language: Finnish

KUN SYDÄMET EROAVAT

Romaani

Kirj.

SYLVIA SOLKI [Siiri Juva]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

    Maan pillillä yhtä rakkaina
    he asui muinaisin,
    vaan heidät murhe erotti
    ja yö ja syntikin.
                      Z. Topelius.

I.

    Mä yksin olin,
    hän yksin tuli,
    mun tieni ohi
    vei hänen tiensä.
     Ei luokse jäänyt,
    mut jäädä aikoi,
    ei puhutellut,
    mut silmä puhui.
           J. L. Runeberg.

Helyvaara oli lehvin koristettu ja talon väet laivarannassa. Hommakas keittäjä vielä hääräsi lippunuoraa selvittelemässä.

Kas noin, jo kohosi salon latvaan — lipun asemesta — sinivalkoinen seppele, jossa oli kukkaskirjaimin: Tervetuloa!

Tilan omistajan, tehtailija Vasken, nuoruudentoveri oli pyytänyt saada lähettää poikansa tähän sisämaan kotiin suomea oppimaan. Niin nyt odotettiin taloon Finn Holgersenia rakkaana vieraana.

Edellisenä vuonna Vasken perhe oli menettänyt poikansa, ja jäljellä oli vain tytär, Vellamo, joka juuri oli lopettanut tyttökoulun käyntinsä pikkukaupungissa. Surun koskettama talo valmistui nyt vastaanottamaan iloista kesää, sillä Vellamon toverit tulivat kyllä löytämään tien kyläilläkseen viikon, pari vieraanvaraisessa Helyvaarassa.

Finn oli vieraista ensimmäinen. Valkoinen lakki takaraivolla hän tähysteli laivan yläkannelta tulevan kesälaitumensa rantoja. Isältään hän oli perinyt aidon merimieskatseen merensinisiin silmiinsä. Niissä välähti mieltymys, kun hän näki vaalean olennon, joka äitinsä rinnalla odotteli tulokasta laivasillalla. Itsetietoisin valloittajahymyin nuorukainen teki kumarruksensa, kun hän puristi emäntäväkensä käsiä. Hyväntunne ailahti rinnassa hänen ajatellessaan näin valoisissa merkeissä alkavaa kesäänsä. Laulaa teki hänen mielensä ja kantaa tuo kaunis keijukainen ylös kapeaa harjutietä Helyvaaran laelle asti.

Oliko Vellamo todella niin kaunis? Hiukan liian lyhyeksi hän oli jäävä — sen huomasi äiti, joka helposti väsähtävänä kulki jäljessä ja vertaili tyttöänsä solakkaan tanskalaispoikaan. Mutta miten toistensa näköisiä nuo kaksi nuorta olivat puhtaine piirteineen ja puhtaanvaaleine ihoineen. Tulevaisuuden tarhoihin tuosta eksyivät äidin ajatukset, niihin joissa ruusut ja myrtit versovat.

Kummempaa oli, että nuoren tytönkin haaveet hapuilivat samaa uraa. Finnin tulkitessa varsin avoimesti ihastustaan poikamaisessa elämänilossaan, kulki Vellamo vaiti ajatellen: »Niin helposti et minua valloita, mutta kerran — sitten — tunnustan, että rakastin sinua ensi hetkestä.»

Tytön tummansiniset silmät kätkivät kokonaisen unelmien aarteen, ne osasivat sekä salata että puhua. Käytöksen avomielinen lapsellisuus voitti hänelle monta ystävää, jotka aina olivat valmiit iskemään tuttavallisesti silmää, kuten lapselle ainakin. Mutta hänen älynsä askarteli taukoamatta, tuottaen sisäistä kypsyyttä, jota muut eivät aavistaneet. Miten herttaisesti Vellamoa monta kertaa nauratti se tapa, jolla häntä, talon 'Pikkua’, yhä kohdeltiin.

Jo oltiin honkaisessa arkihuoneessa, joka teki valtaisen vaikutuksen paljaine kattoparruineen, ryijyineen ja ristijalka-pöytineen sekä -lavitsoineen. Täällä oli tehtailija vierasta vastassa. Vähällä oli, ettei hän kokonaan anastanut Finniä, niin paljon hänellä oli kysymistä nuoruudenystävästään, pojan isästä. Tämä oli tanskalaissyntyinen, mutta oli palvellut suomalaisella laivalla, suomalainen oli ollut hänen vaimovainajansa, ja nyt oli Finn poika suomalainen ylioppilas. Tämä kertoi että kapteeni jo useita vuosia sitten oli lakannut purjehtimasta ja asettunut Helsinkiin asumaan.

Ennenkuin aamiaispöydästä oli noustu, oli isälle selvää, että kun Vellamo syksyllä lähti pääkaupunkiin, niin Finnin kotiin eikä minnekään muualle hänen oli pyrittävä asumaan. — Valkolakki! — sehän se tässäkin tapauksessa oli tyttömäisen kunnianhimon huippu.

Finn luuli mielihyvällä, että suunnitelma asunnon suhteen voisi toteutua. Hänen kodissaan hoiti taloutta hyväntahtoinen täti, ja isäukolle oli Vellamon seura oleva ratoksi. Vanhus oli vieläkin herkkäsydäminen ritari, jota nuoruus ja kauneus yhä viehätti, vakuutti poika.

Koko seuran lähtiessä tehdasta katselemaan Finn teki selvää omista aikeistaan. Hänestä piti tulia eläinlääkäri, ja hän oli jo aloittanut opintonsa Kööpenhaminassa. Syksyllä hän jälleen aikoi matkustaa sinne setänsä luo, joka iloitsi saadessaan tarjota kodin Finnille näiden muutamien opintovuosien aikana. Poika oli ylioppilaaksi pyrkiessään ollut vähällä saada ’reput’ suomen kielessä, ja nyt oli vapaa kesä käytettävä heikon kohdan lujittamiseksi.

Matalamman, sekametsää kasvavan harjun laelta jo näkyi uhkea villakehruu- ja kutomotehdas. Kalliouomaan kaivautuneen, loiskivan virran vesi oli liikevoimana, ja koskemattoman salon helmaan oli noussut uuras yhteiskunta.

Täällä, somien kotien puolella, joita koivikot, peltotilkut ja puutarhat ympäröivät, tehtailija viihtyi parhaimmin. Mutta vaimosta ja tyttärestä ei voinut uljaampaa paikkaa löytyä kuin Helyvaaran kartano, jonne nyt palattiin. Vuosisataisten honkien lomitse katse seurasi luikertelevaa polkua, joka jyrkkänä johti alas Helyvedelle. Siellä pienoinen oma laiva näytti lelun kokoiselta. Vaarat tuntuivat puristavan järven salaperäisen syväksi, ja reitin jatkuminen peittyi silmältä muhkeiden metsien taa, —

Juhannuskokolle! Leimuvuori kurkottui yli veden korkein, silein seinämin. Vanha vene oli jo pystyssä muutaman tyhjän tervatynnyrin piirittämänä, ja kirjavapukuinen nuorisojoukko raahasi risuja valon juhla-alttarille. Ritvakylän nuorten jatkoksi oli saapunut kokonainen seurue Vellamon kaupunkilaistuttuja. Sukkeluudet säkenöivät poikien puolelta, nuori nauru helisi tyttöjen taholta. Aurinko sammui kuin hymy — vaarojen taa se jäi kajastelemaan. Kokko leimahti liekkeihin, jotka hiipoivat taivasta. Viulu vinkui, ja pojat tanssittivat tyttöjä niin, että helmat tulta hipaisivat. Nokisin naamoin itse tehtailija kohenteli hiiltyviä riukuja.

Kartanon rouva istui kivellä hieman puolessa ilonpidosta. Hän oli hartaasti uskonnollinen ja itse saanut ankaran kasvatuksen. Kun hän katseli Vellamon ja Finnin kepeää tanssia, niin hänen sydämessään oli taistelu. Miksi hän ei voinut kieltää tytöltään tanssia? — olihan se tämän maailman turhuutta. Hän katseli ja katseli — nuoruus ja ilon kauneus siinä kiisi hänen edessänsä. Hän ei löytänyt siinä syntiä, joka siinä varmasti piili.

Äiti huokasi ja jäi leikittelemään heinänkorrella. Älynsä, ei lujuuttansa isä oli lahjoittanut tyttärelle. Oliko Vellamo perivä äidin luonteen epämääräisyyden? Tuliko tytöllekin vaikeaksi ratkaista, mikä oli oikein, mikä väärin? Oliko tämä, heikkous oleva hänelle vaaraksi?

Rouvan katseet siirtyivät Finniin. Hän hymyili tuota keikariutta, jolla nuorukainen, ylioppilaslakki takaraivolla ja suurin elein, johti parven iloa. Kokenut silmä oli kauan sitten katsonut poikamaisen esiintymisen läpi ja nähnyt sen olevan vain luontaisen ujouden verhona. Finnin kaunis leuka kertoi sukuun juurtuneesta periaatteellisuudesta, mutta — tokko nuokaan hennot huulet, joiden arka ihanteellisuuden piirre joskus pisti silmään, tulivat eheinä maistelemaan elämän maljaa? —

Vanhukset olivat aikoja lähteneet levolle. Pojat rakensivat uuden kokon hiipuneen tilalle, tytöt koristivat päänsä seppeleillä. Juhlallisesti oli aamun sarastusta tervehdittävä.

Nyt juhannustuli roihui toisen kerran. Vaistomaisesti kukin oli löytänyt parinsa, soittaja viulunsa, ja niin kävi tanssi entistä tulisempi. Syvempään katsoivat silmät, nuoruuden ikuisiin lähteihin saakka sielujen sopessa.

Vain kerran ympäri kokon Finn pyöritti Vellamoa. Hän pysähti äkkiä ja vei tytön kanssaan kallion kielelle. Finnin sydän oli täysi — niin pehmeänä onni kukkuroi hänen mielensä. Hänen täytyi saada katsella Pikkua. Kimaltelevin, tavan takaa painuvin katsein tyttö vastasi katseeseen, joka häntä veti. Kappale ikuisuutta heissä kyti ja kipinöi, uhaten lehahtaa kaikkivaltiaaksi rakkauden juhannusrovioksi.

Aurinko nousi, tanssi taukosi, laulu raikui ilmoille. Noiden kahden oli palautuminen nykyisyyteen.

Mutta tänä kultaisena kesänä nykyisyys merkitsi vain retkeilyjä kaukaisille vuorille, venematkoja, lauluja, kotoisia juoksuleikkejä. Haaveet kutoivat yhä juhannushuntuaan nuorisoparven yli.

Moneen kertaan muut vieraat jo olivat vaihtuneet, Finnin ja Vellamon kasvaessa yhä eroamattomammiksi tovereiksi. Mutta yltiöpäisen nuorukaisen mieliala vaihtui kesän kuluessa. Ajatukset olivat täynnä Pikkua, mutta paljon vähemmin hän olisi uskaltanut ilmaista niitä jokapäiväiselle toverilleen kuin ensi tutustumisensa keijukaiselle.

Finn luuli syyn olevan muissa. Miksi häntä kohdeltiin Helyvaarassa niin harmillisen kotoisesti? Missä pieni veitikkamainen kohteliaisuus tulevaa eläinlääkäriä kohtaan, joka huokaili talon tyttären vuoksi?

Oli jotain lohdullistakin omaisessa tunnelmassa, joka nuorukaista ympäröi. Molemmat vanhemmat kohtelivat häntä kuin poikaansa. Äidin suhteen se merkitsi hiljaista huolenpitoa ja suopeita katseita. Mutta — Finn huokasi tätä muistellessaan — tavan takaa hän myös sai tilaisuutta alleviivata tärkeän seikan: tytär ei vielä ollut käynyt rippikoulua. Sen oli määrä alkaa vasta syksyllä Helsingissä. Siis — Vellamo on lapsi, älä häntä herätä!

Tehtailija puolestaan viihtyi Finnin seurassa ja kuljetti häntä mukanaan aamupäivisin tehtaalla, metsissä ja viljelyksillä. Tulevaisuuteen kääntyi usein puhe ja miehen velvollisuuteen yhteiskunnassa. Se oli lujapohjaisen kodin perustaminen. Tällaisen keskustelun pontena kajahutti tehtailija lempilauseensa: »Pitkät kihlaukset ovat hylättäviä!» Ja kun hän päivällispöydässä istuen vakuudeksi pyyhkäisi partaansa lautasliinaan leveällä päällikön liikkeellä, oli vähällä, ettei tuo miehekäs mielipide tarttunut vieraaseenkin.

Jos Finn ei vielä saanut onneensa tarttua, niin ei hän voinut tyhjäänkään tyytyä. Hän oli syksyllä matkustava kauas pois ja tahtoi, että häntä muistettaisiin. Silloin häntä kohtasi pahin este, Pikun oma vastahankaisuus.

Heiniä haravoitiin kokoon — Finn edellä hankoineen, Vellamo hänen jäljessään kooten tähteitä pienellä haravallaan. Vallattomia kokkapuheita oli vaihdettu kilvan muun heinäväen kanssa, mutta iltapuoli läheni ja vaimensi mielet hiljaiseen tunnelmaan. Saran päähän päästessään Vellamo ja Finn istahtivat pientarelle. Raukeus työn jälkeen, kesän tyyni rauha täytti pojan kummalla elon kyllyyden tunteella. Punainen torppa oli heidän takanaan. Finnistä tuntui, kuin hän olisi sen isäntä ja Vellamo hänen vaimonsa valkea. Eikö tyttökin tuntenut samaa? Puhuva katse etsi vastausta, pikku hymy osoitti, että kaunis uni oli tarttunut ja lumonnut toisenkin.

Juuri nyt oli hetki Finnin tarjota ylioppilaslyyrynsä Vellamolle. Mutta toverilliset sanat, jotka kuuluivat heidän suhteeseensa, olivat liian köyhiä — uutta äänilajia vaati hetki, jolloin ensi lyyry lahjoitettiin. Ja sen äänen tuomitsi koko Helyvaara, ei ollut siihen lupaa poika paralla, joka ei vielä mitään ollut. Tuskissaan Finn jo oli näkevinään kesänsä vierivän käsistä, ilman että Pikku oli vastaanottanut muistoa häneltä.

Puoleksi tiedottomasti hän poimi kypsiä mansikoita pientareelta. Hän tarjosi niitä — seassa kiilsi lyyry. »Pikku, tahdotko?»

Vellamo katsahti tarjoavaan käteen. Jos hän nyt ojensi omansa, niin marjoja seuraava Finnin ensi lyyry oli hänen. Hän oli sitä toivonutkin, mutta hänen haaveensa tästä ensi hetkestä olivat olleet liian kauniit. Että Finn ojensi hänelle lyyrynsä noin kömpelöllä tavalla, kohotti hienon harmin punan tytön ohimoille. Hän otti nopeasti neulan, pisti sillä pari marjaa suuhunsa, kiitti, laski neulan pois ja nousi haravoimaan. »Nyt katsomme, emmekö ole ennen Pekkaa toisen saran päässä», huudahti hän eloisasti, »onhan meitä kaksi!»

»Kaksi», kaikui Finnin korvissa. Olisi pitänyt olla yksi. Hän ei aavistanut, että Vellamon vilkkaus oli teeskenneltyä, ja koetti turhaan yhtyä toisten pirteyteen. Rukkasetko Pikku oli hänelle antanut?

Pojan kuljeskellessa monta päivää pyssyineen rannoilla, yksin ja synkkänä, tai ottaessa koko kylän lehmäkantturat yksityiskohtaisen tarkastuksen alaisiksi, tunsi Vellamo syksyn siiven lempensä keväässä. Alku-elokuun kuutamoon hän hiipi katsellen kilon alakuloista leikkiä totisissa syvänteissä. Kuinka kuolema tuntui läheiseltä ja hyvältä — lempeämpi se oli rakkautta, joka sydäntä jäytää, koskaan suomatta unhoa ja rauhaa. Kyyneleisin ripsin hän istui kalliolla kuunnellen yön hengintää, jossa itse Elämä hänelle tuskaansa voihki.

* * * * *

Seuraava päivä toi nuoria vieraita taloon. Tehtiin retki Lehdokkisaareen — Finn ja Vellamo taas eellimmäisinä. Liian hyvät toverit he olivat olleet, jotta hetken mielialan varjot olisivat pystyneet heidän suhteeseensa. Huomaamatta vanha ystävyys solui tuttuihin raiteihin, ja täydessä touhussa ja parhaassa ymmärtämyksessä he järjestivät retken.

Hämärään iltaan viivyttiin saaressa. Paperilyhdyt valaisivat veneistä, nuotio loimusi rannalla. Ennen paluuta piti kunkin etsiä vielä kukkiva lehdokki rintaansa. Tuoksun mukaan se oli löydettävä mustasta siimeksestä.

Vellamo ja Finn palasivat ensimmäisinä veneille — he tunsivat saarensa kukkapaikat. Toisten ilakointi säesti heidän jutteluaan.

»Onpa pimeä», sanoi Finn. »Tulee syksy ja ero mieleen.»

»Tämän kesän pitäisi kestää iäti!» Uskollisin silmin tyttö katseli toveriansa, ja iloiset huulet kävivät totisiksi. — »Sitten minusta tulee helsinkiläinen. Kolmen vuoden perästä saan valkoisen lakin minäkin.»

»Ja minä olen kolmen vuoden perästä valmistunut eläinlääkäriksi. — Mutta kuule, Pikku, mitä oikeastaan teet valkolakilla? Sen saavuttaminen vain heikontaa tytöt niin, ettei heistä sen koommin ole mihinkään.» Poika kertoi muutamia esimerkkejä tyttötuttavistaan, joiden terveys ja tuoreus oli mennyttä ylioppilaaksi ponnisteltua. »Ja niin en tahdo käyvän sinulle, Vellamo», lisäsi hän mahtipontisesti.

Noista esimerkeistä Pikku ei todellakaan pitänyt. »Mitä minä sitten tekisin?» tuumi hän.

»Niin», aprikoi Finn, »kolme vuotta sinulla on aikaa. Käy keittokoulua!»

»Ei sitä niin kauan kannata käydä. Mutta jos menisin käsityökouluun?» ehdotteli tyttö.

»Se on yksipuolista, jokin sairaanhoito-kurssi olisi viisaampaa. Mieluimmin tahtoisin, että opit samalla sekä talouden- että lastenhoitoa. Eikö nyt ole mitään sellaisia kouluja?» tiukkasi Finn.

»En tiedä, pitää kysyä äidiltä.»

»Ja sedältä. Se on paras, teemme sen huomenna.»

Tuntui niin luonnolliselta, että he yhdessä suunnittelivat tulevaisuutta. Kumpikin tunsi siitä salaista onnea.

Lehdokinetsijät olivat palanneet, astuttiin venheisiin. Ne lipuivat lekottavassa lyhty puvussaan kuin kirjavat perhot, jotka yö upotti helmaansa. Mutta laajennein silmäterin tuijotti pari nuorta halki pimeyden tulevaisuuteen, jossa toivon Lehdokkisaari kutsui heitä kahta, huumaavampana kuin kukka heidän rinnassaan.

Istuttiin aamiaispöydässä. Rouva Vaski tiesi ehdottaa tyttärelleen
Ebeneser-kotia, jossa valmistutaan kansan-lastentarhan opettajaksi.

Tuosta johtui Vellamon mieleen kolmivuotias Aini, orpo jota hän oli hoidellut vanhan mummon luona mäkituvassa. Lasta muistellen hän ihastui uuteen suunnitelmaan. Siitä äiti oli hyvillään, hän ei ollut pitänyt Vellamon aikeesta lukea ylioppilaaksi.

»Niin, sehän on paras tulevan perheenäidin koulu, mitä nykyään on tarjolla», myönteli isä. Olette oikein järkeviä mielipiteissänne nuoruudestanne huolimatta.»

Turhaan äiti koetti selittää kansan-lastentarhan opettajan ihanteellista kutsumusta. Nuoret jäivät suurin silmin tutkistelemaan isän hymyilevää katsetta, kuin onneansa tavoitellen sen pohjasta.

Myöhemmin päivällä saapui odottamaton sanoma. Finnin tanskalainen setä oli kirjoittanut kapteeni Holgersenille haluavansa heti saada veljenpojan luoksensa, ja isä pyysi kirjeessään poikaa viipymättä lähtemään. Jo huomenna vieraan oli jätettävä kesäiset laitumensa.

Mikä riemu kuitenkin sekoittui nuorten jäähyväisiin. »Onnellisiin näkemiin!» hymyilivät silmät, vaikka verhoutuen kaihon sumuun.

Eipä heillä ollut kultaisia muistoja toisiltaan, mutta jotakin suloisempaa: yhdessä suunniteltu kappale tulevaisuutta, valmistus yhteistä taivalta varten.

II.

    Sa outo ollut,
    sa tuttu tullut!
     Pois päivä karkaa
    ja vuosi kuluu,
    pois muisto toinen
    jo toisen ajaa;
     jäi lyhyt hetki
    se mulle iäks’,
    se karvas hetki,
    se armas hetki.
            J.L. Runeberg.

Helsinkiin lähtiessään Vellamo tunsi alun pitäen enemmän harrastusta Finnin kotia kohtaan kuin varsinaiseen suurkaupungin elämään. Niinpä hän eleli täällä sulkeutuneesti kuten maalaiskodissaan ennen. Huvitilaisuudet vain houkuttelivat häntä silloin tällöin purkamaan nuoruudeniloaan, ja välähdys välähdykseltä hänessä heräsi taiteen kaipuu ja ymmärtämys pääkaupungin avatessa hänelle rikkauksiaan.

Joutohetkensä — niitä tunnollisella oppilaalla ei paljon ollut — tyttö mieluimmin vietti käsitöitä tehden setä Holgersenin huoneessa, jossa tämän sisarkin, taloudenhoitaja, usein istui töinensä.

Viihdyttävä tuo suuri suoja oli vanhanaikaisine mahonkikaluineen, jotka tädin pölyliina piti aina yhtä välkkyvinä. Komea purjelaiva pienoiskokoa riippui täysine taklauksineen katossa, ja harvinaiset ulkomaiden esineet tekivät huoneen mielenkiintoiseksi. Vanhoja perhe-muotokuvia Vellamo ei väsynyt katselemasta; kauneinta hänestä olivat kapteenin isoisän ja isoäidin kuvat. Edellinen oli vakava porvari, kankea röyhelö kaulassa; jälkimmäinen oli nuori nainen somasti nykerönenäisin kasvoin, joita kehysti valkea pitsimyssy, ja olkapäin, jotka kankea silkkiliivi jätti paljaiksi. — Äidin kauniin muotokuvan vieressä oli Finnistä totinen pikkupojan kuva.

Kun setä kertoi tarinoitansa, jotka seikkailurikkaana satuna kiintyivät huoneen joka esineeseen, tai kun hän jutteli muistoja noilta menneiltä ajoilta, joihin muotokuvat kuuluivat, ei Pikkua tarkkaavaisempaa kuulijaa voinut olla. Silloin setä joskus äkkiä vaikeni tuijottaen lempeästi tyttöön. Kun hän sitten pyyhkäisi silmäkulmaansa merikarhunkämmenellä, joka jo hieman vapisi, saattoi hän kuiskata: »Muistututpa suuresti häntä, Pikku tyttöni, vaikka hänen tukkansa oli musta, eikä tuollainen pellavavyyhti kuin sinun.»

’Hän’ oli kapteenin varhain kuollut vaimo, joka oli ollut miestänsä tuntuvasti nuorempi. Hänen kuolemansa oli murtanut voimakkaan miehen, ja nyt vanhuksena ja kerran halvauksen saaneena kapteeni oli kuin hauras ruoko. Kotilääkäri piti tarkkaa huolta hänen elämänjärjestyksestänsä. Tuttavallisilla käynneillään iltapuhtein tämä useammin kuin kerran lausui tyytyväisyytensä Vellamon tulosta taloon. Se lisäsi sopusointua, josta vanhus oli riippuvainen.

Erästä koteloa kapteeni joskus näytteli tytölle leikillisellä hymyllä. »Nyt saat jäädä uteliaaksi, Pikku. Tämän sisällyksen saa sinulle näyttää joku toinen ja nuorempi.» Niin hän jälleen piilotti aarteen pieneen kaappiin, jossa vanhuksen kalleimpia muistoja säilytettiin.

Tuon kaapin kirjoja ja karttoja selaillessaan kapteeni kerran sai käsiinsä purjehdusopin papereita. Vellamo, jonka valpasta älyä viehätti kaikki, oli heti valmis kyselemään. Nuorekkaan punan noustessa poskipäihin kapteeni alkoi levittää merikarttojaan ja selitellä. »Jos sinua, Pikku, tämä huvittaa, voimme käydä läpi koko purjehdusopin. Sitten osaat viedä laivan vaikkapa — Espanjaan.»

Espanjaan! Sinne oli ’Felix’ laiva — kuten Vellamolle usein oli kerrottu — vienyt kapteenin ja hänen vaimonsa häämatkalle. Tuo sanako lie innostanut tyttöä vai hänen altis tiedonhalunsa. Oli miten oli, joka sunnuntaiaamu harmaa ja keltainen pää kumartuivat yhdessä vanhojen papereiden ja karttojen yli ahkerassa ja hilpeässä työssä. Kapteeni nuortui muistojensa ääressä, ja tyttö iloitsi uusista tiedoistaan, kummeksien, että kaikkea tällaista oli voinut olla hänen poloisen aavistamatta siitä mitään. Oikein säälitti, että samanlaisia tietämättömiä vielä oli paljon muitakin.

Kun Vellamo oli perehtynyt asioihin opettajan harkinnan mukaisessa määrässä, sai hän »viedä Felix laivan Espanjaan». Setä julisti että oppilas oli kunnialla suorittanut perämiehentutkinnon, ja hetkeä juhlittiin hillon ja kaakun tarjoilulla tädin sulimmin emännöidessä.

Mutta tästä puoleen riitti keskustelua siitä miten ehdottomasti Espanja sopi häämatkan päämääräksi. Sinne piti Vellamonkin kerran lähteä. Pikku nauroi sedän puheille, mutta huomaamatta saivat Espanjan tarinat tenhon, joka himmensi ihmeellisimmätkin merimieskaskut.

Kerran kapteeni — puheen taas ollessa Pikun välttämättömässä häämatkassa — yhtäkkiä otti käteensä Finnin valokuvan pöydältä. »On vain hullua, ettei Finn puhu espanjaa. Mokomakin mies, joka ei osaa niin tärkeätä kieltä!» murahti hän päätänsä pudistellen. Ujona Vellamo kohotti puhuvat katseensa setään — tokko Finnin kielitaito kuului leikinlaskuun häämatkasta? Eihän heidän kahden välillä ollut mitään olemassa. Mutta kapteeni ei tuota huomannut, pani vain tyytymättömän näköisenä kuvan paikalleen käyden sanomalehden-lukuunsa käsiksi.

Kuin vastauksena vanhuksen tuumiin tuli hänelle seuraavana päivänä Finniltä kirje, jossa poika kysyi, eikö Vellamo — purjehdusopin päätyttyä — kenties olisi huvitettu espanjan kielen opiskelusta. Tarjousihan siihen nyt mainio tilaisuus isäukon johdolla, joka siten puolestaan saisi rattoisalla tavalla elää vanhoissa muistoissaan.

Ehdotus päätettiin toteuttaa tulevana vuonna.

Finnin kera Vellamo oli jatkuvassa ystävällisessä kortinvaihdossa, jossa kumpikin saattoi lukea mahdollisimman paljon rivien välistä. Kesäloma yhdisti heidät parin viikon ajan Helyvaarassa. Kauemmaksi Finn ei voinut keskeyttää töitään, joita hän kuumeisesti koetti jouduttaa. Mutta miten paljon rikkautta mahtuu hetkeen, kun sydämet tuntevat ymmärtävänsä toisensa, kun kesäinen sää ja iloinen nuorisojoukko tarjoaa oikean ympäristön puhkeavalle onnelle.

Vellamon mielestä Finn oli miehistynyt. Hän muistutti jollain tavoin isä Vaskea, jonka kanssa hän oli ollut täsmällisessä, joskaan ei taajassa kirjeenvaihdossa.

Tehtailija luotti mielellään vieraansa arvosteluun. Eräässä pöytäkeskustelussa Finn muitta mutkitta määräsi, että Vellamon vielä tuli oppia sairaanhoitoa. »Sitä tarvitaan aina elämässä. Yksin mies on hukassa, naisen hänen rinnallaan tulee osata harjoittaa laupeudentyötä.» Pojan mahtipontisuus huvitti Vellamoa; mutta samalla se sekä vieroitti häntä että veti oudosti puoleensa.

Että nuorukainen matkusti puhumatta siitä, mitä heidän välillään tuli puhua, oli Vellamolle pettymys. Katsellen Finnin antamaa valokuvaa hän koetti lohduttautua ajatuksella, ettei lupauksia tarvittu heidän välillään. Mutta oas kaipauksen katkeruutta pisti rinnassa. Miten erilaisia pojat olivat kuin tytöt. Heille ei unelmain onni merkinnyt mitään, heille oli olemassa ainoastaan täyttynyt tosiasia.

Uljas ja toivokas Finn vain oli ollut lähtiessään. »Luota minuun!» sanoi hänen kädenpuristuksensa. Eikä Vellamo vihdoin voinut kieltää, että juuri sellaisen hän soi poikansa olevan.

Onnellisena ja valoisena tyttö pian palasi Helsinkiin, jossa hänen oli määrä viipyä pari vuotta yksityisillä sairaanhoitokursseilla uudessa sairaalassa kotona asuen. Hän opiskeli sitäpaitsi espanjaa etevän opettajattaren johdolla. Yötyönä tämä puuha oli suoritettava, muu aika kun meni tarkalleen sairaanhoito-opissa. Tädiltä asia täytyi pitää kerrassaan salassa, hän olisi kauhistunut moista voimain ja terveyden alttiiksipanoa. Mutta mitä ei nuorena tunne jaksavansa! Espanjan-opintojen huippukohtana olivat keskustelutunnit kapteenin kera, ja ne olivat yhtä rakkaita heille molemmille.

* * * * *

Tunnustus huulilla Finn oli rientänyt jälleen viettämään kesäviikkonsa Helyvaarassa. Patruuna Vaski oli edellisenä talvena onnellisesti tehnyt mahtavia liikeyrityksiä, joiden merkitys laskettiin sadoissatuhansissa. Yhä hänellä oli pää täynnä liikeasioita ja sangen vähän aikaa perheelleen ja vieraalleen. Finn luuli sen vuoksi saaneensa kylmähkön vastaanoton. Katkeruuden ja ivan sekaisella kaipauksella hän silmäili keijujaistansa, josta oli tullut ’dollariprinsessa’. — Ei, köyhä ylioppilas ei tulisi anomaan patruuna Vaskelta hänen tyttärensä kättä, kuuluisihan sentään joltakin, jos »tohtori» sen tekisi. Vuoden perästä!

Siten nuorten uusi opiskeluvuosi alkoi samoissa merkeissä kuin edellinen. Niin kalliita kuin Finnin tervehdykset olivatkin Vellamolle, alkoi hän kypsyessään mielestään huomata jotakin lapsellista ja naurettavaa moisessa kuvakortin-vaihdossa. Kauan hän ei suinkaan asiaa tuuminut, ennenkuin kirjoitti toverilleen. »Eikö Sinustakin, Finn, korttien kirjoittaminen ole tyhjää? Siinä ei saa aikaan todellista ajatustenvaihtoa, kuten kirjeissä. Sano, enkö ole oikeassa ja mitä asiasta arvelet!»

Hän jäi odottamaan pitkää, poikamaista kirjettä vastaukseksi, mutta sitä ei kuulunut. Riviäkään ei tullut Finniltä. Oliko hän voinut suuttua Vellamon kenties pikkuvanhasta päähänpistosta?

Viimein tyttö ei voinut sietää odotusta, hän lähetti itse tervehdyksen — kauniin kuvakortin — vaikenijalle. Hitaasti saapui vastaus, laimeasti jatkui entinen suhde.

Vellamolle se oli tuskallista. Jotakin oli tapahtunut. Olisipa heidän välinsä ollut alun pitäen selvä, niin hän nyt olisi saanut suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Nyt hän voi ainoastaan olla vaiti ja vastaanottaa tottumuksen tuomaa ystävyyttä siltä, jonka kanssa oli juhannuskokolla kerran vaihtanut sanattomia tunnustuksia.

Vellamon ylpeys nousi tällaista suhdetta vastaan. »Lopeta jo kortinvaihtosi — tiedäthän missä arvossa sitä pidän», oli hän jo kirjoittanut kortille, joka oli oleva hänen viimeisensä Finnille. Rajaton tuska täytti hänen mielensä, kun hän selaili muistojansa, joiden hautakirjoituksen hän vasta oli piirtänyt. Kyynärpää pöydällä hän nojasi päätänsä kättä vasten, ja kyyneleenjanoiset silmät tuijottivat epätoivon syvyyksiin.

»Kenelle se Pikku niin haaveellisena sepittelee pientä viestiänsä», kuului sedän veitikkamainen ääni. Rakkaan, hyvän sedän — hänen joka ei sietänyt mielenliikutusta, jonka heikon elonliekin pahastuminen voi sammuttaa — joka ei saanut tietää, että suru kalvoi hänen Pikkunsa sydäntä.

Vellamon ajatus lensi omaan äitiin. Hän repi kortin, hymyili niin ihmeen syvälle vanhuksen silmiin ja päätti voittaa itsensä. — Ehkäpä elämä jaksoi laahustaa hänet muassaan siihen päivään asti, jolloin hän oli pääsevä selvyyteen Finnin aikeista. Jos sitten sedän sydämen täytyi murtua hänen sydämensä lailla, tulkoon isku omalta pojalta. Pikun kärsivällisyys ei saanut pettää.

* * * * *

Espanjan lukunsa Vellamo lopetti. Sen sijaan hän alkoi opiskella italiaa, väsynein mutta kuumeisin voimin. Häämatkan tilalle tarvittiin toinen unelma. Nyt hän kaipasi maahan, jossa taiteen jalostama marmori mureni, jossa renesanssin rakentama suihkulähde itki sypressien alla maisen elon epävakaisuutta.

Miten sielullisesti runneltuna, miten äärimmäisyyteen hermovoimansa pinnistäneenä Pikku vietti kevätkauden viimeiset viikot, sitä setä ei voinut aavistaa. Liian hyvin tyttö osasi jäljitellä omia entisiä livertelyjään, jotka olivat tehneet hiljaisen kodin niin iloa uhkuvaksi. Mutta päivät tyttö laski, jolloin hän oli pääsevä kotiin ja saava itkeä äidin helmassa — itkeä pois tuskan ja toivon.

Silloin saapui sanoma, että rouva Vaski oli sairastunut keuhkokuumeeseen. Ennenkuin Vellamo ehti kotiin, hän oli äiditön. Orpo suruineen —.

III.

    Kun mä hunnun heitän,
    kultakirstut aukee,
    kun mä soljen päästän,
    sotajouset laukee.
                  Eino Leino.

Karen Hansen, kauppiaanrouva Holgersenin sisarentytär, jolla oli paikka kööpenhaminalaisessa valokuvaamossa, ei voinut kyllin ivailla Finnin poikamaista makua. Kun muut menivät oopperaan, tämä meni sirkukseen. Hän sanoi enemmän pitävänsä Karenin yksinkertaisesta laulusta kitaran säestyksellä kuin suurten oopperanäytäntöjen aineellisesta koneistosta. Ja kaunis hevonen oli aina jotakin. Kauppias puolusti eläinlääkäri-kandidaatin makua, ja hänen vaimonsakin arveli, että huonompi se voisi olla. Täti oli hiljaisuudessa tyytyväinen niin kauan, kuin nuori mies ei viehtynyt käymään varieteissa.

Kerran tädin luottamus sentään pettyi Finnin lauantaihuvien suhteen. Sirkus oli suljettu ja ovella ilmoitus hovisurusta: primadonna oli kuollut. Hän oli syöksynyt harjoituksissa trapetsin huimaavasta korkeudesta areenalle, jonka piti illalla peittyä suosikille satelevista kukkavihoista.

Se oli liian surullista — herrat kaipasivat vastavaikutusta. Finn seurasi tovereitaan varieteehen. Siellä esiintyi kreolilainen tanssijatar, kaupungin kuulu Bianca, notkeana ja säihkyvänä.

Finn maisteli vaiti soodavettänsä — viiniä hän ei juonut — ja oli unohtunut unelmiin. Noin ihana oli nainen — ollapa hänelläkin nyt armaansa rinnallaan. Kesä, joka oli hänelle viimeinkin suova onnen, tuntui toivottoman kaukaiselta. Jos Vellamolla ei olisi tuota harmillista sairaanhoitokurssia lopetettavana, niin hän pyytäisi tyttöänsä heti tulemaan Tanskaan. Yöllä hän näki unta, että Pikku tanssi yli meren hänen luoksensa. Liikutettuna Finn odotti häntä rannalla, mutta maihin päästyään Vellamo olikin muuttunut kreolittareksi.

Toisena iltana Finn lähti mielellään mukaan, kun toverit päättivät mennä eiliseen ravintolaan, jossa Bianca oli ollut niin mainio. Vielä alakuloisempana poika istui kuin viime kerralla. Hän tuijotti tanssijaan hurmaantunein silmin, joissa oli jo puoleksi antautuneen kysymys: onko nainen todella noin ihana? Ja Bianca vastasi, hän oli nähnyt kysymyksen. Hän tanssi nyt Finnin kohdalla — kuin liekki mikä oli pojalle syliin syöstä, kuin laine joka jalkaa pakenee, lehahtaen kuin jättiläisperho, vaipuen kuin kolibrin höyhen, yhä enemmän huumaten, — orkidea kotimaansa aarniometsästä.

Miten raskaalta ja joutavalta työ tuntui Finnistä seuraavana päivänä. Hänen täytyi heittää kaikki ja lähteä ulos. Oli kuin hän nyt vasta näkevin silmin olisi huomannut kööpenhaminatarten kauneuden. Heissä oli elämän merkitys ja ratkaisu, sen päihdyttävä ihanuus. Kuinka hän oli jaksava unohtaa sen ja tarttua kirjoihin? Elämän todellisuuden ne petollisesti kätkivät kankean väliverhon taa, jolle oli maalattu sana: »Tulenkestävä».

Päivällispöydässä Finn oli Karenille huomaavaisempi kuin koskaan ja katseli häntä silmillä, jotka saivat tytön veikeillen punastumaan. — Illalla hän jälleen istui varieteessa.

Kun Bianca esiintyi, sykähti Finn — hän ei ollut muistanut kaunotartaan noin kauniiksi. Kukkatytöltä saatu ruusuvihko lensi lavalle — se muistutti tanssijatarta eilisestä tuttavuudesta. Hän hymyili, ja tanssi enää vain nuorelle, välittömälle pojalle.

Ravintolasta ostamansa valokuvan Biancasta Finn asetti pöydällensä. »Finn, millainen maku sinulla on!» huudahti silloin tätikin. Koko perhe kokoontui katsomaan puolialastoman tanssijattaren kuvaa. Karen punastui hieman ja tietämättä mitä oikein ajatella hän katsoi kuvan omistajaa. Setäkin rypisti kulmiaan lähtiessään huoneesta. Mutta Finn puhkesi ylistelyihin: »Ettekö ymmärrä miten kaunis hän on, vielä hurmiossa tanssista? Hänen tähtensä voisi tehdä hulluuksia!»

Tuon avomielisyyden takana ei piille sen pahempaa, lohduttelihe täti, jota nuorukaisen innostus hymyilytti. Peritty ihanteellisuus oli varmaan oleva hänen pelastuksensa. »Romanttinen lapsi», naurahti rouva vain mennessään.

Lukemattomat illat Finn ja Bianca olivat nähneet vain toisensa. Nuorukainen tutki naisen sielua sulavista liikkeistä. Elämäkertansa Bianca tanssi hänelle: hymyilevistä äidinkasvoista hän kertoi, suuresta, polttavasta auringosta, syvistä siimeksistä, Etelän huumaavista tuoksuista, notkuvista hedelmäoksista, hiipivästä käärmeestä. Satamakaupungin ilot ja Atlantin keinuvat aallot hän tanssi, kasvavan tytön vaarat, kullan ja synnin. Taiteen hurmion hän katsojalleen uskoi ja puhtaana orastavan lemmen ujouden. Eikä Bianca enempää pyytänyt — iäti kestäköön nykyhetken helteetöntä, varjotonta kevättä!

Eräänä iltapäivänä kauppias Holgersen soitti Finnille pörssistä. »Viljanhinta nousee. Minun on lähdettävä iltajunassa Jyllantiin, hetki on edullinen. Teethän hyvin ja tulet asemalle ottamaan kassa-avaimet kotiin, prokuristi kun ei tällä hetkellä ole kaupungissa. Ajaen ennätät parahiksi.»

Finn noudatti pyyntöä, sai avaimet ja tuhatkruunusen, jotka aamulla oli jätettävä prokuristille, sekä terveiset tädille, että miehensä oli oleva vuorokauden kuluttua kotona.

Oli juuri aika ohjelman alkaa varieteessa, jossa Finn nykyään vietti iltansa. Hän meni tälläkin kertaa ensin sinne.

Finnin kiintymys Biancaan oli kehittynyt ilta illalta, ja hän huomasi helposti, ettei Bianca ollut tällä kertaa entisensä. Hän oli kalpea ihomaalin läpikin, ja katse oli kiilloton. Silminnähtävästi hän pelkäsi jotakin. Kuin hyvin kaukaa Finn sai muutaman hätääntyneen katseen, lopuksi niin tuskaisen rukoilevan, että hän ilman kuiskaustakin: »Ven tú al socorro!» olisi rientänyt lavantakaiseen pukuhuone-osastoon.

Oli yö, esitys oli loppunut. Pulleasilmäinen, -kasvoinen ja -vatsainen herrasmies nojasi Biancan osaston ovipieleen. Hohtokivet hänen sormuksissaan kimaltelivat hämärässä. Hän tuntui odottavan tanssijatarta, vastenmielinen hymy kasvoillaan.

Komeronsa perimmässä sopukassa Bianca seisoi säkenöivin silmin, kuin jaguaari, joka valmistuu hyökkäämään. Finn aavisti, että se mikä välähti hänen käsissään, oli pistooli. Samassa hetkessä nainen voihkaisi, vaipui polvilleen ja laukaisi omaa ohimoaan vasten. Luoti kärvensi vain hiukset ja sai veren pisartumaan ihosta, mutta Bianca oli pyörtynyt.

Laukaus sai ravintolan palveluskunnan kerääntymään. Kun havaittiin, ettei vahinkoa ollut tapahtunut, hajaantui väki jälleen omille teilleen. Pistooli korjattiin pois. Nuori edeskäypä ja kukkatyttö vain jäivät auttamaan Finniä taintuneen toinnuttamisessa.

Hän heräsi. »En seuraa teitä», sanoi hän huonolla englanninkielellä lihavalle herralle. Tämä purki silmistään kylmän, masentavan katseen, kääntyi menemään ja palasi pian kahden lakeijan seurassa vaunuiltaan. »Lähdemme nyt», vastasi hän tuskin paremmalla englannintaidolla.

Bianca heittäytyi maahan tarttuen Finnin polviin. »Älkää antako minua hänelle — ei kenellekään enää!» huusi hän epätoivoisesti.

Uhkaavin katsein Finn torjui vierasta. Mutta tämä sanoi tanskaksi, ilkeä nauru suupielessään: »Bianca on joitakuita kuukausia sitten vastaanottanut minulta tuhat kruunua todistajien läsnäollessa.» Hän viittasi lakeijoihin. »Hän on sitoutunut seuraamaan minua palatessani Kööpenhaminaan.»

Nuorukaista raivostutti. Ovelasti pohatta oli laskenut, kun tiesi, ettei Bianca voinut vastustaa hänen kultaansa. Ellei se olisi jo ennakolta tuhlattu, ei hänen kaltaisensa eläjä koskaan olisi saanut vielä niin nuorta, ihailtua tanssijatarta kanssansa.

Nokkelasti lakeijat olivat irrottaneet naisen sormet Finnin vaatteista.
Sekunnin kuluttua hän oli oleva timanttisormisen vaunuissa.

»Finn!» huusi epätoivoinen ääni. Miten tanssijatar lieneekin siepannut toverien kesken käytetyn nimen muistiinsa.

Pojalla oli sedän tuhatkruununen taskussaan. Nopea laskelma päässä: tuhannen kruunun velka ei voinut peloittaa miestä, jonka hartiat — isäukon ansiosta — olivat vapaat opintovelkataakasta.

Kylmäverisesti Finn veti esiin lompakkonsa. »Tässä, todistajien läsnäollessa», hän viittasi neljään palvelijaan, »saan palauttaa Biancan tuhat kruunua, hyvä herra.»

Pohatta sieppasi setelin ja sylkäisten sille hän heitti sen maahan, tallaten sitä raivoissaan.

Voitostaan ylpeänä Finn vain kumarsi: »Tehkää kuten haluatte. Kaikissa tapauksissa Bianca nyt on vapaa.»

Lakeijat poistuivat. Jonkinlaisen röhkinän tukahduttaen mies otti omansa ja läksi. Edeskäypä ja kukkatyttökin jättivät pelastetun ja pelastajan.

Kuin liaaniköynnös riippui hymyilevä Bianca Finnin sylissä, ihmeelliset ripset kyynelhelmissä. Etelän loistava ihmekukka hän oli, vastustamaton ja huumaava.

Syvänä ja totisena hän lausui: »Kiitos — ette tiedä kuinka paljon olen teille velkaa. Olette muuttanut Biancan toiseksi — vai rakkausko on muuttanut?»

Ja taas hän hymyili ja hohti, nauru ja lempi kimalsi koko nuoressa olennossa.

Jos tämä olisi tapahtunut kymmenkunta päivää sitten, olisi Finn arvelematta sulkenut hymyilijän syliinsä. Hän haaveili silloin vain naisen ihanuudesta, ja kreolitar oli kaiken sulon olennoituma. Mutta itse tämä oli johtanut ihailijansa löytämään jälleen yksilön naisessa, parhaimmin tänä iltana. Eikä Bianca ollut ensimmäinen Finnin sydämessä.

Ensimmäinen ei ollut arka loistokukka meren takaa, vaan kotisaaren lehdokki, joka yössä tuoksui kaihonsa hänelle. Juuri tällä hetkellä valtasi Finnin raju kaipaus Vellamon luo, tuon vaalean, viisaan, lempivän lapsen, johon liittyivät nuoret muistot ja nostavat toiveet. Kotilieden onni ja yhteiskunnan hyöty olivat ihanteita, joihin hän kasvatuksellaan oli juurtunut.

Ellei pukeutumiskomeron epäjärjestys, ummehtunut ilma savuineen ja ihomaalin hajuineen olisi ollut vastenmielisenä ja Finnille niin vieraana taustana, ei hän sittenkään olisi voinut hellittää sylissään lepääjästä. Äskeinen kaupanteko nousi hänen mieleensä kuin tahra heleään kuvaan. Sedän tuhatkruunusen kohtalo kohosi hitaasti tajuntaan kaikki peittävänä ukonpilvenä. Kuin sähkön iskemänä hän äkkiä selvisi houreestaan ja karisti luotaan ihanan synnin, jonka vuoksi hän oli ensimmäisen kevytmielisen tekonsa tehnyt.

Ja viimeisen! Kiireisesti, lämpimästi Finn puristi Biancan käsiä ja kuiskasi: »Hyvästi, Bianca, elä onnellisena!» Hän riensi ulos.

* * * * *

Tanssijatar oli kuitenkin löytänyt riistetyn pistoolinsa. Aamulla hänet tavattiin pukeumiskomeron sohvalta lävistetyin ohimoin. Hän lepäsi ristiinnaulitun kuva lujasti rintaa vasten painettuna, kuten moni Magdaleena ennen häntä, vapahtunut ilme kasvoillaan.

Voimatta suoda tehtyä tekemättömäksi Finnin oli sanomattoman vaikea tunnustaa tapausta sedälle. Tuolloin illalla päätetty aie pyytää setää takausmieheksi summalle, jonka hän tarvitsi 'erinäisiin tarkoituksiin’, ei niinkään ollut toteutettavissa. Sedän tarkalle silmälle ei ollut olemassa 'erinäisiä tarkoituksia’, vain tämä tai tuo tietty menoerä.

Sittenkin Finnin koruton selitys kuulosti pikemmin voitonsanomalta kuin katumuskertomukselta — olihan hän uljaasti palannut harhatieltään. Setä piti ajatuksensa ja mahdolliset epäluulonsa ominaan, kysyen vain, saiko hän pidättää veljenpoikansa Tanskassa yli alkavan kesän, jonka nuori mies muutoin oli aikonut viettää kotimaassaan. Hänellä oli tiedossaan juuri valmistuvalle eläinlääkärille paikka, jossa tämä kolmessa kuukaudessa voi ansaita tuhat kruunuansa takaisin.

Entä Vellamo — entä monivuotinen unelma suvisista häistä? Vihamielisesti Finn katsoi kauppiaaseen, kuin tämä esittäisi luonnottoman vaatimuksen.

»Isäsi on uskonut sinut huostaani, Finn. Tahtoisin laskea sinut luotani velattomana kunnian miehenä.» Äänessä oli tukahdettu värähdys.

Sanat olivat herättäneet Finnin mielessä eloon vanhan, rakkaan isän kuvan. Nyt hän olisi voinut itkeä ilmi katumuksensa, mutta hillitsi mielensä. Hän puristi sedän käsiä oikein miehen voimalla: »Kiitos — toinen isäni.»

Nyyhkeet jo rinnassa tyrskien nuorukainen kiiruhti ulos, jotta taistellessa kevääntuovaa myrskyä vastaan hänen oma rintansa tyvenisi, ja syvenisi miehen mieli.

Kun Finn parin tunnin kuluttua palasi, oli täti toimittanut Karenin pois talosta. Suoraa päätä hänet oli lähetetty matkaan Fyenillä olevaan kartanoon puutarhaoppiin. Hankkeesta oli itse asiassa ollut puhetta jo talvella, mutta tyttö oli silloin ratkaissut kysymyksen niin, että hän mieluummin jäi paikallensa. Vaikka kauppias hellävaroen ja niukoin sanoin oli kertonut Finnin asiasta vaimolleen, niin tämä oli joutunut pyhän kiivastuksen valtaan: »Ja sinä aiot sietää Finniä silmäisi edessä! Silloin ainakin nuoret tytöt talosta pois! Tule, Karen, panemaan kokoon tavarasi, sinä olet liian hyvä näiden miesten pariin.»

Tyttö totteli kyynelin. Hän oli pettynyt Finnistä. Koskaan enää eivät hänen sydämensä kukat tulisi puhkeamaan ensi hallan jälkeen.

Eno salli ääneti matkan tapahtua. Paras kenties oli, että Karen oli poissa, jos Finnin seikkailulla sattuisi olemaan jälkikaikuja. Biancan kuolema oli jo lehdissä julistettuna.

Omituinen hymy kajasti nuorukaisen kasvoilla, kun hän kuuli Karenin lähdöstä. Katumusaikahan katumusaikaa! — Vielä hän kuitenkin oli voittava takaisin sekä sedän ja tädin että oman kunnioituksensa, vielä hän oli Pikkunsa saavuttava.

Tapauksen jälkeen Finn tunsi pakottavaa avomielisyyden kaipuuta suhteessaan Vellamoon. Tämäkin oli juuri ehdottanut todellista kirjeenvaihtoa heidän keskensä. Mutta heidän kahden välillä ei saanut olla mitään onttoa, ja lähemmä rakastettuaan Finn voi astua vasta tunnustuksen yli, jonka hän oli tekevä viime tapahtumista — sen hän oli luvannut itselleen. Se oli kirjeessä vaikeata ja kävi lykkäytymisellä yhä mahdottomammaksi. Niin hän ei pitkään aikaan kirjoittanut tytölle mitään. Pikku odotti turhaan.

IV.

    On moni tullut, on
        mennyt moni,
    yks' oli, yksi,
        mun kohtaloni.
               O. Manninen.

Vellamo oli Finnille melkein kiitollinen, ettei hän tullut kotimaahan kesäksi: sehän oli hienotunteinen ilmaus, että suhde heidän välillään todella oli lopussa. Lehdokkisaaren sanaton sopimus oli rikottu — juuri hetkellä jolloin he olivat valmiit sen täyttämään.

Rasittuneena, elämäntoivonsa ja -halunsa heittäneenä tyttö ei voinut kestää äidin menettämistä. Hän lakastui kuin kukka ja odotti vain kuolemaa. Vast'ikään paikkakunnalle saapunut nuori lääkäri, tohtori Vehkaranta, määräsi hänet matkustamaan Etelään. Siellä kalpeus ja hermopistokset häviäisivät, ja sinne tytönkin mieli paloi. Viipymättä patruuna Vaski laittautui matkakuntoon ja lähti tyttärineen Italiaan.

Vellamo olisi suonut, ettei hänen koskaan olisi tarvinnut palata kotimaahan. Sinne häntä sitoi yksi ainoa kaipaus — se jonka pikku Ainin, mäkituvan mummon silmäterän, erokyyneleet herättivät.

Viikkojen mukana tytön apea mieli vähitellen aukeni vastaanottamaan aarteita, joita Italian luonto ja klassilliset muistot tarjosivat. Enimmin Vellamoa oli houkutellut jättiläishenki, joka renesanssin taiteessa riemuitsee, vuosisatain voimatonna vyöryessä sivu. Tytön älykkäältä silmältä ja rikkaalta tunteelta ei mikään mennyt hukkaan, eikä tehtailija ollut turhaan jo ennakolta nauttinut lumoavain päiväin tiedossa nuoren oppaansa seurassa.

Se etteivät italiankielen opinnot olleet turhia, innosti myös Vellamoa. Isä alkoi jo yhtyä lääkärin parhaisiin toiveihin, että tyttö — nuoruutensa ansiosta — syksyllä saisi palata kotiin uusin elonvoimin.

Mutta isän silmä ei erottanut, mitä tyttären sielussa tapahtui. Se vaikeni hänelle itselleenkin vasta Italiasta lähdön yönä.

Unohtumaton oli tuo iltamyöhä Veneziassa. Kaupunkien tärisyttävä pauhu ei siellä ympäröinyt matkailijoita, ainoastaan pilpatteleva lipi-lap, lipi-lap kanavista, jotka mustina kuvastelivat palatsien ja doomien satumaailmaa. Kun he astuivat gondoliin, valtasi Venezian tenho Vellamon mielen eron koko kipeydellä. Kuu kuvastelihe tummalta taivaalta kanavankalvoon, joka aikain vieriessä oli ollut niin paljon kauneuden ja ylevyyden kyllästämä. Renesanssin ylpeät veneziattaret elivät vielä jälkeläisissään, sen huima elonaalto, joka oli taiteen huippuja hipaissut, pulpahti vielä nuorukaisten suonissa. Lemmenlaulu väreili laineilla, ja gondoli gondolilta lipui Etelän elämä muukalaisten sivu.

Silloin Vellamo kuin välähdyksessä näki elämän ihanuuden ja ikuisuuden. Kaikki pyrkimys sisältyi sanaan ’rakkaus’, se oli lähde ja määrä. Hänkin tiesi mitä oli rakastaa — ja hänen onnensa oli kuollut. Venezian yössä hän vastaanotti ikuisten muistojen pyhityksen lemmelleen, kuin sädekehän, joka oli oleva hänen maisen elämänsä kruunu. Lapsuuden uskon lailla se ehkä voi himmetä, mutta kuoleman hetkellä se astuu hiljaa oikeuksiinsa.

* * * * *

Talveksi Vellamo ei uskaltanut jäädä kotiin. Saavutettu rauha ei tuntunut olevan pysyväistä ilman yhä uusien vaikutelmien apua. Hän sai paikan pikkukaupunkiin juuri perustettavassa kansan-lastentarhassa.

Finnin satunnainen virka Tanskassa tarjosi siksi loistavia etuja, että hän päätti laskea tulevaisuudelleen tukevan pohjan pysymällä siinä vielä muutamia kuukausia. Jouluksi hän oli palaava kotiin.

Sanoma tästä oli Vellamolle tuskin katkeran hymähdyksen arvoinen. Hän oli kuullut Karen Hansenin asuvan kauppias Holgersenilla ja teki oloista omia johtopäätöksiään.

Finnin kirjoittamaa tervehdystä Vellamo ei ymmärtänyt. Ei sen arkuutta — pojallahan oli jotain tunnustamatonta sydämellään — eikä sen innostusta — nyt piti pysyttämän paikalla veistettämän kultaa, kotiintulo jouluksi oli sitä onnellisempi.

Kun Vellamolta ei kuulunut vastaukseksi muuta kuin onttoja lauseparsia, alkoi Finnin epätoivo. Hän tiedusteli asioita tuttaviltansa ja sai tilapäistä tietä kuulla, että viehättävä neiti Vaski pani pyörälle kaikkien nuorten miesten päät uudessa olopaikassaan. Hänestä uhkasi tulla oikea hemmoiteltu heitukka.

Finn oli syvimmässään loukattu. Pieni ulkomaanmatka, uusi ympäristö riittivät hävittämään Vellamon mielestä ystävän monivuotisen uskollisuuden. Ei riviäkään hän enää kirjoittanut tytölle ja karisti väristyksellä sen mielialan luotansa, joka joskus pani hänet hyräilemään vanhaa laulua: »Toivohan on lemmen sisar, toivo kestää kuolemaan.»

Miten viluisen joulun nuo kaksi viettivät ilman totuttua tervehdystä toisiltaan. Ja miten vanhan merikapteenin hiukset harmaanivat kotona Helsingissä odotellessa, että hänen kielitaitoinen Pikkunsa ohjaa hääpurtensa muistojen Espanjaan. —

Karen oli syksyllä palannut enonsa taloon. Muuanna tunnelmallisena hetkenä hän oli lausunut Finnille kitaransa takaa, ettei hän koskaan ollut uskonut hänestä huonoa. Siitä huolimatta tyttö piti toveriaan silmällä salaisella epäluulolla ja ylläpiti kirjeenvaihtoa vallattoman metsäherran kera, johon oli tutustunut Fyenillä. —

Äidillisessä hyörinässä pienokaisten kanssa 'Pikku-tädin’ koko luontainen herttaisuus tuli ilmi. Vellamo oli pian kaupungin rouvien suosikki, eikä ainoatakaan perhejuhlaa olisi voitu viettää ilman häntä. Pikkukaupunkilaiseen tapaan pidettiin kodeissa tanssiaisia, ja nuoret panivat toimeen kävely-, luistin- ja rekiretkiään. Vellamo iloitsi ystävällisestä vastaanotosta ja ihmetteli monesti, että elämä vielä voi olla niin siedettävää, suorastaan hauskaa.

Joskus kuitenkin, kun nuorukaiset olivat kaikkein parhaansa panneet saattaakseen Vellamon pään pyörälle, hän kotiin saavuttuaan tunsi tuskaista tyhjyyttä. Mitä hyödytti perhosleikki syksyn auringossa? Miksi iloita nuoruudesta, joka oli lakastuva ilman Finniä? Miksi nuoret miehet ollenkaan tahtoivat vavahduttaa hänen tunteitaan, joiden piti saada untua iäksi? Tyttö otti kätköstään Finnin kuvan ja itki, niinkuin yksinäisyys itkee.

Eräs henkilö oli, joka arveli Vellamolla olevan aivan liiaksikin ystäviä. Se oli tuomarinrouva Linge, lastentarhan johtokunnan puheenjohtajan puoliso. Olihan säädytöntä, että opettajatar-ihminen käy vain huvista huviin ja tanssista tanssiin. Opetus ja hoito koulussa oli tietysti sen mukainen. Ja minkälaisen siveellisen pohjan hän oli kasvateilleen laskeva? Kymmenen vuoden perästä tultiin näkemään tulokset: varmasti viisikymmentä prosenttia tyttörievuista — no, hän ei enempää sanonut.

Tällainen puhe olisi pystynyt mustaanhan enkelinkin. Mutta tuomarinrouvaan oli vähitellen totuttu paikkakunnalla, jossa hänen kielensä siunauksesta oli iloittu viisitoista vuotta. Hänen julistuksistaan luettiin vain isot kirjaimet. Tuleehan äiti hieman katkeraksi, kun oma tytär — ei mikään kaunotar, vaikka nimeltään Ihanelma — alkaa saavuttaa äitinsä peloittavan lihavuuden paljon ennemmin kuin mahdollisuuden sen oikeudenmukaiseen edellytykseen: rouvan arvoon.

Sitäpaitsi tuomarinrouvalla oli hyvät puolensa. Paljon saa anteeksi henkilö, jonka erikoisala ovat pienet, herkulliset kohokakut liittyneinä kaupungin mainehikkaimpaan kahviin.

Huonona herkkusuuna Vellamo tuskin sai lohdutusta rouva Lingen jaloimmasta puolesta ja hän kärsi vihamielisyydestä, jonka hän tunsi rouvasta huokuvan. Mielestään hän oli tähän sangen syytön, joskaan hän ei kuvitellut olevansa sellainen esikuvallinen pikku opettaja, jona muut rouvat häntä pitivät.

Vellamon yksinkertainen puetus ja vaatimaton esiintyminen miellytti myös laitoksen isiä. Hänen välitön ilahtumisensa sekä työssä että juhlatilaisuuksissa kertoivat puhtaasta sydämestä ja suotavasta eloisuudesta.

Johtokunnan sihteeri, lyseon nuori matematiikan opettaja, ei säästellyt käyntejään seuratakseen lastentarhan työtä — tuskin enempää kuin tuomarinrouva. Iloista päivänpaistetta hänen tulonsa aina toi koululle, ja ’Koivion setä’ oli yhtä mieluinen vieras pienokaisille kuin opettajallekin. Aikansa tätä katseltuaan rouva Linge kutsui Vellamon eräänä sunnuntaina kotiinsa kirkkokahville. Vieraita oli muitakin.

»Oletteko huomanneet, hyvät herrasväet, mihin suuntaan lyseon matemaattisia probleemeja ollaan ratkaisemassa? Maisteri Koivio ei enää näy saavan pahaakaan rauhaa, ellei hän joka kerran pääse tyttökoulun uuden laulunopettajattaren talutusnuorassa kotimatkallensa. Heidän opetustuntinsa eivät aina sovellu johteen, ja silloin kuluttaa Koivio odotusaikansa lukusalissa, kansan-lastentarhalla tai milloin missäkin. — No, mutta enemmän kaakkua, Vellamo kulta!»

Miksi Vellamosta tuntui, kuin varjo olisi pimittänyt hänen iloisen päivänsä? Oliko hän mustasukkainen — vieraan miehen vuoksi? Kotiin tultuansa hän ryhtyi kysymystä erittelemään.

»Minä tarvitsen paljon päivänpaistetta», päätteli hän. »Jolta elämän kesä on mennyttä, se tarvitsee talven aurinkoa pysyäkseen rohkeana.»

Kun maisteri Koivio vastakerralla istuskeli Vellamon vieraana ja tyynesti näki laulunopettajattaren kulkevan sivu kadulla, oli tytöllä kuin paha omatunto jostakin. Kenties tuo toinen tarvitsi hänen ystäväänsä muulla tavalla kuin hän.

* * * * *

Insinööri Suistola, sähkötehtaan palveluksessa oleva, järjesti niin taitavasti asiansa, että hän kaikissa tanssiaisissa oli Vellamon pääritari, yrittelivätpä ujommat pitää puoliansa miten paljon hyvänsä. Hän oli pieni ja tumma, aina lystinmoinen nauru silmissään.

»Sievä pari, tuo Suistola ja Pikku», hymyilivät rouvat. Mutta tuomarittaren katse ei huomannut siinä mitään sievää. Muuanna pyhänä Vellamo taas istui hänen luonaan, kirkkokahville kutsuttuna ja ikävyyksiä odotellen.

»Tietävätkö herrasväet mitä minä eilen näin? Hopealahden kartanon kuomureen! Vielä tänä aamuna aprikoin, että ketähän kartanosta nyt kaupungissa käytetään, kun samassa näin insinööri Suistolan kiitävän Vexeliukselle päin. Silloin ymmärsin heti, että Ebba neito se oli liikkeellä kuomurekineen kyläilemässä serkkujensa luona. — Niin, niin, nuorenmiehen vainu voi nolata minunkin kokeneen kuononi!»

Kaikki nauroivat tuomarinrouvan sukkeluudelle, mutta vain Vellamoa todella huvitti.

»Vanha rakkaus ei ruostu», jatkoi puhuja. »Kuuluvat tavatessaan pistäneen muitta mutkitta suuta.» Ja kuiskutellen hän uskoi naapurirouvalle, miten kuumaa samainen rakkaus oli ollut viime kevättalvella, jolloin Ebba asui kaupungissa soitantoa harjoitellen — kaikki asioita, jotka olivat kuiskutuksittakin tuttuja muille paitsi lähellä istuvalle Vellamolle. Oli vain vähällä, että tyttö uskoi juttua yhtä pinnallisesti kuin muut asianomaiset.

Samana iltana oli kutsut kamreeri Vexeliuksella. Insinööri pyysi
Vellamoa vanhaan franseesiin.

»Tehkää minulle mieliksi ja tanssikaa tämä tanssi talon juhlavieraan kanssa! Nähkäähän, olette itserakkauden uhallakin paras tanssija.» Vellamon ilkamoisen pyytävä katse tiesi saavuttavansa kuuliaisuutta. »Sitäpaitsi», lisäsi tyttö, »kuulutte olevan kevytmielinen herra. Minun on paras karttaa teitä!»

»Mieluummin olen sellainen, kuin soisin teidän, neiti Vaski, liittyvän panettelijoihin väärällä todistuksella uskollisimmasta lähimmäisestänne. Hauskinta kuitenkin on, jos peruutatte sananne.»

»Peruutan mielihyvällä, jos täytätte pyyntöni!»

Alistuvan epätoivon ilmeellä hyljätty ritari kumarsi käsi sydämellä.

Rouva Linge alkoi kunnioittaa omia profeetallisia taipumuksiaan, kun hän näki insinööri Suistolan naisineen franseesissa. Vielä somempaa olisi ollut, ellei vastaparin naisena olisi ollut Vellamo.

Kapinalliseen haaveeseen unohtuneena tämä ajatteli itsekseen, miten sydämestään hän olisi halunnut pitää iloisesta insinööristä. Mutta hän oli niin kaukana Vellamosta — välillä oli Venezian kanavien tuntema salaisuus, oli vanha, sairas kapteeni, joka yhä odotti kerran näkevänsä myrttiseppeleen oman Pikkunsa otsalla — välillä oli kaikki mikä sisältyi yhteen nimeen: Finn!

* * * * *

Jos Vellamon äiti olisi elänyt, olisi hän voinut pelätä tuomarinrouva Lingen tekevän hänen tyttönsä turhamaiseksi. Asioita, joita Vellamo välittömyydessään ei olisi huomannut, paljastui rouvan kirkkokahvi-kutsuilla. Tyttö ei lainkaan enää pelännyt niitä. »Kenenkähän rakkaudentunnustus siellä nyt tarjotaan?» nauroi hän vain mielessään. Itse täti Lingestäkin hän piti tavallaan— kuten rakastetaan ensi kärpästä, kevään viestiä.

Hiukan kaameana mieli nuori opettaja sentään kerran valmistelihe kyläilylle tuomarilaan. Hänet oli tällä kertaa kutsuttu ei aamupäivä-, vaan iltapäiväkahville — jotakin uutta mahtoi olla tulossa.

Edellisenä iltana oli odottamatta saapunut kotiin talon poika, pitkä lakitieteen kandidaatti. »On hyvä, kun saa poikansa niin pitkälle», oli tuomari lausunut vuosi sitten, kun Toivo herra suoraan kihlajaistensa vietosta lähti toimeensa. Nyt sekä isä että äiti hämmästyivät avuttomasti, kun Toivo ilmoitti, että sormukset olivat uuden ja lopullisen kerran vaihtaneet omistajaa.

Yön pimeässä ajatus välähti äidin päähän hänen hautoessaan unetonna pojan tulevaisuutta. Ajatus oli niin huikaisevan nerokas ja päivänselvä, että hän aivan valppaana kavahti istualleen vuoteessaan, ollen jo herättämäisillään miehensäkin. Mutta hän tyytyi puraisemaan huultaan ja paneutui mielensä malttaen jälleen levolle. Asia oli sen luontoinen, että sitä oli suuressa hiljaisuudessa haudottava edelleen, kunnes se itse oli lentokykyinen. Miesväen tiedoksi ei tästä ylipäänsäkään ollut.

Niinpä sitten Vellamo — kenties upporikkaan tehtailija Vasken perijätär — saapui iltakutsulle tuomarilaan.

Oli huvittavaa nähdä pitkä Toivo Linge ja Pikku Vaski kahdenkesken — ja useinpa heidät siten nähtiinkin. Molemmat hiihtivät mielellään ja kumpikin harrasti kirjallisuutta. Vellamon ommellessa korutöitä Toivo luki hänelle ääneen. Täti Linge oli mitä ihanteellisin kaitsija, jonka ainoa oikea paikka tuntui olevan keittiön puolella niinä iltoina, jolloin nuo kaksi nuorta istuivat tulenpaisteella hänen vastaanottohuoneessansa.

Jos joku kiusoitteli veitikkamaisesti Vellamoa hänen pitkästä ystävästään, niin hän punastui. Mutta omatunto soimasi häntä heti, tuo punastus oli turha. Omituisella, kaukaisella hymyllä hän sitten pitkään katsoi puhujaan: tuo ei tiennyt tarinaa hänen sydämestään, jonka kuningas oli kuollut muisto.

Kenties juuri entisyys kiinnitti Toivon ja hänet toisiinsa? Olihan
Toivollakin tuskainen elämys takanaan. —

Helluntai oli varhain tänä vuonna. Helatorstaina kaupungin nuoret tekivät retken maalaistaloon, joka oli muutaman kilometrin päässä kaupungista.

Jo oli helavalkea hiipunut lehtimetsän liepeellä, nuorten kesken vallitsi haaveellinen hetki. Loitompana, niemen kärjessä tummina äärikuvina yötaivaan kirkkautta vasten seisoivat Vellamo ja Toivo. Pihlajanlehvät ja versovat sanajalat tuoksuivat raskaasti metsässä, punasiipirastas houkutteli lemmikkiään, ja vesi päilyi värittömässä kuullossa. Luonnon majesteetti kiehtoi heidän mielensä väkevällä tunnelmallaan.

Toivo tuijotti Vellamoon, sydämen kyllyys katseessaan.

»Älä katsele minua!» kuiskasi tyttö.

»Sinua minä katselen.»

Tyttö hiipi lähemmä, tiedottomasti. »Ei, sinun pitää sallia minun piiloutua rintaasi vasten — —»

»Ja —?»

»Ja suudella minua kauniisti.»

Jo kietoi nuori mies käsivartensa kuin kuningas hienoille harteille, jo laski tyttö kätensä Toivon rinnalle — ollen tuossa hentoisena seistessään niin äitinsä näköinen.

Vellamo tuntui heränneen ja katsoi hätääntyneenä toveriin. »Mutta minä en rakasta sinua!»

»Ketä sitten?»

»— Toista.»

He olivat erinneet. »Kavala, kavala lapsia Toivon ääni oli vain vaikerrus.

»Älä sano ’kavala’, älä sano sitä!» rukoili tyttö kyyneleisenä.

»Mitä sitten?»

»Onneton!»

»Poloinen lapsi», kuiskasi Toivo.

Hän oli lysähtänyt polvilleen petäjän varaan. Nousten lähteäkseen hän sanoi painokkaasti, kipeän sydämellisesti: »Pikku, saat anteeksi tämän.»

Mutta omaa ääntään hän ei tuntenut.

* * * * *

Vellamo oli keventynyt, kun hänen kesälomansa alkoi. Ei koskaan hän enää aikonut lähteä maailmalle, sen nuoria miehiä täytyi pelätä. Ken tahtoi sydämensä varjella ja sen pyhän surun, pysyköön kotona.

Kotiin Vellamo oli ensi vuodeksi jäävä eikä sitä enää jättävä.

V.

    Miel' lemmen on vain leimahtaa,
    ja tähden lentää, lentää.
                         O. Manninen.

Kesä toi Finnin Suomeen. Hän tuli Helyvaaraan kyläilemään. »Vieraana velvollisuusvierailulle», ajatteli hän katkerana.

Nuorten välille ei oltu solmittu liittoa, ei siis ollut varsinaista rikkoutumistakaan tapahtunut. Heidän täytyi, mielivätpä tahi ei, teeskennellä vanhaa toverillista äänilajiaan.

Mutta heidän ei tarvinnut teeskennellä. Heti ensi silmäys, joka tapasi kalliit piirteet kauan kestäneen eron jälkeen, oli pitkä ja hellä kuin hyväily, ja riemu loisti kummastakin.

Kesä oli entisiä hiljaisempi Helyvaarassa. Vieraita oli vähemmän, ja Vellamolla ja Finnillä enemmän aikaa kahdenkesken oloon. Elämänhalun puuska oli temmannut molemmat, ja he olivat aivan väsymättömiä retkeilemään. Milloin oli päämääränä haukanpesän tutkiminen Taivaskummulla, milloin punaisen Suomenlumpeen löytö Niinijärvestä, toisinaan matka vei Salmelan kartanoon tutustumaan sen uusiin vaunuhevosiin, toisinaan taas Haapa-aukean viheliäiseen torppaan, josta oli kuollut äiti.

Vaarallisia nuo matkat olivat, jos elämän ihanne on sydämen arkinen rauha. Joka hetki Finnin rakkaus uhkasi murtaa patonsa ja tulvehtia ilmoille keväisessä voimassaan.

Mutta Finn oli luvannut itselleen alkaa eräästä tunnustuksesta
Vellamolle. Rakastetun piti tuntea joka soppi hänen luonteessaan. Ja
Biancaa oli niin vaikea tuoda tähän ympäristöön. Sitäpaitsi — olihan
huominenkin päivä heidän.

Ystävykset suunnittelivat tulevaisuutta. Vellamo oli perustava kansan-lastentarhan Ritva-kylän pienokaisille. Sellainen olisi tarpeen, suurin osa äideistä kun kävi tehtaan työssä. Finn myönteli tuumiin mutta kulmakarvat olivat hiukan vastahankaisesti koholla. Pikunhan piti muistaa, että nuo aikeet olivat vain tuulentupia. Finnin rinnalla hänen paikkansa tietysti tuli olemaan ensi vuonna.

Syyskuussa nuoren eläinlääkärin oli määrä siirtyä maaseutukaupunkiin, jossa hän oli saanut viran. Sitä ennen hän totisesti oli viettävä häänsä Vellamon kanssa.

Tulevasta talvesta puhuen Finn kerran pari lausui vahingossa sanan ’me’, aivan kuin jo olisi sovittua, että Vellamo oli oleva hänen toverinsa uudella paikkakunnalla. Tyttö punastui ja lapsuudenaikainen itsepintaisuus nosti taas päätänsä. Laveasti ja varmalla äänellä hän alkoi esittää tulevia hommia lastentarhallansa ja katseli niin lujasti Finniä silmiin, kuin ei hän haluaisi olla missään tekemisissä suloisten puoliviittausten kanssa. Mielessään hän harmitteli: »Jos minua rakastat, niin sano se suoraan! Kauttarantaisuus on vaivaista.»

Poika rukka oli pälkähässä. Mutta hänen avuksensa tuli tenhoisa ilta.

Uupuneina toverukset palasivat retkeltä Haapa-aukean torpalle. Rusko lepäsi hehkuvina untuvina honkavyön takana. Lehmus kukki toista kukkasatoaan aidan vieressä, jonka portaasta tulijoiden juuri piti astua kotipihaan. Pehmyt pensaikko kukki metsän puolella avaten helmansa polulle, jolla Vellamo seisoi valkeassa kesäpuvussaan. Finn seisoi portaalla auttaakseen häntä aidasta. Lehmus tuoksahti, luonto tuntui pidättävän henkeään illan pyhässä. Nuortenkin henki salpausi. Mahdotonta oli Finnin oleva jättää sulkematta syliinsä tyttö, jonka silmät säteilivät tuolla oksien alla. Pikku tiesi, ettei hän koskaan jaksaisi kulkea Finnin ohi, joka häntä odotti, ja kuitenkin hänen täytyi portaalle nousta. Sekunnin vielä hän viivähti.

»Tohtori, täällä on sähkösanoma, joka jo pari tuntia sitten joudutettiin tohtorille asemalta», touhusi samassa keittäjän ääni, kun hän matkallaan jääkellariin näki portaalla seisojan.

Kesti hetken ennenkuin lumous jätti molemmat nuoret. Sähkösanoma? — tietysti Finnin isältä. Nyt on jotain tolaltaan. Pahan aavistuksen valtaamina he kiiruhtivat juoksujalassa sisään.

Kapteeni oli saanut halvauksen. Finnin oli riennettävä kotiin.

Laiva lähti yötä vasten, ja menijä laittautui matkakuntoon. Oli heitettävä kiireiset hyvästit, myös Pikulle.

He seisoivat kuistilla yön valjussa valossa laivaa odotellen. Finnin silmät olivat niin puhuvat ja kysymyksiä täynnä. Mutta Vellamo ei voinut peittää levottomuuttaan vanhasta ystävästään, ja hänen kaunis katseensa vastasi kuolemanvakavana: »Ei nyt. Nämä hetket eivät ole meidän, vaan isäsi.»

Olipa tytönkin silmissä kysymys: »Eikö minun paikkani nyt ole sedän tautivuoteen vieressä?»

Mutta laiva saapui, ei ollut aika tulkita tekemättömiä kysymyksiä. Nuoret riensivät rantaan. Ainoa purkaus, 'Vellamo’, väreili Finnin huulilla, ja hän tunsi ettei muuta tarvittu. Mutta toinen nimi — ’Bianca’ — taisteli etusijasta tunnustuksen oikeudella. Kun nuorukainen viimein riistäytyi vanhan lupauksen ikeestä kuumassa kuiskauksessa »Vellamo», häipyi hänen äänensä laivan vihellykseen ja potkurin töminään. — Heidän viimeiset katseensa olivat kuin hukkuvien jäähyväisiä.

Niinpä nuori tohtori matkusti yksin, kuten oli tullutkin. Isän luona öitä valvoessa hiipi alakuloisuus ruumiillisen väsymyksen kintereillä Finn kysyi itseltään, oliko heidän suhteessaan mitään muuttunut, oliko hän nyt lähempänä Vellamoa kuin kuluneinakaan tuskan vuosina. Hänen päänsä oli raskas, eikä hän tiennyt mitä vastata.

Parasta juorutietä Finn jo oli saanut sanoman, että Vellamo Vaski muka oli kihlautunut opettajana ollessaan pitkän Toivo Lingen kera. Ensin hän nauroi huhulle ja tunsi entistä lämpimämmin, että Pikku oli hänen omansa ei kenenkään muun. Mutta vähitellen hiipi tarmoton epäluulo sydämeen, ja hän soimasi mielessään Vellamoa, joka oli aiheuttanut tuon väärän huhun. Finn oli kauan kiusannut itseään syytöksellä hetken horjahtamisesta uskollisuudestaan. Ja lopuksi — oliko Vellamo häntä valkeampi? — Vaikka hän oli aikonut kirjoittaa tytölle, niin hän nyt tunsi toivonsa liian köyhäksi kestääkseen ratkaisun vaihtoehdot.

Sitä katkerampana nuorukaisessa kapinoi ajatus, ettei Pikku ollut täällä, hoitamassa kapteenia, vanhaa, uskollista ystäväänsä. Kuin vieras hän pysyi poissa edes kysymättä, tultiinko Finnin kodissa toimeen. Millainen sydän hänellä oikein oli? Kuka hänet tunsi? Lastentarhaa hän nyt vain piti elämänsä kruununa!

Naisellisempi oli Karen Hansen, joka varmaan ei koskaan ollut muusta uneksinut kuin kosijoista. Uhkamielisesti Finn jo päätti, että kunhan vanhus hiukan toipui, hän kävi noutamassa morsiamen isänsä kotimaasta, Karenin, joka häntä muisteli.

Kuuluu näet asiaan, että tanskalainen tyttö silloin tällöin oli pistänyt mukaan kirjelipun Finnille, kun kauppias Holgersen kirjoitti veljelleen Helsinkiin. Viime kerralla Karen oli vallattomasti vakuuttanut, että hän tulevana kesänä saapui matkailijana Suomeen, päämääränä ei enempää Imatra kuin Aavasaksakaan, vaan Finnin tapaaminen. Sillä hän tahtoi itse tulla katsomaan, uskoiko Finn todella ettei Karen ollut koskaan luullut hänestä mitään pahaa, ei koskaan.

Vähän tämän jälkeen sattui, että fyeniläinen metsäherra saapui Kööpenhaminaan Karenia koskinaan. Niinpä seuraava kesä todella oli saava nähdä Karenin miehineen Suomessa, päämääranä ei Finnin, — oi niin — vaan juuri Imatra ja Aavasaksan näkeminen. —

Pysyvää vetovoimaa Karenin muistolla ei ollut Finnin sielussa. Oli toinen kuva, joka sen täytti öin ja päivin.

* * * * *

Joka aamu Vellamo kävi laivalla — varmasti oli saapuva kutsu hänen tulla setää hoitamaan, Finnin isää. Sitä ei tullut — Ellei Vellamo niin palavasti olisi halunnut jotain enempää, hän olisi aikoja itse tarjoutunut hoitajaksi tuttuun taloon. Nyt kainous — tai ylpeyskin — esti hänet.

Pikku rukka kalpeni ja kuihtui jälleen. Häntä yskitti vähimmästäkin vilustuksesta, ja pistokset uudistuivat heikentämisen mukana. Kun hän oli hautonut murhettaan yksinäisessä huoneessaan, sai hän itkukohtauksia, jotka päättyivät taintumiseen.

Voiko mies olla noin julma leikittelyä — voiko Finn olla? Miksi hän ei surussa tarvinnut Vellamoa vierellensä, kuten niin monessa ilossa? Tyttöä pyörrytti — varmaan Finnillä ei ollut sydäntä ensinkään.

Isän huoli tyttärestänsä kasvoi. Syytä hänen tilaansa ei ollut vaikea arvata. Parempaa tehtailija oli uskonut Finnistä kuin tulla leikkimään tytön kanssa, jota ei aikonutkaan pyytää. Kööpenhamina oli miehen pilannut.

Jumalan kiitos, Vellamon ei toki tarvinnut yhden kosiskelijan vuoksi huokailla. Sen näköinen tyttö todella oli ja senpä näköinen isänkin asema tässä maailmassa. Mutta ensin oli terveys pelastettava.

Varsin kuohuksissaan tehtailija parilla sanalla viittasi tohtori Vehkarannalle Vellamon taudin syistä. Lääkäri oli siitä kiitollinen, siten hän parhaimmin voi säännöstellä järkiperäisen hoitotavan.

Hän oli tuntenut mielenkiintoa potilastansa kohtaan jo ensi tutustumalta, jolloin hän lähetti tytön ulkomaanmatkalle äidin kuolinvuoteen äärestä. Paitsi tytön kodissa, jossa tohtori oli ahkera vieras, hän oli välistä tavannut hänet sairaskäynneillänsä mökeissä. Finnin tullessa Helyvaaraan tohtori kuitenkin antoi harrastuksensa kartanon neitiä kohtaan haipua.

Sitä innokkaammin lääkäri nyt ryhtyi Vellamon parantamiseen. Hän lausui, että tytön piti saada työtä, joka veti ajatukset pois surusta. Koska sairaanhoito häntä viehätti ja hän oli siihen pätevä, oli hyvä että hän seurasi tohtoria tämän sairaskäynneillä ja otti joitakuita lievempiä tapauksia vastuulleen.

Tehtailija katsahti määräyksen antajaan, joka hymyili hiukan ivallisesti: »Niin, niin, se tulee olemaan hyvätyö erityisesti myöskin minua, korpienne erakkoa kohtaan.»

Hän jatkoi: »Tämä loppukesän ihanuus on kuin vartavasten suotu Vellamo neidille. Hänen tulee olla ulkona mahdollisimman paljon. Luvallanne tulen noutamaan häntä ajeluille ja kävelylle niin usein kuin on tilaisuutta.» Hän lisäsi melkein uhkaavasti: »Mutta ellei Vellamo neiti halulla ole seuranani, puhukoon heti selvää kieltä. En — vakavasti puhuen — tahdo heittäytyä alttiiksi samalle taudille, josta meidän tulisi parantaa tyttärenne.»

Tohtori hymyili taas ivallista hymyään Tehtailija katseli hänen hiukan karkearakenteista komeuttaan ja oli mielessään pakotettu antamaan arvoa tuolle kulmikkaalle mutta lujalle miehekkyydelle. —

Kesä kului loppuun, ja syys jo punasi Helyvaaran rinteet. Suunnitelman mukaan alkoivat Vellamon säännölliset sairaskäynnit ympäristön tölleissä. Ajatukset vain tahtoivat paeta toisen sairasvuoteen luo — kauas pääkaupunkiin.

Kapteeni Holgersen oli yhä puhumaton halvauksensa jälkeen. Finn päätti toteuttaa jo ennen punnitsemansa aikeen: alkaa lueksia varsinaista lääkärintutkintoa varten. Isäänsä hän ei missään tapauksessa hennonut jättää. Niin hänestä tuli sairastuvassa istuja, ja turhaan koettivat useamman kuin yhden tytön pitkät katseet houkutella erakkoa seuraelämään. Finn tunsi kodissaan olevansa ikäänkuin lähempänä Vellamoa.

Rauhaa tuo muisto ei suonut sydämelle. Kevyintä oli, kun hän pakeni unelmiin, joihin ei itsekään uskonut.

Astuisipa tuossa Pikku hiljaa sairashuoneeseen tädin sijasta, hoitajapuvussaan, työntäisi Finnin hellävaroen tuolilta ja asettuisi itse hoitelemaan vanhusta. Täällä isän tautivuoteen ääressä eivät heidän kahden sydämet enää olisi toisiltaan piilosilla.

Välistä poika odottamalla odotti, että isä puhuisi. Silloin hän varmaan lausuisi sanan ’Pikku’. Hetkeäkään viivyttelemättä Finn rientäisi noutamaan Vellamoa, tahtoi tämä häntä seurata tai ei.

Mutta vanhus ei puhunut. Mihinkään kykenemättömänä hän tuossa makasi, suuresti virkistymättä sisarensa hellästä hoidosta ja poikansa huolenpidosta. Ilman tuskia hän lepäsi. Mutta kuinka ilottomana — hän joka niin nuorekkaasti oli opettanut Pikku ilolintusen »viemään laivansa Espanjaan».

VI.

    Syön, ihmis-syön, mi osaas suruisempi,
    sun, jota syöpi viha, jäytää lempi,
    sun, joka kahleitasi suutelot?
                           V. A. Koskenniemi.

Oli noustu suksilla Taivaskummulle. Tohtori Vehkaranta oli salaa ylpeä Vellamon voimista, jotka jo olivat nuortuneet kuin konsanaan. Hän antoi tytön ponnistella nousussa raikkain poskin, mutta kun hän huomasi Vellamoa todella väsyttävän, hän hyppäsi suksilta ja tuki toveriaan onnellisen hellyydellä, kunnes oltiin laella.

Vesireitit ja peltotilkut paistoivat valkeina lumissaan, eivätkä retkeilijät oikein päässeet selville eräiden näköalan kohtien laadusta. Kompassista otettiin merkit ja päätettiin kotona katsoa asiaa kartalta.

»Tule, Pikku, sitten iltapäivällä meille, niin katsomme karttaa; äiti näkyi olleen leipomapuuhissa, niin että saat tuoretta leipääkin vesikupillesi», huomautti tohtori.

»Tänä iltana minun on otettava esiin sukanparsima-kori pesun jälkeen, niin etten nyt pääse», vastasi Vellamo.

Tohtori pikastui. »Mutta huomenna minulle ei ollenkaan sovi. Vapaapäiväni on tänään, ja sitä enemmän potilaita ja sairaskäyntejä huomenna. Älä siis estele!»

Siihen asia jäi. Tohtori Vehkaranta oli enemmän kuin puoli vuosikymmentä Vellamoa vanhempi ja oli siten — sekä lääkärilliseen arvovaltaansa nojaten — hankkinut itsevaltiaan aseman suhteessaan tyttöön. Monesti Pikku jo oli huomannut itsekkään piirteen toverissaan, mutta sekin kuului niin eheästi tuohon luonteeseen, että siihen oli tyytyminen. Vellamo hymyili huomioilleen — hänestä uusi ystävänsä oli sittenkin auttamattomasti herttainen. Tuntui hyvältä, kun rinnalla oli joku, joka aina tiesi mitä tahtoi ja mitä piti tehtämän.

Vuorelta palatessa poikettiin Lounaan, taloon kahville. Tytär oli ollut Vellamon koulutoveri, nyt yliopistolla lukemassa. Veli, talon nuori isäntä, ei ollut sivistynyt opillisesti, mutta kyllä maahengen mielessä, ja seudun edistyspyrintöjen keskus. Hän näytti vieraille vasta ostamaansa uljasta oritta, johon kaikki ihastuivat.

Vellamon riemastus nousi partailleen, kun isäntä lähtöä tehtäessä ilmoitti Lennon olevan valjaissa kevyimmän, kahden istuttavan reen edessä. »Eihän talosta niinkuin torpasta, hyvä neiti!» nauroi hän.

»Kiitos vain, kyllä neiti jaksaa hiihtäenkin kulkea», vastasi tohtori, joka ei hyväksynyt seuransa menettämistä.

Mutta Vellamoa ei nyt pidätetty, komea ajo oli liian vastustamaton.

Yhä kasvoi lääkärin tyytymättömyys, kun Lounaan isäntä tuontuostakin kiidätti Vellamoa pikku reessänsä hänen kotiahdettansa alas. Tytön nenäliina ja Lennon harja vain heilahtivat. Tohtorilan vanha Kiltti oli lakannut olemasta Pikulle hänen päästyään oikean ajelemisen makuun.

Huultansa purren lääkäri myönsi mielessänsä, ettei voinut kieltää tytöltä tuota uutta huvitusta. Se soveltui erinomaisesti parannusohjelmaan. Mutta yks’ kaks’ tohtori teki matkan kaupunkiin ja palasi sieltä kallisarvoinen venäläinen hevonen muassaan. Kiltti oli myöty.

Lounaan isännän Lennolta säästyivät jaloittelumatkat näistä puoleen.

Tehtailijalle tohtori Vehkaranta tunnusti — sangen tyytyväinen ivahymy huulillaan — ketä yksin paikkakunta sai kiittää uudesta kaunistuksestaan, ylpeästä Plamjasta.

Vellamo ei aluksi aavistanut, minkä intohimoisen rakkauden hän oli saanut syttymään. Oma tuskansa häntä vain alkoi ahdistaa yhä ankarammin ajan kuluessa ilman sanomaa Finniltä. Elpymistä uhkasi jälleen seurata taantuminen.

Tohtorilaan oli tullut uusi asukas, lääkärin kaksoisveli. Tämä kirjoitti väitöskirjaansa, lupaava esteetikko oli valmistumaisillaan tohtoriksi.

Vieras sattui olemaan Holgersenien tuttava ja oli vähän ennen matkaansa tavannut Finnin. Ensi kohtaamalla Vellamo oli päässyt tästä perille ja kutsui pääkaupunkilaisen luoksensa iltahetkeä viettämään.

Tuli paloi takassa, johon silloin tällöin lisättiin räiskähtelevä kuusipuu. Sähkö siivilöi valoansa keltaisen silkin läpi vaaleassa, lämpimästi sisustetussa huoneessa. Vieras katseli arvostellen taideteos- ja jäljennösvalikoimaa seinillä. Niidenkö katselemisesta talon neiti oli saanut henkevän ilmeensä?

Sielukkuuden leima oli todella tullut silmiinpistäväksi entisissä iloisissa lapsensilmissä ja veikeillä huulilla. Se oli surun tuote.

»Miten kapteeni Holgersen voi? Tahdottehan kertoa minulle oikein tarkkaan hänestä, hyvä maisteri Vehkaranta?» oli Vellamon tervetuliaiset.

Pyydetty kertoi. Kapteeni oli viimeisillään. Uuden halvauksen saaneena hän ei ollut näkevä viikon loppua, oli lääkäri sanonut.

Suurin silmin Vellamo tuijotti muistoihinsa. Hänen rakas, hieno, vanha ystävänsä oli kuoleva. Vieläkö hän muisti heidän yhteiset puuhansa ja heidän yhteisen haaveensa? Eikö isän kuolinvuode ollut pakottava Finniä viimein kirjoittamaan? Varmaan oli eroavalta tervehdys hänellekin, Pikulle. Silloin Vellamo vastaisi sydämellisellä kirjeellä, joka Finnin viimein täytyi ymmärtää.

Ajatukset elivät salaperäisinä tytön silmissä hänen istuessaan täytetyllä rahilla tulen paisteella. Nautinnolla kertoja tarkkasi tuota hiljaista näytelmää.

Vaihteen vuoksi vieras aloitti vilkkaan kertomuksen Helsingin taide-elämästä ja päivän tapahtumista, joilla aina on muassaan suuren maailman tuoksu. Eivätpä Vellamon silmät tälle puheenaiheelle välkkyneet. Kertomus palasi siis kapteenin kotiin. Finnin nimeä mainittaessa tytön katseessa poltti salattu jano. Mutta kun tarina viipyi talon vanhoissa muistoissa, joita maisteri Vehkaranta parhaansa mukaan väritti, kuunteli Pikku hymyillen, ja tuhannet mielialat heijastelivat kasvoilla.

»Onko veljeni täällä?» kysyi lääkäri alhaalla tehtailijan työhuoneessa.

»On, mutta hän nousi heti yläkertaan tyttäreni pakeille.»

»Sielläkö hän on? Hän tuli kello viisi, ja nyt on kello kahdeksan.»
Tohtorin äänessä kyti jotakin.

Hän lennähti portaita ylös toiseen kerrokseen. Vellamon ovi oli puoliavoin. Liekki hulmahti uunissa punaten hedelmämaljan kristallin ja valkoisen hyasintin pöydällä. Sisällä oli juuri äänettömyys, vielä kaikujen täyttämä.

Veri nousi tulijan ohimoille. Kovasti hän astui sisään ja sanoi kalsean: »Iltaa!»

Uhmaten, kuten ainakin kahden rikollisen paljastuessa, hän katseli vuoroin kumpaakin huoneessa istujaa.

Vellamon hienot kulmat olivat rypistyneet — hän ei pitänyt häiritsemisestä. Maisteri katsahti merkitsevästi tulijaan, kuin tahtoen sanoa: »Minkä suloisen tytön oletkaan löytänyt täältä korvesta, miekkonen.» Kun hän näki veljensä, jonka hän hyvin tunsi, jäi hymy kesken.

»Nytkö jo?» oli Vellamon pahoitteleva hyvästiheitto. —

Miksi maisteri, joka oli tullut Ritvakylään talven viettoon, jo seuraavana aamuna jätti seudun ’Plamjan’ kyydissä, sitä vanha rouva Vehkaranta — eli emäntä, josta nimestä hän enemmän piti — ei ilmaissut.

Tohtorilta sai asiasta tietää vielä vähemmän. Rauhoituttuansa hän vain muutamana päivänä filosofoi tehtailija Vaskelle:

»Voi sitä miestä, joka kerran nimittää tytärtänne omaksensa, jos hänen lempensä verkossa on pienintäkään puutosta. Siitä on Vellamo pujahtava pakosalle, kuten Aino muinoin Väinämöisen pyydyksistä. Setä, olette antanut tyttärellenne kohtalokkaan nimen.»

»Aino Vellamo Vaski — se on Pikun nimi», mumisi mietteissään isä, joka ei tähän asti ollut joutanut aprikoimaan kohtalon salatulta uria.

* * * * *

Mustareunainen kirje kertoi helyvaaralaisille kapteeni Holgersenin kuolemasta. »Painettu joukkoilmoitus», kuiskasi Vellamo katkerasti ja kalveten. Asianomainen osanotonilmaisu oli ainoa, minkä Finn vastaanotti muinaisilta ystäviltään seppeleen ohella, jonka tytönsormet olivat vavisten sitoneet huumaavassa kasvihuoneessa.

Isänsä haudalla nuori lääkäri itki väsyneesti kuin lapsi. — Tälläkin hetkellä Pikku oli jättänyt hänet yksin. Isän elonlangan mukana oli viimeinen yhdysside heidän väliltään katkennut.

Sen tunsi Vellamokin. Hänen viimeinen toivonsa oli ollut, että isän kuollessa Finn oli pakostakin kirjoittava hänelle liikutetusta sydämestä. Pettymys herätti hänessä epätoivon uhmaa, joka puhkesi — hautajaispäivän iltana — valloilleen riemuna: »Vapaalla jalalla, viimeinkin vapaalla jalalla!» Ilo oli niin rajua, että päätyi nyyhkeihin. »Kyllä nyt olen vapauttani käyttävä», sopersi hän kuumin kyynelin. »Luostarinmuureihin olen nuoruuteni kytkenyt. Kun uskollinen setä on poissa, joutavat sortua vanhat alttarit. Kevättuuli ne kaatakoon!»

Kenties kevät jo oli ummulla Vellamon tietämättä. Jos hän katsoi sydämeensä, niin se oli täynnä jotain uutta ja juhlaisaa. Hän ymmärsi yhtäkkiä, miten paljon lääkärinsä häntä rakasti. Oliko hänen omassa sydämessään sijaa suurelle suvelle, hänen tytönunelmiaan helteisemmälle?

Eipä uusi tunne kauan kysynyt lupaa. Se täytti koko hänen olentonsa ja toi kauan kaivatun elämäninnon liittolaisenaan. Vellamon sydän paisui ylpeydestä ihaellun sankarinsa lemmestä, vaikka hän ei olisi sitä hinnalla millään tunnustanut, vähimmin itselleen.

Finnin muistolle kuului kuitenkin jokin uskollinen hellyys, sitä Vellamo ei voinut salata itseltään. Ensi lempi oli hänen sairas lapsensa, jota hän ei voinut hyljätä, vaikka siitä ei ollut onnea lapselle, ei vaalijalle, ei kenellekään maailmassa. — Vellamo oli liian heikko rikkomaan pyhittyneen alttarinsa.

Sitä Ritvakylän nuori lääkäri ei kysynyt. Hän rakasti Helyvaaran neitoa rakkaudella, jonka vain kuolema voi vaimentaa. Kun hän ei enää jaksanut yksin kantaa tunteensa taakkaa, hän tuli Vellamon luo sitä keventämään.

Uljaampi hän oli kuin koskaan ennen, tyyni hellyydessään. — Tahtoihan
Vellamo olla hänen armaansa?

Tyttö säikähti. Kuinka hän voi siihen vastata? Hänet piti ottaa tai jättää, ei kysyä.

Kun hän katsoi miestä edessänsä, tuntui tämä hänestä niin saavuttamisen arvoiselta, että sydän oli kaihosta menehtyä. Hän ojensi ristityt kätensä, ja sielun syvimmästä puhkesi:

»Tahtoisin, tahtoisin sinua rakastaa — olet suuri kuin elämä. Veisit minutkin onnen suuruuteeni.» Hän pudisti päätänsä: »Mutta minä en ole vapaa — koskaan en tule vapaaksi.» Sisimmässään hän tyrskähti itkuun, mutta salpasi sen rintaansa. Tämän miehen edessä ei itketty.

»Et vapaa Holgersenista?» Tällä kertaa ivanauru tuli sydämestä, ja lääkäri päästi kädet, joihin oli tarttunut.

»En vapaa Finnistä, ennenkuin hän on toiseen sidottu.»

»Sittenkö minä kelpaan?»

»Sitten näet minut, Kaarlo, polvillani jalkaisi juuressa. Tahdon kuolla ääntäsi kuullen.»

»Sinäpä sen sanoit — mustasukkaisuudellani kiduttaisin sinut hengiltä.
Ei, itse sinun tulee valita: hänet tai minut.»

»Valita?» Vellamo kohotti kulmakarvojaan kuullessaan moisen vaatimuksen.

»Hänet tai minut!»

Tyttö tuntui kääntävän katseensa sisäänpäin. Saiko todellakin itse valita? — Hymy heräsi hänen kasvoilleen, säteillen vihdoin sen joka solusta.

»Valitsen si — —.»

Joku saapui huoneeseen.

* * * * *

Viikon vierähdettyä merikapteeni Holgersenin hautajaisista, löytyi testamentti. Se oli laadittu pari vuotta sitten. »Koko omaisuuteni kuuluu pojalleni, Finn Ingvar Holgersenille, paitsi niitä pankkitalletuksia, jotka ovat sisareni nimellä, sekä rasiaa, joka on arkistokaapin salalaatikossa. Se kuulukoon henkilölle, jonka nimi on käärössä. »

Finn ei vielä ollut avannut salalaatikkoa. Hän painoi tuttua teräsjousta ja tapasi käärön — saman jota kapteeni ennen niin veitikkamaisesti oli näytellyt Vellamolle. Finn ymmärsi mitä se sisälsi: kallisarvoisen espanjalaisen rannerenkaan, joka oli isävainajan ihana lahja hänen äidillensä — muisto häämatkasta Espanjaan. Rasian kanteen oli kirjoitettu: »Pikku Aino Vellamo Vaski.»

Silmänräpäyksessä Finn käsitti isän haudantakaisen sanoman pojalleen, joka todisti isän jakaneen poikansa unelman. Vielä hänellä oli oikeus suureen onneen, johon vainajan lahja viittasi.

Tuokiossa nuori mies oli lähtövalmiina viedäkseen rasian perille. Hän oli löytänyt taikakalun, joka vihdoin mursi vuosikautisen vaikenemisen lumon. Malttamattomana hän kärsi matkan hitauden. Mitä lähemmä päämäärää hän saapui, sitä riemukkaammin sydän sykki. Helyvaarassa oli vastassa vain sointuisia muistoja, siellä oli taas löytyvä vanha tuttavallisuus, kaikki katkera oli lääkittyvä, heidän kesänsä oli kyyneleistäkin puhkeava.

Ratkaisu oli jo kajahtamassa Vellamon huulilta — hän oli valitseva ystäväkseen tuon uuden. Silloin Finn seisoi lääkärin takana, ääneti tulleena.

Finn — helein poskin, mielenliikutuksesta värisevin huulin, syvin, armain silmin. Vellamo ei voinut riistää katsettaan näystä. Oli kuin aurinko olisi puhjennut ankealle kulolle. Hänen sairas lapsensa voi jäädä eloon.

»Valitset kenet?» Vasta silloin tohtori Vehkaranta huomasi jonkun seisovan takanansa. Hän väistyi syrjään ja näki, miten nuo kaksi katselivat toisiansa. Sokea hurjuus kuohahti hänessä, mutta väkivalloin hän malttoi mielensä. Hän kuiskasi viehkeästi: »Pikku, valitse!»

Tyttö katsoi häneen, kuninkaaseensa. Avuttomuus oli vaivuttaa hänet hervottomaan itkuun, mutta hänkin hillitsi itsensä.

»Tehkää kuten itse haluatte», sanoi hän väsyneesti ja istahti uunirahille selin toisiin.

Kuin puukot iskivät miesten katseet yhteen, viha ja veri niissä paljastui.

Vellamo oli tuntenut sen ja hypähti pystyyn. »Ei väkivaltaa», sanoi hän lujasti, »— olen sen joka kaatuu!»

Lääkäri kääntyi päin häneen. Sanomattomalla katseella hän hyvästeli tyttöä. Hellästi — ei masentuneena vaan voitonvarmana — hän kuiskasi: »Aino Vellamo, siis minun.» Hän kaatui.

Tohtori Vehkaranta oli luodilla lävistänyt ohimonsa.

Talo joutui jalkeille. Mutta Finn seisoi järkkymätönnä kuin ukkosen tehtyä tuhonsa. Kohtalo kulki kulkuansa, toivon päivä oli seestyvä. Sen kullassa hän vielä oli näkevä valkopukuisen morsiamensa.

VII.

    Kuta vuotin kuun ikäni,
     kuta puolen polveani,
    Vellamon vetistä neittä,
    veen on viimeistä tytärtä,
    ikuiseksi ystäväksi,
    polviseksi puolisoksi,
     se osasi onkeheni,
    vierähti venoheseni,
    minä en tuntenut piteä,
    en kotihin korjaella,
    laskin jälle lainehisin,
    alle aaltojen syvien.
                       Kalevala.

Hermosairaudesta ja pyörtymiskohtauksista hitaasti toipuvana Vellamo lepäsi valkoisella vuoteellansa. Ellei Finn ollut lähettyvillä, niin hän houraili, että tämä makasi verissään hänen jalkainsa juuressa. Mutta kuumeen kourissakin hän oli tarkka siitä, ettei ystävä saanut pidellä hänen käsiään. Suurin, viisain silmin hän kertoi: »Olen sen, joka kaatuu.» Ja hän koetti nyökäyttää päätään pikkuvanhalla ilmeellä.

Annettiin sairaan olla olojaan häiritsemättä. Mutta kun ulkona räystäät tipahtelivat, aurinko pilkisti ystävällisesti huoneeseen, ja toipuva jo sai istua lepotuolissa osan päivästä, alettiin hänelle varovaisesti puhua tulevaisuudesta. Oli niin luonnollista että hän ja Finn kuuluivat toisilleen.

Isä, kutsutut lääkärit, koko hänen ympäristönsä vain hymyili Pikun luulolle, että lupaus sitoi hänet pois lähteneeseen. Finnin ja hänen tuli nyt sovittaa kaikki, mitä olivat toisiaan vastaan rikkoneet. Vellamon velvollisuus oli parantua ja pakottaa menneisyys unhoon. — Tottelevaisesti hän antoi toisten määrätä puolestaan, ja tyynessä elämässä saatiin hänen terveytensä yhä edistymään.

Uskollisimmin istuivat sairasvuoteen vieressä Finn, isä sekä mäkituvan pikku Aini. Vaikka tyttö oli vasta kahdeksanvuotias, ei häntä saatu luopumaan rakkaan emäntänsä luona valvomasta. Vasta kun kaulaan uurtui pehmeä juova leuan alle paljosta pään nuokahtelemisesta, ja kirkkaat, ruskeat silmät väkisin painuivat umpeen, hänet saatiin lähtemään levolle.

»Pikku ystävä — olethan oma ystäväni?» sanoi Finn kerran iloisena aamutervehdyksenä Vellamolle astuessaan huoneeseen.

Sairaan otsa väreili, arvostelevat rypyt olivat vaistomaisesti nousemassa sille. Finn oivalsi syyn: hän ei saanut sanoa omaksensa morsiantaan, ei edes omaksi ystäväksensä vanhaa toveria. Sillä tytön uhkasi jälleen vallata piintynyt päähänpisto, että hän oli kuolleen oma.

Kuin autuutensa puolesta Finn tästä lähin varoi sanomasta sanaa »minun omani» rakastetullensa.

* * * * *

Tehtailija Vasken piti tehdä matka Pietariin, jossa hänen ensimmäinen esimiehensä ja liikemieheksi kasvattajansa vietti 75-vuotisjuhlaansa. Liikeasiat kehoittivat samalla viipymään kaupungissa moniaita päiviä, joten tehtailijan oli hieman vaikea päättää matkansa toimeenpano. Vellamon lupaava tila poisti kuitenkin isän arvelut, etenkin kun Finn jäi tytön tueksi.

Rattoisassa kotipiirissä vietettiin lähtöilta. Tämä oli nuorten suuri päivä, jolloin he vaihtoivat sormuksia.

Ja he vaihtoivat sydämiensä tarinan. Vellamo sai kertoa, että hän oli rakastanut Finniä ensi hetkestä, ensi kesän tapaamasta Helyvaaran laivarannassa. Ja pyyhkäisty oli Biancan nimen varjo sulhasen mielestä. Sees oli nyt heidän välinsä.

Huhtikuinen aurinko kimalteli sulavilla ojanreunamilla, kun Finn seuraavana päivänä taittoi pajunoksia ’kissoineen’ Vellamolle. Kun hän palasi sairaan luo, nukkui tämä vielä päivälepoaan.

»Isä, missä on isäni?» kysyi tyttö havahtuessaan, muistamatta heti, että tämä oli eilen lähtenyt matkalle.

Finn naurahti iloisesti, ja hänen huuliltaan luiskahti: »Isä on poissa, tällä kertaa olet vain Finnin oma.»

Morsian katsoi häneen kauan. Juuri potilaan nukuttua näki, miten paljon hän oli vahvistunut. Hermot olivat levänneet, nyt hän jaksoi ajatella ajatuksen loppuun.

Vellamo näkyi miettivän pitkään. »Olen sen oma, joka kaatui», sanoi hän juhlallisesti. Hän irroitti sormuksensa. Vain setä Holgersenin lahja jäi välkkymään ranteeseen.

Tuhannet vastaväitteet kumpusivat sulhasen sydämessä. Mutta ainoakaan ei tuntunut kelpaavan nyt, kun he kaksi olivat katse katseessa kohtalonsa tuomittavina. Myrskyn nostaessa Finnin sielua hänkin kirvoitti sormuksensa. Tuossa ne lepäsivät yöpöydällä rinnakkain, mitättömät onnen hylyt.

Finn halusi syöstä ulos korven helmaan, mutta hän ei voinut jättää yksin tuota hentoa.

»Oma Pikkuni, pieni ystäväni, ole vahva!» sanoi hän polvillaan vuoteen vieressä.

»Olen, olen», vastasi tyttö katsoen Finniä niin äidillisen lohduttavasti ja silitteli hänen poloista, kuumaa päätänsä.

Kuume palasi Vellamoon, se kohosi ikäpuoleen ja yltyi yhä yöllä.

Lääkäri oli huonolla tuulella. Mistä moinen joutava taudinkäänne, juuri kun vaara oli voitettu kaikkein taiteen sääntöjen mukaan? »Neiti näyttää itse välttämättä haluavan pahinta», sanoi hän terävämmin kuin aikoikaan.

Salainen hymy oli sairaan vastaus. Hän tahtoi kuolla.

Kun Vellamo vuorokausien vieriessä makasi puolitiedottomana, istui Finn yhä hänen vieressään. Ilmeisellä kateudella hän katsoi kärsivää.

Lääkäri tuli. Finn astui varpaillaan hänen luokseen. »Luuletteko, tohtori, hänen piankin pääsevän pois?» kysyi hän tuttavallisella äänellä.

Tohtori tuijotti oudosti kysyjään. Oliko mies tullut hulluksi — toivoiko nyt sulhanenkin neidin kuolemaa?

Niin, kun Pikku pääsi vapaaksi, oli oleva Finnin vuoro. Jos he eivät saaneet elää yhdessä, niin toki yhdessä kuolla.

Taas istuuduttuaan asemilleen nuori mies vaipui ajatuksiin kuolemasta.
Mikä ihana lahja kuolo olikaan — tuo syvä lepo ja hiljaisuus.
Maailmassa ei ollut mitään, jota olisi voinut verrata sen kauneuteen.
Kas, kun jotain niin pyhää voi olla olemassakaan, elämä kun oli niin
perin matalaa.

Kunnioitus, kiitollisuus Jumalan suuruutta kohtaan paistoi siinä kirkkaassa katseessa, jonka Finn kohotti. Se kohtasi Vellamon silmät. Sairas herännyt, vapaana hourailusta.

»Mitä ajattelet, Finn?»

»Kuolemaa.»

Vellamo näki, että hänen ystävänsäkin toivoi eroa elämästä. Hän ymmärsi ettei toisin voinut olla. Vasta nyt tytölle selvisi, kuinka väärin oli haluta jättää maailma. Elämä oli Jumalan suuri tarkoitus, ei saanut olla uskoton Hänen tahdolleen.

Sairas otti Finnin käden. »Mutta meitä tarvitsee tämä elämä.»

Nähdessään toverinsa jännittyneen katseen tyttö lisäsi ponnistuksella: »Isänmaa tarvitsee työmme. Muistathan, Ritvakylän pitää saada lastentarha, jota minä johdan, ja sinä, Finn, tulet valmistuttuasi tänne köyhäinlääkäriksi. Ajattelehan — —»

Mutta hoitajatar saapui keskeyttäen puheen. Se rasitti potilasta.

Vellamon mielijohteesta kehittyi kokonainen ajatusmaailma. Nuoruuden innolla nuo molemmat rakensivat toivon tupia. Kauniita ne laadittiin, eivätkä ne olleet paljaita tuulentupia kuten kesällä tytön niitä kyhätessä ihailijansa epätoivoksi. Ne olivat asialliselle pohjalle perustettua.

Miten uusi innostus virkisti Vellamoa! Kun tehtailija joutui kotiin keskeyttämältään matkalta, niin lääkärillä oli jälleen hyviä toiveita hänen tyttärensä paranemisesta.

Viikon verran nautittiin talossa ilon aikaa. Kyllin jo oli kärsitty pelkoa, nyt jokainen tarttui hartaasti toivoon.

Päivä päivältä Pikku tuntui vahvistuvan. Vilkastunut hän todella oli, ja itse hän arveli väsymyksensä johtuvan vain nopeasta toipumisesta.

Finn alkoi järjestää tulevana syksynä alettavan lastentarhan asioita.
Siitä toivottiin paljon laiminlyötyjen koti- ja kasvatusolojen apuna.
Hän puolestaan oli aluksi menevä Saksaan opiskelemaan, sillä nyt piti
lääkäriksi valmistumisen tapahtua nopeaan.

Kukaan ei ollut iskuun valmistunut, kun Vellamo — paripäiväisen rykimisen jälkeen — sai verensyöksyn. Lääkäri selitti hänessä puhjenneen keuhkotaudin. Se oli kiitävää laatua.

Pienoinen Aini, joka niin monesti oli ilahduttanut sairasta hymyillään, ei voinut pidättää kyyneleitään kuullessaan, että Pikku täti oli eroava heistä.

Lempeästi Vellamo silitti nyyhkijän päätä. »Nyt emme saakkaan lastentarhaa Ritvakylään, Ainiseni», sanoi hän miettivästi. »Se on sinullekin koko suru, rakas lapsi, eikö niin?»

Patruuna Vaski oli ollut aikeissa perustaa sairaalan tehtaalleen. Nyt kun se tulisi pystytettäväksi tyttären muistolle, sen piti voittaa vaativatkin suunnitelmat. Finn, tuleva köyhäinlääkäri, oli ottava sen hoitoonsa, ja rakennettavaan tohtorinasuntoon muuttaisi hänen tätinsä emännöijäksi. — Vellamo jatkoi pienelle ystävälleen:

»Mutta tohtori setä varmaan perustaa omaan, uuteen pirttiinsä pienen lastenseimen. Siellä sinä, Aini tyttö, sitten olet vanhan täti Holgersenin nuorena apulaisena — olethan?»

Pienokaisen kyyneleiset silmät loistivat. »Olen!» vakuutti hän. »Sitten kerron joka päivä lapsille kauniita satuja — sinusta, Pikku täti.»

»Ja ’Aino-koti' tulee seimen nimeksi», lisäsi Finn. Mutta hänen mieltään ahdisti elämisen tuska, jota hän ei saanut kieltäytyä kantamasta.

Varhaisen kevätaamun hämyssä Vellamo katseli huonettansa. Siitä oli kohta tuleva kuolintupa. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kuin armas äiti oli haaveillut tämän suojan tulevan hänen tyttärensä morsiuskammioksi.

Tuossa nukkui Finn epämukavasti tuolillaan, väistymättä sairaansa luota, jonka hän tiesi voivansa kadottaa hetkenä minä hyvänsä.

Vieressä välkkyivät Finnin ja Vellamon sormukset yöpöydällä, jonne ne kerran oli laskettu. Kukaan ei ollut tohtinut niihin koskea eikä kysyä, mitä merkitsi, ettei niitä pidetty sormessa.

Vellamo katseli kauan sormuksia. Hän alkoi ymmärtää jotakin.

Toisen sormusta hän oli kantanut, vaikka Kaarlo oli kuollut vieden hänen lupauksensa kerallansa hautaan! Ehkä Jumala näki, ettei hän lopultakaan olisi kestänyt lujana yhteistyössä Finnin rinnalla, ehkäpä tuo sormus vielä kerran olisi kietonut hänet paulaansa. Siksi Vellamo kutsuttiin pois. — Miten suloista oli paeta Isän kotiin vielä syytönnä. Hän ei ollut ansioton kuolon onneen, olihan hän koettanut elää.

Kuumehoure palasi, mutta ei tuskallisena. Niin omituisen kuulaassa valaistuksessa sairas näki elämänsä. Aivan selkeäksi se leimahti. Kaikkialla oli Finn. Pitikö Vellamon taas valita sydämensä ystävä?

Vielä kerran oli valinta vapaa — nyt kun hänen sielunsakin oli vapaa elämän virran paineesta. Ei lupaus eikä kuolema sitonut hänen lempeänsä. »Finn!» sanoi hän riemuisen päättävästi.

Kuiskaus sai nukkuvan toverin heti valppaana vuoteen ääreen. Houre katosi Vellamon mielestä. Kirkkain silmin hän katseli Finniä.

»Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.» Hän antoi viimeisen hymynsä
Finnille.

Toivon välähdys katseessa tämä kumartui vuoteen yli — kenties ruusuposkinen sairas jaksoi toipua?

Vellamo pudisti päätänsä äänettömälle kysymykselle. Sitä hän ei ollut tarkoittanut.

»Katso, rakas, olenhan koettanut elää», selitti hän.

Ja Finn tunsi, että hän oli saanut Pikkunsa pitää. Kun kiitollisuuden kyynelsumu selkeni hänen silmistään, ei Vellamo henkinyt enää.

Yksitellen talon väet kokoontuivat suruhuoneeseen. Nukkuvan enkelin lailla lepäsi siinä heidän lemmittynsä, Finnin toivo, ensi aamunsäteen kullatessa hänen valkoisen pukunsa ja nuo sädehtivät hiukset.

Aino Vellamo Vaski oli kuollut.

Kuin juhlistava hymni, elämisen tuskan voittava, kaikui Finnin sydämessä: »Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.»