KEVÄT-UNELMIA

Kirj.

Leimu [Kustavi Grotenfelt]

Porvoossa,
Werner Söderström,
1888.

SISÄLLYS:

Esipuheeksi.

I.

Mit' en voi.
Suomenmaa.
Suomen lapsi, kätees kalpa.
Kevään tultua.
Sotahuuto.
Syntynyt en.
Kaksi veljestä.
† Julius Krohn.
Kaarlo Cronstedtin muistoksi.
Aallokkaan linna.
Kaarlo Knuutinpoika Raaseporissa.
Luettuani Silvio Pellicon kirjan Vankeuteni.
Jo kesäpäivän vaipuissa.
Uskallatko olla vapaa?

II.

Sinivuokot keväällä:
I. Sinivuokko lumessa.
II. Milloin koituu kevät-aika?
III. Iloitse siis.
IV. Sinivuokko-vihkosen kanssa.
V. Viimeinen vuokko.
Armaalleni.
Ylene ihanammin!
Ma katsoin sinimerehen.
Vapun päivänä.
Kielo.
Iris.
Miks päivä yhtyis yöhön?
Ma tunsin syämes sykkivän.
Katkeralla hetkellä.
Oi unohda!
Ma tahdon sinut nähdä!
Kerran baalissa.
Kohtaus.
Illan kuutamossa.
Armahani sinä olet.
Rukous.

III.

Ajatelmia.

IV.

Lauleloita 1-10 (Heine)
Armaalleni (Geibel)
Ulpukka (Geibel)
Miehen kyyneleet (Anastasius Grün)
Laulu (Kreutzwald)
Mintähden katsot huoneeseni? (Petöfi)
Kyynel ja tähti (Petöfi)

Esipuheeksi.

Tiedän varsin hyvin ett'ei nykyaika ole lyyrilliselle runoudelle suotuisa. Tämä runous on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä 'unelmia'. Vaan meidän aikamme on käytännöllisyyden aika, se ei huoli unelmista eikä turhista tunteen ilmauksista. Jos lyyrillinen runoilia tahtoisi tässä suhteessa muutosta aikaan saada, pitäisi hänellä olla aivan tavatonta runokykyä, jota ei minulla ole. Ja kuitenkin ovat juuri nykyiset olot syynä tämän runovihkosen painattamiseen. Se on, parhaiten sanottuna, minun protestini sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua. "Dixi et salvavi animam meam".

Tekiä.

Kaarlo Knuutinpoika Raaseporissa.

[Kaarlo VIII Knuutinpoika, joka oli lapsuudessaan Suomessa oleskellut, asui toisella kertaa kuninkaan istuimelta karkoitettuna vv. 1465—67 Raaseporin linnassa Suomessa; kuolinvuoteellaan v. 1470 vihitti hän puolisokseen Raaseporin linnanhaltian tyttären Kristiina Abrahamintyttären.]

KAARLO KNUUTINPOIKA (katsoo linnan akkunasta maisemaa).

Mun silmähäni päivän loistehessa
nyt siintää kunnaat, metsät Suomenmaan;
kuin vanhat tutut ajoist' entisistä
ne mua tervehtävät kuiskeellaan.
Min puhtaan sinisenä kaareu taivas,
vain tuolla täällä soutaa hattarat,
niin luonto... mun miks taivahani kaiken
ijäksi pilvet synkät kattoivat?
Nyt uinumasta herää muiston impi,
tuo ihmeellinen, mennyt ystävä,
ja äänet mailman humuun hälvennehet
mun korvanani jälleen ennättää.
Kuin lasna leikkiä löin nurmikoilla,
vihannoi ruoho, kukka lemusi,
kuin nuorukaisna keijuin aaltoloilla,
mun vilpas tuuli täytti purjeeni.
Oi, kuinka nuoruudessa onnellinen
mun oli elon', rikas kartanon',
vaan Svean kuninkaaksi kuin ma tulin,
kuink' olin silloin köyhä, onneton!
Niin rikkahalta muinoin elo näytti
kuin miekka käessä eestä kansani
ma nuorin innoin syöksyin otteluhun
— ja hyvin terä silloin leikkasi.
Mut luotani läks toivo rusosiipi,
ja elon sävel voimatonna soi:
mun luoksen' hornast' öinen haamu hiipi,
mun voiman' raukes, käten' lannistui.
En usko itseäin, en ihmisiä,
en mitään... Sydän miksi vavahdat?
Sä näitkö konsa jaloa ja suurta.
mi haihtun't ei kuin taivaan hattarat? —
Niin näit, sen näit, — ja unta ihaninta
sa uinuit hetken, lyhven, lumovan —
mut sulle ei se verso, taivahasta
pois heitettiin sa, kaikin, ainian.
Pois toivo, heikkous se on...

KRISTIINA (laulaa ulkopuolella).

Provencen lehmustoissa
yleni Estrella,
ei nähty konsa toista
niin neittä ihanaa.

Saa häntä kosimahan
mon' uljain ritari,
mut kultaan, hopeahan
ei neito mielisty.

En linnan kamarihin
ma sulje vapauttain,
ei kalpain kalskehisin
mun mielen' tottun't vain.

Niin tuli paimenpoika
luo neidon kaunoisen,
pää ylväs, ruumis hoikka,
hän astui etehen.

"En rikkautta tarjoo,
vain mökin matalan,
jon ortta tammi varjoo,
ja lemmen vapahan!"

Jo aikaa rakkauteni
sa voitit, armahain,
sull' annoin sydämmeni
ja itsen' kokonain.

Ja kauvas linnoist' suurten
onnemme kätketään,
ja tuolle puolen vuorten
salojen vehreään.

Kristiina (astuu holvikäytävästä sisään, kantaen kukkia esiliinassaan, vaan tahtoo Kaarlon huomattuansa nöyrästi tervehtäen poistua).

KAARLO.

Astu vaan sisään; ma kuulin raikkaan laulusi, Kristiina, se haihdutti mieleni mustat ajatukset.

KRISTIINA.

Anteeksi pyydän Teiltä, herra kuningas. En tiennyt Teidän tässä olevan; en olisi siinä tapauksessa uskaltanut Teidän ajatuksianne häiritä.

KAARLO.

Ajatukseni ovat synkät, niiden häiritseminen on pilviketteiden ajaminen taivaalta, mutta se on turha työ: toiset kiitävät tuulen siivillä entisten sijaan. — Kristiina, sinulla on helmas täynnä syksyn kukkasia, jotka olet linnan tarhasta noukkinut.

KRISTIINA.

Niin, mua säälitti nähdä noita kesän hentoja lapsia kylmässä syysviimassa. Ma tahdon niitä seppeleeksi sitoa ja vedellä kastaa ja laskea Pyhän Neitsyen jalkain juureen. Mutta se työ ei ole kuninkaan katseltava...

KAARLO.

Ei, istu vaan tänne tuolille ja järjestä kukkias, Kristiina. Synkät mielikuvat pelkäävät ihmisten seuraa, ja sinun seuraas varsinkin. En ole sinua työssäs tukalastuttava.

KRISTIINA (istuu ja sitoo seppelettä).

Enkö saa Teille, kuningas, antaa kukkaista, se merkitsee toivoa ja eloa, se merkitsee että Teidän ja isänmaan pyhä asia vielä on voitolle pääsevä.

KAARLO.

Toivoa ja eloa!? Minä olen elänyt; nyt minun voimani ovat raukenemassa, Kerran astuin nuoruuden voimissa, innokkaana, oivokkaana elämän kilpatanterelle. Minä toivoin paljon, liian paljon... tyhjät unelmani murtuivat.

KRISTIINA.

Kuin vapauden aamu sarasti, kuin kansa nousi ja Juutin valta murrettiin, silloin Te kansaa johditte, ja kuin maa ei enää muukalaista hallitsiaa kärsinyt, silloin Ruotsin ikivanha kruunu Teidän päähänne painettiin. Ken semmoisiin on osaa ottanut, sen ei tarvitse valittaa onnensa epäsuotuisuutta.

KAARLO.

Virkaheitto kuningas! Niin, se mun arvoni! Ooh, tuo kultainen kruunu, — ett'ei se koskaan olisi hiuksiani painanut. Se huikaisi silmiäni, ja se oli kova ja raskas. Se vei onneni, se vieroitti ystäväni... ja vielä päästäni pudottuaan se tuopi samaa kirousta. Vieläkin minun nimeni on kuningas, ja kuninkaalla ei ole ystävää. Nekin jotka sitä voisivat olla, eivät uskalla häntä lähestyä muutoin kuin kylmän naamarin takaa.

KRISTIINA.

Herra kun...

KAARLO.

Kirottu sana! Kuninkuuteni on mennyt, ahneet ylimykset ovat paloitelleet valtakuntaani, vallan loistoon olen kyllästynyt, voittoon en enää luota. Sydämmeni ei pyytäisi kuin tunnustusta, että kerta olen kansani hyvää tahtonut, vaan ei sitäkään saa.

KRISTIINA.

Te tiedätte että minä... me Teitä rakastamme ja kunnioitamme.

KAARLO.

Kristiina, minä voisin ehkä rahtusen rakkautta saada, joll'en olisi kuningas, joll'et sinä pelkäisi tuota kuningas-nimen revennyttä rääsyä, — — Nyt minä heitän sen hartioiltani tuon purpuraliepeen, joka kerta minua viekoitti. Nyt min' en ole muuta kuin ihminen. Sinä olet huomannut, että olet minulle kallis: tää käsi, joka on miekkaa kylliks heiluttanut ja valtikkaa väsynyt kantamahan, se tarjotaan nyt sinulle; vielä on sillä voimaa sua suojelemaan, jos vain uskallat sille antautua.

KRISTIINA (liikutetulla vaan varmalla äänellä).

Voitteko sen tehdä. Oletteko ajatellut, mitä siinä tarjouksessa on? Minä en ole syntynyt ylhäisten saleissa, en valtaistuinta varten. — — (Hetken jälkeen). Te ette ole valmis siitä ainiaksi luopumaan, ette voi loistosta ja maineesta kaukana viettää elämäänne. Ja siinä kuluu minun elämäni. Ette voisi luvata siinä viihtyä. Teidän paikkanne on, missä Ruotsin kruunusta taistellaan...

KAARLO.

Kruunua jos vielä tahtoisin, niin pannakseni sitä koristukseksi sinun päähäsi. Jos kohtalo vieläkin kerta vaihtuu, niin miksikä onnea päältänsä torjua. Ei kruunun loisto voi lempeäni himmentää.

KRISTIINA.

Ma uskon Teidän sananne, Kaarlo kuningas, vaan en saa Teitä sitoa. Kuninkaalla on toiset velvollisuudet kuin sydämmen. Te ette ole luopunut toivomasta kruunua, jonka tuleva hetki vielä voi helmananne heittää, ja sentähden meidän polkumme kulkevat erillään.

KAARLO.

Kristiina, sa rakastat minua! Kruunu on minusta kaukana, enkä sitä halaja; mutta miksikä toivostakaan luopua. Turhaa, lapsellista olisi lupaus — — Vaan mit' en tekisi sinun tähtes. Jos olet minun, niin ilolla luovun ikuisiksi ajoiksi kruunun pettävästä loistosta. Minun sanani sinä uskot, eikä sitä rikota; kuin lupauksen annan...

(Ovi avautuu ja sisälle astuu hovipojan kanssa) ABRAHAM NIILONPOIKA.

Herra kuningas! sanansaattajia on Ruotsista saapunut, ritarit Greger Matinpoika ja Pader Ulfinpoika, jotka pyytävät tärkeässä asiassa kohta päästä Teidän puheillenne.

KAARLO.

He tulkoot, vaikk' en ole tottunut sieltä päin pitkiin aikoihin mitään hyvää kuulemaan.

ABRAHAM NIILONPOIKA (viittaa hovipojalle, joka poistuu).

Ylhäiset ovat lähetit ja tärkeä on varmaankin heidän asiansa, kuin laivasta suoraan Teidän luoksenne kiiruhtavat. Suokoot pyhä Eerikki ja Heinrikki marttyri, että heidän sanansa on onnea tuottava. — Kristiina, sun kasvos ovat kalpeat; mikä sua vaivaa, lapseni? Vetäykäämme sivulle; kuulen askelten lähenevän.

GREGER LILJA ja PADER SPARRE (astuvat sisään ja tervehtävät Kaarloa polven notkistuksella).

Me tervehdämme Teitä, kuningas, Teill' onni olkoon!

KAARLO.

Teitä tervehdän! En Teidän arvoisia vieraita oo pitkiin aikoihin mun luonan' nähnyt. Mi Teidät saattoi syksyn merelle, luo kuninkahan menneen, Suomen mailla?

LILJA.

Oi, kuningas! Ei tyhjä kaiku vaan
tää nimi ole. Ruotsin neuvoskunta
ja kaikki kansa, herrainpäivill' ollen,
niin meidän kautta Teitä tervehtää.
Teit' unhottamaan pyytää, anteeks suomaan
mit' onpi rikottu ja tehty Teitä vastaan.
Yks tunne vaan nyt rinnat kohottaa:
pois pikkuherrat, jälleen kotimainen
kuningas saakoon kruunun Eerikin;
yks huuto vaan nyt kaikkein suusta raikuu:
eläköön Kaarlo kuningas! Se huuto
se kohos mökeist' uljaan Taalainmaan,
se valloitti jo manteret ja linnat,
ja Tukholmista eteenpäin vain vyöryy
yl' Göötain vainioitten viljavain.

KAARLO.

Ma tuota tunnen; jälleen riita syttyi
välillä herrain korskain; puoleheni
taas silmät kääntyi; hetken kuningasta
taas tahdottiin, kuin hetken pälkähästä
on päästy, hän kuin rääsy kulunut
pois viskataan.

SPARRE.

Kuningas, liian kova
Te ootte. Ei. Taas Ruotsin lippu liehuu
ja Tanskan kätyrit on maast' ajettu.
Kopea pappi Ölantiin on paennut
rauvennein voimin: kansa nuorekkaana
kuin muinoin Engelbrektin aikoina
aseihin nousi, Juutin ikeen mursi,
ja Ruotsin vapaamiehet parhaimmat
herr' Eerik, Niilo Sture kansaa johtaa
ja uljahasti voitost' voittoon vie.
Mut yks vain nim' on, jota tunnustetaan,
yks on vain mies, mi koossa joukkoja
voi pitää: ilman Teitä Ruotsin voima
taas pirstoiks hajoo. — Herra kuningas,
Te ette kansaa, isänmaata heitä,
Te riennätte sen joukkoin nenähän!

LILJA.

Sa kuule, herra, maasi toivomusta!

ABRAHAM NIILONPOIKA.

Oi, älkää epäilkö nyt, kuningas,
vaan miekkaan tarttukaa; pian laivakunta
ui Pohjanlahden aaltoin halki Ruotsiin,
ja Suomen joukot Teitä seuraavat,
ne Teitä tuntee, merkkiänne kantaa!
Pian vastustus on voitettu, ja jälleen
ma valtiaana kuninkaani näen!

KAARLO.

Mua vielä kutsut maani ylevä...
ja käsi tää ei kutsumustas noutais,
mun kilpenikö vaaran hetkellä
sun riveistäsi väistyis? Ei, ei suinkaan!
Niin tahdon siis ma vielä kerran nähdä
ilmoissa lipun Svean liehuvan;
nyt, nytkö koitui kevät kansalleni,
vaikk' mun on syksy... Anna torvein soida,
mastoihin purtten purjeet nostakaa!
Nyt leikki hurmeinen meit' odottaa!
(Abraham Niilonpojalle):
Sua kiitän uskost' murtumattomasta
kuin paha päivä helmaansa mun kääri;
nyt koittakohot päivät armaammat,
mua voiton tiellä arvoon seurajat.
(Hetken vaiettuaan Kristiinan puoleen kääntyen):
Myös Teille, neiti, kiitos herttaisin
niist' hetkist' jolloin katse kirkkahin
pois varjon mua kourivaisen ajoi.
Nyt aikaa armasteluun ei, kuin kansa
taas huolen vaativi kuninkahansa
— vaan toisin ajoin saleiss' Tukholmin
Teit', toivon, neittä jällen tervehdin;
jos toive Teill' ois silloin joku vaan,
se täyttää suurin onni kuninkaan!
Nyt jääkää hyvästi... hyvästi.

(Kaarlo astuu ulos miehisten henkilöin seurassa. Kristiina heittäytyy itkien seinään asetetun Maarian kuvan eteen).

Ajatelmia.

Ilman toivotta emme kestäisi hetkeksikään elämätä, ja kuitenkaan ei mikään ole meitä niin usein pettänyt, kuin toivo.

*

Elämä tämän ilman alla ei ole muuta kuin arvoitusta; jos se ei olisi arvoitus, se ei olisi elämä — korkeintaan rautatiematka määrättyyn paikkaan määrättyjen asemain ohitse.

*

Paljosta luopuisin toisten hyväksi, mutta ainoastaan muutaman ihmisen edestä ei luopumus luopumukselta tuntuisi, ja kuitenkin se luopumus on ainoa todellinen.

*

Ainoa oikea rakkaus on se, joka epäilee rakastavansa.

*

Rakastava näkee ilolla rakkaansa onnen, vaikka se saattaisikin hänet itse onnettomaksi.

*

Miehen lempi järkkyy, kuin toivo vastalemmestä katoo, naisen rakkaus siitä vain kiihtyy.

*

Ihminen ei koskaan maan päällä ole onnellinen, hän ainoastaan tulee onnellisemmaksi.

*

Unhe on unen sukua, niinkuin kieletärkin näkyy käsittävän. Unessa me unhotamme ne olosuhteet, joissa elämme, mutta kuitenkin ne harhauttavat liiteleviä mielenkuviamme tuonne tänne; unheessakin meillä on hämärä aavistus siitä, että joku paikka muististamme on kadonnut. Emme koskaan täällä voi mitään täydellisesti unhottaa.

*

Tuota en kummakseni kuullut,
enkä aivan ihmetellyt:
ruotsipa romahteleepi
ruotsalaisten rustingeissa.
Vaan kuin suulla suomalaisten,
vennomaanein veljyyksissä,
ruotsia rupatetahan,
yhä venskaa viskotahan,
mieli painuupi pahaksi,
harmi tunnon halkaiseepi.

*

Korkeimmat aatteet, syvimmät tunteet, suurimmat luonteet me näemme historian lehdillä, ei runoiliain mielikuvitelmissa, vaan jotta näkisimme ne elävinä, meidän täytyy, runoilian tavoin, ottaa mielikuvitustamme ja myötätuntoamme avuksi.

*

Historian virtaa ei voi ehkäistä, eikä vuoltaan johtaa — jos se silmänräpäykseksi on onnistunut, temmataan kohta rantaäyräätkin sen kuohuihin — ainoastaan jonkun vihannoivan puun taikka versovan kukan voi ehkä aikakautensa jättiläinen sen aalloilta suojella.

*

Meidän aikoinamme kaikki elävät lähimmäistensä hyväksi: tekopyhä, joka Herra, Herra! huutamalla toivoo vielä tunkeilevansa taivaan valtakuntaan; ylimys, joka koettaa pönkittää lahoavaa valtaansa alhaisten yli; kiihottaja, joka alhaisten hartioilla toivoo nousevansa mahtavaksi. Hyvä olisi, että tällöin muistettaisiin Kristuksen oppi: lähimmäises on se, joka on köyhä ja apua tarvitseva, eikä voi hyvää työtäs palkita.

*

Ihminen joka voi erehtyä on aina minua miellyttänyt enemmän kuin se joka yhä on yhtä säntillinen, sillä edellisellä on sydän. "Se joka paljon rakasti, sille annetaan paljon anteeksi, mutta se jolle vähemmän annetaan anteeksi, se rakastaa vähemmän."