language: Finnish

NAURUN LOPPU

Tutkintotuomari reserviluutnantti
Ruislahden papereita sotavankileirielämästä

Kirj.

VÄINÖ KOLKKALA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

I.

Kesäkuun ensimäinen sunnuntai 1918.

Juna, tulvillaan matkustajia, kulki raskaasti jymisten, ähkyen kuin kuolemansairas, joka minä hetkenä hyvänsä odottaa koneistonsa seisahtuvan.

Meitä oli kolme samaan seuraan kuuluvaa: lääketieteenkandidaatti Kalle
Pilviö, hovioikeudenauskultantti John Ström ja minä.

Olimme onnistuneet valtaamaan toisen luokan vaunuosastosta lyhyen penkin, jolla parhaamme mukaan koetimme pysytteleidä.

Matkamme päämäärä oli X:n sotavankileiri, jonne Ström ja minä olimme saaneet virkamääräyksen tutkimaan vankeja, Pilviö, joka siellä jo oli ollut lääkärinä, palasi toimeensa takaisin lyhyeltä lomaltaan.

Oli viihdyttävää irtautua Helsingin kuohuvasta elämästä ja päästä jälleen välittömään kosketukseen punaisten kanssa, joihin minä tunsin suurempaa vetovoimaa kuin Helsingin paraatikomentoon — seuraus kai viime talven taisteluista.

Istuin akkunanpieleen puristuneena ja katselin keväiseen luontoon. Annoin tovereitteni pitää huolen keskustelusta, josta korvani silloin tällöin sieppasivat lauseen minun tarvitsematta sen enemmälti vaivautua.

Minun oli näin parempi ollakseni.

— Paljonkohan niitä vankeja lienee X:n leirillä? kuulin Strömin kysyvän kovalla äänellä ja olin näkevinäni, vaikka en viitsinyt vilkaista sinne päin, hänen röyhistävän vapaudennauhalla palkittua rintaansa.

— Kukapa sen voi sanoa tarkalleen, vastasi Pilviö hiljaa. — Ehkä 8,000—10,000.

Ström vihelsi:

— No, onpas siinä piru poikineen. Hitto vie…! Millä ihmeellä sellainen armeja ruokitaan ja vaatetetaan.

Kului kotva, ennenkuin Pilviö vastasi.

— Kovallehan se ottaa, luonnollisesti. Eikähän voida vaatiakaan, että kaikki alusta alkaen olisi mallikelpoista, mitä varsinkin tulee vankien ruokaan. Mutta kun ponnistellaan, niin sitten ehkä…

"Kärsikööt nälkää, niinkauan kuin armejallakaan ei ole kohtuullista ravintoa", kirahdin itsekseni. "Omapa on heidän syynsä tämä nälkä."

Ulkona radan varsilla lipui ohi torppia, taloja ja kartanoita. Vilahtipa tuolloin tällöin kirkonkyläkin jostain kauempaa metsikön takaa ja kuului kellojen kutsut.

Rata kävi hurmein kylvetyn maakunnan läpi, joka vielä äskettäin huokaili punaisen naurun tanssilavana.

Kun vapautumisen lämmin humahdus oli käynyt täälläkin, oli kaikki ikäänkuin muuttunut ja avartunut. Tuomet upeilivat parhaillaan valkeissa tertuissaan ja pihalla pihlajassa viserteli kerttu.

Asuntojen oven- ja pihaveräjänpielissä näkyivät koivutkin jo puhjenneen täyteen lehteen. Ihmiset kulkivat pyhävaatteissaan, isännät paitahihasillaan ja naisväet vaaleissa liinoissaan, mutta kaikki mustissa vaatteissa.

Ymmärsihän sen: miltei jokaisessa kodissa asui nyt murhe, suruahan viserteli tuokin kerttu pihapihlajassa.

Isännän katse hänen siinä kuistilla tupakoidessaan oli vakava ja mietteliäs. Muisteli kaatunutta poikaansa hänkin ja omaa kohtaloaan, joka oli ollut hiuskarvan varassa. Mennyttä hänkin olisi ollut, ellei viimetingassa olisi päässyt pujahtamaan valkoisten puolelle, taistelemaan ja, jos olisi osaksi suotu, kuolemaan kodin ja oikeuden puolesta… Nousee isäntä penkiltä ja astuu talliin, viskaa ruunalle törkyä eteen ja palaa takaisin jälleen seisomaan talliveräjälle leukaansa siihen nojaten. Katselee kauan siinä edessään aukeavaa peltoaukeamaa… Olisihan tuossa ollut tarvis pojankin kättä isän jatkona, äidin apuna… Mutta tottapa Hän, joka siunaa ihmisen siemenen kuten maankin, tietää, mitä tekee… Hän ottaa, Hän antaa… kiitetty olkoon Hänen nimensä… Kiitetty siitä, että sain minäkin antaa pisaran vertani synnyinmaan vapauden ja onnen puolesta… jotta sen vastaisuus muodostuisi valoisammaksi sen entisyyttä. Ole siunattu isien maa, ravinnon ja kodin antaja… — Lounaisen leyhkä pyyhkäisi karkealle poskelle herahtaneen kyyneleen, ja isäntä kääntyi hitaasti tupaan käydäkseen. Kuistilla odotti emäntä, joka hartain sydämin oli seurannut miehensä askeleita ja ajatuksia. Hän oli monasti rukoillut Herralta, että tämä vahvistaisi hänen miestään voittamaan itsensä ja omat pyyteensä, ojentamaan kätensä anteeksiantoon ja jättämään rangaistuksen kuten kostonkin Herralle, jolle ne kuuluvat… Oliko hänen palava rukouksensa vihdoinkin kuultu? — "Muoriseni, näyttää tuo pelto odelmoivan kahdenkin ihmisen työstä", tuumaili isäntä hänelle vapautuneella äänellä. "Huomenna pitänee muokata perunamaa hyvään kuntoon, samanlaiseen kuin Heikki sen aikoinaan muokkasi." — Emäntä ihan ilosta värähti: Hänen rukouksensa oli kuultu. Isännän olemuksesta oli hävinnyt painostava raskasmielisyys ja katkeruus. Äänessäkään ei enää särähtänyt vihan eikä katkeruuden vivahdus poikansa murhaajia kohtaan hänen lausuessaan tämän nimen: Heikki… Heikki — pikemmin oli siinä soivinaan lempeät säveleet: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tienneet, mitä tekivät…

"Aika", hymähdin minä halveksivasti tälle suomalaisen kansallisominaisuuden tunnusmerkillisimmälle piirteelle, vetelämäisyydessään ällöttävälle mukautuvaisuudelle ja yleiselle anteeksiantavaisuudelle, "aika on kuin mikäkin lääkäri: toiset se parantaa nopeasti, toiset hitaasti riippuen tietysti kunkin yksilön omasta halusta ja tahdonvoimasta, mutta muutamia se ei voi koskaan lääkitä terveiksi. Tappaako se sitten ne? Musertaa alle raskaan painonsa? Sinä kohtalo, kohtalo…"

Lienee miten lie.

Oli vielä minun muistissani talven kauhut ja taistelut, surut ja voitot. Kaksi veljeäni Itä-Suomen etelä-osassa oli saanut uhrata henkensä punaisten verenhimolle, heti helmikuun alkupäivinä. Ja vanha äiti, joka oli saanut armonosotuksenaan katsella teurastusta, taisi tulla siitä mielipuoleksi. Kiduttaen oli veljet tapettu. Ja minkä vuoksi? Tietääkö sitä kukaan selittää. Toinen oli maanviljelijä, toinen insinööri. Molemmat omien kättensä ja älynsä avulla kohonneita miehiä, molemmat aina työmailla mukana työväkensä etunenässä, molemmat työväkensä tovereita ja ystäviä. Niinpä he työväestön kädestä saivat palkkansakin, molemmat samalla hetkellä: käsikädessä seisten kuoleman kuten elämänkin edessä he yksinäisen kankaan kupeelle vietyinä ottivat pystyssäpäin vastaan yhteislaukauksen, joka ei ollut tarkoitettu tappavaksi, sitte pistimet vatsoihin ja kupeisiin ja lopuksi kuula kuolleeseen otsaan… Olin näkevinäni heidät ilmielävinä ympärillään villiintynyt, saastainen punalauma. "Veljet, toverit! Mitä tämä on", koetti vanhempi veljeni, insinööri, saada järkeä laumaan. "Mistä meitä syytetään. Astukoon esille ja syyttäköön julkisesti se, ken on syyttäjä." — Mutta kukaan ei astunut. Koko joukko vaan kirkui yhtä suuta. Lauman tavat. Ja syyttäjät piiloutuivat lauman selän taakse kuinkas muuten — ja huusivat sakin mukana: "Sinä saatanan porvari ja kenkkuilija! Rakennat tuonne kosken rannalle tehdasta, jossa aiot imeä veren ja voiman köyhälistöstä, pusertaa sen kuivaksi kuin viinirypäleen… Mutta nyt on aate sellainen, että… vallankumous jatkuu ja… että köyhälistötiktatuuri olojen pakosta on ottanut nyörit käsiinsä ja… että… katsohan tuonne tuota komeata loimua: siellä menee tehtaasi taivasta kohti… hih, hihihii, hah hahahaa…" — "Te kurjat, mielettömät!" puhkesi nuorempi veljeni puhumaan. "Mitä te olette tehneet ja mille teille lähteneet! Polttamaan ja rosvoamaan…" — "Ei juuri niin, arvoisa akronoomi", ulvoi väkijoukko vaahto suussa. "Ei rosvoamaan, vaan ottamaan oikeuden nojalla, mikä työväellä on työnsä hedelmiin, sinunkin aitoistasi, joista parastaikaa vedetään päivän valoon viljaa täysistä laareista, sianlihaa tiinuista ja muita herkkuja. Kohta tuovat tänne, voit vielä päästä osalliseksi sinäkin, jos osaat oikein kauniisti pyytää hihihaa… Viimeisestä ateriasta vai kuinka sitä katkismuksessasi sanotaan… Olitte aikoneet, perkeleen lahtarit, näännyttää meidät ensin nälkään ja sitte… kyllä me teidän pirullisuutenne tunnemme. Sosoo, hiljaa vaan… Mutta me ehdimme ennen teitä… hahhahhaa…" — Kukaan heitä ei syyttänyt, kukaan ei tuominnut. Vain korkean raadin esimies kuiskasi jotain sille aatteen sankarille, joka joukkoineen määrättiin saattamaan veljet kotiin. Tämän jälkeen julisti esimies, että veljet ovat vapaat ja tulee heitä kotimatkalla suojelemaan vartiosto kaikilta provokatoorisilta yllätyksiltä, joita… hm… vastavallankumoukselliset tai muut sellaiset ainekset mahdollisesti… koettavat täällä kuten muuallakin maassa toimeenpanna… Veljet, jotka olivat huomanneet tuon salaisen kuiskauksen ja muutenkin olivat selvillä kohtalostaan, yrittivät saada äitinsä taipumaan siihen, että äiti odottaisi täällä kunnes he… ehtisivät lähettää hevosella noutamaan. Mutta äiti tahtoi itsepintaisesti samaan matkaan. Lopulta huudahti päällikkö karmivan purevasti: "Antaa vanhan rouvan seurata mukana. Ellei pysy rinnalla, pysyyhän jäljessä. Eteenpäin, mars!" — Siitä muodostui hirveä matka, Golgathan tie. Heti pihalle päästyä komensi päällikkö: "Teillähän, herra insinööri, on komea turkki. Saanko pyytää sitä". — Nuoremmalle veljelleni tapahtui samoin. Kun pikamarssissa, äidin jäädessä jälkeen, oli ehditty kappaleen matkaa, uudistui äskeinen näytelmä: "Saappaanne, herra akronoomi! Ah, miten mainiot!" — "Päällyskenkänne, herra insinööri, jos suvaitsette. Ja samantein kenkännekin… Oivat molemmat". — Näin uusiintui näytelmä, tavantakaa, kunnes veljet olivat ilkosen alasti ja paljainjaloin paukkuvassa pakkasessa, edessä, takana ja sivuilla kivääriniekkapaholaiset. Joka kerta kaikuivat pirujen sanat yhä vihlovammilta, yhä saatanallisemmilta hohotuksineen, hihityksineen. Ja jäljessä hoippuili vanha äiti voihkien ja mielettömästi höpisten. — "Paleltaako herrojen varpaita? No hyvä, leikataan pois sitten. Kas noin, ensin peukalovarvas". — Taas kappaleen matkaa, ja sitten taas varvas, kunnes oli päästy pikkuvarpaisiin saakka. Täten oli saatu punaisiin paholaisiin tarpeellinen ekstaasi, ja niin asetettiin veljet tien sivuun hankeen kalliota vastaan ja sitte alkoi orgioiden lopputoimitus… "Kauniita poikia", lohdutti päällikkö ivallisesti äitiä, joka mykkänä heittäytyi, ikäänkuin lämmittääkseen, alastomien ruumiiden ylitse. "Sääli vaan, että sattuivat olemaan lahtareita. Hyvää yötä, armollinen rouva"… — Kun sitten aamuyöstä talon vanha Pekka renki pahaa aavistaen oli lähtenyt etsimään isäntäväkeään, kohtasi hänet keskellä autiota saloa hirmu, joka oli hyytää veret hänen suonissaan: kaksi silvottua, rakasta vainajaa ja mielipuoli rouva…

* * * * *

Ei, älkää luulko, että olen kostonhaluinen. En edes katkerakaan.

Kostontunteeni on jo tyydytetty. Montakin kertaa.

Esimerkiksi Varkaudessa, Tampereella, Viipurissa ja monissa muissa vähäpätöisemmissä paikoissa. Olin sodassa alusta alkaen sen loppuun asti. Minä onnellinen.

Mutta oikeudentuntoinen olen.

"Silmä silmästä, hammas hampaasta!" oli päällikköni, jääkäriluutnantti Lindholmin tapana lyhytsanaisesti selittää oikeudellista kantaansa. "Se on ainoa oikea sotilaan laki." — Tavallisesti hän pani tuomion täytäntöön yhtä rivakasti kuin sen julistikin: "Toverit, ympäri käydään, yhteen tullaan. Mutta jotta kerrankin päästäisiin tästä väsyttävästä ympärijuoksusta, niin pistäydytäänpäs hetkeksi tuolla tallin takalistolla sopimassa vanhat velat. Minä nähkääs en pidä maksuajan lykkäyksistä…"

Sillälailla.

Ja jääkärin puhe on sotilaalle laki ja suloinen sanoma.

Yksinpä reserviluutnantillekin.

Hermostoniko pilalla?

Ei sinnepäinkään.

Olisittepas olleet mukana talvella. Silloin tarvittiin miehiä, joilla oli rautaiset hermot. Niitä oli tarvis ja niitä löytyi myöskin. Minä muiden mukana. Kova kovaa vastaan! Isänmaa velvotti jokaista kunnon miestä. Kuuluin kuularuiskumiehiin. Saimme Kurussa määräyksen hyökätä vihollista vastaan, jonka tiesimme piiloilevan kaidan järven toisella puolella hyvin suojatuissa asemissa. Meidän ryhmämme osalle tuli kiertää erään harjanteen takaa järven rannalle, ryömiä siitä soukimpaan kohtaan ja sitte panna pelivärkkimme papattamaan. Me aloimme tehdä työtä käskettyä, mutta ennenkuin olimme päässeet määrättyyn kohtaan, huomasimme välillä olevan suojattoman, puuttoman alueen. — "Piru soikoon, Matti!" kuiskasin tällöin vierustoverilleni. "Miten käynee? Saamme luotituiskun niskaamme heti, kun näkevät meidän rämpivän lumessa. Tuolla puiden takanahan vastaisella rannalla kiiltävät punaisten kiväärinpiiput." — "Suittaa kiiltää", vastasi Matti yhtä hiljaa, "mutta eteenpäin tästä on mentävä, kun kerran käsky on käynyt." — Minä sylkäisin kouriini ja ajattelin: mennään, palvelukseen täytyy tottua sotaväessä. Minä ensimäisenä hiihdättäen vierelläni kuularuiskurekeä, toisena Matti työntäen sitä peräpuolesta ja jäljessä muut miehet. Juuri kun olimme keskellä aukiota, räjähtivät punaisten kiväärit meitä kohti semmoisella helvetillisellä räikkinällä, etten vielä ollut moista kuullut, vaikka olinkin ollut jo mukana useassa leikissä. — "Pojat!" karjaisin. "Lumeen joka sorkka ja vähän nopeasti!" — Kuulia sateli kuin rakeita sinkoillen yli päittemme ja räiskähtäen ilkeästi puihin. Hm, hymähdin lumihaudassa maatessani, luonnollisesti pirun pojilla pitää olla isänsä keinotkin: räjähtäviä kuulia… Kun kuulat läiskähtelivät puita vastaan, kouristi sydämestä henkeä salpaavasti, ja tällöin oli lähellä hermoston epäkuntoon joutuminen. Kun ampumisesta ei tuntunut tulevan loppua eikä olo aukealla joskin syvällä lumihaudassa maistunut ajan pitkään varsin miellyttävältä, niin sanoin pojille: "eiköhän aleta vähitellen kyykkiä tästä eteenpäin". — Ei vastausta. Kuulat vain vinkuivat ja vihelsivät, läiskyivät ja räjähtelivät. Ei ollut enempää kolmeasataa metriä määrätylle metsäsaarekkeelle, missä koneemme saisi yhtyä musiikkiin… Perhana! pääsi samassa huuliltani: joku harhautunut kuula oli iskenyt koneeseeni murskaten vesisäiliön ja riipaisten Mauserin tukkia vyössäni. — "Pojat!" ärjäisin kiukuissani "ruvetaan jo vihdoinkin kyykkimään pois, sillä tässä ei tule pitkän päälle kovin turvalliseksi tämä kököttäminen". — Ei vastausta vieläkään. Ihmetellen käännyin katsomaan taakseni samalla huutaen: "Ettekö kuule, pojat". — Läheltäni, jostain syvältä lumen sisästä kuului heikko ääni, jonka tunsin Matin omaksi: "Eivät taida enää kuulla, herra aliupseeri, ja kohtapuoleen jo jätän minäkin tämän… hoidon…" Niinkuin tekikin. Siihen kylmeni kahdeksan rehellistä, sisukasta suomalaista. Minä yksin pelastuin, sain kuin sainkin kuularuiskuni määrättyyn kohtaan, korjasin ja voitelin sen kaikessa kiireessä, jonka jälkeen se alkoi laulaa kaunista virttään kaatuneille tovereille: tatata-tatata… tatatata… hiukan yksitoikkoisesti tosin, mutta sitä hartaammin ja sydämiin osuvammin…

Niin, olen oikeudentuntoinen.

Ja jos sattuvat tielleni veljieni murhaajat, olen myöskin pitkämielinen: ensin tutkitaan, sitten vasta rangaistaan.

Olen myöskin nokkela oppimaan.

Ja annetun opin muistamaan.

Ei auta sotaväessä: palvelukseen täytyy tottua.

Muistan hyvin jääkäriluutnantti Lindholmin lain ja evankeliumin. Perin lyhyet ja mutkattomat kummatkin. Kun oli vangittu punaisia ase kädessä tai tavattu itse teossa ryöstämässä, niin ei heille valmistettu turhaa kidutusta, ei henkistä eikä ruumiillista. — "Se sellainen ei kuulu sivistyneen ihmisen tapoihin, vaan venäläisten, barbaarien", tuumi luutnantti inholla, palattuaan tallin takaa koettelemasta pyssyään. "Ja nyt voi aliupseeri lähteä koettamaan, miten hänen kiväärinsä käy". — Hän oli todellisen sotilaan perikuva, jääkäriluutnantti Lindholm, leikkisä ja suora. Kunniaa hänelle!

Jos yleensä olisi menetelty johdonmukaisesti, ei olisi tarvinnut ottaa vankeja äärettömät määrät, jotka nyt kärjistävät elintarvepulaa. Jos loppu olisi täyttänyt, mitä alku lupasi, niin ei monikaan seikka olisi mutkistunut eikä sitkistynyt nykyisenlaiseksi kovin vaikeasti purtavaksi ja sulatettavaksi männynkuoreksi.

Ja alku kuitenkin kajasti niin kauniina…

* * * * *

Juna rupesi hiljentämään vauhtiaan.

Matkustajat alkoivat kerätä tavaroitaan käsiinsä ollakseen valmiit, kuten meillä vaatii kaunis tapa, ryntäämään asemasillalle yhdessä oventäyteisessä rykelmässä, josta vilahtelee käsiä, jalkoja, keppejä, sateenvarjoja, vakkoja ja muita matkalaukkuja sekalaisten, vähemmän harkittujen äänien läähättäessä yli melun ja melskeen.

Minäkin otin hyllyltä pienen käsilaukkuni ja huilukoteloni.

— En usko, että se nauru on vielä kohtakaan lopussa, sanoi Pilviö
Strömille jatkaen nähtävästi keskenjäänyttä keskustelua.

Hän puhui omituisen hiljaisella äänellä, mikä ei kuulunut hänen entisiin urheilijatapoihinsa. Olin jo matkan kuluessa pannut tämän omituisuuden merkille seuratessani puolella korvalla hänen keskusteluaan Strömin kanssa.

— Se on lopussa, intti vastaan Ström kovaäänisellä varmuudella. — Ja sen täytyy olla lopussa, niinpian kuin kerran sosialismikin meillä on lopussa. Tästä taas he eivät voi syyttää ketään muita kuin itseään ja pakosalle puikkineita johtajiaan todeten katkeroituneissa sydämissään vanhan viisauden, joka ei tässäkään tapauksessa joudu häpeään, nim. itku pitkästä ilosta, parku kauan nauramasta. Muuten: onpa jo liiankin kauan saatu tanssia heidän raakalaisnaurunsa mukaan.

Strömin ääni soi pilkallisen ärsyttävästi.

Pilviö hymyili tuskallisesti.

— Mutta onko sitten sosialismi lopussa meillä? Ja olisiko onnellista, jos niin olisi? Ja pitääkö punaisuuden ja sosialismin olla aina yksi ja sama, kuten meillä nyt valitettavasti on seikan laita. Mutta näin ei tule olemaan aina, ei edes kauaakaan enää, ja juuri tästä syystä aavistan, että meillä on raskaampi taistelu edessä kuin takana.

Katsahdin vaunusta poistuessamme Pilviöön syrjäsilmäyksellä.

Totisesti.

Hän oli muuttunut ihmeellisesti.

Vielä talvella reipas ja iloinen, nyt väsyneen ja sulkeutuneen näköinen.

Ja kun vilkaisin tarkemmin häneen, huomasin hänen silmiensä välissä pari syvälle syöpynyttä ryppyä ja suupielissä omituisesti tempoilevia nytkähtelyjä, ikäänkuin mieheltä olisi pääsemäisillään itku tuossa tuokiossa.

— Mikä sinua vaivaa? kysäisin tönäisten häntä veljellisesti huilulaatikollani kylkeen.

— Vaivaa? Ei minua vaivaa mikään, ei ainakaan mikään muu kuin mikä sinua ja tuotakin — Pilviö osotti kärsimättömästi edellämme astelevaa Strömiä —, joka tuossa kulkee arvokkaasti vapaudennauha rintapielessä kuin konsanaan isänmaan vapauttaja, vaikkei ole ollut mukana tässä vapaustaistelussa muuta kuin palvelemalla rintaman takaisissa kanslioissa. Noissa kansliaherroissapa näes elää syvemmällä se loukattu, viimeiseen hengenvetoon saakka hyvitystä vaativa oikeudentunto. Hyvitystä, ei muuta kuin täydellistä hyvitystä, ennenkuin heidän oikeudentuntonsa on tyydytetty. Ja miksei myöskin heidän kunnianhimonsa. Olisihan komeata saada rintaansa rahan viereen vapaudenristikin suurista isänmaallisista ansioistaan. Hyi hitto!

Hän puhalsi sanat suustaan yhtenä virtana, joka väreili ja värähteli katkonaisesti, ikäänkuin sen alla olisi nyyhkyttänyt ja läähättänyt toivoton ja epämääräinen tuska.

— Ystävä parka! minä yritin lyödä asian leikiksi. — Oletpa pirun hermostunut, ja ajatuksesi taitavat olla hiukan vinossa.

— Varo vaan itseäsi! Onhan minullakin silmät, hymähti Pilviö sääliväisesti minua tarkasteltuaan. — Sinä huomaat rikan naapurisi silmässä, mutta et malkaa omassasi.

Ei, hän oli joutunut katsomaan surkeutta silmästä silmään, ja se oli ottanut hänet valtoihinsa.

Hänetkin.

Voimakasluonteisen, terveen urheilijamiehen.

Ja nyt mietti hän, miten tästä hämähäkin verkosta, joka tuntui yhä tiiviimmin kietoutuvan yksilöjen ja kansan ympärille ja uhkasi tuholla ja kuolemalla nuorta valtakuntaamme, voitaisiin vapautua ja päästä hengittämään raikasta ilmaa.

Hänkin, ystäväparkani, mietti sitä.

Monien muiden keralla.

II.

Kaupunki oli hiljainen kirkonkylä meren rannalla. Asukkaat pääasiallisesti kalastajia, joukossa jokunen vaatimaton liikemies.

Vain harva oli keinotellut itsensä gulashin arvoon ja komeuteen.

Vaatimattomuus ja ennallaan pysyminen kuuluivat nyt kerta kaikkiaan asukkaiden luonteeseen.

Pilviön opastuksella saimme asunnon muutaman vanhan rouvan luona. Aivan meren rannalta, välissä vain pieni soma hedelmäpuutarha lehtimajoineen.

Tyydyimme yhteen huoneeseen, Ström ja minä.

Pilviö asui vankileirin sairashuoneessa.

Lähdimme asunnon saatuamme aikamme kuluksi kaupungille, josta vähitellen siirryimme leirialueelle. Tutustuaksemme näes uuteen työpaikkaamme, joka sijaitsi kaupungista noin parin kilometrin päässä itään käsin.

Jouduimme kulkemaan kirkkopuiston kautta. Tornikello löi juuri yksitoista. Jumalanpalvelus loppui, ja näkyikin sanantarve olevan tavallista runsaampi päättäen ovista mustanaan virtaavasta väkijoukosta.

Istuuduimme penkille vastapäätä kirkon pääovea.

Minulla on aina ollut saavuttuani jollekin uudelle oudolle paikkakunnalle käsittämätön halu pistäytyä paikkakunnan kirkossa tai vähintäin kirkkomäellä.

Todella naurettava halu vai kuinka?

Mielestäni siellä paremmin kuin kujilla ja kaduilla havaintojen tekijä voi päästä perille paikkakunnan ja sen asukkaiden ominaisuuksista ja erikoispiirteistä.

Läheisellä penkillä puhelivat vanha rouva ja nuori tyttö. Luonnollisesti haastelivat hekin kaatuneista tai jäljettömiin hävinneistä omaisistaan. Niistähän tänä keväänä riittää puheenaihetta kautta maan.

Raskaat jäljet oli hiljan kukistettu kapina jättänyt tällekin seudulle. Moni perheenisä oli saatettu kalmistoon kärsittyään vakaumuksensa vuoksi ennen aikaisen väkivaltaisen kuoleman. Moni perheen tuleva tuki makasi nyt kalvenneena, puolittain tuntemattomana jossakin kaukana, vähäisen saloseurakunnan lepomaassa, murtauduttuaan sitä ennen punaisten rintaman läpi valkoisten riveihin. Ah tunsinhan minäkin heistä monta, noista urhoista urhoollisimmista, jotka eivät mitään pelänneet, eivät mitään säästäneet, vaan raivasivat armotta tiensä tuhottujen kotiensa ja uhattujen omaistensa luo, miekkansa kärjellä he piirsivät tiensä, nuo urhoollisimmat. Ja minä kuuluin heihin. Heidän kohtalonsa oli minunkin kohtaloni.

Niinpä juuri näistä asioista puheli kirkkokansakin matkallaan, samaa haastelivat nuo läheisellä penkillä istujat, joista toiselta kuulosti kaatuneen poika, toiselta sulho.

— Ei ole suruun muuta lääkettä kuin aika, lohdutti vanha rouva nuorta kumppaniaan, heidän noustessaan penkiltä. — Aika, aika. Se kietoo monet tuskaisimmatkin muistot unhon vaippaan.

Sanonnan sävy ei kuitenkaan tuntunut aivan vakuuttavalta. Oli kuin hän ei itsekään oikein jaksaisi uskoa tuohon vanhaan väsyneeseen lääkäriin: aikaan.

Sen erotti varmaan nuoren tytönkin herkkä korva, koskapa hän virkkoi kummastuneella, vavahtelevalla äänellä:

— Unhon? Ei, täti. Hän ei voi eikä saakaan haihtua unhoon mielestämme…

He kiersivät kirkon nurkan taitse poispäin. Enempää en kuullut, mutta enempää en kaivannutkaan. Älysin lopun itsestäni: toiselta poika, toiselta sulho. Yksi ja sama vainaja.

"Kyllä sinä, tyttö, unhotat, ennenkuin osaat aavistaakaan", ajattelin siinä itsekseni muistellessani hänen ihmeen suuria, loistavia silmiään, jotka kyynelsumunkin takaa paloivat kirkkaasti elämää vastaan. "Vielä sinä löydät lohtusi ja ilosi polkusi varrelta. Sinähän olet vielä niin nuori ja hento, ja elämä houkuttelee sinua purkamaan surusi sanoihin, mikä jo on puoli unohduksesta".

Ääneen minä tokaisin miltei vihaisesti:

— Kummallista, miten ihmiset ovat muuttuneet hentomielisiksi. Varsinkin meidän naismaailmamme, joka ei tässä muutama kuukausi sitten vielä ollut noin omantunnon tarkka seurustellessaan esim. venäläisen hieno-upseeriston kanssa. Mutta nyt he huutavat ja jahkailevat lemmensurujaan joka ilmansuuntaan.

Toverini vilkaisivat minuun, mutta eivät virkkaneet mitään. Pilviö pudisti päätään jatkaen rauhassa mietiskelyään, samalla piirrellen kävelykepillään kuvioita hiekkakäytävälle. Strömin kielellä näkyi pyörivän kirpeä vastaus, mutta kun minä nauroin julkeasti hänelle vasten silmiä, supistui vastaus mutinaksi muutaman ihmisten surkuteltavasta hienotunteisuuden puutteesta lähimmäistensä surua kohtaan.

Katseeni sattuivat hiekalle, jota Pilviö kuvitti.

Hätkähdin ja jäin jäykistyneenä tuijottamaan kuvioita.

Olin siinä näkevinäni ryhmän valkoisia sotureita kiväärit tähtäysasennossa odottaen upseerinsa määräystä: ampukaa. Parinkymmenen metrin päässä sotureiden edessä oli kalliota vasten asetettuina aseista riisuttuja punaisia. Hieman loitommalla seisoi ryhmä itkeviä naisia silmät vihasta palaen käsissään valkoiset lakanat kääriäkseen niihin rakkaimpansa kylmän ruumiin.

Mahdollisesti tämä oli näköhäiriö, mutta se palautti kuitenkin muistiini sotilasurani alkutaipaleen: N:n tehtaan vallotuksen ja mitä sitte seurasi. Kenties tätä näköhäiriötä tehosti lisäksi se seikka, että samaan aikaan kajahti vankileiriltä päin kiväärinlaukauksia.

"Perkele", kirahdin hampaitteni välistä itsekseni, "he olivat N:ssa samoinkuin muuallakin ansainneet kohtalonsa. Pettureita ja valkoisen lipun väärinkäyttäjiä he olivat, ja he saivat rangaistuksensa tuomion perusteella. Minä olin vain yhtenä monista tuomion täytäntöönpanijoista enkä pelkää tunnustaa olleeni iloinen saadessani rangaista monen valkoisen veljeni murhaajia."

Minä vapisin vihasta jokaista hermonpäätäni myöten ja ponnahdin keskelle kuviosikermää, tallatakseni koroillani toisen kerran kuoliaiksi nuo kurjat petturit ja luihut lähimmäiset.

— Kummallista sekin, virkoin käheästi koettaen tavotella mahdollisimman pilkallista äänensävyä —, miten eräät ihmiset ovat tulleet harvapuheisiksi tai puhuvat vain vertauskuvien ja tunnusmerkkien avulla. Mitä, rakkaat ystävät? Puhukaa nyt toki jotakin. Vaikkapa morsiamistanne, jotka, ellen väärin arvaa, ovat kiikkuneet aikaisemmin kasakkaupseerien polvilla.

Pilviö heitti minuun säikähtyneen katseen, ja minä näin, että hän tällä nopealla silmäyksellä oli päässyt perille tilastani. Hän hymähti surumielisesti, mutta Ström levollisesti sytyttäessään savukettaan tokaisi, arvattavasti tarkottamatta mitään pahaa.

— Annamme kernaasti veljen pitää suukopua, koska veli tuntuu kerran olevan puhetuulella. Minä tässä sillä aikaa mietiskelen.

— Vai mietiskelet sinä. Niinhän sinä talvellakin jäit mietiskelemään kanslioihin, kun muut nuoret miehet riensivät ase kädessä vapautta ja kotiliettä puolustamaan. Me, asemiehet, olemme jo kuukausi sitten vapauttaneet maan, mutta te mietiskelijät ette ole ennättäneet astua askeltakaan edemmäksi. Hohoo! Sinäkin vaan yhä mietiskelet. Mitä? Sitäkö, että miten saataisiin tämä maa sellaiseen järjestykseen, että siinä voisivat jotenkuten asua valkoiset ja punaiset, sillä yhdessä meidän joka tapauksessa on täällä asuttava, miten paljon muuten kyräillemmekin toinen toisiamme. Ehei, sinä mietit varmaankin arvonnousujasi…

— Mikä herra luutnanttia oikeastaan riivaa? kysyi Ström härnäävästi. — Mutta jatka vaan. Sanan tarpeessahan me tässä ollaan mekin kuten kirkkokansakin.

Minä onnistuin hillitsemään kiukkuni ja välinpitämättömästi vastaamaan.

— Ei ole halua saarnata moiselle, joka tulee sananvaivaiseksi, heti kun vaan kirkko kohoaa näköpiiriin.

Olimme kaikki hieman kiihtyneitä, ja äänettöminä jatkoimme matkaa vankileirille.

Sinne johti ihana tie, jonka molemmin puolin humisivat solakat männyt. Minä ahmin täysin keuhkoin pihkaista, huumaavaa tuoksua ja tunsin voiman palaavan suoniini väkevästi kohisten.

Minua ei häirinnyt pölisevä tomukaan, jota kirkkokansan rattaat pilvinä nostattivat kuumalta, lämmössä väreilevältä maantienkamaralta, minä aukaisin sinellini ja takkini apposen auki ja annoin tuulen vilvotella karvaista rintaani hengittäen kilvan havun ja meren tuoksuja, meren, joka pilkotti oikealta kädeltä männikön lomitse. Mitä siinä merkitsivät muutamat pölyhiukkaset.

Tien varrella sen eteläpuolella sijaitsi kaupungin uusi hautausmaa. Sielläkin kuten miltei jokaisessa Suomen kirkkotarhassa tänä keväänä näkyi kohoavan sankarihauta yllään valtava röykkiö vielä vihreitä seppeleitä, joiden leveät musta- ja keltareunaiset nauhat liehuivat avuttomina tuulessa.

Mitä lähemmäksi vankileiriä saavuimme, sitä selvemmin alkoivat kuulua kiväärinlaukaukset, joista jo kirkkopuistoon olimme saaneet tervehdyksen.

— Kuulehan, Pilviö, sanoi Ström. — Sinä joka tunnet talon tavat, sano, mitä nuo kiväärinlaukaukset ovat ja merkitsevät. Onko vartiorykmenttiläisillä ampumaharjotukset vai?

— Yksinäisiä kiväärinlaukauksia ne ovat, sanoin minä. — Taitaa vähän pelottaa sivilimiestä.

— Eivät ne ole mitään harjotuslaukauksia, selitti Pilviö. — Vartiosotilaat niitä päästelevät noin vain huvikseen, ikäväänsä haihduttaakseen ja mahdollisesti myös pelkoa herättääkseen vangeissa, joita jokusia on päässyt karkaamaan leväperäisen vartioimisen vuoksi.

— Huonopa kuuluu olevan komento ja kuri, arveli tähän Ström.

Ja minä yhdyin edelliseen puhujaan täydestä sydämestäni. Eivät näy olevan jääkärien opetuslapsia nämä soturit: ampuvat huonosti tuhlaten valtion omaisuutta variksille.

— Huono on, jatkoi Pilviö hiljaa. — Tässä eräänä päivänä innostui toinen kuularuiskuistakin huvikseen papattamaan kiväärien keralla, ja ennenkuin ehdittiin tuketa sen laulava suu, oli useita vankeja haavottunut ja yksi kuollut.

— Äläpäs. Mistä se innostui?

— Jakkaralla kuularuiskun vieressä istuva vartiosotilas oli uteliaisuudesta alkanut kopeloida hänelle tuntematonta kojetta ja kun se sitte täydessä latauksessa ollen rupesi sylkemään, ällistyi miesparka niin, ettei heti saanut ääntä suustaan huutaakseen lähellä seisovia tovereitaan apuun ja sulkeakseen laulavan paholaisen suun.

— Voi helvetti! pääsi huuliltani. Ja kun aavistin, ettei moisessa soturijoukossa, jossa ei oppi eikä kuri ole tämän korkeammassa kurssissa, voi rangaistuksesta puhua juuri sitä eikä tätä, kysäisin:

— Entä syyllinen sotilas? Häntä ei päällystö tietysti rangaissut millään.

— Oikeinpa arvasit, myönsi Pilviö vastenmielisesti.

Ström ei hiiskunut sanaakaan. Pudisteli vain päätään.

Minä nauroin niin, että männikkö kumisi.

* * * * *

Jo alkoi puuntaa vankileirin ikävän näköinen, yksitoikkoinen kasarmiryhmä.

Kasarmeja ne olivatkin, venäläisten hiljakkoin rakentamia sotilaskasarmeja. Kaikki punaiseksi poltetusta tiilestä likaisin, säännöllisin akkunarivein.

Todella oivallinen asuinsija venäläisen sotaväen ihannoijille.

Vankileiri sijaitsi keskellä pölisevää, auringon lämmössä hehkuvaa hiekkakangasta, miltei puutonta ja nurmetonta. Kangas vietti etelään päin mereen, jonka rannalla näkyi jokunen mänty ja leppä, vieläpä pienehkö vehreä niitynkaistalekin. Pohjoispuolella, leirialueen ulkopuolella yleni varteva männikkö.

Leirialueen keskikohdalla kohosi venäläinen kirkko.

Tietysti.

Ovathan sotilaan rauhan ja sodan jumala yksi ja sama: sodan silloin, kun ahneus valtaa valtakunnan, rauhan niinkauan, kuin ahneuden hedelmät riittävät. Eijaa!

Kirkon lähellä kohosivat leirialueen ainoat puut, sikermä mäntyjä, joiden rungot jo kauaksi loistivat omituisen valkoisilta. Vavahdin kuin puukolla satutettuna tämän näyn edessä. Lähemmäksi saavuttuamme minä totesin aavistukseni oikeaksi.

Mäntyjen rungot olivat miehen ylettyviltä paljaiksi kuoritut helottaen kaameasti kauas tielle.

Olin pannut merkille, että Ströminkin huomio heti ensi hetkestä oli kiintynyt mäntyihin. Hänkin oli tällöin hätkähtänyt ja kulki nyt nopeasti silmät pyöreinä suoraan männikköön, jossa ei ollut yhtään kalvamatonta puuta.

Jokaisessa näkyi vieläkin veitsien ja kynsien jälkiä.

— Ihmisten jyrsimiä? virkkoi epäröiden, liikutuksesta kalpeana Ström ja koputteli kynnellään kuivuneeseen oksaan kuin tikka ikään.

Minusta tuntuu aina, kuunnellessani tikan nakutusta hiljaisessa metsässä, ikäänkuin jossain lähellä lyötäisiin nauloja ruumisarkkuun.

Niinpä nytkin.

Minua alkoi vaivata hänen naputuksensa. Ja samalla minua huvitti hieman kiusata häntä nähdessäni hänen kalpeutensa ja epäröintinsä.

— Niin, ihmisten jyrsimiä nälkänsä tukahuttamiseksi, mutta ihmisten, jotka itse ovat syypäät tähän nälkään ja paljoon muuhun, pahempaankin. Kohtuullinen rangaistus heille, ei muu kuin varsin kohtuullinen, poikani paistinkääntäjä.

Ström katsahti neuvotonna Pilviöön.

— On mahdotonta näin alussa, kun lainkuuliaisetkin asukkaat useissa paikoin maatamme saavat kärsiä nälkää, järjestää ruokakomentoa edes tyydyttävälle kannalle maan 70—80 tuhantiselle vankijoukolle, alkoi tämä selitellä. — Eihän edes kaikilla vapaillakaan miehillä ole riittävästi ruokaa tällä hetkellä tässä maassa.

Meillä ei ollut mitään lisättävää näihin tosiasioihin.

— Nykyään jaetaan vangeille päivittäin: aamiaiseksi leipäpala ja suolasilli, päivälliseksi leipäpala ja suolaista kalliokalan lientä hivenen verran, jatkoi Pilviö. — Eihän se ole paljon, mutta ruokakomento paranee, jahka odotetaan tyynesti. Ja sen täytyy parantua, ellemme näissä vankileireissä tahdo kuolla nälkään kaikki, niin vangit kuin vartijatkin.

Hän puhui nyt kuin lääkäri, ja me kuuntelimme hiiskumatta.

— Tiedättekös, pojat, kuinka paljon täällä nykyisin kuolee vankeja päivittäin, kysyi hän ääntään alentaen. — Noin kaksikymmentä. Ei tietystikään, rakkaat ystävät, nälkään, vaan liian suolaisesta ruuasta aiheutuneeseen alituiseen janoon, jota on sammutettava maidon ja oluen ja paloviinan puutteessa raa'alla vedellä. Toisin sanoen he kuolevat turvotustautiin, mikä sekin on sangen kohtuullinen rangaistus heille, ei muu kuin kohtuullinen.

Viimeisissä sanoissa särähti vihlova katkeruus ihmisen voimattomuudesta tässä hämähäkin verkossa.

— Niin että mihin he oikeastaan kuolevat? kysyin pilkallisesti ja jatkoin vastausta odottamatta:

— Sinä, veikkonen, olet alkanut ajatella, kuten puheistasi kuulostaa, yhteiskunnan perusteita ja syntyjä syviä. Sinä, urheilija.

— Kuinka vaan haluat sitä nimittää. Mutta… Katsokaahan tuonne! hän keskeytti alottamansa ajatuksen ja viittasi kädellään tielle, jossa liikkui vankijoukko kantaen karkeilla, kömpelöillä paareilla ruumista.

Ensimäinen tunne oli inhon.

Nuoko entisiä mahtipontisesti esiintyneitä "Suomen tasavallan vartiosotilaita", minkä nimityksen he olivat itse ottaneet.

Nuo repaleiset, kalpeat ja likaiset oliot, joiden ohauksilta harvenneen otsatukan alta pälyvät silmät tylsinä ja toivottomina.

Mutta niitä ne ovat. Sen huomaa jo siitäkin, että muutamien nuorimpain silmistä, milloin ne saavat eloa, tuiskahtaa tuo tuttu salavihainen ja luihu katse, joka paljastaa työttömän vetelehtijän voimattoman, inhan kiukun ja kateuden parempiosaista, työteliästä veljeään vastaan.

Sitä voidaan kai sattuvammin nimittää sakin katseeksi.

Se ei yksin uskalla mitään, ei uhmata eikä pelottaa ketään, mutta sakissa ollen se kuvittelee voimansa kasvaneen ja uskaltavansa sakin mukana jotain sekin.

— Siinä viedään taas muuatta väsynyttä vankia, puheli Pilviö itsekseen, kädellä silmiään varjostaen.

Kun joukko oli kohdalla, kysyi hän sitä seuraavalta vartiosotilaalta, monesko se jo oli tänään.

— Lienee ainakin jo viidestoista, herra tohtori, vastasi kirkaskatseinen nuori sotilas.

Joukko oli kysymyksen johdosta pysähtynyt ja käytti sitä nyt aiheena ylimääräisen lepohetken ottamiseen. Eikä kiväärillä varustettu vartiosotilaskaan voinut vastustaa, vaan heittäytyi tien sivuun, missä oli jotain nurmen tapaista, sytyttäen savukkeen. Mutta tien tomuun taakkansa ympärille lysähtivät vangit hervottomina. Helteinen päivä raukaisi laihoja, heikkoja ruumiita, ja vainajasta, jonka suhdattomat muodot oli peitetty risaisella vaatteella, levisi vankien keskuuteen ilettävä haju lisäten yleistä väsymystä. Pilviöltä kuulin myöhemmin, että hän oli yksi niistä monista, jotka elävältä mätänivät. Ensin alkoi tavallisesti jalka märkiä tihkuen verta ja visvaa, sitte vähitellen märkiminen yleni yhä ylemmä, aukaisi jo reidenkin ja lyhyen hetken kuluttua se tarttui kurkkutorveen kuristaen, puristaen sitä, kunnes lähti vaivainen henki.

Siinä he nyt makailivat hengittäen lyhyesti ja korahdellen.

Eikä heillä näkynyt olevan muuta ajatusta kuin pieni toivomus, että aurinko aina paistaisi näin lämpimän suloisesti heidän ruumiisiinsa, joita näkyi alinomainen vilu puistattelevan.

— Annappas, hyvä jumala, päiväsi aina paistaa yhtä lempeästi! kuuluikin muuan joukosta höpisevän. — Onhan meillä omasta puolestamme tätä kallista aikaa kyllälti.

Sitäpä heillä juuri olikin, sitä siunattua aikaa.

Ehtiipähän sen kaverin tuossa paareilla, vaikka tässä hieman nautiskellaan auringonpaisteesta, ajoissa kiikuttaa ruumishuoneeseen tuonne leirin länsipäähän, ehtiipä hyvinkin, ennenkuin toinen kaveri siellä leirin itäpäässä on vaeltanut matkansa loppuun asti.

— Kuolevaisuus tuntuu yltyneen, koska jo näin puolilla päivin on päästy tämmöiseen tulokseen, puheli Pilviö matalalla äänellä ja istuutui kannolle vartiosotilaan viereen selkä päin vankeja ja vainajaa.

Minä koetin puhutella vankeja, mutta he eivät vastanneet. Tylsinä ja velttoina he siinä vaan läähättivät.

Minä en tiedä miksi, mutta äkkiä syttyi sydämessäni uudelleen henkiin hirveä viha noita tunnottomia johtajia vastaan ja sääli noita harhaan johdettuja raukkoja, koko tuota kurjaa laumaa kohtaan. Jos taivas on oikeudenmukainen, niin pudotkoon se noiden luopioiden päälle ja haudatkoon allensa heidät, missä hyvänsä he tällä hetkellä harhailevatkin.

Vihdoin alkoi muuan vanha mies pakahtuvasta sydämestä kertoa elämäntarinaansa. Polttelin savuketta ja nautin siitä, nautin merestä, joka kimalteli aivan lähellä puiden välitse, merestä kirkuvine, saalistaan etsivine lokkineen ja vehreine saarineen ja nautinpa hiukan niistä kiiluvista katseistakin, joihin tupakanhaju oli puhaltanut edes kipenen eloa. Minä puhalsin tahallani joitakuita sauhuja vankeja kohti, ja tuuli avusti minua tässä leikissä.

Vanha mies, Huittisten salokyliltä sanoi olevansa kotoisin, kertoili katkonaisesti ja hätäisesti, ikäänkuin peläten kuolevansa siihen paikkaan ja synnintunnustuksensa jäävän kesken.

* * * * *

…Vaimo ja lapsiliuta kotona. Leipä vähissä, ankara syys ja talvi olivat huvettaneet muonan mitättömiin.

Puute oli työstäkin. — 'Jos käyt kaartiin, ei enää hätäpäiviä', kuiskivat akitaattorit korvaan. — Luvattu oli maat ja mannut, omaksi oli luvattu isältä perimänsä torpanpaikkakin… ja sitten se aate, se vallankumouksen takahumala, joka maaliskuussa vuosi sitten nuolena lennähti tänne Suomen saloille sieltä Venäjän pääkaupungista… sepä se yhtyi tuohon ihanaan lupausmusiikkiin… Kauan jaksoin vastustaa kiusaajaa, mutta kun lopulta taivuin, nosti muija äläkän minun typeryydestäni, kuten hän sanoi. — 'Ei ikinä sinulle', äyski, 'kunnian kukko laula, jos ilkeät liittyä noiden vetelehtijäin, rosvojen ja murhamiesten koplaan. Kaarti mukamas, pyh, rosvo- ja murhajoukko… Voi Kustaa, Jumala sinua armahtakoon…' — Olin itsekin vielä viime hetkellä kahden vaiheilla, ja ajattelin, että ehkäpä isäntä, kuten oli ollut puhetta välillämme, suostuisi korvauksesta myymään torpanpaikan ikuisesti omakseni, mutta silloin sattui siihen taas joku akitaattori — niitähän vilisi nurkissa kuin naukuvia kissoja, rintamiltahan ne pysyivät visusti poissa — ja sekös pani, pirun sikiö, pääni pyörälle. — 'Maksat? Oletko hullu, toveri!' kähisi. 'Maksat silloin kirotuille lahtareille, kun toverisi voivat antaa ilmaiseksi, mitä haluat…' Niin se sitten kävi. Sinne kotitorppaan jäi Karoliina-parka itkevän lapsiliudan kanssa… Lupasivat toverit pitää heistä huolen, jos matkalla viivyn kauemminkin. Mutta tokkopa kykenevät huolehtimaan, jos haluavatkin, köyhän mökinmiehen muijasta ja lapsista… Eiväthän ole kyenneet hoitamaan omiakaan asioitaan, joita niin kauniisti ovat toitottaneet koko kansan… pyh… yhteisiksi asioiksi. Uusi aika, entistä ehompihan oli koittava… Sitä varten piti taistella porvareita vastaan, jotka uudestaan pitivät teerenpeliään ryssäin kanssa mukamas tuhotakseen Suomen nuoren vapauden ja ajaakseen kärsineet… työtätekevät luokat ajalliseen onnettomuuteen… ja kadotukseen — kuulettehan, toverit, että minä osaan läksyni… hihihii… Missäkö kiinni joutunut? Jossain siellä Haminan puolessa ristiin rastiin joukon mukana harhailtuaan maan eteläosissa. Ne olivat hirveitä päiviä nuo harhailun päivät: ilman johtajia — nehän olivat luonnollisesti pujahtaneet pois kätten ulottuvilta kassoineen ja konjakkeineen, likööreineen ja muine muonineen — kuin päätön säikähtynyt lauma… Ei minkäänlaista kuria eikä järjestystä, vaikka eihän näistä ollut aiemminkaan mitään merkkiä… Oikeita kauhun ja omantunnon aikoja. Joka taholla tulipalojen loimuja ja hätähuutoja ja verta, verta… Näen vieläkin, miten epätoivoiset pakolaisäidit kamalan pelon vallassa iskivät sylilapsiaan puiden kylkiin kuoliaiksi pelastaakseen raukat kylmettymästä ja — pelastaakseen sitä nopeammalla paolla oman kurjan henkensä… Miten paljon me tuhlasimmekaan ihmishenkiä — se ei ollut edes pennin arvoinen — ja jumalanviljaa ja herkkuja monenlaisia… Mehän mielettömässä pelossamme ihan kahlasimme ruumiiden, paperossilaatikoiden, sartiinipurkkien ja viljasäkkien keskitse, niin että vankkurien pyörät roiskivat kaikesta kalliista törystä… Ja keskellä tätä helvettiä kyti jokaisen sydämessä yhtäkaikki salainen toivo, että valkoiset tulisivat pian ja tekisivät lopun kaikista ja kaikesta… — Niin epätoivoiseksi voi ihminen tulla. Ja kun valkoiset vihdoin saapuivat, tunsimme kiitollisuutta heitä kohtaan. Meidän miesten voimilla ei tuosta kuohuvasta, kiehuvasta helvetistä olisi tolkkua saatu… Tulimme kokemaan, etteivät valkoiset olleetkaan sellaisia lahtareita, kuin miksi johtajamme heitä maalasivat joka tilaisuudessa. Eivät vetäneet vertoja edes meidän päälliköillemme… Olen jälkeenpäin ajatellut monastikin, että kuinka me jouduimme tappiolle, sillä päälliköthän olivat aina selitelleet voiton puolella oltavan, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että meidän asiamme oli alusta alkaen väärä. Julkeasti ovat johtajat pettäneet laumaa käyttäen sitä omien itsekkäitten pyyteittensä hyväksi, ei suinkaan kansan hyväksi… Ja tässä sitä nyt ollaan… tomussa, joksi kohtapuoleen kai muutun minäkin. Kuolema näet ei enää liene kaukana. Silmissä jo hämärtää, sydänalasta polttaa, jopa jo jalatkin ovat alkaneet turvottua. Ei riitä ruoka pitämään kunnossa miestä, joka on aikoinaan tottunut verekseen syömään kapan perunoita ja lisäksi muuta pötyä, joo, joo… Minkäpäs voi kruunukaan tälle surkeudelle, omien kättemme ja vihaisten sydämiemme karvaalle hedelmälle, tälle nälälle. Vähän leipää ja särpimeksi silli ja suolainen kalanliemi. Alituinen jano, jota turhaan koetat sammuttaa raa'alla vedellä, ja sepä se juuri synnyttää pöhötystaudin. Aamulla saatat olla vielä jalkeilla, virkustikin jalkeilla, illalla jo kannetaan ruumishuoneeseen, sieltä tuonne männikköön yhteiseen, aina avoinna olevaan hautaan kaverien seuraksi, vihkimättömään maahan, ilman papin siunausta. Niin, niin, mistäpä niitä pappejakaan riittäisi jokaisen syntisen osalle, puutepa on niistäkin kuten kaikista niin elollisista kuin elottomista… Mutta kuitenkin tahtoisin ennen kuoppaamistani saada joitakin tietoja omaisistani ja heidän kohtalostaan. Viikkokausiin ei sieltä ole saapunut minkäänlaisia tietoja. Elänevätkö edes, muija on aina ollut vähän kivulloinen. Kunpa tietäisin heidän voivan kohtalaisesti eikä muistelevan katkeruudella isää, niin kuolisin tyytyväisenä… tyytyväisenä, joo, joo…

— Siinä on tuossa Mettänperän Kustussa yhä vaan sitä porvarin vikaa, katkaisi hiljaisuuden venyvä ääni melkein paarien alta, ja heti sen jälkeen alkoi sama ääni kimistä jotain tämäntapaista renkutusta:

Meill' oli kaikkea, mitä syrän halajaa. Oli yllinkyllin naisia ja juomatavaroita. Oli sapuskoita monenlaisia, myöskin sartiinilaatikoita. mutta nyt ei meill' ole mittään, vei toverit kaikki ittään, ja porvarit perkasi lopun. Meill' oli kaikkea, mitä syrän halajaa, mutta nyt ei meill' ole mittään…

Ääni särähti ja tukehtui tyystin puistutukseen.

Minä nousin ja menin lähemmäksi tuota hirtehistä, joka makasi selällään paarien sivulla ja yski väsyneesti. Häntä näkyi palelevan, vaikka aurinko paahtoi kuumasti.

Samassa nousi vartiosotilaskin varottaen:

— Suntperi ei saa laulaa. Eikö Suntperi muista, että hoilaaminen on kielletty.

Minulle kuiskasi sotilas ohimennessään:

— Sillä on pääkopassa jokin löysä ruuvi.

— Antakaa minullekin paperossin haikuja, pyyteli Sundberg ylös kompuroituaan, silmien ahnaina seuratessa savukkeeni pätkää. — Vaikka vaan tuo tumppinne!

Saman pyynnön minä luin jokaisen vangin katseista.

— Kerjääminen on kielletty, samoin antaminen, huomautti sävyisä vartiosotilas joukkoaan järjestäessään.

Mutta minua huvitti kuitenkin pistää vaivihkaa Sundbergin selän takana kokottavaan kouraan, laihaan ja likaiseen kuin nälkää kärsineen nuohoojan, käteeni sattunut kokonainen Finlandialaatikko.

— Mutta muistakin, lurjus, jakaa se kristillisesti toveriesi kanssa, sanoin hänelle.

— Kiitoksia, herra kenraali! sopotti Sundberg. — Olkaa rauhassa. Ellei juuri kristillisesti niin ainakin toverillisesti koko sakin kesken.

Ström, joka oli nähnyt tämän kohtauksen, ei voinut olla kuivasti huomauttamatta:

— Oletpa, veliseni, epäjohdonmukainen.

— Mene helvettiin!

— Sielläpä juuri ollaan. Vai mitä? Mutta jokainen on tyytymätön ja pyristelee päästäkseen täältä pois, pyristelee ja potkii, muka viattomana on joutunut väärään paikkaan. Hohoo, kaikkihan muka ovat viattomia omasta mielestään, aatteen uhreja ja harhaan johdettuja sieluja. No tietysti, tietysti.

Ström, tuo yksiviivaisuuden ja kaavojen mies, oli saanut takaisin entisen varmuutensa.

— Sinä ainakin tunnut joutuneen oikeaan paikkaasi — omasta mielestäsi.

Pilviö puuttui puheeseen.

— Minusta tämä leiri pikemminkin vivahtaa manalaan. Kalman hajuhan löyhkää täällä joka kohdassa.

Läksimme jatkamaan vaiteliaina kulkuamme.

III.

Pääportti leirialueelle johti pohjoispuolelta, männikön kuvetta kiertävältä valtatieltä.

Mutta sinne pääsi myöskin lounaiskulmauksen sivuportista, jos tyytyi käyttämään kapeahkoa oikotietä.

Koko varsinainen leirialue, joka oli suunnilleen neliökilometrin laajuinen, oli ympäröity korkeilla, kaksinkertaisilla piikkilanka-aidoilla, välillä sylen parin levyiset käytävät, joissa vahdit noin 50 metrin päässä toisistaan astelivat ladattu kivääri olalla, milloin nimittäin eivät harjottaneet mieluista ajanvieteurheiluaan: ampua paukutelleet. Pohjoisessa kulmauksessa leirin itäpäässä ei ollut piikkilankaverkkoa, mutta siellä samoinkuin piikkilankakäytävien risteyksessä leirin keskikohdalla näkyi könöttävän korkealla katoksen alla kuularuisku, jonka vieressä jakkaralla istui sotilas. Uhkaavina, varottavina ja valmiina syöksemään kidastaan sihiseviä herneitä.

Sitäpaitsi kiersi piikkilankakäytävä verkko vahtisotilaineen ristiin rastiin leirialueen.

Ainoastaan etelässä sijaitsevat tutkintotuomarien kasarmit, upseerikasino ja vankileirin johtajan asunto jäivät piikkilanka-aitauksen ulkopuolelle.

Paarinkantajat saapuivat jo meitä vastaan, hitaasti laahustaen.

Sundberg, joka kulki pari askelta joukon edellä, tuprutti onnellisen näköisenä savuketta, vetäen ahnaasti syviä rintasauhuja. Toiset katselivat huulet kuivina, vesissä silmin hänen nautintoaan.

— Sunperi, Sunperi. Näinkö sinä täytätkin lupauksesi, huomautin hänelle enkä voinut olla ääneen nauramatta.

Mutta Sundberg ei kuullut eikä nähnyt. Asteli vaan silmät autuaallisesti sirrillään, polvet notkahdellen ikäänkuin humalaisella, joka minä hetkenä hyvänsä voi kaatua syleilemään rakasta isänmaataan.

Ja sepä oli Sundberginkin kohtalo: kellahti ja kierähti huojuvilta jaloiltaan maahan.

Toverit kuin hukat hänen kimppuunsa.

Kopeloimaan ahnailla sormillaan hänen taskujaan.

Löysivätkin mitä etsivät, mutta laatikko hajosi ja savukkeet varisivat silppuna tielle, josta laihat kourat työnsivät niitä tupakoineen törkyineen ammottaviin, läähättäviin suihin.

— Mitä te teette, onnettomat! hoki vartiosotilas neuvottomana. —
Sylkekää pois heti, kuolette…

Mutta siellä ne pysyivät, minne olivat joutuneet. Leuat jauhoivat kahta kivakammin. Ei yksikään totellut. Astua jumppasivat vaan, päiden heilahdellessa ja silmin sivuilleen vilkuilematta eteenpäin, arvattavasti tuumien jurosti, että ei, veliseni, ei sitten likikään!

Nähdessään Sundbergin jäävän retkottamaan tielle sotilas komensi vankijoukon pysähtymään. Nämä tottelivat. Komentavaan puhetapaan he näkyivät olevan tottuneita. Kuului vaan kirahtelua, kun hampaat tupakan sijasta purivat karkeata hiekkaa. Joskus koetti joku vangeista muistellen luultavasti entisiä ihania aikoja roiskahuttaa suustaan oikein komean tupakkasyljen, mutta voimat olivat vähäiset: ei jaksanut muuta kuin rintapieliinsä saakka, siihen se jäi hitaasti valumaan.

— Ei sen vaarallisempaa kuin yleinen heikkous, lausui Pilviö tutkittuaan. — Se on tupakan vaikutuksesta luonnollisesti lisääntynyt. Viekää sairaalaan, tiedättehän, mihin, ja pyytäkää taloudenhoitajan varaamaan hänelle hieman parempaa ruokaa. Tulen päivällisen jälkeen katsomaan potilasta.

Vangit nostivat toverinsa paareille alkaen huojuvin polvin laahautua sairaalaa kohden.

— Viheliäistä, viheliäistä! kuului Pilviö mutisevan. — Pitää ihmisten kuullen määrätä potilaille muka parempaa ruokaa, vaikka hyvin tietää, ettei sitä voi saada vangeille mistään, ei mistään. Ei ruokaa, ei lääkkeitä. Kirous: kaiken pula.

Mutta minä en voinut olla nauramatta kohtaukselle. Vielä nytkin, kun se muistuu mieleeni, hytkäyttää minua.

Kuinka nurinkurista. Tosiaankin.

Sundberg, joka omasta mielestään oli täysverinen sosialisti, ei, enempikin: bolsheviki, osottautuikin itseasiassa pahimmaksi, itsekkäimmäksi porvariksi, hahaha…

"Miksi et ollut, Sunperi, toverillinen sakilaisiasi kohtaan", mietin tällöin. "Et ollut. Saitpa siitä kohtuullisen rangaistuksen, jonka muistat elinikäsi, nim. jos elät vielä jossakin siellä Satakunnan puolessa ja harjotat entistä ammattiasi, sitä sosialistiagitaattorin jaloa ja ihanaa virkaa."

Elätkö, sitä en tullut myöhemmin koskaan kysyneeksi Pilviöltä, ja nyt on aivan turhaa häneltä enää kysyä mitään…

Mutta jatkanpahan muistiinpanojani, takertumatta mitättömiin pikkuseikkoihin.

* * * * *

Lounaisen portin kautta leirille tultaessa jäi vasemmalle kädelle ensimäisenä harjoituskenttä, sitten ruumishuone, vihreäksi maalatulla puuaidalla eristetty n.s. kulkutautisairaala, vartiorykmentin suuri kasarmi keittiö- y.m. ulkorakennuksineen, yhdessä samassa rakennuksessa sijaitsevat venäläinen kirkko, apteekki ja posti, vankien hallussa olevat viisi kasarmia, kookasta kaksikerroksista ja synkkää, sekä lisäksi heille vankilaksi varattu entinen tallirakennus, jossa heitä makaili lavereillaan kolmessa kerroksessa. Näistä viidestä kasarmista mahdutti vain yksi — lukuunottamatta tuota tallivankilaa — terveet vangit sisäänsä, loput neljä kasarmia oli näet muodostettu sairaaloiksi: kaksi nälkäisten ja muuten väsyneitten sairaalaa, n.s. keskussairaala vastaten jonkinlaista kirurgia sekä lähimpänä ruumishuonetta se oikea sairaala, n.s. kulkutautisairaala, josta johti ulos vain yksi tie — sekin ruumishuoneeseen.

Tien oikealla ja varsinaisen piikkilankaverkon ulkopuolella kohosi kaksi tutkintotuomarien kasarmia, toinen kolmikerroksisena, ja näiden välillä vankileirin johtajan asunto sekä kauimmaisena kaakkoiskulmassa upseerikasino, joka oli järjestetty tutkintotuomarien ja muiden virkailijoiden ruokalaksi. Kaikkien näiden viimeksimainittujen alapuolella etelässä aukeni, kuten jo olen muistaakseni maininnut, kaistale niittyä ja niityn alla meri.

Sitten on vielä mainittava sauna ja kaivo. Sellaisetkin oli kentällä.

Mutta kaivo oli lukittu.

— Se pidetään auki ainoastaan määrätunteina, sanoi Pilviö kaivon ohi vaeltaessamme. — Täytyy nähkääs säästää vettä — ja muutenkin: joisivat pian sen kuiviin ja itsensä turvotustautisiksi, mistä taas olisi seurauksena…

Ei viitsinyt sanoa loppuun asti, mutta minäpä muistin: kuolema.

Kaivon lisäksi oli itäisessä osassa leiriä, tallivankilan takana olevassa notkelmassa, kuivunut lähde, joka sai vetensä vasta myöhemmin, kun sade alkoi rapista pitkällisen kuivuuden näännyttämään maahan. Tänään lähde oli vielä merkityksetön, joten voimme toistaiseksi unhottaa sen olemassaolon. Se kyllä ajan tullen ilmoittautuu itsestään pulpunnallaan ja niillä tutunomaisilla idylleillään, jotka erottamattomasti liittyvät lähteeseen täällä niinkuin muuallakin.

Sitäpaitsi ei meillä nyt olisi aikaakaan syventyä lähderunouteen. Ainakin minun mielenkiintoani oli jo tovin ajan herättänyt se seikka, että vankeja vartioiden ohjaamina marssitettiin kaikkialta leiristä sen pohjoispäiselle kaltevalle rinteelle. Siellä ne järjestettiin hevosenkengän muotoiseen kaareen, sikäli kuin saapuivat. Oli siinä kansaa vaikka komeanpuoleisen, jyrisevän mielenosotuskokouksen toimeenpanemiseksi. Minä en voinut olla huomauttamatta:

— Taitavat hommata kansalaiskokousta. Vai?

— Ainoastaan jumalanpalvelusta, vastasi Pilviö. — Niitä pidetään täällä sunnuntaisin ja joskus arkenakin.

— Aivankuin leirin ulkopuolisessakin maailmassa. Hyvä että ei ole puute sanan ruoasta, joskin ruumiin ravinnon laita lieneekin vähän niin ja näin.

Lähelle astuttuamme saimme nähdä omituisimman seurakunnan, mitä koskaan olin osannut kuvitellakaan.

Eihän se ollut kaikkein siistimpiä seurakuntia, mitä tuli sen ulkonaiseen valmistautumiseen, mutta sisällisesti se lie ollut sitä otollisempi.

Olihan sillä ollut aikaa paastota ja siten ruumiillisesti kuten henkisestikin itsensä hyvin valmistaa, niin että siemenen, jos sillä oli edes 80 % itäväisyys, ei olisi pitänyt langeta kivikkoon, vaan hyvään, pehmeään maaperään.

Harvinaisen runsaslukuisenakin oli seurakunta kokoontunut istuen tai kävellen ääneti edestakaisin ahdasta piiriään, ja hevosenkengän soukassa aukossa hieman alempana kuulijoita seisoi nuori sotilaspappi harmaassa kenttäpuvussa.

Hän alotti virren. Minkä, sitä minä en enää muista. En muista hänen saarnastaankaan muuta kuin sen miellyttävän lyhyyden.

Omituinen hartaudentunne, joka minulle näihin aikoihin oli jotain aivan outoa, täytti mieleni ja ajatukseni tuota monituhantista seurakuntaa katsellessani.

Papin alottamaan virteen oli vähitellen kuin unesta havahtuen yhtynyt koko kurjalistoarmeija, yksinpä sen lemmensisaretkin, joita vielä tähän aikaan säilytettiin samassa vankileirissä kuin miesvankejakin. Lauloivat ilman ivaa ja ilkeyttä.

Mahdollisesti kiilui joukossa pilkallisiakin katseita, vaikka minä en sellaisia havainnut.

Siinä oli nuorta ja vanhaa.

Yleensä oli vaikea mennä ulkomuodosta päättelemään ikää. Kaksikymmenvuotias saattoi näyttää neljänkymmenen vanhalta. Väsymys, likaisuus ja ruokkoamaton ulkoasu varsinkin parran suhteen vaikuttavat ihmisen ulkonäköön enempi kuin luullaankaan. Olipa joukossa, kuten myöhemmin sain havaita, alle kahdenkymmenenkin, jopa kuusitoistavuotiaitakin.

Mutta niinkuin sanottu tämä kurjalistoarmeija ei tehnyt häiriötä hartaushetkelle, ei puhua pärpättänyt eikä nauraa tirskutellut. Ainoastaan säännöllisesti räjähtelevä vihlova yskä kajahteli säestäen asiaankuuluvasti saarnaa, mutta haihtui sekin sen suurempaa häiriötä aikaansaamatta taivaan lempeään, hiljaiseen avaruuteen aivankuin viestinviejänä sen lähettäjiltä: pian tulemme jäljessä itsekin.

Silti minä en voi väittää sitä tai tätä seurakunnan tarkkaavaisuudesta, vaikka se ulkonaisesti katsoen näkyikin istuvan ja seisovan ihmeen hiljaa.

Kenties se ei kuunnellut koko saarnaa lainkaan yhtävähän kuin minäkään, vaikka meillä molemmillakin oli korvat, joilla kuulla. Taisi olla muuta miettimisen aihetta.

Oli. Miltei jokaisella oli hoidettavanaan omat pienet kotiaskareensa, jotka vaativat väsyneitten aivojen koko tarkkaavaisuuden.

Tuolla yksi kyhnyytti selkäänsä naapuriaan vastaan, joka puolestaan innostui tekemään samanlaisen palveluksen vierustoverilleen, tämä taas seuraavalle j.n.e. niin että aaltomainen liike kävi säännöllisesti koko saarnanajan. Täällä taas muuan käytteli sormiaan vuoroin pörröisessä tukassaan, vuoroin suussaan, joka silloin aina maiskautti ahnaasti kuin ainakin herkkupalan saatuaan, ja tuolla eräs, joka oli havainnut kainalonaluksensa riistarikkaimmaksi metsästysmaakseen, menetteli samalla tavalla ja, kuten lyhyellä vilkaisulla sinnepäin äkkäsin, hyvinkin kunnioitettavalla tuloksella. Mitä tuli seurakunnan naispuolisiin jäseniin ja heidän askareihinsa, eivät nekään olleet häiriöksi. Ulkonaisessa olemuksessaan he olivat miestovereittensa näköisiä ja tapaisiakin: useimmilla naisilla näkyi puseron korvaavan jonkinlainen rääsy, jonka alta paistoi paljas pinta, paitaa kun ei ollut, paksun tahmean lian peittämä pinta kuten miehilläkin, mutta, oi sinä nainen, luonnon ja elämän ihmekoru, kaikissa tilanteissa, kurjista kurjimmissakin on sinulla jäljellä, jos ei muuta, samat naiselliset halusi ja miellyttämiskeinosi: tukkalaitteet parhaimman mukaan laadittuina he kävellä sipsuttelivat käsikkäin laihojen lanteiden terävästi taipuessa ja silmien väläytellessä väsyneitä katseita miehisiin tovereihin tai seisoivat he katsellen merelle kalpeilla huulillaan selittämätön hymy.

Mutta kun pappi pääsi loppuun ja alotti virren, heräsi seurakunta ja yhtyi halulla joskin hieman heikoin voimin virteen. Monen silmissä kuulsi ikäänkuin himmeän kalvon läpi lempeä kuva jostain ammoin unohdetusta, mutta pian tulevasta, hänen laulaessaan:

    "On pidot meille valmistettu
    hääsaliin tuonne kauniiseen."

Minua vaivasi mielenliikutukseni, ja vapautuakseni siitä sanoin ärtyneenä Pilviölle meidän kulkiessamme upseerikasinolle:

— Osasipas se pappi valita loppuvirren. Turhia houreita valaa noiden risa- ja lika-Pekkojen ja -Tiltojen mieliin.

— Mitä tuohon likaisuuteen tulee, niin niitä penteleitä ei saa lähtemään saunaan millään keinoilla, huomautti Pilviö. — Ellei väkisin ajeta, eivät he käy saunassa.

— Vuoroin vieraissa. Niinhän. Te säästätte valtion tiliin juomavettä, he kai pesuvettä ja saippuaa.

* * * * *

Ruokailuaika ei vielä ollut käsillä.

Piti vartoa puolisen tuntia.

Ruokasalin peräseinällä riippui kullatuissa kehyksissä kummallisen näköinen Nikolai II:sen muotokuva: taitavalla miekaniskulla oli siltä katkaistu pää kaulaa myöten ja naulittu se jalkapäähän, aivankuin hän koroillaan polkisi rikki omaa päätään.

Olihan siinä hirtehishuumoria.

Etenkin Strömin mielestä, joka haltioituneena jämäsi pitkän aikaa:

— Mainiota. Mainiota.

Näin sunnuntaisin ei salissa ollut paljon ruokavieraita. Useimmat söivät tällöin kaupungilla.

Yhteensä kuului tutkintotuomareita olevan nelisenkymmentä. Ja vankileirin sairaaloista huolehti neljä lääketieteen kandidaattia.

Kasinon ruoanlaittajina ja tarjoilijoina toimivat punikitarvangit.

Ruokaa odotellessamme valitti Pilviö sairaiden kohtaloa.

— Ei ole lääkkeitä. Ei ruokaa, ei edes vettä, ja vain neljä nuorta lääkärin alkua hoitamassa tämmöistä sairaspaljoutta.

Häntä värisytti.

Minuakin.

Mutta Ström taittoi levollisesti lukemansa sanomalehden kokoon ja rupesi nurisemaan päivällisannoksen kehnoutta ja vähyyttä.

— Tuommoinen kipene!

Hänen edessään kuten meidänkin oli pöydällä annos: pari ohutta viipaletta risuaitaleipää, kaksi pientä nahistunutta perunaa ja hiven lihatonta sianlihakastiketta. Tulihan siihen lisäksi vielä kupillinen vesivelliä.

— Se on noiden roistojen ansiota tämä nykyinen nälkäkausikin, jahkaili
Ström viitaten ulos akkunasta.

Siellä leirin keskikohdalla sijaitsi vankien ruoan jakelupaikka. Siellä näkyi parhaillaan jaettavan annoksia vangeille, jotka huikean pitkänä kaksirivisenä jonona odottivat vuoroaan. Avonaisen akkunan kautta tunkeutui korviimme vartiosotilaiden ärjymiset ja huudot vangeille, jotka eivät noudattaneet jonotuslain asetuksia. Vangeilla oli toisessa kädessä pieni peltinen muki, johon oikeanpuolinen jakaja lirautti tynnöristään tilkan kalliokalalientä, vasemmanpuolisen työntäessä toiseen käteen leivänpalan. Siinä oli päivällinen… Kiitä ja ole mielissäsi. Mitäs siinä tollotat? Astu eteenpäin, ettei synny ruuhkaa. Että toinenkin pääsee osalleen. Kas niin… Hitaasti lyheni jono, hitaasti liikkui vangin jalka.

Katseeni sattui päättömään tsaarivainajaan seinällä.

— Syytä tuota, sanoin Strömille. — Syytä häntä ja hänen kunnon heimolaisiaan kaiken alkujuuresta.

IV.

Seuraavana päivänä vangeille päivällisannoksia jaettaessa sattui leirillä verrattain jokapäiväinen tapaus.

Tapaus itsessään lienee mitätön, mutta kun se vaikuttaa jollain käsittämättömällä tavalla Pilviön sielunelämään vieden siten eteenpäin kertomustamme, niin tulkoon sekin näille papereille.

Pilviö, joka käytti, kummallista kyllä, kaikki vapaahetkensä, yksinpä ruoka-aikansakin kulkemiseen ja havaintojen tekemiseen leirissä, seurasi ajatuksiinsa vaipuneena tällöin päivällisen jakelua.

Yhtäkkiä, niin hän kertoi minulle, kajahti ärjymisten lomitse naganin laukaus.

Hän säpsähti, mutta päästyään selville, että lähin vartiosotilas oli ampunut sen varotukseksi jostakin syystä, hän aikoi jatkaa kiertoaan, kun hänen huomionsa kiintyikin tuohon samaan vartiosotilaaseen ja vankiin, joka luultavasti oli aiheuttanut varotuslaukauksen.

— Vai sinä roisto, kiljui vahti. — Aiot tässä juksata ja leikkiä minun kanssani. Älä tungettele sinne jonon keskelle.

— Jonon päästä sinun kuten, meidänkin on alettava, yhtyivät toveritkin mutisten vahtiin. — Vuorollaan kukin. Ei tässä olla mitään porvareita.

— Päästähän olen alkanutkin, koetti poloinen puolustautua.

— Mutta miten helvetissä teitä sitten on kolme siinä rivissä? ivaili vahti. — Yksi siinä on liikaa, ja se olet sinä. Mars vaan jonon päähän!

Mutta puhuteltu ei hievahtanut, vaan painautui jonoon yhä tiukemmin. Silloin vahti, joka oli pitkään silmäillyt vankia, tarttui miestä kauluksesta ja veti hänet jonosta pois.

— Jumaliste, sinä hirtehisen sikiö, kähisi hän silmät raivosta viheriäisinä. — Tuleppas tännemmäksi, että saan vähän tarkemmin sinua katsella.

Vanki alkoi vavista…

— Haa! Etkö sinä jo tänään saanut kerran päivällisannostasi? Vastaa, lurjus!

Vanki vaikeni, mutta silmät rupesivat levottomasti räpyttämään.

Vahti tarttui vyössään riippuvaan naganiin.

— Etkö sinä vastaa, vai onko kieli pudonnut suustasi.

Hän pudisteli toisella kädellä vankia kauluksesta.

— Älä, veliseni, älä, pyyteli vanki hätääntyneenä. — Sainhan minä jo yhden annoksen, mutta kun on kova nälkä, niin ajattelin… ettei tuo yksi… liika-annos… veisi valtiota konkurssiin.

Hän puhui hiljaisella äänellä, joka lopuksi ratkesi avuttomaan itkuun.

— Vai niin. Enkös minä sitä arvannut, sanoi vahti jäätävän kylmästi. — Mutta nyt se on loppu. Käydäänpäs tuonne jonon päähän. Mars, mukisematta!

Vahdin puheen sävyssä ja hymyssä oli jotain kamalaa, joka ei ollut normaalia, väitti Pilviö.

Heti kun he olivat päässeet jonon loppupäähän, kuului sieltä vahdin huuto:

— Vai alat vastaan rimpuilla. Sinä, sinä…

Vanki parahti, ja ennenkuin Pilviö ehti sinne, kajahti kaksi naganin laukausta, joita säesti vahdin synkkä karjaisu:

— Vai mukiset… Tuostapa saat leipäkortin ikuisiksi ajoiksi.

Jono vavahti, joku silmä jaksoi iskeä vihan kipunan, joku suu mutista väsyneesti, mutta kohta jono asettui entiselleen: silmät nälästä palaen tähdättyinä ruoanjakelupaikkaan odottamaan vuoroaan.

Pilviö tärisi koko ruumiiltaan.

Hän meni vahdin luo aikoen viskata inhonsa ja vihansa vasten tämän kasvoja.

— Mutta kun katsoin tuota miestä silmiin, en jaksanutkaan tehdä sitä, kertoi Pilviö kuohuksissaan minulle. — Minua alkoi värisyttää, sillä nuo silmät eivät olleet tervejärkisen, vaan mielipuolen. Kuuletko, mielipuolen!

— Joutavia! tyynnytin minä häntä. — Näköhäiriö. Ei muuta. Mutta sinun hermostosi, veikkonen, on hunningolla.

Pilviö ei vastanut, huojutteli vaan päätään ja jatkoi, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan minua:

— Hänen täytyy olla mielipuoli, sillä ellen muista väärin, ampui hän samasta syystä pari viikkoa aikaisemmin erään toisen vankiressun. Jonotuslain rikkomisesta.

Mutta nyt minä huusin hänelle vihoissani:

— Ole vait äläkä ulise! Vai jonotuslain rikkomisesta vainen. Sinäpäs olet tänään lystikäs, hehe.

Minä näin, miten hänen suupielensä alkoivat tempoilla ja nytkähdellä silmien räpytellessä, aivankuin itku jo olisi kurkun päässä.

Mutta ei siitä itkua tullut.

Eikä nauruakaan nyt vielä, vaan vasta myöhemmin.

Mutta kun minä olen järjestystä rakastava mies enkä pidä ennenaikaisista hyppäyksistä, niin kerron siitäkin vasta ajallaan.

Nyt hän ainoastaan suututti minua. Ehkäpä vähän säälittikin.

— Minua huvittaisi nähdä tuo sankari, sanoin Pilviölle ennen lähtöäni illalla asuntooni. — Etkö voisi olla apuna minulle?

Vastahakoisesti Pilviö suostui, mutta kun hänellä oli asioita kaupunkiin, lupasi tulevansa yhteen matkaan.

— Tuolla, kuiskasi hän, niin ettei Ström kuullut. — Tuo roteva, rokonarpinen härkäniska.

Mies seisoi lähellä porttia nojaten kivääriinsä. Liikkumatta, hievahtamatta. Kuitenkin saattoi havaita, että hänen alta kulmain kyrräileviltä silmiltään ei jäänyt pieninkään ympäristössä tapahtuva liike huomaamatta.

Minä astuin hänen luokseen.

— Terve, sinä isänmaan jalo, urhokas poika!

Mies loi synkät silmänsä minuun. Nagani heilahti vyöllä.

Nuo silmät olivat ihmeellisen tutut.

Missä hitossa minä olin ne nähnyt ennen?

Ne olivat hirveän tutut.

Lopulta yhtäkkiä välähti mieleeni elämäni kauhein hetki, ja minä vavahdin.

Ne olivat Kaljusen silmät, yhtä verenhimoiset ja kavalat kuin tuon pyövelin.

Ne olivat abnormin, miksei mielipuolen ihmisen silmät, kuten Pilviö oli väittänyt.

Niistä tuiskahti kamalin kaikista himoista: murhahimo, murhamania, joka tauti meillä on tullut hyvin tavalliseksi puolella jos toisellakin viime talven jälkeen.

Minua alkoi kylmätä, sillä voihan noiden tuommoisten maalitauluksi joutua ken hyvänsä. Ne eivät pidä niin kovin tarkkaa lukua uhreista. Mutta minä hillitsin itseni ja taputin kylmäverisesti tuota hirviötä olalle.

— Uljas soturi, sanoin nauraen. — Sinä kuulemma täytät isänmaallisen velvollisuutesi kiitettävällä tavalla.

Mies hätkähti luoden kolkon katseen minuun.

Teinkö minä hänestä pilkkaa, nuhtelinko vai tottako tarkotin.

Sitä tuo katse näytti aprikoivan.

— Ahkeruus on iloni, herra luutnantti! vastasi mies pitkälti epäröimättä, tehden kunniaa kiväärillään.

Saavutin hiljalleen kävelevät toverini. Kuljimme ääneti. — Kirjoita,
Pilviö, minulle viinaresepti! sanoin, ennenkuin erosimme kaupungissa. —
Kiitos!

Ström sanoi menevänsä Rantapaviljonkiin iltaa viettämään. Minua ei haluttanut lähteä mukaan.

Tahdoin olla rauhassa ja menin asuntooni.

Otin huilun huulilleni ja koetin kynsin hampain kaivautua sävelten maailmaan.

Mutta ajatukseni olivat muualla. En tahtonut päästä vapautumaan tästä maailmasta.

Jokin raskas ja muodoton tuntui pitelevän minusta kiinni.

Henkeni oli lamassa, voimani turtuneet.

Silloin sattui katseeni pöydällä könöttävään pirtupulloon.

Nyt muistin ja hymyilin.

Nousin ja koputin emäntäni keittiön ovelle:

— Hieman teetä, hyvä rouva! Iltateetä.

— Kyllä, herra luutnantti. Heti.

Ääni oli sointuva ja nuorekas.

Mitä ihmettä!

Kuka se oli?

Siinä oli jotain tuttua.

Missä olin kuullut ennen tuon äänen?

Jäin akkunan pieleen miettimään ja näppäilemään huilun nappeja.

Vähitellen alkoi sävel juosta ja soida.

Koko ajan minä ajattelin:

Tuolla tytöllä täytyy olla suuret, loistavat silmät, koska hänen äänensä soi noin helisevänä. Missä minä olen nähnyt aiemmin niiden säteilevän? Missä, missä?

Olin kuullut, että ovi avautui hiljaa ja joku astui huoneeseen.

Mutta minä en viitsinyt kääntyä. Soitin Loreleytä ja ajattelin noita loistavia silmiä ja äänen hopeaista helinää.

— Herra luutnantti on hyvä. Tee on pöydällä, kuului vihdoin hiljainen, hyväilevä ääni takanani. Siinä se oli taas.

Käännähdin ja edessäni sädehti kaksi suurta, loistavaa silmää, jotka kyynelsumunkin takaa paloivat kirkkaasti elämää vastaan.

Ah, nyt minä muistin, missä olin nähnyt tuon nuoren tytön ja kuullut hänen puhelevan.

Hänhän oli toinen, se nuorempi, niistä kahdesta naisesta, jotka eilen istuivat kirkkopuiston penkillä.

Minä en voinut olla hymyilemättä:

— Tekö se olettekin, neiti.

Kyllä. Hänkin muisti minut eilisestä.

Hän oli aivan ihastunut soittoon.

Varsinkin huilun säveleihin. Hitto soi!

— Eikö herra luutnantti tahtoisi jatkaa? Hän kun soittaa niin ihanasti.

Tietysti herra luutnantti tahtoi…

— Voivoi, havahti tyttö vihdoin. — Nyt on iltatee jäähtynyt.

— Ei haittaa, vastasin ja riuhtaisten itseni todellisuuteen ihannemaailmoista astuin pöydän luo. — Ei lainkaan haittaa, neitiseni, sillä minä juon kylmää teetä miltei mieluummin kuin kuumaa.

Kaasin lasin puolilleen teetä, pirtupullosta toisen puolen ja hämmensin.

Näin, miten hän ihmetellen ja ääneti seurasi hommiani.

— Onneksenne neiti… Niin, suokaa anteeksi: mikä teidän kaunis nimenne olikaan?

— Helena, vastasi hän hiljaa.

— Onneksenne, Helena neiti. Teillä on ihana nimi, virkoin ja join lasin pohjaan.

Hän ei puhunut mitään, vaan katseli suurin, säikähtynein silmin minuun.

Minä taas tuumin itsekseni, ettei tuommoisen nuoren pikku hupakon takia kannattanut iltaansa tuhlata, ja valmistin toisen lasin.

Sotilaan sisu nähkääs kaipaa toisinaan karkaisua.

Karkaisua elämän rumuutta ja elämän kauneutta vastaan.

Sitäpaitsi minä miltei toivoin, että hän olisi poistunut.

Mutta hän istui vielä toisenkin lasin ajan, vieläpä kolmannenkin.

Hän oli aivan hullaantunut säveleihin.

Ja minä soitin ja minä join.

Hän istui sohvalla vieressäni vielä silloinkin, kun Strömin askeleet kuuluivat kuistilta.

Tällöin minä jo olin päässyt viidenteen lasiin.

— Oh neiti, suokaa anteeksi epäkohteliaisuuteni, sanoin ilkeästi. — Minähän olen ollut tuhma: olen koko ajan yksin nautiskellut elämän ihanuudesta ja unohtanut teidät tykkänään. Ehkä suvaitsette lasin.

— Ei kiitoksia, epäsi hän ja nousi seisomaan. — Viinaa…

Hän lausui viimeisen sanan halveksivasti.

— Niin, viinaa. Mutta eivätkö tämän puolen naiset ole tottuneet siihen.

Hän loi minuun tutkivan, epäröivän katseen.

— En ymmärrä… Mitä tarkotatte?

Minä nauroin.

— Täällähän on ollut venäläistä sotaväkeä, hienoja venäläisiä upseereja, tanssiaisia, joihin kaupungin naiset ovat olleet tervetulleita, ja viinaa… Hiisi vie.

— Hyvää yötä, herra luutnantti, sanoi hän loukkaantuneena ja astui ovelle.

Minä riemuitsin.

Samassa tuli Ström huoneeseen. Näin, miten hänen silmänsä lensivät pyöreiksi.

— Aa, sanoi hän ivallisesti: — Häiritsenkö ehkä herrasväkeä.

Helena nosti päänsä pystyyn ja virkkoi hartioitaan kohauttaen:

— Ette ollenkaan. Päinvastoin. Hyvää yötä!

Ström oli nousussa kuten minäkin.

— Kuka hän oli? kysyi hän.

— Talon tytär, vastasin välinpitämättömästi.

Hän huomasi pöydän koristukset: huiluni ja pirtupullon. Nyökäten päällään menijän jälkeen hän hihitti:

— Ja sinä olet ruvennut kaalimaan vartijaksi.

Pukki, joka huilullaan karkottaa varkaat.

Minä nauroin.

— Älä turise, vaan juo!

Pullo oli puolillaan, kannussa oli vielä teetä.

Kävin koputtamassa uudestaan keittiön ovelle.

— Puhdas lasi lisää, Helena neiti.

Käsi pistäytyi oven raosta. Minä suutelin sitä.

Se ei tempoillut eikä vetäytynyt pois.

Se oli pieni ja lämmin.

Minä suutelin sitä kyynärtaipeeseen saakka.

— Kiitoksia, rakas neiti.

* * * * *

Me istuimme ja joimme aamupuoleen yötä.

Ström nukahti vaatteet yllään.

Minä en nukkunut lainkaan.

Makasin avoimin silmin ja lausuin Helenan nimeä: Helena, Helena, Helena… kymmenen kertaa, sata kertaa ja löysin aina jonkun uuden soinnun siitä, kunnes väsyin, ja aloin silmät ummessa syövyttää muistiini hänen muotoaan ja loistavaa, hieman surumielistä katsettaan, kunnes lopulta väsyin siihenkin ja makasin liikkumattomin ajatuksin.

Auki olevan akkunan kautta tulvi sisään suolainen, viileä meri-ilma.

Ulkona oli ruvennut tuulemaan.

Meren raukaiseva kohina tunkeutui korviini ja hermoihini, minä tyynnyin ja nukahdin hetkeksi minäkin.

Kun heräsin, löi kello seitsemän.

Meri veisasi yhä ikuista säveltään.

Taivas oli mennyt pilveen.

Nousin ja menin akkunaan.

Meri pauhasi synnyttäen vaahtoharjuja: merkkejä nousevasta myrskystä. Kalalokit kirkuivat viistäen valkoisin vatsoin vaahtoisia aallonselkiä, ja tiirat kirauttelivat teräviä huutojaan luodoilla.

Taivaalla ajelehti mustia, raskaita pilvenlonkia, joista harvakseen putoili suuria, raskaita pisaroita.

* * * * *

Leiriltä kajahti ensimäinen laukaus.

V.

Siitä tuli kuin tulikin sade, ja leirielämä sai uusia vivahduksia ja piirteitä.

Vangit näkyivät tänään olevan tavallista ahkerampia mielityössään: etsimässä lisäravintoa maasta.

Tikuilla, kääntöveitsirämillä ja säilykelaatikkojen siruilla he kaivoivat ja mylläsivät maassa. Jotkut heittäytyivät maa-emon syliin paljain käsinkin revellen sormensa ja kyntensä verille.

Vankijoukko ryömien maata myöten muistutti kaukaa katsoen likaista laihaa sikalaumaa: mikä istuen, mikä polvillaan, mikä mahallaan, tonki maata.

Koko vankiarmeija sulautui yhdeksi liikehtimiseksi: siinä oli päitä, käsiä, jalkoja, jotka olivat kuin yhteen samaan ruumiiseen kuuluvia.

Ja yksi niillä oli kai sielukin.

Ainakin niitä liikutteli sama sielullinen pyrkimys ja halu, joskin ruumiillisen vaiston ohjaamana: nälän tukahuttaminen.

Mutta paljoa ne eivät löytäneet maasta.

Maa-emo, nurmeton, puuton hiekkakangas oli kitsas kuin ainakin ehtynyt äiti.

Silloin tällöin joitain katkeralta maistuvia juuria tai mädänneelle tulevia ruohon korsia.

Toiset pureskelivat niitä raakoina painaen ne kurkustaan alas voimanponnistuksella, joka ei ollut erikoisen ilahuttava näky, toiset malttoivat mielensä ja käyttäytyivät herrasväen tapaan: puhdistivat ruoka-aineensa, kiehauttivat ne vedellä täytetyissä padoissa s.o. säilykelaatikoista taitavasti kyhätyissä pienissä peltirasioissa ja sitte vasta alottivat atriansa.

Tätä ruuanlaittoa varten paloi kentällä vankien toimesta kymmeniä pikku nuotioita.

* * * * *

Kävelin päivällisen syötyäni kentällä seuraten vankien harrastuksia.

Valtavan suuri ryhmä oli heitä hajaantunut tallin takaiseen notkelmaan.

Siellä oli lähde, kuten muistamme, ja luultavasti myös, nyt sateen jälkeen, lähteen idyllitkin.

Muutenkin veti lähteen läheisyys puoleensa.

Olihan sen ympärillä jonkinlaista ketoa ja vaivaispajukkoa, jotka vähäisen näkyivät vihertävänkin. Siis oikea keidas, paratiisi tässä lohduttomassa hiekkaerämaassa.

Jäin istumaan kivelle notkelman partaalle, mistä oli hyvä näköala alas lähteelle. Lähelläni seisoi vartiosotilas kivääriinsä nojaten.

Siellä alhaalla oli elämä miltei samanlaista kuin kentän muissakin osissa. Ihmiset olivat ruualla. Keittivät pienissä padoissa onkimatoja, täällä näet oli maaperä satoisampaa, juuria, yrttejä ja ruohoja. Nuotiot savusivat, ja väkevänä, ällöttävänä nousi uhrisauhu, johon sekaantui hien ja lian haju, taivaita kohti suoraan ylöspäin, niinkuin otolliselle uhrille sopikin.

Mutta täällä lähteen partaalla, jonka vesi sivumennen sanoen oli ruskeata ja sekaista, oli elämällä toki hieman erilaiset vivahdukset kuin leirialueen muissa osissa.

Luonnollisesti.

Eihän lähde olisi ollut lähde, ellei sen ylle olisi jollain tavoin langennut sen välttämätön pääominaisuus: runouden hohde.

Minä kyllä en sitä huomannut ensi silmäyksellä, sillä minulla oli muuta katselemista ja aprikoimista kuten esim. ihmiselämää ja sen erilaisia vaatimuksia.

Mutta lähelläni seisova vartiosotilas oli havainnut sen tarkalla silmällään ja nauraa hihitti itsekseen.

— Eikö herra luutnantti näe? kysyi hän honottavalla äänellä. — Tuolla.
Katsokaa kiväärini piippua pitkin.

Niin, tosiaan siellä minä näin aviollisessa syleilyssä olevan parin, jolla näkyi olevan muitakin harrastuksia kuin syöminen, kuin viheliäinen henkensä ylläpitäminen.

Se ei ollut tyystin menettänyt uskoaan elämän runouteen: rakkauteen eikä uuden elämän syttymiseen. Viimeisillä voimillaan se, vaikka nälkä uuvutti sielua ja ruumista, tahtoi pitää kiinni uskostaan ja ihanteistaan. Ja se saikin sen tehdä rauhassa. Sitä ei kukaan käynyt häiritsemään, tuskinpa yksikään vangeista sitä huomasikaan, sillä heillä, materialisteillä oli täysi huoli siitä, millä itsensä ravitseisivat.

Minä tunsin mielessäni syvää hartautta vilkaistessani tuota syleilevää paria, nuorta naista ja nuorta miestä, jotka keskellä kurjaa, torailevaa laumaa jaksoivat kohota maanpinnan yläpuolelle jumalallisen rakkauden siivin.

— Ammunko ma vai? kysäisi sotamies hihittäen raa'asti. — Noita riettaita.

Hän ojensi kiväärinsä. Piloillaanko vai tosissaan? Sitä en osaa sanoa. Täällä leirissä näet ei voi sanoa milloinkaan, mikä on totta, mikä pilaa. Jokainen, luulen, koettaa salata oikean todellisen mielentilansa.

Minä tempasin coltin vyöstäni ja painoin sen sotamiehen ohimolle.

— Jumaliste, veljeni! sanoin ystävällisesti hymyillen. — Yritäppäs, niin tästä saat!

Sotamies säikähti pahanpäiväisesti, ja kivääri vaipui alas.

— Herra luutnantti, pyydän anteeksi, soperteli miespoloinen. —
Leikillähän minä vaan…

— Koiran leikkiä! hymähdin hänelle. — Se ei saa uusiintua. Paina mieleesi se!

Mutta jättäkäämme jo lähde rauhaan käärien sen mielessämme punoutuneeseen runouden hohteeseen ja kävellessämme Pilviön luo, joka seisoskelee tuolla edempänä, hyräilkäämme:

    "Sua, lähde kaunis, katselen
    likellä vettäsi."

Pilviö seisoi lähellä isoa nuotiota, jonka ympärillä parissa kolmessa kehässä loikoili kolmisenkymmentä vankia, puolihorroksissa torkkuen.

Olivat jostain leirialueen ulkopuolelta löytäneet sammaltuneen kuusen rungon ja keikuttaneet sen nuotiokseen.

Jokainen koetti pujottautua mahdollisimman likelle lämmintä roihua. Ja kun nämä olivat pelkkiä miesvankeja, sai siinä runollisuus ja kohteliaisuus juosta hiiteen.

Siinä tyrkittiin ja muristiin, iskettiin kasvoille ja vähän muihinkin paikkoihin sekä kiroiltiin, vaikka kaikki tietysti kävi perin voimattomasti, ja voidaankin se paraiten karakterisoida sanomalla: tapella nahisteltiin.

Silti ei tarvitse epäillä tovereilta puuttuneen hyvää tahtoa vallata parhain, lämpimin paikka nuotion kupeelta.

Kovin pieneksi ovat, kaverit, vaatimuksenne supistuneet: tänään lämmin nuotio, kuukausi, pari sitten kaiken maailman ihanuudet ja vallat. Oikeastaan, se täytyi minun myöntää, pysyy ihminen kaikissa oloissa, kurjimmissakin, yhäti samana: aina hän tahtoo olla ensimäisenä, vaikkapa voimat olisivat jo mennehiä maan rakohon, siivet leikatut… Niin sen pitää aina ollakin ihmisten keskuudessa, varsinkin miesten: hammasta purren eteenpäin vaan, ensimäiseksi! Minä nostan käteni kunniaan, te likaiset rosvonpennut, siitä syystä, että verestitte totuudeksi jälleen jo epäilemäni roomalaisen rautaisen viisauden:

"Ut desint vires, tamen est laudanda voluntas."

Olin luultavasti innoissani erehtynyt puhumaan ääneen, koska Pilviö katsahti kummastuneena minuun.

— Ajattelen tässä vaan yhteiskuntajärjestelmän perusteita, selitin. —
Ja vähän muutakin, kun kerran on joutilasta aikaa.

— Samoilla asioilla liikutaan, hymähti Pilviö kuivasti.

Molemmat vaikenimme pitkäksi aikaa. Äänettöminä työskentelimme pelkillä silmillämme ja korvillamme, kunnes sekin alkoi väsyttää ja kyllästyttää yksitoikkoisuudellaan. Levoton sielu kaipaa vaihtelua.

Etenkin se pelkää pitkällistä äänettömyyttä, jossa se kuvittelee jonkun vaaran uhkaavan.

Minä vilkaisin syrjästä Pilviöön tavantakaa odottaen hänen puhkeavan. Mutta hän seisoi hievahtamatta katse kuin uhalla naulittuna kahteen vankiin, jotka olivat joutuneet käsirysyyn mustasta kovettuneesta leivänmurusesta, ehkä muisto, unhoon joutunut, yltäkylläisyyden päiviltä. Toinen oli löytänyt sen jostain repaleittensa piilosta ja alkanut jyrsiä sitä huonoilla, keltaisilla hampaillaan, mutta naapuri oli nälästä kiiluvin silmin tullut saaliinjaolle, ja siinä he nyt toisiinsa tarrautuneina kieriskelivät läähättäen.

Minä en kauemmin voinut pidättäytyä.

— Siinä näet yhteiskuntamme pääperusteen, sen kulmakiven, joka, jos se hyljätään, kaataa koko rakennuksen: yksilöllinen omistusoikeus.

Pilviö ei vastannut, mutta jatkoi hetken kuluttua omien ajatustensa kehittelyä.

— Tämmöinen tilanne tuntuu omituiselta ja laatuaan ainutlaiselta minkään kansan historiassa. Se ei sen takia saata jatkua kauvan. Eikä se saakaan jatkua. Ajattelehan kuinka suuri osa kansasta istuu vangittuna toisen samansuuruisen osan ollessa vartijoina.

— Ja tuomareina, lisäsin minä. — Olen muuten yhtä mieltä kanssasi: ei olisi pitänyt ottaa tämmöisiä äärettömiä armeijoita vankeja, kun jo alusta alkaen oltiin selvillä, että vangit kuten vapaat miehetkin tarvitsevat leipää.

Pilviön ääni kuului katkeralta hänen jatkaen:

— Tuomareina, sanoit, minä lisään: tuomareina, jotka eivät aina jaksa muistaa Mestarinsa ohjetta.

— Hohoo, sinähän olet muuttunut uskovaiseksi.

Pilviö katsoi minuun pitkään, ja hänen silmissään lepatti omituisen terävä ja levoton liekki.

— Veliseni, vastasi hän vakavasti. — Sitä voi ihminen tulla miksi hyvänsä näinä aikoina. Uskovaiseksi ja mielipuoleksikin… Sitä minä vaan, sitä Mestarin ohjetta: jos veljesi rikkoo sinua vastaan, pitää sinun antaa hänelle anteeksi, ei seitsemän kertaa vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.

— Tuo on kyllä kaunista, mutta kysyppäs Mestariltasi, tietääkö hän siitä, että nuo kiduttivat valkoisia veljiämme seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, ennenkuin antoivat kuolinpiston. Kysy! Vastaako Mestari sinulle. Minulle ainakaan hän ei ole vastannut.

— Mutta he ovat kuitenkin meidän veljiämme, veriveljiämme. Ja eiväthän he kaikki ole murhaajia, ei edes ryöväreitä. Tietämättömyydessään lienee suuri osa sekaantunut pakolaislaumoihin, aavistamatta joutuvansa murhamiesten ja rosvojen naapureiksi.

Minä kohautin olkapäitäni. Tuo oli sitä vanhaa virttä, jota sai joka hetki kuulla vankien venyttävän.

Käsirysy nuotion ääressä oli tällä välin päättynyt. Leipäpala oli joutunut voimakkaamman hampaisiin. Ja onnellinen voittaja sattui olemaan se, jolla ei siihen ollut pyhää omistusoikeutta, anastaja, joka riisti köyhältä lähimmäiseltään tämän viimeisen leivän murusen.

— Perkeleen porvari! sähisi toinen voimattomassa raivossaan.

Mutta riistäjä ei välittänyt edes vastata hänelle, vaan vatsallaan maaten järsi voiton hedelmäänsä. Hänellä oli paremmat hampaat ja leukavoimiakin enemmän kuin toverillaan, ja hän sai urakan leivästä.

Ja sitten päälle ruokasauhut.

Hänellä näet oli sitä tupakkaakin.

"Tietysti: Porvareilla on kaikkea" näkyi toverin katkera katse puhuvan.
"Niillä on ruokaa ja tupakkaakin."

Hän katseli ahnain, synkin silmäyksin toveriaan, joka huuliaan maiskuttaen sytytti likaisen, puoliksi poltetun savukkeen ojentuen sitten mukavaan asentoon kädet leuan alla ja jalat päin nuotion lämpöä.

Mutta nautinto veltostutti.

Miekkosen vedettyä pari kolme pitkää rintasavua tuli ankara yskä, joka ravisteli häntä kuin vilutautista, silmät painuivat raukeina raolleen, ja savuke riippui veltosti suupielessä.

Se, jolta tämä voiman oikeudella oli riistänyt leipäpalan, seurasi jännittyneenä savukkeen kohtaloa valmiina kavaluudella sieppaamaan sen. Putoaako se vai ei veltoista huulista? Hän hiivittäytyi lähemmäksi. Käsi jo kurkotti temmatakseen savukkeen, mutta toveri oli varmaankin havainnut vaistoillaan jotakin epäilyttävää olevan tekeillä, koska aukaisi silmänsä ja murahti:

— Hähä pirun sikiö. Etpäs onnistunut…

Savuke alkoi jälleen hehkua ja silmät painua raolleen.

Mutta riistetyn silmät välähtivät pahaenteisesti. Hän nousi hitaasti horjuville jaloilleen, etsi ja löysi läheisyydestä, mitä hakikin: särkyneen tiilikiven. Sai sen viimeisillä voimillaan kohotetuksi päänsä yläpuolelle ja vihan tuiskahtaessa silmistään pudotti sen vapisevin käsin takaapäin makaajan niskaan hänen itsensä seuratessa mukana — ja loppuun asti poltettu savukkeen pätkä roikkui nyt hänen läähättävästä suustaan.

— Ähäh, sinä… riistäjä…

Lyöty kierähti selälleen, suusta ja sieraimista rupesi valumaan vihreätä ja punaista nestettä, vielä jokunen lyhyt korahdus, ja jalat ojentuivat kankeiksi, silmät levähtivät selkoselälleen ja jäivät liikkumattomina tuijottamaan männikköön, jossa linnut visertelivät luonnon ja Jumalan ylistystä.

Ainoastaan lähimpänä istujat olivat huomanneet tapauksen. Mutta se ei näkynyt vaikuttavan heihin mitään. Joku käänsi kylkensä tuleen päin ikäänkuin häntä olisi viluttanut, joku kirosi toverilleen, mutta tuo kaikki kävi äärettömän välinpitämättömästi, niin että minuakin alkoi vilu puistattaa.

Ainoastaan lähin mies viitsi vilkaista kuollutta, jopa hetken kuluttua koskemaakin käsillään.

— Taisi pahus kuolla! virkkoi sitte yksikantaan.

Siellä täällä kohoili päitä ja kuului välinpitämättömiä huomautuksia:

— Niin, kuka se kuoli?… Vai Raunistulan Jussi… Vai kuoli se kaveri… Vai jo… Hohhoh… tänään hän… huomenna minä… jaa, jaa.

Pilviö ja minä olimme aivankuin herpaantuneet paikoillemme. Olin silmänräpäystä ennen, kun tiilikivi moksahti makaajan niskaan, ollut kuulevinani Pilviön käheästi voihkaisevan aivan kuin varottaakseen makaajaa, mutta en tiedä sanoa varmaan, oliko se hän, joka voihkaisi, vai minäkö.

Mutta sen minä tiedän, että tiilikivi putosi ja surmasi.

Näkihän sen tutkimattakin, että "Raunistulan Jussi" oli kuollut.

Ei siinä tarvittu enää lääkäriä.

— Sydämenhalvaus, jonka aiheutti äkillinen pelästys, sanoi Pilviö lyhyesti.

Senjälkeen hän huusi siihen pari sanitääriä, jotka joutilaina liikkuivat kentällä. Käski tuoda paarit paikalle.

— Ei ole saatavissa. Sattuvat kaikki olemaan käytännössä, ilmottivat nämä, mutta lisäsivät lohduttaen:

— Kaipa kohta joutavat.

— Emme jää odottamaan, vastasi Pilviö lyhyesti. — Kannettakoon vainaja ilman paareja ruumishuoneeseen.

Hän kehotti vankeja auttamaan sanitäärejä. Mutta yksikään vangeista ei liikahtanut. Istuivat vaan päät syvällä hartioiden välissä ja tirkistelivät itsepintaisesti hiipuvaan hiillokseen.

— No, kuuletteko, kehotti Pilviö. — Tehkää nyt viimeinen palvelus toverillenne.

Ei kukaan noussut. Kellään ei enää näyttänyt olevan kuolemaa kohtaan minkäänlaista kunnioitusta, jos ei kammoakaan. Sehän oli heidän jokapäiväinen naapurinsa, se kuolema, joka oikean riistäjän tavoin vaivasi heitä alituisilla palveluksillaan.

— Hei, laiskurit! ärjäisin minä heille. — Ylös siitä tai kutittelen teitä hieman puukkoni terällä!

Se puhetapa tehosi.

Hitaasti tuli eloa vankijoukkoon, kyräillen ja vastahakoisesti se alkoi tehdä nousua, mutta lopulta se kuitenkin liikehti ruumishuonetta kohden vainajan pään retkottaessa alaspäin ja laajenneiden, liikkumattomien silmäterien vielä viimeisen kerran tuijottaessa tähän ihanaan maailmaan.

Pilviö näytti kovin kalpealta ja väsyneeltä. Aavistin, mitä hän aprikoi.

— Hittojako siinä huokailet, kivahdin lopulta. — Aika mies ja lääkäri päälle päätteeksi.

— Ajattelen vaan…

— Kyllä minä tiedän, mitä sinä aattelet ja harkitset, tiedän sen sanomattasikin.

Pilviö valahti entistäkin kalpeammaksi.

— Tiedätkö sinäkin sen? kysäisi hän hätäisesti, käheällä äänellä.

— Ainakin aavistan. Ajattelet olevasi jollain tavoin vikapää tuon Raunistulan Jussin kuolemaan, mikä sattui aivan silmiesi edessä, kuten minunkin, mutta eipä kannata sen takia käydä omantunnon tuskissa. Minä en ainakaan tee sillä tavalla. Kuollut hän olisi, joskin myöhemmin, tuohon — turvotustautiin.

— Kenties, ken—ti-es! vastasi Pilviö räjähtäen pitkään, koleaan nauruun, joka sai minutkin hätkähtämään. — Var—mas—tikin… olisi kuollut tuohon… tur—vo—tus—tau—tii—iin…

— Varmasti hän olisi kuollut, jatkoi hän tarpeeksi naurettuaan, kuiskaavalla äänellä. — Leirillä kuolee nykyään jo noin 50 vankia päivässä.

— Kas vaan! Kiirettäpä pitävät. Kohtapa saavuttanevat meidän päiväennätyksemme: 200 tutkittua.

Pilviö ei vastannut, ja minä olin huomaavinani, ettei hän enää kuunnellutkaan minua.

Kulki vaan perin vaiteliaana ja poikkesi hyvästelemättä sairashuoneelleen, jonka käytävästä vielä kuului hänen katkera naurunsa.

Mutta minä menin illalla asuntooni, johon Helena toi iltateen kahdelle, vaikka Ström oli Rantapaviljongissa, missä vieraili varietee, huvittelemassa avorintaisten, harsopukuisten tanssijattarien kanssa.

Mutta minä pidän enemmän verhotusta kauneudesta ja sen takia minä join iltateen Helenan kanssa kahden.

Meillä oli paljon puhelemista, meillä kahdella toisillemme vielä äsken ventovieraalla ihmisellä.

Mutta hän oli kovin avomielinen ja vastaanottavainen surussaan.

Hän tunnusti, ettei hän sure sulhastaan niin perin paljon, syystä ettei…

Hän jätti lauseensa kesken ja näkyi miettivän jotain katse alas painettuna.

— Kuinka sinä sanoit, Helena. Mistä syystä sinä et sure sulhastasi?

Hän puraisi huultaan ja vastasi päättävästi:

— Siksi etten rakastanut häntä. Siksi että vain äitini tähden.

Hän katsoi uhmaten minuun.

Minä luin hänen katseestaan jatkon: 'siksi että kyllä minulla on ollut muitakin samanlaisia.'

Minä tartuin vaieten huiluuni ja soitin, soitin. Kun vihdoin lopetin, näin Helenan itkevän hiljaa.

VI.

Sivumennen sanoen:

Mitä tuli meihin tutkintotuomareihin ja meidän työskentelyymme, niin kerrottakoon siitäkin parilla sanalla.

Tutkintotuomareita oli leirissä siinä neljänkymmenen korvilla. Näiden lisäksi oli erityinen kansliapäällikkö, joka hoiti ja järjesti vankien asiat tutkintotuomareitten ajoissa käsiteltäviksi, hommasi vankien kotipaikkakuntien suojeluskunnilta ja kaikista muistakin mahdollisista paikoista kaikki ne tiedot ja todistukset, jotka olivat tutkintotuomareille välttämättömiä. Hänellä oli tietysti tarpeellinen henkilökunta käytettävänään.

Mahdollisesti oli siellä muitakin erikoisia osastoja ja niillä omat osastopäällikkönsä, mutta niistä minä en muista sen tarkemmin enkä välitäkään muistaa, sillä ne eivät vaikuta sitä eikä tätä kertomuksemme juoneen ja kehitykseen.

Ja sitäpaitsi: ne olivat siksi vähäpätöisiä, että ne eivät jaksaneet herättää minun mielenkiintoani.

Päivittäin tutki tämä tutkintotuomarijoukkue noin kaksisataa vankia, mutta toisina päivinä, kun se oli oikein ahkera ja ripeä tehden kaartonsa ja jononsa tahdissa, päästiin kolmeensataankin.

Itse toimitus kävi verrattain yksinkertaisesti kuten ainakin tottuneilta tuomareilta.

Päivittäin tutkittaviksi määrätyt vangit tuotiin aamulla tutkintotuomarien kasarmien edustalle, josta heidät vuoronsa jälkeen saatettiin oikeuden eteen.

Vangit olivat numeroidut, ja numeronsa mukaan heidät huudettiin sisään.

Oikeudenpalvelijan virkaa teki joku vartiosotilaista, joka istui ulko-oven pielessä ja tavallisesti tupakoi aikansa kuluksi, ottaen savukkeen huuliltaan ainoastaan silloin, kun huusi uuden numeron sisään.

Alkuaikoina käytettiin kahta kivääriniekkatodistajaa kuulusteluissa, mutta vähitellen voitti velttous alaa vartiopataljoonan miehistössä, ja loppuaikoina tyydyttiin yhteen todistajaan.

Tämä olikin aivan luonnollista.

Sillä jos esim. poliisikonstaapeli vastaa kahta todistajaa, niin tottakai sen tekee aseistettu sotilaskin.

Vangin kotiseudun suojeluskunnan lähettämien papereiden, kansliapäällikön viraston kaikilta maailmanääriltä haalimien tietojen ja vangin omien kertomusten pohjalla kerättiin aineistoa, jonka nojalla valtiorikosoikeus sitten myöhemmin julistaisi tuomionsa.

Tietysti turvauduttiin myöskin ristikuulusteluun, joka usein osottautuikin sangen hedelmälliseksi.

Meidän työmme näet supistui ainoastaan alustaviin toimenpiteisiin ja vankien vapauttamiseen.

Sillä vaikka me olimme nuoruuden jyrkkiä ja innostuneita ja löimme vankien kieroillessa nyrkkiä pöytään ja kiroilimme niin, että kasarmi tärisi meidän isänmaanrakkauden osotuksistamme, niin täytyy minun tunnustaa, että me vapautimme suuren osan vangeista.

Me emme silti — minä en ainakaan omalta osaltani — kersku sillä, että olisimme kuulustelussa katsoneet sormiemme läpi, vaan tapahtui se yksinkertaisesti siitä syystä, ettei löytynyt jokaisessa tapauksessa tarpeeksi aineistoa siirtää juttua valtiorikosoikeuden käsiteltäväksi.

Tämä seikka ei ole ihmeteltävä, sillä sanoohan vanha viisauskin, että pikkuroistot hirtetään, mutta isot roistot kulkevat vapaina herroina.

Niin oli laita täälläkin.

Ne varsinaiset rosvot, murhamiehet ja elämänhäpäisijät olivat yleensä vapaalla jalalla piiloillen metsän korvissa tai herrastellen rajan takana vierailla mailla.

Täällä leirissä kiemurteli ja vaikeroi vaan ne tyhmät neitseet ja yljät, ne tyhmät viattomat, jotka eivät olleet ottaneet ajasta vaarin.

Niin oli päässyt tuli sammumaan heidän lampuistaan, ja he tuijottivat nyt yhä enemmän sokaistuneina tunti tunnilta pimenevään yöhön.

He seisoivat ja istuskelivat pihalla tutkintotuomarien kasarmien edustalla odotellen vuoroaan astuakseen tuomariensa eteen ja kuunnellen herkistyneillä kuuloelimillään ääniä sisästään ja ääniä tuomareiden istuntohuoneista, jotka, kuten sanoin, kaikuivat isänmaanrakkauden osotuksista.

Heidän tilisarekettaan somisti kirotun ajattelemattomuuden, joka heidät oli mielettömän pelon aiheuttamana temmaissut ensin ohivyöryviin pakolaislaumoihin, sitte viskannut tänne ahtaaseen vankileiriin nälkää ja kurjuutta kärsimään, ja rosvoilun tulos useammin kuin murhamiehen risti.

Mutta yhtäkaikki he paaduttivat sydämensä.

He eivät aiemmin olleet jaksaneet seista omilla konnuillaan ja pystypäin kohdata oikeutettua kohtaloaan, minkälaiseksi se sitten oikeuden vaakalaudalla punnittuna olisi muodostunutkin.

He eivät uskaltaneet täällä vankileirissäkään miehinä seista tekojensa takana, nuo miehuuttomat, viheliäiset viattomat.

He paaduttivat sydämensä.

He kiemurtelivat ja vaikeroivat tosiasioidenkin edessä.

Ja heidän otsatukkiensa varjosta pälyilivät luihut, sameat silmät.

Mutta olipa heidän joukossaan sentään miehiäkin, vaikka verrattain harvassa.

Heidän kanssaan oli helppo tulla toimeen.

He eivät kaunistelleet eivätkä kerjänneet.

He alistuivat tyynesti kohtaloonsa tunnustaen typerän ajattelemattomuutensa, jota eivät kuitenkaan pitäneet minään lieventävänä asianhaarana.

— Olenhan saanut opetusta lapsesta asti ristinopissa ja lähimmäisenrakkaudessa — jotenkin näin kuuluivat heidän sanansa. — Olisihan minun siis pitänyt erottaa hyvä pahasta ja oikea väärästä. Mutta kiusaaja, joka kuiskutti korvaani luvaten ilmaiseksi maat ja mannut, oli ylivoimainen.

Tämmöisissä tapauksissa hiljeni tuomarin nyrkki ja ääni, kurtut otsalta silisivät ja väsyneisiin silmiin virisi lämmin, kirkas loiste.

Omalta kohdaltani muistan pari tämmöistä tapausta. Olihan niitä useampiakin, mutta nämä kaksi ovat erikoisemmin painuneet mieleeni syystä, että ne päättyivät tavallista surullisempaan kohtaloon, jonka yläpuolelle merkittiin musta risti juuri vähän ennen vapautumisen hetkeä.

Tästä johtunut traagillisuus, niin luulen minä, on jollain lailla vaikuttava kertomuksemme henkilöiden sielunelämään ja sitä tietä luonnollisesti sen juoneen ja kulkuun, joten jo tästäkin syystä lienevät nuo kaksi kohtaloa syöpyneet syvemmin muistiini.

* * * * *

Toinen koski 18-vuotiasta poikaa.

Kysymykseeni, mikä hänet oli saattanut tänne, hän ei ensi aluksi vastannut mitään selvää, ei kiemurrellut eikä vaikeroinut, vaan vastaili täsmällisesti kaikkiin muihin kysymyksiin, mutta ei siihen, johon minä toivoin hänen vastaavan: miksi oli liittynyt punaisiin.

Hän kertoi kyllä avomielisesti kaikesta itseään koskevasta, ja minä uskoinkin, että hän oli niitä viattomimpia.

Mutta minä olin saanut päähäni tutkia taudin syyt hänessä selville, kerrankin.

Minä näet, vaikka muutoin uskoinkin hänen kertomuksensa todeksi, en jaksanut uskoa sitä siltä kohdalta, missä hän selitti syitä punaisiin pakolaisiin liittymiseensä, sillä juuri tällä kohdalla hänen tasainen äänensä muuttui epävarmaksi ja kapinalliseksi katseen painuessa alas.

— Lapsellisessa poikamaisuudessani tein sen, päästäkseni miesten ja tupakan seuraan sekä kokeakseni maailmaa, sanoi hän. — Siellä kotona ne eivät sallineet edes tupakkaa. Kovin ahdasmielisiä olivat.

— Vai niin, hymähdin minä. — Mutta eikö siellä kotona sentään olisi ehompi olo kuin täällä?

Hän katseli rehellisillä, nälän himmentämillä silmillään minuun, ja hänen koko olentoonsa valahti kotia muistellessa onnellinen, valoisa kajastus. Hänen kasvoillaan ja silmissään alkoi hehkua hillitön kotikaipuu.

— Jäi vanha isä ja äiti pikku siskojen kera kotiin, puheli hän hiljaa, aivankuin itsekseen. — Mitenkähän lie isä, ainoana miespuolisena henkenä selvinnyt niistä kevättöistäkin, pakolaislaumat kun ohimennessään veivät ainoan hevosen häneltä.

— Sillä lailla, virkoin minä ivallisesti. — Omat koirat purivat.

Poika kohotti katseensa minuun.

— Isä ei ole punikki, sanoi hän jyrkästi. — Enkä minäkään. Ja äiti lukee kaikki vähäiset loma-ajat postillaa ja raamattua.

— No, sanohan siis lopultakin, mikä sinut oikeastaan on tänne viskannut.

Poika vaikeni. Viereisessä huoneessa toimiva Ström kuului käyvän oikeutta, niin että mekin saimme siitä esimakua.

— Jumaliste, lurjus! karjui hän nyrkkiään pöytään takoen. — Kyllä sinä vielä tunnustatkin. Viekää hänet pois ja tuokaa sisälle numero 5,650!

Minä vilkaisin poikaan.

— No? Suu puhtaaksi vaan!

— Olenhan sen jo selittänyt, virkkoi poika vitkastellen. — Ja olen valmis kantamaan tekojeni seuraukset, mutta toivon, että tuomioni julistettaisiin mahdollisimman pian.

— Kotiinko sinulla on semmoinen kiire?

Hän loi minuun nopean silmäyksen.

— Niin, kotiin! vastasi hän. — Pääsenhän minä kohta vapaaksi?

Minä en kiirehtinyt vastaamaan hänelle, vaan polttelin levollisesti savukettani ja aprikoin sitä hänen perimmäistä syytään, jota hän oli varonut ilmaisemasta. Miksi hän koetti sitä salata? Pelkäsikö hän sillä vahingoittavansa jotakin toista, hänelle läheistä henkilöä? Ettei siitä olisi ollut hänen omalle asialleen turmiota, siitä minä olin varma kaiken sen perusteella, mitä olin saanut tietää papereista ja hänen koko olennostaan. — "Isä ei ole punikki. Enkä minäkään", sanoi hän äsken. — Hyvä. Minä uskoin senkin täydellisesti. Mutta sittenkin. Kenties hän tahtoi vaitiolollaan tuossa yhdessä pikku asiassa pelastaa jonkun vaarallisen punikin, jonka karvoihin iskeäkseen sormeni syyhyivät. Kenties piili tässä jotain muutakin kuin mitä päältäpäin arvostellen saattoi päätellä.

Koko ajan minä tunsin, vaikken viitsinyt kohottaa katsettani pöydästä, hänen kysyvien, rukoilevien silmiensä koettavan tunkeutua ajatuksieni perille.

— Minä en osaa sanoa varmasti, pääsetkö pian kotiisi, havahduin lopulta vastaamaan. — Sehän riippuu sinusta itsestäsi.

Minä nostin katseeni ja kohtasin hänen rehellisen silmäyksensä.

— Sinusta itsestäsi se riippuu, poika, jatkoin armottomasti. — Sano suoraan, mikä tai kuka sinut vietteli punaisten joukkoon.

Taas minä näin hänen katseensa livahtavan syrjään, kuten aina tämän kysymyksen tehdessäni.

— Minulla ei ole enää mitään lisättävää eikä peruutettavaa, vastasi hän hiljaa.

— No mene sitten takaisin vankitovereittesi joukkoon ja odota, kunnes pääset vapaaksi, tai tule ja tunnusta, milloin katumus paisuu ylivoimaiseksi sydämellesi ja omalletunnollesi.

Minä olin hieman ärtynyt enkä senvuoksi voinut enkä tahtonutkaan pidättäytyä pilkallisesta äänensävystä. Hän läksi hiljaisena ja väsyneenä, kuten oli tullutkin. Kädet liikkuivat sivuilla entistäkin veltommin.

Oikeastaan hänet olisi voitu heti laskea vapaaksi sillä mitään raskauttavaa ei häntä vastaan ollut ilmennyt.

Ainoastaan kansliapäällikkö, jona toimi vanha tunnontarkka kihlakunnantuomari, oli sitä vastaan, syystä ettei pojan kotipaikkakunnan suojeluskunnalta ollut vielä ehtinyt saapua tarpeellisia selvityspapereita.

— Tietysti niitä on ajoissa pyydetty, huomautin sivumennen kansliapäällikölle.

Hän katsoi tutkivasti minuun.

— Herra luutnantti on vielä järin nuori, vastasi hän loukkaantuneen näköisenä. — Ja perin kokematon. Muuten hän ei puhuisi tuolla tavalla. Tietäähän hän kysymättäkin, että nykyisin on jokaisella tämän maan asukkaalla työtä yllin kyllin, mutta että kukin koettaa parhaan vointinsa mukaan täyttää ajoissa tehtävänsä, tietysti vuorollaan jokaisen asian.

Siis oli suojeluskunta paljotöisen ohjelmansa rasittamana ollut leväperäinen.

Itse asiassa minä olisin voinut omalla vastuullanikin päästää pojan kotiinsa, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että minkä kerran saan päähäni, se ei sieltä lähde, ennenkuin täysin selvinneenä.

Ja tuon avosilmäisen, rehellisen pojan kohtalo kiinnitti minun huomiotani siinä määrin, että olin päättänyt päästä selville niistä syistä, jotka tuon kohtalon olivat sitoneet tänne vankileiriin.

Minä en osannut aavistaa, että pojan matkan määrä oli niin lähellä kuin mitä se todellisuudessa oli.

Jos minä olisin tiennyt sen, olisin jo aikaisemmin, heti tuttavuutemme alussa kirjottanut pojan isälle, että tulisi noutamaan hänet täältä viheliäisyydestä kotipellon terveellisille pyörtänöille.

Mutta valitettavasti ei ihminen tiedä mitään edeltäpäin. Eiväthän tietäneet punaisetkaan ryhtyessään kurjaan peliinsä, että heistä lopuksi oli tuleva täydellisiä pietejä. Jos olisivat aavistaneet tämän, eivät ikipäivinä olisi peliä alottaneetkaan.

Niin.

Pari päivää myöhemmin, kun työt illalla olivat päättyneet, tapasin
Pilviön tutkintotuomarien kasarmin edustalla odottamassa minua.

— Kulkutautisairaalassa on muuan poika, joka haluaa puhutella sinua, sanoi hän.

Menimme sinne.

Poika makasi jos mahdollista entistä laihtuneempana vuoteellaan. Sormet hypistelivät peitettä silmien kuumeesta hehkuvina katsellessa levottomasti eteensä.

Minut nähdessään pojan katse muuttui ilmeisesti levollisemmaksi ja iloisemmaksi.

— Tahtoisin nyt selittää tuomarille sen, mikä jäi minulta tuonnoin selittämättä, alkoi poika suoraan asiasta, heti kun olin istuutunut hänen vuoteensa reunalle.

Pilviö aikoi poistua, mutta poika naurahti ja virkkoi hiljaa:

— Ei tohtorin tarvitse lähteä. Minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa, jota häpeäisin tuoda päivänvaloon vieraanmiehenkin kuullen.

Poika oli nähtävästi jo taistellut sisäisen kamppailunsa ja voittanut itsensä, koska sanat putoilivat hänen kuumeen punertamilta huuliltaan omituisen vapautuneesti ja iloisesti.

Se pohjimmainen syy, jota turhaan olin arvaillut ja koettanut saada häneltä ilmi, oli rakkaus.

Ei rakkaus punaisiin eikä heidän evankeliumiinsa, vaan rakkaus naapuritorpan tyttöön, joka oli myöskin täällä leirissä, mutta toimi upseerikasinolla tarjoilijattarena.

— Maiju kyllä pystyykin siihen, kertoi poika. — Hän oli alusta alkaen punaisten esikunnassa samanlaisessa työssä siellä kotikylällä. Ja kun sitte esikunnalle tuli lähtö, niin Maiju erehtyi mukaan huolimatta kaikista estelyistäni ja kielloistani. Ja mikäs siinä auttoi minuakaan. Mukaan piti minunkin päästä. Ellei muussa tarkotuksessa, niin koettaakseni olla hänelle jonkinlaisena apuna.

Hän veti syvältä henkeään, joka läähätti raskaasti, ja vaipui hetkeksi silmät ummessa mielikuviensa maailmaan.

— Niin veti minua Maijuun, etten raskinut häntä heittää yksin, kuiskasi hän punehtuen. — Uskoin olevani hänelle avuksi ja lohdutukseksi, mutta tulinkin huomaamaan, että, kuten äitini on opettanut, ihminen vain päättää, mutta Jumala säätää. Havaitsin näet jo ennen vangiksi joutumistamme, minkä arvoinen minä olin Maijulle. Hän oli, vaikken ollut sitä varemmin älynnyt, paljon muuttunut siellä punaisten esikunnassa, ja hänellä oli toisia lohduttajia, jotka olivat minua viisaampia ja kokeneempia. Kun hän sitten täällä joutui upseeriruokalaan tarjoilijaksi, ei hän enää ole minua näkevinäänkään. Maiju raukka.

Hän vaikeni, ja hänen näytti olevan kovin vaikea lausua kaikkea, mitä oli sydämellään.

— Olen tavotellut arvotonta aarretta, sanoi hän vihdoin kevyesti naurahtaen. — Ja siinä on minun syyni ja syntini.

— Arvotonta aarretta, poika parka, kertoi Pilviö itsekseen. — Aivan kuin muutkin vankileirissä olijat, mutta sinulla on vilpitön mieli ja puhtaat kädet.

Istuimme kauan äänettöminä. Poika odotti kärsivällisesti.

— Pääsenhän minä kohta vapaaksi ja kotiini? kysyi hän lopulta nöyrästi.

— Sinä olet jo vapaa, havahduin minä ajatuksistani. — Tästä hetkestä lähtien olet vapaa. Minä kirjotan heti isällesi, että tulisi noutamaan sinut kotiin.

— Voi, kirjottakaa ja selittäkää kaikki, mitä olen kertonut, paitsi sitä mitä Maijusta viimeksi sanoin! pyyteli poika hartaasti meidän poistuessamme sairaalasta.

Me kävelimme hartiat kyyryssä, ikäänkuin raskas, näkymätön taakka olisi painanut niitä.

— Punatautia, virkkoi Pilviö vihdoin. — Jo pitkälle kehittynyttä.
Pelkään pahoin kirjeen saapuvan isälle liian myöhään.

Ja niin kävikin.

Kun isä jonkun päivän kuluttua ehti perille, ei hänen tarvinnut vaivautua sairaalaan asti: poika oli tullut häntä portille vastaan, maaten ruumishuoneessa isää odottamassa.

— Oli vihlovaa nähdä isän surua, kertoi Pilviö myöhemmin. — Ei moitteen sanaa, ainoastaan mykkä sääli ja suru työn kovettamilla kasvoilla. — "Oli onni, että toin nämä äidin mukaani tyrkyttämät tavarat tullessani", puheli isä tyynesti aukoessaan myttyä, jossa oli puhtaat alusvaatteet ja sukat. "Saanpahan puettaa hänet puhtaisiin vaatteisiin viimeistä matkaa varten". — "Poika parka!" hoki hän sitte vapisevalla äänellä, pestessään ja puettaessaan laihtunutta vainajaa. "On teillä, herra tohtori, mahtanut olla paljon työtä ja huolta poikaa hoitaessanne. Jumala teille sen palkitkoon."

Pilviölle tuli vaikea olla, hän puristi hätäisesti isän kättä ja riensi minun luokseni kertomaan.

Seisoimme tutkintohuoneeni akkunassa ja seurasimme katseillamme isän lähtöä ainoan poikansa ruumiin kanssa.

Pitkään aikaan emme puhuneet mitään. Emme jaksaneet edes katsahtaa toisiamme silmiin.

Vihdoin virkkoi Pilviö hiljaa oven suuhun edetessään:

— Onni onnettomuudessa oli, ettei isä tullut tuntia myöhemmin. Siinä tapauksessa ei hänen poikansa olisi joutunut siunattuun multaan, vaan tuonne kankaan taakse männikköön.

* * * * *

Toinen tapaus liittyi sen Mettänperän Kustaan kohtaloon, josta jo tässä aikaisemmin onkin ollut hieman puhetta.

Kun hän joutui tutkittavaksi, olivat häntä koskevat paperit täysin valmiissa kunnossa. Suojeluskunnan lähettämistä todistuksista, joihin painavimpana liittyi Kustaan isännän antama erinomainen puoltolause, kävi selville Kustaan nuhteeton entisyys.

— Himoitsin lähimmäiseni omaa, kun se maan, oman maan omistaminen tuntui viettelevän, sanoi Kustaa. — Se vietteli ja sokaisi silmäni niin, että syntinen sydämeni vei voiton.

Kun ilmoitin hänelle, että hän tulee laskettavaksi vapaaksi, vastasi hän tyynesti:

— Tiesinkin minä sen.

Minä pahoitelin vain sitä, että hän syyttä suotta oli joutunut viikkoja viettämään tässä kurjuudessa, mutta hän keskeytti minut rauhallisesti:

— Syyttä suotta, sanoo herra tuomari. Ei suinkaan, teinhän minä, kuten jo olen tunnustanut, syntiä sydämessäni himoitessani sellaista, joka ei ollut omaani. Täytyihän minun siitä saada ojennusta ja rangaistusta. Muuten ei olisi omatuntoni tyyntynyt.

Minä en voinut olla puristamatta Kustaan työn kovettamaa kättä. Sotilastodistajakin katseli ihmeissään häntä kiväärin vaistomaisesti kohotessa kunnia-asentoon.

— Voitte vaikka jo tänään lähteä kotiinne, sanoin Kustaalle. — Laitan niin, että saatte selvät paperit kansliasta.

— Suurkiitos, tuomari, vastasi hän. — Mutta ei minulla sellaista kiirettä ole. Ajattelen, että menenpähän ensin sairaalaan, jos kelpaan sinne, lepäämään pariksi vuorokaudeksi, jotta sitte virkkuna miehenä saapuisin kotiin muorin luo.

Hänen äänessään soi leikillinen vivahdus. Minä katsahdin nyt vasta häneen tarkemmin ja havaitsin hänen paljon surkastuneen siitä, jolloin näin hänet ensi kerran leiritiellä paarien kantajana.

— Väsyttää nähkääs kovin vanhaa ruhoa, puheli hän. — Joka jäsenessä asuu kummallinen lamaannus. Jalatkin ovat alkaneet pöhistyä.

Minä en osannut sanoa hänelle yhtään lohduttavaa sanaa eikä hän sellaisia luultavasti odottanutkaan. Hän tuntui olevan kohtalostaan selvillä, vaikka vielä ovella poistuessaan hymähti ikäänkuin minua lohduttaakseen:

— Minä en menekään kulkutautisairaalaan, se kun on osottautunut potilaille vaaralliseksi paikaksi. Menen johonkin niistä toisista sairaaloista, joissa nälkätautisia hoidetaan. Sieltähän tietää vielä pääsevänsä poiskin, ihmisten ilmoille ja kotiinsa.

Hän pääsi luonnollisesti sairaalaan, ensin nälkätautisten, myöhemmin kulkutautisairaalaan.

Mutta minä, ehtiäkseni kohtalon edelle tässä tapauksessa, kirjotin vielä samana päivänä kirjeen Kustaan vaimolle ja pyysin hänen heti tulemaan miestään tapaamaan.

Pilviö, joka pyynnöstäni oli ottanut hoitaakseen Kustaata, kertoi potilaan olevan tyytyväisen oloonsa.

Varsinkin oli Kustaa iloinen siitä, että jälleen oli vapaa mies.

— Olen vapaa! kuiskaili hän tavantakaa onnellisena.

Mutta kun kuume yltyi ja näyt kauhunpäiviltä varmaankin rasittivat heikkoa päätä ja ruumista, alkoi hän houreissaan tapella painajaisten kanssa.

— Mene pois, saatana! läähätti hän. — Sillä kirjotettu on… Minä olen vapaa… Ei, ei, ei, ei piru mua saa, ei saa vaan… taivaassa mulla on oma maa… ei saa vaan…

Kun vaimo saapui isännän seurassa, veti Kustaa viimeisiä hengähdyksiään.

Mutta hän oli nyt täysin tajuissaan. Hän tunsi vaimonsa ja isäntänsä, ja iloinen hymy levisi hänen kuihtuneille kasvoilleen.

— Taisitte tulla hakemaan minua kotiin, kysyi hän. — Mutta minä olenkin päättänyt mennä siihen iäiseen riemun majaan.

Hän otti laihtuneesta sormestaan ohueksi kuluneen hopeasormuksen ja ojensi sen vaimolleen, joka istui vuoteen reunalla silitellen vapisevin käsin miehensä viileätä otsaa.

— Uskollisena olen sitä kantanut, sanoi hän levollisesti. — Tieteni en ole tehnyt muuta syntiä kuin yhden ainoan kerran: himoinnut lähimmäisen omaa.

Isäntä aavisti Kustaan tarkotuksen ja kiirehti väliin.

— Siitä synnistä ei kannata puhua, tuonvertaisesta, sanoi hän jurolla tavallaan.

Kustaa ei edes näkynyt enää kuulevan isännän huomautusta, vaan jatkoi omia ajatuksiaan:

— Yhden kerran vain, ja siitäkin olen jo saanut kärsiä, mutta olen nyt päässyt sovintoon omantuntoni kanssa. Nyt on oloni niin ihmeen hyvä ja kevyt.

Kuolevan ja vaimon välisestä suhteesta, heidän siinä ollessaan käsi kädessä, levisi huoneeseen ihmeellisen harras ja pyhä tunnelma. Vaimo ei puhunut mitään, silitteli vain kuolevan kättä ja katseli häntä silmiin, joista säteili ääretön hellyys.

Viereisissä vuoteissa makaavat potilaat olivat hiljentyneet. Hekin tuntuivat ymmärtävän, että tässä jossain lähellä liikkui jotain pyhää, että tässä kaksi ihmistä, jotka vuosikymmeniä olivat uskollisina seisseet rinnan surussa ja ilossa, nyt sanoivat hyvästit toisilleen, viimeistä kertaa maallisin sanoin, katsein ja käsin.

Kuoleva makasi pitkän aikaa ääneti ja silmät kiinni.

Vihdoin hän aukaisi ne verkalleen, ja niistä loisti lapsellisen kirkas ilo hänen puhuessaan:

— Ette te edes aavista, kuinka iloinen olen siitä, että tulitte molemmat tänne, vaimoni ja isäntä. Tiedänpä nyt pääseväni lepoon siunattuun multaan.

Isäntä nyökäytti päätään.

Kuolevan kasvoille levisi rauhallinen, valoisa ilme, hänen surkastunut rintakehänsä nousi ja laski huohottaen, kunnes läähätys hiljalleen lyheni lyhenemistään ja lopuksi lakkasi tykkänään.

Ja niin oli Kustaa päässyt kotiinsa, käsi vaimonsa kädessä.

Vaimo sulki vainajan silmät, luki hiljaa siunauksen kuolleelle, ja minä olin näkevinäni hänen syvälle painuneissa silmissään kyynelkarpaloita.

Mutta yhtään valituksen tai moitteen sanaa hän ei sanonut.

Isäntä seisoi kauan aikaa ääneti ja havahtui vasta, kun vaimo oli lopettanut siunauksensa.

— Siinä meni hyvä työmies, sanoi hän hiljaa.

Minä en voinut olla hätkähtämättä.

Hyvä työmies? Eikö muuta?

Mutta kun vilkaisin isäntään, näin hänen tarkottaneen täyttä totta. Hän seisoi siinä pää painuksissa, kookkaana ja kömpelönä, ja kun katseeni sattui hänen suonikkaisiin, sierottuneisiin käsiinsä, ymmärsin hänen sydämestään kiintyneen torppariinsa.

Hyvä työmies…

Tämä on kaunein hautajaispuhe, minkä minä olen kuullut.

Kun mainitsin tästä Pilviölle, ei hän vastannut luotua sanaa.

Käveli vaan pää painuksissa rinnallani ja näkyi yrittävän niellä jotain, mikä tuntui tarrautuneen kurkkuun.

VII.

Sanovat minun ruvenneen ryypiskelemään.

— Vanhoilla päivilläsi alotit, väittää Pilviö. — Sinä, joka et tähän asti ole välittänyt väkevistä.

— No, entä sinä sitten? Hehe.

Pilviö koettaa muuttaa puheenaihetta, arastelee ja änkyttelee, mutta ei löydä muuta, parempaa eikä iloisempaa keskustelukysymystä ja viskaa lopulta kärsimättömästi lasinsa pohjaan jääden ääneti tuijottamaan suoraan eteensä.

Hän ei erehdyksestäkään vilkaise minuun. On kuin hän pelkäisi kadottavansa senkin vähäisen tukipisteen, jonka hänen suoraan eteenpäin suunnattu katseensa on löytänyt sillä hetkellä.

Hitto soikoon!

Tiedänhän minäkin sen, että on mahdoton löytää semmoisia puheenaiheita, jotka valaisevat ja kirkastavat elämää näissä olosuhteissa.

Senpä takia minä en, veli, voi sinua auttaa varmasti oikeille jälille, vaikka tahtoisinkin.

Ja sitäpaitsi minullapa ei ole haluakaan siihen.

— Mutta puhutaanpas naisista, sanoo Ström. — Ei ainakaan synny riitaa.

Niin, puhutaanpas heistä.

Todella.

Ja Ström alkaa ladella satulippaastaan yhtä ja toista.

Hän on mestari siinä taidossa.

Haluatteko mehun kanssa vai ilman mehua?

— Sotilashousut, varsinkin upseerin, kuuluvat naismaailmassa olevan ihan vastustamattomia, virkkaa Ström pakinoittensa pisteeksi. — Ehkä sinä voit todistaa väitteeni todeksi elävällä esimerkillä, jos haluat.

Hän katsahtaa minuun pilkallisesti.

Minä häneen samalla lailla.

Jumaliste! Hän ei ole vastauksen arvoinen.

Ja jälleen me vaivumme äänettömiksi.

Sillä puhe naisistakin on ehtynyt.

Jälellä on vain tämä elämä kovana ja kutistuneena kuin mehuttomaksi puristettu hedelmä. Siinä sitä taas ollaan missä alussakin.

Terve?

Pilviö tuskin on kuunnellutkaan sitä.

Hän kai miettii muita asioita.

* * * * *

Oli tämäkin päähänpisto.

Lähteä sunnuntaita viettämään saareen pienellä purjeveneellä Helenan kanssa kahden.

Aamulla tuulen virottua olimme lähteneet kaupungin rannasta ja päivän kohottua korkeammalle olimme jo kaukana merellä.

Olimme laskeneet ankkuriin tuulen suojaan kahden saaren väliseen salmeen ja paistatimme päivää kannella.

Lokit kirkuivat. Meri kohisi ja kuohui. Aurinko nousi keskitaivaalle.

Minä loioin Helenan vierellä pitkin pituuttani kuumuutta hohtavalla kannella ja tirkistelin raotetuin silmin aurinkoa.

Se liekehti, huikaisi ja liehutteli tulisia viuhkojaan kasvoillani ja meren ja maan pinnalla.

Kauempana salmien molemmissa päissä meri liikahteli raskaasti vyörytellen kumeaäänisiä kuohujaan saarten rantakallioille. Ne löivät riuttoja vastaan pärskähdellen ja pyyhkäisivät vaahtoisina vedenalaisten karien ylitse kuin korskuvat orivarsat. Yksitoikkoisesti sihisten ja pärskyen kierivät pienet aallot salmessa ohitsemme ja aina sivuuttaessaan meidän veneemme hankasivat ja keinuttelivat sitä hiljalleen. Toisinaan saatoin, jos viitsin vaivautua katsomaan sivuttain veneenlaidan yli, nähdä nopean, äksyn aallon, joka vyöryi salmen päästä kohisten esiin, mutta väsyi, ennenkuin ehti kohdalle, ja linkosi vaikka heikostikin veneemme keinuilemaan pirskottaen päällemme hopeaisen pisarasateen. Toisinaan minä näin yksinäisen aallon, pitkän ja voimakkaan ajavan hurjalla vimmalla eteenpäin, tavottavan pakenijat ja syöksyvän niiden joukkoon ja ne joutuivat epäjärjestykseen tai hajosivat pirstaleiksi. Taas sähisi ja kohisi, ja kun minä nousin seisoalleni, sain näkyviini marmoritäpläisen, kiehuvan laineikon — aallon pohja oli pyyhältänyt näkyviin lähellä olevan salariutan.

Lokit lentelivät ylös ja alas. Niiden siivet loistivat ja terävät koukkunokat repivät ilmaa vatsojen viistäessä aaltoja. Meri oli lokkien paratiisi, se oli heidän omansa, eivätkä he välittäneet meistä.

Helena makaili raukeana kannella.

Minä puhaltelin huilullani säveleitä, joita tuuli toi korviini. Soitin pitkään ja hartaasti.

Lopulta minä väsyin.

Helena oli nukahtanut. Hänen pieni suunsa oli jäänyt hieman raolleen, ja huulten välistä loisti valkoinen hammasrivi.

Mutta mitä ihmettä!

Hänen silmäripsillään kiilsi kyyneleitä.

Minä kohentauduin varovasti ja suutelin ne pois. Helena liikahti.

— Kiitos, rakas! kuiskasi hän kylläisessä väsymyksessään.

Oli kuolemanhiljaista kaikkialla.

Minä suljin silmäni ja oli kuin olisin katsonut jotain kaukana etäisyydessä olevaa.

Näin siellä ihmisiä, ammoin tuntemiani.

Näinkö kaukana heistä olin nyt?

Näin siellä ajatuksia ja tunnelmia, joskus vuosikausia sitten mieltäni askaroittaneita ajatuksia ja tunteita. Niin mitättömiä, niin loitolla.

Minun oli hyvä olla.

— Nuku, Helena! sanoin äänettömin huulin, tavantakaa.

Se oli kaikki, mitä tein moneen tuntiin.

Meri henki, lokit kirkuivat ja vene keikkui tasaisesti.

Aurinko liehutteli tulisia viuhkojaan kasvoillamme.

— Nuku, Helena, nuku…

* * * * *

Minä annoin hänen nukkua.

Punnasin ankkurin ylös ja levitin purjeet.

Oli hyvä sivulaitanen, painoin jalkani veneen kaarta vastaan ja annoin veneen puskea kotiin päin.

Purjenuorat soluivat läpi kätteni edestakaisin, miten tuuli milloinkin tahtoi.

Meren herra on tuuli ja ihminen sen nöyrä palvelija.

Vesi kohisi kokassa, ja laitoihin löivät toisinaan tasaisesti, toisinaan äkkiäkeästi pitkät ja lyhyet aallot.

Minä katselin taivasta ja merta ja maston juurella nukkuvaa Helenaa enkä ajatellut mitään.

Meren henki oli raukaisevaa ja suolaista, se laskeutui viileänä kuin palttina kasvoilleni ja sieluuni.

Helena heräsi vasta, kun kaupunki oli näköpiirissä.

— Kauanpa nukuit. Se oli meren voiman ansio, Helena.

Minä hymyilin näin sanoessani.

Helena katsahti minuun unesta lämpimillä, kosteilla silmillään, joista säteili raukea tyytyväisyys.

— Meri sen aiheutti, luulen, vastasi hän vallattomasti naurahtaen.

Hän nojasi mastoa vastaan, ja hänen oikea jalkansa painoi tanakasti kanteen vasemman jännittyessä somaan kaareen. Tuuli leikitteli hänen hameissaan paljastaen siron nilkan ja sopusuhtaisesti pyöristyneen pohkeen.

Hänen hattunsa oli valahtanut niskaan, ja ruskoinen ehtooaurinko kultaili hänen hiuksiaan, niin että ne kimalsivat kuin kulta.

Kun hän siinä seisoi puoliavoimin, kostein huulin, hieman etukumarassa, varjostaen oikealla kädellään loistavia, imeviä silmiään ja hentojen sieraimien väristessä meren voimakkaista, suolaisista tuoksuista, oli hän kuin nuori peto, joka kiehtoo ja huumaa, raikas ja samalla kuuma kuin synti, joka alati kyllästymättömänä viettelee.

Minä näin hänen kasvoillensa nousevan ikävystyneen, tympeän ilmeen, ja kun katsoin hänen katseensa suuntaan, havaitsin heti, mistä se johtui.

Rannalla oli vankijoukko lastaustöissä. Heitä käytettiin näet toisinaan siihenkin. Tai yritettiin käyttää. Aniharvat työnantajat huolivat heistä töihinsä. Väittivät, etteivät he kelpaa, ovat muka voimattomia, nälkäisiä ja haluttomia haamuja vain.

Mutta kun jotain olisi pitänyt teettää näillä joutilaillakin, niin heitä tyrkytettiin sangen auliisti jokaiseen ilmansuuntaan.

Ja silloin tällöin ilmestyikin joku helläsydäminen liikemies, lastauttaja, välittäjä tai kapteeni, joka lähimmäisenrakkaudesta, tietysti, oli halukas turvautumaan joutilasten työhön, joka sitäpaitsi tuli työnantajalle paljon halvemmaksi. Sai maksaa, jos lähimmäisenrakkaus ulottui maksuun asti, mielensä mukaan, mutta sai olla maksamattakin ja kuitata pelkällä kiitoksella itselleen, että sai työssä ja toimessa osottaa armeliaisuutta ja lähimmäisenrakkautta noille ynseille ja kovakorvaisille joutilaille.

Katsokaa, ajattelivat nämä auliit työnantajat itsekseen, mutta kuitenkin niin, että sen voi lukea heidän silmistään ja olemuksestaan, katsokaa, onnettomat veljet: me emme vihaa teitä, vaikka sen ansaitsisitte hyvinkin; nähkääs, työtäkin annamme teille: mehän rakastamme teitä niinkuin itseämme, sillä työtähän me teemme itsekin, työtä aamusta iltaan…

— Noita inhottavia punikkeja, hyi! sanoi Helena, kääntäen katseensa poispäin.

Mutta minua huvitti laskea mahdollisimman läheltä rantaa, missä vangit touhusivat työssä.

He lastasivat suolasäkkejä tervahöyryyn, joka näkyi olevan kotoisin
Savonlinnasta, tuosta kaikenkarvaisten gulashien luvatusta kaupungista.

Vaivalloisesti ja perin hitaasti kävi työ. Neljä miestä, yksi kussakin säkin kulmassa, retuutti säkkiä rantamakasiinista höyryyn. Välillä pysähdyttiin ja henkäistiin useita kertoja kuten ainakin raskaan taakan alla kuljettaessa kolioita korpiteitä.

Toiset vangit, ne joutilaimmat, joille syöminen aina ja jokapaikassa oli päätyönä, olivat nytkin syventyneet mielihommaansa. He kulkivat satamalaiturilla ja sen lähettyvillä tarkoin tutkien ja penkoen kaikki vähänkin epäilyttävät kokkaret ja jyväset. Ja kun vartijan silmä välttyi, solahti maasta heti jotain taskuun tai suuhun.

Helena näytti tyytymättömältä rantaan päästyämme.

Minä en ollut huomaavinani mitään. Minusta oli kaikki niinkuin pitikin olla.

Minä päästelin vihellellen purjeet ja ehdotin Helenalle, että mentäisi syömään illallista Rantapaviljonkiin. Siellä kuului sitäpaitsi tänä iltana menevän "Mustalaisruhtinatar".

— "Lempiä voi monta kertaa, rakastaa voi kerran vaan" — muistathan, Helena. Ja lisäksi: meri-ilma antaa ruokahalua, niin että ainakin minä syön kuin hevonen.

Hän nyrpisti vihoissaan nenäänsä.

— Meri-ilma. Se kyllä antoi minullekin ruokahalua, mutta maa-ilma vei sen heti.

Minä kumarruin sitoakseni isonpurjeen ja nauroin salaa itsekseni.

— Niin, maailma on kova ja julma, sanoin. — Se ei sääli ihmisen hennoimpiakaan tunteita. Ei edes ruokahalua.

Näin vilahduksen pienestä kengästä, kun Helena suutuksissaan hyppäsi veneestä rannalle ja alkoi vinhasti astella kotia kohden.

— Odotahan, Helena. Olen kohta valmis.

Mutta hän ei odottanut, joudutti vaan askeleitaan ja oli tuossa tuokiossa läheisen kadun nurkan takana näkymättömissä; kuului vain vihainen koronkapse, joka tasaisesti eteni.

No, hyvä näinkin, tuumailin itsekseni ja huikkasin hänen jälkeensä keuhkojeni täydeltä:

— Au revoir, mademoiselle!

Kun muutamat ohikulkijat pysähtyivät ihmetellen katsomaan minua, en voinut olla huutamatta käsitettävämmin:

— Auf Wiedersehen!

Kun he eivät vieläkään näyttäneet ymmärtäneen minua, vaan kurkottelivat sinne tänne kuin kanaparvi, jatkoin yhä poikamaista ilvettä lurittaen kämmenteni lävitse yhtä kyytiä:

— Daswidanie, adjö, hyvästi!

Korkojen kopse hiljeni äkkiä, kuin olisi kulkija astunut villavasuun.

Minä nauroin hiljaa ja tyytyväisesti.

Ihmiset mutisivat jotain humalaisesta upseerista ja rupesivat jatkamaan häiriintynyttä iltakävelyään.

Mutta minä kiirehdin Rantapaviljonkiin, toimitin ovenvartijan asialle apteekkiin, sillä löysinpä reseptin muistikirjani välistä, ja tilasin odotellessani ruokaa.

Suuressa salissa, missä kiertävä operettiseurue antoi näytäntöjä, ei vielä ollut yleisöä muuta kuin jokusessa pöydässä. Ne olivat poikkeuksetta tutkintotuomareita ja muita sotilashenkilöitä. Kello oli vasta vähän yli seitsemän, ja operetin piti alkaa kahdeksalta.

Valikoin äärimmäisestä nurkasta, hieman muista erillään olevan pöydän, jonka takana nurkassa yleni valtava palmu. Siinä oikea rauhan keidas, ajattelin, unohduksen ja lohdun paratiisi.

Juuri kun olin saanut ruoan ja pirtupullon pöydälle eteeni, suhahti hame ja voimakas hajuveden lemu ohitseni. Vanavedessä luovi Ström kokien pysyttäytyä kaunottarensa kupeella.

— Hei, Ziska! huudahti hän naiselle, huomattuaan minut. — Koko käännös tännepäin!

Ja hän ohjasi naisensa minun pöytääni, tilasi sitruunasuudaa seuralaiselleen ja itselleen ja alkoi käytellä pirtupulloani kuin omaansa.

Menihän se hänen naiseensakin, jonka Ström salaa kuiskaten ilmaisi esittävän "Mustalaisruhtinatarta", meni kuin olut saksalaiseen.

Mutta muuten hän ei ollut minun makuni mukainen, vaikka joi ja poltti tupakkaa kuin venakko.

Liian pyntätty ja somistettu, nähkääs, niin ettei voinut erottaa, mikä oli omaa, mikä ostettua, ja liiaksi typerää taiteilijaitserakkautta jokaisessa sanassa ja liikkeessä, yksinpä ilmeissäkin.

Senpä vuoksi minä hengähdin helpotuksesta, kun hän viime tingassa poistui kulissien taakse tullakseen uutena, outona ilmestyksenä palkeille "Mustalaisruhtinattaren" haahmossa.

Mutta Ström oli haltioissaan ja ylpeili tästä aarteestaan.

— Mikä se sinun on tämän minun rinnalla?

Hän töykkäsi minua ja katsahti minuun kosteankiiltävillä silmillään:

— Hehe.

— Hyvä, sanoin minä, mutta itsekseni minä ajattelin, että merivesi on sentään toista kuin hajuvesi ja toista on Helenakin kuin sinun Ziskasi.

Mutta hauskaa meillä silti riitti.

Minä pidän musiikista eikä minua ikävystytä pullo eikä ikävä naapurikaan silloin, kun noita kahta edellämainittua on tarjolla.

Niillä oli hyvänpuoleinen musiikki eikä lauluvoimatkaan ihan kehnoja. Ziskakin, näin välimatkan päästä katsottuna, vaikutti perin miellyttävältä. Hän heitteli sääriään ja kohotti liepeitään varsin onnistuneesti.

Ström taputti käsiään ihan hulluna ihastuksesta ja viinasta.

— Näetkös? Kuuletkos? jahkaili hän alinomaa. — Verratonta.

Yhtäkkiä ilmestyi Pilviö siihen.

Hän oli kalpea ja värisi kuin kylmettynyt.

Hän istuutui raskaasti pöytään ja sanoi käheästi: — Pojat. Etsin teitä ensin asunnostanne, mutta kun en tavannut sieltä, niin löysin Helenan neuvomana täältä. Hän näytti, raukka, niin surulliselta…

— Kuule, sanoin minä nopeasti. — Etkö haluaisi lasia sinäkin. Tässä on vielä tilkka spriitä pullon pohjassa.

— Kiitos, kyllä, vastasi Pilviö.

Sitten hän muisti jotain, etsi taskuistaan ja veti sieltä pöydälle täysinäisen litranpullon Frapinia.

Me päästimme oikean indiaaniulvonnan, niin että koko sali katsoi meihin.

— Nyt pojat juodaan, puheli Pilviö omituisen hätäilevällä äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun hirvittävän olennon ajavan takaa ja juuri saavuttavan hänet. — Kun tämä loppuu, niin tekaistaan lisää.

Minä näin selvästi hänen mielensä olevan kuohuksissa, mutta turhaan minä koetin päästä selville, mikä sen oli aiheuttanut.

Minä yritin hänen jokaisesta sanastaan ja ilmeestään vaania totuutta ilmi, mutta hän pysyi ihmeteltävän luoksepääsemättömänä ja suljettuna. Oli kuin hän olisi päättänyt noudattaa viisautta, että ilon säilyttämiseksi on tärkeät, ikävät asiat jätettävä huomiseen.

Muuten hän istui enimmäkseen ääneti, mutta joi vahvasti ja seurasi ainakin minun mielestäni operetin loppukohtauksia kasvavalla välinpitämättömyydellä. Mutta silti oli hän suosionosotuksissaan raju ja antelias kilpaillen siinä suhteessa kunnialla Strömin kanssa.

Kun esimerkiksi kappaleen lopussa suosionosotuksista ei tahtonut tulla loppua, hän kavahti seisoalleen ja tukan valuessa otsalle pörröisenä jatkoi vielä, toisten jo lakattua, vimmatusti kätten taputusta huutaen:

— Hyvä, hyvä, bravissime! Mustalaisruhtinatar esille!…

Ja tulihan se keikaillen ja kiemaillen, tulipa peijakas, aina meidän pöytäämme asti suureksi iloksi Strömille. Sitä näkyi viettelevän meidän konjakkipullomme, sanoin minä Strömille, mutta hän väitti itserakkaasti vetovoiman olevan toisen. Hän kilpaili sulottaren suosiosta Pilviön kanssa, mutta minun mielestäni huonolla menestyksellä, varsinkin senjälkeen kun Pilviö oli hommannut pöytään toisen Frapinin.

Minä en lopulta voinut olla kysymättä Pilviöltä, mikä häntä riivasi ja rienasi.

— Hohoo, alkoi hän lallattaa juopuneen pehmeällä äänellä. — Etkö sinä näe. Naiset ne minua rienaavat. "Ne naiset ne naiset, ne viettelijät" tai "Lempiä voi monta kertaa, rakastaa voi kerran vaan". Lauletaanpas pojat.

Minä havaitsin ajan tulleen lähteä.

Tartuin muitta mutkitta Pilviön käsivarteen, kumarsin seuralle ja niin sitä mentiin. Pilviö seurasi ääneti mukana. Havaitsin miten helpolla pääsee irti ikävästä seurasta, pelkällä kumarruksella ja anteeksipyynnöllä, havaitsinpa myös sulottaren ja Strömin olevan mielissäänkin, kun poistuimme, sillä jäihän, piru vie, konjakkipullo pöydälle.

Me kuljimme ääneti öisiä, hämäräisiä katuja. Minä en enää viitsinyt udella. Ajattelin, että pitäköön salaisuutensa, jos voi.

Aivan oikein.

Minä näin, että Pilviö kohta alkaa keventää sydäntään. Tunsin, miten hän vavahteli käsipuolessani, ja kun syrjäsilmäyksellä vilkaisin häneen, näin hänen taistelevan itkua vastaan.

Yhtäkkiä hän tempautui irti käsipuolestani ja lähti nopeasti juoksemaan.

— Ei, ei, huusi hän. — Saatpa nähdä aamulla itsekin.

Minä koetin saavuttaa hänet, mutta hän juoksi kummallisen nopeasti ja kevyesti, ikäänkuin vietereillä ponnahdellen. Luovuin sen vuoksi turhasta yrityksestäni ja sadatellen itseäni kuulin hänen kaamean, käheän huutonsa kaukaa leirille vievältä tieltä:

— Saatpa sen nähdä aamulla itsekin. Siellä ne makaavat ruumishuoneessa verissään, neljä kaunista, pulskaa poikaa.

Minun oli tullut hiki juostessani, mutta nyt yhtäkkiä minua alkoi palella.

Minä en enää muista, kuinka pääsin asuntooni, enkä paljonko siihen kului aikaa.

Mutta vihdoin makasin vuoteessani.

Koetin saada unta, mutta sata seppää takoi aivoissani, niin että korvani lumpeutuivat. Kuulin vain huminaa ja kohinaa, ja tulipunaiset kielekkeet räjähtelivät suljettujen silmieni edessä.

Meri huokui ja hengitti kuin piiloileva murhamies, ja jokaisella henkäyksellään se värisytti sydäntäni.

Vereni kuohui, ja kylmä hiki valui virtana pitkin kasvojani.

Minä en saanut lepoa.

Korvissani alkoi soida ja piipittää: "siellä ne ovat ruumishuoneessa, neljä kaunista, pulskaa poikaa, siellä hihihii… ruumishuoneessa…"

Kuuntele!

Jokin liikkui siellä ulkona milloin lähellä milloin kaukana, hamuillen äänettömänä ja näkymättömänä, mutta kuitenkin niin, että minä tunsin sen läsnäolon.

Hitaasti kului yö.

Minä ponnistin ajatuksiani ja ajattelin kaikenlaisia ihmeellisiä asioita.

Minä ajattelin esimerkiksi ammoin muististani sivuun joutuneita raamatun lauseita: Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä, mutta Jumalan henki liikkui vetten päällä… ja Jumala sanoi: tulkoon valkeus…

Kuuntelin välillä korvieni piipitystä, näkymättömän hamuilijan liikehtimistä ulkona ja tuulen tohinaa. Ilma oli täynnä aavistuksia ja lupauksia.

Tällä tavalla minä valvoin, kunnes Ström kuuden tienoissa aamulla palasi öisiltä retkiltään.

Silloin minä nousin vuoteesta ja peseydyin.

Tuuli tohisi edelleen luvaten minulle kauniita naisia ja kultaa ja kunniaa.

Mutta minä nauroin.

— Hohoo! Minä en tarvitse. Pidä ne itse!

Tällä hetkellä ei minulla totta totisesti ollut mitään toivottavaa.

Minä annoin tuulen huudella lupauksiaan ja astelin kylmänä leirille vievällä tiellä.

Kun olin ruumishuoneen kohdalla, en voinut, vaikka olin päättänyt, välttää kiusausta. Ruumishuoneen auki oleva oviaukko ikäänkuin veti minua puoleensa.

Minä astuin koneellisesti kynnyksen yli ja horjahdin, painaen käsivarret ristiin rinnan yli, ovipieltä vasten seisomaan.

Ulkoa kuului meren ikuinen kohina ja lintujen liverrys, mutta ne kaikki tuntuivat tulevan niin ihmeellisen kaukaa, aivankuin paksun ja pehmeän vaipan takaa.

Niin hillittyinä ja omituisen rauhottavina tunkivat ulkopuoliset äänet tähän kauhun ja kuoleman majaan.

VIII.

Olin ikäänkuin jähmettynyt paikoilleni, ja tympeä, veren ja kalman sekainen raskas ilma salpasi hengitykseni niin, että vain vaivoin jaksoin vetää tuota saastaista ilmaa keuhkoihini.

Minua pyörrytti, ja kurkkuani kuivasi omituisen ilkeästi ja ällöttävästi.

Minä koetin ryäistä, mutta ainoastaan viheliäinen vinkuna lähti kurkustani, minä koetin huutaa, mutta ainoastaan äänetön kähäisy pusertui huuliltani.

Minä koetin kaikkeni saadakseni jotain eloa, edes pientä ääntä, tähän liikkumattomaan, kamalaan äänettömyyteen. Mutta turhaan.

Minä suljin silmäni, ja se oli ainoa, minkä sillä hetkellä pystyin tekemään.

Mutta siitäkään ei tuntunut olevan mitään vastaavaa hyötyä, sillä en enää suljetuin silminkään voinut olla näkemättä sitä, mikä kerran jo oli syöpynyt silmiini ja sitä tietä sieluuni:

Siellä ne makasivat ruumishuoneen perällä lattialla, ne neljä miestä. Aurinko paistoi suoraan heidän jalkapohjiinsa ja vääristyneihin, kuoleman ja nälän kellertämiin kasvoihinsa. Oli kuin heistä ja koko huoneesta lattian täydeltä olisi auringon lämmöstä noussut tukahuttavan harmaata, likaista huurua. Minä en tosin ollut varma siitä. Mahdollisesti oli tuo usvaverho minun silmissäni, katseitteni edessä, mutta siitä minä olin varma, että lattia monin paikoin, varsinkin noiden vainajien lähettyvillä oli mustanpuhuvan, tahmean ihmisveren peitossa. Ne olivat kaikki raa'an näköisiä, vihan ruokkimia miehiä, joiden kasvoille ei edes kuolema ollut voinut painaa mitään sovittavaa, tasoittavaa leimaa, ja he olivatkin, kuten sitten myöhemmin kuulin, todistettavasti syyllisiä murhiin ja sotarosvouksiin. Heidän suunsa olivat ammollaan, ikäänkuin he vielä kuollessaankin olisivat syytäneet synkän, mielettömän kirotulvansa elämää ja ihmisiä vastaan. Kädet olivat puristuneet nyrkkiin, ja eräässä nyrkissä oli "Työmies"-savukelaatikko ruttuun rypistettynä.

Minä en osaa sanoa, kuinka kauan seisoin näin ja katselin suljetuin silmin ja kuuntelin jäykistynein hermoin.

Sydämeni oli kuin halvattu. Se löi yhä hitaammin ja äänettömämmin, sekunti sekunnilta odotin välinpitämättömästi sen tyystin hiljenevän.

Yhtäkkiä kuului jostain karhea ääni:

— Niin, niin, semmoisia raukkoja me olemme jokikinen kuoltuamme.

Se tuli niin odottamatta, että sydämeni kutistui kipeästi ja lakkasi pitkäksi aikaa lyömästä.

Nyt, nyt tulee loppu, ajattelin ja vaipuneena ulkoa kuuluvaan meren ja linnun lauluun, johon sillä hetkellä mielestäni keskittyi koko ihana elämä iloineen ja synteineen, jäin odottamaan loppukohtausta.

Minä olin nimittäin varma siitä, ettei huoneessa ollut eikä sinne ollut tullut muuta elävää olentoa kuin minä. Tuon äänen täytyi siis tulla joko minusta itsestäni tai jostain tuntemattomasta, tuonpuoleisen maailman asukkaasta.

— Niin, semmoisia me olemme kaikki, toisti ääni. — Madon ruokaa.

Ei, se oli ihmisen ääni, lähimmäisen sääli ja osanotto väreili siinä.

Sydämeni alkoi jälleen sykähdellä, joskin epätasaisesti ja empien, ja veri kiertää turtuneissa jäsenissäni.

Minä aukaisin ponnistuksella silmäni, ja minusta tuntui, että olin herännyt pitkästä, pahasta unesta.

Minusta tuntui tämä herääminen ihanalta, vaikka näky edessäni olikin sama: neljä vainajaa lattialla jalkapohjat kohden aurinkoa, joka nostatti huoneeseen kalman hajuista harmaata huurua.

Ruumishuoneessa oli neljä arkkua, ja yhdestä niistä kuului hiljaista rapinaa ja nakutusta.

Minä kävin uteliaana sen luo ja näin vanhanpuoleisen vangin makailevan siinä haukotellen ja arkun laitaan sormin koputellen.

Kun äijä näki minun kummissani tirkistelevän häntä, kömpi hän ketterästi jaloilleen ja alkoi nikkaroida arkkua, joka näkyi vielä olevan keskentekoinen.

— Panivat minun tekemään neljännen arkun, kun ei nuo kolme vanhaa enää tunnu riittävän, puheli hän sitä tehdessään. — Kuolema nähkääs, herra, on tullut kovin ahkeraksi. No, ahkerastipa minäkin nakuttelin ja sahasin, katsokaas: kahdessa tunnissa tekaisin tämän mukiin menevän ruumisarkun, mutta kun tuo aurinko alkoi paistaa niin vietävän lämpimästi, niin ajattelin raukeana, että… hohhoh… menenpähän itse tuohon ensin noin niinkuin koetteeksi ottamaan pienet aamu-unet.

— Ja miltä ne unet maistuivat?

Ukko hihitti.

— Heh, hyvältä. Maistuuhan uni vaikka hirressä, kun vaan omatunto on puhdas ja hyvä. Niin se on, herra.

Minä nyökkäsin.

— Niinhän se taitaa olla.

Ukko vilkaisi vainajiin ja sanoi säälien:

— Nuo eivät saa rauhallista unta missään, luulen ma. Minä tunsin heidät lapsesta asti. Saman pitäjän asukkaita kun oltiin. Korttipelureita ja viinatrokareita olivat aluksi, ryöväreitä ja murhamiehiä lopuksi. Palkkansa ovat saaneet poloiset, ja myöntää täytyy, että se on oikeudenmukainen palkka. Jaa, jaa, jokainen saa lähtiessään käteensä sellaisen tilin, kuin hän ansaitsee.

Ja sitten ukko kertoi eilisillan tapauksesta, joka ratkaisi näiden neljän punikin kohtalot.

— Olivat nuo neljä yrittäneet karata… No, eihän yrittänyttä moitita… — "Passaa koettaa vaan!" sanoin, kun he kertoivat minulle aikeestaan, "ovathan monet muutkin yrittäneet ja myöskin onnistuneet tai — menettäneet henkensä." — Niin että siinä on kaksi mahdollisuutta olemassa, selitin pojille… Kun he alkoivat tahtoa minua mukaansa, sanoin jyrkästi: "Ei tule mitään. Siinä on vain kaksi ratkaisua: joko vapaus tai nirri pois… Ja minä olen jo vanha mies, niin ettei minusta enää ole nuorten seikkailuihin." — Jaa, sillä lailla minä sanoin pojille… Itsekseni ajattelin, että olen jo tarpeeksi asti saanut heidän seurastaan kärsiä… enkä halua enää tätä viimeistä taivalta istua heidän kelkassaan… Tuolla rannalla, jossa meitä on viime päivinä alettu uittaa kuin hevosia, otaksuivat he olevan sopivinta yrittää. No, hyppäsivät ensimäisinä meriveteen, siten pääsivät ensimäisinä pukeutumaankin… Toisten välitse ja selitse muina miehinä vartiosta vartioon, miehestä mieheen luikerrellen ja haikuja vedellen — sillä on tuolla kaverilla vieläkin nyrkissään "Työmies"-laatikko, josta se tarjosi mullekin lähtösauhut — he pääsivätkin pujahtamaan jo pikku portista leirialueen ulkopuolelle… Ai, ai, miten leväperäistä vartioimista! jahkailin minä itsekseni, tietysti hiljaa. Melkein samanlaista kuin meillä talvella. Mikä vartija oli vaipunut katselemaan meidän pulikoimistamme ja äksiisiämme vesieläimiksi, mikä torkkuili silmät harrillaan, ja portilla olevat kaksi vartijaa olivat poistuneet paikoiltaan ja naurattivat maantielle heidän ratokseen pysähtynyttä tyttöä, mikä lie ollutkin hattupäinen hepsankekka… No, pojat kiersivät porttivartijain takaa, ja alkoivat heti pistää juoksuksi. Tätä heidän ei olisi pitänyt tehdä — ja aloinkin juuri huutaa heille, että kävelisivät vain eivätkä juoksisi, — sillä tuommoinen männikkönummi on kavala ystävä: se kumisee ja kumisee pienimmästäkin voimakkaasta polkaisusta… Niin kävi. Ei edes hepsankekan tavallista äänekkäämpi naurun kikattelu voinut hiljentää poikien askelten töminää niin, että se olisi jäänyt vartioilta kuulematta… He tietysti kuulivat ja tulivat tarkkaaviksi. Eikä siinä tarvittu paljoakaan tarkkaavaisuutta. Nostivat vaan silmänsä sinne päin, josta töminä ja höminä kuuluivat, ja siinä lähellä vilkkuivat poikien koivet tasaisesti etenevässä tahdissa. Vartijat äkkäsivät, mistä oli kysymys, ja huusivat pysähtymään. Pojat eivät totelleet… Kajahti, ja piru kai tarkisti vartijain silmät, yksi keikahti kumoon, toisen ontuessa vaaperrellen toveriensa jäljessä. Jo kiintyi toistenkin lähellä olevien vartijain huomio männikköön. Alkoi rätistä ja paukkua, ja sinne kaatuivat kaikki… Mutta se hattupäinen ryökkynä siellä portilla päästi ison porun ja läksi yleisessä sekamelskassa nyyhkien ja valittaen jatkamaan matkaansa kaupunkiin… Olen tässä tuumaillut ja aprikoinut, kukahan hän oikeastaan oli, se noin, kovin helläsydäminen nainen, vaikka olikin päältäpäin oikea herraskainen… Taisi olla poikien talvellisia heiloja, niitä laupeuden… hihi… sisaria…

Minä pistin vihaisella liikkeellä savukkeen suuhuni. Ukko vilkaisi arasti minuun ja jatkoi:

— Niin ettäkö kuka tähän kaikkeen on syypää. Olen minä sitäkin tuumiskellut. Jotainhan se Jumala joutilailla teettää… Tietysti vika on meissä, punikeissa hi… varsinkin meidän pakoon livahtaneissa päälliköissämme. Vartijathan täyttävät vain velvollisuutensa, samoin tuomarit ja lääkärit… No niin. Ruhot raahattiin sitten tänne, ja minut, nikkarin työtä kun olen tottunut vähän tekemään, pantiin tekaisemaan tämä ruumisarkku… pakkilaatikko paremmin sanoen. Ja nyt se on valmis.

Ukko nakutti viimeisen naulan kiinni.

— Valmis on kuin Simolan naiminen, puheli hän kääntyen vainajiin päin. — Miten lienee teidän, raukkojen valmiuden laita? Siinä odotatte vuoroanne päästäksenne hetkeksi lepäämään näihin laatikoihin, siksi hetkeksi vain, mikä kuluu täältä männikköhautuumaalle kuljettaessa. Siellä… keikaus kuopan reunalla ja sinne latoutuu tovereita rivi rivin viereen, oikein komppaniarivistössä… mutta laatikot kannetaan visusti takaisin, ja jatkavat päivä päivältä yhä ahkeroituen siunauksellista pakkaustoimintaansa.

Minä annoin äijän horista ja nousin katselemaan hänen käsialaansa. Se vivahti todella tavallista suurempaan pakkilaatikkoon ja oli tehty höyläämättömistä laudoista, liitetty kokoon viisituumaisilla rautanauloilla ja kulmauksissa kiersivät jykevät rautalaatat.

— Noita vainajia ei oltu ehditty tutkia, pärpätti ukko korvani juuressa. — Hyvä ettei oltukaan ehditty. Vapauduin minäkin siten raskaasta todistajavelvollisuudestani. Olisin nähkääs tietänyt todistaa näistä paljonkin, ja kun minulla aina on ollut tuo omatunto, niin… Herra katselee, näen mä, näitä arkkuja. Kyllä ne pitää, varmasti pitää hihihii… Oojah. Kun kerran valtio, vaikka se sitte olisi punainen taikka valkoinen, johonkin ryhtyy, ei se tee mitään poropeukaloiden, vaan lujasti ja perinpohjaisesti. Sillä tavalla säästetään aikaa voittaen paljon eikä suinkaan valtiolla ole liikoja varoja teettää jokaiselle erikseen sellaista, jota sopumielessä voivat useat käyttää…

— Räähkä! sanoin minä hänelle voimatta kauempaa hillitä inhoani hänen liukasta, saastaista olentoaan kohtaan. Ukon katse livahti kotvaksi minuun ja hänen kasvoilleen ilmestyi ilkeä kerjäläisen ilme.

— Ka, mistäs se herra suuttui? Mokomallekin yksinkertaiselle vanhalle miehelle kuin minulle, joka en ole edes sen arvoinen, että herran kannattaisi suuttua… Räähkä olenkin, kuten herra aivan oikein sanoi… Sanotaan kyllä, että vanhuus ja viisaus, mutta ei se niin ole… Oikeampi olisi sanoa, että vanhuus ja lapsuus, mikä merkitsisi, että hulluus ja hulluus…

Minä hymähdin äijän sanatulvalle.

Hän huomasi sen ja alkoi veisata uutta virttä.

— Herra kulta, antakaa minulle vähän leipää. Täällä vatsassa mouruaa ja naukuu kuin kymmenen kissaa.

Kun huomautin, ettei minulla ole muuta kuin kortti, jolla en itsekään ole moneen päivään saanut täyttä annosta, jätti ukko leipäkysymyksen silleen selittäen toverillisesti, ettei hän oikeastaan olekaan leivän puutteessa nyt enää, kun sattui pääsemään ruuanjakelijaksi tuonne käytävien risteykseen, siinä sai, kuulin ma, aina hiukan enemmän omaan suuhunsa. Mutta tupakkaa?

— Olisihan sitä tupakkaa tuon vainajan kourassa, samassa, joka eilen illalla ojensi minulle lähtösavut, tuumi ukko viitaten vainajiin. — Mutta hyi! Ruveta kuolleelta anastamaan! Enhän ole mikään varas ja sotarosvo.

Minulla ei sattunut olemaan tupakkaakaan liikaa.

— No, sitten vähän rahaa! Vaikkapa vain 50 penniä!

— Mitäs se äijä rahalla tekee täällä vankileirissä?

Ukko siristi viekkaasti tihrusilmiään.

— Saapahan sillä ostaa vaikka postimerkin, jotta voin panna kirjeen muijalle ja selittää, etteipähän täällä ole erikoisempaa hätää ja että muija siellä kotona akkunanpielessä odottaessaan voi levollisena jatkaa virrenveisuutaan.

Miten olikaan, niin hänen äänensä hieman värähti viimeisissä sanoissa. Vilkaisin häneen syrjästä, mutta äijä kääntyi värttinänä ovelle, mihin pysähtyi selin minuun.

Ohiastuessani pistin setelin hänen kouraansa.

Leirin sisäosista kuului omituista saarnaavaa ääntä, koleaa ja yksitoikkoista venytystä, joka kirkkaassa aamuilmassa vaikutti käsittämättömän kammottavalta. Mieleeni johtui heti pappi, jonka kerran pikku poikana olin kuullut saarnaavan kotipitäjäni kirkossa. Se on ensimäinen muistoni kirkosta ja minä muistan sen ihmeen selvästi: Pappi oli nuori ja verevä; niin olisi luullut hänen saarnassaankin olevan lämpöä ja väreilyä enemmän kuin yhden pienen kappeliseurakunnan tarpeeksi. Mutta ei. Se oli alusta loppuun yhtä veretöntä ja koleaa nuottia, yhtä sileää ja ilmeetöntä kuin tämänkin saarnaajan. Vasta ameneen päästessä vilkastui pappi, mieleen kai muistuivat pappilan pöydän antimet.

Minä seisoin ruumishuoneen edessä ja kuuntelin.

— Me valkoiset saimme voiton! huusi tuo ääni nyt aivan selvästi. — Mutta muistakaamme, mitä Vapahtaja sanoo: "Jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin on sinun velvollisuutesi antaa hänelle anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän…"

Näitä sanoja seurasi kumea pauhina. Se syntyi vankijoukosta, joka tiheänä, liikehtivänä massana näkyi seisoskelevan erään sairaalakasarmin edustalla. Siellä sisällä täytyi olla tuon saarnaajan, jota vankijoukko kuunteli henkeään pidätellen.

Äijä takanani nauraa virnotti hiljaista käheää nauruaan.

— Yksi tohtori, niin kerrotaan, on tullut yöllä hulluksi, sanoi hän. — Ihmekös tuo, kun kuului olleen kovin perso viinalle. Viime yönäkin sanottiin tulleen päissään ja täyttä kurkkua hoilaten kotiin…

— Tuki suusi, saatana! huusin minä äijälle. — Jumaliste! Kiitä harmaita haiveniasi, että vielä seisot tervein jäsenin, mutta älä sentään luota liiaksi niihin!

Minä käänsin selkäni ukolle, joka ensi kerran jäi vastausta vaille, ja aloin kävellä tutkintotuomarien kasarmeja kohti. Heti olikin päivätyö alkava.

Minä aavistin, kuka tuo tohtori oli, tuo tohtorisaarnaaja.

Pilviö parka!

Kun astuin sairaalan ohi, jonka edusta jo oli tyhjennetty vangeista, näin kellarikerroksen erään ristikkoakkunan takaa Pilviön kalpeat, älyttömät kasvot.

Hän hakkasi käsillään ristikkoa, ja hänen suunsa avautui ja sulkeutui.
Hän saarnasi yhä.

— … Säälikää, veljet…! kuulin hänen äänensä kumeana.
— Seitsemänkymmentä kertaa…

Minä en jaksanut katsella häntä, vaan kiirehdin pysähtymättä askeleitani ja olin juosta kansliapäällikön kumoon hänen köpittäessään virastoonsa.

Minä pyysin anteeksi ja selitin, että se johtui varmaankin täällä vallitsevasta kalman ja hullujenhuoneen lemusta.

— Se se nähtävästi on pannut minunkin päässäni paikat pyörimään.

Kansliapäällikkö pudisti harmaantunutta päätään.

— Kovin valitettava tapaus tuo, alkoi hän sitte minuun katsahtaen, mihin minä nyökkäsin. — Vai niin, te tiedätte sen jo. Kävin äsken järjestämässä asiat sille kannalle, että tohtori Pilviö hiljaisuudessa ja nopeasti viedään hoitolaan… Täällä hänen oleskelunsa saattaa muodostua epäterveelliseksi vangeille. Se voi kiihottaa heitä…

Hän etsi sopivaa sanaa.

— … kapinaan, sanoin minä auttaen häntä oikeille jälille.

— Jotenkin siihen suuntaan, virkkoi hän epävarmana. — Ja mihin me silloin jouduttaisiin kokonaisen hullujen armeijan kanssa, kun jo nytkin on hartiavoimia myöten rehkimistä. Yhä synkkenee, vaikka jokainen valtion virkamies ja kansalainen, ylimmästä alimpaan koettaa tehdä parhaansa yleisen kurjuuden lieventämiseksi.

Hän puhui väsyneesti, ja tympeys elämää kohtaan särähti hänen jokaisesta sanastaan ja liikkeestään.

— Kohtalo on kuitenkin minulle suopea, lausui hän hiljaa. — Se ei anna ikäni perusteella minun enää elää kauan. Olen kohta ikäloppu ukko, joka pian pääsen näkemästä tätä kehnoa, viheliäistä aikaa.

Hän kääntyi minuun.

— Sinulla, nuori ystäväni, lienee vielä pitkälti elinvuosia. Saat ehkä elää tämän kehnon ajan ohi, jonka takana kenties valkeus ja onni odottavat. Mutta en kadehdi sinua.

Olimme näin keskustellessamme saapuneet kansliapäällikön viraston pihalle. Vanhus rupesi nousemaan portaita, mutta kääntyi takaisin ja huutaen minut seisahtumaan köpitti luokseni.

— Muistui mieleeni, sanoi hän, — että olitte hyviä ystäviä keskenänne, Pilviö ja te. Aina näin teidät yhdessä. Ja eikös siinä ollut joku kolmaskin?

— Oli, tuomari Ström.

— Aivan niin, tuomari Ström oli se kolmas. Ettekö tahtoisi tehdä ystävällenne nyt tätä — hän hymähti surullisesti — tätä viimeistä palvelusta: viedä hänet Kammioon?

Minä löin kantapääni yhteen ja vieden oikean käteni lakin reunaan vastasin jonkin selittämättömän mielenjohteen vaikutuksesta sotilaallisesti:

— Kyllä, herra kapteeni.

Hän tirkisteli minua hetkisen kummastellen, ja minä näin hänen hieman levottomasti liikahtelevan, mutta kohta hän sai takaisin entisen tasaisen käytöstapansa, naurahti hiljaisesti ja virkkoi:

— Te, luutnantti, jaksatte säilyttää, näen ma, repäisevän mielen surullisissakin tilanteissa. Minä olen iloinen siitä, samoinkuin lupauksestannekin. Lähden heti paikalla kirjottamaan matkalle tarvittavat paperit. Puolen tunnin kuluttua saatte Strömin kanssa tulla noutamaan, ja niin ehditte vielä aamupäiväjunaan.

* * * * *

Ström suostui, vaikka vastahakoisesti.

Eikä se ollutkaan mikään huvimatka.

Istuimme vaiteliaina, jokainen omissa ajatuksissamme, ja polttelimme tupakkaa lujasti ja herkeämättä.

Ainoastaan Pilviö ei polttanut. Hän söi tupakkaa.

Hän selitti meille tosissaan, että se on ainoa luvallinen tapa käyttää suutaan. Nimittäin se syöminen, toinen on saarnaaminen. Kaikki muu, mihin suuta käytetään, on pahasta.

Niin hän söi tupakkaa ja saarnasi vuorotellen.

Mutta itse asiassa hän tuntui pelkäävän tulta. Joka kerta kun raapaisimme tulitikulla tulta, säpsähti hän ja seurasi vavahdellen tikun kohtaloa. Ja heti kun se oli pudonnut lattialle, hän polkaisi sitä kiivaasti.

— Käärmeen pää on rikki poljettava, sanoo Herra! selitti hän meille.

Me emme puhuneet paljoa keskenämme. Kerran matkalla muistan kysyneeni
Pilviöltä, tunsiko hän minua.

— Kuka minä olen?

Hän upotti minun silmiini ilmeettömän katseensa, jossa ei näkynyt äärtä ei rajaa, ja jyräytti:

— Kyllä minä sinut tunnen. Olen tuntenut jo vuosituhansia.

Minua värisytti.

Hän kuiskasi siirtyen viereeni hiljaa minulle korvaan, niin ettei Ström muka olisi kuullut:

— Antikristus sinä olet.

Hän hätkähti pelosta, ikäänkuin olisi paljastanut syvimmän salaisuutensa, ja huusi sitte viekkaasti hymyillen:

— Mutta minä olen Kristus, Vapahtaja. Ja kirjotettu on, että minä olen murskaava Antikristuksen ja hänen joukkonsa. Eijaa!

Minä en kysellyt enempää, vaan odottelin, käsi housuntaskussani olevan coltin tukissa, hyökkäystä, mikä seuraisi hänen sotahuutoaan.

Ström oli vetäytynyt mahdollisimman kauas meistä molemmista ja pälyili rauhattomasti vuoroin Pilviötä, vuoroin minua.

Niin saavuimme me Helsinkiin onnellisesti ja sulassa sovinnossa, niin kristukset kuin antikristukset, joista edellisen matka päätyi lyhintä tietä Kammioon.

Kuten niin monen samanlaisen ennen häntä.

IX.

Minä asun nyt yksinäni.

Ström muutti heti Pilviötä saattamasta palattuamme asumaan toiseen paikkaan.

— Satuin saamaan asunnon lähempää leiriä, sanoi hän vältellen. — Näin ollen lyhenee matka puolella virkapaikkaani. Ja se merkitsee paljon tämmöiselle aamutorkulle kuin minulle.

Minä naurahdin ymmärtävästi.

— Ja siksi toiseksi: saatpa siten enemmän tilaa ja rauhaa Helenasi kanssa, jatkoi hän avuttomasti.

— Kiitos! sanoin minä silmääni vilkuttaen. — Oo, kiitos epäitsekkäästä toveruudestasi.

Mutta itsekseni minä ajattelin:

Turhaan sinä ponnistelet löytääksesi syitä toveruutesi katkaisemiseksi, sillä minä näen sinut lävitse. Sinä märehdit sinäkin Pilviön kohtaloa, johon kuvittelet rinnastavasi erään toisen henkilön vaikkapa esim. minun kohtaloni, mutta älä pelkää: siitä ei sittenkään tule mitään.

Hän kokoili tavaroitaan neuvottoman ja hätääntyneen näköisenä.

Minä en koettanut estellä häntä, kun hän siinä surulliseksi tekeytyen vihdoin oli valmis lähtemään.

— Apropos, sanoin minä iloisesti. — Miten jaksaa sinun Ziskasi? Juo ja tupakoi ja vilkuttelee nilkkojaan kuten ennenkin?

Hän ilahtui silminnähtävästi.

— Kyllä hän jaksaa, vastasi hän. — Käyppäs joskus iltaa viettämässä sinäkin meidän parissamme Rantapaviljongissa.

Mutta minä en tullut noudattaneeksi hänen ystävällistä kutsuaan.

Minua näet ei haluttanut.

Sitäpaitsi minusta kuulosti hänen äänensä siltä, että heillä olisi kaksin hauskempaa.

Luonnollisesti.

* * * * *

Omituista.

Vaikka on alkanut hiljentyä ja pimentyä minun, yksinäisen ympärillä enkä seurustele keidenkään kanssa, ei minulla sentään ole seuran puutetta.

Minulla on sitä hyvinkin runsaasti, varsinkin öisin.

Minulla ei yleensä ole puutetta mistään, ei musiikista eikä viinasta, ei nais- eikä miesseurasta.

Kaikkea on minulla yllinkyllin ja vähän ylikin. Hahaa.

On kuin silmiini olisi muodostunut jonkinlainen kaihi, joka verhoo sen entisen ympäristön pimeään, mutta joka silti päästää näkyviin yhtä ja toista, perin kummallista ja outoa, sellaista jota en ennen ole aistinut. On kuin korvani olisivat lukossa elämän tavallisille, arkisille äänille, mutta yhtäkaikki ne — vai lienevätkö ne hermot — välittävät herkästi ääniä, joita en ennen ole kuullut enkä tajunnut, salaperäisiä ääniä, joita hämäryys ja yö soinnuttelevat.

Minä kuulen, kuinka ulkona hiivitään ja kuiskutellaan. Nurkissa ja akkunan takana liikehtivät jotkut muodottomat, hirviöitä ne ovat, veljenmurhaajia ja elämänhäpäisijöitä… Näetkö: ne painavat kasvonsa ruutuja vastaan, ne ovat aivan muodottomia liikkumattomassa litteydessään… Nenättömiä, silmättömiä… Ne virnistelevät ja virnuilevat tyhjillä silmäkuopillaan ja honottavat hampaattomilla suillaan, jotka ovat kuin kalpeat, ohuet viirut…

— Tulkaa esiin sieltä, jos uskallatte? huudan minä vuoteeltani. — Haa, sinäkin Pilviö, joka siellä kurkistelet toisten kurjien selän takana, mokoma kristus, hahhah… Mies miestä vastaan, yksi kerrallaan. Ähäh, te kehnot!

He eivät uskalla. He tyrkkivät toinen toistaan ensimäiseksi, he virnottavat ja supattavat:

— Hyökätkää kaikki yhtaikaa! härnään minä.— Koko komppania kerrallaan. Eteenpäin mars!… Mutta älkää tulko aseettomina. Minulla on colt valmiina… ja kuularuisku vuoteen vieressä, näettehän: vyö paikoilleen pantuna. Ei muuta kuin antaa papattaa… Varuillanne, senkin kurkkijat ja urkkijat! Vai niin, jokos lopultakin rohkenette. No niin, tapahtukoon tahtonne. Yks kaks kolme…! Kas noin, haa…

Joku vaalea olento syöksyy kamariini säikähtyneenä, pysähtyy vuoteeni viereen ja huutaa vavahtelevalla äänellä:

— Mikä sinua vaivaa?

Ah, sehän on Helena.

Hän hyväilee viileällä kädellään otsaani työntäen hellävaroen kiinniliimautuneita hiuksiani taaksepäin.

Minä tunnen hänen kätensä ja koko olentonsa vapisevan.

— Ketä sinä, onneton, ammuit? kysyy hän pelokkaasti.

— Ryssiä, vastaan minä räjähtäen rajuun nauruun. — Oikein niitä punaryssiä, joilla on pukinsarvet otsassa ja kaksihaaraiset pyrstöt pyllyssä.

Helena istuu vaiti ikäänkuin lamaantuneena, mykkä kauhu silmissä, mutta sielulleni tekee hyvää nähdä hänen tuskaansa.

— Kuten kuulet, on minulla hienoa seuraa, jatkan minä armottomasti. — Hajuvesiltä tuoksuavia punaryssiä, samantapaisia joita sinäkin tunnet, mutta paljon hienompia ja monihepenisempiä. Näillähän on sarvet ja pyrstötkin.

Helena nousee loukkaantuneen näköisenä.

— Mene tiehesi! sanon minä tylysti. — Minullahan on nyt parempaa seuraa, semmoisia joiden syliin et ole vielä tähän mennessä vaipunut etkä tule koskaan vaipumaankaan, vaikka himoitset sitä.

Hän purskahtaa hiljaiseen, valittavaan itkuun ja horjuu sanatonna kädet silmillä kamaristani.

Minä huokaisen tyytyväisenä.

No nyt tuli sekin side ratkotuksi. Viimeinenpä taisi ollakin!

Minä nousen vuoteestani ja alan valmistautua ottamaan vieraitani vastaan. Ajattelen: tehdään sovinto. Mitäs me tässä kyräilemme toisiamme… Minä kyllä sitten tiedän tehtäväni, kun olette täynnänne makeata viinaa. Nirri pois jokaiselta! Olenhan minä lukenut toki raamattua.

Kaivan pullon piirongin laatikosta pöydälle, jolla vielä on teekannu ja pikari. Otan huiluni esille ja alan soittaa marssia.

Kuuluuhan hyviin tapoihin, että vieraat, varsinkin juhlatilaisuuksissa otetaan vastaan soitolla.

Olkaa hyvät ja tervetulleet matalaan majaani! S'il vous plait, madame!… No mutta: miksi te ujostelette?… Ah, suokaa anteeksi, tulemattomat vieraat. Tarkoitukseni ei ollut tervehtää teitä Chopinin surumarssilla. Tein sen erehdyksestä, minut saattoi muistamattomaksi varmaankin hienojen vieraitteni saapuminen. Tunnustan nöyrästi ja pyydän tuhannesti anteeksi, mutta olen hieman tottumaton liikkumaan näin ylhäisten ihmisten edessä. Käsitättehän itsekin: eihän hienous ole synnynnäistä karstaisen katon alla syntyneille… Mutta nyt minä juon terveydeksenne ja soitan Porilaisten marssia. Sehän on mainio vai mitä herrasväki arvelee, yksi meidän sadoista ihanista kansallislauluistamme… Ah, te nyökäytätte ihastuneesti, siis tekin pidätte sitä erinomaisena. Minä voisin laulaakin sen, mutta säästetään jotain ohjelmaa siksikin, kunnes olette päässeet kunnollisesti sisälle… No, mutta miksi ette jo tule?… Totta kyllä on akkunan kautta hieman vaikea kulkea majaani, mutta vähän hyvää tahtoa vaan — ja siitä ei teillä, kaunis herrasväki, näy olevan puutetta — ja niin olette pienellä keikauksella täällä sisällä… Minäpä tulen hieman auttamaan. Odottakaahan…

* * * * *

Eihän siellä ole ketään eikä mitään.

Meri kohisee kumeasti, ja viileä yö levittäytyy yli matoisen maan.

Ja sentään minä olen nähnyt kaikki niin selvästi ja voin nähdä uudestaan, jos vain tahdon.

Mutta nyt minä tahdon unohtaa ja upottautua viinan huumeeseen.

Kohise, meri! Se on sinun tehtäväsi. Levittäydy, yö, verhoksi yli matoisen maan ja ihmisten tuskien. Se on sinun virkasi.

Minä kohotan lasini ja juon tulemattomien vieraitteni terveydeksi.

* * * * *

Tässä vankileirissä olevat vangit ovat enimmäkseen kotoisin Hämeestä, etelä- ja länsi-Suomesta.

Sen vuoksi eivät veljieni murhaajat ole täällä.

Mutta jahka joudun idän vankileireihin, kyllä pidän varani.

Muistanpa perusteellisesti jääkäriluutnantti Lindholmin opetukset.

Minä luulen, että piakkoin saankin virkamääräyksen muualle, johonkin itä-Suomen vankileiriin.

Sillä kun äsken, selaillessani kansliapäällikönvirastossa vankiluetteloja, joista urkin vankien kotipaikkoja ja syntejä, tulin maininneeksi haluavani siirtoa muualle, vaikkapa johonkin itä-Suomen vankileireistä, ei päällikkö ruvennut hankaamaan vastaan.

Päinvastoin.

Hän katsoi minuun tutkivasti ja lausui suopeasti:

— Minä ymmärrän kyllä halunne. Onhan kotiseutunne, ellen väärin muista, itä-Suomessa. Mitä muuten tulee tuohon siirtoonne, voin ilmoittaa teille, että siitä jo on ollut puhettakin.

Kas sitä, ajattelin hyvilläni, ovatpa kerrankin omasta alotteestaan havainneet miehen ansiot.

— Kiitän ja jään odottamaan virkamääräystä, herra tuomari, vastaan sotilaalliseen tapaani, mikä tapa minulle viime päivinä on tullut rakkaimmaksi.

— Ei kannata kiittää, hymähtää kansliapäällikkö. — Eipä todellakaan kannata.

Hän puristaa kättäni.

— Nyt, nuori ystäväni, tarvitaan lamaantumatonta järkeä ja työtarmoa enemmän kuin koskaan. Muuten kierähtävät olot yhä nurinkurisemmiksi, ja menee siinä silloin järkikin samoin tein sekaisin, sanoo hän isällisesti, ikäänkuin minua lohduttaakseen, mutta minusta tuntui, että hän itse on lohdutuksen tarpeessa enemmän kuin minä.

Minä kyllä suoriudun voittajana, mutta miten lienee hänen laitansa, vanhan miehen.

Tavatessani illalla kotimatkalla Strömin kerron hänelle odottavani siirtoa muualle.

— Niin, olen kyllä kuullut siitä puhuttavan, vastaa hän.

Minä katsahdan kummastuneena häneen.

— Niinkö? Ja minä vasta äsken sain siitä tiedon.

Hän välttää katsettani.

— Enhän minäkään siitä ole vielä kauan tietänyt, puhuu hän nopeasti. —
Tänään minäkin kuulin.

Ehkä hän häpeää katsoa minua silmiin, ajattelen, häpeää entistä käytöstään minua kohtaan.

Mutta sen minä panen merkille, ettei hänen sanoistaan soinnahtanut tavallinen kademieli.

Minusta melkein tuntui, ikäänkuin niistä olisi henkinyt jonkinlainen osanotto.

X.

Nyt minä odottelen tuota siirtomääräystä.

Huomenna minä sen saan, varmaankin jo huomenna, kuvittelen maatessani.

* * * * *

Yö kuluu hitaasti, niin ihmeellisen hitaasti se laahustaa ikäänkuin jalkaraudoissa oleva vanki.

Kuuletko! Todella kalahtelevatkin jossain lähellä kahleet ja kuuluu kuiskailua ja huokailua, vuoroin rämähtelevää, vihlovaa naurua, vuoroin saastaista hihitystä ja ulinaa. Noin mahtanee piru sohia onnettomia sieluja pätseihinsä, juolahtaa yhtäkkiä mieleeni.

Mutta minä en tahdo kuunnella ja ajatella, mitä ulkona tapahtuu.

Olenhan minä herra omassa huoneessani ja teen, mitä haluttaa.

Minä katselen suoraan yöhön, joka silmissäni näyttää sysipimeältä, vaikka on keskikesä, minä tähystelen suljetuin silmin, ja nähkääs: on kuin katsoisin jotain kaukana etäisyydessä olevaa, jotain minulle kerran rakasta ja kallista.

Näen siellä ihmisiä, jotka olen tuntenut joskus, kauan sitten, näen siellä ajatuksia ja mielikuvia ja toiveita, jotka ammoin sitten ovat mielessäni syntyneet, eläneet ja kuolleet. Niin mittaamattoman kaukana olen heistä nyt, he ovat niin mitättömiä, niin loitolla…

Yhä pimenee, loittonee ja autioituu ympärilläni.

Tyhjyydestä paisunut avaruus henkii raskaasti syleillen sieluani, joka on pakahtua.

Mutta minä ponnistan vastaan ja ajattelen uudestaan, yhä uudestaan vanhoja, merkillisiä raamatunlauseita: Maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä…

Siis jo silloin oli sama leikki, sama tuska, pimeys ja vaiva… Ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: tulkoon valkeus, ja valkeus tuli…

Niinhän.

Mutta valkeus ei tule, ei nyt eikä koskaan.

Tuliko valkeus maailmaan aikojen alussakaan, vaikka niin kerrotaan?

Jos olisi tullut, miksi nyt, mittaamattomien vuosituhansien kuluttua, on niin sakea pimeys, että keuhkot kivusta huutavat jokaisella hengähdyksellä ja sydän on tuskasta pakahtumaisillaan.

Virvavaloa vain taisi olla se aikojen aamunkin kajastus, ja se erehdytti itse Jumalankin… hihaa… saati sitten syntiset ihmislapset… Sinä olet joko ovela petturi tai tyhmä, jota voi puijata vieraat ja omat lapsesi, sinä Jumala…

Näytä, onko sinulla valkeuden avain!

Muuten en usko sinua.

Anna valkeutesi lieskan leimauksena valaista tämä pieni, kurja maa ja sen asukkaiden, omien lastesi sydämet, niin minä tahdon nöyrtyä edessäsi ja ylistää sinun nimeäsi iankaikkisesta iankaikkiseen!

Mutta ei.

Mitään valkeutta, ei edes pientä kajoa näy minun näköpiirissäni.

Olet sinäkin herra, herra.

Etkö sinä kuule, kuinka tuolla akkunan takana ja nurkissa virnaillaan ja supatellaan sinusta ja minusta, kuinka siellä hiivitään ja hijotaan kynsiä sinun ja minun pääni varalle. Tule minun avukseni ja seiso rinnallani, jos sinussa on miehuutta minunkaan verran!… Mitä?… Sinä tulet, sinä lupaat tulla. Hyvä, minä tahdon uskoa, että sinä olet sanojesi mittainen, varsinkin kun tässä taistelussa on kysymyksessä sinun kunniasi, ei minun…

Siis sinun nimeesi minä alotan taistelun, josta kunnia on koituva yksinomaan sinulle…

* * * * *

Ja minä ponnahdan yhdellä hyppäyksellä akkunaan, paiskaan sen auki ja huudan merelle ja maalle ja ilmalle, jotka kaikki vilisevät murhamiehistä ja elämänhäpäisijöistä:

— Tulkaa esille, jos uskallatte! Ellette tohdi alottaa hyökkäystä, tohdin minä. Vartokaahan, kohta painiskelemme Jaakopin painin…

Minä olen valmistautunut tätä hetkeä varten.

Ja minä viritän pimeässä yössä, supatusten, läähätysten ja meren kohinan täyttämässä yössä sotalauluni, jonka voimalla on ennenkin innoitettu lyömään filistealaisten jumalattomat joukot:

"Maailma vaikk' ois täynnänsä pimeyden enkeleitä, päällemme syösten päänänsä, he eivät voita meitä. Juur' turhaan kiukuissaan nyt maailman päämies vaan pauhaapi, saanut on hän nyt jo tuomion, yks' sana hänet kaataa.

Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan. Hän aseemme on, kilpemme ajalla vaaran, vaivan."

Eijaa! Eteenpäin mars! Seiso nyt, Jumala, lujana ja uskollisena rinnallani!

— Jommankumman taistelevan ryhmän meistä täytyy jäädä tanterelle.

Muuten ei rauha ja järjestys palaja maahan eikä pimeys ohene.

Minä en aio olla se, joka tulee tallatuksi tantereesen.

Kuuletteko sen, te pirun sikiöt.

En sittenkään, vaikka minä teidän seassanne näkisin entisiä ystäviänikin, niinkuin esim. tuon Pilviön, joka kurkkii siellä taaimmaisena miehenä, ryhmärivistön hännänhuippuna… Sinä olet valehdellut, Pilviö. Sinähän se olet antikristus, jonka pään minä olen murskaava ynnä hänen sotajoukkonsa kanssa… Hahaa, Jumala, kuuletko: hän, tuo Pilviö väitti itseään sinun pojaksesi… Minähän se olen sinun poikasi, sanohan, että olen…

— Mutta minne sinä olet hävinnyt rinnaltani?… Livistänyt kuin petturi ainakin… hah-hah… kuin kurja pelkuri, jättäen toverisi yksin, toverisi, joka tahtoi kiillottaa sinun ruostunutta vaakunaasi, sinun tahraantunutta kunniaasi… Hyi sinua, vanha kelmi!

Mutta ei hätää.

— Älkää hohottako liian aikaisin, te siellä. Minä en tahdo jättää taistelua ratkaisematta. Nyt minä kamppailen oman kunniani, oman itseni takia.

Enkä minä suinkaan aio tulla voitetuksi, tantereesen tallatuksi.

Sillä oikeus on minun puolellani.

Ainakin inhimillinen oikeus.

Niinkuin se on kaikkien niiden puolella, jotka eivät ole nousseet kapinaan esivaltaa vastaan eivätkä ole häpäisseet elämää eivätkä miekkaan tarttuneet veljiään vastaan.

Ja mitä taas tulee jumalalliseen oikeuteen, se ei kuulu tähän, koska sen haltijakin äsken pötki tiehensä.

Sen puolustaminen kuuluu hänelle itselleen, ei minulle. Jokainen hoitakoon omat asiansa.

Minulle kuuluu ainoastaan oman inhimillisen oikeuteni ja kunniani varjeleminen.

— Tulkaa! Kuulinko oikein?… Todella. Pilviö ottaa komentaakseen vastapuolta. Tämähän käy hauskasti. Mutta varo, Pilviö, hetkesi ovat luetut… Nyt yhteen! Jotta tulisi valkeus!

* * * * *

Minä heräsin.

Kylmä hiki valui pitkin ruumistani, silmäni olivat jäykät ja sormeni suonenvetoisesti koukistuneet ikäänkuin pedolla, joka pitelee saaliitaan kurkusta.

Minä nousin ja astuin akkunaan.

Puutarhan pensaat ja puut ylenivät yössä liikkumattomina, ja niiden takaa kuului meren ikuinen raskas liikehtiminen.

Minä nojauduin akkunanpieleen väsymyksestä väristen.

Minä en ajatellut mitään, en toivonut mitään.

Minä olin kuin kuollut tälle maailmalle, tunteeton ja turtunut, joka jo on kääntynyt selin elämään ja tähystelee tuonpuoleisen maailman näköaloja.

Mykkänä, liikahtamatta minä seisoin ja tuijotin.

Viereisessä huoneessa, seinän takana itki Helena, niinkuin oli itkenyt monena edellisenä yönä.

Ja kaukana täältä, itä-Suomessa yksinäisessä kodissaan itki äiti vanha poikiaan, jotka olivat menehtyneet kuristavaan hämähäkin verkkoon, tuhatseittiseen ja tuhatlokeroiseen labyrinttiin.

Miltei jokaisessa kodissa kautta maan valvottiin ja itkettiin.

Minä kuulin kyllä kaiken tuon, mutta välinpitämättömänä ja kylmänä se tavotti minut, ikäänkuin se ei olisi minua enää koskenutkaan.

Outo, tuntematon aavistus siitä, että minä olin liukumassa pois tuosta hämähäkin verkosta, eksyttävästä, kuristavasta labyrintistä, kevensi ja rauhotti sieluani.

Minä olin siirtymässä johonkin uuteen maailmaan, jonka näköalat vielä himmeinä ja epäselvinä piirtyivät silmäkalvooni, eivätkä minua enää liikuttaneet veljieni eikä sisarieni, ei ystävieni eikä vihamiesteni kohtalot.

Sillä minulla ei ollut enää sellaisia.

Ei ystäviä eikä vihamiehiä, ei veljiä eikä äitiä.

Joskus, kauan sitten olin ne menettänyt.

Olisin vaan tahtonut heille vielä viimeisenä viestinä lennättää, että ainoastaan se, joka jaksaa voittaa itsensä, selkiää voittajana elämässäkin, mutta samalla muistin, että heillä jokaisella on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä!

Sillä lopultakin tämä on jokaisen yksityisasia: vapautua elämän labyrintistä ja oppia elämään nauramattakin.

* * * * *

Minulla oli hyvä olla.