language: Finnish

PAKOLAISET II

Romaani kahdesta maanosasta

Kirj.

SIR A. CONAN DOYLE

Suomennos.

Alkuteoksen nimi: "The Refugees" (1893)

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926.

SISÄLLYS:

Uudessa maailmassa:

24. Kultaisen kyynäräkepin lähtö. 25. Kuoleman vene. 26. Viimeinen satama. 27. Kutistuva saari. 28. Quebec'in lahdessa. 29. Ääni laivan akkunassa. 30. Sisämaan vesiä. 31. Päänahaton mies. 32. Sainte Marie'n isäntä. 33. Ruskean hirven surma. 34. Veristä väkeä. 35. Kuolema ovella. 36. Paaluvarustuksen valtaus. 37. Munkki saapuu. 38. Sainte Marie'n ruokasali. 39. Kaksi uimaria. 40. Loppu.

UUDESSA MAAILMASSA.

Neljäskolmatta luku.

KULTAISEN KYYNÄRÄKEPIN LÄHTÖ.

Pieni joukko matkasi nyt edellä uutisten, kiitos de Catinat'n ajoissa tuomien tietojen. Kun he kulkivat Louvierkylän läpi aikaseen aamulla, huomasivat he tunkiolla alastoman ruumiin ja tiedusteluunsa saivat eräältä vahdilla kuulla, että se oli eräs hugenotti, joka oli kuollut katumattomana, mutta sen ei tarvinnut merkitä sitä, että uusi laki olisi astunut voimaan, sillä sellaista sattui sangen usein siihen aikaan. Rouen'issa oli kaikki rauhallista, ja ennen iltaa oli kapteeni Efraim Savage vienyt laivaansa, Kultaiseen kyynäräkeppiin, sekä heidät että heidän tuomansa tavarat. Se oli tosin pieni alus, noin seitsemänkymmenen tonnin vetoinen, mutta aikana, jolloin moni lähti merille avoveneessä, peläten enemmän kuninkaan, kuin luonnonvoimien raivoomista, oli se kuitenkin hyvä turvapaikka. Samana yönä nosti alus ankkurinsa ja lähti lipumaan alas kiemurtelevaa jokea. Se oli hidasta kulkua. Oli puolikuu ja itätuuli, ja joki kierteli ja kaarteli niin vaihtelevasti, että toisinaan näytti siltä, kun he olisivat menossa virtaa ylöspäin.

Pitkät matkat saattoivat he kulkea täysin purjein eteenpäin, mutta usein täytyi heidän myös laskea laivan molemmat veneet vesille ja hinata sitä vaivaloisesti. Perämies Tomlinson Salemista ja kuusi vakavaa tupakkaapurevaa uusenglantilaista merimiestä palmettohatuissaan vetivät hartaasti airoillaan, kunnes heitä aamunkoitteessa tarvittiin purjeitten selvittelemiseen ja Amos Green, de Catinat ja vieläpä vanha kauppamieskin astuivat heidän tilalleen. Vihdoin auringon noustua alkoi joki levetä ja kumpainenkin ranta kaartui yhä kauemmaksi muodostaen välilleen pitkän suppilonmuotoisen merenlahden. Efraim Savage haisteli ilmaa ja astuskeli reippain askelin laivankannella, vilkutellen harmaita silmiään. Tuuli oli heikentynyt, mutta vei heitä kuitenkin hitaasti eteenpäin.

"Missä tyttö on", kysyi Efraim.

"Hän on minun hytissäni", sanoi Amos Green. "Ajattelin, että hän ehkä tulee toimeen siellä, kunnes pääsemme yli."

"Missä itse aiot maata sitten?"

"No, no. Kuusenoksa-vuode ja koivunkuorinen peitto on ollut minulle kylliksi näinä vuosina. En tarvitse muuta kuin tuon valkopetäjäisen laivankannen ja huopapeittoni."

"Hyvä, vanha mies ja tuo sinitakkinen, hänen veljenpoikansa voivat saada kaksi vapaata vuodetta. Mutta sinun täytyy puhua tuolle nuorelle miehelle, Amos. Minä en halua mitään hakkailua laivallani, poika, ei mitään kuiskutteluja tai armastelua tai muita sellaisia hullutuksia. Sano hänelle, että tämä laiva sattuu olemaan Bostonista ja ellei hän pysy erillään tuosta tytöstä, niin näytän minä hänelle bostonilaisia tapoja. Niitä on näytetty paremmillekin miehille kuin hän on. Pidä huoli siitä, ettei laivassa kuherrella, muutoin opetan minä häntä erinäisillä pyöräyksillä."

"Sääli että lähdimme niin äkkiä, etteivät he kerinneet mennä naimisiin ennen sitä. Hän on hyvä tyttö, Efraim ja hän on myös kelpo mies, vaikkakin heidän tapansa hieman poikkeavatkin meikäläisistä. He eivät näy ottavan elämää yhtä raskaasti kuin me, ja ehkäpä he saavatkin siitä irti enemmän huvia."

"En ole eläessäni kuullut, että meidät olisi pantu tänne hakemaan huvia siitä", sanoi vanha puritaani, puistaen päätään. "Kuoleman varjon laakso ei minusta tunnu nimensäkään puolesta sopivan miksikään leikkikentäksi. Se on koettelemusta ja kuritusta, sitä se on, katkeruuden sappi ja synninkahleet. Me olemme pahoja hamasta syntymästämme, niinkuin löyhkäävästä suosta juokseva joki, ja meillä on tarpeeksi tekemistä pitääksemme itsemme oikealla tiellä eikä puhua huvista ja muista joutavuuksista."

"Minusta se näyttää olevan yhtä sekalaista, kuin rasvaiset ja kuivat kakut pemmikaanipussissa. Katsokaapa tuota aurinkoa, kun se juuri on painumassa puitten taa ja katsokaa tuota punaista hehkua pilvissä ja virran kalvossa, joka kiertyy kuin punainen nauha ympärillämme. Se on sanomattoman kaunista silmälle ja se meitä ilahuttaa, enkä usko että se vaikuttaisi sillä tavalla mieleeni, ellei Luoja olisi niin tahtonut. Monta kertaa, kun illan tullen olen metsässä maannut polttaen piippuani ja olen tuntenut kuinka hyvälle tupakka maistaa ja nähnyt kuinka loistava kellastunut vaahtera ja purppuranvärinen saarni on ja kuinka punainen kumipuu väikkyy pensaston lomassa, silloin olen aina ajatellut, että se mies on täysi hölmö, joka epäilee, ettei tämä kaikki olisi tarkoitettu tekemään ihmistä onnellisemmaksi."

"Sinä olet ajatellut liian paljon metsissä", virkkoi Efraim Savage, levottomasti katsahtaen häneen. "Älä anna purjeittesi kasvaa suuremmiksi kuin laivasi kantaa, poika, äläkä luota omaan viisauteesi. Isäsi oli kotoisin Bay'stä ja sinä juonnat juuresi suvusta, joka ennemmin pudisti Englannin tomut jaloistaan, kuin kumarsi Baalia. Pidä sanasta kiinni, äläkä mene siitä yli. Mutta mikä vanhaa miestä vaivaa? Hän ei näytä oikein rauhalliselta."

Vanha kauppamies oli nojannut laivan kaiteeseen ja katsellut kaihoisin ja väsynein silmin punaista, kiemurtelevaa jälkeä laivanperässä, joka näytti Pariisiin päin. Adelekin oli tullut kannelle ja hieroskeli nyt vanhan miehen kylmiä käsiä ja kuiskasi hänelle rakkauden ja lohdutuksen sanoja, ajattelematta vähääkään niitä vaivoja ja huolia, jotka hänellä itsellään vielä oli edessään. He olivat jo tulleet niin pitkälle matkallaan, että hiljalleen virtaava joki oli vaihtunut paiskelevaksi aallokoksi. Vanha mies näki kauhulla kuinka kokkapuu nousi korkealle ilmaan ja kävi mielettömästi kiinni kaiteeseen, kun kansi näytti luistavan hänen altaan.

"Me olemme aina Jumalan kädessä", kuiskasi hän. "Mutta Adele, on pelottavaa tuntea Hänen voimansa liikkuvan allamme."

"Tulkaa kanssani, setä", sanoi de Catinat, pannen kätensä ukon käsikoukkuun. "Siitä on jo kauan kun olette levännyt. Ja sinä Adele, minä pyydän, että menet nukkumaan, tyttöparkani, sillä matkamme on ollut väsyttävä. Menkää nyt, tehkää mielikseni, ja kun heräätte, niin ovat sekä Ranska että muut huolemme jääneet kauas taaksemme." Kun isä ja tytär olivat jättäneet kannen meni de Catinat taas perään, jossa Amos Green ja kapteenikin olivat.

"Olen oikein iloinen kun sain heidät alas, Amos", virkkoi hän, "sillä pelkään, että meillä vielä tulee olemaan vaikeuksia."

"Kuinka niin?"

"Näetkö tuolla harmaan maantien, joen vasemmalla rannalla? Kahdesti olen jo puolen tunnin ajalla nähnyt siellä hevosmiehiä ratsastavan henkensä edestä. Tuolla, missä näet torninhuippuja ja savua on Honfleur ja sinne he menivät. En ymmärrä kuka muu, kuin kuninkaan sanansaattaja saattaisi ratsastaa niin hurjasti. Oh, katso tuolla tulee kolmas!"

Harmaalla, vihreitä niittyjä kiertelevällä viivalla, näkyi musta pilkku, joka liikkui eteenpäin suurella nopeudella, katosi puuryhmän taakse näyttäytyäkseen taas ja joka oli matkalla kaukana siintävään kaupunkiin. Kapteeni Savage otti esille kiikarinsa ja tarkasti ratsastajaa.

"Niin, niin", sanoi hän kohottaessaan sen uudelleen. "Sotilas se on, aivan varmasti. Voin nähdä hänen miekkansa välkähtävän auringon valossa. Minä luulen, että saamme enemmän tuulta kohta ja tuulella me jätämme jälkeemme minkä laivan hyvänsä Ranskan vesillä, mutta kaleerilaiva tai myös asestettu laiva voisi nyt päästä kimppuumme."

De Catinat oli Amerikassa ollessaan oppinut ymmärtämään englannin kieltä aika hyvin, joskaan ei osannut sitä sujuvasti puhua. Hän kääntyi nyt Amos Greenin puoleen ja sanoi: "Pelkään, että tuotamme hyvälle kapteenillemme harmia ja että hän vielä palkinnoksi ystävällisyydestään menettää sekä laivansa että lastinsa. Kysyppä häneltä, eikö hän pitäisi parempana laskea meidät maalle, jossakin tuolla oikealla rannalla. Me voisimme ehkä rahojemme avulla päästä Alankomaihin."

Efraim Savage katsoi matkustajaansa entistä hieman leppeämmällä silmällä. "Nuori mies", virkkoi hän, "huomaan että ymmärrätte jonkinverran puhettani." De Catinat nyökkäsi päätään myöntävästi.

"Sanonpa teille sitte, että minua ei hevillä nujerreta. Jokainen, joka on ollut minun mukanani merillä, sanoisi teille samaa. Se on näet sillä tavalla, että niin kauan kuin Jumala tahtoo, seison minä ruorissa ja määrään itse suuntani, ymmärrättekö?"

De Catinat nyökkäsi taas, vaikka saikin aivan vaillinaisen käsityksen vanhan merikarhun kuvakielestä.

"Tulemme kohta tuon kaupungin kohdalle ja kymmenessä minuutissa saamme tietää, odottaako meitä vielä mikään vaara. Sillä aikaa kerron teille jutun, josta voitte päätellä minkälaisen miehen kanssa olette lähtenyt purjehtimaan. Siitä alkaa nyt olla kymmenen vuotta, kun purjehdin Sukkelalla, noin kuudenkymmenen tonnin prikillä, tehden kauppaa Bostonin ja Jamestownin välillä. Etelään veimme aina puutavaraa, turkiksia ja muita tarveaineita ja pohjoiseen taas toimme tupakkaa ja siirappia. Eräänä yönä, heikonlaisella etelätuulella ajoimme karille, kaksi penikulmaa itään Mayniemestä ja pohjaan sitä mentiin niin kuin kivi. No niin, aamulla, kun siinä uiskentelin ympäri etumaston puolikkaan varassa, näkemättä merkkiäkään tovereistani tai maasta. Minulla ei ollut erikoisen kylmä, sillä oli aikainen syksy ja sain sitäpaitsi suurimman osan ruumistani kohotetuksi maston päälle, mutta minulla oli nälkä ja jano ja olin sitäpaitsi loukkaantunut. Minun ei auttanut tehdä muuta, kuin vetää vyötäni pari reikää tiukemmalle ja veisattuani virren, aloin katsella ympärilleni. Ja kyllä siinä katselemista riittikin, enemmän kuin tarpeeksi. Viiden, kuuden jalan päässä minusta oli näet suuri kala, suunnilleen yhtä pitkä kuin puukin, josta pitelin kiinni. Tuntuu aika somalta, kun täytyy pitää jalkojaan vedessä, kun tuollainen otus on ääressä, valmiina maistelemaan varpaitasi."

"Hyvä Jumala", huusi ranskalainen sotilas. "Eikö se syönyt teitä?"

Efraim Savage'n silmät vilkuttivat lystikkäästi hänen muistellessaan tapausta. "Minäpä söin sen", virkkoi hän.

"Mitä!" huudahti Amos.

"Se on totinen tosi. Minulla oli kääntöveitsi taskussani, tämä sama veitsi, ja sillä aikaa kuin potkin jaloillani pidättääkseni petoa kauempana, sain veitselläni irroitetuksi hyvänlaisen epätasaisen puupalan, jonka terotin molemmista päistään, kuten eräs neekeri kerran Delawaressa oli minua neuvonut. Sitten lopetin potkimisen ja odotin. Hai tuli kohti, kuin haukka kananpojan kimppuun. Kun se sitte kääntyi vatsa ylöspäin, työnsin minä vasemmalla kädelläni puupalasen suoraan sen irvistävään kitaan ja annoin sen purra sitä samalla kun pistin veitseni sen kidusten väliin. Se koetti päästä irti siitä, mutta minäpä näet en hellittänyt, vaikka se vei minut niin syvälle, etten luullut koskaan enää palaavani pinnalle. Olin jo menehtymäisilläni kun tulimme taas ylös, mutta ukko olikin kääntynyt selälleen ja sillä oli parikymmentä reikää valkeassa paidan etumuksessaan. Pääsin sitte takasin mastonpuolikkaalleni, vaikka olinkin sukeltanut viitisenkymmentä syltä ja silloin minä pyörryin."

"Entä sitte?"

"Kun taas selvisin, oli tyyni ja siinä ui kuollut hai aivan lähelläni. Uitin mastoni sen luo ja irroittamallani köyden pätkällä tein silmukan sen pyrstön ympäri ja kiinnitin sen sitte mastoon. Sitte ryhdyin syömäpuuhiin ja viikon kuluessa pääsin jo sen selkäevään saakka, kun Siro Gloucesteristä tapasi minut siinä niin pyöreänä ja lihavana, että töin tuskin pääsin kapuamaan sen kannelle. Se on tällaista, jota Efraim Savage tarkoittaa, kun hän sanoo, ettei häntä hevillä nujerreta."

Kertoessaan muistelmiaan oli puritaani-kapteeni silmäillyt vuoroon pilviä, vuoroon lepattavia purjeita. Tuuli tuli puuskittain, väliin täyttäen purjeet, jättääkseen ne taas velttoina riippumaan. Repaleiset pilvet kulkivat sitävastoin hyvää vauhtia taivaalla. Niitä kapteeni mielenkiinnolla tarkkaili, aivankuin hän olisi ratkaissut vaikeaa tehtävää. He olivat nyt Honfleur'in kohdalla, puolisen penikulman päässä siitä.

Useita pursia ja prikejä näkyi siellä yhdessä rykelmässä ja kokonainen laivasto kalastajaveneitä laski juuri purjeitaan. Kaikki oli kuitenkin rauhallista, sekä kaarevalla laiturilla, että puolikuun muotoisella linnakkeella, jonka yllä liehui kultalilja-lippu. Satama oli nyt heidän takanaan ja vauhti näytti paranevan tuulen kiihtyessä. De Catinat oli jo mielestään varma, että vaarat oli vältetty, kun ne yht'äkkiä näyttivät päinvastoin kasvavan.

Aallonmurtajan takaa tuli äkkiä näkyviin suuri, musta alus, joka pyörsi heitä kohti ja jonka keulasta ja kymmenestä airoparista pärskyi korkealle valkea vaahto. Sen perässä riippui soma valtakunnan vaakuna ja kokassa kiilsi auringonvalossa suuri tykki. Se oli täynnä miehiä ja siellä täällä näkyvästä välähdyksestä saattoi päättää, että he olivat hyvin aseistettuja. Kapteeni otti kiikarinsa, tähysti sitä hetken ja vihelsi pitkään. Sitten hän taas katsahti pilviin.

"Kolmekymmentä miestä", sanoi hän, "ja se voittaa meidät vauhdissa kolmannella osalla."

"Te, sir, riisukaa tuo sininen takki päältänne, tai muuten saattaa siitä tulla harmia meille kaikille. Herra pitää kyllä huolen omistaan, jos me vain itse vältämme tyhmyyksiä. Ota auki nuo luukut Tomlinson. Kas niin! Missä on Jean Sturt ja Hiram Jefferson? Aseta heidät luukkujen ääreen ja kun minä vihellän, on ne paiskattava kiinni jälleen. Ylemmä, ylemmä! Anna vetää niin täysillä purjeilla, kuin mahdollista. Amos ja Tomlinson, tulkaahan tänne, että saan puhua pari sanaa kanssanne."

Kolmin seisoivat he peräkannella neuvotellen ja tarkaten takaa-ajajiaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tuuli parani, mutta se ei vielä ollut yhtämittainen ja perässä tuleva laiva saavutti heitä yhä. He voivat jo erottaa perässä istuvien meriupseerien kasvot ja tykkimiehen palavan sytyttimen, jota hän piti valmiina kädessään.

"Haloo!", huusi eräs upseeri selvällä englanninkielellä. "Laskekaa sivullemme tai ammumme."

"Keitä te olette ja mitä te tahdotte?" huusi Efraim Savage äänellä, joka kuului rannalle asti.

"Tulemme kuninkaan nimessä ja me etsimme erästä pariisilaista hugenotti-seuruetta, joka astui laivaanne Rouen'issa."

"Kääntäkää eturaaka ja laskekaa laivan sivuun", komensi kapteeni Savage. "Laskekaa raput alas ja olkaa varuillanne! Kas niin. Nyt olemme valmiita ottamaan vastaan heidät."

Raakapuu kääntyi ja laiva kellui rauhallisesti laineilla. Toinen laski sen kylkeen pitkittäin, tykki suunnattuna amerikalaiseen ja osasto miehiä sormi liipasimella, valmiina ampumaan.

He nauroivat ja kohauttelivat olkapäitään nähdessään, että heitä vastassa oli kokonaista kolme miestä. Nuori, rivakkaliikkeinen ja kissanviiksinen mies oli silmänräpäyksessä kannella miekka paljastettuna kädessä.

"Kaksi miestä tänne. Seisokaa tuossa rappujen päässä, kersantti.
Heittäkää tänne köysi ja kiinnittäkää se pylvääseen. Pitäkää varanne
siellä ja olkaa valmiina ampumaan. Te tulette kanssani, korpraali
Lemoine. Kuka on laivan kapteeni?"

"Minä olen", sanoi Efraim Savage alistuvasti.

"Teillä on kolme hugenottia laivallanne?"

"Oho! Hugenotteja, ovatko ne niitä? Huomasin kyllä, että heillä oli kiire päästä maasta, mutta kun he rehellisesti maksoivat matkansa, niin ei minun asiani ollut tutkia heitä sen enempää. Vanha mies ja hänen tyttärensä sekä eräs nuori mies, suunnilleen teidän ikäisenne ja jonkinlaisessa erikoispuvussa?"

"Univormussa, sir. Kuninkaallisen kaartin univormussa. Kyllä ne ovat niitä, joita etsimme."

"Ja te aijotte viedä heidät mennessänne?"

"Aivan varmaan."

"Ihmisparat. Oikein sääli tulee heitä."

"Niin minunkin, mutta käsky on käsky ja se täytyy täyttää."

"Aivan niin. Vanha mies nukkuu hytissään. Neiti on omassaan myös ja kolmas nukkuu lastiruumassa, sillä meillä ei ollut muuta paikkaa hänelle."

"Nukkuu, sanoitte? Sitten lienee parasta yllättää hänet."

"Mutta luuletteko, että uskallatte tehdä sen yksin. Hän on tosin aseeton, mutta hän on suurikasvuinen nuori mies. Etteköhän tee viisaammin, jos kutsutte parikymmentä miestä avuksenne?"

Upseeri oli oikeastaan ajatellutkin sitä, mutta kapteenin pureva huomautus yllytti häntä.

"Tulkaa kanssani, korpraali", sanoi hän. "Näitäkö rappuja, sanoitte?"

"Niin, rappuja alas ja sitte suoraan eteenpäin. Hän makaa tuolla kahden verkapaalun välissä."

Efraim Savage katsoi ylös ja veti suunsa julmaan hymyyn. Tuuli vinkui nyt köysistössä ja maston tukiköydet soivat kuin kaksi harpunkieltä. Amos Green oleili kersantin lähettyvillä, joka oli pantu vartioimaan rappuja, kun taas Tomlinson, perämies, seisoi täysinäinen vesiämpäri kädessään jutellen huonolla ranskankielellä edessään olevien merimiesten kanssa.

Upseeri laskeutui hitaasti rappuja alas ja korpraali seurasi hänen jälessään ollen jo rintaansa myöten luukussa, kun toinen oli kerinnyt pohjalle. Ehkäpä hän oli huomannut jotakin Efraim Savagen ilmeessä tai ehkäpä myös ympäröivä pimeys oli peloittanut nuorta ranskalaista upseeria, joka tapauksessa heräsi hänessä äkkiä epäluulo.

"Ylös takaisin, korpraali", huusi hän. "Luulen olevan parasta, että pysytte siellä ylhäällä!"

"Mutta minä luulen, että sinun on parasta pysyä siellä, missä olet", sanoi puritaani, joka oli huomannut upseerin tarkoituksen hänen eleistään. Ja asettaen jalkansa korpraalin rintaa vasten, antoi hän tälle sellaisen sysäyksen, että sekä hän, että raput tulivat suinpäin alla seisovan upseerin niskaan. Tätä tehdessään puhalsi hän samalla pilliinsä ja samassa oli luukku paikallaan ja molemmat rautasalvat kiini. Kuullessaan luukun rämähdyksen oli kersantti kääntynyt päin, mutta samassa sieppasi Amos Green häntä vyötäisistä ja heitti hänet laidan yli mereen. Nyt katkesi laivoja yhdistävä köysi, raakapuu kääntyi entiseen asentoonsa ja ämpärintäysi vettä ryöpsähti yli tykkimiehen sammuttaen hänen sytytyssoihtunsa ja kastellen sankkiruudin. Sankka kuulasade vingahti ilmassa ja tupsahti laivan kylkeen, mutta kun valtoimena oleva laiva hyppeli jyrkissä, lyhyissä laineissa, oli tähtääminen aivan mahdotonta. Turhaan ponnistelivat miehet airoissaan, turhaan koitti tykkimies kuin mieletön saada tykkiään uudelleen kuntoon. Laiva joutui suunnastaan samalla kun priki lensi pois täysin purjein navakassa tuulessa. Pum! jymähti vihdoin tykistä ja viisi pientä reikää suurpurjeessa osoitti, että kartessit olivat lentäneet liian korkealta. Toinen laukaus ei jättänyt minkäänlaista jälkeä ja kolmannella huomasi selvästi, että he olivat tykinkantaman ulkopuolella. Puolta tuntia myöhemmin oli musta pilkku taivaanrannalla ja siinä pieni kullalta hohtava läikkä ainoa, mikä enää näkyi Honfleur'in vartiolaivastoa. Yhä matalammiksi kävivät rannat, sininen ulappa laajeni laajenemistaan, kunnes le Havre'n savut näyttivät pieniltä pilvenhattaroilta läntisellä taivaanrannalla. Kapteeni Efraim Savage käveli laivansa kannella yhtä tuimannäköisenä kuin ennenkin, mutta hänen harmaat silmänsä vilkuttivat hieman leikillisesti.

"Tiesin, että Herra pitää murheen omistaan", virkkoi hän tyytyväisenä. "Meillä on nyt kokka suoraan kotia kohti ja tämän paikan ja Bostonin kolmen vuoren välillä ei ole mutaläiskääkään. Sinä olet viimeaikoina saanut liian paljon noita ranskalaisia viinejä, Amos, mennäänpä tuonne alas maistamaan oikeata Bostonin valmistetta johon on pantu kaksinkertainen annos maltaita."

Viideskolmatta luku.

KUOLEMAN VENE.

Kahden päivän ajaksi joutui Kultainen kyynäräkeppi seisomaan tyynessä le Hague niemen kohdalla, mutta kolmantena nousi navakka tuuli ja nopeasti loittonivat he rannikolta, niin että se muutaman tunnin kuluttua miltei häipyi näkyvistä. Olisi luullut, että pakolaiset tuolla aavalla ulapalla, missä raikas tuuli hyväili poskia ja suolainen vesi tuntui miltei huulilla, olisivat päässeet huolista ja voineet ainaiseksi jättää jäljen rippeetkin noista tarmokkaista miehistä, joitten hurskas uskonvimma oli saanut aikaan enemmän vahinkoa, kuin kevytmielisyys ja pahuus olisivat yhteensä voineet vaikuttaa. Mutta vieläkään he eivät niistä päässeet, sillä mökkiläisen synnit jäävät useimmiten oven sisäpuolelle, kun taas palatsin korkeudesta pahuus leviää yli maitten ja merien.

"Olen levoton isästä, Amory", sanoi Adele, heidän seistessään vanttien ääressä ja tarkatessaan ohutta pilvenkaistaletta, joka osoitti suuntaa, minne se maa jäi, jonka he ainaiseksi olivat jättämäisillään.

"Mutta eihän hänellä enää mitään vaaraa ole."

"Ehkäpä ei julmien lakien puolelta, mutta pelkään, ettei hän saa nähdä luvattua maatamme."

"Mitä tarkoitat, Adele? Setäukkohan on terve ja reipas."

"Ah, Amory, hänen sydänjuurensa olivat kasvaneet kiinni Pyhän Martin kadulle ja kun ne revittiin irti, merkitsi se hänelle koko elämää."

"Mutta hänhän tottuu uuteen elämään vähitellen."

"Kunpa niin olisi! Mutta pelkään kovasti, että hän on liian vanha sellaiseen muutokseen. Hän ei valita sanallakaan, mutta näen hänen kasvoistaan, että hän on kokonaan murtunut, tuntikausia saattaa hän tuijottaa jälkeensä Ranskaa kohti kyynelten valuessa hiljaa poskille. Ja hänen tukkansa on viikon kuluessa muuttunut harmaasta aivan valkoiseksi."

De Catinat oli myöskin huomannut tuon värinvaihdoksen. Hän oli myös huomannut, että hänen kasvonsa olivat entistä totisemmat ja että hänen päänsä oli raskaasti painunut rintaa vasten hänen käydessään. Hän oli jo sanomaisillaan että merimatka mahdollisesti palauttaisi hänen hyvinvointinsa, kun Adele huudahti hämmästyksestä ja osoitti sormellaan merelle. Hän oli sillä hetkellä erinomaisen kaunis, seistessään siinä käsi ojennettuna ja varjostaen silmiään toisella, tumma tukka hulmuten tuulessa ja poskilla näkemänsä aiheuttama puna.

"Katso", huudahti hän. "Tuolla kelluu jotakin laineilla. Näin sen äsken nousevan aallon harjalle."

Hän katsoi tytön osoittamaan suuntaan, mutta ei aluksi nähnyt mitään. Heillä oli yhä myötätuuli, tummanvihreät aallot nousivat korkeina ja niitten harjat alkoivat leikitellä vaaleankeltaisina ryöppyinä. Silloin tällöin viskautui aalto kannellekin pärskytellen suolaista vettään silmille.

Äkkiä huomasi de Catinat aallon harjalla jotakin mustaa, joka samassa katosi toisen harjan taakse. Se oli niin kaukana, ettei hän voinut erottaa, mikä se oli, mutta pari tottuneempia silmiä oli jo huomannut sen. Amos Green oli seuratessaan tytön osoitusta heti arvannut asianlaidan.

"Kapteeni Efraim", huusi hän, "tuolla on vene oikealla."

Uusenglantilainen merikarhu nosti kiikarinsa tukien sitä laivanlaitaa vasten.

"Niin on, se on vene", sanoi hän, "mutta tyhjä. Se voi olla joku laidan yli huuhtoutunut tai rannalta karannut vene. Laskeppa tuota kohti Tomlinson, meille onkin nyt yksi liika vene tuiki tarpeen."

Puolisen minuutin kuluttua oli laiva kääntynyt ympäri ja kulki nyt tuulen painamana venettä kohti, joka yhä hyppeli ja tanssi laineilla. Tullessaan lähemmä huomasivat he, että jotakin riippui sen laidalla.

"Se on miehen pää!" huusi Amos Green.

Mutta Efraim Savagen kävi tavallista vakavammaksi. "Se on miehen jalka", sanoi hän. "Taitaapa olla parasta, että tyttö menee alas hyttiinsä."

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa laskivat he yksinäisen aluksen viereen, joka niin merkillisen lipun suojassa purjehti. Katsoessaan alas näkivät he kaamean näyn.

Vene oli pieni, kolmenkymmenen jalan mittainen palko, pituuteensa verraten leveähkö ja aivan tasapohjainen, joten helposti huomasi että se oli rakennettu joella tai järvellä liikkumista varten. Veneen perässä, aivan yhteen sulloutuneina oli kolme henkeä, mies kunniallisessa käsityöläisen puvussa, vaimo samaa yhteiskuntaluokkaa ja pieni, vuoden vaiheilla oleva lapsi. Vene oli puolillaan vettä ja nainen makasi lapsineen pohjalla kasvot alaspäin ja lapsen pikku kiharat samoinkuin äidin tummat suortuvat liikehtivät kuten kaislat veden levottomalla pinnalla. Mies, jonka kasvot olivat käyneet harmaan sinertäviksi, makasi kasvot ylöspäin, silmät nurin päässä ja avonaisesta suusta näkyi kutistuneen nahan kaltainen kieli. Keulassa oli vielä pieni hintelä mies selällään, aivan kokoon vetäytyneenä pidellen yhä kädessään veneen ainoata airoa. Hän oli mustiin puettu ja avattu kirja oli poikkipuolin hänen kasvoillaan ja hänen jäykistynyt jalkansa pisti esille laidan yli hankaan takertuneena.

Pian oli vene laskettu vesille Kultaisesta kyynäräkepistä ja haaksirikkoiset nostettu kannelle. Ei merkkiäkään ruuasta tai juomasta löytynyt veneestä eikä mitään muutakaan lukuunottamatta tuota ainutta airoa ja avattua raamattua, joka oli miehen kasvoilla. Mies, vaimo ja lapsi olivat jo olleet kuolleina ainakin vuorokauden, joten heidät haudattiin heti tavanmukaisella lyhyellä rukouksella siunaten meren avaraan syliin. Pieni mustapukuinen mies oli myös ensinäkemältä näyttänyt kuolleelta, mutta Amos oli huomannut, että hänen sydämensä vielä heikosti sykki ja että kellon lasille jota pidettiin hänen suunsa edessä ilmestyi heikko sumuntapainen. Hänet asetettiin nyt, kuiviin lakanoihin käärittynä, maston viereen ja perämies koetti, kaatamalla vähäväliä hänen suuhunsa rommia, saada hänessä vielä mahdollisesti löytyvän elonkipinän syttymään.

Sillävälin käski Efraim Savage tuoda kannelle pyydystämänsä vangit. Hieman hullunkurisilta he näyttivät seistessään siinä ja siristellessään silmiään tottumattomina kirkkaaseen auringonvaloon.

"Olen pahoillani, kapteeni", virkkoi merikarhu, "mutta joko näet teidän oli tultava meidän mukanamme tai meidän oli jäätävä teidän kanssanne. Tuolla toisella puolen odottavat minua Bostonissa ja minulla ei todellakaan ollut aikaa viivytellä."

Ranskalainen sotilas kohautti olkapäitään ja silmäili ympärilleen nolon näköisenä. Hän ja korpraalinsa olivat aikalailla merikipeitä ja heidän surkeutensa vain lisääntyi heidän nähdessään Ranskan häipyvän näkyvistä.

"Haluatteko mieluummin jatkaa kanssamme matkaa Amerikaan vaiko lähteä takaisin Ranskaan?"

"Takaisin Ranskaan, jos vain voimme päästä sinne. Ranskaan minun täytyy päästä, jollei muusta syystä, niin ainakin antaakseni tuolle tykkimies hölmölle ansionmukaisen ravistuksen."

"No, no, me paiskasimme ämpärillisen vettä hänen sankkiruutiinsa näet, jotenka hän lienee koettanut parastaan. Mutta tuo tuolla on Ranskanmaa, se on juuri häipymässä näkyvistämme."

"Näen sen, näen sen! Ah, jospa jalkani kerran vielä pääsisivät sen kamaralle."

"Tässä on vene vieressämme ja te voitte ottaa sen."

"Hyvä Jumala, mikä onni! Vene! Korpraali Lemoine, lähtekäämme heti!"

"Kuka hölmö sillä tavalla lähtisi! Tarvitsettehan myös muonaa mukaanne. Tomlinson, laske veneeseen lekkeri vettä, lihaa ja korppuja! Hiram Jefferson, tuo pari airoja perästä. Siitä tulee kyllä pitkä soutumatka kun on vastatuuli, mutta huomen-illalla olette perillä, ellei ilma tästä pahene."

Pian oli ranskalaisilla veneessä se, minkä he mahdollisesti tarvitsivat matkallaan ja niin he lähtivät rantaa kohti lakkien liehuessa ja hauskaa matkaa-huutojen kaikuessa.

Taas kääntyi eturaaka paikalleen ja Kultainen kyynäräkeppi käänsi keulansa länteen.

Tuntikausia saattoi erottaa veneen pienenä pilkkuna aaltojen huipulla, kunnes se vihdoin häipyi usvaan ja sen mukana katosi viimeinen yhdysside, joka heitä liitti suureen vanhaan mailmaan.

Mutta sillä aikaa, kun tämä tapahtui, oli maston vieressä makaava, tiedoton mies räpäyttänyt silmäluomiaan ja vetäistyään heikosti henkeään, lopulta avannut silmänsä. Hänen ihonsa oli kuin pergamenttia, joka kireänä peitti hänen luitaan ja hänen jäsenensä olivat pienet, kuin kivuloisen lapsen. Mutta vaikka hän näytti niin heikolta ja avuttomalta, oli hänen suurissa, tummissa silmissään omituinen arvokkuuden ja voiman leima. Vanha de Catinat oli tullut kannelle ja kun hän huomasi miehen ja hänen pukunsa, kiiruhti hän hänen luokseen, kohotti kunnioittavasti hänen päänsä käsivarsilleen ja antoi sen levätä siinä.

"Hän on yksi uskollisista", virkkoi hän, "hän on meidän sielunpaimeniamme. Nyt on siunaus saatu matkallemme."

Mutta toipilas hymyili ystävällisesti ja pudisti päätään.

"Luulen, etten seuraa pitkältä matkassanne", sanoi hän heikolla äänellä, "sillä Jumala on jo kutsunut minut toiselle matkalle. Olen kuullut jo hänen kutsunsa ja olen valmis lähtemään. Olen todella Isigny'n kirkon pastori, ja kun kuulimme jumalattoman kuninkaan käskyn, lähdin minä ja kaksi Herralle uskollista pienen lapsensa kanssa toivossa, että pääsisimme Englantiin. Mutta ensimmäisenä päivänä huuhtoi suuri laine toisen airomme ja kaiken mitä veneessä oli, leipämme ja juomavetemme mereen ja me jäimme aaltojen heiteltäviksi ilman muuta toivoa, kuin Hän. Ja sitten alkoi Hän kutsua meitä luokseen, toisen toisensa perään, ensin lapsen, sitte vaimon ja sitte miehen, kunnes minä yksinäni olin jälellä, mutta tunnenkin, ettei minun aikani enää ole pitkä. Ja koska tekin olette uskollisia, niin enkö voisi palvella teitä vielä jollakin tavalla ennenkuin lähden."

Kauppamies pudisti päätään, mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä tuuma, ja hän kiiruhti kasvot ilosta loistaen Amos Greenin luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Amos naurahti ja meni kapteeni Savagen puheille.

"Kyllä on jo aika", sanoi Efraim tuimasti.

Sitte kuiskuttelijat menivät de Catinat'n luo. Hän hypähti ilmaan ja silmät loistivat riemusta. Ja sitte he menivät Adelen luo hänen hyttiinsä ja hän säpsähti ja punastui, käänsi suloiset kasvonsa heistä pois ja korjaili tukkalaitettaan, kuten naisten on tapana saadessaan äkkiä kutsun johonkin.

Koska aika oli kallis ja koska tuolla äärettömällä ulapallakin oli eräs, joka milloin hyvänsä saattoi särkeä heidän suunnitelmansa, tapasivat tuo komea nuori mies ja puhdas neito itsensä äkkiä käsikädessä polvistumassa kuolevan pastorin edessä, joka kohotti kuihtuneen kätensä siunaukseen lausuessaan hiljaa ne sanat, jotka ainaiseksi yhdistäisivät heidät yhdeksi.

Adele oli usein mielessään kuvitellut vihkimistilaisuuttaan. Usein oli hän unelmissaan polvistunut Amoryn kanssa Pyhän Martin kadun temppelissä. Toisinaan oli hänen mielikuvituksensa vienyt hänet johonkin pieneen maalaiskirkkoon, noihin vaatimattomiin turvapaikkoihin, joihin kourallinen uskovaisia kokoontui hartauttaan harjoittamaan ja tänne hän lopullisesti olikin sijoittanut tuon naisen elämässä korkeimman toimituksen. Ei hän ollut voinut kuvitellakaan, että se olisi tapahtunut laivan valkosella kannella, joka joka hetki uhkasi luisua hänen altaan lokkien toimiessa kuorolaulajina ja laineitten laulaessa morsiusparille monituhatvuotista ylistysvirttään. Milloin voisikaan hän unehuttaa tätä näkyä. Kellertäviä mastoja ja pullottavia purjeita, haaksirikkoisen kalmankarvaisia kasvoja ja haljenneita huulia, isänsä vakavia kasvoja, hänen polvillaan tukiessa kuolevaa vihkijää, de Catinat'a, kuluneessa ja haalistuneessa sinitakissaan, kapteeni Savage'ia, puisevat kasvot käännettyinä taivasta kohti ja Amos Greeniä, seisten kädet taskussa ja silmissä rauhallinen loiste. Ja heidän takanaan vielä hintelä perämies ja uusenglantilaisten vakava merimiesjoukko palmettohattuineen.

Näin oli nyt kuitenkin käynyt ja onnentoivotukset seurasivat sitte kuten ainakin, tosin vieraalla, kovalla kielellä ja lujin, airontyvessä ja köysien vetämisessä harjaantunein kädenpuserruksin.

Toimituksen päätyttyä jäi de Catinat vaimonsa kanssa nojaamaan vantteihin ja katseli siinä, kuinka musta laivanlaita nousi ja laski ja kuinka vihreä merivesi liukui nopeasti ohi.

"Kaikki on niin outoa ja uutta", virkkoi nuori vaimo. "Meidän tulevaisuutemme näyttää yhtä epämääräiseltä ja mustalta kuin nuo pilviröykkiöt edessämme."

"Jos se minusta riippuu", vastasi aviomies, "niin tulevaisuutemme on oleva yhtä iloinen ja kirkas kuin auringonvalo, joka kisailee tuolla aaltojen harjalla. Maa, joka karkoitti meidät pois, on kaukana takanamme, mutta tuolla edessämme on toinen, vielä ihanampi maa, ja joka tuulenhenkäys vie meitä yhä lähemmäksi sitä. Vapaus odottaa meitä siellä ja me tuomme mukanamme nuoruutemme ja rakkautemme, ja voiko ihmismieli enempää toivoa." Siinä he seisoivat ja puhelivat, kunnes hämy tummui ja tähdet vilkkuivat heidän yläpuolellaan. Mutta ennenkuin ne taas katosivat, oli uskollinen kamppailija saanut rauhan Kultaisella kyynäräkepillä ja tuo pieni hajaantunut joukko Isigny'stä oli saanut sielunpaimenensa luokseen jälleen.

Kuudeskolmatta luku.

VIIMEINEN SATAMA.

Kolmen viikon ajan pysyi tuuli itäisenä tai koillisena, koko ajan voimakkaana, joskus nousten puolimyrskyksikin. Kultainen kyynäräkeppi liukui iloisesti täysin purjein aallolta toiselle ja kolmannen viikon lopulla laskivat Amos ja Efraim Savage enää vain tunteja, jolloin heidän syntymämaansa tulisi näkyviin. Vanhalle merikarhulle, joka ikänsä oli tottunut tulemaan ja lähtemään, oli asia yhdentekevä, mutta Amos, joka ei milloinkaan ollut ollut poissa kotimaastaan, oli jo kärsimätön ja istui alituisesti kahdenreisin kokkapuulla tarkastellen taivaanrantaa siinä toivossa, että hänen ystävänsä laskelma osoittautuisi vääräksi ja että hänen rakastamansa ranta joka hetki ilmestyisi hänen silmiensä eteen.

"Ei maksa vaivaa, poikani", sanoi vihdoin kapteeni Savage, pannen suuren punaisen kätensä hänen olalleen. "Kun kerran lähtee merille, täytyy myös varustaa itsensä hyvänlaisella annoksella kärsivällisyyttä, ja on täysin turhaa havitella sitä, mitä ei voi saada."

"Ilmassa on kodin tuntua", vastasi Amos "Se tunkee nenään tavalla, jota en vähääkään tuntenut tuolla puolen meren. Ah, minulta menee ainakin kolme kuukautta Mohawkmetsässä, ennenkuin tunnen olevani entiselläni taas."

"Niinpä niin", sanoi hänen ystävänsä, pistäen tupakkamällin poskeensa. "Olen kyntänyt meriä sitte ensimmäisten partahaiventeni, näet, enimmäkseen rannikkokauppaa tehden, mutta vesillä yhtäkaikki, niin pitkälle kuin vain merilaeilta pääsin. Lukuunottamatta kahta vuotta, jotka vietin maalla kuningas Filipin käskystä — silloin näet tarvittiin rajalla joka miestä, joka suinkin pystyi pyssyä käsittelemään — en koskaan ole ollut kivenheiton matkaa kauempana suolaisesta vedestä ja voinpa vakuuttaa sinulle, että en vielä ole tehnyt parempaa matkaa meren yli kuin tämä on."

"Niin olemme päässeet tästä, niinkuin kauris metsäpalon tieltä. Mutta minusta on merkillistä, että löydätte tienne niin varmasti ilman merkkejä tai jälkiä. Hämmästyisinpä, jos todella löydämme Amerikan, puhumattakaan New Yorkin ahtaita vesiä."

"Olemme hieman liian pohjoisessa, Amos, olemme kulkeneet viidennelläkymmenellä leveysasteella aina la Hague niemestä saakka. Huomenna pitäisi meidän minun laskujeni mukaan nähdä maata.

"Ah, huomenna! Ja mikä paikka se on? Mount Desert? Long Island, vaiko
Cap Cod?"

"Ei, poikani. Me olemme St Lawrence'n kohdalla ja näemme luultavasti Arcaian rannikon. Mutta tällä tuulella pääsemme etelään päivässä tai enintään kahdessa. Sitte vielä pari tällaista matkaa, niin jään Bostoniin ja ostan itselleni sievän tiilitalon Vihreänkujan varrella pohjoisosassa kaupunkia tai vaikkapa Charles- tai Mystickadulla ja katselen, kun laivat tulevat ja menevät. Ja siellä minä päiväni päätän levossa ja rauhassa."

Välittämättä ystävänsä vakuutuksista jännitti Amos koko päivän näkövoimaansa turhaan etsiessään maata ja kun vihdoin tuli pimeä, painui hän kannen alle, otti esille karvareunaisen metsästyspukunsa, nahkasäärystimensä ja pesukarhunnahkalakkinsa, jotka olivat paljon enemmän hänen makuunsa kuin ne hienoverkaiset vaatteet, joihin saksalainen räätäli oli hänet New Yorkissa pukenut. De Catinat oli myös pukeutunut tummiin siviilivaatteisiin ja hän ja Adele järjestelivät kaiken ukon puolesta, joka oli käynyt niin heikoksi, ettei hän itse enää jaksanut toimittaa mitään. Keulakannelta kuului viulun kitinää ja puoliyöhön saakka kotoisten laulujen loilotusta, joihin somasti yhtyi laineiden loiske ja vihurin vinkuna, uusenglantilaisten merimiesten juhliessa vakavaan ja tukevaan tapaansa kotiintuloaan.

Perämiehen vahtivuoro oli sinä yönä kahdestatoista neljään ja sen ensimäisinä tunteina oli kuuvalo. Aamuyöstä meni kuitenkin taivas pilveen ja Kultainen kyynäräkeppi syöksähti niillä seuduin niin tavallisiin sumutiheikköihin. Se oli niin läpäisemätön, että peräkannelta tuskin erotti etupurjeen haamua, puhumattakaan keulapurjeesta, jota ei ensinkään näkynyt. Tuuli kävi yhä koillisesta ja oli navakanlainen, jotenka priki kallistui tuntuvasti, niin että sen suojapuolen vantit olivat vain käden ulottuvilla vedestä. Ilma oli äkkiä viilentynyt siinä määrin, että perämiehen täytyi lämpimikseen astua edestakasin peräkannella ja hänen neljä miestään etsivät tuulensuojaa laivanlaidan takana. Yht'äkkiä eräs heistä ojensi kätensä ja huudahtaen pelästyneenä osoitti sormellaan korkeata valkoista seinämää, joka kohosi pimeydestä, aivan kokkapuun edessä ja samassa laiva törmäsi siihen sellaisella voimalla, että sen molemmat mastot katkesivat, kuin kuiva kaisla ja muuttivat sen kannen silmänräpäyksessä sekasortoiseksi, muodottomaksi läjäksi köysiä ja särkynyttä puuta. Perämies oli yhteentörmäyksessä lentänyt toiseen päähän peräkantta ja oli hädintuskin välttynyt joutumasta kaatuvan maston alle, kun taas hänen neljästä miehestään kaksi paiskautui keulapuolessa ammottavaan aukkoon, kolmannen lyödessä päänsä murskaksi ankkuritukkiin. Tomlinson hoippui keulaan päin ja huomasi koko etuosan alusta painuneen sisään ja yksinäisen merimiehen istuvan huumaantuneena keskellä köysien, puupalasten ja läpättävien purjeriekaleitten ruuhkaa. Oli yhä pilkkosen pimeä, eikä voinut erottaa muuta, kuin ohikiitävien laineiden valkosia kuohuharjoja. Perämies katseli ympärilleen epätoivoisena äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuudesta, kun hän huomasi kapteeni Efraimin aivan vieressään, puolipukeissa, mutta yhtä tyynenä ja vakaana kuin konsanaan.

"Jäävuori", virkkoi hän, haistellen kylmää ilmaa. "Etkö haistanut sitä,
Tomlinson ystäväni?"

"Tosin tuntui minusta kylmälle, mutta panin sen sumun syyksi."

"Niitten ympärillä on aina usvaa, vaikka Jumala viisaudessaan tietäköön mistä syystä, sillä ne ovat meidän merimiesten pahimpia vitsauksia. Laiva näkyy vuotavan kovasti, vesi on jo kaarien tasalla."

Muuan miehistä oli jo rynnännyt kannelle ja yksi mittasi vedennousua.

"Kolme jalkaa vettä", huusi hän, "ja eilen illalla imivät pumput tyhjää."

"Jefferson ja John Moreton pumpuille", komesi kapteeni. "Tomlinson, pane kuntoon suurvene, jotta saamme nähdä missä kunnossa laiva on, vaikka pelkään, ettei sitä voi korjata."

"Suurveneestä on särkynyt kaksi laitaa", huusi eräs merimies.

"Entä pikkuvene?"

"Se on palasina."

Perämies repi tukkaansa, mutta Efraim Savage hymyili hiljalleen.

"Missä Amos on?" huusi hän.

"Täällä, kapteeni Efraim, mitä voin tehdä?"

"Ja minä?" kysyi Catinat innokkaasti.

Adele ja hänen isänsä olivat kääriytyneet vaippoihin ja asettuneet tuulen suojaan pyöreän kajuutan taa.

"Sano hänelle, Amos, että hän menee vuorolleen pumppuun", sanoi kapteeni. "Sinähän olet kätevä mies, mene tuonne suurveneeseen lyhty kerallasi ja koeta saada se korjatuksi. Puolisen tuntia Amos hakkasi, sovitteli ja nitoi, ja sillä aikaa kuului vain pumppujen yksitoikkoinen helähtely laineitten loiskinnan lomassa.

"Sinulla ei ole paljon aikaa enää, Amos poikani", sanoi kapteeni rauhallisesti. "Se pysyy kyllä jo veden päällä, vaikka se ei olekaan aivan tiivis."

"Hyvä, laskekaa alas se! Jatkakaa pumppuamista! Tomlinson, pidä huoli että muonavaroja ja vettä on tarpeeksi. Tule kanssani, Jefferson."

Merimies ja kapteeni hyppäsivät keikkuvaan veneeseen ja jälkimäisellä oli lyhty kiinnitettynä vyöhönsä. He kulkivat laivan kuvetta, kunnes pääsivät ruhjoutuneen keulan kohdalle. Kapteeni pudisti päätään nähdessään vaurion suuruuden.

"Leikatkaa irti etupurje ja antakaa se tänne."

Tomlinson ja Amos katkasivat siteet ja laskivat purjeen kulman alas, kapteeni ja merimies tarttuivat siihen ja vetivät purjeen ammottavan vuodon yli. Kapteenin kumartuessa sitä tehdessään kohosi laiva aallon harjalle ja hän näki silloin lyhtynsä kellertävässä valossa mustia, polveilevia rakoja, jotka lähtivät pääreijästä peräänpäin.

"Kuinka paljon vettä?" kysyi hän.

"Viisi ja puoli jalkaa."

"Sitten on laiva mennyttä kalua. Voisin panna sormeni joka laudan väliin niin pitkältä, kun näen peräänpäin. Jatkakaa pumppausta siellä! Onko sinulla jo ruokavarat ja vesi, Tomlinson?"

"On, kapteeni."

"Laske ne veneeseen. Laiva ei pysy veden päällä enää kuin korkeintaan tunnin. Voitteko nähdä jäävuorta?"

"Sumu tuntuu hälvenevän ylähangan suunnalla. Tuolla se näkyykin, neljännespeninkulman päässä!"

Sumu oli ohentunut äkkiä ja kuu valaisi suurta autiota merta ja haaksirikkoutunutta alusta. Siellä näkyi myös kaamea jäävuori kuin suunnaton purje heilahdellen hitaasti suurten aaltojen mukaan.

"Teidän täytyy pyrkiä sille", sanoi kapteeni Efraim, "muuta neuvoa ei ole. Laskekaa tyttö veneeseen, No niin, isä ensin, jos hän niin tahtoo. Sano heille, Amos, että he istuvat hiljaa, ja että Herra kannattaa meitä, ellemme tee tuhmuuksia. Kas niin! Te olette rohkea tyttö, huolimatta sipisipi söpösöpö kielestänne. Nyt muonat ja juomat ja kaikki vaipat ja peitot, mitä vain löydätte. Nyt toinen mies, se ranskalainen. Niin, matkustajat ensin, teidän täytyy tulla! Nyt Amos! Nyt miehistö ja sinä viimeisenä, Tomlinson ystäväni."

Oli onni, että heillä oli lyhyt matka, sillä vene painui melkein viimeistä laitaa myöten ja kahdella miehellä oli täysi työ pitää se tyhjänä vedestä, joka pyrki sen murtuneitten laitojen välistä sisään. Kun kaikki olivat onnellisesti paikoillaan, hyppäsi kapteeni Efraim takaisin laivaan, mikä olikin nyt kovin helppoa, kun laiva oli painunut miltei veneen laidan tasalle. Hän tuli hetken päästä takasin vaatemytty kädessään ja heitti sen veneeseen.

"Antakaa mennä", huusi hän.

"Hypätkää veneeseen ensin."

"Efraim Savage menee laivansa mukana", sanoi merikarhu rauhallisesti. "Tomlinson, ystäväni, minun tapani ei ole käskeä kahdesti. Antakaa mennä, sanon minä!"

Perämies työnsi haalla veneen menemään. Amos ja de Catinat huudahtivat kauhusta, mutta uusenglantilaiset tottelivat tylsinä, istuivat tuhdoilleen ja soutivat jäävuorta kohti.

"Amos! Amos! Voitko sietää tätä?" huudahti de Catinat ranskaksi.
"Kunniani ei salli jättää häntä näin. Se olisi iankaikkinen häpeäni!"

"Tomlinson, emmehän jätä häntä tuonne. Menkää uudelleen laivalle ja pakottakaa hänet tulemaan."

"Se mies ei palaa hengissä, joka koettaisi pakottaa häntä siihen, mitä hän ei tahdo."

"Ehkä hän muuttaisi mielensä."

"Hän ei koskaan muuta mieltään."

"Mutta ettehän voi jättää häntä tuonne, mies. Teidän täytyy ainakin odottaa tässä ja nostaa hänet veneeseen."

"Vene vuotaa kuin seula", sanoi perämies. "Minä ohjaan sen jäävuorelle, jätän teidät sinne, jos voimme saada siinä jalansijaa, ja sitte palaan noutamaan kapteenia. Selvitelkää se päässänne, poikani, että mitä pikemmin me olemme siellä, sitä pikemmin pääsen tänne takasin."

Mutta he eivät ennättäneet vetää viittäkymmentä aironnykäystä, kun
Adele kiljasi kauhusta.

"Jumalani, nyt laiva uppoo."

Se oli vaipunut vaipumistaan, kunnes se äkkiä rysähtäen painoi keulansa alas, kuten sukeltava vesilintu ja perän noustessa korkealle ilmaan painui syvyyteen perälyhdyn viimeisenä hyvästellessä aaltojen harjoja. Kuin yhteisestä päätöksestä kääntyi vene ympäri ja palasi takaisin, niin nopeasti kuin vain henkensä edestä soutavat miehet sen saivat. Mutta kaikki oli hiljaista onnettomuuspaikalla. Ei pienintäkään merkkiä näkynyt, joka olisi voinut todeta Kultaisen kyynäräkepin viimeisen sataman. Yli neljännestunnin soutivat he ympäri paikalla, näkemättä kapteeniaan ja vihdoin, kun ankarasta työstä huolimatta vesi jo nousi heidän nilkkoihinsa, he taas kääntyivät ja pyrkivät äänettöminä ja raskain sydämin turvapaikkaansa, jäävuorta kohti.

Niin autio ja synkkä kuin se olikin, oli se kuitenkin heidän ainoana toivonaan, sillä oli selvä, että vene ei kauan enää jaksaisi heitä kantaa. Tultuaan lähemmä, huomasivat he kauhukseen, että heidän puoleinen reuna oli yhtenäinen kuusikymmentä jalkaa korkea seinämä, vailla ainoatakaan repeytymää tai lovea.

Jäävuori oli laaja, ainakin viisikymmentä jalkaa joka suunnalle ja se antoi heille toivon, että mahdollisesti toiset sivut olisivat edullisemmat. Ammentaen ahkerasti vettä, he lähtivät kiertämään vuoren toiselle sivulle, mutta tapasivat senkin yhtä jyrkkänä ja luoksepääsemättömänä. Taas he jatkoivat kiertämistään, ja taas he näkivät seinän pikemmin kohoavan kuin laskevan. Heillä oli nyt jälellä vielä yksi sivu ja he tiesivät, että heidän elämänsä riippui siitä, sillä vesi oli noussut niin korkealle, että vene miltei oli vajoamistilassa. He joutuivat nyt täyteen kuuvaloon ja varmaankaan eivät he koskaan unohda sitä näkyä, mikä heidän silmiään viimeisellä sivulla kohtasi. Vuori oli siltäkin puolelta yhtä jyrkkä ja korkea kuin muiltakin ja se hohti ja kimmelsi tuhansista särmistään kirkkaassa kuuvalossa, mutta sen keskellä melkein veden pinnassa näkyi ammottava onkalo osoittamassa sitä kohtaa, mistä laiva, saadessaan itse turmionsa, oli poistanut suuren lohkareen ja siten valmistanut turvapaikan niille onnettomille, jotka olivat uskoneet itsensä sen hoivaan. Luola hohti suupuolessaan vihertävälle kuin smaragdi, sen reunat olivat valkoiset ja kirkkaat ja takaosassaan helotti se punertavana kuin purppura. Mutta se ei ollut luolan kauneus ja väriloisto, eikä myöskään pelastuksen varmuus, joka sai ilon ja ihmetyksen huudon jokaisen suusta. Istuen jäämöhkäleellä, pitkä maissipiippu hampaissaan oli siinä heidän edessään kapteeni Efraim Savage Bostonista ilmielävänä. Ensin haaksirikkoiset luulivat häntä aaveeksi, tosin hieman jokapäiväisessä asennossa, mutta kohta he huomasivat äänestä, että se todellakin oli hän ja vielä lisäksi mielentilassa, joka ei oikein sopinut kristitylle. "Tomlinson ystäväni, kun kerran sanoin että soutaisit jäävuorelle, niin tarkoitin tietysti, että soutaisit sinne suorinta tietä etkä kiertelisi valtamerien kautta. Ei ole sinun ansiotasi, etten paleltunut kuoliaaksi ja niin minun kuitenkin olisi käynyt, ellei minulle sattunut mukaan kuivaa tupakkaa ja tulukset."

Pysähtymättä vastaamaan päällikkönsä moitteisiin, lasketti perämies suoraan prikin keulan lohkaisemalle penkereelle, jolle vene oli varsin helppo vetää. Kapteeni Savage sieppasi heti kuivan vaatemyttynsä ja katosi luolan perälle, palaten hetken kuluttua takaisin lämpimämpänä ruumiinsa puolesta ja tyytyväisempänä mieleltään.

Suurvene käännettiin nurin istuimeksi, ristikot ja tuhdot otettiin ulos ja peitettiin vaipoilla leposohvaksi nuorelle rouvalle ja eväslaatikot avattiin.

"Olimme levottomia puolestanne, Efraim", sanoi Amos. "Sydämeni oli raskas koko ajan, kun ajattelin, etten enää näkisi teitä."

"No, no, Amos, sinun olisi pitänyt tuntea minut paremmin."

"Mutta kuinka te pääsitte tänne, kapteeni", kysyi Tomlinson. "Luulin että laiva oli upotessaan imaissut teidät mukanaan."

"Niin kävikin. Se oli jo kolmas laiva, jonka mukana olen mennyt syvyyteen, mutta ei yksikään ole vielä pystynyt pidättämään minua siellä. Menin tällä kerralla syvempään kuin Sukkelan upotessa, mutta ei niin syvälle kuin Maaherra Winthrop'in mukana. Kun tulin pinnalle taas, lähdin uimaan jäävuorta kohti, huomasin tuon törmän tuossa ja kiipesin maihin. Tulin oikein iloiseksi kun näin teidät, sillä luulin että olitte hukkuneet."

"Me palasimme takasin onkiaksemme teidät vedestä ja ajoimmekin ehkä teidän ohitsenne pimeässä."

"Nostakaa ylös tuo veneen purje ja tehkää tytölle teltta. Sitte syömme ja lepäämme niin hyvin, kuin taidamme, sillä tänään emme voi muuta tehdä ja huomenna saattaa olla työtä yllinkyllin."

Seitsemäskolmatta luku.

KUTISTUVA SAARI.

Amos Green heräsi aamulla siitä, että tunsi käden olkapäällään ja hypättyään pystyyn, huomasi de Catinat'n seisovan vieressään. Haaksirikosta elämään jääneet merimiehet olivat ryhmässä ylösalasin käännetyn veneen luona ja nukkuivat raskaasti yöllisen kovan työn jälkeen. Auringon punainen kehrä oli juuri kohonnut meren pinnan yläpuolelle ja taivas ja vesi säihkyivät häikäisevän kirkkaina, yhtyen taivaanrannalla loisteliaana sinipunana ja kultana. Ensisäteet tunkivat suoraan heidän onkaloonsa kimallellen ja kiiltäen jääkristalleissa ja valaen koko luolaan runsaan lämpimän loisteensa.

Eipä mikään satulinna liene koskaan ollut somempi kuin tämä luonnon muovailema uiva pakopaikka.

Mutta ei amerikkalaisella eikä ranskalaisella ollut nyt aikaa ajatella hetken uutuutta ja kauneutta. Jälkimäisen kasvot olivat vakavat ja hänen ystävänsä vainusi niistä vaaran uhkaa.

"Mikä nyt on?"

"Tuo vuori. Se menee palasiksi."

"So so, se on vankka kuin saari konsanaan."

"Olen pitänyt silmällä sitä. Näetkö tuota rakoa, joka ulottuu luolan pohjalta eteenpäin. Kaksi tuntia sitten oli se niin kapea, että tuskin sormeni mahtui siihen ja nyt voisin hyvin ryömiä itse siihen. Vakuutan sinulle, että vuori on menossa kahtia."

Amos meni käytävän tapaisen loukon päähän asti ja huomasi siinä, kuten ystävänsä oli sanonut, sinertävän mutkittelevan raon, joka ulottui syvälle jäävuoreen uumeniin ja jonka oli aiheuttanut joko aaltojen liikunta tai laivan pelottava sysäys. Hän herätti Efraim Savagen ja huomautti hänelle vaarasta.

"Niin, jos se pahus saa vuodon, niin olemme hukassa. Se on sulanut aika nopeasti."

Kuuvalossa olivat he pitäneet vuoren seinämää sileänä, mutta nyt he auringon paisteessa huomasivat, että se oli täynnä uurteita ja vakoja, jotka sulava jää siihen oli tehnyt. Koko vuori oli hauras ja reikiä täynnä. He kuulivat kuinka vesi jo tippui ylemmiltä penkereiltä ja pikku joet soljuivat mereen.

"Haloo!" huusi Amos Green, "mitä tuo oli?"

"Mikä niin?"

"Ettekö sitte kuulleet mitään?"

"Emme."

"Voisin vannoa kuulleeni äänen."

"Mahdotonta, mehän olemme ainoat täällä."

"Ehkäpä se sitten oli mielikuvitusta."

Kapteeni Savage meni luolan eteläpäähän ja katseli sieltä valtamerta. Tuuli oli asettunut ja meri lepäsi liikkumattomana eikä sen sileällä pinnalla eroittanut muuta kuin suuren mustan parrun, joka uiskenteli niillä tienoin, mihin heidän laivansa oli uponnut.

"Meidän pitäisi oikeastaan olla laivareitillä", virkkoi kapteeni tuumivan näköisenä. "Tuollapäin ovat turskan ja sillinpyyntipaikat. Arvatenkin olemme liian etelässä heidän kulkureiteiltään, mutta emme voi olla kuin parinsadan penikulman päässä Port Royal'ista Arcadian rannikolla ja olemme siis aivan St Lawrence'iin menevällä reitillä. Jos minulla olisi kolme valkosyistä vuoristopetäjää, Amos, ja satakunta jalkaa lujaa purjekangasta, niin kohottaisin tuonne huipulle sellaisen maston, että se veisi meidät humisten Bostonlahteen. Sitte särkisin oivan aluksemme ja möisin sen pala palalta ja luulenpa, että tekisin siinä hyvän kaupan. Mutta raskas ja vanha se on, se on totta, vaan luulen, että se siitä huolimatta purjehtisi pari peninkulmaa tunnissa ensiluokan rajuilmalla. Mutta mitäs tuo merkitsee, Amos?"

Nuori metsämies taivutti päätään eteenpäin ja kuunteli tarkkaan. Hän oli juuri vastaamaisillaan, kun de Catinat huudahti ja osoitti luolan takaosaan. "Katsokaas repeämää nyt."

Se oli laajentunut ainakin jalkaa leveämmäksi heidän keskustellessaan ja oli muuttunut korkeaksi solaksi.

"Mennäänpä sen läpi", sanoi kapteeni.

"Se vie varmasti vuoren toiselle puolelle."

"Mennään sitte katsomaan sitä puolta." Kapteeni kulki edellä. Käytävä oli hieman hämärä, sillä sen sinertävät seinämät olivat korkeat ja taivas näkyi heidän päänsä yllä vain kiemurtelevana viivana. Liukastellen ja horjahdellen pääsivät he eteenpäin, kunnes sola äkkiä avartui nelikulmaiseksi tasaiseksi jääkentäksi. Joka puolelle kohosi siitä seinä jotenkin jyrkästi huipulle, mutta yhdellä puolella oli hieman rapun tapaista, jonka vesi siihen oli uurtanut, jotenka rivakka mies saattoi sitä kiivetä. Kaikki ryhtyivätkin koettamaan taitoaan ja muutaman minuutin perästä heidän onnistuikin päästä aivan huipulle asti, seitsemänkymmentä jalkaa merenpinnasta. Viidenkymmenen peninkulman laajuudella ei näkynyt elävää olentoa, ei muuta kuin auringon häikäsevä loiste kaikkialla. Kapteeni Efraim vihelsi pitkään.

"Meillä on huono onni", sanot hän.

Amos Green katseli ympärilleen kummastelevin silmin.

"En ymmärrä", sanoi hän. "Ja kuitenkin olisin voinut vannoa — —
Taivaan nimessä, kuulkaa nyt!"

Kirkkaassa aamuilmassa kajahti sotilastorven toitotus. Hämmästyksestä huudahtaen kurottautuivat he kaikki jyrkänteen reunan yli.

Aivan jäävuoren alla oli suuri laiva. Sen kansi oli kiiltävän valkoinen, sillä oli useita messinkitykkejä ja sotilaita seisoskeli siellä täällä. Pieni osasto askarteli peräkannella aamuharjoituksissaan ja se oli juuri heidän merkinantonsa, jonka haaksirikkoiset odottamattaan olivat kuulleet. Ollessaan äkkijyrkänteen reunasta taampana he eivät voineet nähdä edes tervetulleen naapurinsa mastonhuippujakaan, samalla kuin heitä itseäänkään ei voitu laivasta huomata. Alhaalta kaikuvista raikkaista huudoista voivat he nyt päättää, että heidätkin oli nähty.

He eivät vitkastelleet hetkeäkään, vaan liukuen ja nelinkontin tultuaan märkää, niljakkaa jyrkännettä alas kiiruhtivat huutaen solaa myöten takasin luolaansa, jossa heidän toverinsa juuri kesken ilotonta aamiaistaan olivat kuulleet tuon yllättävän torvenpuhalluksen. Muutamalla sanalla selvitettyään näkemänsä, työnnettiin suurvene vesille, tavarat heitettiin siihen ja taas olivat he merellä vuotavassa aluksessaan. Kierrettyään vuoren kulmauksen, tulivat he aivan hienon sotalaivan perän alle. Sen laidoilla kurotteli kymmenet ystävälliset kasvot ja maston nenässä liehui suuri kultaliljainen Ranskan lippu. Muutaman minuutin kuluttua olivat he veneineen päivineen laivan kannella.

Se oli sotalaiva St. Christophe, joka oli tuomassa Kanadaan uutta kenraalikuvernööriä, markiisi de Denonvilleä.

Kahdeksaskolmatta luku.

QUEBEC'IN LAHDESSA.

Sangen kirjava oli seura, johon haaksirikkoiset olivat joutuneet. St Christophe oli lähtenyt Rochellesta kolme viikkoa sitten, seuranaan neljä muuta pienempää alusta, jotka kuljettivat viittäsataa sotilasta St Lawrence'n siirtolan avuksi. Osasto oli kuitenkin eksynyt päälaivasta, mutta kuvernööri jatkoi matkaansa yksin, toivoen tapaavansa muut joen suussa. Hänen laivallaan oli komppania Quercyn rykmentistä, oman taloutensa palveluskunta ja Kanadan uusi piispa, Saint Vallier monine seuralaisineen. Samaa joukkoa olivat kolme fransiskaani munkkia ja viisi jesuiittaa, jotka olivat matkalla vaaralliseen lähetystyöhön irokeesien keskuuteen. Sitten siinä oli puolen tusinaa rouvia, jotka matkustivat tapaamaan miehiään meren toiselle puolelle, sekä kaksi pyhän Ursulan nunnaa ja kymmenkunta ritaria, jotka olivat lähteneet kaukaiseen maahan toivossa saada huonot raha-asiansa korjatuiksi. Vielä siinä oli parikymmentä nuorta anjoulaista maalaistyttöä, jotka olivat varmoja miehen saannista jo ensimmäisessä satamassa, etenkin kun kuningas oli antanut heille, kuten kaikille köyhille alamaisilleen tällaisessa tapauksessa, myötäjäisinä lakanoita, keitinastian, tinalautasia ja kattilan.

Tähän joukkoon tuli nyt lisäksi kourallinen uusenglantilaisia independenttejä, yksi puritaani Bostonista ja kolme hugenottia. Se oli jotenkin samaa, kuin tuoda ruutitynnyri lähelle valkeata. Kaikilla laivallaolijoilla oli kuitenkin niin paljon tekemistä omissa asioissaan, että haaksirikkoiset saivat olla sangen paljon itsekseen. Kolmisenkymmentä sotilasta makasi kannen alla keripukissa ja kuumeessa, joten sekä nunnilla että munkeilla oli täysi työ hoitaessaan niitä. Kuvernööri Denonville, hurskasmielinen ratsuväenupseeri käveli päivät pääksytysten laivan kannella, lukien Davidin psalmeja ja valvoi yöt karttojensa ja kirjojensa ääressä tehden suunnitelmia tulevaa aluettaan ryöstelevien irokeesien tuhoomiseksi. Rouvat ja ritarit kuhertelivat, maalaistytöt heittelivät mielisteleviä silmäyksiä Quercy'n ryhdikkäisiin sotilaihin ja Saint Vallier tutki virkatehtäviään ja esitelmöi papeilleen. Efraim Savage töllisteli melkein koko päivän pyhää miestä punakantisine messukirjoineen, kun tämä asteli laivan kannella mutisten "hävityksen kauhistustaan", mutta ukon omituinen käytös pantiin yleensä pitkällisen jäävuorella oleskelun tiliin ja myöskin vaikutti lieventävästi ranskalaisten omituinen päähänpisto, jonka mukaan he eivät pitäneet anglosaksilaisen rodun edustajia täysin vastuunalaisina teoistaan.

Englannin ja Ranskan välillä vallitsi paraikaa rauha, vaikkakin Kanadan ja New Yorkin välillä oli kahnausta, johtuen paraastaan siitä, että ranskalaiset, eikä aivan aiheetta, luulivat englantilaisten siirtolaisten yllyttävän heitä ahdistelevia punanahkoja. Efraim Savage'ia joukkoineen kohdeltiin siitä syystä sangen vierasvaraisesti laivalla, vaikka se olikin niin täynnä väkeä, että he saivat etsiä itselleen makuusijan, missä vain saivat tilaa ojentaakseen ruumiinsa. De Catinat'takin kohdeltiin kaikin puolin ystävällisesti ja itse kuvernöörinkin huomio kohdistui vanhaan sairaaseen mieheen ja hänen ihanaan tyttäreensä. De Catinat oli matkan varrella vaihtanut sotilastakkinsa tummaan pukuun, jotenka hänessä, lukuunottamatta sotilaallista ryhtiään, ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut hänen olevan sotilaskarkurin. Vanha Catinat oli nyt niin heikko, ettei hän enää pystynyt vastaamaan kysymyksiinkään, hänen tyttärensä oli koko ajan hänen luonaan ja sotilas oli kyllin valtioviisas puhuakseen kenellekään sanaakaan, joten heidän salaisuutensa tähän saakka oli pysynyt heidän omanaan. De Catinat tiesi vallan hyvin mitä Kanadassa hugenottina oleminen jo ennen ediktin peruuttamistakin oli merkinnyt ja hänellä ei ollut vähintäkään halua koettaa, millaista se olisi jälkeen peruuttamisen.

Pelastuksen jälkeisenä päivänä näkyi jo Breton'in niemi etelässä ja pian häämötti Anticostin itäinen kärki, heidän purjehtiessaan nopeasti navakassa itätuulessa. Sitten he kulkivat mahtavaa jokea ylös, joka alussa oli niin leveä ettei rantoja näkynyt keskeltä ensinkään. Se kapeni kapenemistaan, kunnes he jo näkivät Saguenay-joen raivokkaan suupuolen vasemmalla kädellään ja pienestä Tadousac-kalastajakylästä kohoavat savut nousevan korkeitten petäjien lomitse.

Alastomia intiaaneja, joitten kasvot olivat punasavella maalatut, liikuskeli heidän ympärillään koivukanooteissaan, tarjoten hedelmiä ja muita elintarpeita kaupaksi, siten tuoden vaihtelua ja virkistystä keripukin riuduttamille sotilaille. Sotalaiva kulki hitaasti ohi Mal Bay'n, Eboulement-kuilun ja St. Paul-lahden, jota ympäröivät leveät laaksot ja metsäiset vuoret olivat heleimmässä syysasussaan. Siinä oli väriä ja loistoa. Punaista, purppuraa ja kultaa vuoroin tummaa havumetsää vastaan. Amos Green seisoi nojaten laivanlaitaan ja katseli kaihoten suunnattomia, neitseellisiä metsämaita, joihin tuskin kukaan vielä oli jalallaan astunut. Kohta häämötti heidän edessään Tourmente-niemen rohkeat ääriviivat, he sivuuttivat Beaupre'n lempeät ja hedelmälliset tasangot, jotka kuuluivat Laval'in läänityksiin ja kaarrettuaan Orleans-saaren uutisasutuksen, näkivät he edessään leveän lahdelmantapaisen, Montmorency'n putoukset, Leviniemen paalutukset, lukuisia aluksia ankkurissa ja vihdoin oikealla tuon ihmeellisen vuoren vielä ihmeellisempine torneineen ja yhteiskuntineen sen juurella, Ranskan Amerikassa olevan mahdin keskuksen ja tuen. Tykki jyrähti linnakkeesta ja siihen vastasi laivasta samanlainen, lipun laskiessa ja lakkien liehuessa. Parvena syöksähti esiin veneitä ja kanootteja tervehtimään uutta kuvernööriä ja saattamaan sotilaita ja matkustajia maihin.

Vanha kauppamies oli Ranskasta lähdettyään heikontunut heikontumistaan, kuten kasvi, jolta juuret on poistettu. Haaksirikon aiheuttama järkytys ja tuulinen pakopaikka jäävuoren kupeella oli ollut liikaa hänen vuosilleen ja voimilleen. Sen jälkeen kun he olivat pelastuneet sotalaivalle, oli hän maannut keripukin uuvuttamain sotilasten joukossa, näyttämättä juuri muita elonmerkkejä, kuin tuskin huomattavan hengityksen ja suonenvedontapaisia nytkähdyksiä kurttuisella kaulallaan. Mutta kuullessaan tykin jymähdyksen ja tervehdyshuudot, aukaisi hän silmänsä ja kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti vuoteellaan.

"Mitä tahdot, isä? mitä voimme tehdä hyväksesi?" kysyi Adele. "Olemme
Amerikassa ja tässä on Amory ja minä, lapsesi."

Mutta vanhus pudisti päätään.

"Herra on tuonut minut luvattuun maahan, mutta hän ei ole tahtonut, että astuisin siihen jalallani. Tapahtukoon Hänen tahtonsa ja siunattu olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti! Mutta kuten Mooses, tahtoisin minäkin nähdä sen, vaikka en jalallani saakaan siihen astua. Luuletko Amory, että voisit taluttaa minut kannelle?"

"Jos vaan saan jonkun toisen avukseni", sanoi de Catinat ja noustuaan kannelle, palasi Amos Green seurassa.

"Nyt isä, jos tahdot panna kätesi kummankin olkapäälle, niin sinun tuskin tarvitsee laskea jalkaasikaan maahan."

Hetkistä myöhemmin oli vanha kauppamies kannella ja nuoret miehet sijoittivat hänet istumaan kokoonkäärityille köysille, selkä mastoa vasten, missä hän oli syrjässä kaikesta touhusta ja liikkeestä. Sotilaat rupesivat jo sijoittumaan veneisiin ja kaikilla näkyi olevan niin paljon touhua omissa asioissaan, ettei heidän huomionsa ensinkään kääntynyt pieneen pakolaisryhmään, joka oli kerääntynyt väsyneen vanhuksen ympärille. Hän käänteli tuskaisesti päätään puoleen ja toiseen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän näki leveän, sinertävän vedenkalvon, kaukaisen putouksen välkkeen, korkean linnan ja pitkän punertavan vuoristoketjun luoteessa.

"Se ei ole Ranskaa", sanoi hän. "Se ei ole vihertävää, vienoa ja hymyilevää, mutta se on suurta, voimakasta ja vakavaa, kuin Se, joka sen on tehnytkin. Heikentyessäni, Adele, on sieluni enemmän vapautunut ruumiistani ja olen nähnyt selvemmin paljon sellaista, mikä ennen on ollut hämärää. Ja minusta on tuntunut, kuin olisi Amerikan maa, ei yksin Kanada, vaan sekin seutu, jossa sinä olet syntynyt, Amos ja kaikki se, mikä ulottuu tuonne laskevan auringon maille, Jumalan paraita antimia ihmisille. Hän on pitänyt sitä salassa läpi aikakausien, jotta Hänen korkeat tarkoituksensa täällä pääsisivät toteutumaan. Sillä täällähän on maa, joka on viaton, jolla ei ole menneitä syntejä, joita sen tulisi sovittaa, ei vainoja eikä riitoja, ei rumia tapoja eikä mitään pahuutta.

"Vuosien vieriessä kääntävät tänne kasvonsa kaikki ne, jotka ovat murtuneita ja kodittomia, kaikki maattomat ja kaikki, jotka ovat kärsineet vääryyttä ja joita on hosuttu, aivan kuten meidän on käynyt. Ja heistä on nouseva kansa, joka on noudattava sitä, mikä hyvä on ja hylkäävä kaiken, mikä on pahasta, muodostaen ja kehittäen itseään korkeinta kohti. Näen täällä nousevan mahtavan kansan, joka ymmärtää, että saattaa kysyä enemmän rohkeutta ylläpitää rauhaa kuin sotaa, joka näkee kaikki ihmiset veljinään ja joka ei anna sydämensä kutistua vain omissa harrastuksissaan, vaan osaa lämmetä jaloille pyrkimyksille kautta koko maanpiirin. Tämän näen, Adele, maatessani tässä, sen maan rannikolla, jota jalallani en koskaan tule astumaan ja sen sanon sinulle, että jos sinä ja Amory lähdette tätä kansaa rakentamaan, niin ette ole elämäänne turhaan eläneet. Niin on tapahtuva, ja kun se uusi kansa on syntynyt, suojelkoon sitä Jumala, vartioikoon ja johtakoon Hän sitä!" Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja hänen silmänsä, jotka olivat olleet suunnatut korkeisiin metsiin ja kaukaisiin vuoristoihin, sammuivat vähitellen.

Adele huudahti epätoivoisesti ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan.

"Voi, hän kuolee, Amory, hän kuolee!" huudahti hän. Synkän näköinen fransiskaanimunkki, joka heidän lähettyvillään oli hypistellyt rukousnauhaansa, kuuli hänen huudahduksensa ja oli silmänräpäyksessä heidän luonaan.

"Hän on todellakin kuolemaisillaan", sanoi hän, katsellessaan vanhuksen tuhkanharmaita kasvoja. "Onko vanhus jo saanut kirkon sakramentit?"

"En luule, että hän tarvitsee niitä", sanoi de Catinat vältellen.

"Kukapa meistä ei tarvitsisi niitä, nuori mies", sanoi munkki ankarasti. "Ja kuinka voisi ihminen toivoa pelastusta ilman niitä! Toimitan itse ne viipymättä hänelle."

Mutta vanha hugenotti oli avannut silmänsä ja työnsi viimeisillä voimanrippeillään luotaan harmaakauhtanaisen miehen, joka oli kumartunut hänen ylitseen.

"Jätin ennemmin kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuin alistuin sinun määräyksiisi", sanoi hän. "Luuletko nyt saavasi minut valtaasi!"

Fransiskaani hypähti hämmästyneenä taaksepäin ja hänen kylmät silmänsä vaelsivat de Catinat'sta itkevään tyttäreen.

"Te olette siis hugenotteja!"

"Hiljaa! Älkää haastako riitaa kuolevan ääressä!" sanoi de Catinat yhtä tuimasti kuin munkkikin.

"Kuolleen miehen ääressä!" sanoi Amos Green juhlallisesti.

Vanhuksen kasvot olivat äkkiä herpautuneet ja hänen tuhannet ryppynsä olivat silinneet, aivankuin näkymätön käsi olisi niitä sivellyt ja hänen päänsä vaipui mastoa vasten. Adele jäi liikkumattomana polvilleen, kädet yhä vanhuksen kaulalla ja poski painuneena hänen olkaansa vasten. Hän oli mennyt tainnoksiin.

De Catinat nosti vaimonsa käsivarsilleen, kantoi hänet erään naisen hyttiin, joka jo aikaisemmin oli osoittanut heille ystävällisyyttä. Kuolema ei ollut laivalla mikään outo vieras, sillä kymmenen sotilasta oli haudattu matkan varrella, joten matkan onnistumisen ilossa puuhailivat matkustajat eivät paljoakaan huomanneet kuollutta vaeltajaa, varsinkin kun vielä alettiin kuiskailla, että hän oli hugenotti. Tuli vain lyhyt käsky, että hänet oli haudattava samana iltana jokeen. Purjeentekijä ompeli tavanmukaisen kankaan ruumiin ympärille ja niin oli Teofilus Catinat päättänyt vaelluksensa luvattuun maahan ja päässyt rauhan satamaan. Mutta toista oli hänen eloonjääneen seuransa laita. Kun kaikki sotilaat oli viety maihin, koottiin heidät yhteen ja tarkastettiin. Eräs kuvernöörin seurueeseen kuuluva upseeri tuli sitten lukemaan heille tuomiota. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, mutta de Catinat'n valtasi paha aavistus, kun hän huomasi munkin käyvän upseerin vieressä ja kuiskuttelevan tälle innokkaasti. Munkin kasvoilla karehti häijy hymy ja se ei tiennyt hyvää kerettiläisille.

"Kyllä siitä huolehditaan, hyvä isä, kyllä siitä huolehditaan", vastasi upseeri kärsimättömästi kuiskailuihin. "Olen yhtä innokas Pyhän Kirkon palvelija kuin tekin."

"Toivon, että olette sitä, monsieur Bonneville. Ja luulenkin, että niin hurskaan kuvernöörin palveluksessa, kuin de Denonville on, ei ole hyvä olla veltto näissä asioissa."

Sotilas vilkaisi vihaisesti munkkiin, hyvin ymmärtäen mitä hänen sanojensa takana piili.

"Tahtoisin vain huomauttaa teille, isä, että jos usko on hyve, niin on sitä myöskin sääliväisyys." Sitte sanoi hän englanninkielellä. "Kuka teistä on kapteeni Savage?"

"Efraim Savage, Bostonista."

"Ja master Amos Green?"

"Amos Green New Yorkista."

"Ja master Tomlinson?"

"John Tomlinson, Salemista."

"Ja merimiehet Hiram Jefferson, Josef Cooper, Seek-grace Spaulding ja
Paul Cushing, kaikki Massachusetts Bay'sta?"

"Täällä."

"Kuvernöörin käskystä viedään kaikki luettelemani henkilöt kauppalaiva Toivolle, tuolle valkolaitaiselle prikille, jonka näette tuolla. Se lähtee tunnin kuluttua Englannin siirtomaihin etelään."

Haaksirikkoiset merimiehet olivat suunniltaan ilosta, päästessään näin odottamatta lähtemään suoraan kotiinsa ja he kiiruhtivat kokoomaan pienen omaisuutensa, mikä heille oli onnettomuudesta jäänyt. Upseeri pani luettelon taskuunsa ja tuli suoraan Catinat'a kohti, joka seisoi synkkänä, nojaten laivan kaiteeseen.

"Muistatteko minut vielä", virkkoi hän, "Tunsin teidät heti, vaikka olette vaihtanut sinitakkinne mustaan."

De Catinat tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:

"Muistan teidän oikein hyvin, de Bonneville, ja muistan myöskin matkan Frontenac'in linnakkeelle, jonka yhdessä teimme. Enhän voinut muistuttaa teitä tuttavuudestamme, kun asiamme nyt ovat näin huonolla kannalla."

"No no, mies. Se, joka kerran on ollut ystäväni, on sitä aina."

"Pelkäsin sitäpaitsi, että tuttavuuteni ei olisi teille erikoisen terveellistä tuon mustan hilkkaniekan läsnäollessa."

"Niin, niin. Tehän tiedätte, miten meidän on laitamme täällä. Frontenac pystyi pitämään heidät aisoissa, mutta de la Barre oli kuin savi heidän käsissään ja tämä uusi näyttää olevan samaa maata. Mehän olemme täällä kahden tulen välissä, sulpitianit Montrealissa ja jesuiitat täällä. Jos yhdestä pääset, niin on toinen kimpussa. Mutta olen sydämestäni pahoillani, että minun täytyy tervetuliaisiksi kohdella teitä tällä tavalla ja vielä enemmän vaimonne vuoksi."

"Mitä nyt sitte seuraa?"

"Te jäätte vankina laivaan, kunnes se lähtee ja se tapahtuu noin viikon kuluessa."

"Entä sitte?"

"Teidät viedään takaisin kotimaahan ja jätetään siellä Rochelle'n kuvernöörin käsiin, lähetettäviksi Pariisiin. Niin kuuluu monsieur Denonvillen käsky ja ellei sitä aivan puustavillisesti noudateta, on meillä koko herhiläislauma kimpussamme."

De Catinat voihki tuskissaan. Kaiken tuskan, koettelemusten ja ponnistusten jälkeen palata Pariisiin, vihamiesten pilkan esineeksi ja ystävien säälittäviksi, se oli liian nöyryyttävää. Sitä ajatellessaan punastui hän häpeästä. Tulla viedyksi takasin kuin koti-ikäväinen talonpoika, joka on karannut rykmentistään! Parasta hypätä ennemmin tuohon mustaan virtaan, ellei Adele-parkaa olisi. Sillä hänhän oli ainoa, johon Adele saattoi turvata. Niin masentavaa! Niin häpeällistä! Eikä mitään toivoa karata tästä uivasta vankilasta naisen kanssa, jonka kohtalo oli häneen lähtemättömästi liittänyt!

De Bonneville lähti, koetettuaan muutamilla avuttomilla sanoilla lohduttaa häntä, mutta munkki käveli yhä kannella hänen lähettyvillään, aika ajoin salavihkaa katsahtaen häneen ja kaksi sotilasta asteli edestakaisin peräkannella muutaman jalan päässä hänestä. Heillä oli ilmeisesti määräys pitää häntä silmällä. Murtunein mielin seisoi hän nojaten laivan laitaan ja katseli kanotissaan edestakaisin kiitäviä intiaaneja maalattuine kasvoineen ja sulkalaitteineen. Hänen silmiinsä sattui myös edessään oleva kaupungin ala-osa, irvistelevine päätyineen ja karstottuneine seinineen, jotka vielä olivat pystyssä muistuttamassa muutama vuosi sitte sattunutta hirvittävää tulipaloa.

Hänen siinä miettiessään kohtaloaan, sattui hänen korviinsa voimakas airojen loiske ja käännyttyään päin, näki hän suuren veneen menevän aivan alitseen.

Siinä menivät uusenglantilaiset, matkalla heitä odottavaan alukseen. Neljä merimiestä istui ryhmässä ja heidän edessään, vaippoihinsa kääriytyneinä, keskustelivat Amos Green ja Efraim Savage, viittoillen aika ajoin lähtevään laivaan. Vanhan puritaanin ja uljaan metsämiehen kasvot kääntyivät useinkin de Catinat'han päin, mutta ei sanaakaan, ei edes ystävällistä käden heilahdusta tullut yksinäisen pakolaisen osaksi.

Heillä oli niin paljon omassa tulevaisuudessaan ja onnessaan, etteivät he muistaneetkaan hänen kurjuuttaan. Hän olisi mielellään kärsinyt vihamiestensä puolelta mitä hyvänsä, mutta tämä äkillinen välinpitämättömyys ystävien puolelta tuli hänelle liian raskaaksi kestää. Hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten ja purskahti hillittömään itkuun. Kun hän taas nousi siitä, oli laiva jo nostanut ankkurinsa ja oli täysin purjein poistumassa Quebec'in lahdesta.

Yhdeksäskolmatta luku.

ÄÄNI LAIVAN AKKUNASSA.

Sinä iltana laskettiin vanha Teofilus Catinat laivan laidalta kosteaan hautaansa, ainoastaan kahden veriheimolaisensa suremana. Seuraavan päivän vietti de Catinat laivan kannella, seuraten laivan purkamistouhua. Hän koetti, vaikka itse oli masentunut, rohkaista Adeleaan, kertomalla hänelle kokemuksiaan uudessa maailmassa ja näyttämällä hänelle tuttuja paikkoja kaupungissa. Siinähän näkyi linnoitus, johon hän oli majoittunut täällä ollessaan, jesuiittojen koulu, piispa Laval'in tuomiokirkko, hänen vanhan komppaniansa varastosuojat, jotka tuli oli miltei kokonaan hävittänyt ja Aubert de la Chesnaye'n talo, ainoa yksityisrakennus, joka oli palolta säästynyt.

Paitsi näitä mielenkiintoisia paikkoja, voivat he laivasta nähdä myös kaupungin kirjavaa asujamistoa, joka sille antoi kokonaan muista poikkeavan leiman, lukuunottamatta sen sisarkaupunkia, Montrealia. Suurena, kanadalaista elämää esittävänä kuvasarjana näkivät he edessään seiväsaidalla reunustetun jyrkkämäkisen kadun, joka vilisi tulijoita ja menijöitä. Siinä maleksi sotilaita riippuvissa lierilakeissaan ja sulkatöyhdöissään, yksinkertaisiin maalaisvaatteisiin puettuja mökinmiehiä joen rantamilta, muistuttaen sangen tuntuvasti normandilaisia ja brittiläisiä esi-isiään. Siinä tepasteli nuoria elostelijoita Ranskasta ja läänitysalueilta, lakit kallellaan ja puvuissaan koettaen matkia ehkäpä jo vuosia sitten hyljättyjä Versailles'in muoteja. Tuolla seisoi pieni ryhmä metsämiehiä, eränkävijöitä, nahkaisissa metsätakeissaan, karvareunaisissa säärystimissään ja karvalakeissaan, joihin oli pistetty kotkan sulka. He tulivat kerran vuodessa kaupunkeihin, jätettyään intiaani-vaimonsa ja lapsensa johonkin ylämaan intiaanikylään. Punanahkojakin siellä näkyi, parkinkarvaisia algonkiinikalastajia ja metsästäjiä, hurjia Micmac-intiaaneja idästä ja villejä abenakeja etelästä. Ja kaikkialla näki fransiskaanien tummia viittoja, rekollettien leveitä hattuja sekä jesuiittoja, joitten oveliin käsiin sikäläisen elämän kaikki langat johtivat.

Sellaista oli kansa tuon nuoren ranskalaisen siirtomaan omituisessa pääkaupungissa, tuhansien virstojen päässä emämaasta. Mutta jos sen kaupunki oli omituinen, niin oli itse siirtomaa vielä merkillisempi, ehkä merkillisin, mitä koskaan lienee perustettu. Sehän ulottui suuren joen vartta toista tuhatta virstaa, Tadoussac'ista idässä, aina kauppa-asemille suurten järvien rannoilla saakka. Suurimmalta osaltaan käsitti se aivan joen rantamilla olevia kapeita viljelmiä, joitten takana tiettömät aarniometsät ja tutkimattomat vuoristot alituisesti viekoittelivat niitten raivaajia metsämiehen ja kalastajan vapaaseen elämään. Yksinäinen peltotilkku siellä, täällä taasen pieni ryhmä tukeista salvettuja ja paaluaidalla ympäröityjä mökkejä viitoittivat tietä, jota sivistys oli tunkeutumassa suurelle mannermaalle, hädin tuskin jaksaen puolustautua sen ankaraa ilmastoa ja säälimättömiä alkuasukkaita vastaan. Tuon äärettömän alueen koko valkoinen asukasmäärä teki tuskin kahtakymmentä tuhatta henkeä, sotilaineen, pappeineen päivineen, sekä vielä metsänkävijät vaimoineen ja lapsineen, mutta heidän tarmonsa oli siitä huolimatta suuri ja hallituksen toiminta niin menestyksellinen, että he jo tähän aikaan olivat jättäneet tuntuvat jälkensä koko maanosaan. Kun varakas englantilainen uutisviljelijä tyytyi elämään peltonsa antimista ja kun kirveen iskua tuolla puolen Alleghany-vuorten ei vielä ollut kuulunut, olivat rohkeat ranskalaiset uranaukaisijat, mikä lähetyssaarnaajan, mikä taas eränkävijän haahmossa tunkeutuneet mannermaan etäisimpiin kolkkiin saakka. He olivat kartoittaneet suuren järvialueen ja käyneet vaihtokauppaa tuimien Sioux-intiaanien kanssa suurilla lakeuksilla, missä puinen intiaanimaja vaihtui vuodista rakennettuun tee-pee'hen. Marquette oli kulkenut Illinnois-virtaa aina Missisipille saakka ja oli tutkinut tuon mahtavan virran juoksua kunnes hän, ensimmäisenä valkoihoisena, oli nähnyt Missourin ryöpyt. La Salle oli uskaltautunut vielä kauemmaksi, ohi Ohion, aina Meksikon lahdelle saakka ja oli pystyttänyt Ranskan lipun sille paikalle, johon myöhemmin New Orleans'in kaupunki oli kohoova. Toiset olivat vaeltaneet kalliovuorille ja luoteisiin suuriin erämaihin, saarnaten ja vaihtokauppaa tehden, kastaen ja pettäen aina kunkin mielen ja tarkoitusperän mukaan. Mutta yhteistä heillä kaikilla oli tavaton rohkeus, joka ei koskaan pettänyt ja loppumaton kekseliäisyys, joka auttoi heitä joka loukossa väjyvistä vaaroista. Ranskalaisia asusti brittiläisten alusmaitten pohjoispuolella, heitä oli niitten länsipuolella, vieläpä eteläpuolellakin, mutta silloisen kanadalaisen rautaisen heimon syyksi ei voida panna sitä seikkaa, etteivät nuo seudut nyt ole ranskalaisia.

Kaikkia näitä asioita selosteli de Catinat Adelelle syksyisen päivän kuluessa koettaen vetää hänen ajatuksiaan menneistä murheista ja edessä olevasta surullisesta matkasta. Adele, joka oli tottunut Pariisin katujen rauhalliseen elämään ja Seinevirran leppoisiin maisemiin, katseli hämmästyneenä mahtavaa virtaa, uljaita metsiä ja vuoristoja, mutta hän kävi kauhusta väristen miehensä käsipuoleen joka kerta, kun nahkapukuiset, kirjavanaamaiset algonkiinit soutaa sujuttivat heidän ohitseen, niin että vaahto kanotin kokassa kuohui. Vähitellen painui päivä illaksi, vanha linnake kylpi taas illan ruskossa ja molemmat pakolaiset laskeutuivat taas yösijoilleen koettaen rohkaista toisiaan, mutta kummallakin sydämessään synkät mietteet.

De Catinat'n hytti oli lähellä erästä kansiakkunaa ja hänellä oli tapana pitää sitä auki, koska laivakeittiö oli hänen seinänsä takana, ja kuumensi ja pilasi hänen ilmansa. Sinä yönä hän ei päässyt uneen käsiksi, vaan kieri vuoteellaan, miettien keinoja päästäkseen pois tästä kirotusta laivasta. Mutta minnepä mennä, jos he onnistuisivat pääsemäänkin karkuun? Koko Kanada oli heiltä suljettu ja etelässä olivat kaikki metsät täynnä julmia intiaaneja. Englantilaisella alueella he tosin olisivat saaneet vapaasti tunnustaa uskoaan, mutta mitä saattoivat hänen vaimonsa ja hän aikaansaada maassa, jossa puhuttiin vierasta kieltä ja jossa heillä ei ollut ainoatakaan tuttavaa, puhumattakaan ystävistä. Jos vain Amos olisi pysynyt heille uskollisena, niin kaikki olisi käynyt hyvin, mutta hän oli heidät hyljännyt. Ja miksipä hän ei olisi sitä tehnyt. Eihän hän ollut heidän heimolaisiaan ja hän oli jo kyllin heitä auttanut monta kertaa. Kotona häntä odotti oma väkensä ja rakastamansa erämiehen elämä. Mahdotonta oli vaatia, että hän olisi viipynyt täällä heidän vuokseen, joita hän oli tuntenut vasta muutaman kuukauden. Sitähän ei voinut odottaakaan ja kuitenkaan ei de Catinat saattanut uskoa sitä todeksi, ei voinut ymmärtää sitä. Mutta mitä se oli? Hän oli selvästi erottavinaan aaltojen hiljaisesta loiskinasta suhahtavan äänen. Mutta ehkäpä se oli joku ohisoutava intiaani! Mutta nyt se uusiutui, käskevänä ja tärkeänä. Hän nousi istuvilleen ja katseli ympärilleen. Se kuului varmasti avonaisesta kansiakkunasta. Hän katsoi ulos, mutta ei nähnyt muuta, kuin leveän lahdelman laivoineen ja Point Levi'n tuikkivat valot. Kun hän taas painoi päänsä pielukseen, putosi jotakin napsahtaen hänen rinnalleen, vierähtääkseen siitä lattialle. Hän hypähti sängystään, tapasi lyhdyn käteensä ja valaisi lattiaa. Sielläpä ammus olikin — kultainen rintaneula. Kun hän nosti sen tarkastaakseen sitä lähemmin, sykähti hänen sydämensä ilosta. Sehän oli ollut hänen omaisuuttaan, jonka hän oli antanut Amos Greenille toisena päivänä tapaamisensa jälkeen, heidän puuhatessaan lähtöään Versailles'hin. Se oli varmaan jokin merkki ja Amos ei siis ollutkaan heitä jättänyt. Hän pukeutui, vavisten innosta ja riensi kannelle. Oli pilkkoisen pimeä eikä hän voinut nähdä mitään, mutta säännöllisistä askeleista, jotka kuuluivat keulapuolelta, arvasi hän, että vartija yhä toimitti tehtäväänsä. Hän meni laivan laidalle ja tirkisteli pimeään. Hän saattoi erottaa veneen haahmon laivan kyljessä.

"Kuka siellä?" kuiskasi hän.

"Oletko se sinä, de Catinat?"

"Olen."

"Olemme tulleet noutamaan teitä."

"Jumala sinua siunatkoon, Amos."

"Onko vaimosi siinä?"

"Ei ole, mutta voin herättää hänet."

"Hyvä, mutta ota ensin tämä köysi. Vedä nyt tikarapuut ylös."

De Catinat tarttui ojennettuun köyteen ja kiskoessaan sitä puolensa huomasi, että se oli kiinnitetty köysirappuihin, joitten päähän oli sovitettu teräskoukut laivan laitaan kiinnittämistä varten. Hän sovitti ne paikoilleen ja hiipi sitte hiljaa keskilaivassa olevalle naisten salongille, joka oli luovutettu hänen vaimonsa käytettäväksi. Hän oli ainoa nainen laivassa, joten de Catinat saattoi turvallisesti naputtaa hänen ovelleen ja muutamin sanoin kiirehtiä häntä sekä kehoittaa häntä varovaisuuteen. Muutamassa minuutissa oli Adele pukeutunut ja pantuaan arvoesineensä pieneen nyyttiin, livahti hän ovesta ulos. Yhdessä he sitte hiipivät peräpuolelle, korkean laivanlaidan suojassa. He olivat jo miltei perillä, kun de Catinat äkkiä seisahtui ja purren hampaitaan päästi hiljaisen kirouksen. Köysirappujen ja heidän välissään seisoi pimeimmässä paikassa fransiskaanin tuima haamu. Hilkka syvälle silmien yli vedettynä, tirkisteli hän pimeyteen ja lähestyi heitä, aivankuin olisi huomannut heidät. Takamastossa riippui himmeä lyhty. Hän otti sen käteensä ja piti sitä päänsä yli valaistakseen heitä.

Mutta de Catinat ei ollut niitä miehiä, joitten kanssa sopi leikitellä. Hän oli ikänsä tottunut tekemään äkkiä päätöksensä ja toimimaan ripeästi. Pitikö tuon kostonhaluisen munkin päästä viime hetkessä hänen ja hänen vapautensa väliin? Se oli vaarallisen yritys. Hän työnsi Adelen syrjään maston suojaan, ja munkin tultua lähemmä hyökkäsi hän hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kaapuunsa. Mutta samassa valui toisen hilkka takaraivolle ja tuikean kirkonmiehen kasvojen sijasta näkikin de Catinat lyhdyn himmeässä valossa Efraim Savage'n vilkahtelevat harmaat silmät ja vakavat kasvot. Samalla hetkellä kohosi laidan yli toinenkin haamu ja kuumaverinen ranskalainen heittäytyi suunniltaan ilosta Amos Greenin syliin.

"Kaikki on järjestyksessä", sanoi nuori eränkävijä koettaessaan hieman hämillään vapautua toisen syleilystä. "Hän on meidän käsissämme veneen pohjalla, pukinnahkakinnas kurkussa."

"Kuka sitten?"

"Se mies, jonka kaapua kapteeni Savage kantaa. Hän tuli kimppuumme juuri kun menit vaimoasi noutamaan, mutta me toimitimme hänet kahdenkesken aivan vaarattomaksi. Onko rouvasi jo täällä?"

"Hän on tässä aivan."

"Sitte toimeen, niin pian kuin suinkin, sillä joku voi yllättää meidät."

Adele nostettiin laidan yli ja istutettiin koivuisen kanootin perään. Kolmen miehen irroittivat he tikapuut ja sitte laskeutui kukin köyttä myöten alukseen. Kaksi intiaania, jotka istuivat airoissa, työnsivät veneen loitommalle ja alkoivat soutaa virtaa ylöspäin ja muutamaa hetkeä myöhemmin näkyi St. Christophe'sta ainoastaan kaksi himmeästi tuikkivaa valoa,

"Ota airo, Amos, niin minä otan toisen", sanoi Efraim Savage riisuessaan munkinkaapua yltään. "Tunsin itseni turvallisemmaksi tässä, tuolla laivan kannella, mutta nyt se ei enää auta mitään. Luulen, että olisimme voineet sulkea luukut ja ottaa haltuumme koko laivan, messinkikanuunoineen päivineen, jos olisimme halunneet."

"Ja tulleet hirtetyiksi merirosvoina raakapuuhun seuraavana aamuna", virkkoi Amos. "Luulenpa, että teimme viisaimmin, kun otimme hunajan ja jätimme pesän paikalleen. Toivon, että olette hyvässä voinnissa, rouva."

"Olen kyllä, mutta minun on vaikeata käsittää, mitä on tapahtunut ja missä olemme.

"Niin on minunkin laitani", sanoi de Catinat.

"Ettekö sitte odottanut meitä takaisintuleviksi?"

"En osannut odottaa sitä, enkä tätä."

"Niin, mutta ettehän voineet ajatella, että olisimme jättäneet teidät noin vaan, sanaakaan virkkamatta."

"Tunnustan olleeni sydänjuuriani myöten pahoillani."

"Pelkäsin, että niin kävisi", sanoi Amos, "kun vilkaisin sinuun syrjäsilmin ja näin kuinka synkkänä seisoit katsellen lähtöämme. Mutta jos meidän olisi nähty keskustelevan ja neuvottelevan, niin olisivat he paikalla olleet selvillä tuumistamme. Nyt, sen sijaan, heillä ei ollut epäilyksen hiventäkään, paitsi tuolla miekkoisella tuolla veneen pohjalla."

"Miten sitte suoriuduitte kaikesta?"

"Me poistuimme aluksestamme eilen illalla ja pääsimme maihin Beaupre'n puolelle, hankimme sitte tämän kanootin ja pysyttelimme koko päivän piilossa. Tänä iltana pääsimme sitte teidän laivanne kylkeen ja minulle oli helppo herättää sinut, kun tiesin, missä makasit. Munkki oli vähällä turmella joko juonemme, mutta me panimme hänelle suukapulan ja pyöräytimme hänet laidan yli. Efraim puki ylleen hänen kauhtanansa, voidakseen vaaratta mennä auttamaan teitä, siltä olimme hieman peloissamme viivytyksen vuoksi."

"Ah, kyllä on ihanaa olla taas vapaudessa. Kuinka paljon olenkaan sinulle velkaa, Amos!"

"Joutavia, sinähän huolehdit minusta omassa maassasi, nyt pidän minä huolen sinusta täällä."

"Minne menemme nyt?"

"Niin, siinäpä se. Ei ole muuta kuin yksi ainoa tie, sillä meritse emme pääse etelään. Meidän täytyy kulkea maitse niin hyvin, kuin taidamme ja ennen iltaa täytyy meidän olla hyvän matkaa Quebec'in linnakkeesta, sillä mikäli kuulin on heille moninkerroin mieluisampaa saada vangituksi hugenotti kuin irokeesipäällikkö. Tottavie, en ymmärrä kuinka sellaista melua saatetaan pitää siitä, mitä joku ajattelee sielunsa pelastuksesta, vaikka onhan tässä vanha Efraim yhtä ankarana toisella puolella, jotenka kaikki sellainen hullutus ei näy olevan vain yhdellä puolella."

"Mitä sinä minusta puhut", kysyi merikarhu, höristäen korviaan nimeään mainittaessa.

"Sanoin vain että te olette sellainen jäykkä protestanttiukko."

"Niin olen, jumalan kiitos. Minun tunnuslauseeni onkin vapaus uskonasioissa, näetkös, lukuunottamatta kveekareita ja paavinuskolaisia ja — ja — en voi näet sietää, että Anne Hutchinson ja muut eukot kulkevat saarnailemassa ja muutenkin hulluttelevat."

Amos nauroi ja sanoi: "Kun kerran kaikkivaltias näkyy sietävän sen, niin mitäpä teidänkään maksaa panna sitä niin pahaksenne."

"Äh, sinä olet vielä nuori; tuskin lienevät korvantakaisesi kuivat. Odotahan kun tulet vanhemmaksi, niin tiedät enemmän. Ehkäpä minun vielä täytyy kuulla suustasi ystävällinen sana tuonkin likaisen sikiön puolesta", sanoi ukko Savage, survaisten veneenpohjalla makaavaa munkkia airontyvellä.

"Luulenpa, että hän onkin hyvä mies, ymmärryksensä mukaan."

"Sitte luulen minäkin, että hai on kiltti kala, tietysti ymmärryksensä mukaan. Ei poikani, älä koetakaan minun kanssani sotkea mustaa ja valkoista. Vaikka puhuisit leukasi sijoiltaan, niin et sittenkään saisi vastatuulta myötäiseksi muuttumaan. Annahan sieltä tupakkapussini ja tulukset, ehkäpä ystäväsi haluaa hieman verrytellä kangistuneita jäseniään aironvarressa." Koko yön he ponnistivat virtaa ylös, jännittäen kaikki hermonsa päästäkseen takaa-ajon mahdollisuudesta. Pysyttelemällä eteläisellä rannalla, siten välttäen voimakkaan keskivirran, kulkivat he nopeasti eteenpäin, sillä sekä Amos että de Catinat olivat kumpikin tottuneita soutajia ja molemmat intiaanit olivat pikemmin terästä kuin lihaa ja verta. Leveällä viralla vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota ainoastaan kanootin laitoihin lyövät laineet, yöhaukan kirkuna ja ketun terävä haukahdus häiritsivät. Kun aamu vihdoin koitti ja pimeys vaihtui huomaamatta hämäräksi, olivat he jo silmänkantamattomissa linnakkeesta ja kaukana ihmiskäden jäljistä. Neitseelliset metsät, ihmeellisessä, syksyisessä väriloistossaan, ulottuivat aivan veden rajaan molemmin puolin virtaa ja sen keskellä näkyi pieni saari, jota ympäröi keltainen hiekkavyö ja jonka keskellä loisti kirkas värileikki tulipunaisia kumipuita ja sumakkeja monivivahteisena rykelmänä.

"Olen kulkenut tästä ennenkin", sanoi de Catinat. "Muistan erikoisesti huomioni kiintyneen tuohon suureen läiskärunkoiseen vaahteraan, kun matkustin kuvernöörin kanssa Montrealiin. Se oli Frontenac'in aikana, jolloin kuningas oli ensimmäinen mies valtakunnassa ja piispa toinen."

Intiaanit, jotka kaiken aikaa olivat istuneet ilmeettöminä kuin puujumalat, höristivät korviaan äskeisen nimen kuullessaan.

"Veljeni puhui suuresta Onontio'sta", sanoi toinen heistä, vilkaisten taakseen. "Olemme kuunnelleet pahojen lintujen liverryksiä ja ne kertovat meille, että hän ei koskaan enää tule lastensa luo suuren veden yli."

"Hän on suuren valkoisen isän luona", vastasi de Catinat. "Olen itse nähnyt hänet suuren valkoisen isän neuvottelussa ja hän on varmasti palaava kansansa luo, jos se vaan häntä tarvitsee."

Intiaani pudisti paljaaksi ajeltua päätään.

"Kiimakuu on jo ohi, veljeni", sanoi hän, "ja ennenkuin munimiskuu on tullut, ei tämän virran seutuvilla ole ainoatakaan valkoista miestä, paitsi kivimuurien sisäpuolella.

"Miten niin? Olemme kuulleet niin vähän viime aikoina. Ovatko irokeesit niin tuimissa aikeissa?"

"Veljeni, he lupasivat syödä suuhunsa huronit ja missä ovat huronit nyt? He käänsivät kasvonsa erieläisiin ja missä ovat erieläiset nyt? He menivät länteen illinoiseja vastaan ja kuka voi enää löytää ainoatakaan illinoiskylää? He nostivat sotakirveensä andasteja vastaan ja heidän nimensä on pyyhitty pois maanpinnalta. Ja nyt ovat he tanssineet sellaisen sotatanssin ja laulaneet sellaisen sotalaulun, joka ei tiedä hyvää valkoisille veljilleni."

"Missä he sitten ovat?"

Intiaani heilautti kättään poikki läntisten ja eteläisten ilmojen.

"Missä niitä ei ole?" sanoi hän.

"Metsät rytisevät heidän askeleistaan. He ovat kuin tuli kuivassa ruohossa, niin nopeita ja peloittavia he ovat."

"Elämäni kautta", sanoi de Catinat, "jos ne pirut todella ovat kytkemättä, niin tarvitaan täällä vielä vanhaa Frontenac'ia, ellei muuta varten, niin ainakin ajamaan heidät virtaan pää edellä."

"Niin", sanoi Amos. "Näin hänet kerran kun minut vietiin hänen eteensä toisten kanssa, syytettyinä metsästämisestä, kuten hän sanoi, ranskalaisella alueella. Hänen leukansa loksahteli kuin näädänloukku ja hän katsoi meihin aivan kuin olisi halunnut päänahkamme säärystimikseen. Mutta huomasin selvästi, että hän oli päällikköainesta ja rohkea mies."

"Hän oli kirkon vihamies ja sielunvihollisen oikea käsi tässä maassa", kuului ääni kanootin pohjalta.

Se oli munkki, jonka oli onnistunut vapautua pukinnahkakintaasta ja vyöstä, joilla molemmat amerikkalaiset olivat kapuloineet hänen suunsa. Hän oli kohonnut ryntäilleen ja katseli seuruetta palavilla, mustilla silmillään.

"Hänen leuka-taklauksensa näkyy päässeen irtautumaan", sanoi merikapteeni. "Minäpä hieman kiristän sitä."

"Tokkohan, mitäpä me häntä enää kuljetamme mukanamme", sanoi Amos. "Hän on vain liikana painona meille, enkä ymmärrä mitä hyötyä meille enää on hänen seurastaan. Poistakaamme hänet kanootista."

"Niin, koetetaanpa painuuko hän vai pysyykö pinnalla", huusi Efraim innokkaana.

"Eihän toki, panemme hänet rannalle."

"Antaaksemme hänen joutua edellemme varoittamaan noita mustia piruja."

"Panemme hänet tuohon saareen."

"Se on hyvä. Huutakoon sieltä omiaan avuksi, kun sattuvat soutamaan ohi."

He soutivat saarelle ja laskivat munkin maihin. Tämä ei puhunut sanaakaan, vaan kirosi heidät katseellaan. He jättivät hänelle hieman korppuja ja jauhoja, jotta hän tulisi toimeen kunnes vapautuisi saarelta.

Kuljettuaan sitten erään virran tekemän mutkan eteenpäin laskivat he kanoottinsa maihin pienessä poukamassa, missä mustikan- ja karpalonvarret kasvoivat aina rantaan saakka ja missä nurmi oli valkoisenaan kukkasia. Siinä he levittivät vähäiset ruokatavaransa ja söivät aamiaisensa erinomaisella ruokahalulla, suunnitellen sen kuluessa matkansa jatkoa ja suuntaa.

Kolmaskymmenes luku.

SISÄMAAN VESIÄ.

He olivat verrattain hyvin varustautuneet matkaa varten. Gloucesterilaisen kolmimaston kapteeni, joka vei amerikkalaiset Quebec'in lahdesta, tunsi kapteeni Efraim Savage'n hyvin, kuten yleensä kaikki Uusenglannin rannikolla. Hän olikin senvuoksi hyväksynyt Efraim Savagen tekemän kolmen kuukauden velkasitoumuksen, niin korkeaa korkoa vastaan, kuin hän suinkin onnistui vanhalta merikarhulta nylkemään ja oli sitä vastaan antanut kolme erinomaista pyssyä, runsaan ammusvaraston ja kylliksi rahaa hänen muita tarpeitaan varten. Täten oli hän voinut vuokrata kanootin ja intiaanisoutajat sekä varustaa seurueensa lihalla ja korpuilla ainakin kymmeneksi päiväksi.

"On taas kuin hengittäisi vapaammin, tuntiessaan pyssyn tukin kädessään ja pihkan hajun sieraimissaan", sanoi Amos. "Tästä ei voi olla sataa virstaa enempää Albany'hin tai Senectady'iin, suoraan metsien halki."

"Niin, poikani, mutta miten jaksaa naisihminen kävellä sata virstaa tiettömiä metsiä. Siitä ei tule mitään. Parasta pitää vain vesi kölin alla ja luottaa Jumalaan."

"Siinä tapauksessa ei ole kuin yksi reitti mahdollinen. Meidän täytyy kulkea Richelieu-jokea aina Champlain ja St. Sacrament-järville saakka. Siellä olisimme jo lähellä Hudson-joen latvavesiä."

"Se on vaarallinen reitti", sanoi de Catinat, joka oli ymmärtänyt tovereittensa keskustelun, vaikkakaan ei voinut ottaa siihen osaa. "Meidän täytyisi siinä tapauksessa kulkea aivan Mohawk-intiaanien alueen rajamaita."

"Mutta luulen, että se on ainoa reitti, joka voi tulla kysymykseen."

"Ja minulla on hyvä ystävä Richelieu-joella, joka varmasti auttaisi meitä eteenpäin", sanoi de Catinat hymyillen. "Adele, olenhan kertonut sinulle Charles de la Noue'sta, Sainte Marie'n lääninherrasta?"

"Siitäkö, jota kutsuit Kanadan herttuaksi, Amory?"

"Juuri hänestä. Hänen läänityksensä sijaitsee Richelieu'n äärillä, hieman etelään St. Louis'n linnoituksesta, ja olen varma siitä, että hän jouduttaisi matkaamme."

"Hyvä", huudahti Amos, "jos meillä on siellä ystäviä, niin käy meidän hyvin. Se ratkaisee koko asian, me pysyttelemme siis virralla. Lähtekäämme heti sitten, sillä tuo munkki koettaa varmasti parhaansa, saadakseen meidät satimeen."

Pieni matkue ahersi sitten kokonaisen viikon mahtavaa vesireittiä ylös, pysytellen yhä eteläisellä rannalla, missä oli vähemmän asutusta. Molemmin puolin virtaa kasvoi metsä tiheänä, ainoastaan siellä täällä näkyi kapeita, viljeltyjä kaistaleita, joilla keltainen sänki ilmaisi vehnän kasvaneen. Adele katseli mielenkiinnolla puutaloja, ulkonevine yläkertoineen ja jykeviä kivestä rakennettuja lääniherrojen kartanoita sekä joka satamassa olevia myllyjä, jotka, paitsi varsinaista tehtäväänsä viljan jauhajina, tarjosivat ampuma-aukoilla varustetun turvapaikan ympäristössä asuville hyökkäyksen sattuessa. Hirvittävä kokemus oli kanadalaisille opettanut, mikä englantilaisten siirtolaisten vielä oli opittava, että nimittäin oli täydellistä mielettömyyttä sijoittaa muista eristetyn, yksinäisen maatalon keskelle aukeita viljelyksiä.

Kanadalaiset sen sijaan raivasivat viljelyksensä säteettäin kyläkunnasta, sotilaallisia näkökohtia silmälläpitäen siten, että puolustus kävi mahdolliseksi kaikilla tahoilla ja keskittyi lopullisesti kiviseen läänityskartanoon. Nyt saattoikin joka mäellä ja vuorella nähdä vartijan kivääri kädessä, sillä joka paikassa tiedettiin, että irokeesien päänahkapartiot olivat liikkeellä, eikä koskaan voinut arvata, mistäpäin hyökkäys tapahtui, paitsi että se säännöllisesti tapahtui heikoimmin varustetulta kohdalta.

Kulkipa matkustaja tähän aikaan millä puolen maata hyvänsä, St Lawrence'illa tai läntisellä järvialueella, Missisipin rantamilla tai etelässä cherokeesien ja creekien asuinmailla, niin tapasi hän joka paikassa asukkaat pelonalaisessa odotuksessa ja aina samasta syystä. Irokeesit, kuten heitä ranskalaiset nimittivät, eli viiden kansan yhtymä, kuten he itse itseään kutsuivat, olivat nimittäin ainaisena uhkana koko mannermaalle. Heidän yhteenliittymisensä oli sangen luonnollinen, sillä he kuuluivat samaan heimoon ja puhuivat samaa kieltä ja kaikki yritykset saada heidät hajalle olivat olleet turhia. Mohawk'it, cayua't, onondaga't, oneidat ja seneca't olivat kukin ylpeitä totemeistaan ja päälliköistään, mutta sodan sattuessa olivat he irokeeseja ja yhden heimon vihollinen oli kaikkien muittenkin vihollinen. Heidän lukumääränsä ei ollut suuri, sillä he eivät koskaan pystyneet nostattamaan kahtatuhatta sotilasta enempää ja heidän maa-alansakin oli sangen rajoitettu, sillä heidän kylänsä sijaitsivat hajallaan Champlain- ja Ontario-järvien välissä. Mutta he olivat yksimielisiä ja ovelia, he olivat urhoollisia ja tarmokkaita ja hyökkäsivät silmittömästi. Eläen keskellä muita heimoja, iskivät he vuoroon kunkin kimppuun, eivätkä koskaan tyytyneet ainoastaan lannistamaan vastustajansa, vaan hävittivät heidät kokonaan olemattomiin, samalla pitäen kurissa muita valtioviisaudellaan. Sotiminen oli heidän työnään ja julmuudet heidän huvinaan. Siten olivat he nujertaneet kansan toisensa jälkeen, kunnes noin tuhannen neliöpeninkulman alalla ei ollut olemassa ainoatakaan heimoa, paitsi mitä he armosta olivat jättäneet henkiin. He olivat pyyhkäisseet kokonaan maanpinnalta huronit, lähetysasemineen päivineen, hirveässä verilöylyssä. Samoin oli käynyt luoteisten heimojen, kunnes jo kaukana asuvat sac'it ja foks'it vapisivat heidän nimeään mainittaessa. He olivat puhdistaneet kaikki läntiset alueet, kunnes he tulivat kosketuksiin sukulaistensa, Sioux-intiaanien kanssa, jotka vallitsivat suuria lännen lakeuksia. Uusenglannin intiaanit idässä ja shawnee't ja delaware't etelässä maksoivat heille sotaveroa ja kauhu heidän aseitaan kohtaan oli jo levinnyt Marylandin ja Virginian rintamaille saakka. Tuskin koskaan lienee ihmiskunnan historiassa niin pieni joukko vallinnut niin laajaa aluetta ja niin kauan.

Puolisen vuosisataa olivat nämä heimot kantaneet vihaa ranskalaisia kohtaan, aina siitä saakka, kun Champlain muutamien seuralaistensa kera oli ottanut osaa taisteluihin heidän vihollistensa puolella. Kaikkina näinä vuosina olivat he lymyilleet metsäkylissään ja silloin tällöin ryhtyneet väkivaltaisuuksiin syrjäisemmillä seuduilla, mutta parhaasta päästä odottaneet oikeata hetkeä lyödäkseen. Ja nyt heistä näytti tuo hetki tulleen. He olivat hävittäneet kaikki ne heimot, jotka ehkä olisivat saattaneet yhtyä heidän valkoihoisiin vihollisiinsa. Toiset he taas olivat eristäneet. He olivat myös hankkineet itselleen hyviä ampuma-aseita ja runsaasti ampumatarpeita, joita he olivat saaneet saksalaisilta ja New Yorkin englantilaisilta.

Ranskalaisten pitkä siirtokunta oli miltei avutonna heidän edessään. He olivat kokoontuneina metsissä, kuten koirat ketjussa odottaen, että heidän päällikkönsä veisivät heidät rynnäkköön tulisoihdut ja sotakirveet koholla.

Sellainen oli tilanne, kun pieni pakolaisjoukko meloi virtaa ylös, etsien ainoata tietään rauhaan ja vapauteen. He tiesivät hyvinkin, että se oli vaarallinen. Pitkin Richelieu-jokea oli ranskalaisilla etuvartioita ja paalulaitoksia, sillä kun läänityslaitos ulotettiin Kanadaan, saivat kaikki syntyperäiset aatelismiehet läänityksensä sellaisilla ehdoilla, jotka parhaiten edistäisivät siirtokuntaa. Kukin lääniherra maanvuokralais-alaisineen, tottuneina aseiden käyttöön, muodosti sotilaallisen voiman, aivan samaan tapaan kuin keskiajallakin, saaden vuokralainen maapalstansa viljeltäväkseen ehdolla, että saapui kutsuttaessa aseisiin. Siksi oli myöskin vanhoja upseereja Carignan'in rykmentistä sijoitettu pitkin Richelieu-jokea, joka juoksee suorakulmaisesi St. Lawrence-virrasta mohawk'ien maata kohti. Paaluvarustukset saattoivat tietenkin hyvin pitää puoliaan, mutta pieni pakolaisjoukko oli alituisessa hengen vaarassa kulkiessaan asemalta toiselle. Tosin eivät irokeesit olleet sotajalalla englantilaisten kanssa, mutta sotapolulla ollessaan he tuskin olisivat tehneet eroa ranskalaisen ja englantilaisen välillä, joten Amos Green ja kapteeni Efraim vastoin tahtoaankin olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi, kuin heidän molemmat ranskalaiset toverinsakin.

Noustessaan St. Lawrence-virtaa, kohtasivat he monta vastaantulevaa kanoottia. Yhdessä kulki jokin upseeri tai virkamies matkalla Montrealista tai Kolmivirralta, toisessa tuli kuormallinen turkiksia, intiaanin tai eränkävijän kuljettamana, Eurooppaan vietäviksi. Joskus näki myös kanootissa auringon paahtaman, harmaatukkaisen miehen, joka kauhtuneessa, mustassa mekossaan souti rannalta toiselle, pysähtyen matkallaan jokaiseen intiaanimajaan. Jos Kanadan kirkolliset asiat olivat huonolla kannalla, niin ei se ainakaan ollut tällaisten kyläpappien syytä, jotka ahersivat ja kuluttivat koko elämänsä tuomalla toivon ja lohdutuksen sanomaa ja vieläpä hitusen sievempiä elämäntapojakin kaikille noissa rannattomissa erämaissa. Useinkin näytti siltä kuin tulijat mielellään olisivat antautuneet puheisiin pakolaisten kanssa, mutta he vain meloivat eteenpäin välittämättä heidän merkinannoistaan ja huudoistaan. Takaapäin ei heitä kukaan saavuttanut, sillä he kulkivat aikaisesta aamusta myöhäiseen yöhön. He vetivät aluksensa maalle yöpyessään ja sytyttivät nuotion kuivista puista, sillä saapuva talvi rupesi jo näyttämään tapojaan.

Nuoren ranskattaren ihmettelevä huomio ei kääntynyt ainoastaan virran rantamilla oleviin asumuksiin ja niitten asukkaisiin. Hänen miehensä ja Amos Green tekivät parhaansa opettaakseen häntä havaitsemaan myöskin mahtavien metsämaitten elämää, ja heidän kiertäessään matalikon tai niemekkeen huomauttivat he hänelle tuhansista seikoista, joita hän ei omin aistimin koskaan olisi havainnut. Milloin koski se pörröpäistä pesukarhua, joka kurkisteli puunhalkeamasta, milloin taasen tiheän viidakon alla uiskentelevaa saukkoa, jonka suussa kiilsi vastapyydetty kala. Välistä osoittivat he hänelle villikissaa, joka hiipien oksaa pitkin, tähysteli häijyillä, keltaisilla silmillään toisessa päässä leikittelevää oravaa tai kanadalaista villisikaa, joka rytisten ja rymyten raivasi tietään palsami- ja mustikkavarsien seassa. Hän oppi tuntemaan nuoren kotkan eloisan, terävän huudon, kertun kutsuvan äänen, sen siivenlyönnit lehvistössä ja kissalinnun pitkäveteisen nau'unnan. Mahtavan virran sinisellä kalvolla soutaessaan, luonnon suloisen soiton kuuluessa rannoilta ja kaikkien värivivahdusten, mitä taiteilija konsanaan saattaisi keksiä, tarjoutuessa hänen silmälleen nähtäviksi, palasi hymy taas hänen huulilleen ja hänen poskensa saivat sellaisen terveyttä uhkuvan punan, jota Ranska ei koskaan ollut pystynyt antamaan niille. De Catinat huomasi ilokseen muutoksen, mutta Adelen mukanaolo huolestutti häntä rajattomasti, sillä hän tiesi, että vaikka luonto olikin tehnyt metsät taivaaksi, oli ihminen muuttanut ne helvetiksi ja että nimeämättömät kauhut väijyivät kuihtuvien lehtien ja metsänkukkien kauneuden alla. Usein, maatessaan öisin hiipuvan nuotion ääressä kuusenoksavuoteellaan ja katsellessaan hentoa huopapeittoon kääriytynyttä ja rauhan unta nukkuvaa olentoa vierellään, tunsi hän, ettei hänellä ollut oikeutta asettaa häntä sellaisille vaaroille alttiiksi ja päätti hän seuraavana aamuna kääntyä takasin ja palata Quebeciin, odottakoon heitä siellä sitten mikä kohtalo hyvänsä. Mutta päivän koittaessa palasi hänen mieleensä taas nöyryytys, surullinen kotimatka ja ehkä ainainen ero kaleerilaivassa ja vankilassa, ja se sai hänet yhä uudelleen purkamaan päätöksensä.

Seitsemäntenä päivänä lepäsivät he ainoastaan muutaman penikulman päässä Richelieu-joen suusta, jonne de Saurel oli rakentanut laajan paaluvarustuksen, Richelieu'n linnakkeen. Tämän sivuutettuaan ei heillä enää olisi pitkä matka de Catinat'n ylimyksellisen ystävän luo, jonka he varmasti uskoivat auttavan heitä matkan jatkamisessa. He olivat viettäneet yönsä pienellä, keskellä virtaa olevalla saarella ja olivat juuri työntämässä kanoottiaan vesille taas, kun Efraim Savage päästi epäselvän kurkkuäänen ja osoitti virralle päin. Suuri kanootti oli tulossa heidän suuntaansa sellaista kyytiä, kuin olisi sitä ollut soutamassa tusina käsivarsia. Keulassa istui mustapukuinen mies joka kumartui eteenpäin joka aironvedolla, aivankuin hänelle olisi ollut äärettömän tärkeää päästä eteenpäin. Pitkältäkään matkalta ei voinut erehtyä hänen suhteensa. Se oli sama uskonvimmainen munkki, jonka he olivat jättäneet saareen.

Piiloutuneina pensaikkoon odottivat pakolaiset siksi, kunnes heidän takaa-ajajansa olivat menneet heidän ohitseen ja kadonneet virran mutkaan. Sitten katsoivat he toisiinsa hölmistyneinä.

"Olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme paiskanneet hänet veteen tai ottaneet hänet painolastiksemme", sanoi Efraim. "Hän on nyt meidän edellämme ja laskettaa täysin purjein."

"Niin, takaisinpäin emme missään tapauksessa voi lähteä, huomautti
Amos.

"Mitenkäpä voisimme mennä eteenpäinkään", sanoi de Catinat, epätoivoisena. "Tuo kostonhimoinen piru jättää sanan linnoitukseen ja kaikkiin muihin paikkoihin matkan varrella. Hän on varmaankin käynyt Quebecissä, sillä kanootti oli kuvernöörin oma ja se kulkee miltei puolta nopeammin kuin meidän."

"Annahan kun tuumin", sanoi Amos, istuen kaatuneen vaahteran rungolla, pää vaipuneena käsien väliin.

"Niin", sanoi hän sitte, "ellei ole hyvä mennä taaksepäin ja ehkä vielä pahempi mennä eteenpäin, niin on jälellä vain yksi mahdollisuus ja se on, lähteä sivullepäin. Niin se on Efraim, vai mitä?"

"Niin, poikani, ellet pääse vastatuuleen, on sinun laskettava laitatuuleen. Minusta vain näyttää siltä, kuin olisi kareja keulan kummallakin puolen."

"Emme voi lähteä pohjoiseen, siis on meidän mentävä etelään."

"Ja jättää kanootti?"

"Se on ainoa mahdollisuus. Me voimme oikaista metsän läpi ja tulla lähelle ystäväsi taloa Richelieu-joella. Siten eksytämme munkin jäljiltämme eikä meillä ole hänestä sen enempää huolta, jos hän pysyttelee St. Lawrence-joella."

"Muu ei auta", virkkoi Efraim surullisena. "Tapanani ei ole ollut kulkea maitse silloin, kun olen voinut kulkea vesitse, enkä ole käynyt sylenkään vertaa metsässä sitte kuningas Filipin käynnin alusmaissaan, jotenka sinun, Amos, täytyy määrätä suunta ja pitää perää suoraan."

"Matka ei ole varsin pitkä eikä se kestä kauan. Lähtekäämme tuonne etelärannalle, jotta pääsemme matkaan. Jos vaimosi väsyy, de Catinat, niin kannamme häntä vuoroon."

"Oh, ette uskokaan, kuinka hyvä kulkija olen. Näin ihanassa ilmastossahan voi kävellä vaikka loppumattomiin."

"Lähdemme sitten virran poikki."

Pian olivat he toisella puolella ja kävivät maihin metsän reunaan. Siinä he jakoivat pyssyt ja ampumatarpeet tasan kullekin, samoin ruokavarat ja vähäiset kantamuksensa. Maksettuaan sitte intiaaneille ja neuvottuaan heitä olemaan puhumatta mitään heidän matkasuunnastaan, käänsivät he selkänsä virralle ja painuivat metsän hiljaisuuteen.

Yhdesneljättä luku.

PÄÄNAHATON MIES.

Koko päivän kävelivät he eteenpäin kulkien perättäin siten, että Amos astui edellä, sitten seurasi merikapteeni ja hänen jälessään nuori rouva ja viimeisenä jonossa de Catinat.

Nuori eränkävijä eteni varovaisesti nähden ja kuullen paljon sellaista, joka jäi kokonaan toisten huomiokyvyn ulkopuolelle. Vähäväliä hän seisahtui ja tutki tarkoin lehtiä ja oksia, sammalia ja maata. Heidän matkansa kulki enimmäkseen korkean havumetsän keskellä olevia metsänaukioita, joilla kasvoi rehevä nurmi ja joille syksyiset asterit ja euforbiat antoivat monivärisen loisteen. Välistä sulkivat kuitenkin mahtavat puunrungot heiltä miltei kokonaan tien ja heidän täytyi hapuilla puolihämärässä ja raivata tiensä tiheitten ja sotkuisten viidakkojen läpi. Äkkiä saattoivat puut kadota heidän edestään ja heidän täytyi kiertää laajoja rämeitä, joilla kasvoi villiriisi ja siellä täällä ryhmä pensasmaisia leppiä tai oli heidän kaarrettava hiljainen salojärvi, jonka tummansinisellä pinnalla kareili ympärillä kasvavien puitten komeat varjot, kuvastuen punaisessa ja keltaisessa loistossaan kuten peilissä.

Usein joutuivat he puroillekin, joista toiset, joissa taimen hyppeli ja kalasääski kalasteli, olivat kirkasvetisiä ja ryöppyileviä, kun taas toiset juoksivat myrkyllisistä soista ja olivat tummavetisiä ja joiden poikki heidän oli polviaan myöten kahlattava ja kannettava Adelea käsivarsillaan. Koko päivän he siten kulkivat, näkemättä ainoatakaan ihmistä.

Mutta vaikka siellä ei ihmisiä ollutkaan, ei siellä silti elämää puuttunut. Heidän ympärillään kuului surinaa ja liverrystä ja kaakatusta, soilta ja puroilta, pensaikoista ja puunlatvoista. Milloin näkivät he hirven ruskean kyljen puitten lomista, milloin taas mäyrän, joka puikahti koloonsa heidän lähestyessään. Kerran he tapasivat karhun jäljet pehmeässä maassa ja kerran löysi Amos pensaikosta hirven sarven, jonka sen omistaja kuukausi sitten oli siihen pudottanut. Somat punaruskeat oravat hyppelivät heidän päittensä yläpuolella ja joka tammesta kuului monikymmeninen kuoro, joka viserteli sen lehvistön suojassa. Järvien rantamia kiertäessään näkivät he kurkien levittelevän siipiään ja villihanhien lumiaurana lähtevän muuttoretkelleen, tai kuulivat he koskelon väräjävällä äänellään valittavan.

Sinä iltana yöpyivät he metsässä ja Amos viritti nuotion tiheään viidakkoon, josta valkeaa ei voinut erottaa kuin muutaman askeleen päähän. Päivällä oli hieman satanut, mutta erämiehen koetulla taidolla teki hän kaksi pientä majaa jalavista ja lehmuksen kuoresta, toisen ranskalaisille pakolaisille ja toisen Efraimia ja itseään varten. Hän oli ampunut villihanhen ja siitä ja jäljelläolevista korpuista valmisti hän sekä illallisen että aamiaisen. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan saapuivat he pienelle metsäaukiolle, jonka keskellä oli hiiltyneitä puita nuotion jäleltä. Amos kulutti sen ääressä puoli tuntia, lukiessaan mitä sen ympärillä olevat tikut, jätteet ja maaperä taisivat kertoa. Jatkaessaan matkaansa, selitti hän seuralaisilleen, että siinä oli ollut nuotio kolme viikkoa sitten, että yksi valkoihoinen ja kaksi intiaania, matkalla lännestä itään, olivat siinä majailleet ja että toinen intiaaneista oli nainen. Jälkiäkään muista kanssakuolevaisista eivät he matkallaan nähneet, ennenkin Amos myöhään iltapäivällä äkkiä pysähtyi keskellä tiheää lehtoa ja nosti kätensä korvalleen.

"Kuulkaa!" sanoi hän.

"En kuule mitään", sanoi Efraim.

"En minäkään", lisäsi de Catinat.

"Ah, mutta minä kuulen", huudahti Adele ihastuneena. "Se on kello ja se soi samaan aikaan kuin kaikki kellot Pariisissakin soivat!"

"Te olette oikeassa, rouva, he kutsuvat sitä iltasoitoksi."

"Ah, niin, nyt kuulen minäkin sen", huudahti de Catinat. "Lintujen liverrykseltä en äsken kuullut sitä. Mutta mistä saattaa kello kuulua keskellä kanadalaista aarniometsää?"

"Me olemme lähellä Richelieu'n siirtolaa. Sen täytyy olla linnoituksen kappelin kello."

"St. Louis'in linnoitus! Sitten emme ole kaukana ystäväni kartanosta."

"Siinä tapauksessa ehkä nukumme siellä ensi yön, jos luulet että hän todella on luotettava."

"Varmasti. Hän on omituinen mies, jolla on omat tapansa mutta uskoisin hänen haltuunsa vaikka elämäni."

"Hyvä. Suuntaamme kulkumme etelään linnoituksesta, niin tulemme suoraan hänen maatilalleen. Mutta jokin säikyttelee tuolla lintuja yöpuultaan. Ah, kuulen ihmisaskeleita! Painautukaa tuonne pensaikon suojaan, kunnes näemme kuka niin rohkeasti astuu metsissä."

He piiloutuivat kaikki neljä tiheikköön ja tähystelivät runkojen lomitse sinnepäin, minne Amoksen katse suuntautui.

Pitkän aikaa oli erämiehen herkän korvan kuulema ääni heille arvoituksena, mutta vihdoin kuulivat hekin kuivien oksien risahduksia metsästä. Hetkistä myöhemmin astui näkyviin mies, jonka ulkonäkö oli niin outo ja ympäristöön sopimaton, että yksin Amoskin katseli häntä ihmetyksellä.

Hän oli hyvin pieni ja niin tumma ja ahavoittunut, että häntä hyvinkin olisi voinut pitää intiaanina, ellei hänen käyntitapansa ja vaatetuksensa olisi puhunut aivan toista. Hänellä oli päässään reunoistaan kulunut leveälierinen lakki, joka oli siinä määrin kauhtunut, että oli mahdotonta saada selvää sen alkuperäisestä väristä. Hänen vaatteensa olivat nahasta ja niin väljät ja huonosti tehdyt, että ne vallan riippuivat hänen laihoilla jäsenillään. Jaloissaan oli hänellä ratsumiehen saappaat, jotka olivat yhtä kuluneet ja tahraiset kuin hänen muukin ruumiinverhonsa. Selässään kantoi hän suurta kangasmyttyä, josta pisti esiin kaksi pitkää keppiä ja kummassakin kainalossaan kantoi hän suurta nelikulmaista esinettä, jotka näyttivät jonkinlaisilta maalauksilta.

"Hän ei ole intiaani", kuiskasi Amos, "eikä erämieskään. Ikänäni en ole moista kuvatusta nähnyt."

"Hän ei ole matkustaja, ei sotilas eikä metsämieskään", sanoi de
Catinat.

"Minusta näyttää, kuin hän olisi sitonut suurmaston selkäänsä ja kantaisi etu- ja suurpurjetta kainalossaan", irvisteli kapteeni Efraim.

"Hänellä ei näy olevan tovereita, joten voimme huoletta ilmaista itsemme."

Heidän kohoutuessaan piilostaan huomasikin vieras heidät. Mutta, sensijaan, että hän olisi näyttänyt levottomalta, joutuessaan äkkiä ventovieraitten keskelle synkässä metsässä ja tällaiseen aikaan, muutti hän heti suuntaansa ja tuli heitä kohti. Juuri kun hän astui metsän aukiolle, kumahti taas äskeinen kello ja heti otti hän lakkinsa päästään ja taivutti päänsä rukoukseen.

Näky, joka silloin tarjoutui heille, sai heidät kaikki huudahtamaan kauhusta.

Mieheltä näytti puuttuvan kokonaan pään yläosa. Ei jälkeäkään tukasta, eikä edes valkeasta päännahastakaan, vaan sen sijaan hirvittävästi käpristynyt pinta, jota ympäröi otsan yläosassa ja korvien yläpuolella selvä punainen viiva.

"Herran nimessä!" huudahti Amos. "Häneltähän on otettu päänahka!"

"Hyvä Jumala!" sanoi de Catinat, "katsokaa hänen käsiään."

Hän oli kohottanut kätensä rukoillessaan ja pari kolme tynkää näkyi entisillä sormien sijoilla.

"Olen kyllä nähnyt monenlaisia ja merkillisiäkin kokkakoristeita, mutta tuollaista ei vielä ole tullut vastaani", sanoi Efraim.

Hänen kasvonsa olivatkin aivan erikoiset. Hän olisi voinut olla minkä ikäinen hyvänsä ja kuulua mihinkä kansakuntaan tahansa, sillä hänen kasvonpiirteensä olivat siinä määrin runnellut, etteivät ne voineet ilmaista kerrassaan mitään. Toinen silmäluomi oli aivan kurttuinen ja sisäänpainunut, joten helposti arvasi, että itse silmä oli poissa. Toinen silmä loisti siitä huolimatta ihmeen iloisena ja ystävällisenä, kuin konsanaan erikoisella onnen suosikilla. Hänen kasvonsa olivat täynnä omituisia ruskahtavia läikkiä, jotka olivat inhoittavan näköisiä ja hänen nenänsä oli katkaistu ja muutenkin arpia täynnä. Mutta huolimatta kauhistuttavasta ulkomuodostaan, oli hänen olennossaan jotakin niin jaloa, hänen päänsä asennossa ja hänen ilmeissään niin hienoa, että yksin tympeä puritaanikin sitä hätkähti. Outo kulkija oli kuin ihana kukkanen, joka vielä särjettynäkin tuoksuu hyvälle.

"Hyvää iltaa, lapseni", sanoi muukalainen, ottaen maalaukset kainaloonsa ja lähestyen heitä. "Otaksun että olette linnoituksesta, vaikka saanen ehkä huomauttaa, että metsät eivät ole luotettavia kävelypaikkoja naisille tähän aikaan."

"Olemme matkalla Charles de la Noue'n maakartanoon", sanoi de Catinat, "ja toivomme pian pääsevämme turvaan. Mutta minua surettaa, nähdessäni, kuinka hirvittävästi teitä on pahoinpidetty."

"Ah, olette siis huomanneet pikku vahinkoni! He eivät parempaa tiedä, ihmisparat. He ovat vain pahankurisia lapsia — ilomielisiä, mutta pahankurisia. Mutta on aivan naurettavaa, että syntisen ihmisruumiin aina pitää olla taakkana vapaalle hengelle. Tässä olisin nyt minäkin täynnä intoa jatkamaan matkaa, mutta täytyy vaan istuutua tuohon tukille lepäämään, sillä nuo veitikat räjähdyttivät hieman pohjelihaksiani pienemmiksi."

"Hyvä Jumala, räjähdyttivät pohkeenne! Senkin pirut!"

"Niin, niin, mutta ei niitä käy moittiminen. Eihän toki, se olisi sydämetöntä. He ovat tietämättömiä raukkoja ja pimeyden ruhtinas heitä johtaa. He upottivat vain pieniä panoksia ruutia pohjelihaksiini ja räjähdyttivät ne sitten ja se teki minut hieman huonommaksi kulkijaksi, vaikka en ennenkään ollut erittäin joutuisa. Tours'issa koulua käydessäni kutsuivat toverini minua aina madoksi, niin, ja sittemmin seminaarissa sain yhä pitää saman nimen."

"Kuka olette sitte, sir ja kuka teitä on noin pahoinpidellyt?"

"Oh, olen kovin vähäpätöinen henkilö. Nimeni on Ignatius Morat ja kuulun jesuiittojen seuraan ja mitä minun pahoinpitelijöihini tulee, niin, jos olette lähetetyt lähetystyöhön irokeesien joukkoon, niin tässä näette, mikä teitä siellä odottaa, mutta minulla ei ole valittamisen syytä. Hyväinen aika, hehän ovat kohdelleet minua paljon paremmin kuin isä Jogues'ta tai isä Brebceut'ia ja monia muita, joita voisin mainita. Niin, niin, minulla oli niin varma toivo saada kuolla marttyyrinä, varsinkin kun he keksivät, että tukkalaitteeni oli liian iso, kuten he leikillisesti sanoivat. Mutta, otaksun, etten ollut kyllin ansiokas sitä saamaan, niin, tiedänhän, etten todella olekaan sitä, joten kaikki päättyi vain pieneen kovakätisyyteen."

"Minne olette menossa sitten?" kysyi Amos, joka ihmetyksellä oli kuunnellut miehen puhetta.

"Aijon Quebeciin. Te näette kuinka hyödytön olento olen, jotenka minun täytyy ensin käydä piispan puheilla, ennenkuin pystyn mitään hyvää aikaansaamaan."

"Tarkoitatte kai, että aijotte jättää lähetystoimenne piispan huomaan?" kysyi de Catinat.

"Eihän toki. Sen tekisin kyllä, jos itse saisin päättää siitä, sillä on vallan uskomatonta, millainen pelkuri olen. Te ette voi uskoa mahdolliseksi että Herran palvelija saattaisi olla niin peloissaan, kuin minä joskus olen. Tulen näkeminenkin saattaa koko ruumiini vapisemaan sen jälkeen, kun kävin läpi tulikokeen, jossa he käyttävät palavia tervastikkuja ja josta nuo rumat jäljet ovat jääneet kasvoihini. Järjestön määräyksiä täytyy noudattaa, eikä yksikään sen jäsenistä jätä työmaataan vähäpätöisten syitten vuoksi. Mutta pyhä kirkkomme ei salli, että rampa mies toimittaa sen uskonnollisia menoja, jotenka jään entistäkin hyödyttömämmäksi, kunnes olen saanut piispalta erikoisen luvan niiden toimittamiseen tällaisenakin."

"Ja mitä sitte aijotte tehdä?"

"Oh, no tietysti lähden takaisin lammaslaumani luo."

"Irokeesienkö luo?"

"Siellä on työpaikkani."

"Amos", virkkoi de Catinat. "Olen viettänyt elämäni rohkeitten miesten parissa, mutta luulenpa, että tämä on rohkein kaikista, joita olen tavannut!"

"Varmasti", sanoi Amos. "Minäkin olen nähnyt monta kunnon miestä, mutta en luule, että niistä yksikään on ollut tämän veroinen. Olette väsynyt, isä. Ettekö haluaisi vähän kylmää hanhea ja täällä olisi ehkä vielä tilkka konjakkiakin matissani?"

"Ei toki, poikani, jos nautin muuta kuin aivan yksinkertaisinta ravintoa, niin tekee se minut niin laiskaksi, että minusta todella tulee 'laiskamato'."

"Mutta teillähän ei ole pyssyä eikä muonaa, kuinka tulette toimeen oikeastaan?"

"Oh, hyvä Jumala on yllin kyllin varannut näihin metsiin ravintoa sellaiselle matkamiehelle, joka ei uskalla syödä liian paljon. Olen saanut aivan kyllikseni villejä luumuja ja viinirypäleitä, pähkinöitä ja karpaloita ja vastikään söin aimo annoksen maksaruohoja tuolla kalliolla."

Erämies irvisteli pahasti noita herkkuja mainittaessa.

"Yhtä kernaasti söisin kulhollisen liimaa", sanoi hän, "mutta mitä te selässänne kannatte?"

"Se on kirkkoni. Ah, minullahan on kaikki tarvittavat esineet siinä, teltta, alttari ja messukaapu. En uskalla ilman lupaa viettää jumalanpalvelusta, mutta varmastikin tuo vanha mies on papiksi vihitty ja toimittaa mielellään pyhän toimituksen ennenkuin eroomme."

Amos tulkitsi veitikka silmässä ehdotuksen Efraimille, mutta tämä puristi suuret kätensä nyrkkiin ja mutisi jotakin paavilaisuuden suolattomasta lihakeitosta.

De Catinat ehätti vastaamaan, että he kaikki olivat maallikoita ja että heidän täytyi kiiruusti jatkaa matkaansa, jos tahtoivat päästä perille ennen pimeän tuloa.

"Olette oikeassa, poikani", virkkoi pieni jesuiitta. "Nuo poloiset ihmiset ovat jo lähteneet kylistään ja muutaman päivän kuluttua niitä on metsä täynnä, vaikka luulen ettei niistä vielä yksikään ole tullut Richelieu-joen poikki. Minulla olisi kuitenkin eräs asia, jonka pyytäisin teitä toimittamaan."

"Mikä asia se on?"

"Pyytäisin teitä muistamaan, että jätin isä Lambervilleile Onondaga'ssa tekemäni irokeesiläis-ranskalaisen sanakirjan. Hänelle jätin myös selontekoni suurten järvien luona olevasta kuparilöydöstä, jonka tein pari vuotta sitte siellä käydessäni ja vielä kojeeni, joka näyttää pohjoisen taivaan tähtien kuukautiset asemat tältä leveysasteelta katsottuina.

"Jos näet isä Lamberville'en tai minun kävisi hullusti jotenkin, me näet emme juuri elä kauan lähetystyössä irokeesien keskuudessa, niin olisi hyvä, että joku edes saisi jotakin hyötyä työstäni."

"Kerron sen ystävälleni tänä iltana. Mutta mitä nuo suuret maalaukset ovat, isä ja miksi kannatte niitä metsissä mukananne?" Hän käänteli niitä puhuessaan ja koko seurue kerääntyi niiden ääreen, katsellen niitä ihmeissään.

Ne olivat karkeatekoisia, mauttoman kirjavasti väritettyjä töherryksiä. Toisessa oli kuvattu punainen mies, joka rauhallisesti nojasi, kuten näytti, vuoristojonoa vasten, pitäen jotakin soittokonetta kädessään, kruunu päässä ja suu autuaassa hymyssä. Toisessa taas oli samanlainen mies, huutaen täyttä kurkkua, puolen tusinan samanvärisen miehen ympäröimänä, jotka löivät häntä seipäillä ja pistelivät peitsillä.

"Ne kuvaavat pelastettua ja tuomittua sielua", selitti isä Ignatius, katsellen maalauksiaan silminnähtävällä tyydytyksellä.

"Nuo ovat pilviä, joilla autuas mies lepää, nauttien taivaan ihanista iloista. Se on hyvin tehty, tuo kuva, mutta sillä ei ole oikein tehokasta vaikutusta, kun siitä puuttuu majava ja tupakkapiippu. Huomaatte ettei heillä ole paljon järkeä, ihmisparoilla, jotenka meidän on heitä opetettava varsin kouraantuntuvasti. Tuo toinen on parempi. Se on jo saanut monta vaimoa kääntymään ja miehetkin ovat sitä säikähtäneet. Kun keväällä taas palaan, niin en tuokaan enää tuota autuasta miestä ensinkään, vaan tuon viisi kadotettua sielua, yhden kullekin kansalle. Meidän täytyy taistella saatanaa vastaan sellaisilla aseilla, kuin vain keksimme, nähkääs. Ja nyt, lapseni, jos teidän täytyy lähteä, niin antakaa minun ensin siunata teidät."

Silloin tapahtui vallan ihmeitä, sillä tuon miehen sielun ylevä kauneus kohosi yläpuolelle kaiken lahkolaiskurjuuden ja protestantit polvistuivat maahan ja yksin vanha Efraimkin huomasi sydämensä sulavan ja kuunteli pää kumarassa raajarikon ja puolisokean muukalaisen vieraskielisiä sanoja.

"Eläkää terveinä", sanoi hän, heidän noustuaan. "Paistakoon pyhän Eulalian aurinko teille leppeänä ja varjelkoon teitä pyhä Anna vaaran hetkellä."

Ja niin he jättivät tuon eriskummallisen mutta sankarillisen olennon, horjumaan eteenpäin metsän läpi, kuvineen ja silvottuine jäsenineen. Ja jos Rooman kirkko kerran hajoo, niin tapahtuu se sen korkeimpien viranhaltijain heikkouden vuoksi — heikkoushan on sillä taholla löydettävissä kaikissa kirkkokunnissa — tai myös sen vuoksi, että he niin ahdasmielisesti koettavat tulkita suuria asioita, mutta koskaan sitä ei voida panna sen alempien, varsinaisten taistelijain syyksi, sillä koskaan maailmassa eivät miehet ja naiset ole tuhlaavammin ja loistavammin uhranneet itseään kuin sen palveluksessa.

Toinenneljättä luku.

SAINTE MARIE'N ISÄNTÄ.

Jättäen St. Louis'n linnakkeen oikealle, josta kellon kumahdukset olivat kuuluneet, riensivät matkamiehemme eteenpäin, niin nopeasti kuin taisivat, sillä illan varjot rupesivat jo kovasti pitenemään. Pian pilkoittikin puitten lomasta veden sinertävä kalvo ja kohta näkivät he edessään leveän joen nopeasti virtaavan ohitseen. Ranskassa sellainen joki olisi näyttänyt mahtavalta virralta, mutta hehän tulivat aavalta St. Lawrence-joelta, joten heidän silmänsä olivat tottuneet suuriin vesiin. Amos ja de Catinat olivat ennenkin käyneet Richelieu-joen rantamilla ja heidän sydämensä sykähtivätkin ilosta, nähdessään sen edessään, sillä he tiesivät, että heillä siinä oli suora tie, toiselle kotipoluille ja toiselle vapauteen ja rauhaan. Muutama päivän matka sitä alas ja vielä joku päivä ihania, saarista rikkaita Champlain- ja Sacramente-järviä, metsäisten Adirondac-vuorten suojassa niin he olisivat Hudson-joen lähteillä ja heidän ponnistuksensa ja vaaransa muodostaisivat pian ainoastaan hupaisen jutteluaiheen pitkinä talvi-iltoina.

Joen toisella puolella oli peljätty irokeesien maa ja kahdessa kohdassa saattoivat he sieltä nähdä nuotion savujen nousevan iltataivasta kohti. Jesuiitan vakuutuksen mukaan ei yksikään irokeesi vielä ollut tullut joen yli ja he kulkivat senvuoksi rohkeasti itäistä rantaa johtavaa polkua. Mutta heidän vaeltaessaan eteenpäin sai ankaran sotilaallinen käsky heidät äkkiä pysähtymään ja he näkivät kaksi kiiltävää heihin tähdättyä musketin piippua tiheikössä, josta oli hyvä näköala polulle.

"Me olemme ystäviä", huusi de Catinat.

"Mistä tulette sitten", kysyi näkymätön vahti.

"Quebec'istä."

"Ja minne matka?"

"Monsieur Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n herran luo."

"Hyvä on. Vaarattomia ihmisiä, du Lhut. Heillä on nainenkin mukanaan.
Tervehdin teitä madame, isäni puolesta."

Molemmat miehet sukelsivat esille tiheiköstä. Toinen heistä olisi vallan hyvin käynyt täysiverisestä intiaanista, ellei hän niin kohteliaasti olisi käyttänyt erinomaista ranskankieltä. Hän oli pitkä, laihahko mies ja hyvin tumma ja hänellä oli läpikuultavat mustat silmät ja tuima, kulmikas suu, joka on ominaista ainoastaan intiaanille. Hänen karkea, liehuva tukkansa oli koottu keskelle päätä töyhdöksi ja siihen pistetty kotkansulka oli hänen ainoana päähineenään. Karvareunainen nahkapuku, peurannahkamokkasiineineen oli samanlainen kuin mitä Amoskin käytti erämatkoillaan, mutta hänen vyössään hohtavat kultaketjut ja sormessa kimalteleva kallis sormus sekä runsaasti kirjaeltu pyssynsä antoivat eräänlaista hienosto-väritystä hänen varusteilleen. Keltasavella maalattu otsaviiru ja sotakirves hänen vyöllään lisäsi taas hänen olemuksensa epäjohdonmukaisuutta.

Toinen oli epäilemättä puhdas ranskalainen, hieman vanhempi, mutta tumma ja jäntevä hänkin, harmahtava-partainen ja kasvot tuimat ja terävät. Hän oli metsästäjänpuvussa, ja kantoi vyötäröllään kirjavanauhaista vyötä, johon oli sovitettu pistoolien kannatin. Hänen kauriinnahkainen puseronsa oli edestäpäin koristeltu siilin harjaksilla ja intiaanien helmikudoksilla ja hänen punaiset säärystimensä olivat reunustetut pesukarhun hännillä. Nojaten pitkään, ruskeaan pyssyynsä hän jäi seisomaan, toverinsa tullessa seuruetta vastaan.

"Toivottavasti annatte anteeksi varovaisuutemme", sanoi hän. "Mutta emme koskaan arvaa, minkä tunnussanan nuo roistot keksivät, saattaakseen meidät satimeen. Pelkään, madame, että teillä on ollut pitkä ja vaivaloinen matka."

Adele parka, joka oli pyhän Martin kadun emäntien kesken ollut kuuluisa siisteydestään, uskalsi tuskin katsoa tahraantunutta ja repeytynyttä pukuaan. Väsymyksen ja vaarat oli hän hymyssäsuin kestänyt, mutta kun hän ajatteli täytyvänsä esiintyä tällaisena ventovieraitten parissa, niin oli hän vähällä menettää malttinsa.

"Äitini tulee oikein iloiseksi, saadessaan vastaanottaa teidät ja pitää huolen kaikista tarpeistanne", sanoi hän nopeasti aivan kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa. "Mutta te, sir, olen varmasti nähnyt teidät ennenkin."

"Ja minä teidät" vastasi kaartilainen. "Nimeni on Amory de Catinat, aikoinani Picardy'n rykmentissä. Te varmastikin olette Achille de la Noue de Sainte Marie, jonka muistan tavanneeni isänne kanssa kuvernöörin vastaanotossa Quebecissä."

"Olen sama mies", vastasi toinen ojentaen kätensä ja hymyillen hieman kankeasti. "En ihmettelisi, vaikka ette tuntisikaan minua, sillä olinhan viimeksi tavatessamme hieman toisenlaisissa pukineissa."

De Catinat oli todella muistavinaan hänet yhtenä niistä nuorista aatelisvesoista, joitten oli tapana kerran vuodessa tulla pääkaupunkiin, tiedustellakseen viimeisiä muotiuutuuksia ja kuullakseen yli vuoden vanhoja Versailles-juoruja sekä elääkseen edes parin viikon ajan ilossa ja humussa yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Peräti toisenlaisena esiintyi hän nyt hiustöyhtöineen ja sotamaalauksineen, seistessään siinä suuren tammen varjossa, kivääri kädessä ja sotakirves vyöllä.

"Meillä on täällä yksi elämäntapa metsiä varten ja toinen kaupunkia varten", sanoi hän, "vaikka rakas isäni ei tahdo siihen taipua, vaan kantaa aina Versailles'in mukanaan, liikkuipa hän sitte missä hyvänsä. Te tunnette hänet vanhastaan, joten minun ei tarvitse sanojani tarkemmin selittää. Mutta me pääsemmekin nyt vapaaksi vahtivuorostamme ja voimme siis opastaa teidät perille."

Kaksi kanadalaista vuokraajaa eli farmaria karkeissa puvuissaan, kantaen kumpikin ampuma-asettaan niin tottuneella tavalla, että de Catinat heti huomasi heidän olevan harjaantuneita sotilaita, oli äkkiä ilmestynyt näyttämölle. Nuori de la Noue antoi heille muutamia ohjeita ja seurasi sitte pakolaisia polkua pitkin.

"Ette ehkä tunne ystävääni", sanoi hän, viitaten vartiotoveriinsa, "mutta olen varma, ettei hänen nimensä ole teille outo. Hän on Greysolon du Lhut."

Sekä Amos että de Catinat katsoivat mitä suurimmalla mielenkiinnolla erämiesten kuuluisaa johtajaa, miestä, jonka elämä oli kulunut pyrkimyksessä länteen, yhä vaan länteen, ja joka puhui hyvin vähän, eikä kirjoittanut mitään, mutta joka aina oli ensimmäisenä kun oli kysymyksessä vaarat tai vaikeuksien voittaminen. Ei uskonto eikä minkäänlainen hyödyn tavoittelu vetänyt häntä noihin läntisiin aarniometsiin, vaan yksinomaan rakkaus luontoon ja seikkailuihin. Ja hän oli siinä määrin vaatimaton, ettei hän koskaan edes kertonut matkoistaan, joten ei kukaan tarkoin tiennyt missä hän oli ollut ja minne saakka päässyt. Vuosikausiksi saattoi hän poistua siirtokunnasta Dacotan suurille tasangoille tai luoteisiin valtaviin erämaihin ilmestyäkseen taas jonakin päivänä Sault La Marie'hen tai johonkin muuhun sivistyksen etuvartiopaikkaan, hieman laihempana, ehkä hieman ruskeampana, mutta aina yhtä vaiteliaana. Kauimpanakin asuvat intiaanit tunsivat hänet yhtä hyvin kuin omat päällikkönsäkin. Hän saattoi nostattaa intiaaniheimoja sotapolulle ja tuoda ranskalaisten avuksi tuhatkin maalattua villiä, joitten kieltä ei kenkään tuntenut ja joitten asumapaikoilla ei kukaan ollut käynyt. Useimmat uskalikot ranskalaiset matkailijat, jotka tuhansia vaaroja koettuaan luulivat tulleensa uuteen, ennen käymättömään maahan, saattoivatkin siellä tavata du Lhut'in istumassa leirivalkeansa ääressä, piippu hampaissa ja aina uusi intiaani-morsian vierellään. Tai voi matkamies kohdata tuon vaiteliaan miehen ollessaan tuhansien virstojen päässä ystävistään, pahimman vaaran hetkellä ja saatuaan tarvitsemansa avun, nähdä hänen katoavan yhtä äkkiä kuin hän oli ilmestynytkin. Sellainen oli se mies, joka nyt astui heidän kanssaan Richelieu-joen rantaa ja sekä Amos että de Catinat tiesivät, että hänen läsnäolollaan noilla seuduilla oli oma merkityksensä ja että paikka, jonka du Lhut oli valinnut itselleen, oli vaaranalainen.

"Mitä ajattelet noista tulista tuolla puolen joen, du Lhut?" kysyi nuori de la Noue.

Seikkailija oli juuri täyttämässä piippuaan eltaantuneella intiaanitupakalla, jota hän leikkasi irti kääröstä päänahkaveitsellä. Hän vilkasi kahteen savupatsaaseen, jotka nousivat suoraan punaista iltataivasta kohti.

"En pidä niistä?"

"Ne ovat siis irokeesien tulia?"

"Niin ovat."

"No, se osoittaa ainakin, että he vielä ovat tuolla puolen joen."

"Se osoittaa, että he ovat tällä puolen."

"Mitä?"

Du Lhut sytytti piippunsa tuluksillaan, "lrokeesit ovat tällä puolen joen", sanoi hän. "He ovat tulleet sen yli eteläpuolella meitä."

"Ja ette sanoneet siitä meille mitään. Mistä tiedätte että he ovat tulleet joen yli ja miksi ette puhunut meille mitään siitä?"

"En tiennyt sitä, ennenkuin näin nuo tulet tuolla."

"Miten ne sen saattavat kertoa teille?"

"Hyväinen aika, senhän voisi intiaanilapsikin sanoa teille", sanoi du Lhut kärsimättömästi. "Kun irokeesit ovat sotapolulla, eivät he tee mitään ilman tarkoitusta. Heillä on siis joku tarkoitus näyttäessään tuliaan. Jos heidän sotaväkensä olisi tuolla puolen, ei sillä voisi olla mitään tarkoitusta. Sentähden ovat heidän miehensä tällä puolen joen. Ja he eivät olisi voineet mennä joen yli pohjoispuolella meitä, tulematta huomatuiksi linnoituksesta. He ovat siis menneet yli meidän eteläpuolellamme. Amos nyökkäsi päätään, täydelleen hyväksyen päätelmän.

"Niin on asianlaita", sanoi hän. "Se on irokeesien tapa. Lyön vetoa, että hän on oikeassa."

"Sitten niitä voi olla ympärillämme tässä metsässä", sanoi de la Noue.

Du Lhut nyökkäsi päätään ja imasi piippuaan. De Catinat silmäsi ympärillään olevia komeita puita, niitten kuihtuvaa lehtiasua, ja pehmeätä nurmea, jolla illan pitkät varjot viipyivät. Kuinka vaikeata olikaan uskoa, että kaiken tuon kauneuden alla saattoi piillä vaara, niin kuolettava ja hirvittävä, että se miehistäkin miestäkin saattoi kauhistuttaa, saatikka sitten, kun hänellä oli mukanaan nainen, jota hän sydämestään rakasti. Häneltä pääsikin syvä helpotuksen huokaus kun hän huomasi laajan viljelmän keskellä paaluvarustuksen muurin ja sen takana kohoovan herraskartanon. Suorassa linjassa paaluvarustuksesta käsin oli tusinan verran pikkutaloja, joitten seetripuupäreiset katot kääntyivät räystäältään ylöspäin vanhaan normandilaiseen tapaan ja joitten asukkaat elivät niissä lääniherran suojeluksen alla — omituinen pieni vesa läänitysjärjestelmää keskellä amerikkalaista aarniometsää.

Pääportin yllä näkyi heidän lähestyessään valtava kilpi, johon oli maalattu vaakuna, kärpän kuvineen hopeapohjalla. Molemmin puolin porttia pilkisti messinkikanuuna ampuma-aukosta. Kun he olivat saapuneet portin sisäpuolelle, sulkivat vartijat sen raskailla puupuomeilla. Pieni ryhmä miehiä, naisia ja lapsia seisoi linnan oven edessä ja kynnyksellä olevalla korkeaselkäisellä nojatuolilla istui eräs mies.

"Te tunnette isäni", sanoi nuori de la Noue kohautellen hartioitaan. "Hän kuvittelee, ettei hän koskaan ole lähtenytkään normandilaisesta linnastaan ja että hän yhä on de la Noue'n linnaherra, mahtavin mies päivämatkan ulottuvilla Rouen'ista ja Normandien rikkainta sukua. Hän on nyt ottamassa vastaan verojaan ja vuotuisia kymmenyksiään alustalaisiltaan, ja hän ei pitäisi sopivana keskeyttää niin juhlallista toimitusta, vaikka itse kuvernööri saapuisi hänen vieraakseen. Jos se herättää mielenkiintoanne, niin voitte tulla tätä tietä ja odottaa kunnes hän on lopettanut. Teidät madame, vien heti äitini luo, jos suvaitsette seurata minua."

Näky oli ainakin amerikkalaisille kerrassaan uutta. Kolminkertainen rivi miehiä, naisia ja lapsia seisoi puoliympyrässä isäntänsä edessä, miehet karkeina ja ahavoittuneina, naiset sievinä ja siisteinä ja lapset suut auki ja silmät pyöreinä ja pelosta tavallista hiljaisempina nähdessään vanhempiensa syvästi kunnioittavan käytöksen. Lääniherra, jo ikämies istui kauniisti leikellyllä tuolillaan, jäykkänä ja suoraryhtisenä ja tavattoman juhlallinen ilme kasvoillaan.

Hän oli kaunisvartaloinen mies, pitkä ja harteva. Hänen kasvonsa olivat voimakkaat ja selväpiirteiset. Hän oli sileäksi ajeltu ja hänen suuri kotkannenänsä ja tuuheat kulmakarvansa kaartuivat korkealle, kohti suurta tekotukkaa, jota hän yhä käytti samanlaisena, kuin oli ollut käytännössä hänen nuoruutensa Ranskassa. Päässään oli hänellä valkoinen, punaisilla sulilla reunustettu lakki, keikarimaisesti kallellaan. Hänen takkinsa, joka oli kanelinruskeaa verkaa ja jonka kaulus ja taskujen suut olivat koristetut hopeanauhoilla, oli vielä sangen sievä, vaikka selvästi näki, että sitä oli useammankin kerran uudestaan reunustettu ja korjattu. Kaikki tämä sekä mustat samettiset polvihousut ja korkeat, huolellisesti kiilloitetut kengät tekivät yhdessä asun, jollaista de Catinat ei koskaan ollut nähnyt Kanadan aarniometsissä.

Heidän siinä katsellessaan toimituksen menoa, astui joukosta karkeatekoinen maamies, polvistui nelikulmaiselle matolle ja pani kätensä lääniherransa käsien väliin. "Monsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie", sanoi hän kolmasti. "Tarjoon sinulle täten uskollisuuteni ja palvelukseni, joka sinulle on tuleva läänitykseni vuoksi ja jota lääniherruutesi alla viljelen,"

"Ole uskollinen, poikani, pysy rohkeana ja uskollisena!" sanoi vanha aatelismies juhlallisesti ja jatkoi sitten aivan muuttuneella äänellä: "mitä hittoa sinun tyttärelläsi tuolla on?"

Nuori tyttö oli astunut joukosta esiin ja toi suurella puunkuorella, kuten tarjottimella, korkean rovion kaloja.

"Se on kymmenyksesi kaloja, jonka olen valani perusteella velvollinen antamaan sinulle, sanoi vasalli. Siinä on kahdeksankymmentä kappaletta, sillä olen saanut kahdeksansataa tässä kuussa."

"Perhana", laukasi aatelismies. "Luuletko sinä André Dubois, että aion pilata terveyteni syömällä kahdeksankymmentä kalaa noin vain? Luuletko sinä, että minulla ja henkipalvelijoillani ja palveluskunnallani sekä muilla talouteni jäsenillä ei ole muuta tekemistä kuin syödä kalaa? Vastaisuudessa, tuodessasi kymmenyksiäsi kaloissa, et saa tuoda viittä enempää kerrallaan. Missä on taloudenhoitaja? Theuriet, vie kalat keskimmäiseen varastohuoneeseen ja pidä huolta, ettei kalanhaju tunkeudu siniseen huoneeseen eikä vaimoni huoneustoon."

Vanhaan, nukkavieruun hännystakkiin puettu mies tuli kantaen suurta tinalautasta ja vei pois koko kasan valkoista kalaa. Sitten astui kukin vuokralainen vuoroonsa esille suorittamaan vanhan-aikaisen kunnianosoituksensa ja jätti aina ammattinsa mukaan jotakin herransa ylläpidoksi. Yksi toi pussin vehnää, toinen tynnörin perunoita, toiset taas mikä hirven mikä majavan nahan. Kaikki vei taloudenhoitaja talteen ja kun jokainen oli tuonut osuutensa, päättyi juhlallinen toimitus. Kun lääniherra nousi, nykäsi hänen poikansa, joka oli palannut takaisin, de Catinat'ta hihasta ja vei hänet isänsä luo.

"Isä", sanoi hän, "tämä on monsieur de Catinat, jonka muistanette muutama vuosi sitten Quebecissä."

Lääniherra kumarsi hyvin armollisesti ja pudisti kaartilaista kädestä. "Olette erittäin tervetullut kartanooni, sekä te, että henkipalvelijanne."

"He ovat ystäviäni, monsieur. Tämä on monsieur Amos Green ja tämä on kapteeni Efraim Savage. Vaimoni on matkassani myös, mutta teidän huomaavainen poikanne vei hänet vaimonne luo."

"Minulle on tapahtunut suuri kunnia, todella suuri kunnia", sanoi vanha mies, kumartaen ja heilauttaen kättään leveästi. "Muistan teidät vallan hyvin, sir, sillä näillä seuduin tapaa sangen harvoin säätyhenkilöitä. Muistan myös isänne, sillä me palvelimme yhdessä Rocroi'ssa, vaikka hän olikin jalkaväessä ja minä kuuluin Grissot'n punaisiin rakuunoihin. Teidän vaakunassannehan on pääskynen sinisellä pohjalla ja kun nyt lähemmin ajattelen, niin oli teidän isoisänne isän nuorempi tytär naimisissa erään la Noue de Andely'n kanssa, joka oli sukumme nuorempaa haaraa. Sukulaismies, te olette tervetullut." Hän kietoi äkkiä kätensä de Catinat'n kaulaan ja löi häntä kolmasti kämmenellään selkään.

Nuori kaartilainen oli liiankin hyvillään sellaisesta tuttavallisuudesta.

"En aijo pitkäksi aikaa jäädä rasittamaan kestiystävyyttänne", vastasi hän, "sillä olemme matkalla Champlain-järvelle ja toivomme päivän tai parin päästä olevamme valmiit lähtemään."

"Teidän käytettävänänne on meillä huoneusto niin pitkäksi aikaa, kuin vain suvaitsette kunnioittaa meitä täälläolollanne. Hitto vieköön! Enpä ole joka päivä tilaisuudessa avaamaan porttejani miehelle, jonka suonissa virtaa niin jaloa verta! Ah, sir, sen tunnen niin usein täällä maanpakolaisuudessani, sillä ketäpä täällä olisi, jonka kanssa voisi keskustella kuin vertaisensa kanssa. Onhan täällä kuvernööri, on tarkastaja, pari, kolme pappia ja neljä viisi upseeria, mutta kuinka moni heistä on jalosukuinen. Tuskin yksikään. He ostavat täällä arvonimiä aivan kuin turkkeja ja heidän mielestään on komeampaa omistaa kanootillisen majavannahkoja kuin sukutaulun aina Rolandista saakka. Mutta olin unhoittaa velvollisuuteni. Te olette varmaan väsyneitä ja nälkäisiä, te ja ystävänne. Tulkaa kanssani paperoituun salonkiin; niin saamme nähdä, voiko hovimestarini toimittaa teille jotakin virkistävää. Tehän pelaatte korttia, ellen väärin muista? Ah, taitoni rupee jo unhoittumaan ja olisin oikein iloinen, jos saisin koettaa pari peliä kanssanne."

Kartano oli korkea ja luja, Se oli rakennettu harmaasta kivestä, puukehykselle. Suuri, raudoilla pienattu ovi, jonka kautta he menivät taloon, oli täynnä pieniä ampuma-aukkoja ja johti sarjaan kellareita ja varastohuoneita, joihin koottiin perunat, kaalit, punajuuret, savustetut lihat, kuivatut ankeriaat ja muut talvitarvikkeet. Kiviset kiertoportaat veivät heidät sitten laajaan, korkeaan keittiöön, jonka lattia oli laakakivistä ja josta eri suunnille johti käytävät palvelijain, tai kuten vanha aatelisherra mieluimmin sanoi, alamaisten huoneisiin. Tämän yläpuolella oli varsinainen asuinhuoneusto, jonka keskeisin huone oli suuri ruokasali valtavine takkoineen ja karkeine kotitekoisine huonekaluineen. Uhkeat karhun- ja hirventaljat peittivät suurimman osan ruskeapintaista lattiaa ja sarviniekat peuranpäät vuorottelivat muskettirivien kanssa seinillä. Leveä, karkeatekoinen vaahterapuinen pöytä täytti koko keskiosan huonetta ja pian siihen oli katettu komea kaurispiirakka, tuore lohenpuolikas ja valtava karpaloleivos, joihin nälkäiset matkamiehet innolla kävivät kiinni. Lääniherra sanoi jo syöneensä, mutta kun hän monista kehoituksista vihdoin yhtyi heidän kanssaan pöytään, päätyi hän syömään enemmän kuin Efraim Savage ja juomaan enemmän kuin Du Lhut ja lauloi loppujen lopuksi pienen rakastettavan ranskalaisen laulun, tra-la-ra-kuoroineen, jonka sanoja bostonilaiset eivät toki tajunneet, onneksi koko seuralle.

"Madame ruokailee vaimoni huoneessa", huomautti hän, kun astiat oli korjattu pöydästä. "Voit tuoda pullon Frontigniac'ia, vuodelta kolmekymmentä, Theuriet. Oh, saattepa nähdä, herrat, että meillä täällä erämaassakin on vähän, aivan vähäsen sellaista, joka ei ole niinkään hullua. Ja tehän tulette Versailles'sta, de Catinat! Se rakennettiin vasta sen jälkeen, kun jo olin poistunut Ranskasta, mutta kyllä muistan vanhan Ranskan elämän St. Germainin hovissa, ennenkuin Ludvig tuli vakavaksi. Ah kuinka viattoman onnellisia aikoja ne olivatkaan, kun madame de Nevailles'n täytyi sulkea kunnianeitojen akkunaluukut, estääkseen kuningasta pääsemästä heidän luokseen ja kun hän ajoi meidät kaikki kahdeksan ulos aamutuimaan, sopimaan pienet kiistamme kaksintaistelulla! Pyhän Dionysiuksen kautta, enpä ole vielä kokonaan unhoittanut tuota somaa ranneliikettä ja vaikka olenkin jo vanha, niin luulen, etten olisi niinkään kehno vastustaja pienessä ottelussa." Hän tepasteli arvokkaaseen tapaansa salin poikki sapeliensa ja pistinmiekkojen luo ja alkoi oven luona ottaa miekkailuaskeleita, hyökäten sinne ja tänne, väistäen oletetun vihollisen hyökkäyksiä ja polkien jalallaan, huudahdellen "Punto! reverso! stoccata! dritta! man dritta" sekä muuta miekkailukoulujen siansaksaa. Vihdoin hän palasi heidän seuraansa, väsymyksestä huohottaen ja tekotukka nurinpäin.

"Sellaista se meidän vanha koulumme oli", sanoi hän. "Epäilemättä te nuoret olette sitä paljonkin parantaneet, mutta se oli tarpeeksi hyvä espanjalaisille Rocroy'ssä ja parissa muussakin paikassa, jonka voisin mainita. Mutta kait hovissa vieläkin näkee elämää. Kait siellä vielä rakastellaan ja verta vuodatetaan. Kuinka Lauzun on edistynyt mademoiselle de Montpensier'n kosinnassa? Tuliko sitten todistetuksi, että madame de Clermant oli ostanut pienen pullon Le Vic'iltä, tuolta myrkynsekoittaja-naiselta, kahta päivää aikaisemmin, kuin lihaliemi vaikutti niin epäedullisesti hänen miehensä vatsaan? Mitä teki Biron'in herttua kun hänen veljenpoikansa karkasi herttuattaren kanssa? Onko se totta, että hän korotti hänen avustustaan viidelläkymmenellä tuhannella siitä hyvästä?" Sellaisia olivat ne kahden vuoden ikäiset kysymykset, jotka eivät tähän saakka olleet saaneet vastausta Richelieu-joen rantamilla. Myöhään yöhön, kun hänen toverinsa jo aikoja kuorsasivat peittojensa alla, istui de Catinat haukotellen ja silmiään räpytellen ja koetti parhaansa mukaan tyydyttää vanhan hovimiehen uteliaisuutta ja saattaa hänet aikansa tasolle pienimpiinkin Versailles'in juoruihin nähden.

Kolmasneljättä luku.

RUSKEAN HIRVEN SURMA.

Kaksi päivää olivat matkamiehet jo viettäneet Sainte Marie'n läänikartanossa ja he olisivat hyvinkin mielellään oloaan siellä jatkaneet, sillä kohtelu oli lämmin ja sen suojat olivat viihtyisät, mutta syksyinen puna metsissä oli jo muuttumassa ruskeaksi ja he tiesivät kuinka äkkiä jää ja lumi saattoi saapua noissa pohjoisissa seuduissa ja kuinka mahdottomaksi kävisi matkan jatkaminen, jos talvi heidät todella yllättäisi. Vanha aatelismies lähetti tiedustelijoita maa- ja vesiteitse, mutta he eivät nähneet jälkeäkään irokeeseistä joen itärannoilla, joten oli selvä, että du Lhut oli erehtynyt. Mutta toisella puolella kohosivat yhä sankat savut merkkinä siitä, että vihollinen ei suinkaan ollut kaukana. Koko päivän saattoi kartanon akkunoista ja paaluvarustuksista nähdä nuo vaaran viitat, jotka muistuttivat heille, että hirvittävä kuolema väjyi aivan kotinurkilla.

Pakolaiset olivat levänneet ja virkistyneet ja olivat yksimielisinä matkan jatkamisen puolella.

"Jos lumi tulee, niin käy matkamme moninkerroin vaarallisemmaksi", sanoi Amos, "sillä jättämiämme jälkiä voisi lapsikin seurata."

"Mutta miksi pelkäisimme", sanoi vanha Efraim, "totisesti tämä on suolaerämaa, vaikka se johtaakin Hinnomin laaksoon, mutta Herra on vahvistava meitä Jerobeamin lapsia vastaan. Pidä suunta suoraan, Amos, kiristä peräsintä ja meidän luotsimme on vievä meidät satamaan."

"Minua ei myöskään peloita, Amory, ja olen täydelleen levännyt", sanoi Adele. "Me tunnemme itsemme vielä paljon onnellisemmiksi englantilaisissa alusmaissa, sillä emmehän varmasti voi sanoa, vaikka tuo peloittava munkki vieläkin tulisi ja veisi meidät takaisin Quebeciin ja Pariisiin."

Oli todella hyvinkin mahdollista, että kostonhimoinen fransiskaani, tultuaan vakuutetuksi, etteivät pakolaiset olleet painuneet Montrealiin eikä Kolmijoelle, etsisi heitä Richelieu-joen rannoilta. Kun de Catinat muisteli, kuinka kiihkein elein hän tuona aamuna oli soutanut suuressa kanootissaan heidän ohitseen ja kuinka hän ruumiin nykäyksillään oli koettanut kiihdyttää aluksensa vauhtia, tunsi hän selvästi, että vaimonsa mainitsema vaara oli, ei ainoastaan mahdollinen, vaan sangen uhkaava. Lääniherra oli tosin hänen ystävänsä, mutta hän ei voinut olla noudattamatta kuvernöörin käskyä. Pitkä käsivarsi, joka ulottui aina Versailles'sta saakka, näytti ahdistavan heitä täällä koskemattomien metsien keskelläkin, valmiina tarttumaan heihin ja viemään heidät alennukseen ja kurjuuteen. Metsän vaarat olivat toki mieluisammat, kuin ne.

Mutta lääniherra ja hänen poikansa, jotka eivät tienneet mitään heidän matkaan joutumisensa pakottavista syistä, koettivat itsepintaisesti pidättää heitä ja siinä heitä kannatti du Lhut, jonka harvakseen lausutut sanat painoivat aina enemmän, kuin pitkät puheet ja joka ei koskaan sanonut mitään muuta, kuin minkä varmasti tiesi.

"Olette nähneet pikku taloni", sanoi vanha aatelismies, tehden kohteliaan eleen kurttuisella, sormusten peittämällä kädellään. "Se ei tosin ole sellainen kuin toivoisin sen olevan, mutta sellaisenaan on se sydämellisesti teidän käytettävissänne talven ajaksi, jos te ja toverinne vain suvaitsette kunnioittaa minua jäämällä tänne. Ja mitä madame'en tulee, niin en epäilekään, että vaimoni ja hän löytävät yllinkyllin huvia ja tehtävää itselleen. Mutta tästä muistuukin mieleeni, de Catinat, että ette vielä ole esitetty. Theuriet, mene emäntäsi luo ja ilmoita hänelle, että pyydän häntä olemaan ystävällisen ja tulemaan luoksemme kunniahalliin."

De Catinat oli kylliksi maailman mies, säikähtääkseen turhista, mutta hän hätkähti hieman, kun rouva, josta vanha aatelisherra aina puhui niin suurenmoisella kunnioituksella, näytti muistuttavan yhtä voimakkaasti täysiveristä intiaanivaimoa kuin kunniahallikin muistutti ranskalaista aittaa. Hän oli tosin puettu punaiseen taftipuseroon ja mustaan hameeseen, hänellä oli hopeasolkiset kengät ja hyvänhajuinen ambra-pallo riippumassa hopeaketjussa vyötäröillään, mutta hänen kasvonsa olivat samanväriset kuin skotlantilaisen hongan kuori ja hänen voimakas nenänsä ja kulmikas suunsa, sekä kaksi pitkää, pikimustaa palmikkoaan eivät jättäneet epäilykselle sijaa hänen syntyperäänsä nähden.

"Sallikaa minun esittää teidät, monsieur de Catinat", sanoi de Sainte Marie'n lääniherra juhlallisesti, "vaimolleni, Onega de la Noue de Sainte Marie'lle, naimaoikeudella tämän läänitysalueen linnarouva, samoin kuin d'Andely'n linnan Normandiassa ja Varennes'n tilusten Provençe'issa, sekä perintöoikeudella naispuolelta Onondagan kansan päällikkö. Enkelini, olen koettanut parhaani mukaan kehoittaa ystäviämme jäämään luoksemme Sainte Marie'hin ennemmin kuin matkustamaan Champlain-järvelle."

"Jättäkää ainakin valkoinen liljanne Sainte Marie'hin", sanoi tumma prinsessa erinomaisella ranskankielellä, puristaen punaisilla sormillaan Adelen valkoista kättä. "Pidämme hänet täällä turvassa, kunnes jää taas sulaa, lehdet puhkeavat ja vuokot kukkivat. Tunnen kansani, monsieur, ja vakuutan teille, että metsät ovat täynnä kuolemaa ja että lehdet eivät turhan vuoksi ole punaisia, sillä surma väijyy joka puun takana."

De Catinat'han vaikutti enemmän talonemännän miellyttävä käytös, kuin hänen lausumansa varoitukset. Hän, jos kukaan mahtoi ymmärtää ajan merkit, arveli hän.

"En tiedä mitä tehdä", vaikeroi hän epätoivossaan. "Minun täytyy päästä eteenpäin, mutta kuinka voin panna hänet alttiiksi noin kammottaville vaaroille? Jäisin mielelläni tänne talveksi, mutta teidän täytyy uskoa sanaani, kun vakuutan teille, että se on mahdotonta."

"Du Lhut, te tiedätte, miten tämä asia on järjestettävä", sanoi lääniherra. "Mitä kehottaisitte ystävääni tekemään, koska hän on päättänyt joutua englantilaisiin alusmaihin ennen talventuloa."

"Ainoastaan yksi tie on mahdollinen, vaikka sekin on vaarallinen. Metsä on turvallisempi, kuin joki, sillä kaihlikko on täynnä piiloitettuja kanootteja. Viiden penikulman päässä täältä on Poitou'n paalulinnake ja viisitoista virstaa siitä eteenpäin on Auvergne. Lähdemme huomenna Poitou'hun tarkastamaan, onko kaikki turvallista. Minä lähden mukaan ja vakuutan, että jos siellä on irokeeseja, niin Greysolon du Lhut ottaa siitä selvän. Rouvan jätämme tänne ja jos huomaamme tien turvalliseksi, niin palaamme noutamaan hänet. Samalla tavalla etenemme Auvergne'en ja siellä teidän täytyy odottaa, kunnes kuulette, missä päin heidän sotilasosastonsa liikkuvat. Minusta tuntuu, kuin ei kestäisi kauankaan, kun olemme siitä selvillä.

"Mitä, aiotteko erottaa meidät", huudahti Adele kauhistuneena.

"Se on viisainta, siskoni", sanoi Onega, pannen kätensä hyväilevästi hänen vyötäröilleen. "Ette tunne noita vaaroja, mutta me tunnemme, emmekä tahdo, että valkea liljamme niihin sortuu. Te jäätte tänne ilahduttamaan meitä sillä aikaa, kun suuri päällikkö du Lhut, ranskalainen soturi, teidän miehenne sekä tuo vanha sotapäällikkö, joka näyttää niin varovaiselta ja tuo toinen päällikkö, jolla on jäsenet kuin villipeuralla, tarkastavat metsän, josko se on turvallinen, ennenkuin te uskaltaudutte sinne."

Niin lopulta päätettiinkin ja Adele, vastaansanomisistaan huolimatta, uskottiin Sainte Marie'n linnanrouvan hoiviin, de Catinat'n vannoessa, että hän viivyttelemättä palaisi Poitou'sta häntä noutamaan. Vanha aatelismies ja hänen poikansa olisivat mielellään liittyneet heidän matkaansa, mutta heillä oli sekä omat, että monien alustalaistensa henki suojeltavana ja sitäpaitsi oli pienen joukon turvallisempi liikkua metsissä, kuin isomman. Lääniherra varusti heidät suosituskirjeellä de Lannes'lle, Poitou'n kuvernöörille ja niin he neljän miehen, aikaisena aamuhetkenä hiipivät kuin varjot paalulaitoksen portista, vartioväen toivottaessa heille onnea ja olivat pian häipyneet metsän pimentoihin.

La Noue'sta Poitou'hun oli vesiteitse ainoastaan kaksitoista virstaa, mutta metsätietä, jolloin oli puroja kahlattava, kaihlarantaisia järviä kierrettävä ja raivattava polku miehen korkuista villiriisiä kasvavien soiden poikki, tuli matka kaksinkertaiseksi. He kulkivat perättäin, du Lhut'in johtaessa. Hänen askeleensa olivat äänettömät ja nopeat kuten villillä eläimellä, vartalo oli etukumarassa ja pyssy kainalossa valmiina joka hetki. Hänen tummat silmänsä vilkuivat oikealta vasemmalle, huomaten pienimmätkin merkit maassa ja puissa sekä lintujen ja petojen varovaisimmatkin liikkeet pensaikossa. De Catinat kävi hänen jälessään, sitten tuli Efraim Savage ja vihdoin Amos, kullakin pyssy vireessä ja joka hermo jännittyneenä. Puolenpäivän aikaan olivat he jo ehtineet ohi puolimatkan ja pysähtyivät tiheikköön syömään kuivan leipänsä ja juustonsa, sillä du Lhut ei sallinut heidän virittää tulta.

"Tänne asti he eivät vielä ole tulleet", kuiskasi hän, "mutta olen varma, että he ovat tulleet joen poikki. Ah, kuvernööri de la Barre ei tiennyt, mitä hän teki saattaessaan nuo miehet liikkeelle ja vielä vähemmän tietää tuo hurskas rakuuna, jonka kuningas on lähettänyt meille."

"Olen nähnyt heidät rauhantöissä", huomautti Amos. "Olen käynyt kauppaa Onondaga'ssa ja aina seneka-intiaanien maassa ja tiedän, että he ovat suurenmoisia metsästäjiä ja urhoollisia miehiä."

"He ovat erinomaisia metsästäjiä, mutta saalis, jota he mieluimmin ajavat, on heidän kanssaveljensä. Olen itse johtanut heidän päänahkapartioitaan ja olen myös tapellut heidän kanssaan ja voin vakuuttaa teille, että kun Ranskasta tulee tänne kenraali, joka tuskin tietää, että aurinko on taistelussa saatava selkäpuolelle, niin on hän pian huomaava, ettei hän voi näille kerrassa mitään. He puhuvat heidän kyliensä polttamisesta! Se on yhtä järkevää, kuin jos potkaisen ampiaispesän rikki ja luulen samalla tuhonneeni ampiaiset."

"Tehän olette Uudesta Englannista, monsieur?"

"Toverini on sieltä, mutta minä New Yorkista."

"Aivan niin. Näin astunnastanne ja silmästänne, että metsä on teille ollut kuin koti. Uusenglantilainen kulkee vesiä ja hän tappaa turskan suuremmalla nautinnolla kuin peuran. Ehkä hänen kasvonsa sen vuoksi ovatkin niin surulliset. Minäkin olen kulkenut suurilla vesillä ja muistan, että minunkin kasvoni olivat surulliset. Nyt näkyy olevan heikko tuuli, joten voimme virittää piippumme vaaratta. Navakalla tuulella olen voinut määritellä päänahkapartion kahdenkin virstan matkalla, mutta puut estävät hajun etenemisen ja sitäpaitsi irokeesien nenät eivät haista niin tarkasti kuin Sioux- ja Dakota-intiaanien. Jumala teitä varjelkoon, monsieur, jos teillä kerran riehuu sota intiaanien kanssa. Se on vaikeaa meillekin, mutta siitä tulisi tuhat kertaa vaikeampi teille."

"Miksi niin?"

"Siksi, että me olemme saaneet taistella intiaanien kanssa alusta alkaen ja me pidämme heidät aina mielessämme kun rakennamme talomme. Te näette, kuinka tämän joenkin varrella jokainen talo ja joka satama turvaa toisiaan. Mutta te, pyhän Annan nimessä, oikein päänahkaani syhyi, kun tullessani teidän asumasijoillenne, näin yksinäiset maatalonne pikku viljelyksineen keskellä suuria metsiä, ilman avun toivoakaan ainakaan kahdenkymmenen virstan päässä. Intiaanisota on kiirastuli Kanadalle, mutta siitä tulee helvetti englantilaisissa alusmaissa!"

"Me olemme hyviä ystäviä intiaanien kanssa", sanoi Amos. "Meitä ei halutakaan valloittaa heidän alueitaan."

"Teidän kansallanne on merkillinen ominaisuus valloittaa, vaikka sanottekin, että ette halua sitä tehdä", huomautti Du Lhut. "Me taas päristelemme rumpujamme, liehutamme lippujamme ja nostatamme miehiämme liikekannalle, mutta ei siitä ainakaan toistaiseksi ole suuria lähtenyt. Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin kaksi suurmiestä Kanadassa. Toinen niistä oli monsieur de Ia Salle, jonka hänen omat miehensä ampuivat viime vuonna tuolla suuren virran luona ja toisen, vanhan Frontenac'in on tultava tänne takaisin, ellei tahdota, että Viiden kansan villit laumat muuttavat Uuden Ranskan erämaaksi. Ihmettelenpä, jos tästä kahden vuoden perästä valkokeltainen lippu vielä liehuu muualla, kuin Quebecin kallioilla. Mutta huomaan, että katsotte minuun kärsimättömästi, de Catinat, ja tiedänhän, että laskette vain tunteja, kunnes olemme taas Sainte Marie'ssä. Eteenpäin siis ja toivokaamme, että loppumatkamme olisi yhtä rauhallinen kuin sen alkukin."

Runsaan tunnin astuivat he eteenpäin halki metsien, seuraten tarkasti vanhan tienuurtajan askeleita. Päivä oli kaunis ja taivaalla näkyi tuskin ainoatakaan pilveä, auringon valaessa soman varjoverkon nurmelle, tunkeutuessaan metsän tiheikön läpi.

Toisinaan joutuivat he suoraan auringon paisteeseen, tullakseen jälleen tiheisiin lehtoihin, joihin sen säteet pääsivät ainoastaan silloin tällöin tunkeutumaan, valtavan lehvistön läpi. Tuo äkillinen valon ja varjon vaihtelu olisi ollut kaunista, mutta tietoisuus uhkaavasta vaarasta ja aina piilevästä tuhosta juuri noissa varjopaikoissa, herätti pikemminkin pelkoa kuin ihastusta. Kepeästi, äänettömästi hiipivät nuo neljä miestä valtavien puunrunkojen lomitse.

Äkkiä laskeutui du Lhut polvilleen ja asetti korvansa maata vasten. Hän nousi jälleen, pudisti päätään ja astui eteenpäin kasvot vakavina ja suunnaten katseensa nopeasti varjopaikasta toiseen, joka suunnalle.

"Kuulitteko jotakin?" kysyi Amos. Du Lhut pani sormen huulilleen ja oli silmänräpäyksessä taas polvillaan, korva maaperässä.

Hän hypähti pystyyn sen näköisenä, kuin olisi kuullut, mitä oli odottanutkin.

"Käykää eteenpäin", sanoi hän rauhallisesti, "ja käyttäytykää aivan samalla tavalla kuin koko päivän olette tehneet."

"Mikä nyt on sitten?"

"Intiaaneja."

"Edessämmekö?"

"Ei, vaan takanamme."

"Mitä heillä on tekeillä."

"He seuraavat meitä."

"Montako heitä on?"

"Kaksi, arvelen."

Ystävykset vilkaisivat tahtomattaan taakseen metsän tummiin tiheikköihin. Ainoastaan yhdellä kohdalla näkyi auringon säde leveänä viivana valaisevan heidän polkuaan, mutta paitsi tuota ainoata valoläikkää, vallitsi kaikkialla synkkä ja hiljainen hämärä.

"Älkää katsoko taaksenne", kuiskasi du Lhut. "Käykää kuten ennenkin."

"Ovatko ne vihollisia?"

"Ne ovat irokeesejä."

"Ajavatko he meitä takaa?"

"Eivät, me ajamme nyt heitä takaa."

"Käännymmekö siis?"

"Ei, he katoaisivat kuin tuhka tuuleen."

"Kuinka kaukana he ovat?"

"Noin parinsadan askeleen päässä, arvelen."

"He eivät voi nähdä meitä siis?"

"En luule, mutta en ole varma. He kulkevat meidän jälkiämme nyt."

"Mitäs me sitte teemme?"

"Me kierrämme pienessä ympyrässä heidän taakseen."

Kääntyen äkkiä vasemmalle, johti hän heidät kaartaen metsän läpi, nopeasti ja kuitenkin äänettömästi, käyttäen hyväkseen pimeimpiä varjoseutuja. Sitten hän taas kääntyi ja pysähtyi kohta.

"Nyt olemme omilla jäljillämme taas", sanoi hän.

"Niin, ja kaksi punanahkaa on kulkenut siitä", sanoi Amos, kumartuen ja osoittaen jälkiä, jotka olivat kokonaan näkymättömiä de Catinat'n ja Efraimin silmille.

"Täysikasvuinen sotilas ja nuorukainen, joka käy ensi kertaa sotapolulla", virkkoi du Lhut. "He ovat astuneet nopeasti, sillä tuskin näkyy kantapään jälkiä ensinkään. He ovat kulkeneet peräkkäin. Seuratkaamme nyt heitä vuorostamme, niin saamme nähdä, onko meillä parempi onni."

Hän seurasi nopeasti jälkiä, pyssy vireessä kädessään, toisten seuratessa aivan kintereillä, mutta ei ääntä eikä liikettä minkäänlaista kuulunut heidän edessään olevassa tiheikössä. Äkkiä du Lhut taas pysähtyi ja laski pyssynsä maahan.

"He ovat vieläkin takanamme", sanoi hän.

"Vieläkin takanamme?"

"Niin, tällä kohdalla me äsken poikkesimme sivulle. He ovat hetken olleet kahdenvaiheilla, kuten näette heidän jalan jäljestään, mutta ovat päättäneet taas seurata meitä."

"Jos taas kierrämme puoliympyrän ja kiirehdimme kulkuamme, niin pääsemme heidän taakseen."

"Ei, he ovat varuillaan nyt. Heidän täytyy nyt tietää, että me vain heidän vuokseen palasimme omille jäljillemme. Painautukaa tuon kaatuneen rungon suojaan, niin katsomme, emmekö näkisi heitä vilaukselta."

Suuri mädännyt puunrunko, joka kokonaan oli homeen ja punaisten sienien peittämä, makasi heidän vieressään. Sen taakse ranskalainen kyyristyi ja hänen kolme toveriaan seurasivat esimerkkiä, kurkistellen edessään olevan pensassuojan läpi. Yhä loisti äskeinen leveä kimppu auringon säteitä kahden petäjän välistä, mutta kaikkialla muualla oli hämärää ja hiljaista kuin tuomiokirkossa, jonka pilaristo oli metsää ja katto lehvistöä. Ei narahtavaa runkoa, ei napsahtavaa oksaa, ei mitään muuta ääntä kuulunut kuin ketun terävä haukahdus jossakin metsän sydämessä. De Catinat'n hermot olivat äärimmilleen kiihoittuneet. Se oli samanlaista kuin sokkosilla olo Versailles'n hovissa, kun Ludvig sattui leikkituulelle ja kun piilouduttiin puutarhan pensaikkoihin ja tammien suojaan. Ero oli vain pantissa. Siellä oli se makeislaatikko tai ehkä leikkauksilla koristettu viuhka, täällä kuolema.

Kymmenisen minuuttia kului, mutta ei merkkiäkään elävästä olennosta kuulunut.

"He ovat tuolla viidakossa", kuiskasi du Lhut, osoittaen päällään tiheään pensastoon parin sadan jalan päässä.

"Oletteko nähnyt heidät?"

"En."

"Miten sen sitte tiedätte?"

"Näin oravan tulevan pesästään tuossa suuressa, valkeassa pyökissä. Se loikkasi takaisin taas, aivan kuin se olisi pelästynyt jotakin. Pesästään se voi nähdä tuonne pensaikkoon.

"Luuletteko, että he tietävät meidän läsnäolostamme?"

"He eivät voi nähdä meitä, mutta heillä on epäluulonsa. He pelkäävät joutuvansa ansaan."

"Hyökkäämmekö pensastoon?"

"He ampuisivat siinä tapauksessa meistä kaksi ja katoaisivat kuin varjot metsään. Ei, parasta olisi jatkaa matkaamme."

"Mutta he seuraavat jälkiämme."

"Enpä luule heidän sitä tekevän. Meitä on neljä ja heitä vaan kaksi ja he tietävät nyt, että me pystymme vainuamaan jälkiä yhtä hyvin kuin hekin. Pysytelkää noiden runkojen suojassa, jotta he eivät näkisi meitä, kas niin. Nyt kuljemme aivan kumarassa, kunnes olemme päässeet noitten leppäpensaitten ohi. Nyt meidän täytyy kiirehtiä, sillä missä kaksi irokeesiä liikkuu, siellä piileksii niitä todennäköisesti parisataa aivan lähellä.

"Jumalan kiitos, etten ottanut Adelea mukaan", sanoi De Catinat.

"Niin monsieur, hyvä on pitää vaimoaan toverinaan, mutta se ei käy irokeesien lähettyvillä eikä juuri muittenkaan intiaanien alueilla."

"Te ette siis ota vaimoanne matkaan kulkiessanne?" kysyi sotilas.

"Otan kyllä, mutta en anna hänen kulkea kylästä toiseen. Hän jää aina majaansa."

"Te jätätte siis hänet jälkeenne?"

"Päinvastoin, hän on aina lausumassa minut tervetulleeksi kotiutuessani. Pyhän Anna nimessä, kyllä tuntisinkin itseni raskasmieliseksi, ellei joka kylässä tästä Illinoisin kallioille saakka, olisi vaimoni minua vastassa."

"Sittehän hänen täytyy matkustaa teidän edellänne."

Du Lhut nauroi sydämensä pohjasta, mutta ääneti. "Missä uusi kylä, siellä uusi vaimo", sanoi hän. "Mutta minulla ei koskaan ole enempää kuin yksi kussakin, sillä olisihan ranskalaiselle häpeä näyttää huonoa esimerkkiä heille, kun meidän hyvät isämme uhraavat elämänsä saarnatessaan heille hyveitä. Ah tässä on Ajidaumo-puro, johon intiaanit laskevat sampiverkkonsa. Poitou'hin on vielä seitsemän virstaa."

"Olemme kait perillä ennen yötä?"

"Luulen, että on viisainta odottaa pimeän tuloa, ennenkuin käymme perille asti. Koska irokeesien tiedustelijoita liikkuu täällä asti, on luultavaa, että heitä on runsaasti Poitoun ympärillä ja voi käydä niinkin, että viimeiset askeleemme ovat vaikeimmat, ellemme ole varuillamme ja etenkin jos nuo kaksi pääsevät edellemme varoittamaan heitä." Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli pää alhaalla. "Pyhän Annan nimessä", mutisi hän, "emme ole vieläkään päässeet heistä. He ovat yhä jäljillämme."

"Kuuletteko heitä?"

"Kuulen, he eivät ole kaukana meistä. Mutta he saavat huomata, että he ovat seuranneet meitä yhden kerran liikaa. Nyt näytän teille hieman eränkäynti-taitoa, joka ehkä on uutta teille. Riisukaapa jalkineenne, monsieur."

De Catinat noudatti neuvoa, Du Lhut'in riisuessa myöskin mokkasiininsa.

"Pankaa ne nyt käteenne, kuten kintaat", sanoi vanha tienuurtaja ja pian oli Efraimilla ja Amoksella tovereittensa jalkineet kintainaan.

"Heittäkää pyssyt selkäänne. Kas noin! Nyt nelinkontin ja painakaa kätenne lujasti maahan. Erinomaista! Kaksi miestä tekee neljän miehen jäljet. Tulkaa nyt kanssani, monsieur."

Hän kulki puulta puulle samassa suunnassa, kuin heidän toverinsakin, mutta neljä, viisi jalkaa etempänä. Sitten hän äkkiä painautui pensaan taa ja veti de Catinat'n viereensä.

"Heidän täytyy mennä tästä ohi muutaman minuutin perästä", kuiskasi hän. "Älkää ampuko, jos vain voitte välttää sitä." Jokin välähti du Lhut'in kädessä ja hänen toverinsa huomasi kohta, että hän oli vetäissyt pienen sotakirveensä vyöltään. Taas tunsi de Catinat verensä vapisevan, kun hän katseli oksarykelmien läpi, odottaen mitä metsän hämärästä oli tulossa. Ja äkkiä hän näkikin jotakin liikettä. Se liiteli kuin varjo puunrungolta toiselle, niin nopeasti, että hän tuskin voi päättää oliko se ihminen, vai eläin. Yhä uudelleen ja uudelleen näki hän sen, joskus kahtena, sitte taas yhtenä, äänettömänä, salaperäisenä. Hetken oli kaikki taas hiljaista, mutta sitten hiipi äkkiä pensaikosta hirvittävin olento, mikä konsanaan lienee maanpäällä astunut, sotapolulla oleva irokeesipäällikkö.

Hän oli pitkä, voimakas mies ja hänen harjasmainen päänahkatupsunsa kotkan sulkineen teki hänestä hämärässä jättiläisen, sillä hän oli ainakin kahdeksan jalan mittainen helmikoristeisista mokkasiineistaan päähineensä korkeimpaan huippuun. Hänen kasvonsa olivat toiselta puolelta maalatut koiran näköiseksi noella, keltavärillä ja punasella ja toinen puoli kuvasi lintua, joten ne edestäpäin näyttivät oudoilta ja eriskummallisilta. Hänen vyötäröllään oli näkinkuorilla ja helmillä koristettu vyö ia tusinanverran päänahkoja liehui hänen housunreunamuksessaan hänen kulkiessaan. Hän astui pää alhaalla, silmät kiiluivat tuhoa ennustavasti ja sieraimet laajenivat ja sulkeutuivat vuoroon, aivankuin kiihoittuneella eläimellä. Pyssyään piti hän edessään valmiina ja hän hiipi eteenpäin polvet koukussa, kurkistellen ja kuunnellen, pysähtyen ja taas syöksyen eteenpäin, kuin varovaisuus itse. Pari askelta hänen takanaan astui noin neljäntoistavuotias nuorukainen, puettuna ja aseistettuna samalla tapaa, mutta kasvot maalaamattomina ja ilman noita hirvittäviä, kuivattuja voitonmerkkejä housunneulomuksessa. Hän oli ensimmäisellä sotaretkellään, mutta hänen silmänsä kiiluivat ja sieraimensa värähtelivät samanlaista murhanhimoa kuin vanhemmankin toverinsa. He lähenivät, äänettöminä, kauheina, hiipien metsän pimennoista, samalla tavalla kuin heidän rotunsakin oli historian hämäristä noussut, rautaisina ruumiiltaan ja tiikereinä mieleltään.

He olivat jo pensaitten kohdalla, kun nuorempi sotilas äkkiä huomasi jotakin epäilyttävää, jonkin paikaltaan väistetyn oksan tai liikahtelevan lehden. Hän pysähtyi ja katseli epäluuloisena ympärilleen. Hetki vielä, niin olisi hän ehtinyt varoittaa toveriaan, mutta du Lhut ei antanut tälle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa, vaan hyökkäsi pensaan yli ja upotti samassa sotakirveensä hänen kalloonsa. De Catinat kuuli kumean jysähdyksen, aivan kuin kirves olisi uponnut mätään puuhun ja mies kaatui kuin tukki, nauraen kamalasti ja potkien ja pieksäen voimakkailla jäsenillään. Nuorempi sotilas hyppäsi kuin kauris kaatuneen toverinsa yli ja katosi metsään, mutta hetkistä myöhemmin kuului edestäpäin laukaus, jota seurasi heikko, valittava huudahdus.

"Se oli hänen kuolinhuutonsa", sanoi du Lhut tyynesti. "Sääli oli ampua hänet, mutta se oli kuitenkin parempi kuin antaa hänen mennä."

Hänen puhuessaan tulivat toiset kaksi paikalle, Efraimin tukkiessa uutta panosta muskettiinsa. "Kuka nauroi?" kysyi Amos.

"Tuo se nauroi," sanoi du Lhut, nyökäten päällään kuolevaan soturiin päin, joka makasi suuressa verilätäkössä, hirvittävät kasvot vääntyneinä jäykkään nauruun.

"Heillä on sellainen tapa, kun he saavat kuoliniskunsa. Tunsin erään seneka-päällikön, joka nauroi kuusi tuntia yhteen mittaan kidutuspylväässä. Ah, hän onkin jo kuollut."

Hänen puhuessaan teki intiaani viimeisen nytkähdyksen käsillään ja jaloillaan ja jäi makaamaan jäykkänä, yhä irvistäen sinistä taivasta kohti.

"Hän on suuri päällikkö", sanoi du Lhut. "Hän on Ruskea hirvi, mohawk-heimoa, ja toinen on hänen nuorempi poikansa. Me olemme nyt ensimmäisinä vuodattaneet verta ja luulen, ettei se jää viimeiseksi, sillä irokeesit eivät jätä päällikköjensä surmaa kostamatta. Hän oli uljas taistelija, kuten näette hänen kaulastaan."

Hänellä oli kaulassaan merkillinen koriste, joka de Catinat'sta näytti kuin pavun palkoja olisi pujotettu nauhaan. Kumartuessaan sitä lähemmin tarkastamaan, huomasi hän kauhukseen, etteivät ne olleetkaan palkoja, vaan kuivuneita ihmissormia.

"Ne ovat kaikki oikean käden etusormia", sanoi du Lhut, "joten kukin niistä edustaa ihmiselämää. Niitä näkyy olevan kaikkiaan neljäkymmentä kaksi, kahdeksantoista, jotka hän on surmannut taistelussa ja muut kaksikymmentäneljä ovat vangittujen ja kidutettujen sormia."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Koska noilla kahdeksallatoista on kynnet jäljellä. Irokeesit alkavat aina kidutuksensa puremalla eloonjääneiltä vangeiltaan kynnet. Näette, että neljältäkolmatta puuttuu kynnet."

De Catinat'ta kauhistutti. Mitä pahoja henkiä ne olivatkaan, joitten joukkoon kohtalon oikku oli heittänyt hänet! Ja oliko mahdollista, että hänen Adelensa saattaisi joutua tuollaisten paholaisten käsiin. Ei, ei, varmaankaan ei hyvä Jumala, jonka vuoksi he niin paljon olivat saaneet kärsiä, sallisi sellaisen onnettomuuden tapahtua! Vaikka olihan niin kauhea kohtalo sattunut muillekin naisille, jotka olivat yhtä helliä kuin Adelekin ja miehille, jotka rakastivat yhtä syvästi kuin hän itsekin. Eihän Kanadassa ollut ainoatakaan satamaa, jolla ei olisi ollut kerrottavanaan sellaista tapahtumaa. Epämääräinen kauhu valtasi hänet siinä seistessään. Mehän aavistamme toisinaan tulevaisuudestamme enemmän kuin olemme halukkaita myöntämäänkään, tuolla sielumme salaisissa syvyyksissä, missä ei järkemme varsinaisesti määrää, vaan jossa vaisto ja epämääräiset mielialat meille puhuvat. Nyt peitti hänen sielunsa tuollainen uhkaavan vaaran pelko. Hänen ympärillään seisovat puut, kauas ulottuvine suurine oksineen, olivat ikäänkuin pahoja henkiä, jotka ojentelivat aavemaisia jäseniään häntä kohti. Hiki nousi hänen otsalleen ja hän nojasi raskaasti muskettiinsa.

"Pyhän Eulalian nimessä", sanoi du Lhut, "ollaksenne vanha sotilas, tulette liian kalpeaksi pienestä verenvuodatuksesta."

"En voi hyvin. Ottaisin mielelläni ryypyn konjakkipullostanne."

"Kas tässä, toveri ja onneksi olkoon! Niin, samalla voin ottaa tuon komean päänahan, jotta meillä olisi jotakin näytettävää matkaltamme." Hän otti intiaanin pään polviensa väliin ja pyöräyttämällä kerran terävää veistään, oli hän irroittanut kamalan, vertavuotavan voitonmerkkinsä.

"Lähtekäämme nyt", sanoi de Catinat, kääntyen inholla poispäin.

"Niin, lähtekäämme. Mutta minun täytyy myös saada tuo karhun merkillä varustettu helmivyö. Kas niin. Ja pyssy myös. Katsokaapa, missä se on tehty. Lontoo siinä selvästi seisoo. Ah, monsieur Green, monsieur Green, ei ole vaikea huomata, mistä Ranskan viholliset saavat aseensa!"

Vihdoin he taas lähtivät, jättäen irvistävän punanahan hiljaisen puun alle makaamaan, du Lhut'in kantaessa saalistaan. Sivumennen katsoivat he kaksinkerroin makaavaa nuorukaista pensaikossa, jonne hän oli kaatunut. Du Lhut kulki nyt nopeasti, kunnes hän saapui pienelle purolle, joka ryöppyilevänä juoksi pääjokeen. Täällä hän riisui jalkineensa ja kahlasi tovereineen vedessä puolisen virstaa.

"He seuraavat jälkiämme heti, kun ovat löytäneet päällikkönsä", sanoi hän, "mutta tällä tavalla saamme heidät eksytetyiksi, sillä juokseva vesi on ainoa, jossa irokeesin vainu loppuu. Nyt jäämme tähän pensaikkoon hämärän tuloon saakka, sillä me olemme aivan lähellä Poitou'ta ja kun maasto siellä on aukeampaa, on sangen vaarallista edetä sinne päivän aikaan."

He jäivät siihen, piiloutuneina leppäpensaikkoon, varjojen pidetessä ja laskevan auringon punatessa taivaalla ajelehtivia pilvenhattaroita. Du Lhut kiertyi miltei palloksi ja vaipui piippu suussa kevyeen uneen, josta hän pienimmänkin rasahduksen kuullessaan heräsi. Molemmat amerikkalaiset kuiskuttelivat kauan keskenään, Efraimin kertoessa jotakin pitkää juttua risteilyistään priki Ahkeralla, joka oli matkalla Jamestown'iin sokeri- ja siirappilastissa, mutta lopulta hiljaisen tuulen nukuttava humina vaivutti heidätkin uneen. De Catinat pysyi yksin valveilla, sillä hänen hermonsa olivat yhä liian jännitettyinä äskeisestä onnettomuuden aavistuksestaan. Mitä se saattoi merkitä? Oliko Adele todella vaarassa? Hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista varoituksista ennenkin. Mutta hänhän oli jättänyt Adelen turvaan tykkien ja paaluvarustusten suojaan. Viimeistään huomen illalla näkisi hän hänet taas. Maatessaan siinä ja katsellessaan vaeltavia pilviä puitten lomista, alkoivat hänen ajatuksensa kierrellä kaiken maailman teitä ja yht'äkkiä oli hän Pyhän Martin kadulla, istuen leveällä, espanjannahalla päällystetyllä sohvalla akkunanpielessä. Kullattu verkapaalu narisi kuten ennenkin ja hän piti kättään Adelen vyötäröillä, tytön verratessa itseään pieneen pelokkaaseen hiireen, joka asui suuressa autiossa talossa, sama tyttö, jolla kuitenkin oli rohkeutta pysyä hänen rinnallaan halki vaarallisten erämaiden. Hänen ajatuksensa siirtyivät Versailles'hin. Hän näki taas kuninkaan ruskeat silmät, de Montespan'in rohkeat, kauniit kasvot ja de Maintenon'in kirkkaat piirteet. Uudelleen ratsasti hän yöllisen lähettimatkansa, uudelleen kyyditsi häntä aavemainen ajomies ja Amos Green'in kanssa oli hän taas pelastamassa Ranskan kauneinta naista mestauslavalta. Niin selvää ja elävää oli hänestä kaikki näkemänsä, että hän oikein säikähti, kun hän taas tuli todellisuuteen ja huomasi yön tekevän tuloaan amerikkalaisessa metsässä ja näki du Lhut'in nousevan ja tekevän lähtöä.

"Oletteko ollut valveilla?" kysyi seikkailija.

"Olen."

"Kuulitteko mitään?"

"En muuta kuin huuhkaimen huudon."

"Minusta tuntui, kuin olisin nukkuessani kuullut kaukaisen pyssynlaukauksen."

"Unissanneko?"

"Niin, kuulen nukkuessani yhtä hyvin kuin valveilla ollessanikin ja muistan myös kuulemani. Teidän täytyy nyt seurata tarkkaan jälkiäni, tulemme aivan heti linnakkeelle."

"Teillä on ihmeteltävät korvat", sanoi de Catinat, heidän kulkiessaan sotkuista viidakkoa. "Kuinka voitte kuulla, että nuo miehet seurasivat meitä tänään? En erottanut mitään ääntä, vaikka he jo olivat melkein käden ulottuvilla meistä."

"En kuullutkaan heitä ensin."

"Näittekö sitten heidät?"

"En kumpaakaan."

"Kuinka sitten tiesitte, että he olivat siellä?"

"Kuulin pelästyneen närhen lentelevän puitten lomassa, sen jälkeen, kun me olimme siitä menneet. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin taas saman. Silloin tiesin, että meidän jälkiämme seurasi jokin ja aloin kuunnella."

"Peijakas, te olette todellakin eränkävijä!"

"Luulen, että nämä metsät vilisevät irokeesejä, vaikka meillä on ollut onni välttää heitä. Niin suuri päällikkö, kuin Ruskea hirvi, ei liiku pienin joukoin eikä vähäpätöisillä asioilla. Heidän täällä olonsa täytyy merkitä vaaraa Richelieu'n seuduille. Ette liene pahoillanne, kun jätitte rouvanne Sainte Marie'hin?"

"Kiitän Jumalaa siitä."

"Metsät eivät ole varmoja, ennenkuin valkovuokot taas kukkivat. Teidän täytyy jäädä Sainte Marie'hin siihen saakka, ellei lääniherra voi lähettää kanssanne lujaa vartiota.

"Jäisin ennemmin sinne vaikka loppuiäkseni, kuin panisin vaimoni sellaisille piruille alttiiksi."

"Niin, piruja he ovat, jos piruja koskaan on maan päällä astunut. Te hätkähditte, monsieur, kun otin Ruskean hirven päänahan, mutta kun olette nähnyt intiaaneja yhtäpaljon kuin minä, niin on teidän sydämenne ainakin yhtä kova kuin minun. Ja nyt olemme aivan viljelysten rajoilla ja paalulinnoitus on tuonnempana, vaahteraryhmän keskellä. Eivät näy pitävän oikein tarkkaa vahtia, sillä olen jo kymmenisen minuuttia odottanut kuulevani vartijan kuka siellä-huudon. Te ette päässeet näin lähelle Sainte Marie'ta, tulematta huomatuiksi ja kuitenkin on de Lannes yhtä vanha sotilas kuin la Noue'kin. Tuolla rannalla hän tavallisesti harjoittaa miehiään, mutta emme näe sinne asti nyt.

"Hän on siellä parastaikaa", sanoi Amos, "näen tusinan miehiä ainakin seisovan suorassa rivissä."

"Ei ainoatakaan vartijaa ja kaikki miehet harjoituksissa!" sanoi du Lhut halveksuvasti. "Mutta niin näkyy olevan, kuten sanoitte, sillä näen itsekin heidän seisovan jäykkinä ja suorina kuin hongankannot. Luulisipa, ettei intiaaneja olisi mailla eikä halmeilla, kun he seisovat niin tyyninä ja hiljaisina. Mennäänpä suoraan heidän luokseen ja pyhän Annan nimessä, lupaanpa sanoa heidän komentajalleen ajatukseni hänen järjestelystään."

Du Lhut lähti seuralaisineen suoraan avonaisen kentän poikki, kohti sotilasriviä, joka odotti heitä ääneti hämärässä. He olivat jo viidenkymmenen askeleen päässä heistä eikä yksikään ollut vielä nostanut kättään tai kysynyt tunnussanaa. Heidän äänettömyydessään oli jotakin outoa ja kamalaa ja du Lhut'in kasvonilmeet muuttuivat äkkiä, hänen astuessaan vielä muutaman askeleen eteenpäin. Hän kurotti kaulaansa ja katsoi taakseen, joen rantaa pitkin.

"Jumala!" huudahti hän. "Katsokaa linnoitusta."

Neljäsneljättä luku.

VERISTÄ VÄKEÄ.

He olivat jo päässeet puuryhmän luo ja linnoituksen olisi pitänyt olla aivan heidän edessään. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kadonnut.

Niin odottamaton oli isku heille, että du Lhut'kin, vaikka lapsuudestaan saakka oli tottunut kaikenlaisiin yllätyksiin ja vaaroihin, jäi hetkeksi seisomaan järkytettynä ja kauhistuneena. Sitten hän kiroten lähti nopeasti juoksemaan rivissä seisovia kohti, tovereittensa seuratessa aivan kintereillä. Lähestyessään saattoivat he hämärässä nähdä, ettei se ollutkaan varsinainen rivi. Äänetön ja liikkumaton upseeri seisoi parikymmentä askelta sotilaittensa edessä. He huomasivat myös, että hänellä oli hyvin merkillinen, korkea päähine. He juoksivat yhä eteenpäin pahaa aavistaen, kun heidän kauhukseen päähine rupesi äkkiä levenemään ja kasvamaan ja suuri lintu kohosi hitain lyönnein ilmaan ja laski lähellä olevaan puuhun. Silloin he tiesivät, että heidän pahin pelkonsa oli muuttunut todellisuudeksi ja että heidän edessään seisoi Poitou'n varusväki.

Heitä seisoi siinä parikymmentä, alastomina ja pajunvitsoilla lyhyiin pylväisiin sidottuina ja heidän ruumiinsa olivat vääntyneet ja kiertyneet niin monenlaisiin kammottaviin mutkiin ja muotoihin, kuin kidutusta kärsivä ihminen suinkin saattaa. Siinä, mistä suuri haukka oli lähtenyt, seisoi harmaahapsinen linnanpäällikkö. Hänen silmäkuopissaan törrötti kaksi sammunutta kekälettä ja hänen lihaksensa riippuivat revittyinä kuin kerjäläisen vaaterepaleet. Hänen takanaan seisoivat hänen miehensä rivissä. Kaikkien jalat olivat polvia myöten poltetut karstalle ja heidän ruumiinsa olivat siinä määrin silvotut, kärvennetyt ja murskatut, että ne näyttivät riippuvan aivan pajunvitsojen varassa. Hetkeksi jäivät kaikki neljä toverusta kauhusta tuijottaen katsomaan hirvittävää näkyä ja sitten toimi kukin luonteensa mukaisesti. De Catinat horjui suuren puun luo ja nojasi päätään käsiinsä, kuoleman sairaana. Du Lhut heittäytyi polvilleen ja puhui jotakin yläilmoille, puiden nyrkkejään tummenevalle taivaalle. Efraim Savage tutki pyssynsä sytytysruutia, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja silmät tulta iskien ja Amos Green lähti sanaakaan virkkaamatta kiertämään ympyröissä, hakien jälkiä.

Pian nousi du Lhut jaloilleen taas ja lähti hänkin juoksemaan sinne tänne, kuin kanakoira ja teki tuhansia havaintoja, jotka Amokseltakin olisivat jääneet huomaamatta. Yhä uudelleen kiersi hän ruumiita. Sitten juoksi hän metsän laitaan ja kiersi paalulinnoituksen hiiltyneille raunioille, joista vielä heikko savu nousi ilmoille.

"En löydä mitään jälkiä naisista ja lapsista", sanoi hän.

"Hyvä Jumala! Siellähän oli naisia ja lapsiakin!"

"He säästävät lapset, polttaakseen ne sitten vapaa-aikoinaan kylässään. Naiset he joko pitävät tai kiduttavat kuoliaaksi, miten milloinkin päähän pistää. Mutta mitä vanha mies tahtoo?"

"Minä tahdon, Amos, että kysyt häneltä, miksi tässä viivyttelemme ja ihmettelemme, kun meidän pitäisi täysin purjein lähteä heitä takaa-ajamaan."

Du Lhut hymähti ja pudisti päätään.

"Ystävänne on rohkea mies", sanoi hän, "jos hän luulee, että me neljän miehen pystymme ajamaan takaa sataaviittäkymmentä."

"Sano hänelle, Amos, että Herra kyllä pitää meistä huolen", sanoi vanha mies kiihtyneenä. "Sano hänelle, että Hän on puolellamme Jerobeamin lapsia vastaan ja että me lyömme heidät maahan ja kukistamme heidät peräti. Mitä on ranskaksi 'lyö äläkä säästä?' Ennemmin kuljen suuni kiinnitaklattuna, kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä selvää, yksinkertaista puhetta."

Du Lhut viittasi kädellään kieltävästi ukon tarkoituksiin ja sanoi: "Meidän täytyy nyt olla äärimmäisen varovaisia, tai muutoin voimme menettää päänahkamme ja aiheuttaa vielä Sainte Marie'ssä olevat tekemään samoin."

"Sainte Marie!" huudahti de Catinat. "Uhkaako Sainte Marie'tä vaara?"

"He ovat nyt aivan suden kidassa. Tämä työ on tehty eilen illalla. He ryntäsivät sen kimppuun sadanviidenkymmenen miehen voimalla. Tänä aamuna lähtivät he täältä, painuakseen pohjoiseen jalkaisin. He ovat lymyilleet koko päivän tämän ja Sainte Marie'n välisissä metsissä."

"Sittenhän olemme tulleet aivan heidän lävitseen."

"Niin olemme. He ovat leiriytyneinä tänään ja lähettävät vain tiedustelijoita ja heidän joukossaan oli Ruskea hirvi poikineen, kun hän sattui tiellemme. Tänä iltana — — —"

"Tänä iltana hyökkäävät he Sainte Marie'n kimppuun!"

"Se on hyvin mahdollista, vaikka en uskoisi, että he niin pienillä voimilla uskaltaisivat ryhtyä siihen. Niin, me emme enää voi tehdä muuta, kuin kiireisesti joutua takaisin ja varoittaa heitä uhkaavasta vaarasta."

Ja niin lähtivät he vaivaloiselle paluumatkalleen, mielet siinä määrin jännittyneinä, etteivät vähääkään muistaneet jo astumiaan eivätkä vielä edessään olevia virstoja.

Vanha ukko Efraim, joka oli vähemmän tottunut kävelemiseen kuin nuoremmat toverinsa, ontui jo hieman toista jalkaansa, mutta oli iästään huolimatta sitkeä kuin tammi ja pysyi koko ajan kärsivällisenä. Du Lhut otti taas johdon käsiinsä, heidän lähtiessään pohjoista kohti.

Kuu paistoi kirkkaasti taivaalla, mutta heille ei ollut siitä paljoakaan apua metsän syvissä pimennoissa. Missä päiväiseen aikaan oli ollut hämärä, oli nyt pilkkoisen pimeä, niin että de Catinat ei edes nähnyt puitakaan, joita vastaan hän törmäili. Siellä täällä joutuivat he kuun valaisemalle metsänaukiolle ja joskus pääsi kuun hopeinen säde tunkeutumaan oksien läpi, auttaen heidän askeleitaan, mutta du Lhut koetti säännöllisesti välttää avonaisia paikkoja ja kiersi ennemmin aukion, kuin kulki sen poikki. Tuuli oli hieman kiihtynyt ja ilma oli täynnä suhinaa ja oksien ja lehtien kahinaa. Paitsi tätä, oli kaikki hiljaista metsissä. Ainoastaan silloin tällöin kuului huuhkajan huuto ja yökehrääjän pärinä jostakin kauempaa.

Pimeästä huolimatta, astui du Lhut yhtä nopeasti, kuin päivälläkin, joutumatta koskaan ymmälle matkan suunnasta. Hänen toverinsa huomasivat kuitenkin, että hän vei heitä toista tietä kuin aamulla, sillä kahdesti näkivät he joen leveän uoman vasemmalla kädellään, kun he taas mennessä olivat nähneet vain puroja, jotka laskivat päävirtaan. Toisella kädellään osoitti du Lhut virran tuonpuoleiselle rannalle, jossa he saattoivat erottaa veden päällä varjomaista liikettä.

"Irokeesien kanootteja", kuiskasi hän.

"Siellä on niitä kymmenen kappaletta, kahdeksan miestä kussakin. He ovat toista joukkoa, mutta ovat myös menossa pohjoiseen."

"Miten tiedätte, että ne ovat toista joukkoa?"

"Koska olemme jo tunti sitte menneet toisen jälkien poikki."

De Catinat hämmästeli suuresti tuota ihmeellistä miestä, joka saattoi kuulla nukkuessaan ja havaita jälkiä olosuhteissa, joissa tavalliset silmät eivät huomanneet edes puunrunkoja. Du Lhut pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan kanootteja, käänsi sitte selkänsä joelle ja painautui uudelleen metsään. Pari virstaa kuljettuaan pysähtyi hän taas äkkiä, haistellen ilmaa, kuten jäljillä oleva koira.

"Tunnen palavan puun käryä", sanoi hän. "Tuolla suunnalla virstan matkalla on tuli."

"Minä haistan sen myös", sanoi Amos, "hiipikäämme tätä tietä, niin näemme heidän leirinsä."

"Olkaa varovaisia sitten", kuiskasi du Lhut, "sillä elämänne voi olla aivan poikki napsahtavan risun varassa."

He lähestyivät hitaasti ja varovaisesti, kunnes äkkiä hyppelehtivä, punainen liekki loisti puitten välistä. He kiersivät vielä erään pensaikon, kunnes pääsivät sellaiselle paikalle, josta hyvin voivat nähdä, tulematta itse huomatuiksi.

Keskellä pientä aukeamaa paloi kuivista pölkyistä tehty valkea rätisten ja säkeniä syösten. Punaiset liekit nousivat korkealle ja uhkea savu levisi rovion yläpuolelle, muodostaen ikäänkuin suuren, oudon puun, jolla oli harmaa lehdistö ja runkona tulipatsas. Mutta ei elävää sielua näkynyt missään ja suuri valkea kohisi ja loimusi täydellisessä yksinäisyydessä hiljaisen metsän keskellä. Yhä lähemmä hiipivät miehemme, mutta ei muuta liikettä näkynyt kun liekkien hulmuaminen, eikä muuta ääntä kuulunut kun tervasten rätinä.

"Menemmekö valkean luo?" kuiskasi de Catinat.

Varovainen tienuurtaja pudisti päätään. "Se voi olla ansa", sanoi hän.

"Tai hyljätty leiri."

"Ei, sillä se ei ole palanut tuntiakaan."

"Sitäpaitsi on se liian suuri leirituleksi", sanoi Amos.

"Mitä siitä sitte arvelette?"

"Se on merkkituli."

"Niin, te olette oikeassa. Tämä tuli on vaarallinen naapuri, joten on parasta, että lähdemme tästä ja marssimme suoraan Sainte Marie'ta kohti."

Liekit olivat pian tuikkivana pisteenä heidän takanaan ja katosivat kohta kokonaan. Du Lhut kiirehti yhä kulkua kunnes he saapuivat eräälle kuun valaisemalle aukeamalle. Hän oli jo menossa sen poikki, kun hän äkkiä otti de Catinat'ta olkapäästä ja veti hänet vieressä olevan sumakkipensaan suojaan, Amos Green'in tehdessä samoin Efraim Savage'ille. Mies käveli avonaisen alueen toisella puolella. Hän oli juuri tullut esiin metsästä ja oli astumassa aukeaman poikki, joen rantaan päin. Hän kulki miltei kaksin kerroin taipuneena, mutta kun hän tuli puitten varjosta pois voivat he nähdä, että hän oli intiaani, täydessä sotamaalissa, vöineen ja muskettineen. Aivan hänen kintereillään tuli toinen, sitten kolmas ja neljäs, loppumattomiin saakka, kunnes näytti siltä, kuin koko metsä olisi täynnä intiaaneja ja jonon toista päätä ei koskaan näkyisikään. Viimeisenä tuli vihdoin metsästäjän karvareunaiseen puseroon puettu mies jolla oli sulkatöyhtöinen lakki päässä. Hän meni ohi, kuten muutkin, kadoten metsään yhtä äänettömästi, kuin olivat ilmestyneetkin. Meni viisi minuuttia, ennenkuin du Lhut piti kyllin turvallisena nousta piilostaan.

"Pyhän Annan nimessä"', kuiskasi hän, "luitteko kuinka monta niitä oli?"

"Kolmesataa yhdeksänkymmentä kuusi", sanoi Amos.

"Minä sain neljäsataa kaksi."

"Ja te luulitte, että niitä olisi näillä mailla vain sata viisikymmentä!" sanoi de Catinat.

"Ah, te ette käsitä asiaa. Tämä oli uusi joukko. Niitten, jotka valtasivat linnakkeen, täytyy olla tuolla vasemmalla, sillä heidän jälkensä ovat meidän ja joen välillä."

"He eivät voi olla samoja, sillä heillä ei näkynyt ainoatakaan tuoretta päänahkaa", sanoi Amos.

Du Lhut loi nuoreen metsämieheen hyväksyvän katseen. "Peijakas vie, enpä tiennyt, että te metsämiehet olisitte niin teräviä. Teillä on silmät päässä, monsieur ja ehkäpä teistä vielä joskus on mieluista muistaa, että Greysolon du Lhut on sen teille sanonut."

Amos tunsi itsensä ylpeäksi, kuullessaan nuo sanat mieheltä, jonka nimeä kunnioituksella mainittiin joka kerta, kun kauppamies ja eränkävijä sattuivat saman leiritulen ääreen. Hän oli aikeissa vastata jotakin, mutta silloin kuului kauempaa metsästä kauhistuttava huuto, aivan kuin inhimillisen hädän ja tuskan äärimmäinen ilmaisu. Uudelleen ja uudelleen kuulivat he tuon hirvittävän huudon, seistessään kasvot kalpeina pimeässä metsässä.

"He kiduttavat naisia", sanoi du Lhut. "Heidän leirinsä on tuolla."

"Emmekö voi tehdä mitään heidän hyväkseen?", kysyi Amos.

"Niin, niin poikani, meidän täytyy kääntää laivamme, kun näemme hätämerkin", sanoi kapteeni englanninkielellä. "Juoskaamme heti tuonne."

"Tuolla leirissä", sanoi Du Lhut, "on kuusisataa sotilasta. Meitä on neljä. Teidän puheessanne ei ole mitään järkeä. Ellemme saa varoitetuksi Sainte Marie'ssä olevia, voivat nämä pirut valmistaa heille samanlaisen kylvyn, kuin Poutouin varusväelle. Heidän osastonsa kokoontuvat maitse ja vesitse ja ennen päivän nousua saattaa heitä olla jo tuhat miestä. Meidän velvollisuutemme on pyrkiä eteenpäin ja viedä perille varoituksemme."

"Hän puhuu totta", sanoi Amos Efraimille. "Ei, te ette saa mennä yksin!" Hän tarttui itsepäistä vanhaa merimiestä käsivarresta ja piti häntä kiinni, estääkseen häntä ryntäämästä metsään.

"Yhdellä tavalla voimme kuitenkin turmella heidän tämäniltaisen ilonsa", sanoi du Lhut. "Metsät ovat kuivat kuin ruuti, sillä kolmeen kuukauteen ei ole satanut tuskin pisaraakaan."

"Niin?"

"Ja tuuli puhaltaa suoraan heidän leiriään kohti, jonka toisella puolella on joki."

"Sytytämme metsän palamaan!"

"Parempaa emme voi keksiä."

Silmänräpäyksessä oli du Lhut koonnut kimpun kuivia oksia ja pannut ne kuolleen pyökin kupeelle, joka oli kuiva, kuin taula. Isku tuluksilla riitti synnyttämään pienen liekin, joka alkoi hiljaa nuoleksia pyökin valkoisia kuoren hetaleita. Neljännesvirstan päässä teki du Lhut saman tempun ja sitten vielä kolmannen kerran, kunnes metsä oli ilmiliekissä kaikilta kolmelta kohdalta. Kiiruhtaessaan eteenpäin saattoivat he kuulla liekkien kumean huminan takanaan ja vihdoin lähestyessään jo Sainte Marie'ta, näkivät he pitkän, korkean tuliaallon vyöryvän länteen, Richelieu'tä kohti, ja silloin tällöin kohoovan valtavaksi tulisoihduksi, nuolaistessaan korkean petäjäryhmän, niinkuin pienen risukimpun. Du Lhut myhäili tyytyväisenä hiljaiseen tapaansa, katsoessaan takanaan punaisena loimuavaa taivasta.

"Monen heistä täytyy lähteä uimaan tulen tieltä", sanoi hän. "Heillä ei ole niin paljon kanootteja, että he kaikki mahtuisivat niihin. Ah, jospa minulla olisi pari sataa eränkävijöistäni tuolla joen toisella puolella, niin ei niistä yksikään pääsisi hengissä leiristään."

"Heillä oli joukossaan yksi, joka oli puettu kuin valkoinen mies", huomautti Amos.

"Niin oli ja kaikkein vaarallisin koko joukosta. Hänen isänsä oli alankomaalainen kauppias, äiti taas irokeesi ja hän käykin Flaamilaisen äpärän nimellä. Ah, tunnen hänet hyvin ja sanonpa teille, että jos helvetissä tarvitaan kuningasta, niin on hän aina virkaan valmiina majassaan. Pyhän Annan nimessä, minulla on pieniä selvittelyjä hänen kanssaan ja toivon että voin maksaa hänelle velkani, ennenkuin tämä juttu on loppuun suoritettu. Hyvä, tuoltapa näkyy jo Sainte Marie'n valot. Voinpa ymmärtää helpotuksen huokauksenne monsieur, sillä kautta autuuteni, todettuamme Poitoun kohtalon, olin itsekin peräti levoton, kunnes taas näkisin ne."

Viidesneljättä luku.

KUOLEMA OVELLA.

Päivä teki juuri tuloaan, kun neljä toverusta astuivat paaluvarustuksen portista, mutta, huolimatta aamuaikaisesta olivat kaikki alustalaiset ja heidän perheensä jalkeilla ja katselivat valtavaa tulipaloa, joka raivosi etelässä. De Catinat ryntäsi joukon läpi ja riensi rappuja ylös Adelen luo, joka itsekin oli lentänyt häntä vastaan, joten he tapasivat toisensa puolitiessä suuria kivirappuja, kuiskien toisilleen noita tolkuttomia, katkonaisia huudahduksia, jotka lienevät rakkauden todellista, joskin kirjoittamatonta kieltä. Yhdessä he sitten nousivat suureen halliin, missä vanha de la Noue poikineen katseli komeata näkyä.

"Ah monsieur", sanoi vanha aatelismies kumartaen hovitapaan. "Olen sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät taas tervennä kattoni alla, ei ainoastaan teidän itsenne vuoksi, vaan myöskin rouvanne silmien vuoksi, jotka — jos hän sallinee vanhan miehen sanoa sen — ovat aivan liian somat pilattaviksi tuijottamalla koko päivän metsään, siinä toivossa, että näkisi erään miehen astuvan sieltä esille. Olette kävellyt neljäkymmentä virstaa, monsieur de Catinat ja olette epäilemättä sekä nälkäinen että väsynyt. Kun olette entisellänne taas, täytyy minun saada velkani takaisin korttipelissä, sillä onni ei ollut minulle suosiollinen toissa iltana."

Mutta du Lhut oli astunut sisään de Catinat kintereillä, tuoden onnettomat viestinsä.

"Saatte kohta toisenlaisen pelin pelattavaksenne, monsieur de Sainte Marie", sanoi hän. "Tuolla metsissä on kuusisataa irokeesiä, ja he valmistautuvat hyökkäämään."

"No, no, me emme voi sallia muutoksia ohjelmassamme muutamien villien vuoksi", virkkoi lääniherra. "Minun täytyy pyytää teitä antamaan anteeksi, rakas de Catinat'ni, että tuollaisen roskaväen piti päästä häiritsemään vierailuanne tilallani. Mitä korttipeliimme tulee, niin en voi olla sanomatta, että teidän tapanne turvautua kuninkaaseen ja sotamieheen, on tosin loistavaa, mutta ei suinkaan turvallista. Nähkääs, kun viimeksi pelasin korttia de Lannes'en kanssa Poitou'ssa — — —"

"De Lannes Poitou'sta on kuollut ja koko hänen väkensä myös", sanoi du
Lhut. "Paalulinnake on savuavana rauniona."

Lääniherra kohotti kulmakarvojaan ja otti annoksen nuuskaa, läimäyttäen pienen kultaisen rasiansa kannen kiinni.

"Olen aina sanonut hänelle, että hänen linnakkeensa ei kestä, ellei hän hävitä vaahteroita, jotka kasvoivat aivan seinään kiinni. Sanoitte, että he ovat kaikki kuolleet?"

"Joka mies."

"Ja varustus poltettu?"

"Ei tikkuakaan ole jäljellä."

"Näittekö noita roistoja?"

"Näimme noin sadanviidenkymmenen jäljet. Sitten on siellä vielä satakunta kanooteissa ja neljänsadan miehen vahvuinen osasto meni meidän ohitsemme Flaamilaisen äpärän johdossa. Heidän leirinsä on viiden virstan päässä joen rannalla ja heitä täytyy olla vähintään kuusisataa."

"Teillä oli onni välttää heidät."

"Mutta he eivät olleet yhtä onnellisia. Me otimme hengiltä Ruskean hirven ja hänen poikansa ja me sytytimme metsän palamaan karkoittaaksemme heidät leiristään."

"Suurenmoista! Suurenmoista!" sanoi lääniherra taputtaen hiljaa sieviä käsiään, "te olette hyvin suoriutuneet heistä, du Lhut, mutta otaksun, että olette sangen väsynyt?"

"En ole usein väsynyt. Olen valmis vaikka tekemään matkan uudestaan."

"Ehkäpä sitten tahtoisitte ottaa muutaman miehen mukaanne ja mennä takaisin metsään, katsomaan mitä aikeita noilla roistoilla on."

"Viiden minuutin perästä olen valmis."

"Ehkäpä sinäkin Achille haluat lähteä mukaan?" Hänen poikansa tummat silmät ja intiaanikasvot loistivat hurjaa iloa.

"Kyllä minä lähden mukaan."

"Hyvä, me varustamme kaikki valmiiksi teidän poissaollessanne. Madame, ettehän pane pahaksenne ikävyyksiä, jotka näin häiritsevät vierailuanne meidän luonamme. Kun ensi kerran kunnioitatte minua käynnillänne, toivon, että olemme selviytyneet noista syöpäläisistä ainaiseksi. Meillähän on suuria etuja täällä. Richelieu-joki on parempi kalalammikko ja nämä metsät ovat paljon komeampia hirvenmetsästys-puistoja, kuin ne, joista kuningas ylpeilee. Mutta onhan meillä pienet huolemmekin toiseltapuolen, kuten näette. Suokaa nyt anteeksi, mutta täällä on yksi ja toinen asia, joka vaatii minun huomiotani. De Catinat, tehän olette kokenut sotilas ja olisin iloinen, jos saisin käyttää hyväkseni neuvojanne. Onega, annappa minulle pitsinenäliina ja merenvahapäinen keppini ja pidä huolta nuoresta rouvasta, kunnes hänen miehensä ja minä palaamme."

Oli jo täysi päivänvalo ja nelikulmainen aitaus linnanpihalla oli täynnä hätääntyneitä ihmisiä, jotka juuri olivat kuulleet ikävät uutiset. Useimmat alustalaisista olivat entisiä sotilaita tai turkismetsästäjiä, jotka olivat palvelleet monessa intiaanisodassa ja joitten tumma hipiä ja uljas ryhti kertoi heistä oman tarinansa. He kuuluivat rotuun, joka vaihtelevalla onnella oli polttanut enemmän ruutia, kuin ehkä mikään muu kansa maanpäällä ja kun he seisoivat siinä pienissä ryhmissä keskustellen tilanteesta ja tarkastaen aseitaan, niin olisi tuskin minkään sotapäällikön tarvinnut toivoa karaistuneempia ja taisteluintoisempia seuralaisia. Naiset, sensijaan, riensivät linnaan ulkopuolella olevista mökeistään kalpeina ja hengästyneinä, vetäen lapsiaan perässään ja kantaen selässään arvokkaampia taloustarpeitaan. Yleinen hämminki ja kiire, lasten huuto ja itku sekä tavaroiden kuljetus ja myttyjen mäiske oli täydellinen vastakohta metsien tyynelle kauneudelle, joka aamuauringon heleässä kirkkaudessa sitä ympäröi. Oli kummallista katsella lehvästön sadunomaista väriloistoa ja kuitenkin tietää, että murhan ja julmuuden henget raivosivat hillittöminä niin kauniin esiripun takana.

Du Lhut'in ja nuoren de la Noue'n johtama tiedustelijajoukko oli jo lähtenyt ja lääniherran määräyksestä teljettiin molemmat portit vahvoilla tammipuomeilla, jotka sovitettiin rautahakasiin. Lapset sijoitettiin muutaman naisen hoivaan alempaan varastosuojaan ja muut naiset komennettiin palosankojen ääreen ja pyssyjen latausta hoitamaan. Miehet tarkastettiin, — heitä oli kaikkiaan viisikymmentä kaksi — ja jaettiin osastoihin, paalutuksen eri osien puolustustarpeen mukaan. Yhdellä puolella oli varustus rakennettu ainoastaan muutaman jalan päähän joesta, joka seikka ei ainoastaan suuressa määrin helpottanut puolustusta vaan myös teki raittiin veden saannin mahdolliseksi.

Sainte Marie'n veneet ja kanootit olivat vedetyt maihin juuri tuolla kohdalla ja olivat siten viimeisenä pelastusvarana siinä tapauksessa, että kaikki muut keinot pettäisivät. Lähin asema, St. Louis, oli ainoastaan muutaman peninkulman päässä jokea ylöspäin ja de la Noue oli jo lähettänyt nopean sananviejän ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta. Äärimmilleen ahdistettuina saattaisivat he etsiä turvaa siellä.

Amos Green'ille, kokeneena eränkävijänä olikin päivänselvä, että he tulisivat olemaan kovilla. Hän oli jättänyt Efraimin kuorsaamaan raskaassa unessa, ja lähtenyt itse piippu hampaissa tarkastelemaan puolustusmahdollisuuksia, tutkien arvostelevin silmin kaikkia sitä koskevia yksityisseikkoja. Itse paaluvarustus oli varsin luja. Se oli yhdeksän jalan korkuinen ja rakennettu tiukaksi, niin paksuista tammipalkeista, että musketinkuula ei pystynyt sitä läpäisemään. Puolivälissä korkeuttaan oli siinä kapeita rakoja puolustajain musketteja varten. Mutta toiselta puolen kasvoi metsää noin sadan jalan päässä paalutuksesta ja se tarjosi liian hyvän suojan hyökkääjille, kun varusväki taas oli niin pieni, ettei se voinut sijoittaa kahtakymmentä miestä enempää kullekin uhatuimmalle sivustalle. Amos tiesi, kuinka uhkarohkeita ja raivokkaita irokeesit olivat, hän tunsi heidän suunnattoman viekkautensa ja kekseliäisyytensä keinoja valitessaan ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun hän ajatteli nuorta rouvaa, joka tähän saakka oli onnellisesti suoriutunut heidän suojeluksessaan, sekä vaimoja ja lapsia, jotka hän näki linnanpihalla kokoontuneina.

"Eikö olisi parempi jos lähettäisitte heidät pohjoiseen?" ehdotti hän lääninherralle.

"Ilomielin tekisin sen monsieur, ja ehkä illalla, jos olemme hengissä ja sää on pilvinen, voimme panna sen toimeen. Mutta minulla ei ole liikoja miehiä panna heidän suojakseen ja ilman suojelusta en voi heitä ensinkään lähettää, kun tiedämme, että irokeesejä liikuskelee joella ja heillä on tiedustelijoita joka puolella."

"Olette oikeassa. Se olisi mieletöntä."

"Olen sijoittanut teidät itäiselle sivustalle ystävinenne viidentoista miehen kera, monsieur de Catinat. Otattehan komentaaksenne heitä?"

"Mielelläni."

"Otan itse eteläpuolen komentooni, se näyttää olevan pahimmin uhattu. Du Lhut voi ottaa pohjoisen ja viisi miestä riittää kyllä joen puoliselle sivulle."

"Onko teillä kyllin ruokavaroja ja ruutia?"

"Minulla on tarpeeksi jauhoja ja kuivattua ankeriasta, suoriutuaksemme tästä jutusta. Kehnonlaista ruokaa tosin, rakas herraseni, mutta rohkenenpa sanoa, että teillekin maistui Hollannissa ryyppy rännivettä rynnäkön jälkeen paremmalle, kuin sinileimainen Frontiniac, jota toissailtana autoitte minua lopettamaan. Mitä ruutiin tulee, niin on meillä koko kauppavarastomme käytettävänämme."

"Onko meillä aikaa kaataa muutamia noista puista?" kysyi de Catinat.

"Mahdotonta, ne olisivat vain parempana suojana heille kaadettuina kuin pystyssä."

"Mutta ainakin pitäisi poistaa pensaikko tuon koivunvesan ympäriltä, joka on itäisen sivustan ja metsänrajan välillä. Se on liian hyvä suoja heille hyökätessä."

"Niin, se pitäisi polttaa viipymättä."

"Ei, teemme vielä paremmin", sanoi Amos. "Varustamme heille ansan.
Missä ruutivarasto on, josta äsken puhuitte?"

"Theuriet. hovimestarini, on juuri jakamassa ruutia päävarastosuojassa."

"Hyvä on", Amos katosi yläkertaan ja palasi suuri liinainen pussi kädessään. Tämän hän täytti ruudilla, kantoi sen selässään pensaikon luo ja sijoitti sen koivunvesan juurelle sekä leikkasi koivun kylkeen pitkän merkin aivan kätkönsä yläpuolelle. Sitte peitti hän pussin huolellisesti tuuheilla oksilla ja pudonneilla lehdillä, niin että se näytti pieneltä mättäältä. Järjestettyään kaikki mieleisekseen, palasi hän takaisin, kiipesi paaluaidan yli ja hyppäsi sisäpuolelle.

"Luulenpa, että olemme nyt valmiit ottamaan heitä vastaan", sanoi lääniherra. "Mielelläni näkisin, että vaimoväki ja lapset olisivat turvassa, mutta ehkäpä voimme lähettää heidät joelle tänä iltana, jos kaikki käy toivomustemme mukaan. Onko kukaan kuullut du Lhut'ista?"

"Jeanilla on parhaat korvat meistä kaikista, teidän ylhäisyytenne", sanoi eräs mies messinkikanuunan ääressä. "Hän luuli äsken kuulleensa laukauksia."

"Siinä tapauksessa on hän tullut kosketuksiin heidän kanssaan. Etienne, ota kymmenen miestä mukaasi ja mene tuonne kuivuneen tammen luo ja suojaa heitä, jos he peräytyvät, mutta älä minkään syyn nojalla mene tuumaakaan kauemmaksi. Minulla on liian vähän miehiä muutoinkin. Ehkä tahdotte nukahtaa hieman, de Catinat?"

"Ei kiitos, en voisi nukkua kuitenkaan."

"Meillä ei nyt ole enempää tekemistä täällä. Mitä arvelette parista pelistä nikkaria. Pieni turnaus korteilla on omiaan kuluttamaan aikaa."

He nousivat ylempään halliin, jonne Adelekin tuli, istuutuen miehensä viereen, tumman Onegan kyykistyessä akkunan ääreen, katsellen tarkkaavasti metsää. De Catinat ei voinut paljoakaan ajatella korttejaan, sillä hänen mielessään väikkyi vain uhkaava vaara ja nainen, joka nojasi hänen käsivarteensa.

Vanha aatelismies eli sitävastoin kokonaan pelissään, milloin kiroillen hiljalleen, milloin taas myhäillen ja naurahtaen, aina onnen vaihtelun mukaan.

Heidän pelatessaan kuului äkkiä kaksi kovaa koputusta ulkoa.

"Joku koputtaa", huudahti Adele.

"Se on kuolema, joka kolkuttaa", virkkoi tumma rouva akkunan luota.

"Eikö mitä, se oli vain pari kuulaa, jotka napsahtivat puuosiin. Vastatuuli esti meitä kuulemasta itse laukauksia. Kortit ovat sekoitetut. Nyt on teidän jakonne ja minulla on lyönti. Minuun taisi äsken tulla pieti."

"Miehiä juoksee metsästä", huudahti Onega.

"Kas vain, tästä taitaa tulla vakavaa", sanoi vanha aatelismies. "Mutta voimmehan lopettaa pelin myöhemminkin. Menkäämme katsomaan, mitä tämä kaikki merkitsee."

De Catinat oli jo rientänyt akkunaan. Du Lhut, nuori Achille de la Noue ja kahdeksan avuksi lähetettyä miestä, juoksivat kyyristyneinä paaluvarustusta kohti, jonka portti oli avattu, jotta he pääsisivät sisään.

Siellä täällä puitten takaa näkyi pieniä savupöllähdyksiä ja yksi juoksijoista, joka oli puettu valkeisiin housuihin, alkoi äkkiä hyppiä paikallaan ja punainen läikkä näyttäytyi pian valkoisella kankaalla. Kaksi miestä tarttui häntä käsipuolesta ja kolmin he ryntäsivät eteenpäin, ennättäen parhaiksi paalutuksen sisäpuolelle, kun portti paukahti kiinni heidän takanaan. Hetkistä myöhemmin jymähti kanuuna paaluvarustuksen nurkalla, peittäen koko metsänrajan sankkaan savupilveen ja sen kuulat rapisivat puita vasten kuin rakeet akkunaan.

Kuudesneljättä luku.

PAALUVARUSTUKSEN VALTAUS.

Jätettyään Adelen intiaani-emäntänsä hoivaan ja varoitettuaan häntä menemästä akkunoihin, otti de Catinat muskettinsa ja riensi rappuja alas. Hänen mennessään ohi pienen ampumareijän, tulla suhahti kuula siitä läpi ja litistyi pieneksi lyijylevyksi vastakkaiseen seinään. Lääniherra oli jo alhaalla ja keskusteli du Lhut'in kanssa oven luona.

"Tuhat miestä, sanoitte?"

"Niin, me jouduimme aivan tuoreille jäljille ja niitä oli ainakin kolmesataa. He ovat kaikki mohawkeja ja cayaga-intiaaneja, paitsi pientä määrää oneida-intiaaneja. Me taistelimme juoksujalassa ja menetimme viisi miestä.

"Kaikki kuolleina toivottavasti?"

"Niin luulisin, mutta meillä oli kova työ, välttääksemme joutumasta eristetyiksi. Jean Mance sai kuulan säärensä läpi."

"Näin, että häneen sattui."

"On parasta, että varustaudumme valmiiksi vetäytymään päärakennukseen, jos he aikovat vallata paaluvarustuksen. Emme hevin voi toivoa pidättävämme heitä, kun heitä on kaksikymmentä yhtä meikäläistä vastaan."

"Kaikki on valmiina."

"Ja kanuunallamme voimme estää heidän kanoottejaan pääsemästä sivu, joten voimme lähettää naiset ja lapset pois tänä iltana.

"Olin aikonut tehdä sen. Ottakaa komentoonne pohjoinen sivusta. Tulkaa nyt kymmenen miehen kera minun sivustalleni, niin minä tulen sitte miehineni teille avuksi, jos he muuttavat hyökkäyksensä suuntaa."

Ammunta kuului yhtenäisenä rätinänä metsän reunassa ja ilma oli täynnä kuulia. Hyökkääjät olivat tottuneita ampujia, jotka hankkivat elantonsa pyssyllään ja joille siis vapiseva käsi tai heikko silmä merkitsi köyhyyttä ja nälkää. Joka rako ja ampumareikä oli jo saanut merkkinsä heidän luodeistaan ja lakki, jonka pyssynpiipun varassa kohotti varustuksen yläpuolelle, oli paikalla repaleina. Toiselta puolen olivat puolustajat myöskin taitavia intiaanisodassa ja he tunsivat kaikki metkut ja syötit, joilla puolustus tai vihollisen pettäminen kävi tehokkaammaksi. He pysyttelivät sivussa ampumareijiltä ja pitivät vihollista silmällä vain pienistä halkeamista sekä ampuivat nopeasti ja tarkasti tilaisuuden tarjoutuessa. Kaatuneen puun takaa esiin pistävä ruskea sääri näytti jo mihin ainakin yksi kuula oli sattunut, mutta heitä oli vaikea tähdätä mihinkään, sillä intiaanit pysyttelivät lehvistön suojassa tai syöksähtivät salamana puun takaa toiselle, joten heille jäi ainoastaan savun pöllähdys tai tulen leimahdus varsinaiseksi maalikseen. Seitsemän kanadalaista oli jo haavoittunut. Kolme heistä teki kuolemaa, mutta neljä muuta pysyttelivät miehuullisesti ampumareikiensä ääressä, vaikka yksikin heistä oli saanut kuulan leukansa läpi ja sylki hampaita suustaan ladatessaan pyssyään. Naiset istuivat maassa rivissä ampumareikien alapuolella, kullakin kuula-lautanen ja ruutiastia vieressään, ladaten uudestaan pyssyjä sekä ojentaen ne miehille, sellaisilla paikoilla, jossa nopea ampuminen oli välttämätön.

Ensimmäinen hyökkäys suuntautui miltei kokonaan linnan eteläpuolelle, mutta irokeesien saatua lisäjoukkoja, levisi ja piteni heidän ketjunsa ensin idänpuolelle ja sitten myöskin pohjoiselle. Linna oli siten kokonaan tuli- ja savukehän ympäröimänä, paitsi leveän joen puolelta. Vastakkaisella rannalla piilottelivat irokeesit kanootteineen ja yksi lähti jo kymmenen miehen soutamana yrittämään jokea ylös, mutta hyvin suunnattu kanuunanlaukaus puhkasi sen laidan aivan keskeltä, upottaen sen ja toisen kartessilaukauksen jälkeen näkyi vain neljä uijaa veden pinnalla pitkien tukkatöyhtöjen heiluessa, kuin oudon kalan selkäevät. Maanpuolella oli lääniherra käskenyt lopettaa kanuunankäytön, koska intiaanit käyttivät hyväkseen sen suurta ampumareikää ja suurin osa haavoittuneista oli juuri tässä saanut vammansa.

Vanha aatelismies tepasteli paikasta toiseen, ruudin savun mustaamien miesten joukossa, valkoisessa röyhelössään ja merivahakeppi kädessään. Hän lasketteli pieniä sukkeluuksiaan ja napsautteli sormillaan nuuskarasiaansa sekä näytti paljon vähemmän huolestuneelta nyt, kuin pelatessaan korttia de Catinat'n kanssa.

"Mitä arvelette tästä, du Lhut?" kysyi hän.

"Hullusti ovat asiat. Me menetämme liian paljon väkeä."

"Niin, rakas ystäväni, mitäpä muutakaan voi odottaa. Kun tuhatkunta musketinsuuta on suunnattuna näin pieneen joukkoon, niin täytyy siitä muutamain kärsiä. Voi mies parka, joko sinäkin nyt menit!"

Hänen vieressään seisova mies oli kaatunut mätkähtäen maahan ja jäi liikkumattomana makaamaan kasvot alaspäin. Du Lhut katsahti mieheen ja sitten ympärilleen.

"Hän ei ollut minkään ampumareijän kohdalla ja kuitenkin kävi kuula hänen hartioihinsa", sanoi hän. "Mistä se saattoi tulla? Ah Pyhän Annan nimessä, katsokaa tuonne!"

Hän osoitti suuren tammen latvaa, jossa näkyi pieni savupilvi.

"Tuo roisto näkee paaluaidan yli, mutta puu ei mahda olla niin paksu, ettei kuula häntä tavottaisi. Mies parka ei tarvinne muskettiaan enää ja se näkyy olevan valmiiksi ladattu." De la Noue otti kaatuneen pyssyn ja laukaisi puussa väijyvää intiaania kohti. Pari lehteä irtautui puusta ja irvistelevä punanaama näyttäytyi hetkeksi, nauraen pilkallisesti. Salaman nopeasti vei du Lhut aseensa poskelleen ja painoi liipasinta. Mies teki ihmeellisen loikkauken ja tuli rytisten alas tiheän lehvistön läpi. Kuusi, seitsemänkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan pisti rungosta yksinäinen, vankka oksa ja sille hän putosi tupsahtaen, kuin kivi suohon ja jäi siihen roikkumaan kaksinkerroin, heiluen puolelta toiselle, päänahkatupsun riippuessa hänen jalkojensa välissä.

Innostuksen huuto nousi kanadalaisten joukossa, mutta se hukkui villien murhanhimoiseen karjuntaan.

"Hänen jäsenensä nytkähtävät. Hän ei olekaan kuollut", sanoi de la
Noue.

"Antaa hänen kuolla siinä", vastasi du Lhut kylmästi, painaen uutta panosta pyssyynsä.

"Ah, tuolla on tuo harmaa lakki taas. Se näkyy aina kuin pyssyni on lataamaton."

"Minäkin näin erään harmaan töyhtölakin pensaikossa."

"Se on tuon Flaamilaisen äpärän. Ottaisin mieluummin hänen päänahkansa, kuin sadan uljaimman intiaanin."

"Onko hän niin rohkea sitten?"

"On, hän on kylläkin rohkea. Sitä ei voi kieltää ja kuinkapa hän muutoin voisi olla irokeesien sotapäällikkönä. Mutta hän on viekas ja ovela ja julma — —. Ah, Jumalani, jos kaikki kertomukset hänestä ovat tosia, niin on hänen julmuutensa uskomaton. Pelkäänpä, että kieleni kuivettuisi jos vain nimeltäkin mainitsisin hänen tekemänsä konnantyöt. Ah, tuossa hän on taas."

Harmaa töyhtölakki oli uudelleen näyttäytynyt savun lomassa. De la Noue ja du Lhut ampuivat yht'aikaa ja lakki lennähti ilmaan. Samassa astui pensaikosta pitkä sotilas, paljastaen itsensä täydellisesti puolustajille. Hänen kasvonsa olivat aito intiaanin, hieman vaaleammat ehkä ja musta suippoparta erottautui hänen metsästyspuseroaan vastaan. Hän levitti kätensä halveksuvin elein ja seisoi hetkisen, katsoen kiinteästi linnoitukseen päin. Sitten hyppäsi hän takaisin metsän suojaan, kuulien vinkuessa ja katkoessa oksia hänen ympärillään.

"Niin, kyllä hän on rohkea", toisti du Lhut kiroten, "teidän alustalaisenne ovat viime aikoina käyttäneet enemmän kuokkaa kuin muskettia, päättäen heidän ampumisestaan. Mutta irokeesit näkyvät nyt vetäytyvän lukuisammin itäpuolelle. Luulen, että he kohta hyökkäävät siltä puolelta."

Ammunta oli todella kiihtynyt de Catinat'n johtamalla sivulla ja oli selvä, että irokeesien päävoimat olivat siellä. Joka tukin, joka rungon ja joka kiven takaa leimahti tuli, harmaan pikku pilven seuraamana ja kuulat vinkuivat yhtenäisenä virtana ampuma-aukoista. Amos oli kaivertanut itselleen pienen reiän, noin jalan korkeudelle maasta ja maaten vatsallaan ampui ja latasi rauhalliseen tapaansa. Hänen vieressään seisoi Efraim Savage, suu tiukkana ja silmät säihkyen rypistyvien kulmakarvojen alta koko sielullaan antautuneena amalekiläisten nujertamiseen. Hän oli menettänyt lakkinsa, joten harmaat hiukset liehuivat tuulessa, hänen kasvonsa olivat ruudin savun mustaamat ja oikeassa poskessaan oleva pitkä viilto osoitti, mistä intiaanikuula oli mennyt. De Catinat käyttäytyi, kuten sotilas ainakin. Hän kulki miehestä mieheen milloin kiittäen, milloin kehoittaen, käyttäen noita kultaisia sanoja, jotka saavat sotilaan sydämen sykähtämään ja hänen poskensa hehkumaan. Seitsemän miestä oli hän jo menettänyt, mutta taistelun heiketessä muilla puolilla ja kiihtyessä hänen osallaan, tuli lääniherra poikineen sekä du Lhut kymmenen miehen kera hänen avukseen. De la Noue oli juuri ojentamassa nuuskarasiaansa de Catinat'lle, kun läpitunkeva, kimakka parkaisu sai heidät katsomaan taakseen. Onega oli polvillaan heidän takanaan, väännellen käsiään poikansa ruumiin ääressä. Ensi silmäyksellä näki, että kuula oli lävistänyt hänen sydämensä ja että hän oli kuollut.

Hetkeksi kävivät vanhan aatelismiehen kasvot kalpeiksi ja käsi, jossa hän piti nuuskarasiaansa, vapisi kuin lehti tuulessa. Sitten pani hän rasian taskuunsa ja hillitsi kasvonsa väreilyn täydellisesti.

"De la Noue't kuolevat aina kunnian kentällä", huomautti hän. "Luulen, että meidän täytyy saada muutama mies lisää sille nurkalle, missä tykki on."

Nyt selvisikin, miksi irokeesit olivat valinneet itäisen sivun päähyökkäyksensä tekemiseen. Siinä oli tuo pensaikko juuri metsän ja paalumuurin keskivälillä. Hyökkäävä osasto saattoi hiipiä siihen asti ja kokoonnuttuaan suorittaa lopullisen rynnäkkönsä. Ensin näkyi yksinäinen sotilas, miltei kaksin kerroin hiipivän sinne, sitte seurasi toinen yhtä varovaisesti perässä, kunnes jo kolmas paljasti itseään sen verran, että sai kuolettavan luodin ja jäi paikalleen liikkumattomaksi. Heitä seurasi sitten pitkä rivi sotilaita, kunnes kolmekymmentä kuusi kappaletta oli päässyt viidakon suojaan. Silloin oli Amos Green'in aika tullut.

Makuupaikaltaan saattoi hän nähdä koivun kylkeen leikkaamansa pitkän merkin ja hän tiesi, että sen alapuolella oli kätkettynä tuomansa ruutisäkki. Hän tähtäsi merkkiin ja laski sitten pyssynpiippua aina koivun juuren kohdalle asti, niin alas kuin hän pensaikon vuoksi saattoi arvata oikean kohdan olevan. Ensimäinen laukaus ei vienyt mihinkään tulokseen, mutta toisen tähtäsi hän jalkaa alemmaksi ja kuula lävisti pussin, aikaansaaden sellaisen räjähdyksen, että se vavahdutti kivistä päärakennusta kuin maanjäristys ja luja paaluaita heilahti kuin vilja myrskytuulessa. Korkealle, aina pisimpien puitten latvoihin saakka kohosi sinertävä savupatsas ja ensimmäistä ankaraa jymähdystä seurasi kuoleman hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan ilmaan kohonneitten ruumiiden tömähdykset maahan pudotessaan. Sitten seurasi puolustajan hillitön ilonhuuto ja siihen vastaava intiaanien raivokas ulvonta, samalla kuin metsästä tuiski tulta entistä vihaisemmin.

Isku oli hyökkääjille raskas. Kolmestakymmenestä kuudesta valiosoturista pääsi ainoastaan neljä takaisin metsän suojaan, ja hekin niin runneltuina, ettei heistä enää ollut aseenkäyttäjiksi. Intiaanit olivat jo ennestään menettäneet runsaasti miehiä, joten tämä uusi onnettomuus pani heidät harkitsemaan menettelyään, sillä irokeesit olivat yhtä varovaisia kuin rohkeitakin ja heidän keskuudessaan arvosteltiin päällikköä myös sen mukaan, kuinka taitavasti hän osasi säästää miehistönsä henkeä. Heidän tulensa heikkeni vähitellen ja lukuunottamatta joitakin yksityisiä laukauksia, taukosi viimein kokonaan.

"Onko mahdollista, että he ovat lopettaneet hyökkäyksensä!" huudahti de
Catinat iloissaan. "Amos, luulenpa että olet pelastanut meidät."

Mutta ovela du Lhut pudisti päätään.

"Susi jättää pikemmin puoleksi kalvamansa luun, kuin irokeesi tällaista saalista."

"Mutta he ovat menettäneet paljon miehiä."

"Niin, mutta ei suhteellisesti niin paljon, kuin me. Heidän tappionsa on noin viisikymmentä tuhatta miestä kohti, mutta me olemme menettäneet parikymmentä kuudestakymmenestä. Ei, he pitävät nyt neuvottelua ja pian saamme taas kuulla heistä. Mutta siihen saattaa mennä joku tunti ja jos seuraatte minun neuvoani, niin menette nyt nukkumaan pariksi tunniksi, sillä mikäli silmistänne huomaan, ette ole yhtä tottunut tulemaan toimeen unetta kuin minä ja on hyvin luultavaa, ettemme tänä yönä saa levätä hetkeäkään."

De Catinat oli todella äärimmäisen väsynyt. Amos ja Efraim Savage olivat jo kääriytyneet vaippoihinsa ja vaipuneet uneen, paikoilleen paaluvarustuksen suojassa. Kapteeni kiiruhti ensin yläkertaan lohduttaakseen vapisevaa Adelea ja heittäytyi sitte leposohvalle ja vaipui sikeään uneen. Kun hän taas heräsi uuteen musketinrätinään, oli aurinko jo alhaalla ja illan lempeä valaistus heijastui huoneen tyhjillä seinillä. Hän hypähti vuoteeltaan, otti muskettinsa ja riensi alas. Puolustajat olivat taas asettuneet ampumareijilleen ja lääniherra, du Lhut ja Amos kuiskuttelivat innokkaasti keskenään. Ohi mennessään huomasi hän, että Onega yhä istui surren poikansa ruumiin ääressä, vaihtamatta aamullista asentoaan.

"Mikä nyt on? Hyökkäävätkö he taas", kysyi hän.

"Heillä on jokin pirullisuus mielessään", sanoi du Lhut, tirkistäen ampumareijän nurkasta. "He näkyvät kerääntyvän lukuisasti itäpuolelle, vaikka ampuminen jatkuu etelästä. Intiaanien tapa ei ole hyökätä avoimien paikkojen yli, mutta jos he pelkäävät, että meille on tulossa apua St. Louisista niin he ehkä tekevät sen."

"Edessämme oleva metsä on täynnä heitä", sanoi Amos. "He hääräävät pensaissa kuin muurahaiset pesässä."

"Arvatenkin tekevät he hyökkäyksen tältä puolelta ja suojaavat hyökkääjiä sivutulella."

"Niin minäkin luulen", sanoi lääniherra. "Tuokaa kaikki liiat pyssyt ja kaikki muut miehet tänne, paitsi viittä, jotka jäävät muille sivuille."

Hän oli tuskin saanut lausutuksi viimeistä sanaa, kun metsästä kuului korvia särkevä ulina ja hetkistä myöhemmin sieltä syöksähti pilvenä intiaaneja, jotka ulvoen ja hyppien ja heiluttaen sotakirveitään ja pyssyjään juoksivat aukean yli. Ei voinut ajatella mitään helvetillisempää näkyä kuin minkä tuo joukko tarjosi. Heidän mahdollisimman räikeillä väreillä maalatut kasvonsa ja hulmuavat päänahka-töyhtönsä, heiluvat kätensä ja ammottavat suunsa, heidän väännellessään ja kierellessään ruumistaan, olivat jotakin, jota tuskin pahinkaan painajainen voisi unessa nostattaa.

Muutamat etimmäiset kantoivat mukanaan kanootteja ja päästyään paaluaidan luo, nostivat ne sitä vastaan pystyyn ja juoksivat niitä myöten, aivankuin rappuja. Toiset ampuivat ampumareikien läpi, niin että heidän ja puolustajain pyssynpiiput sattuivat vastakkain, toisten hypätessä ilman apua paaluaitaukselle ja siitä rohkeasti sisäpuolelle. Kanadalaiset tekivät vastarintaa, kuten miehet, jotka tiesivät, ettei armosta voinut olla puhettakaan, jos he häviäisivät. Niinkauan kuin he vielä ehtivät ladata uudelleen, ampuivat he, mutta sitten käyttivät he pyssyjään nuijina ja löivät hurjasti jokaista päätä, joka näyttäytyi aitauksen yläpuolella. Aitauksen sisäpuolella oli melske aivan pirullinen. Ranskalaisten huudot, villien ulvonta ja säikähtyneitten naisten pelokas kirkuna yhtyi hirvittäväksi meteliksi, jonka seasta joskus kuului lääniherran kimakka ääni, hänen kehoittaessaan miehiään pysymään lujina. Miekka kädessä, lakkinsa menettäneenä ja tekotukka nurin päässä sekä kokonaan entisen arvokkuutensa unohtaneena, näytti vanha aatelismies sinä päivänä, miten vanha sotilas Rocroi'n ajoilta osasi käyttäytyä ja du Lhut'in, Amoksen, de Catinat'n ja vanhan Efraimin kanssa oli hän aina eturivissä. He taistelivat niin epätoivoisesti, käyttäen miekkaa ja pyssyntukkia sotakirvestä vastaan, että vaikka yli viisikymmentä punanahkaa yht'aikaa nousi aitauksen yli, olivat he jo tappaneet ja karkoittaneet melkein kaikki takaisin, kun uusi hyökyaalto intiaaneja nousi eteläpuolisen aitauksen yli. Silloin näki du Lhut heti, että paaluvarustus oli menetetty ja että yksi ainoa keino enää voi pelastaa itse talon.

"Pidättäkää heitä vielä hetkinen", huusi hän ja juosten messinkikanuunan luo, iski tulen tuluksistaan ja laukaisi sen keskelle tiheintä villien joukkoa. Heidän hetkeksi pysähtyessään, pisti hän rautanaulan sytytysreikään ja löi sen pyssyn tukilla päätään myöten sisään. Juosten pihan poikki, naulasi hän toisen kanuunan samalla tavalla ja pääsi talon ovelle juuri, kun varusväen jäännöskin hyökkääjien äärimmilleen ahdistamana peräytyi sen luo. Kanadalaiset syöksyivät sisään ja käänsivät raskaan puuoven paikalleen katkaisten säären eräältä perässä tunkevalta viholliselta. Hetkeksi pääsivät he nyt hengähtämään ja neuvottelemaan.

Seitsemänneljättä luku.

MUNKKI SAAPUU.

Mutta heidän asiansa oli huonolla kannalla. Jos he olisivat menettäneet molemmat kanuunansa, niin että ne olisi voinut kääntää ovea kohti, olisi kaikki vastus enää ollut turha. Du Lhut'in mielenmaltti oli heidät kuitenkin pelastanut siitä vaarasta. Molemmat joenpuoleiset kanuunat ja kanootit olivat turvassa, sillä niitä saattoi vallita talon akkunoista. Mutta puolustajain lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt ja nekin, jotka vielä olivat jäljellä, olivat peräti väsyneitä ja useimmat haavoittuneita. Yhdeksäntoista miestä oli päässyt taloon, mutta niistäkin oli yksi saanut kuulan lävitseen ja makasi voihkien hallin lattialla ja toinen oli menettänyt kykynsä ampua, saatuaan sotakirveestä syvän haavan olkapäähänsä. Du Lhut, de la Noue ja de Catinat olivat päässeet leikistä ehjin nahoin, mutta Efraimilla oli kuulanreikä käsivarressa ja Amoksella oli vertavuotava haava kasvoissa. Muista oli tuskin ainoakaan päässyt vahingotta ja kuitenkaan ei ollut aikaa ajatella heidän haavojaan, sillä vaara uhkasi yhä ja ripeä toiminta oli ainoa, joka saattoi heidät pelastaa. Muutama laukaus akkunavarustusten takaa riitti puhdistamaan pihan, sillä se oli kokonaan ammunnalle alttiina, mutta vihollisella oli sensijaan paaluaitaus suojanaan ja sieltä ylläpitivät intiaanit raivokasta tulta akkunoihin. Puoli tusinaa alustalaista vastaili tuleen, päällikköjen neuvotellessa parhaasta menettelytavasta.

"Meillä on kaksikymmentäviisi naista ja neljätoista lasta", sanoi lääniherra. "Olen varma, että olette yhtämieltä kanssani, herrat, siitä, että tärkein velvollisuutemme kohdistuu heihin. Monet teistä, kuten minäkin, olette menettäneet tänäpäivänä veljenne tai poikanne. Pelastakaamme nyt ainakin vaimomme ja sisaremme."

"Ei yksikään irokeesikanootti ole mennyt vettä myöten ohitsemme", sanoi eräs kanadalainen. "Jos naiset lähtevät pimeän tultua, voivat he päästä turvaan."

"Pyhän Annan nimessä", huudahti du Lhut, "luulen että olisi hyvä, jos saisimme miehet yhteen matkaan, sillä en käsitä miten pystymme puolustautumaan aamuun saakka."

Hyväksymisen hyminää kuului kanadalaisten joukosta, mutta vanha aatelismies pudisti tekotukkaista päätään päättäväisen näköisenä.

"No, no, mitä lörpötystä se on!" huudahti hän. "Pitäisikö meidän jättää Sainte Marie'n päärakennus, jos jokin villijoukko suvaitsee hyökätä sen kimppuun. Eihän toki, hyvät herrat, meitähän on tässä vielä parikymmentä miestä ja kun varusväki saa tietää, että olemme näin kovilla, jonka tiedon se viimeistään huomen aamulla saa, niin se rientää meille varmasti avuksi."

Du Lhut pudisti synkännäköisenä päätään.

"Jos aiotte jatkaa puolustusta, niin en minä teitä jätä, mutta on toki sääli uhrata urhoollisia miehiä tyhjän vuoksi."

"Kanootit kantavat hädin tuskin vaimot ja lapset", sanoi Theuriet, "niitä on vain kaksi suurta ja neljä pientä, eikä niissä ole sijaa ainoallekaan miehelle."

"Se ratkaisee asian", sanoi de Catinat, "mutta kuka soutaa?"

"Sinne ei ole kuin muutama peninkulma, sekin myötävirtaa ja jokainen meidän naisistamme osaa käyttää airoja."

Irokeesit olivat nyt verrattain rauhallisia, ainoastaan sattumoin kajahtava laukaus jostakin puusta tai aitauksen takaa ilmaisi heidän läsnäolonsa. He olivat menettäneet paljon miehiä ja olivat nyt joko kokoomassa kaatuneitaan tai neuvottelemassa seuraavasta sotaliikkeestä. Alkoi jo hämärtää ja aurinko oli jo laskenut puitten latvojen taa.

Jätettyään vahdin joka akkunaan, menivät johtajat talon takapuolelle, missä kanootit olivat. Virralla, heidän pohjoispuolellaan ei näkynyt vihollisia ensinkään.

"Meillä on hyvä onni", sanoi Amos. "Taivas näkyy vetäytyvän pilveen, joten tulee sangen pimeä."

"Se on todella onni, sillä kolme päivää sitten oli vielä täysikuu", vastasi du Lhut. "En käsitä, kuinka eivät irokeesit ole eristäneet meitä joen puolelta, mutta ehkä he ovat menneet kanooteillaan etelään, noutamaan lisäjoukkoja. He voivat siinä tapauksessa palata milloin hyvänsä, joten meidän ei pitäisi menettää hetkeäkään."

"Tunnin sisällä kait on kyllin pimeä lähteä."

"Luulen, että nuo pilvet antavat vettä, joten tulee tavallista pimeämpi."

Naiset ja lapset kokoontuivat rannalle ja kullekin määrättiin paikkansa kanooteissa. Alustalaisten vaimot, jotka olivat koko elämänsä viettäneet vaarojen keskellä, olivat karaistuneita ja lujakätisiä naisia ja pysyivät suurimmaksi osaksi tyyninä ja maltillisina, vaikkakin joku nuorempi heistä hieman itki. Nainen on aina urhoollisempi, kun hänellä on lapsi suojeltavanaan ja kukin naimisissa oleva nainen saikin yhden erikoiseen hoitoonsa, kunnes he pääsisivät perille. Onega, lääniherran puoliso, joka oli yhtä varovainen ja kokenut kuin intiaanipäällikkö konsanaan, määrättiin koko joukon komentajaksi.

"Se ei ole kovin kaukana, Adele", sanoi de Catinat vaimolleen, joka riippui hänen käsivarressaan. "Muistathan, että metsien kautta tullessamme kuulimme iltakellojen soiton. Se oli juuri St. Louis'in linnoitus, josta se kuului ja se ei ole kuin parin penikulman päässä."

"Mutta minä en tahdo jättää sinua, Amory. Olemme jakaneet kaikki surumme tähän saakka, miksi nyt sitten eroaisimme?"

"Rakkaani, te kerrotte tultuanne linnoitukseen meidän tilastamme ja he tulevat sitten auttamaan meitä."

"Tehkööt toiset sen, mutta minä jään tänne kanssasi. En tahdo olla hyödytön. Onega opetti minua lataamaan pyssyä. Minä en pelkää, en todellakaan pelkää, jos vain annat minun jäädä tänne."

"Et saa pyytää sitä, Adele. Se on mahdotonta. En voi antaa sinun jäädä tänne."

"Mutta minä tunnen, että niin olisi paras."

Miehen karkea järki ei vieläkään ole oppinut panemaan arvoa naista johtavalle hienolle vaistolle. De Catinat todisteli ja kehoitteli, kunnes sai Adelen vaikenemaan, joskaan ei vakuutetuksi.

"Se on kaikki minun vuokseni", sanoi hän. "Et voi uskoa millainen paino vierähtää sydämeltäni kun tiedän olevasi turvassa. Ja sinun ei tarvitse pelätä minun puolestani, voimme helposti pitää puoliamme aamuun saakka. Silloin tulee apu linnoituksesta, sillä olen kuullut, että heillä on yllin kyllin kanootteja, ja sitten tapaamme taas toisemme."

Adele oli ääneti, mutta puristi yhä lujemmin hänen käsivarttaan. Hänen miehensä koetti vieläkin vakuuttaa häntä, kun akkunassa olevalta vahdilta pääsi hätääntynyt huudahdus.

"Tuolla näkyy kanootti joella, pohjoiseen meistä!"

Piiritetyt katsoivat toisiinsa pettynein ilmein. Olivatko irokeesit sittenkin estäneet heidän perääntymismahdollisuutensa.

"Kuinka monta sotilasta siinä on?" kysyi lääniherra.

"En voi nähdä, on jo niin hämärä ja se pysyttelee rantapenkereen suojassa."

"Mitä suuntaa se tulee?"

"Tätä suuntaa. Ah, nyt se tulee ulommaksi, nyt voin nähdä sen selvästi. Herra olkoon kiitetty! Tusinan kynttilöitä poltan Quebec'in tuomiokirkossa, jos elän ensi kesänä."

"Mikä se sitten on?" huusi de la Noue kärsimättömästi.

"Se ei olekaan irokeesien kanootti. Siinä on vain yksi mies ja hän on kanadalainen."

"Kanadalainen?" huudahti du Lhut, hypäten akkunaan. "Kuka hullu uskaltaa yksin lähteä tällaiseen mehiläispesään. Ah, nyt näen hänet. Hän pysyttelee viisaasti piilossa heidän kuuliltaan. Nyt hän soutaa keskelle virtaa ja kääntyy meihin päin. No totisesti, eipä ole pyhä isä ensikertaa airon lavassa."

"Se on jokin jesuiitta", sanoi joku, kurkottaen kaulaansa. "He ovat aina siellä, missä vaara on suurin."

"Ei, se onkin fransiskaani-pappi, voin nähdä hänen hiippansa!"

Hetkistä myöhemmin kuului kanootin kokan rasahdus rannan kiviin, ovi aukeni ja pitkään fransiskaanin viittaan puettu mies astui sisään. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja astuen sitten de Catinat'a kohti, pani kätensä hänen olkapäälleen.

"Kas niin, ette päässyt käsistäni sittenkään", sanoi hän. "Olen siis saanut kiinni pahan siemenen, ennenkuin se ennätti juurtua."

"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi lääniherra. "Olette varmaankin erehtynyt. Tämä on hyvä ystäväni, Amory de Catinat, ylhäistä ranskalaista sukua."

"Hän on Amory de Catinat, kerettiläinen ja hugenotti", sanoi munkki.
"Olen seurannut hänen jälkiään St. Lawrence-jokea, olen seurannut häntä
Richelieu-jokea pitkin ja olisin seurannut häntä maailman ääriin
saakka, saadakseni hänet käsiini."

"Mutta, isä, teidän intonne menee liian pitkälle", sanoi lääniherra.
"Minne te sitten veisitte ystäväni?"

"Hänen täytyy vaimoineen lähteä takaisin Ranskaan, sillä Kanadassa ei ole sijaa ainoallekaan kerettiläiselle."

Du Lhut purskahti nauruun. "Pyhän Annan nimessä, isä", sanoi hän, "jos te voisitte viedä meidät kaikki tällä hetkellä Ranskaan, niin me olisimme teille ikuisessa kiitollisuuden velassa."

"Ja muistakaa", sanoi de la Noue ankarasti, "että te olette minun talossani ja puhutte minun vieraalleni."

Mutta munkki ei hämmästynyt aatelisherran tuimaa katsettaan.

"Katsokaa tätä", sanoi hän, vetäisten paperin poveltaan. "Se on kuvernöörin allekirjoittama ja käskee teitä kuninkaan epäsuosion uhalla palauttamaan tämän miehen Quebec'iin. Ah, monsieur, kun te tuona aamuna jätitte minut autiolle saarelle, ette osannut arvata, että palaisin Quebec'iin tätä hakemaan ja että ajaisin teitä takaa satoja virstoja. Mutta nyt olette minun enkä jätä teitä, ennenkuin näen teidät vaimoinenne varmasti laivan kannella, joka on vievä teidät takaisin Ranskaan."

Huolimatta katkerasta kostonhimosta, joka loisti munkin mustista silmistä, ei de Catinat voinut olla ihailematta hänen tarmoaan ja sitkeyttään.

"Minusta näyttää että te olisitte paremmin sopinut sotilaaksi kuin Kristuksen seuraajaksi", sanoi hän. "Mutta koska olette seurannut meitä tänne ja koska emme nyt pääse täältä minnekään, niin lienee parasta, että sovimme asiastamme vähän myöhemmin."

Mutta molemmat amerikkalaiset oli vähemmän taipuvaisia antamaan asialle niin rauhallisen käänteen. Efraimin parta tutisi vihasta ja hän kuiskasi jotakin Amoksen korvaan.

"Kapteeni ja minä voimme helposti tehdä hänet vaarattomaksi", sanoi nuori eränkävijä, vetäen de Catinat'n syrjään. "Jos hän rohkenee astua tiellemme, niin saa hän sen kalliisti maksaa."

"Ei, ei, ei missään nimessä, Amos! Antakaa hänen olla. Hän uskoo toimivansa velvollisuutensa mukaan, vaikkakin hänen intonsa on suurempi, kuin hänen rakkautensa. Mutta nyt tulee sade ja on varmaankin kyllin pimeä kanoottien lähteä."

Taivas oli kokonaan vetäytynyt raskaaseen pilveen ja pimeä oli tullut niin äkkiä, että he tuskin enää voivat erottaa edessään olevaa veden pintaa. Intiaanit olivat sekä metsässä että valtaamansa paaluaidan takana hiljaa, mutta ulvonta ja kiljunta, joka kuului alustalaisten mökeistä, kertoi, että he olivat niitten ryöstöpuuhissa. Äkkiä leimahti punainen liekki yhden katolta.

"He ovat sytyttäneet tuleen mökin", sanoi du Lhut. "Kanoottien täytyy heti lähteä, sillä kohta on joella yhtä valoisaa kuin päivällä. Pian nyt kanootteihin, ei hetkeäkään saa hukata."

Ei ollut enää aikaa hyvästelyihin. Yksi ainoa kiihkeä suudelma ja Adele vietiin pois ja istutettiin pienimpään kanoottiin, jossa, paitsi Onegaa, oli kaksi lasta ja yksi keskenkasvuinen tyttö. Muut ryntäsivät myös paikoilleen kanooteissa ja muutamassa hetkessä olivat alukset työnnetyt vesille ja kadonneet pimeyteen. Synkkä pilvi näytti aivan haljenneen ja sade pieksi kolisten kattoa ja räiskyi rannallejääneiden silmille, heidän koettaessaan vielä kerran nähdä poiskiitäviä aluksia.

"Kiittäkäämme Jumalaa tästä sateesta", sanoi du Lhut. "Se estää mökkiä syttymästä liian nopeasti."

Mutta hän oli unohtanut, että vaikka katto olikin märkä, oli mökin sisus kuiva kuin taula. Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun jo valtava, keltainen liekki leimahti yhdestä akkunasta ja sitten toisesta, kunnes äkkiä katto romahti sisään ja koko mökki loisti kuin pikipata. Liekit suhisivat ja sähisivät rankkasateessa, mutta kun ne saivat yltyä altapäin, nousivat ne yhä korkeammalle ja tulivat yhä voimakkaammiksi, valaisten puut punertavalla hohteellaan ja muuttaen niiden rungot kiiltäväksi kupariksi. Paaluaitaus ja kartano loistivat kuin päivänvalossa ja joki näkyi selvänä pitkän matkaa. Hirvittävä ulvonta metsästä ilmaisi, että villit olivat huomanneet kanotit, jotka kartanon akkunoista näkyivät noin neljännesvirstan päässä.

"He oikaisevat metsän kautta. He juoksevat joen rantaan", huusi de
Catinat.

"Heillä on siellä muutamia kanootteja", sanoi du Lhut.

"Mutta heidän täytyy mennä meidän ohitsemme", sanoi lääniherra. "Menkää kanuunan ääreen ja koettakaa pysäyttää heidät."

Tuskin olivat he päässeet kanuunan luo, kun kaksi kanootillista sotilaita sukelsi esiin ruohikosta ja ohjaten keskivirtaan, ryhtyivät vimmatusti soutamaan pakolaisten jälkeen.

"Jean, sinä olet meidän paras ampujamme", huusi de la Noue. "Ammu sitä, kun se sivuuttaa tuon suuren hongan. Lambert, ota sinä toinen kanuuna huostaasi. Näistä laukauksista saattaa riippua niitten henki, jotka ovat teille rakkaimmat."

Molemmat vanhat, kurttuiset tykkimiehet tähtäsivät ja odottivat kanootteja tuleviksi kohdalle. Tulipalo valaisi yhä kirkkaammin ja leveä joki muistutti himmeää metallilevyä, jossa kaksi mustaa viivaa kuvasi kanootteja, jotka nopeasti liukuivat eteenpäin. Toinen oli viisikymmentä jalkaa edellä toisesta, mutta kummassakin taipuivat intiaanivartalot melkein kaksinkerroin, heidän vetäessään raivokkaasti airoillaan ja heidän toverinsa kiihoittivat heitä rannalta kiljunnallaan yhä ankarampaan ponnisteluun. Pakolaiset olivat jo kadonneet virran mutkan taakse.

Kun ensimmäinen kanootti tuli alemman kanuunan kohdalle, teki kanadalainen ristinmerkin sytytysreijän kohdalla ja laukaisi. Ilonhuuto pääsi innokkailta katselijoilta, mutta sitä seurasi heti pettymyksen huokaus. Panos oli sattunut veteen aivan maalin viereen ja nosti valtavan vesipatsaan sen yli, niin että se ensin näytti uponneen. Mutta seuraavassa tuokiossa oli vesi taas painunut ja kanootti jatkoi matkaansa muuten vahingoittumattomana, paitsi että yksi sotilas pudotti aironsa ja suistui edessä olevan toverinsa päälle. Toinen tykkimies tähtäsi samaa kanoottia, sen tullessa kohdalle, mutta juuri, kun hän ojensi sytytintä laukaistakseen, tuli paaluaidan takaa vinkuen luoti ja hän kaatui kuolleena tykkinsä ääreen.

"Tätä työtä minä kyllä olen tottunut tekemään, poikani", sanoi Efraim Savage, juosten äkkiä paikalle. "Mutta kun laukaisen kanuunan, niin tahdon asettaa sen myös itse. Autahan tuolla vivulla vähäsen, että saan sen suunnatuksi saarta kohti. Kas niin! Vähän alemma, jotta kölit olisivat yhtä korkealla! Nyt se on hyvä." Hän asetti sytyttimen kohdalle ja laukaisi.

Se oli kaunis laukaus. Koko panos osui kanoottiin, noin kuusi jalkaa perästä lukien, ja katkaisi sen kahtia, kuin munankuoren. Ennenkuin savu oli ehtinyt hälvetä, oli alus tehnyt täydellisen haaksirikon ja toinen kanootti oli pysähtynyt pelastamaan muutamia haavoittuneita. Toiset, jotka olivat yhtä taitavia vedessä kuin maallakin, uivat kiireimmiten rantaa kohti.

"Pian, pian", huusi lääniherra. "Ladatkaa kanuuna, voimme ehkä saada toisenkin vielä."

Mutta siitä ei tullut mitään. Paljoa aikaisemmin, kuin he saivat kanuunan valmiiksi, olivat irokeesit jo nostaneet haavoittuneet kanoottiinsa ja soutivat taas vimmatusti pakolaisten perässä. Heidän liukuessaan pois, sammui äkkiä mökin palo ja he katosivat pimeyteen ja sateeseen.

"Jumalani!" huudahti de Catinat, he joutuvat varmasti vangiksi. Jättäkäämme tämä paikka, ottakaamme kanootti ja lähtekäämme heidän jälkeensä. Tulkaa, tulkaa, joka hetki on kallis!"

"Monsieur, te menette liian pitkälle levottomuudessanne", sanoi lääniherra kylmästi. "Minua ei haluta niin kevyesti jättää asemaani."

"Ah, mikä tämä sitten on? Puuta ja kiveä, jonka aina voi rakentaa uudestaan. Mutta ajatella, naisia ja lapsia noiden pahojen henkien vallassa. Oh, minä olen tulemaisillani hulluksi. Tulkaa toki! Kristuksen tähden, tulkaa." Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän raivosi, heristäen nyrkkejään ilmassa.

"En usko, että he joutuvat vangiksi", sanoi du Lhut, pannen kätensä rauhoittavasti hänen olalleen. "Älkää peljätkö, heillä oli pitkä etumatka ja naiset osaavat täällä soutaa yhtä hyvin kuin miehetkin. Sitäpaitsi oli intiaanikanootti jo lähtiessään liian täynnä, ja lisäksi tulivat vielä haavoittuneet. Mohawkien tammikanootit ei myöskään ole yhtä nopeita, kuin täkäläiset koivunkuoriset. Joka tapauksessa, on mahdotonta lähteä heitä takaa-ajamaan, sillä meillä ei ole minkäänlaista alusta."

"Tuollahan on yksi."

"Niin mutta se ei kanna muuta kuin yhden miehen. Sehän on se, jolla munkki saapui."

"Sitten lähden sillä yksin. Minun paikkani on vaimoni rinnalla." Hän lennätti oven auki, ryntäsi ulos ja oli työntämäisillään kehnon aluksen vesille, kun joku juoksi hänen ohitseen ja löi venehaalla kanotin laidan puhki.

"Se on minun veneeni", sanoi munkki heittäen aseensa maahan ja pannen kätensä ristiin rinnalle. "Ja voin siis tehdä sillä, mitä tahdon."

"Te senkin piru. Te olette saattanut meidät perikatoon."

"Olen saanut teidät käsiini ja te ette enää pääse minulta karkuun."

Sotilaalle nousi kuuma veri päähän ja hän otti aseen maasta ja astui askeleen munkkia kohti. Valo virtasi avonaisesta ovesta munkin vakaville, karkeille kasvoille, mutta ei lihaskaan värähtänyt eikä ilme muuttunut, vaikka hän näki raivosta hullaantuneen miehen heiluttavan asettaan aivan hänen päänsä yläpuolella. Hän vain risti itsensä ja mutisi jonkin latinalaisen rukouksen puoliääneen. Hänen tyyneytensä pelasti hänen henkensä. De Catinat heitti aseen maahan, kiroten katkerasti ja kääntyi lähteäkseen rikotun veneen luota, kun äkkiä, kenenkään aavistamatta päärakennuksen vankka ovi painui ryskien sisään ja joukko ulvovia villejä ryntäsi taloon.

Kahdeksasneljättä luku.

SAINTE MARIE'N RUOKASALI.

Se, mitä oli tapahtunut, on helposti selitetty. Talon pihanpuoleisten akkunain vartijat tunsivat, että oli enemmän kuin ihminen saattoi kestää, jäädä vartiopaikoilleen kun heidän lastensa ja vaimojensa kohtalo ratkaistiin toisella puolella. Kaikki oli rauhallista paaluaitauksen takana ja sekä intiaanien, että kanadalaisten huomio oli yhtä paljon kiintynyt tapahtumiin joella. Yksitellen olivat vartiomiehet sen vuoksi jättäneet paikkansa ja olivat kokoontuneet talon taakse iloitsemaan vanhan merikarhun onnistuneesta laukauksesta ja suremaan, kun toinen kanootti kiiti kuin verikoira pakolaisten perässä. Mutta intiaaneilla oli joukossaan eräs, joka oli yhtä kekseliäs ja viekas kuin du Lhut'kin. Flaamilainen äpärä oli paalutuksen takaa pitänyt silmällä taloa, kuten koira rotan reikää ja hän oli heti huomannut vartiomiesten poistumisen.

Parinkymmenen sotilaan avustamana oli hän metsänreunasta kantanut raskaan tukin ja estämättä päästyään aukean paikan poikki oli hän miehineen iskenyt sen ovea vastaan sellaisella voimalla, että poikkitangot olivat murtuneet ja ovi oli lentänyt saranoiltaan. Ensimäinen tieto hyökkäyksestä tuli piiritetyille oven räsähdyksen muodossa sekä kuullessaan kahden tehtävänsä laiminlyöneen vartiomiesten kiljahdukset, heidän joutuessaan intiaanien käsiin ja menettäessään päänahkansa hallissa. Koko alakerta oli intiaanien hallussa ja de Catinat vihamiehensä, munkin kera, oli jäänyt eristetyksi rappujen ulottuvilta.

Onneksi olivat kuitenkin kaikki kanadalaiset kartanot rakennetut silmälläpitäen puolustusta intiaaneja vastaan. Puiset raput, jotka hädän tullen saattoi vetää ylös, riippuivat yläakkunasta maahan saakka joenpuolella. De Catinat riensi niiden luo munkin seuraamana. Hän tavoitteli niitä pimeässä mutta ne olivat poissa.

Silloin valtasi hänet todella epätoivo. Minne saattoi hän nyt paeta. Vene oli rikottu ja paaluaita oli hänen ja metsän välissä ja se oli irokeesien hallussa. Heidän ulinansa soi hänen korvissaan. He eivät vielä olleet huomanneet häntä, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat he varmasti hänen kimpussaan. Äkkiä kuuli hän äänen jostakin pimeästä yläpuolellaan.

"Annahan tänne pyssysi, poikani", sanoi ääni. "Näen muutaman pakanan haamun nousevan aitauksen yli."

"Se olen minä, se olen minä, Amos", huusi de Catinat. "Raput alas ja pian, muutoin menetän henkeni aivan heti."

"Olkaa varovaisia, se voi olla juoni", sanoi du Lhut'in ääni.

"Eikö mitä, minä vastaan siitä", sanoi Amos, ja hetkistä myöhemmin tulivat raput alas, de Catinat ja munkki ryntäsivät rappuja ylös ja olivat tuskin saaneet jalkansa akkunalaudalle, kun parvi sotilaita syöksyi alakerran ovesta ja painui rantaan. Kaksi muskettia välähti heidän yläpuolellaan ja jotakin läiskähti kuin kala veteen, ja samassa olivat jo molemmat miehet turvassa ja raput nostettu takaisin ylös.

Mutta kovin pieneksi oli se joukko jäänyt, joka nyt piti hallussaan viimeistä peräytymispaikkaa. Ainoastaan yhdeksän oli kaikkiaan jäänyt henkiin, lääniherra, du Lhut, molemmat amerikkalaiset, munkki, de Catinat, Theuriet, ja kaksi alustalaista. Haavoitettuina, kärventyneinä ja ruudinsavun mustaamina olivat he yhä täynnä epätoivoista taistelua käyvien miesten raivoisaa rohkeutta, miesten, jotka tiesivät, ettei kuolema voinut saapua kauheammassa muodossa, kuin mitä antautuminen tarjosi heille. Kiviset raput nousivat suoraan keittiöstä päähalliin ja ovi, jonka alaosa oli suljettu parilla patjalla, oli ainoa pääsyn mahdollisuus koko kerrokseen. Kiihkeä kuiskailu ja pyssyn hanojen naksahdukset ilmaisivat hyökkäyksen olevan tulossa.

"Pankaa lyhty oven yläpuolelle", sanoi du Lhut, "niin, että se valaisee rappuja. Siinä ei ole ampumatilaa kuin kolmelle, mutta te voitte kaikki ladata ja ojentaa pyssyt ampujille. Monsieur Green, tulkaa tähän polvillenne viereeni ja te, Jean Duval. Jos meistä joku kaatuu, niin täyttäkää heti hänen paikkansa. Ja olkaa nyt valmiina, sillä nyt he tulevat."

Kuului kimakka vihellys alhaalta ja silmänräpäyksessä olivat raput täynnä ryntääviä punanahkoja, heilutellen hurjasti aseitaan. Pum! pum! pum! paukahti kolme muskettia ja sitten vielä kaksi kertaa sarja läpi. Savu oli niin sakeana matalakattoisessa huoneessa, että tuskin näki ojentaa pyssyjä niitä innokkaasti tavoitteleville. Mutta ei ainoakaan irokeesi päässyt kynnykselle asti eikä astuntaa kuulunut enää rappusissa. Ei muuta kuin vihaista murinaa ja silloin tällöin huokaus alhaalta. Tarkka-ampujat olivat päässeet vaurioitta, mutta he lopettivat ammunnan ja odottivat savun hälvenemistä.

Kun ilma selveni, näkivät he, kuinka tuhoisa heidän tulensa oli ollut ahtaassa käytävässä. He olivat ampuneet ainoastaan yhdeksän laukausta ja seitsemän intiaania loikoi pitkin suoria kivirappuja. Viisi heistä makasi liikkumattomina, mutta kaksi koetti vielä hitaasti ryömiä omiensa luo. Du Lhut ja toinen alustalainen nostivat pyssynsä ja nuo kaksi raajarikkoista asettuivat hiljaisiksi.

"Pyhän Annan nimessä", sanoi du Lhut, ladatessaan muskettiaan. "Jos he saavat meidän päänahkamme, niin kyllä me olemme myyneet ne hyvällä hinnalla. Ainakin sata intiaanieukkoa ulvoo valitusvirttään kylässään, kun he saavat kuulla tämänpäiväisestä työstämme."

"Niin kyllä, he eivät hevin unohda Sainte Marie'n tervetuliaisia", sanoi vanha aatelismies. "Minun täytyy vieläkin lausua syvän mielipahani siitä, rakas de Catinat'ni, että teille ja vaimollenne piti sattua tälläinen häiriö, käydessänne ystävällisesti minua tervehtimässä. Toivon, että vaimonne ja muut naiset jo ovat turvassa linnoituksessa."

"Jumala suokoon, että niin olisi! En saa ennemmin hetkenkään rauhaa, kuin olen tavannut hänet."

"Jos he ovat turvassa, niin voimme aamulla odottaa apua. Chambly, linnan päällikkö ei ole niitä miehiä, jotka jättävät toverinsa pulaan."

Kortit olivat vielä hajallaan pöydän päässä, kolmittain ladottuina päällekkäin, sellaisina kuin ne edelliseltä illalta siihen jäivät. Mutta pöydällä oli jotakin muuta, joka oli paljon mielenkiintoisempaa heille, sillä aamiaisruokia ei oltu korjattu pois ja he olivat tapelleet koko päivän saamatta suupalaa tai ryyppyä. Silmä silmässä kuolemankin kanssa vaatii luonto saatavansa ja nälkäiset miehet kävivät tarmokkaasti käsiksi leipään, lampaan reiteen ja kylmään villihanheen. Ryhmä viinipulloja oli tarjoilupöydällä ja niiden kaulat katkesivat kiireessä ja sisällys valui liukkaasti alas kuivia kurkkuja. Kolme miestä oli aina vahdissa siitä huolimatta, sillä he olivat päättäneet, ettei heitä enää tavattaisi nukkumassa. Villien huuto ja kirkuminen kuului ylös kuin olisi kaikki metsän sudet teljetty alakertaan, mutta rappusissa ei käynyt ketään.

"He eivät enää uudista hyökkäystään", sanoi du Lhut varmuudella, "sillä me annoimme heille liian ankaran opetuksen."

"Mutta jos he sytyttävät talon palamaan."

"Siinä tapauksessa he hämmästyvät", sanoi taloudenhoitaja. "Se on yhtenäistä kiveä, sekä seinät, että raput, paitsi muutamaa hirttä, aivan toista maata kuin nuo mökit tuolla."

"Hiljaa!" huudahti Amos Green ja nosti kätensä. Kiljunta oli lakannut ja he kuulivat vasaran tasaista pauketta puuta vasten.

"Mitä se mahtaa olla!"

"Joitakin uusia koiranjuonia, varmaankin."

"Olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, hyvät herrat", huomautti lääniherra, unohtamatta kohteliaita hovitapoja, "että minun uskoni on, että he ovat oppineet nuoren ystävämme keinon ja avaavat nyt ruutitynnöreitä varastohuoneessa."

Du Lhut pudisti päätään sille ajatukselle.

"Punanahan tapa ei ole tuhlata ruutia", sanoi hän. "Se on aivan liian kallista heille, jotta he siihen ryhtyisivät. Ah kuulkaahan tuota."

Melu ja ulvonta oli alkanut uudelleen, mutta siinä oli nyt aivan toinen, villimpi ja järjettömämpi sävy ja siihen sekaantui laulunpätkiä ja naurun hohotuksia.

"Haa, he ovat avanneet konjakkitynnörit", huudahti du Lhut. "Kyllä he olivat pahoja ennestäänkin, mutta nyt heistä tulee oikein helvetin piruja."

Hänen puhuessaan kuului taas yleinen kiljunta, mutta sen yli kuului armoa rukoileva ääni. Kauhu kasvoillaan katselivat piiritetyt toisiaan. Raskas, palavan lihan käry nousi alhaalta ja yhä tuo kammottava huuto ja armonanonta. Se alkoi hitaasti ja värähdellen hiljetä ja loppui sitten ainaiseksi.

"Kuka se oli?" kuiskasi de Catinat, tuntien veren jäähtyvän suonissaan.

"Luulen, että se oli Jean Corbeil."

"Jumala suokoon hänen sielulleen rauhan! Hänen vaivansa ovat loppuneet ja soisinpa, että meilläkin olisi hänen rauhansa! Ah, ampukaa, ampukaa hänet!"

Eräs mies oli äkkiä juossut rappujen juureen ja heilauttanut kättään, aivan kuin olisi heittänyt jotakin. Se oli Flaamilainen äpärä. Amos Greenin musketti välähti, mutta mies oli hypännyt takaisin yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Jotakin putosi heidän keskelleen ja vieri lattiaa pitkin lyhdyn valossa.

"Maahan! maahan! Se on pommi", huusi de Catinat.

Mutta esine oli pysähtynyt du Lhut'in jalkoihin ja hän näki sen nyt selvästi. Hän otti vaatteen pöydältä ja peitti sen.

"Se ei ole mikään pommi", sanoi hän rauhallisesti, "ja se oli
Corbeil, joka kuoli äsken."

Neljän tunnin ajan kuului mellastus, tanssiminen ja juominki varastohuoneesta, ja avatuista konjakkitynnöreistä nouseva löyhkä täytti ilman. Monta kertaa kehittyi villien kesken tuima tappelu ja riita ja näytti siltä, kuin he olisivat kokonaan unohtaneet yläpuolellaan olevat vihollisensa, mutta piiritetyt saivat pian huomata, että he olivat yhtä tarkan silmälläpidon alaisia kuin ennenkin. Kun Theuriet, taloudenhoitaja, meni erään ampuma-aukon ohi, joka oli valon kohdalla, sai hän heti kuolettavan luodin paaluaidan takaa ja Amos ja vanha lääniherra pelastuivat hädintuskin samanlaisesta kohtalosta, kunnes he viimein tukkivat kaikki muut ampuma-aukot paitsi ne, jotka toivat joelle päin. Siltä puolelta ei ollut mitään vaaraa ja kun päivä oli taas koittamassa, piti joku heistä koko ajan silmällä jokea, josta kaivattu apu oli odotettavissa.

Hitaasti hiipi valo itäisellä taivaalla, ensin harmaana juovana, sitten punaisena vyönä, leviten ja laajeten kunnes se kohosi lämpimänä aaltona taivaan yli, punertaen vaeltavien pilvien reunat. Metsämaiden yllä lepäsi ohut harmaa sumu, josta mahtavat tammen latvat ylenivät kuin utuiset saaret usvamerestä. Valon kasvaessa repeili sumu risaisiksi kaistaleiksi, jotka ohentuessaan häipyivät kokonaan näkyvistä, kunnes aurinko nostaessaan hehkuvan reunansa itäisen metsän yli, valoi loisteensa lakastuvan lehdistön purppuraan ja punaan sekä virran sinikalvoon, joka leveänä polveili pohjoista kohti. De Catinat seisoi joenpuoleisessa akkunassa ja imi ahnein vedoin puitten pihkaista tuoksua, johon sekoittui kostean maan raskas haju, kun hänen silmiinsä äkkiä osui tumma pilkku joella.

"Tuolla on kanootti tulossa tännepäin", huudahti hän.

Silmänräpäyksessä riensivät kaikki akkunaan, mutta du Lhut juoksi heidän perässään ja työnsi heidät vihaisesti oven luo.

"Aijotteko kuolla ennen aikojanne", sanoi hän.

"Niin, niin", sanoi Efraim, joka ymmärsi hänen eleensä hyvin, vaikkei käsittänytkään sanoja. "Meidän täytyy jättää vahti kannelle. Amos poikani, jää tähän kanssani ja ole valmiina, jos he näyttäytyvät."

Molemmat amerikkalaiset ja du Lhut olivat vartiossa ovella, sillä aikaa kuin muut pitivät silmällä lähestyvää venettä. Syvä huokaus pääsi äkkiä ainoalta eloonjääneeltä alustalaiselta.

"Se on irokeesi-kanootti", sanoi hän.

"Mahdotonta."

"Valitettavasti on se niin, teidän ylhäisyytenne, ja se on sama, joka meni ohitsemme illalla."

"Ah, sitten ovat naisemme pelastuneet."

"Toivottavasti, mutta pelkään, että siinä nyt on enemmän väkeä, kuin siinä mennessä oli."

Henkeään pidättäen odotti pieni eloonjäänneitten joukko kanoottia, joka tulla viiletti, niin että vaahto kokassa kuohui. He saattoivat jo nähdä, että siinä oli paljon väkeä mutta he muistivat, että se oli ottanut toisen kanootin haavoittuneet matkaan. Yhä se läheni, kunnes tultuaan heidän kohdalleen, kääntyi ja soutajat kohottivat aironsa, ratketen räikeään ivanauruun. Kanootin perä oli katsojiin päin ja he näkivät, että siinä istui kaksi naista. Välimatkasta huolimatta ei voinut erehtyä toisen kalpeitten ja toisen tummien kasvojen suhteen. Siinä istuivat Adele ja Onega.

Yhdeksäsneljättä luku.

KAKSI UIMARIA.

Charles de la Noue, Sainte Marie'n lääniherra, oli karaistunut ja hillitty mies, mutta häneltä pääsi syvä huokaus ja katkera kirous, nähdessään intiaanivaimonsa omien heimolaistensa käsissä, sillä heiltä hän ei voinut odottaakaan armoa.

Siitä huolimatta voitti hänessä taas vanha hovimies ja hän kääntyi de Catinat'n puoleen, lausuakseen jonkin osaaottavan sanan, kun hän akkunassa näki jonkun varjontapaisen vilahtavan ja samassa oli kapteeni hävinnyt näkyvistä. Sanaakaan lausumatta oli tämä laskenut raput alas ja laskeutui kuumeisella kiireellä maahan. Päästyään alas viittasi hän tovereilleen, että he vetäisivät raput takaisin ja heittäytyen virtaan, lähti uimaan kanoottia kohti. Aseettomana ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa valtasi hänet ainoastaan tunne, että hänen täytyi olla vaimonsa rinnalla nyt, vaaran hetkellä. Johtakoon kohtalo heidät elämään tai kuolemaan, mutta yhdessä vaimonsa kanssa tahtoi hän sen kestää, vannoi hän itselleen, halkoessaan vahvoilla käsivarsillaan laineita.

Mutta oli eräs toinenkin, jonka velvollisuuden tunto ajoi turvasta surman suuhun. Koko yön oli munkki vartioinut de Catinat'ta kuin saituri aarrettaan, ajatellen, että tuo kerettiläinen oli se rikkaruohon siemen, joka itäisi ja leviäisi kunnes se tukehuttaisi pyhän kirkon valitun yrttitarhan Kanadassa. Nähdessään hänen nyt rientävän tikarappuja alas, pelkäsi hän kadottavansa kalliin saaliinsa ja huomaamatta innoltaan vaaraa, kiiruhti hän vartioitavansa kintereillä maahan ja heittäytyi virtaan kymmenkunta jalkaa hänen jälessään.

Akkunassa seisoville katselijoille tarjoutui joella harvinainen näky. Keskivirrassa oli intiaanien kanootti, täynnä tummia sotilaita ja heidän keskellään kyyristyneinä molemmat naiset. Heitä kohti ui de Catinat mieletöntä vauhtia, nousten vahvat hartiat joka vedolla veden yläpuolelle ja hänen takanaan ponnisti munkki ruskeassa hiipassaan ja laaja viitta veden pintaa viistäen. Hän oli kuitenkin laskenut voimansa liian suuriksi. Hän oli tosin hyvä uimari, mutta hänen vaatteensa estivät hänen liikkeitään ja painoivat häntä veden alle. Hänen vetonsa kävivät yhä hitaammiksi ja päänsä painui yhä alemma, kunnes hän lopulta kohotti kätensä taivasta kohti ja huutaen kovalla äänellä "In manus tuas, Domine", katosi virran pyörteisiin. Pari minuuttia senjälkeen näkivät he intiaanien nostavan de Catinat'n kanoottiinsa, joka heti kääntyi ja jatkoi matkaansa tulisella kiireellä.

"Jumalani!" huudahti Amos Green. "Nyt hän on mennyttä miestä."

"Olen neljänkymmenen vuoden kuluessa nähnyt yhtä ja toista, mutta tällaista en koskaan."

Lääniherra otti hyppysellisen nuuskaa kultarasiastaan ja pyhkäisi takkinsa etumuksesta sille pudonneet jyväset sievällä pitsinenäliinallaan.

"Monsieur de Catinat teki, kuten ranskalaisen jalosukuisen tulee", sanoi hän. "Jos jaksaisin uida, niinkuin kolmekymmentä vuotta sitten, niin olisin tehnyt hänelle seuraa." Du Lhut pudisti päätään ja vilkasi puhujaan. "Meitä on nyt vain kuusi jäljellä", sanoi hän. "Pelkään, että heillä taas on jokin juoni mielessään, kun he ovat niin hiljaa."

"He ovat lähdössä pois", huusi alustalainen, joka tähysteli eräästä sivuakkunasta. Mitä tuo saattaa merkitä! Pyhä neitsyt, onko mahdollista, että olemme pelastuneet? Katsokaa, kuinka he tungeksivat puitten lomitse. Nyt juoksevat he kanooteilleen ja he heiluttelevat aseitaan ja osoittelevat sormillaan."

"Tuo sekarotuinen piru on heidän joukossaan", sanoi Efraim. "Haluaisinpa koettaa pyssyäni häneen, ellei se olisi ruudin ja lyijyn haaskausta."

"Olen osannut maaliin pitemmältäkin matkalta", sanoi Amos, asettaen pyssynsä kapeaan, akkunan eteen tehdyssä suojalaitteessa olevaan rakoon. "Antaisinpa ensivuoden kauppatuloni, jos saisin hänet kaatumaan."

"Se on neljäkymmentä jalkaa pitempi matka, kuin mitä minun pyssyni kantaa", huomautti du Lhut. "Mutta olen nähnyt englantilaisten ampuvan sellaiselta matkalta useinkin."

Amos tähtäsi tarkkaan, tukien asettaan akkunalautaa vasten ja laukasi. Pieni joukko kohotti ilonhuudon, sillä Flaamilainen äpärä kaatui. Mutta samassa oli hän taas jaloillaan ja pui uhmaten nyrkkiään akkunassa olijoille.

"Piru vieköön", huudahti Amos katkerasti englannin kielellä. "Ammuin häntä vaillinaisella kuulalla. Yhtä hyvin olisin voinut heittää häntä kivellä."

"Ei, Amos poikani, älä kiroo, vaan lasketa häntä vielä kerran ja vähän voimakkaammalla annoksella, jos vain aseesi kestää."

Eränkävijä sulloi pyssyynsä täyden panoksen ja valitsi täysin pyöreän kuulan pussistaan, mutta kun hän taas haki häntä tähtäimeensä, oli sekä hänen maalinsa, että muutkin intiaanit kadonneet näkyvistä. Joella lensi yksinäinen, vankeja kuljettava kanootti parinkymmenen airon soutamana, kuin tuulispää, mutta muita vihollisia ei näkynyt missään. He olivat kadonneet kuin paha unennäkö. Kolkkona seisoi kuulien seulaksi lävistämä aitaus, sen sisäpuolella makasivat kymmenet ruumiit liikkumattomina ja ympäristössä törröttivät poltetut katottomat mökit, mutta äänetön metsä paistatteli aamuauringon loisteessa niin rauhallisena ja tyynenä, kuin ei sen kätköissä koskaan mitään paholaisvoimia olisi ollutkaan.

"Hitto vie, luulenpa että he ovat menneet menojaan", sanoi lääniherra.

"Pitäkää varanne, ettei se vain ole jokin koiranjuoni", sanoi du Lhut. "Miksi he pakenisivat kuuden miehen edestä, kun he ovat voittaneet kuusikymmentä."

Mutta alustalainen oli katsellut toisesta akkunasta ja yht'äkkiä hän laskeutui polvilleen, nosti kätensä ylös ja mutisi rukouksia ja kiitosvirsiä. Hänen viisi toveriaan riensivät huoneen poikki ja päästivät raikuvan riemunhuudon. Joen yläosan täytti kokonaan kanoottilaivasto, jonka varusteista ja muskettien piipuista auringon valo heijasti kuin pieniä salaman välähdyksiä. He saattoivat jo erottaa säännöllisten joukkojen valkoiset takit, eränkävijäin ruskeat puserot ja huronien ja algonkiinien kirjavat värit. He lähenivät, lisääntyen joka hetki ja leviten joen rannasta toiseen, samalla kun poistuvasta irokeesikanootista näkyi enää vain pieni piste, joka pian katosi kokonaan puitten varjoon. Muutaman hetken kuluttua olivat eloonjääneet taistelijat jo rannalla, heilutellen lakkejaan ilmassa ja samassa suhahtivat myös heidän pelastajiensa ensimmäiset kanootit rantakiville. Etimmäisen kanootin perässä istui pieni, ryppyinen, suurella tekotukalla varustettu mies, joka piti kultakahvaista miekkaa polvillaan. Heti kun köli tapasi pohjaan, hyppäsi hän matalaan veteen ja kiiruhti kahlaten lääniherran luo ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"Rakas Charlesini", huudahti hän, "Sinä olet puolustanut taloasi sankarillisesti. Mitä, vain kuusi miestä jäljellä. Sehän on ollut veristä työtä."

"Tiesin, ettet jättäisi toveriasi pulaan, Chambly. Olemme pelastaneet talon, mutta meidän tappiomme ovat hirvittävät. Poikani on kaatunut ja vaimoni on siinä intiaanikanootissa, jonka näit soutavan edelläsi."

St. Louisin linnan komentaja puristi ystävänsä kättä äänettömänä.

"Toiset pääsivät onnellisesti perille", sanoi hän vihdoin. "Yksi kanootti vain joutui intiaanien käsiin, airon katkeamisen vuoksi. Kolme heistä hukkui ja kaksi joutui vangiksi. Toinen oli eräs ranskalainen rouva, mikäli ymmärsin ja toinen oli sinun vaimosi."

"Niin, ja he ovat ottaneet hänen miehensä myöskin."

"Voi ihmisparkoja! Mutta jos jaksat ystävinesi tulla kanssamme, niin lähdemme ajamaan heitä takaa hetkeäkään viivyttelemättä. Kymmenen miestäni jäävät vartioimaan taloasi, joten sinä voit saada heidän kanoottinsa. Hyppää siihen ja rientäkäämme heidän jälkeensä, sillä siellä on varmasti kysymys elämästä tai kuolemasta."

Neljäskymmenes luku.

LOPPU.

Irokeesit eivät olleet kohdelleet pahasti de Catinat'ta, nostettuaan hänet kanoottiin. Heille oli täydelleen käsittämätöntä, että mies saattoi vapaaehtoisesti lähteä turvallisesta paikasta ja heittäytyä heidän käsiinsä. He pitivät häntä hulluna ja se herätti heissä pelkoa ja kunnioitusta, kuten tavallista villien kesken. He eivät edes sitoneet hänen käsiään, sillä eihän hän yrittäisi karata, kun kerran oli vapaasta tahdostaan tullutkin. Kaksi sotilasta tarkasti vain, oliko hän aseistettu ja sitten hänet jätettiin molempien naisten väliin, kanootin viilettäessä rantaa kohti, viemään sanaa muille St. Louis'in varusväen tulosta. Sitten se taas lähti liikkeelle ja pakeni nopeasti virran keskiuomassa. Adele oli kalmankalpea ja hänen kätensä oli kylmä kuin marmori, kun hänen miehensä otti sen omaansa.

"Rakkaani", kuiskasi hän, "kerro minulle, miten on laitasi. Eihän sinua vain ole pahoinpidelty."

"Oh, Amory, miksi tulitkaan, miksi tulitkaan, Amory! Luulen, että olisin kestänyt mitä hyvänsä, mutta jos he nyt tekevät sinulle pahaa, niin käy se minulle ylivoimaiseksi."

"Kuinka olisin voinut jäädä sinne, kun tiesin että olit heidän käsissään. Olisin tullut hulluksi!"

"Oh, ainoa lohdutukseni oli tieto, että sinä olit turvassa."

"Ei, ei, olemme yhdessä jo kestäneet niin paljon, että emme enää voi erota. Mitäpä kuolema on, Adele! Miksi sitä pelkäisimme!"

"Minä en sitä pelkää."

"En minäkään. Kaikkihan käy, niinkuin Jumala tahtoo ja mitä hän tahtoo, on lopultakin paras. Jos jäämme elämään, niin on meille tämäkin muisto yhteisenä. Jos taas kuolemme, niin käymme käsikädessä uuteen elämään. Rohkeutta siis vain, rakkaani, niin on kaikki hyvin."

"Sanokaa, monsieur", sanoi Onega, "onko mieheni vielä elossa."

"On, hän on elossa ja voi hyvin."

"Se on hyvä. Hän on suuri päällikkö ja minä en ole koskaan katunut sitä, että menin naimisiin vierasheimolaisen kanssa. Mutta poikani! Ah, kukapa antaa minulle poikani takaisin! Hän oli kuin nuori koivu, niin sorja ja voimakas! Kukapa hänelle riitti juoksussa, tai hypyssä. Eikä kukaan voittanut häntä uinnissa. Ennenkuin tämä aurinko uudelleen paistaa, olemme jo kaikki kuolleet ja minä saan pian nähdä poikani taas."

Irokeesit soutivat, kunnes pääsivät runsaan kymmenen virstaa Sainte Marie'sta. Sitten he ohjasivat kanootin pieneen lahdelmaan omalla puolellaan jokea, hyppäsivät maihin ja vetivät vankinsa perässä. Kahdeksan miestä kantoi kanoottia jonkun matkaa rannasta ja piiloittivat sen metsään kahden kaatuneen puun väliin sekä peittivät sen oksilla ja lehdillä. Lyhyen neuvottelun perästä lähtivät he vaeltamaan metsän läpi. He kulkivat jonossa, kuljettaen vankeja keskellään. Heitä oli kaikkiaan viisitoista miestä, joista kahdeksan kulki edellä ja seitsemän perässä. Heillä oli jokaisella musketti ja ollen nopeita kuin hirvet, ei karkaamista voinut ajatellakaan. Vankien täytyi seurata mukana ja odottaa kärsivällisesti, mitä tulevaisuus mukanaan toi.

Koko päivän kesti surullista matkaa. He kulkivat suurten rämeiden poikki, kiersivät sinivetisiä metsäjärviä, missä kurjet levittelivät siipiään heidän lähestyessään tai painuivat metsän syvänteisiin, jossa ainainen hämärä vallitsi ja jossa putoilevat pähkinät ja maiskuttelevat oravat olivat ainoat äänen aiheuttajat. Onega oli kestävä kuin intiaani konsanaan, mutta Adele, huolimatta tottuneisuudestaan edellisiltä matkoiltaan, oli aivan väsynyt ennen iltaa. De Catinat tunsikin sen vuoksi suurta helpotusta, kun puitten lomasta äkkiä välähti suuri valkea ja he tulivat intiaanien leirille, jonne suurin osa Sainte Marie'sta karkoitetuista sotilaista oli kokooontunut. Täällä oli myös joukko intiaani-vaimoja, jotka mohawk- ja cajaga-kylistä olivat saapuneet sinne, ollakseen lähempänä miehiään. Joukko majoja oli kyhätty ympyrään ja kunkin edustalla paloi tuli, jolla puiselle kolmijalalle asetetussa kattilassa kiehui iltaruoka. Kaiken keskustassa oli risuista tehty suuri valkea, sekin ympyrän muotoon, joten sen sisään jäi noin kahdentoista jalan laajuinen vapaa ala. Keskelle ympyrää oli pystytetty paalu ja siihen oli sidottu jotakin, joka oli täynnä punaisia ja mustia läikkiä. De Catinat astui nopeasti Adele'n eteen, estääkseen häntä näkemästä tuota pelottavaa näkyä, mutta se oli jo myöhäistä. Adele'a värisytti ja hän vetäisi syvään henkeä, mutta ei päästänyt ääntäkään.

"He näkyvät jo alkaneen", sanoi Onega tyynesti. "Niin, kohta tulee sitten meidän vuoromme ja me näytämme heille, että osaamme kuolla."

"He eivät ole vielä pahoinpidelleet meitä", sanoi de Catinat. "Ehkäpä he pitävät meitä panttivankeina tai vaihtoa varten."

Onega pudisti päätään. "Älkää pettäkö itseänne sellaisilla toiveilla", sanoi hän, "kun he ovat olleet niin ystävällisiä teitä kohtaan, merkitsee se vain sitä, että teidät on säästetty kidutettavaksi. Vaimonne naitetaan jollekin päällikölle, mutta meidän on kuoltava, sillä te olette sotilas ja minä taas liian vanha vaimoksi."

Naimisiin irokeesin kanssa! Nuo hirvittävät sanat koskivat kummankin sydämeen kovemmin kuin kamalimmankaan kuolon ajatus. De Catinat'n pää vaipui rinnalle ja hän olisi kaatunut, ellei Adele olisi tukenut häntä käsivarsillaan.

"Älä pelkää, rakas Amory", kuiskasi hän.

"Käyköön miten hyvänsä, mutta se ei ainakaan tapahdu, sillä vannon, etten elä kauemmin kuin sinäkään. Ei, olkoon synti tai ei, mutta ellei kuolema tule minun luokseni, niin menen minä sen luo."

De Catinat katsoi Adele'n lempeitä kasvoja, joilla nyt kuvastui luja, peruuttamaton päätös. Hän tiesi, että hän oli toimiva sanojensa mukaan, ja että he, käyköön muuten miten tahansa, ainakin säästyisivät tältä viimeiseltä häväistykseltä. Ei hän koskaan olisi voinut kuvitella, että varmuus hänen vaimonsa kuolemasta saattaisi täyttää hänet sellaisella riemulla!

Heidän saapuessaan irokeesileiriin, ryntäsivät vaimot ja sotilaat heitä kohti ja he joutuivat astumaan irvistelevien ja ivaavien, inhoittavanaamaisten villien muodostamaa kujaa. Heidän vartijansa johdattivat heidät tuon roskajoukon läpi ja veivät heidät sitten erääseen syrjässä olevaan majaan. Se oli muuten tyhjä, paitsi että sen seinillä riippui pajunvitsoista valmistettuja kalanpyydyksiä ja eräässä nurkkauksessa oli kurkkuvarasto.

"Päälliköt saapuvat kohta ja päättävät kohtalostamme", sanoi Onega. "Tuolla he jo tulevatkin ja saatte pian nähdä, että olin oikeassa, sillä tunnen hyvin kansani tavat."

Hetkistä myöhemmin tulikin vanha sotapäällikkö, seurassaan kaksi nuorempaa urosta sekä tuo puolihollantilainen irokeesi, joka oli johtanut äskeistä hyökkäystä ja asettuen oven suuhun, katseli hän vuoroon kutakin vankia, mutisten heille omituisia kurkkuääniään. Haukan, suden, karhun ja kyyn totem'it osoittivat, että kukin heistä edusti kansansa viittä mahtavaa heimoa. Flaamilainen äpärä poltteli kivistä piippua ja puhui heistä enimmän, ilmeisesti väitellen toisen nuoremman villin kanssa joka lopulta näytti taipuvan hänen mielipiteeseensä. Viimein ärähti vanha päällikkö muutaman tuiman sanan ja asia näytti saaneen ratkaisunsa.

"Ja sinä kaunottareni", sanoi sekarotuinen ranskaksi, kääntyen Onegan puoleen, "sinä olet tänäyönä saava oppia, mitä omaa kansaansa vastaan asettuminen merkitsee."

"Sinä sekarotuinen epäsikiö", vastasi peloton vanha nainen, "sinun pitäisi ottaa lakki päästäsi puhutellessasi minua, jonka suonissa virtaa onondagain jalointa verta. Oletko sinäkin sotilas, joka et tuhannen miehen kanssa pysty tunkeutumaan taloon, jota kourallinen maanmiehiä puolustaa! Eipä ole ihme, jos isäsi kansa on sinut hylännyt! Mene takaisin peltoja kitkemään ja leikkimään luumukivillä, sillä jonakin päivänä saatat metsissä kohdata miehen, ja siten tuottaa häpeää sille kansalle, joka on ottanut sinut omakseen!"

Sekarotuisen häijyt kasvot tulivat harmaiksi hänen kuunnellessaan pilkallisia sanoja, joita vanki hänelle sähisi. Hän astui häntä kohti ja tarttuen hänen oikeaan käteensä, tunki hänen etusormensa palavaan piippuun. Onega ei yrittänytkään vetää pois sitä, vaan istui kasvot värähtämättä kokonaisen minuutin, katsellen avonaisesta ovesta ilta-auringon iloa ja pientä juttelevaa intiaaniryhmää sen edustalla. Sekarotuinen tarkkasi häntä ahneesti kuullakseen valituksen tai nähdäkseen tuskan ilmeen hänen kasvoillaan, mutta kirosi lopulla pettyneenä ja heittäen käden alas, astui ulos majasta. Onega työnsi hiiltyneen sormensa poveensa ja nauroi.

"Hän on täydellinen hölmö", sanoi hän. "Ei hän edes osaa kiduttaa. Minä olisin saanut hänet itkemään, siitä olen varma. Mutta te, monsieur, olette kovin kalpea."

"Sen vaikutti ehkä tuo pirullinen näky. Ah, jospa pääsisin hänen kanssaan kahdenkesken. Hän saisi varmaan maksaa tuon sydänverellään."

Intiaaninainen näytti hämmästyneeltä.

"Minusta tuntuu kummalliselta", sanoi hän, "että ajattelette sitä, mitä minulle tapahtuu, vaikka olette itse samassa kadotuksessa. Mutta meitä odottaa mainitsemani kohtalo."

"Ah."

"Te ja minä kuolemme paalussa. Vaimonne annetaan tuolle koiralle, joka juuri lähti tästä."

"Adele, Adele! mitä minä teen." Hän repi tukkaansa voimattomuudessaan ja raivossaan.

"Ei, älä pelkää Amory, rohkeuteni ei petä minua. Mitä merkitystä on kuoleman tuskalla, kun se meidät yhdistää?"

"Nuorempi päällikkö puhui teidän puolestanne, monsieur, huomauttaen, että Mitche Manitou oli lyönyt teitä hulluudella, kuten selvästi voi huomata siitä, että vapaaehtoisesti uitte heidän kanootilleen ja että rutto varmasti puhkeaisi heidän kansansa keskuuteen, jos teidät sidottaisi paaluun. Mutta tuo sekarotuinen selitti, että rakkaus usein ilmeni hulluutena valkonaamojen keskuudessa ja että se oli vain se, joka teidätkin oli saattanut heittäytymään virtaan."

De Catinat huokasi rukouksen, että hän voisi kohdata kuoleman, kuten sotilaan ja miehen sopi.

"Milloin se tapahtuu?" kysyi hän.

"Nyt, aivan kohta. He menivät juuri panemaan kaikki kuntoon. Mutta teillä on vielä aikaa, sillä minut kidutetaan ensin."

"Amory, Amory, emmekö voisi kuolla yhdessä nyt!" huudahti Adele, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. "Jos se on synti, niin saamme sen varmaan anteeksi. Lähtekäämme heti ja jättäkäämme nämä hirvittävät ihmiset ja tämä julma maailma, päästäksemme sinne, missä rauha vallitsee."

Intiaanirouvan silmät leimahtivat ilosta.

"Te olette puhunut oikein, Valkea lilja", sanoi hän. "Miksipä odottaa, milloin he suvaitsevat kiduttaa teitä. Katsokaa, tuolla loimuaa jo heidän valkeansa puitten kylkiä valaisten ja voitte kuulla niitten ulvonnan, jotka janoovat vertanne. Jos kuolette oman kätenne kautta, niin ryöstätte heiltä mieluisan näytännön ja päällikkö menettää morsiamensa. Ja siten tulee teistä lopulta voittaja ja heistä voitetut. Olette puhunut oikein, Valkea lilja, siten menettelette oikein."

"Mutta miten suoritamme sen?"

Onega vilkasi molempiin sotilaisiin, jotka oli pantu ovelle vartioimaan heitä. He olivat kääntyneet poispäin vangeistaan, nähdäkseen mieltäkiinnittävät valmistukset tulossa olevaan kauhistuttavaan näytökseen. Sitten hän pisti kätensä syvälle avaraan puseroonsa ja veti esille pienen, kaksipiippuisen pistoolin, kaksine hanoineen, joilla oli siivekkään ratsumiehen muoto. Se näytti varsin leikkikalulta, niin sievä ja lukemattomilla kiemuroilla ja leikkauksilla se oli koristettu Se olikin Pariisin hienoimmasta asepajasta lähtöisin ja kauneutensa vuoksi lääniherra sen viime käynnillään Quebec'issä oli ostanutkin. Nyt se saattoi olla hyödyksikin, sillä sen molemmat piiput olivat ladatut.

"Aioin käyttää sitä itse", sanoi Onega, pistäessään sen salaa de Catinat'n käteen, "mutta olen nyt päättänyt näyttää heille että voin kuolla, kuten oikean onondagan tulee ja että ansaitsen heidän suurimpien päälliköittensä veriheimolaisuuden. Ottakaa se, sillä vannon, etten käytä sitä muuhun kuin mahdollisesti lävistääkseni tuon sekarotuisen sydämen."

Ilon puna peitti de Catinat'n kasvot hänen puristaessaan pienen aseen käteensä. Tässä oli vihdoin avain rauhan porttien avaamiseen. Adele nojasi poskeaan hänen olkapäähänsä ja naurahti mielihyvästä.

"Annathan minulle anteeksi, rakkaani", kuiskasi de Catinat.

"Anteeksi! Siunaan sinua ja rakastan sinua koko sydämelläni ja sielullani. Syleile minua, rakas, ja rukoile, ennenkuin teet sen."

He olivat yhdessä laskeutuneet polvilleen, kun majaan astui kolme sotilasta ja lausuivat muutamia lyhyitä sanoja sukulaisnaiselleen. Hän nousi hymyillen.

"He odottavat minua", sanoi hän, "saatte nähdä, Valkea lilja ja te monsieur, kuinka hyvin tiedän, miten minun asemassani olevan tulee kuolla. Jääkää hyvästi ja muistakaa Onegaa."

Hän hymyili taas ja poistui majasta kolmen vartijansa keskellä, varmoin, nopein askelin kuten kuningatar, joka astuu valtaistuimelleen.

"Nyt Amory!" kuiskasi Adele, ummistaen silmänsä ja kietoutuen yhä lähemmä miestään.

Hän kohotti pistolin, mutta sitten hän äkkiä laski sen taas, vetäen lyhyen ihmetystä ilmaisevan henkäyksen ja jäi polvilleen, tuijottamaan korkeaan puuhun, joka näkyi avonaisesta majan ovesta.

Se oli suuri, erittäin vanha ja risaisen näköinen puu, jonka kuori riippui pitkissä suikaleissa ja koko runko oli sammalen ja sienien peitossa. Noin kymmenen jalan korkeudessa maasta haarautui se kahdeksi ja täten muodostuneessa haarukassa oli äkkiä näkynyt suuri punainen käsi, joka mielettömästi heiluen teki voimakkaasti kieltäviä liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa, vankien ylen ihmeissään tuijottaessa puuhun, katosi käsi rungon taakse ja sen tilalle ilmestyivät ihmiskasvot, jotka yhtä päättävästi jatkoivat kieltävää liikettään. Mahdotonta oli jäädä epätietoisuuteen, kenen nuo mahonginväriset, ryppyiset kasvot, tuuheat kulmakarvat ja vilkuilevat silmät olivat. Sehän oli kapteeni Efraim Savage Bostonista.

Heidän siinä ihmetellessä ja tuijottaessa kuului äkkiä kimakka vihellys metsän syvyydestä ja silmänräpäyksessä syöksyi joka pensas ja tiheikkö, joka puuntausta ja vesakko tulta ja savua ja muskettien pauke kiiri ympäri aukeaman, lennättäen vinkuvan kuulasateen kiljuvien villien keskelle. Veren jano oli vietellyt irokeesien vartijat katsomaan vankien kuolemaa ja kun kanadalaiset hyökkäsivät intiaanien kimppuun, jäivät he kaikki tulikehän sisään. He syöksyivät suin päin ensin yhtäälle, sitten toisaalle, mutta joutuivat joka puolella surman suuhun, kunnes vihdoin löysivät jonkin heikomman kohdan, josta sitten osa pääsi, kuin lampaat veräjästä. He jatkoivat mielettöminä pakoaan metsän pimentoihin kuulien suhistessa korvien ympärillä, kunnes taas vihellys kutsui eränkävijät ja sotilaat takaa-ajosta.

Mutta yksi villi ennätti vielä tehdä tihujaan. Flaamilaisen äpärän voitti kostonhimo kuoleman uhallakin. Hyökäten Onegan kimppuun, upotti hän sotakirveensä hänen päähänsä ja ulvoen sotahuutoaan ja heiluttaen veristä asettaan riensi hän sitten majaan, missä vangit yhä olivat polvillaan. De Catinat näki hänen tulevan ja mieletön ilo loisti hänen silmistään. Hän nousi mennäkseen häntä vastaan ja kun sekarotuinen hyökkäsi sisään, laukasi hän pistoolinsa molemmat piiput hänen kasvoihinsa. Samalla syöksyi joukko kanadalaisia kiemurtelevien ruumiiden yli, vangit tunsivat lämpimäin ystävällisten käsien puristavan omiaan ja nähdessään Amoksen, Efraimin ja du Lhut'in tutut ja hymyilevät kasvot, tiesivät he että rauhan aika lopultakin oli heille koittanut.

Täten loppuivat pakolaisten matkan vaivat, sillä sen talven viettivät he levossa St. Louis'n linnan hoivissa ja keväällä, kun irokeesit olivat siirtäneet sodankäyntinsä St. Lawrence-joen yläjuoksun maille, saattoivat he painua etelään englantilaisiin siirtomaihin ja sieltä jatkaa Hudson-jokea myöten New Yorkiin, missä heitä Amoksen kotiväen puolelta odotti lämmin vastaanotto.

Yhteiset muistot ja yhdessä kestetyt vaarat olivat liittäneet molemmat nuoret miehet niin läheisiksi ystäviksi, että he pian perustivat yhteisen turkisliikkeen ja ranskalaisen nimi tuli lopulta yhtä yleisesti tunnetuksi Maine'n vuorimaissa ja Alleghanyn rinteillä, kuin se aikonaan oli ollut Versailles'n salongeissa ja käytävillä. Aikanaan rakensi de Catinat talon Staten Islandiin, jonne moni hänen uskonveljensä oli asettunut ja runsaan osan vuosivoitostaan uhrasi hän auttaakseen köyhyyden kanssa kamppailevia hugenottiystäviään. Amos Green nai hollantilaisen tytön Schenectady'sta ja kun tästä ja Adele'sta tuli eroamattomat ystävät, oli avioliitto omiaan yhä tiukentamaan sitä rakkauden sidettä, joka molempien perheiden välillä vallitsi.

Mitä kapteeni Efraim Savage'iin tulee, niin palasi hän onnellisesti rakkaaseen Bostoniinsa ja toteutti kunniahimoisen toiveensa, rakentamalla itselleen sievän talon tiileistä korkealle paikalle kaupungin pohjoisosassa, josta hän saattoi seurata laivaliikettä virralla ja lahdenpoukamassa. Siinä hän eli kaupunkilaistensa suuresti kunnioittamana. Hänestä tuli valitsija- ja neuvosmies ja hänen komennettavakseen uskottiin komea sotalaiva, kun sir William Phips teki hyökkäyksensä Quebec'ia vastaan ja huomasi, ettei vanhaa jalopeuraa, Frontenac'ia, niinkään ajettu pesästään. Ja niin eli vanha merimies, kaikkien arvossapitämänä, aina hyvän matkaa seuraavalle vuosisadalle, jolloin hän jo hämärtävillä silmillään saattoi nähdä jotakin maansa nousevasta suuruudesta.

Sainte Marie'n läänikartano oli pian saatettu entiseen kukoistukseen, mutta sen herra oli vaimonsa ja poikansa menettämisen jälkeen muuttunut mies. Hän tuli hoikemmaksi, tuimemmaksi vähemmän inhimilliseksi ja oli yhtenään johtamassa partioita, jotka tunkeutuivat syvälle irokeesien metsiin ja jotka voittivat itse villitkin julmuudessa. Vihdoin koitti päivä, jolloin ei hän eikä yksikään hänen seuralaisistaan enää tuollaiselta retkeltä palannut. Monta kammottavaa salaisuutta kätkevät nuo suuret, hiljaiset metsät poveensa ja Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n lääniherran kohtalo on yksi niistä.