language: Finnish

KOVAN ONNEN MIES

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä

Kirj.

THEODOR WEHL

Mukaellen suomentanut

Matti Lehmus

Kuopiossa, U. W. Telén & C:O, 1908.

HENKILÖT:

VESANEN, pormestari, leskimies.
NOORA, hänen tyttärensä.
NORONEN, varatuomari.
HALONEN, varatuomari.
JUHANI, pormestarin palvelija.

(Näyttämö kuvaa huonetta, jossa on ovi perällä ja oikealla sivulla.
Hienot huonekalut: kahvipöytä tarjottimineen ja kukkineen.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(VESANEN ja NOORA istuvat kahvipöydän ääressä).

VESANEN (laskee kahvikuppinsa pöydälle). Mutta, oikein todella, hyvä
Noora, varatuomari Noronen…

NOORA (keskeyttää hänet äkkiä). Sinä et ollenkaan ole huomannut, isä hyvä, miten kauniisti meidän ruusumme kukkivat. Kuinka loistava ja tuore väri!… ja tuoksu sitten!… Ihaillessaan näitä luulisi olevansa Persiassa, tuhannen ja yhden yön satumaassa.

VESANEN. Mutta kuulehan, Noora, varatuomari Noronen…

NOORA (kuin ennenkin). Ja kaikista hauskinta on se, että satakieli on tehnyt pesänsä aivan ruusupensastoon. Eilen illallakin seisoin minä pensaan luona ainakin tunnin ajan, ja kuuntelin sen kaunista laulua. Kuinka se liverteli! Ah niin kauniisti!…

VESANEN. No, se siitä; mutta, kultaseni, varatuomari Noronen…

NOORA (pahoillaan). Mitä sinä, hyvä isä, oikein tarkoitat tuolla varatuomari Norosella? Koko aamuna en ole kuullut muuta kuin varatuomari Noronen, varatuomari Noronen. Mikä hänen on? Onko hän tehnyt itsensä huomatuksi jonkun tutkinnon suorittamisella, tai onko hän onnistunut jonkun asian ajamisessa? Eli mitä hän on tehnyt?

VESANEN. Voit uskoa minua, rakas Noora, varatuomari on kunnon ihminen ja kelpo virkamies. Se nainen, joka hänet saa miehekseen, tulee varmaankin onnelliseksi.

NOORA. Sen kyllä uskon. Sitähän sinä aina sanot. Ja taaskin koetat kääntää minun ajatuksiani naima-asioihin. (Uhkaa leikillisesti isäänsä). Sinä pahanilkinen isä! tahtoisitko sinä niin kernaasti minusta päästä?

VESANEN. Aivan oikein; minä en saa rauhaa, ennenkuin näen sinut vihkimä-pallilla. Sinä jo pian tulet suuremmaksi minua, sydänkäpyseni. Tytöllä, joka on naima-ijässä, tulee aina olla joku, jota hän hallitsee; jos hän ei saa miestä tohvelinsa alle, laittaa hän sinne isänsä, varsinkin jos hän, kuten minäkin, ikävä kyllä, on leskimies. Niin, niin, sinä pikku keijukainen, voit kyllä hymyillä ja lyödä leikiksi koko asian, — minulla on kuitenkin oikein. Tarkoitan oikein täyttä totta, ja sen vuoksi sanonkin vielä kerran…

NOORA (pitää käsiä korviensa edessä). Varatuomari Noronen! Varatuomari Noronen! Hyvä isä, anna minun olla rauhassa siitä ihmisestä! Minä en pidä hänestä, — minä en voi pitää hänestä!

VESANEN. Mutta minkätähden, lintuseni? Hän on mies, jota ei sovi halveksia. Eilen tarkastelin häntä oikein tarkoin, kiireestä kantapäähän asti: näkönsä on hyvin miellyttävä, ja ryhtinsä niinikään huomiota herättävä; sitä paitsi on hänellä rehellinen ja avonainen sydän; ja olen kuullut puhuttavan, että hän säästäväisyydellään on koonnut itselleen pienen omaisuuden.

NOORA. Siitä minä viis välitän! Ja vaikka hän istuisi korvia myöten kullassa, en minä sittenkään huolisi hänestä.

VESANEN. Mutta sanohan, minkätähden?

NOORA. Sentähden, että minä en pidä hänestä, isä!

VESANEN. Ja minkätähden sinä et pidä hänestä?

NOORA. Sentähden että hänen käytöksensä on niin kömpelö ja nurinkurinen. Oletko huomannut esim., että hänen saappaansa korot aina ovat kallellaan?

VESANEN. Ja sentähden sinä…?

NOORA (harmissaan, melkein itkien). Niin, sentähden — juuri sentähden!

VESANEN. Mutta, rakas lapsi, onko se siis välttämätöntä avio-onnelle, että saappaan korot aina pitää olla suorassa?

NOORA (nyyhkyttäen). On, ainakin minusta, sillä minä en milloinkaan voisi rakastaa sellaista miestä, joka käy saappaansa korot kallelleen.

VESANEN (on noussut ylös, menee Nooran luo ja hyväilee häntä ystävällisesti). No, no, sydänkäpyseni, jos se on niin tärkeätä, voimme kyllä katsoa sinulle sellaisen miehen, jolla on suorat saappaan korot!

NOORA. Niin, — mutta oikein suorat! —

VESANEN. Hyvä, hyvä! Me etsimme tästälähin ainoastaan sellaista miestä, jolla on Akilleen kantapää. Jokaisen kosijan täytyy ensin meille näyttää saappaansa; ja se, jonka saappaan korko on vähänkin kallellaan, vaikkapa vaan kahdennenkymmenen kahdeksannen osan tuumasta, saa heti rukkaset.

NOORA. Niinmuodoin varatuomari Noronen myöskin?

VESANEN. Varatuomari Noronen myöskin. Kaikki, kaikki, jotka kävelevät saappaansa korot kallelleen. (Leikillisesti). Mutta sanoppas, Nooraseni, tiedätkö jonkun, jolla olisi aivan suorat korot! (Katsoo korkojansa). Katsohan, minunkin korkoni ovat hiukan ulospäin vinossa. Hyväksi lopuksi löytynee tuskin ketään, jolla olisi oikein suorat korot.

NOORA. Oh, kyllä niitä löytyy, isä hyvä!

VESANEN. Vai niin! Oletko nähnyt jonkun sellaisen?

NOORA (iloisena). Olen, isä! Kun olin pääkaupungissa, tätini luona, asui meitä vastapäätä olevassa talossa eräs nuori mies…

VESANEN. Ahaa!… siinä se solmu selvisikin… No, hyvä… ja tuo nuori mies — josta olen sinun usein kuullut puhuvan — kuinka oli hänen laitansa?

NOORA (hämillään). Ei mitenkään, hyvä isä! Minä vaan ajattelin…

VESANEN. Sinä vaan ajattelit? Niin, niin, minä kyllä tunnen sellaiset ajatukset. Nuori tyttö, kuin hän puhuu jostakin nuoresta miehestä, eli vaan ajattelee, ei voi ajatella muuta, kuin että…

NOORA. Isä, nyt sinä taas kiusaat minua.

VESANEN. Mutta, mitenkä, tyttöseni?

NOORA. Niin, älä ollenkaan teeskentele; sinulla on aina sama ajatus päässäsi.

VESANEN. Entä sitten; se ei suinkaan ole moitittavaa, toivoakseni? Sinä jo pian tulet 20 vuoden vanhaksi, olet kaunis ja miellyttävä olento, ja…

NOORA. Ja mitä vielä?

VESANEN. Ja sinulla, enkelini, on sydän, joka ikävöitsee rakkautta.

NOORA. Kun sinä viitsit, isä…

VESANEN. Niin, siten kaikki tytöt sanovat, kun kosketellaan heidän hellimpiä tunteitaan; he ovat yhtä arkoja kuin varas, joka on tavattu työssään. Mutta myönnä kuitenkin, että tuo nuori mies, joka asui tätiäsi vastapäätä, ei ole sinulle aivan vieras.

NOORA. Kun kuuntelee sinun jaarituksiasi, isä, luulisi…

VESANEN (keskeyttää hänet)…. että minulla on oikeus puolellani. Jaa, eikö totta, minulla onkin oikein? Voit teeskennellä kuinka paljon hyvänsä, sinä et enää saa peittymään sitä totuutta, jonka vahingossa ilmaisit. — Tuo nuori mies siellä pääkaupungissa on sinua miellyttänyt, se siitä selkesi. Mutta sano nyt minulle, kuka hän on? Mikä hänen nimensä on? Ja millä asteella on teidän tuttavuussuhteenne? Jos jo olette päättäneet asianne, saatte kernaasti minun siunaukseni kaupan päälle.

NOORA. Oh, ei toki; niin pian ei siitä selvitä.

VESANEN. No, se oli hullusti! Saamme kait luvan selviytyä vähän hitaammin. Mutta kuitenkin: missä suhteissa sinä jo olet tuon oiko-korkoisen miehen kanssa? Karsaassa ei hänen korkonsa tietenkään ole?

NOORA. Me emme ole vielä missään suhteissa. Minä en häntä edes tunnekaan.

VESANEN. Kuinka? — Mutta tiedäthän kumminkin hänen nimensä?

NOORA. En tiedä sitäkään!

VESANEN. Hänen ammattinsa sitten?

NOORA. Yhtä tuntematon!

VESANEN. No, mutta, Noora, miten sinun järkesi laita on?

NOORA. Isä! —

VESANEN. Anna anteeksi, tyttöseni, mutta tämä on jo enemmän, kuin mitä yksi isä voi käsittää, varsinkin kun hän haluaisi naittaa tyttärensä. Olla kokonaista seitsemän kuukautta pääkaupungissa, ja tulos koko matkasta on, että on nähnyt yhden nuoren miehen, jolla ei saappaan korot ole väärässä. Se on todellakin masentavaa. Minä odotin jo jotakin parempaa, salakihlausta eli jotain sellaista… — Seitsemän uutta hametta, kolme hattua, kaksi saalia, yksi silkki-manttilja ja viisi paria uusia kenkiä sekä kuusi paria silkkisukkia lähetin sinulle, pikku enkelini — ja kaikesta tuosta tavarasta: pieni ikkuna-tuttavuus, jonkinlainen haaveilu-lemmitty. — Pikku ystäväni… se on todellakin tuskallinen kokemus!

NOORA. Jos nyt joku vieras henkilö kuulisi sinun puheitasi, isä, tietämättä että sinä puhut leikkiä…

VESANEN. Leikkiä? Kuulehan vaan! Onko siinä vielä leikin sijaa?
Luuletko todellakin asian tuntuvan leikiltä isälle, joka tahtoisi
naittaa tyttärensä. Mutta koska suhteet vielä ovat sillä kannalla, hyvä
Nooraseni, niin kyllä minä kumminkin uskoisin, että…

NOORA (pitää käsiä korvien edessä). Nyt sinä jälleen alat varatuomari
Norosesta; mutta minä en tahdo hänestä kuulla mitään. Hyvästi, isä!
Kun tulet toisiin ajatuksiin, niin löydät minut tuolta lehtimajasta,
alhaalla puistossa. Hyvästi! hyvästi! (Juoksee ulos peräovesta).

TOINEN KOHTAUS.

VESANEN (yksinänsä). Niin, siinä hän nyt juoksee tiehensä, tuo vallaton hupakko… Juokse vaan, mutta et sinäkään voi välttää kohtaloasi. — Kaksi rakastunutta, kumpikin ikkunassaan — ei ole hullumpaa! — Olisihan minun pitänyt jo huomatakin jotain sellaista!… Sitten kotiatulonsa ei hän enää ole ollut yhtä iloinen, vapaa ja onnellinen, kuin ennen. Olen usein tavannut hänen ajatuksiinsa vaipuneena, ja erään kerran näin hänen yksinänsä istuvan ja itkevänkin. Lapsi raukka! —… Äskettäin kirjoitin ystävälleni, Virtaselle, pääkaupungissa, että hän hankkisi minulle jotain tietoja Nooran rakkauden esineestä; ja jos tuo herra, jolla on niin suorat… hm! — Vahinko vaan, että hänen nyt juuri pitää olla asioimismatkoilla… Minä huomaan, että tiedustelut tulevat paljoa vaikeammaksi, kuin luulinkaan, ja tuskin sittenkään johtavat toivottuun tulokseen. — Mutta kellohan onkin jo paljo — ensin pieni kävely puutarhassa, ja sitten täytyy mennä virantoimitukseen — hohoh! (Menee).

KOLMAS KOHTAUS.

Varatuomari NORONEN (tulee peräovesta samassa hetkessä, kuin Vesanen menee sivu-ovesta. Sisään tullessaan kompastuu hän ja pudottaa hattunsa ja keppinsä). Kas niin — tuossa ne nyt ovat! Tänään jälleen on minun pahahenkeni irrallaan! Aamulla, kun nousen ylös, kuten minä aina teen, ja aijoin, tavallisuuden mukaan, työntää jalkani tohveleihin, huomasin mielipahakseni että koirani, Polle, leikittyään niiden kanssa, oli laahannut ne pois paikaltaan. Minun täytyi konttailla ainakin tunnin ajan pöytäin ja tuolien alla, kunnes vihdoin löysin nuo siunatut kenkärajat piirongin alta. Harmissani sellaisesta viivytyksestä, tempasin kiireesti päältäni yötakin — ja räiskis! — koko hihavuori repesi aina ylhäältä alas asti. Yhä enemmän harmistuneena tuosta uudesta onnettomuudesta, löin kiroten nyrkkiäni pöytään, kuten tavallista, ja — armahda! — permannossa makasi kerma-astia tuhansina pieninä palasina. Vimmastuneena sellaisesta vastoinkäymisestä, juon kahvini ilman kermaa, ja sokerin asemesta riitelin piikani kanssa, hänen parhaillaan puhdistaessa uusia mustia housujani, jotka aijoin päälleni pukea, lähtiessäni tänne tervehtimään hyvin oppinutta pormestaria. Piika vihastuu sanoistani, repii ja venyttelee housun lahkeita ja — rits, rats — lentelee napit toisensa perästä, sekä muutamat jäävät roikkumaan katkenneihin lankoihin; minulla ei ollut aikaa antaa niitä neuloa kiinni, sillä minun täytyi tavata pormestari ennenkuin hän lähtisi raatihuoneelle. Sentähden kiiruhdin tänne minkä jaksoin, ja juoksin kadulla kumoon pienen pojan, josta hänen äitinsä haukkui minua pitkin matkaa; ja tuskin olin ennättänyt ovelle täällä, kun jo kompastun ja pudotan hattuni ja keppini. Tuossa ne nyt ovat, mutta minä seison tässä ja mietin, mitä vielä voisi tapahtua, — sillä minun vastoinkäymiseni eivät vielä ole lopussa, sen varmaan tiedän kokemuksesta. — Kun ne kerran ovat alkaneet, riittää niitä pitkälle mitalle. — Oikein voi ihminen raivostua, kun ajattelen, että juuri tänään nuo onnettomat vastoinkäymiset piti alkaman; tänään, kun juuri hartaimmin olisin halunnut, että onni olisi hymyillyt minulle. Pormestari on minulle suosiollinen, sen tiedän, ja Noora!… niin, ehkei hänkään ole taipumaton. Onhan hän aina ollut ystävällinen minulle. Se toimi, joka nyt on avonaisena maistraatissa, on minun saatava, ja kun siitä tuleva palkka ynnä minun muut pienet tuloni hyvin hyvästi riittäisivät elättämään vaimon ja lapset, sopisi mielestäni Noora minulle mainiosti. Kun nyt vaan eivät nuo kirotut vastoinkäymiset taasen tulisi esteeksi. Oi, te pienet kiusallisuudet ihmis-elämässä! kun nyt vaan pysyisitte pois tämän päivän! (Panee kätensä ristiin). Kuuletteko, — tämän päivän! (Hän on ottanut ylös hattunsa, vaan kun hän ottaa ylös keppinsä, lyö hän sillä vahingossa hatun kädestään, ja säikähtyen siitä pudottaa hän kepin varpaillensa, nostaa ylös jalkaansa). Ai, ai, ai! Voi, minua vaivaista! (Hyppää toisella jalalla ympäri huonetta, ja astuu vihdoin hattunsa päälle). Jumalani! mihin minä nyt astuin?… Mitä minä näen!… se on oma, uusi hattuni! (Hypähtää kauhistuneena syrjään, jolloin käsi sattuu kahvipöydän syrjään, niin että kupit putoilevat). Kas niin — mitä se oli? (Käy päähänsä kiinni). Tuhat tulimaista, onko itse paholainen saanut minut valtaansa? — Nyt menivät vielä kappaleiksi pormestarin kahvikupitkin. Minä olen onneton! Enempää en voi kärsiä… minä pyörryn! (Vaipuu eräälle tuolille, joka rikkoutuu tai kaatuu, niin että hän putoaa laattialle). Kas niin! tässä minä nyt olen! Tulen ihan hulluksi! Ei, tämä menee liian pitkälle! Kukaan kuolevainen ei voi pitemmälle kestää… — (Hyppää äkkiä ylös). Mitä se on? — Joku tulee!… Olisikohan se pormestari, tai itse Noora neiti!… — Taivas… ja minä kun olen tällaisessa tilassa! He eivät saa nähdä minua! Joutuin pois täältä! (Rientää ovelle, mutta samalla se ulkoapäin aukaistaan, niin että hän törmää yhteen Juhanin kanssa.)

NELJÄS KOHTAUS.

(NORONEN. JUHANI.)

JUHANI (huutaa). Apuun! Varkaita! Ryöväriä!

NORONEN (juoksee sisälle, asettaa kätensä Juhanin suun eteen). Jumalan tähden! Älä huuda noin! —

JUHANI (yrittää huutaa). Apua! ryöväreitä!

NORONEN (pudistelee häntä). Rauhoittukaa, hyvä Juhani! Minä se olen!

JUHANI. Tekö, herra varatuomari?… Totta totisesti!… (Syrjään). Missä minun silmäni ja korvani olivat? Olisi minun heti pitänyt tuntea hänet tuosta akkamaisesta kohteliaisuudestaan. Aina sanoo hän »hyvä Johannes», »rakas Johannes»… (Ääneen). Mutta — lempo soikoon! — miksi tartuitte heti minun kurkkuuni, aivan kuin tahtoisitte kuristaa minut?

NORONEN. Tyst, rakas Johannes, tyst, Jumalan tähden, tyst! Minä luulin että sinä olit itse pormestari, eli neiti Noora. Ja kun minä en kuolemakseni olisi sallinut, että heistä kumpikaan olisi tavannut minut täällä, juoksin minä ovelle samassa silmänräpäyksessä, kun te, rakas Johannes, tulitte sisälle. Rauhoittukaa, hyvä Johannes, mitään ei ole tapahtunut.

JUHANI (tunnustelee rintaansa ja hartioitansa). Eikö mitään ole tapahtunut? Vai niin! Anteeksi, herra varatuomari, mutta te annoitte minulle aika täräyksen… Se kyllä tuntuu paikoissani. (Katselee ympärilleen.) Ja miltä täällä näyttää! Kaikki on kumollaan! Herra varatuomari! paholaisen kanssako te olette täällä tapellut?

NORONEN. Ei, kun itseni kanssa, hyvä Johannes, eli oikeammin sanoen, kovan onneni kanssa.

JUHANI. Sitä minä en ymmärrä, herra varatuomari.

NORONEN. Älkäämme puhuko siitä enempää, rakas Johannes. Se oli yksinkertaisesti siten, että minua alkoi hieman pyörryttämään; kun tahdoin pitää kiinni pöydästä, putosivat kahvikupit laattialle; sen jälestä vaivuin minä tuolille, ja se meni rikki (kaatui). Olkaa hyvä, ja antakaa korjata kaikki minun laskuuni ja minä olen teille siitä kiitollinen.

JUHANI. Hyvä, herra varatuomari, kyllä minä teen kuten käskette. — (Ottaa ylös Norosen hatun ja kepin.) Synti on, että teidän uusi hattunne on aivan pilalle rutistunut! Tässä se on!

NORONEN (pyyhkii toisella kädellä nenäliinalla hikeä otsaltaan ja toisella kädellä ottaa vastaan hatun ja kepin). Kiitos, hyvä Johannes, kiitos! (Pudottaa keppinsä). Hyvä Jumala! — joko se taas alkaa!

JUHANI (ottaa kepin ylös). Tuossa, herra varatuomari! Teillä on varmaan kramppi kädessänne. Antakaa kun hieron sitä.

NORONEN. Oh, ei mitään! Se kyllä menee ohi, rakas Johannes! Pitäkää nyt vaan huolta, että nuo särkyneet esineet tulevat pois täältä.

JUHANI. Heti paikalla, herra varatuomari! Kun ette vaan taas voisi pahoin. Näytätte niin vaalealta. — Tiedättekö, mitä? Teidän täytyy ottaa nuuskaa! (Tarjoo hänelle nuuska-rasiaa). Se auttaa. Se vahvistaa hermoa ja sielua, uskokaa minua!

NORONEN. Hyvä, hyvä! Toimikaa nyt vaan niinkuin sanoin, rakas Johannes!

JUHANI (tarjoo yhä vaan rasiaansa). Todellakin, herra varatuomari! Yksi erä tällaista nuuskaa voi virvoittaa kuolleenkin. Ottakaa nyt vaan!

NORONEN. Minä en nuuskaa, Johannes. Antakaa minun olla rauhassa.

JUHANI. Ah, herra varatuomari! Saatte nähdä kuinka hyvää se teille tekee — juuri sentähden, ettette ole tottunut siihen. — Ottakaa nyt!

NORONEN (kävelee edestakaisin). Minä en huoli, rakas Johannes! Olkaa niin hyvä ja jättäkää minut rauhaan.

JUHANI (syrjään). »Olkaa niin hyvä ja jättäkää minut rauhaan!»… Aina vaan tuota kirottua kohteliaisuutta, jota minä kuollakseni vihaan. Koko varatuomari on minulle vaan harmiksi; kernaammin soisin että hän kerrankin ärjyisi kunnollisesti minulle. Lyönpä vetoa, että hän paljaasta kohteliaisuudesta sittenkin ottaa nuuska-priisin. — (Ääneen). Minä en hellitä, herra varatuomari, ennenkuin otatte nuuskaa, sillä olen varma, että se tekee hyvää teille. Tulette vielä kiittämään minua siitä. Tuossa (työntää esille rasiaa).

NORONEN (syrjään). Päästäkseni hänestä rauhaan, täytynee minun vasten tahtoanikin, ottaa nuuskaa… (Ääneen.) No, anna tänne sitten, Johannes hyvä!

JUHANI (syrjään). Sitähän sanoin! (Ääneen.) Se on oikein, herra varatuomari! Kas tässä, ottakaa — mutta oikein aimo priisi. Rintakatarri, päänsärky, mahataudit, reumatismi — kaikki aivastatte te hiiteen — sen saatte nähdä!

NORONEN (ottaa nuuskaa hyppysiinsä, mutta pitää sen siinä). Hyvä, ja nyt laittakaa itsenne ulos täältä. Minulla on jotakin puhuttavaa herra pormestarin kanssa.

JUHANI. Heti, herra varatuomari. (Oikasee matot, korjaa kaikki järjestykseen ja vie pois kahvikupit.)

NORONEN (aukaisee ovea, mutta sulkee sen jälleen). Totisesti, tuolta tulee neiti Noora!

JUHANI. Olkaa levossa; kyllä minä poistun! (Syrjään.) Tuollainen narri mieheksi! Aina vaan: »rakas Johannes!» Toista oli silloin, kun palvelin kaartissa —; silloin sanottiin: »saakelin tuhmeliini! eteenpäin, mars!» (Marssii pois sivu-ovesta.)

VIIDES KOHTAUS.

NORONEN (yksinään katselee oven raosta). Se on todellakin hän! Hän tulee! hän tulee! — (järjestelee vaatteitaan). Nyt, Noronen, nyt tulee voimat kysymykseen. — (Panee kätensä ristiin). Kova onni, vastoinkäymiset, minun elämäni kiusaaja! jättäkää minut nyt rauhaan joksikuksi ajaksi, muutamaksi hetkeksi, neljännestunniksi, tai edes viideksi minutiksi! Säälikää minua te kiusanhenget, ainoastaan niin kauvan, että ehdin tunnustaa rakkauteni, ja vastaanottaa hänen kätösensä…! (Menee Nooraa vastaan.)

KUUDES KOHTAUS.

(NORONEN. NOORA.)

NOORA (vähän pilkallisesti). Ah, herra varatuomari!

NORONEN. Ni — niin, — minä se olen, neiti Noora.

NOORA. Te varmaankin etsitte isääni, herra varatuomari? Jos sallitte, menen minä heti ilmoittamaan hänelle.

NORONEN. Minä pyydän, neiti, sallikaa ensin minun puhua hetkinen kanssanne.

NOORA. Miten voin palvella teitä, herra varatuomari?

NORONEN. Palvella minua, neiti?… Kuinka voitte käyttää sellaisia sanoja minulle?… Minä tahtoisin… se — tahtoo sanoa — minä toivoisin…

NOORA. Te saatatte minut uteliaaksi.

NORONEN. Neiti… jos tietäisitte… — Jos voisitte aavistaa…

NOORA. Mitä tarkoitatte?

NORONEN. Mi—nä tarkoitan, neiti hyvä… jos… siinä tapauksessa, että… (Syrjään.) Minä en voi päästä alkuun; tämä ei pääty hyvin.

NOORA. Tahtoisitteko sanoa, herra varatuomari…

NORONEN. Niin… minä tahtoisin sanoa teille, neiti Noora… että eräs mies… jonka sydän… kaikki ajatukset… jonka koko sielu… (painaa kättä rintaansa vastaan, pudottaen keppinsä).

NOORA (säikähtää). Ah!… Te säikytitte minut!

NORONEN (ottaa ylös keppinsä). Anteeksi, armollinen neiti! — —
(Syrjään.) Kirottu keppi! (Ottaessaan keppinsä, pudottaa hän hattunsa.)
Tuo myöskin!

NOORA. Mitä te sanotte?

NORONEN. Suokaa anteeksi neiti! — Silmänräpäys vaan! (Hän vie pois hattunsa ja keppinsä, tulee Nooran luo, oikoen vaatteitaan.) Nyt minä tulen asiaani!

NOORA (pelkää). Jumalani! mitä te aijotte? Ettehän vaan aijo tappaa minua?

NORONEN (loukkaantuneena). Tappaako teidät? Minäkö, neiti Noora, joka jumaloitsen teitä, joka tahtoisin kantaa teidät käsilläni; minäkö, jolla ei ole mitään muuta toivottavana, kuin että…

NOORA. Te olette liiaksi kohtelias, herra varatuomari! Minä en mitenkään ole ansainnut teidän kunnioitustanne.

NORONEN. Minun kunnioitustani? Mitä sanoja, neiti Noora! Ettekö voi löytää kauniimpia, hempeimpiä ja lempeimpiä sanoja?

NOORA. Kuinka niin? Minä en ymmärrä teitä!

NORONEN. Oi, Jumalani! miksi et ole luonut minua Demostheneeksi, voidakseni sanoin tulkita ne tunteet, jotka minä tunnen tunnossani, taikka oikeammin, sydämmeni syvyydessä! Oi, neiti Noora, minun sydämmeni…

NOORA (syrjään). Vai sinne sitä jouduttiin! Sitä jo alusta aavistin. — Kuinka kiusallinen hetki tämä on! Jos nyt edes jokin tulisi häiritsemään meitä!

NORONEN. Te käännytte pois päin, neiti Noora,… te vaikenette! Ettekö voi arvata mitä minä tarkoitan?

NOORA. Se on aivan mahdotonta, herra varatuomari.

NORONEN. Minä olen erittäin huono puhuja, ja kehno sanoin selvittämään ajatuksiani. Minä en osaa oikein nimittää sitä, jota tahtoisin teille ilmoittaa. Jos minulla olisi rohkeutta, kuntoa, tai jos uskaltaisin, niin minä… (Syrjään.) Oi, hyvä Jumala, anna minulle rohkeutta, ainoastaan rohkeutta! Ah, tuossa minulla on vielä sormieni välissä jälellä Johanneksen antama nuuska, se joka virkistää ajatuksia, elähyttää sydäntä, kuten hän sanoi. Hyvä, — minä koetan. (Vetää nuuskaa sieramiinsa hyvin ahnaasti).

NOORA. Koettakaamme vihdoinkin päästä johonkin tulokseen.

NORONEN. Suokaa minulle aikaa vielä hetkinen, neiti Noora! Tilaisuus olisi niin sopiva, ettei toiste parempi. Tietäkää siis, armas Noora neiti, että minä jo kauvan olen sydämmessäni… (vääristelee naamaansa ja vihdoin aivastaa)… olen sydämmeni syvyydessä hautonut salaista, mutta todellista… (aivastaa)…

NOORA (niiaa pilkallisesti).

NORONEN…. olen hautonut todellista… puhdasta… (aivastaa).

NOORA (niiaa joka kerta kuin Noronen aivastaa).

NORONEN…. viatonta… palavaa… (aivastaa)… le… lempeä… (aivastaa)… te… te… teitä koht… (aivastaa)… kohtaan, neiti Noora… (aivastaa)… ja… ja minä vakuutan… (aivastaa)… minä va… va… (aivastaa)… kuutan, et… et… (aivastaa)… että… (aivastaa)… minä… (aivastaa useasti perätysten).

NOORA (pistää sormet korviinsa ja purskahtaa nauramaan). Jumalan tähden, lopettakaa jo, herra varatuomari. Minua oikein kauhistuttaa; — en voi sietää enempää… hyvästi! (juoksee nauraen sivuoven kautta pois).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

NORONEN (yksinään, yhä aivastaen). Hyvä ne… neit… (aivastaa)… ti Noora!… (aivastaa)… Neiti… i… i (aivastaa)… Piru periköön koko aivast… (aivastaa)… aivastuksen ja nuuskan!… (aivastaa, pyyhkii nenäänsä, odottaa jos vielä tulisi)… Jos nyt olisin aivastanut edes kuoliaaksi itseni… (Kävelee kiukkuisena edestakaisin.) Kas niin, heti loppui, kuin toivoin että sitä olisi kestänyt ijankaikkisesti. Se oli kirottu kova-onneni, alituinen pahahenkeni. (Käy kiinni nenäänsä.) Oi, nenä, nenä, mitä sinä teit minulle! Sinä ilkiö, pahan onnen vekara, turmelit minun onneni! Olin juuri pääsemäisilläni alkuun, ja sanat alkoivat tulvia huuliltani… mutta silloin sinä tulit väliin kirotulla kutkuamisellasi… ja hävitit kaikki… kaikki… Oi, Jumalani… tällaisesta voi tulla hulluksi. — — — — Jos nyt vielä tulee pormestarikin… Minä olen aivan sekaisin… Miten saada kokoon ajatuksensa?… Mitä puhua hänelle?… (Korjailee itseänsä peilin edessä.) Tuhat tulimaista! miltä minä näytän!… (Oikoo takkiansa ja housun lahetta, jolloin housun lahkeen reuna repee.) Ja taas uusi onnettomuus… siinä se on! Nyt en voi enää mennä minnekään tuollaisilla housuilla. Oih!…

KAHDEKSAS KOHTAUS.

(NORONEN. VESANEN.)

VESANEN (tulee sivu-ovesta). Katsohan vaan… herra varatuomari Noronen! Miten olen ansainnut kunnian saada nähdä teidät luonani näin aikaisin?

NORONEN. Ettekö voi arvata, herra pormestari?

VESANEN. Ehkä, ainakin osaksi, luulen minä. Avonainen virka maistraatissa… eikö se ole se, joka teidät on johtanut luokseni näin varhain?

NORONEN. Ihan oikein, herra pormestari. Ja minä uskallan toivoa…

VESANEN…. Ja täydellä oikeudella… Teillä on ennen muita etuoikeus siihen virkaan. Olette toimellinen ja ahkera mies, ja kukaan ei soisi teille sitä virkaa sydämmellisemmin, kuin minä. Tässä käteni vakuudeksi (ojentaa kätensä hänelle).

NORONEN (seisoen ja salaten rikkinäistä housunpunttiansa, välttää näkösälle tuloa ja kumartaa ainoastaan). Kiitän nöyrimmästi, herra pormestari!

VESANEN. Ihan todella, herra varatuomari, ihan todella! Tässä on käteni — lyödään kättä.

NORONEN (kuten ennen). Te olette erittäin hyväntahtoinen, herra pormestari!

VESANEN (pudistaa päätään). Lempo soikoon, mikä teitä vaivaa, herra
Noronen? Pelkäättekö minua?

NORONEN (yhä seisoen paikallaan). En ollenkaan! Minä kyllä ymmärrän antaa arvoa teidän ystävyydellenne ja hyväntahtoisuudellenne, mutta…

VESANEN…. Mutta!… Mitä »mutta», hyvä herra?

NORONEN (hyvin levottomana silmäillen housun punttiansa). Tällä hetkellä… luulen minä…. taikka minä ajattelin…

VESANEN. Hiiteen teidän luulonne ja mietteenne! Kas tuossa käsi!
(Ojentaa kätensä edelleen.)

NORONEN (huoaten). Jos te niin käskette… (Astuu jonkun askeleen lähemmäksi, yhä piilottaen rikkinäistä housun punttiansa.)

VESANEN (ottaa hänen kätensä ja pudistaa sitä). No, vihdoinkin uskallatte! — Turhaa, narrimaista häveliäisyyttä vaan! Olkaa vakuutettu, että minä teidän eduksenne teen, mitä voin! — (Alkaa kävellä edestakaisin.)

NORONEN. (Joka kerta kuin Vesanen menee hänen sivuitsensa, kumartuu korjaamaan rikkinäistä housun punttiaan, ettei pormestari huomaisi sitä, ja nousee aina suoraksi kun pormestari kääntyy ympäri häneen päin. Ei kuuntele mitä pormestari puhuu.)

VESANEN (kävellen). Te olette todellakin paikan ansainnut. Te olette aina ollut täsmällinen virassanne, ja olette osoittanut erinomaista ahkeruutta sekä väsymätöntä avuliaisuutta, jollaista tähän aikaan enää harvoin tapaa nuorissa miehissä. Sellaiset ominaisuudet tulee palkita arvonsa mukaan. — Ja sitäpaitsi olette te jo siinä ijässä, jolloin ruvetaan ajattelemaan omaa kotia oman lieden ääressä. — (Pysähtyy Norosen eteen.) Eikö totta, — teilläkin on tuolla vasemmalla puolella pieni eläjä, joka levottomana tykyttää liivinne vuoria vastaan? —

NORONEN (hajamielisenä). Pyydän anteeksi, herra pormestari, se on minun taskukelloni. Se on muuan vanhanaikainen, suurehko koneisto, jonka olen perinyt isältäni.

VESANEN (hämmästyneenä). Oletteko päästänne sekaisin, herra varatuomari?

NORONEN (syrjään, epätoivoisena). Armahda Jumala minua! Nyt varmaankin sanoin jonkun tuhmuuden! — Kirottu housun puntti!

VESANEN. Minä puhuin teidän sydämmestänne; ja te alatte kehua kelloanne!

NORONEN (syrjään). Siinä se oli! — Kuolema tuolle housun puntille!

VESANEN (syrjään). Nooralla on sittenkin oikein; hän ei ole täysijärkinen. — (Ääneen.) Oletteko jo tarkastellut naima-ikäiset naiset kaupungissamme?

NORONEN. Minäkö?

VESANEN. Aivan niin.

NORONEN. En herra pormestari. Ja mitä se hyödyttäisikään? Sydämmeni on tehnyt valintansa.

VESANEN. Vai niin! (Kääntyy kävelemään.)

NORONEN (kumartuu jälleen korjaamaan housun punttiaan).

VESANEN (kääntyy äkkiä ympäri). Kenen sitte se on valinnut? (Huomaa
Norosen kumartuneena: nauraen.) Mutta mitä te teette, hyvä varatuomari?

NORONEN (nousee suoraksi hyvin äkkiä ja vääntelee käsiään epätoivoisena). Sekö myöskin?… nyt on kaikki mennyttä! Minä olen onneton! Ah, sitä kovaa onnea!

VESANEN (hämmästyneenä). Mikä teitä vaivaa?

NORONEN (harmissaan). Ettekö te huomaa, herra pormestari? Katsokaa nyt!… (ojentaa jalkansa ylöspäin). Housuni puntit ovat ihan hajalla!… (kadottaa tasapainonsa ja kaatuu)… Voi minua onnetonta ihmistä!…

VESANEN (purskahtaa nauramaan). Housunne puntit rikki!… Oletteko te päihtynyt… vai maako pyörii allanne?… kun ette pystyssä pysy!… Ei… hyvästi, herra varatuomari!… (menee, yhä nauraen).

YHDEKSÄS KOHTAUS.

NORONEN (seisoo paikallaan kuin kivettynyt). Hänkin nauraa minulle, kuin riivattu… nyt on kaikki lopussa!… minä olen mennyt mies!… Aijoin juuri puhua hänelle Noorasta, ja sanoa hänelle kuinka minä rakastan ja lemmin, oikein jumaloitsen häntä… kuin tuo kirottu housun puntti turmeli koko asian!… (Kumartuu repäisemään irti rikkinäistä osaa, mutta innossansa repäsee halki koko housun lahkeen.) Pois nuo risat… — Kas niin… nyt se meni kokonaan hajalle!… — Oih… auvetkoon maa jalkani alla, ja itse isäpiru vieköön minut mukanansa pohjattomaan syvyyteen!… — Mitenkä nyt enää pääsen täältä kotiakaan?… Jos ihmiset näkevät minut, luulevat he, että minä olen hourujen huoneesta karannut olento, ja rientävät kiinni ottamaan minua, aivan kuin vesikauhuista koiraa… Voi onnettomuutta!… (Ovelta kuuluu kolkutusta.) Nyt siellä jo joku kolkuttaa… Kukahan lieneekään?… (Istuu tuolille, koettaen kätkeä rikkinäistä housun lahettansa toisen jalan takapuolella.)

KYMMENES KOHTAUS.

(NORONEN. HALONEN.)

HALONEN (aukasee ovea). Täällä ei ole ketään? (Tulee sisälle ja huomaa
Norosen.) Mitä… Kuka te olette?… (Tulee lähemmäksi.) Vilhelm! —
Oletko se sinä, Vilhelm? — Hyvää päivää! vanha ystävä.

NORONEN (levottomana, kätkien jalkaansa). Te varmaankin olette erehtynyt, hyvä herra; — en minä ole se, jota te etsitte… Minä olen…

HALONEN. Vilhelm… niin, niin… sen minä tiedän!… Etkö enää tunne minua, Kustaa Halosta, entistä koulu- ja ylioppilastoveriasi?

NORONEN (hämillään). Mitä minä kuulen? — Oletko se sinä todellakin?

HALONEN. Ihan varmaan, minä se olen, vanha poika! Mutta mikä sinua vaivaa, ystäväni? — Tule syliini, että saan rutistaa sinua sydäntäni vastaan! (Vetää hänet ylös, puristaa rintaansa vastaan ja pyörähtää ympäri hänen kanssaan.)

NORONEN (estellen). Hiljaa… älähän nyt… minä pyydän, laske minut!
(Pääsee irti.) Sinä olet yhä vaan sama hulivili, kuin ennenkin.

HALONEN. Aina vaan sama! — Mutta entäs sinä?

NORONEN (hätäisenä, pyrkii piiloon). Älä katso minuun!…

HALONEN. Miksi ei? (Vetää Norosen eteensä, tarkastelee häntä.)

NORONEN. Siksi… että… että…

HALONEN (on huomannut hänen rikkinäiset housunsa, nauraen). Ha, ha, ha, ha! Mitä tuo on?… Oletko tapellut jonkun kanssa?

NORONEN (nolona). Ei, — itseni kanssa minä vaan olen riidellyt… Eikö ne ole sievät housut… kalliit ne ovat… Mutta paljon ovat ne harmia tuottaneet minulle… Minun kova-onneni…

HALONEN. Mitä — yhäkö sinua vaivaa tuo sama luulottelu kovasta onnestasi? —

NORONEN. Mitä sinä lörpöttelet luulottelusta? — Pidätkö sinä luulotteluna sen, mikä on todellista… häh?… Eikö se ole kova-onni, kun aamulla, vuoteesta noustuaan, saa turhaan etsiä tohveliaan, repii rikki yötakkinsa hihavuorin, työntää kumoon kerma-astian, näkee piian repivän irti housun napit, juuri kun on saanut housut puhtaaksi päälle otettavaksi, juoksee kiireessään kumoon poikanulikan kadulla, josta sitte saa kuunnella äidin haukkumista, niin että korvat pakahtuvat, häh? — Eikö sekään ole kova-onni, kun päästyänsä tänne, kynnyksen yli astuessa kompastuu suulleen, pudottaa hattunsa ja keppinsä, sekä ottaessaan niitä ylös, kepillään jälleen lyö hatun kädestään ja sivumennen astuu sen päälle, niin että se menee kokonaan pilalle, — häh? — Miksi sitä sanot, kun hattua katsellessaan sekaantuu niin, että työntää pöydältä alas pormestarin kahvikalut, sekä harmistuneena tästä, istahtaa tuolille, joka paikalla menee rikki ja kaatuu niin, että vihdoin löytää itsensä pöydän alta, häh? — Pidätkö sitäkin luuloteltuna onnettomuutena, kun parhaillaan tekee rakkauden tunnustusta tytölle, jota rakastaa, jumaloitsee, erään houkutellun nuuskahiukkasen tähden joutuu aivastamaan niin, ettei saa sanaa sanotuksi, vaikka näkee rakastettunsa juoksevan tiehensä pilkallisesti nauraen… häh? — Onko se onni, kun oikoessaan vaatteitaan, repäsee rikki housun punttinsa, ja sen kautta menettää pormestarin suosion, jolta juuri on hakemassa erästä tuottavaa tointa maistraatissa, sekä vihdoin vihoissansa sattuu repäsemään halki koko housun lahkeen (nostaa ylös jalkaansa)… häh? — Eikö tämä kaikki ole kovanonnen peliä… häh? — Ja tuo kaikki on tapahtunut jo tänään, kello kahdeksasta aamulla… (ottaa kellon taskustaan, katsoo sitä) kello yhteentoista päivällä… häh? — Nyt on vielä jäljellä enemmän kuin kaksitoista tuntia puoliyöhön, niin että vielä ehtii tapahtua mitä hyvänsä… (Pistää innossaan kellon taskunsa sivuitse, joka putoo lattiaan.) Siunatkoon! — Tuossa tuokin on!… (Vääntelee epätoivoisena käsiään.) Oih… minä olen oikea kovanonnen lintu, kohtalon leikkipallo! Ystäväni, hanki minun kaulaani nuoranpätkä, sekä kivi toiseen päähän, ja heitä minut meren syvyyteen. Ei, tällaista kovanonnen leikkiä ei voi lempokaan sietää!

HALONEN (on nauranut koko ajan, ottaa kellon lattialta). Ole mies, Noronen! — ja hiiteen heitä mokomat oletukset. — Tässä maailmassa ei ole mitään sellaista, jota kutsutaan kovaksi onneksi. Ainakaan minä en sellaista tunne.

NORONEN. Niin, sinä!

HALONEN. Niin, minä juuri! Ymmärrän hyvin, mitä sillä tahdot sanoa: että minä muka olen alituisen onnen suosikki — eikö niin? Minä tiedän, että moni ystävistäni on samaa mieltä. No niin, voi olla siten, että minä olen onnen lempilapsi. Mutta miksi se niin on? — Ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että minä tahdon sen niin olemaan, ja että se on minun päämaalini, johon minä pyrin.

NORONEN. Voineeko sitä juuri asettaa päämaalikseen? — Ainakin minulle ei se onnistu, jos vaikka miten yrittäisin; minä olen ja pysyn onnettomana.

HALONEN. Lorua! Tiedätkö, kuinka eräs kirjailija lausuu tästä asiasta:
»Ihmisen synkät ja valoisat hetket määräävät hänen kohtalonsa».

NORONEN. Ja entä sitte?

HALONEN. Entäkö sitte? Etkö ymmärrä, mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että elämä tuntuu erilaiselta, aina sen mielentilan mukaan, jonka alaisena sitä tarkastelemme. Jos olet ärtyinen, vihainen, katkeralla mielellä ei silloin sinuun vaikuta kukkain tuoksu, ei lintuin laulu eikä luonnon hymyily, sillä sinä itse katkeroitat kaiken tuon ärtyisyydelläsi, kiusallisuudellasi ja pahalla luonnollasi. Kaikki mitä silloin aijot toimittaa, onnistuu huonosti sentähden, että sinä sisäisen tyytymättömyytesi vaikutuksesta teet kaikki nurin päin. — Mutta jos sitävastoin olet iloinen ja tyytyväinen, jos sinulla on puhdas sydän ja vapaa omatunto, silloin, ystäväni, silloin voit rasittumatta kantaa vastoinkäymisesi… ja monta sellaista tapausta, jotka ensi katsannolla näyttävät ikäviltä, voit sinä onnellisesti tehdä huvittaviksi ja hyödyllisiksi. Tarkastele maineen miehiä kaikilta ajoilta: koko heidän elämänsä läpi käy hyvin huomattava piirre iloisuutta ja tyytyväisyyttä, aina kreikkalaisesta huimapäästä, Alkibiadeesta, preussilaiseen Fredrik suureen asti. Heistä minä olen oppinut perusajatukseni: hymyillen nousen minä aamulla vuoteeltani ja nauraen menen sinne jälleen illalla.

NORONEN (huokaa). Vaikea sitä on silloin nauraa, kun kiusallisuudet eivät lopu milloinkaan.

HALONEN. Ja miksi ne eivät lopu milloinkaan? Siksi, rakas ystävä, että sinä et naura milloinkaan. Olisit tänäkin aamuna vuoteelta noustessasi nauranut ja hyräillyt jonkun iloisen laulun pätkän, sen sijaan kun olit ärtyinen ja vihottelit, kun et heti löytänyt tohveleitasi; ole varma, ystäväni, silloin et olisi repinyt takkisi hihavuoria, etkä lyönyt rikki kerma-astiaa. Jos et olisi riidellyt piikasi kanssa muutamasta irti revitystä housun napista, niin silloin et ensiksikään olisi kuluttanut aikaasi turhaan, etkä sitte kiireissäsi juossut poikaviikarin niskaan; et myöskään olisi saapunut tänne niin hajamielisenä ja aikaansaanut sitä sekasortoa, josta äsken kerroit. Epäonnistumiset seuraavat toisiansa. Sinä et milloinkaan vapaudu niistä, sillä sinä, katkeroittuneena jostakin epäonnistuneesta teosta, pysyt yhä ärtyisenä ryhtyessäsi johonkin toiseen. Jos yrittäisit totuttaa itseäsi: ei hätäilemään, eikä tulemaan alakuloiseksi kaikista vähäpätöisistä vastoinkäymisistä, niin ei ainakaan omasta tahdostasi kovaonni sinua seuraisi. Mutta niin et tee. Ihmisten omituiset vastoinkäymiset eli onnettomuudet johtuvat siitä, että he eivät osaa niitä ollenkaan vältellä. Pois kaikki alakuloisuus! Se on ensimmäinen ehto rattoisuuteen ja onneen. Jo lapsena pitäisi opetettaman hymyilemään elämälle, aivan samoin kuin opetetaan lukemaan. Iloinen nauru usein on suuremmaksi hyödyksi meille kuin luvut ja laulut yhteensä. Naura sentähden, ystäväni, naura sydämmesi syvyyksistä!

NORONEN. Minä en voi. Paljoa helpommin voisin itkeä. Ja varsinkin tällä kerralla, jolloin kaikki on mennyttä: rakkaus ja koti-onnen suloisuus, pormestarin suosio ja paikka sellainen, jossa olisin voinut hyödyttää itseäni sekä muita!… Se on liiaksi paljon vastoinkäymistä yhdellä kertaa, voidakseni vielä nauraa!

HALONEN. Meidän elämämme viisaus näyttää olevan hyvin erilainen: minun nauru ja sinun alituiset valitukset! Rohkaise itseäsi! Minä ehkä olen lähetetty sinun pelastajaksesi.

NORONEN. Niin oikein. Minä vielä en ole ehtinyt kysyäkään, mikä sinut on tänne tuonut?

HALONEN. Sitä en itsekään tiedä… eräs kirje holhoojaltani hänen ystävälleen pormestari Vesaselle — siinä kaikki! Mutta käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme. Jätä minun huostaani kohtalosi. Sanoithan, että onni seuraa minua.

NORONEN (syleilee häntä). Sinä saatat minut uudestaan toivomaan! Puhu sinä Nooran kanssa, hänen isänsä ja koko maailman kanssa. Sinä varmaankin onnistut saamaan asiat vielä hyvälle kannalle!

HALONEN. Tahdon tehdä kaikki mitä voin. Ole vakuutettu siitä.

NORONEN (liikutettuna). Sinä olet minun ainoa ystäväni!

HALONEN (matkii). Ja sinä minun paras ystäväni!

NORONEN. Sinä todellakin tulit kreivin aikaan… ilmestyit kuin minun hyvä enkelini.

HALONEN. Ole nyt vaan iloinen ja hyvällä mielellä.

NORONEN (huo'aten). Jos vaan voisin.

HALONEN. Sinun pitää koettaa. — Naurahan hieman.

NORONEN. Se ei onnistu.

HALONEN. No, yritä edes! Minä opetan sinulle, kuinka alat ajattelemaan tulevaisuuttasi. Mieti nyt aluksi jotakin oikein hauskaa, esimerkiksi Nooraa, ja miten hän suutelee ja hyväilee sinua. — Näes vaan… sinä hymyilet jo! Hyvä! Ajattele sitte, että hän olisi sinun vaimosi; sinä istut kotonasi keinutuolissa ja vaimosi tulee luoksesi pienen, paksupäisen ja kirkuvan Norosen kanssa…

NORONEN…. pienen, paksupäisen, kirkuvan Norosen kanssa!… (Riemuissaan.) Ah, ystäväni, se olisi taivaallinen onni! Se käy yli minun ymmärrykseni! — Se olisi paratiisin elämää!… Hei hopparallallallaa! (Hyppii.) Tule tanssimaan!… (Ottaa Halosen olkapäistä kiinni ja tanssivat.)

HALONEN. Katsohan nyt, eikö sitä voi nauraa ja olla iloinen, kun vaan tahtoo!… Mutta nyt sinun täytyy mennä sivuhuoneesen! Tuloni on ilmoitettu pormestarille, ja hän voi tulla millä hetkellä hyvänsä! Pois nyt hetkiseksi… kyllä minä toimitan täällä sinulle tytön ja paikan! — (Ottaa kiinni Noroseen ja tanssii hänen kanssansa ulos.) Hopparallallallaa, lystiä vaan!… (Ovella.) Hyvästi vähäksi aikaa!… Me tapaamme pian toisemme… (Huutaa hänen jälkeensä.) Mutta älä unhota nauraa! (Panee oven kiinni.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

HALONEN. (Yksinään.) Kas niin! Nyt minä ainakin tiedän, mitä minulla on tehtävää täällä. — Noronen valittaa kovaa onneansa, ja minä olen ikäänkuin taivaasta lähetetty suoraapäätä pääkaupungista tänne maaseudun sydämmeen, olemaan hänelle yhdellä haavaa sekä puhemiehenä että paikan välittäjänä. Voiko kohtalo paremmin pitää huolta ihmislasten onnesta? — Mutta olenpa utelias tietämään, mitä holhoojani oikein tarkoittanee tällä matkallani. Ainakin olen varma siitä, ettei hän yksinomaan lähettänyt minua tänne juuri sitä varten, että päästäisin Norosen pälkähästään. Vaan mitä varten hän lähetti minut?… Olen kyllä joskus jutellut hänelle akkuna-kumppanistani, mutta lähempiä tietoja hänestä en ole voinut antaa, siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole itsekään niitä tietänyt. Myöskään hän ei ole siitä enempää välittänyt, ja, jos en varsin paljon pety, ei hän enää muista koko asiaa. Mutta siitä huolimatta tuntuu asia hieman salaperäiseltä. Eräänä päivänä sanoi hän minulle: »Kustaa, poikaseni, sonnusta itsesi matkalle! Tässä olisi kirje vanhalle ystävälleni, pormestari Vesaselle; vie se perille, — lopun saat siellä tietää!» — Hm!… (Ottaa kirjeen taskustaan.) Tässä se on… (Lukee.) »Hyvin oppinut herra pormestari Vesanen, Rauma.» — Rauma! Se nimi minua juuri houkutteli tänne, sen myönnän. Jos en olisi huomannut tarkastella kirjeen osoitetta, en tiedä, olisinko juuri ollut halukas matkustamaan. — Rauma! — Rauma!… Sama osoite oli akkuna-kumppanini matkakapineissakin, jonka näin, kun niitä vietiin rautatien asemalle. Minä en koko ihmisestä tiedä muuta kuin tuon osoitteen, paitsi hänen suloista muotoaan, joka on kaivautunut muistooni, aivan kuin joku viehkeä unelma. Kun hän katosi pääkaupungista, olin minä ensin joutua epätoivoon, sillä en edes saanut tietää hänen nimeänsäkään; mutta vähitellen totuttelin itseäni olemaan ajattelematta häntä, — ja se auttoi. Saaplari soikoon! — eihän tämä maailma surua varten luotu ole! Kieltäymisiinkin täytyy tottua! Eläköön ilo ja leikillisyys!… Kenties täällä mahdollisesti saan jälleen tavata tuntemattoman akkuna-kumppanini, — sitä varten ainakin läksin matkalle. Eihän sitä voi tietää, ajattelin itsekseni, se ehkä on sallimuksen viittaus; seuraa sitä! Ja minä seurasin sitä, ja nyt olen täällä. Nyt, kohtalo, viisas sallimus, jumalallinen vaisto, ohjaa nyt minun tieni niin, että vastakin pidetään minua sinun suosikkinasi!… Vaan ensin täytynee minun selvittää Norosen asiat! (Soittaa.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

(HALONEN. JUHANI.)

JUHANI (tulee sisälle, katselee ihmetellen).

HALONEN. Lurjus, mikä sinun nimesi on?

JUHANI (iloisena, syrjään). Lurjus!… Kas siinä on mies, joka osaa puhua!

HALONEN. Tuli ja leimaus! Saatko suusi auki, tolvana!

JUHANI (riemuisena). Tuli ja leimaus! Saatko suusi auki, tolvana!… Hurraa!… Se joltakin kuuluu!… Anteeksi, hyvä, jalo herra! Minä en voi hillitä itseäni, niin olen ihastunut! Sellaista en ole kuullut pitkiin aikoihin… Tuli ja leimaus! Lurjus! Tolvana!… Se tekee saman vaikutuksen kuin ennen kaartissa huudot: »Na' pletscho!» »Schuhna!», »bit' fojumait!»

HALONEN. Oletko riivattu, lemmon sikiö? Mitä sinä märiset, häh?

JUHANI (Syrjään.) Lemmon sikiö! Riivattu! Aina paranee! (Ääneen.) Ah, armollinen herra! — antakaa anteeksi. Minä olen ollut sotilas ja upseerien passari, nähkääs, ja olen siellä tottunut kirouksiin ja haukkumanimiin. Mutta nyt en enää milloinkaan saa kuulla sellaista. Herra pormestari kutsuu minua lyhyesti »hän», ja neiti Noora samoin. Varatuomari Noronen taas sanoo: »te», ja »rakas Johannes!» Herra, minä en osaa sanoin selittää, kuinka se minua kaivelee: mutta sitäkin täytyy kärsiä. — »Sinä, lurjus!» se on juuri oikea nimitys minulle. »Tuli ja leimaus», »tolvana», »lemmon sikiö!» Se muistuttaa minua vanhasta, kultaisesta ajasta, ja saa vereni lämpenemään. — Hyvä herra: kirotkaa ja pauhatkaa oikein kelpo lailla! Te olette saavuttaneet suosioni ja voittanut sydämmeni, — minä tottelen teitä.

HALONEN. (Syrjään.) Tästä nähdään, kuinka monella tavalla voi saavuttaa ihmisten suosion, ja tehdä heidät onnelliseksi. (Ääneen.) Ha, ha, ha, haa! Hyvä on, senkin peikko! Mikä sinun nimesi on?

JUHANI. (Kumartaa.) Juhani, armollinen herra! — (Syrjään.) Senkin peikko! — Oivallista!

HALONEN. Vai niin! Mene nyt armollisen neitisi luo, ja pyydä häntä olemaan hyvä, ja tulemaan tänne hetkiseksi. — Kuulitko?

JUHANI. Kyllä, kohta, herra!

HALONEN. Heti paikalla, senkin aasi! Mars!

JUHANI. (Suoristaa itsensä, tekee sotilas-käänteen ja alkaa käydä marssin tahdissa.) »Levoj! Bravoj! — Ast! Dva!» Hurraa! Hiiteen kaikki kirotut kohteliaisuudet! (Menee.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

HALONEN. (Katselee Juhanin jälkeen, purskahtaa nauramaan.) Ha, ha, ha, haa! — Siinä oli oikea tuhmeliini! Ha, ha, ha, haa! — Kaikkia se hyvä Jumala on luonutkin tänne maailmaan!… Ha, ha, ha, haa! (Kävelee edestakaisin.)

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

(HALONEN. NOORA.)

NOORA (Tulee sisälle, tarkastelee Halosta, syrjään.) Onko se mahdollista!… Se on hän!

HALONEN. (Tarkastelee Nooraa, hämmästyneenä, syrjään.) Pettävätkö silmäni?… Eikö se ole hän — akkuna-kumppanini pääkaupungista?… (Ääneen.) Anteeksi neiti!

NOORA. Ei mitään, herra! Mennessäni puutarhaan, kohtasin Juhanin, joka sanoi…

HALONEN… että minä tahtoisin puhutella teitä, neiti! — eikö niin? — Niin, minulla olisi paljon sanottavaa teille, neiti! Ensiksikin täytyy minun tunnustaa, ettette ole aivan vieras minulle. Tunnen teidät pääkaupungista, jolloin asuitte vastapäätä minun asuntoani.

NOORA. Todellako! Minäkin muistelen, että olen ennen nähnyt teidät.

HALONEN. Kuinka? Te olette huomannut minut, neiti?

NOORA. Ikkunassanne, kadulla ja näytännöissä.

HALONEN. Oi, hyvä Jumala! Jos olisin voinut uneksuakaan siitä, olisin ollut onnellisin ihminen maailmassa.

NOORA. Hyvä herra!…

HALONEN. Anteeksi, neiti, minä en osaa teeskennellä! Minun täytyy tunnustaa teille, että se, joka pakoitti minut lähtemään tänne maan sydämeen, oli ikävyys, toivo… (Syrjään.) Lempo soikoon, mitä olin vähällä tehdä! Unhotin kokonaan, että hän juuri on Norosen autuuden välikappale! — Siis minä en saa rakastua, — lupasinhan Noroselle että kosin tytön hänelle.

NOORA. (Syrjään). Hän keskeytyi… Eikö hän mahdollisesti uskaltaisi vielä? —

HALONEN. (Syrjään, huoaten.) No, Halonen, näytä nyt, että sinä voit pitää iloisuutesi, vaikka sydän rinnasta riistettäisiin.

NOORA. Te sanoitte jotakin, herra!

HALONEN. (Syrjään.) Nyt toimeen! (Ääneen.) Minä sanoin, neiti, että se, joka sai minun matkustamaan tänne, oli toivo ja halu saada kaunopuheliaisuudellani hankituksi parhaammalle ystävälleni teidän suloisen suosionne, sillä tämä minun ystäväni rakastaa teitä, hän jumaloitsee teitä. Te kyllä tunnette hänet, ja epäilemättä arvaatte, kenestä puhun?

NOORA. (Iloisena.) Ainakin aavistan! (Syrjään.) Hän puhuu itsessään.

HALONEN. Hän on kunnian arvoinen ja kelvollinen mies. Vähintäkään epäilemättä voin mennä takaukseen hänen rehellisyydestään ja hyvistä tavoistaan.

NOORA. Minä luotan teihin.

HALONEN. Te ette siis hylkää, ettekä ylönkatso minun tarjoustani? Te siis… (pysähtyy äkkiä).

NOORA. Mikä teitä vaivaa, herra?

HALONEN (Hajamielisenä.) Minua tavallisesti kutsutaan huliviliksi, nauravaksi viisastelijaksi ja hulluttelijaksi. Ja tällä hetkellä huomaan itsekin, että todellakin olen nuo nimet ansainnut, sillä, tunnustan suoraan, tällainen kankea, vakava keskustelu ei lainkaan sovellu minun luonteelleni. Minun täytyy ilveillä ja nauraa, — ha, ha, ha, haa!

NOORA. Minkä tähden tekeydytte niin hirveän totiseksi?

HALONEN. Minkä tähden?… Hm! — Te ette siis vihastu tarjouksestani; minä hyvin huomaan, ettette ole vastahakoinen saattamaan ystävääni onnellisuuteen?

NOORA. Jos voitte vakuuttaa, että hän jonka puolesta puhutte, ja jonka nimen luulen arvaavani, rakastaa minua todellisesti ja kaikesta sydämmestään, niin…

HALONEN (keskeyttäen hänet). Kuinka, neiti Noora? Te epäilette — epäilette sen rakkautta, joka on jo siitä onnellinen, kun saa rakastaa teitä? — Muistatteko, miten Hamlet kirjoitti Ophelialle:

    »Jos epäilet kuink' ihanaa
    On olla tähtitarhoissa.
    Ja puhtautta totuuden, —
    Mun rakkauteeni luottaen?»

NOORA. Mutta sama Hamlet sanoi sittemmin Ophelialle: »En milloinkaan ole teitä rakastanut.»

HALONEN. Se on totta! Mutta miksikä hän sanoi niin? Hän tahtoi näyttäytyä mielipuolelta. Hän luuli ettei mikään paremmin ilmaisisi hänen hulluuttaan, kuin se, että hän kieltäytyi rakastaneensa suloista Opheliaansa. Jos tahtoisin päästä hourujen huoneesen, ei minunkaan tarvitsisi sanoa muuta, kuin mitä Hamlet sanoi: »Minä en teitä rakasta!»

NOORA. Tekö, herra?

HALONEN. Niin, minä, neiti, juuri minä!… (Muistaa jälleen, ettei puhu itsestään)… se tahtoo sanoa, minä, ystäväni puolesta, jonka etua minä nyt valvon, ja joka, kuten äsken sanoitte, ei ole teille tuntematon.

NOORA. Mutta eikö tuo teidän ystävänne ole huomannut, että olisi ensin puhuttava asiasta isälleni?

HALONEN. Kyllä, neitiseni, ihan varmaan! Mutta ystäväni on sellaisiinkin asioihin hyvin perehtymätön, ja tahtoi herra isännekin luokse saada jonkun, joka valmistaisi asiat edeltäpäin. Jos te nyt itse, hyvä neiti, tahtoisitte olla se, joka ensiksi ilmoittaa asian isällenne; teidän rukouksianne ei herra pormestari voisi vastustaa… Maistraatissa on avoinna eräs edullinen virka; ystäväni on hakenut sitä. Hänellä kyllä on tarpeeksi varoja elättääkseen vaimonsa; mutta hänen suurin halunsa olisi tarjota vaimolleen myöskin huomattava asema yhteiskunnassa. Koska teidän herra isällänne on määräys-oikeus tämän viran suhteen, ja minun ystävälläni on vaaditut kelpoisuusominaisuudet, luulisin minä, että…

NOORA. Sepähän nähdään. Isäni on ehkä vielä kotona. Jos sallitte…

HALONEN… Minä pyydän, neiti Noora, rientäkää hänen luoksensa, älkää enää viipykö silmänräpäystäkään! — Kun olette asiasta puhunut, tulkaa sitten tänne herra isänne kanssa. Silloin tapaatte sulhasenne, onnellisimman kaikista kuolevaisista, (kääntyy kävelemään).

NOORA. (Syrjään.) Koko asia näyttää minusta hyvin sekavalta. — Mutta hän sanoikin äsken, että häntä pidetään viisastelijana, ja, todellakin, yrittää hän tekeytyä siksi. Että hän rakastaa minua, sitä en epäile, sillä miksi hän muuten olisi tänne tullut?

HALONEN. Vieläkö viivyttelette?

NOORA. En hetkeäkään. Me tapaamme jälleen toisemme.

HALONEN. Yksi asia vielä, neiti! (Ottaa kirjeen taskustansa.) Olkaa niin hyvä ja jättäkää tämä herra pormestarille. Se on minun holhoojaltani.

NOORA. Teidän holhoojaltanne! (Syrjään.) Ahaa! Se on epäilemättä kosima-kirje. (Ääneen.) Aivan kernaasti, herra! Kaikki mitä olette toimekseni uskonut, toimitan täsmällisesti! Hyvästi! (Menee.)

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

HALONEN (katselee hänen jälkeensä). Hyvästi! — Pian saan sanoa hänelle hyvästi ainiaaksi, ikuisesti, ja hänen kanssaan myöskin hyvästit elämäni onnelle! — Minä tunnen että rakastan häntä, ainoastaan häntä. Hän on niin viaton, niin ystävällinen, niin rakastettava ja kaunis. Ah, jos en milloinkaan olisi nähnyt häntä eli jos en olisi enää tavannut häntä. Paljon katkerammalta tuntuu tällä kertaa menettää hänet. Sydän raukkani, kuinka voit kestää tämän. — (Tekeytyy väkisin iloiseksi.) Mutta mitä minä teen? Tässä seison ja valittelen, kuin mikäkin rakastaja jossakin murhenäytöksessä? Halonen! Mitä se sellainen on?! — Pois mokomat karvaat pippurit minun verestäni! Minun täytyy olla iloinen ja hilpeällä mielellä, sekä hymyillä ja nauraa — ha, ha, ha, haa! Ja eikö minulla ole syytäkin siihen? Olenhan tehnyt ystäväni ja tuon toisen onnelliseksi. Mitä enemmän tarvitaan? — Heisan, poikaseni! Ole iloinen, laula, tanssi ja riemuitse!… Elämä on kuitenkin suloista, kuten markiisi Posa sanoi; ja tuolla pöyhkeällä espanjalaisella oli todellakin oikein! (Katsoo sivu ovesta.) Noronen, ystäväni, — missä olet? —

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

(HALONEN. NORONEN.)

NORONEN. (Pistää päänsä ovesta esille.) Täällä ollaan!

HALONEN. (Ottaa kiinni häneen ja tanssittaa väkisin.) Äsken tanssimme ulos täältä, nyt tanssitaan sisälle jälleen! — Hei tralalalaa! Hei tralalaa!

NORONEN. Jumalan tähden, olehan siivommalla! — muuten tapahtuisi taas jotakin ikävää! olen jo kauan aavistanut jotakin. Sano ennemmin: miten meidän asiat onnistuvat?

HALONEN. Hyvin! Oikein hyvin! Kaikki on kunnossa! Viiden minuutin päästä on sinulla virka ja vaimo.

NORONEN. (Riemuissaan.) Onko se mahdollista? Jaa! jaa! Sinulla on onni kaikissa asioissa.

HALONEN. (Surumielisenä.) Onni! hm! jaa! kyllä minulla on onni kaikissa asioissa.

NORONEN. No, täytynee sinun se itsekin myöntää. Yhdessä hetkessä voit sinä selvittää ja saattaa onnelliseen päätökseen asioita, joita toinen raukka ei puolessa vuodessakaan olisi saanut kuntoon. Mies hoi, selitä minullekin, miten sinä asiassa suoriudut?

HALONEN. No, se ei niinkään helposti onnistunut, sen voit uskoa. Voittaakseni asian, täytyi minun tekeytyä totiseksi koko kymmenen minuutin ajaksi. Ajattelehan, veliseni: koko kymmenen minuutin ajaksi! Koko elin-ijässäni en ole niin kauan ollut totinen yhdellä kerralla, en edes unissani. Asuinkumppanini yliopisto-ajalla vakuutti, että minä kaiket yöt hiljaa nauroin unissani.

NORONEN. Sinä onnen hyrrä!

HALONEN. Lempo soikoon, pitäisi sinunkin nyt olla onnellinen?

NORONEN. Niin, todellakin, ystäväni! (Syleilee Halosta liikutettuna.)
Miten voin palkita sinulle kaiken sen, mitä nyt olet tehnyt minulle?

HALONEN. Kuulehan, kun sanon: siten, että olet nyt iloinen, hilpeällä mielellä ja naurat oikein kelpo tavalla. Pois tuo neuvosmiehen totisuus, ja katsele maailmaa iloiselta puolelta. Tule huliviliksi, kuten minäkin, sekä naura maailman kaikille hullutuksille. — Luulen, että ainakin nyt on sinulla syytä iloita, kun saat hyvän viran, kauniin ja rakastettavan puolison.

NORONEN. Hyvä ystävä, sinulla on oikein, nyt kuten ainakin! Tästä lähtien minä toden teolla iloitsen, nauran ja laulan niin, että humu pilvihin kaikuu!… Hitolle kaikki murrimaisuudet! (Laulaa.)

    Ei taivahan alla ja avaralla
    Löydy niin kaunista kukkaista.
    Kuin on minun kultani,
    Jolla on minun sydämmeni.

HALONEN. Oikein, poikani! Semmoisena minä sinusta pidän. — Mutta ollaanpas nyt varoillamme. Neiti Noora on isänsä, pormestarin luona, pyytämässä hänen suostumustaan, ja voi tulla tänne mikä hetki hyvänsä.

NORONEN. Ahaa, asia on siten hyvällä alulla: pormestarin suostumuksesta olen varma.

HALONEN. Sitä parempi. Minä sanoin Noora neidille, että hän sitten löytäisi sinut täältä. Laita itsesi valmiiksi liikutettuna syleilemään isää ja suutelemaan Nooraa.

NORONEN. (Pyyhkii suutaan.) Suutelemaan Nooraa! Hyvä! (Suoristaa itsensä.) Seisonko näin hyvin?

HALONEN (Tarkastelee häntä.) Kokolailla hyvin! Pää hieman oikealle!
Rinta ulos — enemmän!

NORONEN (Seisoo suorana.) Ystäväni, tahdotko tehdä vielä yhden palveluksen minulle? (Kuten ennen.) Työnnä pöydät ja tuolit vähän sivulle päin… Ei voi tietää, mitä tapahtuu… minä pelkään kovaa onneani. Kun pääsen oikein alkuun, niin voin syleillessäni lyödä kumoon pöydät ja tuolit!

HALONEN. Ha, ha, ha, haa! (Siirtelee pöytiä ja tuolia.) Älähän vaan rupea liiaksi hulluttelemaan!… (Kuuntelee.) Hiljaa! Minä luulen, että he tulevat jo. Ole varuillasi! — Levitä ulos kätesi! —

NORONEN (Levittää kätensä.)

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

(Edelliset. VESANEN. NOORA.)

VESANEN. (Ovella.) Missä hän on, joka käy aina suorilla koroilla, missä? Olisi hupainen nähdä tulevaa vävyäni!

NOORA. (Seisoo ovella, näyttää Halosta.) Tuolla, isä!

VESANEN. (Lähenee Halosta.) Terveeksi, herraseni! Te olette voittanut tyttäreni ja minun suosioni!

NORONEN. (Seisoo koko ajan kädet hajallaan tyhmistyneenä.)

HALONEN. Herra Vesanen!

VESANEN. (Pudistaa Halosta kädestä.) Ei mitään kursailemisia, poikaseni! Jo kauan sitten, aina pääkaupungissa käynnistä asti, on Noora rakastanut teitä. Minä heti kyllä arvasin hänen sydämmensä salaisuudet, ja, kun tahdoin tietää kuka tuo oikokorkoinen nuorukainen oli, josta hän yhä puhui, kirjoitin eräälle ystävälleni, joka sattui olemaan teidän holhoojanne. Ja tässä hänen vastauksensa: (Lukee kirjeen.) »Kunnon veli! Sinun tyttäresi ikkuna-kumppani on minun holhokkini, Kustaa Halonen, reipas ja rakastettava nuorukainen; hän myöskin on usein haaveillut yhtä ja toista ikkuna-kumppanistaan, eikä enää voine unhottaa häntä. Jos nuoret rakastavat toisiaan, niin yhdistä heidät. Kuten olen kuullut, on teillä maistraatissa avonainen neuvosmiehen virka, ja epäilemättä on se sinulle helppoa, puoltolauseellasi hankkia paikan Kustaalle; hän on kerrassaan kelvollinen virkamies. Te'e niin, ja silloin on maailmassa yksi onnellinen pari lisää!» — Tule syliini, poikaseni, että saan onnitella sinua! Paikka on sinun ja — morsian myöskin! (Syleilevät.)

HALONEN. (Riemuissaan.) Todellako? (Nooralle.) Noora! Rakastatteko te minua, todellakin minua?

NOORA. (Nojaa hänen rinnallensa.) Sinua, ainoastaan sinua.

HALONEN. (Syleilee Nooraa, pyörittää häntä.) Hurraa! Heleijaa! (Tulevat lähelle Norosta, joka yhä seisoo tyhmistyneenä, kädet hajallaan.) Hyvä Jumala — Noronen! — (Syrjään.) Hänen olen kokonaan unhottanut!

VESANEN. Mitä varatuomari Noronen tekee siellä?

HALONEN. Noronen, ystäväni!…

NORONEN. Hurraa! Heisaa! Heleijaa! (Pyörii ympäri, kädet hajallaan.)
Kaikki ovat iloisia, — minä myöskin! — Se on kait minun tähteni!…
Heleijaa!… (Pysähtyy.) Halonen! Halonen! Sinä olet vetänyt nenästä
minua aika tavalla!

HALONEN. Hyvä Noronen! Älä väärin ymmärrä minua! — Noora, minä luulin että sinä rakastaisit Norosta, ja, taistellen oman sydämmeni tunteita vastaan, kosin minä sinua hänelle, ystävälleni… Minä luulin, että sinä arvasit sen. — Mitä kirjeen sisältöön tulee, en minä tiennyt siitä mitään, en kirjaintakaan.

VESANEN. Noronen, älkää moittiko ystäväänne. Minun täytyy sanoa teille, että Noora ei rakasta teitä. Minä kyllä ajattelin teitä, ja puhuin teistä hänelle, mutta se ei auttanut, tuo pikku noita oli lahjoittanut sydänkäpysensä tuolle huimapäälle, ikkunan kautta.

NORONEN. (Syrjään.) Siitä saa hän kiittää ainoastaan rattoisuuttaan, nauruaan ja iloista luonnettaan. Se houkuttelee onnenkin luokseen, sanoi hän äsken. Minä sitä vastoin työnnän luotani kaiken kuivalla vakavuudellani, ärtyisällä luonteellani ja jörömäisyydelläni. — Täytyy tyytyä kohtaloonsa, ja jäädä vanhaksi pojaksi, — mutta enemmän iloa tästälähin! — (Ääneen.) Paras ystäväni, Halonen, ja te, neiti Noora, sydämmestäni toivotan teille onnea! (Kättelee Nooraa, ja syleilee Halosta. Juhani tulee sisälle.)

KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

(Edelliset. JUHANI.)

VESANEN. (Juhanille.) Juhani, meidän vanha, uskollinen palvelijamme, tulee juuri parhaaseen aikaan. Siinä hän näkee kihlatun parin, tyttäreni Nooran ja varatuomari Halosen.

JUHANI. (Iloisena.) Tuhat tulimaista! Onko se mahdollista? — (Riemuissaan.) Tuli ja leimaus! Se on hauskaa, neiti Noora! Te olette valinnut oikein te! Hän on sellainen, kuin miehen pitää ollakin! Hurraa! — (Vesaselle.) Herra pormestari, tällaisena juhlahetkenä suostutte kait minun pyyntööni?

VESANEN. No, annahan kuulua.

JUHANI. Antakaa minun muuttaa herra pormestarin vävyn palvelukseen.

VESANEN. Tahtoisiko hänkin jättää minut, uskollinen Juhani? Miksi?

JUHANI. Herra pormestari! Minä en voi kärsiä sitä kiusallista kohteliaisuutta, jota minulle täällä osoitetaan. Armollinen herra pormestari ei nuuskaa eikä kiroile eikä pauhaa. Mutta vävynne, herra pormestari, — hän ymmärtää kaikkia, hän! Antakaa minun mennä hänen palvelukseensa!

VESANEN (Nauraa.) No, mene, Jumalan nimessä!

JUHANI. Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Herra varatuomari Halonen, neiti Noora — minä kuulun teille sieluineni, ruumiineni!

HALONEN. Hyvä on, — vanha hupsu!… Mutta muista sinä, sen pölkkypää, ettet koskaan itke minun nähden!… (Noroselle.) Ainoastaan hulivilit ja iloiset veitikat voivat tulla onnellisiksi. Ole vakuutettu siitä: se, minkä me pidämme onnena, tai onnettomuutena, on meidän oma ansiomme. — Ole ainoastaan iloinen ja naura, ystäväni, ja silloin tulet sinä myöskin onnelliseksi!

Esirippu alas.