language: Finnish

AHKERUUS ja REHELLISYYS

ynnä muita kertomuksia

Kirj.

CHR. VON SCHMID

Kuopiossa U. W. Telén & C:o 1903

SISÄLLYS:

Ahkeruus ja rehellisyys.
Näkymätön aave.
Hyviä opetuksia pienien tarinoitten muodossa.
Järkevä, suorapuheinen palvelija.
Luonnollinen ja teko-ruusu.
Outo hautakirjoitus.
Kuolevan kolme rukousta.
Ykkönen.
Kaupunki- ja maalaiselämä.

Ahkeruus ja rehellisyys.

Köyhällä seulantekijä Simolla oli paljon lapsia, mutta ei heistä kukaan sentähden tarvinnut nälkäisenä mennä levolle. Hän luotti Jumalaan ja totutti heidät jo varhain työhön. Joka viikko sai hänen vaimonsa viedä koko joukon lankoja, jotka hän ja hänen lapsensa viikon varrella olivat kehränneet, kaupungin torille myytäväksi. Pienempienkin lasten piti jo ansaita niin paljon kuin heidän heikot voimansa sallivat. Niin saivat kaksi pienintä tyttöä keväällä poimia orvokkia, joita äiti sitte otti mukaansa kaupunkiin ja möi torilla muutamasta pennistä kimppu. Kerran kun nuo kaksi pientä tyttöä poimivat orvokkia herraskartanon puutarhan pensaikossa, löysivät he kultaisen sormuksen, jossa jalokivi kimalteli, ja toivat sen riemuissaan kotia.

»Sormus on armollisen rouvan oma tuolla ylhäällä herraskartanossa», sanoi isä; »hän on sen kadottanut viime syksynä ja kauan aikaa turhaan antanut sitä etsiä. Sillä on suurempi arvo kuin kaikella sillä, mitä te koko talven kuluessa olette kehräämällä ansainneet; se on maksanut miltei neljäsataa markkaa. Mitä arvelette? Vilja on nyt kallista ja me emme enää jaksa hankkia rahaa sitä varten. Emmeköhän pitäisi tätä sormusta?»

»Oi, ei, ei,» huusivat lapset yksimielisesti ja katsoivat isää kummastellen silmiin. »Sehän olisi varkautta ja varkaus on synti.»

»No hyvä», virkkoi isä, »minä tahdoin vaan nähdä, olitteko panneet mieleenne minun hyvät opetukseni. Viekää te, tytöt, jotka olette sen löytäneet, sormuksen heti paikalla herraskartanoon.»

Armollinen rouva oli hyvin iloissaan näitten hyvien ihmisien rehellisyydestä. Hän puhui ystävällisesti lasten kanssa ja tiedusteli tarkoin heidän vanhempiansa. Avoluontoiset tytöt kertoivat kaikki, mitä he tiesivät — miten ankaralla työllä isä sai ansaita jokapäiväisen leivän niin monelle lapselle, miten väsymättömän ahkerasti äiti teki työtä, miten kumpaisetkin olivat hurskaita ja täynnä luottamusta rakkaaseen Jumalaan ja miten lempeitä he olivat kaikkia lapsiansa kohtaan.

Rouva kuunteli tarkoin, mitä hän sai kuulla tästä jalomielisestä perheestä, josta hän tähän asti niin vähän oli tiennyt. »No hyvä», virkkoi hän, »minä tahdon käydä tervehtimässä vanhempianne heidän omassa kodissaan ja auttaa heitä kaikessa hädässä. Sanokaa heille se», jatkoi hän ja lahjoitti kummallekin tyttöselle viisi markkaa.

Kun lapset toivat rahan kotiin ja iloissaan kertoivat kaikkea, mitä armollinen rouva oli puhunut, sanoi isä: Tuossa nyt näette, rakkaat lapset, miten tosi se sananlasku on joka sanoo:

    Yks’ markka oikeudella ansaittu,
    On parempi kuin tuhat väärin hankittu.

Näkymätön aave.

Työmies oli ollut riihenpuinnissa läheisessä talonpoikaistalossa ja läksi yötä vasten kuutamolla kotiansa kulkemaan. Äkkiä tuntui hänestä ikäänkuin joku olisi koputtanut häntä selkään. Hän vilkaisi säikähtyneenä taaksensa, mutta ei nähnyt ketään. Nopein askelin jatkoi hän matkaansa — mutta tunsi koputuksen kovemmin ja useimmin. Hän pysähtyi uudelleen, katseli ympäriinsä, vaan ei sittekään nähnyt ketään. Nyt rupesi hän täyttä laukkaa juoksemaan — ja silloin vasta alkoi koputus hänen selässään tuntua yhä kovemmin ja kovemmin. Kalpeana ja tuskan hiki otsallansa syöksyi hän pirttiinsä ja kertoi vaimolleen ja lapsilleen, että näkymätön aave oli häntä ajanut takaa pirttiin saakka.

Kaikki olivat ensin hyvin peljästyneinä — mutta vihdoin purskahtivat he raikkaaseen nauruun. Tuo siivo riihenpuija oli kantanut riihiriuskaa olallansa. Riuskan mutka, jonka hän oli sitonut varteen kiinni, oli päässyt irti ja, mitä kovemmin mies juoksi, sitä nopeimmin se oli heilunut ja sitä lujemmin häntä selkään jyskyttänyt. Riuskan mutka oli siis tuo näkymätön aave. Säikähdyksestä ja kiivaasta juoksusta tuli tuo taikauskoinen mies kipeäksi ja täytyi muutamia päiviä pysyä vuoteen omana.

    Monelle aaveen pelko on
    Tuottanut tuhon, turmion.

Hyviä opetuksia pienien tarinoitten muodossa.

1. Pikku karitsa juoksi aina yksinään ympäri laitumilla. Silloin sanoi emälammas: »Lapsi! Ilman minutta et saa mennä askeltakaan ulos navetasta.» Mutta karitsa ei totellut. Hän meni aivan yksin metsään. Silloin tuli susi ja söi karitsan suuhunsa. Niin käypi tottelemattomille.

2. Pikku kissanpoika maisteli mielellänsä salaa kaikkia. Kerran löysi hän jotain valkeata maljasessa. Se oli niin makeata kuin sokeri. Kissanpoika nuoli nopeasti koko maljasen tyhjäksi. Mutta tuo valkea ja makea olikin hiirenmyrkkyä ja kissanpoika poloisen täytyi nyt näin surkeasti kuolla. Elä siis ole kaiken makean maistelija!

3. Pikku apina näki kerran, miten hänen herransa ajoi partaansa. Kun herra oli poistunut, tahtoi pikku apina myös tehdä samoin. Hän saipusti itsensä, otti käpälällänsä terävän partaveitsen ja — leikkasi sillä nenänökerönsä poikki.

Ei pidä matkia kaikkea, mitä näkee muitten tekevän.

4. Susi pujahti yöllä ahtaan reiän kautta teurastajan taloon. Hän söi varmaankin parisataa makkaraa. Mutta siitä tuli hänen vatsansa niin paksuksi, ettei hän enää päässyt pujottautumaan ulos ahtaan reiän kautta. Silloin tuli teurastaja ja löi hänet kirveellään kuoliaaksi.

Niin käypi varkaille.

5. Mehiläinen pisti karhua kuonoon. Voi kauheutta, miten hän mörisi! Vihoissaan hän heitti kaikki mehiläispesät kumoon. Silloin pistivät mehiläiset hänet aivan kuoliaaksi.

Joka tahtoo kostaa, vahingoittaa ainoastaan itsensä. Elä siis ole sellainen mörisevä karhu!

6. Orava kuori hampaillaan saksanpähkinästä vihannan kuoren pois. »Hyi, miten karvas,» sanoi hän. »Mutta sitä makeammalta tulee sisus maistumaan».

Usein tuntuu työ karvaalta, mutta sen hedelmä on makea.

7. Nuori, tyhmä härkä valehteli huviksensa. Kerran rupesi hän mylvimään aivan kuin susi olisi hänen kimpussaan. Vanhemmat härät juoksivat kauhistuneena avuksi aikeissa sarvillansa karkoittaa suden. Mutta valehtelija nauroi vaan pilkallisesti. Kohta sen perästä tulikin susi todella ja iski kiinni hänen kurkkuunsa. Silloin mylvi nuori härkä hirveästi: »Mu, mu, mu!» Mutta vanhemmat härät eivät enää uskoneet häntä ja susi repi hänet palasiksi.

Niin saa valhe rangaistuksen.

8. Oli kerran nuori hevonen, joka ei tahtonut käydä työssä. Sentähden hän juoksi tiehensä — kauas, kauas pois toiseen maahan. Siellä oli kaikkein parasta heinää eikä yhtäkään ihmistä. Siellä oli sillä hyvä olla. Se ei tehnyt mitään muuta kuin juoksenteli joutilaana, söi ja makasi. Mutta kohta tuli talvi. Silloin sillä ei ollut mitään ruokaa enää eikä tallia. Kurjana täytyi nuoren hevosen nälkään ja pakkaseen kuolla.

Ellet nuoruudessasi tahdo työtä tehdä, niin käypi sinulle vanhuudessa samalla tavalla.

9. Pienellä kananpojalla oli hirveä jano. Vihdoin hän löysi ruukun. Se oli vielä puolillaan vettä täynnä. Mutta hän ei voinut ylettää veteen saakka. Hän koetti väkivoimalla kaataa ruukun kumoon. Mutta se olikin liian raskas. Hänen täytyi vesiruukun ääressä nääntyä janoon. Silloin tuli näppärä sirkkunen. Hän voi vielä vähemmin ylettää veteen asti. Mutta hän mätti pieniä kiviä ruukkuun. Siten nousi vesi yhä korkeammalle, kunnes sirkkunen sai sammuttaa janonsa.

Opi ahkeraan! Ymmärrys auttaa useinkin hädässä, jossa kaikki väkivalta on turhaa.

10. Kovan kesäkuumuuden kestäessä kuivui kerran vesilätikkö ja sammakot olivat pakoitetut lähtemään tiehensä. He tulivat kaivolle, joka oli melkein täynnä vettä. »Hyppäämmekö tuonne?» kysyivät nuoret sammakot. »Ei!» vastasivat vanhat. »Sillä jos vesi täälläkin kuivuu, niin silloin ette enää pääse ylös.»

Lasten tulee kaikessa neuvotella vanhempiensa kanssa, sillä heillä on suurempi kokemus.

11. Kyyhkynen istui puussa. Sen oksien alla juoksi pieni puro. Mehiläinen joi purosta ja putosi veteen. Kyyhkynen taittoi oksan ja viskasi sen hänelle. Mehiläinen pelastui sen avulla vedestä ja pääsi onnellisesti ylös.

Tulla muille avuksi, on hyvästi tehty.

12. Kohta sen perästä istui kyyhkynen taas puussa. Metsästäjä tähtäsi pyssyllään sitä. Kiireesti lensi mehiläinen sinne ja pisti metsästäjää käteen. Metsästäjän käsi vavahti, hän ampui harhaan ja kyyhkynen pelastui onnellisesti.

Kiitollisuus on kaunis ominaisuus.

13. Kettu ja jänis kulkivat pimeänä yönä pensaikon ohitse. Äkkiä kuulivat he pensaikosta hirveän älinän. Arka jänis luuli siellä olevan jonkun villipedon ja juoksi nopeasti pakoon. Viisas kettu sitävastoin meni sinne tarkastamaan — ja katso, siellä oli vaan lehtosammakko.

Mitä voimme tästä oppia?

14. Pukki kurkisteli ylhäältä navetan ylisiltä ulos. Alhaalla kulki susi ohitse. Kun pukki oli hyvissä turvissa, oli hän hyvin urhea. Hän huusi: »Sinä varas! Sinä murhamies!» Kohta sen perästä kohtasi susi hänet avonaisella kedolla — ja kiskoi häneltä kielen pois.

Pahuus saapi aina rangaistuksen; ellei heti, niin aikaa myöten.

15. Etana pyysi pääskystä opettamaan häntä lentämään. Pääskynen vastasi: »Katsos, eihän sinulla ole siipiäkään! Elä huoli! Voit loukata itsesi kuoliaaksi». Mutta etana ei herennyt pyytämästä ja kiusaamasta. Silloin pääskynen nosti hänet aina pilviin saakka ja antoi hänet pudota. Etana putosi kiveä vasten — ja murskautui kuoliaaksi.

Niin käypi itsepäisille.

16. Heinäsirkka tuli talvella muurahaisten luo ja sanoi: »Antakaa toki minulle ainoastaan pari viljan jyvää?» Muurahaiset vastasivat: »Miksi et sinä sitte ole kesällä mitään koonnut kokoon?» Heinäsirkka virkkoi: »Niin, kesällä olen minä aina laulanut ja sirkuttanut». Muurahaiset nauroivat ja sanoivat: »No, tanssi sitten talvella».

Köyhyys, nälkä, häpeä ja pilkka ovat laiskuuden palkka.

17. Ylpeä aasi puki leijonan taljan päällensä. Muut aasit luulivat silloin, että hän oli todellinen leijona ja tekivät hänelle syvimmät kumarruksensa. Mutta aasinajaja tunsi hänet pitkistä korvistaan, jotka pistivät esiin. Hän kiskoi häneltä leijonan taljan pois ja pieksi hänet pahanpäiväiseksi.

Typerät ihmiset vaan luulevat jotain voittavansa kauneitten vaatteiden avulla — ja arvostelevat muitakin ainoastaan vaatteiden mukaan.

18. Kana löysi käärmeen pesän, joka oli täynnä käärmeen poikasia. Ne olivat kylmästä aivan jähmettyneitä ja puolikuolleita. Hyväsydämminen ja sääliväinen kana asettui käärmeen poikasien päälle niitä lämmittääkseen. Mutta — niinpian kuin häijyt käärmeet jälleen virkistyivät eloon, pistivät he hyväsydämmisen kanan kuoliaaksi.

Lapset, jotka kiittämättömyydellä palkitsevat vanhempien rakkauden, ovat näitten käärmeen poikasien kalttaisia.

19. Koira kantoi suussaan lihapalaa ja ui sen kanssa virran poikki. Silloin näki hän kirkkaassa vedessä oman kuvansa. Hän luuli että se oli toinen koira ja tahtoi nopeasti anastaa häneltä lihan. Mutta kun hän hampaillansa sitä tavoitti, pudotti hän oman lihapalan suustaan ja se upposi pohjaan. Nyt hänellä ei ollut sitäkään.

Se, joka tahtoo anastaa toisen omaa, hän kadottaa omansakin.

20. Ylpeä sammakko näki härän laitumella puron läheisyydessä. Silloin sanoi hän toisille sammakoille: »Eikö totta, ystävät, enkö ole yhtä suuri kuin tuo härkä?» »Oi, mitä sinä ajattelet», virkkoivat toiset, »ei sinnepäinkään!» »Noh, katsokaa nyt», sanoi hän, »nyt minä kohta olen yhtä suuri». Hän rupesi kaikin voimin puhaltamalla paisuttamaan itseänsä niin kauheasti, että — halkesi.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä.

21. Käärme makasi levollisena auringonpaisteessa ja nukkui. Hiipipä silloin varis sinne ja tahtoi sen nopeasti tappaa. Mutta käärme syöksyi kauhealla kihinällä ylös ja antoi varikselle sellaisen piston, josta se kuoli.

Joka toiselle pahaa tarkoittaa, sitä itseä onnettomuus kohtaa.

22. Leivonen riippui verkkoon kiinni kietoutuneena. Siinä hän valitti näin: »Minä kurja, minä onneton lintuparka! En minä varasta kultajyväsiä, enkä hopeaa, enkä helmiä. Oi! pieni ohran jyvänen vaan tuottaa minulle kuoleman!»

Pienet virheet voivat sinulle tuottaa suuren onnettomuuden.

23. »Lapset», sanoi vanha kärpänen pojilleen, »varokaa hunajaa, varokaa viiniä ja varokaa palavaa kynttilää!» »Mitä», sanoi muutama nuori kärpänen, »hunajahan on niin makeaa». Hän söi — ja jäi jalastaan siihen riippumaan. »Oi», sanoi toinen, »viinihän on niin hyvää». Hän joi — tuli humalaan ja hukkui lasiin. »Mutta kynttilä», sanoi kolmas, »loistaa niin kauniisti — eikä ole ruokaa eikä juomaa». Se lenteli siihen — ja poltti itsensä.

Paha näkyy välistä hyvältä, välistä makealta ja kauniilta. Sentähden täytyy lasten ottaa huomioon varoitukset, muuten tulevat he onnettomiksi.

24. Jalopeura makasi luolassaan ja nukkui. Silloin tuli pieni hiiri ja nykäsi häntä parrasta. Hän hypähti ylös — husch, hiiri oli taas loukossaan. Nyt jalopeura asettui jälleen paikoilleen ja oli nukkuvinaan. Heti tuli hiiri takaisin. Husch — nytpä hän olikin jalopeuran käpälissä. Hiiri itki ja rukoili päästämään hänet hengissä lähtemään. Jalopeura virkkoi: »Suloinen tosin olisi kosto ollut minulle, mutta kauniimpi ja jalompi on antaa anteeksi. Mene — eläkä noin enää tule luokseni».

25. Muutamien päivien perästä joutui jalopeura verkkoon, jonka metsästäjä oli asettanut häntä varten. Hän ei enää voinut liikkua ja kiljui tuskissaan. Silloin tuli pikku hiiri ja nakersi paulat poikki. »Katsos», sanoi hän, »jos et olisi säästänyt minun henkeäni, olisi sinun nyt pitänyt kuolla».

Joka on laupias, sille laupeutta osoitetaan.

Järkevä, suorapuheinen palvelija.

Evald, eräs rikas, nuori herrasmies, antautui isänsä kuoltua uhkapeliin, juoppouteen ja muihin irstaisuuksiin. Hänen isänsä vanha metsästäjä varoitti häntä avosydämmisesti. »Elkää tehkö niin, rakas nuori herra!» hän sanoi eräänä iltana, kun he metsästykseltä palasivat kotia. »Siten saatatte itsellenne ja isävainajanne muistolle häpeää, hukkaatte omaisuutenne ja saatatte itsenne aikaseen hautaan».

Mutta nuori herra vihastui metsästäjäänsä ja kielsi häntä vast’edes sellaisia varoituksia antamasta.

Metsästäjä vaikeni ja astui surullisna hänen takanansa. Näin kulkien he tulivat suohon, eivätkä päässeet enää etemmäksi. »Me olemme menneet harhaan», sanoi Evald, »ja saamme nyt koko yön harhailla metsässä».

Metsästäjä virkkoi: »Näin kyllä että olitte joutuneet harhatielle, mutta minä varoin itseäni osoittamaan teitä oikealle. Minä ajattelin, näette, että te voisitte sen pahaksenne panna».

»Oletko sinä mieletön?» huusi Evald. »Jokainen järkevä ihminen olisi siitä tietysti hyvillään ja kiitollinen! Sinun olisi pitänyt minua varoittaa; saata minut nyt heti oikealle tielle!»

»Kyllä», sanoi metsästäjä, »aivan mielelläni; mutta kun te moititte minua siitä, että olen antanut teidät varoittelematta joutua suohon, kuinka te sitten voitte pahaksenne panna, kun varoitan teitä kokonaan turmiolle joutumasta».

Evald sanoi: »Sinä olet oikeassa, vast’edes tulen ottamaan korviini kaikki sinun varoituksesi».

    Vaan tyhmä tylyst’ ystäväänsä kohtaa
    Mi häntä hyveen tielle tahtoo johtaa.

Luonnollinen ja teko-ruusu.

Järkevällä äidillä, joka tahtoi antaa lapsillensa hyvän kasvatuksen, oli kaksi ruusua, toinen luonnollinen ja toinen mukaelemalla tehty. Nämä oli hän asettanut lasiseen vesiastiaan ikkunalaudalla. Mehiläinen lenteli siellä ja asettui istumaan luonnolliselle ruusulle. Sitä äiti juuri toivoikin. Mehiläinen lensi taas tiehensä, mutta äiti tiesi että hän jälleen palajaisi ja kutsui lapsiansa.

»Te näette tuossa», lausui hän, »kaksi ruusua. Toinen on kasvanut ruusupensaassa meidän puutarhassamme, toisen on muuan hyvin taitava kukantekijä tehnyt. Sanokaa minulle nyt mikä on luonnollinen ja mikä on tekoruusu? Katselkaa näitä kahta ruusua oikein tarkoin, mutta ette saa niitä liikuttaa».

Lapset eivät luulleet voivansa niitä erottaa toisistaan. »Tuoksusta», sanoivat he, »voisi sen kyllä havaita, mutta me emme tiedä, mistä ruususta tuoksu tulee, emmekä siis mikä on kasvanut ja mikä tekemällä tehty».

Nyt lenteli mehiläinen taas sinne ja asettui arvelematta tai edes tuokiotakaan epäellen luonnollisen ruusun päälle.

»No niin, lapsukaiseni», sanoi äiti, »eikö teidän tule myöntää, että pienellä mehiläisellä on enemmän älyä kuin teillä? Hänellä on vähäisenä toimenaan kukkaisten pölystä ja nesteestä valmistaa vahaa ja hunajaa. Muista asioista ei se tiedä mitään. Tämän hänen tietonsa, tämän taipumuksen, jota oppineet vaistoksi kutsuvat, on Jumala, joka niin lempeästi kaikista luoduistansa huolta kantaa, häneen istuttanut.

»Mutta mitenkä on nyt meidän ihmisten laita? Tätä tietoa, tätä aistia ei Jumala ole meille suonut. Mutta Jumala on meille antanut ymmärryksen tutkia ja valita mitä meidän aineelliseksi hyödyksemme soveliasta on. Hän antoi meille vapaan tahdon, mutta myös omantunnon, joka meitä varoittaa pahasta ja johdattaa kaikkeen hyvään, joka sielumme autuudelle välttämätöntä on.

»Meidän tulee sentähden käyttää ja kehittää ymmärrystämme oppiaksemme oikein tuntemaan tätä näkyväistä maailmaa. Vielä enemmän tulee meidän kuulla omantuntomme ääntä, tätä Jumalan ääntä, joka ilmoittaa että me olemme myös toisen korkeamman maailman omia. Me voimme tosin havaita tunnusmerkkiä Jumalasta näkyväisessä luomakunnassa; mutta vielä ihanampana ilmaisee hän itsensä pyhässä raamatussa, joka selkeästi selittää sen, johon omatunto ainoastaan viittaamalla osottaa».

    Tutki luonnoss’ Luojan töitä.
    Ne on viisauden teitä!

Outo hautakirjoitus.

Matkustavainen luki erään suuren kaupungin hautausmaalla hautakivien päällekirjoituksia. Marmorimuistopatsaalle oli suurilla kirjaimilla kiveen hakattu seuraavat kummalliset sanat: »Se mies, jonka luut tässä lepää, on tullut 90 vuoden vanhaksi; mutta elänyt hän on ainoastaan kolme vuotta».

Vieras, joka ei ymmärtänyt tätä hautakirjoitusta, pudisteli päätään ja kutsutti haudankaivajan, joka hänelle selitti hautakirjoituksen seuraavalla tavalla:

»Se mies, jonka haudalla nyt seisomme», kertoi hän, »on lapsuudestaan saakka elänyt ainoastaan tätä maailmata varten ja etsinyt sen katoovaista tavaraa, hekumaa ja kunniaa. Mutta kolme vuotta ennen kuolemaansa muuttui hän, oppi Jumalata tuntemaan, rukoili häntä joka päivä ja koetteli elää Jeesuksen opin mukaan. Hän teki keräämillään rikkauksilla paljon hyvää köyhille, eikä hänellä enää ollut suurempaa onnea kuin tehdä muille iloa ja koetteli olla ja elää ainoastaan Jumalan sanan jälkeen. Kuolinvuoteellaan sanoi hän: ’entinen elämäni ei ollut mitään elämätä; minä olin ikäänkuin kuollut Jumalalle, kaikelle hyvälle ja kaikelle oikealle ihmisilolle. Mutta vasta sitte kun mieleni muuttui, alkoi oikea elämä; sillä ainoastaan nämä kolme vuotta olen elänyt Jumalaa ja hyvää varten ja nauttinut puhtaamman ja parhaimman ilon.’ Hän käski sentähden panemaan hautakivelleen nämä edellä mainitut oudot sanat, jotka varmaan jo ovat monenkin saattaneet parempiin ajatuksiin.»

    Ken itsens’ uhraa maailmalle,
    Ei elä, kuole taivahalle.

Kuolevan kolme rukousta.

Kuolinvuoteellaan makasi eräs ylhäinen, korkeasukuinen valtion virkamies, joka jo monta vuosisataa sitte oli elänyt ja uskollisesti palvellut herraansa. Mutta liian paljon oli hän tavotellut kunniasijoja ja ajallista omaisuutta, vieläpä myös huolehtinut enemmän hovin kuin kansan eduista. Keisari kävi häntä tervehtimässä ja kehoitti häntä pyytämään itselleen jonkun armonosoituksen, minkä ikinä tahtoi.

»Rauhoita minun omaatuntoani siitä», sanoi kuoleva, »että olen elänyt ainoastaan tätä maailmata varten».

»Sitä en voi», vastasi keisari.

»Noh», virkkoi kuoleva, »pidennä elämääni yhden tunnin vaan».

»Yhtä vähän minä sitäkään voin», sanoi keisari, »en edes silmänräpäystäkään».

»Niin lievennä ainakin tuskat jäsenissäni!» vaikeroitsi sairas.

»Ei sekään ole minun vallassani», vastasi keisari huokaellen.

»Oi», huokaili nyt kuoleva, »olisinko minä kuitenkin Jumalaa niin uskollisesti palvellut kuin sinua, niin olisi minulla ystävä taivaassa, joka tähdistönauhojen asemesta olisi voinut suoda korkeampia armonosoituksia, voinut antaa synnit anteeksi, voinut pidentää tämän ajallisen elämän ja antaa ijankaikkisen.»

    Ken Herraa tääll’ on etsinyt,
    Ei ole turhaan elänyt.

Ykkönen.

Eräs herttainen, hilpeä vanhus keskusteli mielellään pojanpoikansa kanssa ja osasi ikäänkuin leikkien saada hänet ymmärtämään tärkeimmätkin totuudet. Kerran hän kirjoitti pojalle, joka koulusta tultua kävi häntä tervehtimässä, kivitaululle seuraavaa: Jos sinä käyttäydyt siivosti, opit ahkerasti etkä tee mitään pahaa, niin annan minä sinulle niinpian kuin täytät viisitoista vuotta, 000 markkaa, joilla sinä saat joko lukujasi jatkaa tai oppia kaupankäyntiä.

Pikku Paavo rupesi nauramaan ja sanoi: »Nollathan eivät ole minkään arvoisia, olkoonpa niitä miten paljon hyvänsä. Mutta jos sinä asetat jonkun luvun niitten eteen, esimerkiksi 1, silloin heillä vasta on merkitys».

Isoisä hymyili ja sanoi: »Niin tahdon minä sitte 1 numerolla muuttaa nollien mitättömyyden 1000. Mutta paina muistiisi tämä hyvä opetus: ’Kaikki meidän tekomme ovat pelkkiä nollia vaan, ellei yksi ykkönen tule niille lisäksi, joka heille vasta arvoa antaa ja tämä ykkönen on rakkaus Jumalaan ja ihmisiin’».

    Sydän mi Herraa Jumalaa
    Ja lähimmäistä rakastaa,
    Elomme työmme jalostaa.

Kaupunki- ja maalaiselämä.

Marketta, eräs reipas talonpojan emäntä, kantoi suuren korillisen pellavaa kaupunkiin; hänen lapsensa, poika ja tyttö, kantoivat pienempiä koria ja seurasivat häntä. Kaupungin rouva, joka oli tilannut pellavan, oli siihen hyvin tyytyväinen ja tarjoili lapsille ja heidän äidilleen simaa ja vehnäleipää. Lapset olivat kovin iloissaan. »Kuinka onnellisia ovat kumminkin kaupunkilaiset», sanoivat he. »Kuinka murakkaa on tämä valkoinen leipä! Kuinka makeaa tämä keltainen juoma! Ja kuinka komeaksi ovat tämän suuren pirtin seinät maalatut! Kaupunkilaiset ovat tosiaankin onnellisia ihmisiä!»

Seuraavana keväänä kävi kaupunkilaisrouva lapsineen tervehtimässä talonpojan emäntää maalla. Emäntä kestitsi vieraita puutarhassaan kukkivien omenapuitten varjossa tarjoten maitoa, voita ja ruisleipää. Lapsista tämä maistui niin äärettömän makealta.

»Näin rasvaista maitoa ja näin kullankeltaista voita», sanoivat he, »emme varmaankaan saa nähdä kaupungissa. Tämä musta leipä tuntuu myös meistä voimakkaammalta ja paremmalta kuin valkoinen. Ja kuinka kaunista täällä on! Kuinka sinisenä taivas hohtaa valkoisten ja punasten omenakukkien läpitse! Kuinka monivärisenä tuo vihreä niitty kukkinensa loistaa! Maalaiset ovat kumminkin onnellisimpia ihmisiä!»

Molemmat äidit hymyilivät ja sanoivat: »Kaupunkilainen kiittää maalaista, maalainen kaupunkilaista onnelliseksi!»

    Jok’ onneansa oikein osaa arvostaa,
    Hän ainoastaan onnen saavuttaa.