihasta. — Pilkallisesti.) Ketä tässä pitäisi varjella?

IRJA. (Saa oven auki ja sen mukana äkkiä varmuutensa takaisin. — Pisteliäästi.) Teidän miesparkaanne! (Livahtaa ovesta samalla sulkien sen perässään.)

RVA ARO. Oho! (Raivostuneena.) Enkö minä jo arvannut! (Tarttuu ovenripaan, mutta huomaa, että ovi on lukittu toiselta puolelta.) Sellainen nainen, sellainen kettu! (Tempoo vielä pari kertaa, mutta kun huomaa sen tuloksettomaksi, niin kääntyy ja purskahtaa itkuun. Kävelee hiljalleen keskinäyttämölle.) Tällä tavalla… uhuu… minua saadaan… loukata… minun mieheni huoneessa… uhuu…

MIETTINEN. (On kiusaantuneena seurannut välikohtausta. Tulee rva Aron luo ja lohduttelee.) No, rouva hyvä, no, no. (Rouva Aro itkee yhä hillittömämmin, niin että Miettinen lopulta isällisesti tarttuu häntä olkapäihin ja taputtaa hiljaa, jolloin rouva mitään ajattelematta nostaa kätensä Miettisen kaulaan, painaa päänsä hänen rintaansa vasten ja hytkii itkuntyrskähdyksin kuin pieni tyttö. Miettinen on tästä vähän hämmästynyt ja epävarma.) No, mutta rouva hyvä… tyyntykää… tyyntykää nyt jo… yks tuommoinen näsäviisas tyttö… mitä se nyt on! Tietäähän ne nykyajan tytöt! Hävyttömät puheet ja valmiit joka miehen kaulaan.

RVA ARO. (Nyyhkyttäen.) Niin juuri. Toista se oli ennen. Onko kukaan nähnyt minua miehen kaulassa?

MIETTINEN. (Taputtaa tyynnyttäen rva Aron päätä.) Ehei, ei kukaan. So, so, no, no… nyt ei rouva itke enää… Tämäkin tyttö… luulee saavansa sanoa mitä tahansa, kun on kaunis…

RVA ARO. (Ponnahtaa irralleen Miettisestä ja kivahtaa.) Kaunis?! Hänkö kaunis!

MIETTINEN. (Huomaten erehtyneensä koettaa korjata.) Aijaijaijai, ei, ei, ei ollenkaan kaunis, minun piti sanoa ruma, sammakko hän on, oikein rupikonna.

RVA ARO. Inhoittava, röyhkeä…!

PÄÄJOHTAJA VAARA. (Aukaisee takaoven ja tulee sisään päällysvaatteissaan ja hattu kädessä. Hän on 45—50 vuoden ikäinen, tummatukkainen, mutta ohimoilla jo vähän harmaata. Hänen käytöksensä on rauhallisen arvokasta, vaatteet ehkä hieman vaatimattomammat kuin mitä hänen asemassaan olevalta voisi odottaa. Kumartaa jäykästi rva Arolle, joka samassa muuttuu tavattoman kohteliaaksi ja ystävällisen näköiseksi. — Miettiselle.) Vahtimestari — herra Aro ei ole täällä?

MIETTINEN. (Ylenmäärin kohteliaana.) Hän meni juuri leninkiosastolle tapaamaan rouvaansa, herra pääjohtaja.

VAARA. (Katsoo ihmetellen rva Aroa.) Mutta rouva Arohan on täällä!

MIETTINEN. Tosiaan! Niin — rouva Aro on tullut tänne tapaamaan miestään.

VAARA. (Naurahtaen.) Ja teitä varmaankin ihmetyttää, ettette löydä toisianne.

RVA ARO. (Nauraa mielistellen.) Niin, me olemme menneet ristiin. Mutta minä menen heti leninkiosastolle sanomaan, että hän tulisi tänne pääjohtajan luo. (Lähtee ulos takaovesta.)

VAARA. Viitsisikö vahtimestari mennä sinne toisien portaiden luo katsomaan, etteivät he taas mene ristiin, ja sanoisi herra Arolle, että minä odotan täällä. (Miettinen kiirehtii heti ovelle.) Kuulkaa vahtimestari, minulla ei kuitenkaan ole aikaa olla täällä kuin muutama minuutti, niin että jollei häntä löydy siihen mennessä, niin minun täytyy lähteä. Mutta vahtimestari sanoo silloin, että hän tulisi sitten aamiaistunnin jälkeen minun luokseni. (Miettinen menee takaovesta. Vaara kävelee työpöydän luo, ottaa siitä sanomalehden, kiertää pöydän ympäri ja istahtaa kirjoitustuolille, jonka kuitenkin sitä ennen siirtää muka mukavampaan asentoon siten, että se joutuu puoliselin kirjoituspöytään päin. Alkaa lukea sanomalehteä, jonka levittää koko laajuudessaan eteensä siten, että se estää häntä näkymästä oikeanpuoliseen sivuoveen.)

IRJA. (Avaa varovaisesti oikeanpuolisen sivuoven, pistää päänsä siitä ja toteaa, että rva Aro on mennyt pois. Senjälkeen tulee hän kokonaan näyttämölle. Kiinnittää huomionsa sanomalehteä lukevaan Vaaraan, jota luulee Miettiseksi, rypistää otsaansa ja panee kädet hetkeksi puuskaan. — Komentavalla äänellä.) Mitä minä sanoin tuosta sanomalehdenlukemisesta, ukko? (Tempaa lehden Vaaran käsistä, huomaakin erehdyksensä, säikähtää ja antaa lehden takaisin.) Ai, suokaa anteeksi… mi-minä lu-luulin teitä vahtimestari Miettiseksi…

VAARA. (Katsoo ensin hämmästyneenä Irjaa, mutta saatuaan lehden takaisin, levittää sen uudelleen eteensä. — Rauhallisen välinpitämättömästi.) Vai niin.

IRJA. (Kävelee hitaasti poikki näyttämön nojatuoliryhmän luo ja vilkaisee aina vähän päästä uteliaasti Vaaraan päin. Hänen puhuessaan, mikä tapahtuu vähän epävarmalla äänellä, Vaara ei vastaa eikä nosta katsettaan lehdestä, mutta silloin tällöin nyökäyttää laiskasti päätään.) Suokaa tosiaan anteeksi… siinä oli juuri äsken vahtimestari puhelinta vahtimassa… ja minä olin… minä en voinut aavistaakaan, että siihen olisi tullut välillä joku toinen… olisihan minun se oikeastaan pitänyt… mutta kun sanomalehti oli välillä… (Kääntyy selkä nojatuoliin ja kasvot Vaaraan päin. — Arasti.) Oletteko te tämän talon väkeä?

VAARA. (Yhä lukien sanomalehteä. Viivyttelee hetken vastaustaan, joka tulee sangen välinpitämättömästi.) Ettekö te tunne minua?

IRJA. (Vähän rohkeammin.) En — mistä minä teidät tuntisin!

VAARA. (Yhä selin Irjaan.) No, miksi te luulette minua?

IRJA. Sanokaa ensin, oletteko te tämän talon väkeä?

VAARA. (Selin.) Olen, olen.

IRJA. Jaaha. (Katselee tarkasti Vaaraa.) Miltä osastolta? Se ei ole aivan helppo sanoa. Mutta… ei — herrainvaatetusosastolta te ette ainakaan ole… puvusta päättäen. Ettekä… (Näpsäyttää sormillaan.) Nyt minä tiedän! Te olette huonekaluosastolta.

VAARA. (Laskee sanomalehden syliinsä, muttei vielä käännä päätään.)
Miten niin?

IRJA. Teidän asennostanne näkyy, että te olette tottunut istumaan mukavassa tuolissa.

VAARA. (Vilkaisee huvitettuna taakseen ja naurahtaa.) Jaha, ei hullummin.

IRJA. Ja sitäpaitsi: tytöt sanovat aina, että huonekaluosaston herrat ovat niin epäkohteliaita, istuvat selin eivätkä ole heitä näkevinään.

VAARA. (Kääntyy hitaasti tuoleineen, laskee lehden pöydälle ja hymyilee.) Ei neidillä ole kovin erinomaista huomiokykyä…

IRJA. Miksei?!

VAARA. Minä en ole huonekaluosastolta.

IRJA. (Huiskauttaa huolettomasti kädellään.) No, sittenpä minä tiedän aivan varmasti mistä te olette: te olette tukkuosaston kaupparatsuja. Olisihan se pitänyt näkyä jo heti. Tehän ette ole enää niin nuorikaan.

VAARA. (Vähän vakavampana.) Näytänkö minä sitten niin ikälopulta?

IRJA. (Arvostellen.) Noo… niin… no, ehkei nyt sentään. »Pirteä vanhus», niinkuin lehdissä sanotaan. Kyllä te vielä kelpaatte. Kaupparatsuilla onkin hyvä maine meidän tyttöjen keskuudessa.

VAARA. (Höristäen korviaan.) Miten niin?

IRJA. He vievät aina matkoilta palattuaan meitä tyttöjä illalla tanssimaan.

VAARA. Vai niin, vai niin.

IRJA. (Kävelee hitaasti työpöytää kohden.) Minullakin olisi tänään hyvin käyttökelpoinen vapaailta.

VAARA. (Vähän levottomana.) Vai niin, vai niin.

IRJA. Ja huomenna… ja ylihuomenna… ja ylihuomisen huomenna… ja…

VAARA. (Vilkaisee rannekelloaan ja nousee.) Vai niin, vai niin.
Ei, minun täytyy nyt lähteä, koskei herra Aro tule. Hyvästi neiti!
(Kumartaa lyhyesti ja jäykästi, lähtee takaovesta ulos, mutta vilkaisee
juuri ovea sulkiessaan vielä Irjaan.)

IRJA. (Jäätyään yksin tuijottaa sulkeutunutta ovea, kumartaa sitten Vaaraa matkien jäykästi, käännähtää korollaan ja sanoo äreästi puoliääneen.) »Vai niin, vai niin, vai niin.» Pthyi!

KOIKKALAINEN. (Aukaisee takaoven ja luiskahtaa sisään jääden ovensuuhun.) Se, se vahtimestari ei tahdo päästää minua sisään. Se, se, se on aivan si-sikamainen mies!

IRJA. Mitä hän nyt sitten taas on teille tehnyt?

KOIKKALAINEN. Hän käyttää puhuessaan minun kanssani suorastaan solvaavaa kieltä. Hän sanoi äsken mennessään minun ohitseni tuolla käytävässä, että yritäppäs, apina, luiskahtaa sillävälin tuonne päällikön huoneeseen, niin minä näytän. Hän sanoi tosiaan »apina»!

IRJA. (Naurahtaa.) Mutta te tulitte kuitenkin. Kuinka te uskalsitte?

KOIKKALAINEN. (Kuolemanvakavana.) Minä olen hirveän rohkea luonnostani.

IRJA. (Teeskennellen ihailua.) Te olette sankari!

KOIKKALAINEN. (Ymmärtämättä pilaa.) Niin, kun vain olisi tilaisuus, niin minä varmasti olisin sankari. Minusta on monta kertaa tuntunut siltä.

(Takaovi kiskaistaan auki ja kynnyksen toisella puolella näkyvät Aro ja Miettinen keskustelemassa toistensa kanssa.)

ARO. Sepä ikävää, että hän pääsi lähtemään. Eikö hän sanonut mitään?

MIETTINEN. Hän sanoi vain, että hän tahtoisi tavata sitten aamiaistunnin jälkeen. (Huomaa Koikkalaisen.) Eikö tämä pentele taas ole täällä! (Astuu yli kynnyksen, tarttuu Koikkalaista niskasta ja vetää hänet selkä edellä ovesta ulos.)

ARO. (Hämmästyneenä.) Mitä tämä on?

MIETTINEN. (Ohimennessä puoliääneen.) Se on se hullu.

ARO. No, no! No, no! (Koikkalaiselle ovea sulkiessaan.) Herra odottaa siellä hetkisen. (Menee pöytänsä luo, istuu sen ääreen ja alkaa selailla papereita, katsahtaa niistä ylös ja huomaakin Irjan.) Jaha, niin, kuka oli tuo äskeinen mies? Esittelikö hän itsensä?

IRJA. Hän sanoi, että hän on sankari.

ARO. Sankari, niin, kyllä sen nimisiä on. (Äkkiä synkistyen.) Niin… neiti… se teidän asianne. Oletteko te lainkaan nyt sillä välin ajatellut sitä?

IRJA. Enhän minä juuri ehtinyt, kun heti päällikön lähdettyä tänne ryntäsi eräs nainen, joka käyttäytyi niin kummallisesti.

ARO. Nainen! Mikä nainen?

IRJA. (Tekeytyen tietämättömäksi.) En minä tiedä, mutta hirveä nainen se vain oli. Oikein minä pelkäsin.

ARO. (Ikäänkuin aavistaen. — Lyhyesti.) Pelkäsitte? Miksi?

IRJA. Minä aivan luulin, että hän hyökkäisi minun kimppuuni. Hän väitti jotakin sellaista, että minä olisin vastannut tuohon puhelimeen ja sanoi, että…

ARO. (Keskeyttää hermostuneena.) Jaha, jaha, jaha. Puhutaan nyt siitä teidän asiastanne. Neiti käyttäytyi sopimattomasti.

IRJA. Se nainen, jota minä pelkäsin, käyttäytyi paljon sopimattomammin.
Vahtimestari Miettinen todistaa.

ARO. (Kiusaantuneena.) En minä tarkoita sitä tapausta, vaan sitä aikaisempaa, joka on merkitty neidin rekisterikorttiin.

IRJA. (Nöyrästi.) Herra päällikkö: eikö tätä jälkimmäistäkin tapausta voitaisi merkitä sinne korttiin, niin että tulisi jotakin ansiopuolellekin. Ehkä nämä kaksi erilaista käyttäytymistä sitten kuittaisivat toisensa?

ARO. Neiti… minä taisin jo äsken huomauttaa teille, että tässä sävyssä ei keskustella esimiehen kanssa. Ja minä sanon nyt taas, että teidän on aivan turha yrittääkään jatkaa Sammon palveluksessa, jollei ääni kellossa muutu. (Katsoo Irjaan ankarasti.) No niin, onko selvä?

IRJA. O-on.

ARO. (Lempeämmin.) Katsokaa, neiti, teillä on aivan väärä käsitys asemastanne täällä tavaratalossa. Neidin ei pidä luulla, että neiti on meille jollakin tavoin korvaamaton. Tänne on hakijoita ja tulijoita vaikka kuinka paljon, ja jokaista palveluksesta lähtevää kohden on montakymmentä tarjokasta. Niitä juoksee täällä yhtä mittaa.

IRJA. Olikohan se äskeinenkin nainen niitä?

ARO. (Tekee kädellään kärsimättömän liikkeen.) Ja sitten neiti on myynyt huulipuikon kulmakarvapuikkona…

IRJA. Ei, kun päinvastoin.

ARO. Se on samantekevää. Joka tapauksessa neiti on ollut huolimaton, ja sellainen ei saa täällä meillä tulla kysymykseenkään. Kaksi muistutusta kahden viikon kuluessa. Jos neiti olisi ollut kauemmin palveluksessa, niin teidät voitaisiin siirtää jollekin toiselle osastolle, joka kenties sopisi teille paremmin, mutta kun neiti on niin uusi, niin täytyy tuumia jotakin muuta. Sen te tiedätte kuitenkin siis, että kolmas muistutus vielä, ennenkuin te olette ollut täällä puolen vuotta, ja te saatte lähteä. (Miettii.) Mitähän teille nyt oikein tehtäisiin?

IRJA. Herra päällikkö!

ARO. Aikooko neiti vielä jollakin puolustautua?

IRJA. En, mutta kun minä äsken luin tuolla päällikön pesuhuoneessa (viittaa kädellään oikeanpuoliseen oveen) sanomalehteä, niin…

ARO. (Hämmästyen.) Luitte sanomalehteä!

IRJA. Siellä oli kyllä ensin pimeää, mutta sitten minä löysin sähkönappulan.

ARO. Mutta mitä neiti siellä teki? Minun pesuhuoneessani!

IRJA. (Viivyttelee vastausta.) Herra päällikkö suuttuu taas…

ARO. Suutun tai en, mutta minä vaadin ehdottomasti saada tietää, mitä neidillä on minun poissaollessani tekemistä minun pesuhuoneessani!

IRJA. Minä olin… (Epäröi vieläkin.)

ARO. No! Mitä neiti teki siellä?

IRJA. (Rohkaistuen.) Minä olin siellä sitä naista paossa.

ARO. Naista paossa! Mitä ihmeen naista? (Muistaen samassa. Nolostuen ja ylenmäärin hermostuneena.) No niin, no. Ja neiti luki sanomalehdestä jotakin?

IRJA. Siellä oli pinkka vanhoja sanomalehtiä.

ARO. Vahtimestari panee aina joka ilta lehden pöydältäni sinne.

IRJA. Ja kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, niin minä selailin niitä ja näin siinä kokonaista neljä kirjoitusta, joissa kaikissa toruttiin radiota. Kaikki haukkuivat samaa!

ARO. (Koettaen jouduttaa.) No ja sitten?

IRJA. Minä ajattelin, että sehän olisi hirveän mukavaa meilläkin, että olisi joku, jota kaikki haukkuvat, ettei tarvitsisi torua milloin toista ja milloin toista ja kutsua tänne ja…

ARO. Minä en nyt oikein ymmärrä, mitä neiti tarkoittaa.

IRJA. Minä tarkoitan sitä, että eikö tämmöiseen näin suureen firmaan kannattaisi palkata jotakuta erikoisesti sitä varten, että häntä aina haukuttaisiin kaikista virheistä, joita täällä tehdään ja joista yleisö on tyytymätön.

ARO. (Vähän ylimielisesti.) Noo, tietääkö neiti… en minä nyt luule, että… (Tulee äkkiä miettiväiseksi ja näyttää muuttavan mieltään.) Hm!… niin no… neiti ajattelee, että…?

IRJA. Ostajat varmasti pitäisivät siitä, kun heidän tullessaan tyytymättömiksi palvelukseen joku kutsuttaisiin sisältä tiskin luo ja haukuttaisiin siellä heidän kuultensa. Aina selitettäisiin, että vika oli siinä miehessä, joka oli siellä sisällä, ja oikeat myyjät säästyisivät. Sehän lisäisi ostajien luottamusta tavarataloon, kun myyjät olisivat erehtymättömät, mutta joku syyllinen, joka ei ole ollut yleisön kanssa tekemisissä, kuitenkin löydettäisiin ja toruttaisiin.

ARO. (Miettiväisenä.) Hm… jaa… (Naurahtaa.) Neiti laskee myöskin, että silloin kenties tehtäisiin vähemmän kanteluita minulle.

IRJA. (Avoimesti.) Tietysti.

ARO. Tjaa. (Miettii.) Onhan se ajatus sekin… hm… hm… (Muuttaa äkkiä taas puheensävyn nopeammaksi ja asiallisemmaksi.) No, nyt riittää. Neiti saa poistua, mutta pitää muistaa mitä minä olen sanonut! Vielä yksi muistutus — ja silloin se on loppu!

IRJA (kumartaa ja poistuu äänettömänä, mutta kääntyy vielä ovella ja kun huomaa, että Aro häntä näkemättä katselee papereita pöydällään, näyttää hänelle nopeasti kieltään ja menee sitten ovesta sulkien sen jäljestään.)

(Oveen koputetaan.)

ARO. Sisään!

MIETTINEN. (Tulee takaovesta.) Minä ilmoittaisin herra päällikölle sen miehen, jonka minä jo neljä kertaa olen ajanut täältä pois.

ARO. Jaha… Hyvä on. Kuulkaa, Miettinen: tunteeko Miettinen vähän paremmin sitä rohdoskauppaosaston neitiä, joka äsken oli täällä?

MIETTINEN. (Epätietoisena.) Se tämä neiti… niin… juu… enhän minä… tai kyllähän minä… tätä neitiä…

ARO. Se ei ole hassumpi tyttö.

MIETTINEN. (Hörähtää.) Niin, helkkarissa! Se on mukava tyttö. Oikein hellanterttu, koreet silmät ja posket…

ARO. Äsh! Ei siitä nyt ole puhetta.

MIETTINEN. (Katsoo tutkivasti Aroon ja muuttaa puheensävyn.) Mutta röyhkeä hän on. Nokkaviisas ja hävytön! Sellainen letukka!

ARO. On kyllä. Mutta hänellä on jollakin tavoin järkeäkin päässä.

MIETTINEN. Juu-juu. Onpa kyllä, on, on… on sillä järkeä, pahuksella.

ARO. No — ja mitä Miettinen hänestä tietää?

MIETTINEN. En sen enempää.

ARO. Se oli sitten melkein niin paljon kuin ei mitään. (Hymähtää.)
Miettinen kutsuu nyt sen odottavan sisään.

(Miettinen aukaisee takaoven ja viittaa Koikkalaista saapumaan. Tämä tuleekin ja sivuuttaa ovessa Miettisen, jolle heittää ylpeän halveksivan katseen, sekä jää ovensuuhun. Miettinen poistuu.)

ARO. (Katselee Koikkalaista pitkään ja vähän ihmetellen.) Tulkaa tänne lähemmäksi. (Koikkalaisen tultua pöydän eteen.) Teillä on minulle asiaa?

KOIKKALAINEN. (Tärkeästi.) On, on kyllä.

ARO. Pyrkiikö herra Sankari tänne palvelukseen?

KOIKKALAINEN. Herra… kuka?

ARO. Herra Sankari.

KOIKKALAINEN. Herra Sankari!? (Vilkaisee taakseen.) Miksi te sanotte minulle »herra Sankari»?

ARO. Tehän olette Sankari, eikö niin?

KOIKKALAINEN. (Onnellisena.) Näkyykö se jo niin päältäpäin?

ARO. Ei rahtuistakaan, mutta se neiti, joka täältä äsken lähti, sanoi, että teidän nimenne on Sankari.

KOIKKALAINEN. (Nauraa hikertelee.) Voi, voi kuinka se osasi sanoa huvittavasti hi-hi-hii… että Sankari… hi-hi-hii! Minun nimeni kun on aivan toinen. Hi-hi-hii…

ARO. Ja mikä se sitten on?

KOIKKALAINEN. Se on Koikkalainen, Frans Esko Ylermi Adalbert
Koikkalainen.

ARO. Niinkö? Siis Frans Koikkalainen, tai Esko Koikkalainen?

KOIKKALAINEN. Ei kun Adalbert Koikkalainen. Tuttavien kesken Mussu
Koikkalainen, sillä kotona sanovat minua Mussuksi.

ARO. (Pidätellen naurua.) No, herra Mussulainen… tai ei, mikä se nyt oli: Koikkalainen, jos te nyt kertoisitte minulle asianne.

KOIKKALAINEN. Minä olen nyt katsellut vähän ympärilleni. Äiti sanoi, että katsele ensin vähän ympärillesi siellä. Ja minusta tuntuu, niinkuin minä voisin jäädä tänne.

ARO. »Jäädä tänne.» Tiedättekö: ei tänne niin vain jäädä. Te siis pyritte tänne Sampoon? Toivotte siis saavanne paikan täällä?

KOIKKALAINEN. Juu-u, juu-u, juu-u. Niin on minun aikomukseni.

ARO. Sehän on hauska kuulla, mutta loppujen lopuksi se riippuu siitä, mikä on meidän aikomuksemme. Mitä te osaatte tehdä?

KOIKKALAINEN. (Ei tule levottomaksi, mutta miettii.) Niin… se on sillä tavalla, että… enhän minä… oikeastaan osaa mitään.

ARO. No, kuinka te sitten tulette pyrkimään palvelukseen?

KOIKKALAINEN. Minulta, katsokaas, kuoli eno. Äitini veli.

ARO. (Nopeasti ja tunteettomasti.) Sehän oli ikävää.

KOIKKALAINEN. Niin, se oli niin hirveän ikävää. Vaikkei se taas toiselta puolen ollut sentään niin ikävää.

ARO. Kuinka niin?

KOIKKALAINEN. Hän testamenttasi minulle yhdeksäntuhatta markkaa.

ARO. Se oli sitten taas kai hauskaa.

KOIKKALAINEN. Niin se oli. Mutta sitten se taas oli kovasti ikävää.

ARO. (Vähän kärsimättömästi.) Kuulkaa, antakaa tämän juttunne mennä vähän nopeammin! (Vilkaisee taskukelloaan.)

KOIKKALAINEN. (Rupeaa äkkiä puhumaan tavattomalla kiireellä.) Kas kun minun äitini sanoi minulle tässä enon kuoltua, että nyt sinä olet, Mussu, niin iso mies, että sinun pitäisi ruveta jotakin tekemään, että hän voi kuolla koska tahansa ja minulla ei ole mitään työtä eikä tointa. Ja sitten hän sanoi tietävänsä, että meidän naapuritalossa oli maitopuoti, joka oli myytävänä, ja hänestä maitopuoti olisi minulle sopiva. Ja se on aivan totta, sillä minä pidin jo pienenä poikana kovin paljon maidosta. Mutta se maitopuoti maksaa kymmenentuhatta markkaa, ja minullahan oli niitä enon rahoja vain yhdeksäntuhatta. Ja äiti sanoi, että minun piti hankkia itselleni jossakin paikka, missä minä voisin harjoitella liikealalla sillä aikaa kun ne yhdeksäntuhatta kasvavat kymmeneksituhanneksi. Ja siksi minä olen tullut tänne.

ARO. Tahtoisitte tulla tavarataloon harjoittelemaan voidaksenne ottaa haltuunne maitopuodin! Eikö nyt pienempi liike olisi riittänyt? Ei mutta kuulkaa… (Rupeaa nauramaan ääneensä.)

KOIKKALAINEN. Minulle on sanottu, että tämä Sampo on niin hyvin hoidettu liike.

ARO. Mutta ettekö te ymmärrä, että Sampo on jättiläisfirma, ja maitopuoti on… maitopuoti. On siinä nyt, Luoja nähköön, vähän eroa!

KOIKKALAINEN. Mutta Sampo on hyvin hoidettu liike ja maitopuoti voi myöskin olla hyvin hoidettu liike. Siinä ei ole mitään eroa.

ARO. (Naureskelee ja heiluttelee toivottomana päätään.) No, kuulkaa: oli nyt miten oli, mutta tällä perusteella te ette voi saada täällä mitään tointa. Semminkin, kun te itse tunnustatte, että te ette osaa mitään.

KOIKKALAINEN. (Tulee onnettoman näköiseksi.) Aijai, voivoi? Mitä minä sitten teen? Äiti suuttuu varmasti kotona.

ARO. (Vakavoituen.) Puhutaan nyt vakavasti. Mikään maitopuodinhoidon harjoittelupaikka ei Sampo ole. Mutta ehkä me sentään voisimme teitä jollakin tavoin käyttää.

KOIKKALAINEN. Äiti sanoi, että katsele ensin vähän ympärillesi ja ota sitten vastaan minkä hassutuksen ne sinulle vain tarjoavat.

ARO. Jaha, jaha. Mitään tavallista tointa me emme voi teille nyt antaa, ja meillä onkin jo ennestään hakijoita joka paikalle enemmän kuin voimme ottaa. Mutta… (Ajatellen.)… meille perustetaan nyt juuri eräs uusi toimi, johon te kenties olisitte sopiva.

KOIKKALAINEN. (Innoissaan.) Minä arvaan: se on salapoliisin virka, tavaratalon salapoliisin! Se olisikin hyvä, kun sen oppisi, niin sitten eivät pääsisi varastamaan maitoa.

ARO. Älkää nyt keskeyttäkö! Se on vähän sellainen toimi, etteivät siihen kaikki sovi, eivätkä ehkä kaikki sitä ottaisi vastaankaan.

KOIKKALAINEN. (Tärkeänä.) Se on siis hyvin edesvastuullinen. Siinä kai täytyy osata puhua hyvin?

ARO. Päinvastoin: siinä ei saisi lausua sanaakaan. Täällä tarvitaan sellaista miestä, joka aina, kun myyntihenkilökunnasta joku on tehnyt virheen ja ostaja on vihainen, kutsuttaisiin ostajan luo ja liikkeen puolesta toruttaisiin ja jonka pitäisi ottaa kaikki syyt päälleen, tapahtui mitä tahansa. Hänelle luvattaisiin rangaistuksia, hänet erotettaisiin ja niin edespäin aina rikkomuksen suuruuden mukaan. Suostutteko?

KOIKKALAINEN. (Miettiväisenä.) Minua rangaistaisiin ja minut erotettaisiin, vaikka minä en olisi tehnyt mitään. Ja toiset olisivat syyllisiä. E-ei… siihen minä en suostu?

ARO. Nyt te ette ymmärrä. Kaikkihan olisi vain näennäistä, vain ostajan rauhoittamiseksi. Eihän teitä todellisuudessa rangaistaisi eikä erotettaisi.

KOIKKALAINEN. Mutta se kävisi niin kovasti kunnialle…

ARO. Teillähän olisi silloin erinomainen tilaisuus tutustua Sammon myyntitoiminnan kaikkiin eri puoliin. Teidät kutsuttaisiin vuoron perään jokaiselle osastolle.

KOIKKALAINEN. Niin, mutta…

ARO. Sehän olisi aivan mainiota liikemieskasvatusta. Ja muuta tointa ei meillä olisi teille, niin että valitkaa. Tämä tai ei mitään. Ja joutuisitte kai te joskus elintarveosastollekin. Maitoa ei siellä tosin myydä, mutta voita ja juustoa, niinkuin maitokaupassakin…

KOIKKALAINEN. (Silmät säihkyen.) Voita ja juustoa! Silloin minä suostun. Suostun heti!

ARO. Kas niin, enkö minä arvannutkin. Nyt ei tarvita muuta kuin pääjohtajan muodollinen hyväksyminen tälle uudelle järjestelylle, ja sen minä saan iltapäivällä. (Painaa soittokellon nappia pöydällä.) Mutta noissa pukimissa te ette voi esiintyä Sammossa.

MIETTINEN. (Tulee takaovesta.) Herra päällikkö soitti?

ARO. Me olemme ottaneet tämän herra Koikkalaisen Sammon palvelukseen.
(Miettinen on ällistyneen näköinen.) Vahtimestari vie hänet
herrainvaatetusosastolle, missä hänelle annetaan uudet vaatteet.
(Koikkalaiselle.) Teidän palkkanne on näin alussa tuhat markkaa kuussa.

KOIKKALAINEN. Nouseeko se sitten, kun minua on haukuttu oikein suurista rötöksistä?

ARO. Ehkä. No, menkää nyt! Minä soitan täältä määräyksen herrainvaatetusosastolle.

KOIKKALAINEN. Minulla olisi vielä yksi kysymys: (Viittaa Miettiseen.)
Kumpi meistä on nyt täällä suurempi herra?

ARO. Kuinka niin?

KOIKKALAINEN. Jos minä vaan satun olemaan suurempi, niin minä erotan hänet heti!

ARO. Mitä henkilökuntaan tulee, niin sen sekä ottaa että erottaa ainoastaan minä. Ja jos te aiotte esiintyä minuna, s.o. minun valtuuksillani, niin silloin minä erotan teidät. Ja se onkin silloin tosipuhetta, eikä mitään näennäistä.

MIETTINEN. (Tarttuu Koikkalaista käsivarresta.) Tulkaa nyt jo pörisemästä! Ei tämä ole mikään kramafooniosasto. (Miettinen ja Koikkalainen lähtevät toisiaan uhitellen takaovea kohden.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Tavaratalon konttorin käytävä. Mitään sivukulisseja ei ole ja tausta on sangen lähellä väliverhoa. Taustassa kaksi ovea, joiden välissä seinää vastassa konttorisohva, pyöreä pöytä, jolla on odottajia varten aikakauslehtiä ja prospektivihkosia, ja pöydän toisella puolella tuoli. Vasemmanpuolisen oven päällä on kilpi, jossa seisoo »Henkilökunnan päällikkö». Oikeanpuolinen ovi on raollaan, ja sen takaa kantautuu kirjoituskoneen rapinaa. Näyttämö on tyhjä.

MIETTINEN. (Tulee selkä edellä oikeanpuolisesta ovesta kirjetukku kumpaisessakin kädessä ja puhuu jollekulle näkymättömissä olevalle vuoronperään kohottaen kumpaistakin kouraansa.) Juu, kyllä minä ymmärrän: nämä saa antaa postiin ja nämä pitää lähetin viedä. Mutta onkos ne kaikki oikeissa kuorissa, ettei käy niinkuin silloin kerran, kun tullikamari sai meiltä kirjeen, joka alkoi sanoilla »Rakas Einari-kulta», hi-hii? (Hypähtää taaksepäin ikäänkuin jotakin pakoon, ja ovi tempaistaan samassa kiinni.) Jestas! Jo tais suuttua! (Kumartuu kurkistamaan avaimenreiästä.)

RVA ILOLA (rikkaasti ja huomiotaherättävästi puettu lihavanläntä nainen, tulee vasemmalta, katsahtaa hämmästyneenä Miettisen hommia, istahtaa sohvaan ja ottaa pöydältä aikakauslehden, vilkaisee uudestaan Miettiseen ja kun tämä ei vieläkään huomaa häntä, läjäyttää lehdellä pöytään.)

MIETTINEN. (Hypähtää säikähtyneenä pystyyn. Koettaa olla arvokas.)
Anteeksi, haluaako rouva tavata jotakuta?

RVA ILOLA. Kyllä — henkilökunnan päällikköä — ja henkilökohtaisesti, sillä minulle ei riitä, että häntä kenties näytetään avaimenreiästä.

MIETTINEN. (On nolon ja loukkaantuneen näköinen, mutta hillitsee itsensä.) Aivan niinkuin rouva tahtoo. Kenen minä saan kunnian ilmoittaa?

RVA ILOLA. Rouva Ilolan.

MIETTINEN. Kiitos! (Menee vasemmalle ovelle, koputtaa siihen pari kertaa, mutta kun ei saa vastausta, niin aukaisee sen, katsoo sisään ja sulkee taas.) Henkilökunnan päällikkö ei näy olevan huoneessaan. Minä menen häntä etsimään, jos hän sattuisi olemaan tässä lähistöllä. Ehkä rouva odottaa? (Poistuu vasemmalle.)

KOIKKALAINEN. (Tulee oikealta. Hän on nyt paremmin puettu, mutta esiintymisensä on edelleenkin naiivia. Kävelee kiihtyneenä ja rouva Ilolaan vilkaisemattakaan kerran näyttämön poikki ja takaisin heittäytyen hermostuneena istumaan sohvaan rouvan viereen, jolloin tämä loukkaantuneena vetää itsensä vähän loitommalle.) Ai, pyydän anteeksi, rouva! Minun käytökseni ei ollut hiottua. Mutta minä olen nyt niin hermostunut, että minun on vaikea hallita itseäni.

(Miettinen ja Aro tulevat vasemmalta.)

MIETTINEN. Herra henkilökunnan päällikkö olikin tässä aivan vieressä.

ARO. (Aukaisee huoneensa oven.) Olkaa hyvä, rouva! (Menee rouva Ilolan kanssa vasemmasta ovesta. Koikkalainen nousee pystyyn osoittaen, että hänellä on asiaa, mutta istahtaa taas toisten mentyä sohvaan, missä levottomasti siirtelee jalkojensa asentoa, niin että se herättää Miettisenkin huomiota.)

MIETTINEN. Mikäs se noin Koipeliinin kinttuja kutittaa?

KOIKKALAINEN. Minä olen niin hermostunut. Minun hermoni ovat riekaleina!

MIETTINEN. Soo-o! Vastahan te olette ollut täällä yhden viikon.

KOIKKALAINEN. Niin — ja yhden viikon liikaa, elämäni hirveimmän viikon!

MIETTINEN. (Halveksivasti.) Mitäs tänne tulitte? Väkisin tuppasitte.
Kärsikää nyt!

KOIKKALAINEN. Niinkuin minä en kärsisi! Kun aamusta iltaan haukutaan, aamusta iltaan…

MIETTINEN. Mutta rahahan teille siitä maksetaan.

KOIKKALAINEN. Niin, muttei kaikkea voi rahalla maksaa. Ja minun omanarvontuntoni…

MIETTINEN. Jaa mikä…?

KOIKKALAINEN. Omanarvontuntoni.

MIETTINEN. Mikä se semmoinen on… omanarvontunto?

KOIKKALAINEN. Se on kun ihmiselle tapahtuu jotakin sellaista, mitä luonto ei tahdo voida sulattaa.

MIETTINEN. Mutta hyvinhän tuo teidän luontonne on näyttänyt kaiken sulattaneen, kun ette ole tuon lihavammaksi tullut.

KOIKKALAINEN. En minä puhu ruuansulatuksesta, mutta minä tarkoitan sitä, että haukutaan ja syytetään kaikenlaisesta, mitä ei ole tehnyt. Ettekö te kuule? Haukutaan…

MIETTINEN. Mutta helekutissa! Johan minä teille sanoin, että siitähän teille maksetaan raha. Sitähän varten teidät tänne on otettu. Mitäs siitä nyt sitten inisee?

KOIKKALAINEN. »Inisee!» Te ette ainoastaan inisisi, vaan te ulvoisitte, jos teitä syytettäisiin kaikesta siitä kuin minua. Tänäänkin vaan on minua haukuttu (laskee sormillaan) siitä, että nenäliinatusinassa ei ollut kuin yksitoista nenäliinaa; siitä, että tarjoilupöydän jalassa oleva pyörä ei pyöri; siitä, että tinasotamiehet eivät pysy seisomassa; siitä, että tattariryyneissä on hiekkaa seassa; siitä, että yhden rouvan liiveissä oli katkennut luu; siitä, että hansikkaat haisevat pahalta; siitä, että…

MIETTINEN. Top, top, top, top! Se tekee teille kovin hyvää.

KOIKKALAINEN. Hyvää?! Ettette häpeä! Ja sitten on minua kolmasti varoitettu »viimeisen kerran», ja kaksi kertaa on minut »erotettu» toimestani! Ja nyt minä en jaksa enää. Kun ei saa edes sanoa mitään vastaan!

MIETTINEN. Sekin on oikein hyvä. Eikös mekin oteta sitä tapaa, että te ette sano koskaan mitään minua vastaan?

KOIKKALAINEN. (Julmistuneena.) Mutta sen minä lupaan, että kolmatta kertaa ei minua enää eroteta. Sillä minä eroan itse.

MIETTINEN. Sitäkö varten te nyt olette täällä?

KOIKKALAINEN. Sitä. Kun minä vain tapaan henkilökunnan päällikön, niin minä ilmoitan hänelle heti, että minä eroan.

MIETTINEN. (Tyytyväisenä.) Sitä minä kannatan. Tämä on ensimmäinen asia, missä te minua miellytätte. Terve menoa vaan!

KOIKKALAINEN. Te, te, te olette si-sikamaisin ihminen, jonka minä olen tavannut!

MIETTINEN. (Matkien Koikkalaisen puhetapaa.) Ja te, te, te olette ihmismäisin sika, jonka minä olen tavannut.

(Vasen ovi avautuu ja Aro ja rva Ilola tulevat näyttämölle.)

ARO. (Kohdistaa tuiman katseen Koikkalaiseen. — Ankarasti.) Mitä te nyt taas olette tehnyt?! Tämän rouvan kytkimen lamelleihin te olette päästänyt öljyä? Kuinka te voitte olla niin huolimaton, herra Koikkalainen? Ja jos tämä olisi edes ensimmäinen kerta, kun teistä valitetaan, mutta yhtä mittaa, yhtä mittaa saa sellaista kuulla.

KOIKKALAINEN. (Ällistyneenä.) Minne minä olin päästänyt öljyä?

ARO. Lamelleihin, hyvät ihmiset, lamelleihin. Ja kyllä te sen sitäpaitsi jo itsekin tiesitte ja varmaankin olette tullut tänne juuri tämän asian vuoksi.

KOIKKALAINEN. Mutta…

ARO. Ei mitään muttaa. Me olemme jo saaneet teistä tarpeeksemme. Lauantaina saatte nostaa tilinne ja hakekaa sitten itsellenne toinen työpaikka. (Kääntyen rouva Ilolan puoleen.) Niin, hyvä rouva, tämmöistä sattuu näin suuressa talossa, vaikka meillä onkin mitä tarkin kontrolli. Kyllä me teemme kaikkemme, jotta rouva olisi meihin tyytyväinen, ja niinkuin rouva näkee, niin meillä ei katsella sormien läpi, jos huolimattomuutta yleisön palvelemisessa huomataan.

RVA ILOLA. Niin, tämä tapaus oli minulle tosiaan hyvin ikävä. Minä en osannut aavistaakaan, että sellaisessa liikkeessä kuin Sammossa voisi sattua jotakin tällaista.

ARO. Mutta rouvahan on itse kuullut, että me tartumme heti ankarasti asiaan, jos…

RVA ILOLA. No niin, no. Annetaan nyt olla. Mutta hauskaa tämä ei ole ollut. (Kumartaa jäykähkösti ja heittää Aroon leppyneen ja puoleksi keimailevan silmäyksen.) Onhan minua täällä sentään loppujen lopuksi kohdeltu oikeudenmukaisesti ja kohteliaasti. Tällaisessa liikkeessä on paljon miellyttävämpää tehdä kauppoja kuin sellaisessa, missä väitellään ostajan kanssa. Hyvästi! (Poistuu oikealle.)

ARO. (Saattaa poistujaa kohteliaasti kumarrellen kunnes tämä on kadonnut näkyvistä, minkä jälkeen hän palaa. — Koikkalaiselle tyytyväisenä.) Katsokaa — juuri tällä tavalla! Eikös se mennyt mainiosti? Luottamus Sampoa kohtaan vain lisääntyi! (Poistuu huoneeseensa.)

MIETTINEN. (Koikkalaiselle.) Siinä oli kolmannet apskeetit! Erotettiin vaan taas niin että napsahti, vaikka juuri niin vannoitte, ettei teitä enää pois potkita.

KOIKKALAINEN. (Vieläkin hämmästyneenä.) Mitä minä nyt olin tehnyt?
Öljyä… lamelleihin…!

MIETTINEN. Flanelleihin… niin justiin. Se oli tietysti ostanut flanellihameen tai muuta flanellista, ja juoksupoika oli polkupyörästään saanut pakettiin rasvaa. Siinä se juttu. Aukeshan niiltä kerran väripurkkikin ja pilasi kaiken tavaran korissa.

ARO. (Raottaa vasenta ovea ja ojentaa sieltä naisen käsilaukkua.) Vahtimestari! Se rouva unohti käsilaukkunsa. Kun hän tulee hakemaan, niin antaa tämän.

KOIKKALAINEN. (Rientää Aron luo ovelle.) Herra päällikkö! Mistä tämä äskeinen rouva valitti?

ARO. Hän on ostanut auton ja siinä nyt oli jotakin. (Kärsimättömästi.)… en minä oikein tiedä. Auto-osastolla kertovat, jos viitsitte kysyä. (Antaa laukun Miettiselle.) Jos se teitä kiinnostaa. (Sulkee taas oven.)

MIETTINEN. (Vieden käsilaukun pöydälle, jolle sen jättää.) Auto-osastolla! Vai ajaa se täti autoa! Sitten se on kanssa pannut itse öljyt flanelleihinsa, kun sen auton kanssa melskaa. Se on likaista hommaa.

KOIKKALAINEN. Ei se ollut flanelleihin, kun lamelleihin. Minä kuulin jo silloin heti, että se oli lamelleihin eikä flanelleihin. Mutta te olette niin hirveän sivistymätön.

MIETTINEN. So, so, so, herra professori! Pyytäkää nyt jo vaan se eronne. Miksette jo äsken pyytänyt?

KOIKKALAINEN. Minähän aioin pyytää, mutta kun minä en ehtinyt.

MIETTINEN. Pitääkö siinä ensin veisata virsi — häh? — ennenkuin te saatte sanat suustanne? Ilmoitanko minä nyt herra Koipeliinin?

KOIKKALAINEN. Minä ilmoitan sen päällikölle itse.

MIETTINEN. Sen asian, tottakai, mutta teidät, teidät itsenne. Jeekuti!
Ettekö te ymmärrä?

KOIKKALAINEN. Ilmoittakaa!

MIETTINEN. (Koputtaa vasemmalle ovelle, ja kun sieltä vastataan »sisään!», aukaisee oven.) Herra Koikkalainen tahtoisi puhua…

ARO. (Vastaa oven takaa.) Ei minulla ole nyt aikaa. Mutta vahtimestari, kun satuitte tulemaan, niin ottakaa tämä paketti ja viekää se postitusosastolle takaisin ja sanokaa, ettei se kuulu minulle!

MIETTINEN. (Noutaa huoneesta paketin ja palattuaan näyttämölle sulkee oven perässään.) Nietu. Ette saa eroa. Meillä ei ole nyt aikaa. Tulkaa huomenna uudestaan. (Poistuu paketteineen vasemmalle, mutta pistää samassa uudestaan päänsä näyttämölle.) Ei, kuulkaa, vahtikaa tässä tuota käsilaukkua, joka on pöydällä, siksi kuin minä tulen. (Poistuu uudestaan.)

KOIKKALAINEN (kävelee raskain askelin pöydän luo, katsoo laukkua ja istahtaa sohvaan, missä antaa päänsä vaipua käsiensä varaan.)

IRJA (tulee oikealta ajatuksissaan, katsahtaa Koikkalaiseen, joka ei häntä huomaa, istahtaa sitten tuolille pöydän toiselle puolelle, huokaisee syvään, ikäänkuin vapautuakseen jostakin surusta ja koettaa sitten olla huolettoman näköinen. Ottaa pöydältä vihkosen ja selailee sitä välinpitämättömästi.)

KOIKKALAINEN. (Nostaa huokauksen kuullessaan päänsä.) Neiti Salo! Mitä te täällä teette?

IRJA. (Huolettomasti.) Lähtöpassiani odotan.

KOIKKALAINEN. Lähdettekö te täältä pois? Minkätähden?

IRJA. On kai lähdettävä. Uhattiin jo viikko sitten, että jos vielä kolmannen kerran saan muistutuksen, niin silloin… (Näppää sormellaan toiselta kämmeneltään kuin siinä olisi jotakin.)

KOIKKALAINEN. Te olette siis saamassa kolmatta muistutusta?

IRJA. Sillä reissulla ollaan. Ja jos tuo tohvelisankari tuolla sisällä (viittaa henkilökunnan päällikön oveen) vain jotakin muistaa, niin potkut tuli. Ja kai hän muistaa, kun katsoo taas kortista.

KOIKKALAINEN. Lähdettekö te mielellänne?

IRJA. En! Kuinka niin?

KOIKKALAINEN. (Ihmetellen.) Mutta miten neiti sitten voi olla noin rauhallinen?

IRJA. (Nauraa.) Mitä tässä itkulla voitettaisiin?

KOIKKALAINEN. (Ihaillen.) Te olette tosiaan suurenmoinen. Ai, kuinka minä ihailen teitä?

IRJA. Mainiota! Vai ihailette te minua. Ei minulla ole mitään sitä vastaan. (Salaperäisesti, mutta samalla veikistellen.) Ja sitäpaitsi — ehkä ei olekaan niin varmaa, että lähden, jos… (Ponnahtaa pystyyn ja nauraa.)

KOIKKALAINEN. Jos…?

IRJA. (Katsellen ystävällisesti Koikkalaista.) Jos — te autatte minua.
Ja jos te autatte minua, niin silloin minäkin ihailen teitä.

KOIKKALAINEN. (Onnellisena.) Ihailette minua! Ihanko totta? (Nousee ja ottaa muutaman askelen vasemmalle. — Haltioissaan.) Herra Jumala, hän lupaa ihailla minua! (Tulee äkkiä surumieliseksi.) Mutta — minähän lähden itse täältä.

IRJA. Niinkö? No, ei se mitään tee. Oikeastaan se on parempikin, sillä silloin ei teille sitten voida enää tehdä mitään.

KOIKKALAINEN. Millä tavalla minä voisin auttaa teitä?

IRJA. Tulkaa tänne. (Vetää Koikkalaisen kädestä sohvalle ja istuu hänen viereensä. — Selittää innokkaana.) Kuulkaa, ei teidän tarvitse tehdä mitään muuta kuin… (Empii hetkisen ja vilkuilee sivuilleen.)… kuin levittää sellaista tietoa, että pääjohtaja… tai että te olette nähnyt pääjohtajan — suutelevan minua.

KOIKKALAINEN. Suutelevan teitä…! Enhän minä ole sellaista nähnyt.

IRJA. Ette tietenkään, mutta teidän pitäisi vain kertoa sellaista muille. Ennen kaikkea herra Arolle tuolla.

KOIKKALAINEN. (Pettyneellä ja itkunsekaisella äänellä.) Onko pääjohtaja sitten tosiaan suudellut teitä?

IRJA. Äsh! Vielä mitä. Minä en ole häntä koskaan nähnytkään.

KOIKKALAINEN. (Hämmästyneenä.) No, mutta miksi sen pitää olla juuri pääjohtaja sitten? Eikö riitä, jos minä esimerkiksi sanon nähneeni, että vahtimestari Miettinen on suudellut neitiä? (Kainosti.) Tai minä itse…

IRJA. Katsokaa, jos herra Aro luulee, että pääjohtaja on rakastunut minuun, niin hän ei uskalla ajaa minua pois. Ja pääjohtaja on vanhapoika, minä olen kuullut sen tytöiltä. Niin että tämä juttu passaisi hyvin.

KOIKKALAINEN. Hm! (Miettii.) Eipäs sopisi. Pääjohtajat eivät nai myyjättäriä.

IRJA. Kuka tässä on puhunut naimisesta? Minä sanoin: suudellut minua.

KOIKKALAINEN. (Miettii taas.) Mutta minä en valehtele!

IRJA. (Heilauttaa niskaansa.) Ja minä en siinä tapauksessa ihaile teitä.

KOIKKALAINEN. (Hämmennyksissä.) Niinkö… vai te ette sitten ihaile minua. Sehän on aivan hirveätä, jos te ette ihaile minua!

IRJA. (Muuttuen äkkiä maanittelevaksi.) Kuulkaa nyt, kiltti herra Koikkalainen, ettekö voisi tehdä minulle tätä palvelusta? Minulle te tekisitte sillä hyvän työn ettekä itsellenne mitään vahinkoa. Tehän lähdette täältä, eikä kukaan koskaan pane teitä lujille, jos huomataankin, että te olette vähän huiputtanut.

KOIKKALAINEN. Mutta jos se huomataan jo ennenkuin minä olen lähtenyt?

IRJA. Niin te sanotte, että te näittekin väärin.

KOIKKALAINEN. (Innostuneena.) Jaa, se on totta: voihan nähdä myöskin väärin. Näkee, että pussataan eikä kuitenkaan pussata. (Haikeasti.) Vaikka vielä mukavampi olisi joskus, että pussattaisiin eikä kukaan näkisi, että pussattiin.

IRJA. (Veikeästi.) Ehkä semmoistakin voisi sattua… joskus.
Suostutteko?

KOIKKALAINEN. (Nousee seisomaan ja painaa molemmin käsin sydäntään.)
Suutelemaanko? Koska tahansa!

IRJA. (Hätääntyen.) Ei, ei, ei sitä nyt. Mutta suostutteko kertomaan siitä… pääjohtajasta ja minusta?

KOIKKALAINEN. (Happamesti.) Jassoo! (Katsoo Irjaan, joka koettaa olla niin viehkeä kuin osaa. — Innoissaan.) Suostun!

IRJA. (Rutistaa iloissaan Koikkalaista olkapäistä.) Voi kuinka te olette kultainen poika! Ja tehän olitte matkalla juuri herra Aron luo? Menkääkin te ensin ja kertokaa tuo juttu… pääjohtajasta! Minä menen sitten vasta teidän jälkeenne.

KOIKKALAINEN. Hän ei ota vastaan nyt. Minä jo koetin.

IRJA. No, sitten hän ei ota minuakaan, ja minä voin mennä ja tulla jonkin ajan päästä uudestaan. Kiitoksia nyt oikein paljon, herra Koikkalainen! Hoitakaa tämä minun asiani sitä ennen. (Lähtee oikealle.)

KOIKKALAINEN. Ei, kuulkaa neiti, älkää vielä menkö. Minulla olisi vähän asiaa.

IRJA. (Pysähtyy ja kääntyy.) Asiaa minulle? Aina valmis vastapalveluksiin.

KOIKKALAINEN. (Kieputtaa ruumistaan eikä tahdo saada sanotuksi.) Se on kas, neiti Salo, sillä tavalla, että… minä… aion ostaa… ostaa maitopuodin… oman maitopuodin…

IRJA. Kokonaisen maitopuodin! Siunatkoon teitä! Eikö riitä, kun litrakaupalla…?

KOIKKALAINEN. Minä aion ruveta oman liikkeen omistajaksi. Sitä varten minä olen täällä harjoittelemassa. Ja minä kysyisin (nöyrästi ja vapisevalla äänellä) ettekö te, neiti, tahtoisi… tulla… sinne minun kanssani…?

IRJA. (Ihmetellen.) Sinne teidän maitopuotiinne? Totta kai, jos se teistä olisi hauskaa.

KOIKKALAINEN. (Saa raivokkaan ilonkohtauksen ja alkaa kävellä edestakaisin näyttämöllä käsiään nostellen ja toisiaan vastaan taputtaen.) Ai, kuinka ihanaa, kuinka suurenmoista, kuinka minä olen onnellinen ja kuinka helposti se kävikin!

IRJA. Mitä ihmettä? Mikä teihin meni?

KOIKKALAINEN. (Pysähtyy äkkiä Irjan eteen ja avaa sylinsä. —
Onnellisena.) Mehän olemme nyt kihloissa!

IRJA. Mitä? Kihloissa!? Älkää hassutelko!

KOIKKALAINEN. Mutta tehän lupasitte tulla minun maitopuotiini, minun kanssani.

IRJA. Niin, mutten minä ymmärtänyt sitä kosimiseksi. Minä tarkoitin vain, että minä voisin joskus käydä teidän luonanne maitoa latkimassa, kun te kerran niin ystävällisesti pyydätte. Täytyyhän sitä toki saada vähän miettimisaikaa ennenkuin päättää aikooko ruveta koko loppuiäkseen — kissaksi.

KOIKKALAINEN. (Loukkaantuneena.) Kissaksi!

IRJA. (Koettaen häivyttää äskeisten sanojensa vaikutusta.) Ei, ei — älkää pahastuko. Täytyy miettiä ensin. Tämä tuli niin odottamatta. Ollaan nyt toistaiseksi vain ystäviä. Ja tehkää nyt ensin minulle se palvelus — te tiedätte — niin sittenpähän nähdään. Näkemiin, herra Koikkalainen! (Poistuu oikealle, mutta juuri ennen näkyvistä katoamista katsahtaa taakseen ja heittää lentosuukon.)

KOIKKALAINEN (on nappaavinaan lentosuukon koppina ilmasta, sulkee sen sitten muka oikean kätensä nyrkin sisään ja tekee riemuissaan täyskäännöksen vasempaan päin kenkiensä kannoilla. Nyrkki pysyy koko ajan eteen ojennettuna.)

MIETTINEN. (Tulee vasemmalta.) Aiotteko te ruveta nyrkkeilemään?

KOIKKALAINEN. Arvatkaapas, mitä minulla on tuossa kourassani!

MIETTINEN. Viisi sormea ja viisi kynttä.

KOIKKALAINEN. (Ylpeänä.) Siellä on pusu!

MIETTINEN. Mikä?

KOIKKALAINEN. Pusu siellä on — tai suudelma, jos sen paremmin ymmärrätte.

MIETTINEN. (Äkäisenä.) Menkää helvettiin! Nyt te olette aivan seinähullu. Niinkuin te nyt mistään pusua saisitte! Jos edes olisitte nähnyt toisten pussaavan, niin kenties olisitte voinut yhden suukon varastaa…

KOIKKALAINEN. (Muistaen äkkiä ja laskien kätensä alas. —
Salaperäisesti.) Ehkä minä olenkin nähnyt…

MIETTINEN. Ei se niin ihmeellistä olisikaan. Varsinkin huonekaluosastolla, kun nuoret parit valitsevat itselleen mööpeleitä, niin kun vain myyjän silmä välttää, niin… hihii.

KOIKKALAINEN. Oman talon väkeä olivat, aivan varmasti oman talon väkeä.

MIETTINEN. (Tulee uteliaaksi.) Oman talon… keitä? Ihanko totta?

KOIKKALAINEN. Ei taida oikein uskaltaa kertoa.

MIETTINEN. (Menee aivan Koikkalaisen viereen.) Kertokaa hemmetissä!
Keitä ne porsaat olivat?

KOIKKALAINEN. Neiti Salo…

MIETTINEN. Rohdoskauppaosastoltako?

KOIKKALAINEN. Se juuri.

MIETTINEN. Sen siitä tytöstä saattoi hyvin arvatakin. Entä se toinen porsas…?

KOIKKALAINEN. (Vilkuilee varovaisena ympärilleen ja kuiskaa sitten.)
Pääjohtaja!

MIETTINEN. (Järkytettynä.) Oho!

KOIKKALAINEN. Juu!

MIETTINEN. (Täyteen ääneen ja painokkaasti.) Oh-ho! (Raapaisee hiuksiaan.) Vai sillä tavalla! Jaa-a, mutta nyt minä muistankin! Viikko sitten he olivat pitkän aikaa kahden kesken tuolla (Viittaa henkilökunnan päällikön oveen.), ja kun pääjohtaja sitten tuli sieltä ulos, niin oli hänellä suu niin messingillä. Vai sillä tavalla! Hi-hii. (Tulee äkkiä vakavaksi.) Mutta siitä ei saa kertoa kenellekään. Ei kenellekään. Se on hemmetin vaarallista peliä. Suu poikki! (Sähkökello soi.) Jaha, päällikkö kutsuu. Olipa se vaan juttu! (Menee vasemmasta ovesta.)

KOIKKALAINEN. Semmoista sitä voi nähdä. (Istuutuu sohvalle ja painaa päänsä käsien väliin.)

RVA ILOLA. (Tulee oikealta.) Kuulkaa, herra, kun minä unohdin käsilaukkuni tänne jonnekin. Tuossahan se sitäpaitsi onkin! (Ottaa pöydältä käsilaukkunsa ja katsahtaa ihmetellen Koikkalaiseen, joka ei nosta päätään. Aikoo lähteä, mutta katsahtaa taas taakseen ja pysähtyy epäröiden.) Kuulkaa, herra, mikä teitä vaivaa?

KOIKKALAINEN. (Vilkaisee rouva Ilolaan ja antaa taas päänsä painua käsien varaan. — Välinpitämättömästi.) Ei se kuitenkaan liikuttaisi rouvaa…

RVA ILOLA. (Hätkähtää ikäänkuin muistaen jotakin. — Kiusaantuneena.) Niin… tosiaankin… tehän tässä äsken… niin, niin, se oli kovin ikävää, että teille tehtiin niin. En minä ollenkaan ollut vaatinut sitä. Miten teidän nyt käy? Onko teillä toista paikkaa tiedossa?

KOIKKALAINEN. Ei ole vielä.

RVA ILOLA. Kuulkaa — minä menen ja pyydän, ettei teitä minun tähteni erotettaisi.

KOIKKALAINEN. (Ponnahtaen seisomaan.) Ei, ei! Älkää missään nimessä!

RVA ILOLA. (Ihmetellen.) Kuinka te olette vaatimaton! Te mahdatte olla hyvin hieno luonne? (Laskee äkkiä päättäväisesti laukkunsa takaisin pöydälle.) Ei, antakaa nyt minun puhua puolestanne. Minä teen sen niin mielelläni. (Aikoo lähteä päällikön ovea kohden.)

KOIKKALAINEN. (Ottaa rouva Ilolaa käsivarresta.) Ei, rakas rouva, älkää!

RVA ILOLA. Mutta mitä minä sitten teen? Tiedättekö, nyt kun minä ajattelen, niin minun on niin kauhean paha olla siitä, että te joudutte menettämään paikkanne minun tähteni. Sattuuhan sitä erehdyksiä, ja minä olin liian kiivas…

KOIKKALAINEN. (Koettaa olla kohtelias.) Eihän se mitään ollut, rakas rouva. Olkaa aivan rauhassa: teidän tähtenne mielellään kärsiikin, kun teillä on noin hyvä sydän.

RVA ILOLA. (Katsoo Koikkalaista lempeästi.) Ja teillä on jalo sydän, kun te voitte noin puhua. (Uusi lempeä silmäys.) Hyvästi! (Poistuu oikealle.)

KOIKKALAINEN. Hyvästi.

RVA ILOLA. (Palaa heti näkyvistä päästyään takaisin.) Se laukku unohtui minulta kuitenkin. (Nauraa hyräyttää ja katsoo sitten Koikkalaista taas kovin ystävällisesti.) Kuulkaa herra… mikä teidän nimenne on?

KOIKKALAINEN. Koikkalainen.

RVA ILOLA. Niin, herra Koikkalainen, jos teille mitään vaikeuksia sitten ilmaantuu, niin kääntykää vain minun puoleeni. (Nauraa taas ikäänkuin mielistellen.) Ja nyt hyvästi toisen kerran. (Menee äkkiä Koikkalaisen luo ja puristaa tämän kättä Koikkalaisen oikein tietämättä, miten suhtautua tähän ystävällisyyteen. Poistuu oikealle, mutta unohtaa taas laukkunsa pöydälle, minkä tähden palaa heti takaisin. — Mielistelevällä äänellä.) Ai, ai kuinka minä olenkin lystikäs, kun minä en muista tuota laukkuani! Niin, jos teille sitten tulee vaikeuksia, niin kääntykää vain minun puoleeni. Minulla on maalla kartano ja siellä on kyllä teille aina tehtävää. (Levottomasti.) Varsinkin nyt kun minä siellä (yskähtää) tarvitsisin miehistä apua, (yskähtää) mieheni kun on kuollut… (Yskähtää.) Niin no, no… hyvästi! (Puristaa levottomaksi käyneen Koikkalaisen kättä uudestaan ja poistuu oikealle jättäen edelleenkin laukkunsa pöydälle.)

KOIKKALAINEN (kääntää kasvonsa katsomoon päin ja sivelee tukkaansa kuin osoittaakseen, ettei hän oikein ymmärrä mitä rouva Ilola on puhunut.)

RVA ILOLA. (Palaa iloisesti nauraen.) Voi tuota laukkua! Se ei tahdo tulla minun kanssani, mutta ehkä se pitääkin teistä enemmän. (Paussi.) Minusta tuntuu niinkuin minäkin pitäisin teistä oikein paljon. (Nauraa hykertää miellyttämisen haluisena.) Niin, älkää sitten unohtako minua, jos te vain minua tarvitsette. Hyvästi! (Puristaa taas Koikkalaisen kättä ja poistuu. Laukku unohtuu vieläkin pöydälle.)

KOIKKALAINEN. (Katselee hämmästyneenä rouva Ilolan jälkeen ja tämän kadottua näkyvistä äkkääkin pöydälle unohtuneen laukun, ottaa sen käteensä ja hyökkää kiireesti lähtijän jälkeen. Näyttämön oikeassa reunassa kohtaakin hän juuri palaamassa olevan rva Ilolan ja ojentaa tälle laukun.) Rouva, tässä on laukku!

RVA ILOLA. Kylläpä te olette ystävällinen! Katsokaa kun tätä laukkua ei tahdo millään huomata pöydältä, kun sen sinne asettaa. (Menee pöydän luo ja laskee laukun sille. Koikkalainen on seurannut vieressä.) Näettekö, ei huomaa lainkaan! (Koikkalainen ottaa pöydältä laukun ja ojentaa sen rouva Ilolalle, joka laskee sen uudelleen pöydälle, mistä Koikkalainen sen taas nostaa ja ojentaa rouvalle, joka siitä tulee nyreäksi, ja toimituksen vielä kerta uudistuttua loukkaantuneen näköiseksi. — Suuttuneena.) Hyvästi! (Poistuu oikealle.)

MIETTINEN. (Tulee vasemmasta ovesta.) Vieläkös te olette täällä?

KOIKKALAINEN. Vielä minä olen täällä. Minä odotan, että päällikkö saisi aikaa.

MIETTINEN. Mutta eikö ole ikävä odottaa? Eihän tässä ole mitään seuraakaan.

KOIKKALAINEN. Oli täällä äsken. Se nainen, jonka käsilaukku jäi.

MIETTINEN. Jaa se flanelli-rouva. Haukkui kai vielä omasta takaa…

KOIKKALAINEN. (Epävarmana.) Ei se minun mielestäni ollut oikein haukkumista.

MIETTINEN. Ei suinkaan hän kehunutkaan.

KOIKKALAINEN. Hän sanoi, että minä olen kovin ystävällinen ja että minulla on jalo sydän ja puhui muutenkin niin kauniisti ja mieleenpainuvasti.

MIETTINEN. Sitten sillä on öljyä suussakin. Ja flanellia päässä.

KOIKKALAINEN. Mutta kuitenkin minä pelkäsin häntä.

MIETTINEN. Pelkäsitte? Minkätähden?

KOIKKALAINEN. Hän oli niin omituinen. Hän tuli aina näin lähelle minua (menee aivan Miettisen viereen) ja katseli minua näin. (Matkii rouva Ilolan keimailua.)

MIETTINEN. Se on kuvittelua! Hän katsoi teitä näin. (Luo Koikkalaiseen hirmustuneen katseen.)

KOIKKALAINEN. (Ihmetellen.) Kuinka te voitte väittää sellaista? Tehän ette ollut täällä läsnäkään.

MIETTINEN. Jotakinhan minä nyt itsekin ymmärrän — vanha mies. (Nauraa.) Ei teille kukaan sillä tavalla… ehei. Siinä mahtoi olla kaksi hyvää vastakkain!

KOIKKALAINEN. (Suuttuneena.) Te olette aina käyttäytynyt minua kohtaan kovin ikävästi ja halventavasti. Mutta kyllä te minusta pääsette. Kysykää nyt vain päälliköltä, eikö hän ota minua puheilleen, ja sitten on asia selvä.

MIETTINEN. Eikö teidän halvennettuun päähänne mahdu, ettei sinne nyt pääse? Eroasiaa ei nyt valitettavasti joudeta käsittelemään.

KOIKKALAINEN. Mutta täytyisihän minun kertoa ainakin siitä toisesta…

MIETTINEN. Mistä toisesta?

KOIKKALAINEN. Siitä, siitä: pääjohtajasta ja neiti…

MIETTINEN. (Pelästyy ja panee sormen suulleen.) Hst! Siitä kun ei saa puhua halaistua sanaakaan. Ei kenellekään. Ja sitäpaitsi sanoi päällikkö, kun minä kerroin siitä hänelle, ettei hän usko koko juttua.

KOIKKALAINEN. Kerroitte hänelle!?

MIETTINEN. (Hämmentyen.) Niin… tuota… se lipsahti minulta kerran, kun minä (yskäisee) yskäisin. Mutta hän ei uskonut sitä, vaikka minä vakuutin, että te olette niin yksinkertainen, ettette te ole voinut sellaista itsekään keksiä.

KOIKKALAINEN. (Loukkaantuneena.) Kiitoksia!

ARO. (Tulee vasemmasta ovesta kädessään paperi ja aikoen mennä vasemmalle, mutta näkeekin Koikkalaisen ja pysähtyy.) Jaha, herra Koikkalainen, kun kerran satutte olemaan tässä; vahtimestari sanoi, että teillä olisi ollut minulle jotakin asiaa — voisitteko esittää sen tässä ja aivan lyhyesti?

MIETTINEN. Lyhyesti hän ei voi, sen minä tiedän.

ARO. Minä kysyin herra Koikkalaiselta. No, pian nyt?

KOIKKALAINEN. Tietääkö herra päällikkö: minä en jaksa enää… minä olen aivan hullu!

MIETTINEN. Minä todistan sen.

ARO. Vahtimestari ei sekaannu nyt tähän! Mikä teillä sitten on?

KOIKKALAINEN. Minä en kestä nykyistä alennustilaani.

ARO. Alennustilaanne? Eihän teitä ole millään tavalla alennettu — jollei vielä ylennettykään.

KOIKKALAINEN. Ei, mutta kun minä olen täällä kaikkien koirana. Minun syykseni pannaan kaikki, minä saan kantaa syyt kaikkien muiden virheistä.

ARO. Niin, mutta sehän on tarkoituskin. Sehän on sopimuksemme.

KOIKKALAINEN. Se on aivan hirveä sopimus!

ARO. Itsehän herra Koikkalainen on sen hyväksynyt. Eihän teiltä salattu mitään silloin kuin teidät otettiin Sampoon.

KOIKKALAINEN. Mutta minä en tahdo voida sitä kestää. Minun asemani täällä on sellainen, että se käy minun kunnialleni.

ARO. (Levittää kätensä. — Väheksyvästi.) Tjaah! No… älkää nyt! Se on aivan liikaa arkuutta tuo tuommoinen. (Taputtaa Koikkalaista olalle.) Älkää ottako sitä niin raskaasti.

KOIKKALAINEN. (Liikutettuna.) Niin, herra päällikkö on ollut minulle kovin ystävällinen, mutta minä olen siitä huolimatta harkinnut viisaimmaksi lähteä täältä.

ARO. (Ei ole uskovinaan.) Mitä te puhutte?

KOIKKALAINEN. Minä pyydän eroa Sammon palveluksesta.

ARO. Älkää laskeko leikkiä! Mehän olemme teihin kovin tyytyväisiä.
Meistä on oikein hauskaa, että herra Koikkalainen on meillä.

MIETTINEN. (Ällistyen Koikkalaisen osaksi tullutta kehumista.) Oho!

KOIKKALAINEN. Mutta minulle on paljon tärkeämpää se, onko minulla itselläni ollut hauskaa täällä. Ja minusta täällä ei ole ollut hauskaa.

ARO. (Koettaen johtaa keskustelua muualle.) No, ei puhuta nyt tästä enää. Kuulkaa, (tulee epäröiväksi ja alentaa ääntään) kun tämä vahtimestari… hm… miten minä nyt sanoisin… hm… kertoi sellaista, että… hm… (Rykii ja vilkuilee Miettiseen, joka asianharrastuksesta myöskin rykäisee pari kertaa.)… että… te olitte nähnyt… hm… jotakin…?

KOIKKALAINEN. Mitä herra päällikkö tarkoittaa?

ARO. Sitä… (Rykäisee.)… että… hm… (Vilkaisee Miettiseen kuin apua etsien.)

MIETTINEN. (Hiljaisella äänellä.) Se meinaa… herra päällikkö meinaa sitä kun te… näitte neiti Salon ja pääjohtajan… (Rykäisee tärkeänä.)

ARO. Sh!… hm… että näittekö…

KOIKKALAINEN. Näinhän minä… (Rykäisee.)

ARO. (Näennäisesti huolettomana, mutta alennetulla äänellä.) Missä se tapahtui?

KOIKKALAINEN (viittaa peukalollaan oikealle.)

ARO (rykäisee.)

MIETTINEN (rykäisee.)

KOIKKALAINEN (rykäisee.)

ARO. (Muuttaen äkkiä esiintymisensä ja äänensä tavallisiksi.) No niin, minun täytyy mennä. Hyvästi! (Lähtee vasemmalle.)

KOIKKALAINEN. (Hätääntyneenä.) Herra päällikkö! Se minun asiani jäi vielä kesken.

ARO. (Kärsimättömänä.) Eihän se kesken jäänyt: te pysytte Sammossa — se kai oli tulos?

KOIKKALAINEN. Ei suinkaan. (Itku kurkussa.) Minä en tahdo jäädä!

(Puhelin soi henkilökunnan päällikön huoneessa.)

ARO. (Miettiselle.) Vahtimestari menee vastaamaan minun puhelimeeni.
Sanoo, etten minä voi nyt tulla, ja kysyy minne minä saan soittaa.

MIETTINEN. Kyllä, herra päällikkö. (Menee henkilökunnan päällikön huoneeseen.)

ARO. (Koikkalaiselle.) Uskokaa nyt minua: me pidämme teidät täällä kovin mielellämme ja me emme päästä teitä nyt pois juuri kun on nähty, että tämä uusi järjestely vastaa tarkoitustaan.

KOIKKALAINEN. (Uhmaten.) Siinä tapauksessa minä toimin omin valtuuksin ja lähden lupaa pyytämättä!

ARO. (Ankarana.) Herra Koikkalainen! Te ette lähde täältä minnekään.
Teillä on kahden viikon irtisanomisaika, ja sitä ennen te ette poistu
Sammosta. Lakisäännökset ovat siinä suhteessa ankarat. Ja niin suuri
liike kuin Tavaratalo Sampo ei aio antaa teidän komentaa itseään.
Muistakaa se! (Poistuu vasemmalle.)

KOIKKALAINEN (jää suu auki ihmettelemään Aron muuttunutta käytöstä.)

MIETTINEN. (Tulee henkilökunnan päällikön huoneesta. — Koikkalaiselle.) Älkää siinä ilmaa nielkö, vaan lähtekää kipittämään! Soittivat juuri elintarveosastolta ja kysyivät, missä te piileskelette. Siellä on jokin juusto myyty helvettiin päin, ja ostaja tahtoo sen sijasta syödä teidät. No, tuleeko siitä lähdöstä mitään?

KOIKKALAINEN (lähtee sanaa sanomatta oikealle hitain askelin ja silmät tuijottaen kuin toisia maailmoita nähden.)

MIETTINEN. (Töyttää Koikkalaista selkään.) Antaa mennä lujempaan vaan!

IRJA. (Tulee oikealta ja sivuuttaa Koikkalaisen juuri tämän kadotessa näkyvistä. Katsahtaa ihmetellen poistujaa. — Miettiselle.) Miksi hän noin unissaan vaeltaa?

MIETTINEN. Menee elintarveosastolle, missä häntä lyödään juustokuupalla päähän.

IRJA. Toruttavaksi, raukka, taas?

MIETTINEN. Se on ylpeä mies. Hyvä on, että häntä pehmitetään.

IRJA. Te olette herra Koikkalaiselle aina niin paha! Minun tekisi mieli pehmittää teitä!

MIETTINEN. (Varoittaa sormellaan.) Se olisi väärin, sillä Koikkalainen ei kohtele teitäkään, neiti, oikein kauniisti.

IRJA. Hän on aina ollut minulle oikein kiltti, suorastaan auttavainenkin.

MIETTINEN. Mutta hän levittelee teistä ja eräästä toisesta rumia juttuja.

IRJA. (On säpsähtävinään, mutta katsoo heti poispäin Miettisestä ja nauraa äänetöntä naurua. — Tekeytyen hämmentyneeksi.) Onko henkilökunnan päällikkö täällä?

MIETTINEN. Ei ole. (Alemmalla äänellä.) Ja hänkin on kuullut nuo
Koikkalaisen jutut.

IRJA. Vai niin. Minä en halua niitä tietääkään. Eikö teillä ole mitään muuta tekemistä kuin kulkea juorupellenä ja kertoa toisille ikäviä asioita?

MIETTINEN. (Katsoo hämmästyneenä Irjaa. Ottaa sitten kellon taskustaan, vilkaisee sitä ja panee takaisin taskuunsa.) Niin, voisinhan minä mennä tuonne neitien luo katsomaan, ovatko he saaneet mitään valmista. (Menee oikeanpuolisesta ovesta, josta kuuluu oven avautuessa kirjoituskoneen naputusta, ja vilkaisee vielä ovelta vähän ihmetellen Irjaan.)

IRJA (menee henkilökunnan päällikön ovelle, koputtaa sille keveästi, aukaisee sen raolleen ja tirkistää sisään sekä kohauttaa olkapäitään huomatessaan, että Miettinen olikin puhunut totta päällikön poissaolemisesta. Sulkee oven.)

VAARA (tulee vasemmalta ja menee rauhallisin askelin näyttämön poikki vilkaisemattakaan Irjaan, joka ihmetellen katselee häntä.)

IRJA. (Vaaran päästyä pari metriä hänen ohitseen. — Sotilaallisesti.) Päivää! (Kun Vaara ei tähänkään kiinnitä huomiota, juoksee hänen luokseen ja tarttuu käsipuoleen. — Herttaisesti.) Päivää, kaupparatsu!

VAARA. (Kääntyy, jolloin Irja päästää hänen käsivartensa irti. —
Vieraasti.) Päivää.

IRJA. (Iloisena.) Eikös herra kaupparatsu muista?

VAARA (pudistaa päätään.)

IRJA. Se oli silloin — tuolla. (Osoittaa vasenta ovea.)

VAARA. (Epämääräisesti.) Tuolla herra Aron huoneessa? Niin, minä olin siellä viikko sitten muistaakseni…

IRJA. (Veikeästi.) Olkaa nyt olevinanne! Kyllä te sen muistatte! Me emme ole senjälkeen tavanneetkaan toisiamme. Minusta on taas oikein lysti nähdä teitä. (Tarttuu Vaaran takinnappiin ja pyörittelee sitä.)

MIETTINEN aukaisee oikeanpuolisen oven aikoen tulla siitä näyttämölle, mutta huomatessaan parin perääntyy nopeasti ja kohteliaasti kumarrellen takaisin sulkien oven perässään.

VAARA. (Tulee levottomaksi napin pyörittelemisestä ja koettaa varovaisesti vetää takkia loitommalle Irjasta.) Onko neidillä minulle jotakin asiaa?

IRJA. Pyh! Pitääkö sitä nyt välttämättä aina olla asiaa, kun keskustellaan!?

VAARA. Mitä neiti minusta oikein tahtoo?

IRJA. Minä tahdon, että te pitäisitte minulle vähän seuraa. Tulkaa tuonne istumaan. (Tarttuu Vaaraa käsipuoleen ja vetää hänet sohvalle istumaan asettuen itse hänen viereensä.)

VAARA. (Vakavasti ja aikoen nousta sohvalta.) Eikö neidillä ole mitään työtä?

IRJA. Minä odotan tässä pääsyä herra Aron luokse. (Huomaa Vaaran nousemisaikeen ja estää sen pistämällä kätensä hänen kainaloonsa ja pakottamalla hänet pysymään alallaan.) Kas noin, herra kaupparatsumestari!

VAARA. (Harmistuneena.) Ei, mutta kuulkaa…

IRJA. (Rauhallisesti.) Kuuntelen.

VAARA. (Isällisellä äänellä.) Minun täytyy sanoa teille, nuori nainen, ettei tämä tällainen käy, minä tarkoitan tämä tällainen käytös. Teille ei ehkä kukaan koskaan ole sitä sanonut eikä teillä, niinkuin monilla, vaisto tunnu opettavan, ja sentähden täytyy minun vanhempana ja kokeneempana neuvoa teitä. Katsokaa, jos tahtoo menestyä elämässä, niin tulee olla vaatimaton ei ainoastaan aineellisissa asioissa, vaan myöskin esiintymisessään. Se merkitsee sitä, että osaa aina arvioida oikein suhtautumisensa toisiin ihmisiin, niin ettei tule heitä kohtaan tungettelevaiseksi ja… hm… liian tuttavalliseksi. Tekin, joka kaikesta päättäen olette meidän talomme kaikkein nuorimpia, voisitte hieman ajatella. Ettehän te nytkään esimerkiksi lainkaan tunne minua. Minähän voisin olla teidän esimiehiänne, ja heitä kohtaan teidän tulee olla kunnioittavainen ja nöyrä. Eikö totta?

IRJA. (Hyvätuulisen tyytyväisenä.) Teillä on kaunis ääni!

VAARA. (Hermostuen.) Ymmärsikö neiti, mitä minä sanoin?

IRJA. (Huolettomasti.) En — minä en ollenkaan kuunnellut mitä te puhuitte.

VAARA. (Ei voi olla naurahtamatta.) Te olette mahdoton! (Koettaa irroittautua käsikynkästä ja onnistuukin siinä.)

IRJA. (Kiepauttaen samassa käsivartensa Vaaran kaulan ympärille.) Hyvää kundia ei saa päästää käsistä, on meille opetettu. (Nauraa.)

MIETTINEN aukaisee toisen kerran oikeanpuolisen oven, mutta näkemästään järkytettynä sulkee sen kiireesti.

VAARA. (Tempaa Irjan käden kaulaltaan. Hätääntyneenä, muttei vihaisena.) Hyvät ihmiset teitä, neiti! Ettekö te ollenkaan pelkää?

IRJA. Mitä minä pelkäisin? Minut potkitaan kuitenkin täältä Sammosta, jollei tänään, niin tällä viikolla. Minusta tuntuu siltä. Mutta teitä taitaa peloittaa, koska te noin hätäännyitte.

VAARA. Ihmiset voisivat nähdä.

IRJA. Ja kertoa pomoille. Taikka vielä pahempi, jos kertoisivat pomojen alaisille. Ne ne vasta ovatkin kamalia juoruja levittämään. Sitä minä luultavasti en niinkään paljon pelkäisi, jos esimerkiksi pääjohtaja saisi kuulla tästä. Mutta pienet kellot — ne kilisevät joka nurkassa.

VAARA. (Huvitettuna.) Mutta entäpä, jos pääjohtaja tosiaankin saisi tiedon tästä teidän käyttäytymisestänne?

IRJA. (Halveksivasti.) Hän ei siitä varmastikaan piittaisi mitään.
Hänhän on näissä asioissa täysi idiootti!

VAARA. (Hämmästyneenä.) Idiootti? Ja missä »näissä asioissa»?

IRJA. (Kärsimättömästi.) Näissä, näissä… näissä näin. (Pistää selitykseksi kätensä taas Vaaran kaulaan ja vetäisee sen heti pois.) Vanhapoika, mikä lienee. (Epäintresseerattuna.) En minä ole häntä koskaan nähnyt enkä välitäkään nähdä.

VAARA. (Hieman veitikkamaisesti.) Neiti siis väittää, ettei neiti ole nähnyt pääjohtajaa koskaan.

IRJA. En. Tytöt sanovat, että henkilökunnan pikkujoulujuhlaan hän tulee ja tankkaa siellä kolmen minuutin rutikuivan puheen ja livistää taas tiehensä. Ja minähän olen ollut täällä vasta kolme viikkoa. Millä minä olisin hänet nähnyt? Ei sellaista autuutta tavalliselle kuolevaiselle tapahdu. Jos se nyt on mikään autuus!

VAARA. (Nolona.) Jaa, jaa. Mutta miksi neiti sanoi häntä idiootiksi?

IRJA. No, herranjesta! — kun ei mene naimisiin, vaikka on rahaa kuin roskaa ja kai hänellä on valmis kotikin.

VAARA. Niin, mutta siihen tarvitaan rouvakin. Mistä hän sellaisen ottaa?

IRJA. Mistä ottaa! Kun tässäkin talossa jo heitä on monta sataa.

VAARA. Onpa kyllä… juu… mutta asia ei ole aivan yksinkertainen. Katsokaa, neiti, jos minä taas saan vähän opettaa, niin minä sanoisin, että pääjohtaja ehkä tuumii, niinkuin yleensä ajatellaan, että alaisensa kanssa ei pidä mennä naimisiin. Se ei ole sopivaa. Ja kaikki Sammon naiset ovat hänen alaisiaan.

IRJA. Olkoon sitten ilman, mokoma narri!

VAARA. No-no, no-no!

IRJA. Jaa-a, tosiaan — mokoma narri! Minä voin hyvin kuvitella, minkä näköinen hän on: kuivettunut käppyrä, ruma ja ikävä, pää täynnä numeroita ja sydän kuin pieni rusina.

VAARA. (Hyvätuulisena.) Kuin pieni rusina. Siis korintti.

IRJA. Vaikka korintti. Ja mies itse vaikka korinttikaakku.

VAARA. Tuo ei ollut lievä tuomio!

IRJA. Ei sellainen mies parempaa ansaitsekaan. Ja minä tahtoisin nähdä, minkälainen on se tyttö, joka viitsisi häntä hakkailla.

VAARA. Hakkailla! Millä tavalla hakkailla?

IRJA. No, niinkuin minä nyt tässä äsken teitä: pitää käsikynkästä ja pistää sopivana hetkenä käsi kaulaan.

VAARA (rupeaa äkkiä nauramaan aivan hillittömästi.)

IRJA. (Närkästyneenä.) Niin — tuommoisia ovat miehet!

VAARA. (Lopettelee nauruaan ja pyyhkii silmiään.) Suokaa anteeksi! Tämä oli niin hassua. No, ja nyt olisi hauska kuulla, minkälainen sitten on teidän ihannemiehenne.

IRJA. Ihannemiehiä ei ole olemassakaan. Mutta jotkut heistä saattavat olla aika mukavia. Tärkeitä he kyllä ovat olevinaan kaikki, mutta heitä ei pidä ottaa vakavalta kannalta. Pitää ottaa luulot pois heti alusta alkaen.

VAARA. Miksi niin?

IRJA. Herra nähköön! — muuten he tulevat opettavaisiksi ja alkavat saarnata, ja sitä varten ei nainen ole olemassa. Esitelmöikööt toisilleen!

VAARA. (Miettiväisenä.) Niinkö?… Hm…

IRJA. (Taputtaa Vaaraa olalle. — Ystävällisesti.) Niin se on, pikku ukko. Ja sillä tavalla moni sellainen, joka muuten olisi oikein laatuunkäypä mies ja… ja… aika lailla hauskannäköinenkin, pilaa hyvän alun.

VAARA. (Levottomana.) Pilaa hyvän alun — mihin?

IRJA. (Ilmaan katsellen ja päätään keikutellen.) Mihin vain.

VAARA. (Katsoo Irjaan pitkään ja lämpimästi.) Olenko minä nyt pitänyt teille liian pitkän esitelmän?

IRJA. Ette, mutta hyvällä alulla jo olitte. (Katsoo Vaaraan sydämellisesti ja pitkään, tämä vastaa silmäykseen, jota jatkuu koko vuorosanan ajan keskeytyksettä.) Niin olitte… (Epävarmemmin.)… olitte niin… alulla. (Painaa äkkiä katseensa maahan.)

VAARA. (Tarttuu äkkiä Irjaa käteen, mutta päästää samassa irti ja nousee seisomaan. — Ikäänkuin heräten.) Jaha, nyt täytyy mennä.

IRJA. (Nousee myöskin ja ottaa Vaaraa takinkäänteestä kiinni. —
Herttaisesti.) Mutta se ulosmeno illalla?

VAARA. Mikä ulosmeno?

IRJA. Se, josta puhuttiin silloin viime kerralla, kun tavattiin.

VAARA. Niinkö, kas kun minä en ollenkaan muista…

IRJA. Ei sillä väliä. Minä olen sen jo järjestänyt. Te tulette kello yhdeksän autolla noutamaan minut Kalevankadun kolmestakymmenestä. Minä seison sillä kellonlyömällä kadulla porraskäytävän edessä.

VAARA. (Hätääntyneenä.) Niinkö? Ja minne me sitten menisimme?

IRJA. Se on teidän asianne. Johonkin ravintolaan kaupungin ulkopuolella. Tai vaikka ajeluttaisitte minua autossa koko yön.

VAARA (puristelee neuvottomana käsiään.)

IRJA. (Katsoo Vaaraa säteilevin silmin. — Odottavasti.) Nooo…?

VAARA. (Taistelee vielä silmänräpäyksen itsensä kanssa, mutta kohtaa sitten Irjan katseen ja tekee äkkiä päätöksensä.) Minä tulen. (Poistuu ripein askelin oikealle.)

IRJA katselee poistuvaa Vaaraa ja tämän kadottua kääntyy katsomoon päin ja päästää helakan naurun.

KOIKKALAINEN (tulee oikealta kulkien kovaa vauhtia edestakaisin näyttämöllä. Sihisee ja kiristelee hampaitaan.)

MIETTINEN. (Raottaa oikeanpuolista ovea ja katsoo joka puolelle, kunnes huomaa, että pääjohtaja on mennyt, jolloin tulee näyttämölle ja sulkee oven perässään. Katselee huolissaan Koikkalaisen käyttäytymistä.) Se mahtoi olla kamala juusto!

IRJA. Mutta herra Koikkalainen! Miksi te olette noin vimmoissanne?

KOIKKALAINEN. Nyt se on loppu! Minä sanon: kerta kaikkiaan loppu.

MIETTINEN. (Kuivasti.) Mikä juusto se oli?

KOIKKALAINEN. Roquefort.

MIETTINEN. No, peijakas, eikö se ole juuri semmoista vihreetä, joka saa olla melkein mitä tahansa?

KOIKKALAINEN. Se rouva, joka oli sitä ostanut, väitti, että se maistui hyvälle!

IRJA. Sittenhän kaiken pitäisi olla aivan niinkuin onkin.

KOIKKALAINEN. Niin, mutta se rouva sanoi kuulleensa, että oikean
Roquefortin pitää maistua pahalle.

IRJA. (Nauraa.) Se rouva ei sitten mitään ymmärtänyt.

KOIKKALAINEN. Ymmärsi tai ei, mutta minua solvattiin niin törkeästi siitä, että Roquefort maistui hyvälle, että minä aivan raivostuin. Minä pidin vielä siellä suuni kiinni, mutta nyt mitta on täys ja nyt minä lähden.

IRJA. Älkää, hyvä herra Koikkalainen! (Katsoo vuoroin sekä oikeaan että vasempaan ikäänkuin odottaen jotakuta tulevaksi.) Älkää nyt vielä. Minä koetan katsoa, eikö tätä voitaisi järjestää…

MIETTINEN. (Kertaa silmät suurina ja »minä»-sanaa painostaen.) »Minä koetan katsoa eikö tätä voitaisi järjestää.» Jaa-jaa… hm… (Hymyilee ymmärtävästi.)

KOIKKALAINEN. Kiitoksia vain, neiti! Kyllä minä nyt lähden. Vaikka minut hirtettäisiin ja lakipykälät ripustettaisiin varpaisiin, niin minä lähden. (Kiihtyen.) Ja minä sanon, että oli suuri erehdys, että minä ollenkaan tulin tänne. Ja minä kiroan koko Sammon ja jokaikisen osaston erikseen ja kaikki yhdessä. (Silmänräpäyksen paussi.) Ja erikoisesti minä kiroan elintarveosaston ja juuston. Ja minä sanon… että… (Huutaa.)… ai hirveetä! (Juoksee oikealle.)

IRJA. (Säälien.) Tuohan oli kauheata. Minä oikein säälin häntä.

MIETTINEN. (Tunteettomasti.) Phiuu! Tämä oli hänen ainoa viisas tekonsa. Nyt tuli rauha taloon.

RVA ARO. (Tulee kuin vihuri oikealta. — Irjalle epäluuloisena.) Mitä neiti taas täällä tekee?

IRJA. Minä odotan henkilökunnan päällikköä.

RVA ARO. (Kiihtyen.) Mitä te aina häntä odotatte? Ei hänellä ole aikaa teitä varten.

IRJA. (Pisteliäästi.) Onko hänellä sitten aikaa teitä varten?

RVA ARO. (Suuttuneena.) Kuulkaa, neiti! Teistä ei tule pitkäikäinen täällä Sammossa. Minä tulen toimittamaan teille sellaisen muistutuksen, että… (Huomaa samassa Aron tulevan vasemmalta ja rientää kiihdyksissä hänen luokseen.)

MIETTINEN. (On seurannut rouva Aron puhetta ja rientää hänkin Aron luo. Heiluttaa innoissaan kättään ja koettaa kuiskata, mutta kuitenkin epäonnistuen, niin että vuorosana kuuluu selvästi.) Juu, juu… niin se on… nyt näin jo minäkin.

(Seuraa äänetöntä kuiskuttelua Aron, rouva Aron ja Miettisen kesken ryhmässä, joka on näyttämön vasemmassa laidassa. Irjaan vilkuillaan aina vähän päästä. Rouva Aro näyttää hämmästyvän äärettömästi ja muuttuu hyväntahtoisen näköiseksi. Hetken päästä lähtee hän Irjan luo mitä ystävällisin ilme kasvoilla.)

RVA ARO. (Koettaen olla herttainen.) Miten neiti viihtyy täällä Sammossa? Olisi niin hauska joskus tavata pitemmältäkin ja jutella. (Naurahtaa ystävällisesti.) Te olette niin kovin herttaisen näköinen. Minä olen aina sanonutkin sitä miehelleni. Pistäytyisitte nyt joskus katsomassa minua siellä ylhäällä! (Puristaa Irjan kättä.) Näkemiin, rakas neiti! (Poistuu oikealle.)

IRJA (on ymmärtänyt kuiskuttelun eikä vastaa rouva Arolle mitään, mutta seuraa hänen puhettaan huvitettuna ja tehdyn ylhäisenä.)

ARO. (Aukaisee huoneensa oven. — Irjalle imartelevan kohteliaasti.) Tehkää hyvin, neiti! Mennään tänne, niin voimme oikein rauhassa keskustella, miten me sen rohdoskauppaosaston myynnin parhaiten järjestäisimme.

IRJA (ei nytkään vastaa mitään. Menee arvokkaana ja kohteliaasti Arolle kumartaen vasemmasta ovesta, mutta ei malta kuitenkaan olla ohimennessään iskemättä silmää Miettiselle. Aro seuraa häntä.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Seuraavana aamuna. — Sama näyttämö kuin ensimmäisessä näytöksessä. Miettinenkin istuu taas henkilökunnan päällikön työtuolilla ja lukee lehteä. Irja aukaisee oven ja tulee sisään laiskan ja väsyneen näköisenä.

IRJA. (Väsyneellä äänellä.) Päivää taas, mestari Miettinen. (Menee vasemmalla olevaan nojatuoliin ja lysähtää siihen.)

MIETTINEN. (Laskee lehden kädestään ja katsahtaa äkäisenä tulijaan, mutta huomatessaan sen Irjaksi, muuttuu imartelevan kohteliaaksi.) Päivää, päivää, neiti Salo! Oikein hauskaa, ettei neiti ole meitä unohtanut.

IRJA. (Välinpitämättömästi.) Kas, kun te ette hyökkää kimppuuni ja toru minua!

MIETTINEN. Miksi minä toruisin neitiä?

IRJA. Niinhän vahtimestari teki viime kerralla, kun minä olin täällä, viikko sitten, vai oliko se kaksi. Enhän minä nytkään ilmoittautunut.

MIETTINEN. (Nolona.) Niin no, minä en silloin vielä tuntenut neitiä.
Enkä minä silloin vielä tietänyt, että… että…

IRJA. Että mitä?

MIETTINEN. (Osaamatta vastata.) Että… että… (Vilkuilee Irjaan.)… heh-heh…

IRJA. Että »heh-heh». Ei teidän päänne sitten aivan tyhjä ole, kun te kerran tiedätte, että »heh-heh». Mutta mitä te sillä tarkoitatte, sitä minä en tiedä enkä kai oikeastaan nyt jaksa välittääkään (haukottelee) tietää. (Haukottelee taas.)

MIETTINEN. Eikö ole unta riittänyt?

IRJA. Ei ole.

MIETTINEN. No? Ja niin nuori ihminen!

IRJA. Tuli vähän hummattua illalla.

MIETTINEN. Niinkö? (Katsoo Irjaan ja hymyilee merkitsevästi.) Jaa, jaa, heh-heh, niin, niin… (Lähtee kävelemään lähemmäksi Irjaa.)

IRJA. (Ajatuksissaan kerraten.)… hummattua illalla… (Jää tuijottamaan eteensä.)

MIETTINEN. Kuulkaa, hyvä neiti: minä kun olen jo vanha mies, niin minulla olisi teille yksi pyyntö.

IRJA. (Edelleenkin ajatuksissaan. — Havahtuu äkkiä.) Mitä vahtimestari sanoi?

MIETTINEN. Minä olen jo vanha mies…

IRJA. (Katsoo Miettistä kiireestä kantapäähän.) Niin, ei se näytä mahdottomalta.

MIETTINEN. … ja minulla on palkkaa tuhatkaksisataa markkaa kuussa…

IRJA. Ja minulla kahdeksansataa.

MIETTINEN. Niin, mutta neiti on naimaton.

IRJA. Niin olen, (huokaa) ainakin toistaiseksi.

MIETTINEN. Ja minulla on lapsia.

IRJA. Minulla ei ole yhtään. — Jos tämä on jonkinlaista kilpailua, niin minä tunnustan heti hävinneeni.

MIETTINEN. Heh-heh tuota neitiä! Minä kun tahtoisin vain pyytää neidiltä… neidillä kun on niitä suuria tuttavuuksia…

IRJA. Suuria tuttavuuksia!? Minulla ei ole sen suurempia kuin te, herra Aro ja… ja (Viivytellen ja vähän vakavampana.)… eräs kauppamatkustaja…

MIETTINEN. Heh-heh, kyllähän neiti nyt ymmärtää… heh-heh…

IRJA. En tosiaankaan. Jollette saa tätä asiaa oikein sanotuksi, niin puhukaa sitten jostakin muusta. Tai lukekaa sanomalehteä, niinkuin tavallisesti.

MIETTINEN. Minä tarkoitan sitä kaikkein suurinta tuttavuutta.

IRJA. (Yhtäkkiä älyten.) Ahaa! Jaha, jaha. No, ja mitä anomus koskisi?

MIETTINEN. Sitä tuhattakahtasataa markkaa. Eikö neiti voisi sopivana hetkenä mainita siitä jotakin ja sanoa, että neiti tuntee minut hyvin ja että minä olen aina ollut neidille kovin kiltti ja kohtelias…

IRJA. (Rauhallisesti ja muualle katsellen.)… ja lyönyt nyrkillä pöytään ja huutanut »suu kiinni!» ja »saamarin naiset» ja puhunut »kanalaumasta» ja…

MIETTINEN. (Muka hämmästyneenä.) Kuinka? Olenko minä muka sanonut jotain sellaista? (Muistaen.) Jaa-jaa-jaa, voi-voi-voi… enhän minä ollenkaan tullut ajatelleeksi, että se olitte juuri te, neiti…

IRJA. Annetaan sitten olla. Paljoonko se tuhatkaksisataa pitäisi koroittaa?

MIETTINEN. (Makeilevasti.)
Tuhanteenkahteensataankahteenkymmeneenviiteen.

IRJA. (Ensin naurahtaen, mutta sitten tekeytyen vakavaksi.) Jopa on vaatimus! Koetetaan katsoa, koetetaan katsoa.

MIETTINEN. (Kumartaa syvään.) Kiitos, neiti, parhain kiitos!

IRJA. Hyvä, hyvä, hyvä. Saatte mennä. (Nousee seisomaan kasvot katsomoon päin ja haukottelee perusteellisesti.)

(Miettinen menee ulos takaovesta, josta samassa avauksessa tulee sisään Vaara päällysvaatteissa ja hattu kädessä. Miettinen kumartelee kohteliaasti ja sulkee oven perässään. Irja ei huomaa Vaaran saapumista, vaan haukottelee uudestaan.)

VAARA. (Odottaa kunnes Irja on päättänyt haukotuksensa.) Jopa oli perusteellisesti!

IRJA. (Hätkähtää ja kääntyy.) Kas! Mistä te siihen lensitte?

VAARA. Minä vain työhön tullessani katsahdin tästä ovesta tavatakseni herra Aroa ja näin teidät. Ja silloin minä tahdoin kiittää viimeisestä.

IRJA. Minunhan asia on kiittää viimeisestä. (Ajatuksissaan ja lempeästi.) Se olikin ihana ilta…

VAARA. (Myöskin ajatuksissaan.) Niin… se oli ihana ilta. (Pirteämmin.) Mutta ei se siltä oikein näytä teidän kohdaltanne, kun vieläkin haukotuttaa niin ankarasti.

IRJA. Ei siinä ole illan vikaa. Mutta minä en ole nukkunut yöllä juuri ollenkaan. Ei tullut unta.

VAARA. Mikä teitä sitten vaivasi?

IRJA (ei vastaa, mutta kääntää katseensa pois.)

VAARA. Tulitteko te sairaaksi? En minä huomannut erottaessa vielä mitään.

IRJA. (Huokaa keveästi.) Ei tullut vaan unta. Se oli ollut niin ihmeellinen se ilta.

VAARA. Oliko se sitten millään tavalla toisenlainen kuin muut illat? Minä olen ollut siinä käsityksessä, että te hyvinkin usein huvittelette menemällä ystävienne kanssa iltaa viettämään.

IRJA (pudistaa päätään.)

VAARA. Olinko minä sitten muka ensimmäinen, joka pyysi teitä illaksi ulos?

IRJA. Ette ollut.

VAARA. (Levottomasti.) Kuka sitten oli ensimmäinen?

IRJA. Ensimmäistä ei vielä ole tullut.

VAARA. No, mutta…?

IRJA. Pyysittekö te minua eilen? Ette. Mutta minä pyysin teidät.

VAARA. (Naurahtaa nolona.) Niin, tosiaan. Mutta saanko luvan kysyä: olinko minä sitten ensimmäinen… ensimmäinen, jonka te pyysitte?

IRJA. Olitte. Olitte kylläkin. (Nauraa iloisena.)

VAARA. (Tyytyväisenä.) No, mutta nyt olisi hauskaa tietää, miksi te juuri minut valitsitte? (Korjaa äkkiä hiuksiaan ja kravattiaan.)

IRJA. (Veikeästi.) Kuulkaa, se oli sitä niin sanottua rakkautta ensi silmäyksellä. Kun minä näin teidät tässä huoneessa ensimmäisen kerran, niin minusta te olitte kylläkin alussa ikävä ja mahdoton. Mutta sitten minusta alkoi tuntua, niinkuin…

VAARA. (Innostuneena.) Niinkuin…? (Katsoo Irjaa kiihkeästi.)

IRJA. (Vastaa Vaaran katseeseen, mutta heilauttaa hetken kuluttua päätään ikäänkuin tahtoen karkoittaa ajatuksen. — Arkisesti.) Mitä asiaa teillä on Arolle?

VAARA. (Koettaen muuttaa ääntään rauhalliseksi.) Minun piti vähän neuvotella hänen kanssaan ja minusta oli turha kutsua häntä luokseni, kun minä kuitenkin menin tästä ohitse.

IRJA. (Ihmetellen.) »Kutsua luokseni!» Voitteko te kutsua herra Aron luoksenne?

VAARA. (Koettaen johtaa Irjan huomiota muualle.) Miten neiti sitten on täällä?

IRJA. Meillä piti myöskin olla pieni neuvottelu, joka jäi eilen vielä kesken. Minä olen palvellut Sampoa ansiokkaasti. Olen ollut vasta kolme viikkoa täällä, mutta sen kuluessa olen jo kolme kertaa herättänyt huomiota, ja nyt kai herra Aro valmistelee minulle ylennystä. Siksi minä nyt olen täällä. Enhän minä voi »kutsua häntä luokseni» enkä minä siksi toiseksi ole yhtä lapsellinen kuin te, että koettaisin edes muille uskotella sellaista.

MIETTINEN. (Aukaisee takaoven ja kumartaa.) Herra pääjohtaja! Herra pääjohtaja on vielä täällä. Minä vain ilmoittaisin, että henkilökunnan päällikkö meni juuri herra pääjohtajan huoneeseen. Haenko minä hänet tänne?

VAARA. Hakekaa vaan. Hänellähän on kuitenkin asiaa heti taas neiti
Salolle.

MIETTINEN. Kyllä, herra pääjohtaja! Minä haen hänet. (Sulkee oven.)

IRJA. (On kuullessaan Vaaraa kutsuttavan pääjohtajaksi tullut aivan järkytetyksi ja tuijottaa Vaaraa jähmettyneenä. — Kauhistuneesti.) Herra pääjohtaja!?! Kuka on herra pääjohtaja?

VAARA. (Rauhallisesti.) Minä olen pääjohtaja Vaara.

IRJA. Niinkö? Te… pääjohtaja Vaara… te… (Saa surumielisen ilmeen, puree huuliaan ja perääntyy hitaasti nojatuoliin, mihin äkkiä heittäytyy saaden rajun itkukohtauksen.)

VAARA. (Hämmentyneenä.) Neiti, neiti… mitä te teette? Miksi te itkette?

IRJA (itkee eikä vastaa.)

VAARA. Sanokaa: mikä teille tuli? (Tarttuu Irjaa olkapäistä.)

IRJA. (Ravistaa Vaaran kädet olkapäiltään. — Itkien.) Miksi te ette voinut sanoa minulle aikaisemmin, että te olitte pääjohtaja ettekä kauppamatkustaja?

VAARA. Enhän minä ole sanonut itseäni kauppamatkustajaksi. Tehän sen nimen minulle annoitte. Ja onko siinä sitten mitään pahaa, että minä olen pääjohtaja?

IRJA. (Nyyhkyttäen.) On, on, on. Minulle olisi ollut paljon parempi, kun te olisitte ollut kauppamatkustaja ettekä pääjohtaja.

VAARA. Mutta hyvä neiti Salo…

IRJA. (Kimmastuen.) Minä annan pääjohtajalle palttua!

VAARA. (Tuskastuneena.) Mutta minkä minä sille voin, että minä olen pääjohtaja?

IRJA. (Pyyhkii silmiään.) Ette kai mitään. Enkä kai minäkään voi sille mitään. Vahinko kyllä!

VAARA. Mikä vahinko teille siitä on?

IRJA. Herra siunaa! En suinkaan minä aio koko ikääni myydä hammaspulveria! Ja te… te… (Ratkeaa taas itkuun.)… olisitte ollut niin hyvä kauppamatkustaja!

VAARA. (Heltyneenä.) Neiti Salo: antakaa minulle anteeksi, että minä olen Sammon pääjohtaja! Minä en ole tiennyt, että minä sillä olen loukannut teitä. Minä en ole tahtonut teille pahaa mieltä, päinvastoin maailmassa ei ole mitään hyvää, mitä minä en soisi teille, sillä… sillä… (Taistelee itsensä kanssa hetkisen, mutta heittäytyy sitten polvilleen Irjan eteen, tarttuu häntä kädestä ja suutelee sitä useita kertoja kiivaasti.)… minä rakastan teitä, minä jumaloin teitä… minun elämäni on murskattu, jos te työnnätte minut luotanne… No, älkää itkekö…

IRJA (tuijottaa surumielisenä eteensä, mutta samalla kuin itsetiedottomasti silittää vapaana olevalla kädellään Vaaran hiuksia.)

VAARA. Eilisilta avasi minun silmäni. Minä en ollut koskaan tehnyt muuta kuin ajatellut liikettäni. Mutta eilen minä huomasin, ettei työ ole kaikki ihmisen elämässä. Ja minä huomasin yht'äkkiä, että minulta oli puuttunut jotakin: herttainen toveri, ystävä, jonka elämä täyttäisi minun elämäni. (Hyväilee Irjan käsiä.) Minä tulen kohta vanhaksi. Minä en ole ennen tiennyt, mitä nainen voi merkitä miehelle. Vasta teistä minä olen sen oppinut. Ja nyt minusta tuntuu mahdottomalta ajatellakaan, että minun pitäisi teistä luopua. Minä pyydän teitä, minä rukoilen teitä: tulkaa minun vaimokseni…

IRJA. (Sulkee silmänsä ja hengittää syvään. Sitten kohdistaa hän katseensa Vaaraan ja nousee tuolista. — Rauhallisesti.) Nouskaa. — Kuulkaa, minä en tule teidän vaimoksenne.

VAARA. (Nousten hänkin.) Te ette rakasta minua — niinkö?

IRJA. Minä rakastan teitä, mutta te sanoitte kerran minulle, ettei pääjohtajan ole sopivaa mennä naimisiin alaisensa kanssa.

VAARA. Mutta minä en tarkoittanut teitä. Ja sitäpaitsihan me voimme heti vihkimisen jälkeen matkustaa kauas pois, Välimeren rannalle tai jonnekin muualle, tai…

IRJA. (Ojentaa kätensä. — Herttaisesti, mutta päättäväisesti.) Hyvästi!

VAARA. Onko se lopullinen päätös?

IRJA. Ainakin toistaiseksi. Jos kohtalo tahtoo, niin hän kyllä antaa meidät myöhemmin toisillemme, mutta nyt se on mahdotonta.

VAARA. Mutta minä hankin teille paikan toisessa liikkeessä.

IRJA. Ei — te koetatte sillä kiertää periaatteenne. Niin ei tee oikea mies.

VAARA. (Huokaa syvään. — Nöyrästi.) Enkö minä sitten millään voi olla hyvä teitä kohtaan? Pyytäkää mitä tahansa, ja minä suostun.

IRJA. (Surumielisesti.) Ei minulla ole teiltä mitään pyydettävää. (Paussi. — Kirkastuen ja innostuen.) Ei — on sentään. Tietääkö pääjohtaja herra Koikkalaisen?

VAARA. En tunne häntä, mutta olen kuullut, että hän on vähän omituinen.

IRJA. Suuri erehdys: hän on kovin omituinen. Olkaa hyvä ja siirtäkää hänet toiseen toimeen. Hän on kerran auttanut minua paljon, ja nyt tahtoisin minä tehdä vastapalveluksen. Hän on väsynyt siihen, että häntä aina torutaan. Hän on se, joka on palkattu toruttavaksi.

VAARA. Jaha, jaha, vai se mies. (Miettii.) Mutta mikäli minä tiedän, ei nyt pitäisi olla muita vapaita paikkoja kuin henkilökunnan päällikön toimi.

IRJA. Siinähän on herra Aro!

VAARA. Herra Aro siirretään juuri tästä päivästä alkaen ostopäälliköksi. Siitä neuvotellakseni minä tänne tulin.

IRJA. (Luonnollisella äänellä.) No, sitten tulee Koikkalaisesta henkilökunnan päällikkö.

VAARA. Eihän se ole mahdollista. Koikkalaisella ei ole siihen kokemusta. Eikä siinä saa olla mikään omituinen ihminen.

IRJA. Hän oppii. Ja voihan hän alussa kysyä neuvoa herra Arolta.

VAARA. Ei, ei puhuta siitä. Se ei käy päinsä.

IRJA. (Kertaa Vaaran sanoja herttaisen maanittelevasti.) »Pyytäkää mitä tahansa, ja minä suostun.» (Katsoo veitikkamaisesti Vaaraan.)

VAARA. (On ensin vähän neuvoton ja harmissaan.) Äsh… ei… no, sama se, mutta vain väliaikaiseksi päälliköksi. Hän tietysti heti tekee jonkin tyhmyyden ja joutuu siitä pois.

IRJA. Se on sitten hänen asiansa. Ja minullakin olisi sentään vielä eräs pyyntö: älkää muiden nähden osoittako minulle mitään kohteliaisuutta. Minulle se olisi vähän kiusallista, kun ei tässä kuitenkaan tämän kummempaa ole, ja meistä taidetaan jo vähän muutenkin kuiskailla.

VAARA. (Pelästyneenä.) Mitä meistä kuiskaillaan…?

IRJA. Sh! (Viittaa takaoveen, joka avautuu.)

(Aro ja Miettinen tulevat.)

VAARA. Päivää! Hyvä, että vahtimestarikin tuli, niin saa heti viedä meidän viikkotiedonantoihin pari uutista, ennenkuin päästävät sen painettavaksi. (Menee kirjoituspöydän luo, ottaa paperia ja alkaa kirjoittaa.)

ARO. Herra pääjohtaja joutui odottamaan. Minä olin kyllä mennyt johtajan huoneeseen, mutta kun ei siellä ollut ketään, niin menin välillä rautaosastolle, mistä vahtimestari minut löysi. (Irjalle.) Jaha, neitikin on jo täällä. (Vaaralle.) Minä olen ajatellut vähän, että me antaisimme neiti Salolle jonkin uuden toimen, joka paremmin vastaisi hänen lahjojaan.

VAARA. (Välinpitämättömästi.) Vai niin. (Kirjoittaa edelleen.)

ARO. (Vähän epävarmemmin.) Tämä neiti Salo…

VAARA. (Nostamatta päätään kirjoituksesta.) Kuka neiti?

ARO. Tämä neiti tässä.

VAARA. (Vilkaisee paperistaan Irjaan ja kirjoittaa taas häiriintymättömästi. — Välinpitämättömästi.) Neidin nimi on Salo. Hyvä on. (Kirjoittaa.)

ARO (katsoo vuoroin Irjaa ja vuoroin Miettistä ja on hämmästyneen näköinen.)

VAARA. (Nousee seisomaan ja lukee.) Osto-osaston päälliköksi on tästä päivästä alkaen nimitetty henkilökunnan tähänastinen päällikkö herra Lauri Aro ja henkilökunnan päällikön tehtävistä väliaikaisesti huolehtimaan on määrätty herra Koikkalainen. Mikä hänen etunimensä on?

ARO. (Hämmästyneenä.) Adalbert Koikkalainen.

VAARA. (Korjaa papereihinsa.) Siis Adalbert. (Arolle.) Minun piti juuri vähän neuvotella teidän kanssanne, mutta ehkä on parempi, että menemme sinne teidän uudelle osastollenne. (Ojentaa paperin Miettiselle, joka ottaa sen vastaan kuin unessa.)

ARO. (Vieläkin hämmentyneenä.) Koik-ka-lai-nen! Herra siunaa!
Koikkalainen!

VAARA. (Hermostuneena.) Niin juuri: Koikkalainen, Koikkalainen,
Koikkalainen. Mennään nyt. (Lähtee takaovesta Aron kanssa.)

MIETTINEN. (Tulee papereineen keskinäyttämölle. On niin ällistynyt, ettei tahdo saada sanoja suustaan.) Koikka-lai-nen! Olenko minä aivan pörrö? (Koputtaa sormilla päätään ikäänkuin tutkiakseen sitä. Katsoo paperista ja lukee.) »… väliaikaisesti huolehtimaan on määrätty herra Adalbert Koikkalainen.»

IRJA. Missä on herra Koikkalainen?

MIETTINEN. Ei ole tänään näkynyt. Hän karkasi eilen kesken töitään eikä ole tänään tullut lainkaan, vaikka jo on kaivattu. Ei, mutta jos tässä seisoisi, että pääjohtaja itse kuljettaa tästälähin polkupyörällä ostajien tavarat, niin minä ihmettelisin vähemmän. Mutta että tästä kanaljasta tehdään…

KOIKKALAINEN (aukaisee takaoven ja tulee sisään pitkin askelin, kävelee suoraan Irjan luo eikä vilkaisekaan Miettiseen.)

MIETTINEN (kumartaa nopeasti ja kohteliaasti Koikkalaiselle ja lähtee juoksujalkaa takaovea kohden kadoten siitä.)

IRJA. No, saanko minä onnitella herra Koikkalaista?

KOIKKALAINEN. (Synkästi.) Kyllä saatte, vaikkei se hauskaakaan ole. Se on minun viimeinen keinoni.

IRJA. Mitä ihmettä? Minä en ymmärrä tuosta mitään?

KOIKKALAINEN. Minä olen sen nyt keksinyt.

IRJA. Keksinyt! Minkä masiinan?

KOIKKALAINEN. Ei mitään masiinaa, mutta keinon, jolla minä pääsen täältä ilman irtisanomista heti pois, kun eivät muuten tahdo päästää, vaan uhkaavat poliisilla.

IRJA. Onko se hyväkin keino?

KOIKKALAINEN. On ja varma keino. Herra Aro sanoi silloin kun hän otti minut tänne palvelukseen, että jos minä aion esiintyä hänen asemassaan, niin hän erottaa minut heti.

IRJA. (Huvitettuna.) Ja nyt te…?

KOIKKALAINEN. (Juhlallisena.) Ja nyt minä aion olla henkilökunnan päällikkö, vahtimestari Miettinen kantelee sen heti eteenpäin ja — minut ajetaan pois.

IRJA (rupeaa nauramaan hillittömästi ja juoksee takaovesta ulos.)

KOIKKALAINEN (katsoo hämmästyneenä Irjan käyttäytymistä, kohauttaa olkapäitään ja menee juhlallisena kirjoituspöydän taakse sekä istuutuu Aron työtuolille nostaen molemmat jalkansa pöydälle. Ottaa savukkeen taskustaan ja sytyttää sen.)

RVA ILOLA. (Kurkistaa takaovesta ja tulee innostuneena sisään. —
Koettaa olla herttainen.) Päivää herra!

KOIKKALAINEN. (Ylhäisesti.) Minä olen nyt henkilökunnan päällikkö.

RVA ILOLA. Niinkö? Mutta eikö teidät eilen erotettu koko toiminimen palveluksesta?

KOIKKALAINEN. Erotettiin. Erotettiin kolme kertaa eikä mikään niistä pitänyt kutiaan. Mutta tänään erotetaan minut aivan varmasti.

RVA ILOLA. Sehän on kauheata! Ja se on kaikki minun syytäni. Ei, ei, älkää väittäkö vastaan! Minulla on ollut niin tavattoman paha olla teidän tähtenne. Ja minä tulin tänne kysymään, enkö minä voisi jollakin tavoin korjata tätä rikkomustani.

KOIKKALAINEN (tekee käsillään ylhäisen torjuvan liikkeen.)

RVA ILOLA. (Aukaisee laukkunsa, ottaa sieltä tuhatmarkkasen ja tuo sen Koikkalaiselle.) Saanko minä antaa teille tämän tuhatmarkkasen. Se ei tosin ole paljon siitä, mitä minä olen teille aiheuttanut.

KOIKKALAINEN. (Laskee äkkiä jalkansa pöydältä, nousee seisomaan, ottaa setelin rva Ilolalta ja pistää sen taskuunsa. — Innoissaan.) Tuhat markkaa! Juuri se, mikä minulta vielä puuttui maitokaupan hinnasta! Voi tätä onnen päivää! (Tarttuu iloissaan rva Ilolaa vyötäisistä, suutelee häntä keskelle suuta ja pyöräyttää pari kertaa ympäri.)

RVA ILOLA. (Tarttuu kiinni Koikkalaiseen eikä päästä häntä irti. —
Autuaana.) Mikä teidän etunimenne olikaan?

KOIKKALAINEN. Adalbert.

RVA ILOLA. (Kiertää kätensä Koikkalaisen kaulaan ja alkaa suudella häntä innokkaasti vuoroin kumpaisellekin poskelle.) Voi, rakas Adalbert, minun oma, rakas Adalberttini!

KOIKKALAINEN. (Riistäytyy irti ja lähtee juoksemaan kirjoituspöydän ympäri pakoon rva Ilolan ajaessa häntä takaa huudellen »rakas Adalbert, kulta Adalbert».) Päästäkää minut! Ai, ai, ai auttakaa! Auttakaa! Auttakaa!

MIETTINEN. (Hyökkää sisään takaovesta.) Mikä täällä on hätänä?

KOIKKALAINEN. (On pysähtynyt juoksussa pöydän toiseen päähän rva Ilolan pysähtyessä vastapäähän. — Hädissään.) Viekää pois tuo hirveä nainen, viekää pois! Hän tahtoo tehdä pahaa minulle!

MIETTINEN. (Tarttuu rva Ilolaan ja työntää hänet takaovesta ulos.
Suljettuaan oven hän kääntyy Koikkalaiseen päin ja kumartaa.)
Tuommoiset päällekäyvät naiset ovat hyvin ikäviä.

KOIKKALAINEN. (Palaa takaisin kirjoitustuoliin ja nostaa taas jalat pöydälle.) Tietääkö vahtimestari mitä? Minä olen nyt henkilökunnan päällikkö.

MIETTINEN. (Kumartaen.) Minulla on kunnia tietää se.

KOIKKALAINEN. (Hämmästyen.) Mitä? Nyt te valehtelitte. Valehtelittekin oikein paksusti! Te ette voinut sitä tietää.

MIETTINEN. Taivas olkoon todistajani, että minä tiesin sen.

KOIKKALAINEN. (Kiivaana.) Te valehtelette! Kuinka te olisitte sen voinut tietää, kun minä vastikään rupesin henkilökunnan päälliköksi?

MIETTINEN. (Pelokkaana.) Ei herra päällikkö suutu, mutta minä tiesin sen.

KOIKKALAINEN. Tulkaa tänne pöydän ääreen!

MIETTINEN. (Tulee pöydän toiselle puolelle.) Mitä herra päällikkö tahtoo?

KOIKKALAINEN. Koetatteko te tosiaan uskotella minulle, että te tottelisitte minua?

MIETTINEN. Tottelisin varmasti.

KOIKKALAINEN. (Kummissaan.) No, kääntykää sitten selin! (Komentaa Miettistä, joka noudattaa määräyksiä tarkasti ja vapisevana. Jokaisen komennuksen suorituksen jälkeen Koikkalainen silmät pyöreinä ihmettelee, että häntä tosiaan totellaan.) Astukaa viisi askelta eteenpäin! Nyt kaksi askelta oikeaan! Täyskäännös! Kolme askelta eteenpäin! (Ottaa pöydältä paperin, rutistaa sen palloksi ja heittää keskelle näyttämöä.) Vahtimestari! Tuokaa tuo paperi minulle! (Nousee äkkiä tuolista ja istahtaa pöydän kulmalle. Viittaa Miettisen aivan viereensä.) Kuulkaa, nyt minä muistankin! Te olette sanonut minua siaksi.

MIETTINEN. (Hätääntyneenä.) Herra päällikkö… minä en ajatellut… me olemme paljossa puutteellisia me ihmiset. Kiivauksissamme me joskus…

KOIKKALAINEN. (Vakavana.) Ja sitten te olette sanonut minua hulluksi…

MIETTINEN. (Lankee polvilleen.) Antakaa minulle anteeksi! Olkaa minulle armollinen! Minulla on vaimo ja lapsia…

KOIKKALAINEN. Nouskaa ylös! (Tarttuu Miettistä hartioista. — Rauhallisena.) Te olette ollut oikeassa: minä olen hullu! (Päästää Miettisen ja istahtaa taas tuoliin.) Minä olen niin päästäni sekaisin, etten minä ymmärrä mitään. Minä nimitän itseni henkilökunnan päälliköksi ja — minä olen henkilökunnan päällikkö! Pahus, kun minä en ruvennut heti pääjohtajaksi! (Nousee taas tuolistaan, menee Miettisen luo ja taputtaa häntä olalle.) Te olette viisas mies. Minä en ole siitä tiennyt mitään, en tähän asti, mutta te näitte sen heti.

MIETTINEN. (Epävarmana ja pelokkaana.) Herra päällikkö laskee leikkiä!

KOIKKALAINEN. (Tuimistuen.) Vai niin! No, koetetaanpas uudestaan.
Ruvetkaa tuohon polvillenne… ei kun nelinkontin.

Miettinen laskeutuu pelokkaana polvilleen.

KOIKKALAINEN. (Ärjäisee.) Nelinkontin, sanoin minä!

MIETTINEN. (Puoliääneen.) Herra armahda!

KOIKKALAINEN. Ja nyt alkakaa juosta!

MIETTINEN. (Vilkaisee ylös Koikkalaiseen, mutta näkeekin tämän käskevän katseen.) Tämä tästä tuli, mutta kyllä minä ravaan. (Lähtee konttaamaan.)

KOIKKALAINEN. Sanokaa: bää!

MIETTINEN. (Konttaa.) Bää!

KOIKKALAINEN. (Lyö otsaansa.) Juu, aivan sekaisin! (Nauraa hysteerisesti.) Sanokaa vielä: bää!

MIETTINEN. Bää!

KOIKKALAINEN. (Nauraa kovasti.) Kovemmin! Bää, bää, bää! (Nauraa.)

MIETTINEN. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Bää, bää, bää! (Lysähtää istumaan.) Nyt minä en jaksa enää, mutta jos tämä kelpaa, niin kukkokiekuu… (Matkii kukkoa.)

ARO. (On tullut kiekumisen aikana takaovesta ja pysähtynyt hämmästyneenä katsomaan näytelmää.) Mikä pirun eläintarha täällä on?

KOIKKALAINEN. (Iloisena.) Kas, päivää! Kuinka sanoo kissa, herra Aro?

ARO. (Suuttuen.) Mitä peliä tämä on?

KOIKKALAINEN. Kissa ei sano muuta kuin miauuu! (Nauraa.)

ARO. (Vavisten vihasta.) Minä en välitä siitä, mitä kissa sanoo, mutta minä sanon, että kissa vieköön tällaista elämää. Miettinenkin, vanha mies!

MIETTINEN. (On noussut lattialta ja rientänyt Aron turviin.) Pelastakaa minut, herra päällikkö. Tämä uusi päällikkö tappaa minut! Nyt minä olen jo ollut sekä lampaana että kukkona ja auttakaa minua, ennenkuin hän pakottaa minut uimaan kalana!

ARO. (Menee mitään puhumatta ripein askelin pöytänsä luo, ajaa äkäisellä viittauksella Koikkalaisen sen äärestä, istuu tuoliin ja nostaa puhelintorven.) Pääjohtajalle! Halloo, täällä on Aro… minä pyydän valtuuksia toistaiseksi hoitaa myöskin tätä henkilökunnan päällikön tointa… Herra Koikkalainen käyttäytyy niin omituisesti, ettei siinä ole mitään järkeä. Panee kaikki sekaisin… niin, niin… marssittaa vahtimestaria ja… Jaha kiitos! Kiitoksia paljon. (Lyö puhelintorven paikalleen. — Katsoo Koikkalaiseen tuikeasti, ärjäisee.) No! Siihen loppui se satu!

KOIKKALAINEN. Mikä satu?

ARO. Satu teidän henkilökunnan päällikkönä olemisesta. Te ette ole enää henkilökunnan päällikkö.

KOIKKALAINEN. Olenko minä sitten tosiaan ollut!?

ARO. Olette — ehkä neljännestunnin.

KOIKKALAINEN. Niin juuri, silloin minä päätin ruveta henkilökunnan päälliköksi.

ARO. Ette te päättänyt, vaan teidät määrättiin.

KOIKKALAINEN. (Inttäen.) Ei, kun minä päätin itse.

ARO. (Naurahtaa ylimielisesti.) Ja miksi te muka »itse» päätitte?

KOIKKALAINEN. Siksi, että herra Aro oli sanonut minulle, että jos minä aion esiintyä henkilökunnan päällikkönä, niin minut erotetaan heti. Ja minä tahdoin päästä täältä Sammosta heti.

ARO. (Kuohahtaen.) Vai niin, vai sellaista! Vai vielä koirankonsteja!

MIETTINEN. (Koikkalaiselle pisteliäästi.) Niin: miten sanoo koira?
Hau-hau!

KOIKKALAINEN. (Tuskissaan.) Enkö minä sitten nytkään pääse täältä pois?

ARO. Ette. Kahden viikon päästä vasta. Jos se aika tuntuu teistä rangaistukselta, niin sitä parempi.

KOIKKALAINEN. Mutta minä olen muutenkin käyttäytynyt tuhmasti. Minä olen levitellyt vääriä huhuja kaikkein korkeimmista henkilöistä.

ARO. Mitä huhuja? Ja kenestä?

KOIKKALAINEN. Minä olen kertonut, että pääjohtaja on suudellut neiti
Saloa. Siinä ei ole kipunaakaan totta.

ARO. (Hätkähtää.) Niinkö? Miten te sellaista tulitte keksineeksi?

KOIKKALAINEN. En minä keksinytkään, vaan neiti Salo itse. Hän pyysi minua levittämään sellaista salapuhetta.

ARO. (Nousee hämmästyksissään seisomaan.) Neiti Salo pyysi teitä kertomaan sellaista? Onko se totta?

MIETTINEN. (Nauraa röhöttää.) Herra päällikkö! Nyt tuo Koikkalainen hourii taas. Minähän olen itse nähnyt omin silmin, kuinka he rakastelivat. Mitä tuon puheisiin on uskomista!

KOIKKALAINEN. (Kiivastuen.) Jollette usko, niin kysykää neiti Salolta itseltään, pyysikö hän minua kertomaan sellaista, vai ei. Pankaa hänet lujille.

MIETTINEN. Vielä vai todistajia tässä teidän hassutuksillenne!

KOIKKALAINEN. Mutta minä vannon, että minä en ole nähnyt mitään. Ja nämä silmät eivät erehdy.

MIETTINEN. Mutta minä vannon, että minä olen nähnyt. Ja nämä silmät eivät erehdy.

ARO. (Epätietoisena.) Niin, mutta kun neiti Salo oli äsken täällä, niin minustakin vähän tuntui siltä, kuin hän olisi ollut pääjohtajalle kovin vieras. Eikä pääjohtaja tuntunut välittävän hänestä yhtään.

MIETTINEN. Ne pelasivat vaan. Kyllä rakastavat osaavat.

KOIKKALAINEN. (Itku kurkussa.) Aina tuo mies minua kiusaa! Haetaan neiti Salo!

MIETTINEN. Siltäkö muka uskaltaisi kysyä! Sellaista asiaa!

ARO. (Päättäväisesti.) Vahtimestari hakee tänne neiti Salon. Ja herra Koikkalainen kysyy itse häneltä, niin ei tässä kenenkään syyttömän housut pala. Tässä pitää tulla järjestys taloon! (Läjäyttää kämmenellä pöytään.) Ja sen minä sanon, että jos on levitetty perättömiä, kunniallekäypiä asioita Sammon pääjohtajasta, niin… (Läjäyttää taas pöytään.)… sellaiset henkilöt lähtevät talosta heti!

(Miettinen lähtee happamen näköisenä takaovesta.)

KOIKKALAINEN. (Iloissaan.) No, nyt ei minun tarvitse enää kauan olla täällä.

ARO. (Kuivasti.) Se saadaan nähdä.

KOIKKALAINEN. Jaa — se saadaan nähdä aivan varmasti. Ja minulla on nyt se maitokaupan ostoonkin tarvittava tuhatmarkkanen, se joka puuttui. Se on täällä. (Taputtaa povitaskuaan.)

ARO. Mistä te sen olette saanut?

KOIKKALAINEN. Se oli sillä tavalla, että kun minä istuin tuossa ja olin henkilökunnan päällikkönä — vai olinko minä? Miten se nyt oli? Olinko minä sitten loppujen lopuksi henkilökunnan päällikkö vai enkö minä ollut? Kun se jäi vähän epäselväksi…

ARO. Olitte tai ette ollut, niin miten te saitte tuhatmarkkasen?

KOIKKALAINEN. Se oli sillä tavalla, että kun minä istuin tuossa, niin avautui ovi (osoittaa takaovea) ja sieltä tuli aivan kauhea nainen…

RVA ARO. (Tempaa takaoven auki ja tulee kuin tuulispää miehensä eteen
Koikkalaisen paetessa vasemmalle nojatuolien taakse. — Vihaisena.)
Kuule! Juttelevat tuolla käytävässä, että sinusta tulisi ostopäällikkö.
Onko se totta?

ARO. On. Eikä minusta ainoastaan tule, vaan minä olen jo.

RVA ARO. Mitä sinun tehtäviisi tulee kuulumaan?

ARO. Matkustella paljon ulkomailla ja suorittaa ostoksia, hankkia varastoja.

RVA ARO. (Yhä kiivastuen.) Vai niin! Juuri niinkuin minä arvasin! Vai matkustella ulkomailla! Yksinään! Kuuletko: yksinään!

ARO. Niin tietenkin. Ei suinkaan firma rupea kustantamaan minulle saattueita!

RVA ARO. Ei suinkaan. Ja yksin sinä et matkusta! Ja siksi ei koko tästä jutusta tule mitään. (Lyö nyrkillä pöytään jokaisen seuraavan sanan vahvistukseksi.) Sinä ilmoitat pääjohtajalle, ettet sinä ryhdy koko tähän hommaan.

ARO. (Viittaa Koikkalaiseen päin.) Älä nyt viitsi! Herra
Koikkalainenhan on täällä.

RVA ARO. Ja vaikka täällä olisi viisikymmentätuhatta Koikkalaista, niin minä sanon kuitenkin, että siitä ei tule mitään.

ARO. (Nousee vihaisena tuolistaan ja lähtee kävelemään näyttämön poikki.) Mutta hyvä ihminen, etkö sinä ymmärrä, että se on ylennys minulle?

RVA ARO. Se ei ole mikään ylennys, vaan alennus.

ARO. Alennus?

RVA ARO. Se on alennusta, kun mies alentuu olemaan pitkät ajat kotoa poissa.

KOIKKALAINEN. (Hänen kohdalleen tulleelle Arolle.) Siihen loppui se satu!

ARO. Mikä satu?

KOIKKALAINEN. Satu teidän ostopäällikkönä olemisestanne. Nyt me olemme samassa asemassa.

ARO. (Koikkalaiselle.) Älkää lörpötelkö! (Rva Arolle.) Ei ole mitään alentumista, jos joutuu olemaan kotoa poissa virkatehtävissä, jotka lisäksi ovat aivan kunnialliset.

RVA ARO. Mutta se ainakin on alennusta, että seurustelee vieraiden naisten kanssa!

ARO. Vieraiden naisten kanssa! Missä sinä nyt heitä näet?

RVA ARO. Matkoilla, sinun matkoillasi, joka puolella. Sinä näet heitä kaikkialla. Ethän sinä voi liikkua silmät kiinni!

(Takaovi avautuu, ja siitä tulevat Miettinen ja Irja, jotka pysähtyvät ovensuuhun hämmästyneinä kuuntelemaan puolisoiden kinastelua.)

ARO. (Nostaa molemmat kätensä hetkeksi ylös.) Hohhoh-hojaa! Tämä on aivan epätoivoista!

KOIKKALAINEN. (Arolle auttavaisesti.) Ostakaa tekin maitopuoti! Se ei käy ollenkaan niin hermoille.

ARO. (Karjaisee Koikkalaiselle.) Ja pitäkää te se maitosuunne kiinni! (Huomaa Miettisen ja Irjan ovensuussa. — Rva Arolle.) Annetaan nyt tämän olla ja puhutaan myöhemmin. Minulla on täällä vähän asiaa.

RVA ARO. (Kiljaisemalla.) Ei — nyt puhutaankin kaikki. Tätä ei jätetä tähän!

(Irja supattaa jotakin Miettiselle, joka sitten katoaa takaovesta Irjan työntäessä lempeästi selästä.)

ARO. (Palaa työpöytänsä ääreen, istuutuu tuoliinsa. Puhuu rouvalleen jyrkän ankaralla äänellä.) Ja nyt sinä olet tästä asiasta vaiti! Ja sinä menet tuonne tuoliin (viittaa nojatuoliin) ja odotat kunnes muut ovat hoidetut. (Vähän lauhkeammin.) Neiti Salo ja herra Koikkalainen tulevat tänne.

(Irja ja Koikkalainen tulevat kirjoituspöydän eteen. Rva Aro siirtyy nojatuoliin, missä hän kääntelehtii hermostuneena ja suutuksissaan.)

IRJA. Herra päällikkö halusi tavata minua?

ARO. En minä niinkään paljon, mutta herra Koikkalaisella olisi teiltä jotakin kysyttävää. Antakaa tulla, herra Koikkalainen!

KOIKKALAINEN. Neiti Salo, vähän ennenkuin minä… minä ko-kosin teitä tuolla käytävässä ja sa-sain te-teiltä rukkaset, niin mitä te puhuitte minulle?

IRJA. En kuolemaksenikaan voi muistaa sitä enää.

KOIKKALAINEN. Eikö neiti pyytänyt minua tekemään jotakin?

IRJA. Niin — minä taisin pyytää teitä pysymään minun ystävänäni.

KOIKKALAINEN. (Hermostuneena.) Juu, juu, mutta se oli rukkasien jälkeen. Minä tarkoitan nyt sitä, mitä tapahtui ennen rukkasia ja ennen kosimista.

IRJA. (Huomaa mistä on kysymys ja tulee levottomaksi.) Eiköhän siinä puhuttu paljonkin…

KOIKKALAINEN. Puhuttiin paljon. Mutta enkö minä saanut neidiltä tehtäväksi ruveta levittämään sellaista huhua, että…

ARO. (Varoittaa sormellaan.) Sh, sh!

IRJA. (Karskiintuu äkkiä ja katsoo Aroa suoraan silmiin.) Mitäpä sitä salata, koska se jo näkyy olevan noin tuttua. Kyllä minä sen voin tässäkin sanoa: minä pyysin herra Koikkalaista kertomaan muka nähneensä, että pääjohtaja…

ARO. (Tekee epätoivoissaan käsillään liikkeitä, ettei pitäisi kertoa.)
Sh! Ettekö voi puhua hiljaa?

IRJA. (Huutaa uhmaten täyteen ääneen.)… että pääjohtaja suuteli minua. Senkö te tahdoitte kuulla?

ARO. (Matalalla äänellä.) Entä oliko tämä totta?

IRJA. Totta on: näin minä pyysin herra Koikkalaista kertomaan.

ARO. Sitä minä en epäile, kun te itse tunnustatte. Mutta oliko se totta, se muu?

IRJA. Mikä muu?

ARO. Se… se… itse suuteleminen?

IRJA. (Teennäisen haikeasti.) Ei, valitettavasti ei…

ARO. (Kiihtyen.) Mutta kuinka te sitten rohkenitte panna alulle sellaisen jutun, sellaisen kunniallekäyvän valheen?

IRJA. Hätä ei lue lakia.

RVA ARO. Hätä miesten perään — niin!

IRJA. (Rva Arolle halveksien.) Ei kuitenkaan oman miehen perään, niinkuin muutamilla.

RVA ARO. Tuollainen hävytön ihminen! Omaa miestä te ette koskaan saakaan, sen minä tiedän.

IRJA. Ovatpa ne näkyneet häijymmätkin saaneen.

(Rva Aro ponnahtaa tuolistaan pystyyn.)

ARO. (Antaa rouvalleen kädellä merkin, että tämä rauhoittuisi. —
Irjalle ankarasti.) Mikä oli olevinaan se hätä, josta te puhuitte?

IRJA. Hätä paikasta. Minä olin matkalla saamaan kolmannen kerran muistutusta, ja herra Aro oli sanonut, että kolmannella kerralla minä saan potkut. Ja siksi minä päästin liikkeelle sellaisen huhun, ettei minuun uskallettaisi koskea.

RVA ARO. Jo on salakavala nainen!

IRJA. Minä pyytäisin kysyä, kenelle minun on aina ensin vastattava: rouvalleko vai herralle?

ARO. Te olette harvinaisen röyhkeä. Tuollaisia juonia!

IRJA. Mutta oli niistä silloin apua. Ei haukuttu ollenkaan. Keskusteltiin vain sovussa siitä, miten rohdoskauppaosaston myynti parhaiten järjestettäisiin.

KOIKKALAINEN (nauraa hihittää.)

ARO. (Koikkalaiselle.) Älkää naurako! Tässä ei ole naurun paikkaa ollenkaan. (Irjalle.) Niin, neiti, nyt on mitta täysi. Minun pitäisi torua teitä…

IRJA. Torukaa Koikkalaista — hänhän on palkattu sitä varten!

ARO. Kuunnelkaa minua, neiti. Te olette sentään vienyt voiton kaikista röyhkeydessä. Jos täällä joskus aikaisemminkin on jotakin juoruttu, niin liikkeen pääjohtaja on sentään tähän asti jätetty rauhaan.

IRJA. Suokaa anteeksi, että minä sivuutin teidät, herra Aro, mutta (tekee päällään nopean puolikäännöksen ikäänkuin aikoisi katsoa taakseen) minä en uskaltanut.

RVA ARO. (Kivahtaa.) Mitä? Mitä te sanotte?

IRJA. (Naurahtaen.) Niin — juuri sen tähden.

(Miettinen tulee takaovesta ja jää ovensuuhun.)

IRJA. (Huomaa Miettisen tulon ja puhuu hänelle.) Tapasiko vahtimestari?

MIETTINEN. Tapasin.

IRJA. Lupasiko tulla?

MIETTINEN. Tuli jo.

ARO. (Yhä kiihtyen.) Neiti ei puhu nyt vahtimestarin kanssa, kun kerran on minun edessäni. Tai mitä tässä enempiä puheita. Neiti ymmärtää, että kaiken sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, meistä tulee ero.

IRJA. (Teeskennellen viatonta hämmästystä.) Niinkö? Minne herra Aro lähtee?

ARO. (Ärjyen.) Herra hallitse! Minä sanon teille suoraan, että te olette erotettu Sammon palveluksesta.

KOIKKALAINEN. (Onnellisessa odotuksessa.) Eikö minuakin eroteta?

ARO. Ei. Mutta neiti Salo on erotettu moninkertaisista laiminlyönneistä ja ennen kaikkea siitä syystä, että hän on häväissyt liikkeen pääjohtajaa, jonka kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä.

IRJA. (Ei vastaa mitään, mutta riisuu päältään myymäläkauhtanan, jonka panee Aron eteen pöydälle. Menee sitten takaovelle, avaa sen ja kurkistaa käytävään, jonne viittoo kuin jotakuta kutsuen.) Tänne, tänne näin!

VAARA (tulee ovesta ja katselee hämmästyneenä huoneessaolijoiden lukuisuutta.)

IRJA. Minä näin jo tänne tullessani myrskyn merkit ilmassa ja lähetin vahtimestarin noutamaan. Älkää olko vihainen. Minulla on pääjohtajalle ilosanoma: minut on erotettu Sammon palveluksesta.

VAARA. Erotettu?

IRJA. (Iloisena.) Erotettu… potkittu pois. Ja nyt minä olen siis vapaa enkä enää teidän alaisenne. (Herttaisesti.) Tietääkö pääjohtaja mitä se merkitsee?

VAARA. (On ensin ymmällä, mutta käsittää kohta ja ihastuu mielettömästi.) Ei enää minun alaiseni… kyllä ymmärrän! (Avaa sylinsä, johon Irja rientää, ja suutelee tyttöä. Huomaa kohta muiden läsnäolon ja päästää Irjan. — Hämmentyneenä.) Suokaa anteeksi, minä en ymmärrä miten minä en lainkaan tullut ajatelleeksi, että täällä oli muitakin.

IRJA. (Katsoo silmät loistaen läsnäolijoita. — Painostaen »nyt»-sanaa.)
Näittekö? Nyt se tapahtui! Nyt tehtiin väärä huhu oikeaksi.

VAARA. Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka tämä kaikki kävi näin äkkiä? Kenen ansiota se on?

IRJA. (Katsoo ympärilleen, jolloin hänen silmänsä osuvat
Koikkalaiseen. — Hyväntuulisesti.) Tuon herran tuossa, herra
Koikkalaisen. Hän kavalsi minut, ja rangaistukseksi on hänet erotettava!

VAARA. Eihän toki!

KOIKKALAINEN. (Lankee polvilleen Vaaran eteen.) Minä pyydän, minä rukoilen herra pääjohtajaa: erottakaa minut!

VAARA. Jaa — jos minä tätä yhtään ymmärtäisin…

KOIKKALAINEN. Ei herra pääjohtajan tarvitse olla ollenkaan huolissaan; en minäkään ole pitkään aikaan ymmärtänyt mitään. Kun minä olen valehdellut, niin minä olen puhunut totta, ja kun minä olen puhunut totta, niin minä olen valehdellut. Mutta nyt minä puhun totisinta totta: päästäkää minut tästä kamalasta talosta!

VAARA. Aiotteko te siirtyä toiseen liikkeeseen, jossa teillä on suuremmat mahdollisuudet kuin Sammossa?

KOIKKALAINEN. Aion. Minä muuttaisin maitopuotiin.

VAARA. (Räjähtää nauramaan.) Vai maitopuotiin! Luoja nähköön, menkää vaan ja menkää kiireesti, ennenkuin maito happanee. (Irjalle herttaisesti.) Ja mennään mekin — vaikkei sentään maitopuotiin, vaan…

IRJA. … naimisiin.

VAARA. Ensin kuulutuksiin ja sitten naimisiin.

IRJA. (Pistää kätensä Vaaran kainaloon. — Rakastuneesti.) Ja sitten…
(Nyökäyttää suloisesti päätään.)… Välimeren rannalle…

(Irja ja Vaara kumartavat käsikoukussa huoneessaolijoille ja poistuvat rakastuneina ja onnellisina.)

KOIKKALAINEN. (On heti eron saatuaan noussut pystyyn ja päätään pidellen ja ikäänkuin vieläkin onneaan epäillen siirtynyt kihlaparin tieltä syrjään. Nyt hän havahtuu ja haltioituu. — Juhlallisena.) Niin! Tällaista ei Sammossa ole aikaisemmin tapahtunut. Nyt myytiin erehdyksessä itse pääjohtaja. Mutta kävi miten kävi, niin minua ei siitä ainakaan enää panna vastuuseen. (Suoristaa itsensä.) Sillä minä en ole enää mikään palkkaa nauttiva syntipukki, vaan — vapaa mies! (Poistuu majesteetillisin askelin.)

(Aro ja rva Aro, jotka ovat sanattomina ja kuin kivettyneinä seuranneet asioiden kulkua, rientävät takaovelle, jonka kynnykselle pysähtyvät kummeksien katsomaan lähtijöiden jälkeen.)

MIETTINEN. (Tulee hymyillen keskilattialle ja kääntyy katsomoon päin.)
Kuinka se nyt taas olikaan? Bäää! (Ratkeaa sydämelliseen nauruun.)

Väliverho.