language: Finnish

ONNEN TÄHTI

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä

Mukaelma [Sakari Rissanen] A.E. Scriben »Ma Étoilesta»

Kuopiossa, U.W. Telén & C:o, 1909.

HENKILÖT:

KERKKONEN, tehtailija.
HERTTA, hänen tyttärensä.
EETU Aarne, Hertan serkku.
PEIPPONEN, Kerkkosen naapuri.
SIRKKA, palvelija.

Kuopiossa 1909.

Vierassali Kerkkosen asunnossa maalla. Tausta- ja sivuovi. Akkuna.
Uuni. Kirjoituspöytä, nojatuoli, y.m.

ENSI KOHTAUS.

Kerkkonen. Hertta.

KERKKONEN (istuu kirjoituspöydän ääressä ja lukee kirjettä, jonka luettuaan heittää suuttuneena pöydälle). Sitäpä en olisi ikinä odottanut! En kuuna kullan valkeana!

HERTTA (tulee taustalta). Mistä on kysymys, rakas isä?

KERKKONEN. Kirotusta oikeusjutusta lankoani, Aarnetta vastaan, jutusta, jota on jo jatkunut kymmenen vuotta. Voitin sen viime oikeudessa, mutta nyt on ylempi oikeus sen ratkaissut…

HERTTA. Millä tavoin?

KERKKONEN. Minun häviökseni! (Nousee kävelemään.)

HERTTA. Niinkö?

KERKKONEN. Mutta sellaiseksi sitä ei voi jättää! Käsitäthän? Minä olen mies, joka ei peräydy. Tänään vielä kirjoitan siitä kaupunkiin uudelle asianajajalle.

HERTTA. Siis seitsemännelle järjestyksessään.

KERKKONEN. Minä vetoan. Päätös on saatava kumoon, vaikka se kestäisi vielä kymmenen vuotta lisäksi.

HERTTA. Isä, suuriko tuo alkuperäinen käräjöimissumma olikaan?

KERKKONEN. 50,000, ei enempää. Käräjöidessä on se kasvanut kaksinkertaiseksi.

HERTTA. Ja kasvaa edelleen, kuka ties miten suureksi.

KERKKONEN. Mistä minä tiedän! Kenties 200,000! Minusta nähden vaikka vieläkin suuremmaksi!

HERTTA. Kuten käykin. Olethan sinä rikas, eikö totta, isä? Ja yksi ainoa tytär, sinua ja rikkauksiasi hellästi hoitava sinulla vain on. Ja kuitenkin, isä, sinä et ole onnellinen tuon oikeusjuttusi takia?

KERKKONEN. Se on totta.

HERTTA. Varsinkin kun ottaa vielä huomioon ne huolet ja harmit, joita tuo rahasumma on kymmenenä riitavuotena tuottanut. Ovatko nuo 50,000 rikkaalle Kerkkoselle niin kovin kallisarvoiset?

KERKKONEN. Eivät. Mutta enhän minä, ollessani oikeassa, voi peräytyä.

HERTTA. Kaikki riidanhaluiset sanovat samaa.

KERKKONEN. Minä en voi sietää Aarneen voiton iloa!

HERTTA. Mitä hän voittaisi? Eikö hänkin ole menettänyt aivan yhtä paljon?

KERKKONEN. Oma asiansa! Mitäs käräjöi! Olisi tullut luokseni ja myöntänyt minun olevan oikeassa. Minä puolestani olisin luopunut noista 50,000 markasta, enemmästäkin, jos olisi tarvittu.

HERTTA. Hän on yhtä itsepäinen kuin sinäkin.

KERKKONEN. Paljon pahempi! Muistatko hänet?

HERTTA. Muistan hänet vain tuollaiseksi herttaiseksi sedäksi, joka lahjoitteli minulle somia nukkeja, jotka taas hänen poikansa, Eetu serkkuni, särki.

KERKKONEN. Niin, te serkut olitte aina keskenänne kinassa.

HERTTA. Siitä huolimatta olin minä hänelle hyvä. Tuon ilkeän oikeusjutun takia vain pitää herttaisia sukulaisiaan kohdella kuin ventovieraita, melkeinpä kuin vihollisiansa.

KERKKONEN. Ja syystä! Mitäpä sinä muutoin tiedätkään ihmisistä, joita et ole kun lapsena tavannut.

HERTTA. Kuka tietää — ehkä enemmän kuin tuuletkaan.

KERKKONEN (epäluuloisena). Mitä tarkoitat?

HERTTA. Ollessani äskettäin Helsingissä,- esittelöi minulle eräissä tanssiaisissa nuori mies —

KERKKONEN. Nuori mies, sanot sinä?

HERTTA. Niin, ihastuttava, iloinen, omituinen nuori mies ja kerrassaan kelpo tanssija.

KERKKONEN. Vai niin. Ja kuka hän oli?

HERTTA. Aluksi en sitä tiennyt, mutta hämmästyinpä melkoisesti kuultuani hänen nimensä. Eetu Aarne, serkkuni.

KERKKONEN. Niinkö — ja sinä…?

HERTTA. Minä olin tehtailija Kerkkosen hyvin kasvatettu tytär. Minä kohtelin rakastettavaa nuorukaista asiallisen tylysti.

KERKKONEN. Oikein!

HERTTA. Ilkeää ja ikävää se tosin oli. Nyt jälestäpäin olen sitä kovasti katunut.

KERKKONEN. Tunteeko hän sinut?

HERTTA. Varjelkoon, eihän toki! Kielsin lisäksi, etteivät naistoverinikaan mainitseisi nimeäni. Kun hän sitten pyysi minua kanssaan tanssimaan, vastasin minä kylmästi, etten enää sinä iltana tanssinut.

KERKKONEN. Sattuvasti sanottu!

HERTTA. Tietysti! Olenhan minä kuitenkin riitaisen isäni mallikelpoinen lapsi! (Menee hyväilemään isäänsä.)

KERKKONEN. Olet, olet!

HERTTA. Mutta ajattelepas, isä, hänkään ei enää tanssinut, vaan istuutui viereeni ja…

KERKKONEN. Mielitteli sinua!?

HERTTA. Se oli turhaa. Kylmyyteni kielsi sen. Hän kertoili vain matkoistaan. Hän on ollut kaikkialla, Amerikassakin! Sitten sanoi hän matkustavansa tänne, meidän seudullemme. Tiedätkö, miten? Jalkaisin! Oppiakseen siten tarkoin ja kuin työmies konsanaan varsinkin tehdasteollisuutta.

KERKKONEN. Hm!

HERTTA. Ja kaiken sen jutteli hän niin teeskentelemättömästi ja hauskasti kuin vanha ystävä konsanaan. Epäilin melkein, että hän tunsi minut. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä ruokaillessamme uteli hän muilta, kuka minä olin, saamatta selkoa nimestäni. Tuntemattomana siis tein tuttavuutta inhoittavan sukulaiseni kanssa.

KERKKONEN. Häntä edelleenkin inhoten?

HERTTA. Suoraan sanoen: en!

KERKKONEN. Sano minulle suoraan kaikki! Sinä ehkä —? Onko täällä (osottaen sydäntä) jotain olemassa, joka —?

HERTTA. Ei, isä!

KERKKONEN. Kuitenkin hylkäsit sinä hiljattain kolme kosijaa. Miksi?

HERTTA. He eivät miellyttäneet minua.

KERKKONEN. Naapurimme, herra Peipponen, maatilanomistaja…

HERTTA. Ei ole vielä kosinut!

KERKKONEN. Niin, hän on viisas, hän ei miettimättä myö itseänsä. Mutta jos hän ei tulisi, on minulla eräs aije…

HERTTA. Niin minullakin.

KERKKONEN. Sanopas se!

HERTTA. Se on aivan toista kuin sinun aikeesi, isä. Minä luopuisin jutustani setä Aarnetta vastaan.

KERKKONEN. Mitä?

HERTTA. Niin, ja kirjoittaisin hänelle näin: Kunnon veli! Huono ystävyys on pahempi parasta käräjäjuttua. Hämillään. Lähetä poikasi Eetu valtakirjan kanssa luokseni voidaksemme…

KERKKONEN (pilkallisesti). Heittää koko jupakan!

HERTTA. Niin juuri!

KERKKONEN (kuten edellä). Palkkioksi saa poikasi tyttäreni —

HERTTA (nauraa). Isä! Niinkö sanot sinä, joka —!

KERKKONEN (suuttuen). Minä? En koskaan, en ilmoisna ikinä!

HERTTA (kylmästi). En minäkään. Ennemmin sanoisin minä serkulle: olemme eläneet jo tarpeeksi kauan verivihollisina. Se ei käy päinsä. Minä annan sinulle nuo riidanalaiset rahat, 50,000! (Kerkkonen tekee epäävän liikkeen.) Muista mitä äsken sanoit, isä! — Sitten sanoisin: rakentakaamme sillä rahalla taas yksi perhe. — Niin lopettaisin minä jutun.

KERKKONEN. Kuin mikäkin sovinto-oikeus. (Istuutuu.) Onneksi minä en ole sinunlaisesi tyttöhupakko! (Vaitiolo.)

HERTTA. Olet niin vaiti, isä, ja otsasi synkkenee kuin tuolla ukkosta uhkaava taivaankansi.

KERKKONEN (katselee akkunasta). Taasko ukkosilma?

HERTTA. Paha merkki jutullemme!

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset. Sirkka.

SIRKKA (tulee taustalta, huutaen jollekin eteiseen). Sulkekaa akkunat siellä! (Sulkee huoneen akkunan.)

KERKKONEN. Mitä melua sinä taas pidät, Sirkka?

SIRKKA. Melua? Kun tulee sellainen herranilma ja sataa, niin että…
Tuuli särkee akkunat siruiksi!

HERTTA (on mennyt toisen akkunan luo). Tiellä pyrkivät tuulta ja sadetta vastaan ajokalut. Näkyvät olevan naapurimme, herra Peipposen.

KERKKONEN. Todellakin? Onpas se vastoin hänen tavallista varovaisuuttansa. Tulla tällaisessa ilmassa.

HERTTA. Saat ottaa hänet vastaan, isä. Minä en ole vieraspuvussa.

KERKKONEN. En voi! Minun pitää kirjoittaa kaupunkiin tuon jutun takia.
Se vie aikaa. Sinun pukeumisesi —

HERTTA. Vie aikaa sitäkin enemmän.

KERKKONEN. Pyytäköön sitten Sirkka häntä hieman odottamaan. (Kuuluu ovikellon soittoa.)

SIRKKA. Eteiskello soi. (Menee eteiseen, mutta palaa pian.) Siellä on toinen vieras, joku jalkamies, jota sade on pakottanut suojaa hakemaan. Hän aivan valuu vettä — kai hänelle avattanee?

KERKKONEN. Luonnollisesti, oikeuden ja kohtuuden tapaan.

HERTTA. Vieraanvaraisuuden huolehtiminen jää sinun asiaksesi, isä. Minä menen pukeutumaan. (Menee sivuovesta.)

KERKKONEN. Anna vierasten astua tänne, Sirkka. Lämmitelkööt ja kuivailkoot täällä ja jos jalkamiehellä olisi nälkä tai jano —

SIRKKA. Ymmärrän! Kuten ennenkin. Tämä talohan on tunnettu itse vierasvaraisuuden tyyssijaksi. Aina kohteliaita, aina ystävällisiä…

KERKKONEN (vihaisena). Kyllä kai! Minä puolestani olen kuin tuli ja tappurat!

SIRKKA. Kenenkä takia, herra?

KERKKONEN. Itseni, sinun — koko maailman! Vieraita, asioita, käräjuttuja! Minä heitän kohta kaikki huuthelkkariin! Sinutkin! (Menee toisesta sivuovesta.)

KOLMAS KOHTAUS.

Sirkka.

SIRKKA. Hm! Hän on taas suutuksissa! Ihan kuin karhu. Ja kun työmiesparat tulevat tahtomaan rahaa, murisee hän oikealle ja vasemmalle, mutta viskelee rahaa kuin taivas vettä. Outo otus sekin! Menee eteiseen, josta palaa Eetun kanssa.

NELJÄS KOHTAUS.

Edellinen. Eetu.

EETU (taustalta). Huh, huh! Sepäs on vasta sadetta! Kamala ilma kerrassaan!

SIRKKA. Käykää vaan sisään, herra. Täällä saatte lämmitellä ja kuivattaa itseänne. Täällä on lämmin uuni. Niin, ilma on todellakin harmillinen.

EETU. Harmillinen? Oh, minä en harmittele koskaan. Minä olen tyytyväinen ilmaan mihin hyvänsä.

SIRKKA. Kehno se vain nyt on.

EETU. No, aamulla tulee kaunis. Sitäpaitsi on sadetakkini pitävä.
(Heittää kappansa tuolille)

SIRKKA. Todellakin! Te ette ole kovinkaan kastunut.

EETU. Lämmin on siltä tervetullut. (Menee uunin luo.) Missä talon herra on?

SIRKKA. Hän työskentelee kamarissaan.

EETU. Entä rouva — jos sellaista nimittäin on olemassa?

SIRKKA. Rouvaa ei ole, mutta neiti on pukeutumassa.

EETU. Minä siis odotan ja kiitän heitä tuonnempana vastaanotosta. Mutta sinä, joka minua niin ystävällisesti tervehdit — siinä, tyttöseni. (Antaa Sirkalle rahaa.)

SIRKKA (itsekseen). Kultaraha! Ja hän käy jalkaisin!

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Peipponen.

PEIPPONEN (tulee taustalta). Onpas se ilmaa! Istuin kärryissäni kuin kylpyammeessa. Puuttui vain lämpömittari.

SIRKKA. Te tulette sisäänkin kuin mikäkin vedenpaisumus.

PEIPPONEN. Tästä on jälkiseurauksensa.

SIRKKA. Niin, yskä ja nuha.

PEIPPONEN (itsekseen). Juuri parhaiksi juhlallisena kosintapäivänä!
(Sirkalle.) Ilmoita minut neidillesi.

SIRKKA. Neiti on pukeutumassa.

PEIPPONEN. Samantekevää! Vaikka pukeutuukin, voi hän kuulla tulleeni tänne. Mene! Minä sillä välin vähän kuivailen itseäni. Ahaa, paikka onkin jo näen minä otettu.

SIRKKA. Hieno nuori herra suo teille kyllä sijaa. (Its.) Hän ei anna niin äyriäkään. Ja tulee vaunuilla! (Menee sivuovesta.)

KUUDES KOHTAUS.

Peipponen. Eetu.

PEIPPONEN (itsekseen). Nuori, hieno herra? Olisiko hän kenties samoilla asioilla kuin minäkin poloinen, joka jo kaksi pitkää piinavuotta olen miettinyt kosiako vai ei? (Eetulle.) Herraseni!

EETU (kääntyen häneen). Mitä, näenkö oikein? Peipponen!

PEIPPONEN. Eetu Aarne!

EETU (menee hänen luokseen). Mies, jota en ole tavannut kun koulupenkillä muinoin. — Mitä olet puuhaillut sitten erottuamme? Muistelen, että olit varakas.

PEIPPONEN. Kyllä. Isäni oli majatalonpitäjä ja oli tehnyt hyviä kauppoja. Mutta en mielinyt jäljitellä häntä. Ymmärräthän? Innokkaana lukumiehenä tahdoin valita jonkun erikoisemman alan kutsumuksilleni…

EETU. Niin, niistä ei ole puutetta.

PEIPPONEN. Niitä on lujaksikin. Kun en muutoin antaudu mihinkään kevytmielisesti, tutkin ja tutkin noita kutsumusaloja.

EETU. Ja minkä niistä valitsit?

PEIPPONEN. Hm! Havaitsin niissä niin paljon epäkohtia, että päätin kun päätinkin pysyä isäni alalla, olla majatalon isäntä.

EETU. Niinkö?

PEIPPONEN. Niin. Mutta kun olin vihdoin viimeinkin alani älynnyt — silloin saatiinkin seudulle rautatie.

EETU. Ja majatalopuuha ei lyönyt enää leiville?

PEIPPONEN. Ei vähääkään.

EETU. Yleensä ei pitäisi niin tyystin tuumailla kuin sinä.

PEIPPONEN. Minä pureuduin sitten politiikkaan päästäkseni edusmieheksi.

EETU. Ahaa! Minkä vaalipiirin valikoimaksi?

PEIPPONEN. Vaalipiirin! Sepä se! Silloin oli vanha vaalilaki. Minä pyrin porvarissäätyyn. Mutta kun minun oli ensin opittava säätyni suurasiat, hain minä tietoja sieltä ja täältä ja kun olin ne saanut, silloin — tuli yksi kamari!

EETU. Ja ääni ja mies! Ja uudet puolueet!

PEIPPONEN. Niin, neljä puoluetta.

EETU. Mihinkä kuulua — siinä kysymys!

PEIPPONEN. Oikein. Se vaatii vakaumusta, kypsynyttä harkitsemista. Minä kokeilin ja kyselin, urkin ja uskalsin ja lopuksi päätin minä liittyä yhteen niistä, kun — eduskunta hajosi!

EETU. Sitäpä voi sanoa epäonneksi! Ja nyt?

PEIPPONEN. Olen alkanut tuumailun alusta ja päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.

EETU. Siis — minkä?

PEIPPONEN. Niin, siinä olen ollut kahdenvaiheilla.

EETU (nauraen). Pidä nyt vaalissasi kiirettä. Jos menestyä mielit, niin —

PEIPPONEN. Oikein! Siksi olen nyt ensiksi aikonut mennä avioliittoon.

EETU. Aa-h!

PEIPPONEN. Niin. Mutta luonnollisesti on se vaaleista vaikein. Se vaatii vakavaa harkitsemista, kaksinkertaista tuumailua, varovaisuutta joka askeleessa.

EETU. Sittenpä käsitän tämän vierailusi, veitikka. Talossa on tyttö?

PEIPPONEN (itsekseen). Epäilyni oli oikea.

EETU. Onko hän soma, herttainen, sievä?

PEIPPONEN. Oo—n. Luonne taas —

EETU. Lempeä?

PEIPPONEN. Hm! Naapurilla, kuten minä, on niin monta tilaisuutta tarkasteluun. No, voithan itse saada siitä selvän, koska todenmukaisesti olet tullut tänne…

EETU. Itseäni kuivaamaan. (Menee uunin luo.)

PEIPPONEN (Its.). Mies valehtelee. (Eetulle, nauraen.) Siis tulet sinä tänne —? (Istuutuu.)

EETU. Vain onnen tähteni opastamana. Minä seuraan aina tähteäni, enkä piinaa itseäni pitkillä mietinnöillä. Vakaumukseni on tämä: tuolla ylhäällä on olento, joka käsittää ja johtaa kaiken paremmin kuin me itse. Hänen huostaansa jättäydyn minä hetkenä minkälaisena hyvänsä. Tähän asti olen ollutkin huolenpitoon täysin tyytyväinen.

PEIPPONEN. Onko mahdollista?

EETU. Päätä itse! Isäni oli erään perhekäräjän kautta kadottanut kaikki, mitä omisti. Niin ollen ei hänellä ollut minulle penniäkään koulupenkiltä päästyäni. Päätin silloin itse lähteä liikkeelle, ensin Kalifornian kultamaille. Menin Helsingin satamaan. Lähdössä oli kaksi alusta, Bore ja Svea. Molemmat olivat yhtä hyviä. Vaali olisi muille, vaan ei minulle, tuottanut tukalan vaikeuden. Minä heitin ilmaan rahan: kruunu tai risti! Ennustus käski minun astua Boren kannelle. Sillä minä saavuinkin sitten onnellisesti perille.

PEIPPONEN. Ja Svea?

EETU. Eksyi matkalleen. Hukkui tietysti. Siinä näet onnen tähteni. Kullankaivusta kerron vain, että se tuotti minulle parikymmentä tuhatta, joilla palasin kotiini. Summa ei ollut suinkaan suuri, mutta aina jotakin. Suurimman osan annoin niistä isälleni hänen iänikuiseen oikeusjuttuunsa. Lopun mielin sijoittaa…

PEIPPONEN (nousee). Sijoittaa? Oikein — ja se maksoi miettimistä?

EETU. Minulle ei vähääkään. Kirjoitin arpomispapereita, noin kolmen, neljän prosenttisia paperipaloja ja sekoitin ne…

PEIPPONEN. Päässäsikö?

EETU. Hatussani. Nostin lipun. En käsittänyt vähääkään, mitä siihen oli kirjoitettu, mutta annoin rahani huoletta paperini osoittamiin arpomisiin ja voitin — tulin puolen miljoonan mieheksi. Annoin taas rahoja isälleni, mutta itse rupesin matkailijaksi. Matkustan matkustamisen halusta, tahtoen hyötyä ja nauttia — se on: jalkaisin!

PEIPPONEN. Käsitän.

EETU. Tänään oli aikomukseni käydä näiden lähiseutujen vuorilla. Äkkiä jouduin kolmen tien haaraan. Likeistössä ei ollut keltä kysyä oikeaa tietä. Minä heitin taas rahaa ja tähteni viittasi vasempaan.

PEIPPONEN. Se petti sinut. Vuoret ovat takanasi.

EETU. Kukapa tietää, pettikö tai ei. Mistäpä tiedät vielä, jos olenkin onnellisimman tien valinnut. Totta kyllä jouduin oikein kirotun ilman kynsiin, mutta tapasinhan siten sinut, vanhan koulutoverini, jolla on vain se vika, että epäilee kohtaloansa.

PEIPPONEN. Sen teen, jopa kerskaankin siitä. Hulluutta tuo tähtijuttu! Miten olisi mahdollista noin vain käden käänteellä pulmista päästä?

EETU. Suo anteeksi. On olemassa vanha vertaus: oli kerran aasi, joka joutui kahden heinäko'on välille. Se ei voinut päättää kumpi niistä olisi parempi ja tuumiessaan laihtui laihtumistaan, kunnes kuoli nälkään. Olkoon se opiksi sinulle.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset. Sirkka.

SIRKKA (tulee). Neiti on valmis puhuttelemaan herra Peipposta.

EETU. Siis, hyvästi ystäväni ja onnea yritykselle. Sade näkyy seestyneen ja ilma kirkastuu. (Aikoo ottaa sadetakkinsa.)

PEIPPONEN. Mitä? Sinä et jääkään tänne?

EETU. Etsin vain käsiini talon herran, jota en edes tunne, kiitän kaikesta ja sitten eteenpäin!

PEIPPONEN. Etkö todellakaan tunne häntä?

EETU. Isää yhtä vähän kuin tytärtä. Sanonet neidille puolestani hyvästit.

PEIPPONEN (its.). Olen erehtynyt siis — mutta varovaisuus ei liene vahingoksi. (Eteiskello soi.)

SIRKKA. Se on herra!

EETU. Herra! (Panee pois sadetakkinsa.)

SIRKKA. Soitosta päättäen on isässä vielä ukkosta.

PEIPPONEN. Lienee parasta silloin paeta minun tyttären luo. (Sivulle.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Kerkkonen. Sirkka. Eetu.

KERKKONEN (tulee sivulta). No, mutta, onko koko talo kuuro!?

SIRKKA. Minä olin neidin luona, mutta kiiruhdin kyllä heti —

KERKKONEN. Sano Paavolle, että hän satuloi heti hevosen. Hänen on vietävä kirje kaupunkiin. Heti!

SIRKKA. Kyllä, kyllä! (Takaovesta.)

KERKKONEN. Ja jollei se nahjus viidessä minuutissa —! Anteeksi, herra, eräs kirje, jonka on jouduttava kaupunkiin. Erään tuomion valituspaperit…

EETU. Minun on anottava anteeksi tungettelevaisuuteni ja kiitettävä teitä näin lämpimästä (viittaa uuniin) vastaanotosta — jatkaakseni sitten matkaani…

KERKKONEN. Ei millään muotoa! Tiet ovat tulvillaan ja tehän olette jalkaisin…

EETU. Aina jalkaisin!

KERKKONEN. Käyttäkää hyväksenne vaunujani tai jääkää mieluummin meille ruokailemaan. Me aterioimme ajoissa, niin että voitte jatkaa matkaanne —

EETU. Tarjouksenne on hyvin houkutteleva.

KERKKONEN. Ja kursailematta otettava vastaan, kuten te kursailematta talooni tulittekin — jollei teillä vain ole erinomaista kiirettä…

EETU. Kiire ei minua ahdista. Matkustelen huvikseni.

KERKKONEN. Siis suostuttu! Ja päätökseksi kättä päälle!

EETU. Kernaasti! (Lyövät kättä päälle.)

KERKKONEN. Te katselette nykyisin meidän seutujamme?

EETU. Niin, synnyinseutujani, jotka lapsena jätin.

KERKKONEN. Siis maamiehiämme! Ja minne aijotte?

EETU. Aijon tarkastella seutukunnan rautatehdasta.

KERKKONEN. Hyvä. Minä annan teille suosituskirjan sen johtajalle.

EETU. Olette kovin kohtelias.

KERKKONEN. Mutta ensin ateria! (Soittaa.) Sitten, niin, minä en anna teidän mennä, ennenkun olette nähneet minunkin tehtaani, nuora- ja köysitehtaan!

EETU. Ehkä saan pikku mallinäytteenkin teiltä?

KERKKONEN. Hitto vie — saatte kyllä! Minä selitän itse teille tehtaan perin pohjin. Olen tästä (ottaa varastostaan kirjan) teollisuushaarastani kyhännyt kirjasenkin. Ehkä luette sen joskus.

EETU. Heti paikalla! (Istuutuu.)

SIRKKA (tulee taustalta.)

KERKKONEN (its.). Mukava poika tuo! (Sirkalle.) Aamiaista tälle herralle! (Selittää Sirkalle hiljaa edelleen.)

EETU (selailee kirjaa). »Uusi nuorain ja köysiteosten valmistustapa, kirjoittanut Antero Kerkkonen.» (Hämmästyneenä.) Kerkkonen, setäni! (Nousee.) Oi, onneni tähti! mihin sinä saatoitkin johtaa minut! Antero-setä, joka inhoo ja vihaa meitä ja sitten kättelee ja kestitsee minua!

SIRKKA (menee taustalle).

KERKKONEN. No niin, herra, ensin te syötte vahvistuaksenne aterian, sitten me kuljemme katselemassa.

EETU. Hyvä herra — minä kiitän teitä, mutta —

KERKKONEN. Mitä, eikö teillä olekaan nälkä?

EETU. On kyllä, mutta — mutta minun on jättäminen teidät.

KERKKONEN. Mutta äskenhän te lupasitte —

EETU. Äsken kyllä — nyt en voi!

KERKKONEN. Miksi?

EETU. Kiitän teitä ja toivon hyvää vointia. Hyvästi. (Aikoo mennä.)

KERKKONEN. Hiisi vie! Pysähtykää, tai pitääkö minun teidät väkisin palauttaa.

EETU (kujeillen). Sitä vielä puuttuisi! (Vakavana.) Herra, luettuani tuossa kirjasessa nimenne, on minun pakosta poistuttava.

KERKKONEN. Vai niin. Ja kuka te olette sitten?

EETU. Ollakseni kiitollinen hyvyydestänne, poistuisin mieluummin nimeäni ilmaisematta.

KERKKONEN (ankarana). Syvinkään kiitollisuus ei estä kunnon miestä nimeänsä ilmaisemasta.

EETU (ylpeänä). No niin, olen Eetu Aarne, sisarennepoika.

KERKKONEN. Sisarenpoikani!

EETU. Arvasinhan, että hämmästytte. (Myötätuntoisena.) Setä, suokaa anteeksi arvaamaton ja sattuman saattama vierailuni. Minä pidän sitä elämäni onnellisimpana hetkenä, jona sain nauttia ystävällisestä vastaanotostanne ja joka soi minulle kätenne puristuksen. (Reippaasti, mutta kunnioittavasti.) Valitan erehdystä. — (Kumartaa, ottaa sadetakkinsa ja lähtee. Kerkkonen astuu pari askelta vastaiselle puolelle näyttämöä. Eetu kumartaa kerran vielä ovella.)

KERKKONEN. Hetkinen vielä, herra! (Eetu palaa. Vaitiolo.) Käsitän, että te katsotte olevanne velvollinen jättämään setänne, jota teitä on hamasta nuoruudestanne neuvottu katkerasti vihaamaan…

EETU. Lapsuudestani saakka on minua päinvastoin opetettu äitini veljeä vilpittömästi kunnioittamaan. Niinkö Te ette siis hyväksy?

KERKKONEN. Niinkö! Te ette siis hyväksy isänne itsepäisyyttä?

EETU. Hyväksyn ja autan häntä viimeiseen hengenvetooni ja ropooni saakka pysymään lujana jutussa, jossa on kysymyksessä sekä hänen oikeutensa ja kunniansa.

KERKKONEN (suuttuneena). Sinäkin! Sinullakin on isäsi verta suonissasi!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset. Sirkka.

SIRKKA (tulee taustalta). Paavo on hevosineen valmis ja odottaa kirjettä.

KERKKONEN. Ei vielä! Ei ole kiirettä! Mene!

SIRKKA (itsekseen) Ensin on kiire ja sitten ei! On hänelläkin päähänpistot. Jos herrasväestä kerrankin tulisi palvelijoita, niin heti olisi tiedossa matkapassi. (Kerkkoselle, joka katsoo häntä närkästyneenä.) Minä menen, menen jo! (Taustalle.)

KYMMENES KOHTAUS.

Eetu. Kerkkonen.

KERKKONEN (hetken kuluttua, läheten Eetua). Voisitteko antaa kunniasananne, että kaikki se, mitä äsken juttelimme, jää meidän molempien salaisuudeksi, ett'ette kerro siitä sanallakaan kenellekään, ette edes isällenne?

EETU. Minä annan siitä kunniasanani, setä!

KERKKONEN. Siis hyvä! Toinen kysymys on: haluatteko mennä naimisiin?

EETU (peräytyy ällistyneenä). Mitä — naimisiin? — Te saatte minut arvaamattomalla kysymyksellänne ällistymään.

KERKKONEN. Kysymys on teille arvaamaton, mutta ette tarvitse siihen heti vastata. Minä suon teille kernaasti puolen tunnin, niin kolmenneljänneksen mietintöajan. On oikeus ja kohtuus, että sen teen. Sitäpaitsi voitte antaa vastauksenne kirjallisesti, koska se tuottaa teille vähemmän vaikeuksia. Tahdon tai en, muuta en vaadi. Jos suostutte, täyttyy toinenkin ehdotukseni. Minulla on tytär. En häntä teille kehu, enkä ylistä. Saatte itse nähdä hänet.

EETU. Kuinka, setä, te aijotte —

KERKKONEN. Lopettaa entisen erimielisyyden ja unohtaa rumat riidat, yhdistäen samalla, jos on mahdollista, molemmat perheemme. Mutta muistakaa luvanneenne minulle, koko maailmalle ja varsinkin tyttäreeni nähden vaitiolonne. Hänen ei tarvitse edes aavistaa aikeistanne, ennenkun te olette vastauksenne minulle antanut. Käsitättekö?

EETU. Kyllä, setä, mutta…

KERKKONEN. Jätän siis teidät tänne tuumimaan ja odotan tulosta. (Menee taustaovelle.)

EETU (seuraa häntä). Mutta…

KERKKONEN. Näkemiin! (Menee.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Eetu.

EETU (yksin). Olen kyllä kuvitellut setäni sangen omituiseksi, jopa hieman — (osoittaa päätään) mutta rehellisesti katsoen ehdotus ei ole hulluin. Kallis, kiusallinen oikeusjuttu olisi lopussa, perheet pääsisivät sovintoon, isäni olisi mielissään, ja minulla, niin, minulla ei olisi muuta muistuttamista kuin eräät tanssiaiset muistoineen Helsingissä… vaan onhan niitä tanssiaisia, tanssiseikkailuja ja ihastuttavia tanssituttavia muuallakin maailmassa. Hm! Olihan tanssituttavani — kuinka sanoisin — muutoin hiukan pilkallinen, kylmä minulle ja tuollaisesta epävarmasta hetkellisestä mieltymyksestä antaisin minä livahtaa varman voiton sekä tärkeän perhesovun? Järjetöntä! (Istuutuu pöydän ääreen.) Voinhan minä kirjoittaa sedälle päättäneeni kypsyneen harkinnan jälkeen — sillä totta puhuen en kaukaan aikaan ole näin pitkään harkinnut — naida ja pyydän hänen esittelemään minut serkulleni. (Kirjoittaa.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Sirkka. Eetu.

SIRKKA (tulee taustalta tuoden ruokatarjottimen, jonka asettaa pöydälle.) Olkaa hyvä.

EETU. Mitä nyt?

SIRKKA. Hän on käskenyt tarjota teille ruokaa.

EETU. Tulitpa parhaiksi, tyttöseni!

SIRKKA. Herra kävelee pitkin askelin puutarhassa. Hän vasta hassulta näytti!

EETU (nauraen). Niinkö?

SIRKKA. Erityisesti määräsi hän, että teidän on saatava sammuttaa janonne parhaalla viinillämme. (Avaa pullon.) Ja sitten käski hän, että jos teillä olisi jotain lähetettävää hänelle, on se minun tuotava puistoon, tehtaan luo. (Kaataa viiniä.) Viini on erinomaista, eikö totta?

EETU. Mainiota. (Juo.) Kaada lisää! Ja tuolla pöydällä on jotain herrallesi.

SIRKKA. Tämäkö kirje?

EETU (itsekseen). Sanotaan, että viini tekee rohkeaksi ja antaa neuvon pulaan pahimpaankin. (Sirkalle.) Kuulehan!

SIRKKA. Mitä käskette?

EETU. Odota! (Itsekseen.) Mutta Peipponen sanoi: tyttö on soma, herttainen, mutta luonne? Hm! Hiisi vie! tuon oikeusjutun takia saisin ehkä vielä kirotun kodin!

SIRKKA. Kaadanko vielä?

EETU. Kaada vain. (Itsekseen.) Mielestäni olen jo miettinyt tarpeeksi. Olin äsken tekemäisilläni tuhman työn! Minä kirjoitankin hänelle toisin. (Kirjoittaa.) »Rakas setäni! Tarkoin mietittyäni, täytyy minun sydämeni suruksi ilmoittaa, ettei minulla ole pienintäkään halua esittämäänne naimisaikeeseen.» — Naimisaikeeseen! se on hienosti sanottu. Minä en anna suoranaisia rukkasia tytölle, vaan yksinomaan »naimisaikeelle». — Niin sen pitääkin olla. (Sulkee kirjeen.) Nyt vain vitkailu pois ja sukkela pätös. Kas, tässähän onkin vielä ensimmäinen kirje. No, olihan silläkin omat puolustavat perusteensa. Oikeusjuttu ja isäni — hiisi vie, sekaisinhan tässä pääparka menee. (Ottaa toisen kirjeen toiseen ja toisen toiseen käteensä. Nousee.) Tuntuupa kuin olisin ollut äsken hieman näsäviisas tuossa aasijutussani Peipposelle! (Sirkalle.) Ja nyt, Sirkka, vasenko vai oikea, oikea vai vasen! Ken sen sanoo? Onnen tähti! Sanopas, Sirkka, onko sinulla onnea?

SIRKKA. Minulla? Ha, ha, ha! Ainakin Pekka arvelee, että minulla on oikea onnen käsi.

EETU. Pekka, kuka hän on?

SIRKKA. Sulhaseni, myllärin poika. Meillä on häät ensi sunnuntaina.

EETU. Niinkö? Niin, sunnuntaihan onkin onnen päivä.

SIRKKA. Sitten me tulemme ihan varmaan onnellisiksi! Kun vain Pekka ei olisi niin kauhean kiivasluontoinen.

EETU. No, no! Kyllä hän siitä tasaantuu. Mutta kuules! Tahdotko ansaita itsellesi minulta häälahjan? Kunhan vaan teet mieliksi minulle, niin sen annan. Katsos, tässä on kaksi kirjettä… Sss! Kuka tulee? (Antaa hänelle kiireesti kirjeet ja sanoo kuiskaten.) Pistä pian taskuusi ne!

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Peipponen.

PEIPPONEN (tulee sivulta).

EETU. Ahaa, ystäväni Peipponenhan se onkin.

PEIPPONEN. Niin ja haluaa heti puhella kanssasi tärkeistä asioista, mutta kahden!

EETU. Käy päinsä. Sanon vain ensin parisen sanaa tälle tytölle. (Sanoo hiljaa Sirkalle.) Missä sinä sanoitkaan herrasi olevan?

SIRKKA. Puistossa, tehtaan luona, muutaman minuutin matkan päässä.

EETU. Hyvä! Ovathan kirjeet vielä tallella?

SIRKKA. Molemmat ovat täällä taskussani.

EETU. Ole kiltti ja toimita toinen niistä herrallesi.

SIRKKA. Kyllä. Kumpaisenko?

EETU. Voit itse valita. Kumman tahdot. Mutta toisen tuot minulle takaisin.

SIRKKA. Kummanko tahdon?

EETU. Kumman tahdot! Ole vain vikkelä toimessasi. Palkaksi saat häälahjan. Siis eteenpäin!

SIRKKA. Heti! (Menee taustalta.)

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

Eetu. Peipponen.

EETU. No, ystäväni, nyt olen käytettävänäsi.

PEIPPONEN. Kuules, Eetu! En käsitä, miksi sinä, vanha ystäväni, käytät kanssani kaikkia valtioviekkaita juonia.

EETU. Juonia? Miten? Minäkö?

PEIPPONEN. Olethan sinä sukulainen tässä talossa.

EETU. Olen, vaikka luoja minua siitä rangaiskoon. En tiennyt sitä itsekään.

PEIPPONEN. Kuka sen ilmoitti sinulle?

EETU. Tämä kirjanen taikka oikeammin onnen tähteni, johonka luotan.

PEIPPONEN. Niin minäkin. Olen kuhnaillut kosineessani kaksi vuotta.

EETU. Kokonaista kaksi vuotta?

PEIPPONEN. Koko kaksi vuotta! Ja nyt, kun vihdoinkin aijon tehdä toden, sanoo setä…

EETU (nauraen). Setä — no?

PEIPPONEN. Kävin häntä tapaamassa tehtaalla. Niin, setäs anoo: »Herra Peipponen, tällä hetkellä en voi antaa teille vastaustani» ja että »Eetun vastauksesta riippuu minunkin vastaukseni.» (Lämpimästi.) Paras nuoruuteni, lapsuuteni veikko! Kun sinulla on noin suuri valta setääsi ja kun me kerran olemme ystäviä…

EETU. Sinä taidat olla tositeolla tuossa kosimispuuhassasi kiinni?

PEIPPONEN. Täydellisesti! Se olisi mainio naimiskauppa. Tyttö on seudun varakkaimman miehen ainoa lapsi. Hän on hurmaava!

EETU. Mutta hänen luonteestaan sinä —

PEIPPONEN. Oo, se on täydellinen, lempeä, ylevä, henkevä…

EETU. Onko mahdollista? Hitto vie, minkätähden sinä sitten äsken —?

PEIPPONEN. Noo, minä pidin sinua kilpakosijanani ja pelkäsin tuota — onnen tähteäsi. Omaa etuahan sitä ensiksi tulee katsoneeksi. Mutta tuossa hän tulee, katso!

EETU. Olet oikeassa. Hän näyttää hyvin kasvatetulta ja miellyttävältä.
(Tuntien.) Oi, taivas!

PEIPPONEN. Mikä sinulle tuli?

EETU (kuulematta). Mikä sattuma! Ja kirjeet! Ne on saatava takaisin!
(Aikoo mennä taustaovesta.)

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Hertta.

HERTTA (tulee sivulta). Ettehän minua pakoon pyrkine, herra serkku?

EETU (hämillään). Mitä ajattelettekaan? Neitini — hm — serkku, aijoin sanoa… olisin antanut kaikkeni saadakseni näin tavata teidät, jos vain olisin aavistanut, että te todellakin olette setäni tytär.

PEIPPONEN. No, mutta! Ettekö te tunnekaan toisianne?

EETU. Kautta Jumalan, emme!

HERTTA. Serkkuni puhuu totta.

EETU. Siksi olenkin onnellinen voidessasi tutustua…

PEIPPONEN (hiljaa. Eetulle). Ja voidessasi puhua puolestani, eikö totta?

EETU (hiljaa Peipposelle). Mitä? Niin — kyllä. Mutta yhdellä ehdolla.
Juokse heti hakemaan tyttöä, sitä äskeistä. Lähetin hänet puistoon.
(Katselee akkunasta.) Hän on vielä siellä, puiston perillä. Sano
hänelle, ettei hänen tarvitsekaan viedä, vaan tuoda takaisin —

PEIPPONEN. Mitä?

EETU. Sitä, mitä hänelle äsken jätin.

PEIPPONEN. En käsitä sinua.

EETU. Samantekevää! Elä hukkaa hetkeäkään.

PEIPPONEN. Te Kerkkosen sukuun kuuluvat olette kaikki käsittämättömiä ja (viitaten Eetuun) niin hirveän hätäisiä. (Menee.)

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

Eetu. Hertta.

EETU (Hertalle). Anteeksi, serkku. Luotin äsken niin paljon onneni tähteen ja läpi sateen ja myrskyn se saattoikin minut oivaan satamaan.

HERTTA (on istuutunut ja alkanut käsityön). Niin, sukulaistenne syliin.

EETU. Niin, neiti.

HERTTA. Neiti? Äsken te sanoitte minua serkuksi. Se miellyttää minua paremmin.

EETU. Saanko siis käyttää sitä nimeä?

HERTTA. Kyllä, vaikka ette ansaitseisikaan.
Ettehän te kerran Helsingissä edes tuntenut entistä ystävätärtänne.

EETU. Se on totta.

HERTTA (nauraen). Missä oli silloin heimon henki ja ääni?

EETU (nauraen). Se jäi mykäksi! Nykyisyys oli niin ihana, ettei menneisyydellä ollut sijaa siinä.

HERTTA. Kenen syy? Herra Peipposelta sain tietää, kuka olette. Isäni ei vielä teitä tunne.

EETU. Kyllä, hän tietää, kuka olen. Itse hän osoitti minulle äsken vieraanvaraisuutta — niin — vieläpä muutakin —

HERTTA. Mitä sitten?

EETU (hilliten itsensä). Aamiaisen, verrattoman aamiaisen!

HERTTA. Hyvä ja sitäkin parempi, kuta pahemmin hän teistä sitä ennen puhui. Hm. Me puhelimme tänä aamuna teistä.

EETU. Minusta?

HERTTA. Teistä. Naisten velvollisuus on näet aina koettaa solmia perherauhaa ja —

EETU. Ja?

HERTTA. Yksimielisyyttä.

EETU. Ja?

HERTTA. Sopua.

EETU (lämpimästi). Te olette yhtämieltä kanssani. Minä olen aina pitänyt perheriitaamme houkkamaisuutena. Nyt on se minusta suoraa hulluutta. Ja jos isät riitelevätkin, on lasten tehtävä sula sovinto. Varsinkin meidän. Teidän kanssanne en kamppaileisi, joka olette hurmaava, henkevä ja aina edessäni sitten ensi Helsingissä tutustumisemme jälkeen häämöittänyt kuin onneni tähti, joka…

HERTTA (nauraen). Rakas serkku! Helsingissä puhuitte te paljon järkevämmin ja minä aivan hämmästyn, että olette siitä ajasta syventynyt niin tähtitieteeseen. Se on vaikea tiede ja hyvin epävarma.

EETU. Oh! Näkee Peipposen tulevan. Ah!

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Peipponen.

PEIPPONEN tulee taustaovesta.

HERTTA (itsekseen). Serkkuni on sangen rakastettava.
(Jatkaa käsityötään).

EETU (kiiruhtaa ojennetuin käsin Peipposta vastaan). No? Anna tänne!
Pian.

PEIPPONEN. Hm!

EETU. Tapasitko tytön?

PEIPPONEN. En.

EETU. Etkö?!

PEIPPONEN. Jouduin kahdenvaiheelle olisiko tie lyhempi niityn vai metsän kautta.

EETU. Jatka!

PEIPPONEN. Pysähdyin miettimään sitä. Sillävälin oli Sirkka kadonnut.

EETU. Hitto!

PEIPPONEN. Rauhoitu. Häntä oli enää mahdoton tavata.

EETU. Ja nyt palaat sinä tyhjin toimin tänne, juuri kun minä aijoin…

PEIPPONEN. Minunko puolestani puhua?

EETU. Sinun puolestasi —! Mene tiehesi!

PEIPPONEN. Kyllä, kyllä! En halua häiritä, kun sinä — (Menee taustalta.)

KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

Hertta. Eetu.

EETU (itsekseen.). Minä juoksen itse Sirkan jälkeen. (Katselee akkunasta.) Ei, se on myöhäistä. Setä on saanut kirjeen aikaa sitten — mutta kummanko? Ehkä paremman?

HERTTA. Serkku!

EETU (yhä itsekseen). Tai pahemman!

HERTTA. Sanokaa nyt vihdoinkin, mikä teitä vaivaa?

EETU (hämillään). Oo — ei mikään — luulen vain, että isänne ehkä — joka otti minut niin ystävällisesti, jopa kuin oman poikansa vastaan… (Itsekseen.) Kumpiko? Minä pelkään, minä pelkään —!

HERTTA. Edelleen!

EETU. Niin, — että jos hän nyt äkkiä muuttaisikin mielensä ja — (Itsekseen.) Kun nyt Sirkka saapuisi sanomaan, mitä minulla on odotettavissa!

HERTTA (nauraa). Silloin ette, serkku hyvä, tunne isääni! Hänestä on vaikea ottaa ensi askel, mutta kun hän on sen tehnyt, ei hän enää mieltänsä muuta!

EETU (itsekseen). Voi taivas!

HERTTA. Jos hän kerran on ojentanut jollekin ystävyyden osoitteeksi kätensä, niin pitää hän kiinni siitä kuin ei vihamielisyyttä koskaan olisi ollutkaan.

EETU. Ystävyys — viha — sitähän minä tarkoitankin. Mutta kumpaako minä voin odottaa häneltä? Anteeksi, serkku — kas siinä, siinähän se pula onkin! (Itsekseen.) Ja Sirkkakaan ei palaa! (Ääneen.) Te ette sitä pulaa käsitä.

HERTTA. Kuka tietää.

EETU. Minä kunnioitan, minä luotan isäänne niin, että olen onneton, jos ne menetän.

HERTTA. Onneton? Menetätte?

EETU. Niin, lopuksi. Se on onnenpeliä. Minä voin menettää, mutta voittaakin!

HERTTA (ihmetellen). Mutta mitä te nyt oikeastaan puhutte?

EETU. Siitä, ettei tähtöseni ratkaisevana hetkenä kenties petäkään!

HERTTA (itsekseen). Onko hän mielensä menettänyt?

EETU. Oo! mikä onni. Siinä hän vihdoinkin viimein!

HERTTA. Hän! Kuka? Sirkka?

YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Sirkka.

SIRKKA tulee taustalta. Neiti! Vieraita, kaksi rouvaa kaupungista!

HERTTA. Eikö isäni ole heitä vastaanottamassa?

SIRKKA. Ei! Hän sulkeutui huoneeseensa eikä luvannut päästää ketään häiritsemään. Tyttäreni ottakoon vastaan, huusi hän minulle ovea sulkiessaan.

HERTTA. Siis vierailu ja kuinka pitkä. Herra serkkuni, haluan selvitystä teiltä kummalliseen käytökseenne. Minä palaan pian. (Menee taustalta.)

KAHDESKYMMENES KOHTAUS.

Eetu. Sirkka.

EETU. No?

SIRKKA (riemuiten). Tehty!

EETU. Annoitko hänelle kirjeen?

SIRKKA. Tuulispäänä lentäen, kuten käskittekin.

EETU. Kumpaisenko?

SIRKKA. En tiedä. Annoin sen, joka ensiksi osuutui käteeni.

EETU. Hyvä! Anna sitten jäljelle jäänyt minulle. (Itsekseen.) Olen toivon ja epäilyn vaiheilla. (Ääneen.) Pian!

SIRKKA. Toinenko?

EETU. Niin, niin!

SIRKKA. Mutta — se ei ole enää minulla.

EETU. Ei enää sinulla? Missä sitten?

SIRKKA. Nähkääs, kun olin antanut sen toisen herra Kerkkoselle, kohtasi minut palatessani Pekka, se mylläri, sulhaseni. Hän oli menossa viljan ostoon kylälle. Minä tervehdin häntä ja me pysähdyimme hieman juttelemaan. Toisen kirjeen nurkka näkyi taskustani. Pekka huomasi sen ja äkkiä sieppasi hän kirjeen itselleen. Hän luuli sitä minun kirjoittamaksi rakkaudenkirjeeksi.

EETU (tuskastuneena). Olisit käskenyt hänen lukemaan osoitteen.

SIRKKA. Ei se raukka osaa lukeakaan. Hän uhkasi luettaa kirjeen koko kylälle. Hyvä isä, olkaa toki rauhallisempi. Kohtahan Pekka palaa kirjeineen takaisin. Tunnin kuluttua on hän aivan varmaan täällä.

EETU. Tunnin! Iänkaikkisuus, jota odottaessa ampuisi kuulan kalloonsa!

SIRKKA. Yhden paperipalan takia? Kyllä kai!

EETU. Entä herra Kerkkonen, mitä hän sanoi kirjeestä?

SIRKKA. Huusihan vain: Sisarenpojalta! Silloin vasta minäkin sain tietää, että te olette hänen sisarenpoikansa.

EETU. Jatka!

SIRKKA. Sisarenpoika, josta neiti niin usein on jutellut. En elämässäni olisi…

EETU (tarttuu Sirkkaa käsivarteen). Piru vie! jatka, jatka!

SIRKKA. Siunatkoon! Kyllä, kyllä! Niin, herra otti kirjeen ja sanoi: missä minun lasini ovat? (Nauraa.) Hän ei voi lukea riviäkään silmälasitta. Niin ja silloin tulivat vieraat rouvat ajaen — ja herra sulkeutui huoneeseensa. Hän kai lukee sitä parhaillaan.

EETU. Lohduttava selitys. Mene heti, kolkuta hänen huoneensa ovelle ja sano…

SIRKKA. Narri olisin, jos sen tekisin. Häntä ei saa häiritä kukaan, sanoi hän.

EETU. Siis kaikki hukassa! Mene ja palaa ilmoittamaan heti, kun kirottu mustasukkainen Pekkasi palaa, jos hän palaa ollenkaan.

SIRKKA (peloissaan). Eiköhän hän nyt toki —? Minä menen jo! (Menee taustalle sanoen.) Tyly serkku tuo sisarenpoika.

KAHDESKYMMENESENSI KOHTAUS.

Eetu.

EETU. Odottaa! Tällaisessa tietämättömyydessä. Oo, onneni tähti, alan epäillä, että laitasi ei ole kuin olla pitäisi. — Ahaa, nyt ryntää Peipponen kimppuuni, sekin kiusankappale.

KAHDESKYMMENESTOINEN KOHTAUS.

Eetu. Peipponen.

PEIPPONEN. No, veliseni, joko olet puhunut puolestani?

EETU. En!

PEIPPONEN. Et? Minkätähden et?

EETU. Minä rakastan itse neiti Kerkkosta.

PEIPPONEN. Itse? (Itsekseen.) Olin sittenkin aamulla oikeassa. (Ääneen.) Ja kun aina olet nopea päätöksissäsi, aijot sinä naida hänet?

EETU. Se on hartain haluni.

PEIPPONEN (itsekseen). Juuri kun minun piti kosia. Sen siitä kiireestä saa! (Ääneen.) Olet siis saanut hänet omaksesi?

EETU. Suokoon luoja, että niin olisi laita!

PEIPPONEN. Heitä pois taas tuo viisastelusi! Sano suoraan kosivasi ja minä peräydyn. Ellet sinä kosi, kosin minä. Se lienee oikeus ja kohtuus?

EETU. On kyllä.

PEIPPONEN. Siis sinä —?

EETU. Ei nyt, myöhemmin!

PEIPPONEN. No, mutta onhan se niin yksinkertaista. Pidätkö hänestä vai etkö?

EETU. En tiedä…

PEIPPONEN. Siis et!

EETU. En tiedä sitäkään. Ethän sinäkään ole niin pikaisesti päättänyt.

PEIPPONEN. Mutta sinä olet.

EETU. Nyt seuraan esimerkkiäsi ja mietin asiaa.

PEIPPONEN. Juonittelua! Katalaa juonittelua vanhalta ystävältä!

EETU. Kuten tahdot. Haluankin suuttua johonkin, samantekevä kehen.

PEIPPONEN. Niin en tarkoittanut.

EETU. Kaksintaistelu! Valitse vain aseet.

PEIPPONEN. Pyydän, se vaatii vakavaa harkitsemista. Etenkin sinun kanssasi. Sinulla on tuo — tuo tähtesi —

EETU (tulisena). Se ei sinuun kuulu!

KAHDESKYMMENESKOLMAS KOHTAUS.

Hertta. Eetu. Peipponen.

HERTTA (tulee). Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Riitaa ja toraa?

PEIPPONEN. Joka koskee teitä, neitiseni.

HERTTA. Silloin en halua kuulla syitä siihen. Yhtäaikaa ei voi olla syyllisenä sekä tuomarina. Sitäpaitsi (Peipposelle) tarvitaan teitä toisaalla, herra.

PEIPPONEN. Minua? Missä?

HERTTA. Vieraat naiset haluavat puhutella teitä, kuultuansa teidän olevan talossa. Olette kyllin kohtelias täyttääksenne heidän toivomuksensa. Siis, kiiruhtakaa. Minä pidätän herra serkkuani sen aikaa täällä.

PEIPPONEN. Hyvä! Täytän heidän pyyntönsä, mutta vain teidän tähtenne, neiti. (Menee taustalta.)

HERTTA (Eetulle). Mitä tämä on, serkku? Tuskin olette tullut taloomme, kun jo rakennatte riidan vanhan ystävänne kanssa.

EETU. Hänkö ystäväni? Ei enää ikinä!

HERTTA. Miksi ei?

EETU. Koska hän — koska hän — tahtoo naida teidät.

HERTTA. Olisiko se teistä sitten niin mieletön teko?

EETU. Päinvastoin. Mutta hän kääntyy siinä minuun.

HERTTA. Mitä kummaa siinä on? Olettehan te minun serkkuni ja järkimies. — Helsingissä te esiinnyitte rauhallisena ja miehevänä. Täällä te olette kuin muuttunut, hajamielinen ja kiihtynyt. Se tekee minut ja muut kovin rauhattomaksi.

EETU. Ketkä muut?

HERTTA (veitikkamaisena). No, koko sukumme esimerkiksi. Ahaa, te alatte jo hieman selviytyä äskeisestä sekapäisyydestänne.

EETU. Alan ja en ala, koska sekavuuteni syy on teissä, serkku.

HERTTA. Minussa? Miten?

EETU. En ole koskaan rakastanut muita kuin teitä. Hulluuteen saakka.
Enkä voi elää nyt ilman teitä. Kas, siinä syy. Mitä nyt sanotte?

HERTTA (hymyillen, ujosti). Sanon, että koetatte olla kuolematta, serkku.

EETU (riemuissansa). Käsitänkö oikein! Rakastettu, siis teille rakas?! Oi, olen onnellinen — ei, olen onnettomin mies, mitä taivaan kannen alla olemassa on! Anteeksi! Olkaa laupias. Minä ansaitsen rangaistukseni.

HERTTA. Taivaan tähden, taas te joudutte suunniltanne.

EETU. Ja syystä! Jospa tietäisitte!

HERTTA. Mitä en tiedä vielä, vaan tahdon tulla tietämään.

EETU. Te ette antaisi sitä anteeksi milloinkaan.

HERTTA. Haluan kuulla kumminkin.

EETU. Olkoon niin! (Näkee tulevan Peipposen.) Ei, Peipposen kuullen se on mahdotonta.

HERTTA. Minä vaadin, puhukaa. (Istuutuu.)

EETU. Herran nimeen sitten! (Puhelee hiljaa Hertalle.)

KAHDESKYMMENESNELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Peipponen.

PEIPPONEN (tulee, itsekseen). Torailkoot nyt naiset siellä, etten ostanut ainoatakaan arpaa heidän ainaisissa armeliaisuusjuhlissaan. Minun olisi pitänyt ottaa heidän köyhiensä hyväksi koko tusina! Ja siksi vain, että olen muka poikamies! Siitä pitää tehdä loppu! Minä nain. Jos en muuten, niin säästäväisyydestä!

HERTTA (nousee, Eetulle). Mitä te olette tehnytkään!

PEIPPONEN (Eetulle). No, onko herra nyt vihdoinkin päättänyt?

EETU. Kyllä, herra!

HERTTA. Mutta minä en anna suostumustani.

EETU (itsekseen). Hyvä Jumala!

PEIPPONEN (iloissaan). Niinkö? (Itsekseen.) Siis huolii hän minut mahdollisesti!

HERTTA (puoliääneen Eetulle). Sellaista perherauhan väärinkäyttöä ei isäni koskaan suo anteeksi. Ettehän te tiedä, kumpiko noista kirjeistä —?

EETU (hiljaa). En. (Huomaa saapuvan Sirkan.) Mutta tuossahan tulee
Sirkka, sanansaattajani. Nyt selviää kohtaloni!

KAHDESKYMMENESVIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Sirkka.

SIRKKA (tulee, Eetulle). Pekka on palannut.

EETU. Kirjeeni siis, kirjeeni!

SIRKKA. Koko kylä oli sanonut, ettei se ole tarkoitettu minulle, vaan jollekin muulle.

EETU. Missä se on?

SIRKKA (ottaa kirjeen taskustaan). Se on tässä.

HERTTA (ottaa sen). Anna se minulle. Kaikki isälleni osoitetut kirjeet kuuluvat minullekin. (Avaa kirjeen, osoittamatta odottavalle Eetulle väreelläkään, kumpi se on.)

EETU. No, rakas serkku? — Taivas! setä ja miten äkäisen näköinen!

HERTTA. Vait! (Piilottaa kirjeen.)

KAHDESKYMMENESKUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Kerkkonen.

KERKKONEN (tulee, kylmästi). Onko sinulla mitään asiaa kaupunkiin, lapseni?

HERTTA. Ei, isäni.

KERKKONEN. Lähetän näet ratsumiehen hetimiten sinne. Olen anonut valitusta oikeusjutussani ja valituksen on jouduttava iltapostiin.

HERTTA. Isä! Tuota iänkaikkista juttuako…

KERKKONEN. On jatkettava entistä innokkaammin edelleen. Herra Eetu, jota en tahdo enää kauemmin talossani viivyttää, kertokoon sen isällensä.

HERTTA (puoliääneen). Onko aikomuksenne ajaa sisarennepoika luotanne?

PEIPPONEN (itsekseen). Sulhasserkku on lyöty laudalta!

HERTTA. Mistä syystä? Mitä hän on tehnyt teille?

KERKKONEN. Mitäkö tehnyt? Tuossa, lue, eläkä enää koeta puolustaa häntä. (Antaa Hertalle kirjeen, menee sitten Peipposen luo.)

HERTTA (vaihtaa vikkelästi isänsä antaman kirjeen omaansa). En käsitä, isä hyvä, mitä hän olisi voinut rikkoa näin kauttaaltaan kunnioitusta ja myöntymystä uhkuvassa kirjeessä?

KERKKONEN (suuttuen). Kunnioitusta ja myöntymystä!

HERTTA. Niinpä kyllä. (Lukee.) »Rakas setä! Sydämestäni ja kiitollisena suostun minä arvoisaan ehdotukseenne…»

KERKKONEN. Mitä sinä luet? Onko kirjeessä niin?

HERTTA. Sanasta sanaan, isä!

KERKKONEN. Mahdotonta. (Ottaa kirjeen.) Siinä ei ollut sanaakaan siitä lukiessani sen.

HERTTA. Sitten olet sinä lukenut väärin. Ennakkoluulot ja suuttumus tekevät usein parhaimmatkin ihmiset puolisokeiksi.

KERKKONEN. Lasini! Missä ovat minun silmälasini? (Sirkalle.) Katso tuolta pöydältä! Tai kenties tahtoisitte te, (kääntyen Peipposeen) kunnon naapuri, olla ystävällinen ja lukea kirjeen minulle?

PEIPPONEN. Kernaasti. (Lukee.) »Sydämestäni ja kiitollisena suostun minä arvoisaan ehdotukseenne, toivoen sen lopettavan kaiken katkeruuden…

KERKKONEN (tempaa kirjeen). Oletteko tekin samassa liitossa!

PEIPPONEN. Pyydän —

EETU. Setä, kirje on minun kirjoittamani ja puhuu selvää sydämeni kieltä.

HERTTA. Samaa sanoi serkku minullekin aivan äsken.

PEIPPONEN. Minulle myös!

HERTTA. Kuuletteko?

EETU. Kilpailijanikin vakuuttaa sen.

PEIPPONEN. Niin, paha kyllä.

KERKKONEN (on saanut silmälasinsa ja lukee innokkaana). »Sydämestäni ja kiitollisena suostun minä…» Tämähän on hullunkurista! Luinhan minä äsken, että —

HERTTA (hyvitellen). Mutta, isä, heikkoja silmiäsikö sinä enempi uskot kuin (Peipposelle) säädyllisen seuramiehen vakuutusta ja oman sisarenpoikasi avomielistä tunnustusta, enempi kuin oman tyttäresi sanaa?

KERKKONEN. Mutta —

HERTTA. Ja mitä halusit sinä? Hänen suostumustansa, hänen omaa sanaansa!

EETU (lämpimästi). Minä annan ne!

HERTTA. Kuuletko, hän antaa ne.

SIRKKA. Ja jo toisen kerran. Sillä minä näin, miten hän kirjoitti kahdesti…

EETU (puoliääneen Sirkalle). Vaikenetko taikka —!

KERKKONEN. Mitä tarkoittaa hän tuolla »kahdesti»?

HERTTA. Kirjettä sinulle, rakas isä, ja minulle.

KERKKONEN (pudistaa päätään). Minä olen vakuutettu olevani nenästä vedetty! (Hertalle.) Ja sinä?

HERTTA (hyväillen häntä). Petämmekö me yleensä ihmisiä heidän onneksensa?

KERKKONEN (liikutettuna). Onni, niin —! (Tarkastellen kirjettä.)
Tietköön Jumala tämän petoksen, enkä minä!

EETU (vilkkaasti). Jollei teillä ole muuta huolta, niin — te saatte sen tietää kernaasti.

KERKKONEN. Milloin sitten?

HERTTA. Heti häittemme jälkeen!

PEIPPONEN (itsekseen). Inhoittavaa!

KERKKONEN. Olkoon! Vaikkapa uteliaisuudestakin — minä suostun! (Ojentaa toisen kätensä Hertalle, toisen Eetulle.)

EETU. Setä! (Syleilee häntä.)

HERTTA. Pois riitojen riehu!

EETU. Ja sijalle rakkaus ja rauha!

KERKKONEN. Toivon, että te, herra Peipponen, jalomielisenä kilpailijana olette luopuneet toiveistanne ja otatte nyt sulhaspojan yhtä edullisen aseman.

PEIPPONEN. Minä mietin sitä.

HERTTA. Kaikki tämä kuitenkin ehdolla, ettei serkkuni enää sokeasti usko onnen tähteensä.

EETU. Tähteni, johon luotan ja johon katseeni nostan täst'edes — olet oleva sinä! (Syleily.)