RUNOJA

Kirj.

J. W. von Goethe

Suomentanut

Otto Manninen

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.

SISÄLLYS:

LAULUJA

Villiruusu
Kristel
Suostumaton
Suostunut
Runotarten lemmikki
Ikävöinti
Löydetty
Tanhulaulu
Itsepetos
Maaliskuu
Paimen
Ihana yö
Onni ja unelma
Viattomuus
Valekuollut
Läheisyys
Valitulle
Mennyt ensi lempi
Jälkiväreily
Armaan läheisyys
Läsnäolo
Kauas menneelle
Virran partaalla
Murhemieli
Vaihtelu
Mieleenpantavaa
Samoin
Meri tyynnä
Myötäinen matka
Tervehdys ja hyvästijättö
Uusi lempi, uusi elo
Belindalle
Lempivä
Kevätlaulu
Kukkanauhan kera
Järvellä
Levoton lempi
Paimenen valitus
Kyynelten lohtu
Vuorilinna
Kaulassa kannetulle kultasydämelle
Vaeltajan yölaulu
Toinen yölaulu
Keijujen laulu
Puilleni
Haikeuden hekkuma
Metsämiehen iltalaulu
Kuulle
Yö
Omaisuus

SEURALAULUJA

Yleisrippi
Kophtanlauluja I, II
Vanitas! Vanitatum vanitas!
Sotaonni
Wilhelm Meisterista
Mignon, I, II, III
Harpunsoittaja I, II, III
Philine

BALLAADEJA

Mignon
Laulaja
Orvokki
Keijujen kuningas
Kalastaja
Ritari Kurtin hääretki
Aarteenkaivaja
Rottienlumooja
Hovipoika ja myllärinneito
Poika ja myllypuro
Taikurinoppilas
Korinthon morsian
Jumala ja bajadeeri
Paaria:
Paarian rukous.
Legenda
Paarian kiitos

ANTIIKKISEEN SÄVYYN

Peltomiehelle
Anakreonin hauta
Suloiset surut
Sointumaton pari
Puolustus
Alppikukkula
Distikhon-säkeitä
Amyntas
Venezialaisia epigrammeja
Bakiin ennustuksia
Mietelmäsarjasta Neljä vuodenaikaa

ERIAIHEISIA RUNOELMIA

Talvinen Harzin-matka
Kyytimies Kronokselle
Vaeltajan myrskylaulu
Kotka ja kyyhky
Prometheus
Ganymedes
Ihmisen rajat
Jumalallinen
Ihmistunto
Kohtalo
Aristelevalle armaalle
Pyyntö
Nousevalle täysikuulle
Sulhanen
Sydänyön aikaan
Aina ja kaikkialla
Vaelluslaulu
Torninvartian laulu

TAIDE

Vaeltaja
Amor maisemamaalarina
Taiteilijan iltalaulu
Luonto ja taide
Maalaissävy
Jumala ja maailma
Proœmion
Testamentti
Alkuluotteita. Orphisia

LÄNSI-ITÄMAISESTA DIVAANISTA

Hedzhra
Vapaa mieli
Neljä armoa
Alkuaineet
Sa huonoon suostut, kun...
Sateenkaari
Laulu ja kuva
Autuas kaipuu
Esikuvallinen pari
Alistuminen
Estämätöntä
Salaa
Mistä portist' astuit
Viis vuosikymmentä mua
muokkaella
Vaeltajan mielenrauha
Lauselmien kirjasta
Hatem ja Suleika
Suleika ja Hatem
Gingo biloba
Suleika ja Hatem
Suleika ja Hatem
Hatem ja Suleika
Mun itkeä suokaa!
Kastanjat, katsos, nuoret
Laulu länsituulelle
Jälleenlöytäminen
Kaikessa-ilmestyvä
Pääsyportilla






LAULUJA




VILLIRUUSU


Näki poika ruususen,
ruusun kankahalla,
nuoren, huomenhohtoisen,
luokse riensi riemuiten
innoll' ihanalla.
Punaruusu, ruusunen,
ruusu kankahalla.

Poika virkkoi: "Poimin sun,
ruusu kankahalla!"
Ruusu virkkoi: "Vihlaisun
saat, ett' aina muistat mun, —
liiku loitommalla!"
Punaruusu, ruusunen,
ruusu kankahalla.

Poimi poika huimapää
ruusun kankahalla;
ruusu pisti ryöstäjää,
ah! ja voi! jo voihki tää
tuskan tuiman alla.
Punaruusu, ruusunen,
ruusu kankahalla.




KRISTEL


Mull' usein juro, synkkä pää,
niin raskas veri on.
Näen Kristelin, ja taas on sää
vain paistett' auringon.
Hänt' yhä silmä pälyy päin,
enk' ymmärrä mä, kuin
ja missä, milloin, miksi näin
mä häneen ihastuin.

Kujeilu silmän tumman tuon
ja tummat kulmat nuo —
vain silmäisyn jos sinne luon,
se sieluun tulta tuo.
Niin marjanmaire kell' on suu,
niin poski kaartuukaan?
Ja kaunokumpu muuan muu —
en kyltyis katsomaan!

Ja hänet tanhun vilinään
kun kainalossa vien,
kun kieputaan ja kiidetään,
täys onnen poika lien.
Jos hengästyin jo herpoo hän,
niin hennon vartalon
syliini suljen, sylkytän:
siin' onnenmaani on!

Ja kun hän lempikatseen luo
unohtain kaiken muun
ja rintaan painuu, suukon suo,
kautt' ytimen ja luun
ain' ison varpaan kärkehen
se juoksee, juovuttaa,
niin rohkaisten, niin hervaisten, —
oi tuskaa, hekkumaa!

Miel' enempää vain ikävöis,
niin lyhyt ilta on;
luo enpä jäädä epäröis
vaikk' aamun koittohon.
Kai hänet kerran omaks saan,
ja sammuu tuska tää;
jos ei, niin hänen povellaan
mult' elo erkeää.




SUOSTUMATON


Kulki paimenneito norja —
hohti kirkas kevätkoi —
riemurinta, nuori, sorja,
lauloi, että laakso soi:
laa-la-ralla-lei!

Tarjoo Thyrsis suutelosta
kaksi, kolme karitsaa,
neito ilkkuu: niit' et osta! —
laulaa, nauraa vain: hei laa,
laa-la-ralla-lei!

Toinen nauhat neitoselle,
kolmas sydämensä toi;
karitsoille, sydämelle,
nauhoille vain nauru soi:
laa-la-ralla-lei!




SUOSTUNUT


Illan loistett' ihaellen
menin metsään vihantaan.
Kallioita kaiutellen
Damon soitti huiluaan:
laa-la-lei!

Ah, mua sylissään hän siellä
helli sulosuuteloin.
Pyysin: soita, soita vielä!
Soitti armas poika noin:
laa-la-lei!

Pois on multa teille tuulen
rauha, riemu rientänyt,
yhä korvissani kuulen
soiton tuon ma soivan nyt:
laa-la-ralla-lei!




RUNOTARTEN LEMMIKKI


Käyn metsissä ja mailla
ja laulan linnun lailla,
tie kaikkianne vie.
Ja kuinka laulu soipi,
sen tahtiin karkeloipi
mit' ympärillä lie.

Puu kunnes puhkee kukkaan,
maa nuoreen nurmen nukkaan,
ma tuskin malttaa voin.
Ma laulan niille, laulan,
viel' alla talven paulan
tuot' unta unelmoin.

Ma laulan järven jäällä,
kun talvi kukkii täällä
taas valkoloistossaan.
Sen vaipuessa uutta
jo ilon ihanuutta
käy kummut kukkimaan.

Käy nuoret kisapaikkaan
mun säveleeni raikkaan
jo nopsaan nouteluun:
jo poika-pökkö leiskuu,
ja tyttö-tökkö heiskuu
siell' alla lehmuspuun!

Taa laakso jää ja rinne,
saa rientää lemmikkinne
noin siipianturoin.
Kons', armaat muusat, taasen
syliinne sulokkaasen
levähtää vihdoin voin?




IKÄVÖINTI


Ei sydämestä tulvahtain
nyt viime kyynel tipu,
kun tuskan polton tyyntää vain
uus sanomaton kipu.

Oi, tuta suo tääll' ainiaan
mun rakkautta suurta,
jos jääkin tuska raastamaan
syvintä sydänjuurta.

Sua, Iäinen, sun rauhaas, oi,
jos täyttyisin jo täyteen!
Ah, matka tää niin pitkän toi,
niin syvän tuskan jäyteen.




LÖYDETTY


Ma metsään kuljin,
kuin jalka vei,
mull' etsiä mitään
miel' ollut ei.

Näin katveess' armaan
ma kukkasen,
kuin taivaan tähti
on silmä sen.

Sen taittaa tahdoin,
se kuiskuttaa:
siis murrun, kuihdun,
en elää saa!

Sen nostin kaikin
ma juurineen,
toin kodin tarhaan
sen kaunoiseen.

Sen siirsin paikkaan
ma suojaisaan;
nyt versoo, kukkii
se ainiaan.




TANHULAULU


Välinpitämättömät:

Oi, tule, kauno sa, kanssani tanhuun;
juhla on juhlaa, kun karkelo käy.
Liene et kultani, vast' olet ehkä;
liene et konsaan, me tanssimme vain.
Oi, tule, kauno sa, kanssani tanhuun;
juhla on juhlaa, kun karkelo käy.

Lempivät:

Juhla mit' ois sua vaill', oma armain?
Vaill' ihanaistani tanhu mit' ois?
Jollet ois kultani, tahtois en tanhuun;
aina jos oot, elon juhlaksi teet.
Juhla mit' ois sua vaill', oma armain?
vaill' ihanaistani tanhu mit' ois?

Välinpitämättömät:

Lempiä saavat, me kiidämme tanhuun!
Hiutuvan lemmen se ei halu lie.
Karkelopiiri kun pyörivi riemuin,
pois hämylehtoon jo hiipivät nuo.
Lempiä saavat, me kiidämme tanhuun!
Hiutuvan lemmen se ei halu lie.

Lempivät:

Tanhuta saavat, ah, lehdossa lemmen
käyskellä tanhu on taivahinen!
Amor on läsnä, hän kuulevi pilkan,
kostava kerta ja kohtakin lie.
Tanhuta saavat, ah, lehdossa lemmen
käyskellä tanhu on taivahinen!




ITSEPETOS


Tuoll' uudin häilyy ees ja taas,
sielt', armas, tänne päin
tähyilet, piillen ikkunaas,
kotiinko vain ma jäin.

Ja jäikö mustasukkaisuus
poveeni polttamaan,
kuin kalvamaan sen katkeruus
nyt jääkin ainiaan.

Moist' eipä mieless' armahan —
sen murheekseni nään —
vain illan tuuli ikkunan
sai verhon häilymään.




MAALISKUU


On tuiskutellut lunta:
ei vielä aika tuo,
kun kukkain valtakunta,
kun kukkain valtakunta
taas meille riemun suo.

Kas, päiväkin paraikaa
vain pettäin pilkahtaa;
ei pääskyst' edes taikaa,
ei pääskyst' edes taikaa:
se yksin palajaa.

Mi kevähäst' on huvi,
jos yksin olla saan?
Mut koht' on sorja suvi,
mut koht' on sorja suvi,
kun kaksin saavutaan.




PAIMEN


Ol' ennen paimen moinen,
päälaiska lalleroinen,
hän hampaat laimin lyö.

Pään pyörsi tyttö tuolta,
sai silloin hupsu huolta:
ei unt', ei juo, ei syö!

Samoilla, voihkaa sai vaan,
hän laski tähdet taivaan,
kun tuikki yllä yö.

Hän neidon nai, ja mataa
kaikk' alkoi vanhaa rataa:
hän nukkuu, juo ja syö.




IHANA YÖ


Majast' armaan astun, suljen
tutun uksen, pois on tie;
yöhön verhottuna kuljen,
kunne metsän polku vie.
Kuutar vilkkuu viitaan mustaan,
Lännetär se leyhyy luo,
sille sulosuitsutustaan
kumarrellen koivut suo.

Suviyöllä hemmekkäällä
mikä vilvas suloisuus!
Mikä rauha tuta täällä
syvä onnen salaisuus!
Hurmaan hukun, hullaannunhan;
vaan moist' enkö yötä sois
tuhat sulle, taivas, kunhan
armaall' _yksi_ mulle ois!




ONNI JA UNELMA


Eess' alttarin — maill' uneksinnan —
monesti näit mun kanssas rinnan,
hääriemu mielet kukkuroi.
Ma valveill' usein, muilta varkain
suloa suudelmaisi arkain
niin paljon sain, kuin saada voi.

Suloisin, puhtain onnen suoma,
kaikk' autuus armaan hetken tuoma
pois kiitää kera tuokion.
Sen nautit — mitä jäi? Vain kaipuu,
pois suutelot laill' unten haipuu,
kaikk' ilo lailla suutelon.




VIATTOMUUS


Armain sielun ansioista,
herkimmän mi hemmen luo!
Eteen ihannett' ei moista
puhtainkaan Pamela tuo!
Lieskaa tulen muun et siedä,
hohtos vienoisen se vie;
tuntee sun, jos siit' ei tiedä,
tunne ei, jos tieto lie.

Jumalatar, kanssas kerran
Eedenissä elettiin;
vilkahdat vain hetken verran
unelmiin viel' aamuisiin.
Silmiss' utuvaipoin väikyt
hartaan laulajan sa vain;
Phoibos saapuu, pois jo säikyt,
pois kuin utu unelmain.




VALEKUOLLUT


Täss', immet, surkaa haudall' Amorin.
Sai tuiki turhasta hän lopun elämälleen.
Siis kuoli tosiaan? No, tuskin vannoisin:
hän tuiki turhasta myös usein elpyy jälleen.




LÄHEISYYS


Kuink' usein, armas, outo niin,
en tiedä kuinka, olitkaan,
kun ihmisvilinässä viivyttiin, —
se kaiken riemun riisti multa.
Mutt' yö ja hiljaisuus kun ympärill' on vaan,
taas suudelmistas sinut tunnen, kulta.




VALITULLE


Käsi käteen! Huuliin huulet!
Uskolliseks, armas, jää!
Hyvästi! Voi monet tuulet,
särkät kultaas säikyttää;
vaan kun myrskyn jälkeen lahden
rauhaisan hän saavuttaa,
jollei kanssas nauti kahden,
häntä, taivaat, rangaiskaa!

Uskallus se voittoon johtaa,
puolin tehty on jo työ!
Tähdet päivänkirkkaat hohtaa,
pelkurin vain yll' on yö.
Jouten jos ma jäisin luokses,
huoli painais hartiaa;
voittosille, vain sun vuokses,
kaukoriento kannustaa.

Tuon jo tiedän laakson lauhan,
kussa kerran käyskellään
katsoin helmass' illan rauhan
vienoon virran vilinään.
Poppelit nuo nurmikolla,
lehdon pyökit lehväkkäät!
Ah, ja niiden peitoss' olla
maja pieni voi, sen näät!




MENNYT ENSI LEMPI


Ah, ken päivät armaat antaa,
ensi lemmen päivät jälleen,
ah, ken niistä mulle tuokaan
tuokion ees autuaan?

Yksin riudun, huolta huokaan,
aina kalvavan nyt kantaa
menneen onnen muiston saan.

Ah, ken ajan mulle antaa
menneen, armaan, autuaan?




JÄLKIVÄREILY


Taas kun kukkii köynnös norja,
kuohuu astiassa viini;
taas kun hehkuu ruusu sorja,
tiedä en, kuin käykään mun.

Kihoo kyynel kulman alta,
työstä uppoon unelmiini;
tuntuu kumman kaihoisalta
polte poven haaveilun.

Tunnustan jo totta virkkain,
tuo mun astuu aatoksiini:
päivin yhtä kevätkirkkain
oli Doris kerran mun.




ARMAAN LÄHEISYYS


Sua aattelen, kun säihkyy meren seljät
tult' auringon;
sua aattelen, kun lähtehessä heljät
kuun kullat on.

Sun nään, kun peittää pölypilvi väikkyin
tien kaukaisen,
yöpolkuaan kun vaeltaja säikkyin
käy myöhäinen.

Sua kuuntelen, kun kuohuin aallot pauhaa;
ma kuunteluun
monesti lehtoon käyn, kun henkii rauhaa
se illansuun.

Oon luonas, luo sa jäät, jos kuinka lähdet
sa kauas pois!
Jo saapuu yö — oi, jos sen tuike-tähdet
sun tuohon tois!




LÄSNÄOLO


Kaikk' ovat airuhias!
Koin päilyvän nään ma ja toivon:
kohta jo saavut sa myös.

Kukkien keskehen käyt,
heti ruusujen ruusuna loistat,
liljojen liljanakin.

Liitelet karkelohon,
sua kiertäen kaikkipa tähdet
kanssasi karkelevat.

Yö! — ja se oisiko yö!
saa hempesi kiehtovan, kirkkaan
kuun helon himmenemään.

Kiehtova hempesi on,
kukat, tähdet, kuu sua, koitar
korkea, tervehtivät.

Koitar, mullekin siis
sinä antaos päiviä auvon!
Suo elo, kuolottomuus!




KAUAS MENNEELLE


Sun kadotinko, kaunokainen,
jo karkkositko kauas pois?
Jok' äänes sointu tuttavainen
viel' on kuin korvissani sois.

Kuin vaeltaja aamusäällä
sen siirtoon turhaan tuijottaa:
ei leivoa hän päänsä päällä
näe korkealla laulavaa,

niin katseheni ange entää
taa vuorten, viitain, metsien,
kaikk', armas, lauleloni lentää
sua kutsuen, sua etsien.




VIRRAN PARTAALLA


Te laulut vienot, virran mukaan
jo vierkää unhon merta päin!
Teit' enää poika, neito kukaan
ei laula kevään säihkysäin.

Vain armaan ylistystä soitte;
hän uskollistaan ilkkuu nyt.
Te virran myötä vierrä voitte:
olitte veteen piirretyt!




MURHEMIELI


Riudut, armas ruusu-rukka,
lemmest' auennut et mun;
turhaan hohdit, vei jo hukka
toivot rinnan raadellun!

Päivät nuo soi murhemuiston,
kun sua, kallis, saattaa sain,
kun ma varhain kuljin puiston
ensi kukkaa odottain;

kun ma kaiken sulle poimin,
maa min kukki, hedelmöi,
katseestas kun nuorin voimin
toivoon syttyin sydän löi.

Riudut, armas ruusu-rukka,
lemmest' auennut et mun;
turhaan hohdit, vei jo hukka
toivot rinnan raadellun!




VAIHTELU


Puron hiekalle heityn — se heljänä hohtaa!
Mun sylini aueten aaltoa kohtaa,
ja rintaa se kietovi kaihoavaa;
taas lietona liukuu jo pois puron uomaan,
uus aaltopa rientävi suutelon suomaan:
niin riemuihin riemut ne vaihtua saa.

Vaan sult' elon kultaiset tuokiot, keito,
ah, huljuvat hukkaan, kun armahin neito
sun unhotti orpohon kaipaeluun!
Oi, kutsu ne taas, ilot entisen aikas!
On toisella huulien hurma niin raikas,
kuin tuskin ol' ensiksi suudellun suun.




MIELEENPANTAVAA


Ah, mik' ihmiselle parhain?
Paremp' onko rauhass' olla,
alus ankkuroida varhain?
Vaiko rientää aallokolla?

Talo tehdä tarhoin, kujin?
Vaiko teltta turvan tuottaa?
Kantaan kallionko luottaa?
Vaaruu itse vuori lujin.

Kaikk' ei juokse yhtä juovaa!
Tietköön kukin, mitä vuovaa,
jottei väärään paikkaan paadu,
ja ken seisoo, jottei kaadu.




SAMOIN


Aatos, mi säikkyy,
vauhkona väikkyy,
arvelu arkojen,
ruikutus parkojen
torju ei turmaa,
ei vapautta tuo.

Valtoja varmoin
uhmata tarmoin,
konsaan ei taipua,
kestää, ei vaipua,
taivaiset kutsuu
se auttajat luo.




MERI TYYNNÄ


Meren aallottomat aavat
syvään rauhaan rauenneet;
pursimiehen mielen saavat
huoleen päilytyynet veet.
Tuulen värähdyst' ei väiky!
Kolkko kuolonhiljaisuus!
Lainett' ainoaa ei läiky,
vello vetten avaruus.




MYÖTÄINEN MATKA


Jo pois sumut soutaa
alt' ilmojen kannen,
ja Aiolos paulat
jo kaikk' avajaa.
Soi tuul', äkin touhuun
jo laivurin pannen.
Tie vinha ja vievä
se aaltoihin piirtyy,
luo kaukaa jo siirtyy,
jo siintävi maa.




TERVEHDYS JA HYVÄSTIJÄTTÖ


Pois satulaan! Löi sydän kiihtyin.
Kuin aatos nopsaan lähtö käy;
jo uinuu maa yön helmaan viihtyin,
ei vuorilt' enää rusko näy;
jo tammi, jättiläinen vakaa,
tuoll' usmavaipan ylleen saa;
pimeyden silmät lehväin takaa
vain sadat, tummat tuijottaa.

Kuun vaisut kasvot kaihtaa sumu,
se katsoo pilvikummultaan;
soi hiljaa tuulten siivenhumu,
yön kuiske kolkon, kammokkaan;
yö tuhannet loi hirmuhaamut,
mun riemunraikas mieli on:
mun sielussani mitkä aamut!
Mi rinnass' ahjo auringon!

Sun näin, ja vienon riemun valoi
poveeni sulo silmäys;
vain sulle sydän sykki, paloi,
sua palvoi joka hengähdys.
Rusotti hohde kevätkoinen
nuo armaat kasvot kirkastain,
ja — taivaat! — hellyys mulle moinen,
sit' ansainnut en, toivoin vain!

Mut ah, kun nous koin kultasoihtu,
nous eteen eron ankaruus:
sun huulillas mi hurma, loihtu,
sun silmissäs mi suruisuus!
Ma läksin, kostui katse, jolla
mua saatoit, murheen painamaa;
mut sentään: rakastettu olla
ja rakastaa kuink' ihanaa!




UUSI LEMPI, UUSI ELO


Sydän, kuink' on laitas? Vaivan
minkä vallass' olet noin?
Olo outo, uus on aivan!
Tuskin tuntea sua voin.
Kadonnut kaikk' ennen armain,
riemu rikkain, huoli harmain,
lepää et, et ahkeroi —
ah, mi näin sun muuttaa voi?

Kietoiko sun nuori hempi
suloisimman olennon,
katse taikaa tenhoisempi,
hyvyys puhdas, pohjaton?
Reippaasti jos luovun luota,
kahlett' aion karttaa tuota,
takaisin, ah, armaan luo
tuokiossa tieni tuo.

Noin nyt taittumattomalla
pitää taikapaulallaan
väkisin mua valtans' alla
armas lieto tyttö vaan;
taikapiiriss' armaan tapaan
elää täytyy nyt mun vapaan.
Ennallaan mit' enää ois!
Lempi! Lempi! Paulas pois!




BELINDALLE


Miksi vedät torjumattomasti
loistopiiris luo?
Eikö vierreet vienon armahasti
tyhjät yöni nuo?

Heityin suojaisessa kammiossa
vuotehelle, kuun
aavevalon kalvaan karkelossa
vaivuin uinailuun.

Hetkist' onnen kulta-unta huolen
häivätöntä näin;
ampui armas poika tuo jo nuolen
sydäntäni päin.

Minäkö se, jonka luonas löydän,
jonka viihtymään
juhlan loistossa saat pelipöydän
piiriin tympeään?

Hurmaavamp' ei mulle keväthempi
kukkanurmikon;
missä armas, siellä hyvyys, lempi,
siellä luonto on.




LEMPIVÄ


Armaat
ja harmaat
niin aatokset ain',
väikkyvä,
säikkyvä
vaiva on vain,
autuudet aukee,
ja tuonelan tiet —
onnekas vain,
sydän lempivä, liet.




KEVÄTLAULU


Kuink' armaan loiston
jo luonto saa!
Kuin päivä päilyy,
kuink' uhkuu maa!

Kuin kukkaan puhkee
jok' oksa, puu,
ja viitain virsi
soi tuhatsuu!

Ja rinnat riemuun
jo raikahtaa!
Oi onni, auvo!
Oi taivas, maa!

Oi lempi, lempi!
Kuin kultakoi,
tuoll' autereessa
mi karkeloi.

Maan siunaat kasvuun
sa kaunoiseen,
kaikk' ilmat tuoksuun
ja tuoreuteen.

Sua, neito, neito,
kuin lemminkään!
Mua, säihkysilmä,
kuin lemmitkään!

Kuin leivo lentoon
ja lauleloon,
kuin kukka aamuun
ja aurinkoon,

niin hehkun, armas,
sun hempes luo,
tult' innon nuoren
ain' uuteen suo

se lauluun, tanhuun —
oi, loputon
sun olkoon onnes,
kuin lempes on!




KUKKANAUHAN KERA


Leikitellen lehdet, kerkät,
kukat pienet pientareen
kevään keijut nuoret, herkät
kylvi nauhaan utuiseen.

Lieto länsituuli, leiju,
nauha kullan vyölle vie;
niin hän, kevään hilpein keiju,
peiliin pilkistävä lie.

Näkee ruusut vyöllään kulta,
armain aamun ruusu hän.
Katse ainut, armas, sulta —
palkan saan jo ylimmän.

Tunne sydän tää, sen lempi,
luottain käsi käteen lyö!
Liittäjä meill' ikuisempi
lie kuin heikko ruusuvyö.




JÄRVELLÄ


Vert' uutta raikkain ravinnoin
maailma vapaa suo;
kuink' armas luonto suosioin
suloisin kutsuu luo!
Meit' aallot tuutii, airot vie,
ja vastassamme näät,
kun vettä viiltää venhon tie,
sa vuoret pilvipäät.

Silmä, miksi painut salaa?
Unet kultaisetko palaa?
Pois, sa unten utukulta!
Tääll' on elon, lemmen tulta.

Välkett' aaltoon heijuin
tähdet tuhannet heittää;
vienot usmat leijuin
kaukokukkulat peittää;
huomentuuli häilyy
lahteen siimehiseen,
kypsyväinen päilyy
hedelmä kalvoon veen.




LEVOTON LEMPI


Päin myrskysäätä,
päin räntää, jäätä,
kautt' ouruin, notkoin,
kautt' usvarotkoin
yhä on, yhä on
riento rauhaton!

Murheen ja vaivan
kanss' ennemmin taisto,
kuin rajatt' aivan
tää riemujen maisto!
Kun sydän taipuu
taas sydämen puoleen,
ah, miten vaipuu
se outohon huoleen!

Mist' avun hakenen?
Metsiinkin pakenen
turhaan ma rukka!
Oi, elon kukka,
onni levoton,
lempi se on!




PAIMENEN VALITUS


Tuhannet kerrat nousen
ma harjalle vuoren tuon
ja sauvani nojassa seison
ja laaksohon katseen luon.

Ja sitten laumaani seuraan,
sitä koirani vartioi;
olen laaksoon tullut, en tiedä
miten sinne jo tieni toi.

On kaunokukkia siellä
koko niitty kirjavanaan;
minä kukkia taitan, en tiedä,
ne kelle ma annankaan.

Sadekuurolta, myrskysäältä
puun alla ma suojan sain.
Ovi tuttu tuolla ei aukee:
ja kaikki on unta vain.

Majan tuon yli kyllä välkkyy
vesikaari kaunoinen!
Vaan mennyt on mielitietty
taa maitten, manterien.

Ja kauemmaksikin vielä,
lie mennyt mertenkin taa.
Ohi riennä, laumani, riennä!
Suru paimenta painostaa.




KYYNELTEN LOHTU


Mi murhe mieltäs kalvaa noin,
kun kaikki iloitsee?
Liet ihan totta itkenyt,
sen silmäs ilmaisee.

"Jos yksin itkinkin, niin on
mull' oma surra syy.
Sulosti virtaa kyyneleet,
ja sydän keventyy."

Syliimme riennä, ystävät
sua kutsuu riemukkaat!
Mit' onni veikin, uskoa
sa murhees meille saat.

"Remunne huolt' ei aavista,
min koito kuormaks sain.
Mult' onni mitään vienyt ei,
niin paljon puuttuu vain."

Siis reimasti jo nosta pääs!
Sull' ikä nuori on,
sull' uskallust' on ponnistaa
ja voimaa voittohon.

"Ei auta ponnistus, sit' en
voi konsaan saavuttaa;
kuin tähti niin se kaukaist' on,
niin ylhää, ihanaa."

Ei tavoitella tähtiä,
niit' ihaellaan vain,
kun yllämme ne loistavat
öin ilon-autuain.

"Niin monet päivät pääksyttäin
ihailin, jumaloin;
yöt itkeä mun suokaa, kun
viel' itkeä ma voin."




VUORILINNA


Tuon vuoren huipulla linna
on vanha; aikoinaan
sen porteilla ritarit tuimat
ne vaanivat ratsuillaan.

Ovet, portit on tuhkana, linna
niin äänetön, hiljainen;
ja muureilla murennehilla,
miten mielin, ma kiipeilen.

Oli tuossa kellari kerran
jaloviinejä täynnä, — ei
nyt tepsuta kellarityttö,
joka sinne ruukkunsa vei.

Pane enää ei maljoja pöytään,
saliss' ei pitovieraat juo;
ei ehtoollisviiniä kalkkiin
hän enää papille tuo.

Hält' enää portaissa juomaa
asepoika ahnas ei saa,
ei lahjasta haihtuvasta
suo kiitosta haihtuvaa.

Tuli polttanut on näet kaikki
katot, kaaret ja kannakkeet;
solat, portaat, kappelit linnan
soraks ammoin on sortuneet.

Vaan sitra ja ruukku myötä
kun vuoren huipulle päin
minä päivänä päilyvinnä
oman armaan nousevan näin,

niin riemuisa viehkeys elpyi
taas raunio-rauhastaan,
ja linnassa korkea juhla
oli taas kuni konsanaan;

kuin valmiina valtasuojat
ois sorjille vierailleen,
kuin hääpari tuon ajan aimon
ois saapunut saattoineen;

kuin alttarill' arvoisa pappi
jo kysyisi: "Liittohon
siis yhtyä tahtonne onko?"
Me hymyelimme: "On!"

Ja sydämen pohjasta laulut
ne laukesi innoittuin,
hääkansan sijasta kaiku
se todisti raikuvin suin.

Ja kaikki kun hiljeni rauhaan,
jonk' ilta jo maille toi,
niin hehkuva aurinko kultiin
tuon jylhän kukkulan loi.

Ja sen valtoina kauas loistaa
asepoika nyt armaineen;
tytön täytellä maljat on aikaa,
pojan kiitellä kyllikseen.




KAULASSA KANNETULLE KULTASYDÄMELLE


Muisto riemuin, jotka taa jo jäivät,
vielä kantamani, kammitsoitko
kauemmin kuin sielun side, voitko
pidentää sa lemmen nopsat päivät?

Lili, sua pakenenko! Sun kahlettas kantain
kautt' outojen rantain
ja laaksojen, metsien samota saan!
Ah, Lilin sydän niin pian irrota ei
sydämeltäni voinutkaan.

Kuin lintu, mi paulastaan
pääs metsään pakenemaan,
häkin häpeän myötään vei:
palan kahletta kaulallansa;
ole entinen vapaa lintu se ei,
oli sillä jo omistajansa.




VAELTAJAN YÖLAULU


Viesti vieno, taivainen,
kivun, tuskan kirvoittaja,
kaksin verroin vaivaisen
kaksin verroin virvoittaja, —
turhat tuskat, riemut, menkää!
Uuvuin rientoon riehuisaan;
ah, jo henkää,
rauha, rintaan raukeaan!




TOINEN YÖLAULU


Vuorten yllä rauha
on sees;
ei liiku lauha
henkäys ees,
ei riemukkaat
soi laulelot latvojen alta.
Kohta jo, malta,
myös levon saat.




KEIJUJEN LAULU


Kun keskiyön helmaan jo inehmot herpoo,
niin kuultaa meille kuu,
niin tähti kipunoi,
ja leijaellen, laulain
jo keijut karkeloi.

Kun keskiyön helmaan jo inehmot herpoo,
niin niityll' alla leppäin
on kenttä kisatyön,
ja leijaellen, laulain
käy unitanhu yön.




PUILLENI


Armaat puut, jotk' aavistellen
istutin, kun kutsuivat
rusohunnuin huiskuellen
ihmeisimmät unelmat,
arvaatteko, kuinka lemmin,
kuinka lempi vastaakaan
vieno vielä puhtoisemmin
pyyteeseeni puhtaimpaan?

Nouskaa ilmoihin kuin juurin
sydämeeni juurtunein;
niille riemuin, suruin suurin
muheaksi mullan tein.
Tuoksut, varjot, marjat luokaa,
auvo uus jok' aamuun, — vain
kullan, kullan kanssa suokaa
mun ne maistaa kaulakkain!




HAIKEUDEN HEKKUMA


Tulvikaa, tulvikaa,
kyynelet iäisen lemmen!
Ah, silmään, kyynelen kuivahtaissa,
kuink' autio, kuollut maailma on!
Tulvikaa, tulvikaa,
kyynelet haikean lemmen!




METSÄMIEHEN ILTALAULU


Vireessä luikku viidat, maat
ma kiihkoin kierrän, käyn, —
niin muistan silmäs sulokkaat,
nään muotos, armaan näyn.

Kai laakson lauhan tietä vie
nyt vienot askelees,
ja ah, sun mielessäs en lie
ma vilahdukselt' ees;

maat halki kussa harhaten
tiet' astun haikeaa,
päin itää, länttä päin, kun en
sun luonas olla saa.

Mun valtaa, kun sua aattelen,
kuin loihtu kuutamon;
niin henkii rauha hiljainen,
niin ihmeellistä on.




KUULLE


Vihmot viidat, notkelmat
vienoon hopeaas,
sielunikin kirvoitat
vihdoin, vihdoin taas.

Yli maitten, maisemain
katseen lempeän
luot, kuin valvois kulkuain
silmä ystävän.

Riemu-, murhemuisteloin
sydän tulvehtii,
vaiheill' ilon, vaivan noin
yössä uneksii.

Vieri, vieno virranvuo!
Riemut palaa ei!
Virta lemmet, leikit nuo,
suukot, valat vei.

Kerran kuitenkin ma sain
kalleint' omistaa,
tuota tuskall' että ain',
aina muistaa saa!

Vieri, virta, laaksossas,
levähtää et voi!
Laulelooni solinas
säveleitä soi,

tulvasi jos talviöin
pauhaa kuohupäät,
kuplimaan jos kukkavöin
saa sun kevään säät.

Autuas, ken maailman
tyynnä unhottain
ystäväisen ainoan
kanssa nauttii vain,

mitä mieli ihmisten
aavistaa ei voi,
sokkeloissa sydämen
öin mi salaa soi.




YÖ


Hämy-usvaan untuvaiseen
kaikki kauas uppoaa;
toki hohtoon ihanaiseen
ehtootähti tuikahtaa.
Hahmotonna kaikki häilyy,
untuu utuharsohon;
aallon tumman kalvoon päilyy
tyynnä tummuus pohjaton.

Itäisen vain ilman laidan
hehkuun henkää kuulto kuun;
kutrit hennon rannan raidan
soljuu aallon suuteluun.
Heijaa Kuutar kultapirtaa,
herkät varjot väikähtää;
kautta silmän sieluun virtaa
viivoitusta viihtävää.




OMAISUUS


Mull' omaa muuta mit' oisikaan
kuin aatos, mi sielusta ainiaan
sois virrata vilkkahasti,
kuin vain joka tuokio onnekas,
jonk' antaa kohtalo armias
mun nauttia pohjaan asti!






SEURALAULUJA




YLEISRIPPI


Ota varteen varoitus,
oiva seurakunta!
Harvoin harras hetki on,
kavahda siis unta!
Touhusitte näitä, niitä,
ette kauppojanne kiitä,
syytt' ei paheksunta.

Joskushan tääll' ihminen
katuukin ja huokaa;
pelvott' ilmi synnit siis
suurimmatkin tuokaa!
Tulkaa tieltä väljän väärän,
ajoiss' oikean päämäärän
puoleen silmät luokaa! —

Usein, tunnustamme sen,
valveill' uneksimme,
maistamatta raikas jäi
viini maljoihimme;
lennähtävin lemmenhetkin
monet hellät suukkosetkin
ottaa unhotimme.

Tuppisuina kuultiin, kun
tursaat tuomaroivat,
kuoloton ei laulu, vaan
kurjat juorut soivat,
suomist' onnen, joita kylväin
kulkea vois otsin ylväin,
meitä syyttää voivat.

Suonet päästön avatuin
armoportin salvoin,
käymme tietä viittomaas
valppahasti valvoin,
kokonaan, ei puolin, osin,
hyvää, kaunist' innoin tosin
empimättä palvoin.

Tursaille ain' aiomme
antaa piuvin piukan,
maistaa maljan kuohua
kukkuroin, ei hiukan,
heittää silmäleikit lemmen,
hehkuun kullan huulten hemmen
painaa suukon tiukan.




KOPHTAN LAULUJA


I

Ain' iso-oppisten kiistävän kuullaan,
ankara-otsaisten opettajain.
Viittovat, virkkavat näin, hymy suullaan,
viisaimmat aikojen kaikkien ain':
"Hupsu se, muuksi ken muuttaisi houkon!
Viisauden laps sinä, narrien joukon
narreja oikein ann' ollakin vain!"

Merlinin vanhan ma loihtuisin huulin
hohtavan hautansa holvista kuulin
haastavan, nuorna kun oppia hain:
"Hupsu se, muuksi ken muuttaisi houkon!
Viisauden laps sinä, narrien joukon
narreja oikein ann' ollakin vain!"

Seesteessä Intian ilmojen ylhäin,
yössä Egyptinkin luolien jylhäin
vain sanan tuon pyhän kuulla ma sain:
"Hupsu se, muuksi ken muuttaisi houkon!
Viisauden laps sinä, narrien joukon
narreja oikein ann' ollakin vain!"


II

Tee, kuin neuvon, viiton tietä,
taiten nuoret päiväs vietä,
viisaaks opi aikaisin.
Onnen suuri vaaka näyttää
tasan harvaa harvemmin:
nouset taikka vaivut, käyttää
käskyä sa saat tai täyttää,
olla voittaja tai lyöty,
hyötyjä tai toisen hyöty,
vasara tai alasin.




VANITAS! VANITATUM VANITAS


Mun arpani tyhjälle pantu on.
Huhhei!
Siks on minun olla niin huoleton.
Huhhei!
Ja aikonet seuraan, niin astu luo
ja lauluun yhdy ja malja juo,
sen kaulaas kaatua suo.

Panin arpani maailman mammonaan.
Huhhei!
Tuli tuosta harmia, huolta vaan.
Hohhoi!
Rahan kierivän kiinni ken saada vois?
Sitä täältä jos kahmaus karttunut ois,
se tuonne jo pyöri pois.

Panin arpani naisien armauteen.
Huhhei!
Ja sain monen kiusan ja kiipeleen.
Hohhoi!
Pois uskoton viereltä vieteltiin.
ja uskolliseen minä uuvuin niin, —
paras ei satu saataviin.

Panin arpani maitten matkailuun.
Huhhei!
Ja tapaan maan minä taivuin muun.
Hohhoi!
Olo missään ei ole mieluisaa,
kova vuode, outoa ruokaa saa,
puhe outoa polinaa.

Panin arpani arvoon ja kunniaan.
Huhhei!
Sitä toisella koht' oli kukkuranaan.
Hohhoi!
Jos kunnostuin, heti kilpaajat
ne kaikki karsaasti katsoivat,
teon mustaksi tervasivat.

Panin arpani sotaan ja taisteluun.
Huhhei!
Tuli voittoja mainita maineen suun.
Huhhei!
Rajan taa vihamiehiä mentiin päin,
kävi ystävän myös vähän niin ja näin —
minä jalkapuoleksi jäin.

Nyt arpani tyhjälle pantu on.
Huhhei!
Ja maailma kuin oma mantu on.
Huhhei!
Kemut loppuu, laulu jo lakkaa tää,
pojat, pohjaan kannu keikistäkää,
niin ettei tippaa jää.




SOTAONNI


Jo turkaist' on, jos sodass' ei
saa haavaa sotamies.
Vain voitost' yhä voittoon vei
sun vaarantuttu ties;
sa remmis riisut, vyöttää saat —
mit' auttoi rientelys!
vain maita marssi — riittää maat
ja leiri-lönötys!

Majoitus alkaa, armoton
maamiehen puristin
ja vaiva vallaskartanon,
ja poru porvarin.
Saa säysy kehnon kestinnän
ja tyly nurjan taas;
käyt itse ohjiin isännän,
niin ruoskit ruokkijaas.

Kanuuna vihdoin karjahtaa,
kiväärit rätisee,
soi rummut, torvet, jyskyy maa —
hei, kas se vetelee!
Kuin taisto vaatii, väistytään,
päin käydään vuoroittain;
sua sinne tänne siirrellään,
ja risti viipyy vain.

Jo viimein lyijy viheltää,
käy sääreen, luoja suo;
ja hyvästi nyt, huoli, jää!
Koht' aseveikot tuo
sun kaupunkiin, mi kaapataan
me tuimat voittajat;
on naiset, toipuin kauhustaan,
siell' armaan suopuisat.

Siell' aukee aitat, sydämet,
on kyökiss' urakkaa;
vain untuvilla uinailet
siell' unta makeaa.
Jo Amor hyörii, hypittää
kuin hyrrää emäntääs,
jo paitusenkin nypittää —
moist' eipä nöyhtää, nääs!

On hoivannut jo sankarin
hän miltei omakseen,
niin syttyy nainen naapurin
myös touhuun tuliseen.
Ja kolmas tulla tuiputtaa,
yks kaks kaikk' yhtyy luo;
on ympärilläs palvojaa,
kun kertyy kerho tuo.

Ja kuulla itse kuningas
sun sankar-intos saa,
koht' urhonristit rintahas
kuin tähdet tipahtaa.
Mi miekkamiestä enää vois
enemmän miellyttää!
Ja itkemään, kun lähdet pois,
ihailu, lempi jää.




WILHELM MEISTERISTA



MIGNON


I

Äl' utele, mun suuni sulki
salainen, syvä velvoitus;
ah, sisimpäni sulle toisin julki,
jos ei sit' estäis sallimus.

Ain' aikanansa valta auringon
yön varjot häätää, valon maille luopi;
povesta puhkee kovan kallion
salattu lähde, tuoreutta tuopi.

Jokainen toivoo huoltaan huojentaa
povella ystävän ja löytää suojan;
mun huuleni, ne vala vaientaa,
ne auki saada voi vain lupa luojan.


II

Näin riutuu rinta vain,
joss' asuu kaipuu!
Ei turvaa tuttavain,
pois riemut vaipuu!
Mult' ilmain kauimpain
taa katse haipuu:
siell' on, kelt' onnen sain,
ken orpoon taipuu.
Mua huimaa horjuttain,
mua polttaa kaipuu.
Ken tuntee sen, se vain
näin tuskaan vaipuu!


III

Mun suokaa valkokaapu kantaa,
_kuvastaa_, kunnes _olla_ saan!
En kauan käy maan kauniin rantaa,
vaan riennän kotiin rauhaisaan.

Pään hetkeks siellä lepoon painan,
taas aamun raikkain silmin nään;
pois annan puhtaan verholainan,
vyön, seppeleen ma silloin tään.

Ja siell' ei kysy miestä, naista
olennot taivaan-ihanat,
pukua kanna kaihtavaista
ei ruumiit uudet, kirkkahat.

Vaikk' osa mull' on helpoin, parhain,
ma kyllin kärsin, kyynelöin;
surusta vanhenin ma varhain,
iäistä nuoruutt' ikävöin.



HARPUNSOITTAJA


I

Ah, muista pois ken poikkeaa,
on kohta yksinään;
muut elää, lempii, lemmen saa,
hän tuskaan hyljätään.

Niin! Seuraan sen ma jään.
Ken oikein yksinään
on päällä maan,
eip' yksin olekaan.

Käy sulho hiljaa kuulostain:
lie armas yksinään?
Noin yksinäistä murhe vain
yöt, päivät yhtenään,
noin vaiva vartioi.
Ah, konsa vihannoi
mua peittäin multa maan,
niilt' yksin olla saan!


II

Hiivin hiljaa mieron rantaa,
ovensuuhun seisahdan;
kädet hurskaat almun antaa,
tietä pitkää vaellan.

Kurjinkin mua kohdatessaan
miekkoisemp' on mielestään,
kyynel välkkyy katsehessaan,
tiedä en, miks itkeekään.


III

Ken leipääns' itkull' ikinään
ei kastanut, ei vaipuin vaivaan
öin tuijotellut yksinään,
hän teitä tunne ei, te vallat taivaan.

Te viette meidät elämään,
sen suotte syyhyn synkkään johtaa,
jätätte tuskaan jäytävään:
syyt kaikki täällä koston kohtaa.



PHILINE


Laatkoot laulut huolenharmaat
öistä yksinäisyyden!
Yö on luotu, kaunot armaat,
yhdistäjäks sydänten.

Kruunukseen kuin mies sai naisen,
kaunihimman puoliskon,
maire yö se elon maisen
toinen, kaunein puoli on.

Voisko päivä riemun tuoda?
Riemut vain se hälventää!
Ajanvietteen voi se suoda,
muuta ei sen enempää.

Vaan kun vieno lamppu luopi
yöhön hohteen himmeän,
sulosuulta suu kun juopi
hurmaa lemmen leikkivän;

poika huimapää kun talttuu
taikaan suodun suosion,
kuuma riento, riehu malttuu,
viihtyy leikkiin lietohon:

lempivät kun satakielen
sävel hellä haltioi,
vaikka korvaan murhemielen
valitusta vain se soi;

kuinka sydän herkkä sykkää,
keskiyön kun kello lyö
verkkaan, kun suo tyyntä, mykkää
turvaisuutta tumma yö!

Päivin pitkin siis sa paina,
armas rinta, muistohon:
oma huoli päiväll' aina,
oma riemu yöllä on.






BALLAADEJA




MIGNON


Maan näitkö, missä kukkii sitruunat,
oranssit kultaa oksat tuuheat,
miss' ilmat siintää, tuulet hyväilee,
uneksii myrtti, laaker' ylenee?
Oi, näitkö sen?
Pois! sinne pois,
oi armas, rinnallas jos liitää vois!

Sa linnan näitkö, pylväsholvistot?
Sen loistaa salit, hohtaa kammiot,
mua katsoo valkoveistos sanaton:
"Mit', orpo rukka, sulle tehty on?"
Oi, näitkö sen?
Pois, sinne pois,
oi turvani, jos kanssas liitää vois!

Sa vuoren näitkö pilvipolkuisen?
Käy muuli tietään usvass' etsien;
siell' asuu lohikäärmeet luolissaan,
käy vuori virta kuiluun suistuvaan.
Oi, näitkö sen?
Pois! Sinne pois,
oi isä, tiemme vie. Kun liitää vois!




LAULAJA


"Ken sillall' eessä portin on
nyt laulamassa tuolla?
Salissa laulu soikohon,
ei usten ulkopuolla!"
Käy, palaa paashi joutuisaan;
kuningas lausuu: "Laulamaan
salihin vanhus saata."

"Teit', ylimykset, tervehdin,
ihanat naiset, teitä.
Mi taivas tahdin kirkkahin! —
Keit' ollevatkaan, keitä?
Mik' uljuus, loisto! Ummistan
jo silmät, muuten uppoan
ihailuun, ihmetykseen!"

Jo helkkyi kielet kantelon,
soi sävel haltioiva;
ja urhon katse uljas on
ja immen unelmoiva.
Ol' laulu mieleen kuninkaan,
ja laulajalle noutamaan
hän kultakäädyt käski.

"Suo muille kääty kultainen,
suo ritareilles, jotka
vihollispeitset murskaten
käy päin, kuin iskee kotka.
Suo kanslerilles kantaakseen,
suo hänen muille kuormilleen
myös kultaa kukkuraksi.

Kuin lintu lehvikössä puun
ma laulan. Palkan, hinnan
ei tarvett' ole mulla muun,
kun raikuu sävel rinnan:
mut pyynnön jos ma pyytää saan,
jalointa viiniänne vaan
te raikas malja tuokaa!"

Hän huulilleen sen vei ja joi:
"Oi virvoitus mun tieni!
Asunto auvon, onnen oi,
tää miss' on anti pieni!
Mua onnessanne muistakaa
ja kiittäkää sen antajaa
kuin juomasta ma teitä!"




ORVOKKI


Nous ujo orvonkukkanen,
se nuokkui piillen nurmehen,
niin raikas orvonkukka.
Käy paimenneito huoleton
kuin nuori keiju nurmikon,
ja soi ja soi,
soi helke laulelon.

Ah, mietti kukka, kunpa vaan,
kunp' oisin kaunein kukka maan
nyt tuokion ma rukka,
jott' armas poimineeksi sais,
povelleen painais, riuduttaisi
Ah vain, ah vain,
vain pienen tuokion!

Vaan katsomatta kukkaseen
käy neito; alle askeleen,
ah, murtui koito kukka.
Iloitsi vielä kuollenkin:
jos kuolen, kuolla kuitenkin
ma sain, ma sain,
sain kullan jalkoihin.




KEIJUJEN KUNINGAS


Kuka ratsain ulkona yössä lie?
Läpi viiman ja yön isä lastaan vie;
isä piltin on kietonut kainalohon,
syli suojan suo, syli lämmin on.

Pääs peität — mi, laps, sua peljättää? —
Isä, keijujen kuningas — etkö nää?
Sa kruunun ja laahuksen nääthän tuon?
Se on, lapsi kulta, vain sumua suon.

"Tule, armas laps, sinut kanssani vien!
Me leikimme kauniisti kaiken tien;
kukat kirjavat viittovat virran luo,
puvut kultaiset äitini sulle tuo." —

Isä, kuule, etkö sa kuule, kuin
mua kutsuu se kuiskivin houkutteluin?
Laps, etkö jo tyynny, jo viihtyä voi?
Vain kuivissa lehvissä tuuli soi. —

"Tule pois, soma poikanen! Tuttuaan
tytärparveni valmis on vaalimaan;
kisat yölliset kiitää ja keinuttaa,
unin tanhu ja laulu sun uinuttaa." —

Isä, katso, tuolla sen tyttäret nään!
Mua viitaan viittovat synkeään. —
Sen, poikani, tarkoin ma nähdä voin:
pajut harmaat, vanhat ne nuojuu noin.

"Mua, laps, sulo muotosi houkuttaa;
sinut ryöstän, jos suosioll' en sua saa."
Isä, auta, jo keijujen kuningas vie!
Isä, voi, mitä mulle hän tehnyt lie? —

Isä kauhuin kannusti ratsuaan,
laps oihkiva, houriva rinnoillaan,
hädin tuskin saavutti kartanon,
käsivarrella lapsi jo vainaa on.




KALASTAJA


Veen kuohu käy, veen pauhu soi,
on vierell' onkimies,
vapaansa tyynnä vartioi,
ei polta poven lies.
Hän istuu vain ja tarkkaa vain,
niin aalto aukeaa:
ui kuohuist' impi kohottain
jo olkaa kosteaa.

Hän lauloi noin, hän lausui noin:
"Oi, miksi viljaa veen
täält' ihmisjuonin kavaloin
viet kuolonhelteeseen?
Jos tietäisit, kuink' ihanaa
on kalan kuilussaan,
luo rientäisit, ja riuduntaa
et tuntis konsanaan.

Ain' eikö aaltoon uinumaan
kuu, armas päivä käy,
veenhuokuisessa hohdossaan
kaht' armaampana näy?
Sua kuultoon sinikosteaan
sielt' eikö taivas veen,
sun omat kasvos kaipaamaan
saa iki-raikkauteen?"

Veen kuohu käy, veen pauhu soi,
jo jalkaa huuhtoo vuo;
niin kaiho rinnan kukkuroi,
kuin kutsuis armas luo.
Hän lauloi noin, hän pauloi noin,
hän pojan puolin vei,
ja puolin tää luo syöksähtää —
hänt' enää nähty ei.




RITARI KURTIN HÄÄRETKI


Ritar' oiva yljäks suori,
riemuin riensi ratsullaan;
vartoi noutajaansa nuori
linnan kukka, kuulu maan.
Rotkoss' autiossa tuima
tuli vastaan vihamies;
kohta alkoi huiske huima,
säilät tehtävänsä ties.

Kauan taiston vaaka häilyy,
herra Kurt jo voiton saa;
voiton myötä muistoks säilyy
myöskin monta mustelmaa.
Vaan kas tuolla viidakossa
vilkkuen ken hiipii, ken?
Rintalapsi kainalossa
siell' on armas ammoinen.

Kurtille hän kutsuin viittaa:
"Herra kulta, hetki vaan!
Armaast' eikö armas piittaa,
isä lainkaan lapsestaan?"
Kurtin valtaa vanha lempi,
matkan määrä unhoon jää;
niinkuin ennen neidon hempi,
äiti vielä viehättää.

Airutten soi torvet, johtaa
mieleen ylhän morsion;
markkinain nyt kohu kohtaa
tiellä varsin vallaton;
katsoi kaupoist' urho rehti,
mitä toivotulle tois;
vaan ah, juutalaiset ehti,
velat vanhat vaati pois.

Reippaan ritarin nyt latu
lakitupaan tuosta vie.
Sattuipas jo lemmon satu,
samottiinpa sankartie!
Kertyi kiusat kukkuraiset,
kuinkas kaikki kestänkään?
Vihamiehet, velat, naiset
ritarill' on ristinään!




AARTEENKAIVAJA


Taskut tyhjät, sairas rinta,
päivät pitkät tuskaks saakka.
Puute taittavin on taakka,
rikkaan osa riemuisin!
Olkoon sieluni sen hinta,
tät' en enää kestä vaivaa,
tahdon aarteen ilmi kaivaa!
verikirjoin kirjoitin.

Tarkat taikapiirit piirsin,
noitanuotiot tein noihin,
yrtit, luut loin nuotioihin:
tapahtui noin taikatyö.
Tieltä tenhosalvat siirsin,
kaivaa vanhaa aarrett' aloin
paikalt' aarnitulten paloin;
musta, myrskyinen ol' yö.

Valon kaukaa näin: se kohti
kulkemaan kuin kaukotähti
äärelt' etäisyytten lähti, —
kello kahtatoista löi.
Häikäisten jo eessä hohti
pojan jumalsorjan tuoma
täysi malja, jonka juoma
kirkas säihkyi, säkenöi.

Kukkaseppel kulmat varjos,
aamuarmaan silmäin palon
näin, kun maljan taivasvalon
tuon hän taikapiiriin toi.
Alttiisti hän juoman tarjos;
silloin mietin: kell' on tuomat
kirkkaat noin, noin sorjat suomat,
hornast' ei hän olla voi.

"Intoa juo elon raikkaan;
niin täst' otat opetuksen,
ei sua tarve taikomuksen
kammomielin kaivamaan
enää tuone turhaan paikkaan!
Työhön päivä! Iloon ilta!
Viikon kiusaan juhlakilta!
taikas vasta olkoon vaan."




ROTTIENLUMOOJA


Ma laulajana liikun, toimin,
pois rotat vien ma velhovoimin;
mua tähän kuuluun kaupunkiin
siis varmaan kai jo kaivattiin.
Jos kuinka rottaparvet vaivaa
ja hiiret, myyrät muutkin kaivaa,
ne kaikki karkoitan, ne vien
pois soitollani saman tien.

Kun lauha lauluniekka lauloi,
monesti myös hän lapset pauloi,
sai kultaisilla saduillaan
hän hurjimmankin talttumaan.
Ei auta poikain yrmistely,
ei tyttöin pelko, tyrmistely:
vain soitto soimaan helkähtää,
ja valtaani he kaikki jää.

Ja lauluniekka kaikin tienoin
lumooja myös on neitoin vienoin;
hän sit' ei kaupunkia nää,
mont' ettei velhon verkkoon jää.
Kuink' olkoot kainot neidot siellä
ja naiset tiukat hyveen tiellä,
niin kaikkiin lemmen kaipion
tuo loihtu laulun, kantelon.




HOVIPOIKA JA MYLLÄRINNEITO


Hovipoika:

Mihin noin meno lie,
soma neito, sulLa?
Mikä nimesi?

Myllärinneito:

Ulla.

Hovipoika:

Mihin siis, mihin tie,
vasut, haravat myötä?

Myllärinneito:

Isän niityll' on työtä,
isän heinämailla.

Hovipoika:

Ypö-yksinkö noin?

Myllärinneito:

Rehun pois haravoin,
se vain sit' on vailla.
Ja sitten puutarhaan käyden
jo kypsiä päärynöitä voin
vasun poimia täyden.

Hovipoika:

Lie hiljainen lehvämaja siellä?

Myllärinneito:

Jopa toinenkin vielä
sen toisessa päässä.

Hovipoika:

Tulen sinne ma salaa,
sydänpäivän kuumassa säässä
se meille varjoa valaa;
siell' armaasti kätkössä siimehikkäässä —

Myllärinneito:

Sep' ois juorulle herkkupalaa!

Hovipoika:

Me vaivumme vasten povea povi.

Myllärinneito:

Ei sovi!
Näet myllärinneittä ken suutelee,
heti kohta itsensä ilmaisee.
Puku kaunis, tumma ois
perin kirjava tuota pikaa, —
sitä en toki sois.
Verralle verta, niin ei tule vikaa!
Se on minun uskoni horjumaton.
Rakas mulle mylläripoika on —
sen mekkoa ei se likaa!




POIKA JA MYLLYPURO


Poika:

Hei, puro kirkas, kunne on
sun kilpas,
sun rientos virma, vallaton
ja vilpas?
Mit' ennät laaksoon etsimään?
Hei, vastaahan, kun kysytään!

Puro:

Ma olin puro raisu, vaan
mun kaitaa
ne myllykuurnaa kulkemaan
tuoll' aitaa,
niin sinne vinhaan vierrä saan,
enk' uuvu, kuivu konsanaan.

Poika:

Sua sinne kuurna siloinen
saa viedä,
tult' etpä nuoren sydämen
sä tiedä.
Kai kaunis myllyneito tuo
sun läikkyys sulokatseen luo?

Puro:

Koht' aamun koissa avajaa
hän oven,
veess' armaat kasvot viruttaa;
nään poven
niin valkean, niin pyöreän,
ett' aivan hehkun, höyryän.

Poika:

Jos veenkin liehtoo lempehen
hän kerta,
kuin käykään, jos on lihaa ken
ja verta?
Ken hänet kerran nähdä saa,
ah, aina luo hän palajaa!

Puro:

Niin syöpsähdän mä rattaisiin,
soi pauhu,
ne viuhuin pyörii, vinha niin
käy jauhu.
Kun puuhaa kaunis tyttö tuo,
on väkevämpi veenkin vuo.

Poika:

Et, koito, tuskaa tunnekaan
siis tuosta?
Sua nauraa, ilkamoi hän vaan:
saat juosta!
Kai sinutkin hän kammitsois,
jos lemmenkatseen hellän lois?

Puro:

Niin raskas, raskas mulla tie
on tuolta,
niin vitkaan suikertain se vie
suo suolta;
jos vain mun vallassani ois,
takaisin kohta tie se tois.

Poika:

En eemmäs, veikko kaihokas,
nyt tulle;
viel' iloks ehkä solinas
soi mulle.
Käy, kuiski hälle päivin öin,
mit' unelmoin ja ikävöin.




TAIKURINOPPILAS


Meni matkoilleen jo kerran
vanha taikamestar' äsken;
saavat henget uuden herran,
nyt ma itse heitä käsken.
Toistan sanoin, toimin
taiat tarkalleen,
heti henkivoimin
ihmeit' itse teen.

Teitä, maita
joudu, juokse
virran luokse,
vettä kanna,
kyllitellen kylpy laita,
aallota kuin kosken anna!

Vanha luuta, vartes vyötä,
kulut ryysyt ylles kääri!
Osaat tehdä orjan työtä,
nyt mua kuullen hyöri, hääri!
Haaroitu kuin hanko,
jalat saa ja pää!
Sieppaa vesisanko,
ala vilistää!

Teitä, maita
joudu, juokse
virran luokse,
vettä kanna,
kyllitellen kylpy laita,
aallota kuin kosken anna!

Kas, se harppaa kohti rantaa,
nuolinopsaan käy ja palaa,
tänne täyden sangon kantaa,
altaaseen jo veden valaa.
Joutuu uus jo taakka!
Allas tulvillaan!
Vettä reunaan saakka
joka astiaan!

Heitä, herkee!
veden valtaan
sait jo altaan, —
touhus suista!
Voi, jo totta tuho kerkee:
sanaa oikeaa en muista!

Sanaa, jok' ois sille salpa,
luote entis-luonnon luomaan!
Vain josp' oisit luuta halpa! —
Toista vain se kiitää tuomaan!
Yhä ryöpyt inhat
sisään sinkoaa,
sadat virrat vinhat,
ah, jo ahdistaa!

Ei, en tätä
saata kestää;
aion estää
eljet nurjat!
Ah, vain yltyy, yltyy hätä!
Mitkä silmät hirmut, hurjat!

Pois sa, hornanheitto, täältä!
Hukuttaako huoneen aiot?
Kynnys veess' on yltä-päältä,
uutta vain sa tänne taiot!
Lakkaa, lemmon luuta!
Kuule haltiaas!
Olit ennen puuta,
puuksi muutu taas!

Vai et, huima,
huoli! Niskaan
tartun, viskaan
maahan nurin!
Rauskan vartes rauta tuima
pirstoo, kohta saatkin kurin!

Taas se vettä laahaa! — Laannet,
kunhan sivallan, — et laukkaa!
Kohta, peikko, maassa maannet,
kirves tää kun kohti paukkaa.
Saitkos! Kaatuu, raukee,
kahdeks siihen jää!
Taas nyt toivo aukee,
tohdin hengittää.

Voi! Jo huomaan:
nousee palat
nopsajalat,
täysin tarmoin
kiitää kilvan vettä tuomaan!
Ah, mua, taivas, auta armoin!

Nekös laukkaa! Lattialla
lampi, ui jo porraslauta!
Kaikki hirmutulvan alla!
Mestari! Mua kuule, auta!
Ah, hän saapuu! Vesiin,
herra, vaivun, jään!
Henget kutsuin esiin,
heist' en pääsekään.

Luudat, menkää
luutain joukkoon,
soppiloukkoon!
Hengen teihin
vanha mestar' itse henkää
aikomiinsa askareihin!




KORINTHON MORSIAN


Korinthoon Ateenan nuorukainen
saapui, hälle uppo-outohon.
Turva toivottu siell' ainokainen
taaton vanha majavieras on.
Ammoin aikoi nää
lapsens' yhdistää
kerran kihloill' yljän, morsion.

Vaan nyt suositaanko sulhotiellä,
kalliill' ellei osta onneaan?
Pakana hän heimoineen on, — siellä,
siellä ristiä jo palvellaan.
Saastaks usko uus
usein lemmen huus,
kiskoi pois kuin kiroyrtit maan.

Yöhön hiljennyt jo uinailulleen
talo kaikk' on, valvoi äiti vain.
Alttiisti hän vastaan otti tulleen,
juhlasuojaan johti vartovain
ruokain, juomain luo,
joit' ei kaipais tuo,
huoltain, hyvää yötä toivottain.

Viinit, herkut runsaat pöydän peittää,
vaan niit' ei tee mieli uupuneen;
siihen hän ne koskematta heittää,
vaatteet yllä vaipuu vuoteeseen;
juur' ol' uinahtaa,
silloin avajaa
oven outo vieras hiljalleen.

Ovest' astui neito nuori saapuin
lampun hohtoon huntu verhonaan,
kaihtamana kainoin valkokaapuin,
mustaa, kultaa nauha otsallaan;
vieraan nähdä saa,
kättä valkeaa
kauhuin nostaa, kysyy kummissaan:

"Vieraast' enkö lainkaan tiedä? Halpa,
outo kodissani niinkö lien?
Niin mua saartaa majan ahtaan salpa!
Häpeän nyt moisen myötä vien.
Jääös nukkumaan
vuotehelles vaan,
riennän pois, kuin tulin, saman tien."

Pystyyn ponnahtaen: "Jää, oi jääthän,
sorja neito!" poika huus. "Jo suo
Ceres lahjojaan ja Bakkhos, nääthän!
Amorin sun armautes tuo!
Kauhunkalvas oot!
Meidät hurmatkoot
juhlariemuin jumalat jo nuo!"

"Nuorukainen, seis, äl' astu luoksi;
riemuista ma olen osaton.
Viimeinen on tie jo käyty vuoksi
äiti-kullan sairaan hourion;
vannoi toipuissaan
taivahan, ei maan,
omaks elon nuoren kukinnon!

Taloon hiljaisuus koht' astui jylhä,
väistyi vanhat heljät jumalat.
Taivaass' yks on näkymätön, ylhä,
vapahtaja ristill', ainoat,
joille uhrataan,
vuonaa, vuoht' ei, vaan
ihmisuhrit uskomattomat."

Kyselee ja tutkii nuorukainen,
joka sanaa miettii mielessään.
Morsianko, oma armahainen
tuo, jonk' yössä hiljaisessa nään?
"Lempes mulle suo!
Siunausta tuo
taattoin vala ylle liiton tään."

"Armas poika, omakses en tulle —
suovat sulle siskon nuoremman.
Mykkä murhekammio jää mulle —
hänen sylissään mua muistathan,
vain sua muistavaa,
lemmen kalvamaa,
pian piileväistä multahan?"

"Ei, niin totta kuin tuo liekki hohtaa,
Hymenin miss' enteen hyvän näät,
sinut kotiinsa koht' ylkä johtaa,
vielä riemulle ja mulle jäät.
Armas, astu luo!
Äkki-onni suo
meidän viipymättä viettää häät!"

He jo lemmen pantit vaihtaa: soman
kultakäädyn neito ojentaa,
maljan hopeaisen, verrattoman
taitehikkaan sulho tarjoaa. —
"Tuot' en käyttää vois,
mutta etkö sois
mulle päästäs yhtä suortuvaa?"

Juur' on kolkko aave-aika, näyttää
viihtyvän vast' oikein neito tuo.
Verentumma viini maljan täyttää,
valju suu sit' ahnehesti juo;
vaan ei maistamaan
murenettakaan
valkoleipää suostu huulet nuo.

Maljan sulholle hän tarjoo, janoin
kiihkoisin sen hänkin pohjaan joi,
lempeä jo armahalta anoin;
lempi sydän-parkaan tuskan toi.
Turhaan rukoilee,
kunnes raukenee
vuoteelle ja hiljaa vaikeroi.

Syliin neito heltyen nyt heittyi:
"Ah, mua raastaa, noin kun vaikerrat;
vaan, ah, tuta sen, mi sulta peittyi,
kauhuin saat, jos minuun kajoat:
kylmät niinkuin jää
jäsenet on nää
valittusi lumivalkeat."

Lemmen nuoren leimuin sulho painaa
sydämelleen kalliin kaivatun:
"Vaikka tullut tuonelt' oisit vainaa,
sylissäni lämmitän ma sun!"
Kuiskeet, suudelmat!
Lemmen kukkurat!
"Hehkull' etkö vastaa hehkuhun!"

Lempi liittää teit' ain' alttihimpi,
kyynel hersyy riemun hekkumaan;
himoll' imee huulten huumaa impi,
tunto toisell' on vain toisestaan.
Sulho lämmöllään
sulaa suonten jään;
sydän rinnass' eipä liikukaan.

Vaan viel' äiti valpas kiertoretken
tekee, hiipii ohi kammion,
hiljaa kuuntelevi pitkän hetken,
mitkä oudot äänet siellä on:
riemu, valitus,
lemmen soperrus,
sulo kiihko sulhon, morsion.

Liikahtanut äiti ei, hän empi:
eihän totta moinen kataluus? —
Siellä vannoi valat kalliit lempi,
mairittelu, hellyys, tuskaisuus. —
"Kukko herää! Vait!" —
"Ensi yönä kait
palaathan?" — ja suukonsuike uus.

Enää äiti vihastust' ei voita,
tutun salvan joutuin avajaa:
"Moisia meill' onko letukoita,
jotka vieras kohta viekoittaa?"
Astuu huoneeseen,
lampun hohteeseen —
taivas! — oman lapsen nähdä saa.

Ensi säikähdyksess' aikoo peittää
poika huntuharsoll' impeään,
peiton suojaks armaan ylle heittää,
vaan hän itse kohoo kätköstään;
niinkuin aave ois,
peiton alta pois
ylenee hän verkkaa verkempään.

"Äiti! Äiti!" kolkosti hän haastaa,
"yötä armasta et mulle sois!
Epätoivoon vainko elvyin? Raastaa
elon lämmöstä mun aiot pois?
Varhain vaikka sain
kaavut vainajain,
haudan kylmän, kylliks eikö ois?

Vaan nyt outo tuomio mua ajaa,
katon raskaan alta karkoittaa.
Pappienne siunaus ei majaa,
virtten hyrinä ei salpaan saa;
tult' ei nuorta veet,
suolat jäähtäneet,
lemmen tult' ei jäähdä musta maa.

Sulhon tään ma sain, kun viittoi luoksi
Venus temppeliin viel' ihanaan.
Vieraan, väärän lupauksen vuoksi
rikoit sanas. Vaan ei konsanaan
vallat taivahan
valaan vanhemman
suostu, lapselt' onnen vaativaan.

Haudasta nyt rauhatonna palaan
mennytt' armastani etsimään,
hänen lempeään viel' yhä halaan,
sydänvertaan imen. Rakkaan pään
tuon jo tuoni vie,
toisten luo on tie
nuorin uhrein vimmaa viihtämään.

Elää et voi, kaunis poika kulta;
kohta hiudut kesken kukintaas.
Käädyn sait jo kahleheksi multa;
lähden tallettain sun suortuvaas.
Siihen silmäs luo!
Huomen huurteen tuo
tukkaas, — tumma _siell'_ on vain se taas.

Kuullos, äiti, viime pyyntö: laita
rovio, sen meidät polttaa suo;
avaa kammioni ange, kaita,
rauhan lempiville liekit tuo;
kirpoo kipunat,
tuhkat hiiluvat,
vanhain jumalain me käymme luo."




JUMALA JA BAJADEERI

Intialainen legenda


Kuudennesti astui alas
Mahadeva, herra maan,
vertanamme tulla halas
ilot, tuskat tuntemaan.
Alhaisna tääll' asui, kesti,
koki kaikk', ett' arviois
ihmist' inhimillisesti,
rankaisis tai armon sois.
Ja kaupungin noin kun jo katseli kaikin,
sen suuret ja pienet jo tarkatuks saikin,
sielt' illalla lähti hän käymähän pois.

Mennessään kun reunimmaisen
talosarjan saavuttaa,
maaliposken kaunokaisen,
synnin lapsen, nähdä saa.
"Terve neito!" — "Terve, jalo
vieras! Varro, riennän luo." —
"Ken sa olet?" — "Lemmen talo
lemmen lehvän sulle suo!"
Lyö sympaaliaan hän jo karkelon aikain,
niin viehkeä väike on kätten ja jalkain,
hän kumartuen kukan vieraalle tuo.

Kynnykselle viehti, veti,
veikeästi majaan vie.
"Kaunis vieras, heljät heti
lamput loistamassa lie.
Väsymykses hoivaan, liennän
jalkojesi kirvelyt.
Mitä mielit, suomaan riennän,
levon, leikit, hyväilyt."
Valevaivoja vaali, min voi. Ikivalta
tuost' iloitsi tuo: syvän turmelun alta
jo on sydän ihmisen ilmestynyt.

Yhä herkemmäksi heltyin
neito vaalii vaatijaa,
sijaan temppuin teeskenneltyin
luonto hiljaa virkoaa.
Hedelmä koht' ihanainen
kehkee kukkaan hempeään:
miss' on mieli kuuliainen,
kaukana ei lempikään.
Vaan neittäpä tuimemmin tutkivi yhä
nyt tuo syvät, korkeat tunteva, pyhä
jo kautt' ilon hehkun ja kauhujen jään.

Kirjoposkeen suukon kuuman
painaa, poveen polton luo.
Ensi kerran lemmen huuman
tuntee, itkee tyttö tuo,
hänen jalkoihinsa vaipuu,
vuoks' ei voiton, liekkuman;
tahdotta kuin vaha taipuu
varsi hennon, herpoovan.
Ja niin levon lempeän onnea peittää,
sen verhoksi vienoisen, himmeän heittää
jo yö sulohuntunsa suojelevan.

Myöhään nukkui leikkiin hellään,
anivarhain valveill' on:
siin' on hänen sydämellään
armas vieras eloton.
Huutain syöksyi syliin ruumiin —
ei se herää! Viime tie
eess' on, liekkeihin jo kuumiin
jähmettynyttä viejät vie.
Soi pappien hautausvirsi — hän juoksi,
hän riehui ja riuhtoi ja riistihe luoksi.
"Mit' etsit? Ken oot? Sijas täällä ei lie!"

Heittyi huutain vihlovasti
paareille: "Pois antakaa
puolisoni! Haudast' asti
hänet tahdon tavoittaa.
Tuonko muodon jumalaisen
tulla tuhkaks sallitaan?
Mun hän, mun ol' ainokaisen!
Yön, ah, yhden, autuaan!"
Papit veisaavat: "Kannamme vanhan, kun vaivat
niin vitkaan ja viipyen sammua saivat,
ja nuoren jo ennen kuin aavistikaan.

Näinp' on pappiesi tieto:
Puolisos ei ollut tää.
Lienet bajadeeri lieto,
velvoitust' ei sulle jää.
Kera ruumiin varjo vainen
tuonen rauhaan vaeltaa,
seurata vain miestään nainen
arvon, velvoituksen saa.
Pyhä soi surusoitto! Te nuor' elon rantain
nyt kaune ja kaivattu, liekeissä kantain,
oi taivaiset, luoksenne tallettakaa!"

Tuska paisuu, sydänparkaa
raastaa kuoro armoton;
kädet ojentain hän karkaa
kuumaan liekkikuolohon.
liekeistäpä kalman lieden
liitää jumal-sulho tuo
lemmittynsä vienon vieden —
sylitysten väikkyy nuo.
Katuvaisia katsovat lapsia harhain
iloll' Iäiset, heit' ylös taivaisten tarhain
he kirkkauteen sylin hehkuvin tuo.




PAARIA



Paarian rukous


Brahma, voimain herra suuri!
Kaikkeuden lähde syvä.
oikeuden alkujuuri!
Rikkaat vainko tahtos hyvä,
ruhtinaat, bramiinit loikin?
Totta teithän apinatkin,
meidät, polot paariatkin,
hoippumahan raajoin hoikin!

Halvat olemme ja hylyt,
kaiken kiron, saastan saimme;
muilla miss' ois turmat tylyt,
sikiämme siinä vain me.
Inhon, pilkan esineitä
liemme ihmismitan mukaan,
mutta sinä muista meitä,
jonk' ei mittaa täytä kukaan.

Kuule, Herra, suo mun kiittää
lapsenas sua, siunaamanas,
tai se synnytä, mi liittää
sinuun minutkin. Sun sanas
loihan bajadeereillekin
jumalattaren. Ah, kerran
kiittää mielisimme mekin
moista ihmetyötä Herran.



Legenda


Veden noutoon puhdas, kaunis
vaimo ylhän käy bramiinin,
kunnioitetun, vanhurskaan,
vakaan vaelluksessaan.
Tuo jok' aamu raikkaan aarteen
pyhän virran vettä — entä
ruukku, amme? Niit' ei tarvis.
Auvosydämen ja kätten
hurskahien alamaisna
aalto lieto ihanaksi
kuultopalloks asettuu;
tuonpa nainen riemurinta,
puhdas, viaton ja vieno
kotiin puolisolleen tuo.

Astuu nainen aamuarmas,
rukoellen Ganges-virran
aallon kuultoon kumartuu:
äkki-kuvastuspa kohtaa,
taivaast' ylimmästä kiitäin
hänen päänsä päällä väikkyy
ihanaisin ilmestys,
hahmo nuorukaisen ylvään,
luojan kaunis alku-aatos,
siinnyt rinnass' Iäisen.
Tuota katsoi, tunsi tunteet
hämmentävät syöksähtävän
sydämensä syvimpään,
katsoi kaunokuvaa, torjui
silmistään, se palaa taas.
Huumeessa hän hoippuu virtaan,
käsin hapuilevin vettä
ammentais, ah, eipä voi.
Sillä virran pyhä laine
liukuu pakoon, vierii pois,
kurimusten kauhukuilut
allansa hän näkee vain.

Kädet vaipuu, askel pettää;
kotipolku tuoko tuonne?
Viivyntä vai pako parhain?
Turha aatella, kun aatos,
neuvo, apu tyrehtyy.
Eteen puolison noin astuu,
kohtaa katseen, tuomionsa.
Tuomar' ylhä miekan tempaa,
vaimon kummulle vie, kussa
vuotaa veri velkapään.
Voiko vastustella vaimo,
puolustauta, puhdistauta,
syypää, syystä tiedoton?

Verimiekoin, miettehissään
kotiin hiljaiseen bramiini
palaa, kohtaa poikansa:
"Kenen vert', oi taatto, taatto?" —
"Naisen syyllisen!" — "Ei, ei!
Viallisen veren laill' ei
miekkaan hyydy se, vaan valuu
tuoreena kuin haavasta.
Äiti, äiti, tullos! Eihän
väärin tehnyt taatto kuunaan;
virka, mitä tekee nyt." —

"Vaiti! Vait! Se äitis vert' on!" —
"Kenen verta?" — "Vaiti! Vaiti!" —
"Äitinikö verta ois!
Mistä syystä? Mit' on tehty?
Tänne miekka! Nyt se mull' on!
Surmaa puolisos, mutt' älä
äitiäni! Liekkeihin
avionsa ainokaisen
kanssa vaimo astuu, miekkaan
poika uskollinen myötä
äidin kalliin, ainoisen."
"Malta, malta!" taatto huusi,
"vielä ehdit, riennä, riennä!
Vartaloon pää liitä, kosket
miekallas, niin äitis elpyy
askeleitas seuraamaan."
Huohottain hän rientää, huomaa
tyrmistyin päät kahden naisen,
ruumiit maassa ristikkäin.
Mikä kauhu! Mikä pulma!
Äidin pään jo nostaa, suut' ei
suutele hän kalmankarvaa,
kiirein painaa pään nyt kaulaan
ruumiin lähimmän ja siunaa
miekallansa hurskaan työn.

Nousee nainen jättihahmo. —
Oman äidin kalliit huulet,
yhä yhtä jumal-armaat,
kauhun sanat virkkaa: "Voi,
poika, poika! Malttaa mahdoit!
Tuoll' on äitis ruumis, viereen
viskattuna rikollisen
naisen rietas pää, jonk' uhriks
oikeuden valta vaati!
Minut hänen ruumiiseensa
ikipäiviks istutit:
jumaliin nyt siirryn tahdoin
viisain, teoin villityin.
Pojan taivassynnyn hahmo
silmiss' ihanaisna väikkyy;
alas sydämeen jos astuu,
velloo himonvimmaan sen.

Aina palajaa hän, aina,
aina nousee, aina vaipuu,
himmenee ja seestyy jälleen:
sääti Brahman tahto niin.
Sääti kirjosulkasiiven,
kirkaskasvon, sorjavarren,
jumal-ainokaisen mulle
koettajan, kiusaajan;
ylhäältäpä kiusaukset
käskemät käy jumalain.
Niin bramiinitar ma, jonka
pää on piiriss' ylhän taivaan,
alaspainavan maan mahdin
paariana tuta saan.

Poika, taaton lohduks astu!
Katumus teit' älköön synkkä,
tylsä kaipuu korpeen viekö,
korska pyynti pyhyyden;
menkää kaikkiin maailmoihin,
käykää halki kaikkein aikain,
julistakaa: halvintakin
kuulee Brahma korkeuden!

Eipä kukaan hälle halvin —
jäsenin ken raukein, rammoin,
sieluin rikkiraastetuin,
turvaa, toivoa ken vailla,
paaria lie, lie bramiini,
katseen korkeuksiin luo,
kohta tuntee, kohta kokee:
tuhat rauhan silmää tuikkii,
tuhat korvaa kuulee siellä,
mitään niilt' ei kätköön jää.

Hänen istuimensa eteen
nousen, minut nähdessään,
hirmumuotoon muuttamansa,
iki-säälistä hän itkee,
hyväksenne tulkoon tuo!
Hälle hellytellen haastan, —
hälle vimmoin virkan julki
kaiken, kuinka mieli käskee,
kuinka rinnassani kuohuu.
Mitä itse mietin, tunnen —
olkoon iki-salaisuus."



Paarian kiitos


Brahma suur', oi tunnen, aavat
maailmat sun kaikk' on luomas!
Olet valtiaani, saavat
avaran kaikk' armohuomas.

Korvistas et tuhansista
kurjalt' yhtään sulje; uuteen
alennuksen uumenista
synnytät meit' aateluuteen.

Nähkää: naisen nosti kaipuu
jumalihin tuskan alta.
Häneen katseheni vaipuu,
joll' on yksin voima, valta.






ANTIIKKISEEN SÄVYYN




PELTOMIEHELLE


Siemenet kattaa kultaiset vako kuohkea, kerran
kattehen raskaamman raukeat raajasi saa.
Riemuin kynnä ja kylvä! Se maast' eloviljana versoo,
toivopa haudankaan äärelt' erkane ei.




ANAKREONIN HAUTA


Hohtavi ruusut, viini on laakerin vyöttänyt, kyyhky
kutsuvi kumppaniaan, sirkkojen soittelo soi!
Tää mik' on hauta, min näin elon kauneudell' ikivallat
verhosi kaikki? Se on hoiva Anakreonin.
Nauttia onnekas laulaja sai kevätsään, suven, syksyn;
suoja nyt kummuss' on talvien koskematon.




SULOISET SURUT


Pois, surut, karkotkaa! — Vaan kuolollist' yhä kansaa,
ah, suru kahlehtii, vast' elon kanss' eroaa.

Niin jos on, tulkaa, vallatkaa sydän tää, surut lemmen,
siellä te vallitkaa, syöskää pois suku muu!




SOINTUMATON PARI


Eip' edes noinkaan taivahinen pari sointunut: Psykhe
vanheni, viisastui, Amor on laps yhä vain.




PUOLUSTUS


Syytät naist', yhä häilyvän, suosivan yhtä ja toista!
Lakkaa: häilymätönt' etsii miestä hän vain.




ALPPIKUKKULA


Eilen viel' oli ruskea pää, kuin kutrit on armaan,
kaukaa jonk' ihanuus vienona viittoelee.

Huippusi valkea varhain nyt hopeaisena hohtaa:
loi lumet kiireelles myrskyten ylläsi yö.
Nuoruus — vanhuuteen elo, ah, sen niin liki liittää
kuin uni häilyvä vain eilispäivähän tään.




DISTIKHON-SÄKEITÄ


Soitto Apollon soi, tuhojousikin joikuvi, hurmaa
paimenen, Pythonin surmaan suistavi hän.

*

Teittepä vaan majan mahtavan. Kuink' — isä laupias — häätyy
harha nyt pois, kodin kun noin kuninkaallisen sai?

*

Säästävä moite mit' on? Se, mi pienentää viat, peittää?
Ei, se, mi nostaa sun voi vian voittamahan!

*

Kyllyttää rehu tuo demokraattinen kohta jo lauman;
soimehen, veikkaa lyön, on joku sull' ape uus.




AMYNTAS


Nikias, mies ylen oiva, sa lääkäri ruumihin, sielun,
niin, kovin sairas lien, vaan apus ankara on.
Neuvoa noudattaa, ah, multa jo raukeni voimat:
yksinp' ystäväkin nyt minust' on vihamies.
Kuin kumoaisinkaan sanas! Sen sanon itse ma kaiken,
tuimemmin sanon kuin sun sanas kartteliaat.
Vaan alas kallion kaltaalt', ah, vesi vinhana syöksyy,
ei puron laineet voi hillitä laulelojaan.
Ken rajumyrskyn kahlitsee? Meren aaltohon eikö
pois sinikaareltaan korkea päiväkin käy?
Niin ylt'ympäri luonto se lausuu: Myös sun, Amyntas,
ylläs on ankarat lait valtojen vaskisien.
Liennytä otsaltas rypyt, ystävä, kuule, mit' eilen
tuolla mun oppia soi puu puron vierellinen.
Ennen täynn' omenoit' oli, nyt joku ainoa; syynä
köynnös on kukkea tuo, puun väkipaulojatar.
Veitsen kiskaisin minä käyrän, viiltävän, silvoin
virpiä, rönsyjä, pois puusta ne tempoelin;
vaan heti kammahdin: syvä, haikea huokaus kuului,
kuiskiva vaikerrus vaisujen latvojen soi:
"Tarhasi tuttua uskollist' älä raatele, jolta
niin monet nautinnot varhain poikana sait.
Oi, älä raatele noin mua! Virvikön tuon tuhotessas
mult' elon sun tyly työs, sun väkivaltasi vie.
Hentoa enkö sit' itse ma hellien vaalinut? Eikö
kuin omat mulle sen ois lehväset? Kuinka ma en
lempisi tainta, mi vain mua tarviten varttani hiljaa
voimin kaihoavin kietovi? Kas, tuhat on
virpeä versoillut, tuhatt' on monen mont' elämääni
tunkenut säikehiään, irtoamatt' ikinään.
Mult' elatuksen vie, mitä tarvitsen ma, se nauttii,
niin ydinvoimani, niin sieluni mult' imi pois.
Suotta jo kostua vain koetankin, valtava juuri,
ah, elinnestett' ei nostata puoliakaan.
Vieras turmahinen, tuo rakkahin, ehti jo ennen,
syyssadon voiman pois multa jo vei veronaan.
Latvaan tuoreutt' ei tule lainkaan; korkeat kuihtuu
tutkaimet, puron yll' oksa jo kuivunut on.
Niin tuo paulojatar elon mairii mult', osan, onnen,
pyrkivän voimani pois, toivoni mairivi pois.
Tuntoni täyttää vain tuo kietoja, suo ilon kahleet,
suo korut surmaiset versojen vierahien."
Nikias, veitsesi pois! Oi, koitoa säästä, mi hiutuu
lemmen hurmiohon, pakko on niin, halu niin.
Kaikk' ihanaa on tuhlaus; suo ihaninta mun maistaa!
Huoliko hengestään konsaan lempivä ken?




VENEZIALAISIA EPIGRAMMEJA


Noin mitä reutoo kansa ja kirkuu? Syödä se tahtoo,
lapsia laittaa, myös ruokkia nuo, miten voi.
Tuost' opi, kulkija, noin koton' itsekin tee! Yli siit' ei
kiipeä ainoakaan, kuinka jos koittakohon.

*

Lahkoa kuin meren hiekkaa saa joka houre — on hiekkaa
hiekka; sen helmi on, kell' ystävä mielevä on.

*

Maa alasinta ja valtias maan vasaraapa hän vastaa,
kansa se keskell' on, kuin levy kupruelee.
Voi levy-parkaa, jos sokot iskut vain sitä noin näin
kolhivat, valmiiks ei konsaan kattila käy.

*

"Nouse jo!" Hiljaa! Anna mun nukkua! Syy mikä tääll' ois
valvoa? Laaja jos on vuode, ah, tyhjä se on.
Nummet on Sardinian, kuss' yksin nukkunet, tarhat
Tiburin, kuss' unet pois armahin kuiskaelee.

*

Löysikö harras tuo pyhimystään toiviolainen?
Kuulla ja nähdäkö sai ihmehien tekijää?
Ei, hänet aika jo vei, vain jäännös jäi joku talteen,
kallon, luunikamaa vain pari nähdä sa voit.
Toiviotiellä me kaikki Italian etsijät käymme:
palvotut luumurut on riemuna uskovien.

*

Hauskaa on runotyö; kovin kallis vain huvi: kasvaa
kirja, sekiinit sen kiireemmin hupenee.

*

Vieroin aina, jos kuuluttaa vapautta ken alkoi;
näät oma valtapa vain häll' oli pyytehenään.
Mont' unes on vapauttaa — myös monen orjako olla!
Saat tuta: vaaraton ei leikki se lie. Koe vain!

*

Kohtalo mulle mit' aikoo? Tuot' ylen uskaliast' ois
tutkia; paljoakaan näät monest' eipä se tee.
Aikoi kai runoniekkaa — ehk' ois luontunut aie,
ellei kieli jo ois estäjä voittamaton.

*

Päivä kun kolkkoja hetkiä vain suo peittyen pilviin,
kuink' ilon-äänetön koht' on joka polku ja tie!
Kun sade kulkijan saavuttaa, miten armahan suojan
maatalo suo! Sulo-unt' yön vihasäälläkin suo!
Taaspa jo saapuvi Koitar; pois pian häätele pilvet
otsaltas, ole sees, kuin emo luontokin on.




BAKIIN ENNUSTUKSIA


Muureja sortuvan nään ma ja muureja nousevan, täällä
paljon vankeja nään, vankeja tuolla. Se lie
maa tämä siis iso vankila vain; vapauttapa nauttii
houru, ken kahleet voi kantaa seppelinään.

*

Taivaat aukenevat, sade lankee, kalliot, nurmet
kastavi, muurit, puut huuhtovi, holvaelee.
Päivä kun paistaa taas, kivist' äkkiä siunaus haihtuu,
vain elävillepä jää antimet taivahiset.

*

Tiukuja kuulen; hilpeät reet ohi helkkyen rientää.
Turhuus teiskuvi siell', ei vilu taltuta ees!
"Tiukuja kuulet? Korvissas oma viittasi, luulen,
heilunut hiljalleen uunin luona se lie."

*

Lintu, kas, puuhun puusta se lentää, marjoja maistaa,
nokkivi ehtimiseen. Vain kysy, kai kehu-suin
Mille se raksuttaa, miten ilmi se korkean luonnon
uumenien ihanain ihmeet nokkinut on.




MIETELMÄSARJASTA NELJÄ VUODENAIKAA


Vain tajun muoto, sen tunnen, on aika, on paikka, kun armaan
kanss' iki-äärettyys näät sulo soppi on tää.

Työläs on taipumus voittaa, vaan kera jos vähitellen
tottumus juurtuu myös, niin se on voittamaton.

On tosi rakkaus vain se, jok' on sama ainian, sille
kaikki jos suodaan tai kaikki jos silt' evätään.

Virkkoi Kauneus: "Miks, oi Zeus, olen kuihtuva?" — "Katsos,
vain elon kuihtuvan soin kukkia", vastasi Zeus.

Kuuli sen lempi, ja kuuli sen kukkaset, kaste ja nuoruus,
eest' ikivaltiahan itkien lähtivät pois.

Marjoja poimii mies elon puust', omenoinapa onnen
ei moni oksallaan hohtele, houkuta luo.

Säätele valtikan all' elo, toimi ja työ, kera Muusain
armas, vallaton vain Amor leikkiköhön!

Vain kokonaisuuteen pyri! Siksi jos itse et kehkee,
kuin jäsen toimelias jää sitä palvelemaan.

Keksiä itse on suurta, mut onnekas keksimä toisen,
jonk' iloll' oivallat, yht' omas eikö se ois?

Nuort' iloll' etsii vanha ja vanhaa nuori, mut yhteen
intopa voimakkain ain' ikävertoja vie.

Mielees arvokkaan kuva talleta! Kautt' avaruutten
tähtinä loistamahan luonto ne kylvänyt on.

Ihminen onnekkain? Se, ken arvaa ansiot toisen,
riemut vierahien nauttia voi ominaan.

Paljon tuo sekä vie ajan virta, mut ain' omas olkoon
kiintymys oivinten, riemusi, rikkautes.

Aatteilunne jos oivaltais ihanteet iki-ylhät,
luonto se ansaitun arvon teiltäkin sais.

Niin, ketä uskoa? Sen sanon, vilpitön ystävä: usko
vain elämää; syvä niin muu sana, saarna mik' ois?

Ennen turmiokas tosi kuin etu hankkima harhan.
Haavoja jos tosi tuo, lääkitä myös se ne voi.

Haittako harhast' ois? Ei aina! Mut harhaelusta
aina on. Kuink' iso, tien päässäpä ilmi se käy.

Lapset vieraat ei ole rakkaat kuin omat kuunaan;
harhapa, laps oma, niin kasvanut on sydämeen.

Pois samankaavaisuus, vaan korkein kaavana kunkin!
Siis miten? Määränä sull' itsesi täyttymys on.

Aistia miks ylen harvoin on neron myötä? Se voimaa
säikkyvi, suitsiin taas ei nero suostua voi.

Jatkaa maailmaa ei järkevät voi esitelmät,
synnytä myös ikin' ei taiteen luomiakaan.

Korkean alhaiseen miten mieless' ihmisen liittää
luonto? Se turhuudell' iskostaa loman tuon.

Joukkoa tuntehikasten en kuunaan uskonut; niistä
kehkee, niiksi kun käy, kehnoja veikkoja vain.

Ken joka säädyss' on valiostoa? Mies tasapainoon
taipuva ain', alun jos minkäkin ottanut ois.

Ken jäsen arvokkain on valtion? Porvari oiva;
muoto mi konsaan lie, aines on hän valioin.

Taito jos ylhääll' ei asu, alhaall' ei hyvä tahto,
niin väkivalta jo lait purkavi, lausuvi myös.

Näin tasavaltoja, oivin on niistä se, miss' etu ei, vaan
taakka ja työ osa on valtaa hoitavien.

Koht', edun jos kukin vain oman tuntee, myös edut toisen
tunnustaa, alull' on rauha jo ainahinen.

Ken toki tyytyisikään vain ansaittuun osahansa?
Niinp' iankaikkinen teill' on sodan aihe ja syy.

Paatuvi yksilö, julki jos soimaat, paatuvi joukko,
jos sitä kiitellet julki sa joukkona vain.



Talvi


Laine on lattia, veet silosiltana. Näyttämö uusin
äyrähien lomass' on päivän-loistehinen.

On kuni unt' ihan ois! Kuvakarkelo tuoll' elon kaiken
viehkeä, vallaton käy, tottakin on vakavaa.

Vuossadat näimme me noin jääjähmeät, tunne ja järki
vain syvä-uomissaan soljuen kuin uness' ui.

Pinta se vain radat kaikk' elon kiertävät, kaartavat määrää;
lie silo, vaarojen ken vaanivan aattelikaan!

Kilvaten toinen toist' yhä etsivi, väistävi; kaikkein
saartaja turvainen tuo tasatanner on vain.

Vilskuen liukuu kaikk' ohi, mestari, oppilas innoin,
myös väki muu, välimaa, keskuskerta jok' on.

Näyttää saa joka mies, mihin pystyy; moite ja kiitos
estää ei tätä voi, tuot' ei määrähän vie.

Nälvijät mestarien, hutiluksien huutajat kunp' ois
vimmaa täynn' avutont' ääress' ähkyen nyt!

Oppilas, emmit, liukkaampaa sinä kalvoa kartat.
Malttia! Kerran kai myös radan riemu sa liet.

Varma et viel' ole, vaan siro mielisit olla jo? Turhaan!
Voiman valmihin vain verhona viehätys on.

Langeta kuolollisten on kohtalo, alkajan niinkuin
mestarin; tällepä on vaaraisampi se vain.

Jos radan reippahin kaatuu, soi remu rantojen, on kuin
kooll' olutpäin, savusuin voitetun ilkkujat ois.

Liukuos vain ilomiell', avuks alkajan käy, ihaellen
katsele mestarihin, nauttios päiväsi noin.

Kas, kevät kerkee taas; jääkanttaan virta jo kalvaa,
ylt' yhä armaamman auringon terä syö.

Poissa jo on suku tää, menojaan meni kirjava seura;
laivuri tai kalamies taas peri vellovat veet.

Jääteli mahtava, vain alas ui! Jäälauttana jollet,
niin meren saavuttaa kai pisaroina sa voit.






ERIAIHEISIA RUNOJA




TALVINEN HARZIN-MATKA


Kuin kotka
päällä aamupilvien sankkain
lepää lentimillään
tähyillen riistaa,
niin lauluni väikkyköön.

Sillä jumaliss' on
jo ennakolta
säätty kunkin tie,
jota onnekas
pian rientää riemuisaan
päämäärään;
vaan kenen kouristaa
sydänt' onnettomuus,
hän turhaan riuhtoo
vaskisen paulan
pakkoa vastaan,
jonk' auki kerran, silti tuima,
viikate lyö vain.

Salo-jylhikköihin
villiriista vetäytyy,
ja varpusten kanssa
rikkaat jo kauan sitten
suo-mataliinsa vaipuivat.

Helppo on vaunuja saattaa,
joit' Onnetar ohjaa,
kuin seurue verkkainen,
kun ruhtinas toivottu saapuu.

Vaan ohess' outo ken on?
Hänen polkunsa viitaan peittyy,
takana oksat
taas taipuvat yhteen,
nurmi nousee jälleen,
hänet nielee tyhjyys.

Ah, ken vaalii sen tuskat,
jolle palsami myrkyksi muuttui?
Joka ihmisvihaa
lemmen runsaudesta joi?
Ylenkatsottu ensin, ylenkatsoja:
hän salaa pois
oman arvonsa kalvaa
ikinälässä itsekkyyden.

Sävel psalttarillas jos on,
Isä rakkauden, jota voi
hänen korvansa kuulla, niin
hänen virvoita sydäntään!
Avaa sumennut katse
näkemään tuhannet lähteet
vieressä janoavan
erämaassa!

Sa, joka riemuja paljon luot,
kullekin kukkuramäärin,
pyyntikumppanit siunaa
riistan jälkiä rientäissään
surmaamis-ilon, -innon
nuorekkaall' ylimielellä,
myöhäiset kostajat kiusan,
jota turhaan jo vuosia torjui
korennollaan maamies.

Mut yksinäisen ylle
kudo kultapilves!
Talvivihreällä kiedo,
kunnes kukkivi ruusu taas,
sa laulajas kosteat kutrit,
oi lempi!

Soihtusi kajastelulla
hänt' ohjaat
kautt' öisten kaalamojen,
yli pohjatonten teiden
autiomailla;
kera koin tuhatvälkyn naurat
hänen sydämehensä!

Kera kirpeän myrskyn
viet hänet korkeuksiin;
talvivirrat vuorilta vyöryy
hänen virsihinsä,
ja alttari kiitoksen armaan
on hälle peljätyn huipun
kinospeittoinen kiire,
jonka henki-jonoin
seppelöi aavistavat kansat.

Povin tutkimattomin väikyt,
iki-salainen, julkinen,
yli maailman imehtivän
sa pilvistä katsot
ihanuutta sen valtakuntain,
jota vierellisten veljies suonten
voimalla virvoitat.




KYYTIMIES KRONOKSELLE


Vinhemmin, Kronos!
Pois täryhölkkä tää!
Vuort' alas matka vie;
ilkeästi velloo
päätäni nytkytys moinen.
Hei, yli kivien, kuoppain,
kuinka jos heitelköön,
rientäen elämän keskeen!

Taas jo raskas
puuskutus, ponnistus
vuort' ylös käymäjalkaa!
Vauhti virkku, ei verkka siis
huipulle pyrkien, toivoin!

Aava, korkea, ihana
katse elämän piiriin!
Vuorelta vuorelle
väikkyy iäinen henki,
iäisen elämän aavistus.

Katos varjoisa syrjään viehtää,
neito myös
kynnyksellä sen, katseessaan
vieno virvoitus-lupaus.
Elvytä mieles! — Mullekin, neito,
kuohuva juomasi, katsees
raikas, terveystenhoinen!

Pois taas, rientäen pois!
Päivä jo painuu!
Ennenkuin yö vilu yltää,
suo-usvat vanhusta vavistaa,
hampaaton leuka louskuu
ja raihnaat luut lotisee;

viime säteestä päihtyvin päin,
silmissä tulvivain
tulimerten kuohu — niin
minut häikäisty, huumattu vie
yötumman Tuonelan portin taa!

Torvea toitota, kyytimies,
ravin rientäissä raikuvan,
jotta kuulisi Orkus: me tullaan,
jo meit' ovell' ottais
sen valtias auliisti vastaan.




VAELTAJAN MYRSKYLAULU


Ketä et sä hylkää, genius,
hänen sydämeensä ei henkää
sade hirmua, myrsky ei.
Ketä et sä hylkää, genius,
sadepilvi jos pieksää,
raemyrsky lyö,
hän vastaan laulaa
kuin leivo,
sa lentäjä taivaan.

Ketä et sä hylkää, genius,
tien liejusta nostat sen
kuin liekkisiivin;
hän vaeltaa
kuin kukkasilla
yli Deukalionin tulvaliejun.
Pythonin surma, kevyt, suuri,
Pythios Apollo.

Ketä et sä hylkää, genius,
sen uinua untuvasiipes
levität kalliolle,
suojelet sulkasillas
lehdon kuutamoyössä.

Ketä et sä hylkää, genius,
lumituiskussa hänet
lämpimästi verhoot;
mua lämpöön vetävät muusat,
lämpöön vienot khariitit.

Liki leijailkaa, te muusat,
te khariitit!
Siinä vesi, siinä maa
ja poika veden ja maan,
jonk' yli ma vaellan
kuin ikivallat.

Te olette puhtaat kuin vetten sydän,
te olette puhtaat kuin ydin maan.
Mua saatatte väikkyin, ja minä väikyn
yli veen, yli maan
kuin ikivallat.

*

Hän palajaako,
tuo pieni, tumma, touhukas maamies?
Hän palajaako, vartoin
sun lahjojas vain, isä Bromius,
tulen lämpöä leimuavaisen?

Hän rohkeana palaa!
Ja minä, saattama teidän,
te muusat ja khariitit kaikki,
jota vartoo kaikki, mit' ikään,
te muusat, khariitit,
auvoa seppelöivää
elon juhlariemuksi loitte, ma allapäin
palajanko?

Isä Bromius!
Genius olet,
vuossadan genius,
mitä Pindarolle
ol' innoitus sisin,
mitä maailmalle
on Phoibos Apollo.

Voi! Voi! Sisin innoitus,
sielunlämpö,
keskipiste!
Hehkuos kohti
Phoibos Apolloa;
tai hänen silmäinsä
ruhtinaskatse
kylmänä vain sivu liukuu,
kademieltä nostain
lujan setrin lehvillä lepää,
vihannoidakseen
jotk' ei sitä kaipaa.

*

Miks sinut viimeksi lauluni mainitsee?
Sinut, josta se alkoi,
sinut, johon se päättyy,
sinut, josta se kumpuaa,
Juppiter Pluvius!
Sua, sua lauluni vuotaa,
ja lähde Kastalian
sivusuonena soljuu
levoss'-istujain iloksi,
kuolollis-onnekasten;
siit' etäällä minut
sa tavoitit, peitit,
Juppiter Pluvius!

Ei jalavan varjoon
sun nähnyt saapuvan luo,
kyyhkypari hellitty
käsivarrellaan,
pään seppeleenä hempeät ruusut,
kujemieli, kukka-auvoinen
Anakreon,
sun, myrskyhuokuinen jumaluus.
Et poppelilehdossa
rannalla Sybariin,
auringonpaisteisella
et otsalla vuoren
tarttunut häneen,
kukkia-laulavaan,
hunaja-huuliseen,
leppeästi viittovaan
Theokritoon.

Kun raikuen rattaat
kiistämöllä kiitivät,
ilmoille lensi
voiton-intoisten
ajosulhojen ruoskanpauke,
pöly ryöppysi, silloin
kuin vuorelt' alas laaksoon
raetulvan raivo
vaaroihin, Pindaros, sielusi hehkui.
Uljuutta. — Hehkui? —
Sydän parka!
Kummulle tuonne,
taivaan vallat!
se hiukka hehkua,
ett' asuinmajaani tuonne
ma kahlaan.




KOTKA JA KYYHKY


Tähyillen riistaa nuori kotka
nous ilmaan;
vaan rammaks siiven oikean
silt' erämiehen nuoli viilsi.
Se syöksyi myrttilehtoon, ruokanaan
on kolme päivää vaiva vain,
ja tuskaa värjyy
se halki kolmen pitkän yön,
vie tuskat vihdoin
kaikk'-elvyttävän luonnon
loputon palsami.

Se ryömii pensaspiilostaan,
levittää siivet — ah!
poisleikattu on lentovoima —
se vaivoin laukuilee
maavarassa vain,
totellen halpaa riistan nälkää,
puron parraskallion
jää nyppylälle surren;
se katsoo tammen latvaan
ja taivahalle,
ja kyynel täyttää silmän ylvään.
Niin myrttilehvikosta leikitellen
lehahtaa kyyhkypari,
puron partaan kultahietikolla
ne nyökytellen käyskelee
ja kuhertaa: kur-kur;
punervat silmät pälyilee
ja huomaa huoleen-vaipuneen.
Uteliaasti tuttuillen koht' uroskyyhky
levähtää lähipensaaseen, sielt' outoon
luo katseen omahyväis-suopean:
"Suret", maikailee se,
"pois huolet, ystävä!
Kaikk' eikö ehdot onnen rauhaisan
tääll' ole sulla?

Sun ilos eikö lehvä kultainen,
mi päivän hehkun hillitsee?
Päin paistett' ilta-auringon
puron sammalnukka-partaalta
sa etkö nosta rintaas?
Sua kasteraikkaat kutsuu kukkatiet,
suo marjavehmastoin
suur' yltäkylläisyys
ravinnon auliin, janos vienon
hopealähde virvoittaa.

Tosi onni, ystäväiseni,
on tyytyväisyys,
ja tyytyväisell' aina
on yllin-kyllin."
"Oi viisaus!" virkkoi kotka, itseensä
syvemmäs syvän vakavana vaipuu,
"oi viisaus! Kuin kyyhkynen sa haastat".




PROMETHEUS


Peitä taivaas, Zeus,
pilvi-usvaan
ja voimaas, kuin piltti,
jok' ohdakkeita hosuu,
koe tammiin ja kukkuloihin!
Mun maani mulle
sun jättää täytyy
ja majani, jot' et sa rakentanut,
ja lieteni,
jonka hehku
käy kateeksi sulle.

En tunne auringon alla
kurjempaa kuin te, jumalat!
Viheliäisesti uhriveroin
ja rukoushuuruin
te ruokitte rukkaa
majesteettianne
ja nääntyisitte, jos puuttuis
lapset ja kerjääjät,
toivovaiset houkot.

Kun viel' olin lapsi
enkä tiennyt mistään,
loin eksytetyt silmäni aurinkoon,
kuin korva korkeudessa ois
valitukseni kuulemaan,
sydän, omani lainen,
polon-alaista armahtamaan.

Ken mua auttoi
Titaanein ylimieltä vastaan?
Ken pelasti kuolosta,
orjuudesta?
Etkö kaikkea tehnyt sa itse,
pyhä, hehkuva sydän?
Ja hehkuit, sa herkkä, nuori,
petetty, kiitosta pelastetun
pilvissä-nukkujalle!

Sua kunnioittamaan minä? Miksi?
Lievititkö tuskia kuunaan
sa raskautetun?
Viihdytitkö kyyneltä kuunaan
sa ahdistetun?
Mua mieheksi takonut eikö
kaikkivaltias aika
ja ikuinen kohtalo,
valtiaat mun ja sun?

Vai kuvittelitko,
ett' elämää vihaisin ehkä,
piilisin korpiin,
kun kypsyneet ei
kukkais-unet kaikki?

Tässä istun, ihmisiä muovaan
kuvani mukaan,
sukukuntaa kaltaistani,
suremaan, kärsimään,
nauttimaan, riemuitsemaan
ja uhmaamaan sua, niinkuin
ma uhmaan!




GANYMEDES


Heloss' aamun kuinka
mua hehkuen kohtaat,
kevät, sa armain!
Tuhatkertaisin lemmen auvoin
sydämeeni tulvii
sun ikuisen lämpös
pyhä tunne,
sa iki-ihanainen!

Sinut jospa kietoa vois
käsivarsi tää!

Ah, sun parmahilles
painun ma hiutuin,
ja sun kukkas, ruohos, ne mun
sydämelleni kurkoittuu.
Sa poveni polttavaista
janoa vilvoitat,
vieno huomentuuli,
satakielen lempivä kutsu
tuolt' utulaaksosta mulle soi.

Ma tulen, tulen!
Minne? Ah, minne?

Ylös! Ylös on into.
Pilvet ne leijuu
likemmäs, pilvet
painuu luo ikävöitsevän lemmen.
Tänne! Tänne!
Helmaanne heittyin
korkeuteen!
Sylin kietovin, kiedotuin!
Ylös povelle sun,
ikilempivä isä!




IHMISEN RAJAT


Pyhä iki-taatto
kun ilmoilta maille
tyvenellä kädellä
vyöryvistä pilvistä
siunaavat salamat
kylvää, ma suutelen
valtiasvaipan
alinta poimua,
povessa hartaus
ja lapsen pelko.

Näät kera taivaisten
älköhön kilpaan
ihminen käykö.
Jos korkealle
hän kohoo
ja tähtiin päälaki tapaa,
turhaan hapuelee
nojapohjaa anturat altaan,
ja leluna häälyy
hän tuulten ja pilvein.

Jos lujin, luisevin
raajoin hän seisoo
perustalla varmalla
maan ikivankan,
hän itseään
ei edes tammeen,
ei viininvirpeen
verrata taida.

Mikä eroittaa
jumalat inehmoista?
Käy monet aallot
eell' ikivaltain,
ikuinen virta:
meidät aalto nostaa
ja ahmaa aalto,
ja me uppoamme.

Kehä pieni äärtää
elomme kaiken,
ja sukupolvi polveen
liittyvi, kestäen
kehkee elämän
loputon ketju.




JUMALALLINEN


Jalo, avulias, hyvä
ihminen olkoon!
Sillä se vain
eroittaa hänet
olennoista kaikista
tuntemistamme.

Terve, te ylhemmät
olennot oudot,
te aavistamamme!
kaltaisenne hän olkoon;
opettakoon esimerkillään
uskomaan teihin.

Sillä tuntoa vailla
on luonto:
hyville, pahoille
aurinko paistaa,
ja rikolliselle
kuin kunnokkaimmalle
kuultaa kuu sekä tähdet.

Tuulet ja tulvat,
ukkoset, rakeet
kohisten kulkevat,
tempaavat saaliiksi,
kiitäen tietään,
vain kenen sattuu.

Niin myös sokko onni
keskellämme haparoi,
konsa poikasen kiharpään
viattomuuden,
konsa kaljun syyllisen
päälaen kohtaa.

All' ikuisten, vaskisten,
suurten lakien
kaikkien täytyy
olemisensa
kehä kiertää loppuun.

Vain ihminen yksin
mahdotonta mahtaa:
hän tutkistelee,
valikoi, tuomitsee;
hän tuokiolle
voi kestoa antaa.

Hän yksin saattaa
palkita hyvän,
rangaista pahan,
parantaa, pelastaa,
kaiken harhaavan, häilyvän
hyödyksi kiintää.

Ja me kunnioitamme
kuolottomia,
kuin ihmisiä olisivat,
suuressa tekisivät,
mitä pienessä tekee
tai tekisi parhain.

Jalo, avulias, hyvä
ihminen olkoon!
Väsymättä vaalikoon
hyödyllistä, oikeaa,
noitten esikuva olkoon
olentojen aavistamaimme!




IHMISTUNTO


Jumalat, ah, aavan taivaan
vallat suuret, soisittepa
meille vakaan mielen, vahvan
uskalluksen päällä maan:
laupiaat, oi, teille ylhän
taivaamme me jättäisimme.




KOHTALO

Charlotte von Steinille


Syvän katseen aikaan tulevaiseen
luoda aavistain miks annoitkaan,
lempeemme et, onneemme et maiseen
autuaasti luottaa konsanaan?
Nähdä sydämehen toinen toisen
tunteet, kohtalo, miks annoitkaan,
kaiken oudon, sekasokkeloisen
alle suhteeseemme tosimpaan?

Ihmistuhannet, ah, touhuin inhoin
tuskin tuntee omaa sydäntään,
tuskan viemät ees-taas puuskin vinhoin,
viittomatta toivon, määränpään,
taas jo riemastuin, kun nopsaan paistaa
arvaamatta ilon aamukoi;
vain me raukat rakastavat maistaa
onnen onnea tuot' emme voi:
empiä vain, ymmärtää ei toistaan,
nähdä toisess' oma haave vain,
elää haaveonnen-aarnioistaan,
haave-vaaroissakin haihattain.

Miekkoinen, ken tyytyy unten teille,
kell' ois tuulta tyhjää aavistus!
Todeks unen, aavistuksen tietää meille
joka katse, joka kohtaus.
Mitä meille aikoo, sano, millä
meidät kahlehti näin kohtalo?
Olit ammoin, ajoill' etäisillä
sisar sieluni tai puoliso.

Tunsit joka juonteelt' olentoni,
kuulit, kuinka herkin hermo soi,
katseell' yhdellä näit, kunne moni
kuolevainen kurkistaa ei voi;
veren polttoon vihmoit vilvoitusta,
harhariennon, riehun taltuttain,
levon, rauhan rinnan raatelusta
syliss' enkel-armahassa sain;
helposti kuin taikaan vankis taipui,
viehkeäks sait päivän vierivän.
Ah, mit' autuuden ois vertaa tuon, kun vaipui
jalkoihisi kiitollisna hän,
sydämelläs sydän sykki paisuin,
tunnon hyvän hellä silmäs toi,
selkeni jok' aisti, verten raisuin
viihtyi kaipaus, mi kapinoi.

Muisto kaiken tuon viel' aikain takaa
väikkyy kiehtoin sydänt' empivää,
sisinnä soi sama vanha totuus vakaa,
tila uus on tuskaa kipeää.
Meille jäi vain varjo-elo vajaa,
valju kirkkainkin on kevätkoi.
Onnekkaat — vaikk' ahdistaa ja ajaa,
muuttaa meitä kohtalo ei voi.




ARISTELEVALLE ARMAALLE


Tuon näitkö pomeranssin,
se vielä puussa riippuu;
jo maaliskuu on mennyt
ja kukat uudet uhkuu.
Puun luo, sen alle astun
ja lausun: "Pomeranssi,
sa kypsä pomeranssi,
sa armas pomeranssi,
sua puistan, kas, sua puistan,
oi, vieri helmaani!"




PYYNTÖ


Oi kaunis neitonen,
sa tummatukkainen,
jok' astut akkunaan
ja parvekkeelle käyt!
Ja suotta käytkö vain?
Oi, jos mua vartoisit,
jos salvan siirtäisit,
kuink' oisin onnekas,
kuin luokses kiitäisin!




NOUSEVALLE TÄYSIKUULLE


Heti aiotko mun heittää?
Lähell' äsken loistit niin!
Sinut pilviseinä peittää,
piilet olemattomiin.

Toki huoleeni kuin tähti
viime kulmas pilkoittaa,
armaan, vaikka kauas lähti,
lempivän mua ilmoittaa.

Ihanaks siis ilmaan laajaan
seesty, loista! Vaikka lyö
sydän tahtiin tuskan-taajaan,
ylen autuas on yö.




SULHANEN


Yön helmass' uinuin, valvoi unta vailla
vain sydän lemmentäys, kuin päivä ois;
nous aamu, tuntui vain, kuin yö ois mailla;
sen kaikki tuomat mitä mulle tois?

Ne tuoneet armast' ei — kaikk' aherruksen,
työn hellehetket innoitti hän vain.
Mink' ilta vilvas soikaan virvoituksen!
Kuink' elvyin, ihanaisen palkan sain!

Jo painui päivä, liittyi käsi käteen,
kun viime katseen siunaavan se loi,
ja luki silmä silmän kirkkaan säteen:
vain toivo, idäst' uusi koittaa koi!

Yön helmass' uni vie, kun tähdet paistaa,
ovelle armaan lepokammion.
Myös mun siell' olkoon suotu lepo maistaa!
Kuink' elo onkin, oi, se hyvä on.




SYDÄNYÖN AIKAAN


Ma sydänyöllä hiivin, piltti pieni,
ain' arastellen ohi kirkkomaan
kotiini, pappilaan; mutt' ylle tieni
niin kirkkaat tähdet syttyi kiilumaan,
ah, sydänöin.

Kun sitten kullan luo jo kulku vei mun,
vei, veti tenho väkivoimainen,
niin alla tähtien ja pohjan leimun
join mennen, tullen mettä autuuden,
ah, sydänöin.

Kuu täysi kunnes vihdoin kuulsi julki
ja heljän loiston loi yön hämäriin,
myös aatos altis, herkkä, nopsa kulki
niin kauas menneisiin ja vastaisiin,
ah, sydänöin.




AINA JA KAIKKIALLA


Painu kuilu-öihin jylhiin,
nouse ilman pilviin ylhiin,
runotar sua laakson tuoksuin
kutsuu, viehtää virran juoksuin.

Koht' uudet laulut laulattaa
jok' uusi umppu raikas,
ja vuodenajat palajaa
pois virratessa aikas.




VAELLUSLAULU


Vuori vuorelt' ilmain teitä,
halki laaksoin laikahtaa
niinkuin laulun säveleitä,
soi kuin siipein huminaa.
Vaatii vaisto, matkan myötä
riemuin seikat selkenee;
elos olkoon tointa, työtä,
rakkaudella se tee.

Sillä katkaistu on kanta,
loukattu on luottamus;
outo eess' on ilmanranta,
vaiheinensa vaellus,
näin kun koidon lesken lailla
häädyn eroon haikeaan,
kanssa tuon, en tään, kun vailla
valkamaa vain rientää saan.

Irti maasta! Rohkein rinnoin
reipas matka maailmaan!
Pää ja käsi tarmoin, innoin
kaikkiall' on kotonaan.
Mielest' eikö huolet lentäis,
missä päivä leimuaa?
Jotta kaukomielin mentäis,
siksi niin on suuri maa.




TORNINVARTIAN LAULU


Sain katsojan mahdin,
maan armaan ma nään.
Ma valvon ja vahdin,
ma torniini jään.

Nään kunnaat ma koiton,
nään tähdet ja kuut,
nään metsikön loiton,
sen kauriit ja puut.

Kaikk' kauneus pukee
ne loppumaton.
Sen sieluni lukee
ja lumottu on.

Mit', auvoiset silmät,
te näittekin vain —
niin kaunista sentään
ma katsoa sain.






TAIDE




VAELTAJA


Vaeltaja:

Jumalan siunaus sulle,
nuori vaimo, ja poikaselle,
joka rintaas juo!
Tähän juurelle kallion
jalavan varjoon salli
mun taakkani heittää,
luonasi levähtää.

Vaimo:

Mikä toimi käskee
sua helteessä päivän
pölypolkuja käymään?
Kannatko kaupungin rihkamaa
ympäri maata?
Hymyilet, vieras,
kun kyselen moista?

Vaeltaja:

En kanna kaupungin rihkamaa.
Ilta jo viilenee;
näytä mulle lähde,
josta juot,
armas nuori vaimo!

Vaimo:

Ylös kalliopolkua tuonne.
Edell' astu! Pensaikon
läpi kulkee majalle polku,
jossa asun,
lähteelle,
josta juon.

Vaeltaja:

Ihmiskäden järjestäväisen
jälkiä seassa pensahien!
Näit' et liittänyt kiviä, luonto,
sa runsaasti siroittavainen.

Vaimo:

Vielä ylemmäs!

Vaeltaja:

Alla sammalen arkkitraavi!
Sinut tunnen, luova henki!
Olet kiveen leimasi painanut.

Vaimo:

Ylemmäs, vieras!

Vaeltaja:

Kirjoitus, jonka yli astun!
Kulunut liian!
Vaelsitte pois,
te syväuurtoiset sanat,
joitten tuli tuhansille jälkeisille
haastaa mestarinne hartaus.

Vaimo:

Noita kiviä, vieras,
kummasteletko?
Tuoll' ylhääll' on niitä paljon
majani ympärillä.

Vaeltaja:

Tuolla?

Vaimo:

Heti vasemmalla,
läpi pensaston,
tässä.

Vaeltaja:

Oi muusat ja gratiat!

Vaimo:

Tämä on majani.

Vaeltaja:

Temppelin raunio!

Vaimo:

Sivull' alempana
kumpuaa lähde,
josta juon.

Vaeltaja:

Hehkuen väikyt
hautasi päällä,
genius! Ylles on
luhistunut
sun mestarityös,
oi sa kuolematon!

Vaimo:

Varro, haen astian
juodakses.

Vaeltaja:

Solakan jumalhahmos
on muratti verhonnut.
Miten korkeuteen
pyrit sorasta,
pylväspari,
ja kolmas orpo sisko tuolla!
Pyhät päät
peitossa synkeän sammaleen,
miten majesteettisin murhein
alas katsotte murskattuihin
jalkainne juureen,
sisarpiirinne puoleen!
Katveessa karhunmarjapehkoin
sora, multa ne peittää,
ja päällä pitkä ruoho nuojuu!
Tuon arvoinenko sulle, luonto,
on mestarityösi mestarityö?
Vailla tuntoa tuhoatko
oman temppelis?
Siit' ohdaketarhan teet?

Vaimo:

Miten lapsi nukkuu!
Majassa levähtää
tahdotko, vieras, vai
tääll' ulkona olla?
On viileää! Ota poika,
niin minä käyn veden noutoon.
Nuku, armas! Nuku!

Vaeltaja:

Sulo leposi on!
Kuink' uhkussa taivaisen raikkauden
se tyynesti hengittää!
Sa, syntynyt raunioilla
pyhän menneisyyden,
sen henki sua heijailkoon!
Kenen yllä se lepää,
jumalaisin tunnoin
joka päivä hän nauttii.
Täynn' itua kehkee,
sa loistavan kevään
ihanainen kukka,
valaise kulkua kumppanies!
Ja kukkaverho kun kuihtuu pois,
sun povestasi nouskoon
hedelmä täys
auringon armossa kypsyin.

Vaimo:

Jumal' antakoon! — Se vieläkö nukkuu?
Kera raikkaan juoman mull' ei ole muuta
tarjota kuin pala leipää.

Vaeltaja:

Kiitos sulle.
Kuink' ihanasti kaikki täällä kukkii
ja vihannoi!

Vaimo:

Pian mieheni palaa
vainiolta
jo pois. Oi, viivy, vieras, jää,
syö kanssamme iltainen!

Vaeltaja:

Te asutte täällä?

Vaimo:

Niin, lomassa muurien noiden.
Majan rakensi isäni tänne,
kivet, tiilet raunioista kiskoi.
Täällä me asumme.
Maamiehelle hän minut naitti,
ja sylihimme kuoli. —
Nukuitko, kultani? Kuink' on
se iloinen, leikkiä tahtoo!
Sua veitikkaa!

Vaeltaja:

Ikiversova luonto!
Sa kunkin luot elon nautintoon,
joka lapselles äidillisesti
suot perintöosan, majan oman.
Räystäspalkistoon pesän pääsky tekee,
ei tiedä, korun minkä
se tahrii;
toukka oksahan kultaiseen
talvikehtonsa kehrää;
ja keskeen menneisyyden
ylvästen pirstain
majan tarvitsemas,
oi ihminen, kyhäät,
haudoilla nautit! —
Hyvästi, onnekas vaimo!

Vaimo:

Et tahdo jäädä?

Vaeltaja:

Herran huomaan!
Hän poikaanne siunatkoon!

Vaimo:

Onnea matkaan!

Vaeltaja:

Mihin polku vie
tuoll' yli vuoren?

Vaimo:

Cumaan.

Vaeltaja:

Onko pitkältä sinne?

Vaimo:

Peninkulmaa runsaasti kolme.

Vaeltaja:

Jää hyvästi!
Oi, ohjaa kulkuani, luonto!
Matka-askelia muukalaisen,
joita pyhän menneisyyden
hautojen päällä
ma astun.
Vie paikkaan, pohjan
tuulelta turvattuun,
missä puolipäivän polton
poppelit torjuu.
Ja ehtoolla kun
kotimajaan käyn,
jota kultaa
auringon viimeinen vilkahdus,
suo vastass' olla vaimon moisen,
poikanen käsivarrellaan.




AMOR MAISEMAMAALARINA


Istuin vuoren huipulla ma varhain
katsein jäykin usvaan tuijotellen;
taulukankaan harmaapohjan laill' on
korkeana, laajana se eessä.

Poikanenpa viereen astui, virkkoi:
"Veikkoseni, kuinka saatat jouten
tyhjään kankaaseen sa tuijotella?
Iäks sulta tyyten tyrehtyikö
into maalata ja muovaella?"

Poikaan katsoin, mielessäni mietin:
"Piltti tuoko mestariksi työntyy?"

"Jouten jurotellet, siit' et tule
tuota viisaammaksi", virkkoi poika;
"katsos, heti piirrän taulun pienen,
neuvon, kuinka tehdään kuva kaunis".
Ja niin ojensi hän etusormen
rusohohtoisen kuin ruusun umppu,
kankaan viritetyn pintaan alkoi
avaraan hän sormellansa piirtää.

Korkealle auringon hän armaan,
silmiin väkevästi välkkyväisen
kuvasi ja kultiin pilvenpalteet,
säteet puhki pilven pilkahutti;
sitten piirsi hennot, herkät latvat
puitten aamuraikkahien, taammas
perätysten kummut kuultamahan;
vett' ei etualalt' unohtanut,
virran niin hän luonnollisen piirsi,
auringoss' ett' aivan aallot säihkyi,
kuohui paateroihin jyrkän partaan.

Kukat kasvoi virran kaltahalla,
kiilui kirjoniitty, helmiäistä,
kultaa, purppuraa ja vihreyttä,
hohtokiven kimallust' on kaikki!
Kuulaan sitten silasi hän taivaan
sekä kaukaisuuden sinivuoret.

Ihastuksest' ihan uudeks syntyin
vuoroin mestariin ja kuvaan katsoin.

"Enkös ole näyttänyt", hän sanoi,
"tään ett' ammatin ma hyvin taidan?
Mutta vaikein jäljellä on vielä."
Sitten sormenkärjellä hän piirsi
huolekkaasti metsänreunaan, missä
hehkuvinnaan heijastihe juuri
päivä heleästä heinikosta,
piirsi immen ihastuttavimman,
sorjavarren, somapukineisen,
posket raikkaat, tukan tummakutrin
kaartamat, ja ruso poskipäiden
sama on kuin sormen, mi ne piirsi.
"Poika", huudahdin ma, "kenen lietkään
mestarin sa opiss' ollut, noin kun
nopeaan ja luontevasti kaiken
taiten alat, valmihiksi saatat?"

Näin kun vielä puhuin, katso, henkää
tuulahdus, ja latvat tuutii, läikkyy
kaikki virran laineet, hulmahtavi
huntu vieno verrattoman immen.
Ja mik' ihmeist' ihmein oli mulle:
neito jaloin astua jo alkoi,
astui kohti paikkaa, kussa istuin
kera mestarin ma lietomielen.

Ja kun kaikki, kaikki noin nyt liikkui,
latvat, laineet, kukkaset ja huntu,
hento jalka immen ihanimman,
luuletteko, kallioll' ett' istuin
vain kuin luja kallio ma hiljaa?




TAITEILIJAN ILTALAULU


Oi, henkeni jos hehkuttais
sisäinen luomisvalta!
Jos kuvat tuoreet kumpuais
mun sormieni alta!

Mä änkytän, mä värjyn vain,
yritän silti yhä;
sua vaistoten, sua aavistain
tavoitan, luonto pyhä.

Kun aattelen, kuink' auenneet
on aistini jo ammoin,
siell' ilon hetteet hersyneet,
kuss' autiutta kammoin, —

vain syvin tuntos, luonto, voi
janooni tuoda jähteen.
Tuhanten suontes tulva soi
kuin laulu suihkulähteen.

Kaikk' aistini sa virvoitat
ja raikkaan innon annat
ja iäisyydeks avarrat
maa-elon ahtaat rannat.




LUONTO JA TAIDE


Ei taide luontoon näytä luontuvalta,
etk' arvaakaan, kun ne jo yhteen taipuu.
Niin multa myös jo ristiriita haipuu,
mua samoin kutsuu kumpaisenkin valta.

Vain vakaa pyrkimys, ja esteet vaipuu!
Työs taiteen kahleell' uurain innoin malta
vain kaarrella, niin uhkuukin sen alta
jo vapaa luonto, vapaa rintas kaipuu.

Noin luotakoon, mi luodaan, muodoin varmoin;
ei riento kiihko-henkein riehakkuuden
voi täydellisen seestepiiriin kantaa.

Suurt' aikonet, käy työhön kootuin tarmoin;
on rajoitunta merkki mestaruuden,
ja laki vain voi vapauden antaa.




MAALAISSÄVY


Taas satakielen kevät toi,
kun lähti talven kirret;
ei oppinut se uutta: soi
vain vanhat, vienot virret.




JUMALA JA MAAILMA



PROŒMION


Sen nimeen, joka itsens' itse loi,
ikuisen luomistahtons' olennoi,
sen nimeen, joit' on usko, uskallus
ja rakkaus, työn kunto, kutsumus,
sen nimeen, niin jok' usein mainitaan,
vaan olennolt' on outo ainiaan:

Min kuulo kuulee, katse kantaakaan,
sukuas kaikk' on, Hänen kaltaistaan,
ja henkes hehkutietä ylhimpää
jo vertaus, jo kuva tyydyttää.
Sua luo se tenhoo, viehätellen vie,
kuss' astut, tienoo kaunistuu ja tie:
et arvoll' enää mittaa tuokion,
jok' askel mittaamattomuutta on.

Jumala ulkopuolinen mit' oisi,
mi kaiken kiertää sormeansa soisi!
Sisältä-käsin maailmaa Hän käyttää,
Hän itse luonnon, luonto Hänet täyttää;
niin sen, mi Häness' elää, liikkuu, on,
on Hältä voima, henki loputon.



TESTAMENTTI


Ei huku mikään olevainen!
Ain' elää kaikess' Ainiainen,
sa _olet_, siitä onnes saa!
Sill' ikuist' on se: aarteit' elon
lait kaitsee, kehää hehkun, helon,
mi kaikkeuden kaunistaa.

On tosi ammoin löytty, siit' on
sinetti jalon henkiliiton;
sen turvaa vanhaan vakuuteen!
Maan lapsi, ylistystä kantaa
saat Viisaalle, ken kiertää antaa
sen aurinkoa siskoineen.

Sisimpääs sitten katso: siellä
on keskus, jot' ei kenkään kiellä,
epäile, kelvokas ken on.
Siell' ohjaa vaill' ei vaapu jalo,
sill' aate-rientos päivän valo
on tunto orjuuttamaton.

Min aistejas sa luottain käytä,
ne eivät väärää sulle näytä,
jos taju tarkka valvoo vaan.
Sees katse sull', ei huolenharmaa,
vaellus notkeaa ja varmaa
kautt' olkoon kasvurunsaan maan.

Sen siunaust' äl' ahmi, tuhlaa;
miss' elo viettää elon juhlaa,
myös järki myötä olkohon.
Niin kaikki mennyt pysyy, säilyy,
eelt' uus jo päivä elää, päilyy,
ja hetki ikuisuutta on.

Jos vihdoin voitit voittelosi
ja tunne tuo sun täyttää: tosi
on vain, mi tuottaa hedelmää,
yleisen mittaat laidan, laadun:
se pitää suunnan kerran saadun,
siis harvinten sa joukkoon jää!

Ja vanhastaan kuin vaistoin aroin
loi lemmentyönsä, laumaa varoin,
ain' aatteen, mietteen, runon mies,
on kaunein palkkas: sielut kunne
tiet' etsii jalot, eeltä tunne,
se toivotuin on työs ja ties.



ALKULUOTTEITA. ORPHISIA


DAIMON, haltiahenki

Kuink' asettui sun syntys tuokiolla
planeetat kohti aurinkoa, kuuta,
niin kaikk' on kulku elos kohtalolla,
niin kasvus kaavan sai, et muuksi muuta
sa itseäs, se on sun pakko olla;
sa usko tietäjäin, Sibyllain suuta:
ei särje leimaa aika, mahti mikään,
mi elon muotoilevi iäst' ikään!

TYCHE, sattuma

Vaan taiten kiertää rajan jyrkän juovaa
meiss', ohessamme vaihtuvainen jokin;
et yksin jää, sa muita, muut sua muovaa,
kuin toisten, niinp' on oma toimintokin;
on elämä kuin virta vievää, tuovaa,
se leikki on, mi lentää sikin-sokin;
jo kehjennyt on vuotten kaari salaa,
jo lamppu tulta syttäväistä halaa.

EROS, lempi

Se saapuu! — Siivin taivaalt' alas väikkyy,
yöst' autiosta kunne nous sen koi;
luo kevätsäin kuin sädetulva läikkyy,
pääs, otsas pyörtäin leijuu, leikamoi, —
pois karkkoo, palajaa, taas pakoon säikkyy, —
mielt' arka riemu, tuska kukkuroi.
Maailmaan kaikkeen moni haave haipuu,
ylimpään yhteen kiintyy jaloin kaipuu.

ANAGKE, täytymys

Taas vain, kuin tähdet sääti, kaikki sääntyy;
sielt' arvat lankee, suunnat, säännöt, lait,
vain täytymykseks sisin tahto kääntyy,
ja tahdon eess' on ehdon valta vait;
pois rakkain sydämestä raukee, nääntyy;
sun täytyy: halus, haavees suistaa sait.
Niin ahtaamp' on vain kahle vuotten mennen
meill' luulovapaus kuin aluss' ennen.

ELPIS, toivo

Vaan vuoren vahvuiset lie vanhan, vankan
nuo portit inhat vaskimuurin moisen,
käy sivu salpain, läpi saarron sankan
tie vapaa keijun kevytkarkeloisen:
alt' usvan, pilvipeiton, rakeen rankan
sen siipi vie meit' iloon ilman toisen;
sen tunnette, sen käymätönt' ei rantaa;
yks siiven isku — taa aioonein kantaa.






LÄNSI-ITÄMAISESTA DIVAANISTA




HEDZHRA


Pohja, länsi, lounas hajoo,
kruunut sortuu, vallat vajoo.
Mieli ihmeit' idän halaa,
patriarkkain ilmanalaa,
nuoruusjuomaa, Khiser, sulta,
lemmen, viinin, laulun tulta.

Oikean ja puhtaan tiellä
ihmisheimoin syvät siellä
synnyt etsin, niinkuin kerran
kuulla saivat suusta Herran
maisin kielin sanaa taivaan,
jääneet paljoon pään ei vaivaan.

Kuin ol' arvoss' isät, outo
kaikki vieraan käskyn nouto;
viehtää kaita nuoruus-kaava:
aatos ahdas, usko aava,
kuin ol' ylin siellä _sana_
julistuksen saattajana.

Parveen paimenien liityn
lähtehelle keidasniityn,
kaupan mull' on kaikin tienoin
shaalit, kahvit, moskus hienoin,
kaupungista toiseen sadat
samoon karavaaniradat.

Hafis, laulus lohdun suo, kun
rotkon louhuteillä nuokun,
konsa satulassa muulin
opas laulaa hehkuhuulin,
tähdet heljät herätellen,
rosvot piiloon pelätellen.

Kylpy-, viinisaleiss' yhä
muistelen sua, Hafis pyhä,
hunnuton kun kutrihuiske
ambraa tuoksuu. Lemmenkuiske
laulajan noin kiehtoin soikoon,
itse huurit hurmioikoon.

Sen jos kadesilmin näätte,
varsin väijymäänkin jäätte,
tietkää: runo rukousta
ain' on, paratiisin usta
hiljaa kolkuttavin sanoin,
iäist' elämätä anoin.




VAPAA MIELI


Ratsulla vain tahdon olla oiva!
Teille jääköön teittäin, majain hoiva!
Riennän riemuin maan kaikk' ääret laajat,
päällä lakkini vain tähdet taajat.

*

Pani tähdet tietänne johtamaan
Hän matkoilla maan ja veen,
teill' ett' ois niist' ilo ainiaan,
ilo katsella korkeuteen.




NELJÄ ARMOA


Pojat aavikon jott' iloissaan
vaill' ajais rajaa, rantaa,
soi Allah neljä armoaan,
jotk' onnen heille antaa.

Soi turbaanin, mi sorjemp' on
kuin keisarinkruunu mikään,
ja teltan soi, jott' asunnon
voi pystyttää miss' ikään.

Soi miekan, turvan taatumman
kuin jyrkät muurit, vuoret,
ja laulun oivan, ihanan,
mi tenhoo immet nuoret.

Ma laulan kullan kukkasiin —
mi vois mua pidätellä?
Hän tietää omansa, hän niin
on hilpeä ja hellä.

Ja pöytään kukkaa, hedelmää
voin teille taiten laittaa,
myös hyveen suolaa höystävää
ja raikasta, jos maittaa.




ALKUAINEET


Kuinka monen alkuaineen
voimaa vaatii laulu oiva,
jott' ois maallikon se niinkuin
mestarinkin riemuks soiva?

Lempi ennen muuta olkoon
laulun tenhona, jos pelkkää
lempeä se liekkii, uhkuu,
sitä sorjemmin se helkkää.

Myös on tarpeen maljan helke,
viinin punavälke, sillä
sorjin juhlaseppeleistä
juojill' on ja lempivillä.

Tarpeen taistokalpain kalske,
raiku sotatorven soiton,
jumaliin jok' urhon nostaa
hurmiossa onnen, voiton.

Laulajalle välttämätön
viel' on liekki vihan vinhan,
lailla kauniin ettei elää
sallis iljettävän, inhan.

Nuo jos neljä alkuvoimaa
tavoittaa hän laulun taikaan,
hän kuin Hafis kansain riemu,
virvoitus on ajast' aikaan.




SA HUONOON SUOSTUT, KUN...


Sa huonoon suostut, kun
päin selvin pohdit;
kun päihdyt, totuuden
sa virkkaa tohdit.
Vaan yli määrän myös
koht' yltyy jano;
Hafis, kuink' oivalsit
tuoss' oikein, sano!

Kuink' itse harkinnen,
en muuta huomaa:
se älköön lempikö,
ken vieroo juomaa;
vaan älköön pöyhkeillä
tää juojain suoko:
ken ei voi lempiä,
hän älköön juoko!




SATEENKAARI


Pilven kun äkkipäin
aurinko kohtaa,
kaaripa kimmeltäin
kirjava hohtaa.

Myös sumu siltojaan —
siit' ota vaari —
valjuna kaartaa, vaan
taivaan on kaari.

Hilpeä vanhus, siis
miks suret, emmit?
Sait lumen suortuviis,
hehkuen lemmit.




LAULU JA KUVA


Hellaan mies hän saveaan
muotoon muovaelkoon,
suennutta sormistaan
ihmett' ihastelkoon.

Meitä viehtää vilppaus
Eufrat-virran laineen,
tuonne tänne tuuditus
aallehtivan aineen.

Viihtyy sielun polte, soi
laulu: runoniekan
puhdas käsi muuttaa voi
helmiks aallon hiekan.




AUTUAS KAIPUU


Lauman pilkalta se salaa,
viisahalle yksin virkkain:
kiitän elävää, mi halaa
kuolla liekkikuoloin kirkkain.

Vienoin lemmen-öin, kun unnut,
joissa sait, joiss' annat elon,
tulvii ylles oudot tunnut
tuikkeess' aran liekin helon.

Pimeys ei varjopiirein
enää sulle piirrä rajaa:
kaipuu uus sua kuumin kiirein
liittoon korkeampaan ajaa.

Tiesi tenhosiivin kiidät
kautta kaukaisuuksien,
vihdoin, perho, liekkiin liidät,
hiillyt valoon himoiten.

Kuole — synny! Kunnes lain
sydämees sen suljet,
olet valju vieras vain,
öistä maata kuljet.




ESIKUVALLINEN PARI


Niin, lempi suur' on ansio!
Mill' ihanamp' ois palkinto?
Ei valtaa, kultaa saa, mut saa
kuin urhot kuulut kunniaa.
On maineessa Profeetan lailla
Wamik ja Asra ihmismailla. —
Muut' et, vain nimet heistä kuulet:
ne mainitaan, miss' ääntyy huulet.
He mit' on tehneet, työskelleet,
ken tietäis? Ovat lempineet,
sen tiedämme. Se riittää, selon
suo vaiheist' Asran ja Wamikin elon.




ALISTUMINEN


"Sa hiudut — ja kauniisti laulat,
hukut huoleen — ja hymyät vain!"

Runoilija:

Tylyt liian on lempeni paulat!
Pahan kohtelun siltä sain.
Suru laulajan rintaa viiltää.
Kas kynttilän tulta: se kiiltää,
pian loppuhun tuikahtain.

*

Haki lemmen tuska, miss' asunnon
sais oikein kolkon, yksinäisen,
löys sydämeni aution,
teki tyhjään pesän piileväisen.




ESTÄMÄTÖNTÄ


Ken liikkumasta kieltää
voi linnun lehvällään,
ken keikkumasta lampaan,
kun villat keritään?

Minä kummasti käyttäydynkö?
Kun turkissa kipunoi!
Ei! Keritsimiin ken joutui,
se riuhtoo, ei muuta voi.

Ken estää laulamasta
mun ilmoille riemuiten,
ken pilville uskomasta,
kuink' armas on suloinen?




SALAA


Vilkkuu armaan silmät täyttäin
kaikki ihmetyksin syvin.
Minä, tietäväinen, yksin
ymmärrän sen varsin hyvin.

Näin ne virkkaa: tuota lemmin,
enkä sitä taikka tätä;
ihmetykses, ikävöintis,
rakas seura, sikseen jätä!

Mitattomin tenhovoimin
singahtaa se silmänluonti!
Ensi hetkest' armaast' on se
armaalle vain merkinsuonti.



MISTÄ PORTIST' ASTUIT


Mistä portist' astuit Herran
kaupunkiin, sit' älä kysy;
kunne asetuit sa kerran,
siinä ajallasi pysy.

Viisaihin luo silmäs siellä,
ylhiin käskyn käyttäjöihin;
nuo sua ohjaa tiedon tiellä,
nää sun vyöttää voiman töihin.

Hyödyksi kun vointis mukaan
teet siell' uskollista työtäs,
tiedä: ei sua vihaa kukaan,
monen rakkaus on myötäs.

Muistava maan isä työs on,
intos sille elon takaa;
silloin vasta uusi myös on
pätevää kuin vanha, vakaa.




VIIS VUOSIKYMMENTÄ MUA MUOKKAELLA...


Viis vuosikymmentä mua muokkaella,
mua muuttaa, muuksi murjoa ne koitti;
siit' arvaat — niin se aatost' aprikoitti —
mink' isänmaasi mahdoit manterella.
Ol' aikas nuorten myötä hurjennella,
joit' ylväs neron vimma vikuroitti,
vaan hiljaa puoleens' elon taipalella
sun viisaat, jumal-lempeät ne voitti.




VAELTAJAN MIELENRAUHA


Kaikerrella kataluus
kannata ei mikään;
mahtavint' on mataluus,
sanokoot mit' ikään.

Kehnoss' onnen kukkuroin
hallitsee ja häärää,
vallan oikein näin ja noin
mielin määrin määrää.

Vaeltaja! — Milläs tään
kierrät kiusan uraa?
Tuprutella tuulispään
anna kuivaa kuraa.




LAUSELMIEN KIRJASTA


Tätä päivää, yöt' älä muuta tuomaan
sa toivo lainkaan,
kuin mitä eiliset ehti jo suomaan.

*

On päivä viel', on aika ahertaa!
Yö joutuu, jossa toimi taukoaa.

*

Kuink' ihanan, kuink' ison maan olin periä saava!
On aika mun maani, aika mun peltoni aava.

*

Tee vain hyvän rakkaudesta hyvää!
Tekos aika sulta vie.
Jos jättäisikin, periytyvää
ei lapsilles se lie.

*

Miks aina kaikkialla kuulet
niin paljon oivaa, paljon typerää?
Sanoja vanhinten hokee nuorinten huulet,
ja heist' on se omaa keksimää.

*

Vihamiehist' on nurkusi — miksi?
Nuo kuunaan yhtyiskö ystäviksi,
joille jo olentos, niinkuin se on,
salanuhde on loppumaton?

*

Jos Luoja niin huono naapuri oisi
kuin minä ja sinä, ei meille vaan
kovin laulaa kunnian kukko voisi —
Hän kunkin suo olla oloillaan.

*

Idän runoilijoista, se myöntäkäämme,
me lännen laulajat jälkeen jäämme.
Vaan vertoja liemme ja eelläkin noista
me vihatessamme toinen toista.

*

Meit' armahda, luoja, vihasi alta!
Jo peukaloisill' on äänivalta.

*

Pidä piikkistä harjaa ja suuta,
niin arvoa annetaan.
Saa haukoilla saalista muuta,
ei metsäkarjua vaan.

*

Se sankarin kiittää ja mainita tietää,
ken itse taistellut on kuin mies.
Ken itse sai vilun, helteen sietää,
se vasta ihmisen arvon ties.

*

Pitoseura kirjava! Jumalan pöytään
vihamiehet ja ystävät koottuina löytään.

*

Ensin katolle kavuta saat,
sitten mä näyttelen seudut ja maat.

*

Ei vaaraa vaikenevalla:
on ihminen piilossa kielensä alla.

*

Ken talooni käy, voi tuomita kuosin,
jota vuosia suvaitsin itse ja suosin,
vaan kurkkia sais ovest' ulkona tuolla,
jos hänt' en sietäis mä sisäpuolia.

*

Tapa loalla tallatulla
laajaks, ei lujaksi tulla.

*

On laulajaa, on lausujaa,
kuin kukkuis kaikk' aron hiekat!
Runotaidon mailta ken karkoittaa?
— Runoniekat!




HATEM JA SULEIKA


Hatem:

Tilaisuus, ah, varkait' ei se
tee, se varas itse on;
multa viime lemmen vei se,
jätti rinnan aution.

Tuon se kaiken toi sun huomaas,
elon onnen kalleimman,
ett' on elo vain sun suomaas,
köyhä mies mit' odotan.

Vaan sun sädesilmäs hohtaa
mulle armahdusta jo,
sylissäs mua nuortuin kohtaa,
riemuun kutsuu kohtalo.

Suleika:

Hurmaama sun lempes liekin,
tilaisuutta soimaa en;
omaas jos se varkain viekin,
kuinka siitä riemuitsen!

Ja minvuoksi varkain? — Vaalis
vapaa mulle suokoon sun!
Armast' aatella ois: saalis
moinen mun on saama, mun!

Sulle sorjan voiton kantaa,
mielin suotuna min sain:
rauhan, elon rikkaan antaa
riemuin tahdon, ota vain!

Köyhä! — Pilaa lasket! Meitä
rikkaaks eikö lempi saa?
Syliini sun kiedon — keitä
kutsuu kirkkaamp' onnen maa?

(Marianne v. Willemer.)




SULEIKA JA HATEM


Suleika:

Soutaiss' Eufratilla multa
alle vetten vellovain
solui sorja sormuskulta,
jonka äsken suita sain.

Näin sen unen. Aamuruskon
tulta lehvät leimuaa.
Selitä se uni — uskon
runoilijaa, profeettaa!

Hatem:

Selitän sen sulle pian!
Monet kerrat kerroinhan,
kuinka doge Venezian
kihlaa aallot Adrian.

Sormuksen noin Eufrat sulta
sai — ah, lauluun tuhanteen
uni armas innon tulta
taikoo taivassointuiseen!

Mun Damaskoon Hindostaanin
mailta tulleen, pyrkien
kanssa uuden karavaanin
puoleen meren Punaisen,

mun sa virtaas vihit, rannan
parvekkeeseen, palmustoon,
kaikkeni sun haltuus annan
hamaan viime suuteloon.




GINGO BILOBA


Idän ihmepuun, mi varjoo
tarhaani, sen lehti tää
salamielen mettä tarjoo,
viisaan virkistyttävää.

Elo _yhden_ olennonko
kahdeks erjennyt on noin?
Toisens' omistanut onko
kaksi yhdys-olennoin?

Saanet pulman päästellyksi,
selväks ongelma se käy:
lauluist' eikö näistä _yksi_,
eikö kaksoissielu näy?




SULEIKA JA HATEM


Suleika:

Monet sulta laulut sievät
lennelleet jos minne lievät,
piirrot sorjan sulkatyös,
kultajuovat koruniteet.
hiomasi helmet, kiteet,
kiehtovaiset päärlyvyös?
Minkä lauloit, lemmen siteet
kai ol' aina myötä myös?

Hatem:

Oli sulosilmäin voimaa,
hymyhurmaa haltioimaa
hammaspäärlyin hohtavain,
ripsi-nuolta, kutri-paulaa,
hempiheljää rintaa, kaulaa,
tuhat vaaraa valmistain.
Aatteles, kuink' ammoin laulaa
laulut ties Suleikaa vain!




SULEIKA JA HATEM


Suleika:

Kansain, orjain, valtiasten
tuo on tunnus ainiaan:
korkein onni ihmislasten
oma itseys on vaan.

Sen ken varjelee, se kantaa
voi jok' elon kohtalon;
kaiken muun voi mennä antaa,
jos vain siksi jää, mik' on.

Hatem:

Katsovat kai siks sen seikan,
vaan ma päätän toisin päin:
olennossa vain Suleikan
kaiken maisen onnen näin.

Vain Suleikan suosiossa
itselleni arvon sain;
katoais sen kaipiossa
itseni, jäis varjo vain.




HATEM JA SULEIKA


Hatem:

Kaunokasvoin luo mua, armaat
kutrikäärmeet, kahlitkaa,
vaikk' ei vastaa hapset harmaat
tummuuttanne tuuheaa.

Sydän tää vain viel' on nuori,
kukkeint' uhkuu kevättään;
suitsee sulle tulivuori
alla usvan, hangen, jään.

Punaan luot kuin aamun kulta
jäyhät, jylhät huiput nuo:
kevään hurmaa, kesän tulta
vielä kerran Hatem juo.

Juhlikaamme! Vielä juomaa!
Malja armaan ystävän!
Kasan tuhkaa armas huomaa,
virkkaa: "Mulle hehkui hän!"

Suleika:

Mult' ei riistää saa sua mikään!
Lempi lemmen vahvistaa.
Hehkut armaas kevät-ikään
heilimää sa ihanaa!
Ah, mi mainekukkain hempi
laulajaani ylistää:
sillä elämää on lempi,
henki elon elämää.




MUN ITKEÄ SUOKAA


Mun itkeä suokaa! Saartamana yön
aroll' äärettömällä.
Kamelit lepää kuin ajajatkin.
Armeenialainen valvoo ja laskee,
minä vierellä myös peninkulmia lasken,
taa joitten Suleika jäi jo, muistossa kertaan
tien pidentävät murheiset mutkat.
Mun itkeä suokaa! Ei ole se häpeä:
on hyviä itkevät miehet.
Itkihän Briseis-neittä Akhilleus!
Sotalaumaa Xerxes sortumatonta!
Suosikkia surmaamaansa
Aleksander itki.
Mun itkeä suokaa! Kyynelist' elpyy multa;
jo vihertää.




KASTANJAT, KATSOS, NUORET...


Kastanjat, katsos, nuoret
puun täydelt' oksillaan,
okaiset, vehrytkuoret,
kuink', armas, uhkuukaan!

Niin tiedotonna riippuin
ne kehkee verkalleen;
niit' oksa vehmas viippuin
se heijaa hiljakseen.

Vaan paisuu, kypsyy salaa
jo sydän raakilon;
se päivään päästä halaa
ja ilmain ilohon.

Kuor' aukee, maahan marjat
jo kirpoo riemukkaat;
niin laulujeni sarjat
sateena helmaas saat.




LAULU LÄNSITUULELLE


Suleika:

Kastesiipes, länsi lieto,
ah, min kademielen tuokaan!
Kanna kaivatulle tieto,
kuinka eron huolta huokaan!

Vienon kaipuun siipes väike
tuutii rintaan rauhass' ehtoon;
hersyy herkkä kyynel-läike
kukkaan, silmään, kumpuun, lehtoon.

Hiljaa henkäät, vilvoitellen
sairaat silmäluomet salaa.
Tuskaan menehtyisin, ellen
toivois, viel' ett' armas palaa.

Lennä, lempeästi haasta
lemmitylle sydämelle;
vaan sen rauhaa ethän raasta,
vaivaani et ilmoitelle.

Hiljaa kuiski kaivatulle:
eloni on armaan lempi.
Tulless' armaan kaht' on mulle
kumpainenkin kultaisempi.

(Marianne v. Willemer.)




JÄLLEENLÖYTÄMINEN


Tähti tähtien, sun totta
taasko syliin suljen, oi!
Kuilu kuutta, auringotta,
eron yö min tuskan toi!
Riemujeni siskosielu,
ah, sua armast', ihanaa!
Muistuu menneen tuskan nielu, —
säikyn onnen saavuntaa.

Maailma kun kauko-aluin
uinui povell' Iäisen,
loi hän korkein luomishaluin
elon ensi huomenen,
lausui: tulkoon! Luomis-aamuun
tunki tuskan vaikerrus:
hauraan todellisen haamuun
muuttui, murtui kaikkeus.

Koitti valkeus, yön piiri
karkkos sitä kammoissaan,
eroon elementit kiiri
kaikki kauas toisistaan.
Kunkin tietään vailla ohjaa
synkkä hourehorros vei
kuiluun, kuss' ei äärt', ei pohjaa,
kaipaust' ei, sävelt' ei.

Tyhjyys! Mykkyys! Ensi kerran
itse Luoja yksinään!
Silloin sääti armo Herran
aamuruskon säihkymään:
kutoi helskyttäin sen hempi
heljät kirjokimmelteet,
jälleen toisihinsa lempi
liitti eroon-eksyneet.

Omaansa kaikk' etsii, janoo
jälleen yhdeks yhdyntää;
katse, tunne hehkuin anoo
ääretöntä elämää.
Olkoon saatu ottamalla,
kunhan iki-omaks saa!
Nyt me luomme, laatkoon Allah,
luomme Luojan maailmaa.

Luokses siivill' aamuruskon
toi hän sen, ken ikävöi;
kaikk' yön tähdet lemmen, uskon
liiton vahvaks sinetöi.
Käymme riemun, tuskan teitä
valioina päällä maan,
'tulkoon' uus ei enää meitä
eroittaa voi milloinkaan.




KAIKESSA-ILMESTYVÄ


Tuhansin hahmoin muotos kätke, vaihda,
koht', ani-armahin, ma tunnen sun;
sa taakse taikahuntuin kasvos kaihda,
oi kaikess'-ilmestyvä, tunnen sun.

Ma palmun nuoren, raikkaan nousennassa,
soleavartisin, jo tunnen sun;
ma virran kuulaass' aallonsolinassa,
oi vienoviehtelyisin, tunnen sun.

Kun soljuu suihkukaivon säde hento,
sa kisakirkkain, riemuin tunnen sun;
kun pilvein muodot muuttaa tuulen lento,
oi tuhatvivahteisin, tunnen sun.

Kun kirjokentin hohtaa huntu sorja,
sa tähtikimalteisin, tunnen sun;
kun tuhatverso kiertyy köynnös norja,
oi sylikietovin, ma tunnen sun.

Kun vuoret ruskoon syttyy aamusäällä,
kaikk'-ihastuttavin, sua tervehdän;
kun taivas heljä kaartuu pääni päällä,
kaikk'-avarruttavin, sua hengitän.

Mit' uiko-, sisäis-aistin antamata
mull' on, kaikk'-opastavin, kautt' on sun;
nimeä Allahin kun lausun sata,
soi kunkin myötä sointuin nimi sun.




PÄÄSYPORTILLA


Huuri:

Tänään paratiisin usta
minä miekoin vartioin.
Herätä et luottamusta,
emmin, tokko päästää voin.

Muslim oikea ja tosi
lietkö vain sa täydelleen?
Ansainneeko taistelosi
paratiisin palkakseen?

Moinen uskon urho vakaa
lietkö? Haavas nähdä suo!
Jos sun kunnias ne takaa,
vien sun valittujen luo.

Runoilija:

Suotta seulot, pohdit! Viedä
minut saat vain Eedeniis.
Olin ihminen, se tiedä,
olin taistelija siis.

Katsees kaiken ilmi saavat,
läpi tutki rinta tää,
katso karsaat elonhaavat,
lemmenhaavain hurma nää!

Toki lauloin hurskaan lailla
ikilemmest' armahan,
kuink' on kaunis matka mailla
pyöriväisen maailman.

Kera kelvokkainten toimin,
kunnes nimeni jäi niin
leimuin lemmen haltioimin
ihanimpiin sydämiin.

Ei! Sun lien ma kätes hennon
anojaksi arvokas:
siellä iäisyytten lennon
lasken sulosormillas.