Title: Titianin ensimäinen rakkaus
Author: Z. Topelius
Translator: Hilma Suomalainen
Release date: August 8, 2026 [eBook #79312]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79312
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish Credit: Tapio
Kirj.
Z. Topelius
Suomensi
Hilma Suomalainen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.
VECELLIO TIZIANO, 20-vuotias.
BARTHOLO, hänen kasvatusisänsä, rikas nahkuri.
DONNA SYLVIA DA CUNA.
HENGETTÄRIÄ.
(Näytelmä tapahtuu Veneziassa Bartholon talossa v. 1497.)
Esitetty ensi kerran neljännessä taiteilijain iltamassa
Helsingissä 19 p:nä toukokuuta 1853.
Esiripun kohotessa on näyttämö vain heikosti valaistu. Titianin huone. Takalikko avonainen. Kirkkaasti valaistu maisema näkyy perspektivi-kuvana. Titian on nukahtanut tuolille, keskeneräinen taulu edessään. Kolme hengetärtä liikkuu nukkuvan ympärillä. Hiljaista soittoa kuuluu. Hengettäret katoavat. Soitto vaikenee. Kello lyö kuusi. Takalikko sulkeutuu. Peräseinällä nähdään kolme verhoilla peitettyä kuvaa.
Ensimäinen kohtaus.
SYLVIA (astuu sisään äänettömin askelin. Katselee nukkuvaa Titiania.)
»Hän nukkuu… Mutta tulen tuikkivan
Näin kaiken yötä akkunasta tästä…
Nyt koitoss' aamun, hetken kallihin
Yön levolta kun taiteelleen hän ryösti,
On hänet yllättänyt unetar.
Ja silmäluomet julkein väsyneet,
Se hälle näyttää unten ihanteet
Ja mailmat hengetärten…
(Heittää kukkia Titianin päälle.)
Ottaos
Myös tosimaailmasta kukkanen,
Sa uneksija nuori, uskoen
Sen lahjaks' unelmaisi enkelten.»
(Poistuu hitaasti, mutta ennenkuin ehtii näkymättömiin, herää
Titian ja näkee vilahduksen hänestä. Näyttämö täysin valaistu.)
Toinen kohtaus.
TITIAN, yksin.
Oi, viivy, viivy!… Miksi pakenet?
(miettii hetken)
Vain unelmako olit pettäväinen?…
Niin, missä löytyis maassa murheitten
Inehmon lasta ihanteiden laista
Niin hurmaavaa?… Ol' unelmaa se vain!
On unelmata silmän armaan tuike,
Ja rusohohde meren pinnalla,
Ja kevään tuoksu riemastuttava,
Ja lintuin laulu kesäisessä yössä:
Kauniita haahmoja vain varjoin maassa!…
Niin, muiston kyynel, toivon tähtöset,
Ja kaipuun hehku, lemmen lausehet,
Elämä kaikki… itse minä myös
Vain kajastusta taivaan… Unelmaa!…
Ei muuta…
(Miettien.)
Mutta taiteilijana
Taivaista ilmi luoda sävelin
Tai kuvin, runoin, värin — se on suurta!
Mut itse, ollen kauneutta vailla,
Näin sitä matkiella tällä lailla,
Se ihmislapselle vain tuskaa tuo,
Vaan jumalaista kipinää ei suo.
(Silmäilee taulua; katse synkistyy.)
Sa kuinka rohkenetkaan, taide oi,
Min värit tuotteita on tomun maan,
Prometheuksen lailla varastaa
Jumalten kipinän?… Se tuhoo sun!
Pois sivellin!… Pois, solvaisija, pois!
Sa taivaan ylevyyttä matkiella
Oot tahtonut, iäistä tavoitella,
Mut taivaallista kuvata et voi,
En maalaa koskaan, koskaan enää, oi!
(Repii rikki taulun, heittää pois siveltimen ja paletin.
Jää seisomaan, syviin mietteisiin vaipuneena.)
Kolmas kohtaus.
TITIAN. BARTHOLO (astuu sisään Titiania huomaamatta).
Kaks kertaa seitsemän, niin… malttakaa…
On neljätoista… Pohjanahka vain
On hinnass' yhä, mutta vasikan-
Ja pukinnahka, sahviaani laskee.
Ne hiiteen siis! Nyt tartun härkiin kiinn':
On kuranttia tavarata siin'
Ja kestävätä, arvokasta. — — Niin,
Jos seisois härkä missä minä nyt…
(Huomaa Titianin.)
No taasko uinut, poika kelvoton,
Kuin narri, paistaessa kirkkaan päivän?
Voi mua! Isää onnetonta, voi!
Voi nahkapeitturia murheellista!
Mi nurja kohtalo lie suonutkaan
Minulle pojan, jok' ei muusta tiedä
Kuin kurjasta vain kankaan töhrinnästä,
Ja sitä taiteheks hän nimittää!
Taidetta!… Taivas!… Taide taidokkain
On härän vuodan peittoominen vain!
Ja rasvasaapasvarren valmistaa
Ken osaa virheettömän, multa saa
Hän kiitoksen. Se taide vaivan maksaa,
Se hyödyttää, mut turha työ on tuo,
Mi koruvauvat kankaalle vain luo!…
No, missä laskut, parkin sekä vuotain?
Ne valmistaahan käskin, laiskuri.
Nyt missä ovat?
TITIAN.
Tässä, isäni!
BARTHOLO (tarkastellen laskua.)
Kaks — kuusitoista — kolmeneljättä —
Ja kolme pientä parkkikuormaa vain!
Sa hullu oot… Ja aasinnahat oivat
Möit kolmeenseitsemättä kaikkiaan!
On yhteenlaskus, tuhat tulimmaista,
Päin mäntyä, ja samoin jakokin.
Sun laisellesko liikkeen jättäisin? — —
Oon myöty mies, ja perin köyhtynyt,
Krediitti lopussa ja kundit tiessään,
Ja virkaveljein nauruks joutunen,
Kun aasinnahat oivat, poloinen,
Ma kuuteenkymmeneen ja kolmeen möin.
Oi isä, kaiken yötä maalailin…
Lie virhe pujahtanut laskuihin!
Pois näkyvistäni! Käy nunnais luokse,
Luo Madonnais ja Minervais jo juokse.
Nai heidät, poika, ja juo öljyä,
Syö karmiinia, elä kuutamosta,
Mut isäs' eteen köyhän, kurjan vaan
Ja pilkatun äl' astu konsanaan!
Veneziaan kun poikananne tänne
Mun, orvon, toitte, kasvin-isäni,
Ja mestari Bellini käsiin näihin,
Niin tulisiin, soi siveltimensä,
Ja taulut synkän kummat Giorgionen
Mun kiihoittivat, kunnes rohkenin
Kilpailla palkinnosta kaupungin,
Ma kuuluin mahtimiesten rinnalla,
Niin silloin lausuitte te pilkalla:
»Tuo taitees kurja leipää ei voi antaa!…
Mut laakeria kultaista jos kantaa
Tuo taitehesi sinun kerran suo,
Palaja silloin tänne isäs luo,
Niin sua kiitän» — — —
Sanoin kyllä sen;
Vaan missä on nyt seppel kultainen?
Juur' tänään palkinnot ne määrätään.
Sa luuletko — —
En luule mitäkään…
Nyt vasta huomannut oon suruksein,
Ett' ihanteista ihaninta, suurta,
Mi ikuisuudesta on alkujuurta
Ja iät elää, sit' ei käteni
Voi kuvata, ja siksi tauluni
Oon rikkirepinyt ja toivotonna
Pois värit, siveltimet viskannunna
Ja elon', onnen', itsen', taitehen'…
Nyt olen teidän, teitä tottelen!…
Ja rupeet nahkuriksi? Totta vie,
Tuo ensimäinen viisas sana lie
Mun hupsun herra maalarini suusta.
Mut kerro, mikä rohto tehokas
Sun vapautti viimein juonistas?
Templissä tuolla pyhän Stefanon
Juur polvillansa luona alttarpöydän
Kaks enkeliä marmorista on,
Ne hengenluomat Pietro Lombardon.
Ne tunnen, hinnan myös. Kolmsataa scudia
Näät kumpikin.
Siell' hartahana kun
Ma vaipuneena rukouksiin seisoin
Ja silmän' nostin, kahden enkelin
Sijasta kolme huomasin — —
Hei hiisi — —
Mut kolmas se ei marmoria ollut,
Se oli säde värisevä, vieno,
Ihannekuva maisen kauneuden,
Jonk' otsalla on leima taivainen…
Ma seisoin ääneti, kivettyneenä;
Mut kuva rukoili, kumarsi, nous
Ja pylvästöön taa kuoron arabeskein
Hän vihdoin katos'… Näkö suloisin
Tää tehnyt minusta on maalarin;
Se siivet silloin taiteelleni soi…
Mut sama näky sitten siivet oi
Taas poijes otti, multa ryöstäen
Mun toivon' kaiken, viimein jättäen
Näin murtuneena minut teidän valtaan…
Nyt pojan päätä taasen huimasee…
Vai siivet soi se! Mitä meinailet?
Ja mihin siipiä sä tarvitset?
Niin — lattioita laasta — — —
Häntä ain
Ma muistin päivin; öisin unessain
Hän väikkyi, laskuistanne katseli,
Aalloista kuiski, tähdist' säteili…
Ma maalasin — — ja aina piirtehet
Kuvani hältä saivat suloiset…
Ma luulin ideaalin vanginneeni
Värini verkkoihin. — — Mut unestain
Kun äsken havahduin, niin edessäni
Hän itse seisoi, ihme ihmeitten…
Vaan sitten poijes kääntyi paeten.
Ja nyt kun katson jälleen madonnaan,
Mi häntä kuvaa, — kurja kerrassansa,
Ja huono, hengetön ja eloton
Mun kuvan' alkukuvaan nähden on.
Ma siveltimen suurta voimattuutta
Jo kauhistuin ja rohkeuttani,
Kun taivaallista tahras käteni…
Ma rikoin taulun; — — huomasinhan sen
Ei olleen idealin vertaisen.
Ei ideaalin vertaa! — — Kuullut en
Ma ole koskaan moista hupsutusta.
Mut olkoon niin! Mua varsin miellyttää,
Kun päätön mielitekos tähän jää…
Nyt, arvelen, kai taulut heti myymme
Seinältä tuolta… Mikä hinnaksi?
(Lähenee tauluja perällä.)
Seis, isäni! Te itse verhon taa
Ne kätkitten, kun silmin katsella
Niit' ette sietänyt — — —
No teinhän tuon,
Vaan rahaksi ne kyllä muuttaa suon.
(Bartholo vetää pois verhon vasemmalla olevasta taulusta. Kuva
Sylviasta rukoilevana nunnana tulee näkyviin.) [Elävä kuva.
Kaikissa kolmessa kuvassa seisoo Sylvia puitteiden takana.]
Tää nunna tässä! Mikä hinnaks sille?
Viistoista scudia kai ainakin.
Se jalon espanjattaren on lainen,
Mi hotellissa vastapäätä asuu
Ja kokoo tauluja, niin kerrotaan.
(Vetää verhon takaisin kuvan eteen.)
Kas niin, me hälle nunnan tarjoamme.
On hinta muka kolmekymmentä,
Mut myömme viiteentoista. Kauppoihin
Ma olen tottunut — — —
On kuitenkin
Tuon nunnan katselussa leima taivaan,
Mi tuttu on — — —
No mua kuuletkos!
Viistoista scudia, — — ei riitä se,
On vähän vielä…
TITIAN (aatoksiin vaipuneena).
Niinkuin tahdotte.
Nyt tauluun toiseen: (vetää verhon pois) kukkaismyöjätär.
Mut kummallista, kasvot samallaiset
Kuin nunnalla ja katse myös. Kas niin,
On hattu päässä, kori kädessä —
Mut kuva tuossa espanjattaren
Taas ilmeinen.
TITIAN (tuijottaen tauluun).
Hän myöskin huomaa sen.
Se totta siis: mun kuvissani noissa
On sama sielu, sama ilmekin…
Ma idealiniko saavutin?
Hän on se, donna Sylvia da Cuna.
Kuin sävel sointuisa on nimi tuo…
Vaan donnaa tunne en, — ma maalasin
Stefanon templistä vain enkelin.
Hän kovin rikas on, niin kerrotaan,
Mut omituinen. Vaikka nuori, kaunis,
Hän kihlat ruhtinasten hylkäävi
Ja taideteoksia yksin lempii…
No niin, kun taulu ensin miellyttää,
Ei sydän maalarille kylmäks jää…
Myös kukkaistytön hälle kaupitsemme,
Ja viisikymmentä kai scudiaan
Hän kernaastikin antaa kuvastaan
Numero kaksi.
Niinkuin tahdotte…
Mut oisko donna Sylvian tuo kuva?
Nyt tulee vuoro keskimäisen taulun…
(Vetää verhon keskimäisestä taulusta.
Sylvia esiintyy Minervana.)
On kookas kuva tää ja puittehet
Niin kauniit. Sata scudia se maksaa.
Vaan isä, ettekö voi huomata…
Tää eikö jotain toista muistuta?
Niin, maltahan! Jo noituutta lie moinen:
Tuo lemmon poika kerran kolmannen
Taas kuvannut on espanjattaren!
Tuo otsa, silmät kaikk' kuin donna itse…
No tuhat tulimmaista, minuun vaan
Hän tuijottaa, kuin elävänä oisi
Tuo noitalintu kaunis, ylpeä.
Jo isä huomaa!… Tuntee hänet taas,
Yhäti hänet… Kivisydänkin
Tuon ilmeen huomaa, häneks tuntevi…
(Bartholo vetää verhon takaisin taulun eteen.)
Ma sinut saavutin, oi näkö taivaan,
Sa ihmekuva templin Stefanon!
Kuvani elää, värit henkivi;
On sielu niissä… Siivin liitävi
Mun taiteheni henkimaailmoihin,
Ja jumalaiset ideaalit nuo,
Inehmon lapsosille sieltä tuo!…
Nyt onnellinen olen, isäni:
Ma tunnen olevani maalari…
BARTHOLO (hämmästyneenä).
Et, tonttu vie!… Vaan itse Belzebub
Sua väliin riivaa!… Sinä maalari!…
Sun vasta äsken kuulin sanovan,
Ett' otat ammatin nyt paremman,
Rupeat nahkuriksi — —
Erehdyin! —
Te itse huomasitte tauluni
Hänt', yksin häntä aina kuvailleen,
Mun ihannettan'. Ja nyt kuvat nää
Ne äänin huutaa: Olet taideniekka,
Oot maalari! Oi tänne en ma jää,
Vaan luontoon riennän, isä! Maailmalle
Ma tahdon huutaa, huutaa kaikkialle
Kuin taulut tässä: Olen maalari!
(Rientää pois.)
Neljäs kohtaus.
BARTHOLO, sitten SYLVIA.
BARTHOLO (katsoo poisrientävän Titianin jälkeen).
Tän ajan ruttotaudeist' ankarin,
Tuhoa tuottavaisin, kamalin
On kiusaus, mi nimen taide kantaa.
Sen vaikka karkoittaneeks juuri saapi,
Se seitsenkertaisena palajaapi!…
Mut tänään päiv' on pyhän Barnabaan
Ja silloin kummitukset, sanotaan,
Vapaasti riehuu, tehden temppujansa.
No annas nähdä! Varma lienee vaan:
Jos kirotut nuo taulut riippuu tässä,
Ei pääse poika parka taudistaan
Irt' ikänään, ja siks nyt hetkisessä
Ma lähetän ne kaupaks donnallen
Ja scudia ma luulen satasen
Hän antaa uljaasta näin kuvasta.
(Vetää pois keskinäisen verhon. Minerva noitanaamari
kasvoillaan tulee näkyviin.)
Oi, herra Belzebubi, armahda!…
(Pudottaa verhon alas.)
SYLVIA (joka on tullut sisään monoloogin aikana).
Oi, signor! Liian korkea on taide
Ja liian puhdas, sit' ei solvata
Saa häijyn ahneuden silmällä!…
Te taiteen mestartyötä katselkaatte,
Rakastain siinä pyhää, taivaallista,
Niin taivas siitä loistaa vastahanne!
Vaan jos te omanvoiton silmäyksin
Ja maisin mielin, haluin riettahin
Käsiksi käytte siihen, silloin muuttuu
Tuo leima taivaan kauhistukseksi
Ja irvikuvaks — peiliks sielustanne.
Vecellion originaali tää…
Mun, jalo donna, suokaa kysyä:
Te oletteko oma itsenne? —
Vai etteköhän ole kuvanne
Seinältä tuolta? — —
Sylvia da Cuna
On nimeni.
Ah, kivi kirposi
Mun rinnaltani! Pariss' ihmisten
Oon toki, ja voin jälleen hengittää…
Signor, teit' onnittelen! Poikanne
On tänään maineen siivin rinnallen
Venezian jo nousnut mestarten.
BARTHOLO (itsekseen).
Kas niin, jo taasen! (ääneen) Sepä hauskaa, niin,
Se oikeen hauskaa, ilahuttavaa!
(Itsekseen.)
Hän maksaa sata scudia — — —
(ääneen) Vai niin!
Mut haikeasti valitan ma vain,
Ett'ei oo pojallani halua
Eik' aikaa enää maalailla… Hän nyt
Rupeaa nahkuriksi — —
Sanokaa
Italialainen ootteko?
Niin, puoleks'.
Friaulin Capo del Cadoressa
Ma nahkurina ahkerasti toimin,
Veneziaan kun tänne poikani
Ma, heikko isä, opinnoille laitoin…
Mut ikävä mun hänen luokseen toi
Ja tänne muutin…
Puoleksi siis vaan
Venezian te lapsi!… Anteeks' suon. —
Jos Italiasta oisitte, signor,
Niin maanne elpynehen taidehengen,
Tuon ihmeellisen, pyhän, korkean,
Te osaisitte täysin käsittää…
Niin, arvonsa ja kiitoksensa saakoon
Myös ahkeruus, mi huoltaa tarpehet,
Mut ensi sijan kauneus se saa
Italiassa! — Kuulkaa, katsokaa!
Niin, eikö keväimessä Italian
Jo kuulu aatteen keväthuminaa?…
Nyt uuden ihanuuden aamunkoitto,
Se raunioilta menneen suuruuden
Jo heloittaa. Ja kotkan, ajan uuden,
Jo eikö kuulu siipein suhinaa?…
Kas taide mestartyönsä täällä luo,
Ja runoilija laakereita voittaa,
Ja sädekehä täällä koristaa
Myös maalaria… Templit kohoaa,
Nuo ylvät kohti taivaan korkeutta;
Ja soittimilta uudet helkähtää
Nyt sävelmät… Ja taltta ennättää
Nuoruutta luomaan ikikestävää
Ja pysyväistä poveen marmorin…
Italian ihanteet — ovatko teidän? —
Ei jumalaista kipinää, signor,
Vain suotta ihmisrintaan kätketty…
Jos sen te käsitätte, huomaatte
Myös, ett' on poikannekin maalari.
Ja Luojaa kiittää teidän tulisi,
Ett' ennen teitä hän sen oivalsi.
San Marco! Kaunihisti puhutten,
Ihana donna! Ajatellut en
Tuot' ole, mutta teitä vastustaa
Ken voisi? — Pehmittää niin varmaankin
Te nahan taitaisitte puhvelin…
Ja minä nyt, (itkee) niin koska tahdotten,
Oon Italialainen.
Huomaan nyt,
Ett' ensimäisnä teille tuoda saankin
Ma ilosanoman tän päiväisen:
Taivaaseen astuminen Marian,
Tuo, minkä kuvannut on Titian,
Se tänään palkinnon sai korkehimman,
Ja kansa riemuitsee Venezian,
Kuin oisi ilmestys se taivahasta…
Ma mitä kuulen nyt? Ma hämmästyn.
Kuin pilvist' öisin pudonnut…
Kas niin,
Nyt saapuu poikanne. Vait! Syrjään nyt!
Viides kohtaus.
BARTHOLO ja SYLVIA (vetäytyvät syrjään).
TITIAN (astuu sisään huomaamatta heitä).
Te pyhimykset, mua suojelkaa,
Ettei mua sokeaksi, ylpeäks
Ja hulluksi tää loisto kunnian
Nyt tekisi! — — Minusta riemuitsee
Venezia! Oi syleilyt ma heitin
Tuhanten kätten sekä hyvähuudot
Myös äänten tuhanten… Nyt polvillain
Sua kiittämään käyn täällä, kuva oi,
Juur hänen, joka innon tulta loi
Siveltimeeni… Loiston, mainehen
Ma tänne lasken jalkais juurehen!
(Titian on polvistunut keskinäisen taulun eteen. Sylvia astuu esiin sivulta ja laskee kultaisen seppeleen hänen päähänsä.)
Oi suo mun panna kiharoille noille,
Joit' äsken laakereilla peitettiin,
Tää kultaseppel kuihtumaton niin
Ja loistava kuin nimi Titian!…
TITIAN (nousee kiireesti).
Tää untako? Vai harhanäkyä?
Sa ootko tuossa armas, ihmeellinen
Stefanon templist' enkelhaamu oi?
Sä, jonka katse joka silmään luontui,
Sä, jonka muodon kuvan' kaikki sai!
Nyt ällös poistu enää luotani
Oi, enkeliksein jääös iäti!
En enkel', unta en, en harhanäky…
Ma nainen vain oon: Sylvia da Cuna.
Liet enkeli tai ihminen, yks kaikki,
Mut sua lemmin, sulle hengitän
Ja sua kuvaan — yksin sua vain.
Mua ällös jätä! Sua seuraan aina,
Jos minne käyt. Sun tähtes ikuistaa
Ma soisin nimeni. Ja sulle voittaa
Ma armot taivaan, maisen kunnian
Vaan tahtoisin ja jalkais juurehen
Ne kaikki laskisin ma kuiskaten:
Oi Sylvialle kiitos hartahin,
Kun Titianista teit maalarin!
Vecellio Titiano! Varo vain,
Sa ettes ryöstä Herran kunniaa
Ja laske eteen kurjan kuolevaisen!
Sa Hälle kiitos suo: Hän armostaan
Tääll' ihanuuden salli asiaa
Sun palvella. Ma olen heikko nainen…
Mun kuihtuu posken', silmät sammuvat,
Mut taide elää aina, kauneus
On ikuinen! Oi, pyhittäös sille
Sä elämäsi. Peittää unhon yön
Oi salli nimen Sylvia da Cuna…
En tahdo kuihtuneena rinnalla
Iäti nuorten kuvies ma seista.
Ne minut himmentäis. Sua lemmin niin,
Ett'en sois syömmes särkyvän, kun kerran
Näkisit ihanteesi — vanhenneena.
Nyt mitä mulle jää, kun sinä lähdet,
Oi taivainen?
Vecellio Titiano!
Se sulle jää, mi taivaallista on.
(Barthololle.)
No signor Bartholo, nyt myönnätten
Kai maalariksi poikanne?
Mun täytyy:
Häll' otsallaan on seppel kultainen.
Sua viittaa maine. Riennä, Titian!
Alhambran öitten tytär oon ma, näät,
Ja mulle maurit mustat neuvon antoi,
Mitenkä loitsia esiin mennehen
Ja tulevankin ajan varjot voipi…
Nyt teitä, hengettäret taitehen,
Te vallat värin, runon, sävelen,
Ma käsken: esille jo astukaa
Nyt terhenyöstä nähdä ihmissilmän,
Ja kuulla Titianin sallikaa
Min tulevaisuus kaunis hälle tuottaa.
Myös lahjojanne hälle kantakaa,
Suuremmat, ihanammat antakaa
Kuin saanut konsanaan on ihmislapsi!
(Peräseinä avautuu äkkiä. Aurinkoinen maisema tulee näkyviin. Soittoa kuuluu ja kolmen hengettären muodostama ryhmä lähestyy hiljalleen, ojentaen Titianille ruususeppeleitä.)
Ma sadan vuoden elon-ilot suon.
Ja neljän keisarin ma ihailukset.
Ma annan nimen suuren, loistoisan,
Mi iät elää, kuolemattoman.
SYLVIA (hiljaa itsekseen).
Ja minä — mitä annan, Titian? —
Oi hautaan asti lempen' palavan!