language: Finnish

IIMÄELLÄ

1-näytöksinen, laulunsekainen kuvaus Pohjois-Savon nuorison kesäelämästä

Kirj.

SANTERI RISSANEN

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella, 1902.

HENKILÖT:

JUNNU, Iimäen Junnulan isäntä.
JOHANNA, hänen puolisonsa.
HETA, heidän tyttärensä.
INKA, Hetan kasvikumppani, kasvatti Junnulassa.
AARO, leskimies, Junnulan naapuri.
HENNU, hänen poikansa.
MIKKO, renki.
Iimäen nuorisoa.

Tapaus Iimäen "marjamarkkinoilla".

Näyttämö: Junnulan piha: oikealla eteisekäs asuinrakennus, akkuna etu-alalla. Akkunan-alla penkki. Vasemmalla aittarakennuksia. Taustalla aita veräjineen. Maisemana suurehko, saarikas sisämaanjärvi.

JOHANNA istuu eteisen rappusilla. Hänen vieressänsä, eteisen sivupuuhun nojaten Junnu. Aaro poltellen akkunan alisella penkillä. Nuoret, joiden joukossa Inka ja Hennu, piirihypyssä pihamaalla. Toisia istuu aitan rappusilla, aidalla, tai seisoo ryhmissä siellä ja täällä.

Ensimäinen kohtaus.

Edelliset, sitten Heta ja Mikko.

N:o 1.

Piirihyppylaulu.

    Tämä piiri on varustettu
    Nuorukaisille huviks',
    Tämä tyttö on puetettu
    Tälle pojalle pariks'.

    Sinä olet se minun kulta
    Sinusta minä tykkään,
    Jos sun, tyttö, veis toinen multa
    Kaivohon heti hyppään!

    Jos ma oon sun mieles' rikkonut
    Jollakulla tavalla,
    Pyydän anteeks' mä nöyrimmästi.
    Aijon tapan' parantaa!

MIKKO (Tulee taustalta Hetan kanssa. Molemmilla on tuohisia):

No, tule ja puserra! Yhä te jaksatte vain jauhaa. Hellittäkää, Herran nimessä edes siunaama-hetkeksi! Aivanhan sekaisin menette tuossa menossa!

JUNNU:

Anna nuorison huvikseen hypellä, ei se päähän mene.

MIKKO:

Minusta nähden vaikka aamuun asti, ellei olisi edessä marjaan meno.
Sinne sitä kuitenkin lähdettänee, vai mitä?

HENNU:

Sinne tietenkin. Ahoille astelemaan ja saloja samoamaan joka mies.

MIKKO:

Sitä minäkin. Marjaan jokainen. Tässä on tuohisia. (Heittää tuohiset maahan).

HETA:

Minulla on tytöille. Ellei riitä, kyllä pojat tekevät.

HENNU:

Saamas pitää! On pojilla puukkoja ja Iimäellä koivuja, ettei kuin kietaisee ensi hätään. Vai mitä, pojat?

Pojat:

Se on tietty. Tehdään, jos tarvitaan.

MIKKO:

Jokaiselle omansa vain, ettei käy kuten viimekesänä marjamarkkinoilla: toiset jos sai, niin toiset söi ja lopuksi oli suu säkkiä myöden. Omaan astiaan kun poimii, oma on syykin, joipa tai söi saaliinsa. Omaansahan hävitti.

INKA:

Onkos emännällä ja isännällä omansa?

JUNNU:

En tiedä, lähdenkö kanssanne. Olen jo vanha, etten jaksa nuorien keralla kilpaa juosta.

HENNU:

Emme me juokse, emme ainakaan alussa.

AARO:

Lopussa kiitos seisoo. Samaa sanon minäkin, vanhat olemme nuorien keralla marjamiehiksi.

HETA:

Tekö vanha? Vielähän te talvella liikuitte kuin vintilän sulasta. No, ellette lähde te, lähtee ainakin äiti. Tässä on tuohinen.

JOHANNA:

Ole hupsuttelematta ja pidä omasi. Olen jo tarpeeksi monta marjamarkkinaa elänyt, jääköön nyt sijani nuoremmille. Sitäpaitsi en ehdikään, pitää keittää kahvia, että saatte tultuanne kupin kuumaa suuhunne särpimeksi.

HENNU:

Vieläpä viis! Kuka siitä kahvista kesällä huolii. Minä puolestani en välitä koko herkusta, en tuon tätä.

MIKKO:

Kahvikulta kaunis ruoka. Vaan eikö sen keittäjäksi muut kelpaa?

INKA:

Minä jään. Mennä teidän pitää, jos ei muutoin, niin kantaen.

JOHANNA:

Ole jo!

MIKKO:

Isännät myös mukaan joko suosioin eli väkisten. Tulkaa edes aholle asti, että olette nopissa kuin Mellikan-ukko häissä. Ja jos sattuisitte erehdyksessä ulommaksikin eksymään ja näkemään marjan mättään kupeessa, niin tästä saatte mihin sen panette. Tässä teille isäntä ja tässä teille naapurin-isäntä. Sievä se on, kaunis ja korea, ett'ette tahtoenkaan parempaa tee. Komeasta valkokoivun kylestä ovat molemmat kiskotut. Siinä, ottakaa omaksenne.

AARO:

Mitä arvelet, Junnu, menemmekö?

JUNNU:

Täytynee sitä, mieliksi. Eivät helpota kuitenkaan. Tulethan sinäkin,
Johanna?

JOHANNA:

Pitänee sitä, kun pakon panevat. Ensin kuitenkin laitan Inkalle kahvia kiehumaan, ett'ei ole paljon puuhaa. (Menee tupaan).

HENNU:

Hyvä juttu! Lähtöpuuhiin vain. Korpea kohden joka mies ja nainen ja laulu ilmoille, että salo soi ja ilma halkee ja enkelit ihmeissään alas katsovat!

JUNNU:

Ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi. Kerkiämme sinne vähemmälläkin hädällä. Ja ensin on laitettava kokko.

POJAT:

Niin, kokolle ja kokko tuleen!

JUNNU:

Ei kiirettä kirkkoon. Pari sanaa, ennenkuin menemme. Kun nyt minutkin mukaanne saitte, tahdon toivottaa teidät tervetulleiksi talooni ja puhua sanasen juhlienne merkityksestä. Moni teistä on marjamarkkinoilla ennen ollut, mutta onpa joukossa outojakin. Heidän varaltansa puhun, jotta tietävät miksi ja miten juhlivat.

AARO:

Anna äänesi kuulua, naapuri.

JUNNU:

Olemme taas kesäisiä juhliamme, marjamarkkinoita, viettämässä. Kisailemme ja karkeloimme, se on juhlien huvipuoli, mutta onpa niillä toinenkin, syvällinen merkitys. Ne ovat muisto- ja kiitosjuhlia tapahtumasta, josta marjamarkkinat alkunsa saivat. Oli kerran, isän isäni nuorena ollessa, kova katovuosi. Keväthallat panivat pelloissa oraan ja mikä sitten jäljelle jäi, sen kaasivat rakeet. Niin oli ollut aamuisin kylmä, että maa oli kuurassa puolillepäivin ja suojaiset rannat riittajäässä. Sellainen oli kevät ja ihmisten täytyi turvautua, elääksensä, säästettyihin siemenviljoihin. Monella ei ollut millä elää talven yli, hyvä jos syksyynkään pääsivät petulla. Kadon seuraukset ilmenivätkin kesän kuluessa. Alkoi kulkea kerjäläisiä ja jokainen anoi. Jokainen olisi antanutkin, jos olisi itsellä ollut. Syksyn lähetessä tuli toinenkin rasitus, kulkutaudit. — Milloin hätä suurin on, silloin on apukin lähin. Eräänä syyskuun aamuna valkeni, näette, aurinko entistänsä ehompana, seestyi sateinen taivas ja lämpeni. Tuli kuin myöhästyneen kesän uusi kukoistusaika. Ollapa mitä kylvää, hyvä olisi kylvö-aika! Siihenkin Luoja neuvon lähetti. Kauniiden syysilmojen vallitessa elpyivät näette marjatkin eloon. Niistä apu lähti. Punasenaan rehoittivat mäet mansikoita ja hohtavina heloitti nevoilla lakat. Tuli sitten etelästä marjain-ostajat, jotka niitä muille maille lähettivät. Paljoa niistä ei saatu, siksi vain, että kertyi penni pennille, joilla saatiin hituinen kallista siemen-viljaa ja vastinta talven varaksi. Uusin voimin tartuttiin nyt töihin ja minkä kevät vei, sen toinen kaksinkerroin toi. Mutta kiitokseksi ja muistoksi kokoonnuttiin sitten kesillä me iimäkeläiset tänne Junnulaan, vanhat kokemuksia kertomaan, nuoret kisailemaan. Siitä ovat marjamarkkinat alkunsa saaneet.

Nuoret! Taas olemme Junnulassa esi-isien tavoin vanhoja muistoja uudistamassa. Pitäkää hyvänänne, mitä talo tarjoo, iloitkaa ja eläkää, hajotkaa ahoille ja katsellen luontoa muistakaa, että siinä esi-isämme ahertivat eivätkä sortuneet. Terve tuloa talooni. Suokoon Luoja teille vielä monet marjavuodet. Tervetuloa, tuhannesti tervetuloa!

MUUAN POIKA:

Eläköön Junnulan isäntä!

JUNNU:

Eläköön vanhojen muisto ja maa, jonka hyväksi ahertivat. Eläköön se!

KAIKKI:

Eläköön!

HENNU:

Ja nyt menemme kuin saakeli perään soittaisi. Heta joukon johtajaksi, muut jälkeen karastuin kurkuin.

JUNNU:

Johanna ei taida vielä ehtiä, vaan menkää te edellä, me vanhat tulemme jahka joudumme.

AARO:

Niin, laitatte siellä kokon siksi kuin tulemme.

HETA:

Mennään me sitten edellä.

INKA:

Mutta laulakaa, se kuuluu komeammalta.

MUUAN POIKA:

Niin, "honkain keskellä" esimerkiksi.

HENNU:

Eikö petäjäin! Ei, alappas sinä, Inka, lirkutella sitä: Tahdottekos tietää ja tarkoin ymmärtää…

POIKA:

Tietää sen tahtomattakin ja ymmärtää kyllinkin tarkoin, ketä se Hennu…

MIKKO:

Pidä suusi, ettei huulesi hupata! Älä kaikkia kylälle kerro. Sopisiko
"Kansalaislaulu"? Siinä on kauniit sanat ja tuttu sävel.

KAIKKI:

Se sopii; lauletaan se.

HETA:

Ja lähdetään!

N:o 2

Kansalaislaulu.

    Olet maamme armahin Suomenmaa,
    Ihanuuksien ihmemaa,
    Joka niemeen notkohon, saarelmaan
    Kodin tahtoisin nostattaa.

    Kodin ympäri viljavat vainiot
    Kalarantoja kaunistaa,
    Jalon kansan kuntoa laulelmat
    Yli aaltojen kuljettaa!

(Menevät)

INKA (Saattaa menijöitä veräjälle).

Toinen kohtaus.

Junnu. Aaro. Inka.

JUNNU (Siirtyen istumaan aitan rappusille):

Mene sinäkin, Inka, marjamiesten mukana aholle asti. Näkyy mielesi tekevän.

INKA:

Entäs kahvinkeitto?

JUNNU:

Palaat sitten takaisin, kun alkavat kokkoa sytytellä. Siihen ehken emäntäkin joutuu.

INKA:

Kyllä. (Menee).

AARO (Siirtyen Junnun viereen):

Taivas näyttää suosivan juhliamme hyvällä ilmalla. Kyllä nyt viljakin kasvunsa ottaa. (Hetken vaiettuaan.) Rukiisi on erinomaista. Kylvitkö itse?

JUNNU:

En. Mikko sen teki. En jaksa enään töihin tarttua.

AARO:

Niin, vanhaksi olet alkanut viimeaikoina voimiltasi käydä. Mikkoko sinulle peltotyöt tekee.

JUNNU:

Hän niistä tähän asti on huolehtinut. Et usko miten nokkela hän on. Oikein olen iloinen saatuani sellaisen rengin. Mikko se Junnulassa tätä nykyä töihin pystyvin on.

AARO:

Onhan Heta ja Inkakin.

JUNNU:

Ei ole naisista miehen töihin. Sen sanon, ett'ei tästä talonpidosta tämän tuonempaa tulisi ilman Mikkoa.

AARO:

No, kehut liljaksi. Totta on, että mies on miesten parasta, mutta renkilurjus on aina renkilurjus, ei ole hänestä isännän sijalle asettaa. Töitä jos tekeekin, ei tee kuin omaansa.

JUNNU:

Niinhän se on, isännätön talo on kuin hongankantotokkeli, joka itikan iskettävä. Tyytyä sitä siltä pitää, ett'ei ole asiat huonommin kuin ovat. Kerran siitäkin loppu tulee, Heta viedään ja Inka naidaan, eikähän Mikkokaan ikäänsä talossa pysy.

AARO:

Maailmaan on nuorien mieli. Mitenkä siinä tapauksessa aijot talosi pystyssä pitää.

JUNNU:

Siinä juuri pulma! Jospa sen itsekään tietäisin. Ollapa tässä nuori — hätäkös sitä olisi töihin tarttua. Tai olisi edes poika, talo tarvitsee nuoria käsiä pystyssä pysyäkseen.

AARO:

Se on tosi, talosi tarvitsee isäntää. Minulla se on poika. —

JUNNU:

Niin Hennu? Niin on ja hyvä onkin. Hänestä saa talosi toimevan isännän.

AARO:

Noo, vielä minä itsekin isännäksi kelpaan. En ole ikäloppu. — En tiedä, naapuri, sanoisinko sinulle ajatukseni, joita olen yksin ollessa mietiskellyt? Taitaisit nauraa?

JUNNU:

Sanohan ensin. Vakava olet mies, et pilapuheita laske, vakavat lienevät ajatuksesi nytkin.

AARO:

Olen ajatellut, että kun sinä olet vanha ja talosi miestä vailla, sinulla on tyttö ja minulla poika, niin eikös sopisi lyöttäytyä yhteen? Antaa nuorien ahertaa mielinmäärin ja eletään itse rauhassa vanhat päivämme.

JUNNU:

Niinkö olet ajatellut?

AARO:

Niin, auttaakseni sinua kuin naapuri naapuriansa.

JUNNU:

Onko sitten Hennulla ja Hetalla ollut puheita sinnepäin?

AARO:

Suorastaan ei, vaan olen itse ollut huomaavinani, että on molemmilla hyvä silmä toisiinsa. Saadaan me asia alulle, kyllä he sitten puolensa pitävät. Mitä arvelet asiasta?

JUNNU:

En ole arvannut heidän väliänsä tarkastella. Mutta jos niin on, että Heta Hennua itsellensä ajatteleisi, en minä vastaan pane. Ottakoon mieleisensä, semminkin naapurin pojan. Pakko taas ei näissä asioissa paikallansa ole.

AARO:

Mitäpä pakosta. Minä laitan asiat vielä tänään alulle, jos sinä annat suostumuksesi?

JUNNU:

Mielelläni.

AARO:

Sovittu. Jätä vain asiat minun käsiini. Älä viitsi vielä muille huudella, älä eukollesikaan. Asiasta nousisi vaan liian aikaista mölyä.

JUNNU:

Niinkuin tahdot. Heta kun suostuu, en kiellä. Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti, sanotaan.

AARO:

Niin, niin. Kas, Inka jo palaa? Ja niin lentää kuin tuuliainen. Joko ne sitten sen sytyttävät?

Kolmas kohtaus.

Edelliset. Inka, Johanna.

INKA (tulee):

Nyt joutukaa! Teitä vain odottavat ennenkuin tulen panevat. Joko emäntä on mennyt?

JUNNU:

Ei, vaan eikö jo joutune. (Huutaa tupaan.) Johanna, kuuluvat jo kokkoa sytyttelevän.

JOHANNA (tuvasta):

Juoskaa sitten kiirettä pitäen. Minä tulen, jahka ehdin. Ette tarvitse odottaa.

AARO:

Mennään sitten me, koska ei emäntä ehdi. Mutta pidetään kiirettä.

JUNNU:

Niin, niin, ett'ei pala, ennenkuin ehdimme.

(Menee Aaron kanssa).

Neljäs kohtaus.

Inka.

INKA (yksin):

Niin, menkää te, minä raukka saan tänne jäädä. Siellä se oli Hennukin tyttöjen parissa rantakalliolla kisailemassa. Siellä nauroi ja marjoja syötti — minua ei ollut näkevinänsäkään, kun sivutse kuljin. Mokomakin! Mutta kyllä minä kostan, jahka he pihaan palaavat. En ole näkevinäni koko pitkänä iltana. Ja ne toiset sitte pilkkapuheinensa! Sanoivat, ettei Hennu minua muka huoli, on muka mieleisempiäkin tarjolla. Toisen ottaa ja jättää minut. Ottaakohan? Vielä ei ole mitään sanonut, katsonut vaan niin kummallisesti. Tulisi ja sanoisi, kysyisi, niin vastaisin. Turha sitä on toivoa! Ei ota Hennu köyhän lasta, kultalasta naipi. Köyhien kanssa vain leikkiä laskee, sehän on rikkaiden tapa! On se komea poika, jos oma olisi. Nytkin siellä ahon alla tyttöparvi ympärillään istui ja kuvansa kiilui lahden kalvossa. Sitä ihmettelin ja itkukurkussa tänne tulin.

N:o 3.

INKA:

    Nousin mäen kukkulalle
    Ennen auringon laskua
    Siellä näin ma oman kullan
    Järven rannalla istuvan.

    Jos mull' oisi linnun siivet,
    Joilla lentohon pääsisin,
    Halki ilman lentäisin ma
    Oman kultani sylihin.

    Siellä viihtyis, viivähtäisi
    Minun mieleni levoton,
    Siellä tyyntyis, asettuisi
    Ennen laskua auringon.

(Nojaa nyyhkien veräjää vasten).

Viides kohtaus.

Edellinen. Johanna.

JOHANNA (on tullut laulun aikana eteiseen):

Inkako täällä niin surullisesti laulelee? (Menee hänen luokseen). Mitä itket, tyttöseni?

INKA (säpsähtäen):

Minäkö, enhän minä itke, ilman vaan päätäni painoin.

JOHANNA:

Oletko kipeä?

INKA:

Enkä. Ei minulla mikään ole.

JOHANNA:

Ja kuitenkin sinulla on jotain, jota salaat. Kuules, lapseni, pidätkö sinä minusta oikein paljon?

INKA:

Enempi kuin omasta äidistäni, luulen.

JOHANNA:

Salaisitko häneltä itkusi syyn, jos hän sitä kysyisi?

INKA:

Mutta, emäntä, suruni on niin mitätön, ettei sitä kertoa kannata.

JOHANNA:

Suru, jota itketään, ei mitätön ole. Luulenpa ymmärtäväni sinua, melkeinpä arvaankin surusi syyt. Minäkin olin kerran nuori, jolloin laillasi itkin ja murehdin. Ne olivat niitä nuoruuden haaveita, joita jokaisen rinnassa asuu. Kerronko niistä, ehkä kerrot sinäkin sitten omasi?

INKA:

Kertokaa, emäntä.

JOHANNA:

Se on vain lyhyt elämäntaru. Oli, näetkös, kerran tyttö, joka rakasti nuorta poikaa. Koskaan eivät he olleet toisiaan puhutelleet, kaukaa vain katselleet ja lemmenpalo syttyi molempien rintaan. Kului vuosia ja tytön tuska raivosi entistänsä enempi. Silloin ei hän enää voinut yksin kärsiä, vaan meni pojan äidin luo ja kertoi kaikki, sanoi rakastavansa poikaa. Sitten painoi hän itkien päänsä tuon vanhan vaimon syliin ja sanoi: ottakaa elämäni, mutta antakaa hänet minulle. Ilman häntä en voi olla, en elää! Ja äiti ymmärsi tytön mielen, hänkin oli ollut kerran nuori ja elänyt ensilemmen palon.

INKA:

Oletteko te tuo tyttö, emäntä?

JOHANNA:

Olin ja en ollut. Etkö sinä nyt tahdo olla tytön sijassa ja kertoa minulle kuten hän pojan äidille teki.

INKA:

Olette niin hyvä, emäntä.

JOHANNA:

Sen ansaitsetkin. Inka, onko povessasi palo, josta et ole ennen tiennyt?

INKA (hiljaa)

On.

JOHANNA:

Lapsi raukka! Älä sammuta sitä, se on lemmen pyhää paloa. Sinä siis rakastat häntä?

INKA:

Yli kaiken maailmassa.

JOHANNA:

Tietääkö hän sen?

INKA:

Ei, en ole uskaltanut siitä kenellekään sanoa, olisivat ehken nauraneet.

JOHANNA:

Ei lempi leikkiä ole. Sinä et siis tiedä, rakastaako hän sinua?

INKA:

Sitähän minä juuri en tiedä. Jospa hän olisi vain sanonut…

JOHANNA:

Älä huoli, aika kyllä parantaa kaiken kykynsä mukaan. Minäkin autan sinua. Sanohan kuka hän on. Sano pois vaikka se olisi vaikeaakin. Muutoin en voi auttaa sinua. Kuka hän on?

INKA:

Hennu.

JOHANNA:

Vai hän? Hennu on kelpo poika ja sinä hänet saat, ole varma siitä. Aivan heti paikalla menen puhumaan hänelle. Älä nyt enää itke. Ei asia ole niin paha kuin näyttää. Ehken Hennukin pitää sinusta ja silloin on kaikki hyvin. Ole iloinen, ehken asiat jo illalla ovat oikealla uralla. Luota minuun! (Menee).

INKA:

Oi, miten hän on hyvä ja miten minun on hyvä! Kyllä Hennu sittenkin ottaa minut. Tulee ja sanoo: minä rakastan sinua, tahdotko olla omani? Mitäs minä sanon? Niin, en tiedä, vaan ehkäpä se Hennu sen asian arvaa. Kohta hän ehken tuleekin — ja kahvi ei ole vielä keitettynä! Voi minua hupsua! (Juoksee tupaan).

(Kaukaa kokolta kuuluu epäselvää laulun hyminää).

Kuudes kohtaus.

Heta, sitten Mikko.

HETA (tulee hitaasti, taaksensa päilyen. Nousee veräjän yli ja jää seisomaan)

Ei, en voi olla siellä! Alati seuraa hän minua silmillänsä, etten saa rauhaa. Täällä on hiljaista. Korviani särki iloinen humu ja laulujen liverrykset, koko joukkion melu. Ja minunko pitäisi heitä johtaa, minun, joka itsekin olen kuin laumasta eksynyt lammas. Pitäisi nauraa ja ilveillä hänen edessään. Ennen vaikka mitä! Kas tuossa hän tulee taasen! Aikooko hän nyt ehken sanoa sitä jota en voi kuulla, en voi enkä saa!

MIKKO (tulee reippaasti).

Heta, miksi läksit muiden seurasta? Eikö tanssi huvittanut vai miksi olet noin nyreissäsi?

HETA (kääntyy vastaamatta selin).

MIKKO:

Ethän liene suuttunut — ethän vain minuun?

HETA:

Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!

MIKKO:

Piikki tuli, vaikk'ei pystynyt. Älä nyt viitsi noin nyhjöttää…

HETA:

Mitä se sinuun kuuluu ja mitä sinä täällä teet, jossa minä olen. Miksi minua aina katsot… Olisit jäänyt sinne, jossa hauskaa oli.

MIKKO:

Miksikä sinua aina katson? Siksi, ett'ei silmä osaa vie. Kokolla oli hauskaa, täällä ehken vieläkin hauskempi. Minä tulin sinua etsimään.

HETA:

En minä eksynyt ole — koti-aidan sisällähän seison, etkö näe?

MIKKO:

Heta, onko suussasi neuloja, kun noin pilkkaa pistät?

HETA:

Pistä pilkkaa nilkkaan, siitä se mennä vilkkaa!

MIKKO:

Olisi minulla ollut asiaakin, en tiedä sanonko. Ei taida olla sinussa sen kuulijaa?

HETA:

Mitä asiaa?

MIKKO:

Se vain olisi… minä tahdoin… tarkoitin… ei sinussa ole kuitenkaan kuulijaa! Naurat vain ja ilveilet. Sitä en soisi, asia on tärkeä. Arvelin sinun ainakin marjamarkkinoilla olevan suopealla tuulella, mutta kun näyt suuttuneen…

HETA:

En minä suuttunut ole.

MIKKO:

Nyreissäsi kuitenkin?

HETA:

Se ei merkitse mitään. Sano vain asiasi.

MIKKO:

Katsos, se on minulle kallis. Kauan on se aatteena mielessäni asunut, nyt ilmaisen sen, vaikka siinä elämäni menköön. Aina olet minua kohdellut hyvin. Yhdessä lapsina jo saloja samosimme, sinä talontyttönä, minä mökinpoikana. Ero oli suuri, siltä et halveksinut minua. Ethän Heta?

HETA:

En.

MIKKO:

Silloin olit sinä jo minulle muuta, et leikkitoveri. Sinut nähdä ja sinua kuulla, se minun elämäni oli ja on. Lapsena et minua halveksinut, teetkö sen nyt miehenä ollessani?

HETA:

Mitä tarkoitat?

MIKKO:

Sitä, että rakastan sinua, Heta. Aina olen sen tehnyt. Ennen en uskaltanut siitä sanoa, arvelin, että olet niitä, jotka katsovat arvoa ja sukua, nyt sen kuulet, sano mitä tahdot.

HETA (lempeästi):

Niinkö?

MIKKO:

Niin, sydämeni kieltä sinulle kerron. Siellä on tuska, polttava palo, jolle vain sinä voit tyyneyttä antaa. Tahdotko, otatko rakkauteni ja vastaat siihen?

HETA (On vaiti).

MIKKO:

Sinä epäilet. Eikö rakkauteni ole mielestäsi kyllin puhdas ja hyvä?

HETA:

En ole aavistanut että sinä voisit, uskaltaisit —

MIKKO:

Miksi en! Puhdas se on renginkin rinta. Vai siksikö sinä, että olen renki. —

HETA:

Niin sitäkin ja… ymmärrä minut oikein, Mikko. Niin, sinun asemassasi ja kun minä —

MIKKO:

Olet talontyttö, niinkö?

HETA (hetken vaieten, pakolla)

Mikko, minä en saa, en voi rakastaa sinua!

MIKKO:

Älä puhu noin, Heta! Et tiedä miten kovasti se koskee. Älä laske leikkiä, näethän, että tarkoitan totta. Jos olenkin renki, Luoja minut rengiksi loi. Heta, sano että rakastat minua…

HETA (päättävästi):

En.

MIKKO:

Noin suurestiko olen sinun suhteesi erehtynyt. Olin niin varma sinusta,
Heta.

HETA:

Olet luullut niin. Jos kohtelinkin vertaisena sinua, en silti sinua rakastanut. On niin monia syitä sitä estämässä. Olemme niin eri asteellakin, mitä sitten maailma sanoisi, mitä isä ja koko kylä. Ei, Mikko, ystäväsi olen, rakastaa en voi, en saa… en tahdo!

MIKKO:

Kylliksi! Tuollaiseksi en olisi sinua uskonut; vaan, joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Talon tyttö ja renki — hyi! renki, orja, heittiö, talontyttö, kultamuru, ha, ha, ha!

HETA:

Mikko!

MIKKO:

Rikas sitäpaitsi kuin Junnulan Heta. Sellainen ei jouda rengin omaksi!
Päärlyt eivät jouda sikain eteen!

HETA:

Mikko, lopeta jo!

MIKKO:

Kova kovaa vastaan. No, vie sun helvetti! Piti mun jo edeltäpäin arvata, miten käydä piti. Mikko-renki uskaltaa rakastaa Junnulan Hetaa, mikä julkeus! Hetaa, joka on kuin herran enkeli, ha, ha, ha!

HETA:

Sydämeni särjet, jos noin puhut.

MIKKO:

Mitä se tekee, ei sydämellä talontyttöjen käsissä sielua ole. Särkyköön se muiltakin, kuten minulta. Ennen se itki, nyt se sappea sylkee ja sinun on syy!

HETA:

Aina olen sinua kohdellut hyvin ja kokenut olla ystäväsi, etten mieltäsi pahoittaisi; vai olenko koskaan loukannut sinua?

MIKKO:

Mistä te olette kotoisin, kun noin koreasti puhutte?

HETA:

Jos vihoitin sinut sillä, että en rakastanut sinua, anna anteeksi se.
Ystäväsi lupaan yhäti olla, muuta en voi, enkä saa.

MIKKO:

Niin, kun ei ollut tarjolla talollisia. Odota, ehkä tulee, että emännäksi pääset. Rikkaalla on pöytä, että pitkälle paistaa. Toista on talossa hyöriä, kuin rengin rinnalla retustaa.

HETA:

Talollinen tai renki, se on sama. Mutta usko, Mikko, vielä en ole rakkaudesta mitään tiennyt.

MIKKO:

Minun suhteeni ainakin olet siinä asiassa katsonut läpi länkiesi. Mutta ei hätää! Siitä viis, jos yksi talontyttö ylpeä oli, mokomakin kenokaula, on maailmalla toisia, tusina joka sormelle! Niin, niin, nosta niskaasi ja siristä silmiäsi, en sinua enää renkinä kumarra. Laita minut talostasi, mutta tee se, ennenkuin itse lähden. Tuhannen tulista hittoa! Niin se meni rakkaus minulta kuin Kaposelta köyri, hyvä, että menikin, kovin olisin ylpeän saanut!

HETA:

Mikko, koskaan en ole kuullut sinulta sanoja, jotka…

MIKKO:

Ei räkkää rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa! Mutta nyt minä menen, enkä koskaan enää Junnulan tyttären eteen tule! On maata muuallakin. Hyvästi sinä korkea emäntä, Junnulan… ha, ha, ha! Rengin rakkaus on kuin ruoste rautaa, siitä ei rahoja lyödyksi saa!

(Menee, pysähtyy veräjän takana ja Hetaan katsoen laulaa):

N:o 4.

MIKKO

    Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
    Joka kauniisti kukoistaa,
    Yksi kulkija poika on nähnyt sen,
    Eikä voi sitä unhoittaa.

    Ja hän olisi kyllä sen poiminut
    Sekä painanut povelleen,
    Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
    Vaan on jättänyt paikalleen.

(Menee).

HETA (hänen jälkeensä, tuskalla):

Mikko! Hän meni. (Vaipuu veräjää vasten.) Mitä minä tein? Voi onnetonta. Ja kuitenkin häntä rakastin.

Seitsemäs kohtaus.

Heta, Junnu, Aaro, sitten Inka.

JUNNU (tullen Aaron kanssa):

Asiassa on sentään pulma jota en päättämättä jättäisi. Se on Mikon kohta.

HETA:

Mikko? Mitä hänestä?

JUNNU (itsekseen):

Katsos, hän on talossa ollut kuin konsanaan kotonansa, melkein poikanani olen häntä pitänyt, enkä nyt hennoisi palkatta jättää.

AARO:

No, keino on siihenkin. Palkatta älköön poika jääkö. Anna hänelle mökki maaltasi, siinä on palkkaa kylliksi. Hankimme hänelle vielä kaupanpäälle puolisonkin ja mies voi kuin kotonansa.

JUNNU (hymyillen):

Sinulla taitaisi olla jo valmiiksi valittu?

AARO:

Aina sitä näin leskimiehenä tulee naimaikäisistä tytöistä silmää pidetyksi. Mitä arvelet meidän karjakosta, Leenasta? Siinä olisi Mikolle mukava vaimo. Tyttö on reipas ja roteva, kerrassaan kunnon tyttö.

JUNNU:

Voi olla, jos Mikko suostuu ottamaan hänet.

AARO:

Mikko ei suostu? Ei niitä aina mökintarjouksia renkipojalle satele. Lurjus, saa vielä hyvän tytön. Usko minua, mies kiittää, kun mainitsetkaan mökistä.

INKA (tullen eteiseen, itsekseen)

Ei Hennua vain kuulu.

AARO:

Voihan Hennukin häissänsä meidän maasta lisätilkkasen antaa, pienen vain — maata, näes, ei minulla tuhlaksi ole.

INKA (itsekseen):

Hennun häissä? Kenenkä kanssa hän häitä pitää?

JUNNU:

Poikasi saa talontytön. Jos ei sinulla entistäkään olisi, niin ei morsiankaan tyhjinkäsin kotoansa kotiisi tule. Saa sellaiset myötäjäiset että riittää.

INKA (itsekseen):

Hennuko talontytön?

AARO:

Olen sitäpaitsi tuuminut, että jos Mikko ja Hennu viettäisivät häänsä yhtä-aikaa, niin eivät kulut kovin korkeiksi kohoisi. Niistä voimme kyllä sopia joskus toisten.

HETA (itsekseen):

He aikovat naittaa Mikolle Leenan, mutta siitä ei tule mitään niinkauvan kuin minä kynnelle kykenen.

JUNNU:

No niin, naapuri, asiat ovat sitämyöden selvillä. Menemme nyt kahvia juomaan. Eikö sitä Inkalla jo valmista ollekin. (Menee tupaan).

INKA (tulee hänen sivutsensa pihalle).

AARO:

Tässähän Inka tuleekin. Tuota, ei Hetaa ole näkynyt näillä main?

INKA:

En ole huomannut. Olettekos te nähneet Hennua?

AARO:

Niitä tyttöjä! Kaikki ne sen Hennu-lurjuksen perään palaa! Vai on Heta poissa ja Hennu poissa? Hyvä tulee!

INKA:

Mitä tarkoitatte?

AARO:

Eivät he eksyksissä ole, jos yhtämatkaa kulkevat. Aina se vakka kantensa katsoo, he, he! (Menee tupaan).

INKA:

Aina se vakka kantensa katsoo! Mitähän tarkoitti? Ja Heta on poissa ja Hennu on poissa. Hennu nai talontytön. — Hyvä Jumala! Nyt minä aavistan. Hennu ottaa Hetan ja…

HETA (astuu esiin):

Ei ota, älä pelkää. Ei Heta sinulta Hennua vie, se usko!

INKA:

Heta, sinä täällä?

HETA:

Toinen minun omani olisi jos uskaltaisin ottaa.

INKA:

Mitä ne sitten nuo isännät —?

HETA:

Ne ovat niitä heidän hölpötyksiänsä. Pidä sinä vain Hennusta, kyllä hänkin sinusta pitää. Älä kierrä koskaan kysyttäessä, jos et tahdo olla onnettomin ihminen maailmassa.

(Kaukaa kuuluu lähestyvää laulua).

INKA:

Mikä sinun on? Onko sinun paha olla? Kuka sinut on pahoittanut?

HETA (viitaten laulajaan):

Se on hän.

INKA:

Mikko?

Kahdeksas kohtaus.

Edelliset, Mikko, (tulee). Junnu.

N:o 5.

MIKKO:

    Niin minä olen kuin taivaan lintu,
    Ei ole mulla majaa!
    Ei ole mulla ystävää
    Ei ole lohduttajaa!

    Niin minä olen kuin taivaan lintu,
    Ystävät yksin heittää,
    Kirkon musta multa se vaan
    Muistoni mustat peittää!

HETA (Inkalle):

Minä menen hakemaan Hennua. (Menee).

MIKKO (katsellen hänen menoansa):

Jumalako vai piru hänet aina eteeni asettanee murettani muistuttamaan! Ei, pois näiltä mailta, mitä pikemmin, sitä parempi! Kampsut kokoon vaan! (Menee aittaan).

INKA:

Hyvä Jumala, mitähän tästä lopuksi kaikesta tulee! (Menee tupaan).

JUNNU (tullen eteisessä Inkaa vastaan):

Oletko nähnyt Mikkoa, Inka? Olisi ollut asiaa.

INKA:

Tuonne meni aittaan juuri-ikään ja senlaisella vauhdilla, että seinät ruski. (Menee tupaan).

JUNNU:

Parasta puhua hänelle heti. (Mennen aitan ovelle.) Mikko, tulepas tänne, minulla olisi sinulle hiukan sanottavaa.

MIKKO (tulee):

Minullakin olisi ollut isännälle asiaa. (Its.) Olisiko ehken Heta äskeisestä jotain sanonut? No, tuli mitä tuli, kyllä kestetään!

JUNNU:

Puhuen asiat paranevat. Olen pakoitettu puhumaan kanssasi. On näetkös ilmestynyt asianhaaroja, jotka koskevat sinua, Hetaa ja koko taloa —

MIKKO (itsekseen):

Ei epäilemistä. Heta on kertonut kaikki.

JUNNU:

Tietänetkö ensiksikin, että Heta meiltä viedään pois?

MIKKO:

Kuka — Hetako?!

JUNNU:

Niin. Taisit hämmästyä. Miehelään on miekkoisten mieli.

MIKKO:

Kuka hänet nai?

JUNNU:

Onpahan muuan isäntä.

MIKKO (itsekseen):

Ei ihme, että minä olin liian huono! Sitä käärmettä!

JUNNU:

Asia tosin ei vielä päätetty ole, mutta varmalla pohjalla kuitenkin. Nuori pari muuttaa meille tai menee sulhasen kotiin, edellisessä tapauksessa on vain paikkasi mennyttä. Nuorella isännällä on näet oma väkensä tai pestaa kenen haluaa.

MIKKO:

Se on tietty. (Its.) Heta ei ainakaan minua taloonsa ota, se on selvä!

JUNNU:

Minä puolestani pidän sinusta, Mikko, melkein olet kuin oma poika, enkä nyt soisi jääväsi aivan puille paljaille. Ota palkaksesi mieleisesi mökinmaa maaltani, akoitu ja ole onnellinen.

MIKKO:

Isäntä, minä kiitän teitä, mutta tarjoustanne en ota vastaan.

JUNNU:

Onko mielestäsi liian vähän —?

MIKKO:

Ei, muuta minulla mielessä on. Aijon lähteä matkalle, mitä pikemmin, sitä parempi.

JUNNU:

Hulluko olet! Mistä se nyt noin äkkiä päähäsi pälkähti? Lähteä noin päätäpahkaa tietymättömille taipaleille —

MIKKO:

Hullu tai viisas, kauan on vain ajatus päätäni pakoittanut. Pois minun mieleni palaa. On niin monia syitä, jotka pakoittavat. En huoli niitä kertoa, eivät ne olisi hauskoja kuulla. Isäntä, jos todellakin suotte työstäni palkan, laskekaa minut heti — kyllä maailman ranta raatajansa elättää.

JUNNU:

Aikeesi kuulen aavistamatta ja tuntuu se minusta kovin äkkipäiseltä. En ymmärrä, mikä sinuun on mennyt — no, tee miten tahdot, mutta ajattele ensin. Katsoa parempi kuin katua. Puhun aikeestasi Hetan ja Johannan kanssa, ehkäpä siihen itsekin mielesi muutat. (Menee tupaan).

MIKKO:

En muuta, se on varma. Vai Hetan kanssa? Parhaankin elävän! Sitä parempi, ainakin häneltä matkapassit saan. Amerikkaan tämä poika seilaa. Siellä ei ole eroa rengin eikä herran välillä, vapaata vain ja huoletonta. Ikävä vain äkkipikaa kaikesta erota.

N:o 6.

MIKKO:

    Ah voi, kuinka kauheasti suru vaivaa mieltäni,
    Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani.
    Sinun luontos' lempeä on sydämeni sitonut,
    Sinun kaunis katsantosi kovasti mun vanginnut.

(Menee).

Yhdeksäs kohtaus.

Johanna, Hennu, sitten Inka ja Heta.

JOHANNA (tulee taustalta Hennun kanssa):

Tule vain, Inka ei näy olevan pihalla. Kuten sanoin, hänellä tuntui olevan asiaa sinulle.

HENNU:

Mitä asiaa?

JOHANNA:

Mitä asiaa sitä tytöillä pojille olisi? Ei, poikien puhua pitää ja tyttöjen kuunnella.

HENNU:

Ei, emäntä, nyt minä en ole enemmän asian perillä kuin Oksmannin lehmä metsästä. Te sanotte, että Inkalla on asiaa minulle ja kuitenkin olen se minä, jonka asiasta puhua pitää. Sekaisin tässä menee. Eihän Inka asiastansa selviydy, jos minä puhelen. Ja mistä minä sitten puhun?

JOHANNA:

Tuulta taivasta aluksi, kyllä siihen sitten lopuksi vanha viisinsä tulee. Odota nyt, minä menen ja tuon Inkan pihalle. (Menee tupaan).

HENNU:

Varjele sitä, joka joutuu akkaväen vihoihin! Tässähän alkaa hävettää kuin Hartikaista hyvät humalat! Olisikohan emäntä ehken arvannut tunteeni tyttöön ja on nyt ottanut ohjakset käsiinsä? Ainakin pauhaa kuin kahden edestä. Luulee sellaiseksi saamattomaksi, etten muka itse osaisi alottaa. Erehdys suuri, sanoi Savola kun akkaansa hotasi. Vielä minä itsekin kynnelle kykenen.

N:o 7.

HENNU:

    Minä se olen laulaja poika,
    Mull' on laulun ääni,
    Hei illalla, minä laulelen vaan,
    Että mulla on laulun ääni.

    Soman tytön suosittelen
    Hempeydelläni!
    Hei illalla, minä laulan vaan,
    Että hempeydelläni!

(Puhuen.) Ahaa, siellä hän tulee! Hätä ei ole tämän näköinen!

N:o 8.

INKA (tulee):

    Minä tyttö yksinäin, kuin
    Niityll' koivun kanto,
    Enkä tiedä, jos Jumala
    Ystävätä antaa!

(Puhuen.) Kas, Hennu täällä!

HENNU:

On sitä minussakin. (Itseks.) Niinkuin ei tietäisi täällä olevani!

INKA:

Emäntä sanoi, että sinulla on asiaa minulle.

HENNU:

Nyt on ihme! Juuri vast-ikään sanoi hän, että sinulla on asiaa minulle, mutta minun pitäisi se sanoa sinulle.

INKA:

Sano sitten, jos tahdot!

HENNU:

Tiedä en, vaan arvaan. Tuleppas tänne Inka, ihan vierelleni. Annappas kun katson silmiisi.

INKA (kääntyen):

Mitäs katsomista niissä on?

HENNU (ottaen hänet kiinni):

Älä nyt pakene, en sinua syö. Ole siivolla, vai tahdotko että menen tipotieheni? Ai, ai, sinun silmissäsi on, sanonko mitä?

INKA:

Ole nyt ilveilemättä ja sano asiasi.

HENNU:

Sinun silmissäsi on juuri asiasi! Inka, sinä pidät minusta.

INKA:

Kuka sen on sanonut?

HENNU:

Olipahan muuan vieras, mikä lie ollut.

INKA:

Emäntäkö?

HENNU:

Kas niin, etpä kieltänyt. Oma suu tikan surma!

INKA:

Niin, kun narrasit. —

HENNU:

Ei hätää. Älä nyt siitä vesitä. Minäkin pidän sinusta.

INKA:

Aivanko todella, Hennu?

HENNU:

Mitäpä siitä valehtelemaan. Paljon, paljon minä sinusta pidän, pienestä pulmustani!

INKA:

Etkä ole ennen sanonut?

HENNU:

Hätäkös tällä nyt oli! Säästin salaisuuteni marjamarkkinoille. Ja niinhän sitä sanotaan, että parempi myöhään kun ei milloinkaan, sanoi akka, kun heitti jästin leipien perässä uuniin.

INKA:

Vielä siinä leikkiä lasket, mokomakin. Antaa toisen melkein tuskaansa nääntyä ja itseänsä odottaa.

HENNU:

Herran terttu, jos sen olisin tiennyt, heti olisin kiitänyt luoksesi kuin hiiri, kaapannut syliini, että älä itke, nyt olet omani! Syy oli minun, mutta oli se sinunkin. Et katsettakaan suonut, kaukaa vain kiertelit kuin hukka halmemaata. Pojilla pitää olla kouraan tuntuvaa, ennenkuin he yskän ymmärtävät. Mutta nyt ovat asiat, niinkuin niiden olla pitääkin.

INKA:

Älä sano, vielä on paha pulma päättämättä. Isäsi, mitä hän sanoo — minä olen köyhä?

HENNU:

Ja minä rikas ja "rikkaus rakkauden tasoittaa" lauletaan. Sillähän se on tasoitettu. Isän kanssa minä taas asiat sovin. Se on totta, ukko on aika äkäpää — no, ensin hän vähän ärähtää ja sitten ehken murahtaa, mutta minä murahtelen vastaan ja pian olemme saaneet äänemme sorruksiin, että kumpikin on kuin sirkka seinän raossa. Sillä se asia on sovittu.

INKA:

Voi se olla vaikeampaakin. Minä luulen…

HENNU:

Niin sinä, mutta minähän hänelle puhun. Vähät muusta kun vain sinä olet omani!

HETA (juoksee taustalta):

Marjamiehet tulevat!

INKA:

Herra siunaa ja varjele! Ja kahvi on pois tulelta!

HENNU:

Anna olla, on heillä marjoja makupaloiksi!

Kymmenes kohtaus.

Edelliset, Nuoret, Johanna, Junnu ja Aaro.

(Nuoret tulevat syöksien, meluten, nauraen ja iloiten. Toisilla on tuokoissa marjoja, toisilla ei. Junnu, Johanna ja Aaro tulevat tuvasta.)

N:o 9.

NUORET:

    Yksi nuorimies meni marjaan,
    Meni metsään viherjään.
    Kuka tuli metsässä vastaan?
    Yksi neito ihana!

MUUAN POIKA:

"Minne olet matkalla neito?"

MUUAN TYTTÖ:

"Viherjälle niitylle."

POIKA:

"Mitä sieltä niityltä etsit?"

TYTTÖ:

"Koreoita kukkasia."

POIKA:

"Mitä niistä kukista laitat?"

TYTTÖ:

"Soreaisen seppelen."

POIKA:

    "Kelle sitten seppeleen annat,
    Jonka kukista valmistat?"

TYTTÖ:

    "Sille omalle armahalle,
    Jota aina rakastan!"

JOHANNA:

Sisään, sisään, kahvia saamaan. Ja noin paljon marjoja ja posket punaisina ja suut mustina! Kahvitilkka ei pahaa tee! (Nuoret menevät meluten tupaan, samoin Johanna, Inka ja Junnu. Heta taustalle).

HENNU (Aarolle):

Isä, minulla olisi vähän asiaa, jos joutuisitte jäämään. (Itseks.)
Parasta puhua hänelle heti, että näin kahdenkesken hampaansa näyttää.

AARO:

Mitä asiaa sinulla on?

HENNU:

Se nyt on vähän kummallista laatua. Olen tässä… minä tuota… aijoin pyytää tai kysyä.

AARO (itsekseen):

Poika on puhunut Hetan kanssa ja nyt sitä ilmoittaa. (Kovaa.) Puhu suusi puhtaaksi, ei sinun minua tarvitse pelätä.

HENNU (itsekseen):

Ukko on suopealla tuulella, kuten kuuluu. Silloin seppä takoo, kun rauta on kuuma! (Kovaa.) Niin, pyytäisin teiltä suostumusta avioliittoon. Ihmettelette ehken, mutta kauvan jo on minulla ollut tiedossa tyttö, että jos —

AARO:

Ensinhän sitä kihloihin mennään. Vai niin olet ajatellut! Noo, aikapa sinulla jo onkin niitä puuhia pitää. Minä puolestani en vastaan pane, suostun ja suostunkin mielelläni.

HENNU:

Te siis annatte minun ottaa tytön?

AARO:

Niin, jos tyttö ottaa sinut. Joko olette sitten Hetan kanssa kaikista puhelleet?

HENNU:

Hetan? Inkan kanssa minulla liittoni on.

AARO:

Häh? Mitä, Inkan!?

HENNU:

Niin, hän minun omani on.

AARO:

Ei ikinä! Mieron-tyttö — hyi!

HENNU:

Isä, te annoitte lupauksenne.

AARO:

Minä annoin ja otan sen taas takaisin! Vai Inkan, he, he. Hetan sinä nait.

HENNU:

En ikinä!

AARO:

Lurjus! Minä olen isäsi ja mitä minä sanon, se seisoo kuin kallio. Vai sinä tässä rupeat keimailemaan kulkutyttöjen keralla, sen teikari! Hetan sinä nait, sen sanon minä.

HENNU:

Siitä ei tule mitään. En rakasta häntä.

AARO:

Rakasta? Kuka tässä rakastaa? Narriväkeä kaikki sellaiset rakastajat.

HENNU:

Vaan minä en häntä huoli, en, vaikka mitä tekisitte. Inka on omani ja hänet minä vihille vien suosioin tai väkisten.

AARO:

Koeta vain, lurjus, niin saat tuntea, mitä on potkia tutkainta vastaan. Minä teen sinut perinnöttömäksi, ajan talostani — ota sitten omasi, jos saat! Vai rupeat sinä tässä konstailemaan isäsi kanssa, lurjus!

HENNU:

Olkaa nyt järkevä, isä.

AARO:

Ole itse järkevä ja ota Heta. Heitä tuo köyhä rotta mielestäsi.

JOHANNA (tulee tuvasta Inkan kanssa):

Mikäs kina täällä on?

AARO:

Minä tässä opetan vain poikaloppeja tanssimaan tahdin mukaan.

JOHANNA:

Mitä hän on sitten tehnyt?

HENNU (ottaen Inkaa kädestä):

Rakastunut Inkaan, ei muuta.

AARO:

Lurjus, heitä irti tyttö! Mitäkö tehnyt? Antanut tuon huimakon lemmenliverryksien pettää itsensä ja nyt muka aikoo naida tytön.

JOHANNA:

Mitäs pahaa siinä on?

AARO:

Pahaa? Ei mitään, vaan minä en huoli talooni kerjäläisestä, en!

HENNU:

Tule pois, Inka, ettet kuule mitä tuo saita-isä sanoo. (Menevät taustalle).

AARO:

Saita-isä? tuhannen pentelettä! Sellaisia sanoja en olisi uskonut pojaltani saavani. Mutta kyllä minä hänet opetan, minä!

JOHANNA:

Itse olette ne hänen suuhunsa syöttäneet. Ajatelkaahan nyt, Aaro, että nuoret rakastavat toisiaan.

AARO:

Minä en ajattele muuta, kuin että poikani ottaa sen, joka annetaan, eikä mieronkiertäjätä! (Menee tupaan).

JOHANNA:

Niin, tahtoisit poikasi naivan tuhansia, mutta erehdyitpä laskuissasi!
Siinä nyt meni itkien Inka — tyttö-raukka. Mutta pitääpä puhua tästä
Junnullekin! (Menee tupaan).

Yhdestoista kohtaus.

Heta, sitten Inka, Hennu ja Mikko.

HETA (tulee):

Voi, etten minä silloin suoraan Mikolle sanonut. Hän luulee rakastavani toista ja murehtien aikoo lähteä pois, Jumala tiesi minne. Rakastanhan minä häntä — miten ero olisikaan raskas. Jospa vain tietäisin, ettei isäni Mikon köyhyyttä katsoisi, miten toisin olisivatkaan asiat nyt. Isäni mieltä en tahtoisi pahoittaa. Jokohan Mikko on mennyt? — ei, tuolta hän tulee Inkan ja Hennun kanssa. Jospa voisin hänelle jollakin tavalla tunteeni sanoa! (Jää seisomaan syrjään).

HENNU (tulee Inkan ja Mikon kanssa):

Amerikkaan sitten, Mikko, aijot matkasi kääntää?

MIKKO:

Niin, siellä on maa, jossa ei ole surua, ei huolta, puuveitsillä vain kultaa vuollaan ja vapaa on jokainen mies! Sinne käy nyt pojan tie, eikä palaa — Jumala ties' jos milloinkaan.

INKA:

Miksi lähdet, Mikko?

MIKKO:

Miksi? Siksi, että sydämeni särkyy jos tänne jään. Siellä kun seilaa selvillä vesillä, silloin on huokea olla! Eikä jää pojalta isää, ei äitiä, iloinen nuoruus vain, ja nuoruuden lempi! Pois minun pitää, etten pakahtuisi, maailmalle, sinne kauaksi lännen-maahan, jossa ei ole eroa talollisen ja talottoman välillä. Maailmalla minä paraiten viihdyn!

HENNU:

Minä tulen mukaasi, Mikko!

INKA:

Hennu, mitä ajattelet —

HENNU:

Älä huoli, pariksi vuodeksi vaan, siksi kunnes asettuu isäni kiukku. Sieltä tuon tullessani sinulle helkkyvät hopeat, että loistat ja välkyt kuin kirkon akkunat joulu-aamuna! Pariksi vuodeksi vaan!

MIKKO:

Tule jos tahdot. Suomeen minä sijassasi jäisin. Isänmaa se on paras, ellei ole pakko siirtyä. Sinulla näkyy olevan kainaloinen kanakin. Oli se minullakin, ei ole enään.

HENNU:

Se on päätetty, Amerikkaan nämä pojat seilaa!

INKA:

Hennu, älä mene.

HENNU:

Enhän voi tännekään jäädä. Älä sure, sinisilmä, sinusta en kauaksi henno eritä. Tiketin laitan ja luokseni lennät, eikä ole isiä väliä ehkäisemässä. Milloin lähdet, Mikko?

MIKKO:

Heti paikalla. Kampsuni ovat jo koossa. (Hetalle.) Mikäs kivipyhä se täällä on? Ahaa, sehän on talontyttö! Saiskohan tavata talonisäntää?

HETA (hiljaa):

Minä kutsun. (Menee tupaan).

HENNU:

Inka, älä nyt pakolta vesitä. Kaksi vuotta, äkkiä ne kuluvat. Eihän tässä auta tännekään jäädä!

INKA:

Minulla on niin ikävä.

HENNU:

Herran terttu, ikävähän se on minullakin, mutta muu ei auta kuin
Amerikka!

Kahdestoista kohtaus.

Kaikki.

JUNNU (tullen eteiseen, muut jälessä):

Tulkaa vain kaikki katsomaan. Nyt kuuluu Mikko menevän. En tiedä jos kaikki saisimme vielä miehen muuttumaan. (Tulevat pihalle).

MIKKO:

En muutu kuin maailmalla. Iloisemmaksi tulen. Vaan en minä yksin lähde, on täällä muitakin menijöitä.

MUUAN POIKA:

Kuka, ketä muita?

HENNU:

Minä.

AARO:

Häh?

JOHANNA:

Hennuko?

JUNNU:

Nyt on ihme.

HENNU:

Niin, minä lähden Mikon mukaan.

JUNNU:

Mikä sinuun nyt on mennyt?

AARO:

Mikä muu kuin Amerikan kuume.

HENNU:

Ennemmin lemmenkuume. Rakkaus minut Amerikkaan ajaa. Kuulkoot sen kaikki. Olen saanut Inkan omakseni ja hänen kanssansa olisin onneni alottanut — isäni suostumusta en saanut ja siinä on syy!

JOHANNA:

Aaro, ajatelkaa nyt toki…

AARO:

Antakaa minun olla rauhassa. Antaa pojan mennä, kyllä se routa porsaan kotia ajaa!

JUNNU:

Vai niin, vai siksi sinä Amerikkaan ajattelet?

HENNU:

Niin. Isäni tekee minut perinnöttömäksi, ellen nai sitä, jonka hän soisi ja sitä minä en ikinä tee!

JUNNU:

Minä olin ajatellut asiaa toisessa valossa, että sinä olisit silmäillyt — no, hyvä, että sanoit Inkaa itsellesi ajatelleesi.

HENNU:

Suonette anteeksi, että teidän luvattanne Inkan omakseni otin? Me molemmat olisimme kuin omat toisillemme.

JUNNU:

Sinua en moiti. Mielelläni suon Inkan sinulle.

AARO:

Vaan minä en! Poikaani ei saa — köyhä kulkutyttö, ei ikinä!

MIKKO:

Kova olette, Aaro isänsä. Teidän sijassanne en noin tekisi.

AARO:

Kukin tekee, miten tahtoo, kysymättä keneltäkään.

JUNNU (puhelee hiljaa Johannan kanssa).

HENNU:

En teiltä armoa rukoile! Mitäs muuta kuin lähtöpuuhiin vain ja hyvästiheittoon. (Inkalle.) Sinulle ensiksi, tyttöni, käteni annan. Jää hyvästi ja älä sure, jos Herra suo, olet vuosien perästä omani!

N:o 10.

INKA:

    Sydämestäni rakastan
    Sua elinaikani,
    Jos kohta onkin turha
    Mun kaikki toivoni.

    Se rakkauden kipinä
    Joka syttyi rintahan,
    Ei taida ennen sammua
    Kuin pääsen hautahan!

JUNNU:

Malttakaahan! En olisi sinua, Aaro, noin kovaksi luullut, mutta tee miten tahdot, itse olet poikasi isä. Mitä Inkaan tulee, on väitteesi hänestä väärä. Inka ei ole mierontyttö, vaan laillinen kasvattini. Köyhä hän on ollut, mutta ettei se enää vastaisuudessa hänelle haitaksi olisi, olemme me, Johanna ja minä, testamentanneet hänelle puolen omaisuudestamme. Älköön häntä tästäedes köyhyydestä soimattako! Mitä siihen tulee, että Hennu ja hän olisivat yhdessä elämänsä aloittaneet, en sitä olisi estänyt. Suon lapsilleni vapaan vaalin, ottivatpa rikkaan tai köyhän, rengin tai herran, sama se, kunhan ottivat kelpo-miehen. Vai mitä sinä siihen arvelet, Johanna?

JOHANNA:

Samaa sanon minäkin, köyhyys ei vika ole eikä alhainen asema halveksittava! Siinä suhteessa te, Aaro, ette ole elämää oikealta kannalta käsittänyt.

HETA (mennen isänsä luo):

Isä, äiti, onko se totta? Saanko minä itse ottaa kenen tahdon? Vaikka hän olisi köyhäkin?

JUNNU:

Saat, lapseni, oman lempesi ääntähän silloin kuulet.

HETA:

Kiitoksia, isä. (Mennen Mikon luo.) Mikko, nyt olen omasi. Tässä käteni ja suo anteeksi äskeinen tylyyteni.

MIKKO:

Mutta, Heta, miten tämä on ymmärrettävä! Äskenhän sinä…

HETA:

Kielsin rakkauteni. Sen tein siksi, etten tahtonut isäni mieltä pahoittaa. Arvelin, etten sinua saisi köyhyytesi takia. Anna anteeksi tylyyteni.

MIKKO:

Minun anteeksi pitää pyytää. Olin niin ilkeä sinulle. Isäntä, jos pysytte sanassanne ja suotte minulle Hetan, olette luoneet alkavan onnen.

JUNNU:

Mielelläni. Olet kelpo poika ja ansaitset kelpo tytön, sellaisen kuin
Johanna, uskollisen ja hyvän. Ottakaa omanne ja onni olkoon kanssanne!

MIKKO:

Kiitoksia, isäntä! Ja nyt se jäi tältä pojalta Amerikan into, mutta se löysikin oikean kultapalan! Viis minä muista mantereista välitän. Suomessa on suloinen olla, kun on kumppali keralla!

HENNU:

Sinulta jos jäi, minulta ei! Heti lähden kohti kaukaista kultalaa. Ei ole minulla onni noin oksalta otettavissa.

AARO:

Niin no, kun tässä on taitanut tulla erehdys ja naapurikin Inkan tytöksensä selitti, niin jos minäkin — taisi tulla äsken puhutuksi kiukussa niin kovia sanoja — no, ota nyt sitten sinäkin omasi, kun tuossa noin hätäilet.

HENNU:

Ihanko totta, isä? Ettehän te vain leikkiä laske?

AARO (sysäten Hennua Inkan luo):

Lurjus, tuossa on omasi! Aina sinun pitää hangotella ja vastustella!
Vai leikkiä minä, mies, joka en ole leikkinyt ikinä!

JUNNU:

Se oli oikein, Aaro! Nyt sinut tunnen taas kelpo naapuriksi. Tässä käteni!

AARO:

No, pitäähän sitä, etteivät ne kaikki lurjukset Amerikkaan ajaudu. —

JUNNU:

Niin, Suomessa on suloisin olla! Nuoret, kun tässä tuli kaksoishäät…

POJAT (siepaten parinsa):

Odottakaa, on meilläkin omamme!

JUNNU:

Tusinahäät, tarkoitin sanoa, niin toivotan onnea jokaiselle ja julistan nyt kaikkien kuullen Mikon Junnulan tulevien marjamarkkinoiden isännäksi! Näin se käydä piti, että marjamarkkinoilla oikea arvonsa olisi! Onnea jokaiselle! Mutta kisat kutsuvat, kihlajaiskisat. Laulu ilmoille kihlattujen kunniaksi ja sitten tanssi aamuun asti!

MIKKO:

Kiitoksia, isäntä! Laulakaamme, mutta laulakaamme laajan Savon laulu! Katsokaa, aurinko laskee, tyynnä lepää leppien lomassa veden välkkyvä kalvo, kaukana nousevat kaskisauhut, se on Savonmaa, Suomenmaa! Laulakaamme esii-isien muistolle, jotka meillekin onnen toivat, jotka marjamarkkinat loivat.

N:o 11.

    Mun muistuu mielelleni nyt
    Suloinen Savonmaa!
    Sen kansa kaikki kärsinyt
    Ja onnehensa tyytynyt,
    Tää armas, kallis maa!

    Siis maat' en muuta tietää voi
    Savoa kalliimpaa,
    Ja mulle ei mikään niin soi
    Kaikesta minkä Luoja loi
    Kuin armas Savonmaa!