language: Finnish

JERUSALEMIN SUUTARI

ynnä muita tarukuvia

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1925

SISÄLLYS:

Jerusalemin suutari
Runoilija ja hetaira
Näkymätön ristinpuu
Gratianus ja Dolabella
Naisen arvoitus
Kirjoittamaton ajantieto

JERUSALEMIN SUUTARI

ESINÄYTÖS.

Aurinko hellitti kummallisen raukaisevasti, vaikka vielä oli aikainen aamu. Jerusalemin likaisen kellervät talot ja kapeat kujat näyttivät lepäävän jonkinlaisen liikkumattoman, pölynhimmeän painostuksen alla. Ylhäisten muukalaisten omistamain palatsien komeat kattopengermät purppuraisine korukatoksineen ja sykomorikaiteineen ja temppelin kultaiset liistat, jotka muuten niin iloisesti tervehtivät päivän ensimäisiä säteitä hopeanharmaiden öljypuiden lomista, himarsivat nyt värittöminä ja vaisuina. Luonto oli aivan kuin olisi se unohtanut pestä silmiään tänä aamuna.

Mutta Jerusalemin asukkaat olivat sensijaan tavallista sirkeäsilmäisempiä ja tavallista varhaisemmin jalkeilla. Monet olivat jo aukaisseet ovensa ja liikuskelivat ulkona, mikä mitäkin aamuaskaretta toimitellen. Myös katukaupustelijat, jotka myyskentelivät oliiveja, pistaaseja, rypäleitä, manteleita, vesimelooneja, kurpitseja ja kaikenlaisia herkkuja, olivat alottaneet ammattinsa ennen synagogan ensimäistä aamusoittoa. Useimmat eivät kuitenkaan tehneet mitään, vaan odottivat, seisoen päät yhdessä ja haastellen siitä, mikä tuleman piti.

Mielenkiintoinen ja ilmainen näytäntö oli luvassa Jerusalemin asukkaille. Toiset olivat kuulleet sen omin korvin. Yöllä oli natsarealainen profeetta otettu kiinni. Tuo Jumalan poika ja Mestari, tuo vale-Messias ja ilveilijä! Ja koska hän oli vaarallinen valtiollinen mielipuoli, joka nimitti itseään juutalaisten kuninkaaksi, oli hänet tuomittu kuolemaan. Pari muuta pahantekijää piti ristiinnaulittaman samalla kertaa. Kohta oli kuolinkulkue lähtevä liikkeelle. Siitä tämä hyörinä ja utelias odotus. Kaikki halusivat nähdä profeettaa.

Jerusalemin asukkaat eivät olleet sen pahempia eivätkä parempia kuin muutkaan kuolevaiset. Ihmiset ovat kaikkina aikoina rakastaneet sirkusta ja hermojännitystä eikä mikään vaikuta heihin niin kiihoittavasti kuin rääkkäyksen ja tuskan näytelmä. Vaara, johon itsekin voisi joutua, mutta jolta toistaiseksi on varmassa turvassa, hersyttelee omituisen vetävästi elävän olennon elämänviettiä. Sitä elämän ja kuoleman ongelmaa, jota hän ei itsessään koskaan voi ratkaista, haluaa hän tutkia toisissa. Hän ei tahdo itse kärsiä, mutta hän tahtoo nauttia toisen kärsimyksestä, sillä hän tuntee vaistomaisesti sen kuitenkin kuuluvaksi ihmiskohtaloon. Sellainen on ihmisen luonto ollut aina ja sellainen on se vielä tänäkin päivänä.

Niinpä siis Jerusalemin asukkaatkin valmistautuivat tuona aamuna kuin juhlaa varten. Nuoret tytöt olivat nitoneet kultarihmoja palmikkoihinsa niinkuin huveihin mennessä, sillä monenlaista väkeä oli tänä päivänä oleva liikkeellä, myöskin roomalaisia sotureita, ja niin vihollisia kuin nämä olivatkin, ei heidän uljas asunsa ja ulkomuotonsa voinut olla salaa sykähdyttämättä Israelin tyttärien sydämiä.

Myös suutari Hesiel istui verstaansa edessä kivipenkillä, mutta se pian tapahtuvan jännitysnäytelmän epämääräinen esimaku, joka kiilui hänen naapuriensa silmistä, ei näyttänyt vielä tarttuneen häneen. Hänen kasvoillaan oli ynseän välinpitämätön ilme. Hän istui tavallisessa arkihommassaan, naskalit ja pikilangat vierellään, ja kopautti silloin tällöin vasarallaan kengänpohjiin, joita hän paikkasi. Mutta hän ei tehnyt työtä mielihalulla. Joku asia tuntui askarruttavan hänen ajatuksiaan ja tuon tuostakin antoi hän kätensä vaipua ja jäi hajamielisesti tuijottamaan kujavierellä edessään seisovaan aasiin, joka kaksipuolinen kuormasäkki selässään ja samoin omiin ajatuksiinsa vajonneena syvämietteisen näköisenä liikutteli pitkiä korviaan.

Toiselta puolen katua kuului tukahdettuja naurahduksia.

Hesiel säpsähti. Hänellekö siellä naurettiin taas? Ehk’ei sentään. Mutta se teki pahaa kumminkin. Hän ei ollut juhlatuulella nyt. Mikään ei voinut hälventää hänen harmillista tunnettaan. Oli sattunut hänelle eilen illalla ikävä kohtaus, jota hän ei saanut pois mielestään. Hän oli riidellyt taas emäntänsä Joseban kanssa. Ja Joseba oli lähtenyt pois eikä ollut vieläkään palannut. Ei koko yönä ollut hän ollut kotona. Sanoivat jotkut, että hänet taas oli nähty natsarealaisen Messiaksen kintereillä. No, nyt oli ainakin siitä villityksestä tuleva loppu, Jehovalle kiitos. Tänä aamuna sai profeetta astella Golgatalle. Ja jos olisi hänestä, Hesielistä, riippunut, niin olisi hän keikkunut ristillä jo aikoja sitten!

Miksi tulee hulluuttamaan ihmisiä, viekoittelemaan heitä pois velvollisuuksistaan! Milloin oli Joseba viimeksi paikannut miehensä vaatteita tai keittänyt hänelle ruokaa? Höh höh, siitä oli päiviä!

Suutari ruiskautti pitkän syljen suustaan ja huokasi.

Mahtoiko Joseba tästäkään ottaa opiksi! Kun häneltä otettiin pois yksi, keksi hän heti itselleen uuden liehakoitavan. Ja kuitenkin oli Jehova jo häntä koetellut sairaudella ja hedelmättömyydellä. Mutta siitäkös oli apua? Kun ihminen kerran lähtee huonolle polulle, ei hänellä enää ole mittaa eikä määrää.

Kaksi vuotta sitten oli onnettomuus astunut sisälle Hesielin majaan sen komean, toogapukuisen roomalaisen päällysmiehen hahmossa, joka tilasi ne pakanallisen koreat puolisaappaat värillisestä oinaannahasta kultanastojen kanssa! Siitä asti oli Joseba ollut kuin pahanhengen riivaama. Ei häntä enää olisi tuntenut entiseksi suutarin akaksi. Hänellä piti olla peilit ja kukkarot, valkeat liinaiset hameet, kullankarvaiset timpit ja polukset, punaiset pääliinat ja helmelliset kaulakäädyt. Ja suutarintyön hajuakaan ei hän enää voinut sietää, se muka kipristi hänen hienostuneita sieraimiaan. Siinä piti olla mirhamit ja nardukset, palsamit ja voiteet, kuin pakanoiden hempukoilla. Häpeä, hapeä! Lauluksi oli hän muuttunut koko korttelissa.

Ja sitten yhtäkkiä taas millainen uusi puuskaus! Pois kaikki korut ja helyt, pois kaikki hyväntuoksuiset suitsutukset. Karkea paita ylle ja profeetan jalkojen juureen. Natsarealaisen pölyisiin, sierettyneisiin jalkoihin hieroi hän Aleksandriasta ja Tyruksesta tuodut kallisarvoiset öljynsä ja hajupölynsä. Ei koskaan niinkuin muut ihmiset ollut Joseba. Ainainen häilähteleminen äärimmäisyydestä toiseen, ainainen maanjäristys ja epävarmuus asui talossa hänen kanssansa. Sillä olihan Joseba kuitenkin kaikesta huolimatta Hesielin aviovaimo Jumalan ja ihmisten edessä, vaikkakin hän oli viimeiset viikot melkein asunut maantiellä tuon uuden jumalansa kanssa. Ja sen harvan kerran, minkä hän kotona kävi, puhuivat hänen huulensa käsittämättömiä sanoja. Varmasti oli Jehova rangaissut häntä sekoittamalla hänen järkensä. Ja sellaisen sairaan vaimon kanssa oli Hesiel eilen lähtenyt sanakopuun! Ehkäpä hän vielä parani ennalleen, kun tuo villitsijä nyt saatiin pois tieltä…

Hesiel heräsi ajatuksistaan lähenevään huutoon ja töminään. Kuolinkulkue lähestyi. Kuului sekaista melua, piiskan läjähdyksiä ja raakaa naurua, hevoskavioiden kapsetta ja vihlovia nyyhkytyksiä ja valitushuutoja.

Ristiä kantava mies oli uupumuksesta menehtymäisillään. Hänen päässään oli orjantappurakruunu, ja hiki ja veri valui hänen kasvoiltaan virtana. Hän laahasi kuormaansa horjuvin askelin.

— Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas! huusi muuan sotamies nauraen, sentähden on hänellä kruunu päässä, ettäs sen tiedätte!

— Tämä on luvattu Messias, Jumalan poika! Vale-Messias, teko-Jumala, pappi parasta lajia! lisäsi toinen ääni.

Juuri kun saattue oli Hesielin oven kohdalla, vaipui Jeesus polvilleen ankaran ruoskan sutkauksen satuttamana.

— Salli minun levähtää ovellasi hetken verran, pyysi hän.

Hesiel istui pönäkästi kivirahilla, kuitenkin täytti hänen hintelä ruumiinsa siitä tuskin neljättä osaa. Mutta hän siirtyi keskelle ja yritti levittäytyä. Jokin salaperäinen voima ihmisen sisällä saattaa näet joskus ärsyttää hänet kielteiseksi koko maailmaa vastaan. Jokin ynseyden henki, joka välistä käsittämättömistä syistä valtaa koko ihmisen olemuksen, tarttuu hänen kitalakeensa, saa hänet sanomaan sellaista, mitä hän syvimmässään ei halua, tekemään sellaista, joka on vasten hänen tahtoaan, purkamaan sisunsa ensimäiselle vastaantulevalle. Näin kävi Hesielin. Hän ei pohjaltaan ollut mikään ilkeä ihminen, mutta kotoiset vastukset ja kauan alas painettu, salattu kärsimys olivat tehneet hänet äreäksi. Hänellä oli kipeä halu saada olla rauhassa.

— Mene siitä, murahti hän. Korjaa kirotut luusi oveltani!

— Minun kärsimyksen! ovat mittaamattomat! huokasi Jeesus.

— Niin minunkin, sanoi Hesiel. Kuka ei tässä kärsisi! Mutta sinä kärsit syystä, minä, minä saan kärsiä aivan syyttömästi.

— Etkö auttaisi minua ristiäni kohottamaan? kysyi Kristus.

— Minulla on kyllä oma ristini kannettavana. Onpa niinkin. Pois! Ala painella vaan! Pikemmin asiasta suoriudut. Kohtahan kuolema lopettaa tuskasi. Mene, mene!

— Sinäpä sen sanoit, vastasi Jeesus. Minä menen ja minun vaellukseni on pian päättyvä, mutta sinun, sinun pitää vaeltaman tuomiopäivään asti, niin sanoo Herra, Herra, joka on taivaissa, eikä sinun pidä kuolemata näkemän siihen asti, kunnes sovituksesi hetki on tullut. Samaa ristiä, jota nyt halveksit, olet vielä kerran avuksesi huutava, sillä siinä on vapahduksesi.

— Mene jo jaarituksinesi! huusi Hesiel vimmastuneena. Mene!

Väkijoukosta kuului parahdus. Se oli Joseban ääni. Hapset hajallaan, kyynelissä kylpien tunkeutui hän Hesielin luo.

— Voi sinua, Hesiel! Jumalan pyhää olet sinä solvaissut! Jumalan kirous seuraa sinua! Voi sinua Hesiel, Hesiel! Voi meitä kaikkia! huusi hän suonenvedontapaisesti hyrskien.

Roomalaiset huovit ja peitsimiehet hoputtivat hevosiaan ja peittosivat väkijoukkoa hajaantua maan. Muuan vankka maalta tullut mies, Simon nimeltä, sieppasi ristin olalleen, ja niin lähti kulkue jälleen etenemään.

Suuri itkuntyrske kuului naisten parvesta.

— Voi, voi, voi!

Silloin Jeesus kääntyi heidän puoleensa ja luoden heihin surullisen lempeän katseen hän sanoi:

— Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne!

Tämän Jeesuksen viimeisen katseen tavoitti myös Hesiel. Se viipyi hetkisen hänen yllään ja jäi hänen sieluansa polttamaan. Mikä yliluonnollinen ylevyys ja rauha, mikä taivaallinen kirkkaus ja puhtaus säteilikään noista silmistä! Varmasti hän ei ollut rikollinen ihminen! Ja oliko hän edes ihminen? Jos hän sittenkin oli Jumalan poika! Jos Joseba sittenkin oli oikeassa! Paljon kerrottiin tämän Mestarin ihmeistä kaikkialla, miten hän oli parantanut sairaita ja herättänyt kuolleita. Ja Jehova on kiivas ja vanhurskas Jumala, joka ei anna itseään pilkata!

Hesiel tuijotti älyttömästi tuon ulisevan ja räyhäävän saattueen jälkeen, jossa näytti vyöryvän koko ihmiskunta pienoiskoossaan. Kypärien kuvut, säärivanteet ja haarniskat kiiltelivät kilpaa naisten helyjen kanssa, uljaat töyhdöt ja tupsut hulmehtivat yhtärintaa säälittävien ryysyjen kanssa, karkeat kirosanat ja pilkkalaulut sulivat sekasortoiseksi kuoroksi itkun ja voivotusten ja pikkulasten piipittävän vikinän kanssa. Ja tämä maailmanlopun laine teki selvää jälkeä, lakaisi mukaansa kaikki. Pian olivat kadut ja kujat autioina.

Suunnaton hätä ja levottomuus valtasi yht'äkkiä Hesielin. Hän katui jo tylyjä sanojaan. Ne eivät antaneet hänelle rauhaa. Mikä pahahenki olikaan ne hänen suuhunsa lennättänyt! Kuolevalle ihmiselle, jolta ei koskaan enää voinut pyytää anteeksi. Se oli tosiaan ikuinen kirous. Hänen mieleensä muistui hänen vanhan isoäitinsä sanat: »Ole hyvä vanhoille ja sairaille, ole hyvä kuoleville, ettei kuoleman jälkeen käy katumoiksi, sillä sen suurempaa vaivaa ei ole kuin vainajaa kohtaan tehty rikos, jota ei milloinkaan voi sovittaa.»

Oh, sana sinne tai tänne! Pikku juttu itse asiassa! Mutta kuinka se saattoikin kiusata!

Hesiel korjasi kokoon kompeensa ja lähti kiertelemään ulos. Hän ei mitenkään voinut istua paikoillaan. Hän kulki syrjäisiä polkuja, ettei tapaisi ketään tuttua. Mutta vaistomaisesti johtivat hänen askeleensa Jeesuksen jälkiä Golgatalle. Hän hiiviskeli vuoren ympärillä kuin rikoksentekijä. Halusta olisi hän nyt pyytänyt anteeksi profeetalta, mutta hän ei olisi kehdannut tehdä sitä väkijoukon kuullen.

Ristin juurelta kuului meteliä ja hoijakkaa. Pilkkanäytelmä oli paraillaan menossa. Sotamiehet heittivät arpaa ristiinnaulitun vaatteista ja sekä yhteinen kansa että huovit ja päämiehet seisoivat kuorona herjaamassa ja häväisemässä.

Hitaasti lähestyi Hesiel pääkallon paikkaa. Hänen päätään huimasi ja silmiään hämärsi. Koko ilma näytti hänestä samealta ja sairaalta.

Hän hoiperteli kuin juopunut vuorta ylöspäin huipulla törröttäviä ristinlatvuksia kohti näkemättä enää eteensä, kipuillen ja lankeillen kivenmöykkyjen välissä. Ei milloinkaan ollut tämä paikka tuntunut hänestä niin kammottavalta kuin nyt. Nuo päällekkäin kasaantuneet, kivettyneet aallot mustine onkaloineen ja rotkoineen näyttivät tahtovan niellä hänet. Ja äkkiä lysähtivät hänen polvensa kokoon, hän kompastui ja putosi johonkin pehmeään kallion kolossa. Siellä makasi ihminen.

— Hesiel! huudahti naisen ääni heikosti.

— Joseba! Sinäkö se olet, Joseba?

— Voi, tulitko sinäkin häntä pilkkaamaan kuten nuo toiset? Ja tiedätkö, mitä hän sanoi heille? Hän siunasi niitä, jotka häntä kirosivat, hän rukoili vihollistensa puolesta: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät.» Totisesti oli hän Jumalan poika!

— Sinua tulin vain etsimään, Joseba, näyttää tulevan rajuilma, joudu pois, sanoi Hesiel häveten sisäistä hätäänsä ja koettaen pakottaa äänensä luonnolliseksi, mutta hänen hampaansa löivät loukkua kuin vilutaudissa.

— Mikä sinun on? Oletko sairas? huusi Joseba. Olet aivan ruohonviheriä ja maankarvainen!

— Ja sinä, Joseba, olet kalman keltainen!

— Oi Jehova, nyt on maailman loppu! Hänen verensä on tullut meidän päällemme. Katso, Hesiel, koko maailma on kuin kuparia, kuin verta, kaikki mustuu, aurinko sammuu…

Samassa lankesi yön pimeys koko maan yli. Kaamea hiljaisuus oli luonnossa. Linnut olivat lakanneet laulamasta, ruoho kasvamasta. Ja sitä seurasi kohina kuin rajumyrsky, kuin lumivyöry tunturilta.

Väkevä tuulen hengähdys kohotti ilmaan pölyä ja soraa, kuivia ruohon korsia ja kaikenlaisia irrallisia esineitä. Tuli ja savupyörteet kiersivät taivasta kuin tuomion enkelin käsivarret.

Ihmiset ryntäsivät vuorelta alas suin päin, riistäen tukkaansa ja lyöden rintoihinsa. Monet makasivat maassa polvillaan ja rukoilivat Jeesusta Kristusta. Kaikki huusivat:

— Totisesti oli tämä ihminen viaton!

— Totisesti oli hän pyhä mies!

— Totisesti oli hän Jumalan poika!

Huudot hukkuivat korvia huumaavaan jylinään. Maa järisi, vuoret vapisivat, kalliot halkeilivat.

Hesiel syöksyi muiden mukana vuorelta alas, yöhön, pimeään, tuohon läpinäkymättömään, tuntemattomaan maailmanlopun myrskyyn, pois, eteenpäin, tietämättä minne, pakoon itseään, pakoon Jumalaa…

MAAILMANHISTORIA KIROTUSSA SYDÄMESSÄ.

Maankiertäjä.

Minulla on kehto, minulla ei ole hautaa, minulla on alku, minulla ei ole loppua. Olen kuoleman hylkäämä ja elämän kirooma.

Maasta maahan, kansasta kansaan käy matkani, halki vaahtoavien valtamerien, jäisten tundrojen ja hehkuvien erämaiden, läpi hiljaisten kylien ja kuhisevain kaupunkien. Vuostuhannesta toiseen olen kulkenut ja olen kiertävä niin kauan kuin maailma kiertää. Olen ikuinen vaeltaja.

Minulla ei ole ikää eikä säätyä, olen niin vanha ja nuori kuin kuka tahansa, olen ylhäinen ja alhainen. Olen vaeltanut lukemattomissa hahmoissa. Olen kaikkialla, eikä kukaan näe minua, minulla on yhtä monta nimeä kuin ilmestystä, eikä kukaan tunne minua. Minä olen kansan tarina, runoilijoiden Ahasverus, spiritistien Cagliostro, historian Proteus, uskovaisten Antikristus.

Minä olen pienistä pienin ja suurista suurin, kuningas kerjäläisen puvussa, niinkuin se ristin mies, joka aiheutti turmioni. Minun pitkästä käymisestä kuluneet jalkani ovat vain säälittäviä tynkiä, mutta minun pääni ulottuu pilviin ja minun hahmoni varjostaa kaikki kansat. Jos risti orjuuttaa minua, orjuutan minäkin sen avulla muita. Joka askeleellani tallaan minä tuota kirottua merkkiä, sillä sen kuva on seitsemällä naulalla taottu kiinni anturapohjiini, mutta ihmiset, jotka jälessäni tulevat, kumartavat sitä maahan asti ja suutelevat jalkojeni tomua.

He sanovat, että minun perässäni kulkee rutto ja koleera ja että siellä, missä minä olen vaeltanut, kaikuu ruumisvirsien veisaus ja itkun vaikerrus ja lakkaamaton sanomakellojen soitto.

He syljeksivät kasvoilleni ja ryömivät koirina jaloissani. He vihaavat minua, mutta eivät uskalla toivoa minua olemattomaksi. He rukoilevat alamaisesti, että vaivaisin heitä iankaikkisesti. Sillä he tietävät, että sinä hetkenä, jolloin minä lakkaan, lakkaa maapallokin pyörimästä, elämän suonet kuivettuvat ja kaikki raukee. Minä olen ajan kello, joka määrään ihmiskunnan juoksun pituuden. Kun se seisahtaa, seisahtaa elämäkin.

Kaikki he tahtoisivat elää loppumattomasti, ja kaikki he kuolevat! Minä ainoa haluaisin kuolla ja minun yksin täytyy elää kaikkien puolesta, maailman loppuun asti.

Sentähden tiedän minä kaikki, mitä ihmiset yleensä tietävät, ja lisäksi paljon sellaista, mitä he eivät tiedä. Minä kuulen, miten ruoho kasvaa ja aallot meressä valittavat, miten tuuli kohisee kosmoksen läpi ja ajan hiekka valuu tuntilasissa jyvä jyvältä, sekunti sekunnilta. Minä nään, miten kaikkeus kieppuu oman käsittämättömyytensä ympäri ja miten iankaikkisuus puree itseään hännästä kuin pillastunut hurtta, kuin tajuton käärme, miten kaiken lakkaaminen yksin selventäisi olevaisuuden kasvot ja miten mikään ei lakkaa. Se on elämää, ja kaikki, mikä on elämää, koskee minuun. Jokainen sen henkäys on minulle tukehduttavaa myrkkyä, jokainen sen atoomi on hiertänyt haavan minun sieluuni. Siinä ei ole ainoatakaan ehjää paikkaa. Kaiken lakkaaminen yksin olisi vapahdus.

Tuon tuostakin painan väsyneen pääni sammaleeseen ja kuuntelen, miten maan sydän tykyttää, tai käyn vuorille ja puhelen tähtien kanssa. Kyselen lakkaamatta: Eikö minun aikani jo ole täytetty, enkö jo saa levähtää?

Aina saan vastaukseksi omien sanojeni kaiun muinaisuudesta: Mene siitä, mene, yhäti eteenpäin, eteenpäin! Pois, pois!

Minulla on valta kaiken yli, paitsi ei kuoleman. Levoton liekki, vierivä virta, tyhjän-lentäjä tuuli, maailmoja mullistat, muotoja muokkaat, hajoitat ja rakennat, mutta rauhaa, rauhaa et saa milloinkaan!

Lääkäri.

He sanovat, että minä olen ihmelääkäri, alkemisti, hypnotisoija, kabbalisti, tietäjä ja todenpuhuja, sentähden että verhoudun salaperäisyyden vaippaan. He uskovat minuun, sentähden että petän heitä, sillä ihmisen rakkain halu on tulla petetyksi. Ja kuinka muuten voisinkaan vapaasti kokeilla heidän kanssaan, elleivät he uskoisi minuun. Sillä lääkärinä olen kokeilija, ja minun kokeiluni on julmaa ja oikeudenmukaista niinkuin verikosto. Minulla on erinäisiä selvittämättömiä tilejä ihmiskunnan kanssa.

He sanovat, että minä olen ihmiskunnan palveluksessa, mutta minä olen ainoastaan pahan palveluksessa, ja sehän on oikeastaan sama asia. Sillä maailmassa on paljon enemmän huonoilla kuin hyvillä vaistoilla varustettuja ihmisiä. Niihin on siis vedottava, jos mieli voittaa. Minä teen pahaa senvuoksi, että se huvittaa minua, ja se huvittaa minua senvuoksi, että se antaa vallan ihmisten yli.

Minä annan heille kaiken, mitä he toivovat ja minä tunnen heidän tarpeensa paremmin kuin he itse. He pyytävät minulta terveyttä ja iloa, he tarkoittavat myrkkyä ja huumausta. He pyytävät elämänvoimaa ja onnea, he tarkoittavat rahaa ja uudestaan rahaa. He pyytävät vapautta, he tarkoittavat ulkonaista mukavuutta, joka näännyttää heidät sisäiseen epämukavuuteen ja vangitsee sielun. Mitä ihmiset sielulla? Antakaamme heidän tanssia kultaisen vasikan ympärillä ja antakaamme surevaisille viinaa! Minä annan heille kaiken, mitä he toivovat, mutta minä en tarkoita heidän parastaan!

Paha on minun elämänperiaatteeni, se on se elämän vesi, jota juon ja jota pirskoitan ympärilleni. Minä pyydystän pahaa kuin kallisarvoista riistaa ja tarjoan sitä heille, sillä siitä he nauttivat. Pitäkää hyvänänne! Jotkut tosin väittävät kärsivänsäkin, ne nimittäin, joilla on sellainen hauska uskonkappale, että kärsimys on ihmiskunnan tarkoitus, että se muka jalostaa, että synnissä on pelastuksen siemen. He nauttivat siis niin sanoakseni kääntäin verrannollisesti. Jos siis teen heille pahaa, teen oikeastaan hyvää. Minun toiminnallani on arvaamaton kasvatusopillinen merkitys! Pitäkää hyvänänne! Rypekää paheissa, kiljukaa tuskan kynsissä ja kiittäkää minua! Minä olen teidän hyväntekijänne!

Minä olen teidän parantajanne. Teissä raivoaa sielujen rutto ja minä viljelen ruttobasilleja. Minä istutan niitä teidän vereenne, jotta te kerran tulisitte niille vastaanottamattomiksi. Minä olen teidän parantajanne!

Harhaa, niin te uskotte, te tyhmyrit, te jotka olette tuominneet minut paariaksi ja kuitenkin rukoilette minulta apua, te, jotka olette heittäneet minut muurin ulkopuolelle, kammottavaan Ghettoon, ja kuitenkin vaaditte minua pelastamaan kaupunkinne kadotuksesta! Te luulette, että minunkin vereni on yhtä vesistä ja heikkoa kuin teidän, että minunkin hermoni lepattavat velttoina kuin vanhat puhelinlangat, että minäkin olen nauttinut rakkaudenopin mätänevästä hedelmästä.

Uskokaa ja uneksikaa, minä tahdon, tunteilkaa, minä toimin, kuvitelkaa, minun on todellisuus! Minä kylvän teidän vereenne hajaannusta ja hidasta kuolemaa. Repikää ja rakentakaa, minun ovat rakennukset ja rauniot! Minä hallitsen huomaamatta. Minä olen pieni ja minä pienennän. Minä halvennan ja alennan kaiken, mihin minä kosken: valtion, rodun, ihmisen, rakkauden, perheen, naisen, lapsen, teidän elämänne ja kuolemanne, niinkuin te olette halventaneet minut!

Jos voisitte vilkaista sairaskirjaani, saisitte nähdä ihailtavia tapauksia taidostani hoitaa teidän kaltaisianne. Annan teille erään esimerkin. Tässä tuonoin paransin kaksi potilasta tavallista tehokkaammin, sillä he olivat entisiä ystäviäni.

Toinen oli mies. Tunsin hänet lapsesta. Hän oli aina herättänyt ja tahtonut herättää huomiota lahjakkaisuudellaan ja lausua vanhoista asioista uppouusia ajatuksia. Niinpä hän kerrankin pelkästä henkevyytensä liikapaineesta oli haukkunut minua »Ristuksen piiskuriksi».

Tämä mies halusi saada minulta elämän eliksiiriä, sellaista, joka tekisi aivot väsymättömiksi iskemään ja antamaan vastaiskuja, loistamaan ja roihuamaan, kokoamaan kunniaa ja riistämään sitä toisilta.

Kysyin häneltä, halusiko hän mieluummin älyä vai neroa, jotka kaksi aivodynaamista ominaisuutta aikojen alusta ovat olleet toisilleen syvästi vihamielisiä elementtejä sekä yksilöissä että yhteiskunnassa. Koska kunnianhimoinen ihminen oman tarkoituksensa tuntien uskoo koko luomakunnan rakennetuksi jalolle kiipeämisjärjestelmälle, ovat hänen silmänsä luonnolle ominaisen hellän kaitselmuksen voimasta estetyt näkemästä missään mitään muuta kuin ihanteellisia portaita, askelmia, suloisesti kiihoittavia komparatiiveja. Niinpä tämäkin luuli, että oli kysymys pelkästä aste-erosta, ja vastasi, aivan kuin olin otaksunutkin, haluavansa neroutta.

Koputtelin hänen pääkoppaansa, kohautin hänen silmäluomiaan, mittasin hänen aivonsa ja annoin sitten hänelle erästä vartavasten hänen voimasuhteisiinsa sovellettua elimellistä aivovalmistetta, jota hänen tuli ottaa heikottaessa tippa kerrallaan, mutta aina ehdottomasti — alkoholiin liuennettuna.

Tämä mies kävi luonani senjälkeen usein. Hän oli onnellinen, hän oli haltioitunut, hänen hengenvoimiensa nousu oli sanoin kuvaamaton. Hän kulki yläpuolella pienten ihmisten ja matalan arkielämän, ylpeänä ja kaikkivaltaisena kuin nuori Jumala. Hän oli taivaallinen tulenpatsas, vapauden lippu, totuuden anatema, rakkauden korkeaveisu. Hänen aivonsa olivat aarrelipas, josta saattoi ammentaa loppumattomasti, taikalyhty, joka näytteli ennennäkemättömiä mielikuvia, Apollon lyyra, joka soi kuin sfäärien harmonia.

Hän oli vapaa, niinkuin ei ainoakaan ihminen maan päällä, vapaa ennakkoluuloista, vapaa velvollisuuksista, vapaa kaikista aineellisista ja henkisistä kahleista, ainoastaan — minun lääkkeeni orja.

Häntä heikotti aina. Hänen täytyi käyttää sitä lakkaamatta. Jos hän hetkeksikään jäi ilman sitä, raukeni koko hänen neroutensa runolinna. Hän putosi leikatuin siivin korkeudestaan, jonnekin alas, pimeään kadotuksen infernoon. Kaikki tulet olivat sammuneet, kaikki sävelet vaientuneet, kaikki kuvat haalistuneet olemattomiin. Hän oli unohtanut kaikki, kuka hän oli, mitä hän oli ollut ja mihin hän pyrki, miksi hän yleensä oli heiluttanut lippua tai kosketellut lyyransa kieliä.

Hän tarvitsi lääkettä lisää, yhä lisää. Ja minä annoin sitä hänelle, kunnes eräänä päivänä taas koputellessani hänen päätään tunsin, että se oli aivan tyhjä. Minä kohotin hänen silmäluomiaan: niiden alta paljastui kaksi kuolleen ilmeetöntä, niljaista etanaa. Minä tartuin hänen käteensä: se tärisi kuin haavan lehti ja oli musta ja kylmä kuin mullassa maanneen raadon.

Koe oli onnistunut yli toiveitteni.

— En voi antaa teille enää voimavalmistetta. Se on lopussa, sanoin.

— Lopussa, parkui hän, tehkää uutta, tohtori, uutta!

— Mahdotonta, alkuainetta, josta se oli tehty, ei ole enää.

— Mistä se sitten oli tehty tuo ihmelääke — minkä eläimen aivoista?

— Teidän omista aivoistanne tietystikin! Ihminen, olette juonut omat aivonne, polttanut ne loppuun, auttamattomasti loppuun. Teillä ei ole enää mitään aivoja.

Mies lankesi läjään kuin lankavyhti.

— Voin kuitenkin vielä hiukan auttaa teitä, lisäsin, hankkimalla teille paikan sairaalassa.

Soitin hulluinhuoneeseen.

— Saatte siellä hyvää seuraa, arvoistanne seuraa, tarkoitan. Tapaatte siellä muitakin neroja. Ne ovat siellä lopultakin kaikki. Kehityksenne on normaali, aivan normaali!

Toinen potilas oli nainen. Hän tuli pyytämään itselleen ikuista kauneutta.

Hänetkin minä tunsin. Luulenpa melkein, että kerran rakastinkin häntä. Mutta hän oli siihen aikaan rikas ja minä olin köyhä. Minulla oli sitäpaitsi eräs pieni synnyntävika, josta hän ei oikein pitänyt. Minun alkukasvatustani oli myös jonkunverran laiminlyöty. Hän oli sekä kastettu että rokotettu, minä ainoastaan rokotettu. (Mikä vesi maailmassa olisikaan riittänyt kastamaan juutalaista!)

Minä ilmoitin hänelle tietäväni erään varman kauneuskeinon, mutta niin kalliin, etten voinut sitä edes ehdottaakaan. Hän melkein suuttui. Etteikö hänellä muka ollut varaa maksaa! Mitä tahansa! Tietysti! Ja niin kalliin asian vuoksi lisäksi!

Minä ilmoitin siis hänelle, että minulla oli loihdittuja, magneettisia jalokiviä, — rubiineja, safiireja, timantteja, topaaseja, smaragdeja, ametisteja, turkooseja, onikseja, jaspiksia, beryllejä, — joilla oli ihmeellinen vaikutus ja joista kukin vastasi jotakin eri puolta ruumiin kukoistuksessa. Ensimäinen kivi maksoi paljon, toinen vielä enemmän ja niin jatkuvassa sarjassa.

Nainen maksoi ja uskoi kiviin, sillä hän uskoi kasvavaan kauneuteensa. Kuka nainen ei sitä tee! Hän uhrasi koko aineellisen omaisuutensa turhamaisuutensa alttarille, aivan kuin mies oli uhrannut henkisen pääomansa. Hän vaihtoi rikkautensa muutamiin lasipalasiin, joissa hän kuvasteli olematonta ihanuuttaan. Ja lopulta ei hänellä ollut enää jälellä muuta kuin oma kivettynyt sydämensä ja lasihelyjen turmelema makunsa ja polttava himo saavuttaa voittoja kalliisti maksetulla kauneudellaan. Se vei hänet kadulle. Minne muualle se olisi vienyt!

Kuka voi minua siitä syyttää! Leikkaus voi onnistua ja potilas kuolla. Kuka yksilöjen pelastaja tai yhteiskunnan parantaja ei ottaisi virkaveljelliselle valalleen, että liikarikkaus on hirvittävä sairaus! Minä leikkasin kullankasvannaisen pois hänen elämästään. Hänessä oli muitakin. Hän sortui kuitenkin. Hän oli predestinoitu. Mutta minä olin kerrankin kuin ihmeen vuoksi kostanut — hyvällä.

Profeetta.

Minä olen Jumalan ruoska. Ja minä ylistän sinua, Jehova, siitä, että olet riistänyt minulta kuoleman, että aina saan ruoskia!

Minä olen uusi Messias, joka otan päälleni maailman synnit. Viaton kuin kyyhkynen ja kavala kuin kyykäärme! Minä olen se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät ja josta on tullut ihmissuvun kompastuskivi.

Minä olen kärsimyksen kuningas, joka johdatan kansaani loppumattomia teitä kaukaiseen Kaanaan maahan, häväistyksen polkuja ikuiseen kunniaan. Aina meitä pilkataan ja lyödään, aina me voitamme. Kansat katoovat, kuninkaat kaatuvat, valtakunnat luhistuvat, mutta me kestämme iankaikkisesti.

Minä siunaan teitä, Jerusalemin asujamet, siitä hetkestä, jolloin te huusitte: »Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle!» Sillä siitä hetkestä asti me olemme kansakunta, heikoissa väkevä: Yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta!

Oli kerran aika, jolloin kyllä luulin olevani yksin, yksin kirottu, mutta minä olenkin vain yksi tuhansista. Minä kiitän sinua, Jehova, siitä, että minulla on kokonainen kansa, jota kirous painaa!

Vaikka me rakkaudessa ja epäitsekkäässä uhrauksessa voittaisimme kaikki muut, ei se paina vaakalaudalla mitään tämän synnyntäkirouksen rinnalla.

Jos yksikin meistä erehtyy, vainotaan meitä kaikkia. Jos kaikki muut tekevät rikoksia, pestään heidät puhtaiksi juutalaisten verellä. Jos kansalta loppuu vilja, jos valtion kassassa on vajaus, jos kuningas sortaa, jos roskaväki mellakoi, jos sodassa käy huonosti ja yleiset asiat hoidetaan päin seiniä, aina on syy meidän. O Jehova, suurta on olla viattomasti syytetty!

Vuossatoja on meitä vain kivitetty. Meidän nahassamme ei ole ainoatakaan pistettä, jossa ei tuntuisi jokin vanha sinelmä, vanha piiskan jälki, eikä sydämessämme ainoatakaan kohtaa, jossa ei polttaisi jokin vanha solvaus, vanha haavan arpi. Siksi on meidän nahkamme tullut paksuksi kuin mammutin nahka ja sydämemme kovaksi kuin haarniska. Me tuotamme kärsimystä, mutta me jaksamme myös itse kärsiä.

Mutta gojit, he ovat raukkoja, he pelkäävät kärsimystä, vierovat vitsaa: »Ei haavoja, ei lyöntejä, ei arpia! Me tiedämme, miten se koskee.» He torjuvat pois terveellisen kurituksen: »Ei profeettoja, jotka kolkuttavat omattuntomme hereille! Me tiedämme, mitä he maksavat. Ei taistelua, vaan rauhaa, lupaa omaan heikkouteemme mädätä!» Sellainen on gojien sydän.

Me annoimme heille Kristuksen, mutta he itse ovat tehneet kristinopin. Kristus antoi hengen, hänen seuraajansa lisäsivät kuolleen kirjaimen. Ja nyt on tämä kotelo kuristanut kuoliaaksi heidän henkensä syntymättömän perhosen. He sanovat rakastavansa toisiaan, ja heidän tekonsa pursuavat vihaa ja sappea. He sanovat olevansa hengen lapsia, ja heidän ajatuksensa on tehty aineesta ja alhaisuudesta ja eläimellisestä julmuudesta. He ihannoivat uhrausta, mutta karttavat itseuhria; sen tulee olla satua ja sirkusta, jonka toiset suorittavat ja jolle saa nauraa. He nimittävät itseään rauhantekijöiksi, mutta he tarkoittavat sitä rauhaa, joka heilimöi verisillä tappotanterilla, sillä verenhaju on heille rakas. Kristitty kirkko on Jehovan palveluksen suuremmoinen irvikuvaelma, jonka tunnuslauseena on: Henki on altis, mutta liha on heikko. Heillä on lupa olla heikkoja, sillä heillä on Vapahtaja, joka antaa synnit anteeksi. Heillä on varaa tehdä syntiä. Sellainen on gojien kirkko.

Meillä, meillä yksin on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jumala on kova, mutta hän on Jumala. Hän rankaisee ja hän tukee. Hän johtaa. Meillä ei ole armoa, ei oikeutta erehtyä niinkuin muilla, sillä meidän vikamme lankeavat syyttömäin päälle, koko sukukuntamme päälle, polvesta polveen. Mutta se jaksaa kantaa. Niin, minä uskon kansaani, uskon sen kärsimyskykyyn, uskon kärsimyksen voimaan, uskon itseeni. Muuta uskoa en tarvitse. Kristityt uskovat kaikkeen muuhun paitsi eivät itseensä. Sellainen on gojien usko.

Heillä on Messias, meillä ainoastaan Messiaan toivo, joka on turha, ellemme itse nouse omaksi Messiaaksemme. Meillä ei ole Vapahtajaa, sentähden että meidän täytyy itse vapahtaa itsemme. Mitä on Kristuksen kärsimys siihen verrattuna, mitä me olemme saaneet ja saamme yhä kärsiä! Hän kantoi ristiään lyhkäisen rupeaman, me kannamme sitä vuosituhansia. Hän janosi tuokion, me olemme ikuisen nälän ja janon lapsia. Hän sai orjantappurakruunun kuoleman hetkellä, meidän otsallamme on okaat niin kauan kuin maailma seisoo. Aina on Israelia nöyryytetty, syljeksitty, sotkettu jalkoihin. Kaikki ovat nähneet sen, eikä kertaakaan koko vaelluksemme aikana ole yksikään lemmekäs, lohduttava sana kantautunut korviimme.

Mutta en tahdo valittaa. On oikein, että minun kansaltani vaaditaan enemmän kuin muilta, sillä se on Jehovan valittu kansa.

Kristityt luulivat, että yksi Messias olisi tarpeeksi, että yksi vanhurskas riittäisi pelastamaan myriaadeja kadotettuja, parantamaan kaikki maailman rammat ja raajarikot. Onko hän riittänyt? Onko hän pelastanut, parantanut? Ei. Siihen tarvitaan kokonainen kansa, vaeltava, opettava, kurittava, syntikuormien kantaja. Se kansa on Juudan kansa, Jehovan valittu.

Te muut kansat, te ylpeilette siitä, että teillä on tässä elämässä isänmaa ja tulevassa taivas. Te anastajat ja tyhjän kerskurit! Te komeilette sillä, että teillä on suursukutaululliset hallitsijat ja Pyhän Hengen siittämä jumala, ja unohdatte, että meidän suonissamme virtaa juuri se veri, josta teidän jumalanne luotiin, että me olemme maailman vanhinta aatelia, sillä meidän sukupuutamme voi seurata maailman luomiseen asti. Siksi on meissä kaikki suurta, siksi on meissä pahimmat ja parhaimmat. Meidän rinnallamme olette vain kurjaa, hennonhieveristä sekarotua, tekoylhäisöä, valekristityitä, halpa-arvoisia keskimitan miehiä!

Meillä on isät, joille Jehova itse on antanut luvatun maan, mutta meillä ei ole isänmaata, ei edes kultarahan suuruista mullankokkaretta, jolle voisimme astua jalallamme ja sanoa: tämä on meidän. Isäini Jumala, minä kiitän sinua siitä, että meillä ei ole isänmaata! Mitä tekisimme kodilla, jos sen maiset savut pimittäisivät meiltä taivaan, mitä mahtavilla kaupungeilla, jos sen muurit rajoittaisivat yleismaailmallisen näköpiirimme ja sen linnat estäisivät meitä etsimästä turvaa sinun ainoan luota, o Herra Sebaot! Mitä tekisimme välkkyvillä peitsillä ja voitokkailla sotajoukoilla, jos ne löisivät meidät itsemme omahyväisellä sokeudella ja armottomalla ihmisvihalla niinkuin ne ovat lyöneet vihollisemme! Sillä sellainen on gojien isänmaallisuus!

Nyt on koko maailma isänmaamme, koko ihmiskunta kansamme, sillä koko ihmiskunnan historia on ja tulee olemaan vain asteittaista juutalaistumista. Me olemme ensimäiset ja me tulemme myös olemaan viimeiset. Lisää vain iskuja ja kivenheittoja, lisää vain häpeää ja ylenkatsetta! Ne ovat ne siemenet, joista autuutemme vilja nousee. Mitä pimeämpi yö, sitä häikäisevämpi on oleva voittomme päivä!

Valtaistuimet vaipuvat, kansat sekaantuvat ja hukkuvat kuin pisarat mereen. Me yksin olemme se valtamerien syvyyksissä vyöryvä pohjavirta, joka ei ikinä muuta laatuaan eikä latuaan. Me yksin kestämme iankaikkisesti.

Minä kiitän sinua Herra, isäini Jumala, siitä, että kuulun kirottuun rotuun, että vitsot minua ja että teit minut maailman vitsaksi ja vitsaukseksi! Minä kiitän sinua, Jehova, siitä, että olen juutalaisten profeetta!

Maailman herra.

Minä olen nyt ottanut haltuuni maailman, joka alun pitäen oli luotu minua varten. Minä istun valtaistuimella, joka on avara kuin maapallon kupu ja kestävä kuin se ihmisheikkouksien ikuinen paasi, jolle se on pystytetty.

Ei yksikään luotu hengitä enää muuten kuin minun kauttani. Minä olen nostanut täyteen mittaansa tuhatkäsivartisen monimuotoisuuteni, ja jättiläispitkät mustekalalonkeroni syövät par’aikaa ihmiskunnan haaskan viimeisiä rippeitä.

Miten se tapahtui? Yksinkertaisen johdonmukaisuuden pakosta.

Vanha valtaistuin oli laho. Minä työnsin sitä ruokopillilläni: se luhistui, ja hän, joka sillä istui, haalistunut muinaismuisto, pieni paperikenraali, tyhjien menojen harlekiini, kuninkaallisten kunnianosoitusten narri, lahjottu juhlarummun lyöjä, kaatui sen mukana.

Valtioiden sydän oli ontto, tyhjä ja vapaa kuin kauniin naisen. Minä avasin sen selkoselälleen ja täytin sen rakkaudella — vapauteen. Siitä asti käy siellä myrsky, ja se huutaa tuota lemmityistään kaikkiin ilman tuuliin kaikilla kauniilla nimillä: anarkismi, nihilismi, kommunismi!!! Siitä asti on siellä yhtämittainen kapina ja vallankumous.

Kansojen käsivarret olivat halvatut. Niiden sormet herpautuneet yhteiskunnan suitsista. Minä otin sen rautakäsiini ja nyt minä ajan tuota Ilmestyskirjan petoa kuin virmaa oritta, jolle täytyy antaa myöten juuri sen verran, että voi sitä hallita.

Maailman vainiot olivat maailmansodan kesantoina ja sen vilja-aitat tyhjinä. Minä keksin uuden siemenen. Minä aloin kylvää kultaa ja panin sen kantamaan satoa sellaista, jollaista ei vielä yksikään maamies maailman alusta alkaen ollut nähnyt, yhdenkään hikipisaran tipahtamatta. Minä loin pörssien ja pankkien valkorinnuksiset, pitkäkyntiset peltomiehet!

Minä juurrutin ihmisten keskeen uuden hyvän ja pahan tiedon puun, laiskuuden, typeryyden ja kapinallisuuden kultaomenilla oksastetun, jotka jättivät syöjiensä kitaan ainaisen tyydyttämättömän nälän, jonka salaisuuden minä yksin tiesin. Ja minä tyydytin heidän nälkänsä. Tempasin ruostuneen puimakoneen heidän ränstyneestä vajastaan ja tein siitä painokoneen. Niin loin minä heille yleisen mielipiteen.

Sitten kävi kaikki itsestään.

Kaikki aseet löin minä heidän käsistään.

Heillä oli minua vastassa rotuviha. Hyvä! Minä hävitin rodut. Minä annoin heille kansallisuudet ja sitten kansallissodat, puolueet ja sitten puolueriidat, veljeysaatteen ja sitten veljesvainot.

Tein rikkaat yhä rikkaammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Loin luokat ja luokkataistelut. Kuin hurjistuneet tiikerit syöksyivät nuo ärsytetyt voimat toisiensa kimppuun — syntyi kaikkien sota kaikkia vastaan. Ei ainoatakaan jäänyt ehjäksi tässä limittäisessä teurastuksessa.

Heillä oli minua vastassa uskonnolliset ennakkoluulot. Hyvä! Minä hävitin uskonnot. Minä miinoitin kirkkokunnat salamuurariseuroilla ja ruusuristiritareilla, ihmisyydellä ja sosialismilla. Ammuin heidän pölyttyneitä jumalankuviaan valistuksen ja humaanisen sivistyksen hajaannuttavalla koiranruudilla. Kuva toisensa jälkeen särkyi, kirkko toisensa jälkeen räjähti, kastemaljat kirposivat pappien käsistä ja pyhille luille tuli kiire päästä maan multaan. Ummehtuneet katakombit raivattiin iloisiksi viinikellareiksi ja seurakunnat tervehtivät minua, pannaan julistettua, vapauttajanaan.

Heillä oli minua vastassa henkilökohtainen inho, sentähden että he vaistomaisesti tunsivat minut itseään voimakkaammaksi, sentähden että he tunsivat minussa piilevän kaikki omat huonot puolensa tuhatkertaisiksi korostettuina. He vihasivat minua, niinkuin voi vain itseään vihata. He soimasivat minua likaiseksi syöpäläiseksi, loiseksi ja maanvaivaksi, nylkyriksi, kerjäläiseksi, kiristäjäksi ja koronkiskuriksi, lastenmurhaajaksi ja urkkijaksi, piestäväksi hirtehiseksi, kansojen turmelijaksi ja valtakuntien vaaraksi, sentähden että he väkivalloin olivat kieltäneet minulta lainsuojaaman koulun ja aseman ja estäneet minulta kunniallisen työn. Mutta minä kävin heidän kouluaan salassa. Tulin tuntemaan heidän ihailtavat taipumuksensa alaspäin, heidän viettymyksensä maahan, yöhön, heidän verrattoman lahjakkaisuutensa pahaan. Otin selvän heidän kunniallisuudestaan ja opin sen kunnian lait. Nyt olen maailman ihanneporvari!

Ihmiset kunnioittavat minua kuninkaanaan, sentähden ettei minulla ole kuninkaallisia vallanmerkkejä. He kuuntelevat minua pappinaan, sentähden että minulla ei ole papin kauhtanaa. He olivat kyllästyneet vanhoihin pukimiin, lapset! Miten yksinkertaista! He olivat kyllästyneet hallitsijoihin, jotka eivät osanneet käskeä, sentähden etteivät he koskaan olleet oppineet tottelemaan. Minä olen tottunut ryömimäänkin. Sentähden he tahtoivat antaa vallan minulle ja minä sallin heidän tehdä sen.

Nyt seison minä sen rahavallan, kaikenvallan kadehdittavan pyramiidin huipulla, jonka ihmisten huonojen intohimojen orjavoimat ovat rakentaneet minulle, ihanteelleen, minulle epäjumalalleen, minulle kurittomien ja kurinalaisten vastavoimien valtiaalle.

JÄLKINÄYTÖS.

Jerusalemin suutari mennä hoippui pitkin helteistä maantietä. Hiki valui tahmeana lietteenä hänen likaisilta, ojittuneilta kasvoiltaan ja hänen kellastunut, takkuinen partansa näytti sisällyttävän itseensä kaiken vuosisatojen pölyn ja saastan.

Pölyisempi vielä oli hänen sielunsa. Ei ainoaakaan tuoretta kohtaa siinä ollut. Hän tunsi itsensä hirveän vanhaksi, raihnaaksi ja väljähtyneeksi. Hän mumisi itsekseen niinkuin on tapana ikäloppujen, joilla ei ole enää muuta seuraa kuin itsensä.

»Kaikki olen nähnyt», hoki hän, »eikä se kaikki ollut mitään. Ei mitään. Ei valta, ei raha, ei mitään! Ja ainahan minä olen sen oikeastaan tiennyt. Lapsena tosin luulin, että tyhjyys alkaisi vasta aidan takana, mutta se onkin meissä itsessämme. Mutta nuorempana yritin täyttää sitä jollakin, millä hyvänsä. Olen aina ollut intohimon ja tekojen mies ja siksi alkanut alusta ja vaihtanut muotoja lukemattomia kertoja. Nyt en jaksa enää. Vaihtelukaan ei huvita minua enää. Sekin on jo yksitoikkoista, jääkööt silmänkääntäjätemput! Olen se mikä olen, vanha, väsynyt juutalainen, en muuta. Parempi on sitäpaitsi olla kerjäläinen kuin kuningas, senkin olen huomannut. Maan mato ja matkamies minä olen. Miks’ei kukaan tallaa minua kuoliaaksi, tee loppua vaelluksestani? Miks’ei kukaan… Oih…»

Hesiel tarttui sydänalaansa ja kupsahti polvilleen.

»Miks’ei kukaan sääli!» huokaili hän. »Ei, ei! En minäkään ole ketään säälinyt! Tehkää siis edes niinkuin minä olen tehnyt! Vyörykää takaisin, te omat pahat tekoni kaikki! Nelistäkää kaikki valtatien valjakot ylitseni! Pyörikää keränä päälleni, te korven myrkylliset käärmeet, ja pistäkää minua kantapäähän! Tulkaa, tiikerit ja pardit, ja repikää minut kappaleiksi, syökää elävältä! Tehkää selvää jälkeä! Ha ha, en kelpaa teillekään! Ha-haa-haa-hiaa.»

Jerusalemin suutari yritti nauraa, mutta hän ei saanut irvistävistä leukapielistään esille muuta kuin samean, kamalalta kuulostavan valituksen, joka kaikui yli hiljaisen seudun kuin hyenan ulvonta tai villin ketun yökkivä, vihlova nikotus.

Sitten hän painoi päänsä multaan ja jäi siihen käppyrään.

»Kaikki kammoksuvat minua», sopottivat hänen huulensa.

— Kukapa sinua kammoksuisi, ukko pahainen! kuuli hän samassa jonkun sanovan.

Tämä ääni, tämä vieraan väliintulo hänen ajatuksiinsa heikkouden hetkellä sai Hesielissä hereille kirpeän vihan tunnon.

— Ja sinä muka et kammoksu minua! sähähti hän, uhmalla murtaen naamansa kahta kauheammaksi.

Jokainen muu olisi ihmetellyt samaa. Sillä Jerusalemin suutari oli tällä hetkellä todellakin hirvittävän näköinen. Hänen poskensa olivat syvillä, sammaleisilla ojilla ja saattoi nähdä, että jokaista uurtoa pitkin oli virrannut rikosta. Hänen silmävalkuaisensa olivat välkähtelevät ja terävät kuin teurastajan puukko. Hänen nenänsä oli käyrä ja riippuva kuin petolinnun nokka, kaulansa vereslihalle puuntava kuin korppikotkan, haaskansyöjän. Hänen paksut huulensa puhuivat ilkeydestä, katkeruudesta, aistien himoista, ja hänen suupieliinsä oli kauan harjoitettu julmuus ja petos viiltänyt viivoja, jotka värisyttivät jokaista viatonta.

Hesiel tunsi itseään varovaisesti nostettavan kainaloista.

— Kuka sinä olet, joka minua autat? kysyi Hesiel nyt todenperäisellä ihmetyksellä.

— Olen ihmiskunnan ystävä, vastasi nuori muukalainen.

— Sitten käy ohitseni sinäkin. Minä olen ihmiskunnan vihollinen, ja sekä Jumala että ihmiset vihaavat minua.

— Olen sen Jumalan palvelija, joka sanoo: Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat. Antakaa anteeksi niille, jotka teitä vastaan rikkoneet ovat, jotta teillekin anteeksi annettaisiin.

Hesiel pudisti päätään.

— Olen kyllä kuullut siitä Jumalasta, mutta en ole milloinkaan nähnyt sen Jumalan palvelijaa ihmisten joukossa. Sitäpaitsi, mitä minä tekisin ihmisten rakkaudella ja anteeksiannolla! Minä en kuulu ihmiskuntaan.

— Sinun Lunastajasi elää!

— Lörpötystä! Minun synneilleni ei ole lunastajaa! tiukkasi Hesiel kiivaasti. Ja hän kurottautui pystyyn ja jatkoi röyhkeästi:

— Tiedätkö, kuka minä olen? Minä en ole se, jolta minä näytän. En koskaan vielä ole kenellekään elävälle olennolle näyttänyt oikeaa karvaani. Minä olen pahahenki ihmisen hahmossa. Mitä kaikkea minä olen ja olen ollut! Väärä profeetta, vale-Messias, susi lammasten vaatteissa, Antikristus! Minulla on ollut kaikki valta maan päällä ja minä olen käyttänyt sitä väärin. Minä olen rikkonut Pyhää Henkeä vastaan, ja minun rikkomukseni ovat mittaamattomat kuin meren santa. Minä olen vallinnut henkiä ja harjoittanut mustaa magiaa. Minä tiesin, mikä oli oikein ja minä tein väärin. Minä olen myrkynkeittäjä ja myrkynsekoittaja. Olen kylvänyt himoja ja niittänyt rikosta. Olen pantannut sieluja isälle perkeleelle. Olen tappanut ihmisiä tappaakseni aikaa, ja minulla on ollut rajattomasti aikaa. Korkein kunnianhimoni on ollut ajaa Jumala pois kaikkialta luomakunnasta ja panna itseni sijalle.

— Mutta Jumala on yhä vieläkin olemassa. Tule, veljeni, niin johdatan sinut Hänen luokseen!

— Kuka olet sinä, joka sanot minua veljeksesi? sammalsi Hesiel perääntyen. Kuka olet sinä, jota ei Hornan liekki rinnassani kärvennä? Ilmoita minulle nimesi, paholaisen voittaja!

— Minua sanotaan Temppelinrakentajaksi. Rakennan temppeliä sille
Jumalalle, jonka sinä olet tahtonut ajaa pois.

— Siispä haluaisit ehkä viedä minut temppeliisi! Mikä salakavala ansa! Tiedät, että temppelin kivet polttavat minua pahemmin kuin Hehvetin kiukaat. En milloinkaan ole voinut viivähtää ainoankaan kirkon ovella niinkuin muut kerjäläiset. Ne eivät ole rakennetut minua varten.

— Mitä on ihmiskäsin pystytetty kirkko? vastasi Temppelinrakentaja. Vain puuta ja kiveä, vain tomua ja tuhkaa. Aika on tullut, jolloin Jumalaa ei enää rukoilla missään näkyväisessä temppelissä, vaan hengessä ja totuudessa. Veljeni, paikka, missä seisomme tässä, on se uusi temppeli. Jumala on tässä keskellämme. Rauha olkoon sinun kanssasi, veljeni.

Ja Temppelinrakentaja laski kätensä Hesielin päälaelle.

Oi siunauksen voimaa! Oli, kuin olisi lämmin auringon säde äkkiä läikähtänyt kivisen jääluolan ikuiseen yöhön.

Jerusalemin suutarin paatuneille ja kohmettuneille kasvoille levisi heikko hymyn väre. Hän haparoi muukalaisen kättä.

— Kiitos, mumisi hän.

— Älä kiitä minua, kiitä Jumalaa, joka on taivaissa!

— Koko tuhantisvuotisen vaellukseni aikana eivät huuleni milloinkaan ole voineet yhtyä kiitokseen muuten kuin pilkalla tai herjatakseni kohtaloa…

— Sano siis vielä: Ylistetty olkoon Jeesus Kristus, niin herjan henki luopuu sinusta.

— Ylistetty… olkoon… Ei, en voi, en osaa! huusi hän kuin kouristavassa hengen hädässä. Mihin uusiin ketunsaksiin olitkaan minut langettaa! Koko tuhantisvuotisen vaellukseni aikana en ole kertaakaan lausunut sitä nimeä muuten kuin uhmalla ja ylpeydellä. Älä kiusaa minua! Älä vaadi liikoja, Temppelinrakentaja! Älä herätä minussa leijonaa! En tahdo turmiotasi! Jätä minut! Näethän: olen vallan lopussa. Salli minun jäädä tähän paikkaan. Tässä on hyvä… Tässä on minun kotini. On ilta… On myöhä… Minua väsyttää… Tahdon nukkua…

Ja Hesiel huokasi syvään ja vaipui heti kohta raskaaseen uneen.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla. Linnut laulelivat säveleitään aamukasteisen metsän siimeksessä, kukat levittelivät auki loistavia teriään viileän puron reunamalla.

Kummastellen katseli maankiertäjä ympärilleen.

»Olenko minä todella nukkunut», jupisi hän itsekseen. »Onko se mahdollista? En tähän päivään asti ole koskaan oikein nukkunut. Lienenkö valvonutkaan! Tuntuu, kuin olisin äärettömän kauan virunut jonkinlaisessa tilassa, joka ei ole ollut elämää eikä kuolemaa. Nyt vasta silmäni aukenevat! Missä mahdan ollakaan? Mikä on tämä paikka? Minne vie tämä tie?»

— Vaeltajat, huusi hän eräille ohikulkeville, sanokaa, mikä on tämä tie ja minne se johtaa?

Vanha, kyyryselkäinen mies pysähtyi:

— Tämä on se tie, joka johtaa paratiisiin, vastasi hän. Tule kanssamme!
Me olemme kaikki Paratiisivaeltajia.

— Ohhoh, irvisti Hesiel, kun ihminen on luotu sellaiseksi kuin minä olen, vie hänen tiensä aivan toiseen suuntaan.

— Ihminen! Ihmistä ei ole vielä luotukaan, mutta häntä luodaan paraikaa.

— Ihmeelliset ovat puheesi, en ymmärrä niistä mitään. Sen vain ymmärrän, ettei minunlaisellani ole pyrkimistä takaisin paratiisiin.

— Sitä paratiisia, minne me vaellamme, virkkoi vanhus, ei ole vielä ollutkaan. Se on se, joka tuleman pitää.

— Olipa se uusi tai vanha, minua ei sen portista kuitenkaan päästetä sisälle. Minä olen rauhaton sielu, hylätty ja kirottu, minut on aina jätetty muurin ulkopuolelle.

— Sen paratiisin portilla ei ole enkeliä miekka kädessä, sillä ei ole muuria eikä rajaa, se on niin laaja, että kaikki sinne mahtuvat. Ja siellä on iankaikkinen rauha. Miekat on taottu auroiksi, karitsa lepää leijonan rinnalla. Yö on kadottanut pimeytensä eikä päivä tarvitse aurinkoa, sillä Jumalan kirkkaus valistaa kaikki. Se on tuhatvuotinen valtakunta.

— Minäkin olen kauan vaeltanut, sanoi Jerusalemin suutari oudostellen, enkä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta. Mitenkä te olette osanneet ruveta Paratiisivaeltajiksi?

Vanhus vaikeni hetkisen. Sitten hän virkkoi:

— Oletko koskaan kuullut ihmisistä, joilla on onnettomuuden merkki otsallaan, joita onnettomuus kiertää, jotka eivät koskaan pääse pakoon sitä? Mikään heidän aikeensa ei menesty, heidän kylvönsä ei koskaan kanna hedelmää. Jos heillä on lahjoja, kuivuvat ne, kuin näkymättömän samum-tuulen nostattamaan hiekkaan. Jos he omistavat jotakin, kadottavat he sen, jos he kiintyvät johonkin, kuolee heidän kiintymyksensä esine, jos he rakastavat, nousee tämä rakkaus heidän pyövelikseen. Sellaiset ihmiset eivät myöskään koskaan saa palkintoa eivätkä tunnustusta. Heidän uhrauksensa ja hyvät työnsä hukkuvat jäljettömiin. Ei yksikään laakeri korista heidän otsaansa, ei yksikään ruusu kuki heidän haudallaan. Näin ohjataan heitä oikealle tielle. Heillä ei ole muuta keinoa kuin löytää onnensa onnettomuudesta, kohota kohtalonsa voittajaksi nöyryydessä, rakkaudessa ja itsensä unohduksessa, liittyä siihen rotuun, jota Kristus edustaa. — Meidät on ajettu ulos tämän maailman valtakunnasta, sentähden olemme lähteneet etsimään sitä valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta.

— Minutkin on ajettu ulos monesta paikasta, minäkin olen ollut onneton, sanoi Hesiel synkästi. Mutta minä olen kärsimyksestä vain pahentunut ja paatunut, joutunut yhä etäämmäksi Kristuksesta. Olen väkivallalla ja viekkaudella työntynyt sisään niistä ovista, jotka minulta vääryydellä suljettiin. Olen aineen nautinnoilla koettanut turruttaa rääkätyn sieluni tuskan, tahtonut pakottaa itselleni onnen, joka minulta oli kielletty.

— Ja se onnistui sinulle?

— Paljon olen saanut, paras on saamatta. Olen nauttinut, en hetkeäkään ollut onnellinen. Olen löytänyt huveja, en iloa. Saanut kunniaa, en milloinkaan kunnioitusta…

— Yhdy meihin, me kunnioitamme sinua siksi, että olet kärsinyt!

— Ja sentään olen ollut maailmassa mahtava, jatkoi Hesiel kuin itsekseen. Mutta kukaan ei ole minua rakastanut. Ja minä olen aina kironnut rakkautta, sentähden että ihmiset aina ovat jakaneet sitä muille, eivät koskaan minulle.

— Yhdy meihin, niin opit sitä siunaamaan ja saat rauhan.

— Rauhan… huusi Hesiel äkkiä raivostuen. Sinäkin puhut rauhasta! Pilkkaatko minua, mies? En ikinä, ikinä saa minä rauhaa! Enkä anna muille! En! Pakene minua! Kavahda minua! Minun sydämessäni on tuhatpäinen käärmeen pesä. Varo, etten päästä niitä vanhoja matoja valloilleen! Minä olen se vanha vainooja. Minä olen vietellyt koko maailman. Minulla on koko maailman paha omatunto. Se tarttuu kuin rutto, kuin koleera. Mene, mene! Onnellinen! Pilkkaamasta onnetonta! Pois, pois!

Paratiisivaeltaja huokasi:

— Sinun aikasi ei ole vielä tullut!

— Ei, eikä tule ikinä. Mene, mene!

Yksin jäätyään tunsi Jerusalemin suutari kiukkunsa lauhtuvan.

Hän hätkähti.

»Sanoinko minä todellakin: mene, pois! Sanoinko minä taas tuon kirotun sanan, jonka kerran heikkona hetkenä päästin huuliltani ja joka senjälkeen vuosituhansia on kaikunut vastaani kaikkien huulilta. Minä tiedän, mille se tuntuu. Ja minä sanoin sen sanan! Se tulee takaisin taas kuin kivi, joka ilmaan heitetään. Omaan päähäni se putoaa. Minä poloinen, turhaan olen elänyt, kun en ole mitään oppinut enkä mitään unohtanut. Yhäti pyöritän edelleen kiroukseni lumikerää.»

Hesiel tunsi itsensä syvästi surulliseksi. Autio yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne ahdisti häntä.

Tietä pitkin tuli taas kulkija. Tällä kertaa oli se vaimo, joka kantoi lasta sylissään. Hän istuutui tiepuoleen Hesielin viereen.

Noiduttu seutu tämä, missä ihmiset eivät säikkyneet luonnonvastaisimpiakaan muunnoksia omasta kuvastaan, mietti Jerusalemin suutari.

Hesiel-parka ei tiennyt, ettei hän tällä hetkellä ollutkaan aivan entisensä näköinen. Se katumus ja suru, joka äsken sattumoisin oli raivannut tietään hänen sydämeensä, oli herättänyt hänessä inhimillisen sielun. Ja se oli hetkeksi pyyhkinyt pois hänen kasvoiltaan sen pöyristyttävän ilmeen, joka vuostuhansia oli ajanut pakoon kaikki ihmiset.

Hesiel katseli ihmeissään lasta. Se oli kuin vasta puhjennut ruusu, kuin terve, punaposkinen hedelmä. Hesiel ei muistanut koskaan ennen nähneensä lasta noin läheltä. Aina olivat äidit kiirehtineet lennättämään lapsensa pois hänen näkyvistään. Miltähän tuntuisi koskettaa noita palleroisia käsiä, tuota silkkistä hipiää, edes kerran! Kunpa rohkenisi!

Hän pyöritteli hattureuhkaansa arasti käsissään.

— Minä anoisin sinulta jotakin, vaimo, äänsi hän epäröiden.

— Minulla ei ole mitään sinulle annettavaa, vastasi vaimo. Olen niin köyhä. Minulla ei ole mitään muuta maailmassa kuin lapseni.

— Minä pyydänkin sinulta muuta kuin almua, enemmän… Antaisitko hetkiseksi lapsesi minun syliini?

Vaimon kasvoille levisi kirkas hymy.

— Eikö hän olekin herttainen, lapseni? Ota toki, vaariseni, kun et muuta pyydä!

Hesiel laski alas jo ojennetut käsivartensa. Kaksi voimaa taisteli hänen rinnassaan.

— Sinä et tiedä, kuka minä olen, virkahti hän vihdoin.

— Näenhän: vanha, väsynyt matkamies. Ihminen olet niinkuin minäkin.

— Minä, minä en ole ihminen, olen vain — juutalainen.

— Kaikki me olemme samanlaisia Jumalan edessä.

— Olen vanha peluri, olen pelannut pois oikeuteni ihmisarvoon.

— Kaikki me olemme väärinkäyttäneet Jumalan lahjoja. Jumalan edessä ei ole oikeutta, on vain armo.

— Olen suurin pahantekijä kaikista.

— Et ole niin paha, koska viatonta lasta voit rakastaa. Katsos, eikä hän pelkää sinua ollenkaan. Ota hänet syliisi, se lohduttaa vanhaa, yksinäistä sydäntäsi!

Hesiel teki torjuvan eleen.

— Sinä et vieläkään tiedä, kuka minä oikein olen. Minä olen Jerusalemin suutari, maan kuulu, maan kauhu! Etkö pelkää, että rutto iskee ainokaiseesi, tauti tappaa hänet, kirous levittää siipensä hänen ylitseen?

— Ilman Jumalan tahtoa ei pidä hiuskarvankaan putoaman hänen päästään. Ihmisen kohtalo on Jumalan kädessä. Tapahtukoon Hänen tahtonsa, vastasi vaimo syvällä vakaumuksella.

Vaimo laski lapsen Hesielin polville ja lapsi kiersi hennot käsivartensa vanhan juutalaisen kaulaan.

Silloin tapahtui ihme.

Kivettynyt sydän suli. Suuret kyyneleet ryöpsähtivät esiin Jerusalemin suutarin silmistä. Hän vuoroin nauroi ja itki.

— Siunattu lapsi, huudahti hän. Sinä teet minusta ihmisen! Näin kauan olen kulkenut ihmisten parissa enkä koskaan ole ollut ihminen. Koko tuhantisvuotisen vaellukseni aikana en ole kertaakaan nauranut enkä kertaakaan itkenyt.

— Ellette tule kuin lapset, ette tule taivaan valtakuntaan, kuiskasi vaimo hiljaa.

— Totisesti lähestyy nyt taivaan valtakunta, kun karitsa lepää leijonan rinnalla, vastasi Hesiel silitellen karhealla kämmenellään rusopintaista lapsen poskea.

— Sinuakin, sinuakin se lähestyy.

Hesiel pudisti päätään surumielisesti.

— Minuako! Ei. Minun aikani ei vielä ole tullut. Vielä, vielä täytyy minun vaeltaa. Mutta minulla on nyt voimaa. Ensi kerran elämässäni olen todella levähtänyt, levähtänyt viaton lapsi sylissäni. Leijona on levännyt karitsan rinnalla. Nyt jaksan käydä maailman loppuun asti. Yhä täytyy minun vaeltaa, vaeltaa…

<tb>

Jerusalemin suutari lähti taas käymään. Hänen jalkansa nousivat kuin nuorukaisen. Vielä kerran kääntyi hän katsomaan taakseen.

Vaimo istui yhä ojan reunalla lapsi rinnoillaan. Hänen huivinsa oli valahtanut alas hiuksilta, jotka auringon valossa välkähtelivät kuin kultainen sädekehä. Missä olikaan hän ennen nähnyt tuollaisen näyn?

Ja koko tie näytti olevan siroiteltu täyteen kuin kultatähtiä. Missä olikaan hän ennen nähnyt tuollaisen tähden?

Hesiel kumartui niitä katsomaan. Ne olivat hänen oman anturansa jättämät jäljet, kirouksen ja ikuisen maanpaon tulikirjaimet, jotka niin kimaltelivat! Ristin merkki!

Ja Jerusalemin suutari lankesi polvilleen, painoi huulensa maantien tomuun ja suuteli ristin merkkiä.

RUNOILIJA JA HETAIRA

Oli kerran vanhassa Egyptissä faarao, joka oli hyvin ahne ja kitsas. Yöt päivät istui hän ja laski aarteitaan ja pelkäsi niiden hupenevan käsistään, mutta enemmän vielä pelkäsi hän elämänsä murenemista. Aarreaittansa hän saattoi varjella varkailta, kieltäytyä antamasta pois obooliakaan, mutta mikään voima maailmassa ei voinut estää hänen elämänsä hetkiä vierimästä. Ne vähenivät vähenemistään. Ne tippuivat pois yksitellen ja joka päivä oli niitä aina vähemmän kuin edellisenä päivänä. Pian ei olisi hänestä jälellä enää muuta kuin musta muumio.

Suonenvedontapaisesti kurkoitti saituri unettomina öinä laihat kätensä tähtitaivaalle rajaton tyhjyyden kammo sielussaan. Missä oli pelastus! Pelastus!

Sitten hän sen keksi. Ainakin ajatuksen, joka suuresti lohdutti. Hän rakennuttaisi pyramiidin, niin suuren, ettei sellaista vielä koskaan oltu nähty. Siellä asuisi hän kuninkaallisessa loistossaan, niin kauvan kuin Niili virtasi ja maa kantoi, sieltä käsin vallitsisi hän edelleenkin eläviä ja kuolleita, kaitsisi kansaansa ja varjelisi aarteitaan, siellä, Isiksen ja Osiriksen silmien alla, jatkaisi hän kesken katkenneen elämänsä kunniakasta rataa jumalten kaltaisena, ylös tähtiin, alas maan uumeniin, ohitse ajan vaihtelevain oikkujen, iankaikkisesta iankaikkiseen.

Tämä ajatus kerran synnyttyään asusti hänen mielessään lakkaamatta.

Mutta mistä saada varat sellaisen jättiläismäisen muistomerkin pystyttämiseen?

Hän laski, mikä olisi suurin määrä, jonka kaikki hänen vallanalaisensa, orjat ja vapaat, voisivat kantaa hänelle veroa rahassa, rakennusaineissa, kullassa, kivessä ja työvoimassa. Se oli sangen paljon, sillä maa oli rikas, mutta vielä uupui jotakin. Ja juuri se jotakin olisi ollut otettava kuninkaan omasta aarreaitasta. Taas uusi pulma. Hänestä tuntui yhtä mahdottomalta luopua pyramiidistaan kuin hellittää ainoatakaan oboolia sen rakentamiseen.

Jälleen mietti hän moniaita öitä. Hänen ihonsa kävi valvonnasta vahanväriseksi ja veltoksi. Poskiin ja käden päällisiin muodostui kuolleita, riippuvia nahkapusseja, jotka muistuttavat kaiken katoovaisuudesta. Kylmä hiki asusti yhtä mittaa hänen otsallaan. Ei koskaan olleet hänen elämänsä sekunnit syöksyneet pois sellaisella huimaavalla vauhdilla.

Sitten hän yht’äkkiä ratkaisi tuon ratkaisemattomalta näyttävän ongelman aivan itsestään, aivan luonnollisesti, kuin leikillä. Hänellähän oli seitsemän tytärtä! Kaikki kauniita ja nuoria. Jo yksikin nuori ja kaunis nainen vastasi melkoista aartehistoa. Mutta hänen sydäntään eivät nämä elävät aarteet olleet likipitäinkään niin lähellä kuin kuollut kulta.

Ja niinpä teki tuo kunnianhimoinen kuningas sangen ruman tempun. Hän päätti uhrata tyttäriensä kunnian omalleen ja lähetti heidät kaikki, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, yöllisiin ilotaloihin, joita siihen aikaan oli kosolta, itselleen pyramiidia ansaitsemaan.

Sitä, että nainen tanssi ja soitteli ja näytteli kauneuttaan vieraille miehille, ei siihen aikaan pidetty erikoisemman häpeällisenä, koskapa rakkauden karkelot tavallaan kuuluivat pyhiin menoihin ja monenlaiset jumalat, kuten Dionysos, Aphrodite ja Astarte, halusivat tämänlaatuisia uhritapoja ja suojasivat niitä. Mutta kummaa kuitenkin oli, että kuninkaantyttäret sellaista toimitusta harjoittivat.

Niipä kuninkaantyttäristä nuorin, joka samalla oli heistä ylpein ja kaunein, kieltäytyi jyrkästi noudattamasta isänsä tahtoa.

Tästä julmistui kuningas niin, että hän uhkasi muurauttaa tyttärensä elävältä pyramiidinsa ensimäisien pohjakivien rakoon, ellei tämä tekisi isänsä tahdon mukaan. Hädissään täytyi tämän suostua, mutta hän rukoili isältään armoa saada edes matkustaa pois kotimaastaan, kauas saarille, jossa ei kukaan häntä tuntisi ja jossa hän itse ei tuntisi ketään. Kuningas myöntyikin tähän. Ja valittuaan kätyreikseen uskollisimmat palvelijansa, joiden oli käsky seurata hänen tytärtään vieraaseen maahan, valvoa visusti hänen ansioitaan, rangaista häntä pienimmästäkin uppiniskaisuudesta ja aina vuosittain lähettää kuninkaalle määrätty verotus hänen tuloistaan, laski tuo julma kuningas hänet alukseen, joka purjehti suoraa päätä Kypron saarelle.

Sinne jäi kuninkaantytär. Ja siellä hän kehittyi soreaksi neidoksi ja tuli laajalti tunnetuksi Arkhidiken nimellä.

Hän oppi monenlaisia taitoja, ensinnäkin kauneuden taidon. Hän oli kyllä jo luonnostaan ihanainen, mutta kauneuskin on taito, joka on viljeltävä, jos mieli osata sitä käyttää.

Arkhidike oppi hallitsemaan kaikkea sitä ylellisyyttä ja hekumallista koreutta, mitä Aasia, Egypti ja Kreikka olivat keksineet ihmisaistien iloksi ja kiihotukseksi. Ja se ei ollut vähän.

Hän oppi nukkumaan tupsuilla, ihanilla maalauksilla ja kukkaiskuvioilla koristetussa norsunluu-vuoteessa, kylpemään maalatuilla amfooroilla, kuvapatsailla ja kohokuvilla reunustetuissa altaissa, voitelemaan hipiäänsä huumaavilla lemuöljyillä ja ihomaaleilla, hengittämään vienoja suitsutushöyryjä, ohuempia kuin kukkien henkäys, ja tarkistamaan kauneuttaan kultaisista kuvastimista. Hän oppi hiipimään purppuramatoilla kuulumattomasti kuin ajatus kolibrin untuvilla päällystetyissä tohveleissa ja välkkyvänastaisissa sandaaleissa, käyttämään kallisarvoisia alusviittoja, sinivillaisia, tulipunapäärmeisiä, hienopoimuisia tunikoita, hopeisilla vuokkokiehkuroilla kirjailtuja peploksia. Hän oppi sommittelemaan ylleen koruja ja helyjä mitä herkullisimmissa väreissä, hohtoketjuja ja käätyjä, jalohelmisormuksia ja solkia, korva- ja rannerenkaita ja otsalehtiä, hiusrihmoja, käsivarsi- ja säärinauhoja ja agaattikivirenkaihin liitettyjä uumavöitä, jotka soljuivat lanteilla kuin kesytetyt käärmeet.

Hän oppi myös tanssimaan läpinäkyvissä häilyharsoisissa ja hulmuavissa hunnuissa, milloin upottavaa hekumaa hyllyvillä korupatjoilla, milloin karulla kaislamatolla, karkeloimaan lepattavien haarakynttilöiden, värilyhtyjen ja soihtujen kuumekylläisessä valossa ja uhraamaan Astartelle vilpoisten kukkaisholvien alla ja kuutamokimmelteisillä hyasinttikedoilla.

Hän oppi ilmein ja elein näyttelemään jumalien ja jumalattarien seikkailuja, hän oppi henkeistyttämään kuolevaisten ja ruumiillistuttamaan kuolemattomien mielihaluja.

Hänestä tuli Kypron helmi ja häntä olisi yhtä hyvin voinut nimittää maailman helmeksi, sillä ei missään, ei Ateenassa eikä Aleksandriassa, ei Sardeksessa eikä Tyruksessa ollut sen kiitetympää eikä suloisempaa naista. Hänen jalkojensa juureen virtasivat kaikki Mytilenen, Samoksen, Rhodoksen, Khios- ja Cos-saarten rikkaudet, ja Egyptin rahanahne faarao sai veronsa yltäkylläisesti, sillä yksin jo niiden kuormadromedaarien rintahihnojen hopeatiut, joita merten poikki lähetettiin lahja-anteina Arkhidikelle, täyttivät moninkerroin kuninkaan veronkantajan vaatimukset.

Rakkaus, rikkaus ja ihailu saarsi Arkhidikea niinkuin meri Kypron rantoja, mutta itse ei hän voinut rakastaa ketään, ja keskellä ylellisyyttään tunsi hän itsensä köyhäksi ja onnettomaksi.

Sillä yhtä ei tämä nautinnoissa elävä nainen ollut oppinut: nautinnon taitoa. Hänelle tarjoiltiin päivät päästään alabasterivadeilta valioherkkuja, keittotaidon mestariteoksia: pähkinähiiriä ja satakieliä, vaaleanpunaisia rastaita ja harvinaisia kaloja ja ansarissa aateloituja hedelmiä; hänelle ojennettiin kimmeltävistä maljakoista tamarindi- ja byblosviiniä, rypälenestettä hehkuvaa kuin tuli ja jäätelöä kylmää kuin alppien lumi mutta hän tuskin koski tähän kaikkeen.

Hän oli usein surullinen, vieroi seuraa, harhaili itsekseen tummissa myrtti- ja laakerilehdoissa ja itki.

Mutta kyyneleetkin olivat vain kuin kauneuskylpyä hänen suurille, loistaville silmilleen. Ja mitä autiommaksi hänen sisäinen yksinäisyytensä kävi, sitä meluisammaksi kävi lemmenseura hänen ympärillään.

Kerran oli Arkhidike taas tanssinut tanssin, jalokivitanssiksi sitä nimitettiin, koska kaikki vuorten ja maansisuksen esiinpusertamat katoamattomat loistot olivat siinä lannistetut palvelemaan auringon alla puhjenneen ihmislapsen hetkelle paaltavaa ihanuutta.

Arkhidike tiesi tanssineensa hyvin. Hymyillen nojautui hän pilariin antaen katseensa voitokkaana lipua suuren katsojalauman yli. Kaikki liehuivat ajan kukistajattaren, hetken valtiattaren ympärillä.

Yksi ei.

Tämä yksi käänsi halveksien selkänsä, astui alas pylväskuistilta, viritti soittimensa ja lauloi laulun kedon kukkasista, jotka eivät tunne Tarsoksen voiteita eivätkä Babylonian pahennusta eivätkä hohtokiviä muita kuin kastehelmet, mutta kuitenkin, kuitenkin kauniimmat ovat kuin Kypron kauneimmat tyttäret.

Se oli runoilija Myrtaios.

Ei koskaan oltu kuultu sellaista laulua. Satakieli ulkona vaikeni ja meri lakkasi pauhaamasta. Puurtajat unohtivat puuhansa, lempijät lemmenleikkinsä ja vaipuivat suloiseen haaveiluun.

Mutta Arkhidike riensi juoksujalkaa kotiin. Raivoissaan heitti hän helmet ja hohtokivet yltään.

»Vielä eilen olitte sisariani, nyt olette minulle vieraita», huokasi hän, »vielä eilen olin minä Kypron helmi, nyt en ole sitä enää, koska kauneuteni ei ole edes sen ruohon arvoinen, jota jalallani tallaan.»

Ja hän meni sinä iltana autioon Aphroditen lehtoon, harhaili pitkin orvokkiniittyjä ja itki. Hän työnsi luotaan kaikki ihailijansa ja oli lohduton.

Aamulla hän huuhteli yltään yölliset murheensa raikkaassa lähdevedessä. Ja samalla kertaa valeli hän pois kasvoiltaan kaikki keinotekoiset maalit ja voiteet, niin myös väriaineet kynsistään ja tummat varjot silmäkulmiltaan ja hieroi hipiäänsä kylmillä kastehelmillä ja tuoreilla ruohonpäillä. Hän oli nyt näöltään hehkeä ja tuore kuin tumma tuoksuva ruusu, mutta sydämeltään synkkä ja iloton.

Illalla tanssi hän taas, joskin vastahakoisesti. Harpun heliseviin säveliin oli hän sommitellut kukkaiskarkelon. Hän oli suloisempi kuin milloinkaan, kiharat valtoimenaan hartioilla liehuen kuin arojen ruoho, silmät salaperäisesti tuikkavina kuin tähden värinä lähteessä, hipiä nuoruutta ja luonnon tuoksua herkkyvänä kuin yöllinen orvokkikenttä. Hän ei ollut enää nainen, vaan lapsi, ei enää ihminen, vaan metsien nymfi, lähteiden najaadi, satukuva elämän kuihtumattomasta, aina elpyvästä kauneudesta.

Ennen kuulumaton ihastuksen sorina kävi läpi koko Kypron tanhuväen.
Kaikkien silmät paloivat Arkhidiken lumoissa.

Myrtaios yksin katseli kaukaisuuteen.

Sitten meni hän sykomoripuun alle ja lauloi laulun tähtitaivaan ihanuudelle. Kuinka salaperäinen noiden korkeiden kiilujen kauneus, kuinka tavoittamaton niiden kirkkaus, kuinka iankaikkinen niiden olemus!

Mutta Arkhidike istui koko sen yön korkealla kallion kielekkeellä ja kuunteli avaruudessa humajavan meren kohinaa ja puhui tähdille:

»Te kuolemattomat, miksi te kilpailette kuolevaisen kanssa! Te julmat, te julmat, miksi riistätte sydämen sydämelliseltä, te sydämettömät, te tunteettomat! Minua on sanottu Kypron tähdeksi, mitä se minua hyödyttää, kun hän huomaa vain teidät, ei minua! Te käsittämättömät, te tuntemattomuudessa ijäti tuikkivat, miksi ryöstätte hetken lapselta hänen onnensa sinä ainoana hetkenä, jolloin hän voisi olla onnellinen?»

Ja Arkhidike painoi kahden käden sydäntään ja luuli kuolevansa.

Seuraavana päivänä oli Astarten juhlapäivä, mutta Arkhidike ei enää tanssinut.

Kun hän näki Myrtaioksen, meni hän hänen luokseen ja kysyi:

— Mistä aiot sinä laulaa tänä iltana?

— Jumalasta, vastasi Myrtaios.

— Minäkin osaan lauluja monesta jumalasta, sanoi Arkhidike, Dionysoksesta ja Aphroditesta, Astartesta ja Artemiista, yksinpä synkeästä Persephonestakin. Ketä niistä aiot sinä ylistää, muukalainen?

— En ketään niistä, vastasi Myrtaios. Olen sepittänyt rukouksen tuntemattomalle jumalalle.

Arkhidike katsoi häneen oudoksuen.

— Kaikki jumalat tunnetaan. Kuka olet sinä, joka rohkenet hyljätä entiset ja luoda uusia?

— Olen runoilija.

— Mikä on runoilija?

— Mies, joka etsii kauneutta.

Arkhidike mietti hetkisen ja virkkoi:

— Jos etsit kauneutta, muukalainen, miksi et siis tahdo löytää sitä, miksi et siis näe sitä, mikä on silmäisi edessä? Enkö minä ole kaunis, sano? Mitä siis etsit enemmän?

— Etsin sitä, mitä en löydä, ja löydän sitä, mitä en etsi, vastasi
Myrtaios.

Ja sitten lauloi hän hymninsä tuntemattomalle jumalalle ja sillä oli ihmeellinen vaikutus.

Astarteen kulkueessa olevat naiset lakkauttivat hyppynsä, phalloskuvat putosivat heidän käsistään. Monet heittivät seppeleet otsaltaan ja painoivat päänsä alas. He tunsivat kuin olisi heidän ilonsa ollut vain turhaa huvin haikeutta, ei oikeaa iloa, heidän jumalansa vain tyhjiä ja karkeita näkökuvia vailla elämää ja pyhyyttä.

Jokin outo oli vallannut Kypros-saaren juhlijat. Juhla ei tuntunut enää juhlalle. Soihdut sammuivat sytyttäjäin puutteessa. Alastomat tanssijattaret häpesivät ja hiipivät tiehensä.

Kaikki menivät hiljaa kotiinsa. Ainoastaan Arkhidike ja Myrtaios olivat enää joukosta jälellä.

Arkhidike katseli kaihoisasti häipyneen juhlan rippeitä, maahan poljettuja hunnun siekaleita, kuihtuvia kukkaköynnöksiä ja nokisina suitsevia, sammuvia ilotulia.

— Näetkös, sanoi Arkhidike, sinä riistit pois heiltä heidän elämän riemunsa!

— Minä annoin heille sijaan parempaa.

— Mitä se olisi?

— Kuolemattomuuden toivon.

— Sinä riistit heiltä heidän helisevät hetkensä, ainoan, mikä kuolevan elämässä on kuolematonta!

— Minä annoin heille sijaan suurempaa.

— Ja mitä se olisi?

— Aavistuksen iankaikkisesta.

— Kaikille olet siis antanut korvausta, Myrtaios, minulle et!

— Sinulle!

— Niin, minulta sinä ryöstit sydämen, Myrtaios. Millä korvaat sen?
Millä maksat sen?

— Runoilija ei voi maksaa muulla kuin runollaan. Jos tahdot, neito, laulan sinullekin laulun.

Ja Myrtaios lauloi hänelle laulun rakkaudesta.

Seuraavana päivänä sulkeutui Arkhidike huoneeseensa ja lauloi laulua rakkaudesta.

Hän oli heittänyt yltään kaikki korunsa. Ainoastaan yksinkertainen peplos verhosi hänen lumivalkeita jäseniään. Hän ei kaivannut enää mitään ulkonaisia koristeita, sillä hän oli nyt saanut kallisarvoisimman korun, minkä nainen voi saada: rakkauden.

Ja hän lauloi, niinkuin voi laulaa ainoastaan rakastavainen sydän, joka odottaa armastaan.

Päivän kehrä kiersi yli keskitaivaan ja painui hiljalleen taivaanrantaa kohti. Ja yhä lauloi Arkhidike samaa laulua. Satakieli lehdossa löi pari kertaa helskyviä kastanjettejaan, mutta kuultuaan Arkhidiken sävelen se vaikeni ja nukahti oksalleen. Kaupustelijat, jotka kulkivat ohitse huutaen kaupaksi oliiveja, melooneja ja viikunoita, pysähtyivät, tulivat hajamielisiksi ja unohtivat laskea rahojaan. Lempivät hymyilivät ja kyynelöivät ja kuljeskelivat sanattomassa autuudessa ilta-raikkailla puistokujilla. Moni nuori mies ripusti seppeleen tai lahjan Arkhidiken ovelle, mutta hän ei ottanut vastaan ketään. Hän vain tuijotti ikkunastaan liikkumattomana tuoksuvain myrttilehtojen tummiin holvikkoihin.

Kuu nousi taivaalle. Yö-kasteisen ilman hengitys väristi hänen ruumistaan.

Miksi ei Myrtaios tullut?

Vihdoin oli hän tuntevinaan Myrtaioksen askeleet, kuulevinaan Myrtaioksen äänen. Hän viritti uudelleen laulun, jota hän oli laulanut koko päivän ja odotti.

Tosiaan. Siinä tuli Myrtaios. Mutta hän ei tullut yksin. Hän kulki ohitse keveästi teiskaten, jotakin vallatonta säveltä viheltäen ja käsi pienen huilunsoittajattaren uumilla. Silloin tällöin hän nauroi ja nipisti tyttöä veikeillen leuasta.

Laulu tyrehtyi Arkhidiken huulille. Hän luuli sydämensä pysähtyvän. Hän sanoi orjattarelleen:

— Mene Myrtaioksen luo ja sano hänelle, että Arkhidike haluaa puhua hänen kanssaan!

Kauan antoi Myrtaios odottaa itseään. Ainakin olivat nuo hetket
Arkhidiken mielestä pitkät kuin vuosisata.

Mutta kuullessaan Myrtaioksen lähestyvän hän painoi alas levottomuutensa, salasi tuskansa ja virkkoi nauraen:

— Haluaisinpa kysyä sinulta jotakin, Myrtaios! Olen huomannut, että tiedät enemmän kuin yhden salaisuuden, ja arvannet, mikä niistä on minunlaiselleni naiselle kaikista tärkein. Se on tietysti rakkauden salaisuus. Laulun rakkaudesta olet antanut, et itse rakkautta. Tähän asti ovat kaikki rakastaneet minua. Sinä olet ensimäinen, joka et sitä tee. Sinun jälkeesi voisi tulla vielä useampia samanlaisia. Se seikka huolestuttaa minua. Sano minulle siis syy, miksi en miellytä tai millä neuvoin voisin miellyttää. Sano minulle, miksi sinä et rakasta minua!

— Oh, vastasi Myrtaios naljaillen, et voi syyttää minua rakkauden puutteesta. Minä rakastan sinussa, kaunis neito, kaikkea, mikä sinussa on rakastettavaa, ja sitä sinussa on sangen paljon: nuo aaltoilevain rintojesi kiinteät, kilvillä piiritetyt pyöröt, nuo alabasterinvalkeat käsivartesi, joissa kultakäädyt ja hopearihmat kimaltelevat, nuo karkelon kuumeisessa lennossa soljuvat, kuin utupilvessä kimmoilevat, hohtoverkolla vyötetyt lanteesi, nuo myrttiseppele-kierteet paljaiden jalkojesi ympärillä, nuo maidonkuultavain olkaisi smaragdisilmäiset soljet ja tuo kukkamaalauksilla kirjailtu himationisi, joka on kuin kuningattaren, ja jaspisripasi ja helosormuksesi ja …

Arkhidike katsoi Myrtaiokseen hämmästyneenä. Äkkiä hän kalpeni suuttumuksesta keskeyttäen hänen kukkaiskielisen sanatulvansa.

— Sinä teet minusta pilkkaa! huudahti hän leimuavin silmin. Silloin, kun olin puettu kuin kuningatar, käänsit sinä katseesi minusta pois ja lauloit kedon kukkasista; silloin kun myrttiseppeleet kiersivät paljaita jalkojani, kaihosit sinä kylmänkimmeltäviä tähtiä, ja nyt kun minulla ei ole muuta koristusta kuin kukkaset ja tähdet sydämessäni, rakastat sinä sitä kiiltävää rihkamaa ja halpaa kamaa, jonka olen heittänyt nurkkaan! Se on järjetöntä!

— Rakkaus on aina järjetöntä, vastasi Myrtaios.

— Kaiken tämän olen kuitenkin tehnyt sinun vuoksesi. Sinä olet epäoikeudenmukainen.

— Rakkaus on aina epäoikeudenmukainen. Se on mysteerio, se on Jumalasta. Se kohtaa ihmisen odottamattomimmalla hetkellä. Sano sitä miksi tahansa, julmaksi, suloiseksi, rumaksi tai kauniiksi, myrkylliseksi sapeksi tai ambrosiaksi ja nektariksi! Kaikkea sitä se on, oikeudenmukainen ei milloinkaan! Se on ainoa asia maailmassa, jota ei voida koskaan ansaita.

— Haluaisin kuitenkin yrittää, sanoi Arkhidike mietteissään. Jää luokseni, Myrtaios, vaikka et minua rakastakaan, vaikka lempesi onkin oikullisempi kuin tuuli ja aaltojen leikki. Minulla olisi todellakin sinulta paljon opittavaa! Saat rikkautta, niin paljon kuin tahdot!

— Minä en tahdo rikkautta. Rikkaus on rupinen käärinliina, joka saastuttaa sielun ja ruostuttaa soiton. Minun täytyy säilyttää sieluni puhtaana ja lyyrani kielet kirkkaina.

— Saat iloa ja riemua aamusta iltaan ja illasta aamuun.

— Minä en tahdo iloa. Ilo on tyhjä, pilaantunut siemen. Suru yksin on hedelmällinen. Ja minun täytyy lakkaamatta kantaa hedelmää.

— Saat sen, jota en vielä kenellekään ihmiselle ole antanut. Saat rakkauteni, rakkauden, jonka veroista ei maailma milloinkaan ole nähnyt.

— En tahdo rakkautta, se on orjuutta. Vapaus on elinehtoni, muuten en voi laulaa ja minun täytyy laulaa lakkaamatta, sillä ihmiset tarvitsevat lohdutusta lakkaamatta.

— Miksi et siis tahdo lohduttaa minua? Jää minun luokseni, Myrtaios, ja anna minulle se, minkä annat kaikille muillekin, balsamia tuskaani!

— Kuinka voisin jäädä yhden luokse, kun tuhansien tuska huutaa minua luokseen! Kaikki tuntemattomat sielut ja tuntemattomat kohtalot odottavat minua. Minä olen koko maailman oma. Minä rakastan kaikkea ja kaikkia. Minulla on kiire. Minun täytyy ehtiä elää tuhat elämää ja kuolla tuhat kuolemaa tänä lyhykäisenä ikäkautenani. Maailma on täynnä naisia, samanlaisia kuin sinä, ja kaikki odottavat he, että minä ratkaisisin heidän arvoituksensa.

Arkhidike hymyili surumielisesti.

— Myönnän, että olen itselleni arvoitus, mutta sinä olet minulle vielä suurempi. En ymmärrä sinua.

— Et. Ei kukaan ymmärrä minua, mutta minun täytyy ymmärtää kaikki. Se on kutsumukseni. Jos hukkaisin sieluni yhden käsiin, olisi se koko maailmalle korvaamaton tappio. Sinä et sitä tajua, tyttö! Näetkös, minä sanon: ihmiset, meri välkehtii, tuuli soi! Ja he näkevät meren välkkeen ja kuulevat tuulen soiton. Minä sanon: teidän sydämenne surut ovat simpukkahelmiä, teidän kadotettu onnenne kadottamattomien aarteiden avain! Ja he näkevät sielunsa pohjattomat rikkaudet. Mutta jos minä ottaisin itseni heiltä pois, häviäisi kaikki: ihmiset unohtaisivat unelmansa, luomakunta kadottaisi kauneutensa, aurinko loistonsa, kukkaset tuoksunsa ja rakkaus suloutensa.

— Voiko rakkaus koskaan olla suloista! huokasi Arkhidike kyyneleen kimaltaessa hänen silmäkulmassaan.

— Rakasta rakkautta, unhoita rakastettusi, kuten minäkin teen. Lukemattomia lemmittyjä olen unohtanut ja lempi kukkii rinnassani! Rakkaus on saavuttamaton. Sen, jonka saa, kadottaa, sen, jota ei saa, omistaa ikänsä kaiken. Jää hyvästi, Arkhidike. Tyttöni odottaa minua. Hän on nuori ja malttamaton! Mutta hän ei rakasta minua. Hän ei ole minulle vaarallinen…

— Jokaista välinpitämätöntä sinä siis lemmit. Sitä ainoaa, joka sinua rakastaa, sinä pakenet. Sinä et ole ihminen!

— En, olen runoilija.

— Sinä olet hirviö!

— Jää hyvästi, Kypron helmi!

Ja Myrtaios lähti iloisesti vihellellen, kuten oli tullutkin.

Arkhidike vaipui ajatuksiinsa.

»En tosiaan ymmärrä häntä», puhui hän itselleen. »Oliko tämä kevytkielinen, himokassilmäinen, viheltelevä keikari, tämä hetken lapsi, joka par’aikaa jossakin pensaston varjossa nipistelee halpa-arvoista, rivosti paljastettua huilunsoittaja-tyttöä, todellakin sama mies, joka äsken haltioituneella laulullaan vallitsi iankaikkisuutta, loi uudet jumalat ja hajoitti Astarten karkelot! Mikä onnettomuus, että minun täytyy rakastaa juuri häntä! Ei ketään muuta. Minä kuolen, ellen saa häntä, tuota paholaista, tuota hirviötä! Mikä onnettomuus onkaan rakkaus!»

Näin vaikeroi Arkhidike maaten suullaan pieluksella ja nyyhkyttäen.

Sitten hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi taas miettiä. Kaikki kiusasi häntä. Kukat ja kallisarvoiset lahjakäädyt, luutut ja huilut, jotka riippuivat ovenkamarassa, raivostuttivat häntä. Hän heitti ne lattialle ja murskasi ne jalkoihinsa! Eikö hän millään voisi masentaa tuota miestä itselleen alamaiseksi?

Äkkiä hän muisti jotakin. Asuihan tuolla vuorenkolossa kuuluisa velhovaimo Dirke, oikea sibylla, jolla oli ihmiskohtalot vallassaan ja tieto menneistä ja tulevista. Hän varmasti antaisi hyvän neuvon.

Arkhidike oli ennenkin turvautunut hänen apuunsa ja saanut häneltä tehokkaita taikayrttejä. Hänen luokseen oli vain mentävä otollisella hetkellä, ensimäisenä yönä uuden kuun syntymisen jälkeen, paljain jaloin, kasteisen kedon poikki, ennenkuin aamun ensimäinen säde oli ehtinyt leikata avaruutta.

Kapea kuun sirppi oli juuri kohonnut taivaalle. Jumalille kiitos, he olivat suosiollisia!

Arkhidike heitti kiireesti harmaan tunikan hartioilleen ja riensi suorinta tietä Dirken luo, läpi pimeän metsikön, yli nukkuvan kedon ja äkkijyrkkien kalliopolkujen.

Dirke ei nukkunut. Hän istui rotkonsa suulla hiljaa huojutellen ruumistaan ja tuijottaen kuin unissaan kävijä johonkin etäisyyteen. Hänen huulensa näyttivät puhelevan jonkun näkymättömän olennon kanssa.

— Dirkemuori, rakas Dirkemuori, huusi Arkhidike hänen korvaansa, kuule minua, auta minua, herää, herää!

— Kas sinäkö se oletkin, kaunokaiseni, sanoi Dirke kuin havahtuen syvästä horroksesta. Ai ai, tulet vähän liian myöhään. Ensimäinen aamuviri on jo häiläyttänyt ruohonkorsia ja veden kalvoa. Tämän yön kauneusyrtit olisivat olleet taitettavat hetkeä aikaisemmin. Nyt ne ovat jo vavahtaneet ja läikähyttäneet pois voimansa.

— Oi, Dirke-muori, en pyydä nyt kauneutta. En välitä siitä, mitä minä sillä teen! Vaikka olisin kaunis kuin Aphrodite, ei minua kuitenkaan rakasteta! Oi Dirke-muori, polvillani sinua rukoilen taikomaan minulle rakkautta!

— Johan nyt kummia kuuluu. Eikö sinua muka enää rakasteta, sinua, joka olet Kypron tähti, Välimeren helmi, Smyrnan juovuttava rypäle… Etkö ole saanut tarpeeksi ihailua!

— Oi, se ei riitä. Mitä minä sillä teen, kun hän ainoa, jota minä rakastan, ei rakasta minua! Oi, anna minulle hänen rakkautensa, Dirke-muori! Kaikki saat, rikkauteni, helyni, koruvaippani, jos annat minulle hänen rakkautensa!

— Ja kuka hän sitten on tuo julmetuinen, joka sinua hylkii?

— Myrtaios! Runoniekka!

— Ai ai, lapsi, vaarallista, vaarallista! Luovu hänestä ajoissa!

— Et siis voi taikoa hänen sydäntään minulle suosiolliseksi?

— Sitä en ole sanonut. Mutta jos sen tekisinkin, ei se olisi onneksi sinulle.

— Voi, en välitä onnesta, en rikkaudesta! Ei hänkään välitä sellaisesta. Hän ei välitä mistään!

Ja minä, minä en välitä muusta kuin hänestä! Armahda tuskaani!

— Onko sinulla, tyttäreni, jotakin esinettä, joka on kuulunut hänelle?
Jotakin lahjaa, jonka hän on antanut?

Arkhidike pudisti päätään murheissaan.

— Ei, ei hän ole antanut minulle mitään lahjaa.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Todellakin. Minulla on laulu, jonka olen saanut häneltä.

— Ja mitä siinä sanotaan?

— »Minä etsin sitä, mitä en löydä, ja löydän sitä, mitä en etsi. — Sen, jonka saa, kadottaa, sen, jota ei saa, omistaa ikänsä kaiken»… Se on rakkauslaulu, muoriseni.

— Vai sitä lajia. Tuo ei ole mikään rakkauslaulu, se on noidanlaulu, tyttäreni. Oikea noidanlaulu! Niinkuin en minä sitä tuntisi. »Virrat lähteisiinsä virtaavat, sade taivaaseen takaisin juoksee, aurinko kylmää hohkaa, lumi lämmittää! Vale totta, tosi valhetta on!»

Dirke huojutteli itseään taas kuin horroksiin vaipumaisillaan.
Arkhidike säikähti.

— Oi oi Dirke-muori, kuule minua! Sano mitä minun on tehtävä!

— Kavahda sitä miestä, tyttäreni. Hänen käsissään särkyy kaikki, elämä ja rakkaus, ihmiset ja ihmisonni! Unelma yksin hänet vangitsee. Älä anna itseäsi hänelle, lapsi! Korusi särkyy.

— Särkyköön kaikki, kunhan vain saan hänen rakkautensa!

— Ja mitä olet tehnyt sitä saavuttaaksesi?

— Kaikkeni olen tehnyt. Olen pukenut itseni häntä varten ihanaksi, olen tanssinut hänelle parhaimmat tanssini, olen nauranut ja itkenyt ja rukoillut, olen odottanut häntä kokonaisen päivän ja yön ja laulanut hänelle hänen oman laulunsa, mutta hän on sulkenut minulta silmänsä ja korvansa, kääntänyt päänsä pois tai taputtanut minua hajamielisesti päälaelle kuin koiraa. Ja tänään hylkäsi hän seurani kiiruhtaakseen halvan huilunsoittajattaren, pahatapaisen Taisan käsipuoleen, vaikka juuri hänen tähtensä olin sulkenut oveni kaikilta muilta.

— Typerästi olet toiminut, tyttäreni, sanoi viisas Dirke, perin typerästi. Sinun tulee avata ovesi selko seljälleen vieraille, ja antaa hänen rakkauslaulunsa sille, josta vähimmän välität, ja kun hän sinua lähestyy…

— Oi, ei hän minua lähesty… Siinäpä se juuri on…

— Ala keskeytä minua! Kun hän sinua lähestyy, sanon minä, niin pitää sinun häpeällisesti ajaa hänet pois luotasi. Kun hän pyytää sinulta suudelmaa, tulee sinun sylkeä häntä silmille. Ja jos hän sinua silittää, tulee sinun lyödä häntä. Kun mielesi tekee lentää hänen kaulaansa, käännä hänelle selkäsi ja pue rakkautesi vihan ja halveksinnan sanoihin. Ja jos hän sinua kaikesta huolimatta vielä lähestyy, niin iske vaikka tikarilla!

Arkhidike oli kauhistuneena kuunnellut vanhan noitavaimon puhetta.

— Dirke-muori, huudahti hän, vaietkaa toki, ette tiedä, mitä te puhutte, ette tiedä, mitä rakkaus on! Minä, joka ennen itse mieluummin kuolisin tuhat kertaa, ennenkuin löisin häntä!

— Parempi olisikin sinulle kuolema kuin Myrtaioksen rakkaus, vastasi Dirke synkeästi. Itse olet sitä tahtonut. Tahdotko siis hänen rakkautensa vai etkö? tiukkasi hän kiukkuisesti.

— Tahdon, tahdon, henkäisi Arkhidike kiihkeästi.

— Millä ehdolla tahansa?

— Niin.

— Tee siis, kuten olen sanonut.

— Voi, se on kovin vaikeata.

— Se on kumminkin ainoa keino, vakuutti sibylla. Mutta onnettomuudeksesi sitä minulta pyydät. Muista se!

— Eikö sinulla, Dirke-muori olisi jotakin muuta loihtua, taikajuomaa, lemmenyrttiä…?

— Jos et usko minua, miksi sitten tulet luokseni, ärähti Dirke ja hänen silmänsä leimahtivat pahaenteisesti.

— Oi älkää suuttuko, Dirke-muori! Älkää peruuttako loihtuanne. Minä uskon jo, uskon…

— Ainoa keino, sanon minä.

Arkhidike huokasi syvään ja lähti kotiin raskaalla mielellä.

Koko yön istui Arkhidike valveilla ja kehräsi kultalankoja, mutta enemmän vielä kehräsivät hänen aivonsa ajatuksia.

Seuraavana päivänä piti hän suuret kemut, johon kaikki Kypron jaloimmat miehet olivat kutsutut, lisäksi ateenalainen kuvanveistäjä Alyattes, joka oli saanut luvan veistää Aphrodite-patsaansa Arkhidiken muotojen mukaan, sekä nuori mytileneläinen runoniekka Deiokes. Nämä molemmat juhlavieraat istuivat Arkhidiken molemmilla puolin.

Deiokes oli emäntänsä kunniaksi sepittänyt laulun, ja Arkhidike, joka näytti olevan kaikkein rakastettavimmalla tuulellaan, joskin arvokas ja hillitty, ylisti sitä pilviin. Mutta Myrtaioksen laulun heitti hän muutamin pilkkasanoin jalkojensa juuressa kaislamatolla istuvalle foinikialaiselle orjapojalleen Sostrikselle.

— Mitä! huudahti Myrtaios, tunkien esiin kestiystäväin parvesta, lahjoitatko sinä minun runoni orjalle!

— Kah, tulet hakemaan palkkaasi, virkahti Arkhidike, heittäen hänen jalkoihinsa muutaman drakhman.

Myrtaios punastui suuttumuksesta hiusrajaansa myöten.

— Sinä et siis ainoastaan halveksi lauluani, vaan rohkenet solvata minuakin, kurja hetaira! huusi Myrtaios poissa suunniltaan.

— Heittäkää ulos tuo maankiertäjä, tuo rauhan häiritsijä ja riitapukari, sanoi Arkhidike rauhallisesti orjilleen.

— Varokaa koskemasta minuun! karjui Myrtaios. Vai heitättäisit sinä, halpa ilotyttö, ulos minut, maankuulun Myrtaioksen, jonka suosiota kaikki linnanrouvat ja kuninkaantyttäret turhaan tavoittelevat. Ahaa, olet myrtynyt siitä, etten ole kunnioittanut vielä sinua suudelmalla. Malta, tyttöseni! Älä ole epätoivoissasi! Entäpä jos suostuisin vielä sinuun… Alentuisin antamaan sinulle pienen suukkosen… Mitä sanot! Vieläkö sittenkin ajat minut pois!

Arkhidike oli noussut seisomaan. Hänen silmänsä iskivät tulta, hänen huulensa värisivät väärentämätöntä vihaa ja ylpeyttä.

— Surmatkaa tuo kerskuri ja lemmenkerjäläinen, joka uskaltaa loukata
Kypron valtiatarta! huusi hän.

Syntyi sanoin kuvaamaton sekasorto. Säilät ja peitsen terät välähtelivät. Mutta Myrtaios vältti iskut. Kahdella hyppäyksellä oli hän Arkhidiken vieressä ja nosti hänet käsivarsilleen.

Samassa heltisi hänen otteensa. Hän oli saanut keveän iskun oikeaan käsivarteensa Arkhidiken arabialaisesta tikarista, jonka tämä oli kätkenyt hihaansa.

— Niin käyköön jokaiselle, joka väkivallalla rakastaa! huudahti
Arkhidike.

Myrtaios vaipui vertavuotavana polvilleen hänen eteensä.

— Niin juuri, niin juuri pitikin sinun tehdä! Miten sinä olet ihana, Arkhidike! läähätti hän. En ole tiennyt, että olet niin kaunis. Anna minulle kauneutesi, niin saat minun elämäni!

— Minun kauneuteni kuuluu Alyatteelle ja hänen taltalleen.

— Sitä ennen herpoo taltta Alyatteen kädestä! Minä vannon sen!

— Mene! Maailma on täynnä naisia!

— Oi, Arkhidike, sinä tiedät varsin hyvin, että sinä olet ainoa nainen minun maailmassani. Minulla ei ole muuta kuin sinä. Surmaa minut, mutta anna minulle rakkautesi!

— Mene kuninkaantyttäriesi luo!

— Sinä olet ainoa kuninkaallinen heistä kaikista. Salli orjasi suudella jalkojesi tomua!

— Etkö siis enää rakasta vapauttasi?

— Minä rakastan ainoastaan sinua.

— Etkö pelkää, että sielusi puhtaus varisee hetairan sylissä?

— Rakkaus yksin on puhdasta, rakkaus yksin puhdistaa. Ja minä rakastan sinua, Arkhidike!

— Etkö pelkää, että laulusi, jonka tulee kantaa kaikkien kuuluville, vaikenee?

— Minä laulan sinun ylistystäsi kuolemaani asti. Laulan laulun, joka kantaa sinun nimesi maailman ääriin ja jollaista ei maailma vielä milloinkaan ole kuullut!

Arkhidike hymyili.

Dirken loitsu oli tehonnut.

Juhlat jatkuivat, mutta nyt istui Myrtaios yksin Arkhidiken vierellä.

Kolme kuukautta olivat he niin onnelliset kuin ihmiset ylimalkaan voivat olla.

— Eikö ollut totta, kun sanoin, että antaisin sinulle autuuden ennen olemattoman? saattoi Arkhidike kysyä armaaltaan.

— Totta, totta, vakuutti Myrtaios. Ja enkö ollut oikeassa väittäissäni, että lauluni sinusta saisi siivet kuolemattomat? sanoi Myrtaios.

— Olit, olit, armaani, myönsi Arkhidike.

Mutta sitten eräänä päivänä erotti Arkhidike ikäänkuin pienen, tuskin huomattavan pilven Myrtaioksen silmässä. Ja se pilvi kasvoi vähitellen, siirtyi otsalle ja ohimoille.

Myrtaios ei laulanut enää niinkuin ennen. Hän vaikeni enimmäkseen eikä aina muistanut vastata Arkhidiken suuteloihin.

— Mitä sinä mietit? Etkö enää ole onnellinen?

— Mitäpä onnestakaan! vastasi Myrtaios jörösti. Eihän ihminen ole yksinomaan sitä varten luotu. Jos ei hän joskus olisi onneton, mitä tietäisi hän onnestakaan!

— Etkö siis enää rakasta minua?

— Enemmän kuin ennen.

— Mikä siis murehduttaa mieltäsi?

— Juuri rakkauteni.

— Näethän, että olen tässä, että olen kokonaan sinua varten, että silmäni puhuvat samasta uskollisuudesta kuin suuni.

— Rakastan sitä, minkä näen, mutta vielä enemmän sitä, mitä en näe.

— Mitä tarkoitat?

— Rakkauteni vaatii liian paljon.

— Enkö ole antanut sinulle kaikkea?

— Ethän voi antaa sitä, mitä sinulla ei ole.

— Mitä se on?

— Sieluasi. Tahdon sielusi, sielusi, kuuletko! Mutta et voi antaa sitä, kun sinulla ei ole sitä.

— Minullako ei ole sielua… toisti Arkhidike ihmetellen. Mistä tiedät, että minulla ei ole sitä?

— Siitä, että sinä heijastat vain omaani. Sinä elät minun elämääni, laulat minun laulujani, kärsit minun tuskiani, iloitset minun ilojani. Itse sinä olet tyhjyyttä täynnä. Sinulla ei ole muuta sielua kuin minun. Olen useasti etsinyt sitä ja aina löytänyt vain omani.

— Se johtuu siitä, että rakastan sinua, sanoi Arkhidike hiljaa.

— Niin he sanovat kaikki, kun he tahtovat peittää tyhjyyttään, virkkoi Myrtaios. Kumminkin olet sinä kauniimpi ja parempi kuin nuo muut, vaikka oletkin vain hetaira.

Arkhidike säpsähti sisäisesti.

— Minä olin hetaira, silloin kun en vielä tuntenut rakkautta, mutta sitäkin ennen olin minä kuninkaantytär.

— Ha haa, ha haa, nauroi Myrtaios. Siitä nyt näet itsekin, millainen pieni matkiva apina sinä olet! Minä sanoin sinua kuninkaantyttäreksi. Minä kuvittelin sinut kuninkaantyttäreksi, siksi että nostin sinut kilvelle ja aateloin sinut unelmissani. Ja nyt sinä sanot itse ja ehkä vielä uskotkin olevasi kuninkaan tytär!

— Sinä et siis usko sitä, Myrtaios?

— En, totta tosiaan, yhtä vähän kuin että sinulla on sielu. Jos sinulla se olisi, olisitkin täydellinen. Mutta älä siitä huoli! Runoilija löytää ihanteensa epätäydellisestäkin. Haluaisitko todellakin niin kernaasti olla kuninkaantytär! Ei sillä väliä! Lopultakin merkitsee paljon vähemmin se, kenestä me olemme syntyneet, kuin ketä varten me olemme syntyneet. Ja sinä, Arkhidike, olet aikojen alusta luotu minua varten! Olethan sinä kuningatar, sillä minä olen kuningas mielikuvien rajattomassa valtakunnassa!

Mutta Arkhidike jäi murheelliseksi kaikista Myrtaioksen vakuutteluista huolimatta.

»Oi», huokasi hän sydämessään, »kaikki on kadotettu. Jälleen etsii hän sitä, jota hän ei löydä. Rakkauden laulu on lopussa, noidanlaulu taas alkanut. Vielä kerran on minun kysyttävä neuvoa Dirkeltä.»

Hämäräisenä yönä uuden kuun syntymishetkellä hiipi Arkhidike uudelleen vanhan velhovaimon luo.

— Dirke-muori, rukoili Arkhidike, auta minua vielä kerran!

— Onko Myrtaios siis jättänyt sinut? kysyi Dirke.

— Ei, mutta hän ei usko minulla olevan sielua. Anna minulle sielu,
Dirke-muori, joka todistaa olemassa-olostaan.

— Sielu! Vai se häneltä nyt puuttuu. Enkös sitä sinulle jo sanonut, tyttäreni, murisi Dirke, että Hadeksen polulle astut ruvetessasi sitä miestä miellyttämään.

— Oi, anna minulle neuvo, miten saan hänet uskomaan, että minulla on sielu, muuten kadotan hänen rakkautensa!

— Sielu! Ota sielusi häneltä pois, niin hän uskoo!

— Ottaa häneltä pois sieluni! Mutta sehän on yhtä rakkauteni kanssa! Ja sitä en voi rinnastani riistää, niin kauan kuin pieninkin elämänkipinä siinä kytee.

— Siis — tiedät tien, tyttäreni.

Arkhidike kalpeni.

— Siis kuolla! kuiskasi hän.

Dirke nyökkäsi.

— Joka tahtoo kaikki voittaa, hänen täytyy panna kaikki alttiiksi. Ota rakkautesi pois ja hän on sen vanki! Ota sielusi pois ja hän uskoo siihen iankaikkisesti!

— Sinä vannot sen, Dirke?

— Kautta vanhojen sibylla-silmieni.

Arkhidike tuijotti kimaltavin silmin pimeyteen.

— Minä tahdon siis kuolla ja voittaa! sanoi hän.

Hitaasti hän asteli pitkin kalliopolkua kotiinsa päin, silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan meren lakkaamatonta laulua tai sormielemaan tien vierellä kasvavien kukkien korsia, joiden vilpoista tuoksua hän ei enää koskaan saisi hengittää.

Mutta eniten kuunteli hän oman sydämensä laulua. Ei koskaan ennen ollut se niin laulanut. Aivan kuin olisi suuri, salaperäinen, näkymätön lintu istahtanut hänen olalleen. Iankaikkisuuden siivenlyönnit tuntuivat ilmassa. Menneisyys ja tulevaisuus raukeni. Jumalat astuivat alas taivaistaan ja haastoivat äänettömässä yössä.

»Nyt minä tiedän, miltä tuntuu olla runoilija», ajatteli Arkhidike.

Hän istuutui kalliontörmälle ja hymyili onnensa äärettömyydelle.

Myrtaios oli koko yön odottanut, tähystellyt ja vaaninut. Äkättyään vihdoin Arkhidiken istumassa korkealla rantaäyräällä, syöksyi hän tämän luokse kuin raivoisa jalopeura.

— Missä olet ollut näin myöhään yöllä ja näin kauan? huusi hän jo kaukaa ja hänen silmissään leimusi hurja tuli.

— Kävin etsimässä sieluani, vastasi Arkhidike uneksivasti.

— Älä ilveile! Vastaa suoraan, kenen luona olet käynyt. Kenties mielistelee sinua vielä tuo pullea nahkaleili, Alyattes?

— Kävin etsimässä kuningaskruunuani.

Myrtaios tarttui tuimasti hänen ranteeseensa: — Kenties on sinut lumonnut tuo tyhjä raakunkuori, Deiokes? Tunnusta, että olet vaeltanut väärillä poluilla!

— Kun kerran on eksynyt oikealta tieltä, ovat kaikki tiet yhtä vääriä, vastasi Arkhidike. Väärin oli, etten kuollut jo äitini kohdussa, väärin, etten heittäytynyt aaltoihin pakkopurren minua kuljettaissa tänne synnyinmaani maireilta rannoilta. Voi poloja sisariani, Egyptin faaraon tyttäriä, saman kohtalon alaisia kuin minäkin! Voi julmaa isää! Väärin oli, etten iskenyt tikaria hänen rintaansa, kun hän meidät, omat lapsensa, hupinaisiksi tuomitsi, väärin, etten mieluummin antanut muurata itseäni elävältä hänen häpeällisen pyramiidinsa pohjamuriin! Nyt on häpeäni kaikille tunnettu! Väärin oli, että rakastin sinua, oi Myrtaios, ja väärin olisi ollut, jos en olisi sinua rakastanut!

Sinä luulet, että unelmoiminen on vain runoilijoiden etuoikeus, että vain runoilijalla on saavuttamaton ihanne, että vain he etsivät sitä, mitä he eivät löydä. Kaikki me olemme siinä suhteessa samanlaisia. Meidän kätemme ovat lyödyt kahleisiin, jalkamme juotetut liejuun, kohtumme kuivetetut hedelmättömiksi, vaikka olemme luodut kantamaan jumalille hedelmiä vapaudessa ja puhtaudessa. Kaikki me olemme runoilijoita me ihmiset! Kaikki me kärsimme ja suremme ja kaipaamme sitä, mitä emme voi saada. Me uneksimme olemattomia, kukimme vain kuvitelmissamme ja elämme elämää, joka ei ole meidän! Niin olen minäkin tehnyt Ero meidän välillämme on vain siinä, että me muut saamme maksaa unelmastamme kalliimmin kuin te runoilijat, jotka ette tee tiliä kuvitelmistanne. Te teette niistä vain lauluja. Me teemme niistä elämää, tai yritämme ainakin, ja saamme maksaa sen yrityksen hengellämme. Sillä unelma soveltuu runoon, ei elämään.

Sinä olit minun unelmani, Myrtaios, minun kuninkaallinen unelmani, ja tahdon maksaa siitä myös kuninkaallisen hinnan, koska kerran olen kuninkaantytär. Annan sinulle huomenlahjan, Myrtaios, en kultaa, sillä kulta on multaa; en rikkautta, rakkautta enkä riemua enää tarjoa, sillä niitä tarjoaa jokainen. Annan sinulle vapautesi takaisin, Myrtaios! Sinä elämäni parhain unelma, maksan sinusta hengelläni!

Näin sanottuaan ja ennenkuin Myrtaios oli ehtinyt aavistaakaan, oli Arkhidike korkealta kallionkielekkeeltä heittäytynyt alas aaltojen syliin.

Samassa nousi aurinko purppuraisin siivin merestä sammuttaen viimeiset himmeät tähdet ja levittäen ruusuisen kajastuksen yli Kypron punervain kallioiden, tummien sypressipylväiden, heleiden viinimäkien, yli aavan, hopeavälkkeessä utuilevan vedenpinnan.

Kauan aikaa oli Myrtaios tämän jälkeen kuin mielipuoli. Hän oli lohduton, kuin kivettynyt suruunsa. Hän ei syönyt, ei juonut eikä laulanut.

Sitten alkoi hän valittaa eikä hänen valituslaulullaan ollut loppua:

»Arkhidike on kuollut, kuollut! Mitä on maa ja taivas ilman Arkhidikea! Mitä minun elämäni ja elämäntyöni! Hän oli minun runottareni! Ja hän oli itse suurempi runoilija kuin minä! Hän oli ainoa ihminen, jolla oli sielu tässä sieluttomassa maailmassa, ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut tai koskaan tulen rakastamaan, ainoa, jota saatoin kunnioittaa, valepuvussa oleva kuninkaantytär, jota sokeat silmäni eivät tunteneet. Ja hänet olen kadottanut! Voi tuskien tuskaa!

»Ja sinua minä soimasin ja solvasin, Arkhidike! Voi kurjuuden kurjuutta! Liian myöhään tunsin sinut. Sinä ymmärsit minut, mutta minä en ymmärtänyt sinua. Sinulla oli sielu hienompaa ainesta kuin minulla!»

Väliin saattoi Myrtaios myös raivota, raastaa tukkaansa, heittää herjasanoja vainajalle:

»Voi naisellista viekkautta! Kuolla valhe huulillaan! Niin juuri sinä teit, Arkhidike! Muka vapauden annoit! Miksi menit pois ja katkaisit siteet, miks’et ole tuossa edessäni minua valkein käsivarsin kiertämässä, että voisin sinut hyljätä. Jos olisit pitänyt minua orjuudessasi, olisin ollut vapaa. Mutta kun annoit minulle vapauden, olen iankaikkinen orjasi. Ja sen sinä tiesit, sinä kaunis noita! Voi naisellista viekkautta! Voi kostojen kostoa!»

Näin tuskitteli ja suri Myrtaios ikänsä kaiken. Arkhidike oli voittanut.

Ja siitä ajasta alkaen istuvat kaikki runoilijat hetairojen jalkojen juuressa, laulavat heistä ja uskovat heidän sieluunsa, jota heillä ei ole, ja etsivät heidän joukostaan kuninkaantytärtä, jota eivät ikänänsä löydä.

Mutta kitsaan faaraon kerrotaan saaneen pyramiidinsa ja säilyttäneen aarteensa koskemattomina — hänen seitsemää tytärtään lukuunottamatta —.

NÄKYMÄTÖN RISTINPUU ELI KUOLEMAN LÄHETIT

Labia oli tunturilakeuksien lapsi, kuten hänen isänsäkin, joka oli metsänkävijä. Mutta hänen äitinsä oli tullut jostakin kaukaa idästä, auringonnousun maasta, jossa kerrottiin olevan suuria, hitaina vieriviä virtoja, marmorikuultoisia palatsikaupunkeja ja ihanasti puetettua kansaa, helistimet korvissa, norsunluurenkaat nilkoissa ja purppuraiset vaipat hartioilla. Näistä oli hän eläessään joskus kaihomielin haastellut tyttärelleen, joka oli vaeltelevan elämän ja villien vuoristojen kasvatti, mutta mieleltään yhtä lempeä kuin isänsä oli hurja, yhtä rauhallinen kuin tämä oli levoton ja sitäpaitsi niin kaunis, että yksin metsän puutkin kääntyivät katsomaan hänen jälkeensä, kun hän kulki ohitse. Mutta ei hän itse sitä aavistanut. Kukapa sen hänelle olisi sanonutkaan. Eikä hän näyttänyt kenenkään ihailua kaipaavan. Kuunvalossa kylpevät vuoren harjanteet, kuilujen synkät syvyydet, aurinkokylläiset ruohokentät ja laaksojen suhisevat poppelit ja kukkakentät olivat kutoneet hänen uneksiviin silmiinsä jonkinlaista hämyilevää lumousta, jonka piirissä hän parhaiten viihtyi.

Labia oli omituinen, hiljainen tyttö, joka eli omaa salaperäistä elämäänsä, viettäen aikansa unissa, näyissä ja kummallisissa mielihaaveissa.

Niinpä hän kerrankin näki tällaisen unen.

Hän oli istuvinaan ihanassa yrttitarhassa, niin ihanassa, ettei hän ollut sellaista koskaan ennen nähnyt, tuuhean hedelmäpuun alla, jonka nimeä hän ei tiennyt. Oudon puun hedelmät hohtivat kirkkaina kuin puhtain kulta. Hänen niitä ihmetellessään putosi yksi näistä kultaomenoista helähtäen hänen helmaansa ja senjälkeen heti toinenkin ja kolmas. Mutta juuri kun hän aikoi viedä huulilleen tämän mehuisan rypäle-annin, näki hän edessään vanhan, kurttuisen ukon, joka ahnaasti katseli hedelmiä tytön helmassa.

— Antaisitko, kaunis tyttö, minullekin helmasi hedelmistä? kysyi ukko.

— Miks’en antaisi, aivan mielelläni annan, vastasi Labia.

— Et niin antaisikaan, jos tietäisit, kuka minä olen, irvisti ukko.

— Kuka sitten olet?

— Minulla on melkein yhtä monta nimeä kuin on nimittäjää, sentähden ettei kukaan tahdo kuulla mainittavan minua oikealla nimelläni. Mutta raskinpa tuon sanoakin. Minä olen — Kuolema.

— Lietpä kuka tahansa, niin tarvinnet virkistystä sinäkin, sanoi Labia tarjoten hedelmiä.

— Et antaisi, jos tietäisit, mitä hedelmiä sinulla on helmassasi, tenäsi Kuolema. Ne ovat elämänpuun hedelmiä. Olet nuori ja ymmärtämätön. Mutta käsitäthän toki, että jos ja’at niitä pois, jää itsellesi sitä vähemmän. Elämänpuun hedelmät ovat kallisarvoisia ja tarkkaan kullekin luetut. Ei yksikään kuolevainen ole niistä vielä ehdoin tahdoin luopunut. Aina minä niitä kärtän, en koskaan ole saanut muuten kuin väkisin.

— No ota nyt kerrankin sitten mielihyvällä, Kuolema parka, niin myrtynyt mielesi käy hyväksi.

— Etkö siis yhtään pelkää minua? kysyi Kuolema kummastellen.

— En. Miksi minä sinua pelkäisin?

— No siksi… siksi vaan… kun olen niin vanha ja ruma… Kaikki muut pelkäävät. Ei ainoakaan nuori neito ole minulle vielä uskaltanut kättään ojentaa. Uskaltaisitkohan sinä?

Hymysuin ojensi Labia Kuolemaa kohti hennon, läpikuultavan kätensä.

Kuolema katsoi siihen vielä ahnaammin kuin äsken hedelmään, mutta ei tarttunut siihen.

— Miten sinä olet sorea ja pelvoton, virkkoi hän ihaillen. Ei kukaan ole ollut sinun kaltaisesi. Jos minulla olisi sydän niinkuin kuolevaisilla kulkijoilla, voisin melkein rakastua sinuun, vaikka tiedän, että tuo rohkeutesi, joka minusta on ihmisen kallein ominaisuus, sentähden että se on harvinaisin, johtuu kokemattomuudestasi. Sinä et tunne minua, lapsi, enkä minä puolestani tahdo pettää sinua. Minä en ole mikään tavallinen vanha ukko, tiedä se. Minä olen mahtava ja minua mainitaan julmaksi. Minä olen pimeys ja kylmyys. Minä olen hajoittaja ja hävittäjä. Jos nyt tarttuisin tuohon pieneen, lämpöiseen kätöseesi, niinkuin mieleni tekisi, kävisi sinun huonosti, lapsi. Ei kukaan kuolevainen kestä minun käden-antoani. Et sinäkään. Lakastuisit kuin syksyn lehti. Miljoonat madot hyökkäisivät kauniin näkökuvasi kimppuun ja purkaisivat sen aines-osiinsa. Hetken kuluttua olisit vain säälittävä raunio, toukkia kuhiseva likaläjä, joka täyttäisi ilman mädäntymisen lemulla. Noh noh, älähän kauhistu! Minä en ole niin ilkeä kuin miksi minua sanotaan. En tee sinulle mitään pahaa. Pikemminkin tahdon palkita sinulle kauniin hymyilysi. Sellaista ei usein minulle suoda, enkä minä ole luonnostani kiittämätön. Haluaisin antaa sinulle vastalahjan, mutta taidat vähäksyä lahjojani, sillä elämän lahjoja en voi sinulle antaa. Voin ainoastaan leikata poikki elämän. Mutta voinpa odottaakin, sillä elämän valtakausi maan päällä on vain ohimenevää, mutta minun valtani iankaikkinen. Kaikki, mikä on syntynyt, virtaa kerran kuitenkin minun syliini. Harvoin itse näyttäydyn ihmisille. He arastelisivat liiaksi. Nyt olen vain pienellä huvikävelyllä. Mutta minulla on käskyläisiä tuhansia, jotka tottelevat pienintä viittaustani, on lempeitä ja vienoja, uljasryhtisiä ja komeita, joihin ihmiset ilomielin suostuvat. Nyt annan sinulle, Labia, vallan valita läheteistäni sen, joka sinua eniten miellyttää. Minkälaisen toverin haluat saattajaksi rajan toiselle puolen? Tietenkin nuoren ja sorean, koskapa itsekin olet sellainen. Näytän siis sinulle ensin vaikka parhaan sotaherrani.

Kuolema viittasi kädellään. Ja samassa syöksähti heidän eteensä korskuvalla mustalla orhilla päästä kantapäähän mustiin puettu ritari. Hänen ryhtinsä oli korska ja ylpeä ja hänen vaahtoavan ratsunsa silmät iskivät tulta.

— Esitä itsesi, raju ratsumies, käski Kuolema. Mitä tarjoat tälle sorealle neidolle, jos hän sinuun suostuu?

Ratsastaja kumarsi kevyesti.

— Tarjoan itseni, sanoi hän. Se on suurin kunnia, mikä kuolevaisille voi tapahtua. Sillä minä olen korkeaa ritarisukua ja valtaisin kaikista sotaherroista. Nimeni on Musta Surma. Ei kukaan ole vielä voittanut minua turnajaisissa. Lyön yhdellä iskulla tuhat vastustajaa. Missä minä olen kulkenut, siellä ei enää yksikään elävä hengitä. Niin olen kuuluisa voittamattomuudestani, että kun ihmiset vain kaukaa kuulevatkin kannusteni kalinan lähtevät he jo suin päin pakoon…

Tässä keskeytti Kuolema ritarinsa puheen.

— Kerskailija, mikä oletkin! Jos noilla puheilla luulet voittavasi nuoren tytön itsellesi, olet tyhmyri. Sillä hän on nyt minun suojelukseni alla, tiedäkin se. Sinä et voi nyt tapasi mukaan ryöstää väkivalloin impeä satulaasi. Kuitenkin on sinulla tilaisuus häntä hyvällä suostutella. Eikö sinulla siis ole muuta tarjottavana hänelle kuin kannusten kalinaa ja raakoja sotahistorioita?

— Arvoisa neito, virkahti ritari hiukan hiljemmällä äänellä. Enhän minä toki sinua tappotanterille raasta. Koska olet noin kaunis, voin tarjota sinulle iloisempiakin seikkailuja, viedä sinut ensin elämän suureen kukkaisjuhlaan, jossa viininlehväseppel-päiset naiset ja miehet lemmekkäästi karkeloivat mirhamin ja ambran tuoksuissa, mandragorakukkien putoillessa heidän elämänjanoisille povilleen. Mutta ennemmin tai myöhemmin alat kuitenkin tuntea raukeutta. Pienimmänkin sellaisen oireen huomatessani minä sieppaan sinut satulaani keskeltä naurua ja naljaa, ennenkuin tulet sammuvat, ja tähdet himmenevät, ennenkuin kukat kuihtuvat ja huulesi ehtivät kalveta. Loistavana, nuorena ja kaivattuna saat erota elämän juhlasta. Kuin rajumyrsky lentää orhini, jolla sinua kiidätän. Ja kaikki, jotka jäävät jälelle riutumukseen ja pettymykseen, ilojensa inhoon, tulevat kadehtimaan odottamatonta onneasi.

— No viehättääkö hänen ehdotuksensa sinua? kysyi Kuolema.

Labia peitti kasvonsa käsillään.

— En tiedä, änkytti hän. Hänen äänensä kuulostaa niin kovalta ja julmalta, hänen käytöksensä epäluotettavalta. Sydäntäni vapisuttaa. Pelkään häntä kuin jotakin petoa. Miksi ei hän edes näytä kasvojaan…?

— Minä en olekaan mikään naisten narri tai lemmen houkko, sanoi ritari halveksivasti ja ärtyisesti. Minun tapanani ei ole poistaa silmikkoani tyttöletukoiden oikkujen vuoksi. Hän tuossa soisi tietysti miehen kasvojen sulavan edessään hunajanmakeiksi. Ellei suuri nimeni, sotaasuni, hoviloistoni ja maineeni hänelle riitä, jääköön siihen koko naikkonen! Hän ei ole arvoiseni.

Musta Surma kannusti hepoaan, joka vaahtosuisena kohosi takajaloilleen ja hävisi kuin salama.

— Koska et siis välitä muhkeasta ulkomuodosta, sanoi Kuolema, vaan näytät paremminkin panevan arvoa hyvyydelle ja uskollisuudelle, voin suosittaa sinulle tätä hiljaista hengetärtä.

Syvästi hunnutettu nainen seisoi Labian edessä.

— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.

— Olen Suru, vastasi nainen. Jos minut valitset ystäväksesi, käyn käteesi enkä ikänäni luovu sinusta. Aina olen luonasi, ei hetkeäkään tarvitse sinun olla yksin elämässäsi ja kuitenkin ympäröi sinut yksinäisyys hedelmöittävänä kuin aurinko ja puhtaana kuin avaruus. Minä kuljetan sinua neitseellisten kukkaketojen ja vilppaina solisevain vuoripurojen reunoja, jonne ei maailman turha humu, ei elämän räikeiden naamiaiskisojen raaka nauru ikinä yllä. Ensimäinen taival kerallani on raskas, myönnän sen kyllä, jalkasi painavat kuin kiviriipat, silmissäsi hämärtää ja sydämesi on murtua. Mutta mitä pitemmälle päästään, sitä keveämmiksi ja siivekkäämmiksi käyvät askeleesi, sitä kirkkaammiksi silmäsi, sitä väkevämmäksi sydämesi. Ja vihdoin olet niin voimakas, ettei mikään este sinua enää pidätä, että huoleti voit uhmata kaikkia niitä viettelyksiä, jotka ihmisen tavallisesti langettavat, kaikkia niitä vaaroja, jotka ihmisen tavallisesti vievät turmioon. Minä vapahdan sinut elämän ja kuoleman pelosta, kypsytän sydämesi ja lahjoitan sinulle pitkän ijän. Ainoa ehtoni on, että koko ajan pidät minua kädestä kiinni etkä hetkeksikään päästä sitä irti.

— No mitä nyt sanot? kysyi Kuolema.

Labia epäröi.

— Kun olet noin hyvä, sanoi hän Surulle, miksi siis haluat minua orjuuttaa? Miksi pitää minun aina pitää kädestäsi kiinni?

— Minä en voi jakaa lahjojani muille kuin niille, jotka kokonaan ovat omani. Minun täytyy joka hetki tietää omistavani sinut.

— Etkö näyttäisi minulle kasvojasi, että saisin nähdä silmäsi? sanoi
Labia.

— Kun et usko minuun, muuttuu lupaamani onni onnettomuudeksi, sanoi Suru mielikarvaudesta särähtävällä äänellä tempaisten hunnun kasvoiltaan.

Labia näki edessään vanhan ryppyisen ja koukkuselän eukon, jonka katse oli tiukasti tähdätty maahan.

— Katso minuun, Suru, pyysi hän.

— Hän ei voi sitä tehdä, sanoi Kuolema, sillä hän on sokea.

— Siitä siis johtuu hänen järkkymätön uskollisuutensa. Hän etsii toveria voidakseen vaeltaa!

Kuolema nyökkäsi.

Labia tarkasteli Surun hiljaisia, syvästi uurrettuja kasvoja, hänen viisaita ja paljon puhuvia piirteitään, jotka selittämättömällä tavalla vetivät puoleensa, niin ettei hän voinut ollenkaan irroittaa niistä silmiään.

— Hän herättää minussa myötätuntoa, virkkoi hän, mutta minä olen vielä nuori ja hän on niin vanha. En minä häntä senvuoksi inhoa, en ollenkaan, mutta en voi häntä rakastaakaan. Ja sentähden luulen, että elämän taival hänen kerallaan olisi liian raskas minulle. Hän tarvitsee minua, mutta minä en tarvitse häntä. Mitä teen minä pitkällä elämällä, jos se niin kauvan on pelkkää kuormaa! Haluaisin ystävän, jota voisin rakastaa, jota minä itse tuntisin tarvitsevani.

Kuolema rypisti otsaansa.

— Olet vaikea tyydyttää, neito. Yrität leikitellä kuolemattomien kanssa. Et pidä niistä, jotka sinusta pitävät. Tahdonpa siis nöyryyttää sinua. Näytän sinulle sellaisen, jolle olet aivan välinpitämätön ja johon mitkään ihmis-oikut eivät yllä.

Suru verhoutui kuin pilveen ja hävisi. Mutta samassa leimahti pilvestä esiin kuin pitkäisen tuli ja huikaiseva kirkkaus ympäröi Labian.

Se löi hänet melkein sokeudella. Hän varjosti silmiään.

— Katso siis häntä silmiin, jos uskallat, sanoi Kuolema.

Kuin kaukaisen tähti-usveen läpi oli Labia lyhyen sekunnin ajan erottavinaan yliluonnollisesti hohtavat silmät, totiset kuin tuomiopäivä, säteilevät ja puhtaat kuin aurinko.

Labian täytyi niiden edessä luoda katseensa alas. Hän värisi kuin lehti.

— Minä pelkään häntäkin, kuiskasi tyttö, mutta uudella, ihanalla tavalla, en niinkuin petoa, vaan niinkuin… niinkuin… Jumalaa kenties… Minä pelkään häntä ja rakastan samalla. Mutta hänen kerallaan en pelkäisi enää mitään. Minä tunnen sen. Olisin korkeimman varjeluksessa. Oi Kuolema, rohkenisinko rukoilla sinua lahjoittamaan minulle hänet.

— Hänen ylitseen ei minullakaan ole mitään valtaa. Häntä ei lahjoiteta eikä käsketä. Hän ei kuulu sitäpaitsi minun valtakuntaani. Hänellä on omansa, jonka rinnalla minun mahtipiirini on vain rähjäinen esikartano. Minun luokseni tulevat kaikki, mutta hänen luokseen ainoastaan harvat valitut.

— Kuka hän sitten on? kysyi Labia vavisten.

— Hän on Kirkastus, vastasi Kuolema.

— Oi taivaallinen Kirkastus, rukoili Labia, sano minulle, kuinka pääsisin sinun valtakuntaasi!

— Turhaan kyselet sitä häneltä, neito, sanoi Kuolema. Hänen suunsa on mykkyyden sinetillä suljettu siihen hetkeen asti, jolloin hän omansa noutaa. Näetkös, hän on jo poissa. Hänen kasvonsa eivät saa loistaa arvottomien ylitse.

— Oi, huokasi Labia, senjälkeen kun olen nähnyt hänet, ei minulla ole enää yhtään onnellista päivää, ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen. Sano, Kuolema, mitä minun tulee tehdä löytääkseni hänet?

— Tehdä, tehdä! mutisi Kuolema äreästi, onpas siinäkin kysymys. Mitä tehdä ollakseen Kuoleman voittaja! Ja sitä pyydät sinä minua sinulle opettamaan? Se on kohtuutonta. Käytät hyväntahtoisuuttani väärin, neito. Sinun tulee tietenkin löytää tie Jumalan tykö! Niin juuri! Tie Jumalan tykö!

— Etkö neuvoisi minulle, mistä se tie kulkee? pyysi Labia.

— Sitä tietä ei kukaan voi toiselle neuvoa. Se on kunkin itsensä löydettävä. Luullakseni on Jumalan luo yhtä monta tietä kuin on ihmistäkin. Ja kaikkia niitä vaeltaa Kirkastuskin. Useimmiten saa hän kuitenkin vaeltaa yksin kohtaamatta ainoatakaan sielua. Sillä ihminen, hän ei yleensä tunne itseään eikä omaa parastaan, ei oivalla oikeaa tietä, ei arvaa, mistä hän tulee tai kunnekka hän menee. Ja kernaimmin pysyttelee hän mahdollisimman kaukana Kirkastuksen tiestä ja Jumalasta.

— Mutta minä tahtoisin päästä sille tielle. Ilmoita minulle jokin tienviitta, josta sen tuntisin!

— Sinne on kylvetty veriruusuja, jotka kukkivat tuomiopäivään, sytytetty tulenpatsaita, jotka loistavat yli maailman, ja pystytetty ristin puu, joka ulottuu taivaaseen asti.

— Miten helppoa onkaan silloin löytää tuo tie, jolla on niin näkyvät merkit! riemuitsi Labia.

— Helppoa! Niin sitä luulisi. Nuo tienviitat ovat kylläkin näkyviä, mutta ani harva ne sittenkin näkee.

— Ketkä siis voivat ne nähdä?

— Ainoastaan ne, jotka eivät pelkää kuolemaakaan.

— Mutta enhän minä sinua pelkääkään. Tahdotko siitä todistuksen, tahdotko, että kiedon käsivarteni kaulaasi. Mutta sitten sinun täytyykin tehdä minulle mieliksi, rakas Kuolema. Sinun tulee, ennenkuin minusta eroat, näyttää minulle nuo kolme tienviittaa, joista puhuit, jotta minä ne tuntisin.

— Olet kyllä urhoollinen tyttö, sitä ei käy kieltäminen. Mutta jos todella näytän sinulle sen, mitä tahdot, loppuu urhoollisuutesi lyhyeen. Siitä olen varma. Pysytkö yhä toivomuksessasi?

Labia kiersi vaieten käsivartensa Kuoleman kaulaan.

Samassa silmänräpäyksessä pudisti Kuolema yltään aineellisen hahmonsa, levitti siipensä ja lähti kiitämään koko kuolemattomassa voimassaan, joka ei tunne ajan eikä paikan rajoja.

— Minne nyt lennämme? kysyi Labia.

— Taapäin ajassa, päin auringonlaskua avaruudessa, vastasi Kuolema. Nyt voit katsoakin.

Labia avasi silmänsä ja näki edessään ristin ja ristillä käsistään ja jaloistaan naulatun ihmisen. Ruoskan jättämät punaiset viirut peittivät yltäpäältä hänen ruumiinsa, ja orjantappuraisen otsanauhan alta tippui tummia veripisaroita. Mutta hänen päätään kiersi hohtava valokehä ja hänen rajattoman suruiset, lempeät silmänsä sädehtivät ylevyyttä ja hyvyyttä, jollaista Labia ei ollut koskaan nähnyt, ei edes osannut unissaan kuvitella.

— Onko tuo ihminen? huudahti hän. Jos on, ovat kaikki tähän asti näkemäni olleet vain villieläimiä. Tai jos he olivat ihmisiä, on tämä itse Jumala!

— Hän on Jeesus Kristus, ihmisestä syntynyt.

— Ja mitä on hän tehnyt tullakseen noin hirvittävästi rääkätyksi?

— Hän on rakastanut Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään enemmän kuin itseään. Siksi häntä vihattiin. Hän on ottanut päälleen maailman synnit ja sovittanut viattomuudellaan ihmisten viat. Siksi hänet ristiinnaulittiin. Hän on kuollut ihmisten puolesta ja avannut heille taivaan portit. Sentähden nimitetään häntä myös Jumalan pojaksi ja Vapahtajaksi.

— Ja hän on kuollut! Mikä onnettomuus!

— Ja kuitenkaan ei kuolemalla ole mitään valtaa hänen ylitseen. Tämä on se ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen asti, merkiksi siitä, että kenenkään, joka uskoo Vapahtajaan, ei pidä kuoleman, vaan iankaikkisen elämän saaman.

— Minäkin uskon häneen, minäkin! huudahti Labia.

— Näytän sinulle kohta, kuinka on käynyt niille, jotka häneen ovat uskoneet.

Taas kohottautui Kuolema siivilleen.

Silmänräpäyksen kuluttua olivat he suuressa kaupungissa, jonka katuja suunnattomat väkijoukot kiiruhtivat, kaikki samaan suuntaan, nauraen, hälisten, vaunuilla, ratsain ja jalan.

— Minne nuo ihmiset kaikki rientävät? kysyi Labia.

— Sen saat piankin nähdä, vastasi Kuolema, avaten näkymättömästi suuren amfiteatterin katon ja antaen Labian kurkistaa sisälle.

Sirkuksen ylenevissä pyöryläriveissä istui kirjava paljous kansaa, keisari itse keskellä, purppuratunikassaan ja tähdin kirjaillussa vaipassaan, raippakimpuin ja piilukirvein varustetut liktorit takanaan. Naisten helmiäisestä ja kamelikurjen sulista tehdyt viuhkat löyhyivät edestakaisin kuin kukkaset tuulessa, peitsimiesten sotisovat välkähtelivät kilpaa pantterinnahkojen, ripsisilkin ja upeiden virka-asujen kanssa.

Yht'äkkiä kaikkien katseet jännittyivät ja kaulat ojentuivat kuvapatsain, obeliskein ja pilarikujantein koristeltuun areenaan päin. Petoeläinten luukut oli aukaistu. Pistävin, himokkain silmin tarkastelivat ne nyt eläviä ruoka-annoksiaan: ihmisiä, jotka, mitkä maassa polvillaan, mitkä yhteen kyyristyneinä, mitkä ylevästi seisoen, odottivat jalopeurojen kuolinhyppäystä. Kauhun kiljahdukset yhtyivät petojen karjuntaan ja ympäröiväin katselijain yllyttäviin riemuhuutoihin. Pedot alkoivat ammottavilla leuoillaan käsitellä uhrejaan, kuului rusentuvan luun rousketta ja tuoreen veren löyhkä täytti ilman saattaen ihmiset ja eläimet hurjaan, kouristuksentapaiseen raatelun hekumaan.

— Kauheata! äänsi Labia. Mitä tämä kaikki merkitsee?

— Nämä ovat niitä Kirkastuksen kylvämiä veriruusuja, jotka eivät ikinä kuihdu.

— Kuka on tuo nuori, ihana tyttö joka ojentaa kätensä taivaalle, jonka silmät säteilevät ja ja johon itse pedotkin arkailevat koskea?

— Hän on Kristuksen morsian.

— Entä nuo muut ihmisraukat?

— He ovat kaikki marttyyreja.

— Ja mitä ovat he tehneet saadakseen noin kauhean lopun?

— He ovat uskoneet ristiinnaulittuun Jumalan poikaan.

— Minäkin tahdon olla Kristuksen morsian ja marttyyri, sillä minäkin uskon häneen, sanoi Labia. Hänessä on totuus. Ne silmät eivät voineet valehdella.

— Monet tietävät totuuden, harvat uskaltavat sen tunnustaa. Tahdotko nähdä totuuden tunnustajia enemmän? Katso!

Labia näki nyt edessään torin, jonka keskelle oli pystytetty korkea rovio. Liekit alkoivat juuri räiskyvinä kielinä nuoleskella maata ja kivuta ylöspäin. Roviolle oli köytetty mies, joka katse taivaalle luotuna hievahtamattomana odotti tulikuolemaa. Ainoastaan hänen huulensa liikkuivat: »Pater, in manus tuas commendo spiritum meum, redemisti me, Domine, Deus veritatis.»

— Mitä hän sanoo, tuo onneton? kysyi Labia.

— Näyttääkö hän mielestäsi onnettomalta? virkahti Kuolema. Katsohan tarkemmin.

Tulikäärmeet kiersivät uhriaan jo joka puolelta, mutta marttyyrin kasvoille oli levinnyt seesteinen hymyily ja hänen silmistään loisti autuas, juhlallinen ilo. »Herra Jeesus on kärsinyt tuhat vertaa enemmän kuin minä», lausui hän, ja sitten, kun liekit jo yltivät hänen kasvoihinsa, hän alkoi laulaa kirkkaalla äänellä voitollista kiitosvirttä, jonka vasta kuolema vaiensi.

— Kuinka voi kuolla noin riemullisena noin hirveissä tuskissa?

— Jokainen, jonka rinnalla Kirkastus seisoo, kuolee riemullisena, vastasi Kuolema. Tämä on yksi niitä tulenpatsaita, jotka näkyvät yli maailman.

Samassa kaikki sumeni Labian silmistä. Hän tunsi vajoavansa jonnekin, syvälle, yhtä mittaa, yhtä mittaa…

Kuolema oli pudottanut hänet pois sylistään.

Hän heräsi.

Hämmästyneenä katseli hän ympärilleen ja huomasi makaavansa syvässä kallionrotkossa pieni kivinen jumalankuva rinnan päällä.

Missä oli hänen isänsä teltta, missä hänen uskollinen orjansa Imru?

Varmasti oli häntä luultu kuolleeksi ja niin oli hänet vainajana hyljätty tähän kallioluolaan. Kaikki olivat hänet jättäneet. Oliko hän siis ollut sairaana?

»Olenko minä todellakin levännyt Kuoleman käsivarsilla», ajatteli
Labia, »ja nähnyt Kirkastuksen ja ristinpuuhun naulitun Jumalan pojan!»

Hän otti rinnaltaan pienen kivijumalan käteensä ja katseli sitä.

»Kuollut sinä olet ja ruma», sanoi hän sille. »Mutta minä olen unessa nähnyt uuden Jumalan, joka oli ihminen niinkuin minä, joka elää, vaikka hän on kuollut. En ikinä voi enää sinua kumartaa. Ristinpuun Jumala täytyy minun löytää.»

Labia astui ulos kalliohaudastaan ja katseli ympärilleen. Kaikki oli autiota ja mykkää. Etäisten lumivuorien huiput vain kimmelsivät tulipunaisten ja mustien pilvien lomista. Ja auringon hehkuva pallo vieri vanhaa rataansa.

Minne päin lähteä? »Päivän laskua kohti kuljetti minua Kuolema», muisti Labia. Siellä päin olivat ristinpuu, tulenpatsas ja veriruusut, nuo ihmeelliset tienviitat Jumalan tiellä.

Ja Labia alkoi seurata auringon painuvaa rataa.

Ensimäisen päivän kulki hän jylhien tuntureiden lakia, jolla vain pilvet, tuulet ja ukontulet vaeltelivat. Toisen päivän kulki hän sankan metsän tiheikköä, jossa liekoa ja köynnöskasvit monasti sulkivat häneltä tien ja repivät hänen jalkansa verille, jossa käärmeet ja skorpionit vaanivat saalistaan ja jossa tiikerien, pantterien ja puhvelien karjunta useasti sai hänen verensä kauhusta jähmettymään. Kolmantena päivänä saapui hän läpeensä nääntyneenä suuren hiekka-aavikon laitaan. Hänen jalkansa olivat yhtenä verimöhkäleenä, hänen kitalakensa kuumuudesta ja kuivuudesta pistäviä haavoja täynnä. Hän ponnisteli vaivaloisesti eteenpäin. Mutta raukaiseva väsymys huojutti hänen polviaan ja polttava jano tuotti hänelle sietämätöntä kipua. Eikä erämaalla näyttänyt olevan rantaa.

Labia tunsi loppunsa lähestyvän. Hänen ihonsa oli palaneen ruskea kuin pergamentti, hänen kielensä niin paisunut, ettei se liikkunut edes hätähuutoon. Hän ei muistanut enää, miksi hän oli lähtenyt harhailemaan tai mitä hän etsi. Sinisin huulin, sekavasti ammottavin katsein hän hoiperteli viimeisillä voimillaan vielä askeleen pari eteenpäin ja vaipui sitten maahan. Hän tunsi olevansa niin vaisu, ettei hän enää milloinkaan jaksaisi herätä.

Mutta ihme tapahtui.

Labia heräsi sittenkin.

Kun hän jälleen tuli tietoisuuteen, näki hän edessään korkean, jäykkälehtisen palmun, tunsi yllään vihreiden tamariskien ja poppelien raikkaan leyhkän ja kuuli korvissaan veden vilpoista solinaa ja iloisia ihmisääniä.

Ohitse vierivä karavaani oli löytänyt tajuttoman tytön ja vienyt hänet mukanaan lähimpään kaupunkiin.

Kummastuksesta suurin silmin katseli Labia ympärilleen.

Amoriineilla somistettu suihkukaivo pirskoitteli hilpeästi vesisäteitä kirkkaaseen aamu-ilmaan pylväsriveillä reunustetun lehtikujan suulla. Vähän kauempana näkyi harmaa sakaraharjainen muuri ja sen vierustalla melko suuri aukeama, erämaamatkustajien juotto- ja majapaikka. Kameleja ja muuleja seisoskeli vesikourujen edessä, ja kaupustelijatelttojen ympärillä tungeskeli kirjavanaan väkeä. Jaloistaan köytettyjä haikaroita ja antilooppeja riippui kojujen seinillä, ja pöydillä tarjoiltiin palmuviiniä, granaattiomenoita, monenkaltaisia hedelmiä ja vihanneksia sekä kaikenlaista kiiltävää kamaa.

Horjuvin askelin nousi Labia seisomaan.

Nyt hän muisti kaikki: ihmeellisen näkynsä, vaelluksensa ja sen päämäärän. Nyt oli hän varmaan siinä suuressa kaupungissa, jonka Kuolema oli hänelle näyssä näyttänyt.

Tulipa siihen tietä pitkin muuan vanha ukko muuliaan juottamaan. Nähdessään tuon nääntyneen näköisen, hehkuvasilmäisen tytön pysähdytti hän elikkonsa, raapi korvallistaan ihmeissään ja kysyi:

— Mitä sinä täältä etsit?

— Minä etsin sitä palavaa roviota, jolla Kristuksen tunnustajat poltetaan, vastasi Labia.

— Kaikkihan me tunnustamme Kristuksen. Ei ketään enää roviolla polteta. Vainojen aika on ollut ja mennyt, Jumalan kiitos! Tulet varmaan jostakin kaukaisesta pakanamaasta, kun et sellaista tiedä. Ole rauhassa, neitonen, äläkä ollenkaan pelkää!

Tuli siihen myös muuan vaimo vesiruukku olallaan.

— Mitä hän tahtoo, tuo ryysyläinen?

— Tahtoisin löytää sen suuren sirkuksen, jossa Kristuksen morsiamet heitetään petojen raadeltavaksi. Minäkin olen Kristuksen morsian…

— Mitä hän höpisee, tuo tyttö! huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen.
Hän haastaa siitä, miten pedot ennen raatelivat kristittyjä sirkuksessa!

— Näethän, että hän on vähämielinen, sanoi toinen nainen, joka myös oli saapunut paikalle. Katsokaa, miten hänen silmänsä palavat. Minua vallan peloittaa!

Labian ympärille oli kerääntynyt sankka parvi ihmisiä, jotka kaikki töllistelivät häntä kuin aavetta.

— Naisella on aina vähän mieltä ja saa ollakin, kunhan hän vain on kaunis! huusi muuan burnus-päinen nuori mies. Ja tuo on soma naikkonen. Minua hän ei peloita lainkaan, eipä vainkaan. Vai hänestäkö tulisi Kristuksen morsian! Tässä on poika, joka sen on estävä! Hei, pois tieltä! Tyttö on minun!

Mies tempasi Labian syliinsä, mutta samassa sai hän niin ankaran sauvan iskun olkaansa, että hän päästi irti pyörtyneen tytön.

Karkeaan, köysin vyötettyyn kaapuun puettu munkki heilutti yhä uhkaavasti paksua ryhmysauvaansa huutaen:

— Väisty, sinä pahanhengen palvelija! Olet teko te kristittyjä, oletteko te ihmisiä, kun annatte turvattoman lapsen joutua tuon saastaisen himonorjan saaliiksi! Ettekö näe, että hän on nälästä nääntynyt ja kuolemaisillaan!

— Sinä karvainen paviaani, sinä munkki pahus! Tämän saat vielä tuntea nahoissasi, kiroili mies, kättään pidellen.

Mutta useimmat vetäytyivät arasti syrjään kuiskaillen:

— Hän on pyhä Imogenus, erämaan apostoli. Hän voi kutsua kirouksen yllemme!

Munkki nosti tajuttoman tytön käsivarsilleen, raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja laski taakkansa varovasti puun siimekseen kostutellen siinä hänen otsaansa ja huuliaan vedellä ja viinillä.

Vihdoin avasi Labia silmänsä. Hän tavoitti munkin ystävällisen katseen yllään ja hymyili heikosti.

— Sinä muistutat minun kauan sitten kuollutta äitiäni, kuiskasi hän.

— Sinä eksynyt, pieni karitsa Jumalan lammashuoneesta, minne olet matkalla? kysyi munkki.

— Olen matkalla ristin Jumalan, Jeesuksen Kristuksen luo. Onko sinne vielä pitkältäkin?

— Minä olen kulkenut sitä tietä koko elämäni ja olen vielä kaukana… vastasi munkki.

— Mutta minä olen eksynyt tieltä, valitti Labia. Kolme oli minulla tienviittaa, tulenpatsas, joka näkyy yli maailman, veriruusut, jotka kukkivat tuomiopäivään asti, ja ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen. Ei kuki tässä kaupungissa veriruusuja, ei loista tulenpatsasta, enkä tiedä, onko täällä ristinpuutakaan.

— Täällä on ristinmerkkejä lukemattomia, vastasi munkki. Ristinpuu on asetettu korkeihin temppeleihin, joissa on kultaiset kupoolit ja mosaikkilattiat ja valkoiset marmoriseinät. Ja ihmiset käyvät niissä sitä polvin rukoilemassa ja kunnioittamassa. Mutta usko minua, lapsi, se ei ole se ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen asti. Se on ihmisten rakentama. Se, jonka Jumala on rakentanut, on näkymätön. Autuaat ovat ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.

— Minä olen sen näyssä nähnyt ja minä uskon, vastasi Labia. Neuvo minulle vain oikea tie!

— Toinen on lavea tie, jota tämän maailman mahtavat, rikkaat ja onnelliset vaeltavat ja joka johtaa kadotukseen, puheli munkki. Sitä tietä kavahda, lapseni! Toinen on kaita tie, jota kurjat ja köyhät, sairaat ja murheen murtamat vaeltavat ja joka johtaa iankaikkiseen elämään. Sillä tiellä pysy lujana, lapseni! Jos ihmiset sinua pilkkaavat ja häväisevät, niin ole hyvässä turvassa, tyttäreni, Jumalan armo paistaa silloin sinun ylitsesi. Jota Jumala rakastaa, sitä hän kurittaa. Mitä hyljätympi ihminen maailmassa on, sitä otollisempi on hän Jumalalle. Auta häntä, ja Jumala auttaa sinua! Jokainen onneton on veljesi ja oppaasi. Maailman vainoama on Jumalan voideltu. Hänen sielunsa on se kaupunki, johon kärsimyksen ristinpuu on rakettu, se yrttitarha, jossa tuskan ja katumuksen veriruusut puhkeavat, se uskon uhripaasi, jolla totuuden ja rakkauden tulipatsas roihuaa. Katso minua, tyttäreni, minulla ei ole muuta omaa maan päällä kuin tämä munkkiköysi, joka muistuttaa minua kieltäymyksen tiestä, ja tämä rukouskirja, joka vahvistaa minua autuuden toivossa,ja kuitenkin olen minä rikkain rikkaista ja ylistän Jumalaa joka hetki. Minulla ei ole mihin pääni kallistaa ja sentään on minulla voima vetää eksyneitä lampaita taivaalliseen lammashuoneeseen. Sinuakin, pieni karitsa, tahdon kantaa kappaleen matkaa. Mutta ensin on minun käytävä antamassa lohdutusta eräälle kuolevalle kristiveljelle. Palatessani käyn sinut noutamassa. Siihen asti nuku rauhassa!

Munkki Imogenus peitti Labian palmunlehdillä ja pienellä kangaskaistaleella, jonka hän repäisi helmastaan, ja lähti hurskaalle toimitukselleen.

Labia vaipuikin kohta uneen.

Pian hän kuitenkin havahtui kovaääniseen huutoon ja meluun.

Välkähtelevään haarniskaan puettu ritari ja hänen viisi knaappiaan olivat pysähdyttäneet ratsunsa muurin eteen.

— Kivittäkää tuo konna, huusi ylhäinen herra hurjalla äänellä, jalosukuisen miehen ei sovi saastuttaa nuoltaan hänen verellään! Mutta hänestä on tehtävä loppu, aina hän hiiviskelee linnani portilla kiellosta huolimatta. Hän on vaara koko kaupungille!

— Armahtakaa, herra, armahtakaa, honotti särkynyt, kimeä ääni, jota tuskin tunsi ihmisääneksi. Näettehän, että sormeni ovat oikeasta kädestä jo pudonneet, en voi enää sillä jännittää jousta enkä hankkia itselleni ruokaa. Kolme viikkoa olen elänyt pelkillä juurilla.

Kauhuissaan oli Labia kohottautunut istualleen palmupeittonsa alta.

— Ahaa, sanoi ritari, enkös arvannut, että tuolla vanhalla rosvolla taas oli joku konnankoukku mielessä! Eikös hän vaaninutkin itselleen tuota nukkuvaa kaunotarta! Knaapit, pelastakaa tyttö, viekää linnaani, pankaa hänet hyväntuoksuiseen kylpyyn, ruokkikaa, juottakaa ja puettakaa hänet sopivasti ja tuokaa sitten eteeni niin katson, mihin hän kelpaa! Ja tehkää loppu haaskasta!

Labia tuijotti vuoroin kauniiseen sotaherraan, vuoroin tuohon toiseen olentoon, jonka kaameampaa ei maa päällään kantanut. Hänen ihonsa oli valkea kuin liitu, märkivien paiseiden peitossa, joiden läpitihkuvaan visvaan hänen kurjat ryysynsä olivat liimautuneet. Nenä oli melkein poissa, toinen korvalehti riippui muodottomana möhkäleenä ja silmät välähtelivät kuin sammuva tuikku luomettomissa, kulmakarvattomissa mätäonteloissa.

Kiviä alkoi sadella hänen päälleen. Yksi osui ohimoon, ja tuo ihmisraunio kellahti ulvahtaen maahan.

Yksi knaapeista lähestyi Labiaa, joka samalla tunsi kaikkien elonvoimiensa kohisten virtaavan jäseniinsä. Hän muisti hyvän munkin sanat: Maailman vainoama on Jumalan voideltu! Kuin vuorihirvi kimposi hän jaloilleen ja kiiti kivitetyn luo kumartuen auttamaan häntä jalkeille.

Hämmästyneinä peräytyivät kaikki.

— Etkö näe, että hän on Makano Pitaalinen? huusi ritari kauhuissaan. Nyt olet, neito, saastuttanut itsesi! Nyt olet kunniaton puhtaiden edessä. Nyt ovat maailman portit sinulta ainaiseksi lukossa. Ajakaa heidät molemmat erämaahan! lisäsi hän inholla, kannustaen ratsuaan ja karahuttaen pois.

Vähän myöhemmin hoippuivat Makano Pitaalinen ja Labia kaupungin portista ulos.

Päästyään vähän matkan päähän he istahtivat maahan lepäämään. He olivat molemmat puolikuolleita rääkkäyksestä ja väsymyksestä ja äskeisestä kohtauksesta vielä aivan ymmällä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Makano Pitaalinen vain vilkuili luomettomilla silmillään uteliaasti ja ynseästi tyttöä.

Sitten yht'äkkiä löi hän sauvallaan pahkuraisiin polviinsa ja hihkaisi kamalasti.

— Hih vaan! Vielä joskus onnestaa onnetontakin! Ja niin sitä saattaa ihminen erehtyä? Luulit minua paremmaksikin! Tietämättäsi jouduit satimeen, jouduit Makano Pitaalisen palveluspiiaksi. Sen olinkin tarpeessa. Kahdeksaan vuoteen en ole nuorta naista syliini pusertanut! Se maistuu! Yhden nautinto, toisen kärsimys! Sellainen kuin sinä olet, olin minäkin kerran, sellaiseksi kuin minä olen, olet sinä tuleva. Viattomasti olen minäkin saanut kärsiä! Olenko minä tähän syypää! Kuka langetti saastan ylleni? Tiedänkö minä? Ja kun on onneton, silloin kivittävät kaikki. Ihmiset ovat susia, jotka odottavat, että joku heistä saisi haavan, jotta kaikki voisivat karata haavoitetun kimppuun. Niin, tyttöseni, sellaista on maailman meno.

— Jota Jumala rakastaa, sitä hän kurittaa, äänsi Labia kaukaisesti, kuin unessa, muistellen munkin sanoja.

— Ei ole Jumalaa! Jos olisi Jumala, olisi oikeuttakin maailmassa.

— Mitä hyljätympi ihminen on, sitä otollisempi hän on Jumalalle. Hänen sielunsa on se kaupunki, johon ristinpuu on rakettu, se yrttitarha, jossa veriruusut kukkivat, se uhripaasi, jonka tulenpatsaat näkyvät yli maailman… Ylistetty olkoon Jumala, että sinä olet köyhä ja kurja, sairas ja murheenmurtama, että ihmiset sinua pilkkaavat ja häväisevät, että sinä olet Makano Pitaalinen…

Tässä Makano keskeytti tytön hiljaisen houreen hyrinän.

— Haa! Pistosanojako vielä, tyttö! Mutta täällä erämaassa olen minä herra. Lopetan lyhyeen häijyn ivasi!

Ja Makano Pitaalinen karkasi Labiaan kiinni kuin nälistynyt peto. Hän kiersi muodottomiksi vääntyneet käsivartensa hänen hentojen uumiensa ympärille ja pusersi löyhkäävän, huulettoman suunsa hänen huulilleen.

Kauhu kangisti Labian. Parempi olisi ollut tulla villieläinten ruoaksi tai hukkua tuleen tai riippua käsistään ja jaloistaan naulattuna ristinä! Jos tämä todella oli Jumalan tie, niin miksi ei Kirkastus jo seisonut hänen vierellään ja tukenut häntä! Miksi oli hänet jätetty näin värisyttävän yksin viimeisellä hetkellään?

Hän muisti sen autuaan riemun, jonka hän oli nähnyt säteilevän marttyyrien kasvoilta. Hän muisti ihanan Kristuksen morsiamen. Ja samassa hän unohti tuskansa, kadotti tajunnastaan kaiken katoavaisen. Syvä rauha ja pyhä sisäinen valaistus lankesi hänen sieluunsa kuin aurinko, heittäen niin kirkkaan heijastuksen hänen otsalleen, että Makano Pitaalinen huikaistuneena irroitti otteensa.

— Minä kiitän sinua, Makano Pitaalinen, veljeni ja oppaani, siitä, että estit minut lavealta tieltä ja ohjasit askeleeni sille kaidalle polulle, joka johtaa Jumalan luo… puhui Labia heikolla äänellä, mutta joka soi kuin hopeakello äänettömällä arolla.

— Et ole ihminen! huusi Makano Pitaalinen kauhuissaan. Kuka sinä olet?
Enkelikö vai Neitsyt Maaria? Armahda minua vaivaista syntistä!

Mutta Labia ei vastannut enää. Hän makasi silmät ummessa kuin kuollut, pään ympärillä hohtava sädekehä.

— Minä kurja, joka olen satuttanut käteni pyhimykseen! voihki Makano.
Kaikki armon portit ovat nyt minulta kiinni!

Hän nosti Labian, jonka hennot jäsenet rasituksesta olivat käyneet melkein läpinäkyvän ohuiksi, hellävaroen vasemman kätensä varaan, joka oli vankempi, kuljetti hänet erämaa-luolaansa ja laski hänet varovaisesti viheliäiselle lehtivuoteelleen.

Täällä avasi Labia vielä kerran silmänsä.

— Herran pyhimys, anna minulle anteeksi ja rukoile minun kurjan syntisen puolesta! nyyhkytti Makano Pitaalinen polvillaan.

Labian huulet liikkuivat vaivaloisesti tavaillen katkonaisia sanoja.
Hänen silmänsä katsoivat jonnekin etäisyyteen.

— Näytä minulle kasvosi… Miten silmäsi säteilevät…. miten otsasi on korkea ja puhdas… Kirkastus! Joko sinä saavut minua noutamaan?… Missä minä olen…?

Sitten hän hetkiseksi näytti vielä palautuvan maan päälle.

— Sinäkö se olet Makano Pitaalinen, Jumalan valittu, joka otit eksyneen lampaan syliisi!

Mutta samassa taas näky kuolevan silmissä muuttui. Kirkastus seisoi hänen vierellään. Ja sitten… Nuo kasvot, jotka painuivat hänen puoleensa, eivät olleet enää Makano Pitaalisen, eivätkä Kirkastuksen, vaan itsensä Jumalanpojan, joka ristiltään kumartui häntä vastaanottamaan.

— Labian silmät suurentuivat, täyttyen yliluonnollisella kirkkaudella.
Hän ojensi molemmat käsivartensa ilmaan todistaen suurella äänellä:

— Tämä on näkymättömän ristinpuun kaupunki. Minä olen löytänyt sinut, elävän Jumalan. Sinä se olet…. Minä tunnen sinun kasvosi, Jeesus Kristus. Minä olen sinun vierelläsi… Kristuksen morsian… näkymättömällä ristinpuulla…

Labia oli kuollut.

Kun munkki Imogenus, joka oli peittänyt Labian palmunlehtien kätköön, saapui häntä etsimään eikä löytänyt mistään, alkoi hän tiedustella häntä joka taholta ja sai silloin kuulla tuon ihmeellisen tarinan Labiasta ja Makano Pitaalisesta.

Silloin lähti hän heidän jälkiään seuraamaan erämaahan, eikä häntä senjälkeen enää kuulunut takaisin.

Mutta karavaanien kuljettajat, jotka niihin aikoihin palailivat kaupunkiin, kertoivat kuulleensa hiljaisina öinä keitaissa levätessään pitaalisten kammotulta kulmalta kuin kaukaista virren hyrinää.

Sille kohtaa, missä Labia kuoli ja missä julma Makano, Jumalan kieltäjä, teki parannuksen, rakensivat pitaaliset yhteisvoimin pienen rukouskappelin. Aikaa myöten siirtyi heitä yhä enemmän ja enemmän sen lähettyville asumaan ja niin syntyi sen ympärille vähitellen kokonainen pitaalisten kaupunki, jota nimitettiin Näkymättömän ristinpuun kaupungiksi.

Kerrottiin, että itse Neitsyt Maaria suuressa armossaan oli käynyt sen perustamassa ja määrännyt sille tämän nimen. Samalla kertaa oli hän kääntänyt Makanon katumukseen ja lähettänyt pitaalisille lohduksi heidän ensimäisen lähetyspappinsa, pyhän Imogenuksen.

Jumalan armo ja Hänen työnsä kantoivat niin siunauksellista satoa, että pian ei ollut enää ainoatakaan pitaalista, joka ei kaikessa onnettomuudessaan olisi pitänyt itseään maailman onnellisimpana ihmisenä. Ei yksikään terve ihminen osannut kaiken elämänsä hyvyyden edestä kiittää Jumalaa niin palavasti ja intohimoisesti kuin nämä sairauden syömät raukat. Sillä itse Neitsyt Maaria oli antanut sanat heidän suuhunsa ja opettanut, kuinka Jumalaa hänen lahjoistaan oli ylistettävä.

Näin he lauloivat:

»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että me olemme köyhiä ja kurjia, sairaita ja murheen murtamia, että ihmiset meitä pilkkaavat ja häväisevät, että maailma meitä vainoaa! Sillä siitä tunnetaan sinun valittusi! Me ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!

»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että hajoitat meidän arvottoman tomumajamme ja vapautat meidät lihan kahleista, että riistät meiltä maallisen hyvän, lahjoittaaksesi meille taivaallisen, että kuritat täällä, säästät siellä, että ruoskit rakkautesi rajattomuudessa! Me ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!

»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että olet tehnyt meidät viimeisiksi ihmisten joukossa ja ensimäisiksi taivaallisessa hääjoukossa, että runtelet ruumiimme ja annat autuuden sieluillemme, että opetat meitä onnettomuudella ja avaat silmämme kaiken katoovaisuuden turhuudelle. Me ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!

»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että asutat hajoavan näköpäämme madoilla ja mullan hajulla ja puhdistat näkymättömän temppelimme saastasta, poltat meitä ajallisen vaivan valkealla ja pelastat meidät iankaikkisesta tulesta! Mitä on ruumiin pitaali sielun pitaaliin verrattuna! Me ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!»

Ja niin pitkälle meni heidän tuskan ihantelunsa ja oman pelastuksensa riemullinen varmuus, että he halveksivat kaikkia niitä, jotka olivat säilyttäneet ruumiinsa puhtaana tästä Herralle niin otollisesta taudista. Pitaaliset maksoivat näin vuorostaan takaisin heitä kohdanneen ylenkatseen.

Monia tällainen liioittelu ja henkinen ylpeys loukkasi, ja kohtuullisilla hyveillä varustetut kristityt leimasivat Näkymättömän ristinpuun kappeliseurakunnan hurmahenkien riivaamaksi ja heidän haltioituneet ylistyslaulunsa Jumalan pilkaksi.

Ja kuitenkin yksi ja toinen, jolle hengen voitto aineen yli oli jäänyt ja aina oli jääpä saavuttamattomaksi unelmaksi, oli salaisessa mielessään taipuvainen pitämään näitä kurjuutensa unohtaneita, näkymättömässä onnessaan huppeloivia ihmisraunioita itseään voitollisempina.

GRATIANUS JA DOLABELLA

Vanhan akkunamaalauksen tarina

Kapean kujan varrella vanhan Rooman ahtaimmassa ja harhasokkeloisimmassa kaupunginosassa on pieni, melkein huomaamaton kirkko, yksi noista lukemattomista pyhäköistä, jotka täällä melkein joka askeleella tarjoavat hurskaille sieluille rauhaa ja uteliaille silmille muinaismuistojen löytöjä. Tässä hartauskappelissa, joka unohduksen ja hiljaisen rappeutumisen tomun peittämine kalleuksineen on kuin Kirkko-äidin, tuon ylhäisen miljoona-omistajattaren hyljätty romu-ullakko, nähdään muuan värilliseen lasiin, bysantilaisen jäykästi leikattu ryhmäkuva. Se ei ole sen ihmeellisempi kuin tuhannet muut samankaltaiset. Persoonattomin piirtein, mutta ylhäisen-hienoin ääriviivoin se kuvaa miestä ja naista, jotka polvistuvat toistensa eteen, nainen nöyrästi painaen päänsä alas, mies haltioitunein elein kohottaen kätensä taivaalle. Ja kuvan alla on kiemuraisin koukeroin sirosti koristeltu kirjoitus »Gratianus ja Dolabella».

Keitä he mahtoivat olla? Kirkko ei tunne sennimisiä pyhimyksiä. Mutta kirkkoherralla, vanhalla pater Giovannilla, on hallussaan paljon salaisuuksia, joita kirkko ei tunne. Hänen kellastuneitten papereittensa joukossa on myös seuraava tämännimisiä henkilöitä koskeva katkelma:

* * *

Gratianus ja Dolabella olivat ääneti astelleet pitkin tomuista päivänpaahteista polkua ja tulleet vihdoin yksinäisen Janiculuksen korkeina malle kukkulalle.

Munkin ja nuoren tytön välillä, jotka olivat mestarin ja opetuslapsen suhteessa toisiinsa, oli tällä kertaa jotakin painostavaa aivan kuin pilvissä, jotka riippuivat raskaina laskevan päivän ympärillä. Vaieten he istuutuivat ruohomättäälle leveän pinjapuun alle.

Vihdoin virkkoi tyttö:

— Isä, rakastatko sinä Roomaa?

— Mikä kummallinen kysymys, tyttäreni, vastasi munkki vältellen.
Enemmän tulee rakastaa Jumalaa kuin maailmaa.

— Niin, minä tiedän, jatkoi Dolabella, että halu, joka vetää meitä tälle vuorelle, on aivan erilaisista lähteistä kotoisin. Sinä tulet tänne sen tähden, että tämä on Rooman Golgata, pyhän Pietarin ristinpuun paikka, ja minä sen tähden, että tahdon silmilläni ja sielullani syleillä tätä kaupunkia yhä uudestaan ja uudestaan, sen palatseja ja basilikoja, niin, itse tuota Neron puutarhojen himmenevää uomaa, jonka yllä kerrotaan hänen kirotun henkensä vieläkin korppina leijailevan. Kristityt ovat kironneet kaiken kauniin, mutta minä rakastan kauneutta. Niin, minä rakastan sinua, Roma septicollis, Roma rotunda, josta kristityt väittävät, että sinä juuri olet se Ilmestyskirjan vaimo, joka istuu seitsemän vuoren päällä, sinun pakanuutesi ja loistosi laskevaa päivää minä rakastan! Minkä minä mahdan sille, isä Gratianus! Minä rakastan iltaa enemmän kuin aamua, mennyttä enemmän kuin tulevaa. Mutta ymmärräthän sinä minut, sinä, joka olet enemmän filosofi kuin munkki. Niin, kunpa sinä vain et olisi valemunkki niinkuin minä olen valekristitty! naurahti tyttö kujeilevasti.

Munkki painoi päänsä alas.

— Noitten sinun sanojesi johdosta on minun tehtävä raskaita syytöksiä itseäni vastaan, puhui hän hiljaa. Pelkään, että liika oppi on vahingoittanut sinun sieluasi. Sinä olet Rooman oppinein nainen, Dolabella, ja tiedät sen itse, mutta mitä se hyödyttää sinua, jos olet saanut sielullesi vahingon. Ja minä, minä olen saattanut nuoren henkesi noiden vaarallisten hurmioiden valtaan! Kuinka sanoo Kristus: voi sitä, joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, parempi olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen!…

Tyttö vain nauroi:

— Aina sinä saarnaat, isä Gratianus, ja syytät itseäsi kaikesta turhasta. Se on sinun ainoa vikasi. Ole huoleti! Olen kyllä paha, mutta ilman sinua olisin vielä pahempi. En ole tosin mikään rakkauden esikuva kuten sinä, joka olet niin hyvä, jalo, puhdas ja virheetön, mutta sen minä sanon sinulle, että ellei sinua olisi ja sinun kirjastoasi Senecoineen ja Platoineen, noine kaikkine kauniine pakanoineen, olisin oikea hirviö, ja viha olisi aikoja sitten myrkyttänyt minun sydämeni. Ilman sinua, joka olet ainoa ihminen maailmassa, joka minua orpoa koskaan on rakastanut ja huoltanut, minä en uskoisi kestään elävästä olennosta hyvää, minä vihaisin kaikkia kristityitä. Niin, niin, isä, älä puistele päätäsi! Yhtä vähän kuin kuvanveistäjän tarvitsee olla kaunis tehdäkseen kauniin veistoksen, yhtä vähän tarvitsee kristittyjen toteuttaa sitä rakkauden oppia, jota he levittävät. Sen olen todennut. Ensimäisten marttyyrien aika on ollut ja mennyt. Valtion kirkko antaa etuja. Ihmiset ovat yhtä julmia, kovia ja pahoja kuin ennenkin, mutta lisäksi rumempia, valheellisempia, luihumpia, matelevampia kuin ennen, pelkkiä orjia, jotka köyristävät selkänsä kaikista Rooman porteista sisään hyökkääville vihollisille, jotka syöksevät Rooman valtakunnan häviöön!

— Roomasta on sen sijaan tuleva Jumalan valtakunnan pääkaupunki, vastasi munkki. Rooma voittaa toisilla aseilla. Ei tappaa, ei olla pahaa vastaan…

— Mutta minä tahdon olla pahaa vastaan! huudahti tyttö säihkyvin silmin. Minä tahdon tehdä oikein ja vaatia oikeutta!

— Rakkaus on suurempaa kuin oikeus. Ikuinen oikeuskin voi rakastaa…

— Rakastaa! toisti tyttö halveksivasti. Minä en voi. En kaikkia, niinkuin sinä opetat, isä Gratianus. Eikö riitä, että rakastan sinua, isä!

Dolabella silitti hyväileväsi munkin kättä.

— Jumalan armo ei ole vielä paistanut sinun ylitsesi, Dolabella.

— Minä en tahdo armoa, ainoastaan oikeutta, intti tyttö itsepäisesti.

— Sinussa on henkistä ylpeyttä, joka ei ole Jumalalle otollista, jatkoi isä Gratianus, itsehyväistä kylmyyttä, joka sulkee sielusi iankaikkiselta rakkaudelta. Ja minä, sinun opettajasi, olen johdattanut sinut pakanallisten filosofien harhakuvitelmiin! Minä olen vanha, minulla on pitkän elämän kokemukset takanani ja Jumala on minua niillä vahvistanut, minä kestän ne kyllä. Mutta sinä olet nuori ja kokematon. Sinulle ne käyvät vaarallisiksi. Meidän täytyy lopettaa yhteistyömme, Dolabella!

— Sinäkö tahtoisit työntää minut luotasi, oppi-isäni, sinä, minun ainoa turvani! Mihin silloin joutuisin! Lasket leikkiä! Sinäkö tahtoisit vieroittaa minut siitä henkisestä maailmasta, joka on ainoa lohtuni yksinäisyydessäni! Ei, sitä sinä et tee, et niin teekään, mairitteli Dolabella lapsekkaalla äänellä. Mistä saisit paremmankaan apulaisen? Väkisinhän minä työntäydyin tietorikkaaseen yksinäisyyteesi. Minä itse sen tein. Mutta olethan ollut tyytyväinen minuun. Sinäkö olisit tehnyt minut ylpeäksi, sinä nöyryyden apostoli! Etkö muista, kuinka ylpeä olin jo kohdatessamme toisemme? En huolinut apuasi armosta, vaan ansiosta, vaikka olin orpo ja hyljätty. Ei, toinen on syy minun sydämeni kylmyyteen, josta minua soimaat ja itseäsi. Minä voin kertoa sinulle kaikki, isä, senkin, joka on syvin salaisuuteni… Niin, on totta, että minussa on jotakin jäistä ja kovaa, jotakin sulamatonta täällä sydämen ympärillä. Olen aina ollut sellainen. En ole koskaan voinut itkeä niinkuin muut lapset, en purkaa sydäntäni niinkuin muut nuoret tytöt. Minä luulen, että minulla on kuollut sielu…

— Sanoitko sinä: kuollut, kuollut sielu! huudahti munkki kavahtaen pystyyn. Kuollut…

— Rakas isä Gratianus, rauhoitu toki, hyvitteli tyttö. Heti ensi sanasta noin säikähdät. Olenko minä siis todella niin paha? Näetkös, se johtunee siitä, että minä en lapsena koskaan ole saanut rakkautta ja että minua niin kauan kuin muistan on jäytänyt viha — viha omaa isääni kohtaan.

— Isääsi kohtaan! Tiedätkö sinä siis jotakin hänestä? kysyi munkki hätäisesti.

— Sinä luulit, että olin aivan teiden tietymättömien tuoma löytölapsi. Niin olinkin, mutta äitini vanha orjatar Akabe ehti kuiskata minulle kuollessaan erään salaisuuden. Isäni oli muinen arvossapidetty, ylhäinen ja oppinut roomalainen, hyvä ja jalo mies, joka ei kenellekään tehnyt vääryyttä. Mutta sitten — hän kääntyi kristityksi. Ja silloin heräsivät pahat voimat hänen sydämessään. Hän hylkäsi äitini, hävitti omaisuutensa ja hävisi itse jonnekin, missä nuo maanalaiset syöpäläiset asustivat. Äitini, joka synnytti minut mitä suurimmassa kurjuudessa, koetti hellyttää isääsi luokseen kääntymällä itsekin kristinuskoon. Mutta turhaan. Hän kuoli suruunsa ja minä jäin ihmisten jalkoihin niinkuin hylkykoiran pentu, minä patriisien tytär! Onko siis ihme, jos kaiken tämän jälkeen vihaan kristityitä ja epäilen heidän rakkauden-oppiaan?

— Etkö voisi antaa anteeksi isällesi, Dolabella? kysyi Gratianus hiljaa. Hän ehkä on erehtynyt ja katunut erehdystään. Kaikki me olemme erehtyväisiä. Etkö sinä, tyttäreni, koskaan ole erehtynyt?

— En tiedä. Minulla lienee ollut niin vähän tilaisuutta tehdä erehdyksiä. Ja jos olisin tehnyt pahoin, kärsisin tekoni. Se on minusta kauniimpaa kuin anteeksipyyntö… Minä en tahdo antaa enkä pyytää anteeksi.

— Ehkä isäsikin on kärsinyt paljon… Vasta kärsimys kypsyttää ja pehmentää. Sinä olet niin kova ja heltymätön, Dolabella. Puhut julmia sanoja. Jos on tuollainen luonne kuin sinulla, saa elämässä kärsiä paljon… ja hänellä oli samanlainen luonne kuin sinulla.

Dolabella katsoi suurin, kummastunein silmin munkkiin.

— Tunsitko sinä sitten isäni?

— Tunsin.

— Etkä ole koskaan siitä sanallakaan maininut?

— Minulla on ollut siihen syyni.

— Elääkö hän ehkä vielä?

— Elävä kristitty on kuollut maailmalle, tyttäreni. Mutta maailma oli aikoinaan hänelle hyvin rakas.

— Mitä sinä tiedät isästäni? Sinun täytyy kertoa minulle kaikki, kaikki! pyysi tyttö kiihkeästi.

— Totta on, puhui Gratianus harvakseen, kuin muistellen jotakin kaukaista tarua, että hän kerran oli ylpeä ja ylhäinen herra ja hän luuli myöskin, aivan kuin sinä, ettei hän koskaan tehnyt erehdyksiä, että hän oli virheetön, sentähden ettei hänellä ollut niitä tavallisia paheita ja heikkouksia, mitä ihmisillä yleensä on. Hän oli sitä, mitä Kristus nimittää fariseukseksi: ei tekopyhä, mutta rajallinen, muodollinen, itsetietoisesti hyveellinen, kopea ja korska, pieni ja kylmä, sillä Jumalan tuli ei ollut silloin vielä iskenyt häneen. Hän oli kristilliset moraalisäännöt täyttävä pakana, joka luuli voivansa kirkkain kasvoin tulla Jumalan tuomioistuimen eteen ilman Vapahtajaa… Siihen aikaan oli Hippon piispa Augustinus kuuluisa, ja lukemattomia ihmisiä kääntyi hänen hehkuvan uskonsa voimasta kristityiksi, heräten syvään synnintuntoon ja Jumalan armon ihanuuteen. Nyt isäsi, tämä synnittömäksi itseään kuvitteleva ihmisparka, tahtoi koetella ja kiusata tuota pyhää miestä ja hän päätti purjehtia meren yli Hippoon väittelemään Augustinuksen kanssa.

Haahden kuljettaessa häntä myötäisellä tuulella kohti Afrikan rantoja hän mielessään nautinnolla kuvitteli, miten loistavasti hän sanoin ja teoin todistaisi tuolle sairaloiselle intoilijalle kaiken lunastuksen, synnintunnon, katumuksen ja armon mitättömäksi, ja hän hymyili tälle ajatukselleen jo edeltäpäin.

Hän katseli ympärilleen, eikö hän jo mahdollisesti laivalla löytäisi sopivaa puhetoveria tästä asiasta.

Silloin hän purren laiteella huomasi vanhan miehen, jonka huulet koko ajan sopottivat jotakin rukousta.

Isäsi kysyi häneltä:

»Oletko sinäkin kristitty?»

»Olen herra», vastasi vanhus.

»Minkätähden olet kristitty?» kysyi hän edelleen.

»Siksi, että olen suuri syntinen ja tarvitsen Jumalan Karitsan veren sovitusta», vastasi puhuteltu.

»No se sopii sinulle, jos et muuten kerran voi elää kunnon miehen tavoin ja ihmisiksi», sanoi ylvästelijä kevyesti. »Olen aina sanonut, että natsarealaisen uskonto on erinomainen yhteiskunnan hylyille, orjille ja heikkoluonteisille. Mutta ei paremmille ihmisille. Katsopas esimerkiksi minua, ystäväiseni, minä voin varsin hyvin elää hyveellisesti ilman Jumalan Karitsaa. Etkö usko, että minä olen yhtä hyvä Jumalan lapsi kuin sinäkin?»

»Jokainen, joka ei usko syntein anteeksiantamukseen ja Jeesukseen
Kristukseen, on kadotettu», vastasi vanhus.

»Mutta kun minulla ei ole syntiä», intti isäsi.

»Ei kenkään voi täyttää lakia», sanoi vanhus nöyrästi.

»Mikä on laki?» kysyi isäsi.

»Se, minkä Jumala itse on säätänyt, ja jonka Mooses kirjoitti kivitaululleen», vastasi ukko.

»Minä tunnen nuo kymmenet käskyt», sanoi herjaaja, »eikä niiden joukossa ole yhtään, joka houkuttelisi minua rikkomukseen. Minä olen rikas, en halua varastaa enkä ryövätä ketään. Olen lempeäluontoinen, en voi edes lyödä toista, vielä vähemmin tappaa. Lihan himoja ei minulla ole koskaan ollut, epäjumalankuvia en ole koskaan kumartanut, isääni ja äitiäni olen kunnioittanut. Mitäs sanot, ukko?»

»Sanon vain: älä kiusaa Jumalaa, nuori mies. Ennenkuin uusi päivä ehtii koittaa, olet sinä tuhannesti ehtinyt rikkoa jokaista käskyä vastaan», lausui vanhus profeetallisella äänellä.

»Mitä», huusi laintäyttäjä, »väitätkö sinä, että minä aamuun mennessä olisin ehkä ryövännyt jonkun tai ehkä tappanut! Jos voit minusta todistaa jotakin sellaista, ennenkuin aamu koittaa, niin totisesti on tämä haahti tuova yhden kristityn lisää Augustinuksen jalkoihin!»

Näin sanoen lähti isäsi makuusoppeensa puolittain huvitettuna, puolittain äkeissään tuon kristityn miehen tavattomasta itsepäisyydestä, johon eivät edes selvät tosiasiat tehonneet.

Yöllä näki hän ihmeellistä unta.

Hän oli seisovinaan pimeällä, autiolla kentällä, josta hän ei ensin erottanut mitään. Mutta vähitellen alkoi sen pohja liikkua kuin suunnaton, tuhatkiemurainen käärmeen pesä. Mutta nuo liikkuvat kiemurat eivät olleet käärmeitä, vaan ihmisten jäseniä, verisiä, silvottuja käsiä ja jalkoja, hyytyneessä hurmeessa huppeloivia päitä ja sydämiä. Ja ne huusivat kaikki hänelle: »Sinä olet tappanut meidät!» »Miten minä olisin voinut tappaa tiedät», huokasi hän kylmän hien noustessa hänen otsalleen, »en ole ikänäni kädessäni sotikalpaa pitänyt!» »Salamurhaaja, pelkuri», rääkyivät vastaan nuo verettömät kummitushuulet, »kun et uskaltanut itse tappaa, lähetit orjasi, pestatut palkkajoukkosi tappotanterille, lähetit viattomat viattomia murhaamaan! Sinä olet meidät tappanut!»

Kauhuissaan lähti hän juoksemaan pakoon silvottujen haamujen huutoa, mutta silloin ympäröi hänet taaja joukko piilukirvesmiehiä, tuli punaiset pyöveliviitat hartioilla. Vaahtoavin suin ja veristävin silmin he karjuivat: »Ja meistä, meistä sinä olet tehnyt teilaajia, pakottanut meidät kuolemansyntiin, sinä murhaajain värvääjä, rikosten siittäjä, rikollisempi kuin me! Sinä yksin olet syypää! Tulkoon meidän vuodattamamme veri sinun ylitsesi!»

Kotvan kuluttua pääsi hän vainoojiensa käsistä kuitenkin syvään metsännotkoon, jonne tuo kadotettujen kuoro ei enää kuulunut. Mutta silloin alkoi vuorelta hänen edessään kuulua kopinaa ja kapsetta ja kun hän katsahti ylös, huomasi hän, että metsä, jota se kasvoi, ei ollutkaan oikeaa metsää, vaan jättiläishirvien sarvista muodostunutta ryteikköä. Ja sen lomista kaikkialta tuijotti verisiä, syyttäviä silmiä. »Meidät kaikki sinä olet huviksesi teurastanut, meidät kaikki», ne haastoivat.

Taas riensi hän pakoon. Vihdoin oli hän kotipihallaan ja päästi helpoituksen huokauksen. Mutta samassa oli kuin koko piha olisi huokaissut. Hän vilkaisi taakseen. Pieni, valkea lammas siinä vain seisoi ja puhui ihmisen äänellä: »Minuakin sinä olet syönyt, minuakin! Kuinka oli sinulla sydäntä?» Mutta lammasta seurasi sekava kulkue raavaskarjaa, lehmiä, mahtavia härkiä, kirkassilmäisiä vasikoita, sitten lihavia sikoja, jäniksiä, kalkkunoita ja kukkoja, fasaaneja, suuria merihummereja, limaisia ankeriaita, jättiläissampia, nopeasti puikkelehtivia pikkukaloja, pyöreitä ostereita, lentäviä, uivia, matelevia olentoja pyörryttävässä myllerryksessä. Ja äkkiä hyökkäsi koko tämä satatuhantinen eläinkansa röhkien, määkien, vinkuen, mylvien ja kaakottaen hänen kimppuunsa. Siihen hän heräsi.

Suurina karpaloina valui tuskan hiki hänen ohimoiltaan. Ei milloinkaan ennen ollut painajainen häntä siten rasittanut. Kauan hän vääntelehti ja kääntelehti, ennenkuin hän uudelleen nukkui. Taas näki hän unta.

Hän oli olevinaan jälleen kotonaan. Laajat viljavainiot lainehtivat hänen edessään kuin kulta, ja puut nuokkuivat hedelmätäysinä hänen päänsä päällä. Yht’äkkiä alkoi yksi korsi kohota pitemmäksi muita. Ja tähkällä oli ihmisen kasvot. Ja kun hän tarkemmin katsoi peltoaan, huomasi hän, että kaikki tähkät olivat samanlaisia, ettei vainio kasvanutkaan viljaa, vaan rivi rivissä tiukkaan aaltoilevaa kansaa. Hän tunsi siinä omia palvelijoitaan, alustalaisiaan ja orjiaan. Alastomin, hiestä kiiltävin, kuparinruskein hipiöin he siinä huojuivat kuin tähkät tuulessa ja lauloivat jotakin, jotakin kamalaa ja hurjaa, ja naisten tukka hulmusi kuin rantaruohikko myrskyllä. Hän näki yhteen puristettuja nyrkkejä, kuuli kirouksia, uhkauksia ja syytöksiä: »Me olemme antaneet sinulle nuoruutemme, parhaat voimamme, henkemme ja elämämme, me olemme koonneet sinulle rikkautta ja yltäkylläisyyttä! Sinä, sinä olet antanut meidän riutua nälkään ja tautiin, olet hitaasti meidät kurjuudella kuihduttanut, katkeruudella myrkyttänyt! Olet tehnyt meistä hylkyjä, tylsämielisiä, rikollisia ja varkaita, sinä, jolle olemme uhranneet hikemme ja veremme!» Ylinnä muita riehui nuori, kalvetustautinen nuorukainen sähisten kuin käärme: »Sinä syytit minua kerran varkaudesta, muistatko, sinä kaikkien varkaiden kuningas, sinä ruoskitit minut puolirammaksi siitä syystä, että henkeni pitimiksi pimitin sinulta kurjan hopeakauhan, jota sinä väitit omaisuudeksesi, vaikka se on vain muru siitä ryöstötavarasta, jota väkivallalla, vääryydellä ja julmuudella olet anastanut lähimmäisiltäsi. Ei mikään ole ihmisen omaa muu kuin elämä ja sen olet sinä minulta tuhonnut, ja tuhansilta muilta. Minä varastin sinulta kuolleen metallikappaleen, mutta sinä, sinä varastit minulta äitini! Muistatko? Sinulla oli iloinen juhla sinä iltana, äitini vietiin sinne. Hän oli silloin nuori ja kaunis. Sinä iltana kadotin minä hänet. Sinä iltana kadotin minä enemmän kuin mitä mitkään maailman aarteet voivat korvata. Nyt hän ryömii mielipuolena nelinkontin kuin saastainen narttu miehien jälessä. Kuka meistä on suurempi varas, kuka? Kirous olkoon sinun ja sinun kaltaistesi yllä!» »Kirous, kirous!» huusivat kaikki. »Tarttukoon pala sinun kurkkuusi, muuttukoot ne hedelmät, jotka sinulle olemme kasvattaneet, tulipalloiksi, jotka tuhoovat sinut ja sinun siemenesi!» Samassa räjähtivät kaikki hedelmät puissa sanoin kuvaamattomalla pauhinalla ja kaikki hukkui tuleen.

Ääneensä huutaen hän heräsi.

Tällaistako on siis synnin tunto? ajatteli hän. Tyhjästä syntyvä mielikuvituksen pakkomielle, kuten uskokin! Mielikuvitus on todellakin hirveämpää kuin todellisuus. Tähän ajatukseen hän nukahti uudestaan.

Vielä kerran näki hän unen. Hän oli näkevinään oman vaimonsa Nikomedian. Tämä makasi kullalla ja jalokivillä koristettuna upealla leposohvalla, mutta hänen kasvonsa olivat harmaat ja tuskasta vääntyneet. Ja kun hän lähemmin tarkasti häntä, näki hän, että Nikomedian ruumis jalokivien alla oli yltä yleensä ruven ja syöpäläisten peitossa. »Sinä olet surmannut minun sieluni!» voivotti Nikomedia. »Sinä olet surmannut sen lihan himolla, silmäin pyynnillä ja elämän koreudella, nyt syövät madot minun ruumiini eikä minusta jää mitään jälelle! Pelasta edes lapseni!» Nikomedia viittasi kehtoon. Kun isäsi tuskissaan riensi kehdon luo, olikin se aivan tyhjä. Mutta kuin sumun sisästä oli hän erottavinaan pienen lapsenkäden, joka teki ikäänkuin torjuvan eleen ja hän oli kuulevinaan pienen äänen huokaavan: »Minullakin, minullakin on kuollut sielu!»

Kuin mielipuoli syöksyi hän herätessään laivan kannelle. Kuu kumotti taivaalla punervan leppoisena ja aallot löivät tasaisesti purren laitoja vastaan, mutta onnettoman mielessä myllersi myrsky.

»Tämä ei ole enää unta, tämä on totisinta totta», ähkyi hän. »Pahantekijä olen aina ollut, vaikk’en ole sitä ennen tiennyt. Vasta ensi kertaa näen nyt itseni kuin kuvastimesta. En koskaan enää saa sitä silmistäni! Syntieni näyt tulevat olemaan yhtä loputtomat kuin tie täydellisyyteen on pitkä. Sen ymmärrän nyt. En kestä sitä. En uskalla enää valvoa enkä nukkua, en uskalla elää. Oi, vanhurskas tuomari, koska todella olen niin suuri murhamies ja rikollinen ja olen menettänyt niin monta elävää sielua, niin ota edes tämä yksi henkeni niiden hinnaksi!»

Hän oli juuri hyppäämäisillään laidan yli mereen, kun raskas käsi laskeutui hänen olalleen. Siinä oli tuo sama kristitty vanhus, jonka kanssa hän edellisenä iltana oli laskenut niin jumalatonta pilaa.

»Luuletko sinä», sanoi hän, »että voit päästä aikaisemmista murhasynneistäsi vapaaksi liittämällä niihin vielä yhden? Tai luuletko sillä voivasi hyvittää niitä, joita vastaan sinä olet rikkonut? Saatatko palauttaa menetetyn elämän? Saatatko tehdä tekemättömäksi tehdyn? Saatatko kiertää ajan pyörän taaksepäin? Etkö jo huomaa voimattomuuttasi inhimillisen oikeuden ja vielä enemmän ikuisen vanhurskauden edessä?»

»Niin, en millään voi sovittaa rikoksiani», huokasi isäsi murtuneena. »Mutta minä en jaksa enää elää tällainen syntitaakka hartioillani, nyt kun silmäni aukenivat sen näkemään. En voi muuta kuin kuolla.»

»Jeesus Kristus on kuollut puolestasi», puhui vanhus, »sinun ja kaikkien puolesta. Vaikka syntisi olisivat veriruskeat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman. Ikuinen vanhurskauskin voi rakastaa, poikani. Heitä itsesi Jumalan armohuomaan! Hän itse sulkee silmäsi, niin ettet näe enää oman turhuutesi kuvia. Ja niin sinä heräät Jumalassa ja näet iankaikkisen, näet Jumalan ihanuuden! Samoin kävi kerran minunkin, ja sentähden minä olen rukoillut koko tämän yön sinun puolestasi, että Hän avaisi armohelmansa sinunkin harhaantuneelle sielullesi!»

»Kuka siis olet, sinä pyhä mies?» kysyi isäsi vavisten.

»Ainoastaan suurin syntisistä ja halvin Jumalan palvelijoista», vastasi vanhus, »olen Augustinus».

Tämän jälkeen isäsi palasi takaisin Roomaan ja teki aivan niinkuin äitisi orjatar on sinulle kertonut. Mutta hän ei tehnyt sitä rakkauden puutteesta, vaan voidakseen edes hiukan sovittaa sitä pahaa, minkä hän oli saanut aikaan, niin, pelastaakseen äitisi kuolemattoman sielun lihan himosta, silmäin pyynnistä, elämän koreudesta, kaikesta siitä, mikä vieroitti hänet Jumalasta. Niin syntinen ja rikollinen tunsi isäsi silloin olevansa, ettei hän uskaltanut edes omaa lastaan lähestyä. Tuo unissa näkemänsä torjuva, pieni käsi varoitti häntä. Hän ei saanut sitä koskaan pois mielestään. Mutta sitten hän alkoi epäillä käsittäneensä näyn väärin: ehkä olikin se kutsuva hätämerkki. Ja niin hän ei voinutkaan vastustaa maallista rakkauttaan, vaan veti tuon rakkaan lapsensa oman syntisen sielunsa kera kadotukseen…

Isä Gratianuksen ääni petti. Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Dolabella katsoi häneen tummin, polttavin silmin. Sitten hän syöksyi hänen jalkoihinsa, puhjeten suureen, vapauttavaan itkuun.

— Kuinka en sitä heti arvannut! Sinähän se olet isäni, oma rakas isäni, sinä se olet, sinä itse! Ja sinua minä olen vihannut. Voitko koskaan antaa minulle anteeksi? Olen vihannut, mutta enemmän vielä rakastanut! Anna minulle anteeksi, minun isäni, oma isäni!

— Jumalalle kiitos, sinun sielusi elää! huudahti Gratianus. Ja minä kun jo luulin, että olin surmannut sinutkin!

— Kolmasti olet sinä antanut minulle elämän, ensin ruumiillisen, sitten henkisen, ja nyt olet herättänyt sieluni kuolleista. Sinun isänrakkautesi sen on tehnyt. Sieluni kaipasi isää.

— Jumalan rakkaus sen on tehnyt, lapseni, oma lapseni. Minä olen ollut sinulle huono isä. Sinä kaipasit taivaallista Isää ja hänen armoaan. Ja suurin hänen armolahjoistaan on nöyrä sydän. Muuten on kaikki tieto ja oppi kiroukseksi. Muuten ovat kaikki kirjat vain kiviä Helvetin tiellä.

— Sinun sydämesi on kaunein kirja maailmassa. Ei ole Plato eikä Seneca sen veroinen. Se opetti minulle sellaista, mitä ne eivät voineet opettaa. Miten se sulatti sydämeni! Miten hyvä minun nyt on olla, vaikka kyyneleeni virtaavat! Isäni, minä kiitän sinua kyynelten lahjasta!

— Tulkoon niistä kuivumaton katumuksen lähde, jossa sielu puhdistuu iankaikkista elämää varten. Rukoilkaamme sitä ja ylistäkäämme Jumalaa hänen ihmeellisestä johdatuksestaan ja armorikkaasta varjeluksestaan, tyttäreni!

Dolabella painoi nöyrästi päänsä alas. Ja isä Gratianus polvistui hänen viereensä kohottaen kätensä taivaalle hiljaiseen rukoukseen ja kiitokseen.

Tämä isän ja tyttären jälleentuntemisen hetki lienee se aihe, jota tuntematon taideniekka on käsitellyt akkunamaalauksessaan.

NAISEN ARVOITUS

Kun viisas Ben Hiram erakkuutensa kahdentenakymmenentenä vuonna juuri oli täyttämässä sadatta kuudettakymmenettä papyruskääryä elämän arvoitusten selityksillä, pimitti äkkiä oudon vieraan varjo hänen luolansa kivipöydän, jota tähän asti vain yön yksinäisyys ja hänen omat ajatuksensa olivat varjostaneet.

— Kuka sinä olet ja kuinka olet tänne löytänyt? kysyi Ben Hiram.

— Minä olen se, joka löytää jokaisen luo, vastasi vieras.

— Olet siis Kuolema.

Vieras nyökkäsi.

— Oikean tien löydät, et oikeaa hetkeä, se on sinun vikasi vanhastaan, virkahti viisas mies. Ei ole minun aikani vielä tullut seurata sinua. Minun elämäntyöni on kesken.

— Niin luulee ihminen aina.

— Mutta minä tiedän sen. Luuletko sinä, että minä sanoisin mitään sellaista, jota en varmasti tiedä. Minä voin todistaa väittämäni noiden miljoonien tähtien kautta pääni päällä, joita hamasta lapsuudestani olen tutkinut ja joiden äärettömien ratojen kuviot ovat olleet niiden hienonhienojen sirkilöiden ja viivojen pohjakaavoina, joilla olen ratkaissut elämän arvoituksia. Sata viisikymmentä yhdeksän papyruskääryä olen jo täyttänyt…

— Sinä luulet siis, että elämän tarkoitus on täyttää kaikki maailman papyruskääryt kirjoituskoukeroilla! hymähti Kuolema ivallisesti.

— Minä uskon, että elämän tarkoitus on tehdä ihminen kyllin arvolliseksi kuolemaan, vastasi Ben Hiram.

— Etpä näy yksinäisyydessäsi unohtaneen sievää käytöstapaa itseäsi viisaampia ja vanhempia kohtaan, irvisti Kuolema ystävällisesti. Sinä et siis katso itseäsi vielä kyllin arvolliseksi minun seuraani?

— En. Vasta sitten, kun olen saanut elämäntyöni valmiiksi, joka voi todistaa puolestani sielujen tuomarille.

— Oo — luulin sinun keksivän jotakin omaperäisempää. Noin sanovat he kaikki. Ja minä olen kantanut Kaikkivaltiaalle joka päivä tukuttain ikäloppuja työmiehiä, joiden sieluilla ei ole ollut edes sen vertaa arvoa kuin heidän juhtiensa sieluilla ja joiden työ on noussut todistamaan heitä vastaan.

— Kaikkien työ ei, ikävä kyllä, ole yhtä arvokasta, huoahti Ben Hiram. Useimmat tekevät työtään liian itsekkäässä tarkoituksessa, mutta minä, minä ponnistelen kaikkien hyväksi, saadakseni kaikki ihmiset ymmärtämään elämän, jotta he osaisivat oikein ikävöidä kuolemaa.

— Sano siis: mikä on elämä?

— Varjojen varjo.

— Sinun käsityksesi asioista käy paikoitellen ihmeellisesti yhteen omani kanssa, muhoili Kuolema ilahtuneena. Sinun kanssasi on miellyttävää keskustella. Taidat todellakin olla viisas mies. Vastaapas sitten yhteen kysymykseen, johon ei ainoakaan ihminen vielä ole osannut vastata, mutta jota kaikki kyllästymään asti jankuttavat: Mikä on totuus?

— Tuo kysymys huulillani astuin minäkin yksinäisyyteen, vastasi tähtiviisauden tutkija, ja luulin yhden papyruskääryn riittävän sen vastaamiseen. Ja katso nyt! Näin monta olen niitä kirjoittanut. Ja kaikki sisältävät vastauksen. Tiedätkö, mitä se merkitsee? Sitä, että ne eivät sisällä totuutta, vain totuuksia. Vasta totuuksien summa on totuus. Siihen tahdon päästä. Anna minulle aikaa, Kuolema! Jos nyt juuri katkaiset elämäni, katkeaa minulta kesken erään arvoituksen ratkaisu, johon olen käyttänyt enemmän aikaa ja ajatusta, hienompia ja rajattomampia avaruusviivoja kuin mihinkään edellisiin. Ja mitä enemmän se tuntuu väistyvän ja pilkkaavan ponnistuksiani, sitä tärkeämmältä se minusta näyttää, sitä enemmän se vangitsee mieltäni. Jos en tälle arvoitukselle löydä lopullista vastausta, ei millään muullakaan ole mitään arvoa.

— Mikä arvoitus se sellainen on? kysyi Kuolema.

— Se on naisen arvoitus. Katsos, kaikki nämä tutkimukseni — Ben Hiram viittasi kädellään papyruskääryihin — todistavat sitä elämän syvintä viisautta, että kuolinpäivä on parempi syntymäpäivää. Mutta nainen tekee tyhjäksi sen. Niin kauan kuin nainen on olemassa, eivät ihmiset usko siihen. Olen tutkinut kaikki viisasten kirjat hamasta hämärästä muinaisuudesta tähän päivään asti, ja aina on nainen houkutellut miestä hetkien hurmaan ja eläimellisiin vaistoihin, jäljettömän elämän joutavaan jatkamiseen, oman epätäydellisen sikiönsä jumaloimiseen. Nainen on ruumiillistunut valhe, joka estää totuuden voittamasta, nainen on ihmisen sieluun luikertautunut käärme, joka ajaa aineen asiaa henkeä vastaan, joka estää ihmisen saavuttamasta täydellisyyttä. Ilman naista olisi ihmiskunta jo aikoja sitten astunut ulos tästä turhuuden temppelistä johonkin korkeampaan tähteen ja jättänyt maapallon kylmilleen. Naisen kautta on vapaaehtoisen maailmasta luopumisen tie käynyt niin raskaaksi, että vain harvat sen jaksavat.

— Sinä olet jaksanut, Ben Hiram?

— Jotakin olen koettanut jaksaa. En ole tuntenut naista, tunteakseni totuuden. Olen luopunut jälkeläisteni kukkivasta parvesta, jotta syntymättömät sielut ylistäisivät minua iankaikkisesta iankaikkiseen. Olen katkonut kaikki luonnolliset siteeni yhtyäkseni ajatuksen kautta yliluonnolliseen. Se on se ohut lanka, joka vielä pitää minua kiinni elämässä ja jonka tahtoisin punoa loppuun asti kerälle.

— Jos ihmiset yleensä saisivat keriä elämänsä lankoja niin pitkälle kuin he tahtoisivat, pimittäisivät nuo kerät auringon taivaalta, vastasi Kuolema ikävystyneenä. Entä sinä sitten, tyhjässä haihattelija, joka yrität ratkaista elämän arvoitusta, lainkaan tuntematta elämää, naisen arvoitusta, ilman että koskaan olet nähnyt häntä! Hohhoh, kestäisipä sitä odottaa! Tuloksien laadusta puhumattakaan!

— Laskemmehan tahtienkin etäisyyden pääsemättä niihin koskaan käsiksi, tunnemmehan Jumalankin, koskaan näkemättä häntä. Näkömme on harhaanviepä ja pettävä, sanat uupuvat voimattomuuttaan, mutta numeroiden johdonmukaisuus, hienoin laskelmin johdeltu, ohennettu viivojen todistelma ei petä. Katsohan tänne! Näetkö tuota salaperäistä avaruustieteellistä viivaa, joka tulee tuntemattomista ja menee tuntemattomiin, mutta taipuu tässä rajalliseksi, selväksi, aistein havaittavaksi koukeroksi? Tämä kohta juuri tekee naisen arvoituksen niin vaikeaksi ja mielenkiintoiseksi. Anna minun viedä loppuun tämä ainoa laskelma, sitten olen valmis seuraamaan sinua siihen riemulliseen päämäärään, joka on ollut elämäni korkein odotus ja joka varmastikin on oleva liian suuri palkka vähäpätöisestä työstäni!

— Ihminen luopuu kernaasti kaikesta muusta paitsi hengestään; sitä puolustaessaan hän on voittamattoman ovela ja kekseliäs, murahti Kuolema. Siinä suhteessa olet sinäkin, Ben Hiram, tuiki tavallinen ihminen. En anna enää koreiden sanojesi pettää itseäni. Mutta olet erikoisista syistä huvittanut minua ja siitä palkinnoksi mielelläni säästäisinkin sinut, jos en muun vuoksi, niin saadakseni vielä huvin nähdä sinut hölmönä omien laskuvirheittesi edessä. Mutta sielu minun on vietävä joka tapauksessa. Jos sinulla siis on tarjolla joku toinen, joka omasta halustaan suostuu lähtemään sinun sijastasi, niin olkoon menneeksi! Annan sinulle aikaa huomisaamuun auringon nousuun asti. Silloin tulen uudestaan tänne ottamaan sinut tai sijaisesi, jos sinulla sellainen on.

— Arvoisa herra Kuolema, huudahti Ben Hiram, otat toisella kädellä pois, minkä toisella annat! Mistä minä yksinäinen mies täällä autiossa vuorenonkalossa niin äkkiä voisin saada käsiini tuon sijaisen? Jos olisimme ihmisten parissa, ei meillä olisi muuta vaivaa kuin valita. Ihminen — naista lukuunottamatta ja naisen vaikutuksesta vapaana — on luonnostaan jalo ja uhrautuvainen, valmis antamaan elämänsä suuren asian vuoksi.

— Jokainen luulee omaa asiaansa suurimmaksi, etkö nyt sitä tiedä? sanoi Kuolema. Jos ihminen yleensä antaa elämänsä, antaa hän sen ainoastaan oman asiansa puolesta, sellainen on minun kokemukseni.

— Oh, on paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään omaa asiaa, jotka vain etsivät itseuhrin aihetta. Ja on sellaisia, jotka ovat omat pienet asiansa jo suorittaneet, jotka ovat vapaita antautumaan suuremmille.

— Kenen luo siis neuvoisit minua menemään? kysyi Kuolema.

Ben Hiram mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi:

— Etsi käsiisi vanha isäni. Jos hän vielä on elossa, niin luulenpa hänen jo saaneen tarpeensa elämästä vuosiensa taakan alla. Hän on ilolla ottava sinut vastaan.

— Olkoon menneeksi! Isä pojan sijasta siis, se sopii, naurahti Kuolema ja lähti.

Ben Hiram huoahti helpoituksesta. Mutta hänestä tuntui, ettei hän vielä ollut edes ehtinyt oikein tajuta, mitä oli tapahtunut, kun jo Kuolema uudestaan oli hänen kammionsa kynnyksellä.

— Paraan luo minut lähetitkin, irvisti hän. Ennen saan mukaani kymmenen aseellista nuorukaista kuin tuon ukkorähjän, vaikka jo sammal melkein puskee ulos hänen poskipäistään eikä hänellä ole muuta toimitusta kuin sikojen paimentaminen. Tämän tervehdyksen lähettää hän sinulle: »Eikö se riitä, että tuo epäkelpo poika on hyljännyt kotonsa vihamiesten käsiin, hävittänyt elämäni, alentanut oman siittäjänsä sikojen tasalle, vieläkö hän tahtoisi minun henkenikin? Ei, ennen annan henkeni elävän pedon kuin kuolevan poikani puolesta, joka ei koskaan ole täyttänyt pojan velvollisuuksiaan ja joka jo ammoin on lakannut olemasta poikani.»

— Isä raukka, huokasi Ben Hiram. Kun minä jätin hänet, oli hän vielä mahtava ja rikas mies. En olisi tosiaankaan toivonut sinun löytävän häntä sikojen parista! Onnettomuus on katkeroittanut hänet, hän on aina ollut vähälahjainen ja kiinni tässä näkyvässä. Hän ei voi antaa minulle anteeksi sitä, etten ruvennut kauppamieheksi. Hänen onkin mahdoton ymmärtää minun työni merkitystä. Mene mieluumminkin nuoruusvuosieni opintotoverin Num Daulan luo! Jos kukaan ymmärtää minun työni todellisen arvon, niin on se hän. Hän tekee ilolla tuon pienen uhrauksen. En ole nähnyt kenenkään niin syvästi kuin hänen murehtivan sitä, että hänen ei ollut sallittu palvella aineetonta ajatusta. Hänen voimansa uupui kesken, hän jäi jälkeen minusta. Ei sen vuoksi, että hän olisi ollut tyhmä. Luulen, että hänellä oli suurempikin ymmärtämisen lahja kuin minulla, mutta häneltä puuttui luovaa voimaa. Se on jotakin erikoista se. Ja vain puolitiehen hän ei tahtonut kohota. Raskaalla, vastahakoisella sydämellä luopui hän opin uralta ja alistui elämän turhuuden palvelukseen. Hän on oleva onnellisista onnellisin saadessaan tuon katkeran kaleerityön jälkeen aineen kahleissa näin odottamatta kuolla rakkaimman unelmansa puolesta, joskin toinen sen toteuttaa. Sillä hän on jalo mies.

Kuolema lähti matkaan, mutta palasi vieläkin kerran yksin.

— Tämän sanan lähettää sinulle jalo Num Daula, keltaisten ketojen ja kultaisten karavaanien lempeä valtias: »Varsin mielelläni annan henkeni rakkaan ystäväni Ben Hiramin puolesta, lyhennän päivieni pituutta pitentääkseni hänen elonhetkiensä lyhyyttä, mutta vain sillä ehdolla, että tiedän tämän elämän lainan koituvan hänelle todelliseksi siunaukseksi, että hän heittää mielettömät ja hedelmättömät haaveensa, palaa vuoriltaan takaisin elämään, muuttuu ihmiseksi ihmisten parissa. On suuri vahinko kuolla, ennenkuin on elänyt. Minä olen saanut jo maallisen osani. Jätän elämäni ja kaikki mitä minulla on ystävälleni Ben Hiramille, jos hän saapuu alas laaksoon, asettuu minun tilalleni, nai tyttäreni ja ottaa sijastani heimoni päämiehen tehtävät.»

— Num Daula, nuoruuteni ystävä, sinäkin puhut noin! vaikeroi Ben Hiram. Sinäkin olet unohtanut nuoruutesi ihanteet, sinutkin on aine saanut valtoihinsa! Mekään emme enää ymmärrä toisiamme. Kaikki pettävät, kaikki lankeevat pois, sillä ihmiset eivät kestä elämää tuolla alhaalla ja sen viettelyksiä. Ei ole siellä yhtään, joka pysyy lujana, ei ainoatakaan. Kuinka lähtisin sinne! Ei, ennemmin kuolen!

— Lähde siis kanssani! sanoi Kuolema, joka alkoi käydä jo kärsimättömäksi.

— Maltahan vielä, sinähän annoit minulle armonaikaa aamun koittoon asti! Koska lähimpäni näin minut kieltävät, tahdon tarjota tuon vapahduksen lahjan kenelle tuntemattomalle tahansa. Koko maailma on täynnä vapahdustaan odottelevia vankeja, sairaita, elämään kyllästyneitä, tuskassa vääntelehtiviä sieluja, jotka tulevat tunkeilemaan ympärilläsi ja kurkottamaan käsiään sinua kohti, kun vain ilmoitat heille tämän suloisen sanoman.

— Sepähän nähdään, murisi Kuolema. Mutta päivä laskee ja minulla on vielä tänä yönä paljon asioita toimitettavana. Ilmoittelen ohimennen ihmisille »lahjastasi», lisäsi hän ivallisesti. Saat aikaa aamuun asti, kuten puhe oli. Jos ketään ei siihen mennessä ole ilmautunut luoksesi, on se merkki siitä, että sinun on itsesi lähdettävä.

Ben Hiram jäi yksin. Hajamielisenä hän tuijotteli rotkonsa suulta kaukaisiin, iltaruskossa hehkuviin vuoren huippuihin, joiden väri vähitellen vaihtui sinipunervaksi, sitten tumman siniseksi ja vihdoin melkein mustaksi. Eivät koskaan olleet ne näyttäneet hänestä niin kaihoamielisen suruisilta kuin nyt. Ja niin tyhjiltä! Häntä värisytti outo autiuden tunne. Nuo rakkaat papyrus-käärytkin tuntuivat hänestä nyt niin kummallisen kuolleilta ja ontoilta, nuo tutkielmat elämästä, josta hän oli luopunut jo varhaisimmassa nuoruudessaan! Mistä johtuikin, että oli niin vaikea luopua siitä, josta jo ammoin oli luopunut?

Ben Hiram tähyili silmiään siristellen vuorenrotkojen sivuitse luikerteleville solateille. Näkyikö ketään? Ei ketään.

Valkea yökuura vain kutoi jäistä verkkoaan yli liikkumattoman maiseman. Tähdet syttyivät taivaalle, yksi toisensa jälkeen, mitkä pistävän kovina, mitkä ystävällisesti lepatellen. Ne tulisivat noin kiertämään aina, aina, katselemaan iankaikkisesta iankaikkiseen kylminä ja tunteettomina ihmistä, joka laski niiden tulikohtujen radat äärettömyydessä, mutta ei osannut laskea omaa rataansa, ei koskaan saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ei koskaan ehtinyt päästä elämän ja kuoleman herraksi. Aina täytyi katketa kesken. Näin oli käynyt tuhansien ennen häntä, näin oli käyvä tuhansien hänen jälkeensä.

Ben Hiram muisteli lapsuuttaan. Jotakin nousi hänen kurkkuunsa. Hän olisi tahtonut katsoa suoraan läpi noiden taivaankorkuisten tuntureiden siihen pieneen heleään kylään aavan aron laidassa, jossa hän oli syntynyt. Siellä kulki nyt kenties Kuolema, tuolla vihannalla kuistilla, jossa hän lapsena oli leikkinyt, ja kyseli lähtövalmiita sieluja. Kentiespä juuri paraillaan hänen enonsa, tuo itara Muhamed Khesa perheineen tunkeili Kuoleman kupeilla. Eno itse oli ollut rampa ja rintatautinen pienestä asti. Mutta eipäs Kuolema huolinutkaan häntä, pahaa miestä, hänen hartaista pyynnöistään huolimatta, vaan otti tuon hyvän ja hiljaisen sokean… Mutta mitenkäs se sokea löytää tänne? Eipä löydäkään! Kukaan ei löydä eikä jaksa kiivetä tänne. Ei sairas ainakaan…

Kylmä hiki nousi Ben Hiramin otsalle. Houreiset kuvat ja vilu tärisyttivät häntä. Ketään ei tule, ei voi tulla, nyt oli hän varma siitä. Kaikki tähdet, nuo ennen niin lujat totuuden naulat ajatuksen rakennuksessa, näyttivät ilkamoiden irtautuvan liitoksistaan ja tanssivat Ben Hiramin silmissä ja aivoissa järjetöntä kuolinkarkeloa. Nyt yksi niistä putosi suoraan vuoren kaljaman kupeelle ja liukui yhä lähemmä ja lähemmä…

Jumalan kiitos! Se ei ollut näköhäiriö. Se oli todellinen valo, ihmisen käden kuljettama! Oliko se mahdollista! Ihminen, joka todella toi elämän, oman elämänsä!

Ben Hiram joutui äkkiä omituisen heikkouden valtaan, hänen polvensa huojuivat, hänen sydämensä oli seisahtua. Hän sulki silmänsä ja menetti tajuntansa.

Vihdoin hänen katseensa selventyi. Hän tuijotti kauan sanattomalla kauhulla edessään seisovaan hentoon nuorukaiseen, jonka silmistä tuntui virtaavan ikäänkuin vieno magneettinen virta.

— Se Kuolema, millainen pölkkypää hän on! mutisi hän. Sinutko lapsi paran hän siis lähetti, eikö siellä madonpesässä nyt ollut sopivampaa?

— Ei minua kukaan ole lähettänyt, Ben Hiram, vastasi poikanen pehmeästi sointuvalla äänellä.

— Jumalan nimessä, lapsukainen, joudu sitten pian pois täältä! huudahti Ben Hiram. Olet tuntureilla harhaillessasi eksynyt oikeaan suden kuoppaan. Tiedä, että jos auringonnousun hetkellä vielä olet täällä, olet Kuoleman oma.

— Tiedän sen. Minä kuulin, että sen, joka tulee luoksesi, Ben Hiram, on kuoltava; juuri sentähden tahdonkin jäädä, vastasi nuorukainen onnekkaan hymyn valaistessa hänen kasvojaan.

— Sinä tahdot kuolla, ja minkätähden? huusi Ben Hiram melkein suuttuneena. Olethan niin nuori ja kukoistava. Vai oletko ehkä sairas rakkaudesta, poloinen poika?

Poika pudisti päätään.

— En tiedä, mitä on sairaus, mitä rakkaus.

— Tuntenet siis köyhyyden paremmin? virkkoi Ben Hiram katsahtaen hänen risaiseen kaapuunsa. Minäkään en ole rikas. Jokunen papyruskääry, siinä koko omaisuuteni. Mutta kuitenkin! Minä kuolen kohta. Ota kirjoitukseni ja vie ne Kultaisen kaupungin kaliifille, hän ostaa ne kirjastoonsa ja antaa niistä sinulle niin paljon kalliita kiviä, että voit elämäsi ainakin epätoivotta elää.

— Isäni on rikas laaksolainen, vastasi poika, ja minä olen hänen ainoa lapsensa.

— Palaja siis isäsi luo, joka odottaa sinua! Vai olisiko hän ehkä sinulle julma ja kova, koska hän antaa sinun käydä tuollaisissa rääsyissä, vaikka onkin rikas. Mutta sinähän horjut, jalkasi ovat verissä! Lapsi parka, minulla ei ole antaa sinulle edes pielusta pääsi alle, nojaa pääsi helmaani, kas noin!

— Isäni luona oli minun hyvä, puhui nuorukainen raukeasti, mutta sinun luonasi vielä parempi. Älä aja minua pois! En jaksaisi mennäkään yli vuorten. Ja minä tahdon kuolla sinun puolestasi!

Suuret kyynelkarpalot vierähtivät erakon poskille.

— Kummallinen poika! sopersi hän avuttomana. Eikö elämä todellakin pidä minua pilkkanaan lähettämällä minulle vielä uusia arvoituksia aivan kuoleman kynnyksellä! Sinä, nuori muukalainen, panet siis minun elämäntyölleni niin suuren arvon, että tahdot antaa henkesi sen edestä, sinä olet siis ainoa, joka ymmärrät, miten kallisarvoisia nuo salaperäisin viivoin ja harkoin täytetyt papyruskääryt ovat ja miten tärkeitä vielä täyttämättömät!

— Oi, siitä kaikesta en todellakaan käsitä mitään, virkahti poika. Minusta on ihminen aina ollut tärkein asia maailmassa. Ja minä käsitin, että sinä olit ihminen, että sinä kärsit, että sinä tarvitsit jotakin toista ihmistä yksinäisyydessäsi, ja minusta oli julmaa, ettei ollut ketään, ei ainoatakaan, joka olisi tahtonut tulla sinua auttamaan. Silloin tajusin, että minun hetkeni oli tullut, että tuo oli juuri minun tehtäväni. Olen aina pienestä asti, katsos, Ben Hiram, rukoillut Jumalaa, että Hän antaisi minulle kerran oman elämäntehtävän, sellaisen oman omituisen, ymmärrätkös, jota ei kukaan muu koko taivaan kannen alla voisi täyttää kuin juuri minä. Ja nyt vihdoin minä sen sain. Sinä olet antanut sen minulle, Ben Hiram, ja siitä sinua kiitän. Mutta, sano, teenhän sinulle kuolemallani jotakin hyvää! Myönnä se, silloin olen onnellisin kuolevaisista!

— Lapsi, lapsi, mitä sinä puhut! hätääntyi Ben Hiram. Luulen, että teet minulle hyvin pahaa. Sinä et saa kuolla! Minä en kestä sitä, että sinä kuolet. Sinähän olet aivan vilusta sininen! Jumalani, Jumalani! Eikä minulla ole mitään polttopuuta.

Ben Hiramin silmät kiersivät avuttomina ympäri luolan paljaita kiviseiniä. Hän nosti pojan syliinsä ja veti hänet tiukkaan rintaansa vasten lämmittääkseen hänen jähmettynyttä ruumistaan. Mutta tuntiessaan noiden hentojen jäsenien värisevän sylissään syöksähti ennentuntematon liikutuksen aalto läpi hänen sydämensä. Hänen olemuksensa sisimmässä läikähti jotakin yli reunain, leimahti tuleen, paloi poroksi, muutti muotoa, ikäänkuin suuri sielullinen maanjäristys olisi silmänräpäyksen ajan hänessä myllertänyt. Hän ei tuntenut enää ääntään, millä hän puhui, ei niitä asioita, joita tämä ääni lausuili.

— Lapsi, rakas lapsi! kuuli hän itsensä hätäisesti haastavan. Sinä et saa kuolla, et minun tähteni ainakaan. Ne ihmiset olivat oikeassa, jotka eivät tahtoneet tulla minua auttamaan. En ansaitse ihmisten hyvyyttä. Tiedätkö, mikä minä olen? Vuorien peikko minä olen, paha, ilkeä ihminen, lemmetön poika ja huono ystävä. En koskaan ole tuntenut rakkautta lähimmäistäni kohtaan, en milloinkaan ole heltynyt ihmisen kärsimyksen edessä. Sydämeni on ollut kova ja kylmä kuin kallio ympärilläni. Henkeni on ollut täynnä ylpeyttä ja itsekylläisyyttä. Olen aina ajatellut vain itseäni ja omaa työtäni.

Poika katsoi Ben Hiramiin loistavalla katseella.

— Miten sinä olet nöyrä ja hyvä, kuiskasi hän. Sinä olet sitä, sinä et vain tiedä siitä. Niin pitää juuri ollakin hyvän ihmisen.

— Kivikuva olen ollut, enkä ihminen. En ole tuntenut ihmistä, yhtä vähän kuin olen tuntenut elämää. Sinä olet ensimäinen ihminen, jonka elämässäni näen. Ja miten sinä olet ihana, kallisarvoisempi kuin kaikki kirjat ja kirjoitukset! Niin, sinä olet nyt rakkaampi minulle kuin koko minun elämäntyöni, sinä poikanen. Sinä et saa kuolla, et saa! Nyt minä tiedän! Katsos, näin me teemme!

Ja Ben Hiram sieppasi muutamia papyruskääryjä ja sytytti niillä roihuvan tulen, kannattaen yhä toisella käsivarrellaan riutuvaa poikaa.

— Katsos, näin me palvelemme elämää! Näin me heitämme näitä kuolleita kappaleita liekkiin! Tuo vanha papyrusromu on moninkerroin täyttänyt tehtävänsä, jos se voi pelastaa sinut elämälle. Kuka olisi luullut niiden kelpaavan niin jaloon asiaan! Minä olen vanha ja joudan hyvin kuolemaan. Mutta ennen kuolemaani sano minulle, lapsi, kuka olet, mikä on nimesi, että voisin sinun nimeäsi siunaten sulkea silmäni!

— Minä olen Isabel, Num Daulan tytär.

— Nainen!

— Loukkaako se sinua, pyhä mies?

— Minä olen aina kammoksunut naista… sammalsi Ben Hiram.

— Siksi, ettet ole tuntenut heitä. Ihminen kammoksuu aina sellaista, jota ei tunne, puhui tyttö, joka roihuvan rovion ääressä alkoi elpyä. Kuinka hyvin tuon ymmärrän! Minä pelkäsin lapsena eniten eläimiä, joilla oli sarvet, ja nyt en tiedä suloisempia elikoita kuin kesyt kauriini ja vuoheni. Mutta voitpa hyvin loukkaantuakin siitä, että olen tullut luoksesi valepuvussa. Ei ollut minulla muuta neuvoa. Ilman tätä paimenen kaapua en olisi päässyt livahtamaan kenenkään huomaamatta puutarhapihan poikki monien orjattarieni valvovain silmäin ohitse… Ethän tämän pienen petoksen vuoksi ylönkatso minua? Sano, ethän?

— Tomuun täytyy minun vaipua sinun edessäsi, Isabel, sinä nainen, itseuhrauksen olennoituma, joksi minä hölmöjen hölmö kuvittelin miestä! Katsos, Isabel, siinä meni liekkeihin viimeinen papyruskääry! Tiedätkö, mitä sen piti sisältää? Naisen arvoituksen. Nyt sen tiedän: jos olisin elänyt vaikka tuhannen vuotta, en minä olisi osannut sitä ratkaista. Sinä olet ratkaissut sen minulle. Sinä riistit siteet silmiltäni. Ennen sinua olin kuollut, mutta en tiennyt sitä. Sinä olit se aurinko, joka hajoitit muumioni. Sinä olit henki, joka teit minut eläväksi. Kaikki entinen oli sokeiden silmieni lumetta. Kaikki vanhat oppini minä peruutan. Sillä mitä on ilman naista miehen työ? Kuin tyhjä luonto, josta Luoja puuttuu, kuin kaikkeuden koneisto ilman kaikkivaltiasta! Kaksikymmentä ajast'aikaa olen tuijottanut itseeni ja turhaan tutkinut elämän tarkoitusta ja sitten tulit sinä ja siinä silmänräpäyksessä sinä sen valkaisit: unohtaa itsensä ja löytää Jumala! Miten yksinkertaista! Miten sinä olet kaunis ja suuri, sinä pieni tyttönen Isabel! Ei ole suurten miesten joukossa ainoatakaan sinun vertaistasi. Sinut nähtyään voi riemulla kuolla!

— Miten sinä olet viisas ja hyvä, Ben Hiram, vuorien mies, ei ole ketään sinun kaltaistasi laaksojen lasten joukossa. Mikä autuus antaa henkensä sellaisen miehen edestä!

Aamun ensimäiset säteet leimahtivat kuin välkkyvä vaippa yli huurteisten rotkojen.

Kuolema seisoi luolan ovella varjostaen silmiään.

»He tahtovat molemmat kuolla toistensa puolesta! Niin suuren rakkauden ylitse ei Kuolemallakaan ole valtaa», mutisi hän itsekseen.

— Käykää laaksoon, Num Daulan tytär ja Ben Hiram, sanoi hän. Num Daulan sielu on tänä yönä muuttanut isäinsä luo, ja hänen majansa on tyhjä ja vailla kaitsijaa.

Ja Ben Hiram ja Isabel nousivat ja astuivat vaieten käsi kädessä alas vuorilta Num Daulan majaan, keltaisten ketojen ja kultaisten karavaanien maahan.

Hiiltyneiden papyruskääryjen luona viivähti Kuolema vielä hetkisen lepuutellen siinä vanhoja jäseniään pitkän yötyönsä jälkeen ja tirkistellen tulikaan syvämietteisen näköisenä.

»Kummallisia ovat ihmiset, mutta aina yhtä hupsuja, asuivat he sitten kukkivilla lakeuksilla tai vuorien onkaloissa», jupisi hän itsekseen. »Sinne meni tuokin naisen arvoituksen ratkaisija samaa tietä kuin kaikki muutkin. Nainen tulee itse ja pyyhkii pois koko kysymyksen. Ja sitten, kun hän on tyystin hävittänyt miehen elämäntyön, jota tämä äsken vielä piti elämäänsäkin tärkeämpänä, ei mies löydä sanoja, millä ylistää tuota tuhon tuottajaa. Syrjäiset tietenkin tällaista tapausta kammoksuen katsovat. Mutta heille käy vuorostaan kaikille kerran samaten. Siinä olisi ehkä sittenkin joku arvoitus ratkaistavana, mutta mies ei sitä ainakaan ikinä ratkaise!»

KIRJOITTAMATON AJANTIETO

Elelipä muinoin etäisessä maassa ja ajassa kuningas, joka oli toisenlainen kuin kaikki muut, edesmenneet ja elävät.

Hän ei käynyt sotia eikä kantanut veroja, ei kaalauttanut hevosiaan vihollisen veressä eikä rakentanut valtaistuintaan ruumisröykkiöiden varaan, ei teettänyt työtä ruoskituilla orjilla eikä täyttänyt aarrekammioitaan ryöstösaaliilla kuten ajan tapa vaati. Sentähden ei myöskään hän eikä hänen kansansa ollut koskaan saavuttanut mainetta.

Mutta hänen valtakunnassaan, joka oli syrjässä maailman melskeestä, elettiin rauhallista ja tyytyväistä elämää. Aamuisin veivät paimenet huilua soitellen suuret käyräsarviset vuohikarjansa laitumille ja ajoivat pistinsauvoilla jukuripäisiä härkiä. Pitkin päivää ahersivat miehet muhevilla pelloilla, joita aurinko ja sade siunasivat, ja vakaat aasit ja muulit astelivat yhtämittaa askareillaan kuljettaen öljypuun valkeita ja mustia hedelmiä ja täyteläisiä lyhdekimppuja korjuuseen. Iltaisin kirmasi nuori väki lähteiden ympärillä. Pojat seurasivat tyttöjä, jotka mennä keinuttelivat täysinäiset vesiastiat päälaellaan, ja kuiskivat heidän korviinsa lemmekkäitä sanoja. Mutta vanhat vaimot pysyttelivät kotosalla tasaisesti talon töitä toimitellen ja lapsenpallerot pyörivät heidän helmoissaan hilpeästi piipittäen ja tirskuttaen niinkuin linnunpoikaset vesikouruilla.

Toisin sanoen kansan elämä oli särkymätöntä idylliä, sillä kuninkaan varjo ei langennut raskaana kenenkään ylitse ja hänen kätensä oli niin keveä, ettei se kuplaistakaan särkenyt.

Hän ei ympäröinyt itseään loistolla eikä ylellisyydellä, ei ylhäisillä hoviseuroilla eikä kovasilmäisillä piilunkantajilla. Hän oli näöltään kuin kuka hyvänsä hänen halvimmista alamaisistaan. Ja kuitenkaan ei hän ollut kuin yksikään heistä.

Kuninkaalla oli kyllä oma aarreaittansa hänelläkin ja omat henkivartiansa, mutta niistä vain ei tiennyt kukaan, ne kun olivat niin tuiki toisenlaisia kuin mihin ihmiset yleensä olivat tottuneet. Hänen aarreaittanaan oli kirjasto, jonka vertaista ei ollut olemassa, hänen henkivartioinaan hänen kaksi henkiystäväänsä: ministeri, joka oli siitä ihmeellinen, että hän halveksi valtaa ja uskoi enemmän kaikkivaltiaan kaitselmuksen hallituskykyyn kuin omaansa, ja kirjastonhoitaja, joka oli niin viisas, että hänet olisi voinut laskea yhdeksi maailman seitsemästä viisaasta.

Tässä pienessä ystäväseurassa viihtyi kuningas silloin, kun hän ei ollut kirjastossaan, jossa hän kuitenkin vietti suurimman osan aikaansa. Ja mitä enemmän hän siellä oleskeli, sitä vaikeammaksi kävi hänen sieltä erota. Hän muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän ihmis-araksi ja näytti aivan kuin häpeävän sitä, että hän oli kuningas.

Kansa tuskin enää muisti, että sillä oli hallitsija, ja muut kuninkaat tuskin huomasivat, että hänellä oli valtakunta. Siksipä sitä ei myöskään huomattu valloittaa.

Luonto ja luodut olivat edelleen yhtä tässä ihmeellisessä maassa.

Maa kasvoi ja ravitsi, karja lypsi, ihmiset syntyivät, naivat, elivät aikansa ja kuolivat. Ei tapahtunut mitään sellaista, joka olisi pakoittanut ihmiset jakautumaan käskijöihin ja käskettäviin, säätyihin, luokkiin tai järjestöihin. He kylvivät rauhassa luonnollisia mielihalujaan ja koska he olivat ulkopuolella hyvän ja pahan tietoisuuden, kantoivat he kohtalonsa tasaisella mielellä ja niittivät palkakseen elämän iloa ja terveyttä.

Kaikki muut, paitsi kuningas, sillä hänellä oli luonnoton mielihalu: tiedonjano. Mitä enemmän hän sitä tyydytti, sitä enemmän se häntä kalvoi ja riudutti. Sitä surullisemmaksi ja hiljaisemmaksi hän kävi, ja raskasmielisyys lepäsi liikkumattomana pilvenä hänen otsallaan. Myös hänen kuumeiset silmänsä ja kalvaat kasvonsa puhuivat syvästä sielullisesta kärsimyksestä. Tuntimääriksi saattoi hän jäädä otsa rypyssä eteensä tuijottamaan näkemättä kuitenkaan mitään.

Vihdoin ministeri, joka oli kuninkaaseensa sydämellisesti kiintynyt, katsoi velvollisuudekseen varoittaa tätä muutamin valituin sanoin.

— Herra kuningas, sanoi hän, tieto on vaarallinen yrtti, jota on varovaisesti viljeltävä, muuten se tappaa. Katsokaa itse kuvastimesta, herra, minkä näköinen olette? Kuolemansairaan tai elävältä haudatun! Ja verratkaa itseänne ihmisiin tuolla ulkona, jotka eivät tiedä mitään, mutta joiden posket hehkuvat elämän voimaa ja terveyttä, jotka ovat tyytyväisiä ja tekevät työtä ilolla. Menkää hetkeksi heidän pariinsa ja olkaa onnellinen!

— Onnellinen mistä?

— Siitä, että päivä paistaa ja linnut laulavat ja laihot kasvavat, että luonto on niin runsas ja lempeä ja että itse kuulutte luontoon, että veri suonissanne virtaa ja raikas ilma kulkee läpi keuhkojenne, että jäsenenne liikkuvat, mielikuvanne kultahattaroina ajelehtivat ja ettei teidän tarvitse ajatella yhtään mitään, että puhdas avara tähtitaivas kaartuu yllänne elämän tutkimattoman salaisuuden sinetiksi!

Kuningas huokasi.

— Kun kerran olen oppinut ajattelemaan, en enää koskaan voi olla ajattelematta, en enää koskaan, koskaan voi olla onnellinen, en sillä tavoin! Kuin ihmiset ylipäänsä. Tai kuin olin aivan nuorena. En koskaan, koskaan! Aina täytyy minun punnita ja pohtia, kysyä, saamatta koskaan vastausta, tuntea masentavasti tietämiseni puutteellisuus voimatta sitä koskaan täydentää, tutkia: mistä, mihin, miksi, mitä varten. Turhanko vuoksi kaikki? Mikä on kaiken alla ja takana? Onko se tyhjyys? Mitä enemmän olen oppinut, sitä vähemmän tiedän, mitä enemmän ajattelen, sitä vähemmän voin tehdä mitään. Ajatus on sairaus, joka ei enää irroita kynsiään siitä, johon se ne kerran on iskenyt. Enkä edes halua päästä sen ikeestä, vaikka näen että se on turmioni. Se on suloinen sairaus.

— Herra kuningas, jos sairautenne olisikin parantumaton, voitte ainakin Jumalan avulla kestää sen voitollisesti. On jo jotakin voitettu, kun myönnätte lukuvimmanne taudiksi ja turhuudeksi. Kuinka voisikaan ihminen oppia mitään ihmisten tekemistä kirjoista! Menkää ulos luontoon ja lukekaa Jumalan kirjaa, niin kuumeenne talttuu! Katsokaa pientareen kukkia, ne kukkivat, eivätkä kysy miksi. Katsokaa aaltojen liikuntaa, päivän nousua ja laskua, katsokaa kaikkien noiden loistavien taivaankappaleiden ja planeettojen ratoja, jotka öisin silmiämme ilahduttavat, ne kulkevat kapinoimatta, tutkistelematta mistä, mihin. Miksi tulisi siis ihmisen, tomujyvän tutkistella! Ainoastaan Jumala tietää, miksi maailmat vyöryvät ja valtameret nostavat laineitaan, miksi kesän korsi kasvaa ja kuihtuu, ihminen syntyy ja kuolee. Ihmisen tulee täyttää velvollisuutensa eikä nousta Jumalaa vastaan.

— Mikä on ihmisen velvollisuus?

— Minä en ole mikään kirjanoppinut, herra kuningas, ja sinun kirjastonhoitajasi väittää minua typeräksi; kuitenkin tiedän erään viisaan miehen lausuneen, ettei ihmisellä ole sen parempaa toimittamista kuin iloita ja tehdä hyvää kaikkena elinaikanansa.

— Mikä on hyvää?

Ministeri teki neuvottoman ja tuskastuneen liikkeen.

— Oi kuninkaani, tautinne saa teidät taas valtoihinsa. Heretkää kysymästä, minä rukoilen teitä! Se on pahasta. Ottakaa elämä luonnollisesti. Hyvää on tietystikin, että kukin täyttää sen tehtävän, mikä kullekin on sallittu, että äiti hoitaa lastaan ja kuningas kansaansa!

— Mutta kun kansa hoitaa itsensä paremmin ilman kuningasta! Minä olen jättänyt sen hoitamatta, omiin hoteisiinsa. Ja se kukoistaa ja minä kuihdun. Se on onnellinen, minä onneton.

— Jos kerran olet tehnyt kansasi onnelliseksi, kuningas, ei sinulla ole mitään syytä olla onneton. Olet täyttänyt tehtäväsi.

— Kansa on itse tehnyt itsensä onnelliseksi, tai sinä tai kuka muu tahansa, mutta en minä!

— Sinun ansiotasi on kaikki. Luuletko, etten ole nähnyt, millä jalolla itsehillinnällä, millä voimain ponnistuksella olet estänyt alamaisiasi joutumasta samaan kadotukseen kuin sinä, tiedon tartunnan vaaraan, osalliseksi opista ja ajatuksesta, joka on kaiken onnettomuuden alku, kuten itse tiedät. Näin olet käyttänyt surulliset kokemuksesi kansasi hyväksi!

— Sangen kielteinen ansio, hymähti kuningas, eikä se tyydytä minua. Juopa minun ja kansani välillä on niin laaja, etten käsitä millä sen täyttäisin ja kuitenkin rakastan alamaisiani. Haluaisin todellakin tehdä jotakin hyvää, jotakin ikimuistettavaa. Se halu polttaa minua yötä päivää. Mutta en keksi mitä! Olen lukenut kaikki, mitä on kirjoitettu jumalista, ihmisistä ja heidän teoistaan, mutta heidän sankaritekonsa eivät minua miellytä. Tiedätkö, millaisista asioista ajantiedoissa yleensä kerrotaan? Siitä, miten ihmiset tappavat, ryöstävät, kiduttavat, pettävät toisiaan, polttavat toistensa asumuksia, raiskaavat toistensa naisia, miten koronkiskurit kiskovat ja väärät tuomarit tuomitsevat, miten irstailuista mielisairaat ruhtinaat sortavat tylstyneitä kansoja. Pelkästään rumista ja alhaisista, etten sanoisi rikollisista teoista, häpeällisistä vehkeilyistä, ilmiömäisestä mielenmataluudesta, kavaluudella suunnitelluista ja riemukaarin kaunistelluista teurastuksista, pelkästään halpamaisista ja arvottomista olennoista! Ja tiedätkös, ketkä ovat sankareita historian mukaan? Valheellisimmat konnat, tekopyhimmät tai raivoisimmat sudet, tyrannit, jotka ovat matelevia voimakkaammalle, julmia heikommalle, sellaiset, jotka ovat eniten tehneet pahaa ja nopeimmin voittaneet väkivallalla tai viekkaudella. Miksi heitä sanotaan sankareiksi, sano?

— Kuinka minä sen tietäisin, herra kuningas! Kullakin kansalla lienee omat tapansa. Jumala on kullekin määrännyt kohtalonsa ja asemansa. Älkää kyselkö aina! Älkää välittäkö vieraiden heimojen ja ihmisten asioista! Olkoot oloissaan! Miksi nuuskitte heidän vaiheensa esiin? Meidän on täällä hyvä, eikö se riitä! Liika tieto hulluuttaa teidät!

— Ystäväiseni, naurahti kuningas taputtaen ministeriä olalle, mitä antaisinkaan jos saisin vaihtaa katkeran ja kopean murhemieleni sinun nöyrään ja tyytyväiseen yksinkertaisuuteesi! Mutta minä en voi! Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa sinusta samaa kuin kirjastonhoitajani: sinä olet vähän typerä! Sinä et osaa vastata mihinkään. Sinä ikävystytät minua. Sulkeudun mieluummin kirjastooni.

— Herra kuningas, oi älkää tehkö sitä! Viipykää! Tiedättehän kumminkin, että minä tarkoitan teidän parastanne…

— Tiedän, tiedän, sinä olet hyvä, sinä, niinkuin ihmisen ollakin pitää!

— Kuulkaa siis minua, kuningas! Minä ajattelen yksinkertaisesti, mutta terveesti. Minä tiedän parannuskeinon. Ajakaa pois luotanne tuo kirjastonhoitaja, jota myös nimitetään filosofiksi. Hän juuri villitsee teidät. Hän on pahahenkenne. Hän saattaa teidät turmioon! Tulkaa mieluummin kanssani luontoon, niin poskenne alkavat taas punertaa kuin nuori persikka.

Kuninkaan hahmo synkkeni.

— Vaiti! sanoi hän. Minä en kaipaa luontoon, vaan luonnosta pois. Minä en tarvitse ainetta, vaan henkeä, olkoon se sitten vaikka itse pahahenki!

Ja kirjaston ovi sulkeutui taas hänen jälkeensä.

— Haluaisin tietää, sanoi kuningas kirjastonhoitajalleen, onko kirjastoni kuinkakin täydellinen?

— Olen hankkinut sinne kaikki saatavissa olevat pergamentit ja papyruskääryt, nuolenpääkirjoitukset ja hieroglyfit, sekä luvut, jotka luetaan vasemmalta oikealle, että luvut, jotka luetaan oikealta vasemmalle, sekä ne, jotka luetaan ylhäältä alas, että ne, jotka luetaan alhaalta ylös, tiedot kansoista, jotka käyvät kauppaa, ja kansoista, jotka sotivat, sekä…

Kuningas keskeytti hänet:

— Hyvä, hyvä, uskon, että olet tehtäväsi tunnollisesti toimittanut. Ja kuitenkin! Omituista. Minusta tuntuu kuin olisi näissä ajantiedoissa eräs silmiinpistävä aukko, puutos…

— Ja mikä se olisi?

— Puuttuu minun oman kansani historia… Miksi se on poissa?

— Siksi, että sellaista ei koskaan ole kirjoitettu.

— Oletko varma siitä?

— Aivan varma, kuningas.

— Ja mistä se johtuu?

Filosofi kohautti olkapäitään.

— Onnellisilla kansoilla ei ole historiaa!

— Mutta miksi ei ole?

— Mitä siinä olisi kirjoittamista. Se olisi parilla sanalla kuitattu. Kaikki oli kuin ollakin piti, hyvin. Tai ihmiset luulivat ainakin niin, kun he eivät tienneet paremmasta. He olivat tyytyväisiä, sillä ei kukaan pyrkinyt mihinkään. Ei kukaan murtunut, sillä ei kukaan viitsinyt taistella. Voimat riittivät, sillä ei kukaan ponnistanut yli voimain. He viihtyivät olevassa, sillä ei kukaan kuvitellut olemattomia. He olivat tylsiä ja turvallisia kuin isän Jumalan kotieläimet ja — eläimillä ei mitään historiaa! He olivat onnellisia sen tähden, että he eivät ajatelleet mitään. Ei kukaan ajatteleva ihminen voi olla onnellinen…

— Niin, keskeytti kuningas, ajattelevan ihmisen mieleen tulee usein myös pahoja ajatuksia, jotka särkevät tasapainon…

— …. he olivat onnellisia sen tähden, että he olivat typeriä!

— Ohoh! Voisipa tuon asian ehkä selittää toisellakin tavalla. He olivat onnellisia tietysti pääasiassa sen tähden, ettei kukaan tehnyt pahaa toiselleen, että he olivat hyviä…

— Anteeksi, kuningas, on typerä harhaluulo, että ihmiset tulisivat onnellisemmiksi tullessaan paremmiksi. Kuinka voisi hyvä ihminen olla onnellinen, niin kauan kuin niin monet hänen ympärillään kärsivät! Sehän olisi rikos. Ei kukaan jalo ihminen voi olla onnellinen!

— Sinä haluat siis tällä kaikella väittää, että minun alamaiseni viattomassa onnessaan ovat paitsi typeriä vielä rikollisia ja pahoja!

— En, kuningas, sitä en tahdo sanoa. He ovat ulkopuolella kaikkien siveellisten arvojen, samoin heidän tekonsa. Jos eläin nälkäänsä surmaa ja syö toisen ja tarjoilee itselleen tämän makupalansa tavalla, jota sanotaan raatelemiseksi, niin ei se eläimen kannalta ole paha eikä hyvä teko. Teko nostetaan siveellisyyden piiriin vasta käsitteiden avulla. Ainoastaan ihminen siihen kykenee. Ja sinun kansasi, kuningas, ei, luvalla sanoen, ole vielä sillä asteella.

— Kuitenkin väitti ministerini, että olin täyttänyt hyvin kuningastehtäväni saattaessani tai — jättäessäni kansani onnellisuuden tilaan. Siihenhän ihmiset yleensä pyrkivät…

— Niin, ne jotka eivät ole siinä, pyrkivät siihen, ja ne, jotka ovat siinä, pyrkivät siitä tavallisesti pois. Onnellisuuden tila on joka tapauksessa sangen harvinaista, erittäin harvinaista, myönsi filosofi.

— Mutta jos siis joku ruhtinas nyt on voinut ja tahtonut valmistaa kansalleen tämän harvinaisen olotilan, niin miksi eivät kronikat ja historiat siis mainitse mitään hänestä? Miksi ei minusta ole kirjoitettu mitään niinkuin muista kuninkaista? Et kai halua väittää, että minäkin olisin eläin!

— Sinä olet hyvä ihminen, kuningas, mutta et ole suorittanut mitään tekoja.

— Minä olen ajatellut, ja ajatuksetkin ovat tekoja.

— Jumalan edessä, ei ihmisten!

— Eivätkö hyvät ajatukset kuitenkin ole paremmat ja muistettavammat kuin huonot teot?

— Ihmiset rakastavat rohkeutta ja teko edellyttää sitä aina mitä suurimmassa määrässä: se edellyttää rohkeutta rikokseen. Sellaista ei ole hyvillä ihmisillä, siksi ovat he ikäviä ja mielenkiinnottomia, elleivät pahempaakin, ja ansaitsevat joutua unhoon tarinoitsijoiden mielestä. Hyvillä ihmisillä onkin senvuoksi yhtä vähän historiaa kuin onnellisilla kansoilla.

— Tahtoisin kuitenkin saada itsestäni kirjoitetuksi vain yhden pienen vaatimattoman piirron vuosisatojen kirjaan, esimerkiksi tällaisen: »Hän oli rauhaa rakastava ruhtinas, joka ei langennut aikalaistensa erehdyksiin…»

— Tuleva polvi lukisi sen: »Hän oli ajastansa jälessä.»

— Tai näin: »Hän ei särkenyt kansansa onnellisuutta ihmishengen valheellisilla keksinnöillä…»

— Tuleva polvi lukisi sen: »Hän piti kansansa pimeydessä.» Sillä ihmiset haluavat aina keksiä valheita, kuvitella ja pettyä, ja he nimittävät uusia harhakuvitelmiaan valoksi ja vanhoja pimeydeksi.

— Olet todellakin historian henkeen erinomaisesti eläytynyt mies, se täytyy minun tunnustaa, virkahti kuningas ivallisesti. Sitten hän kiivastuen lisäsi:

— Aina historia edellyttää vain pahaa, aina se kertoo pahoista, ei koskaan hyvistä. Se silittää tietä, myöntää kasvun mahdollisuudet vain eräille määrätyille huonoille aineksille. Sen mukaan voi menestyä vain yksi ainoa laji ihmisiä…

— Sama laji, joka aina on menestynyt ja aina tulee menestymään.

— Ja kuitenkin on maailmassa muunlaistakin. Ajantiedon kurja yksipuolisuus ei vastaa todellisuutta. Se on kammottava kieropeili, joka väärentää ihmiskunnan kasvot. Sano, miksi se ihannoi vain väkivaltaa ja vääryyttä?

— Siksi, vastasi tietoviisas, että maailmassa voitetaan vain väkivallalla ja vääryydellä ja — voittaja kirjoittaa historian.

— Minun päässäni on kauan kytenyt eräs suuri ajatus, haastoi kuningas verkalleen, ja se on kypsyvä teoksi, jonka vertaista ei ole nähty eikä kuultu. Olet aina väittänyt, että vain ajattelen ja että vältän toimintaa. Se on johtunut siitä, etten tähän asti ole löytänyt itseni arvoista tekoa. Nyt luulen löytäneeni. Minä aion kirjoittaa uuden ajantiedon niistä, joista tähän asti ei kukaan ole tietänyt ja jotka kuitenkin ovat ainoat arvolliset tulemaan ikuistetuksi: hyvistä ihmisistä. Minä kaivan heidät esiin unohduksen ja halveksinnan vuossataisvieremän alta. Mitä sanot siitä sinä?

— Todellakin kuninkaallinen ajatus. Ikävä vain, että se on mahdoton toteuttaa!

— Mutta etkö kuullut, että minä, juuri minä olen sen toteuttava, ja heti, sillä on väärin kauemmin viivyttää näin jaloa ja suurta edesottamusta.

— Hyvien ihmisten historiaa ei voida koskaan kirjoittaa.

— Miksi en minä voisi?

— Sinä et tule löytämään heitä.

— Sinä julkeat siis väittää, että sellaisia ei ole?

— Sellaista en ole väittänyt, ainoastaan sitä, että he eivät ole löydettävissä. Vai oletko keksinyt jonkun uuden keinon erottaa hyvät pahoista?

— Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi kuningas. Hedelmistään puu tutaan!

— Haluatko kuningas, että puhumme keveästi vai syvästi, leikkiä vai totta, ihmisten vai Jumalan mittapuun mukaan?

— Minä tarkoitan totisinta totta, en ole koskaan puhunut sen vakavammin kuin nyt.

— Siispä puhun minäkin vakavasti. Jätä houreesi, kuningas! Sinun historiastasi tulisi vielä valheellisempi ja kierompi kuin kaikista entisistä. Tekopyhyyden päiväkirja, naurettava, säälittävä narripeli. Ymmärrän, että sinua loukkaa se, että ajantiedoissa puhutaan vain tappelupukareista ja kauppakeinottelijoista, että historia on vain sotahistoriaa ja taloushistoriaa, ja sinä soisit sen olevan sisäisten arvojen selostusta. Mutta on eräitä asioita, jotka ovat ihmisen mahtamisen ulkopuolella. Oletetaan, että alat etsiä hyviä ihmisiä heidän tekojensa perusteella. Mutta ihmisen luonteen lajia ei määrää hänen tekonsa, joka kaikissa esiintymismuodoissaan on kovin suhteellinen mittapuu, vaan hänen sisäiset vaikuttimensa, se pienempi tai suurempi määrä epäitsekkäisyyttä, mikä on hänen toimintansa käyttövoimana. Eikä ole sitä tekoa maailmassa, jolle hän ei keksisi jaloa puolustusta. Niitä nimitetään ihanteiksi. Niitä on erilaisia ja eriarvoisia kuten ihmisiäkin. Ihminen löytää ihanteensa kaikesta. Kun hän tappaa, on hänen yllykkeenään esimerkiksi isänmaanrakkaus, kun hän varastaa, tekee hän sen yleistä hyvää tai omaistensa etua valvoen tai nerollisien suunnitelmien vuoksi, kun hän valehtelee, on hän runoilija, kun hän rikkoo lait ja asetukset, on hän totuuden esitaistelija, kun hän menee rappiolle, on hän jumalunelmiensa uhri. He sanovat ainakin niin. Nämä sanat voivat olla valetta, ja yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta ovatkin. Mutta ne voivat myös olla syvää vakaumusta. Kuka uskaltaa käydä tuomariksi? Jos alat etsiskellä varsinaisia hyviätöitä, et pääse sen pitemmälle. Sillä hyväntyön arvoa ei määrää avustuksen vaan uhrauksen suuruus. Kuka tietää, mitä kukin on uhrannut, ovatko köyhille lahjoitetut varat mahdollisesti vanhoja syntirahoja, vai kenties hyvän maineen turhamaisia lunnaita, vai sakkaa ylellisyyden pikarista! Eikö pienin ropo voi olla suuriarvoisempi kuin ruhtinaallisen runsas kädenojennus? Ihminen näkee, mitä pinnalla on, Jumala yksin näkee sydämeen. Ja vielä laihempi on totuuden tulos, jos annat ihmisten itsensä arvioida itseään. Ihminen on luotu pettymään. Se on hänen onnensa ja onnettomuutensa. Ihminen uskoo kernaasti, että juuri hän on oikeassa, muut väärässä. Sellainen ihminen ei ole pettäjä, vaan itsepettäjä. Mutta suurimmat henget eivät koskaan kersku hyvyydellään. Joka rehentelee sillä, hän ei ole enää hyvä. Joka tulee perimään palkkaansa uhrauksesta, hän ei ole enää uhraaja, vaan itsekäs onnenonkija. Parhaimmat pitävät itseään huonoimpina. Jaloimmat todistavat itseään vastaan. Sillä he tuntevat itsensä aina puutteellisiksi täydellisyyden edessä. Mitä korkeampi ihmisen tajunta, sitä korkeampi hänen ihanteensa, sitä matalammalla hänen saavutuksensa. Päämäärä on aina tavoittamaton, aina ylivoimainen. Hienorakenteisella sielulla on hienompi oikeuden vaisto. Siveydelliseltä kannalta voi hän näin ollen tuntea itsensä rikollisemmaksikin kuin karkea rikoksentekijä, jolla on karkeat vaistot ja heikko ajatusvoima…

— Voi sinua, sanoi kuningas surullisesti, sinä särjet minun parhaan unelmani. Tunnen, että puhut oikein ja että kuitenkin olet väärässä. On väärin, että raakuus, typeryys ja ilkeys saavat kunniamerkkejä ja että kauneus, jalous, viisaus ja hyvyys hukkuvat jäljettömiin, että niitä ei kirjoiteta mihinkään muistolaattaan.

— Ne kirjoitetaan Jumalan kirjaan, vastasi filosofi.

— Minusta se ei riitä, sanoi kuningas katkerasti. Ei! Tahdon avata sinulle sydämeni? Olethan kuin isäni! Tai ehkä olet jo nähnytkin sydämeeni. Silloin tiedät, että minä kaiken vaatimattomuuteni alla olen äärettömän ylpeä. Juuri sentähden en ole turhamainen. En ole etsinyt sitä kunniaa, mitä kuninkaat yleensä etsivät. Se on ollut mielestäni alhaisilla keinoilla hankittua. Ikänäni en olisi voinut nousta kunnian kukkuloille veren peittämää tietä. Mutta olen kadehtinut niitä, joilla on ollut historia. Olen halunnut tehdä jotakin kauniimpaa ja jalompaa kuin kaikki muut, olla sankari sanan korkeimmassa merkityksessä, tulla niin suureksi kuin ihminen yleensä voi tulla. Olen vain valmistanut itseäni siihen sisäisesti, sillä olen aina tuntenut, että kohtalo on säätänyt minut sankariksi, että minunkin hetkeni on kerran tuleva, että näin palavaa toivoa ja uskoa ei Jumala hylkää. Ja kun se hetki saapuu ja minä kutsumukseni olen täyttänyt, soisin, että maine siitä laulaisi haudallani.

— Kuningas, usko minua, maine ei ole koskaan laulanut kuin pienistä sankareista. Suurin sankaruus on salaista ja salainen sankaruus suurinta. Maksusta suoritettu työ, vaikkapa vain maineella ja kunnialla maksettu, on pientä ja halpaa. Elämän suurimmista sankareista ei koskaan ole sanaakaan kirjoitettu, heidän nimeään ei ole vielä tähän päivään asti kaiverrettu ainoaankaan muistolaattaan, sillä suurin sankari on se, joka työnsä tehtyään uskaltaa jäädä unhoon. Uskallatko sinä kuulua heihin, uskallatko pyrkiä niin suureksi, oi kuningas?

— Sille, joka eläissään on kieltäytynyt kaikesta tunnustuksesta, olisi kuitenkin suloista tietää edes haudassa nukkuvansa tänne jättämänsä kauniin muiston rauhallisella pieluksella.

— Maine ei milloinkaan anna rauhaa, oi kuningas. Se on hurja menninkäiskarkelo kadotettujen haudalla. Se on vuosisatojen erhetyksistä ja valheista kokoon paikattu sotalippu edesvastuuttomien kädessä. Siihen on kudottu karkeita imarruksia, joita ei voi torjua, syytöksiä, joilta ei voi puolustautua. Se on jättiläislukin seitti, joka peittää edesmenneitten asunnot ja kehrää heidän henkensä avuttomiksi koteloiksi. Jos maineen siiville nukahtaisit, lennättäisi sen hurja pyörremyrsky sinua ijät kaiket. Sen nousu- ja laskuvesi riipoisi tuomiopäivään asti väsyneitä jäseniäsi, ja sen keinotekoinen loisto pistäisi kipeästi raukeihin silmiisi, jotka turhaan pyytävät ummistua… Kuinka haluaisit rakentaa iankaikkisen leposi, joka on viisaan ainoa palkka, elämän turhuuden vierivälle kulkuhiekalle ja jäädä ihmisten orjaksi silloin, kun Jumala itse kutsuu vapauteen! Hyvän ihmisen ainoa palkka on itse hyvyys, sankarin suurin voitto unohtaa sankaruutensa ja vaipua unhoon.

Kuningas kuunteli kirjastonhoitajaansa syviin mietteisiin vaipuneena.

— Sinä olet oikeastaan lausunut ilmi minun omat syvimmät ajatukseni, virkkoi hän, mutta olisi ollut parempi, jos et olisi sitä tehnyt. On asioita, jotka varsin hyvin tietää, mutta jotka muuttuvat peruuttamattomiksi tosiasioiksi vasta sitten, kun ne sanotaan julki. Olisin toivonut, että olisit puhunut toisin. Olen itsessäni taistellut juuri noita esiinpyrkiviä totuuksia vastaan, sentähden että ne erottavat minut kaikista muista ihmisistä. Jos se, mikä ihmiselle on mahdollista, on hänelle arvotonta, jos unelma on hänelle pelkkää halveksittavaa heikkoutta, mielikuvain kumaraselkäistä orjuutta, jos teko on hänelle pelkkää rikosta ja typeryyttä, niin mitä jää hänelle jälelle enää? Mikä kuorma! Luulen, etten jaksa enää elää, en jaksa enää olla ihminen…

— Ihminen onkin jotakin voitettavaa, vastasi filosofi. Olet tullut elämän tarkoituksen viimeiselle rajalle…

<tb>

Tällainen keskustelemus tapahtui kerran etäisessä ajassa ja etäisessä maassa tuntemattoman kuninkaan ja hänen yhtä tuntemattoman kirjastonhoitajansa välillä. Vaikuttiko se jollakin tavoin kuninkaan elämään ja lähimpiin toimenpiteisiin, ei tiedetä. Ainakin jäi ajantieto kirjoittamatta. Ei koskaan ole historian hengetär kantanut kenenkään korviin tuon hyvän kuninkaan ja tuon oppineen filosofin nimeä. Onko heidän hautansa kukkivana ketona vai autiona erämaanhiekkana, humisevatko hiljaiset sypressit vai korkeat hongat heidän valjenneiden luittensa yllä, on mahdoton sanoa. Ainakin on heillä se rauha, minkä unhoitus suo.

Samoin on käynyt heidän kansansa, joka oli niin onnellinen, ettei sillä ollut historiaa. Sillä kun se ei mitään tiennyt elämästään eikä tarkoituksestaan, ei suvustaan eikä ijästään, ei esi-isiensä töistä eikä menneisyytensä muistoista, ei se ymmärtänyt niitä arvostaa eikä puolustaa. Vastustuskyvyttömänä se hukkui toisten kansojen joukkoon, hävisi jäljettömiin kuin yöllinen kaste, jonka ensimäinen aamutuuli hälventää.