language: Finnish

VALERIANAA!

Yksinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KASPERI TANTTU

Kuopiossa, U. W. Telén & C:o, 1910.

HENKILÖT:

HELLIN HEINONEN.
MIMMI KIRJALAINEN, opettajatar.
JAAKKO JÄYKKÄ, ylioppilas.
SELMA BERGHOLM, maisteri.
URHO YLÄNNE, agronoomi.
VEIKKO SATUSAARI, kirjaiija.
VOITTO VAMMASKOSKI, tukkukauppias.
Syntymäpäivävieraita.

Syysilta. Upeasti kalustettu vierashuone Heinosen talossa. Perällä istumasohva pöytineen. Pöydällä palaa verhottu lamppu. Tauluja seinillä. Oikealla ovi makuukamariin, vasemmalla saliin.

Väliverhon noustessa on näyttämö tyhjä. Salin ovi on auki, josta kirkas valo tulvaa näyttämölle. Salista kuuluu

BERGHOLMIN (ääni) — — — kuin kirkasta osapäivän nousua. Onnettaret ripotelkoot päivän sanarittaren tielle katoamattoman elämän kuihtuattomia ruusuja. Ijäisyyskenttien ijäti tuoksuvat narsissit hänen tiellänsä kukkikoot. — Kohottakaamme suloisen emäntämme, neiti Hellin Heinosen unniaksi kolminkertainen voimakas, nuorekas, innostunut eläköön! Eläköön!

KAIKKI. Eläköön! Eläköön! Eläköön!

MIMMI (tulee liikutettuna salista näyttämölle, kääntyy suljettua salin ovea kohti ja ojentaa molemmat kätensä saliin päin). Hellin! Hellin! Hellin! Jumalat sinua siunatkoot; ruusut ja narsissit tielläsi kukkikoot. (Laskee kätensä.) Ja miks'ei ne kukkisi? Kukkiihan ne sinun tielläsi, joka olet rikas perijätär. Siunaahan sinua jumalat, sillä sinulla on rahaa… (Alakuloisesti.) Mutta mitäs minä, joka olen köyhä ja alan jo tulla vanhaksi nuorten joukossa. Ja nuorillehan ne ruusut kukkii! — Minulla ei ole rikkautta, ei enään poskeni ruso viehätä, sillä sen on pyyhkinyt surut ja leipähuolet. (Katsoo käsiinsä.) Mimmi. Tässä on sinun kymmenen hyvää ystävääsi ja keskinkertainen pää. Tyydy, Mimmi, elä napise. (Katkerasti.) Turhaan sinä Mimmi itket onnen perään, sillä Onnettaresi ei sinua enään kuule. Kuivaa pois kyynelesi ja kuvittele olevasi onnellinen.

HELLIN (tulee salista). Niin, enkös arvannut oikein. Täällä sinä olet
Mimmi. Mutta miksi sinä näytät noin alakuloiselta? (Hyväilee Mimmiä.)
Koita olla iloinen ja onnellinen, niimkuin minä. Enkös minä näytä
onnelliselta, Mimmi?

MIMMI (hyväillen). Näytät kyllä, Hellin. Onnelimenhan sinä oletkin.
Mutta minä… (Hyrähtää itkuun.)

HELLIN (hyväillen). Elä itke Mimmi. Et sinä silti ole onneton, jos kohta minun onneni päivän paisteessa luulet itseäsi siksi. Opi tuntemaan toisten surut, niin käsität kuinka itse olet onnellinen. Sinä olet onnellisempi kuin minä; sen tulet tänäiltana näkemään. Ei onni aina kuvasta silmistä. Me ihmiset näyttelemme niin usen toista mitä olemme. Tyynny nyt Mimmi, tyynny… — — — Sinä saat minutkin itkemään. (Itkee.)

MIMMI (lohdutellen). Elä itke, Hellin, elä… Eihän sinulla ole syytä itkeä. Vai onko? Sano minulle surusi syy; omani sinä tiedät. Mitä syytä sinulla on surra?

HELLIN. Minulla on sellainen syy suruun, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Jokaisella meistä on kuormansa kannettavanaan.

MIMMI. Kerro se minulle, kerro…

HELLIN (tyynesti). Sinulle sen kerron, Mimmi. Huomenna ehkä en enään voisi sitä kertoa sinullekaan. (Raskaasti.) Naisena sinä ymmärrät naista, ystävänä ystävätä, kerron siis. (Salista kuuluu huutoja: 'Päivänsankaritar! Hellin!' Kiireesti!) Minua kaivataan salissa! Joutuun siis. Kuule. Tänä iltana tarjoaa minulle ainakin kaksi miestä kättänsä: maisteri Bergholm ja agronoomi Ylänne, vaan he kumpikin saavat rukkaset.

MIMMI. Sinä rakastat siis sellaista joka ei tarjoa sinulle kättänsä?

HELLIN. Niin. Rakastan miestä, joka ei rohkene tarjota kättänsä. Hän on köyhä ja ujo. Hän rakastaa minua varmasti, mutta hän ei uskalla kuvitellakaan, että minä miljoonien omistajatar hänelle käteni antaisin. Mutta taivas tietää, että kukaan ei tule kättäni saamaan, jos ei hän sitä pyydä, jota rakastan. Voi, jos hän tietäisi, että miljoonain omistajattaren povessa sykkii sydän ainoastaan hänelle.

MIMMI. Hän ei kai välitä miljoonista, ei pyydystä miljoonia.

HELLIN. Jos tietäisin, että raha minun estää saamasta hänen jota rakastan, niin tänä päivänä lahjoittaisin kaikki pois. (Itkee.) Voi, voi meitä naisia. Meillä ei ole oikeutta sanoa sydämemme valitsemalle: sinä olet minun. Valintavalta on vain miehillä. Meidän naisten on lopulta mentävä sille joka kysyy meitä. Jos nainen voisi rakkautensa tunnustaa, niin paljon enemmän solmittaisi onnellisia avioliittoja. Vaan naisilla ei ole sitä oikeutta. Miesten kosimisoikeus on perintöä muinaisesta naisen ryöstämistavasta. Mies punnitsee kaikki järjen vaalla, nainen sydämen vaalla.

MIMMI. Minä en osaa neuvoa, miten menettelisit. Mutta, jos olisin asemassasi, niin ottaisin miesten oikeuden. (Ovelle koputetaan.)

HELLIN (hätäisesti). Nyt niitä jo alkaa tulla. Jos tahdot kuulla, niin kiirehdi sänkykamariini ja pidä ovi raollaan, että kuulet kaikki.

MIMMI. Kernaasti. (Menee sänkykamariin.)

HELLIN. Sisään.

BERGHOLM (tulee salista innostuneesti). Täällähän te olette, neiti; oikein arvasin. Salissa kaipaavat teitä.

HELLIN. Menkäämme siis saliin.

BERGHOLM (hätääntyneenä). Ei, ei, neiti Heinonen…

HELLIN (katsoo pitkään). Miks'ei, maisteri Bergholm.

BERGHOLM (tukehtuvan äänellä). Ei, ei, rakas neiti… jos minua rakastatte…

HELLIN (teeskennellen säikähdystä). Herranen aika! Mikä teillä on, maisteri Bergholm? Ihanhan te vapisette. Onko salissa jotain tapahtunut? (Aikoo mennä saliin.)

BERGHOLM (pidättäen). Ei, neiti, ennenkuin minä…

HELLIN. Mitä?

BERGHOLM (äärimmäisessä tuskassa). Ennen kun minä olen saanut tuomioni tai armahdukseni kuulla…

HELLIN (jäykästi). En ole tuomarinne.

BERGHOLM (ihastuen). Ette? Siis olette armahtajani! Hellin armaani!
Tiesinhän sen, että en rakasta teitä turhaan. (Syleilee Helliniä.)

HELLIN (hyökkää kauhusta parkaisten saliin).

BERGHOLM (seisoo hetkisen kivettyneenä). Perhana! Mitäs tämä on? Tämä ei ole oikeata… (Puristaa päätänsä.) Onko pääni sekaisin? Kuulenkohan edes omaa ääntäni. (Huutaa itselleen.) Selim! Selim! Selim Bergholm. Sinä olet auttamattomasti onneton. Hommasi meni hukkaan kuin Forssin vaivat, kuuletko? (Katkerasti.) Siinä se nyt on. Ole vielä hupsu ja luule saavasi miljoonia parin minuutin tempulla. Luulit saavasi tytön, tämän talon ja paljon rahaa, kun vaan tarjoat kätesi ja huutahdat rajattomassa .tuskassa: »Rakastan sinua Hellin!» — Ja tämä oli jo seitsemäs kerta, kun yritin rikasta naida. Hm! Turha vaiva. Kyllä ne heittiöt osaa olla ylpeitä jos niillä on rahaa. Mutta jos ei sitä ole, niin meikäläinen mies saa heitä kietoa vaikka sormiensa ympärille. Hm. Selim! Jos tahdot mennä naimisiin, niin suutu itseesi ja ota piikatyttö tai joku Kyöpeliin ryömivä köyhä opettajatar; tai ole vaimotta kuin suuri oppi-isäsi Immanuel Kant. (Menee saliin. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)

MIMMI (kurkistaa makuukamarista). Raukka numero yksi! Rukkaset numero yksi!

YLÄNNE (tulee salista). Niin, Urho, nyt saat kuulla armahduksesi tai tuomiosi. Kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta olet Helliniä tavotellut, mutta turhaan. Hän on aina paennut. Hovin ostit velaksi toivossa saada velan maksaa Hellinin rahoilla. Jaaha! Tämä on tärkeä hetki. Nyt saan kuulla, onko hovi annettava entiselle omistajalle takaisin, vai luenko jonkun päivän perästä hänen kouraansa seteleitä kuin allakan lehtiä. Aijai! Kova on hetki. Osaa nyt esiintyä Urho! Kohta hän tulee. (Kävelee.)

HELLIN (tulee salista). Jaaha. Agronoomi haluaisi kai nyt tietää mitenkä sen kanssa olisi?

YLÄNNE. Sitähän minä… (Syrjään.) Miten kylmästi hän asian esittää.

HELLIN. Istukaa. (Istuvat.) Se on nyt silla tavalla, että minulla on ollut niin paljon pyytäjiä, että…

YLÄNNE. Että minä en kelpaa… Hm.

HELLIN (kiireesti). Ei, ei niin agronoomi Ylänne; päinvastoin. Teillä on suuri talo ja hyvä nimi… Että vaikka kuinka paljon olisi muita pyytäjiä, niin tietysti te vanhana ystävänä tulette ensisijassa huomioonotetuksi.

YLÄNNE (syleillen). Jumalani. Jumalani! Kuinka minä olen onnellinen…!

HELLIN (vastustellen). Ei ansaitse Jumalaa kiitellä. Paljonkos sitä pitäisi?

YLÄNNE. Kaikki, kaikki, armaani!

HELLIN (leikillisesti). En minä kaikkea… Olkoon sentään menneeksi kymmenellä korolla.

YLÄNNE. Minä pidän sekä pääoman että korot, armaani…

HELLIN. Soo'o. Laskin leikkiä, että kaikki muka… Mutta nyt asiaan. Paljonkos te tarvitsisittekaan? Teille voin antaa kaksikymmentäviisituhatta viittä korkoa vastaan. Onkos teillä jo valmis velkakirja?

YLÄNNE (hypähtäen seisomaan). Teettekö minusta pilkkaa, neiti, vai mitä tämä on?

HELLIN (tyynesti). Totisinta totta, herra Ylänne. Ettekö te tässä joku aika sitten kysynyt, josko voisin lainata teille jonkun summan? Ja sitä vasten luulin teidän minua tänne kamariin kutsuneen.

YLÄNNE. En koskaan. Aijoin pyytää teidän kättänne.

HELLIN. Ja rahoja kaupan päällisiksi, vai mitä?

YLÄNNE. Te loukkaatte minua, neiti Heinonen. (Kävelee.)

HELLIN. En tosiaan sitä tahtoisi.

YLÄNNE. Te ette anna kättänne?

HELLIN. Se on jo toisen, toisen joka ei ole sitä pyytänyt, mutta se on pyytämättä.

YLÄNNE (raskaasi). Vai niin. Jaaha. Hyvästi.

HELLIN. Ettehän aijo vielä pois mennä? Teidän silmistänne loistaa kumma tuli. Mihin te menette?

YLÄNNE (kolkosti). Hirteen.

HELLIN. Elkää puhuko noin hirmuista.

YLÄNNE. Hirteen tai konkurssin tekoon.

HELLIN. Eihän toki, Johan sanoin, että lainaan rahaa.

YLÄNNE. Ei, kiitos! Hyvästi. (Menee.)

MIMMI (kurkistaa). Hulluja, tyhmiä, typeriä!

HELLIN (veitikkamaisesti). Suu kiinni sinä hupakkoni siellä.

SATUSAARI (koputtaa).

HELLIN. Sisään.

SATUSAARI (tulee salista runovihkonen kädessä). Täällä hän on yksin haaveilemassa. Kovin se koskeekin herkkään sieluun tuo arki-ihmisten melu ja tyhjät korupuheet. Tämä on esteettisen aistin rääkkäystä. — Saanko nauttia seurastanne?

HELLIN. Olkaa hyvä ja istukaa. (Seisoaltaan.) Kiitän teitä kauniista runopukuisesta adressistanne jonka omistitte minulle. (Antaa kätensä.)

SATUSAARI (tunteellisesti). Bi ansaitse, ei ansaitse, neiti hyvä. Se oli vaan vähäinen osa siitä runoudesta mitä olen laulanut teille. Saanko näyttää neitille tätä runovihkoani. Tämä on omistettu kuten näkyy »Hellinille». Suvaitsetteko kuulla alkurunosta, proloogista joku säkeistö.

HELLIN. Mielelläni, herra Satusaari.

SATUSAARI (lukee).

    Varsani, kiidä pois jo maasta tästä,
    Mä tiedän, kavios ei tuhkaa maan.
    Vie minut Hellin kanssa elämästä
    Ikuisen lemmen lehtoon uinumaan. —
    Tää mainen elo menköön nurin narin,
    Kun vaan saan nähdä Hellin silmäparin.

HELLIN. Ai kuinka ihanaa!

SATUSAARI (innostuen).

    Oi tiedä Hellin, että kaikki aatteen,
    Kaikki ijäisyys mi mull' on elämässä
    Ne loimia on sinun lemmen vaatteen,
    Ne runoverkoiks' kudoin hämärässä,
    Kun illan rusko purppurataan valoi,
    Tai pohjan rajumyrsky seinään soitti.
    Vain sua varten lempen' tuli paloi,
    Vain sinun lempesi mun lempen' voitti.

HELLIN (haaveillen). Se on kaunis runo. Minä ihailen teidän runouttanne.

SATUSAARI. Ja minä ihailen teidän kauneuttanne, neiti (Äänettömyys.) Olisi mulla pieni asia, jos uskaltaisin sanoa. Näin merkkipäivänänne sanon sen, jos sitä lainkaan voin sanoa.

HELLIN (ajatuksissaan). Sanokaa, kirjailija Satusaari.

SATUSAARI. Sanon sen runomitassa. Runoilijan velvollisuus on sanoa suurimmat sanansa runokielellä. Se kuuluisi näin:

    Tule sylihin omas sylihin,
    Hellin pieno.
    Ensilempeni, elon hempeni
    Saat sä multa.
    Sua lemmin sydämeni
    Joka värehellä
    Minun oma, minun armas,
    Kaunokainen kulta.

HELLIN. Ai kuinka kaunista olisi olla runoilijan rakastettu, mutta se on mahdotonta minulle: Minä olen jo toisen.

SATUSAARI (tempasee revolverin). Hyvästi siis, maailma! runoilija tahtoo kuolla sen eteen, jota ei voinut koskaan saada. (Nostaa revolverin ohimoilleen, mutta ovelle koputetaan. Hän pistää revolverin taskuunsa ja syöksyy ovella tulijaa vastaan.)

VAMMASKOSKI (tulee salista ja pitelee otsaansa). Mikä ampiainen täältä tuli sitä kyytiä minun silmilleni? Sillä miehellä oli kiire. (Syrjään.) Tuleekohan minulle yhtä tulinen lähtö?

HELLIN. Istukaa, kauppias Vammaskoski.

VAMMASKOSKI (istuutuen). Sillä miehellä oli niin kiire, kun olisi hänellä ollut seitsemän vekselin väärennystä omallatunnollaan. Hohhoh.

HELLIN. Sopiva vertaus.

VAMMASKOSKI. Siinähän tuo menee. (Aänettömyys. Rykäisee.) Minä olen jo kauvan aikaa ajatellut, että jos neiti…

HELLIN (keskeyttäen). Mutta kyllä minun pitää mennä saliin. (Aikoo mennä.)

VAMMASKOSKI (seisauttaen). Pari minuttia neiti ja sitten Niinivee hukkuu. Tuota minä olen… ottijatuota ajatellut… että jos neiti tunnustaisi pienen vekselin…

HELLIN. Kyllä kai ne minun on tämän talon velat tunnustettavat; minähän aijon saamisistakin kiinni pitää. Onko teillä vekseli mukananne.

VAMMASKOSKI (tunteellisesti). Se olisi tassa. (Tarjoaa kättänsä.) Tähän rehelliseen tukkukauppiaan, Voitto Vammaskosken kämmeneen se olisi kirjoitettava.

HELLIN. Sepä uudenaikainen vekseli.

VAMMASKOSKI. Puhun taas vertauksilla. (Juhlallisesti.) Pyydän teidän tunnustamaan vaimojen velvoittavan vekselin, aviopuolisoiden ainaisen velkakirjan. Pyydän kättänne.

HELLIN (ivallisesti). Kovin suoraa puhetta, herra Vammaskoski.

VAMMASKOSKI. Liikemies puhuu aina suoraan, sanoo makeilematta asiansa. Minä en osaa lempeä liverrellä, enkä tahdokkaan. Mutta jos tahdotte tulla tukkukauppiaan rouvaksi, niin tässä on lapa, joka ei vapise. Se ei vapise vaikka tarjoan sitä jo kahdeksannen kerran akkaväen vangittavaksi, kahdeksannen kerran pyydän kaulaani ukkomiehen ilkeää kahletta.

HELLIN (loukkaantuneen äänellä). Kovimpa puhutte proosallisesti, herra…

VAMMASKOSKI. Hah. Porsaallisesti? Vai niin. Vai olen minä porsas. No sitten se on merkki, että Niinivee hukkuu. —

HELLIN. Ehkä.

VAMMASKOSKI. Mutta emäsika olen jos yhdeksännen kerran tulen hupsuksi ja kosin. (Menee.)

MIMMI (kurkistaa). Vieläkö niitä tulee, Hellin?

HELLIN. En tiedä. Kyllä kai ne nyt jokainen yrittää, jolla ei entistä ole. Luulevat, että syntymäpäivänäni minä olisin suosiollisempi heille. Tule jo pois sieltä piilostasi, että eivät tapaa minua yksin..

MIMMI (tulee). Tuo viimeinen oli inhoittavin.

HELLIN. Eikä ihme: Hän oli heistä sivistymättömin.

MIMMI. Kesken kaikkea! Sano minulle ketä rakastat, joka ei uskalla kättäsi pyytää. (Ovelle koputetaan.)

HELLIN (kiireesti). Sanon sen nyt, ennenkuin on myöhäistä. Rakastan ylioppilas Jaakko Jäykkää. Mutta joudu vielä hetkiseksi makuukamariin!

MIMMI. Paikalla. (Menee.)

JÄYKKÄ (koputtaa).

HELLIN. Sisään.

JÄYKKÄ (ujo, vaatimaton nuorukainen tulee salista). Anteeksi, neiti! Tunkeudun ehkä sopimattomaan aikaan huoneeseenne. Neidillä on kai ollut mielenliikutuS? (Aikoo poistua.)

HELLIN. Ei, elkää menkö. Olkaa hyvä ja istukaa. (Katsoo alas.)

JÄYKKÄ (istuu). Neidillä on tänään merkkipäivä; ei siis ihme, jos tunne-elämänne on tänään herkkä. Minäkin aijoin käyttää sitä hyväkseni.

HELLIN. Te, herra Jäykkä??

JÄYKKÄ. Niin. Minä aijoin. Mutta hetki ei näytä olevan sopiva. Teillä on suruja, te kärsitte.

HELLIN (arasti). Ei; en kärsi…

JÄYKKÄ. Ehkä sitten erehdyn. Mutta te näytätte kärsivältä. Mutta anteeksi. Minulla ei ole oikeus tutkia sielunne salaisuuksia.

HELLIN (tukehtuvan äänellä). Herra Jäykkä… Teillä on oikeus… Ei, mitäs minun piti sanoa? Teillä on velvollisuus… Ei sitä teillä ei ole… Mitäs minun pitikään sanoa?… Ei, eihän minulla ollut mitään… (Hyrähtää itkztun.)

JÄYKKÄ (lohduttavasti). Neiti, mikä teillä on? Voi kertokaa minulle surunne. Ei; mitä pyysinkään. Enkö voisi teitä lohduttaa?

HELLIN (hypähtäen seisomaan). Voitte, voitte! — (Istahtaa.) Ei, ette te voi, ette sentään voi… (Itkee.)

JÄYKKÄ. Surisin mielelläni kanssanne jos tietäisin surunne syyn. Se helpottaisi suruanne, jos voisitte sen jakaa jonkun hyvän ystävänne kanssa. (Huokaa.) On kyllä itsellänikin surua, ei; pikemmin huolta, kun…

HELLIN (keskeyttäen). Kertokaa minulle, kertokaa!

JÄYKKÄ. Te ette ole nyt sellaisessa mielentilassa, että voisin asiani kertoa. Se on paha, että huomenna se on jo myöhäistä, sillä matkustan aamulla Helsinkiin opintojani jatkamaan.

HELLIN (raskaasti). On minullakin eräs asia, joka on huomenna jo myöhäistä… (Iloisemmasti.) Mutta kertokaa, kertokaa! Te ette saa mennä ennenkuin kerrotte.

JÄYKKÄ. Te olette niin ystävällinen, neiti, että saatte minunkin jäykän luontoni heltymään. On myös eräs pakottava tunne, joka pakoittaa puhumaan.

HELLIN (pitelee rintaansa, joka aaltoilee). Jatkakaa.

JÄYKKÄ. Olen köyhä, opin tiellä kulkeva, kulkeva nuori mies. Elämä on minulle ollut ja on vast'edeskin taistelua, ainaista taistelua leivän eteen. Huolet, leipähuolet tehnevät hapseni ennenaikojaan harmaaksi. (Huokaa.) Nyt olisi lähdettävä Helsinkiin lukemaan filosofian kanditaatin tutkintoa varten, mutta häpeän sanoa — puuttuu rahaa. (Äänettömyys.) Täällä minulla olisi velkakirja tuhannelle markalle, jonka saan kaupunkimme pankista. (Ottaa velkakirjan taskustaan.) Tässä olisi jo kaksi nimeä, mutta kolmatta vaaditaan, joka olisi tästä kaupungista, sillä nämä ovat pankkimiehillemme incognita s.o. tuntemattomia. Olen kysellyt kaupunkimme rahamiehiä, mutta he valittavat nimensä olevan jo liijan monessa paperissa ja omat lapset, nekin tarvitsevat… — Ajattelin, että, jos neiti pistäisi nimensä…

HELLIN (teeskennellyllä levollisuudella). Eikö muuta?

JÄYKKÄ (seisoaltaan). Siinä sitä olisi yli odotukseni.

HELLIN. Mielelläni teen sen. Odottakaa; minä haen mustetta ja kynän.
(Menee makuukamariinsa.)

JÄYKKÄ. Jumalani! Kiitos sinulle. Nyt on taas huoli pois pojalta. — Suutelisin mielelläni pahinta vihollistanikin nyt. — Mutta mikähän neidillä lienee? Varmasti hiljaisia sydämen suruja. Jospa voisin palkita jotenkin hänelle hänen hyväntahtoisuutensa.

HELLIN (tulee kirjoitusvehkeiden kanssa, ottaa äänettömästi paperin ja kirjoittaa nimensä). Tässä olisi. (Antaa paperin Jäykälle.)

JÄYKKÄ (puristaen Helliniä kädestä). Kiitos, kiitos…

HELLIN. Ei ansaitse. (Heittäytyy sohvaan itkemään.)

JÄYKKÄ (hellästi). Voi, jos tietäisin surunne, niin pyytäisin teitä jakamaan kuorman kanssani. Saanko tietää?

HELLIN (tukehtuvan äänellä). Saatte… (Hypähtää seisomaan ja aikoo heittäytyä Jäykän rinnoille, mutta peräytyy.) Ei… ette saa. Minä en voi, minä en voi! (Heittäytyy sohvaan itkemään.)

JÄYKKÄ (silittää hiljaa hänen hiuksiansa). Puhukaa minulle kuin parhaalle ystävällenne, veljellenne, puhukaa.

HELLIN (itkun seasta). Se ei ole tavallista… Se ei nle luvallista… Mutta minä teen sen… Sitä ei ole kukaan nainen koskaan tehnyt, mutta minä teen sen… — Kuule siis Jaakko. Minä rakastän sinua! Onko naiselle rikos tunnustaa, että rakastaa? Olen odottanut, että sinä huomaisit rakkauteni, vaan sinä et ole rohjennut katsoa silmiini. Tiedän, että rakastat minua, mutta et uskalla sitä itsellesikään myöntää. Jos olisit katsonut minua suoraan silmiin, niin olisit nähnyt niistä, että rakastan sinua. Köyhyys muka estää, yhteiskunnallinen asema muka estää… Ei, rakas Jaakko! Rakkaudelle ei kahleita sido mitkään säännöt. Me naiset sen tiedämme. Me rakastamme vuosikausia, ikämmekin toivottomalla rakkaudella. Emme rohjene ilmaista sitä, sillä se kuuluu miehille. Me koitamme olla iloiset, vaikka sydäntä suru kalvaa, sillä miesten ainoastaan on oikeus ilmaista tunteensa. Ja siinä syy, miksi teistä miehistä jaloimmat jäävät maailman runneltavaksi, yksinäisiksi… roistot kyselevät meitä, kuin markkinaelaimia ja niiden kaulaan me viime tingassa heittaydymme vaikka toista rakastamme. (Heittäytyy Jaakon rinnoille.) Vaan minä rohkenen ottaa omani, minä! Köyhät naiset eivät sitä koskaan uskalla. He koittavat »rakastaa» sitä, joka heitä sanoo rakastavansa. Rikkaus on kasvattanut minussa ylpeyttä, sisäistä mahtia. Minä otan omani! (Äänettömyys. Jaakko silittää Hellinin päätä, joka lepää hänen rinnoillaan.)

JÄYKKÄ Minä en ymmärrä untako tama on vai totta. Vaan sen minä ymmärrän, että sinä Hellin olet siinä. Jospa tämä olisikin totta.

HBLLIN (onnellisena). Tämä on totisinta totta, Jaakkoni. Oletkos minun
Jaakkoni? Minä kosin sinua.

JÄYKKÄ. Olen, olen sinun Jaakkosi. Ja sinä olet minun Hellini.

HELLIN. Sinä et katso sitä viaksi, vaikka minä naisena kosin sinua, rakkaani?

JÄYKKÄ. En tietysti! Sen pitää aina kosia, joka uskaltaa. Ja naistenkin pitäisi uskaltaa rikkoa vanha sääntö. Naisilla on tunne mittapuuna. Me miehet käytämme niin usein vääriä mittoja.

MIMMI (on hiipinyt hiljaa heidän taaksensa ja peittää äkkiä käsillään kummankin silmät.)

HELLIN (Jäykälle iloisesti). Jaakko, Jaakko, miksi peität silmäni? Etkö rohkene katsoa Helliniäsi silmiin?

JÄYKKÄ (lempeästi). Samaa kysyn minä sinulta?

HELLIN. Enhän minä…

JÄYKKÄ. No en minäkään.

HELLIN. Kuka se sitten?

MIMMI (muuttaen äänensä). Onnetar.

HELLIN (haaveillen). Onnetar… Niin peitä sinä vaan. (Salin ovelle koputetaan.)

MIMMI. Sisään. (Peittää edelleen silmiä.)

(Bergholm, Ylänne, Satusaari, Vammaskoski ja syntymäpäivävieraita tulee sisään.)

MIMMI (osoittaa Bergholmia). Onnetar kysyy teiltä, kuka tämä on?

HELLIN ja JÄYKKÄ. Ylpeys.

MIMMI (osoittaen Ylännettä). Entäs tämä?

HELLIN ja JÄYKKÄ. Turhuus.

MIMMI (osoittaen Satusaarta). Entäs tämä?

HELLIN ja Jäykkä. Tyhmyys.

MIMMI (osoittaen Vammaskoskea). Entäs tämä?

HELLIN ja JÄYKKÄ. Ahneus.

MIMMI (ottaa pois kätensä, raskaasti). Jo riittää. Siinä onkin ihmiskunnan suurimmat helmasynnit.

HELLIN (katselee kummastuneena ympärilleen). Onkos tämä unta?

JÄYKKÄ (hyväillen). Ei rakkaani.

HELLIN. Kosinko minä äsken sinua, Jaakko?

JÄYKKÄ. Kosit, armaani.

1:NEN ROUVA (lyöden käsiään yhteen). Herranen aika! Naisetkin kosivat nykyaikana…

2:NEN ROUVA. Voi surkeutta! Sitä ne tekee naisten äänioikeudet, tasa-arvoisuudet, ne lentokoneet, ne pohjoisnavat, ne siviiliavioliitot, ne hatalääkkeet, ne ne; jo minun pääni menee pyörälle.

MIMMI. Jokaisella on oikeus aina ollut rakastaa, mutta nyt on oikeus tunnustaa rakastavansa, omistaa rakastettunsa.

1:NEN ROUVA (kauhistuen). Ja sinä Mimmikin sanot noin. Jaa meidän lapset huomenna pois sinun koulustasi. Minä pyörryn… Voi tätä surkeutta. Valerianaa, valerianaa…

MIMMI. Kyllä vanhanaikaiset ihmiset tarvitvat nyt paljon valerianaa, nykyaikana.

2:NEN ROUVA (pidellen päätään). Ai, ai päähäni koskee… Valerianaa… (Molemmat rouvat nojaavat toisiinsa ja huutavat itkien.) Maailma pahenee. Se on merkki maailman lopusta ja Antikristuksen tulosta! Valerianaa…

Väliverho.