language: Finnish

FORSYTEIN TARU II

Kahleissa; Herääminen; Vuokrattavana

Kirj.

JOHN GALSWORTHY

Englannista suomensi

Tyyni Haapanen-Tallgren

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS.

TOINEN KIRJA: KAHLEISSA.

ENSIMMÄINEN OSA.

 1. Timothyn talossa
 2. Erään maailmanmiehen lähtö
 3. Soames valmistuu toimenpiteisiin
 4. Soho
 5. James näkee näkyjä
 6. Ei-enää-nuori Jolyon
 7. Poika ja tyttö
 8. Jolyon esiintyy holhoojana
 9. Val kuulee uutisen
10. Soames pitää kutsut tulevalleen
11. Ja käy katsomassa entistään
12. Forsyten juorupörssissä
13. Jolyon huomaa mistä on kysymys
14. Soames tietää mitä tahtoo

TOINEN OSA.

 1. Kolmas sukupolvi
 2. Soames tunnustelee maata
 3. Ireneä tapaamassa
 4. Paikka jota Forsytet pelkäävät
 5. Jolly tuomarina
 6. Jolyon neuvottomana
 7. Dartie Dartiea vastaan
 8. Taisteluhaaste
 9. Päivälliset Jamesilla
10. Balthasar koiran kuolema
11. Timothy sanoo sanansa
12. Metsästys jatkuu
13. »Tässä sitä ollaan taas!»
14. Ulkomaalainen ilta

KOLMAS OSA.

 1. Soames Pariisissa
 2. Verkossa
 3. Richmond Park
 4. Virran poikki
 5. Soames toimii
 6. Kesäpäivä
 7. Kesäilta
 8. James odottaa
 9. Vapaina verkosta
10. Aikakauden loppu
11. Innostus lamassa
12. Erään Forsyten syntymä
13. Jamesille kerrotaan
14. Hänen

VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN.

KOLMAS KIRJA: VUOKRATTAVA.

ENSIMMÄINEN OSA.

 1. Kohtaaminen
 2. Kaunis Fleur Forsyte
 3. Robin Hillissä
 4. Mausoleumissa
 5. Kotoisilla kunnailla
 6. Jon
 7. Fleur
 8. Idylli ruohikolla
 9. Goya
10. Kolmikko
11. Kaksi
12. Oikku

TOINEN OSA.

 1. Äiti ja poika
 2. Isiä ja tyttäriä
 3. Kohtaamisia
 4. Green Streetillä
 5. Puhtaasti Forsytelaisia asioita
 6. Soamesin yksityiselämä
 7. June puuttuu asiaan
 8. Kuolaimet suussa
 9. Kaikki hullusti
10. Päätös
11. Timothy ennustaa

KOLMAS OSA.

 1. Vanha Jolyon kummittelee
 2. Tunnustus
 3. Irene
 4. Soames harkitsee
 5. Päähänpiintymä
 6. Toivoton
 7. Lähettiläs
 8. Synkkä sävel
 9. Tammen alla
10. Fleurin vihkiäiset
11. Viimeinen vanha Forsyte

TOINEN KIRJA: KAHLEISSA.

    »Kaks perhett', arvoit' yhtä kuuluisaa
    Vihasta vanhast' uuteen vimmaan saa.»

(Romeo ja Julia)

ENSIMMÄINEN OSA

1. TIMOTHYN TALOSSA

Omistamisen vaisto ei koskaan pysy paikallaan. Kautta kukoistuksen ja vainon, tulen ja pakkasen se seurasi edistyksen lakeja myöskin Forsyten perheessä, joka oli luullut sitä kerta kaikkiaan muuttumattomaksi. Eikä sitä voi erottaa ympäristöstään yhtä vähän kuin perunan laatua maaperästä.

Englannin kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenlukujen historioitsija tulee aikanaan kuvailemaan tuota jonkin verran nopeata siirtymistä itsekylläisestä ja pidättyvästä paikkakunnallisuudesta vieläkin itsekylläisempään, joskin vähemmän pidättyvään valtakunnallisuuteen — toisin sanoen kansakunnan omistusvaiston liikehtimistä. Ja sitä mukaa tapahtui kehitys myös Forsyten perheessä. He eivät levinneet vain pintaa myöten, vaan myös sisäänpäin.

Kun Susan Hayman, naimisissaoleva Forsyten sisar, seitsemänkymmenen neljän vuoden naurettavan alhaisessa iässä vuonna 1895 seurasi miesvainajaansa ja ruumis poltettiin, järkytti tapaus omituisen lievästi kuutta jäljelläolevaa vanhaa Forsytea. Tähän välinpitämättömyyteen oli kolme syytä. Ensiksikin: vanhan Jolyonin miltei salaiset hautajaiset Robin Hillissä v. 1892 — siinä ensimmäinen Forsyte, joka hylkäsi perhehaudan Highgatessa. Tämä hautaus, joka tapahtui vuotta jälkeen Swithinin täysin säädyllisten hautajaisten, oli aiheuttanut paljon puhetta Forsyten juorupörssissä, toisin sanoen Timothyn talossa Lontoon Bayswater Roadin varrella, missä yhä edelleen koottiin ja välitettiin perhejuoruja. Mielipiteet väittelivät Juley tädin valituksista Francien suorasukaiseen väitteeseen, että oli »erinomainen asia lopettaa kaikki nuo tympeät Highgate-jutut». Setä Jolyon myöhäisempinä päivinään — itse asiassa alkaen tuosta omituisesta ja valitettavasta rakkausjutusta hänen pojantyttärensä Junen sulhasen, nuoren Bosinneyn, ja hänen veljenpoikansa Soames Forsyten vaimon välillä — oli koko paljon järkytellyt perheliitoksia, ja tuo hänen tapansa kulkea aina omia teitään oli alkanut toisista tuntua vähän arveluttavalta. Hänen filosofisella suonellaan oli tosin aina ollut liiaksikin taipumusta poiketa pois puhtaan Forsyte-hengen urilta, joten oltiin tavallaan valmistuneita siihen, että hänet haudattaisiin outoon paikkaan. Mutta kummallinen koko juttu sittenkin oli, ja kun hänen testamenttinsa sisällyksestä tuli käypää rahaa Forsyten juorupörssissä, kävi värähdys läpi koko heimon. Omaisuudestaan (145,304 puntaa kaiken kaikkiaan, niistä sitoumuksina 35 puntaa, 7 s. 4 p.) hän oli totta totisesti jättänyt 15,000 puntaa »arvaatko kenelle, rakkaani? Irenelle», tuolle hänen veljenpoikansa Soamesin karanneelle vaimolle, kenelle, naiselle, joka oli melkein saattanut perheen häpeään ja joka — vielä ihmeellisempää — ei ollut millään tavoin sukua hänelle. Ei toki sentään kerta kaikkiaan, elinaikaisena korkona vain, tulot tästä summasta! Mutta sittenkin! Ja vanhan Jolyonin asema täydellisenä Forsytenä kukistui siihen paikkaan. Siinä siis ensimmäinen syy, miksi Susan Haymanin polttohautaus — Wokingissa — herätti niin vähän huomiota.

Toinen syy oli oikeastaan laajempi ja tärkeämpi. Paitsi Campden Hillin taloa oli Susanilla Hantsin rajamailla maatalo, jonka Hayman kuollessaan oli jättänyt hänelle ja jossa Haymanin pojista oli kehittynyt niin hyviä ampujia ja ratsastajia kuin heidän arveltiin olevan, mikä tietenkin oli hauskaa heille itselleen ja kunniaksi jokaiselle, ja se seikka, että Susan oli omistanut jotakin todella maaseutuun kuuluvaa, ikäänkuin näytti antavan oikeutuksen hänen maallisten jäännöstensä hajoittamiselle — vaikka sitä he eivät sitten käsittäneet, mistä hän oli saanut ruumiinpolttoajatuksen päähänsä! Tavanmukaiset kutsut oli kuitenkin lähetetty ja Soames oli ollut saapuvilla ja nuori Nicholas, ja testamentti oli omissa rajoissaan ollut täysin tyydyttävä, sillä Susanilla oli ollut vain elinkorko, ja omaisuus oli aivan tasaisesti mennyt lapsille yhtä suurina osina.

Kolmas syy, miksi Susanin hautajaiset olivat herättäneet vähän huomiota, oli kaikkein kantavin. Euphemia — tuo kalpea ja laiha — lausui sen rohkeasti julki. »No niin, minä olen sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus omaan ruumiiseensa, sittenkin kun hän on kuollut.» Nicholasin, tuon vanhan koulun vapaamielisen ja erittäin tyrannimaisen miehen tyttären suusta tulleena huomautus oli hämmästyttävä — se osoitti kuin väläyksenä, kuinka paljon vettä oli virrannut siltojen alitse sitten Ann tädin kuoleman, joka oli sattunut v. 1886, samoihin aikoihin, jolloin Soamesin omistusoikeus vaimonsa ruumiiseen oli alkanut horjua, mikä seikka taas johti niin suureen onnettomuuteen. Euphemia tietenkin puhui kuin lapsi eikä omannut mitään kokemuksia, sillä vaikka hän kävi neljääkymmentä, oli hänen nimensä yhä Forsyte. Mutta vaikka ottaakin huomioon tämän kaiken, osoitti Euphemian sana kuitenkin vapausaatteen laajentumista, keskipakoisuutta ja omistamisen keskipisteen siirtymistä toisista henkilöistä asianomaiseen itseensä. Kun Nicholas Hester tädiltä kuuli tyttärensä huomautuksesta, puhkesi hän sanomaan: »Vaimot ja tyttäret! Heidän vapaudellaan ei ole määrää tähän maailman aikaan.» Hän ei ollut tietenkään koskaan todella antanut anteeksi lakia Naidun Naisen Omistusoikeudesta, joka olisi niin tuntuvasti koskenut hänen omaan elämäänsä, jollei hän onnellisesti olisi mennyt naimisiin ennenkuin se säädettiin. Mutta itse teossa ei voinut kieltää nuorempien Forsytein kapinoivan sitä vastaan, että kukaan muu olisi heidän omistajansa. Tuo siirtomaitten halu olla oma herransa, mikä paradoksaalisesti edeltää imperialismia, kasvoi kaiken aikaa. He olivat nyt kaikki naimisissa, paitsi George, joka edelleen kuului kilpa-ajoradalle ja Iseeum-klubiin, Francie, joka jatkoi musikaalista uraansa työhuoneessaan Chelseassa, King's Roadin varrella ja otti »ihailijoita» mukaansa tanssiaisiin, Euphemia, joka asui kotonaan ja valitti isänsä, Nicholasin, käytöstä, ja nuo kaksi »dromiota», Giles ja Jesse Hayman. Kolmatta sukupolvea ei ollut kovinkaan monta — nuorella Jolyonilla oli kolme, Winifred Dartiella neljä, nuorella Nicholasilla jo kuusi, nuorella Rogerilla yksi, Marian Tweetymanilla yksi, St. John Haymanilla kaksi. Mutta loput kuudestatoista naineesta — Jamesin perheestä Soames, Rachel ja Cicely, Rogerin perheestä Eustace ja Thomas, Nicholasin perheestä Ernest, Archibald ja Florence ja Haymaneista Augustus ja Annabel Spender — elivät vuodesta vuoteen jatkamatta sukua.

Kymmenestä vanhasta Forsytesta oli niin ollen syntynyt kaksikymmentä yksi nuorta Forsytea, mutta kahdellakymmenellä yhdellä nuorella Forsytella oli yhteensä vasta seitsemäntoista jälkeläistä, ja näytti jo todenmukaiselta, että odotettavissa olisi vain aivan vähäinen lisäys. Tilastotieteilijän on täytynyt huomata, että syntyväisyysprosentti vaihtelee sen koron mukaan, minkä ihminen saa rahoistaan. Isoisä »Dosset Forsyte» oli varhain 1800-luvulla saanut kymmenen prosenttia omastaan, siis kymmenen lasta. Nuo kymmenen, jos jättää laskuista neljä naimatonta ja Juleyn, jonka mies, Septimus Small oli kuollut melkein heti, olivat keskimäärin saaneet neljä tai viisi prosenttia omastaan ja lisääntyneet sitä mukaa. Heidän kaksikymmentäyksi lastaan hyötyivät vain kolme prosenttia vakautetusta valtiolainasta, johon heidän isänsä enimmäkseen kiinnittivät omaisuutensa välttääkseen kuolinpesän verotusta, ja niillä kuudella heistä, jotka olivat jatkaneet sukua, oli yhteensä seitsemäntoista lasta eli tasan kaksi kokonaista viisi kuudesosaa perhettä kohti.

Tähän heikkoon lisääntymiseen oli muitakin syitä. Puuttuva luottamus omaan ansaitsemiskykyyn, niin luonnollinen siinä, missä riittävä toimeentulo aina on ollut taattu, ja lisänä tietoisuus siitä, että isä vain ei kuole, teki nuoret Forsytet varovaisiksi. Jos ihmisellä on lapsia eikä paljon tuloja, täytyy maun ja mukavuuden tason väkisinkin mennä alas. Mikä riittää kahdelle, ei riitä neljälle, ja niin edespäin — oli parempi odottaa ja nähdä, mitä isä tekisi. Sitäpaitsi oli hauska viettää loma-aikansa häiritsemättä. Sen sijaan, että olisivat omistaneet lapsia, he itse asiassa keskittyivät oman itsensä omistamiseen ajan kasvavan taipumuksen mukaan — olihan iskusanana fin de siècle! Tällä tavoin oli vaara hyvin vähäinen ja asianomainen kykeni aikanaan ostamaan auton. Eustacella jo oli, mutta se oli tärisyttänyt häntä pahanpäiväisesti ja katkaissut häneltä silmähampaan. Paras kai odottaa, kunnes nuo vehkeet tulisivat vähän varmemmiksi. Odottaessa ei lisää lapsia! Nuori Nicholaskin oli malttanut mielensä eikä kokonaiseen kolmeen vuoteen ollut lisännyt kuuden lapsensa lukua.

Forsyte-yhteisön heikentyminen tai pikemminkin hajaantuminen, josta tämä kaikki oli oireena, ei kuitenkaan ollut ehtinyt niin pitkälle, ettei kokoontuminen olisi ollut mahdollista, kun Roger Forsyte v. 1899 kuoli. Oli ollut ihana kesä, ja ulkomailla ja rannikolla vietetyn loma-ajan jälkeen kaikki olivat tulleet takaisin Lontooseen, kun Roger, teoissaan aina hiven erikoislaatuisuutta, äkkiä veti viime henkäyksensä talossaan Prince's Gardensissa. Timothyn talossa kuiskailtiin surumielisesti, että Roger parka oli aina ollut oikullinen ruuansulatusasioissaan — eikö hän esimerkiksi ollut pitänyt saksalaista lammasta kaikkia muita laatuja parempana?

Oli miten oli, hautajaiset Highgatessa olivat olleet täydelliset, ja palatessaan niistä Soames Forsyte miltei koneellisesti suuntasi askelensa setänsä Timothyn taloon Bayswater Roadin varrella. Nuo »vanhat» — täti Juley ja täti Hester — varmaan mielellään kuulisivat hautajaisista. Hänen isänsä James ei kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden iässä tuntenut kestävänsä hautajaisten vaivoja, Timothy itse ei tietenkään ollut saapunut, niin että Nicholas oli ollut ainoa läsnäoleva veli. Oli sittenkin ollut kaunis joukko koolla, ja vanhoja tätejä ilahuttaisi kuulla tilaisuudesta. Tuo ystävällinen ajatus ei ollut kokonaan puhdas siitä välttämättömästä halusta saada joka teostaan jotakin hyötyä, mikä on Forsytein ja itse asiassa jokaisen kansan terveempien ainesten tärkein ominaisuus. Tavassaan viedä kaikki perheasiansa Timothyn taloon Bayswater Roadin varrelle Soames vain seurasi isänsä jälkiä, isänsä, joka oli tottunut ainakin kerran viikossa käymään sisariansa katsomassa Timothyn luona ja joka oli luopunut tästä tavastaan vasta kahdeksankymmenen vuoden iässä, jolloin hän oli menettänyt voimansa eikä enää jaksanut käydä ulkona ilman Emilyä. Emilyn kanssa ei kannattanut lähteä, sillä kuka saattoi oikeastaan puhua mitään vaimonsa läsnäollessa? Niinkuin James ennen vanhaan, niin sai Soameskin aikaa käydä tätien luona melkein joka sunnuntai ja istua pikku salissa, jossa hänen vääjäämättömän hyvä aistinsa oli aiheuttanut koko lailla muutoksia sekä tuottanut joululahjaposliinia, joka ei ihan kokonaan ollut hänen oman nirson makunsa tasolla, ja ainakin kaksi melko epävarmaa Barbizon-taulua. Tehtyään erinomaisia kauppoja Barbizoneillaan hän itse oli jokin vuosi sitten kohdistanut huomionsa Mariseen, Israeliin ja Mauveen vielä parempien kauppojen toivossa. Siinä jokivarren talossa lähellä Mapledurhamia, missä hän nyt asui, oli kauniisti järjestetty ja valaistu taulusali, joka oli harvoille Lontoon taidekauppiaille tuntematon. Se oli myöskin sunnuntai-iltapäivisin sovelias päämäärä niille viikonlopun retkille, joita hänen sisarensa Winifred ja Rachel väliin järjestivät hänen puolestaan. Sillä vaikka Soames oli vaitelias näyttelijä, oli hänen hiljainen, hillitty varmuutensa harvoin tekemättä vaikutusta vieraisiin, jotka tiesivät, että hänen maineensa ei perustunut yksinomaan esteettisiin oikkuihin, vaan hänen kykyynsä vainuta tulevat kauppahinnat. Tullessaan Timothyn taloon hän melkein aina saattoi kertoa jostakin pikku voitostaan, jonka hän oli saanut milloin mistäkin taidekauppiaasta, ja se ylpeyden kukerrus, jolla tädit tervehtivät hänen juttuaan, oli hänelle herttaisen mieluinen. Tänä iltapäivänä hän oli kuitenkin toisessa vireessä — hänhän tuli Rogerin hautajaisista siistiin tummaan pukuun puettuna — ei ihan mustaan, sillä loppujen lopulta setä on vain setä, ja hänen sielunsa kauhistui liiallista tunteitten näyttämistä. Hän nojautui taaksepäin upotuksin koristetussa tuolissa ja katseli erikoisen vähäpuheisena pystyyn nostetun nenänsä vartta pitkin taivaansinisiä seiniä, joita kultakehykset koristivat. Johtuiko se siitä, että hän oli ollut hautajaisissa, mutta hänen kasvojensa erikoislaatuinen forsytelais-rakenne esiintyi tänä iltapäivänä parhaassa valossaan. Ne olivat pitkät ja koverot kasvot, joissa leuan lihattomuus näytti melkein liialliselta, kasvot, joissa leuka vallitsi, mutta jotka eivät silti olleet epämiellyttävät. Väkevämmin kuin koskaan hän tunsi, että Timothyn talossa oltiin toivottoman vanhanaikaisia, ja että hänen tätiensä sielut olivat ikävästi Viktorian ajan keskivaiheilta. Aihe, josta hän ennen muita olisi tahtonut puhua — hänen oma avioeroton asemansa — oli täällä mahdoton. Ja kuitenkin se täytti hänen mielensä sulkien pois kaiken muun. Vasta keväästä saakka oli ollut näin, ja hänessä oli kasvanut uusi tunne, joka yllytti häntä sellaiseen, minkä hän tiesi hyvin saattavan olla hullutusta nelikymmentäviisivuotiaassa Forsytessa. Yhä enemmän ja enemmän hän viime aikoina oli ollut tietoinen ikänsä kasvamisesta. Varallisuus, joka oli ollut huomattava jo silloin, kun hän oli keksinyt rakennuttaa tuon Robin Hillin talon, joka lopullisesti oli ajanut karille hänen avioliittonsa Irenen kanssa, oli lisääntynyt yllättävän voimakkaasti niinä kahtenatoista yksinäisenä vuotena, jolloin hän olikin harrastanut hyvin vähän muuta. Hänellä oli tällä hetkellä hyvästi yli sadantuhannen punnan, eikä ollut ketään, jolle hän olisi ne jättänyt — ei mitään todellista päämäärää sille, mikä oli hänen uskontonsa. Ja vaikka hän olisi hellittänytkin ponnistuksistaan, teki raha rahaa, ja hän tiesi tuossa tuokiossa omaavansa sataviisikymmentä tuhatta. Soamesissa oli aina ollut vahvasti kotoinen, sukurakas puoli, joka kesannolle jääneenä ja tuhoutuneena oli ollut kätkössä, mutta nyt, hänen parhaassa miehuudessaan, noussut taas pinnalle. Viime aikoina oli erään nuoren tytön kieltämätön kauneus antanut sille muotoa ja yllykettä ja vihdoin vallannut hänet kokonaan.

Ja tämä tyttö oli ranskalainen, eikä ollut luultavaa, että hän menisi päästään pyörälle tai suostuisi laillistamattomaan asemaan. Sitäpaitsi sellainen ajatus oli Soamesille itselleen vastenmielinen. Hän oli pakollisen selibaattinsa pitkinä vuosina maistanut sukupuolielämän sameata puolta, salaisesti, aina vastahakoisesti, sillä hän oli nirso, ja lain ja järjestyksen vaisto hänessä oli synnynnäinen. Hän ei halunnut mitään nurkkasuhdetta. Avioliiton solmiaminen Pariisin lähetystössä, muutaman kuukauden matka, ja hän voisi tuoda Annetten takaisin kerrassaan vapautuneena menneisyydestä, joka totta puhuen ei ollut kovinkaan kehuttava, sillä hän oli vain kassanhoitajana äitinsä ravintolassa Sohossa. Soames voisi tuoda hänet vallan uutena ja hienona hallitsemaan ranskalaisella maullaan ja itsehillinnällään taloaan »The Shelter» lähellä Mapledurhamia. Forsyten juorupörssissä ja hänen jokivarrella asuvien ystäväinsä kesken puhuttaisiin vain, että hän oli matkoillaan kohdannut viehättävän ranskalaisen tytön ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ranskalaisessa vaimossa olisi hiven romantiikkaa ja pieni hienostuksen leima. Ei! Tätä hän ei pelännyt, oli vain tuo hänen kirottu avioeroton säätynsä, ja — kysymys, ottaisiko Annette hänet, ja sitä kysymystä hän ei uskaltanut ottaa päiväjärjestykseen, ennenkuin hänellä olisi selvä, vieläpä häikäisevä tulevaisuus tarjottavana tytölle.

Tätiensä salissa hän kuuli vain verhotuin korvin nuo tavalliset kysymykset: Kuinka voi rakas isä? Ei suinkaan hän käynyt ulkona nyt, kun ilma oli muuttumassa noin koleaksi? Muistaisiko Soames varmasti kertoa hänelle, että Hester oli havainnut keitettyjen rautatammen lehtien suuresti lieventävän tuota kipua hänen kyljessään. Haude joka kolmas tunti, sitten punainen flanellilappu päälle. Ja voiko hän ottaa maistiaisiksi ihan pienen ruukun heidän parasta luumuhilloaan — se oli niin herkullista tänä vuonna ja teki ihmeen hyvää. Oi, ja sitten Dartiet — oliko Soames kuullut, että Montaguesta oli kovin paljon ikävyyksiä. Timothy oli sanonut, että Winifred todella kaipasi suojelusta. Sanottiin — mutta Soamesin ei pitänyt katsoa asiaa varmaksi — että Montague oli antanut Winifredin jalokiviä jollekin kauhealle tanssijattarelle. Sehän oli kovin huono esimerkki rakkaalle Valille, nyt kun hänen juuri piti mennä yliopistoon. Eikö Soames ollut kuullut? Oi, mutta hänen piti mennä katsomaan sisartaan ja ottaa asiasta selvä heti paikalla. Ja luuliko Soames, että nuo buurit todellakin aikoivat pitää puoliaan? Timothy oli vallan järkytetty. Valtiolainaosakkeet olivat niin korkealla, ja hänellä oli niin paljon rahaa niissä. Luuliko Soames, että ne laskisivat, jos tulisi sota? Soames nyökäytti päätään. Mutta sota kai menisi ohi hyvin pian. Olisi kovin paha Timothylle, jollei niin kävisi. Ja Soamesin rakas isä korkeassa iässään ottaisi sen kovin pahakseen. Onneksi rakas Roger parka oli säästynyt tästä kauheasta levottomuudesta. Ja Juley täti kuivasi pienellä nenäliinallaan suuren kyynelen, joka yritti kiivetä hänen nyt kokonaan kuivunutta vasenta poskeaan pitkin siitä kohdasta, mistä se oli pysyvästi lerpallaan. Hän muisti rakasta Rogeria ja kaikkea hänen erikoislaatuisuuttaan, ja kuinka hän pisteli sisartaan neuloilla, kun he olivat pieniä. Täti Hester, jonka vaisto yritti välttää kaikkea epämieluisaa, yhtyi tässä puheeseen: Luuliko Soames, että herra Chamberlainista heti voitaisiin tehdä pääministeri? Hän järjestäisi asian niin nopeasti. Hester täti tahtoisi nähdä, kuinka tuo vanha Krüger lähetettäisiin St. Helenaan. Hän muisti niin hyvin, kun tuli uutinen Napoleonin kuolemasta ja kuinka suuri helpotus se oli ollut Soamesin isoisälle. Hän ja Juley — »meillä oli pitkät housunlahkeet silloin, kultaseni» — eivät siihen aikaan olleet ymmärtäneet asiasta paljoakaan.

Soames otti teekupin hänen kädestään, joi nopeasti ja söi kolme mantelileivosta, joista Timothyn talo oli kuuluisa. Hänen hieno, kalpea, ylimielinen hymynsä oli syventynyt hivenen verran. Totisesti hänen perheensä pysyi toivottoman maalaisena, miten paljon Lontoota he kaikki sitten yhteensä omistivatkin. Näinä eteenpäinmenon päivinä heidän maalaisuutensa pisti silmään enemmänkin kuin ennen. Mitä, vanha Nicholashan oli vielä vapaakaupan puoltaja ja kuului tuohon vedenpaisumuksenaikaiseen liberalismin pesään, Remove-klubiin — vaikka kyllä tietysti sen kaikki jäsenet jo olivat hyvinkin vanhoillisia, muuten ei hän itse olisi voinut liittyä siihen. Ja sanottiin, että Timothy vielä käytti yömyssyä. Täti Juley puhui taas. Soames kulta on niin terveen näköinen, tuskin päivääkään vanhempi kuin Ann tädin kuollessa, jolloin he kaikki olivat koolla, rakas Jolyon ja rakas Swithin ja rakas Roger. Hän pysähtyi ja sieppasi kiinni kyynelen, joka kiipesi oikean posken lerpallaan olevaa kohtaa pitkin. Kuuliko hän — kuuliko hän tähän aikaan koskaan mitään kenestä? Hester täti tyrkkäsi häntä näkyvästi olallaan. Aina tuon Juleyn pitikin sanoa jotakin! Hymy katosi Soamesin kasvoilta, ja hän pani kuppinsa pois. Nyt oli tie raivattu auki hänen aiheelleen, ja niin kovin kuin hän olisi tahtonutkin, ei hän voinut käyttää sitä hyväkseen.

Juley täti jatkoi aika kiireisesti:

»Sanotaan, että rakas Jolyon ensin jätti hänelle nuo viisitoista tuhatta kerta kaikkiaan, mutta sitten hän tietysti näki, ettei se olisi oikein, ja määräsi ne vain hänen elinajakseen.»

Oliko Soames kuullut sitä?

Soames nyökäytti päätään.

»Serkkusi Jolyon on nyt leski. Hän on Irenen holhooja, tiesit kai sen?»

Soames pudisti päätään. Hän tiesi, mutta ei tahtonut osoittaa mitään mielenkiintoa. Nuori Jolyon ja hän eivät olleet kohdanneet sitten Bosinneyn kuoleman.

»Jolyonin täytyy nyt olla ihan keski-ikäinen», jatkoi Juley täti uneksivasti. »Odotahan, hän syntyi siihen aikaan, jolloin rakas enosi asui Mount Streetillä, paljon ennen kuin he muuttivat Stanhope Gatelle — joulukuussa 47, juuri ennen kommuunia. Hän on yli viidenkymmenen nyt! Ajatella! Hän oli niin kaunis pikkulapsi, ja kaikki olivat hänestä niin ylpeitä — hänhän oli ensimmäinen teistä kaikista.» Juley täti huokasi, ja kiehkura hänen ei ihan omaa tukkaansa irtaantui ja valahti otsalle, niin että Hester tätiä värisytti. Soames nousi, hän oli tehnyt omituisen keksinnön omasta itsestään. Tuo hänen ylpeytensä ja itsekunnioituksensa vanha haava ei ollut vielä mennyt umpeen. Hän oli tullut siinä luulossa, että voisi puhua, hän oli tahtonut puhua kahlitusta asemastaan, ja — katso! hän pakeni pois, kun kömpelöistä jutuistaan kuuluisa Juley täti muistutti häntä siitä.

Oi, eihän Soames vain vielä lähtenyt?

Soames hymyili vähän kostonhaluisesti ja sanoi:

»Kyllä. Hyvästi. Terveisiä Timothy sedälle!» Ja painaen kylmän suudelman molemmille otsille, joiden kurtut näyttivät yrittävän liimautua hänen huuliinsa ikäänkuin toivoen, että ne suudeltaisiin pois, hän jätti heidät katsomaan kirkkain silmin hänen jälkeensä — tuon rakkaan Soamesin, joka oli ollut niin kiltti ja tullut juuri tänään, kun he eivät tunteneet oloansa kovinkaan —!

Tunnonvaivoja mielessään Soames laskeutui portaita, joissa aina oli melkein hauska kamferin ja portviinin ja sellaisen talon tuoksu, missä ei siedetä vetoa. Nuo vanhat raukat — hän ei ollut aikonut olla epäystävällinen! Ja kadulla hän unohti heidät heti, sillä hänen mielensä täytti taaskin Annetten kuva ja omien kirottujen kahleittensa ajatteleminen. Miksi ei hän ollut ajanut asiaa perille ja ottanut avioeroa silloin, kun tuo viheliäinen Bosinney joutui raitiovaunun alle ja kun olisi ollut yllin kyllin todistuksia hänen anomuksensa puolesta! Ja hän kääntyi sisarensa, Winifred Dartien taloa kohti, joka sijaitsi Green Streetillä, Mayfairissa.

2. ERÄÄN MAAILMANMIEHEN LÄHTÖ

Että maailmanmies, joka oli niin altis onnen vaihteluille kuin Montague Dartie, edelleen asui talossa, jossa hän oli asunut ainakin kaksikymmentä vuotta, olisi ollut merkillisempää, jollei talon vuokraa, korkoja, veroja ja korjauksia olisi kustantanut hänen appensa. Tällä yksinkertaisella, joskin summittaisella keinolla James Forsyte oli taannut edes jonkinlaisen vakiintuneisuuden tyttärensä ja lastenlastensa elämään. Itse asiassa niin hemaisevalle urheilijalle kuin Dartielle oli verratonta saada katto päänsä päälle. Viime päivien tapahtumiin saakka hän oli ollut melkein yliluonnollisen siivo kaiken vuotta. Asia oli niin, että hän George Forsyten kanssa yhdessä omisti erään tammavarsan. George oli auttamattomasti kilpa-ajoradan orja, Rogerin kauhuksi, minkä kauhun hauta nyt vaimensi. Kalvosinnappi, jonka isä oli Marttyyri ja äiti Tulipaita, Hankkeluksen jälkeläinen, oli ruskea, kolmivuotias tamma, joka moninaisista syistä ei ollut vielä koskaan näyttänyt oikeata olemustaan. Koska Dartie omisti puolet tästä toivorikkaasta eläimestä, oli kaikki se ihanteellisuus, mikä piili hänessä niinkuin kenessä muussa hyvänsä, nostanut päätään ja pitänyt häntä hiljaisen intohimon vallassa monta kuukautta. Kun miehellä on jotakin, minkä hyväksi elää, on aivan ihmeellistä, kuinka siivo hänestä tulee. Ja tämä Dartien omaisuus oli todella hyvä — kolme yhtä vastaan, että se voittaisi syyskilpailuissa, julkinen arviointi oli kaksikymmentäviisi yhtä vastaan. Vanhanaikainen taivas merkitsi hyvin vähän tämän rinnalla, ja Dartien paita, s.o. viimeinen penni oli riippuvainen tästä Tulipaidan tyttärestä. Mutta miten paljon enemmän kuin hänen paitansa riippuikaan Hankkeluksen tyttärentyttärestä! Neljänkymmenen viiden levottomassa iässä, joka on niin vaarallinen Forsyteille — ja vaarallinen myös Dartien tapaisille, vaikka se ehkä vähemmän eroaakin muista oli Montague kiinnittänyt harhailevan mielensä erääseen tanssijattareen. Se ei ollut mikään alhainen intohimo, mutta kun puuttui rahaa — ja paljon puuttuikin — tulisi se luultavasti jäämään yhtä ilmavaksi kuin tanssijattaren hameet. Eikä Dartiella ollut koskaan rahaa, hän kun viheliäisesti eleli sillä, minkä saattoi kerjätä tai lainata Winifrediltä, tuolta lujaluonteiselta naiselta, joka piti häntä luonaan, koska hän oli heidän lastensa isä ja koska jotakin oli vielä jäljellä hänen ihailustaan tuota nyt niin sammuvaa Wardour Street-kauneutta kohtaan, joka nuoruudessa oli hurmannut hänet. Winifred ja joku muu, joka viitsi lainata hänelle, ja tappiot korttipelissa ja kilparadalla (kummallista, kuinka muutamat miehet osaavat hyötyä tappioistaan) olivat hänen ainoat elinkeinonsa, sillä James oli nyttemmin liian vanha ja hermostunut lähestyttäväksi ja Soames kauhistuttava timantinkovuudessaan. Ei ole liikaa sanottu, että Dartie oli kuukausia elänyt toivosta. Hän ei ollut koskaan välittänyt rahasta sen itsensä vuoksi, oli aina halveksinut Forsyteja ja heidän kiinnityksiään, vaikka olikin tunnontarkasti käyttänyt niitä hyväkseen parhaansa mukaan. Rahasta hän piti vain kaiken sen vuoksi, mitä sillä voi ostaa — henkilökohtaisia nautintoja.

»Kukaan oikea urheilija ei välitä rahasta», sanoi hän lainatessaan viitosen, jollei kympistä ollut toivoa. Montague Dartiessa oli jotakin viehättävää. Hän oli, niinkuin George Forsyte sanoi, »tuhatkaunokki».

Kilpailupäivän aamu koitti kirkkaana ja loistavana. Oli syyskuun viimeinen päivä, ja Dartie, joka edellisenä iltana oli matkustanut Newmarketiin, esiintyi virheettömässä, ruutuisessa puvussa ja nousi kummulle, josta hän saattoi nähdä varsanpuolikkaansa loppukirin. Jos varsa voittaisi, saisi hän sievoiset kolmetuhatta taskuunsa — huono palkka sittenkin hänen siivoudestaan ja kärsivällisyydestään näiden toivon viikkojen aikana, jolloin he olivat valmistaneet varsaa kilpailuun. Mutta enempää hän ei kyennyt saamaan. Jättäisikö hän vedonlyöntinsä niihin kahdeksaan yhtä vastaan, missä ne nyt olivat? Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, kun leivot lauloivat hänen ympärillään, ruohoiset kukkulat tuoksuivat suloiselta, ja kaunis varsa kulki hänen ohitseen, päätään keikauttaen, läikkyvänä kuin silkki. Loppujen lopulta ei hän kuitenkaan itse maksaisi, jos joutuisi häviöön, ja vedon supistaminen vähentäisi voiton tuhanteen viiteensataan — hädintuskin sillä saisi tanssijatarta maksetuksi. Vielä valtavampi oli todellisen jännityksen himo Dartien ja hänenlaistensa veressä. Ja Georgeen kääntyen hän sanoi: »Se varsa on aika peto. Se voittaa ilman muuta, minä panen vetoon kaikki tyyni.» George, joka oli pannut vetoon joka pennin ja vähän enemmänkin ja jonka oli pakko voittaa, irvisti hänelle jykevästä korkeudestaan ja sanoi: »Vai niin, uljas ystäväni!» sillä suoritettuaan vastahakoisen oppiaikansa syvästi nurkuvan Rogerin rahoilla hän alkoi saada hyötyä omistajan ammatissaan forsytelaisesta verestään.

Ihmisten elämässä on pettymyksiä, joita tunteellinen kertoja varoo koskettamasta. Riittäköön mainita, että hyvä asia raukesi. Kalvosinnappi joutui perimmäisten joukkoon. Dartien paita oli mennyttä.

Siitä saakka, jolloin nämä kaikki tapahtuivat, siihen päivään, jolloin
Soames käänsi kasvonsa Green Streetille, ehti sattua yhtä ja toista!

Kun Montague Dartien ruumiinrakenteella varustettu mies on uskonnollisista syistä viettänyt pidättyväistä elämää kuukausmäärin eikä saa palkkaansa, ei hän kiroa Jumalaa ja kuole, vaan kiroaa Jumalaa ja elää, perheensä harmiksi.

Winifred — rohkea nainen, joskin vähän liian muodinmukainen — joka tasan kahdenkymmenen vuoden ajan oli kantanut kuormaansa, ei ollut koskaan tosissaan uskonut, että mies voisi tehdä sitä, minkä hän nyt teki. Niinkuin monet vaimot, niin luuli hänkin tuntevansa pahimman, mutta hän ei ollut vielä tuntenut miestään hänen neljäntenäkymmenentenäviidentenä vuotenaan, jolloin hän muitten miesten tavoin tunsi, että nyt tai ei koskaan. Tarkastaessaan lokakuun toisena päivänä jalokivilipastaan Winifred huomasi kauhukseen, että hänen vaimoutensa kruunu ja kunnia oli poissa — helmet, jotka Montague oli antanut hänelle 1885, kun Benedict oli syntynyt, ja jotka Jamesin oli ollut pakko lunastaa keväällä 1887, häväistysjutun välttämiseksi. Winifred kysyi heti neuvoa mieheltään. Tämä otti asian keveästi. Tietysti ne saataisiin takaisin. Vasta kun Winifred oli terävästi sanonut: »Hyvä on, Monty, minä menen sitten Scotland Yardiin itse», suostui mies ottamaan asian huolekseen. Voi, että tuon lujan ja määrätietoisen toiminnan, joka on välttämätön karkaamissuunnitelman toteuttamiseksi, pitikin juopottelun vuoksi keskeytyä! Sinä iltana Dartie palasi kotiin täysin huolettomana ja ilman vaiteliaisuuden hiventäkään. Tavallisissa oloissa Winifred olisi vain lukinnut oven ja antanut hänen nukkua itsensä selväksi, mutta kiduttava jännitys helmistä oli saanut hänet odottamaan miestään. Dartie otti pienen revolverin taskustaan, piti sitä ruokapöydällä ja sanoi Winifredille suoraan, ettei hän välittänyt sen kirotun vertaakaan siitä, elikö Winifred vai ei niin kauan kuin hän vain pysyi koreasti, mutta itse hän oli väsynyt elämään. Winifred pysytteli pöydän toisella puolella ja vastasi:

»Älä ole sellainen klovni, Monty. Oletko ollut Scotland Yardilla?»

Revolveri painettuna rintaa vastaan Dartie oli vetänyt liipasinta monta kertaa. Se ei ollut ladattu. Hän laski sen sadatellen käsistään ja mutisi: »Lasten tähden», vaipuen sitten tuoliin. Winifred sieppasi revolverin ja antoi hänelle soodavettä. Juomalla oli taikavoima. Elämä oli kohdellut häntä pahoin, Winifred ei ollut koskaan »ymmärtänyt» häntä. Jollei hänellä ollut oikeus ottaa helmiä, jotka hän kerran itse oli antanut vaimolleen, niin kenellä sitten oli? Tuo espanjalainen naikkonen oli saanut ne. Jos Winifredillä oli jotakin sitä vastaan, niin — kaula poikki — vain! Mitä se häneen kuuluu? (Siinä luultavasti tuon kuuluisan lauseen alkuperäisin käyttö — niin hämäräperäistä on klassillisimmankin kielen alku!)

Winifred, joka oli oppinut itsehillintää kovassa koulussa, katsahti häneen ja sanoi: »Espanjalainen naikkonen? Tarkoitatko tuota tyttöä, jonka näimme tanssivan Pandemonium baletissa? Vai niin, sinä olet varas ja roisto.» Tämä oli viimeinen hiukkanen ylikuormitetulle tajunnalle. Dartie nousi tuolistaan, tarttui vaimonsa käsivarteen ja väänsi sitä poikaikänsä taitoja muistellen. Winifred kesti kyynelet silmissä kivun, mutta ei äännähtänytkään. Odottaen heikkouden hetkeä hän väänsi itsensä irti, asetti ruokapöydän heidän väliinsä ja sanoi hampaittensa välistä: »Sinä olet viimeinen raja, Monty.» (Siinä epäilemättä taaskin lauseen alkuperäinen käyttö — sellaisten olosuhteitten pakon alla syntyy englanninkieli.) Hän jätti Dartien, jonka tummilla viiksillä oli vaahtoa, ja meni yläkertaan. Lukittuaan ovensa ja haudutettuaan käsivarttaan kuumalla vedellähän makasi valveilla kaiken yötä ajatellen, että hänen helmensä nyt koristivat toisen kaulaa, ja kuvitellen hyvitystä, minkä hänen miehensä oli luultavasti niistä saanut.

Maailmanmies heräsi, mielessä tunne, että hän oli kadotettu tältä maailmalta, ja himmeä muisto, että häntä oli sanottu »viimeiseksi rajaksi». Hän istui puolen tuntia aamuhämärissä siinä nojatuolissa, missä oli nukkunut yönsä — se oli kenties hänen elämänsä onnettomin puolituntinen, sillä Dartiellekin on loppu jollakin tavoin traagillinen. Ja hän tiesi nyt tulleensa loppuun: Koskaan enää ei hän nukkuisi tässä ruokasalissa ja heräisi valon tunkeutuessa noiden verhojen läpi, jotka Winifred oli ostanut Nickensiltä ja Jarveylta Jamesin rahoilla. Koskaan enää hän ei söisi munuaispaistosta tuolta ruusupuiselta pöydältä, lepäiltyään lakanain välissä ja saatuaan kuuman kylvyn. Hän otti lompakkonsa frakkipuvun taskusta. Neljäsataa puntaa, viitosina ja kymppeinä — siinä loput hänen osuudestaan Kalvosinnappiin, jonka hän viime yönä oli myynyt käteisellä George Forsytelle. Tämä, joka oli hyötynyt kilpa-ajoista, ei ollut saanut samaa äkillistä vastenmielisyyttä eläimeen kuin hän itse. Baletti lähtisi Buenos Airesiin ylihuomenna, ja hän aikoi lähteä mukaan. Täyttä korvausta helmistä ei hän ollut vielä saanut, hän oli vasta aterian alussa.

Hän hiipi yläkertaan. Uskaltamatta ottaa kylpyä tai ajaa partaansa (sitäpaitsi vesi olisi ollut kylmää) hän muutti vaatteet ja pakkasi salaa niin paljon kuin voi. Oli vaikeata jättää noin monta paria kiiltäviä kenkiä, mutta jotakinhan täytyi uhrata. Sitten, matkalaukku kummassakin kädessä, hän astui pengermälle. Talo oli hyvin hiljainen — tuo talo, jossa hän oli siittänyt neljä lastaan. Kummallinen hetki tämä hänen vaimonsa huoneen edustalla, tuon vaimon, jota hän kerran oli ihaillut, jollei ehkä rakastanutkaan, ja joka oli sanonut häntä »viimeiseksi rajaksi». Hän terästi itseään tuolla lauseella ja hiipi eteenpäin, mutta seuraavan oven ohi oli vaikeampi kulkea. Se vei hänen tytärtensä makuuhuoneeseen. Maud oli koulussa, mutta Imogen nukkui tuolla, ja Dartien varhaiset aamusilmät kostuivat. Tyttö muistutti noista neljästä eniten isäänsä — tummatukkainen, hempeät ruskeat silmät. Juuri tulossa seuraelämään, kaunis otus! Dartie istahti matkalaukuilleen. Tämä miltei muodollinen luopuminen isyydestä pahoitti hänen mieltään. Aamun valo lankesi kasvoille, jotka taistelivat todellista liikutusta vastaan. Ei ollut kysymyksessä mikään niin valheellinen kuin katumus, todellinen isyydentunne vain ja tuo haikea »ei koskaan enää». Hän kosketti huuliaan, ja täydellinen päättämättömyys lamaannutti hetkeksi hänen ruutuisiin housuihin verhotut jalkansa. Oli kovaa — kun oli tällä tavoin pakko jättää kotinsa! »Saakeli sentään!» mutisi hän. »En luullut, että se veisi tähän.» Alhaalta kuuluvat äänet ilmaisivat, että palvelustytöt alkoivat nousta. Ja tarttuen molempiin matkalaukkuihinsa hän hiipi alakertaan. Hänen poskensa olivat märät, ja tietoisuus siitä tuntui huojentavalta, ikäänkuin se olisi taannut hänen uhrinsa aitouden. Alakerran huoneissa hän viipyi hetkisen ja pisti matkalaukkuihin kaikki sikarinsa, vähän paperia, pehmeän hatun, hopeisen savukekotelon, Ruffin Kilpailuoppaan. Sitten, sekoitettuaan itselleen vahvan whiskyn ja soodan ja sytytettyään savukkeen hän hetkisen seisoi epäröiden hopeakehyksisen valokuvan edessä, joka esitti hänen molempia tyttäriään. Se oli Winifredin oma. »Entä sitten», ajatteli hän, »hän voi teettää uuden, mutta minä en.» Hän pisti kuvan matkalaukkuunsa. Sitten hän pani hatun ja takin ylleen, otti mukaan toiset kaksi, parhaan malacca-keppinsä, sateenvarjon, ja avasi ulko-oven. Hän sulki sen hiljaa jälkeensä, kulki ulos, sälytettynä niinkuin ei koskaan elämässään, ja käveli kadunkulmauksen taakse odottamaan jonkun varhaisen ajurin tuloa…

Niin lähti Montague Dartie neljänkymmenen viiden vanhana talosta, jota oli sanonut omakseen …

Kun Winifred tuli alakertaan ja totesi, että mies oli poissa, oli hänen ensimmäinen tunteensa kumea kiukku siksi, että toinen sillä tavoin aikoi päästä pakoon syytöksiä, joita hän oli huolellisesti valmistanut yön pitkinä tunteina. Hän oli kai mennyt Newmarketiin tai Brightoniin, tuon naisen kanssa tietenkin. Inhoittavaa! Koska Winifredin oli pakko täydellisesti hillitä itsensä Imogenin ja palvelijain aikana ja kun hän toisaalta tiesi, että hänen isänsä hermot eivät mitenkään kestäisi tällaisia paljastuksia, ei hän voinut pidättyä menemästä iltapäivällä Timothyn taloon ja purkamasta tuota helmijuttua Juley ja Hester tädeille suurena salaisuutena. Vasta seuraavana aamuna hän huomasi valokuvan katoamisen. Mitä tämä merkitsi? Miehen jäljellejääneitten tavarain tarkka tutkiminen herätti hänessä ajatuksen, että tämä oli tosissaan jättänyt hänet. Kun tämä päätös vakiintui, seisoi hän ihan hiljaa keskellä miehen pukeutumishuonetta, kaikki laatikot vedettyinä auki, ja koetti tajuta, miltä hänestä tuntui. Ei millään tavoin helpolta! Vaikka Monty olikin »viimeinen raja», oli hän kuitenkin Winifredin omaisuutta, eikä hän nyt mitenkään voinut olla tuntematta itseään köyhemmäksi. Jäädä leskeksi eikä kuitenkaan olla leski neljänkymmenen kahden vuoden iässä, neljän lapsen äitinä, ihmisten silmätikkuna, kaikkien säälimänä! Mies mennyt espanjalaisen porton syliin! Muistot, tunteet, joita hän oli luullut aivan kuolleiksi, heräsivät henkiin tuskallisina, synkkinä, itsepintaisina. Hän sulki koneellisesti laatikon toisensa jälkeen, paneutui vuoteeseensa ja hautasi pään tyynyihin. Hän ei itkenyt. Mitä se olisi hyödyttänyt? Noustuaan vuoteesta lounaan aikaan hän tunsi, että vain yksi seikka voisi tehdä hänelle hyvää, nimittäin se, että Val tulisi kotiin. Val — hänen vanhin poikansa — jonka piti ensi kuussa mennä Jamesin kustannuksella Oxfordiin, oli Littlehamptonissa saamassa viimeistä voitelua treenariltaan ennen sisäänpääsytutkintoa, niinkuin poika olisi selittänyt asian isän kielellä. Winifred sähkötti hänelle.

»Minun pitää huolehtia hänen vaatteistaan», sanoi hän Imogenille. »En voi lähettää häntä Oxfordiin kuinka hyvänsä. Nuo pojat ovat niin tarkkoja.»

»Valillahan on vaikka mitä», vastasi Imogen.

»Minä tiedän, mutta hänen vaatteensa täytyy tarkastaa. Minä toivon, että hän tulee.»

»Hän tulee viivana, äiti. Mutta hän kai saa reput tutkinnossa.»

»Minä en voi sille mitään», sanoi Winifred. »Minä tarvitsen häntä.»

Imogen loi viattoman, mutta samalla ovelan katseen äitinsä kasvoihin ja vaikeni. Isä tietysti taaskin! Val tuli »viivana» kuudelta.

Kuvitelkaa hulttion ja Forsyten ristisiitosta, niin näette nuoren Publius Valerius Dartien. Sen niminen nuorukainen tuskin voisi muuhun suuntaan kehittyäkään. Kun hän syntyi, oli Winifred henkevyytensä keväimessä ja hienostuksen halussaan päättänyt, että hänen lapsillaan piti olla nimet sellaiset, joita ei kukaan muu ollut keksinyt panna lapsilleen. (Oli onni — niin hänestä nyt tuntui — että hän sentään ei ollut antanut Imogenille Thisben nimeä.) Mutta George Forsyteä, tuota ainaista koiranleukaa, sai Val kiittää nimestään. Oli nimittäin sattunut niin, että Dartie, syödessään päivällistä hänen kanssaan viikkoa jälkeen poikansa ja perillisensä syntymän oli tullut maininneeksi tämän Winifredin pyrkimyksen.

»Tehkää pojasta Cato», sanoi George, »se olisi hitonmoisen sukkelaa.»
Hän oli juuri voittanut kympin sen nimisellä hevosella.

»Cato!» oli Dartie vastannut — he olivat vähän »hatussa» niinkuin sana kuului noihinkin aikoihin — »eihän se ole mikään kristillinen nimi.»

»Halloo siellä!» huusi George polvihousuiselle tarjoilijalle.
»Tuokaapas tänne kirjastosta Encyclopedia Britannica, kirjain C.»

Tarjoilija toi sen.

»Kas tässä!» huusi George osoittaen sikarillaan. »Cato Publius
Valerius, isä Vergilius, äiti Lydia. Siinä se, mitä tarvitset. Publius
Valerius on kyllin kristillistä.»

Dartie oli kotiin tultuaan kertonut Winifredille. Tämä oli ollut ihastuksissaan. Nimi oli kovin »chic». Ja Publius Valerius tuli lapsen nimeksi, vaikka perästäpäin kävikin ilmi, että he olivat saaneet esikuvakseen alemman Caton. Vuonna 1890, kun pikku Publius oli lähes kymmenvuotias, joutui sana »chic» kuitenkin pois muodista ja terve järki pääsi pinnalle. Winifred alkoi aavistaa pahaa. Hänen epäilyjään vahvisti pikku Publius itse, joka palasi kotiin ensimmäiselle joululomalleen ja valitti elämän olevan taakaksi — toverit sanoivat häntä Pubbyksi! Winifred, joka oli todella tarmokas nainen, muutti hänet toiseen kouluun ja antoi hänelle nimen Val. Publius pudotettiin pois alkukirjaimistakin.

Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli vikkelä, kesakkoinen pojanhuiskelo, jolla oli suuri suu, vaaleat silmät, pitkät, tummat ripset, miltei viehättävä hymy, huomattavat tiedot asioista, joista hänen ei olisi pitänyt tietää mitään, eikä mitään käsitystä siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Harvat pojat olivat niin nipin napin välttäneet koulusta erottamista kuin tuo miellyttävä velikulta. Suudeltuaan äitiään ja nipistettyään Imogenia hän juoksi yläkertaan kolme porrasta kerrallaan ja palasi takaisin neljä kerrallaan, iltapuvussa. Hän oli kauhean pahoillaan, mutta hänen »treenarinsa», joka myöskin oli tullut kaupunkiin, oli pyytänyt häntä päivälliselle Oxford ja Cambridge-ravintolaan, eikä sopinut olla menemättä — ukkeli voisi pahastua. Winifred, ylpeän onnettomana, antoi hänen lähteä. Hän olisi tahtonut pojan pysyvän kotona, mutta olipa kovin hauska tietää, että opettaja oli niin mieltynyt häneen. Val lähti vilkuttaen Imogenille ja sanoen äidilleen:

»Ai, kuules äiti, voisinko saada pari hyypänmunaa, kun tulen takaisin?
Keittäjä on hankkinut muutaman. Niillä on niin lopettaa. Niin, ja
kuules — onko sinulla rahaa? Minun piti lainata viitonen vanhalta
Snobbylta.»

Winifred katsoi häneen ovelan hellästi ja vastasi:

»Rakas poika, sinä olet aika ilkimys raha-asioissa. Mutta sinun ei pitäisi maksaa hänen puolestaan tänä iltana missään tapauksessa, sinähän olet hänen vieraansa.» Kuinka hienolta ja hennolta poika näyttikään valkeassa liivissään, tiheine mustine ripsineen!

»Oi niin, mutta me voimme mennä teatteriin, katsos, äiti, ja minä luulen, että minun pitäisi maksaa liput, tiedäthän, että hän on aina ahtaalla.»

Winifred otti esille viiden punnan setelin ja sanoi:

»No niin, on ehkä parempi, että maksat hänen puolestaan, mutta älä sitten enää osta lippuja.»

Val pisti viitosen taskuunsa.

»Jos voin olla ilman, en tee sitä», sanoi hän. »Hyvää yötä, äiti!»

Hän lähti kulkemaan pää pystyssä, hattu hauskasti vinossa, ja veti sieraimiinsa Piccadillyn ilmaa kuin nuori, valloilleen laskettu jahtikoira. Mainio juttu! Tämä oli jotakin tuon homeisen, ikävän kolon jälkeen!

Hän kohtasi »opettajansa», ei ihan Oxfordissa ja Cambridgessa, vaan Goat's-klubissa. Tämä »opettaja» oli vuotta vanhempi kuin hän itse, hauskannäköinen poika, jolla oli kauniit ruskeat silmät, sileä musta tukka, pieni suu, soikeat kasvot, väsähtänyt, virheetön, kylmähkö olemus — noita nuorukaisia, jotka ilman ponnistusta saavat moraalista vaikutusvaltaa tovereihinsa. Hän oli selviytynyt koulustaan ilman karkoitusta vuotta ennen Valia ja oli viettänyt tämän vuoden Oxfordissa. Val näki melkein sädekehän hänen kulmillaan. Hänen nimensä oli Crum, eikä kukaan saanut rahaa kulumaan nopeammin kuin hän. Se näytti olevan hänen ainoa päämääränsä elämässä — häikäisevä päämäärä nuoren Valin silmissä, hänen, jossa Forsyte kuitenkin silloin tällöin seisoi vähän erillään ja ihmetteli, saatiinko rahasta täysi arvo.

He söivät päivällistä hiljaisesti, mutta tyylikkäästi ja maulla, lähtivät klubista sikaria poltellen ja istahtivat Liberty-teatterin permantotuoleille. Valille leikillisten laulujen sointia ja ihastuttavien säärten näkemistä sumensi ja häiritsi kaamea pelko, ettei hän koskaan pääsisi Crumin vertaiseksi tyvenessä keikaruudessa. Hänen ihanteellisuutensa oli herännyt, ja kun niin on, ei ihminen koskaan ole oikein levollinen. Ihan varmaan oli hänen suunsa liian suuri, hänen liivinsä kuosi kaukana parhaasta, housuista puuttui raita, eikä hänen lavendelihansikkaittensa selässä ollut ohuita mustia juovia. Sitäpaitsi hän nauroi liian paljon — Crum ei koskaan nauranut, hän vain hymyili, ja silloin hänen säännönmukaiset tummat kulmakarvansa kohosivat vähän, niin että ne muodostivat hieman raskaitten luomien ylle kuin päädyn. Ei, hänestä ei koskaan tulisi Crumin vertaista! Näytäntö oli kuitenkin hurjan mukava, ja Cynthia Dark suorastaan repäisevä. Näytösten välissä Crum kestitsi häntä jutuilla Cynthian yksityiselämästä, ja Val otti vastaan sen kunnioitustaherättävän tiedon, että Crum voisi, jos tahtoisi, päästä kulissien taakse. Hän olisi yksinkertaisesti tahtonut sanoa: »Kuule, ota minut mukaasi!» mutta puutteellisuuksiensa tähden hän ei uskaltanut, ja tämä seikka teki kaksi viimeistä näytöstä melkein viheliäisiksi. Kun he tulivat ulos, sanoi Crum: »Nyt on vielä puoli tuntia sulkemiseen, mennäänpäs Pandemoniumiin.» He ottivat ajurin sadan yardin matkaa varten ja seitsemän shillingin kuuden pencen istumapaikat, koska aikoivat seisoa, ja astuivat kävelyhalliin. Juuri nämä pikkuseikat, hänen äärimmäinen huolettomuutensa rahankäsittelyssä, antoivat Crumin viehätykselle hohteen. Baletti tanssi viimeisiä askeleitaan viimeisenä iltana, ja kävelyhallissa se kyllä tuntui. Miehet ja naiset pakkautuivat kolmessa rivissä kaidetta vastaan. Tanssin pyörteet ja häikäisevät valot näyttämöllä, salin hämäryys, tupakan savu yhtyneenä naisten hajuvesiin, koko tuo kummallinen houkutus kevytmielisyyteen, joka on ominaista kävelyhalleille, alkoi vapauttaa nuorta Valia ihanteellisuudesta. Hän katsoi ihaillen nuoren naisen kasvoihin, näki, ettei hän ollut nuori, ja katsoi nopeasti pois. Oi, nuo Cynthia Darkin varjot! Nuoren naisen käsivarsi kosketti häntä tahattomasti, hän tunsi myskin ja resedan tuoksua. Val katseli ripsiensä syrjästä. Ehkä nainen sentään oli nuori. Hänen jalkansa astui Valin jalalle, hän pyysi anteeksi. Val sanoi:

»Ei mitään. Hauska baletti, eikö totta?»

»Voi, minä olen väsynyt siihen, ettekö tekin?»

Nuori Val hymyili — leveätä, melkein miellyttävää hymyään. Sen pitemmälle hän ei mennyt — ei ollut vielä varma asiastaan. Forsyte hänessä vaati suurempaa varmuutta. Ja näyttämöllä välkytteli baletin kaleidoskooppi lumivalkeata, lohenpunaista, smaragdinvihreätä ja violettia ja näytti äkkiä jähmettyvän hiljaiseksi, läikkyväksi pyramidiksi. Kättentaputusten myrsky puhkesi, ja esitys oli päättynyt. Kastanjanruskea esirippu katkaisi sen. Miesten ja naisten puoliympyrä kaiteen edustalla hajaantui, nuoren naisen käsivarsi painoi hänen omaansa. Vähän etäämpänä näytti olevan jotakin hälinää erään miehen ympärillä, jolla oli punainen neilikka napinlävessä. Val vilkaisi vielä kerran nuoreen naiseen, joka katsoi sinne hänkin. Kolme miestä erottui joukosta kävellen käsikkäin, horjuvin askelin. Keskimmäisellä oli punainen neilikka, valkea liivi ja mustat viikset, hän hoiperteli hiukan kulkiessaan. Crumin ääni sanoi hitaasti ja yksikantaan: »Katsos tuota tomppelia, hän on hutikassa!» Val kääntyi katsomaan. »Tomppeli» oli irroittanut käsivartensa ja viittasi suoraan heihin. Crumin ääni sanoi yhtä yksikantaan:

»Hän näkyy tuntevan sinut!» »Tomppeli» puhui:

»Halloo!» sanoi hän. »Katsokaas, miehet! Tuolla on poikani, se nuori lurjus!»

Val näki Se oli hänen isänsä. Hän olisi voinut vaipua purppuraiselle matolle. Syynä ei ollut kohtaaminen tässä paikassa, eikä sekään, että isä oli hutikassa, Crumin sana »tomppeli» se oli, jonka hän kuin taivaasta tulleessa väläyksessä sinä hetkenä ymmärsi todeksi. Niin, hänen isänsä näytti tomppelilta kulkiessaan siinä tummana ja kauniina, neilikka napinlävessä, rehevänä ja itserakkaana. Ja sanaakaan sanomatta Val pujahti nuoren naisen selän taakse ja ulos koko kävelyhallista. Hän kuuli takaa sanan »Val» ja juoksi mattojen pehmentämiä portaita »ulosheittäjien» ohi puistoon.

Oman isän häpeäminen on kenties katkerimpia kokemuksia nuorelle miehelle. Valista tuntui, kun hän riensi poispäin, että hänen uransa oli päättynyt ennen alkamistaan. Kuinka hän voi tulla Oxfordiin kaikkien noitten poikain joukkoon, noitten Crumin loistavien ystävien, kun Crum tiesi, että hänen isänsä oli »tomppeli!» Ja äkkiä hän vihasi Crumia. Mikä hitossa Crum oli sanoakseen sellaista? Jos Crum olisi ollut hänen vieressään tällä hetkellä, olisi Val sysännyt hänet alas katukäytävältä. Hänen oma isänsä — hänen! Pala nousi hänen kurkkuunsa, ja hän työnsi kätensä syvälle päällystakin taskuihin. Kirottu Crum! Hänen mieleensä tuli hurja ajatus juosta takaisin, hakea isänsä ja kävellä hänen käsipuolessaan Crumin nenän edessä, mutta hän hylkäsi sen heti ja jatkoi matkaansa pitkin Piccadillya. Muuan nuori nainen asettui hänen eteensä. »Ei niin vihainen saa olla, kultaseni!» Val tyrkkäsi häntä, väistyi ja kylmeni äkkiä täydellisesti. Jos Crum vain vielä sanoisi sanankaan, Val ihan yksinkertaisesti antaisi hänelle korvapuustin, ja sillä hyvä. Hän käveli sata yardia tämän ajatuksen turvin, mutta menetti sitten senkin lohdutuksen. Asia ei ollut niinkään yksinkertainen. Hän muisti nyt, minkälaista oli ollut koulussa, kun jonkun vanhemmat tulivat käynnille eivätkä täyttäneet mittoja, kuinka pojalla aina oli ollut harmia perästäpäin. Se oli kerta kaikkiaan niitä seikkoja, joita mikään ei voinut muuttaa. Miksi oli äiti mennyt naimisiin isän kanssa, jos isä kerran oli »tomppeli»? Oli katkera vääryys suorastaan katalaa antaa miehelle isäksi »tomppeli». Pahinta oli, että nyt kun Crum oli lausunut tuon sanan, hän totesi jo kauan itsetiedottomasti tunteneensa, että isä ei ollut oikea herrasmies. Tämä oli inhoittavinta, mitä hänelle koskaan oli tapahtunut — inhoittavinta, mitä pojalle koskaan voi tapahtua! Ja hän tuli Green Streetille alakuloisempana kuin koskaan ja avasi oven salaa hankitulla avaimella. Ruokasalin pöydälle oli houkuttelevasti asetettu nuo hänen hyypänmunansa, vähän leipää ja voita ja pikkuisen whiskyä karahvin pohjaan — juuri senverran, oli Winifred ajatellut, että hän voisi tuntea olevansa mies. Häntä ellotti katsella niitä, ja hän meni yläkertaan.

Winifred kuuli hänen tulonsa ja ajatteli: »Tuo rakas poika on nyt kotona. Jumalan kiitos! Jos hän alkaa seurata isänsä jälkiä, en tiedä, mitä teen! Mutta hän ei ala — hän tulee minuun. Rakas Val!»

3. SOAMES VALMISTUU TOIMENPITEISIIN

Kun Soames astui sisarensa Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin, jossa aina kesäisin oli riippumassa kukkivia kurjenpolvia ja jossa nyt oli Lilium auratum-ruukkuja, hämmästyi hän inhimillisten seikkojen muuttumattomuutta. Salonki näytti aivan samanlaiselta kuin hänen käydessään vastanaineitten Dartien luona ensi vierailulla kaksikymmentä yksi vuotta sitten. Hän oli valinnut kaluston itse ja valinnutkin niin täydellisen, ettei mikään myöhäisempi ostos ollut voinut muuttaa huoneitten ilmakehää. Niin, hän oli pannut hyvän pohjan sisarensa elämälle, ja sitä tämä oli tarvinnutkin. Merkitsi totisesti sangen paljon Winifredille, että hän kaikkien näiden Dartien kanssa vietettyjen vuosien jälkeen edelleen eli hyvällä pohjalla. Alusta saakka oli Soames vainunnut Dartien todellisen luonteen tuon miellyttävyyden, hyvän käytöksen ja edullisen ulkomuodon alta, jotka olivat häikäisseet Winifredin, hänen äitinsä ja vieläpä Jamesin siinä määrin, että tämä oli sallinut tyttärensä mennä naimisiin tuon miehen kanssa, joka ei tuonut pesään mitään — kohtalokas juttu kylläkin!

Winifred, jonka läsnäolon Soames oli todennut lähinnä kaluston jälkeen, istui Buhl-kirjoituspöytänsä ääressä kädessään kirje. Hän nousi ja tuli veljeänsä kohti. Hän oli yhtä pitkä kuin tämäkin, poskipäistään lujaa tekoa, yllä hyvä puku, mutta jokin hänen kasvoissaan teki Soamesin levottomaksi. Hän rutisti kirjettä, joka oli hänen kädessään, mutta näytti muuttavan mieltä ja ojensi sen veljelleen. Soames oli sekä hänen lakimiehensä että veljensä.

Soames luki seuraavat sanat, jotka olivat kirjoitetut Iseeum-klubin paperille:

»Sinä et enää saa tilaisuutta herjata minua omassa kodissani. Minä lähden maasta huomenna. Peli on päättynyt. Minä olen väsynyt sinun solvauksiisi. Se on oma syysi. Kukaan itseään kunnioittava mies ei voisi sietää sitä. Minä en pyydä sinulta enää mitään. Hyvästi. Otin tyttöjen valokuvan mukaani. Sano heille rakkaat terveiseni. En välitä hituistakaan siitä, mitä suku sanoo. Kaikki on heidän syytään. Aloitan uuden elämän.

M.D.»

Tässä iltapäiväkirjeessä oli tahra, joka ei ollut vielä ihan kuiva. Soames katsoi Winifrediä — tahra oli epäilemättä saanut alkunsa hänen silmistään, ja veli hillitsi sanansa: »Hyvä, että pääsit hänestä!» Sitten hänen mieleensä johtui, että tämän kirjeen saatuaan sisar astui samaan säätyyn, josta hän itse niin vakavasti halusi pois — avioerottoman Forsyten säätyyn.

Winifred oli kääntynyt pois ja veti sieraimiinsa pitkän henkäyksen pienen, kultakorkkisen pullon tuoksua. Kumea sääli, johon liittyi epämääräinen loukkaantumisen tunne, hiipi Soamesin sydämeen. Hän oli tullut tänne puhumaan omasta asemastaan ja saamaan myötätuntoa, ja täällä Winifred oli samassa asemassa tahtoen tietysti puhua ja saada myötätuntoa. Niin kävi aina! Kukaan ei koskaan näyttänyt ajattelevan, että hänellä voisi olla huolia ja omiakin harrastuksia. Hän taittoi kirjeen niin, että tahra jäi sisäpuolelle ja sanoi:

»Mitä tämä kaikki siis merkitsee?»

Winifred kertoi tyynesti helmijutun.

»Luuletko, että hän todellakin on lähtenyt, Soames? Näethän, missä tilassa hän on kirjoittanut tämän.»

Kun Soames oikein toivoi jotakin, oli hänellä tapana lepytellä Sallimusta sanomalla, että hän ei pitänyt asiaa todennäköisenä. Hän vastasi:

»En luulisi. Voisin kai löytää hänet klubilta.»

»Jos George on siellä», sanoi Winifred, »tietää hän kyllä.» »George?» sanoi Soames. »Tapasin hänet isänsä hautajaisissa.» »Sitten hän on varmasti siellä nyt.»

Soames, jonka hyvä järki hyväksyi sisaren terävänäköisyyden, sanoi vastahakoisesti: »No niin, minä menen katsomaan. Oletko puhunut mitään Park Lanessa?»

»Minä kerroin Emilylle», vastasi Winifred, joka vielä puhui äidistään tuohon muodinmukaiseen tapaan. »Isä saisi halvauksen.»

Kaikki epäedullinen pidettiinkin nyt tarkasti salassa Jamesilta. Vilkaistuaan vielä kerran kalustoon ikäänkuin arvioidakseen sisaren todellisen aseman Soames lähti Piccadillyä kohti. Ilta oli tulossa, ja lokakuun usvassa oli hiven kylmyyttä. Soames käveli nopeasti, suljetun ja keskitetyn näköisenä kuten ainakin. Hänen piti suorittaa asiat joutuun, sillä hän aikoi syödä päivällistä Sohossa. Kuultuaan Iseeumin portinvartijalta, että herra Dartie ei ollut näyttäytynyt tänään, hän katsahti tuohon luotettavaan mieheen ja päätti vain kysyä, oliko herra George Forsyte klubilla. Hän oli. Soames, joka aina oli suhtautunut epäluuloisesti serkkuunsa Georgeen, kuin ihmiseen, joka haluaa laskea leikkiä hänen kustannuksellaan, seurasi tarjoilijaa lievästi rauhoittuneena siitä ajatuksesta, että George oli juuri kadottanut isänsä. Hän oli perinyt kai noin kolmekymmentätuhatta, lukuunottamatta osuuttaan tuohon Rogerin sijoitukseen, joka jäi kuolinpesän verotuksen ulkopuolelle. Hän löysi Georgen kaari-ikkunan äärestä, tuijottamasta puoliksisyötyyn teeleipälautaseen. Georgen kookas, jyhkeä, mustapukuinen hahmo näytti melkein uhkaavalta, vaikka siinä edelleen oli urheilijan melkein yliluonnollinen siisteys. Hän sanoi, lihakkailla kasvoillaan heikko hymy:

»Halloo, Soames! Ota teeleipä!»

»Ei, kiitos», mutisi Soames ja siveli hattuaan haluten sanoa jotakin sopivaa ja myötätuntoista. Sitten hän lisäsi:

»Kuinka voi äitisi?»

»Kiitos kysymästä», sanoi George. »Niin ja näin. En ole nähnyt sinua aikakausiin. Et koskaan käy kilpailuissa. Mitä Cityyn kuuluu?»

Soames, joka vainusi lähenevää pilapuhetta, meni umpeen ja vastasi:

»Minä tahtoisin kysyä sinulta Dartiesta. Kuulin, että hän on…»

»Livistänyt, karannut Buenos Airesiin kauniin Lolan kanssa. Sitä parempi Winifredille ja pikku Dartie-joukolle. Hän on aika risti.»

Soames nyökäytti päätään. Niin vihamieliset kuin nämä serkukset olivatkin toisilleen luonnostaan, yhdisti Dartie heitä.

»Setä James saa nyt nukkua rauhassa vuoteessaan», jatkoi George.
»Arvaan, että hän on kyninyt sinuakin koko lailla.» Soames hymyili.

»Ah niin, sinä kehoitit häntä menemään muualle», sanoi George ystävällisesti. »Hän on oikein pääveijari. Nuori Val kaipaa hieman silmälläpitoa. Olen aina säälinyt Winifrediä. Hän on urhea nainen.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään. »Minun täytyy mennä takaisin hänen luokseen nyt», sanoi hän. »Hän vain tahtoi saada varmuuden. Ehkä meidän on ryhdyttävä toimenpiteisiin. Ei kai tässä siis ole mitään erehdystä.»

»Se on aivan pikivarmaa», sanoi George — hän se keksi monet noista sukkelista sanantavoista, joitten on luultu palautuvan muihin lähteisiin. »Hän oli ruhtinaallisesti juovuksissa eilen illalla, mutta lähti kun lähtikin aamulla. Hänen laivansa on Tuscarora» Ja hän kaivoi esiin käyntikortin ja luki pilkallisesti:

»Herra Montague Dartie, Poste Restante, Buenos Aires. Minä kiirehtisin toimenpiteitä, jos olisin sinun sijassasi. Hän oikein inhoitti minua viime yönä.»

»Kyllä», sanoi Soames, »mutta se ei aina ole helppoa.» Sitten huomatessaan Georgen silmistä, että tämä oli herännyt muistelemaan hänen omaa asiaansa hän nousi ja ojensi kätensä. George nousi myös.

»Sano terveisiä Winifredille. Viet hänet suoraan avioero-oikeuteen, jos minun neuvoani seuraat.»

Soames kääntyi ovessa vilkaisemaan häneen syrjästä. George oli istuutunut taas ja tuijotti eteensä. Hän näytti suurelta ja yksinäiseltä noissa mustissa vaatteissa. Soames ei ollut koskaan nähnyt häntä noin säyseänä. »Kai se sentään häneen jollakin tavoin koskee», ajatteli hän. »He tulevat jokainen saamaan noin viisikymmentä tuhatta, kun kaikki lasketaan mukaan. Heidän pitäisi pysyttää omaisuus jakamattomana. Jos sota tulee, laskee kiinteimistöjen arvo. Setä Roger arvioi sentään asiansa hyvin.» Ja Annetten kasvot nousivat hänen eteensä pimenevällä kadulla, hänen ruskea tukkansa ja siniset silmänsä tummine ripsineen, hänen raikkaat huulensa ja poskensa, jotka olivat kasteiset ja tuoreet keskellä Lontoota, hänen virheetön ranskalainen vartalonsa. »Ryhtyä toimenpiteisiin», ajatteli hän. Palatessaan Winifredin taloon hän kohtasi Valin, ja he menivät sisään yhdessä. Eräs ajatus oli juolahtanut Soamesin mieleen. Hänen serkkunsa Jolyon oli Irenen holhooja, ja ensimmäinen toimenpide olisi mennä tapaamaan häntä Robin Hilliin. Robin Hill! Kummallinen — hyvin kummallinen oli tunne, jonka nuo sanat herättivät! Robin Hill — talo, jonka Bosinney oli rakentanut hänelle ja Irenelle — talo, jossa he eivät olleet koskaan asuneet — kohtalokas talo! Ja Jolyon asui siinä nyt! Hm! Ja äkkiä hän ajatteli: »Sanotaan, että hänellä on poika Oxfordissa! Miksi en ottaisi nuorta Valia mukaan ja esittäisi heitä toisilleen! Se on hyvä tekosyy. Vähemmän silmäänpistävää — paljon vähemmän silmäänpistävää!» Niinpä hän yläkertaan noustaessa sanoi Valille:

»Sinulla on serkku Oxfordissa, et ole koskaan tavannut häntä. Minua haluttaisi ottaa sinut mukaani huomenna hänen kotiinsa ja esittää teidät toisillenne. Sinulla tulee olemaan siitä hyötyä.»

Val suostui ajatukseen vain kohtalaisen innostuneena, ja Soames löi asian lukkoon.

»Tulen hakemaan sinua lounaan jälkeen. Se on maalla — ei kaukana, tulet nauttimaan retkestä.

Salongin kynnyksellä hän muisti vaivoin, että toimenpiteet, joihin tällä hetkellä oli ryhdyttävä, koskivat Winifrediä eivätkä häntä itseään.

Winifred istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä.

»Se on aivan totta», sanoi Soames, »hän on matkalla Buenos Airesiin — lähtenyt tänä aamuna. Paras, että käymme häneen käsiksi heti, kun hän astuu maihin. Minä sähkötän heti. Muuten voimme joutua suuriin kuluihin. Mitä pikemmin tällaiset asiat suoritetaan, sitä parempi. Minä olen aina katunut, että en…» Hän vaikeni ja katsoi syrjästä Winifrediin. »Voitko muuten», jatkoi hän, »vedota pahoinpitelyyn?»

Winifred vastasi kumealla äänellä:

»En tiedä. Mitä on pahoinpitely?»

»Onko hän lyönyt sinua tai muuta sellaista?»

Winifred ravisti päätään, ja hänen leukansa kävi nelikulmaiseksi.

»Hän väänsi käsivarttani. Tai otetaanko revolverilla uhkaaminen lukuun? Tai että hän on ollut niin juovuksissa, ettei ole kyennyt riisuutumaan, tai… Ei — minä en voi sekoittaa lapsia asiaan.»

»Ei», sanoi Soames, »ei. Kuinkahan vain? On tietenkin olemassa laillinen asunto- ja vuode-ero — sen voimme saada. Sen vain! Hm!»

»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Winifred toivottomana.

»Sitä, että hän ei voi koskea sinuun etkä sinä häneen, te molemmat sekä
olette naimisissa että ette ole.» Ja taaskin hän oli vastahakoinen.
Mikä se itse asiassa oli muu kuin hänen oma asemansa laillistettuna!
Ei, siihen hän ei tahtonut panna sisartaan!

»Avioero siitä pitää tulla», sanoi hän päättävästi. »Jollei voi todistaa pahoinpitelyä, on ainakin karkaaminen. On eräs keino, jolla nyttemmin voidaan lyhentää tuota kahden vuoden aikaa. Voimme saada oikeuden haastamaan hänet takaisin. Jos hän silloin ei tottele, voimme järjestää eron kuudessa kuukaudessa. Tietysti et tahdo häntä takaisin. Mutta sitä oikeus ei tiedä. On tosin olemassa se vaara, että hän tulee takaisin. Minä yrittäisin mieluummin pahoinpitelyä.»

Winifred ravisti päätään. »Se on niin typerää.»

»No niin», mutisi Soames, »ehkei vaara ole niin suuri, niin kauan kuin hän vielä on hurmiossaan ja omistaa vähän rahaa. Älä sano mitään kenellekään äläkä maksa hänen velkojaan.»

Winifred huokasi. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli kokenut, painoi menetyksen tunne raskaana hänen mieltään. Ja tämän selvitti hänelle paremmin kuin vielä mikään muu se ajatus, että hän ei enää maksaisi miehensä velkoja. Jokin rikkaus näytti hävinneen elämästä. Ilman miestään, ilman helmiään, ilman tuota sisäistä tunnetta, että hän urheana kohtasi kotielämän pyörteitä — niin oli hänen nyt kohdattava maailmaa. Hän tunsi todella menettäneensä jotakin.

Ja Soames pani tavallista enemmän lämpöä siihen viileään suudelmaan, jonka hän painoi sisarensa otsalle.

»Minun pitää mennä Robin Hilliin huomenna», sanoi hän, »tapaamaan nuorta Jolyonia asioissa. Hänellä on poika Oxfordissa. Tahtoisin ottaa Valin mukaan ja esitellä hänet. Tule 'The Shelteriin' viikonloppua viettämään ja ota lapset mukaan. Oi niin, eihän se nyt sovikaan, olen kutsunut muita.» Näin sanoen hän jätti Winifredin ja kääntyi kohti Sohoa.

4. SOHO

Kaikista tuon Lontooksi sanotun eriskummallisen yhtymän osista soveltuu Soho kenties vähimmin forsytelaiselle hengelle. »Vai niin, uljas ystäväni!» olisi George Forsyte sanonut, jos olisi nähnyt serkkunsa menevän sinne. Epäsiisti Soho, joka on täynnä kreikkalaisia, muhamettilaisia, kissoja, italialaisia, tomaatteja, ravintoloita, posetiiveja, kirjavia kankaita, kummallisia nimiä, ihmisiä, jotka katselevat yläkerran ikkunoista, pysyy kaukana Brittein valtakunnan kokonaisuudesta. Sillä on kuitenkin oma sattumanvarainen omistamisen vaistonsa ja eräänlaista omistamisen menestystäkin, joka pitää sen vuokria korkealla, kun toisten kaupunginosien vuokrat alenevat. Pitkien vuosien aikana oli Soamesin tuttavuus Sohon kanssa rajoittunut sen läntiseen rajaan, Wardour Streetille. Hän oli poiminut sieltä monta hyvää kauppaa. Niittenkin seitsemän vuoden aikana, jotka hän oli asunut Brightonissa Bosinneyn kuoleman ja Irenen paon jälkeen hän oli väliin ostanut sieltä aarteita, vaikka hänellä ei ollutkaan paikkaa, minne panna ne, sillä päästyään vihdoinkin siihen vakaumukseen, että hänen vaimonsa oli todella mennyt menojaan, hän oli panettanut Montpellier Squaren taloon näin kuuluvan ilmoitustaulun:

MYYTÄVÄNÄ

VUOKRAOIKEUS TÄHÄN ERINOMAISEEN TALOON

  Lähempiä tietoja antavat herrat Lesson ja Tukes, Court Street,
  Belgravia.

Se oli mennyt kaupaksi viikossa — tuo erinomainen talo, jonka täydellisyydessä eräs mies ja eräs nainen olivat kuluttaneet loppuun sydämensä.

Sumuisena tammikuun iltana, juuri ennen ilmoitustaulun poistamista, Soames oli vielä kerran mennyt paikalle, nojautunut puistikon kaiteeseen ja katsellut talon pimeitä ikkunoita märehtien niitä omistamisen muistoja, jotka olivat muuttuneet niin karvaiksi hänen suussaan. Miksi ei Irene ollut koskaan rakastanut häntä? Miksi? Hän oli saanut kaiken mitä oli tahtonut, ja korvaukseksi antanut kolmen pitkän vuoden aikana miehelleen kaiken mitä tämä oli tahtonut — paitsi juuri sydäntään. Hän oli tahtomattaan vähän voihkaissut, ja ohikulkeva poliisi oli heittänyt epäluuloisen katseen häneen, jolla ei enää ollut oikeutta astua sisään tuosta vihreästä ovesta, jossa oli leikkauksilla koristettu messinkikolkutin heti ilmoituslaudan »Myytävänä» alla. Tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan, ja hän oli rientänyt pois sumuun. Sinä iltana hän oli muuttanut Brightoniin…

Lähestyessään Sohon Malta Streetiä ja ravintola Bretagnea, missä Annetten kauniit olkapäät olivat kumartuneina tilien yli, Soames ajatteli ihmetellen noita seitsemää vuotta Brightonissa. Kuinka hän oli niin kauan tullut toimeen tuossa kaupungissa, josta puuttui tuoksuherneitten lemu, jossa hänellä ei ollut edes tilaa aarteilleen? Tosin ei hänellä noina vuosina ollut aikaakaan katsella niitä — ne olivat miltei intohimoisen rahan teon vuosia, jolloin Forsyte, Bustard ja Forsyte olivat saaneet asiakkaikseen useampia yhtiöitä kuin mitä he kunnolla voivat hoitaa. Cityyn joka aamu Pullman-vaunussa, Citystä kotiin joka ilta Pullman-vaunussa. Lakipapereita taas päivällisen jälkeen, sitten väsyneen uni, ja seuraavana aamuna sama meno. Lauantaista maanantaihin hän oli klubillaan kaupungissa yleisen tavan omituinen nurinkääntäminen, mikä perustui siihen syvään ja huolelliseen vaistoon, että hän kovan työnsä aikana tarvitsi meri-ilmaa kahdesti viikossa ajaessaan asemalle ja asemalta kotiin ja että hänen lepoaikanaan piti hoitaa perhesuhteitaan. Sunnuntaikäynti kotona Park Lanella, Timothylla ja Green Streetillä, satunnaiset vierailut muualla olivat tuntuneet yhtä välttämättömiltä hänen terveydelleen kuin meri-ilma arkipäivisin. Vielä muutettuaan Mapledurhamiin hän oli noudattanut näitä tapoja kunnes — kunnes hän oli tullut tuntemaan Annetten. Oliko Annette aiheuttanut tämän muutoksen hänen suunnitelmissaan vai oliko suunnitelmien tuloksena Annette, sitä hän ei tietänyt enempää kuin tiedämme, mistä ympyrä alkaa. Asia oli monisäikeinen ja syvästi kietoutunut kasvavaan tietoisuuteen siitä, että omaisuus ilman ketään, jolle sen jättää, oli todellisen forsytelaisuuden kieltämistä. Saada perillinen, joku hänen oman elämänsä jatkaja, joka saattaisi aloittaa siitä, mihin hän lopetti — joka itse asiassa antaisi takeet siitä, ettei hän lopettanutkaan — tämä ajatus oli ihan vaivannut häntä koko viime vuoden ja kauemminkin. Ostettuaan kappaleen Wedgwoodia eräänä huhtikuun iltana hän oli pistäytynyt Malta Streetille katsomaan erästä isänsä omistamaa taloa, josta oli tehty ravintola — vaarallinen teko, joka ei edes oikein ollut sopusoinnussa vuokrasopimuksen sanamuodon kanssa. Hän oli hetkisen katsellut taloa ulkopuolelta — se oli maalattu hyvään kermaväriin, ja ovisyvennyksessä oli kaksi riikinkukonsinistä puuastiaa, joissa kasvoi pieniä laakeripuita. Niitten yläpuolelle oli kirjoitettu aika kauniisti kultakirjaimin »Restaurant Bretagne». Astuessaan sisään hän huomasi, että melko paljon ihmisiä oli jo istumassa pienten, pyöreitten, vihreitten pöytien ympärillä, joilla oli raikkaita kukkia maljakoissa ja bretagnelaisia saviastioita, ja hän kysyi sievältä tarjoilijattarelta, saisiko tavata omistajaa. Hänet oli viety erääseen takahuoneeseen, missä nuori tyttö istui yksinkertaisen, paperien peittämän kirjoituspöydän ääressä ja missä pieni pyöreä pöytä oli katettu kahdelle hengelle. Siisteyden, järjestyksen ja hyvän aistin vaikutelma vakiintui, kun tyttö nousi sanoen vierasmaalaisesti ääntäen; »Tahdotteko tavata äitiä, Monsieur?»

»Niin kyllä», oli Soames vastannut, »tulen isäntänne puolesta, olen itse asiassa hänen poikansa.»

Hän totesi hyvillään, että tämä näytti vaikuttavan tyttöön, sehän osoitti liikevaistoa, ja äkkiä hän pani merkille, että tyttö oli huomattavan kaunis — niin huomattavan kaunis, että hänen katseensa oli vaikea erota tytön kasvoista. Kun hän nousi hakemaan Soamesille tuolin, keinui hänen ruumiinsa omituisella, hienolla tavalla, ikäänkuin joku olisi liittänyt hänet kokoon erikoisen, salaisen taidokkaasti, ja hänen kasvonsa ja hieman paljas kaulansa näyttivät niin raikkailta kuin niille olisi pirskoitettu kastetta. Luultavasti juuri sinä hetkenä Soames päätti, että vuokrasopimusta ei ollut loukattu, vaikka hän itselleen ja isälleen perustelikin päätöstään rakennuksen muka laittomien muutosten kelvollisuudella, havaitsemillaan menestyksen merkeillä ja rouva Lamotten ilmeisellä liiketottumuksella. Hän piti kuitenkin viisaimpana jättää muutamia seikkoja myöhemmän harkinnan varaan, mikä taas vaati uusia käyntejä talossa, niin että tuo pieni takahuone vallan tottui hänen laihaan, ei epäluotettavaan ja vaatimattomaan olemukseensa, hänen kalpeihin, lujaleukaisiin kasvoihinsa, leikattuihin viiksiinsä ja tummaan tukkaan, joka ei vielä harmaantunut ohimoilta.

»Un Monsieur tres distingué», oli hän rouva Lamotten mielestä, sittemmin vielä »très amical, très gentil», kun hänen silmiensä havaittiin seuraavan talon tytärtä.

Rouva Lamotte oli noita vereviä, hienokasvoisia, tummatukkaisia ranskattaria, joitten jokainen teko ja äänen sävy herättää täydellistä luottamusta heidän kotoisten kykyjensä perinpohjaisuuteen, heidän keittotaitoonsa ja pankkitalletustensa huolelliseen kasvuun.

Kun nämä käynnit Restaurant Bretagnessa alkoivat, päättyivät muut vierailut — kuitenkin ilman mitään nimenomaista päätöstä, sillä Soames, niinkuin kaikki Forsytet ja heidän maamiestensä suuri enemmistö, luonnostaan uskoi vain kokemukseen. Mutta tämä muutos elämäntavoissa oli vähitellen saanut hänet perin tietoiseksi siitä, että hän halusi siirtyä naimattoman naineen miehen säädystä naineen, mutta toisissa naimisissa olevan säätyyn.

Kääntyessään Malta Streetille tänä lokakuunalun iltana 1899 hän osti sanomalehden nähdäkseen, oliko siinä mitään jälkimaininkeja Dreyfus-jutusta. Hän oli aina havainnut tämän kysymyksen hyödylliseksi pyrkiessään lähemmin tutustumaan rouva Lamotteen ja hänen tyttäreensä, jotka olivat katolilaisia ja Dreyfuksen vastustajia.

Silmäillessään palstoja Soames ei löytänyt mitään Ranskasta, mutta huomasi yleistä laskua pörssissä ja pahaenteisen pääkirjoituksen Transvaalin asiasta. Hän astui sisään ajatellen: »Varmasti tulee sota. Minä myyn valtiolainaosakkeeni.» Eipä siltä, että hänellä itsellään olisi ollut monta — korko oli liian viheliäinen — mutta hän aikoi varoittaa yhtiötoverejaan, valtiolainaosakkeet kun varmasti laskisivat. Hänen astuessaan ravintolan ovesta sisään riitti yksi silmäys osoittamaan, että liike sujui niin hyvin kuin konsanaan, ja tämä seikka, mikä huhtikuussa olisi ollut hänelle mieleen, teki hänet nyt vähän levottomaksi. Jos toimenpiteet, joihin hän aikoi ryhtyä, päättyisivät avioliittoon Annetten kanssa, lähettäisi hän mieluimmin äidin kaikessa rauhassa takaisin Ranskaan, ja tähän siirtoon näytti Restaurant Bretagnen hyvä menestys olevan esteenä. Hänen pitäisi tietysti maksaa heille hyvitystä, sillä ranskalaiset tulevat Englantiin vain tekemään rahaa, ja tämä merkitsisi korkeampaa hintaa. Ja silloin tuo erikoinen suloisuuden tunne hänen kurkkunsa pohjilla ja lievä sydämen hypähdys, jota hän aina koki tämän pienen huoneen ovella, estivät häntä ajattelemasta, mitä se tulisi maksamaan.

Sisään astuessaan hän tiesi avaran mustan hameen katoavan toisesta ovesta ravintolan puolelle ja Annetten nostavan kädet hiuksiinsa. Juuri tässä asennossa hän etenkin oli Soamesin mielestä ihailtava — niin kauniisti suora ja pyöreä ja notkea. Ja hän sanoi:

»Tulin puhumaan äitinne kanssa tuon väliseinän poistamisesta. Ei, älkää kutsuko häntä.»

»Tuleeko Monsieur syömään illallista kanssamme? Se valmistuu kymmenessä minuutissa.» Soames, joka vielä piti hänen kättään omassaan, joutui halun valtaan, joka oli hänelle itselleen yllätys.

»Te olette niin kaunis tänä iltana», sanoi hän, »niin kaunis.
Tiedättekö, kuinka kaunis olette, Annette?»

Annette veti kätensä pois ja punastui. »Monsieur on kovin hyvä.»

»En vähääkään hyvä», sanoi Soames ja istuutui synkkänä.

Annette teki pienen ilmeikkään liikkeen kädellään. Hymy väreili hänen punaisilla huulillaan, joita huulivoide ei ollut koskettanut.

Ja noihin huuliin katsoen Soames sanoi:

»Viihdyttekö täällä vai tahtoisitteko takaisin Ranskaan?»

»Oi, minä pidän Lontoosta. Pariisi on tietysti Pariisi. Mutta Lontoo on parempi kuin Orleans, ja englantilainen maaseutu on niin kaunista. Olin Richmondissa viime pyhänä.»

Soames eli pienen hetken harkitsevaa epäilyä. Mapledurham! Uskaltaisiko hän? Uskaltaisiko hän lopultakaan mennä niin pitkälle ja näyttää tytölle, mitä hänellä oli odotettavanaan! Kuitenkin! Ulkona kaupungilla voisi sanoa melkein mitä vain. Tässä huoneessa se oli mahdotonta.

»Minä tahtoisin, että te ja äitinne», sanoi hän äkkiä, »tulisitte, luokseni sunnuntaina iltapäivällä. Taloni on joen rannalla, tällä ilmalla ei vuodenaika ole liian myöhäinen, ja voin näyttää teille muutamia tauluja. Mitä sanotte?»

Annette taputti käsiään.

»Se olisi hurmaavaa. Joki on niin kaunis!»

»Asia on siis päätetty. Minä kysyn rouvalta.»

Hänen ei tarvinnut sanoa tytölle enempää tänä iltana ja joutua vaaraan sanoa liikaa. Mutta eikö hän jo ollut sanonut liikaa? Onko tapana pyytää ravintolanomistajia, joilla on kauniita tyttäriä, vieraiksi maataloon, jollei ole aikeita? Rouva Lamotte ainakin ymmärtäisi, jollei Annette. Niin, ei ollut paljoa, mitä Madame ei olisi nähnyt. Tämä oli sitäpaitsi toinen kerta, kun hän jäi heidän luokseen illalliselle, hän oli heille vierasvaraisuutta velkaa…

Kun hän kulki kotiin Park Lanea kohti — sillä hän asui isänsä luona — Annetten pehmeän, taitavan käden kosketus vielä omassaan, hänen ajatuksensa olivat mieluisat, hieman aistilliset, melkein hämmennyttävät. Nyt toimenpiteisiin? Mihin toimenpiteisiin? Kuinka? Antaisiko hän pyykkinsä pestäväksi kaiken kansan nähden? Uh! Hän, joka oli niin kuuluisa terävyydestään, kaukonäköisyydestään ja toisten pulmain viisaista selvittämisistään, hän, joka puolsi omistajain etua, hänkö joutuisi leikkipalloksi samalle laille, jonka pylväitä hän oli? Winifredin asia oli kyllin paha. Ettäkö perhe saisi kaksinkertaisen annoksen julkisuutta? Eikö salainen suhde olisi parempi — suhde, ja poika, jonka hän voisi ottaa kasvatiksi? Mutta tumma, luja, valpas rouva Lamotte sulki tien tältä näköalalta. Ei, se ei kelpaisi. Ei ollut luultavaa, että Annette voisi todella rakastua häneen — sitä ei voinut odottaa hänen iällään. Jos hänen äitinsä toivoi, jos maalliset edut olisivat ilmeisen suuret — ehkä! Jollei, olisi kieltävä vastaus varma. Sitäpaitsi hän ajatteli: »Minä en ole lurjus. En tahdo tehdä hänelle pahaa, enkä tahdo mitään salaista. Mutta minä tahdon hänet ja minä tahdon pojan! Ei ole mitään muuta keinoa kuin avioero — jotenkin — kuinka vain — avioero.» Vaahterain varjon alla lampunvalossa hän kulki hitaasti Green Parkin kaiteen sivua. Sumua leijaili puiden sinertävien hahmojen yllä lamppurivien takana. Kuinka monta sataa kertaa hän olikaan kulkenut noitten puitten ohi isänsä talosta Park Lanesta, ollessaan vielä vallan nuori mies, tai omasta talostaan Montpellier Squaren varrella noina avioliittonsa neljänä vuotena! Ja tänä iltana, päättäessään vapautua, jos suinkin mahdollista, tuosta pitkästä, hyödyttömästä aviositeestä hän keksi kävellä eteenpäin, sisään Hyde Park Cornerin kohdalta, ulos Knightsbridge Gatesta, aivan samoin kuin ennen vanhaan kulkiessaan kotiin Irenen kanssa. Minkälainen Irene nyt mahtoi olla? Kuinkahan hän oli viettänyt nämä vuodet sitten kun he näkivät toisensa? Oli kulunut kaikkiaan kaksitoista vuotta, ja jo seitsemän siitä, kun Jolyon setä jätti hänelle nuo rahat. Olikohan Irene vielä kaunis? Tuntisiko Soames hänet, jos näkisi? »Minä en ole muuttunut paljon», ajatteli hän, »hän kai kyllä on. Hän sai minut kärsimään.» Hän muisti äkkiä erään illan, ensimmäisen, jolloin hän oli ollut syömässä päivällistä poissa kotoa — vanhat Malbur-päivälliset — heidän avioliittonsa ensimmäisenä vuonna. Kuinka innokkaasti hän olikaan rientänyt kotiin! Astuessaan sisään hiljaa kuin kissa hän kuuli Irenen soittavan. Hän avasi salin oven ääneti ja seisoi katsellen Irenen kasvojen ilmettä, erilaista kuin mikään hänen tuntemansa, niin paljon avoimempaa, luottavampaa, ikäänkuin hän olisi antanut soitolleen sen sydämen, jota Soames ei ollut koskaan nähnyt. Ja hän muisti, kuinka Irene oli lakannut soittamasta ja katsonut taakseen ja kuinka hänen kasvonsa muuttuivat takaisin niiksi, jotka mies tunsi. Jäinen kylmyys värisytti Soamesia, vaikka hän seuraavana hetkenä hyväilikin vaimonsa olkapäitä. Niin, Irene oli saanut hänet kärsimään! Avioero! Se tuntui naurettavalta näin monen ulkonaisen eron vuoden jälkeen! Mutta sen täytyi tapahtua. Muuta keinoa ei ollut! »Kysymys on vain siitä», ajatteli hän äkillisen todellisuustajuisena, »kumpi meistä? Hän vai minä? Hän jätti minut. Hän saa sen maksaa. Kai hänellä on joku, arvaan.» Tahtomattaan hän vähän voihkaisi, kääntyi ja lähti takaisin Park Laneen.

5. JAMES NÄKEE NÄKYJÄ

Hovimestari itse avasi oven, sulki sen hiljaa ja pysäytti Soamesin sisemmälle matolle.

»Herra on huonossa kunnossa», kuiskasi hän. »Hän ei tahtonut mennä sänkyyn, ennenkuin te tulette. Hän on vielä ruokasalissa.»

Soames vastasi hillityllä äänellä, johon talo nyt oli tottunut:

»Mikä häntä vaivaa, Warmson?»

»Hermot kai, luulisin. Ehkä on syynä hautajaiset, ehkä rouva Dartien käynti iltapäivällä. Luulen, että hän kuuli jotakin. Vein hänelle viinitotia. Rouva meni juuri yläkertaan.»

Soames ripusti hattunsa mahonkiripustimeen.

»Hyvä on, Warmson, voitte mennä nukkumaan, saatan hänet ylös itse.» Ja hän meni ruokasaliin…

James istui tulen ääressä isossa nojatuolissa, iltapukuisilla harteillaan, joille pitkä, valkea poskiparta valahti, kameelinkarvainen huivi, hyvin kevyt ja lämmin. Hänen valkea tukkansa, joka vielä oli aika tiheä, välkkyi lampunvalossa, tuijottavista, vaaleanharmaista silmistä oli vuotanut vähän kosteutta poskille, joilla oli vielä aivan hyvä väri, ja noille pitkille, syville uurteille, jotka ulottuivat suupieliin saakka. Parrattomat huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi mutissut itsekseen ajatuksiaan. Hänen pitkät jalkansa, ohuet kuin variksen, olivat musta- ja valkoruutuisissa housuissaan koukistuneet muodostaen kulman, joka oli suoraa pienempi, ja hämähäkkimäinen käsi oli alituisessa liikkeessä toisella polvella, sormet harallaan, suipot kynnet kiiltävinä. Hänen vieressään matalalla tuolilla oli puoliksi tyhjennetty totilasi, jonka pinta oli huurussa. Siinä hän oli istunut kaiken päivää poistuen vain aterian ajoiksi. Kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden iässä hän oli elimellisesti terve, mutta kärsi kauheasti ajatuksesta, ettei kukaan koskaan kertonut hänelle mitään. On tosiaankin epätietoista, kuinka hän oli saanut tietoonsa, että Roger oli haudattu tänään, sillä Emily oli salannut sen häneltä. Aina Emily salasi häneltä kaikenlaista. Emily oli vain seitsemänkymmenen! James kantoi kaunaa vaimonsa nuoruutta kohtaan. Väliin hänestä tuntui, ettei hän koskaan olisi mennyt naimisiin Emilyn kanssa, jos olisi tietänyt, että tällä oli vielä niin monta vuotta edessään, kun hänellä oli niin harvoja. Se ei ollut luonnollista. Emily voisi elää vielä viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hänen lähdettyään ja kuluttaa paljon rahaa, hänellä oli aina ollut taipumusta tuhlailemiseen. Mistä hän tiesi, vaikka Emily vielä tahtoisi ostaa tuollaisen automobiilin. Cicely ja Rachel ja Imogen ja kaikki nuo nuoret — he ajoivat nyt kaikki polkupyörää ja liehuivat taivas tiesi missä. Ja nyt oli Roger poissa. Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Perhe oli hajaantumassa. Soames kyllä tietäisi, paljonko sedältä jäi. Kummallista, hän ajatteli Rogeria Soamesin setänä eikä omana veljenään. Soames! Soames alkoi yhä enemmän olla ainoa kiinteä kohta katoavassa maailmassa. Soames oli varovainen, hän oli hyvissä varoissa, mutta hänellä ei ollut ketään, jolle jättää rahojaan. Siinä se oli! Hän ei tietänyt! Ja entä tuo Chamberlain sitten! Sillä Jamesin valtiolliset mielipiteet olivat vakiintuneet vuosina 1870—1885, jolloin tuo »radikaalinen roisto» oli ollut pahin pistin omaisuuden lihassa, ja hän epäili Chamberlainia yhä, tämän kääntymyksestä huolimatta. Se mies vielä saattaisi maan aika sekasotkuun ja alentaisi rahan arvoa, ennenkuin oli päättänyt työnsä. Sellainen myrskylintu! Missä Soames oli? Hän oli tietysti mennyt hautajaisiin, joita isältä oli koetettu pitää salassa. Hän tiesi kuitenkin erinomaisen hyvin, hän oli nähnyt poikansa housut. Roger! Roger arkussaan! Hän muisti, kuinka he yhdessä olivat tulleet kotiin länsienglantilaisesta koulustaan v. 1824 vanhojen neljän hevosen vedettävien vaunujen kuskinistuimella, ja Roger oli mennyt istuimen alle »laatikkoon» nukkumaan. Jamesilta pääsi ohut naurahdus. Lystikäs mies, tuo Roger — originaali. Hän ei tietänyt! Nuorempi kuin James itse, ja nyt arkussaan! Perhe oli hajaantumassa. Val siis oli lähdössä yliopistoon — hän ei enää koskaan tullut katsomaan isoisää. Hänen kouluttamisensa maksaisi sievoiset rahat. Aika oli tuhlailevaa. Ja kaikki ne sievoiset summat, joita James saisi maksaa neljän lapsenlapsensa vuoksi, tanssivat nyt hänen silmiensä edessä. Hän kyllä soi heille rahat, mutta häntä kauhistutti se vaara, johon tuon rahan kuluttaminen saattaisi heidät, hän murehti turvallisuuden vähenemistä. Ja nyt kun Cicelykin oli mennyt naimisiin, nyt voisi hänkin saada lapsia! Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Näihin aikoihin ei kukaan ajatellut muuta kuin rahan kuluttamista, matkustelua ja niin sanottua »lystinpitoa». Auto ajoi ikkunan ohi. Suuri, ruma, kömpelö laitos, josta lähti tuollainen meteli! Sillä tavoin juuri maa ajaa rämisti kohti perikatoaan! Ihmisillä sellainen kiire, että he eivät välittäneet edes tyylistä — sellaiset siistit ajoneuvot kuin hänen vaununsa ruskeine parihevosineen olivat yhtä hyvät kuin kaikki nuo uudenaikaiset vehkeet yhteensä. Ja valtiolainaosakkeiden arvo 116! Maassa täytyi olla paljon rahaa. Entäs sitten tuo vanha Krüger! He olivat koettaneet salata vanhan Krügerin häneltä. Mutta hän tiesi kyllä, siitäkin asiasta tulisi kaunis kalasoppa! Hän oli tietänyt silloinkin, kun tuo Gladstone — joka nyt Jumalan kiitos, oli kuollut! — niin perinpohjin sotki asiat tuon kauhean Majuban jutun jälkeen. Hän ei ihmettelisi, vaikka koko valtakunta hajoaisi ja menisi säpäleiksi. Ja tämä ajatus valtakunnan pirstaantumisesta täytti runsaan neljännestunnin niitä vakavimmilla huolilla. Hän oli syönyt kehnon lounaan niitten vuoksi. Mutta vasta lounaan jälkeen tapahtui todellinen tuho hänen hermoilleen. Hän oli torkahtanut, kun hän alkoi tajuta ääniä — matalia ääniä. Ah, he eivät koskaan sanoneet hänelle mitään! Ne olivat Winifredin ja hänen äitinsä äänet. »Monty!» Tuo Dartie, aina tuo Dartie! Äänet olivat vetäytyneet pois, ja James jäi yksin, korvat höröllä kuin jäniksen, pelko hiipimässä sisuksiin. Miksi he jättivät hänet yksin? Minkätähden he eivät tulleet kertomaan hänelle? Ja kaamea ajatus, joka oli vaivannut häntä monet pitkät vuodet, hahmottui taas nopeasti hänen aivoissaan. Dartie oli tehnyt vararikon — vilpillisen vararikon, Winifred ja lapset piti pelastaa, ja hän — James — saisi maksaa! Voisiko hän — voisiko Soames tehdä hänestä yhtiön rajoitetuin lisämaksuin? Ei, sitä hän ei voinut. Siinä sitä oltiin! Kummitus muuttui yhä peloittavammaksi hetki hetkeltä ennen Emilyn tuloa. Niin, voisihan olla kysymys kavalluksestakin! Silmät tuijottaen seinällä riippuvaan epävarmaan Turneriin James kärsi kidutusta. Hän näki Dartien syytettyjen penkillä, lapsenlapsensa katuojassa ja itsensä vuoteessa. Hän näki epävarman Turnerin myytävänä Jobsonilla ja varallisuuden koko majesteellisen rakennuksen raunioina. Hän näki mielikuvituksessaan Winifredin muodittomasti puettuna ja oli kuulevinaan Emilyn äänen sanovan: »Ala hätäile nyt, James!» Aina Emily sanoi: »Älä hätäile!» Emilyllä ei ollut hermoja ollenkaan, hänen ei ikinä olisi pitänyt mennä naimisiin naisen kanssa, joka oli kahdeksantoista vuotta nuorempi kuin hän itse. Sitten Emilyn todellinen ääni sanoi:

»Oletko nukkunut makeasti, James?»

Nukkunut? Hän oli tuskan vallassa, ja Emily kysyi tällaista!

»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» sanoi hän tuijottaen vaimoonsa.

Emilyn itsehillintä ei koskaan pettänyt.

»Mitä olet kuullut?» kysyi hän lempeästi.

»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» kysyi James uudelleen. »Hän on tehnyt vararikon.»

»Kaikkea vielä!»

James teki suuren ponnistuksen ja nousi haikaramaisen vartalonsa koko pituuteen.

»Sinä et koskaan kerro minulle mitään», sanoi hän, »hän on tehnyt vararikon.»

Tämän päähänpiston hävittäminen näytti Emilystä ainoalta tärkeältä tällä hetkellä.

»Hän ei ole tehnyt vararikkoa», vastasi hän lujasti. »Hän on lähtenyt
Buenos Airesiin.»

Jos hän olisi sanonut: »Hän on lähtenyt Marsiin», ei Jamesin saama isku olisi ollut huumaavampi. Hänen mielikuvituksensa, joka oli kokonaan kiinnitetty englantilaisiin arvopapereihin, kykeni yhtä vähän tajuamaan toista kuin toista paikkaa.

»Mitä varten hän on mennyt sinne?» kysyi hän. »Hänellä ei ole rahaa.
Mitä hän otti mukaansa?»

Winifredin uutisen kiihdyttämättä ja tuskastuneena tähän alituiseen valitusvirteen Emily vastasi tyvenesti:

»Hän otti Winifredin helmet ja erään tanssijattaren.»

»Mitä?» sanoi James ja istahti.

Hänen äkillinen luhistumisensa teki Emilyn levottomaksi.

Hän silitti Jamesin otsaa ja sanoi:

»Älä hätäile nyt, James!»

Tumma puna levisi Jamesin poskille ja otsalle.

»Minä lunastin ne», sanoi hän väristen. »Hän on varas! Minä — minä tiesin, kuinka tulisi käymään. Se mies on minun kuolemani, hän —» sanat puuttuivat ja hän istui aivan hiljaa. Emily, joka luuli tuntevansa hänet niin hyvin, hälyttyi ja meni ruokakaapille, missä hänellä oli vähän hajusuoloja. Hän ei voinut nähdä sitkeän Forsyte-hengen tuossa laihassa, värisevässä olennossa taistelevan sitä suunnatonta mielenjärkytystä vastaan, minkä tämä Forsytein periaatteitten polkeminen oli aiheuttanut — hän ei nähnyt Forsyte-henkeä, joka syvällä Jamesin sisimmässä sanoi: »Sinun ei pidä saada hermokohtausta, se ei kelpaa. Ethän voisi sulattaa lounastasi. Tulisit sairaaksi!» Emilyn näkemättä teki tämä henki parempaa työtä Jamesissa kuin hajusuolat.

»Juo tämä», sanoi Emily.

James tyrkkäsi sen pois.

»Mitä Winifred ajatteli», sanoi hän, »kun antoi miehen ottaa helmet?»
Emily totesi, että kohtauksen uhka oli ohi.

»Hän voi saada minun helmeni», sanoi hän lohduttaen. »Minä en koskaan käytä niitä. Hänen on paras ottaa avioero.»

»Ei ikinä!» sanoi James. »Avioero! Ei meillä koskaan ole ollut, avioeroa perheessä. Missä Soames on?»

»Hän tulee kyllä kohta.»

»Eikä tule», sanoi James melkein vihaisesti. »Hän on hautajaisissa.
Sinä luulet, että minä en tiedä mitään.»

»No niin», sanoi Emily tyvenesti, »sinun ei pitäisi niin hätääntyä, kun kerromme sinulle asioita.» Ja hän pöyhi tyynyt, pani hajusuolapullon hänen viereensä ja poistui huoneesta.

Mutta James istui nähden näkyjä edelleen — näki Winifredin avioero-oikeudessa ja perheen nimen sanomalehdissä, mullan kumahtavan Rogerin arkulle, Valin seuraavan isänsä jälkiä, helmet, jotka hän oli lunastanut ja joita hän ei enää tulisi näkemään, rahat, joista taas saatiin neljä prosenttia, maan, joka ajoi suoraan perikatoonsa, ja kun iltapäivä vaihtui illaksi ja teeaika oli ohi ja päivällisaika, nämä näyt tulivat yhä sekavammaksi ja uhkaavammiksi. Hänelle ei sanottu mitään, kunnes hänelle ei jäänyt yhtään mitään, eikä sitäkään sanottu. Missä oli Soames? Miksi hän ei tullut kotiin?… Hänen kätensä hapuili totilasia, hän nosti sen juodakseen ja näki poikansa seisovan vieressä katsellen häntä. Pieni helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltaan ja hän pani lasin pois sanoen:

»Siinä sinä olet! Dartie on lähtenyt Buenos Airesiin!»

Soames nyökäytti päätään. »Sitä parempi», sanoi hän. »Sittenpähän hänestä päästiin.»

Rauhoittava aalto tulvahti läpi Jamesin aivojen. Soames tiesi. Soames oli heistä kaikista ainoa, jolla oli järkeä päässä. Miksi hän ei voinut tulla asumaan kotiinsa? Hänellä ei ollut omaa poikaa. Ja James sanoi valittavalla äänellä:

»Minun iässäni hermostuu. Soisin, että olisit enemmän kotona, poikani.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään, hänen kasvojensa naamio ei ilmaissut mitään ymmärtämystä, mutta hän meni lähemmäksi ja kosketti isänsä olkapäätä kuin sattumalta.

»Timothylta lähetettiin terveisiä», sanoi hän. »Kaikki sujui hyvässä järjestyksessä. Kävin Winifredin luona. Aion ryhtyä toimenpiteisiin.» Ja hän ajatteli: »Niin, ja niistä sinä et saa tietää.»

James katsahti ylös, hänen pitkä, valkea poskipartansa värisi, ohut kaula kauluksen kärkien välissä näytti hyvin kuihtuneelta ja paljaalta.

»Minä olen ollut hyvin huono kaiken päivää», sanoi hän, »he eivät koskaan kerro minulle mitään.»

Soames tunsi piston sydämessään.

»Kaikkihan on hyvin. Ei ole mitään syytä murehtia. Tuletko yläkertaan nyt?» ja hän pani kätensä isän käsivarren alle.

James nousi tottelevaisena ja vapisten, ja yhdessä he hitaasti astuivat poikki huoneen, joka näytti rikkaalta tulen valossa, ja ulos portaille. He nousivat hyvin hitaasti.

»Hyvää yötä, poikani», sanoi James makuuhuoneensa ovella.

»Hyvää yötä, isä», vastasi Soames. Hänen kätensä hiveli isän hihaa villahuivin alta. Hiha näytti melkein tyhjältä, niin ohut oli käsivarsi. Ja kääntyen pois avautuvan oven valosta hän nousi ylimääräisiä portaita omaan makuuhuoneeseensa.

»Minä tahdon pojan», ajatteli hän, istahtaen sänkynsä laidalle. »Minä tahdon pojan.»

6. EI-ENÄÄ-NUORI JOLYON KOTONAAN

Puissa ajan vaikutus tuntuu vähän, ja vanha tammi Robin Hillin ylemmällä ruohokentällä ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun Bosinney loikoili sen juurella ja sanoi Soamesille: »Forsyte, minä olen löytänyt oikean paikan talollenne.» Sen päivän jälkeen oli Swithin uneksinut ja vanha Jolyon kuollut tammen oksien alla. Ja ei-enää-nuori Jolyon maalasi nyt usein tällä paikalla, lähellä keinua. Kaikista paikoista maailmassa tämä kenties oli hänelle pyhin, sillä hän oli rakastanut isäänsä.

Hän katseli tammen suurta runkoa — se oli rosoinen ja vähän sammaltunut, mutta ei vielä ontto — ja mietti menneitä aikoja. Tuo puu oli kenties nähnyt Englannin koko varsinaisen historian. Luultavasti se oli syntyisin vähintään Elisabet-kuningattaren ajalta. Hänen omat viisikymmentä vuottaan eivät merkinneet mitään tuon puun iän rinnalla. Kun talo, jonka hän nyt omisti, tuon puun takana oli kolmensadan vuoden ikäinen kahdentoista vuoden asemesta, saattoi puu vieläkin olla paikallaan, avarana ja onttona — sillä kukapa tekisi sellaisen pyhäinhäpäisyn, että hakkaisi sen poikki? Talossa asuisi ehkä silloin vielä joku Forsyte, joka vartioisi sitä kateellisena. Ja Jolyon tuumaili, miltä talo mahtaisi näyttää niin korkeaan ikään päässeenä. Vistariaköynnöstä kasvoi jo seinillä — uutuus oli hävinnyt. Pitäisikö se puoliaan ja säilyttäisi arvokkuutensa, jonka Bosinney oli sille suonut, vai olisiko jättiläinen Lontoo vallannut sen ympäristöt ja tehnyt siitä vain keitaan keskellä halpahintaisten asumusten erämaata? Usein, niin talossa kuin sen ulkopuolella ollessaan, hän tuli siihen vakaumukseen, että Bosinney oli toiminut hengen johtamana rakentaessaan tätä taloa. Hän oli pannut sydämensä siihen, tosiaankin! Siitä voisi suorastaan tulla tuollainen »englantilaisen kodin» esikuva, harvinainen saavutus näinä rakennustaiteen rappeutumisen aikoina. Ja esteettinen henki, liittolaisenaan hänen forsytelainen tunteensa omaisuuden jatkuvaisuudesta, viipyi ylpeänä ja ilomielin siinä tosiseikassa, että hän oli tämän talon omistaja. Hänen halussaan jättää tämä talo pojalleen ja poikansa pojalle oli vivahdus esi-isien (joskin vain yhden esi-isän) kunnioitusta ja palvontaa. Hänen isänsä oli rakastanut tätä taloa, oli rakastanut näköalaa, maita, tätä puuta, hän oli viettänyt viimeiset vuotensa täällä onnellisena, eikä kukaan ollut asunut täällä ennen häntä. Nämä viimeiset yksitoista Robin Hillissä vietettyä vuotta olivat merkinneet Jolyonin elämässä, mitä hänen maalaamiseensa tulee, tärkeätä menestyksen kautta. Hän oli nyt eturivin miehiä vesivärimaalarina, ja hänen taulujaan oli näytteillä kaikkialla. Hänen maalauksistaan maksettiin hyviä hintoja. Keskittäen itsensä sukunsa sitkeydellä tähän ainoaan taidelajiin hän oli »lyönyt itsensä läpi», tosin myöhään, mutta ei liian myöhään sellaisen perheen jäsenelle, joka piti asianaan elää ikuisesti. Hänen taiteensa oli todella syventynyt ja parantunut. Nykyisen asemansa turvin hän oli kasvattanut itselleen lyhyen, vaalean parran, joka juuri alkoi harmaantua ja peitti hänen forsytelaisen leukansa, hänen ruskeilta kasvoiltaan oli kadonnut maanpaon vuosien pingoitettu ilme hän näytti kerta kaikkiaan nuoremmalta. Vaimon kuolema 1894 oli ollut noita kotoisia murhenäytelmiä, jotka loppujen lopulta kääntyvät kaikkien parhaaksi. Hän oli itse asiassa rakastanut vaimoaan loppuun saakka, sillä hän oli luonnostaan kiintyvä, mutta tämä oli tullut yhä vaikeammaksi, oli mustasukkainen tytärpuolelleen Junelle, mustasukkainen omalle pikku tyttärelleen Hollylle, ja valitti alituiseen, että mies muka ei voinut rakastaa häntä, sairasta, että hänestä ei ollut »hyötyä kenellekään», että »parempi olisi kuolla.» Jolyon oli surrut häntä vilpittömästi, mutta hänen kasvonsa näyttivät nuoremmilta vaimon kuoltua. Jospa tämä vain olisi uskonut, että hän teki miehensä onnelliseksi, kuinka paljon onnellisempi olisikaan heidän kaksikymmentä vuotta kestänyt yhdyselämänsä ollut!

June ei ollut koskaan lopullisen hyvin tullut toimeen sen naisen kanssa, joka moitittavasti oli vallannut hänen oman äitinsä paikan, ja vanhan Jolyonin kuoltua hän oli asettunut asumaan eräänlaiseen atelieriin Lontooseen. Mutta hän oli tullut takaisin Robin Hilliin äitipuolen kuoleman jälkeen ja ottanut ohjakset pieniin päättäväisiin käsiinsä. Jolly oli silloin Harrowissa, Holly vielä opiskeli Mademoiselle Beaucen johdolla. Ei ollut mitään, mikä olisi pidättänyt Jolyonia kotona, ja hän oli siirtänyt surunsa ja maalarinlaatikkonsa ulkomaille. Siellä hän oli vaellellut, enimmäkseen Bretagnessa, ja oli vihdoin asettunut Pariisiin. Täällä hän oli viipynyt useita kuukausia ja tullut kotiin kasvot nuorempina ja leuassa lyhyt, vaalea parta. Ollen pohjaltaan mies, jolle talo merkitsi vain asuntoa, hän oli täydellisesti suostunut siihen, että June hallitsi Robin Hillissä ja että hän itse oli vapaa kulkemaan maalaustelineineen missä ja milloin halutti. June oli tosin taipuvainen katsomaan isänsä taloa turvapaikaksi suojateilleen, mutta omat yhteiskunnan ulkopuolella vietetyt päivät olivat kerta kaikkiaan täyttäneet Jolyonin myötätunnolla kaikkia hylkiöitä kohtaan, ja Junen »siipirikot» talossa eivät häirinneet häntä vähääkään. Pitäköön June heitä talossa ja ruokkikoon heitä kaikella muotoa, ja vaikka hänen lievästi kyynillinen henkensä tajusikin, että he tyydyttivät hänen tyttärensä vallanhimoa yhtä paljon kuin liikuttivat hänen lämmintä sydäntään, hän ei koskaan lakannut ihailemasta Junea kaikkien hänen »siipirikkojensa» vuoksi. Vuosi vuodelta hän pääsi yhä vapautuneempaan ja veljellisempään suhteeseen poikaansa ja molempiin tyttäriinsä kohdellen heitä hieman oikullisesti vertaisinaan. Tullessaan Harrowiin tervehtimään Jollya hän ei koskaan oikein tietänyt, kumpi heistä oli vanhempi, kun he istuivat syömässä kirsikoita samasta paperipussista ja hellä, mutta samalla ironinen hymy sai hänen toisen kulmakarvansa kohoamaan ja huulensa hienosti kaartumaan. Ja hän katsoi aina, että hänellä oli rahaa taskuissaan ja että hänen pukunsa oli muodinmukainen, niin että pojan ei tarvinnut hävetä häntä. He olivat täydellisen hyvät ystävät keskenään, mutta eivät koskaan näyttäneet saavan tilaisuutta avomielisiin puheisiin, heillä kun molemmilla oli Forsytein kilpaileva itsetietoisuus. He tiesivät, että he auttaisivat toinen toisiaan tarpeen tullen, mutta siitä ei ollut välttämätöntä puhua. Jolyonilla oli suoranainen kauhu — osittain perisynnistä, osittain hänen varhaisesta epänormaalisuudestaan johtuva — moralisoivaa asennetta kohtaan. Enin, mitä hän koskaan olisi voinut sanoa pojalleen, olisi kuulunut tähän suuntaan:

»Kuulehan nyt, ukkoseni, älä unohda, että olet gentleman», ja sitten hän olisi oikullisesti jäänyt pohtimaan, eikö tuo tunne ollut pelkkää keikarimaisuutta. Koulujenväliset suuret krikettikilpailut olivat kenties vuoden vaikein ja koettelevin aika heidän keskinäiselle ystävyydelleen, sillä Jolyon oli käynyt koulua Etonissa. He olivat erikoisen hienotunteisia tuon kilpailun aikana sanoen alituiseen: »Eläköön! Oi, olipa huono onni, ukkoseni!» tai »Eläköön! Voi kovaa onnea, isä!» toisilleen, kun jokin tappio, josta heidän sydämensä riemuitsi, sattui vastakkaiselle koululle. Ja Jolyon oli pannut harmaan silinterin päähänsä poikansa tunteita säästääkseen, sillä hän ei voinut sietää mustaa silinteriä. Kun Jolly lähti Oxfordiin, oli Jolyon saattamassa häntä, huvitettuna, vaatimattomana ja vähän huolissaan siitä, olisiko hän huono suositus pojalleen kaikkien noiden nuorukaisten silmissä, jotka näyttivät niin paljon varmemmilta ja vanhemmilta kuin hän itse. Hän ajatteli usein: »Hyvä, että olen maalari» — sillä hän oli jo ammoin jättänyt alikirjurin toimensa Lloydsilla — »se on niin harmitonta. Maalaria ei voi halveksua — ei kukaan voi ottaa häntä vakavalta kannalta.» Sillä Jolly, jossa oli eräänlaista luontaista lordimaisuutta, oli heti liittynyt hyvin suljettuun ryhmään, mikä salaa huvitti hänen isäänsä. Pojalla oli vaalea tukka, joka kihartui vähän, ja isoisänsä syvät, raudanharmaat silmät. Hän oli hyvävartaloinen ja kulki erittäin suorana ollen aina mieliksi Jolyonin esteettiselle tunteelle, niin että hän hieman pelkäsikin poikaansa, niinkuin taiteilijat aina pelkäävät niitä oman sukupuolensa edustajia, joita he fyysillisesti ihailevat. Tässä tilaisuudessa hän kuitenkin kiristi rohkeuttaan ja antoi pojalleen neuvon, joka kuului näin:

»Kuulehan nyt, ukkoseni, sinä joudut väkisinkin velkaantumaan. Muista, että silloin heti tulet minun luokseni. Minä tietysti aina maksan velkasi. Mutta muista, että ihminen kunnioittaa itseään enemmän perästäpäin, jos maksaa itse velkansa. Äläkä koskaan lainaa muilta kuin minulta, muistatko sen!»

Ja Jolly oli sanonut:

»All right, isä, olkoon niin.» Ja hän oli pitänyt sanansa.

»Ja sitten vielä eräs seikka. Minä en tiedä paljoakaan moraalista ja sen semmoisesta, mutta sanon vain tämän: kannattaa aina, ennenkuin tekee jotakin, harkita, tuleeko teko loukkaamaan toista ihmistä enemmän kuin on ehdottomasti välttämätöntä.»

Jolly oli näyttänyt miettiväiseltä ja nyökäyttänyt päätään, sitten hän oli puristanut isänsä kättä. Ja Jolyon oli ajatellut: »Olinkohan oikeassa, kun sanoin noin?» Hänellä oli aina epämääräinen pelko, että hän menettäisi sen mykän luottamuksen, joka vallitsi heidän välillään. Hän muisti, kuinka hän itse oli pitkiksi vuosiksi menettänyt oman isänsä luottamuksen, niin että heidän välillään ei ollut ollut muuta kuin rakkaus pitkän välimatkan takaa. Hän aliarvioi epäilemättä sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ajan hengessä sitten vuoden 1866, jolloin hän itse oli tullut Cambridgeen, ja hän aliarvioi ehkä myös poikansa kykyä ymmärtää, että isä oli ytimiään myöten suvaitsevainen. Hänen suvaitsevaisuutensa se oli, ja kenties myös hänen skeptillisyytensä, jotka tekivät hänen suhteensa Juneen kumman puolustautuvaksi. June oli niin päättäväinen ihmislapsi, tunsi oman mielensä niin kauhistuttavan hyvin, tahtoi niin leppymättömästi kunnes sai tahtomansa — ja pudotti sen sitten kuitenkin usein käsistään kuin kuuman perunan. Hänen äitinsä oli ollut samanlainen, ja siitä kaikki kyyneleet. Eipä siltä, että hänen epäsointujaan tyttären kanssa olisi voinut verratakaan hänen suhteeseensa ensimmäiseen rouva Jolyoniin. Tyttärestään voi olla huvitettu, vaimon tapaus ei huvita. Oli helppoa nähdä Junen panevan sydämensä ja leukansa johonkin asiaan kunnes hän sai sen, koska asia ei milloinkaan koskenut mitään sellaista, mikä oli oleellisesti yhteydessä isän vapauden kanssa — ainoa seikka, minkä suhteen hänenkin leukansa oli ehdottoman jäykkä, ja huomattava leuka se olikin, tuon lyhyen, harmahtavan parran alla. Eikä koskaan tarvittukaan mitään sydämeenkäypiä kohtauksia. Pikku ivalla voi aina väistää asian — niinkuin hän usein oli tehnytkin. Mutta todellinen huoli Junen suhteen oli se, ettei hän koskaan ollut miellyttänyt isänsä esteettistä tunnetta, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mitenkään mahdotonta, tuollainen punakultainen tukka kun hänellä oli ja viikinkiväriset silmät ja hiven berserkkiä hengessään. Aivan toisin oli Holly, pehmeä ja hiljainen, ujo ja hellä, jonka jossakin kohdassa piili jokin leikillinen pikku paholainen. Hän seurasi nuoremman tyttärensä kehitystä läpi ankanpoikakauden erikoisen kiinnostuneena. Tulisiko ankanpojasta joutsen? Noine kellervänkalpeine, soikeine kasvoineen, harmaine, surullisine silmineen ja pitkine, tummine ripsineen hän saattoi kehittyä myönteisesti tai kielteisesti. Vasta tänä viimeisenä vuonna hän oli kyennyt arvaamaan. Tulisi, Hollysta tulisi joutsen — tumma kylläkin, ujo aina, mutta väärentämätön joutsen. Tyttö oli nyt kahdeksantoista, ja Mademoiselle Beauce oli mennyt menojaan — tuo erinomainen nainen, joka yhdentoista vuoden ajan oli vainonnut heitä »hyvinkasvatettujen pikku Tayleursien» muistolla, oli nyt siirtynyt toiseen perheeseen, jonka povea kuohuttaisivat »hyvinkasvatettujen pikku Forsytein» maininnat. Hän oli opettanut Hollyn puhumaan ranskaa yhtä hyvin kuin hän itse.

Muotokuvamaalaus ei ollut Jolyonin vahvoja puolia, mutta hän oli jo kolmasti maalannut nuoremman tyttärensä ja maalasi häntä nyt neljättä kertaa, kun lokakuun neljännen päivän iltana 1899 hänelle tuotiin kortti, joka sai hänen kulmakarvansa kohoamaan:

  Soames Forsyte.
  The Shelter, Mapledurham
  Connoisseurs-klubi, St. James.

Mutta tässä Forsytein tarun pitää taaskin poiketa syrjään…

Palata pitkältä Espanjanmatkalta synkentyneeseen taloon, pienen, kyynelten hämmentämän tyttären luo, nähdä rakastetun isän makaavan rauhallisena viimeisessä unessaan, siinä elämys, jota niin herkkä ja lämminsydäminen mies kuin Jolyon ei ollut unohtanut, ei voinut unohtaa. Jokin salaperäisyyden tunne oli myöskin liittynyt tuohon surulliseen päivään ja sen henkilön loppuun, joka koko ikänsä oli ollut niin järjestystä ja tasapainoa rakastava ja niin avoin. Tuntui uskomattomalta, että isä oli saattanut kadota noin vain, ilmoittamatta aikeistaan, jättämättä viimeistä sanaa ja asianmukaisia jäähyväisiä pojalleen. Ja nuo pikku Hollyn sekavat viittaukset »harmaapukuiseen naiseen», Mademoiselle Beaucen puheet Madame Errant'ista (niin kuului nimi) kätkivät kaiken sumuun, joka hälveni hieman, kun hän luki isänsä testamentin ja siihen tehdyn lisäyksen. Hänen tehtävänsä testamentin ja sen lisäyksen toimeenpanijana oli ollut ilmoittaa Irenelle, Soamesin serkun vaimolle, tuosta viidentoista tuhannen punnan elinkorosta. Hän oli käynyt Irenen luona selittämässä hänelle, että Intian varoihin sijoitettu rahamäärä oli merkitty hänelle ja tuottaisi korkoina sievoisen summan 430 puntaa vuosittain, vapaana tuloveroista. Tämä oli kolmas kerta, jolloin hän oli nähnyt serkkunsa Soamesin vaimon — mikäli hän nyt enää oli Soamesin vaimo, mistä Jolyon ei ollut aivan varma. Hän muisti nähneensä Irenen istumassa Kasvitieteellisessä puutarhassa odotellen Bosinneyta — passiivinen, lumoava olento, joka pani hänet ajattelemaan Tizianin »Taivaallista rakkautta» — ja toisen kerran tuona iltana, jolloin Bosinneyn kuolema oli tullut tunnetuksi ja hän isänsä tahdosta oli mennyt Montpellier Squarelle. Hän muisti vielä elävästi Irenen äkillisen ilmestymisen salin oveen tuossa tilaisuudessa — muisti hänen kauniit kasvonsa, joitten ilme vaihtui hurjasta kiihkeydestä kivettyneeseen epätoivoon, muisti tuntemansa säälin, Soamesin vihaisen hymyn, hänen sanansa: »Me emme ole kotona», ja katuoven paukauksen.

Tällä kolmannella kertaa hän näki vieläkin kauniimmat kasvot ja muodot — ne olivat vapautuneet hurjan toivon ja epätoivon pingoituksesta. Katsellessaan Ireneä hän ajatteli: »Niin, sinä olet juuri sellainen, jota isä olisi ihaillut.» Ja hänen isänsä intiaanikesän omituinen tarina alkoi hitaasti valjeta hänelle. Irene puhui vanhasta Jolyonista kunnioittaen ja kyynelet silmissä. Hän oli niin ihmeellisen ystävällinen minulle, en tiedä miksi. Hän oli niin kaunis ja rauhallinen istuessaan tuossa tuolissa tammen alla minähän ensimmäisenä näin hänet, niin kuin tiedätte. Oli niin ihana päivä. En voi ajatella, että loppu voisi olla onnellisempi. Me kaikki tahtoisimme eritä elämästä tuolla tavoin.»

»Aivan oikein», oli Jolyon ajatellut. »Me kaikki tahtoisimme eritä kesän ollessa korkeimmillaan ja kauneuden astuessa luoksemme ruohokentän poikki.»

Ja katsellen ympärilleen pienessä, melkein tyhjässä salongissa hän oli kysynyt, mitä Irene nyt aikoi tehdä. »Aion elää taas hiukan, Jolyon serkku. On ihmeellistä, kun on omaa rahaa. Minulla ei ole koskaan ollut. Pidän kai kyllä tämän huoneiston, olen tottunut siihen, mutta nyt voin lähteä Italiaan.»

»Aivan niin», oli Jolyon mutissut katsellen hänen heikosti hymyileviä huuliaan, ja paluumatkalla hän oli ajatellut: »Lumoava nainen! Mikä vahinko! Olipa hyvä, että isä jätti hänelle rahaa.» Hän ei ollut tämän jälkeen nähnyt Ireneä, mutta oli joka neljännesvuosi allekirjoittanut pankkiosoituksen, lähettänyt sen Irenen pankkiin ja lähettänyt samalla tuohon Chelsean pikku huoneistoon kirjelippusen, jossa ilmoitti toimenpiteestään. Ja aina hän oli saanut pienen kuittauskirjeen, tavallisimmin Chelseasta, mutta joskus Italiasta, niin että Irenen persoonallisuus oli ruumistunut heikosti tuoksuvaan harmaaseen paperiin, hienoon pystykäsialaan ja sanoihin »Paras Jolyon serkku.» Tuo pienehkö pankkiosoitus, jonka Jolyon — varakas mies — joutui allekirjoittamaan, herätti hänessä usein ajatuksen: »No niin, luultavasti hän jotenkuten tulee toimeen», ja tästä hän siirtyi epämääräisesti pohtimaan, kuinka Irene muuten mahtoi selviytyä tässä miesten maailmassa, jossa kauneus yleensä ei saa jäädä omistajaa vaille. Holly oli alussa joskus puhunut hänestä, mutta »harmaapukuiset naiset» pian hälvenevät lapsen muistista, ja Junen huulten tiukentuminen näinä ensimmäisinä viikkoina isoisän kuoleman jälkeen, kun vain hänen entisen ystävänsä nimi mainittiin, ei ollut yllyttänyt puhumaan hänestä. Kerran kuitenkin oli June lopullisesti lausunut: »Olen antanut hänelle anteeksi. Olen kauhean iloinen, että hän nyt on riippumaton…»

Saadessaan Soamesin kortin Jolyon sanoi palvelustytölle — hän ei voinut sietää miespalvelijoita — »olkaa hyvä ja saattakaa hänet työhuoneeseen, minä tulen ihan paikalla.» Sitten hän kääntyi Hollyyn ja kysyi:

»Muistatko 'harmaapukuisen naisen', joka ennen antoi sinulle soittotunteja?»

»Muistan toki, kuinka niin? Onko hän täällä nyt?»

Jolyon pudisti päätään ja vaihtoi ruskean palttinapuseronsa takkiin vaieten, sillä hän tajusi äkkiä, että tällainen tarina ei ollut noita nuoria korvia varten. Hänen kasvonsa olivat kuin oikullisen neuvottomuuden perikuva, kun hän vaelsi työhuonetta kohti.

Ranskalaisen ikkunan ääressä seisoi, terassia ja tammea katsellen, kaksi olentoa, keski-ikäinen ja nuori, ja hän ajatteli: »Kuka tuo poika on? Ihan varmaan heillä ei koskaan ollut lasta.»

Vanhempi olento kääntyi. Kun nuo kaksi Forsytea, jotka kuuluivat toiseen sukupolveen, niin paljon monisäikeisempään kuin ensimmäinen, nyt kohtasivat toisensa talossa, jonka toinen oli rakennuttanut itseään varten, ja jonka toinen nyt omisti, piili heidän ilmeisten ystävällisyyden yritystensä alla hieno puolustusasenne. »Onko hän tullut puhumaan vaimostaan?» ajatteli Jolyon, ja Soames puolestaan pohti: »Kuinka aloittaisin?» kun taas Val, joka oli tuotu mukaan murtamaan jäätä, seisoi huolettomana tarkastellen tuota partaniekkaa tummien, paksujen ripsien alta.

»Tämä on Val Dartie», sanoi Soames, »sisareni poika. Hän on juuri lähdössä Oxfordiin. Ajattelin, että hänen olisi hauska tutustua poikaasi.»

»Ahaa! Ikävä kyllä Jolly ei ole kotona. Mikä College?»

»B.N.C.», vastasi Val.

»Jolly on 'House'collegessa, mutta hän tulee kernaasti katsomaan sinua.»

»Suuret kiitokset.»

»Holly on kotona — jos voitte tyytyä naispuolisen sukulaisen seuraan, saa hän näyttää teille taloa. Tapaatte hänet hallissa, jos vedätte verhot syrjään. Olin juuri maalaamassa häntä.»

Lausuttuaan taaskin »suuret kiitokset» Val katosi jättäen molemmat serkukset kahden, jään pysyessä murtumattomana.

»Sinulla on muutamia tauluja akvarellinäyttelyssä», sanoi Soames.

Jolyon hätkähti. Hän oli ollut poissa Forsyten perheen kosketuksesta kaikkiaan kaksikymmentä kahdeksan vuotta, mutta hänen mielessään heidän taideharrastuksensa liittyivät Frith'in »Derby-päivään» ja Landseerin kuparipiirroksiin. Hän oli kuullut Junelta, että Soames oli asiantuntija, ja se teki tilanteen vain pahemmaksi. Hän oli myös havainnut itsessään omituista vastahakoisuuden tunnetta.

»En ole nähnyt sinua pitkään aikaan», sanoi hän.

»Ei», vastasi Soames suljetuin huulin, »ei sitten kun — totta puhuen olen tullut juuri tämän asian vuoksi. Sinä olet hänen holhoojansa, olen kuullut.»

Jolyon nyökäytti päätään.

»Kaksitoista vuotta on pitkä aika», sanoi Soames nopeasti.

»Olen — olen kyllästynyt.»

Jolyon ei keksinyt soveliaampaa vastausta kuin:

»Etkö polta?»

»En, kiitos.»

Jolyon itse sytytti savukkeen.

»Minä tahdon päästä vapaaksi», sanoi Soames äkisti.

»En minä tapaa häntä», mutisi Jolyon savukkeensa takaa.

»Mutta tiedät kai, missä hän asuu?»

Jolyon nyökäytti päätään. Hän ei aikonut ilmaista Irenen osoitetta ilman lupaa. Soames näytti arvaavan hänen ajatuksensa.

»Minä en tahdo hänen osoitettaan», sanoi hän. »Minä tiedän sen.»

»Mitä sinä sitten oikeastaan tahdot?»

»Hän jätti minut. Minä tahdon avioeron.»

»Vähän myöhäistä, eikö niin?»

»Niin», sanoi Soames. Ja sitten seurasi taas hiljaisuus.

»Minä en tiedä paljoa noista asioista — tai olen ainakin unohtanut», sanoi Jolyon vinosti hymyillen. Hän itse oli saanut odottaa kuolemaa antamaan hänelle avioeron ensimmäisestä rouva Jolyonista. »Tahdotko, että menen tapaamaan häntä?»

Soames nosti silmänsä serkun kasvoihin.

»Otaksun, että hänellä on joku», sanoi hän.

»Minä en tiedä mitään. Kuvittelen, että olette molemmat voineet elää ikäänkuin toinen olisi kuollut. Se on tavallista asiain näin ollen.»

Soames kääntyi ikkunaan. Terassia täplitti pari varhain pudonnutta tammenlehteä, jotka pyörivät tuulessa. Jolyon näki Hollyn ja Val Dartien hahmojen kulkevan ruohokentän poikki talleja kohti. »Minä en aio juosta jäniksen kanssa ja metsästää koirain kanssa», ajatteli hän. »Minun täytyy olla Irenen puolella. Isä olisi niin tahtonut.» Ja lyhyen hetken ajan hän oli näkevinään isänsä hahmon vanhassa nojatuolissa, juuri Soamesin takana, polvet ristissä, Times käsissään. Se katosi.

»Isäni piti hänestä», sanoi Jolyon hiljaa.

»Miksi hän piti, sitä en käsitä», vastasi Soames katsellen ympärilleen.
»Hän tuotti tuskaa tyttärellesi Junelle, hän tuotti tuskaa jokaiselle.
Minä annoin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi. Olisin vielä antanut
hänelle — anteeksikin, mutta hän katsoi paremmaksi jättää minut.»

Jolyonin sääli tyrehtyi tämän tiukan äänen sävyyn. Mikä oli tuossa miehessä, että häntä oli niin vaikea sääliä?

»Minä voin mennä tapaamaan häntä, jos tahdot», sanoi hän. »Otaksun, että hän voi olla iloinen avioerosta, mutta en tiedä mitään.»

Soames nyökäytti päätään.

»Niin, ole hyvä ja tee se. Niinkuin jo sanoin, tiedän hänen osoitteensa, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä häntä.» Hän kosketti huuliaan kielenkärjellä ikäänkuin ne olisivat olleet kuivat.

»Tahdotko teetä?» kysyi Jolyon ja tukahdutti sanat »ja katsoa taloa.» Ja hän vei Soamesin halliin. Soitettuaan kelloa ja tilattuaan teetä hän meni telineensä viereen ja käänsi maalauksen seinään päin. Jostakin syystä hän ei voinut sietää, että Soames näkisi hänen työnsä seisoessaan siinä keskellä tuota suurta huonetta, joka oli tarkoitettu nimenomaan seinäpinnaksi hänen omille tauluilleen. Serkkunsa kasvoissa, joissa oli tuo epämääräinen perheyhtäläisyys hänen omiensa kanssa, sen lujaleukaisessa, ahtaassa, keskitetyssä ilmeessä Jolyon näki jotakin, joka sai hänet ajattelemaan: »Tuo mies ei koskaan tule unohtamaan mitään — eikä ilmaisemaan itseään. Hän on järkyttävä.»

7. POIKA JA TYTTÖ

Kun nuori Val lähti edellisen sukupolven luota, ajatteli hän: »Tämäpä tylsää! Soames eno on sitten vihoviimeinen! Minkähänlainen tuo tytönhuitukka mahtaa olla?» Hän ei odottanut mitään iloa tytön seurasta, ja äkkiä hän näki Hollyn seisovan edessään katsellen häntä. Mitä, tyttöhän oli kaunis! Mikä onni!

»Pelkään, että ette tunne minua», sanoi hän. »Nimeni on Val Dartie — olen pikkuserkkunne tai jotakin sellaista, tiedättehän. Äitini nimi oli Forsyte.»

Holly, jonka kapea, ruskea käsi oli jäänyt hänen käteensä, koska hän oli liian ujo vetääkseen sen pois, sanoi:

»Minä en tunne sukulaisiani. Onko heitä paljon?»

»Määrättömästi. He ovat kaameita — enimmäkseen. Ainakin — en tiedä — muutamat. Sukulaiset aina ovat, eikö niin?»

»Kai heidän mielestään sitten me itse olemme kaameita», sanoi Holly.

»En ymmärrä, miksi heidän pitäisi olla sitä mieltä. Teitä ei tietysti kukaan voi pitää kaameana.»

Holly katsoi häneen — noitten harmaitten silmien kirkas totisuus herätti Valissa äkillisen tunteen, että hänen piti suojella tyttöä.

»Tarkoitan, että on ihmisiä ja ihmisiä», lisäsi hän ovelasti. »Teidän isänne esimerkiksi näyttää kauhean kunnialliselta.»

»Oi niin», sanoi Holly innokkaasti, »niin hän onkin.»

Puna kohosi Valin poskille — hän muisti tuon kohtauksen Pandemoniumin kävelyhallissa — tumman miehen, jolla oli punainen neilikka ja joka osoittautui hänen isäkseen! »Mutta tiedättehän, minkälaisia Forsytet ovat», sanoi hän melkein pahankurisesti. »Oi, minä unohdin, tehän ette tiedä.»

»Minkälaisia he sitten ovat?»

»Oi, hirvittävän varovaisia, ei vähääkään urheilijoita. Katsokaa esimerkiksi Soames enoa!»

»Minä tahtoisin», sanoi Holly.

Val hillitsi halunsa kietoa käsivartensa hänen ympärilleen. »Ei toki», sanoi hän, »lähdetään ulos. Ehditte kyllä nähdä hänet vielä. Minkälainen veljenne on?»

Holly johti hänet terassin poikki ruohokentälle vastaamatta. Kuinka hän kuvailisi Jollya, joka siitä saakka, kuin hän jotakin saattoi muistaa, oli ollut hänen herransa, mestarinsa ja ihanteensa?

»Sortaako hän teitä?» kysyi Val viekkaasti. »Minä tulen tuntemaan hänet
Oxfordissa. Onko teillä hevosia?»

Holly nyökäytti päätään. »Tahdotteko tulla katsomaan tallia?»

»Vai tahdonko?»

He kulkivat tammen alitse, ohuen pensaikon läpi ja tulivat tallipihalle. Siellä makasi kellotornin alla pörröinen ruskean ja valkean kirjava koira, niin vanha, ettei se jaksanut nousta, heilutti vain hiljalleen häntäänsä, joka käpertyi selän yli.

»Tämä on Balthasar», sanoi Holly, »se on niin vanha — kauhean vanha, melkein yhtä vanha kuin minä. Vanha poika ressu! Se on niin kiintynyt isään.»

»Balthasar! Onpa sillä kummallinen nimi. Se ei ole puhdasrotuinen, tiedättehän.»

»Ei ole, mutta se on niin kultainen», ja hän kumartui hyväilemään koiraa. Tuo pehmeä, notkea olento, jolla oli tummatukkainen pää ja hento, ruskea niska ja kädet, oli Valin mielestä outo ja suloinen, ja tuntui ikäänkuin pujahtavan hänen ja hänen entisen tietonsa väliin.

»Kun isoisä kuoli», sanoi tyttö, »ei Balthasar tahtonut syödä kahteen päivään. Se näki hänen kuolevan, tiedättekö.»

»Oliko hän vanha setä Jolyon? Äiti aina sanoo, että hän oli paras kaikista.»

»Niin hän olikin», sanoi Holly koruttomasti ja avasi tallin oven.

Pilttuussa seisoi irrallaan hopeakiiltoinen päistärikkö, jolla oli pitkä musta häntä ja harja. »Tämä on minun — Fairy.»

»Ah», sanoi Val, »kaunis ratsuhevonen. Mutta teidän pitäisi leikata sen häntä. Se näyttäisi paljon hienommalta.» Sitten hän kohtasi tytön ihmettelevän katseen ja ajatteli äkkiä: »Minä en tiedä — tehköön hän kuinka tahtoo!» Ja hän veti keuhkoihinsa syvän siemauksen talli-ilmaa. »Hevoset ovat ihania, eikö totta? Isäni —» hän vaikeni.

»Niin?» kysyi Holly.

Valin melkein valtasi halu keventää hänelle sydäntään — mutta ei kokonaan. »Niin, minä en tiedä — hän joutuu usein vaikeuksiin hevosten vuoksi. Minäkin harrastan niitä kovasti — ratsastusta ja metsästystä. Minä pidän kilpa-ajoista myös ja tahtoisin olla herrasmies-jockey.» ja unohtaen sen tosiseikan, että hän viipyisi enää päivän kaupungissa ja että hänellä oli jo kaksi sopimusta, hän puhkesi sanomaan:

»Kuulkaa, jos minä vuokraan hevosen huomiseksi, tuletteko ratsastamaan
Richmond Parkiin?»

Holly taputti käsiään.

»Oi, kyllä! Minä suorastaan rakastan ratsastusta! Mutta tässähän on Jollyn hevonen, miksi ette ratsastaisi sillä? Tässä se on. Voimme lähteä teenjuonnin jälkeen.»

Val katseli epäillen housujaan. Hän oli kuvitellut esiintyvänsä Hollyn edessä virheettömänä ratsastajana, pitkät ruskeat saappaat ja bedfordkankaiset housut jalassa.

»En minä oikein tahtoisi ratsastaa tuolla hevosella», sanoi hän. »Ehkä veljenne ei pitäisi siitä. Sitäpaitsi Soames eno kai tahtoo palata kotiin. Eipä siltä, että minun mielestäni tarvitsisi välittää hänestä. Onko teillä enoa? Tämä on aika hyvä eläin», lisäsi hän tutkien Hollyn hevosta, tummaa ruskeata, joka näytteli silmänvalkuaistaan. »Ette kai voi metsästellä täällä, vai kuinka?»

»Ei, minä en oikein tiedä tahtoisinko metsästää. Se on varmaan kovin jännittävää, mutta julmaa, eikö olekin? June sanoo niin.»

»Julmaa!» huudahti Val. »Oi, se puhe on paljasta roskaa. Kuka on June?»

»Sisareni — sisarpuoleni, tiedättehän — paljon vanhempi kuin minä.» Hän oli pannut kätensä Jollyn hevosen molemmille poskille ja hankasi nenäänsä sen turpaan hiljaa hymisten, millä näytti olevan hypnoottinen vaikutus eläimeen. Val katseli hänen poskeaan, joka nojasi hevosen turpaa vastaan, ja hänen silmiään, jotka loistivat häntä itseään kohti. »Tyttö on todella suurenmoinen», ajatteli hän.

He palasivat taloon vähemmän puheliaina, ja tällä kertaa heitä seurasi koira Balthasar, joka käveli hitaammin kuin mikään muu maan päällä ja ilmeisesti odotti, että he eivät ylittäisi sen vauhtimäärää.

»Tämä on hieno paikka», sanoi Val tammipuun alta, jonne he pysähtyivät odottamaan Balthasar koiran kiipeämistä.

»On», sanoi Holly ja huokasi. »Tietysti tahtoisin päästä joka paikkaan.
Soisin, että olisin mustalainen.»

»Niin, mustalaiset ovat hauskoja», vastasi Val vakaumuksella, jonka hän juuri sai, »tehän olettekin melkein kuin mustalainen, tiedättekö.»

Hollyn kasvot loistivat äkisti ja syvään, niinkuin tummat lehdet, joita aurinko kultaa.

»Saada harhailla kaikkialla ja nähdä kaikki, ja elää ulkoilmassa — oi, eikö se olisi hauskaa?»

»Lähdetään!» sanoi Val.

»Oi niin, lähdetään!»

»Siitä tulee mainio seikkailu — te ja minä vain!»

Sitten Holly huomasi asian tavattomuuden ja punastui.

»Niin, me teemme sen», sanoi Val itsepäisesti, mutta punastui hänkin.
»Minä olen siinä uskossa, että ihmisen pitää tehdä mitä hän tahtoo.
Mitä tuolla alhaalla on?»

»Keittiöpuutarha ja lammikko ja viidakko ja naapuritalo.» »Lähdemmekö katsomaan?»

Holly katsahti takaisin taloon.

»Minä luulen, että on teenjuontiaika, isä viittoilee tuolta.»

Val vähän napisi, mutta seurasi häntä taloon.

Kun he tulivat takaisin halliin, oli kahden keski-ikäisen Forsyten yhteisellä teenjuonnilla heihin lumoava vaikutus, ja he hiljenivät kokonaan. Näky olikin vaikuttava. Nuo kaksi istuivat vierekkäin eräänlaisella mosaiikkisohvalla, joka oli kuin kolme yhdistettyä hopeaista ja punaista tuolia, ja edessään heillä oli matala teepöytä. He näyttivät valinneen tämän paikan — istuen niin kaukana toisistaan kuin penkki vain myönsi — jotta heidän ei tarvitsisi katsella toisiaan liian paljon, ja he söivät ja joivat enemmän kuin puhuivat — Soames tapansa mukaan sen näköisenä kuin halveksuisi teekaakkua sen kadotessa, Jolyon taas ikäänkuin katsoen olevansa hieman naurettava. Satunnaisen katsojan mielestä kumpikaan ei olisi näyttänyt ahnaalta, mutta molemmat pistivät poskeensa kunnioitettavat määrät ravintoa. Kun nuori väki oli saanut osuutensa, jatkui toimitus hiljaisena ja huomiota kysyvänä, kunnes sikaareihin päästyä Jolyon sanoi Soamesille:

»Entä kuinka voi James setä?»

»Kiitos kysymystä, aika huonosti.»

»Me olemme ihmeellinen perhe, emmekö ole? Laskin tässä eräänä päivänä kymmenen vanhan Forsyten keski-iän isäni perhe-Raamatusta. Se oli jo kahdeksankymmentä neljä, ja viisi elää vielä. He aikovat saada rekordin.» Ja luoden omituisen katseen Soamesiin hän lisäsi:

»Me emme ole samanlaisia miehiä kuin he, tiedäthän.»

Soames hymyili. »Luuletko tosiaankin minun myöntävän, etten muka olisi heidän vertaisensa», näytti hän tahtovan sanoa, »tai että minä hellittäisin jostakin, kaikkein vähimmin elämästä?»

»Me voimme kenties päästä heidän ikäänsä», jatkoi Jolyon, »mutta itsetuntemus on kilpa-ajoa, niinkuin tiedät, ja siinä on ero välillämme. Me olemme kadottaneet vakaumuksemme. Kuinka ja koska itsetuntemus syntyi, sitä en ole koskaan voinut saada selville. Isälläni oli sitä vähän, mutta minä en usko, että kenelläkään muulla vanhalla Forsytella on ollut hiventäkään. Olla koskaan näkemättä itseään toisten silmillä, se on erinomainen varokeino. Koko viime vuosisadan historia kätkeytyy tuohon erotukseen meidän välillämme. Ja meidän ja teidän välillänne», lisäsi hän silmäillen savurenkaan välistä Valia ja Hollya, joita hänen kujeellinen katseensa vaivasi, »tulee olemaan — toinen erotus. Olisi hauska tietää mikä.»

Soames katsoi kelloaan.

»Meidän pitää lähteä», sanoi hän, »jos aiomme ehtiä junaan.»

»Soames eno ei koskaan myöhästy junasta», mutisi Val suu täynnä.

»Miksi myöhästyisin?» vastasi Soames yksinkertaisesti.

»Oi, en tiedä», nurkui Val. »Muut ihmiset myöhästyvät.»

Ulko-ovella hän antoi Hollyn kapealle, ruskealle kädelle pitkän ja salaisen puserruksen.

»Pitäkää minua silmällä huomenna», kuiskasi hän, »kello kolme. Minä odotan teitä tiellä, se säästää aikaa. Me saamme mainion hauskan ratsastusretken.» Hän katseli taakseen porttituvalta, ja jollei hänellä olisi ollut maailmanmiehen tavat, olisi hän vilkuttanut kädellään. Hän ei mitenkään tuntenut olevansa sillä tuulella, että olisi sietänyt enonsa keskustelua. Mutta siitä ei ollut pelkoa. Soames pysyi täysin mykkänä, ajatellen etäisiä asioita.

Keltaisia lehtiä putoili noiden kahden päälle, jotka kulkivat niitä puoltatoista mailia, jotka Soames oli niin usein astellut noina kaukaisina aikoina seuratessaan salaisen ylpeänä talon rakentamista — tuon talon, josta piti tulla koti hänelle ja sille toiselle, josta hän nyt aikoi pyrkiä vapautumaan. Hän kääntyi kerran katsomaan tuota loputonta syksyistä tietä kellastuvain pensasaitojen välissä. Kylläpä siitä oli jo pitkä! »Minä en tahdo nähdä häntä», oli hän sanonut Jolyonille. Oliko se totta? »Ehkä minun on pakko», ajatteli hän, ja hän vavahti tuollaisen omituisen puistatuksen vallassa, jonka sanotaan merkitsevän sitä, että kulkee jonkun haudalla. Kylmä maailma! Kumma maailma! Ja katsellen syrjästä sisarenpoikaansa hän ajatteli: »Olisinpa hänen iässään! Minkähänlainen Irene nyt on?»

8. JOLYON ESIINTYY HOLHOOJANA

Kun nuo kaksi olivat lähteneet, ei Jolyon enää ruvennut maalaamaan, sillä alkoi jo hämärtää, vaan meni työhuoneeseen vaistomaisesti haluten uudelleen nähdä saman hetkellisen näyn, isänsä istumassa vanhassa ruskeassa nahkatuolissa polvi polven päällä ja vilpitön katse tuijottaen mahtavan otsan kupoolin alta. Tässä pienessä huoneessa, joka oli koko talon kodikkain, Jolyon usein pääsi hetkelliseen yhteyteen isänsä kanssa. Eipä siltä, että hän lopullisesti olisi uskonut ihmishengen haudantakaiseen elämään — hänen tunteensa ei ollut niin loogillinen — se oli pikemminkin ilmakehällistä vaikutusta, kuin tuoksu tai kuin jokin tuollainen vahvasti animistinen muoto tai valovaikutelma, joille taiteilijan silmät ovat erikoisen herkät. Vain täällä, tässä pienessä, muuttumattomassa huoneessa, jossa hänen isänsä oli viettänyt enimmät valveillaolon hetkensä, voi päästä tunteeseen, että isä ei ollut kokonaan poissa, että tämän vanhan hengen luotettavat neuvot ja hänen voimakkaan hellyytensä lämpö vielä olivat olemassa.

Mitä olisi isä neuvonut nyt, tuon vanhan murhenäytelmän äkkiä noustessa pinnalle — mitä hän olisi sanonut tästä uhkauksesta, joka kohdistui siihen henkilöön, johon hän oli niin kiintynyt elämänsä viimeisinä viikkoina? »Minun täytyy koettaa parhaani hänen hyväkseen», ajatteli Jolyon, »isä jätti hänet minulle testamentissaan. Mutta mikä on paras?»

Ja ikäänkuin yrittäen saavuttaa tuon vanhan Forsyten viisauden, tasapainon ja ovelan arkijärkevyyden hän istahti vanhaan tuoliin ja nosti toisen polven toisen päälle. Mutta hän tunsi olevansa pelkkä varjo istuessaan siinä, eikä mikään innoittava ajatus tullut hänen mieleensä, kun tuulen sormet koputtelivat ranskalaisen ikkunan pimeneviin ruutuihin.

»Lähtisinkö katsomaan Ireneä?» ajatteli hän, »tai pyytäisinkö häntä tulemaan tänne? Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Minkälaista se on nyt? Typerää kaivaa esiin asioita näin pitkän ajan takaa.» Taaskin hänen serkkunsa hahmo, seisomassa hienolla oliivinvihreällä ulko-ovella, toinen käsi ovessa kiinni, hypähti hänen mieleensä niinkuin vanhanaikaisten kellojen veistoskuvat, jotka astuvat esiin kellon lyödessä, ja selvemmin kuin minkään kellon äänen kuuli Jolyon hänen sanansa: »Minä hoidan omat asiani. Olen sanonut sinulle kerran ja sanon taas: Me emme ole kotona.» Vastenmielisyys, jota hän silloin oli tuntenut Soamesia kohtaan — hänen litteäposkisia, parrattomia kasvojaan, jotka olivat tulvillaan henkistä verikoiramaisuutta, hänen niukkaa, nelikulmaista, laihaa vartaloaan, joka oli hieman köyristynyt ikäänkuin ei voisi sulattaa jotakin luupalaa — tämä vastenmielisyys palasi nyt tuoreena kuin konsanaan, vieläpä kummasti yltyneenä. »Minä en pidä hänestä», ajatteli Jolyon. »Olemukseni juuria myöten en pidä hänestä. Ja se on onni, sillä se tekee minulle helpommaksi olla hänen vaimonsa puolella.» Ollen puoliksi taiteilija ja puoliksi Forsyte Jolyon oli luonnostaan vastahakoinen kaikkiin niin sanottuihin »selkkauksiin», ja jollei hän ollut suuttunut, soveltui häneen syvästi tuo klassillinen naaraskoiran määrittely: »Mieluummin pakenee kuin tappelee.» Pieni hymy asettui hänen partaansa. Kohtalon ivaa, että Soamesin piti tulla tänne» — tähän taloon, jonka hän itse oli rakennuttanut! Kuinka hän olikaan tutkinut ja töllistellyt tätä menneen suunnitelmansa raunioita, nuuskien salaa seiniä ja portaita, arvioiden kaikkea! Ja vaistomaisesti Jolyon ajatteli: »Minä luulen, että se mies vieläkin asuisi kernaasti täällä. Hän ei voi koskaan lakata kaipaamasta sitä, minkä kerran on omistanut! No niin, minun pitää toimia, tavalla tai toisella, mutta harmillista se on — aika harmillista.»

Myöhään illalla hän kirjoitti Chelseahin kysyen, ottaisiko Irene hänet vastaan.

Vanha vuosisata, joka oli nähnyt individualismin taimen niin kauniisti kukoistavan, oli laskemassa pilviin, joita lähenevät myrskyt punasivat. Sotahuhut lisäsivät eloisuutta kaupungissa, joka hälisi lomakauden päättymistä. Jolyonista, joka harvoin tuli maalta, kadut näyttivät kuumeisilta, kiitos noitten uusien automobiilien ja moottoripyöräin, joita hän ei hyväksynyt esteettiseltä näkökannalta. Hän laski vaunuista näitten ajoneuvojen luvun ja totesi, että joka kahdeskymmenes oli niitä. »Vuosi sitten oli vain joka kolmaskymmenes», ajatteli hän, »ne ovat tulleet jäädäkseen. Sitä enemmän vain pyöräin vilinää ja pahaa hajua» — sillä hän kuului noihin harvinaisiin vapaamielisiin, jotka vastustavat kaikkea uutta, kun se pukeutuu aineelliseen muotoon, ja hän käski ajurin kääntää pian alas joelle, pois liikenteestä, jotta hän saisi katsella vettä vaahterain kypsyvän lehtiverhon läpi. Pienen taloryhmän kohdalla, joka oli noin viidenkymmenen yardin päässä Embankmentista, hän käski ajurin odottaa ja meni ensimmäiseen kerrokseen.

Kyllä, rouva Heron oli kotona!

Vakinaisten, joskin hyvin vaatimattomien tulojen vaikutus näkyi heti Jolyonille, jolla oli mielessä tämän pienen huoneiston nukkavieru hienostus kahdeksan vuotta sitten, silloin kun hän tuli tuomaan hyvää uutistaan. Kaikki oli nyt raikasta, somaa ja tuoksui kukilta. Yleisvaikutelma oli hopeanharmaa mustin, vaaleansinisin ja kultaisin vivahduksin. »Tällä naisella on kehittynyt maku», ajatteli hän. Aika oli kohdellut Jolyonia lempeästi, sillä hän oli Forsyte. Mutta Ireneen aika tuskin näytti koskeneen — sen vaikutelman ainakin Jolyon sai. Hänen silmissään Irene ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta seisoessaan siinä myyränvärisessä kuviosamettipuvussaan, silmät tummina, pehmeinä, tukka kuin tummaa kultaa, käsi ojennettuna ja pieni hymy huulilla.

»Ettekö tahdo istua?»

Jolyon ei ollut luultavasti koskaan istunut tuolilla täydellisemmän hämmennyksen vallassa.

»Te ette ole muuttunut vähääkään», sanoi hän.

»Ja te näytätte nuoremmalta, Jolyon serkku.»

Jolyon haroi sormillaan tukkaansa, jonka tiheys oli vielä hänen ilonaan.

»Minä olen ikämies, mutta en tunne sitä. Maalaamisessa on jotakin, mikä pitää ihmisen nuorena. Tizian eli yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta, ja hänen surmaamiseensa tarvittiin rutto. Tiedättekö, kun ensi kerran näin teidät, muistin erästä hänen tauluaan.»

»Koska näitte minut ensi kerran?»

»Kasvitieteellisessä puutarhassa.»

»Kuinka tunsitte minut, jos ette ollut koskaan ennen nähnyt minua?»

»Eräästä, joka tuli teitä tapaamaan?» Hän katsoi Ireneen rohkeasti, mutta tämän kasvot eivät muuttuneet, ja hän sanoi hiljaa:

»Niin, monta ihmisikää sitten.»

»Mikä on teidän nuoruutenne salaisuus, Irene?»

»Ihmiset, jotka eivät elä, säilyvät ihmeellisesti.»

Hm, vähän katkera pieni sana! Ihmiset, jotka eivät elä! Mutta se avasi mahdollisuuden, ja hän tarttui siihen. »Muistatteko serkkuni Soamesin?»

Hän näki Irenen heikosti hymyilevän tuolle kummalliselle kysymykselle ja jatkoi heti: »Hän kävi minua tapaamassa toissa päivänä. Hän tahtoisi ottaa avioeron. Tahtoisitteko te?»

»Minä?» Sana tuli kuin säikähdyksen pakosta. »Kahdentoista vuoden jälkeen? Se on aika myöhäistä. Eikö se käy vaikeaksi?»

Jolyon katsoi tiukasti häntä kasvoihin. »Jollei —» sanoi hän.

»Jollei minulla nyt ole rakastajaa. Mutta minulla ei sen jälkeen ole ollut ketään.»

Mitä herättivät nuo yksinkertaiset ja vilpittömät sanat Jolyonissa? Huojennusta, yllätystä, sääliä? Venus kaksitoista vuotta ilman rakastajaa!

»Ja kuitenkin», sanoi hän, »luulen, että tekin antaisitte aika paljon, jos pääsisitte vapaaksi.»

»En tiedä. Mitä se nyt merkitsee?»

»Mutta jos rakastuisitte uudestaan?»

»Minä rakastaisin.» Tuohon yksinkertaiseen vastaukseen hän näytti panevan koko filosofiansa — sellaisen ihmisen filosofian, jolle maailma on kääntänyt selkänsä.

»No niin! Onko jotakin, jota haluatte minun sanovan hänelle?»

»Ei muuta kuin että valitan, ettei hän ole vapaa. Hänellä olisi kerran ollut tilaisuus. En ymmärrä, miksi hän ei käyttänyt sitä hyväkseen.»

»Siksi, että hän on Forsyte; tiedättehän, että me emme koskaan luovu mistään, jollemme halua jotakin muuta tilalle, eikä aina edes silloin.»

Irene hymyili. »Ettekö, Jolyon serkku — te kai sentään.»

»Minä tietysti olen jonkinlainen sekasikiö — en aivan puhdas Forsyte. Minä en koskaan poista puolipennisiä pankkiosoituksistani, annan niitten olla», sanoi Jolyon epävarmana.

»No niin, mitähän Soames tahtoo minun tilalleni nyt?»

»En tiedä, ehkä lapsia.»

Irene oli hetkisen vaiti, katsellen alas.

»Niin», mutisi hän, »se on kovaa. Minä en voi auttaa häntä vapautumaan vaikka tahtoisinkin.»

Jolyon tuijotti hattuunsa, hänen hämmästyksensä kasvoi nopeasti, niin myös hänen ihailunsa, ihmettelynsä ja säälinsä. Irene oli niin ihastuttava ja niin yksinäinen, ja koko vyyhti oli niin sekava!

»No niin», sanoi hän, »minun pitää mennä tapaamaan Soamesia. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, olen aina käytettävissä. Teidän pitää ajatella minua isäni viheliäisenä vastikkeena. Joka tapauksessa annan teidän tietää, mitä tapahtuu, kun olen puhunut Soamesin kanssa. Hankkikoon hän ainehistoa itse.»

Irene pudisti päätään.

»Katsokaa, hänellä on paljon menetettävää, minulla ei ole mitään.
Soisin hänen pääsevän vapaaksi, mutta en ymmärrä mitä voin tehdä.»

»En minäkään ymmärrä tällä hetkellä», sanoi Jolyon ja lähti ennen pitkää. Hän meni vaunuihinsa. Puoli neljä! Soames olisi vielä toimistossaan.

»Poultryyn», huusi hän luukun läpi. Parlamenttitalon ja Whitehallin edustalla sanomalehtimyyjät huusivat: »Tilanne vakava Transvaalissa!» mutta hän tuskin kuuli huutoja, niin syventynyt hän oli muistelemaan tuota harvinaisen kaunista olentoa, hänen pehmeätä, tummaa katsettaan ja sanoja: »Minulla ei ole ollut ketään sen jälkeen.» Mitä ihmettä sellainen nainen teki elämällään jouduttuaan tuolla tavoin seisovaan veteen? Yksinään, suojattomana, jokainen miehen käsi vastassaan — tai paremminkin kurkottamassa pienintäkin merkkiä odottaen. Ja vuosi vuodelta jatkui tällaista elämää!

Sana »Poultry» ohikulkevain yläpuolella toi hänet takaisin todellisuuteen.

»Forsyte, Bustard ja Forsyte» maalattuna mustin kirjaimin hernesopanväriselle pohjalle kannusti hänet jonkinlaiseen tarmoon, ja hän nousi kiviportaita mutisten: »Ummehtuneet vanhat omistuksen edustajat! No niin, emme kai tulisi toimeen ilman niitä!»

»Mikä nimi?»

»Jolyon Forsyte.»

Nuorukainen katsoi häneen uteliaana, hän kun ei ollut koskaan nähnyt parrakasta Forsytea, ja katosi.

Toimisto »Forsyte, Bustard ja Forsyte» oli hitaasti niellyt »Tooting ja Bowlesin» toimiston ja vallannut koko ensimmäisen kerroksen. Toiminimeen ei nyt kuulunut ketään muuta kuin Soames ja joukko toimeenpanevia, palkattuja kirjanpitäjiä Jamesin täydellinen syrjäänvetäytyminen noin kuusi vuotta sitten oli jouduttanut liiketoimintaa, joka oli saanut lopullisen vauhtinsa, kun Bustard putosi pois, uupuneena, niinkuin moni luulee, »Fryer-Forsyte»-jutun vuoksi, joka oli hitaammassa vaiheessa kuin konsanaan ja vähemmän omiaan hyödyttämään niitä, jotka pitivät sitä elinkeinonaan. Soames, jolla oli terveempi ote todellisuuteen, ei ollut koskaan antanut tuon jutun vaivata itseään, päinvastoin hän oli jo aikaa sitten tajunnut, että Sallimus siinä lahjoitti hänelle 200 puntaa puhdasta voittoa vuosittain ikuisesti, — — miksikä ei?

Jolyonin tullessa serkku teki luetteloa valtiolainasijoituksista, joitten suhteen hän sotahuhujen vuoksi aikoi neuvoa asiakkaitaan heti ryhtymään toimenpiteisiin ja lähettämään ne markkinoille ennenkuin toiset yhtiöt tekisivät saman. Hän katseli vinosti ympärilleen ja sanoi:

»Mitä kuuluu? Minuutti vain. Istu, ole hyvä!» Ja merkittyään kolme summaa ja pantuaan viivottimen merkiksi hän kääntyi Jolyoniin, pureskellen litteän etusormensa kylkeä.

»No?» sanoi hän.

»Olen tavannut Irenen.»

Soames rypisti kulmiaan.

»No niin?»

»Hän on pysynyt uskollisena muistolle »

Sanottuaan tämän Jolyonia hävetti. Serkku oli leimahtanut tumman, kellertävän punaiseksi. Miksi hänen oli pitänyt kiusata tuota miesparkaa! »Hän pyysi minua sanomaan, että hän on pahoillaan, kun et ole vapaa. Kaksitoista vuotta on pitkä aika. Sinä tunnet lakisi paremmin kuin minä ja tiedät, mitä mahdollisuuksia se antaa sinulle.» Soamesilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja kumpainenkin oli runsaan minuutin puhumatta. »Kuin vahaa», ajatteli Jolyon katsellen noita suljetuita kasvoja, joilta punastus nopeasti hälveni. »Hän ei koskaan anna minulle merkkiäkään siitä, mitä hän ajattelee tai aikoo tehdä. Kuin vahaa!» Ja hän siirsi katseensa siihen kukoistavaan kaupunkiin, »By-Street on Sea», jonka tuleva olemassaolo oli seinällä olevassa kartassa esitettynä toiminimen asiakkaitten omistusvaistojen varalta. Hullunkurinen ajatus välähti hänen mieleensä: »Saa nähdä tulenko saamaan tästä kaikesta laskun — »Käynyt herra Jolyon Forsyten luona avioeroasiani johdosta, ottanut vastaan hänen selontekonsa käynnistään vaimoni luona, neuvonut häntä tapaamaan vaimoani uudelleen, lasku kuusitoista shillingiä kahdeksan penceä.»

Äkkiä Soames sanoi: »Minä en voi jatkaa näin. Minä sanon sinulle, en voi jatkaa näin.» Hänen silmänsä pälyilivät puolelta toiseen niinkuin eläimen, joka etsii pakotietä. »Hän kärsii todella», ajatteli Jolyon. »Minulla ei ole mitään syytä unohtaa sitä vain siksi, etten pidä hänestä.»

»Epäilemättä asia riippuu itsestäsi», sanoi hän ystävällisesti: »Mies voi aina ajaa tuollaiset asiat läpi ottamalla syyn omille niskoilleen.»

Soames kääntyi suoraan häneen, ja hänen äänensä tuntui tulevan jostakin hyvin syvältä.

»Miksi minun pitäisi kärsiä enemmän kuin olen jo kärsinyt? Miksi?»

Jolyon saattoi vain kohottaa olkapäitään. Hänen järkensä myönsi, hänen vaistonsa kapinoi, hän ei voinut sanoa miksi.

»Isäsi», jatkoi Soames, »oli kiintynyt häneen — minkätähden, sen taivas tietää! Ja luultavasti sinäkin olet?» Hän katsoi Jolyoniin terävästi. »Minusta näyttää, ettei tarvitse tehdä muuta kuin vääryyttä toista henkilöä kohtaan saadakseen kaikkien myötätunnon. Minä en tiedä missä suhteessa minua voi moittia — en ole koskaan tietänyt. Minä annoin hänelle kaikki, mitä hän saattoi toivoa. Minä tarvitsin häntä.»

Taaskin Jolyonin järki nyökäytti, mutta hänen vaistonsa pudisti päätään. »Mitä tämä on?» ajatteli hän, »minussa täytyy olla jotakin hullusti. Mutta jos niin on, olkoon mieluummin hullusti kuin oikein.»

»Hän oli kuitenkin vaimoni», sanoi Soames juron vihaisesti.

Kuin väläyksessä selvisi kuuntelijalle: »Siinä sitä ollaan! Omistus! Me kaikki omistamme esineitä. Mutta — ihmisolentoja! Uh!»

»Sinun pitää katsoa tosiseikkoihin», sanoi hän kuivasti, »tai pikemminkin niiden puutteeseen.»

Soames katsoi häneen taaskin epäluuloisesti.

»Niiden puutteeseen?» sanoi hän. »Niin, mutta minä en ole niinkään varma.»

»Pyydän anteeksi», vastasi Jolyon, »olen kertonut sinulle mitä hän sanoi. Se oli täysin selvää.»

»Kokemukseni ei ole ollut se, että hänen sanoihinsa saisi sokeasti luottaa. Saammepa nähdä.»

Jolyon nousi.

»Hyvästi», sanoi hän lyhyeen.

»Hyvästi», vastasi Soames, ja Jolyon lähti ulos koettaen ymmärtää serkkunsa kasvojen ilmettä, joka oli puoliksi hämmästynyt, puoliksi uhkaava. Hän tuli Waterloon asemalle häiriintyneessä mielentilassa ikäänkuin hänen moraalinen olemuksensa olisi saanut naarmun, ja kaiken aikaa junassa hän ajatteli Ireneä yksinäisessä asunnossaan ja Soamesia yksinäisessä toimistossaan ja kuinka molempien elämä oli omituisesti halpautunut. »Kahleissa!» ajatteli hän. »Kummankin kaula on kahleissa —ja hänen kaulansa on niin kaunis!»

9. VAL KUULEE UUTISEN

Sopimusten täyttäminen ei toistaiseksi ollut mikään silmäänpistävä piirre nuoren Val Dartien elämässä, niin että jos hän rikkoi kaksi ja täytti yhden, oli tämä jälkimmäinen seikka, jos mikään, yllättävänä hänen mielessään, kun hän ajaa hölkytteli kaupunkiin Robin Hillistä oltuaan ratsastamassa Hollyn kanssa. Tyttö oli ollut sievempi kuin hän oli luullutkaan hopeakiiltoisen pitkähäntäisen päistärikkönsä selässä, ja itsekriitillisestä Valista tuntui tuossa lokakuun hämärässä Lontoon ulkolaidoilla, että vain hänen saappaansa olivat loistaneet heidän kaksituntisen yhdessäolonsa aikana. Hän otti taskustaan uuden kultakellonsa — Jamesin lahjan — ja katsoi, ei aikaa, vaan sitä kasvojensa osaa, jonka hän saattoi nähdä avatun kuoren kiiltävässä pinnassa. Hänellä sattui olemaan näppylä toisen silmän yläpuolella, ja se vaivasi häntä, sillä sen oli täytynyt vaivata Hollya. Crumilla ei ollut koskaan näppylöitä. Crumin mukana tuli mieleen kohtaus Pandemoniumin kävelyhallissa. Tänään hän ei ollut tuntenut vähintäkään halua uskoa Hollylle tuota isänsä asiaa. Isältä puuttui runollisuutta, tuota tunnetta, jonka liikehtimistä hän ensi kerran tunsi yhdeksäntoista vuoden iässään. Liberty ja Cynthia Dark, tuo tenhovoiman miltei myytillinen ruumistuma, Pandemonium ja tuo epämääräisen ikäinen nainen — kaikki näytti Valista täysin mitättömältä nyt, kun hän tuoreeltaan tuli tuon uuden, ujon ja tummatukkaisen serkkunsa kohtauksesta. Holly ratsastikin »hurjan hienosti», niin että oli ollut sitä imartelevampaa, kun hän oli antanut Valin mielin määrin johtaa itseään Richmond Parkin pitkillä ratsastusteillä, vaikka hän tunsikin ne paljon paremmin kuin poika konsanaan. Muistellessaan nyt koko kohtausta hän kauhistui oman puheensa mitättömyyttä. Hän tunsi, että hän kykenisi puhumaan »hurjan jännittäviä asioita», jos vain vielä saisi tilaisuuden, ja ajatus, että hänen huomenna piti palata Littlehamptoniin ja lähteä Oxfordiin kahdestoista päivä — »tuohon typerään tutkintoon» kaiken lisäksi ilman pienintäkään mahdollisuutta sitä ennen tavata Hollya, se pimitti hänen sielunsa vielä nopeammin kuin ilta pimeni. Hän kirjoittaisi kuitenkin Hollylle, ja tämä oli luvannut vastata. Ehkä myöskin tyttö tulisi Oxfordiin veljeään katsomaan. Tämä ajatus oli ensimmäinen tähti, joka syttyi hänen mieleensä hänen ratsastaessaan Padwickin vuokratalliin Sloane Squaren lähettyvillä. Hän laskeutui hevosen selästä ja venyttelihe valtavasti, sillä hän oli ratsastanut hyvät kaksikymmentä viisi mailia. Dartie hänen sielussaan pani hänet viiden minuutin ajaksi pakisemaan nuoren Padwickin kanssa Cambridgeshiren suosikista, sitten hän marssi pois sanoen: »Merkitkää lasku tiliini», vähän leveänä polvista ja napsutellen saappaitaan pienellä nystyräisellä kepillään. »Minulla ei ole mitään halua lahteä ulos», ajatteli hän. »Mahtaisikohan äiti pistouvata samppanjaa viimeisenä iltanani?» Samppanjan ja muistojen ääressä hän voisi hyvin viettää kotoisen illan.

Kun hän tuli alas, kylvyssä puhdistuneena, tapasi hän äitinsä, joka tunnollisesti esiintyi avokaulaisessa iltapuvussa, ja harmikseen myös enonsa Soamesin. He lakkasivat puhumasta kun hän tuli, sitten eno sanoi:

»Paras kertoa hänelle.»

Kuultuaan nämä sanat, jotka tietysti jollakin tavoin tarkoittivat isää,
Val ensi työkseen ajatteli Hollya. Tuliko tästä jotakin inhoittavaa?
Äiti alkoi puhua.

»Isäsi», sanoi hän muodikkaan sivistyneellä äänellään sormien melko säälittävästi nyppiessä merenvihreätä brokadia, »isäsi, rakas poikani — ei ole Newmarketissa, hän on matkalla Etelä-Amerikkaan. Hän — hän on jättänyt meidät.»

Val katsoi hänestä Soamesiin. Jättänyt heidät? Oliko hän pahoillaan? Pitikö hän isästään? Hänestä tuntui, että hän ei tietänyt. Sitten, äkkiä — ikäänkuin gardeniain ja sikarin tuoksun yllättämänä — hänen sydämensä vavahti ja hän oli pahoillaan. Isä kuului heille, isä ei saanut lähteä tuolla tavoin — ei niin ole tapa tehdä! Eikä isä sitäpaitsi aina ollut tuo Pandemoniumin kävelyhallin »tomppeli». Oli kallisarvoisia muistoja räätälinliikkeistä ja hevosista, käynneistä koulussa ja anteliaasta ystävällisyydestä ylimalkaan, jos isällä oli ollut onnea.

»Mutta minkätähden?» hän kysyi. Sitten, ollen itse urheilija, hän häpesi. Äidin kasvojen naamio oli niin hämmentynyt, ja hän puhkesi sanomaan:

»Hyvä on, äiti, älä kerro! Mutta mitä se merkitsee?»

»Avioeroa, Val, pelkään.»

Valilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja hän katsoi nopeasti enoonsa — tuohon enoon, jota hänet oli opetettu pitämään kuin vakuutena isän omistamisen vaaroja vastaan myöskin hänen omissa suonissaan virtailevaa Dartie-verta vastaan. Litteäposkiset kasvot näyttivät värähtävän, ja tämä teki hänet levottomaksi.

»Eihän siitä vain tule julkista, eihän?»

Hän muisti elävästi omat silmänsä ahmimassa monen avioerojutun mauttomia yksityiskohtia sanomalehdistä.

»Eikö sitä jollakin tavoin voi suorittaa kaikessa hiljaisuudessa? Se on niin vastenmielistä — äidille — ja — ja jokaiselle.»

»Kaikki tullaan suorittamaan niin hiljaisesti kuin mahdollista, siitä voit olla varma.»

»Niin mutta miksi se ollenkaan on välttämätöntä? Eihän äiti tahdo uusiin naimisiin?»

Hän itse, tytöt, heidän nimensä tulisi tahratuksi hänen koulutoveriensa ja Crumin ja noiden Oxfordin miesten ja Hollyn silmien edessä! Sietämätöntä! Mitä sillä voitettaisiin?

»Vai tahdotko, äiti?» sanoi hän terävästi.

Winifred, joka eniten rakastamansa olennon haasteesta näin oli joutunut katsomaan omia tunteitaan silmästä silmään nousi empiirituolista, jossa oli istunut. Hän näki että poika olisi häntä vastaan, jollei hänelle kerrottaisi kaikkea ja kuinka hän voisi kertoa? Yhä nyppien vihreätä brokaadia hän tuijotti Soamesiin. Val myöskin tuijotti Soamesiin. Varmaankin tämä säädyllisyyden ja omistamisvaiston ruumistuma ei voisi tahtoa sellaista häpeää omalle sisarelleen!

Soames liikutteli pientä, upotuksin koristettua paperiveistä hitaasti mosaiikkipöydän pinnalla. Sitten katsomatta sisään poikaan, hän aloitti:

»Sinä et ymmärrä, mitä äidilläsi on ollut kestettävänä näinä kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on vain viimeinen pisara,Val.» Ja vilkaisten sivusta Winifrediin hän lisäsi:

»Kerronko hänelle?»

Winifred oli vaiti. Jos pojalle ei kerrottaisi, olisi hän äitiään vastaan! Mutta kuinka kauheata on kuulla tuollaisia asioita isästään! Winifred pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään.

Soames puhui nopealla, tasaisella äänellä:

»Hän on aina ollut äidillesi taakkana. Äitisi on maksanut hänen velkansa yhä uudelleen ja uudelleen, hän on usein ollut juovuksissa, pidellyt äitiäsi pahoin ja uhannutkin, ja nyt hän on lähtenyt Buenos Airesiin erään tanssijattaren kanssa.» Ja ikäänkuin epäillen näiden sanain tehoa poikaan hän lisäsi:

»Hän otti äitisi helmet ja antoi ne tuolle naiselle.»

Silloin Valin käsi nytkähti. Tämän tuskan merkin nähdessään Winifred huudahti:

»Riittää jo, Soames, lakkaa jo!»

Pojassa Dartie ja Forsyte taistelivat keskenään. Velkoja, juomista, tanssijattaria kohtaan hänellä oli jonkin verran myötätuntoa, mutta helmet — ei! Se oli liikaa! Ja äkkiä hän tunsi äidin käden pusertavan omaansa.

»Katsohan», kuuli hän Soamesin sanovan, »emme voi antaa tuon kaiken alkaa uudestaan. Kaikella on rajansa, meidän pitää takoa niin kauan kun rauta on kuuma.»

Val vapautti kätensä.

»Mutta — ettehän — vain päästä julkisuuteen tuota helmiasiaa! Minä en voisi kestää sitä — en suorastaan voisi!»

Winifred huudahti:

»Ei, ei, Val — voi, ei! Kerroimme tämän vain, että näkisit, kuinka mahdoton isäsi on!» Ja hänen setänsä nyökäytti päätään. Vähän rauhoittuneena Val otti savukkeen. Isä oli ostanut hänelle tuon ohuen, leikkauksin koristetun kotelon. Oi, tämä oli sietämätöntä — juuri kun hänen piti lähteä Oxfordiin.

»Eikö äitiä voi suojella toisin?» sanoi hän. »Minä voisin olla hänen suojelijansa. Saattaisi kai sen tehdä sitten myöhemmin, jos se todella on välttämätöntä.»

Hymy väreili hetkisen Soamesin huulilla ja muuttui katkeraksi.

»Sinä et tiedä mitä puhut, ei mikään ole niin kohtalokasta kuin viivyttely noissa asioissa.»

»Kuinka niin?»

»Minä sanon sinulle, poika, ei mikään ole niin kohtalokasta. Minä tiedän kokemuksesta.»

Hänen äänessään oli epätoivon sointi. Val katseli häntä silmät pyöreinä, hän ei ollut koskaan ennen kuullut enonsa ilmaisevan minkäänlaista tunnetta. Oi niin! Hän muisti nyt — oli ollut eräs Irene täti ja jotakin oli tapahtunut — jotakin, minkä ihmiset pitivät salassa. Hän oli kerran kuullut isänsä käyttävän Irene tädistä sanaa, jota ei voi mainita.

»Minä en tahdo puhua pahaa isästäsi», jatkoi Soames nyrpeästi, »mutta minä tunnen hänet kyllin hyvin ollakseni varma siitä, että hän palaa äitisi hoteisiin ennenkuin vuosi on loppunut. Voit kuvitella, mitä se merkitsisi hänelle ja teille kaikille tämän jälkeen. Ainoa keino on katkaista solmu kokonaan.»

Puhe tehosi Valiin hänen tahtomattaan, ja sattuessaan katsomaan äitinsä kasvoihin hän sai kenties ensi kerran elämässään käsityksen siitä, että hänen omat tunteensa eivät aina olleet tärkeimmät.

»Hyvä on, äiti», sanoi hän, »koetamme auttaa sinua. Tahtoisin vain tietää, koska se tulee tapahtumaan. Tämähän on ensimmäinen lukukausi. En tahtoisi olla siellä, kun asia tulee julkisuuteen.»

»Voi, rakas poikani», mumisi Winifred, »se on ikävää sinulle. Näin tavanomaisen muodon hän antoi sille, mikä hänen omista kasvoistaan päättäen oli kipein harmi. »Koska se sitten tapahtuu, Soames?»

»En osaa sanoa — ei kuukausiin. Meidän pitää ensin saada paluuhaaste.»

»Mitä hittoa se on?» ajatteli Val. »Viheliäisiä otuksia nuo lakimiehet! Ei kuukausiin! Minä tiedän yhden asian: minä en jää kotiin päivälliselle!» Ja hän sanoi:

»Kauhean ikävää, äiti, mutta minun pitää nyt lähteä päivällistä syömään.»

Vaikka tämä olikin hänen viimeinen iltansa kotona, Winifred nyökäytti päätään melkein kiitollisena. Kumpainenkin tunsi menneensä aivan tarpeeksi pitkälle tunteen ilmauksessa.

Val lähti Green Streetin sumuiseen vapauteen levottomana ja masentuneena. Ja vasta ehdittyään Piccadillylle hän huomasi, että hänellä oli vain kahdeksantoista penceä. Kahdeksallatoista pencellä ei saisi päivällistä, ja hänen oli kova nälkä. Hän katseli kaivaten Iseeum-klubin ikkunoita — siellä hän oli usein syönyt päivällistä isänsä kanssa! Nuo helmet! Niitten yli ei voinut päästä! Mutta mitä enemmän hän mietti ja mitä pitemmälle hän kulki, sitä kovempi nälkä hänen luonnollisesti tuli. Paitsi kotiin laahustamista oli vain kaksi paikkaa, joihin hän olisi voinut mennä — isoisän luo Park Laneen ja Timothyn taloon Bayswater Roadille. Kumpi oli vähemmän viheliäinen? Timothyllä annettiin kyllä oikein hyvää ruokaa, jos he tiesivät odottaa, muuten ei. Hän valitsi Park Lanen, jossakin määrin senkin ajatuksen johtamana, että lähteä Oxfordiin suomatta isoisälle tilaisuutta antaa hänelle taskurahoja ei olisi kauniisti tehty heitä kumpaakaan kohtaan. Äiti saisi tietenkin kuulla, että hän on ollut siellä, ja se tuntuisi hänestä kummalliselta, mutta sitä ei voinut auttaa. Hän soitti kelloa.

»Halloo, Warmson, luuletteko, että täällä on minulle asti ruokaa?»

»He menevät juuri ruokasaliin, Master Val. Herra Forsyte tulee hyvin iloiseksi, kun näkee teidät. Hän sanoi juuri lounaalla, että teitä ei näe enää koskaan.»

Val irvisti:

»No, tässähän minä olen. Tappakaa syötetty vasikka, Warmson, antakaa meille samppanjaa.»

Warmson hymyili heikosti — hänen mielestään Val oli nuori veijari.

»Minä kysyn rouva Forsytelta, Master Val.»

»Minä sanon», murisi Val ottaessaan pois päällystakkiaan, »etten ole enää koululainen, ettäs tiedätte.»

Warmson, jolta ei puuttunut huumorin lahjaa, avasi oven hirvensarvisen päällystakkitelineen takaa ja ilmoitti:

»Herra Valerus, rouva.»

»Paha hänet periköön», ajatteli Val astuessaan sisään.

Lämmin syleily ja »Kas, Val!» Emilyn taholta ja Jamesin hieman värisevä
»Siinä sinä vihdoinkin olet!» palauttivat hänen arvokkuudentunteensa.

»Miksi et antanut meidän tietää ennakolta? Täällä on vain lampaansatulaa. Samppanjaa, Warmson», sanoi Emily. Ja he menivät sisään.

Suuressa ruokapöydässä, joka nyt oli lyhennetty äärimmilleen ja jonka alla niin monet muodikkaat jalat olivat lepäilleet, James istui toisessa päässä, Emily toisessa ja Val puolitiessä heidän välillään. Jokin tunne isovanhempain yksinäisyydestä, nyt kun heidän kaikki neljä lastaan olivat lentäneet pesästä, saavutti pojan mielen. »Toivottavasti saan oikaista koipeni aikoja ennen kuin pääsen isoisän ikään», ajatteli hän. »Vanha ukko ressu, hän on ohut kuin riuku!» Ja isoisän keskustellessa Warmsonin kanssa sopan makeudesta hän sanoi ääntään alentaen Emilylle:

»Kotona on sitten kurjaa, mummi. Sinä kai tiedät.»

»Tiedän, rakas poika.»

»Soames eno oli siellä, kun lähdin. Eikö sitten ole mitään keinoa estää avioeroa? Mitä varten Soames eno niin välttämättä tahtoo sitä?»

»Hiljaa, kultani!» kuiskasi Emily. »Me pidämme sen salassa isoisältäsi.»

Jamesin ääni kuului toisesta päästä.

»Mitä se on? Mistä te puhutte?»

»Valin koulusta», vastasi Emily. »Nuori Pariser oli siellä, James, muistatko? Hän, joka sitten melkein hävitti Monte Carlon pankin.»

James mutisi, että hän ei tietänyt — Valin tuli pitää huolta itsestään, muuten hän joutui huonoille teille. Ja hän katsoi tyttärenpoikaansa synkeänä, mutta samalla kiilsi katseessa epäluuloinen hellyys.

»Minä vain pelkään», sanoi Val lautaselleen, »että joudun vähän ahtaalle, tiedätkö?»

Hän tunsi vaistomaisesti, että tuon vanhan miehen heikkoja kohtia oli pelko, että lapsenlapset joutuisivat epävarmaan asemaan.

»No niin», sanoi James, ja soppa läikähti hänen lusikastaan, »sinähän saat hyvät taskurahat, mutta sinun pitää pysyä niiden rajoissa.»

»Totta kai», mutisi Val, »jos ne ovat hyvät. Kuinkahan paljon tulen saamaan, isoisä?»

»Kolmesataa viisikymmentä, se on liikaa. Minulla ei ollut juuri mitään sinun iässäsi.»

Val huokasi. Hän oli toivonut neljää ja pelännyt kolmea. »Minä en tiedä, mitä nuori serkkusi saa», sanoi James, »hän on siellä myös. Hänen isänsä on rikas mies.»

»Etkö sinä ole?» kysyi Val rohkeana.

»Minäkö?» huudahti James hämmästyneenä. »Minulla on ollut niin paljon menoja. Isäsi —» ja hän vaikeni.

»Jolyon serkulla on hurjan hieno talo. Kävin siellä Soames enon kanssa — suurenmoinen talli.»

»Ah!» mutisi James syvästi. »Tuo talo — minä tiesin mitä siitä tulisi!» Ja hän vaipui synkkiin mietteisiin kalanruotojensa ääressä. Hänen poikansa murhenäytelmä ja se syvä halkeama, jonka se oli aiheuttanut Forsyten perheessä, kykeni vielä vetämään hänet epäilyjen ja pahojen aavistusten pyörteisiin. Val, joka ikävöi saada puhua Robin Hillistä, koska Robin Hill oli yhtä kuin Holly, kääntyi Emilyyn ja sanoi:

»Rakennettiinko tuo talo Soames enoa varten?» Ja saatuaan päännyökkäyksen vastaukseksi hän jatkoi: »Minä tahtoisin, että kertoisit hänestä minulle, mummi. Mitä Irene tädistä tuli? Elääkö hän vielä? Eno näytti olevan kovin kiihtynyt jostakin tänä iltana.»

Emily pani sormen huulilleen, mutta Irenen nimi oli ehtinyt Jamesin korviin.

»Mistä on kysymys?» sanoi hän pysyttäen lampaanlihakappaleen juuri suunsa eteen. »Kuka on nähnyt hänet? Minä tiesin, ettei asia vielä siihen päättynyt.»

»Kuulehan, James», sanoi Emily, »syö päivällisesi rauhassa.

Kukaan ei ole nähnyt ketään.»

James laski haarukan kädestään.

»Sellaista se on», sanoi hän. »Sinä et kerro minulle vaikka kuolisin.
Ottaako Soames avioeron?»

»Mitä turhia», sanoi Emily verrattoman painokkaasti, »Soames on vallan liian järkevä.»

James hapuili kaulaansa ja kokosi pitkän, valkean poskipartansa sen luulle ja nahalle.

»Irene — hän oli aina —», hän sanoi, ja tähän arvoitukselliseen huomautukseen keskustelu häipyi, sillä Warmson oli palannut huoneeseen. Mutta myöhemmin, kun lampaansatulaa olivat seuranneet vihannekset ja jälkiruoka ja kun Val oli saanut kahdenkymmenen punnan pankkiosoituksen ja isoisänsä suudelman — joka ei muistuttanut mitään muuta suudelmaa maailmassa, se kun tuli huulilta säikähtyneen nopeasti, ikään kuin hetkellisen heikkouden merkkinä — hän palasi urakkaansa hallissa.

»Kerro meille Soames enosta, mummi. Mitä varten hän niin kovin tahtoisi äitiä ottamaan avioeron?»

»Soames enosi», sanoi Emily liioitellun varmalla äänellä, »on lakimies, rakas poikani. Hän varmaan ymmärtää asiat parhaiten.»

»Niinköhän vain?» mutisi Val. »Mutta mitä tuli Irene tädistä? Minä muistan, että hän oli hyvin kaunis.»

»Hän — hm —», sanoi Emily, »käyttäytyi hyvin huonosti. Me emme pidä siitä.»

»Minä vain en tahtoisi, että kaikki Oxfordissa tietäisivät meidän asioistamme», huudahti Val, »se on inhoittava ajatus. Miksi ei isää voi pitää loitolla ilman, että asiasta tulee julkinen?»

Emily huokasi. Hän oli aina elänyt melkein avioeroilmapiirissä, sillä hänellä oli maailmannaisen taipumuksia — erinäiset jalat, jotka olivat viipyneet hänen pöytänsä alla, olivat hankkineet itselleen määrätynlaisen kuuluisuuden. Mutta kun asia koski hänen omaa perhettään, oli se hänestä yhtä vähän hauska kuin kenestä muusta hyvänsä. Hän oli kuitenkin huomattavan käytännöllinen ja rohkea nainen, joka ei koskaan tavoitellut pelkkää varjoa itse esineen asemesta.

»Äitisi», sanoi hän, »tulee onnellisemmaksi, jos hän on kokonaan vapaa, Val. Hyvää yötä, rakas poikani, älä käytä värillistä liiviä Oxfordissa, ne eivät ole muodissa juuri nyt. Tässä on pieni lahja.»

Vielä viisi puntaa kädessään ja vähän lämpöä sydämessään, sillä hän piti isoäidistään, Val lähti ulos Park Lanelle. Tuuli oli hälventänyt sumun, syksyn lehdet kohisivat ja tähdet tuikkivat. Noin paljon rahaa taskussaan hän sai halun »nähdä elämää», mutta hän ei ollut vielä kulkenut neljääkymmentä kyynärää Piccadillyn suuntaan, kun hänen silmiensä eteen tulivat Hollyn ujot kasvot ja silmät, joitten vakavuudessa tanssi leikillinen pieni paholainen, ja hän tunsi kädessään tuon lämpimän, hansikoidun käden puristuksen. »Hitto soikoon», ajatteli hän, »minä menen kotiin.»

10. SOAMES PITÄÄ KUTSUT TULEVALLEEN

Oli melko myöhäinen vuodenaika jokimatkoja varten, mutta ilma oli ihana ja kesä viivytteli kellastuvien lehtien alla. Soames tutki tuona sunnuntaiaamuna toisenkin kerran säätä puutarhastaan joen varrella lähellä Mapledurhamia. Omin käsin hän pani kuntoon ja koristeli kukilla pienen veneensä, hän aikoi viedä vieraat soutelemaan lounaan jälkeen. Asettaessaan nuo kiinalaisilta näyttävät tyynyt paikoilleen hän ei olisi osannut sanoa, olisiko hän mieluummin vienyt Annetten yksinään vai eikö. Annette oli niin kaunis — voisiko hän luottaa siihen, ettei sanoisi peruuttamattomia sanoja, eksyisi tahdikkuuden rajojen ulkopuolelle? Ruusut verannalla kukkivat vielä, pensasaidat olivat ikivihreät, niin että tuskin missään näkyi keski-ikäistä syksyä, joka olisi voinut viilentää tunnelmaa. Ja kuitenkin hän oli hermostunut, levoton, kumman luottamaton omaan kykyynsä ohjata asioita juuri siihen suuntaan kuin piti. Tämän käynnin tarkoituksena oli antaa Annettelle ja hänen äidilleen oikea käsitys hänen omaisuudestaan, niin että he olisivat valmiit suhtautumaan kunnioittaen siihen tarjoukseen, jonka hän myöhemmin mahdollisesti tekisi. Hän pukeutui hyvin huolellisesti, tekeytymättä liian nuoreksi tai liian vanhaksi, ja oli hyvin kiitollinen siitä, että hänen tukkansa oli vielä tiheä ja sileä ja ilman mitään harmaita hiuksia. Kolmasti hän kävi taulusalissa. Jos heillä oli vähääkään käsitystä asioista, piti heidän heti huomata, että jo tuo hänen kokoelmansa yksin oli ainakin kolmenkymmenen tuhannen punnan arvoinen. Hän tutki tarkoin myös kaunista, joelle antavaa makuuhuonetta, jossa he saisivat riisua pois hattunsa. Siitä tulisi Annetten makuuhuone, jos — jos asia onnistuisi ja hänestä tulisi Soamesin vaimo. Mennessään pukeutumispöydän ääreen hän kosketteli kädellään sinipunervaa neulatyynyä, johon oli pistetty kaikenlaisia neuloja. Potpourri-maljakosta tuli tuoksua, joka sai hänen päänsä juuri vähän pyörälle. Hänen vaimonsa! Jospa koko asia vain voitaisiin toteuttaa yhteen menoon, ilman että ensin oli kestettävä tuo avioeron painajainen! Otsa synkeänä hän katsoi joelle, joka välkkyi ruusujen ja ruohokentän takana. Madame Lamotte ei ikinä vastustaisi tällaista tulevaisuutta lapselleen, Annette ei ikinä vastustaisi äitiään. Jospa hän itse vain olisi vapaa! Hän lähti asemalle heitä vastaan. Kuinka noilla ranskattarilla on hyvä maku! Madame Lamottella oli musta puku sinipunervin koristein, Annettella harmaan sinipunertava pellavapuku, kermanväriset hansikkaat ja hattu. Vähän kalpealta hän näytti ja lontoolaiselta, ja hänen siniset silmänsä katsoivat kainosti. Odottaessaan heitä lounaalle Soames seisoi ruokasalin avonaisen ranskalaisikkunan edessä kokien tuota kiihkeätä nautintoa, jonka aurinko ja kukat ja puut suovat koko täyteydessään vain, jos nuoruus ja kauneus ovat mukana jakamassa sitä. Hän oli tilannut lounaan erikoisen suurella huolella, viini oli valikoitua Sauternea, ateria kokonaisuudessaan virheetön, verannalla tarjottu kahvi ensiluokkaistakin parempaa. Rouva Lamotte otti creme de menthe'a, Annette kieltäytyi. Hänen käytöksensä oli viehättävää, siihen oli juuri pääsemässä pieni aavistus »tietoista kaunotarta». »Niin», ajatteli Soames, »vielä vuosi Lontoota ja tuollaista elämää, ja hän on pilalla.»

Madame oli hillityn ranskalaisen hurmion vallassa. »Adorable! Le soleil est si bon! Kuinka kaikki on chic, eikö totta, Annette? Monsieur on todellinen Monte Cristo.» Annette mumisi myönnytyksen ja loi Soamesiin katseen, jota tämä ei osannut lukea. Soames ehdotti retkeä joelle. Mutta soutaa kahta olentoa, joista toinen näytti niin ihastuttavalta noilla kiinalaisilla tyynyillä, oli pelkkää kärsimystä ja menetettyjen mahdollisuuksien tunnetta, ja niinpä he soutivatkin vain vähän matkaa Pangbournea kohti ja ajautuivat hitaasti takaisin, syksyn lehtien silloin tällöin pudotessa Annetten tai hänen äitinsä laajan mustan olemuksen päälle. Ja Soames ei ollut onnellinen, sillä häntä vaivasi ajatus: »Kuinka — koska — missä — voinko sanoa — mitä?» He eivät edes vielä tietäneet, että hän oli naimisissa. Jos hän olisi kertonut heille olevansa naimisissa, olisi hän voinut panna alttiiksi kaikki mahdollisuutensa, ja kuitenkin, jos hän ei lopullisesti antaisi heidän ymmärtää, että hän toivoi Annetten kättä, voisi se joutua jonkun toisen otteeseen ennenkuin hän olisi vapaa pyytämään sitä.

Juotaessa teetä, jota molemmat vieraat nauttivat sitruunan kera, Soames puhui Transvaalista.

»Nyt tulee sota», sanoi hän.

Madame Lamotte lausui valituksen.

»Ces pauvres gens bergers!» Eikö heitä voitu jättää rauhaan? Soames hymyili — kysymys tuntui hänestä niin mielettömältä.

Liikenaisena hän tietenkin ymmärsi, että englantilaiset eivät voineet jättää laillisia kauppaetujansa valvomatta.

»Ah, niinkö!» Mutta rouva Lamotten mielestä englantilaiset olivat vähän tekopyhiä. He puhuivat oikeudesta ja »uitlandereista», ei liikeasioista. Monsieur oli ensimmäinen, joka oli puhunut hänelle siitä.

»Buurit ovat vain puolisivistyneitä», huomautti Soames, »he ovat kehityksen tiellä. Ei mitenkään käy laatuun, että luovumme yliherruudestamme.»

»Mitä se merkitsee? Yliherruus? Mikä kummallinen sana!» Soames kävi kaunopuheiseksi, häntä yllyttivät nämä uhkaukset omistamisen periaatetta vastaan ja Annetten katse, joka oli kiintynyt häneen. Hän oli riemuissaan kun tyttö viimein sanoi:

»Minusta Monsieur on oikeassa. Heitä pitää opettaa.» Hän oli järkevä!

»Tietysti», sanoi Soames, »meidän pitää menetellä pidättyvästi. Minä en ole kiihkokansallinen jingo. Meidän tulee olla lujia, mutta ei ylimielisiä. Tahdotteko tulla katsomaan taulujani?» Heidän kulkiessaan aarteelta toiselle hän pian huomasi, että he eivät ymmärtäneet mitään. He kulkivat ohi uusimman Mauven, tuon huomattavan tutkielman »Kotiinpalaavia heinäkuormia», ikäänkuin se olisi ollut kivipainos. Hän odotti melkein hartaana, kuinka he suhtautuisivat hänen kokoelmiensa helmeen — Israelsiin, jonka hinnannousua hän oli seurannut, kunnes hän oli melkein varma siitä, että se oli saavuttanut huippunsa ja olisi paremmin paikallaan taas markkinoilla. He eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se oli isku, ja kuitenkin oli parempi saada Annetten maku kehitettäväkseen vielä neitseellisenä kuin joutua tekemisiin englantilaisen keskiluokan viheliäisen, puolivillaisen makusuunnan kanssa. Salin päässä oli muuan Meissonier, jota hän melkein häpesi — Meissonier oli niin tasaisessa laskussa. Madame Lamotte pysähtyi sen eteen.

»Meissonier! Ah, mikä helmi!» Hän oli joskus kuullut nimen. Soames käytti hetkeä hyväkseen. Hän kosketti hyvin kauniisti Annetten käsivartta ja sanoi:

»Mitä pidätte talostani, Annette?»

Annette ei väistänyt, ei vastannut. Hän katsoi Soamesia suoraan silmiin, loi sitten katseensa maahan ja mutisi:

»Kuka siitä ei pitäisi? Se on niin kaunis!»

»Ehkä jonakin päivänä —», sanoi Soames ja pysähtyi.

Tyttö oli niin kaunis, niin varma itsestään — hän peloitti Soamesia. Nuo ruiskukansiniset silmät, tuon kermanvalkean kaulan kaari, vartalon hennot muodot — hän oli alituinen houkutus varomattomuuteen! Ei! Ei! Täytyi olla varma maaperästään — paljon varmempi! »Jos nyt lakkaan», ajatteli hän »herätän hänessä jännitystä.» Ja hän astui rouva Lamotten luo, joka vielä seisoi Meissonierin edessä.

»Niin, tuo on hyvä kappale hänen myöhempää tuotantoaan. Teidän pitää tulla taas, madame, ja nähdä ne iltavalossa. Teidän pitää molempain tulla viettämään ilta täällä.»

»Ihastuttavaa, kukapa ei mielellään näkisi niitä iltavalossa!

Ja joki mahtaa olla viehättävä kuutamolla!»

Annette mutisi:

»Sinä olet hempeämielinen, Maman!»

Hempeämielinen! Tuoko mustapukuinen, siisti, aineellinen ranskatar olisi hempeämielinen! Ja äkkiä Soames tiesi varmasti, että tunteellisuutta ei heissä kummassakaan ollut. Sitä parempi! Mitä hyötyä oli tunteesta? Ja kuitenkin — —!

Hän ajoi heidän kanssaan asemalle ja saattoi heidät vaunuun. Hänen kätensä tiukkenevaan puserrukseen tuntui Annetten käsi juuri hiukan vastaavan, ja hänen kasvonsa hymyilivät Soamesille pimeyden läpi.

Hän palasi vaunujensa luo miettien. »Ajakaa kotiin, Jordan», sanoi hän kuskille, »minä kävelen.» Ja hän kulki pitkin pimeneviä teitä, ja varovaisuus ja omistushalu taistelivat vallasta hänen mielessään. »Bon soir, monsieur!» Kuinka pehmeästi hän oli sen sanonut. Tiesi mitä hänen mielessään oli! Nuo ranskalaiset — ne olivat kuin kissoja — niistä ei tietänyt mitään! Mutta — kuinka kaunis! Mikä täydellinen nuori olento suljettavaksi syleilyyn! Mikä äiti hänen perilliselleen! Ja hän ajatteli hymyillen perhettään ja heidän yllätystään hänen ranskalaisen vaimonsa vuoksi ja heidän uteliaisuuttaan ja kuinka hän leikittäisi sillä ja antaisi sille korvapuustin — senkin mokoma perhe! Poppelit huokasivat pimeässä, pöllö huusi jossakin. Varjot vedessä tummuivat. »Minä tahdon ja minun täytyy päästä vapaaksi», ajatteli hän. »Minä en enää mieti asiaa. Menen tapaamaan Ireneä. Jos tahtoo jotakin tehdyksi, on paras toimia itse. Minun täytyy taas elää — elää ja liikkua ja olla.» Ja tämän omituisen raamatullisen sanonnan kaikuna helähtivät kirkonkellot kutsuen iltarukoukseen.

11. JA KÄY KATSOMASSA ENTISTÄÄN

Eräänä tiistai-iltana syötyään päivällistä klubillaan Soames valmistautui suorittamaan sitä, mikä vaati kenties enemmän rohkeutta ja vähemmän hienotunteisuutta kuin mikään aikaisempi teko hänen elämässään — lukuunottamatta kenties syntymää ja erästä muuta tekoa. Hän valitsi illan, osaksi, koska Irene silloin luultavimmin olisi kotona, mutta pääasiassa siksi, että häneltä päivännäöllä puuttui tarpeellista päättäväisyyttä ja että viini antoi hänelle ylimääräistä uskallusta.

Hän jätti vaununsa Embankmentille ja käveli Vanhalle Kirkolle epävarmana taloryhmästä, missä tiesi Irenen asuvan. Hän löysi sen viimein paljon suuremman talon takaa ja luki nimen »Rouva Irene Heron» — Heron, jopa nyt jotakin! Hänen tyttönimensä — vai hän käytti siis sitä taas? Sitten Soames astui takaisin katukäytävälle ja katsoi ensimmäisen kerroksen ikkunoihin. Kulmahuoneesta näkyi valoa, ja saattoi kuulla pianonsoittoa. Hän ei ollut koskaan pitänyt soitosta ja oli kantanut salaista kaunaa sitä kohtaan menneinä aikoina, jolloin Irene niin usein oli saanut pianon äärestä turvapaikan, jossa tiesi olevansa rauhassa Soamesilta. Vastahakoisuutta! Pitkällistä vastahakoisuutta, ensin hillittyä ja salaista, lopuksi avointa! Katkeria muistoja toi tuo ääni mieleen. Irene siellä tietenkin soitti, ja kun Soames nyt melkein varmasti tiesi tapaavansa hänet, oli hän epävarmempi kuin konsanaan. Odotus värisytti hänen ruumistaan, hänen kielensä tuntui kuivalta, sydämensä jyskytti. »Minulla ei ole mitään syytä pelätä», ajatteli hän. Sitten lakimies hänessä muistutti olemassaolostaan. Oliko hän tekemässä jotakin epäviisasta? Eikö hänen olisi pitänyt järjestää virallista kohtausta Irenen holhoojan läsnäollessa? Ei! Ei tuon Jolyonin, joka oli Irenen puolella! Ei ikinä! Hän palasi takaisin porraskäytävään, nousi hitaasti, sydämensä jyskytystä hilliten, tuon ainoan porrasjakson ja soitti ovikelloa. Kun ovi avautui, määräsi hänen vaikutelmansa tuoksu — tuo tuoksu, joka tuli kaukaa menneisyydestä tuoden mukanaan verhottuja muistoja, tuoksua salista, johon hän ennen usein tuli, talosta, jonka hän ennen omisti — kuivattujen ruusunlehtien ja hunajan tuoksua!

»Sanokaa, että täällä on herra Forsyte», sanoi hän, »rouva kyllä tahtoo tavata minut.» Hän oli ajatellut tämän valmiiksi — Irene luulisi, että tulija on Jolyon!

Kun tyttö oli mennyt ja hän oli yksinään pienessä eteisessä, johon yksi ainoa helmenvärinen lamppu loi himmeätä valoa ja jossa seinät, matot, kaikki oli helmenharmaata, kokonaisvaikutukseltaan aavemaista, hänellä oli mielessä vain tämä naurettava ajatus: »Menenkö sisään päällystakki yllä vai otanko sen pois?» Soitto taukosi, tyttö sanoi ovelta:

»Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra!»

Soames tuli sisään. Hän totesi koneellisesti, että täälläkin kaikki oli hopeanharmaata ja että piano oli satiinipuuta. Irene oli noussut ja seisoi pianoon nojaten, käsi, jonka hän oli laskenut koskettimille ikäänkuin turvaa etsien, oli lyönyt äkillisen epäsoinnun, pysynyt siinä hetkisen ja irtaantunut. Varjostetun pianokynttilän valo lankesi hänen kaulalleen, kasvojen joutuessa melkein pimeyteen. Hänellä oli musta iltapuku ja jonkinlainen mantilja hartioilla — Soames ei muistanut koskaan nähneensä häntä mustissa, ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Hän käyttää iltapukua yksinkin ollessaan.»

»Sinä», kuuli Soames hänen kuiskaavan.

Monet kerrat Soames oli harjoitellut tätä kohtausta mielikuvituksessaan. Harjoituksista ei nyt ollut mitään apua. Hän yksinkertaisesti ei osannut puhua. Hän ei olisi koskaan voinut ajatella, että tuon naisen näkeminen, jota hän oli kerran niin intohimoisesti toivonut omakseen, sitten niin täydellisesti omistanut ja jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen, olisi voinut vaikuttaa häneen tällä tavoin. Hän oli kuvitellut puhuvansa ja toimivansa puolittain liikemiehenä, puolittain tuomarina. Ja nyt tuntui kuin hänen lähellään ei olisi ollutkaan pelkkä nainen ja harhaileva aviovaimo, vaan jokin voima, hieno ja käsinkoskematon kuin itse ilmakehä hänen sisällään ja ulkopuolellaan. Eräänlainen torjuva ironia nousi hänen mieleensä.

»Niin, kummallinen vierailu! Toivon, että voit hyvin.»

»Kiitos. Tahdotko istua?»

Hän oli siirtynyt pois pianon äärestä ja mennyt ikkunan eteen vaipuen siihen tuolille, kädet ristissä polvilla. Valo lankesi häneen tässä, niin että Soames saattoi nähdä hänen kasvonsa, silmänsä, tukkansa omituisesti samanlaisina kuin miksi hän ne muisti, omituisen kauniina.

Soames istahti satiinipuisen, hopeanharmaalla kankaalla päällystetyn tuolin reunalle, aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli seisonut.

»Sinä et ole muuttunut», sanoi hän.

»Enkö? Miksi tulit?»

»Keskustelemaan asioista.»

»Olen serkultasi kuullut, mitä tahdot.»

»No niin?»

»Minä suostun. Olisin aina suostunut.»

Hänen äänensä pidättyvän ja tiukan soinnun kuuleminen, hänen vartalonsa valppaasti hillityn puolustusasennon näkeminen auttoi Soamesia nyt. Tuhat muistoa tästä naisesta, joka aina oli ollut varuillaan häntä vastaan, heräsi, ja hän sanoi katkerasti:

»Ehkä sitten tahdot olla hyvä ja antaa minulle tietoja, joiden nojalla voin toimia. Lakia on noudatettava.»

»Minulla ei ole annettavana mitään tietoja, joita et jo tuntisi.»

»Kaksitoista vuotta! Luuletko, että minä uskon tuon?»

»Minä en luule, että uskot mitään, minkä sanon, mutta se on totuus.»

Soames katsoi häneen tiukasti. Hän oli sanonut, että Irene ei ollut muuttunut, mutta nyt hän huomasi, että Irene oli muuttunut. Ei kasvoista, paitsi että ne olivat kauniimmat, ei vartalolta, paitsi että se oli hiukan täyteläisempi — ei! Hän oli muuttunut henkisesti. Hän oli ikäänkuin kasvanut, häneen oli tullut tarmoa ja uskallusta entisen passiivisen vastarinnan tilalle. »Ah!» ajatteli hän, »se johtuu hänen itsenäisistä tuloistaan! Mokomakin Jolyon setä!»

»Sinä elät kai hyvissä oloissa nyt?» sanoi hän.

»Kyllä, kiitos.»

»Miksi et antanut minun pitää huolta itsestäsi? Olisin tehnyt sen, kaikesta huolimatta.»

Heikko hymy ilmaantui Irenen huulille, mutta hän ei vastannut.

»Sinä olet vieläkin vaimoni», sanoi Soames. Miksi hän sanoi tämän, mitä hän tarkoitti sillä, sitä hän ei tietänyt puhuessaan eikä perästäpäin. Se oli melkein mieletön totuus, mutta sen vaikutus oli hämmästyttävä. Irene nousi tuoliltaan ja seisoi hetkisen aivan liikkumattomana, katsellen häntä. Sitten hän kääntyi ikkunaan ja heitti sen auki.

»Miksi tämä?» sanoi Soames terävästi. »Sinä vilustut tuossa puvussa.
Minä en ole vaarallinen.» Ja häneltä pääsi surullinen pieni naurahdus.

Irene vastasi hänen nauruunsa — heikosti, katkerasti.

»Se johtui — tavasta.»

»Aika merkillinen tapa», sanoi Soames yhtä katkerasti. »Sulje ikkuna!»

Irene sulki ikkunan ja istahti taas. Hän oli kehittänyt voimaa, tuo nainen, tuo — hänen vaimonsa! Soames tunsi voimaa säteilevän hänen olemuksestaan, kun hän istui siinä ikäänkuin jonkinlaisessa haarniskassa. Miltei vaistomaisesti hän nousi ja siirtyi lähemmäksi; hän tahtoi nähdä Irenen kasvojen ilmeen. Irene kohtasi hänen katseensa silmiään räpäyttämättä. Taivas, kuinka kirkkaat ne silmät olivat, ja kuinka tumman ruskeat tuota valkeata hipiää vastaan, ja tuota hiusten tummaa ambraa! Ja kuinka hänen olkapäänsä olivat valkoiset! Kummallinen tunne tämä! Hänenhän pitäisi vihata Ireneä!

»On parempi, että kerrot kaiken», sanoi hän. »Vapautuminen on edullista itsellesi niinkuin minullekin. Tuo vanha asia on liian vanha.»

»Minä olen kertonut kaiken.»

»Tarkoitatko, ettei sinulla ole ollut mitään — ei ketään?»

»Ei ketään. Sinun pitää hakea omasta elämästäsi.»

Tämän vastasyytöksen satuttamana Soames siirtyi pianon luo ja takaisin uunin eteen kävellen edestakaisin niinkuin noina menneinä päivinä heidän salissaan, jos hänen tunteensa olivat nousseet liian kiihkeiksi.

»Se ei kelpaa», sanoi hän. »Sinä jätit minut. Yleinen oikeus vaatii että sinä —»

Hän näki Irenen kohauttavan noita valkeita olkapäitään ja kuuli hänen kuiskaavan:

»Niin, miksi et ottanut minusta eroa silloin? Olisinko minä välittänyt?»

Soames pysähtyi ja katseli häntä kiinteästi eräänlaisen uteliaisuuden vallassa. Mitä maailmassa tuo nainen toimitti, jos kerran eli aivan yksin? Ja miksi ei hän ollut hakenut eroa? Vanha tunne, että Irene ei ollut koskaan ymmärtänyt häntä, ei koskaan tehnyt hänelle oikeutta, iski häneen siinä hänen katsellessaan Ireneä.

»Miksi et voinut olla hyvä vaimo minulle?» sanoi hän.

»Niin, oli rikos mennä kanssasi naimisiin. Olen saanut sen maksaa. Ehkä keksit jonkin keinon. Sinun ei tarvitse välittää nimestäni, minulla ei ole nimeä menetettävänä. Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä.»

Tappion tunne — tunne siitä, että häneltä oli riistetty oikeus puolustaa itseään ja vielä jokin muu tunne, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen, täytti Soamesin mielen kuin kylmän sumun henkäys. Hän nousi koneellisesti, otti uuninhyllyltä pienen posliinimaljakon, katsoi sen pohjaa ja sanoi:

»Lowestoft. Mistä olet saanut tämän? Minä ostin sen parin Jobsonilta.» Ja äkkiä muistaen, kuinka Irene ja hän monta vuotta sitten olivat ostaneet posliinia yhdessä, hän jäi tuijottamaan pieneen maljakkoon ikäänkuin se olisi sisältänyt koko menneisyyden. Irenen ääni herätti hänet.

»Ota se. Minä en tarvitse sitä.»

Soames pani sen takaisin hyllylle.

»Annatko minulle kättä?» kysyi hän.

Heikko hymy kaarsi Irenen huulia. Hän ojensi kätensä. Se tuntui kylmältä Soamesin melkein kuumeisessa kosketuksessa. »Hän on jäätä», ajatteli Soames — »on aina ollut jäätä!» Mutta silloinkin, kun tämä ajatus välähti hänen mielessään, hänen aistinsa valtasi Irenen puvun ja ruumiin tuoksu, ikäänkuin hänen lämpönsä, joka ei ollut koskaan ollut Soamesia varten, olisi tahtonut todistaa olemassaolonsa. Ja hän pyörähti kantapäillään ja lähti ulos ja pois, ikäänkuin joku olisi ajanut häntä takaa ruoska kädessä. Hän ei välittänyt edes vaunuistaan, oli vain iloinen rannan tyhjyydestä ja joen kylmyydestä ja vaahteran lehtien tiheästä varjosta — kulki nolona ja hämmentyneenä, kivistävin sydämin ja epämääräisen levottomana ikäänkuin olisi tehnyt jonkin syvän erehdyksen, jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa ennakolta. Ja äkkiä hänen mielensä valtasi mahdoton ajatus: entä jos Irene ei olisikaan sanonut: »Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä», vaan »Luulen, että sinun on parempi jäädä!» Miltä hänestä olisi tuntunut, mitä hän olisi tehnyt? Tuo Irenen kirottu vetovoima vaikutti häneen vieläkin, kaikkien näiden vieraantumisen ja katkerien ajatusten vuosien jälkeen. Se oli vielä olemassa, valmiina nousemaan hänen päähänsä ensi merkillä, ensi kosketuksella. »Olin hullu kun lähdin!» ajatteli hän. »En voittanut mitään. Kuka olisi voinut kuvitella? En ikinä olisi uskonut!» Muisti, joka lensi takaisin hänen avioliittonsa ensimmäisiin vuosiin, teki hänelle kiusallisia kepposia. Irene ei ollut ansainnut pysyä yhtä kauniina — tuon kauneuden hän, Soames oli omistanut ja tunsi sen niin hyvin. Ja katkeruus kumpusi hänen mieleensä, kun hän huomasi oman ihailunsa itsepintaisuuden. Enimmät miehet olisivat vihanneet Irenen näkemistä, ja hän olisi sen ansainnut. Hän oli tärvellyt miehensä elämän, haavoittanut kuolettavasti hänen ylpeyttään, riistänyt häneltä pojan. Ja kuitenkin hänen pelkkä näkemisensä — kylmänä ja vastahakoisena niinkuin aina — kykeni tällä tavoin saattamaan Soamesin suunniltaan! Hänessä oli jotakin kirottua magneettia! Eikä ihme, jos hän kerran, niinkuin vakuutti, oli elänyt koskemattomana kaikki nämä kaksitoista vuotta. Bosinney — kirottu olkoon hänen muistonsa — oli siis elänyt koko tämän ajan hänen kanssaan! Soames ei osannut sanoa, oliko hän iloinen tästä tiedosta vai eikö.

Lähestyessään klubiaan hän vihdoin pysähtyi ostamaan sanomalehden. Eräs otsake kuului näin: »Buurit asettuvat ylivaltaa vastaan!» Ylivaltaa! »Aivan kuin Irene», ajatteli Soames, »niin hänkin aina teki. Ylivalta! Lain mukaan se vielä kuuluu minulle. Hän mahtaa olla kauhean yksinäinen tuossa viheliäisessä pikku huoneustossa!»

12. FORSYTEN JUORUPÖRSSISSÄ

Soames kuului kahteen klubiin, »Connoisseurs», jonka nimen hän panetti kortteihinsa ja jossa hän harvoin kävi, ja »Remove», jota hän ei pannut kortteihinsa ja jossa hän kävi. Hän oli liittynyt tähän vapaamieliseen yhtymään viisi vuotta sitten, saatuaan selville, että sen jäsenet olivat nyt melkein kaikki terveitä vanhoillisia sydämeltään ja lompakoltaan, joskaan eivät periaatteiltaan. Setä Nicholas oli suositellut häntä. Hieno lukuhuone oli sisustettu Adam-tyyliin.

Sinä iltana tullessaan sisään hän heitti silmäyksen uutistaululle nähdäkseen, oliko tietoja Transvaalista, ja totesi, että valtiolainaosakkeet olivat laskeneet seitsemän kuudestoistaosaa sitten aamun. Hän kääntyi mennäkseen lukuhuoneeseen, kun ääni sanoi hänen takanaan:

»No, Soames, kaikkihan sujui hyvin.»

Se oli Nicholas setä, yllään iltapuku ja erikoinen avokauluksensa sekä musta kaulanauha, jota rengas piti koossa. Taivas! Kuinka nuorelta ja pirteältä tuo ukko näytti kahdeksankymmenen kahden vuoden iässään!

»Luulen, että Roger olisi ollut mielissään», jatkoi setä. »Kaikki suoritettiin erittäin hyvin. Oliko se Blackleyn toimisto? Minä merkitsen sen muistiin. Buxtonista ei ole mihinkään. Nuo buurit kiusaavat minua — tuo Chamberlain ajaa maan sotaan. Mitä arvelet?»

»Siitä ei pääse», mutisi Soames.

Nicholas siveli kädellään laihaa, parratonta poskeaan, joka oli hyvin ruusuinen kesähoidon jälkeen. Hänen huulensa olivat nyrpistyneet hiukan. Tuo asia oli herättänyt henkiin kaikki hänen vapaamieliset periaatteensa.

»Minä en luota siihen mieheen, hän on pahanilman lintu. Talojen hinnat laskevat, jos tulee sota. Sinä tulet saamaan vaikeuksia Rogerin perinnöstä. Sanoin hänelle usein, että hänen pitäisi myydä pois jokin taloistaan. Hän oli itsepäinen sälli.»

»Ja sinä toinen hyvä», ajatteli Soames. Mutta hän ei koskaan väitellyt setien kanssa ja sai sillä tavoin pitää sekä järkimiehen maineensa että heidän omaisuutensa laillisen hoidon.

»Timothylla kerrottiin», sanoi Nicholas alentaen ääntään, »että Dartie on vihdoinkin lähtenyt tiehensä. Se tulee olemaan helpotus isällesi. Dartie oli mätämuna.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään. Jos oli jokin asia, josta Forsytet olivat todella yhtä mieltä, niin se oli Montague Dartien luonne.

»Pidä varasi», sanoi Nicholas, »tai hän palaa takaisin. Winifredin on parempi, jos hammas kiskotaan pois, sanon minä. Ei kannata säilyttää sitä, mikä on mennyt pilalle.»

Soames vilkaisi häneen sivusta. Hänen hermonsa, joita äskeinen kohtaus oli kiihdyttänyt, tekivät hänet kärkkääksi näkemään persoonallisen viittauksen noissa sanoissa.

»Minä olen neuvonut häntä siihen», sanoi hän lyhyesti.

»Hyvä on», sanoi Nicholas, »vaununi odottavat. Minun pitää lähteä kotiin. Olen hyvin huonossa kunnossa. Terveisiä isällesi.»

Ja lujitettuaan täten verisiteitä hän astui portaita alas nuorekkaalla tavallaan. Nuorempi ovenvartija kietoi turkin hänen ylleen.

»En ole koskaan tuntenut Nicholas setää muuten kuin »hyvin huonona», tuumi Soames, »enkä koskaan nähnyt häntä muuten kuin ikivihreänä. Mikä perhe! Hänen mukaansa arvostellen minulla on edessäni kolmekymmentä kahdeksan vuotta terveyttä. No niin, minä en aio tuhlata niitä.» Ja astuen peilin eteen hän jäi katselemaan kasvojaan. Lukuunottamatta uurretta tai paria ja kolmea, neljää harmaata säiettä hänen pienissä, mustissa viiksissään — oliko hän vanhentunut enempää kuin Irene? Paras ikä — Irene ja hän olivat molemmat parhaassa iässään! Ja kummallinen ajatus välähti hänen mieleensä. Mahdotonta! Mieletöntä! Mutta se tuli taas. Ja vilpittömästi hätääntyneenä tuon ajatuksen palaamisesta ikäänkuin kuumetta edeltävästä toisesta vilunpuistatuksesta hän istahti vaakakoneelle. Yksitoista stonea! Hän ei ollut vaihdellut painossa kahta naulaa kahdenkymmenen vuoden aikana. Kuinka vanha Irene oli? Lähes kolmekymmentä seitsemän — ei liian vanha saamaan lapsia — ei mitenkään! Kolmekymmentä seitsemän ensi kuun yhdeksäntenä päivänä. Hän muisti Irenen syntymäpäivän hyvin — oli aina tunnollisesti viettänyt sitä, vieläpä tuota viimeistä syntymäpäivää, jonka jälkeen Irene niin pian jätti hänet ja jolloin hän melkein varmasti tiesi, että Irene oli uskoton. Neljä syntymäpäivää hänen talossaan. Hän oli odottanut niitä, koska lahjat aina olivat aiheuttaneet näennäistä kiitollisuutta, eräänlaista lämmön yritystä. Paitsi tosiaankin tuo viimeinen syntymäpäivä — joka oli innostuttanut häntä liikaakin. Ja hänen ajatuksensa kaikkosi pois. Muisto kasaa lakastuneita lehtiä tekojen päälle, jotka ovat kuin kuolleita ruumiita, ja lehtien alta ne loukkaavat aisteja vain epämääräisesti. Ja sitten hän äkkiä ajatteli: »Minä voisin lähettää hänelle lahjan hänen syntymäpäiväkseen. Olemmehan sentään kristittyjä! Enkö voisi — emmekö voisi yhtyä taas?» Ja hän huokasi syvään istuessaan siinä. Annette! Ah, mutta hänen ja Annetten välillä oli tuo viheliäinen avioerojuttu! Ja kuinka?

»Mies voi aina saada nuo asiat sujumaan, jos ottaa syyn päälleen», oli
Jolyon sanonut.

Mutta miksi hän ottaisi häväistysjutun niskoilleen ja panisi alttiiksi koko uransa lain pylväänä? Se ei ollut oikein eikä kohtuullista. Se olisi hullun teko! Kahdentoista vuoden ero, jonka aikana hän ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin vapautuakseen, teki tyhjäksi mahdollisuuden asettaa avioero hakemuksen perusteeksi Irenen ja Bosinneyn suhdetta. Soames oli mukautunut, koska kerran ei ollut tehnyt mitään päästäkseen vapaaksi, eikä olisi apua todistuksistakaan, joitten löytyminen oli enemmän kuin epävarmaa. Sitäpaitsi hänen oma ylpeytensä ei sallisi hänen käyttää hyväkseen tuota vanhaa tapausta, hän oli kärsinyt siitä liiaksi. Ei! Ei mikään muu kuin uusi rikkomus Irenen taholta — mutta hän oli kieltänyt sellaisten olemassaolon, ja Soames oli — melkein — uskonut häntä. Tie pystyssä! Tie kerrassaan pystyssä!

Hän nousi koverretulta punaiselta samettituoliltaan tuntien elimiensä ikäänkuin kutistuvan. Ikinä hän ei voisi nukkua tällaisena! Ja hän otti takkinsa ja hattunsa ja lähti taas ulos kulkien itää kohti. Trafalgar Squarella hän huomasi jotakin erikoista liikettä, joka Strandin suusta lähtien läheni häntä. Se osoittautui olevan joukko sanomalehtimyyjiä, jotka kuuluttivat lehtiään niin suureen ääneen, että mitään sanoja ei voinut erottaa. Hän pysähtyi kuuntelemaan, ja yksi niistä tuli hänen lähelleen.

»Lisälehti! Sähkösanoma! Krüger antanut ultimaatumin! Sota julistettu!» Soames osti lehden. Siinä se sanottiin, välikkeillä painettuna! Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: »Buurit tekevät itsemurhan.» Hänen toinen ajatuksensa: »Onko vielä jotakin, jota minun pitäisi myydä?» Jos niin oli, oli jo myöhäistä — huomenna vallitsisi Cityssä varmasti suuri hintainlasku. Hän nieli tämän ajatuksen nakaten uhmaavasti niskaansa. Uhkavaatimus oli hävytön — hän menettäisi rahaakin mieluummin kuin antaisi sen jäädä rankaisematta. He tarvitsivat opetuksen, ja he saisivat sen, mutta heidän kurittamiseensa menisi ainakin kolme kuukautta. Ei ollut joukkoja tuolla ulkona. — Hallitus oli aina ajastaan jäljessä! Senkin kirotut sanomalehtirotat! Mitä hyödytti herättää koko maailma? Huomispäivän aamiaiseen oli aivan tarpeeksi lyhyt aika. Ja hän ajatteli huolestuneena isäänsä. He huutaisivat uutisensa Park Lanessakin. Hän kutsui ajurin, nousi rattaille ja käski ajaa Park Laneen.

James ja Emily olivat juuri menneet levolle, ja ilmoitettuaan uutisen
Warmsonille Soames aikoi seurata heitä. Hän pysähtyi kuitenkin kysymään:

»Mitä te ajattelette asiasta, Warmson?»

Hovimestari lakkasi harjaamasta hattuharjalla silinteriä, jonka Soames juuri oli ottanut päästään, työnsi kasvonsa vähän eteenpäin ja sanoi matalalla äänellä:

»Niin, herra, ei heillä menestystä tule olemaan, ei tietenkään, mutta olen kuullut sanottavan, että he ovat hyvin taitavia ampujia. Minulla on poika Inniskillenin rykmentissä.»

»Teilläkö, Warmson? Mitä, en tietänyt, että olitte naimisissa.»

»Ette, herra. En puhu siitä. Otaksun, että hän joutuu rintamalle.»

Se lievempi järkytys, jonka Soames koki huomatessaan, että hän niin vähän tiesi ihmisestä, jonka luuli tuntevansa perinpohjin, häipyi lievään järkytykseen hänen tajutessaan, että sota voisi koskea ihmiseen henkilökohtaisesti. Krimin sodan vuonna syntyneenä hän oli herännyt tietoisuuteen vasta kun Intian kapina jo oli ohi. Sitä seuranneet monet Brittein valtakunnan pikku sodat olivat olleet puhtaasti ammatillisia eivätkä olleet millään tavoin koskeneet Forsyteihin eivätkä mihinkään heidän edustamaansa politiikan haaraan. Tämä sota ei luultavasti tulisi olemaan mikään poikkeus. Mutta hän kävi ajatuksissaan nopeasti läpi perheensä. Kaksi Haymania, oli hän kuullut, oli jossakin vapaaehtoisessa komppaniassa — se oli aina ollut mieluisa ajatus, vapaaehtoisuudessa oli jotakin hienoa; he käyttivät tai olivat käyttäneet sinistä hopealla kirjailtua univormua ja ratsastaneet. Ja Archibald, hän muisti, oli joskus liittynyt miliisiin, mutta luopunut siitä, koska hänen isänsä Nicholas oli pitänyt niin kovaa ääntä »univormussa koreilemisen ajanhukasta». Hiljattain hän oli jostakin kuullut, että nuoren Nicholasin vanhin, hyvin nuori Nicholas, oli liittynyt vapaaehtoisiin. »Ei», ajatteli Soames noustessaan hitaasti portaita, »ei siinä mitään vaaraa ole.»

Hän seisoi pengermällä vanhempainsa pukeutumis- ja makuuhuoneitten edustalla ja pohti mielessään, pistäytyisikö sisään sanomaan rauhoittavan sanan vai eikö. Hän avasi pengermän ikkunan ja kuunteli. Piccadillyn melu oli ainoa mikä kuului, ja ajatellen: »Jos noitten autojen luku lisääntyy, vaikuttaa se talojen hintaan», hän oli juuri menemäisillään huoneeseen, joka oli aina valmiina häntä varten, kun hän kuuli, vielä kaukaisena, sanomalehtimyyjän käheän huudon. Sieltä ne tulivat, juuri talon ohi! Hän koputti äitinsä ovelle ja meni sisään.

Isä istui sängyssä, korvat höröllään valkean tukan alla, jonka Emily piti niin kauniisti leikattuna. Hän näytti rusottavalta ja äärettömän siistiltä istuessaan siinä vaikeitten lakanain ja tyynyjen keskellä, mistä hänen korkeat, laihat, yöpukuun verhotut olkapäänsä ulkonivat terävinä harjanteina. Vain silmät, jotka olivat harmaat ja epäluuloiset kuivuneitten luomiensa alla, siirtyivät ikkunasta katsomaan Emilyä, joka kampatakissaan kulki edestakaisin puserrellen hajuvesipulloon kiinnitettyä palloruiskua. Huoneessa tuntui heikko kölninveden tuoksu.

»Ei mitään hätää», sanoi Soames, »ei ole tulipalo. Buurit vain ovat julistaneet sodan — siinä kaikki.»

Emily keskeytti ruiskuttamisensa.

»Oh!» oli kaikki, mitä hän sanoi. Sitten hän katsoi Jamesiin.

Soameskin katsoi isäänsä. Hän otti uutisen vastaan toisin kuin he olivat odottaneet, ikäänkuin jokin heille vieras ajatus olisi askarruttanut häntä.

»Hm», sanoi hän äkkiä. »Minä en elä niin kauan, että näkisin tämän asian päätöstä.»

»Mitä tyhjää, James! Se päättyy jouluksi.»

»Mistä sinä sen tiedät», vastasi James katkerasti. »Kaunis soppa siitä tulikin — ja tähän aikaan vuorokautta kaiken lisäksi!» Hän palasi hiljaisuuteen, ja hänen vaimonsa ja poikansa odottivat kuin hypnotisoituina hänen sanovan: »Minä en osaa sanoa — en tiedä — minä tiesin kuinka tulisi käymään!» Mutta hän ei sanonut. Harmaat silmät vaihtoivat suuntaa, mutta ilmeisesti eivät nähneet mitään tässä huoneessa; sitten äkkiä tapahtui liikettä lakanain alla, ja polvet nousivat äkkiä hyvin korkealle.

»Heidän pitäisi lähettää sinne Roberts. Kaikki johtuu tuosta
Gladstonesta ja hänen Majubastaan.»

Molemmat kuulijat panivat merkille jotakin tavallisuudesta poikkeavaa hänen äänessään, jotakin todellista levottomuutta. Oli kuin hän olisi sanonut: »En koskaan enää saa nähdä vanhaa maatani turvassa ja rauhassa. Minun pitää kuolla ennenkuin tiedän, että Englanti on voittanut.» Ja huolimatta siitäkin tunteestaan, että Jamesin hätäilyä ei pitänyt rohkaista, he olivat molemmat liikutettuja. Soames meni vuoteen viereen ja siveli isänsä kättä, joka oli tullut esiin lakanain alta pitkänä ja kurttuisena ja suonikkaana.

»Huomatkaa sanani», sanoi James, »valtiolainaosakkeet menevät alle nimellisarvonsa. Mikäli minä ymmärrän, voi Val lähteä mukaan.»

»Mitä hulluja, James», huusi Emily, »sinähän puhut aivan kuin olisi vaaraa.»

Hänen rauhallinen äänensä näytti tyynnyttävän Jamesin tällä kertaa.

»No niin», mutisi hän, »sanoinhan teille kuinka tulisi käymään. Minä en tiedä, olen varma — kukaan ei kerro minulle mitään. Oletko täällä yötä, poikani?»

Jännitys oli ohi, hän tasaantuisi nyt tavalliseen levottomuuteensa, ja Soames puristi hänen kättään vakuuttaen, että olisi yötä täällä, ja meni huoneeseensa.

Seuraavana iltapäivänä oli Timothyn talossa suurin ihmispaljous moneen vuoteen. Kansallisissa tilaisuuksissa, niinkuin tämä, olikin melkein mahdotonta olla menemättä sinne. Eipä siltä, että tässä olisi ollut mitään vaaraa, tai oikeammin, sitä oli juuri sen verran, että oli pakko vakuuttaa toisilleen, ettei ollut vaaraa.

Nicholas oli ensimmäinen. Hän oli nähnyt Soamesin edellisenä päivänä — Soames oli sanonut, että sota oli välttämätön. Tuo vanha Krüger oli tullut lapseksi uudestaan — mitä, hän oli seitsemänkymmentä viisi tai ei mitään! (Nicholas oli kahdeksankymmentä kaksi.) Mitä Timothy oli sanonut? Hänhän oli saanut kohtauksen Majuban jälkeen. Nuo buurit olivat ahnasta joukkoa! Tummatukkainen Francie, joka oli tullut hänen kintereillään, huudahti vastustushaluisena, niinkuin sopikin Rogerin tyttären vapaalle hengelle:

»Pata kattilaa soimaa, Nicholas setä! Mitä paljon sitten uitlanderit ovat?» Mitä paljon, tosiaankin! Uusi lausetapa, luultavasti lähtöisin hänen veljestään Georgesta.

Juley tädin mielestä Francien ei pitäisi sanoa tuollaista. Rakkaan rouva MacAnderin poika, Charlie MacAnder, oli uitlander hänkin, eikä kukaan voinut sanoa häntä ahnaaksi. Ja tähän Francie vastasi erään sutkauksensa, joka oli hävytön ja kovasti muodissa:

»No hänestä voi sanoa: isä Skotlannissa, äiti vanha kissa.»

Juley täti peitti korvansa liian myöhään, mutta Hester täti hymyili.
Nicholas taas pani huulet lerpalleen — sukkeluus, jota hän itse ei
ollut keksinyt, ei juuri ollut hänen makuunsa. Juuri silloin tuli
Marian Tweetyman ja hänen jälkeensä melkein välittömästi nuori
Nicholas. Nähdessään poikansa Nicholas nousi.

»No niin, minun pitää lähteä», sanoi hän. »Nick tässä kertoo teille, kuka on voittanut kilpa-ajoissa.» Ja hän lähti, annettuaan tämän letkauksen vanhimmalleen, joka ollen laskutaidon pylväitä ja erään henkivakuutusyhtiön pää, oli yhtä haluton urheiluun kuin isä konsanaan. Tuo rakas Nicholas! Mitkä kilpa-ajot ne olivat? Vai oliko se vain hänen leikinlaskuaan? Hän oli ihmeellinen mies ikäisekseen! Kuinka monta sokeripalaa rakas Marian ottaa? Ja kuinka jaksavat Giles ja Jesse? Juley täti otaksui, että heidän vapaaehtoisella rykmentillään nyt tulisi täysi työ rannikkojen suojelemisessa, vaikka tietysti buureilla ei ollut laivoja. Mutta eihän sitä koskaan voinut tietää, mitä ranskalaiset saattaisivat tehdä, jos heillä oli menestystä, varsinkaan tuon kauhean Fashodan jutun jälkeen, joka oli säikyttänyt Timothya siinä määrin, ettei hän ollut kuukausmääriin perästäpäin tehnyt mitään sijoituksia. Buurien kiittämättömyys oli niin suunnaton, kaiken jälkeen, mitä heidän hyväkseen oli tehty — tohtori Jamesoninkin he olivat vanginneet, ja hän oli niin herttainen, oli rouva MacAnder aina sanonut. Ja Sir Alfred Milner oli lähetetty puhumaan heille — niin viisas mies! Juley täti ei tietänyt, mitä he vielä tahtoivat.

Mutta tänä hetkenä tapahtui tuollainen sensatsio — niin kallisarvoinen
Timothyn talossa — joita suuret hetket väliin kutsuivat esiin:

»Neiti June Forsyte.»

Tädit Juley ja Hester olivat heti jaloillaan vapisten pidätetystä kaunasta, mutta vanha kiintymys puhkesi samalla esiin, ja ylpeitäkin he olivat Junen, tuhlaajalapsen, paluusta! No mutta tämäpä oli yllätys! Rakas June — kaikkien näiden vuosien jälkeen! Ja kuinka hän oli kaunis! Ei vähääkään muuttunut! Heidän huulillaan melkein pyöri kysymys: »Ja kuinka voi rakas isoisä?» sillä tänä pyörryttävänä hetkenä unohtui, että rakas Jolyon parka oli maannut haudassaan jo seitsemän vuotta.

Uljain ja rehellisin kaikista Forsyteistä, June, jolla oli päättäväinen leuka ja vilkkaat silmät ja tukka kuin tulenliekkejä, istahti hentona ja lyhyenä kullatulle tuolille, jossa oli helmillä kirjailtu istuin, aivan kuin ei olisi kulunut kymmenen vuotta siitä kun hän viimeksi kävi heitä katsomassa — kymmenen vuotta matkoja ja itsenäisyyttä ja antaumusta siipirikoille. Nämä siipirikot olivat viime aikoina yhä nimenomaisemmin olleet maalareita, piirtäjiä ja kuvanveistäjiä, niin että hänen oli yhä vaikeampi kärsiä Forsyteja ja heidän toivottoman epätaiteellista suhtautumistaan elämään. Hän oli itse asiassa melkein lakannut uskomasta, että hänellä sukulaisia olikaan, ja katseli nyt ympärilleen miltei uhmaavan suorasukaisesti, mikä oli erinomaisen epämukavaa huoneessaolijoille. Hän ei ollut odottanut näkevänsä ketään muita kuin »nuo vanhat raukat», ja miksi hän oli tullut heitä katsomaan, sen hän tuskin tiesi, paitsi että matkallaan Oxford Streetiltä erääseen Latimer Roadin atelieriin hän oli äkkiä syvän katumuksen vallassa tullut muistaneeksi nuo kaksi unohtunutta vanhaa siipirikkoa.

Juley täti katkaisi taas hiljaisuuden: »Olemme juuri sanoneet, kultaseni, kuinka kauhea se buurien asia on! Ja eikö tuo vanha Krüger ole julkea!»

»Julkea!» sanoi June. »Minusta hänessä ei ole mitään vikaa. Tarvitseeko meidän sekaantua heidän asioihinsa? Jos hän ajaa kaikki nuo viheliäiset uitlanderit tiehensä, on se heille parhaiksi. He kärkkyvät vain rahaa.»

Jännittyneen hiljaisuuden katkaisi Francien ääni:

»Mitä? Oletko buurilaismielinen?» (epäilemättä tuon sanan ensimmäinen käyttö).

»Niin! Miksi emme voi jättää heitä rauhaan?» sanoi June, juuri kun palvelustyttö ovenraossa ilmoitti: »Herra Soames Forsyte.» Sensatsio toisensa jälkeen! Tervehtiminen melkein keskeytyi — niin uteliaita olivat kaikki näkemään, kuinka June ja Soames suhtautuisivat tähän kohtaamiseen, sillä jollei suorastaan tiedetty, niin ainakin ovelasti aavistettiin, että he eivät olleet tavanneet toisiaan tuon vanhan ja valitettavan jutun jälkeen, joka oli ollut Junen sulhasen Bosinneyn ja Soamesin vaimon välillä. Heidän nähtiin nyt nipinnapin koskettavan toistensa kättä ja katsovan toisiaan vain vasempaan silmään. Juley täti tuli heti avuksi.

»June kulta on niin erikoinen. Kuvittele, Soames, hänen mielestään buurit eivät ole mitenkään moitittavia.»

»He tahtoivat vain olla itsenäisiä», sanoi June, »ja miksi emme antaisi heidän olla?»

»Siksi», vastasi Soames vähän vinosti hymyillen, »että he ovat sattuneet suostumaan meidän ylivaltaamme.»

»Ylivaltaan!» toisti June halveksivasti. »Me emme vain tahtoisi joutua kenenkään ylivaltaan.»

»He saavat etuja korvaukseksi», vastasi Soames, »sopimus on sopimus.»

»Sopimukset eivät aina ole oikeudenmukaisia», leimahti June, »ja jos ne eivät ole, pitäisi ne purkaa. Buurit ovat paljon heikommat. Me voisimme olla jalomielisiä.»

Soames nyrpisti nenäänsä. »Tuo on pelkkää tunnetta», sanoi hän.

Hester täti, jolle mikään ei ollut kauheampaa kuin jonkinlainen erimielisyys, kurkotti tässä eteenpäin ja huomautti päättävästi:

»Kuinka kaunis ilma on ollutkaan täksi vuodenajaksi.» Mutta Junea ei voitu viedä harhaan.

»En ymmärrä, miksi tunnetta pitäisi halveksia. Sehän on parasta maailmassa.» Hän katseli uhmaten ympärilleen, ja Juley tädin piti taas ehtiä hätään.

»Oletko ostanut tauluja hiljattain, Soames?»

Tädin verraton vaisto väärän asian sanomisessa ei ollut pettänyt häntä nytkään. Soames punastui. Jos hän mainitsisi viime ostonsa, joutuisi hän suoraan ylenkatseen kitaan. Sillä jotenkin he kaikki tiesivät Junen ennakkorakkauden »neroja» kohtaan, jotka eivät olleet vielä päässeet jaloilleen, ja hänen ylenkatseensa »menestystä» kohtaan, jollei hänen oma sormensa ollut mukana sen vakiinnuttamisessa.

»Yhden tai pari», mutisi hän.

Mutta Junen kasvot olivat muuttuneet, Forsyte hänessä näki mahdollisuutensa. Miksi ei Soames ostaisi joitakin tauluja Eric Cobbleylta — hänen uusimmalta siipirikoltaan? Ja äkkiä hän ryhtyi hyökkäykseen. Tunsiko Soames Eric Cobbleyn tuotantoa? Se oli niin ihmeellinen. Hän oli tulevaisuuden mies.

Kyllä vain, Soames tunsi hänen tuotantonsa. Se oli hänen silmissään »sekasotkua», joka ei koskaan saisi yleisöä puolelleen.

June tulistui.

»Tietysti ei, sehän on vihoviimeistä, mitä ihmiset tahtoisivat seinälleen. Minä luulin, että olet taiteentuntija etkä taulukauppias.»

»Tietysti Soames on taiteentuntija», kiirehti Juley täti sanomaan. »Hänellä on ihmeellinen maku — hän osaa aina edeltä käsin sanoa, mikä tulee menestymään.»

»Oh!» huudahti June hypähtäen pystyyn helmikoristeiselta tuoliltaan. »Minä vihaan tuota menestyksen mittapuuta. Miksi eivät ihmiset voi ostaa tavaroita siksi, että pitävät niistä?»

»Tarkoitat», sanoi Francie, »siksi, että sinä pidät niistä.»

Ja lyhyen hiljaisuuden aikana kuultiin nuoren Nicholasin sanovan, että Violet (hänen neljäntensä) otti tunteja pastellimaalauksessa, hän ei tietänyt oliko siitä mitään hyötyä.

»Hyvästi sitten, täti pieni», sanoi June, »minun pitää jatkaa matkaani.» Ja hän suuteli tätejään, katseli uhmaavasti ympäri huonetta, sanoi vielä kerran »hyvästi» ja lähti. Tuulen henkäys näytti saattavan hänet ulos, ikäänkuin jokainen olisi huokaissut.

Kolmas yllätys tuli ennenkuin kukaan oli ehtinyt puhua:

»Herra James Forsyte.»

James tuli sisään nojaten keveästi keppiin, yllään turkki, joka teki hänet näennäisen lihavaksi.

Kaikki nousivat seisomaan. James oli niin vanha, eikä hän ollut käynyt
Timothyllä lähes kahteen vuoteen.

»Täällä on kuuma», sanoi hän.

Soames vapautti hänet turkista eikä sitä tehdessään voinut olla ihailematta isänsä asun kiiltoa. James istahti — hän oli vain polvia, kyynärpäitä, lievetakkia ja pitkää valkeata poskipartaa.

»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän.

Vaikka hänen sanoillaan ei ollut mitään näennäistä tarkoitusta, he kaikki ymmärsivät, että hän puhui Junesta. Hänen katseensa etsi Soamesin kasvoja.

»Minusta oli paras tulla itse katsomaan. Mitä he ovat vastanneet
Krügerille?»

Soames otti esille erään iltalehden ja luki tärkeimmät otsakkeet.

»Hallitus ryhtynyt välittömiin toimenpiteisiin, sotatila alkanut.»

»Ah», sanoi James ja huokasi. »Minä pelkäsin, että he pötkisivät pakoon niinkuin vanha Gladstone. Tällä kertaa teemme heistä lopun.»

Kaikki tuijottivat häneen. James! Aina hätäilevä, hermostunut, levoton! James alituisine »Minä sanoin kuinka tulisi käymään», pessimismeineen, varovaisine sijoituksineen. Oli jotakin kaameata tässä vanhimman elossaolevan Forsyten päättäväisyydessä.

»Missä Timothy on?» sanoi James. »Hänen pitäisi kiinnittää huomiota tähän.»

Juley täti sanoi, että hän ei tietänyt, Timothy ei ollut puhunut paljoakaan lounaalla sinä päivänä. Hester täti nousi ja pujahti pois huoneesta, ja Francie sanoi melkein pahanilkisesti:

»Buurit ovat kova pähkinä purtavaksi, James setä!»

»Hm», mutisi James. »Mistä olet saanut tietosi? Kukaan ei kerro minulle.»

Nuori Nicholas huomautti lempeällä äänellään, että Nick (hänen vanhimpansa) alkoi nyt säännöllisesti käydä sotaharjoituksissa.

»Ah», mutisi James ja tuijotti eteensä — hänen ajatuksensa olivat
Valissa. »Hänen pitää huolehtia äidistään», sanoi hän, »hänellä ei ole
aikaa harjoituksiin ja sen semmoisiin, tuollainen isä kun hänellä on.»
Tämä arvoituksellinen sana aiheutti hiljaisuuden, kunnes hän taas puhui.

»Mitä June tahtoi täältä?» Ja hänen katseensa viipyi epäilevänä heissä jokaisessa vuoronperään. »Hänen isänsä on rikas mies nyt.» Keskustelu kääntyi Jolyoniin, muistettiin, koska hänet oli viimeksi nähty. Arveltiin, että hän kävi ulkomailla usein ja tapasi kaikenlaisia ihmisiä nyt, kun hänen vaimonsa oli kuollut. Hänen akvarellinsa olivat näytteillä ja hänellä oli menestystä. Francie meni niin pitkälle, että sanoi:

»Minä tahtoisin nähdä hänet taas, hän oli aika herttainen.» Juley täti muisteli, kuinka hän kerran oli nukahtanut tuolle sohvalle, jolla James nyt istui. Hän oli aina ollut hyvin ystävällinen, mitä Soames arveli?

Kaikki tiesivät, että Jolyon oli Irenen holhooja ja tunsivat kysymyksen arkaluontoisuuden. He katselivat Soamesia kiinnostuneina. Heikko puna oli noussut hänen poskilleen.

»Hän alkaa harmaantua», sanoi Soames.

Tosiaanko! Oliko Soames tavannut hänet? Soames nyökäytti päätään, ja puna katosi.

James sanoi äkkiä: »Niin no, minä en tiedä, en osaa sanoa.»

Se ilmaisi niin selvästi jokaisen läsnäolijan ajatuksen, että tässä oli jotakin takana, ettei kukaan vastannut. Mutta samassa hetkessä Hester täti palasi.

»Timothy», sanoi hän matalalla äänellä, »Timothy on ostanut kartan ja kiinnittänyt — kiinnittänyt siihen kolme lippua.»

Timothy oli —! Huokaus kävi kautta koko seurueen.

Jos Timothy tosiaankin jo oli kiinnittänyt kolme lippua — no niin, se osoitti mihin kansa kykenee, kun se on noussut. Sota oli jo itse asiassa voitettu.

13. JOLYON HUOMAA, MISTÄ ON KYSYMYS

Jolyon seisoi ikkunan ääressä Hollyn lapsuudenaikaisessa makuuhuoneessa, joka oli muutettu atelieriksi, ei siksi, että se antoi pohjoiseen, vaan siksi, että siitä oli laaja näköala yli seudun aina Epsomin katsomolavaan saakka. Hän siirtyi sivuikkunaan, josta oli näköala tallipihaan, ja vihelsi Balthasar koiralle, joka alituisesti makasi kellotornin alla. Vanha koira katsahti ylös ja heilutti häntäänsä. »Vanha poika parka», ajatteli Jolyon siirtyen takaisin toisen ikkunan luo.

Hän oli ollut levoton koko tämän viikon, aina siitä saakka, kun oli koettanut esiintyä holhoojana. Hän oli tuntenut epämukavuutta omassatunnossaan, joka aina oli kärkäs, häiriötä säälintunteessaan, joka helposti kiihtyi, ja omituista tietoisuutta siitä, että hänen kauneudenrakkautensa oli saanut lopullisen kohteen. Syksy oli vallannut vanhan tammen, sen lehdet olivat tulossa ruskeiksi. Aurinko oli ollut runsas ja kuuma tänä kesänä. Niinkuin puitten, niin on ihmistenkin elämä! »Minun pitäisi elää kauan», ajatteli Jolyon, »minä homehdun lämmön puutteesta. Jollen voi tehdä työtä, lähden Pariisiin.» Mutta Pariisin muisteleminen ei huvittanut häntä. Sitäpaitsi, kuinka hän voisi lähteä? Hänen piti viipyä nähdäkseen, mitä Soames aikoi tehdä. »Olen Irenen holhooja. En voi jättää häntä vaille suojelusta», ajatteli hän. Hänestä tuntui omituiselta, että hän saattoi vielä niin tavattoman selvästi nähdä Irenen tuossa pikku salissaan, johon hän oli vain kahdesti astunut. Hänen kauneudessaan mahtoi olla eräänlaista kipeätä sopusointua. Mikään kirjaimellinen muotokuva ei voisi koskaan tehdä hänelle oikeutta, hänen olemuksensa ydin oli — niin, mikä?… Kavioitten kapse kutsui hänet takaisin toiseen ikkunaan. Holly ratsasti pihalla pitkähäntäisellä päistäriköllään. Hän katsahti ikkunaan, ja isä heilutti hänelle kättään. Tyttö oli ollut melko hiljainen viime aikoina, alkoi olla täysikasvanut, arveli isä, alkoi kaivata tulevaansa, niinkuin kaikki muut — nuoret! Aika on totisesti paholaisen keksintöä! Ja käsittäen anteeksiantamattomaksi hulluudeksi tuon ohikiitävän mukavuuden tuhlailemisen hän tarttui pensseliinsä. Mutta siitä ei ollut hyötyä, hän ei osannut keskittää katsettaan — sitäpaitsi alkoi jo hämärtää. »Minä lähden kaupunkiin», ajatteli hän. Hallissa palvelustyttö tuli häntä vastaan.

»Eräs rouva kysyy teitä, herra, hän sanoo olevansa rouva Heron.»

Ihmeellinen sattuma! Jolyon meni taulugalleriaan, niinkuin sitä vielä nimitettiin, ja näki Irenen seisovan ikkunan ääressä.

Irene tuli häntä kohti sanoen:

»Minä olen tullut luvattomia teitä, viidakon ja puutarhan kautta. Tulin aina sitä tietä katsomaan Jolyon setää.»

»Te ette voi tehdä mitään luvatonta täällä», vastasi Jolyon, »se on historiallisista syistä mahdotonta. Ajattelin juuri teitä.»

Irene hymyili. Ja oli kuin jokin olisi loistanut läpi — ei se ollut pelkkää sielukkuutta, se oli kirkkaampaa, täyteläisempää, houkuttelevampaa.

»Historiallista!» mutisi hän. »Sanoin kerran Jolyon sedälle, että rakkaus on ikuinen. No niin, sitä se ei ole. Vain vastenmielisyys kestää.»

Jolyon tuijotti häneen. Oliko hän päässyt Bosinneystä vihdoinkin?

»Niin», sanoi Jolyon, »vastenmielisyys on syvempää kuin rakkaus tai viha siksi, että se on hermojen luonnollinen tuote, ja niitä emme muuta.»

»Tulin kertomaan teille, että Soames on käynyt tapaamassa minua. Hän sanoi jotakin, mikä säikähdytti minua. Hän sanoi: »Sinä olet vaimoni vieläkin!»

»Mitä!» huudahti Jolyon. »Teidän ei pitäisi asua yksin.» Ja hän tuijotti Ireneen vieläkin, kiusanaan ajatus, että missä Kauneutta oli, siinä ei mikään sujunut aivan suorasti — minkä vuoksi epäilemättä monet ihmiset pitivät Kauneutta epämoraalisena.

»Entä sitten?»

»Hän pyysi minua antamaan kättä.»

»Annoitteko?»

»Annoin. Olen varma, että hän ei olisi tahtonut vielä tullessaan sisään, mutta hän muutti mieltä ollessaan luonani.»

»Ah, teidän ei varmastikaan pitäisi asua yksin.»

»En tunne ketään naista, jonka voisin pyytää seurakseni, ja enhän voi tilaamalla saada rakastajaakaan tulemaan, Jolyon serkku.»

»Taivas varjelkoon!» sanoi Jolyon. »Mikä noiduttu tilanne! Ettekö jää päivälliselle? Eikö? No, antakaa minun saattaa itsenne takaisin kaupunkiin, olen aikonut käydä siellä tänä iltana.»

»Ihanko totta?»

»Ihan totta. Minä tulen valmiiksi viidessä minuutissa.»

Matkalla asemalle he puhuivat tauluista ja musiikista, englantilaisen ja ranskalaisen luonteen eroavaisuuksista ja erilaisesta suhtautumisesta taiteeseen. Mutta pensasaitojen värit pitkän, suoran tien varsilla, peipposten viserrys heidän ympärillään, poltettujen rikkaruohojen lemu, Irenen kaulan kaarteet, noitten tummien silmien tenho, jotka silloin tällöin kääntyivät häneen, kauniin vartalon viehätys — kaikki tämä teki Jolyoniin paljon syvemmän vaikutuksen kuin heidän vaihtamansa sanat. Vaistomaisesti hän käveli suorempana, joustavammin askelin.

Junassa hän kyseli Ireneltä, miten tämä vietti päivänsä.

Ompeli pukujaan, kävi ostoksilla, eräässä sairaalassa, soitti pianoa, käänsi ranskasta. Hänellä näytti olevan eräältä kustantajalta säännöllistä työtä, joka vähän lisäsi hänen tulojaan. Hän oli harvoin ulkona iltaisin. »Olen asunut niin kauan yksinäni, näettekös, että en välitä vähääkään. Uskon, että olen luonnostani yksineläjä.»

»Sitä minä en usko», sanoi Jolyon. »Onko teillä paljon tuttavia?»

»Hyvin vähän.»

Waterloosta he ottivat ajurin, ja Jolyon saattoi hänet omalle ovelle saakka. Puristaen hänen kättään erotessa Jolyon sanoi: »Tiedättehän, että voitte aina tulla meidän luoksemme Robin Hilliin. Antakaa minun tietää kaikki mitä tapahtuu. Hyvästi Irene.»

»Hyvästi», vastasi Irene pehmeästi.

Jolyon kiipesi takaisin vaunuihinsa ihmetellen itsekseen, miksi hän ei ollut pyytänyt Ireneä kanssaan päivälliselle ja teatteriin. Yksinäinen, nälkiintynyt, pysähtynyt oli Irenen elämä! »Hotch Potch-klubi», sanoi hän ajurille luukun läpi. Kun vaunut kääntyivät Embankmentille, tuli vastaan eräs mies silinteri päässä ja päällystakki yllä kulkien nopeasti ja niin läheltä seinää, että hän näytti hipaisevan sitä.

»Kautta Juppiterin!» ajatteli Jolyon. »Soames itse! Mitä hänellä on mielessä?» Ja hän pysäytti vaununsa kulmauksen taakse, nousi pois ja palasi kohtaan, mistä saattoi nähdä Irenen asunnon oven. Soames oli pysähtynyt talon eteen ja katseli Irenen valaistua ikkunaa. »Jos hän menee sisään», ajatteli Jolyon, »mitä minä silloin teen? Mitä minulla on oikeus tehdä?» Oli aivan totta, mitä tuo mies oli sanonut. Irene oli vielä hänen vaimonsa ja täysin turvaton kaikkia ikävyyksiä vastaan. »Niin, jos hän menee sisään, menen minä perässä», ajatteli Jolyon. Ja hän alkoi liikkua taloa kohti. Soames eteni myös, nyt hän oli aivan oven edessä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, pyörähti ympäri kantapäillään ja palasi takaisin jokea kohti. »Mitä nyt?» ajatteli Jolyon. »Muutama askel vielä, ja hän tuntee minut.» Ja hän kääntyi ympäri. Serkun askelet pitivät samaa tahtia kuin hänen omansa. Mutta hän ehti vaunuilleen ja pääsi sisään ennenkuin Soames oli kääntynyt kadunkulmauksesta. »Ajakaa», sanoi hän luukun läpi. Soamesin hahmo ilmestyi vaunujen viereen.

»Ajuri!» huusi Soames. »Oletteko vapaa? Halloo!»

»Halloo!» vastasi Jolyon. »Sinäkö?»

Nopea epäluulo serkun kasvoissa, jotka näyttivät valkeilta lampun valossa, sai hänet tekemään päätöksensä.

»Voit päästä matkassani», sanoi hän, »jos olet menossa Länteen.»

»Kiitos», vastasi Soames ja nousi vaunuihin.

»Olen ollut katsomassa Ireneä», sanoi Jolyon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

»Tosiaanko?»

»Sinä kävit itse katsomassa häntä eilen, kuulin.»

»Niin kävin», sanoi Soames, »hän on vaimoni, niinkuin tiedät.» Äänensävy, ylähuulen ylenkatseellinen nirpistys nostattivat Jolyonissa äkillisen kiukun, mutta hän hillitsi sen.

»Sinun pitäisi tietää asiat parhaiten», sanoi hän, »mutta jos aiot hakea hänestä eroa, ei ole kovinkaan viisasta käydä katsomassa häntä, vai kuinka? Ei voi juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa koirain kanssa.»

»Varoituksesi on erittäin ystävällinen», sanoi Soames, »mutta minä en ole vielä tehnyt päätöstäni.»

»Hän on», sanoi Jolyon katsoen suoraan eteensä. »Sinä et voi palauttaa oloja sille kannalle, millä ne olivat kaksitoista vuotta sitten.»

»Sen saamme nähdä.»

»Kuulehan nyt», sanoi Jolyon, »hän on viheliäisessä asemassa, ja minä olen ainoa ihminen, jolla on jotakin laillista sanomista hänen asioissaan.»

»Paitsi minä itse», vastasi Soames, »joka myöskin olen viheliäisessä asemassa. Hänen asemansa on se, minkä hän itse on luonut itselleen, minun se, minkä hän on luonut minulle. En ole vähääkään varma, enkö hänen oman etunsa vuoksi vaadi häntä palaamaan luokseni.»

»Mitä!» huudahti Jolyon, ja koko hänen ruumiinsa vavahti.

»En tiedä, mitä tarkoitat tuolla »Mitä»-huudollasi», vastasi Soames kylmästi. »Sinun sanottavasi hänen asioissaan rajoittuu siihen, että maksat hänen elinkorkonsa, ole hyvä ja pidä se mielessäsi. Katsoessani parhaaksi olla häpäisemättä häntä avioerohakemuksella, pidätin samalla oikeuteni itselläni, ja niinkuin sanottu, en ole ollenkaan varma, enkö vielä vaadi saada käyttää niitä.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Jolyon ja naurahti.

»Niin», sanoi Soames, ja hänen äänessään oli jotakin leppymätöntä. »Minä en ole unohtanut pilkkanimeä, jonka isä antoi minulle, 'varakas mies'. Minä en turhan vuoksi tahdo pilkkanimeä.»

»Tämähän on mieletöntä», mumisi Jolyon. No niin, eihän tuo mies voinut pakottaa vaimoaan palaamaan luokseen. Ne ajat olivat ainakin ohi! Ja hän katseli Soamesiin ajatellen. »Onko hän todellinen, tuo mies?» Mutta Soames näytti hyvin todelliselta istuessaan siinä nelikulmaisena ja melkein eleganttina, leikatuin viiksin, kasvot kalpeina ja hammas näkymässä siitä paikasta, missä huuli oli kohonneena pysyvään hymyilyyn. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Jolyon ajatteli: »Sen sijaan, että olisin auttanut, olen vain pahentanut hänen asemaansa,» Äkkiä Soames sanoi:

»Se olisi monessa suhteessa parasta, mitä hänelle voisi tapahtua.»

Nämä sanat kuohuttivat Jolyonin mieltä niin, että hänen oli vaikea istua hiljaa vaunuissa. Oli kuin hänet olisi suljettu sisään satojen maanmiestensä kanssa, suljettu sisään tuon erikoisen kansallisluonteen piirteen kanssa, joka oli aina hänelle vastenmielinen, tuon piirteen, jonka hän tiesi niin äärimmäisen luonnolliseksi ja joka kuitenkin tuntui hänestä selittämättömältä — heidän vahva uskonsa sopimuksiin ja omistusoikeuksiin, heidän hyveellinen itsetyytyväisyytensä vedotessaan näihin oikeuksiin. Hänen vieressään täällä vaunuissa oli omistamisvaiston todellinen ruumistuma, lihaksitullut summa — hänen oma sukulaisensa, sitäpaitsi! Se oli kammottavaa ja sietämätöntä! »Mutta tässä on kysymys enemmästäkin!» ajatteli hän, ja hänen mieltään etoi. »Sanotaan, että koira palaa oksennuksensa ääreen! Irenen näkeminen on herättänyt henkiin jotakin. Kauneus! Paholainen piilee siinä!»

»Niinkuin sanoin», huomautti Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni.
Olen kiitollinen, jos jätät hänet kokonaan rauhaan.»

Jolyon puri huuliaan. Hän, joka aina oli vihannut riitoja, melkein toivotti tämän riidanajatuksen tervetulleeksi.

»En voi luvata sinulle mitään sellaista», sanoi hän lyhyesti.

»Hyvä on», sanoi Soames, »sittenpä tiedämme, missä olemme. Minä jään tähän.» Ja pysähdyttäen vaunut hän poistui ääneti, ilman mitään hyvästijätön merkkiä. Jolyon jatkoi matkaa klubilleen.

Kaduilla ilmoitettiin ensimmäistä sotauutista, mutta hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mitä hän saattoi tehdä auttaakseen Ireneä? Jospa vain isä olisi elänyt! Hän olisi voinut tehdä niin paljon! Mutta miksi hän ei voisi tehdä kaikkea sitä, minkä isä olisi tehnyt? Eikö hän ollut kyllin vanha — viisikymmenvuotias ja toistamiseen leskenä, täysikasvuisten tytärten ja pojan isä. »Kummallista», ajatteli hän. »Jos hän olisi ruma, en epäröisi hetkeäkään. Kauneus on paholaisen keksintöä, jos on sille herkkä!» Ja hän meni klubin lukuhuoneeseen sydän levottomana. Tuossa samassa huoneessa Bosinney ja hän olivat puhelleet eräänä kesäiltapäivänä; hän muisti vielä nytkin sen hienon ja kätketyn saarnan, jonka hän Junen etuja valvoen oli pitänyt tuolle nuorelle miehelle ja sen Forsytein diagnoosin, jonka hän oli yrittänyt laatia, sekä kuinka hän itse oli koettanut arvailla, minkälaatuista naista vastaan hän oli varoittanut tuota nuorta miestä. Entä nyt? Hän itse melkein oli varoitusten tarpeessa. »Tämäpä hiton moisen hassua!» ajatteli hän. »Todella hitonmoisen hassua!»

14. SOAMES TIETÄÄ, MITÄ TAHTOO

On kovin paljon helpompi sanoa: »Sittenpä tiedämme, missä olemme» kuin tarkoittaa jotakin erikoista näillä sanoilla. Ja lausuessaan ne Soames vain purki vaistojensa jäytävää mustasukkaisuutta. Hän nousi vaunuista varovaisen kiukun vallassa — suuttuneena itselleen siitä, ettei ollut nähnyt Ireneä ja Jolyonille siitä, että tämä oli nähnyt sekä lopuksi omalle kyvyttömyydelleen tarkalleen sanoa, mitä hän tahtoi.

Hän oli lähtenyt vaunuista, koska ei voinut sietää serkkunsa vieressä istumista, ja kävellen ripein askelin itää kohti hän ajatteli: »Minä en luota tuohon Jolyoniin rahtuakaan. Joka kerran on ollut hylkiö, on aina hylkiö!» Sillä miehellä oli luontainen myötätunto — löyhyyttä kohtaan (hän karttoi sanaa synti, joka oli liian melodraamallinen Forsyten käytettäväksi).

Epävarmuus pyyteissä oli hänelle uusi tunne. Hän oli kuin lapsi uuden, luvatun leikkikalun ja vanhan menetetyn välillä, ja hän ihmetteli itseään. Vielä viime sunnuntain pyyde oli näyttänyt selvältä vapaus vain ja Annette. »Minäpä menen syömään päivällistä sinne», ajatteli hän. Annetten näkeminen voisi palauttaa hänen aikeittensa yksinkertaisuuden, tyynnyttää hänen kiihtymyksensä, selvittää hänen mielensä.

Ravintola oli aika täysi paljon ulkomaalaisia ja väkeä, jotka ulkonäöstään päättäen hänen silmissään olivat kirjailijoita tai taiteilijoita. Keskustelun katkelmia tuli hänen korviinsa lautasten ja lasien kilinän läpi. Hän kuuli selvästi myötätuntoa ilmaistavan buureja kohtaan, brittiläistä hallitusta moitittavan. »Ei minulla ole suuria ajatuksia heidän asiakaspiiristään», ajatteli hän. Hän söi päiväiksensä jämeänä ja joi erikoiskahvinsa ilmaisematta läsnäoloaan, ja vihdoin lopetettuaan piti varansa, ettei häntä nähty, kun hän kulki rouva Lamotten pyhäkköä kohti. Niinkuin hän otaksui, olivat he illallisella — tuo illallinen näytti niin paljon paremmalta kuin se päivällinen, jonka hän juuri oli nauttinut, että hän tunsi eräänlaista mielipahaa — ja he tervehtivät häntä niin näennäisen aidosti yllätettyinä, että hän ajatteli äkillisen epäluulon vallassa: »Luulenpa, että he tiesivät minun olleen täällä kaiken aikaa.» Hän loi Annetteen salaisen ja tutkivan katseen. Niin sievä, niin viattoman näköinen — voisiko hän pyydystellä miestä? Hän kääntyi rouva Lamotteen ja sanoi:

»Olen syönyt päivällistä täällä.»

Todellako! Jospa hän vain olisi tietänyt! Hän olisi voinut suositella erikoisia ruokalajeja; mikä vahinko! Soames vahvistui epäluulossaan. »Minun pitää katsoa, mitä teen», ajatteli hän yrmeästi.

»Vielä pieni kuppi hyvin erikoista kahvia, monsieur, likööriä, Grand
Marnier?» Ja rouva Lamotte nousi hankkimaan noita herkkuja.

Jäätyään Annetten kanssa yksin Soames sanoi: »No niin, Annette?» huulillaan pieni, torjuva hymy.

Tyttö punastui. Tämä seikka, joka viime sunnuntaina olisi saanut hänen hermonsa värisemään, tuntui nyt jokseenkin samalta, kuin jos hänen omistamansa koira olisi heiluttanut häntäänsä ja katsonut häneen. Hänellä oli omituinen voiman tunne — oli kuin hänen olisi vain tarvinnut sanoa: »Tule suutelemaan minua», ja tyttö olisi tullut. Ja kuitenkin — se oli kummallista — toisetkin kasvot, toiset muodot tuntuivat olevan huoneessa, ja johtuiko hänen hermojensa kutkutus tästä — vai tuosta toisesta? Hän noikkasi ravintolaan päin ja sanoi: »Teillä on aika merkillisiäkin asiakkaita. Pidättekö tästä elämästä?»

Annette katsoi häneen hetkisen, katsoi alas ja leikki haarukallaan.

»En», sanoi hän, »en pidä.»

»Minä saan hänet», ajatteli Soames, »jos tahdon hänet. Mutta tahdonko hänet?» Annette oli viehättävä, hän oli kaunis — hyvin kaunis, hän oli raikas, hänellä oli eräänlaista makua. Soamesin silmät tarkastelivat tätä pientä huonetta, mutta hänen sielunsa silmät ehtivät muualle — puolihämärään huoneeseen, jossa oli hopeanharmaat seinät ja satiinipuinen piano, ja nainen seisomassa pianon ääressä peräytyen ikäänkuin tulijan tieltä — nainen, jolla oli valkeat, hänelle tutut olkapäät ja tummat silmät, joihin hän oli yrittänyt tutustua, ja tukka kuin tummaa, himmeätä ambraa. Ja niinkuin taiteilijassa, joka tavoittelee saavuttamatonta ja on aina janoinen, niin nousi hänessäkin tänä hetkenä tuon vanhan, ikuisesti tyydyttämättömän intohimon jano.

»No niin», sanoi hän levollisesti, »te olette nuori. Teillä on kaikki edessänne.»

Annette pudisti päätään.

»Minä luulen väliin, että minulla ei ole edessäni muuta kuin kovaa työtä. Minä en ole niin ihastunut työhön kuin äiti.»

»Äitinne on ihme», sanoi Soames hienon ivallisesti. »Hän ei koskaan päästä taloonsa mitään vikaa.»

Annette huokasi. »Mahtaa olla ihmeellistä olla rikas.»

»Oi, teistä kyllä tulee rikas jonakin päivänä», vastasi Soames yhä hienosti ivaten, »älkää pelätkö!»

Annette kohautti olkapäitään. Monsieur on hyvin ystävällinen.» Ja hän pisti nyrpistyneitten huultensa väliin suklaapalan.

»Niin, kultaseni», ajatteli Soames, »hyvin sievät huulet.»

Rouva Lamotte, joka toi kahvia ja likööriä, teki lopun tästä keskustelusta. Soames ei viipynyt kauan.

Päästyään ulos Sohon kaduille, jotka aina vaikuttivat häneen kuin epäasianmukaisesti omistettu omaisuus, hän mietti. Jos Irene vain olisi antanut hänelle pojan, ei hän nyt kiertelisi naisten jäljillä! Tuo ajatus hypähti esiin hänen sisemmän tajuntansa pimeästä vahtikopista. Poika — jotakin, jonka hän näkisi edessään, jotakin, joka tekisi jäljelläolevan elämän elämisen arvoiseksi, jotakin, jolle hän voisi jättäytyä, jokin oman itsen ikuistus. »Jos minulla olisi poika», ajatteli hän katkerana, »oikea laillinen poika, voisin suostua elämään niinkuin tähän asti. Nainen on melkein sama kuin toinenkin, loppujen lopulta.» Mutta kävellessään hän pudisti päätään. Ei! Nainen ei ollut sama kuin toinen nainen. Hän oli monesti koettanut vastahakoisen avioelämänsä aikana ajatella niin ja oli aina epäonnistunut. Hän epäonnistui nytkin. Hän koetti ajatella, että Annette oli sama kuin tuo toinen. Mutta hän ei ollut, hänessä ei ollut tuon vanhan intohimon tenhoa. »Ja Irene on vaimoni», ajatteli hän, »laillinen vaimoni. En ole tehnyt mitään, joka olisi voinut karkoittaa hänet luotani. Miksi hän ei voisi tulla takaisin? Se on oikein, lainmukaista? Siitä ei tule mitään häväistysjuttua, ei mitään häiriötä. Jos se on epämiellyttävää hänelle — mutta miksi se olisi? Minä en ole spitaalitautinen, ja hän — hän ei enää ole rakastunut!» Miksi hänen tarvitsi paneutua alttiiksi avioero-oikeuden viekkaille juonille ja likaiselle häpeälle ja uhkaavalle tappiolle, kun Irene oli tuossa, valmiina kuin tyhjä talo, joka odotti vain, että laillinen omistaja ottaisi sen uudelleen käytäntöön? Niin salamyhkäiselle luonteelle kuin Soamesille ajatus, että hän hiljaisesti voisi taas ottaa haltuunsa omaisuutensa tarvitsematta luovuttaa maailmalle mitään, oli kiihkeän houkutteleva. »Ei», ajatteli hän, »olen iloinen, että kävin katsomassa tuota tyttöä. Nyt tiedän, mitä eniten tahdon. Jos Irene vain tahtoisi tulla takaisin, olisin niin hienotunteinen kuin hän ikinä tahtoo, hän saisi elää omaa elämäänsä, mutta ehkä — ehkä hän vielä voisi kiintyäkin minuun.» Hänellä oli pala kurkussaan. Ja hän kulki jurosti Green Parkin kaiteen sivua isänsä taloa kohti yrittäen astua varjolleen, joka kulki hänen edellään kirkkaassa kuunvalossa.

TOINEN OSA

1. KOLMAS SUKUPOLVI

Jolly Forsyte asteli Oxfordin High Streetiä eräänä marraskuun iltapäivänä, Val Dartie asteli samaa katua vastakkaiseen suuntaan. Jolly oli juuri muuttanut pois flanellisen soutupukunsa ja oli matkalla »Paistinpannu-klubiin» johon hänet äskettäin oli hyväksytty. Val oli juuri muuttanut pois ratsastuspukunsa ja oli matkalla — ei »paistinpannuun», vaan »tuleen» — erään vedonlyöjän luo Cornmarketiin.

»Halloo!» sanoi Jolly.

»Halloo!» vastasi Val.

Serkukset olivat kohdanneet vasta kahdesti, Jolly, toisen vuoden ylioppilas, oli kerran kutsunut keltanokan aamiaiselle, ja edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa hieman oudoissa olosuhteissa.

Erään Cornmarketin räätälin yläkerroksessa asui tuollainen etuoikeutettu nuori olento, jota sanotaan alaikäiseksi, jonka perintö on suuri, vanhemmat kuolleet, holhoojat kaukana ja vaistot paheelliset. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli aloittanut viehättävän elämänuran, tuollaisen, joka on niin käsittämätön tavallisille kuolevaisille, joille yksikin vararikko riittää. Hän oli jo kuuluisa Oxfordin ainoan pelipöydän omistajana ja käytti tulevia varojansa huimaavaa vauhtia. Hän sivuutti itse Crumin, vaikka kuuluikin verevään ja hieman härkämäiseen tyyppiin, jolta puuttui Crumin lumoava väsähtäneisyys. Valille oli ollut jonkinlainen kaste päästä hänen pelipöytänsä ääreen ja kuin kasteenuudistus palata monen tunnin kuluttua takaisin collegeen ikkunan kautta, jonka ristikot eivät pystyneet esteiksi. Nostaessaan tuona riemun iltana kerran katseensa pöydän viekoittelevasta vihreästä hän oli savupilven läpi nähnyt serkkunsa seisovan vastakkaisella puolella. »Rouge gagne, impair, et manque!» Hän ei ollut silleen nähnyt Jollya.

»Tule Paistinpannuun teetä juomaan», sanoi Jolly, ja he astuivat sisään.

Nähdessään heidät yhdessä olisi vieras voinut panna merkille epämääräisen yhtäläisyyden näiden Forsytein kolmanteen polveen kuuluvien pikkuserkkujen välillä, saman kasvojen muodon, vaikka Jollyn silmät olivatkin tummempaa harmaata, tukka vaaleampi ja kiharampi.

»Teetä ja voipullia, olkaa hyvä», sanoi Jolly.

»Tahdotko maistaa savukkeitani», sanoi Val. »Näin sinut eilen illalla.
Kuinka menestyit?»

»Minä en pelannut.»

»Minä voitin viisitoista savuketta.»

Vaikka Jollyn tekikin mieli toistaa eräs omalaatuinen selitys pelistä, jonka hän kerran oli kuullut isältään — »Kun tulet nyljetyksi, sinua kiukuttaa, kun nyljet muita, sinua ellottaa» — hän tyytyi sanomaan:

»Aika mätää koko peli minun mielestäni. Kävin koulua tuon nuorukaisen kanssa. Hän on kauhea narri.»

»Oi, ei suinkaan», sanoi Val, niinkuin särjettyä jumalaa puolustetaan, »hän on hurjan mukava poika.»

He tupruttelivat savujaan hiljaisuudessa.

»Sinä olet tavannut omaiseni, eikö niin?» sanoi Jolly. »He tulevat tänne huomenna.»

Val punastui vähän.

»Niinkö! Minä voin antaa sinulle mainiot tiedot Manchesterin marraskuun kilpailuista.»

»Kiitos, minä harrastan vain klassillisia kilpa-ajoja.»

»Niissä ei voi tehdä rahaa», sanoi Val.

»Minä vihaan kilparataa», sanoi Jolly, »siellä on sellainen hälinä ja paha haju. Hevosia kyllä mielelläni käyn katsomassa.»

»Minusta on hauska saada mielipiteellensä vahvistusta», vastasi Val.

Jolly hymyili, hymy muistutti hänen isäänsä. »Minä en ole koskaan onnistunut saamaan. Minä menetän aina rahaa, jos lyön vetoa.»

»Täytyyhän toki maksaa oppirahoja.»

»Niin, mutta koko asia on siinä, että osaa vetää ihmisiä nenästä.»

»Totta kai, muuten he vetävät sinua nenästä — siitähän koko jännitys.»

Jolly näytti vähän ylenkatseelliselta.

»Mitä sinä harrastat? Soutuako?»

»En — ratsastusta ja ajelua. Aion ruveta pelaamaan poloa ensi lukukaudella, jos saan isoisäni suostumaan maksuihin.»

»Hän siis on vanha James setä, eikö niin? Minkälainen hän on?»

»Vanhempi kuin neljäkymmentä kukkulaa», sanoi Val, »ja luulee aina joutuvansa vararikkoon.»

»Minun isoisäni ja hän kai olivat veljiä.»

»Minä en luule, että noiden vanhojen joukossa oli ketään urheilijaa», sanoi Val, »he kai jumaloivat rahaa.»

»Ei ainakaan minun väkeni», sanoi Jolly lämpimästi.

Val karisti tuhan savukkeestaan.

»Raha on luotu kulutettavaksi», sanoi hän. »Toivoisin, hitto vieköön, että minulla olisi enemmän.»

Jolly katsoi häneen tuolla suoralla ja tuikealla tavalla, jonka hän oli perinyt vanhalta Jolyonilta: Eihän rahoista puhuta! Ja taaskin seurasi hiljaisuus, jonka aikana he joivat teetään ja söivät voipullia.

»Missä omaisesi tulevat asumaan?» kysyi Val harkitun välinpitämättömänä.

»Sateenkaaressa. Mitä ajattelet sodasta?»

»Mätää, ainakin toistaiseksi. Buurit eivät sitten ole vähääkään urheilijoita. Miksi he eivät ryhdy avoimeen taisteluun?»

»Miksi he tekisivät sen? Heillä on kaikki vastassaan, paitsi juuri heidän sodankäyntitapansa. Minä melkein ihailen heitä.»

»He osaavat ampua ja ratsastaa», myönsi Val, »mutta he ovat kehnoa joukkoa. Tunnetko Crumin?»

»Mertonista? Ulkomuodolta vain. Hän kuuluu myös tuohon jaloon sakkiin, eikö niin? Teeskentelyä ja muitten matkimista kaikki tyyni.»

Val sanoi lujasti: »Hän on ystäväni.»

»Ooh, anteeksi.» Ja he istuivat tuijottaen kömpelösti toistensa ohi, kumpikin satutettuna omassa erikois-snobismissaan. Sillä Jolly kehitti itseään vaistomaisesti erään piirin mukaan, jonka tunnuslauseena oli: »Koettakaapas ikävystyttää meitä! Elämä ei ole puoleksikaan kyllin pitkä, ja me aiomme puhua nopeammin ja kirpeämmin, tehdä enemmän ja oppia enemmän ja viipyä eri puheenaineissa vähemmän kuin te osaatte kuvitellakaan. Me olemme »parhaat» — tehdyt teräslangasta ja ruoskansiimasta.» Ja Val kehitti itseään vaistomaisesti erään piirin mukaan, jonka tunnuslauseena oli: »Koettakaapas herättää meissä mielenkiintoa ja saada meitä innostumaan! Meillä on jo ollut joka ainoa elämys, ja jollei ole, väitämme kuitenkin, että niin on laita. Me olemme saaneet niin tarpeeksemme elämästä, että mitkään tunnit eivät ole meille pikkutunteja. Me menetämme viimeiset pennimme tyvenin mielin. Olemme lentäneet nopeasti ja päässeet kaiken ohi. Savukkeen savua koko maailma. Bismillah!» Kilpailun henki, joka on tunkeutunut englantilaisten luihin ja ytimiin asti, pakotti näitä kahta nuorta Forsytea etsimään ihanteet, ja vuosisadan lopulla ihanteet ovat sekavat. Ylimyssääty oli jo enimmäkseen omaksunut »voimaihmis»-periaatteen, vaikka siellä täällä jokin sellainen kuin Crum joka kuului aateliin — väsähtäneesti liittyi ihannoimaan tuota pelaajain Nirvanaa, joka oli ollut kahdeksankymmenluvun vanhojen keikarien ja elostelijain summum bonum. Ja Crumin ympärillä oli vielä jokin ylimyssäädyn harhaantunut vesa ja joukko rikkaitten poikia.

Mutta serkusten välillä oli toinenkin, paljon vähemmän ilmeinen vastahakoisuuden syy, joka johtui tuosta epämääräisestä perhe-yhdennäköisyydestä, mikä kenties harmitti heitä kumpaakin, tai jostakin puolittaisesta tietoisuudesta, että heidän sukuhaarojensa välillä oli vallinnut ja vallitsi vielä riita, josta perheen vanhemmat jäsenet joskus olivat vihjaisseet sanan tai pari. Ja Jolly kilisteli teelusikallaan ja ajatteli: »Hänen kravattineulansa ja liivinsä ja puheensa ja vedonlyöntinsä — Herra Jumala!»

Ja voipullaansa lopetteleva Val ajatteli: »Siinä on sitten aika karhu!»

»Sinä kai lähdet omaisiasi vastaan», sanoi hän ja nousi. »Tahtoisitko sanoa heille, että mielelläni näyttäisin heille B.N.C:tä. Eipä siltä, että siinä olisi paljon nähtävää — mutta jos he tahtoisivat tulla.»

»Kiitos vain, kyllä minä kysyn.»

»Tulisivatkohan he lounaalle? Minulla on aika laatuunkäypä tarjoilija.»

Val epäili, tokko heillä olisi aikaa.

»Kysytkö heiltä sentään?»

»Olet hyvin ystävällinen», sanoi Jolly varmasti ajatellen, että he eivät tule, mutta lisäsi vaistomaisen kohteliaana. »Eikö sinun paremmin sopisi syödä meidän kanssamme päivällistä huomenna?»

»No se on varma se. Mihin aikaan?»

»Puoli kahdeksalta.»

»Frakissako?»

»Ei?» Ja he erosivat tuntien hienoa vihamielisyyttä toisiansa kohtaan.

Holly ja hänen isänsä tulivat päiväjunalla. Tämä oli Hollyn ensimmäinen käynti tässä torninhuippujen ja unelmain kaupungissa, ja hän oli hyvin hiljainen, katsellen melkein ujosti veljeään, joka kuului tähän ihmeelliseen paikkaan. Lounaan jälkeen hän kulki ympäri ja tutki veljen »kotijumalia» kiihkeän uteliaana. Jollyn olohuoneessa oli laudoitus, ja taidetta edusti sarja Bartolozzin kuparipiirroksia, jotka olivat kuuluneet vanhalle Jolyonille, ja joukko yliopistossa otettuja valokuvia — nuoria miehiä, vilkkaita nuoria miehiä, koko sankareita ja verrattavissa hänen muistoihinsa Valista. Myöskin Jolyon tutki huolellisesti tätä todistusta poikansa luonteesta ja makusuunnasta.

Jolly tahtoi, että he saisivat nähdä hänen soutavan, ja niinpä he lähtivät joelle. Isänsä ja veljensä välissä kulkeva Holly tunsi ylpeyttä, kun päät kääntyivät ja katseet viipyivät hänessä. Jotta näkisivät Jollyn parhaiten edukseen he jättivät hänet venehuoneeseen ja kulkivat joen poikki rantapolulle. Hentorakenteinen Jolly — kaikista Forsyteista vain vanha Swithin ja George olivat härkämäisiä — souti numero kahtena koekahdeksikossa. Hän näytti hyvin vakavalta ja innokkaalta. Jolyon ajatteli ylpeänä, että hän oli kaunein poika koko joukosta, Holly taas, niinkuin sisaren sopii, oli enemmän mieltynyt pariin muuhun, mutta sitä hän ei olisi mistään hinnasta sanonut. Joki kimmelsi tuona iltapäivänä, niityt olivat mehevät, puut vielä värikkäät ja kauniit. Hienostunut rauha vallitsi vanhassa kaupungissa, ja Jolyon päätti tehdä luonnoksia kokonaisen päivän ajan, jos vain ilma sallisi. Kahdeksikko kiiti ohi toisen kerran ja liukui kotiin venehuoneeseen — Jollyn kasvot olivat hyvin järkähtämättömät, ettei hän vain näyttäisi ylpeältä. He palasivat joen poikki ja odottivat häntä.

»Oi niin», sanoi jolly Christ Church Collegen niityillä, »minun oli pakko pyytää tuo poika Val Dartie syömään päivällistä kanssamme tänä iltana. Hän olisi tahtonut tarjota teille lounasta ja näyttää B.N.C:tä, ja minusta oli parempi, että minä tarjoon, niin teidän ei tarvitse mennä. Minä en juuri pidä hänestä.»

Hollyn kalpeahkot kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi.

»Miksi et?»

»Oi, en tiedä. Minusta hän on keikari ja tyylitön. Minkälaisia hänen omaisensa ovat, isä? Hän on kai vain pikkuserkku, vai kuinka?»

Jolyon turvautui hymyilyyn.

»Kysy Hollylta», sanoi hän, »Holly näki hänen setänsä.» »Minä pidin
Valista», sanoi Holly tuijottaen eteensä maahan.

»Hänen setänsä taas näytti — kauhean erilaiselta.» Hän vilkaisi Jollyyn ripsiensä alta.

»Oletteko koskaan», sanoi Jolyon hieman leikilliseen tapaan, »kuulleet perheemme historiaa, lapsikullat? Se on oikea satu. Ensimmäinen Jolyon Forsyte — joka tapauksessa ensimmäinen, josta tiedämme mitään, ja hän on isän-isän-isänisänne — asui Dorsetissa meren rannalla ollen ammatiltaan maanviljelijä, 'agrikultturalisti' niinkuin isotätinne sanoi ja maanviljelijän poika — he olivat sanalla sanoen talonpoikia, 'hyvin pientä väkeä', oli isoisällänne tapana sanoa.» Hän katsoi Jollya nähdäkseen, kuinka hänen jalosyntyisyytensä otti asian, ja pani toisella silmällä merkille Hollyn pahanilkisen ilon veljen lievästi nolostuneen ilmeen vuoksi.

»Voimme kuvitella, että hän oli paksu ja lujatekoinen ja edusti Englantia sellaisena kuin se oli ennen teollisuusaika-kauden alkamista. Toinen Jolyon Forsyte — isoisäsi isä, Jolly, paremmin tunnettu nimellä Dosset Forsyte — rakensi taloja, niin kertovat aikakirjat, sai kymmenen lasta ja muutti Lontoon kaupunkiin. Tiedetään, että hän joi madeiraa. Voimme otaksua, että hän edusti Napoleonin sotien aikaista Englantia ja yleistä levottomuutta. Vanhin hänen kuudesta pojastaan oli kolmas Jolyon, teidän isoisänne, lapsikullat — teekauppias ja yhtiöitten puheenjohtaja, terveimpiä englantilaisia, mitä koskaan on elänyt, ja minulle rakkain.» Iva oli kadonnut Jolyonin äänestä, ja hänen poikansa ja tyttärensä katselivat häntä juhlallisina. »Hän oli oikeamielinen ja sitkeä, herkkä ja nuori sydämestään. Te muistatte hänet, ja minä muistan hänet. Siirtykäämme toisiin! Isosedällänne Jamesilla, tuon nuoren Valin isoisällä, on poika nimeltä Soames — jonka nimeen liittyy eräs vanha riitajuttu, enkä luule, että kerron sitä teille. Jamesin ja 'Dossetin' kahdeksan muun lapsen, joista viisi vielä elää, voi sanoa edustavan kuningatar Viktorian Englantia, sen kaupallisia ja yksilöllisiä ja viiden prosentin periaatteita ja rahan takaisin saamista — jos ymmärrätte mitä se merkitsee. Joka tapauksessa he ovat pitkän elämänsä aikana muuttaneet kolmekymmentä tuhatta puntaa yhteensä pyöreäksi miljoonaksi. He eivät koskaan tehneet mitään hurjaa — jollei juuri isosetänne Swithin, jota luullakseni kerran petkutettiin vedonlyönnissä ja joka sai nimen 'Nelivaljakko Forsyte', koska hän ajoi parihevosia. Heidän aikansa on päättymässä ja heidän tyyppinsä myös, ei yksistään eduksi maalle. He olivat maassa kiinni, mutta hekin olivat terveitä. Minä olen neljäs Jolyon Forsyte — nimen heikko kantaja —»

»Ei, isä», sanoi Jolly, ja Holly puristi hänen kättään.

»Kyllä vain», toisti Jolyon, »heikko yksilö, joka, pelkään pahoin, en edusta muuta kuin vuosisadan loppua, tuloja, joita en itse ole ansainnut, harrastelua ja yksilöllistä vapautta — se on toista kuin yksilöllisyys, Jolly. Sinä olet viides Jolyon Forsyte, ukkoseni, ja sinä soitat uuden vuosisadan alkusoiton.»

Hänen puhuessaan he kääntyivät sisään collegen porteista, ja Holly sanoi: »Se on lumoavaa, isä.»

Kukaan heistä ei oikein tietänyt, mitä hän tarkoitti. Jolly oli vakava.

»Sateenkaari», joka oli niin hienostunut ja nykyaikaisuudesta vapaa kuin vain oxfordilainen hotelli voi olla, omasi pienen, tammella laudoitetun seurusteluhuoneen, missä Holly istui emäntänä, valkeassa puvussaan, ujona ja yksin, kun ainoa vieras saapui.

Val tarttui hänen käteensä melkein kuin olisi se ollut perhonen. Ja eikö Holly tahtoisi ottaa tätä vaivaista kukkaa? Se näyttäisi hurjan hienolta hänen tukassaan. Hän otti gardenian napinlävestään.

»Oi, ei kiitos — en kai voi!» Mutta hän otti kukan sittenkin ja kiinnitti sen kaulukseensa, sillä hän muisti äkkiä tuon sanan »keikari». Valin napinläpikukka herättäisi pahennusta, ja hän niin kovin tahtoi, että Jolly pitäisi Valista. Mahtoiko tyttö huomata, että Val oli rauhallisin ja eniten edukseen hänen seurassaan, ja oliko siinä kenties puolet pojan vetovoiman salaisuudesta?

»Minä en ole kertonut kenellekään ratsastuksestamme, Val.»

»Sitä parempi! Se on vain meidänkeskinen asia.»

Valin käsien ja jalkojen saamaton liikehtiminen antoi Hollylle sen tunteen, että tuossa pojassa on hyvin suloista voimaa ja toisenkin mieluisan tunteen — halun tehdä hänet onnelliseksi.

»Kertokaa minulle Oxfordista. Täällä mahtaa olla hurmaavaa.»

Val myönsi, että oli hurjan mukavaa tehdä mitä itse tahtoi, luennot eivät olleet mitään, ja muutamat pojat olivat hyvin hauskoja. »Mutta tietysti», lisäsi hän, »tahtoisin olla Lontoossa ja päästä käymään teitä katsomassa.»

Holly siirsi kättään ujosti polveltaan, ja hänen katseensa painui alas.

»Ettehän ole unohtanut», sanoi Val äkkiä kooten rohkeutensa, »että meidän piti lähteä seikkailemaan yhdessä?»

Holly hymyili.

»Oi, sehän oli vain kuvittelua. Eihän sellaista voi tehdä enää täysikasvuisena, tiedättehän.»

»Viis siitä, kyllä serkut voivat», sanoi Val. »Kun tulee ensimmäinen pitkä loma — se alkaa kesäkuussa, tiedättehän, ja kestää ikuisesti — silloin me pidämme varamme.»

Mutta Holly pudisti päätään, vaikka salaliittolaisuuden värähdys tuntui hänen suonissaan. »Ei siitä mitään tule», mumisi hän.

»Miksi ei tulisi?» sanoi Val innokkaasti. »Kuka estäisi? Ei isänne eikä veljenne.»

Sinä hetkenä Jolyon ja Jolly tulivat sisään ja romantiikka pakeni Valin kiiltonahkaisiin ja Hollyn valkeihin silkkikenkiin, missä se kutkutti ja kihelmöi kaiken iltaa, joka ei ollut ainakaan välittömyydestään huomattava.

Jolyon, joka oli herkkä ilmakehälle, tunsi pian salaista vihamielisyyttä poikain välillä ja ihmetteli Hollya. Ja hän tuli vaistomaisen ironiseksi, mikä on tuhoisaa nuoruuden avomielisyydelle. Muuan kirje, joka ojennettiin hänelle päivällisen jälkeen, pani hänet vaipumaan hiljaisuuteen, joka tuskin keskeytyi kunnes Jolly ja Val nousivat lähteäkseen. Hän lähti ulos heidän kanssaan poltellen sikariaan ja käveli poikansa seurassa Christ Churchin portille. Sitten hän kääntyi takaisin, otti kirjeen esille ja luki sen uudelleen lampun alla.

»Paras Jolyon,

Soames tuli taas tänä iltana — kolmantenakymmenentenä seitsemäntenä syntymäpäivänäni. Olitte oikeassa, en voi jäädä tänne. Muutan huomenna Piedmont Hotelliin, mutta en tahtoisi lähteä ulkomaille tapaamatta teitä. Olen yksin ja masentunut.

Teidän

Irene.»

Hän taittoi kirjeen takaisin taskuunsa ja käveli eteenpäin ihmetellen tunteittensa kiihkeyttä. Mitä tuo mies oli sanonut tai tehnyt?

Hän kääntyi High Streetille, kulki Turlia alas ja ohi noitten sokkeloisten tornien ja kupoolien ja College-päätyjen ja seinäin, jotka olivat joko kirkkaat tai syvän varjoisat voimakkaassa kuunvalossa. Täällä, englantilaisen sivistyksen sydämessä, oli vaikea käsittää, että yksinäistä naista voitaisiin häiritä tai vainota, mutta mitä muutakaan hänen kirjeensä voisi merkitä? Soamesin oli täytynyt ahdistaa häntä saadakseen hänet takaisin luokseen, ja yleinen mielipide ja laki olivatkin hänen puolellaan! »Kahdeksantoistasataa yhdeksänkymmentä yhdeksän!» ajatteli hän katsellen särkynyttä lasia, joka kimalteli erään huvilan puutarhanmuurilla. »Mutta kun kysymyksessä on omaisuus, olemme vielä pakanakansaa! Minä lähden katsomaan häntä huomenna. Minä luulen, että hänen on paras matkustaa ulkomaille.» Ajatus oli hänelle kuitenkin epämieluinen. Miksi Soamesin pitäisi karkoittaa Irene Englannista? Sitäpaitsi Soames saattaisi lähteä perässä, ja tuolla ulkona hän olisi vielä avuttomampi oman miehensä lähentelyitä vastaan! »Minun täytyy toimia varovaisesti», ajatteli hän, »tuo mies voi käydä hyvin epämiellyttäväksi. Minä en pitänyt hänen käyttäytymisestään vaunuissa tuona iltana.» Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen vanhempaan tyttäreensä, Juneen. Voisiko June auttaa? Irene oli kerran ollut hänen paras ystävänsä ja oli nyt »siipirikko», ja sellaiset olivat lähellä Junen sydäntä! Hän päätti sähköttää tyttärelleen, että tämä tulisi kohtaamaan häntä Paddingtonin asemalle. Suunnatessaan askeleensa takaisin Sateenkaareen hän tutkisteli omia tunteitaan. Joutuisiko hän tällä tavoin kuohuksiin jokaisen samassa asemassa olevan naisen vuoksi? Ei, ei joutuisi. Tämän johtopäätöksen selkeys teki hänen olonsa epämukavaksi, ja nähdessään, että Holly oli mennyt levolle hän lähti omaan huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, ja hän istui pitkän aikaa ikkunassa päällystakkiinsa kääriytyneenä ja katseli kuunvaloa katoilla.

Viereisessä huoneessa valvoi myöskin Holly ajatellen Valin kulmakarvoja ja silmäripsiä, varsinkin silmäripsiä, ja mitä hänen pitäisi tehdä, jotta hän saisi Jollyn pitämään enemmän Valista. Gardenian tuoksu oli voimakas hänen pienessä makuuhuoneessaan ja miellytti häntä.

Ja Val, joka nojautui ensi kerroksen ikkunastaan B.N.C:ssä, tuijotti kuun valaisemaan alueeseen näkemättä sitä ollenkaan, nähden sensijaan Hollyn, hennon ja valkopukuisen Hollyn, joka istui takan ääressä kun hän ensin tuli sisään.

Mutta Jolly nukkui makuuhuoneessaan, joka oli kaita kuin aave, käsi posken alla, ja näki unta, että hän oli Valin kanssa samassa veneessä ja souti kilpasoutua häntä vastaan, ja isä huusi rantapolulta: »Kakkonen! Kädet irti siellä, kuuletko!»

2. SOAMES TUNNUSTELEE MAATA

Kaikista niistä loistavista liikkeistä, joitten ikkunat levittävät välkettä Lontoon West Endiin, oli Soamesin mielestä Gaves ja Cortegal »vetävin» — sana oli juuri tulossa muotiin. Soamesilla ei ollut koskaan ollut setänsä Swithinin harrastusta jalokiviin, ja kun Irene, jättäessään hänen talonsa v. 1887, oli hyljännyt kaikki ne välkkyvät esineet, jotka Soames oli hänelle lahjoittanut, oli hän saanut vastenmielisyyden tuota omaisuuden lajia kohtaan. Mutta hän tunsi vieläkin timantin, kun näki sellaisen, ja Irenen syntymäpäivän edellisellä viikolla hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja matkallaan Poultryyn tai paluumatkalla viivytellyt hetkisen suurten jalokivikauppojen edustalla, noitten, joista sai, joskaan ei rahansa arvoista tavaraa, niin ainakin sellaista, missä oli eräänlainen hienostuksen leima.

Alituinen mietiskely tuon Jolyonin vaunuissa sattuneen ajelun jälkeen oli yhä enemmän saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että tämä kohta hänen elämässään oli äärimmäisen tärkeä ja että oli äärimmäisen välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin eikä suinkaan vääriin toimenpiteisiin. Ja rinnan tuon kuivan ja järkeilevän vaiston kanssa, että nyt tai ei koskaan hänen oli taattava oman itsensä säilyminen, nyt tai ei koskaan hänen oli perustettava perhe, kävi hänen aistiensa salainen vaatimus, tuon naisen näkemisen herättämä, joka kerran oli ollut hänen intohimoisesti rakastamansa vaimo, ja vakaumus, että oli synti tervettä järkeä ja Forsytein vaiteliasta säädyllisyyttä kohtaan hukata vaimo, joka hänellä oli.

Eräässä lausunnossaan Winifredin tapauksesta Dreamer, Q.C. — Soames olisi paljon mieluummin turvautunut Waterbuckiin, mutta hänestä oli tehty tuomari (niin myöhäisenä ajankohtana, että oli herännyt tavanmukainen epäily valtiollisesta vehkeilystä) — oli kehoittanut heitä ensi työkseen vaatimaan Dartiea palaamaan kotiin, seikka, mikä Soamesin mielestä oli aina ollut ilmeinen. Laadittuaan tätä tarkoittavan asiakirjan heidän piti odottaa nähdäkseen, toteltiinko sitä. Jollei, katsottaisiin, että Dartie oli virallisesti hylännyt vaimonsa, ja he saisivat todistuksen huonosta käytöksestä ja voisivat ryhtyä hakemaan avioeroa. Kaiken tämän Soames tiesi täysin hyvin. Maksuksi oli merkitty kymmenen guineaa, kirjurille yksi. Tämä sisaren tapauksen yksinkertaisuus oli vain saanut hänet sitä toivottomammaksi oman tapauksensa vaikeuksiin nähden. Itse asiassa kaikki kehoitti häntä siihen yksinkertaiseen ratkaisuun, että Irene palaisi hänen luokseen. Jos se edelleen oli vasten Irenen mieltä, eikö hänen, Soamesin sitten pitänyt voittaa tunteitaan, antaa anteeksi vääryyksiä, unohtaa tuskaansa? Hän ei ainakaan ollut koskaan tehnyt vääryyttä vaimolleen, ja tämä maailma on kompromissien maailma! Hän voisi tarjota Irenelle niin paljon enemmän kuin mitä tällä nyt oli. Hän voisi tehdä Irenelle testamentissaan runsaskätisen lahjoituksen, jota ei voitaisi kumota. Hän tutki näihin aikoihin usein kasvojaan. Hän ei ollut koskaan ollut tuollainen riikinkukko kuin tuo Dartie eikä hän suinkaan kuvitellut olevansa mikään naisten sankari, mutta hänellä oli eräänlaista uskoa omaan ulkomuotoonsa — eikä suotta, sillä hän oli sopusuhtainen ja nuorekas, siisti, terve, kalpea, vailla juomisen tai minkään hurjistelun jälkiä. Forsytelainen leuka ja kasvojen keskittyneisyys olivat hänen silmissään etuja. Mikäli hän ymmärsi, ei hänessä pitänyt olla ainoatakaan piirrettä, jonka olisi tarvinnut herättää vastenmielisyyttä.

Ajatukset ja kaipuu, joitten parissa ihminen elää päivittäin, muuttuvat luonnollisiksi, vaikka ne syntymisensä hetkellä tuntuvat kaukaisilta. Jospa hän vain voisi antaa kyllin havainnollisen todistuksen siitä, että hän aikoi unohtaa menneet, ja tehdä kaiken voitavansa miellyttääkseen häntä, miksi ei Irene silloin tulisi takaisin hänen luokseen?

Niinpä hän marraskuun yhdeksännen päivän aamuna astui Gaves ja Cortegalin myymälään ostaakseen erään timanttirintasoljen. »Neljä sataa ja kaksikymmentäviisi, se on pilkkahinta, herra. Se on ylimysnaisen rintasolki.» Hän oli nyt sillä tuulella, että suostui empimättä. Ja hän meni Poultryyn, povitaskussaan tuo matala, vihreä nahkarasia. Useat kerrat päivässä hän avasi sen ja katseli seitsemää pehmeästi kimaltelevaa kiveä soikealla samettialustalla.

»Jollei rouva pidä siitä, herra, olemme valmiit koska tahansa vaihtamaan sen johonkin toiseen. Mutta siitä ei ole pelkoa.» Jospa vain ei olisikaan! Hän tarkasti suuren määrän asiapapereita — se oli ainoa hermojen rauhoittaja, minkä hän tiesi. Hänen vielä viipyessään toimistossa tuli yksityiskohtainen sähkösanoma hänen asiamieheltään Buenos Airesista ja erään siivoojattaren nimi ja osoite, joka olisi valmis vannomaan sitä mikä oli välttämätöntä. Tämä oli oikeaan aikaan saapunut yllyke Soamesin voimakkaalle ja syvään juurtuneelle vastenmielisyydelle pyykkinsä julkista pesua kohtaan. Ja maanalaisessa junassa, matkalla Victoria-asemalle hän sai uuden kehoituksen ryhtyä jatkamaan avioelämäänsä, lukiessaan iltalehdestään eräästä suuren maailman avioerojutusta. Se vaisto, joka vetää kaikkia todellisia Forsyteja kotiin levottomuuden ja huolten hetkinä, se järjestymisen vietti, joka pitää heidät vahvoina ja lujina, sai hänet valitsemaan päivällispaikakseen Park Lanen. Hän ei voinut eikä tahtonut henkäistä sanaakaan tästä uudesta aikeesta omaisilleen, mutta ajatus, että he ainakin olisivat iloisia, jos tietäisivät, ja toivottaisivat hänelle onnea, oli rohkaiseva.

James oli synkällä tuulella, sillä viime kuukauden kehno menestys ja Timesin kehoitukset suurimpiin ponnistuksiin olivat olleet kylmänä suihkuna sille innostukselle, minkä Krügerin häpeämätön uhkavaatimus oli hänessä sytyttänyt. Hän ei tietänyt, mihin tämä päättyisi. Soames koetti virkistää häntä mainitsemalla alituiseen Bullerin nimen. Mutta James ei osannut sanoa! Olihan siellä Colley — ja hän haavoittui tuolla kukkulalla, ja tuo Ladysmith ei päässyt pois onkalostaan, ja koko juttu näytti hänestä »aika sekasotkulta»; hänen mielestään sinne olisi pitänyt lähettää meriväkeä — he olivat reimoja poikia, ne saivat paljon hyvää aikaan Krimillä. Soames vaihtoi lohdutuksensa lähtökohtaa. Winifred oli kuullut Valilta, että heillä oli ollut iloiset juhlat ja kokkovalkea Oxfordissa Guy Fawkesin päivänä ja että Val oli pelastunut joutumasta kiinni nokeamalla kasvonsa.

»Ah», mutisi James, »hän on sukkela pikku mies.» Mutta hän pudisti taas pian päätään ja sanoi, että hän ei tiedä mitä Valista tulisi, ja katsellen surullisena poikaansa hän huomautti, ettei Soamesilla ollut koskaan ollut poikaa. Hän olisi tahtonut lapsenlapsen, jolla oli hänen oma nimensä. Ja nyt — niin, siinä sitä oltiin!

Soames hätkähti. Hän ei ollut odottanut tällaista kehoitusta ilmaisemaan sydämensä salaisuutta. Ja Emily, joka näki hänen hätkähtävän, sanoi:

»Mitä tyhjää, James, älä puhu sellaista!»

Mutta James mutisi edelleen katsomatta ketään kasvoihin. Siinä olivat Roger ja Nicholas ja Jolyon, heillä kaikilla oli pojanpoikia. Ja Swithin ja Timothy eivät koskaan olleet olleet naimisissa. Hän oli tehnyt parhaansa, mutta nyt hän pian olisi poissa. Ja ikäänkuin olisi lausunut syviä lohdutuksen sanoja hän vaikeni, söi aivomuhennosta haarukalla ja leivänpalasella ja nieleskeli leipäänsä.

Soames pyysi anteeksi ja lähti heti päivällisen jälkeen. Ei oikeastaan ollut kylmä, mutta hän oli pannut turkin ylleen suojaksi hermostuneita vilunpuistatuksia vastaan, jotka olivat vaivanneet häntä kaiken päivää. Alitajunnassaan hän tiesi, että turkki puki paremmin kuin tavallinen musta päällystakki. Sitten hän lähti matkaan, tuntien nahkarasian litteänä painavan sydäntään. Hän käveli hitaasti Row'ta pitkin Knightsbridgeen laskien ehtivänsä Chelseahin neljännestä yli yhdeksän. Mitä Irene mahtoi ilta illalta toimittaa tuossa pienessä kolossa? Kuinka käsittämättömiä naiset ovat! Heidän vierellään eläenkään ei tietänyt heistä mitään. Mitä hän oli voinut nähdä tuossa Bosinneyssa, mikä hullaannutti hänet kokonaan? Sillä hulluuttahan hänen tekonsa loppujen lopulta oli ollut — hupsua kuutamohouretta, missä kaikki arvot olivat menettäneet arvonsa, ja sekä hänen omansa että Soamesin elämä oli mennyt tärviölle! Ja hän joutui hetkiseksi eräänlaiseen haltioitumistilaan, ikäänkuin hän olisi tuollainen kristillisen hengen läpitunkema mies, jonkalaisista kirjoissa luetaan ja joka oli valmis palauttamaan Irenelle kaikki elämän arvot, anteeksiannon ja unohduksen ja olemaan hänen tulevaisuutensa hyvä haltia. Erään puun alla vastapäätä Knightsbndge Barracksia, missä kuunvalo oli kirkas ja valkea, hän otti vielä kerran taskustaan tuon nahkarasian ja antoi kuunsäteitten panna kivet kimaltelemaan väreissä. Niin, ne olivat vesikirkkaita! Mutta rasian napsahtaessa kiinni kylmä väristys puistat taas hänen hermojaan, ja hän käveli nopeammin, hansikoidut kädet turkin taskussa, ja toivoi melkein, että Irene ei olisi kotona. Ajatus kuinka salaperäinen Irene oli, valtasi hänet taas. Syödä ään päivällistä ilta illalta — vieläpä iltapuvussa, ikäänkuin kuvittelisi olevansa seurassa! Soittaa itselleen! Ei edes koiraa eikä kissaa, mikäli hän oli nähnyt! Ja siitä hän äkkiä muisti tamman, joka hänellä oli Mapledurhamissa asemamatkoja varten. Aina kun hän kävi tallissa, oli se siellä yksinään, puolinukuksissa, ja kuitenkin se juoksi halukkaammin kotimatkalla kuin asemalle ajettaessa ikäänkuin se kaipaisi takaisin tallinsa yksinäisyyteen. »Minä kyllä kohtelisin häntä hyvin», ajatteli hän ilman yhteyttä. »Olisin oikein varova.» Ja kaikki taipumukset kotielämään, jonka ivallinen Kohtalo näytti lopullisesti häneltä riistäneen, tulvehtivat äkkiä Soamesissa, niin että hän näki unia vastapäätä South Kensingtonin asemaa. King's Roadilla eräs mies hoiperteli ulos kapakasta hanuria soittaen. Soames katseli hetkisen, kun mies hupsuna tanssi katukäytävällä oman vetelän, epätasaisen soittonsa mukaan, sitten hän kulki kadun yli välttääkseen joutumasta kosketuksiin tuon juopuneen hullun kanssa. Yö putkassa! Mitä aaseja ihmiset ovat! Mutta mies oli huomannut hänen pakoliikkeensä, ja sarja hilpeitä kirouksia seurasi häntä kadun toiselle puolelle. »Toivottavasti he panevat hänet kiinni», ajatteli Soames pahanilkisesti. »Tuollaisia roikaleita kaduilla, ja naisiakin vielä yksinään liikkeellä.» Eräs naisen hahmo hänen edessään oli aiheuttanut tuon ajatuksen. Tuon naisen kävely näytti kumman tutulta, ja kun hän kääntyi kadunkulmauksen taa, alkoi Soamesin sydän takoa. Hän kiirehti kulkuaan päästäkseen varmuuteen. Oli! Se oli Irene, hänen käynnistään ei voinut erehtyä tuolla pienellä, tyhjällä kadulla. Irene kääntyi vielä kahdesta kadunkulmauksesta, ja viimeisen jälkeen Soames näki hänen menevän pikku huoneistoonsa. Ollakseen varma hänestä Soames juoksi jäljelläolevat askeleet, riensi portaita ylös ja sai Irenen kiinni ovella. Hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja ehti Irenen viereen juuri kun tämä hämmästyneenä kääntyi oviaukossa.

»Älä säikähdä», sanoi hän henkeä pidättäen, »satuin näkemään sinut.
Anna minun tulla sisään minuutiksi.»

Irene oli pannut käden rinnalleen, hänen kasvonsa olivat värittömät, hänen silmänsä kauhusta laajentuneet. Sitten hän näytti hillitsevän itsensä, nyökäytti päätään ja sanoi: »Hyvä on.»

Soames sulki oven. Hänkin tarvitsi aikaa tointuakseen, ja Irenen mentyä salonkiin hän odotti runsaan minuutin syvään hengittäen ja yrittäen rauhoittaa takovaa sydäntään. Tänä hetkenä, josta koko tulevaisuus riippui, tuntui nahkarasian esilleottaminen kömpelöltä. Mutta jos hän ei tekisi sitä, ei hänellä Irenen silmissä olisi mitään alkupuolustelua tulolleen. Ja tässä pulmassa häntä alkoivat hermostuttaa kaikki nuo anteeksipyyntöjen ja puolustusten sokkelot. Tämä oli kohtaus — se ei voinut olla mitään muuta, ja hänen täytyi uskaltaa! Hän kuuli Irenen äänen levottomana, pateettisen pehmeänä:

»Miksi tulit taas? Etkö ymmärtänyt, että minä mieluummin olisin tahtonut sinun pysyvän poissa?»

Soames pani merkille Irenen puvun se oli tummanruskeata kuviosamettia, kaulus oli näädännahkaa, pieni pyöreä hattu samoin. Ne sopivat hänelle ihastuttavasti. Hän saattoi ilmeisesti käyttää rahaa vaatteisiinsa! Soames sanoi jyrkästi:

»Nyt on syntymäpäiväsi. Toin sinulle tämän», ja hän ojensi vihreän nahkarasian kenelle.

»Oi! Ei, ei!»

Soames painoi lukkoa, nuo seitsemän kiveä kimmelsivät vaaleanharmaalla sametilla.

»Miksikä ei?» kysyi hän. »Vain merkiksi siitä, että et kanna minulle enää kaunaa.»

»Minä en voi.»

Soames otti korun esiin.

»Annapas kun koetan, miltä se näyttää.»

Irene vetäytyi taaksepäin.

Soames kulki perässä ja ojensi kätensä, missä solki oli, hänen pukunsa rinnusta kohti. Irene vetäytyi kauemmaksi.

»Irene», sanoi hän, »antakaamme menneitten olla menneitä. Jos minä voin, voit varmasti sinäkin. Me aloitamme alusta, ikäänkuin koskaan ei olisi ollut mitään. Etkö tahdo?» Hänen äänensä oli surullinen, ja hänen katseensa, joka oli luotu Irenen kasvoihin, sisälsi eräänlaisen rukouksen.

Irene, joka seisoi kirjaimellisesti seinään nojaten, nielaisi hermostuneena, ja siinä koko hänen vastauksensa. Soames jatkoi:

»Voitko todellakin tahtoa elää koko elämäsi puolikuolleena tässä pienessä kolossa? Tule takaisin luokseni, niin minä annan sinulle kaikki, mitä tahdot. Saat elää omaa elämääsi, minä vannon sen.»

Hän näki Irenen kasvojen värähtävän ivallisesti.

»Niin», sanoi hän, »mutta minä tarkoitan sitä tällä kertaa. Minä pyydän vain yhtä asiaa. Minä vain tahtoisin — tahtoisin pojan. Älä ole tuon näköinen! Minä tarvitsen pojan. Se on kovaa.» Hänen äänensä oli muuttunut niin kiihkeäksi, että hän tuskin tunsi sitä omakseen, ja kahdesti hän nykäisi päätään taaksepäin ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää. Irenen silmien näkeminen, joitten katse oli kiinnitetty häneen jähmettyneestä pelosta tummana, sai hänet kokoamaan itsensä ja muutti epämääräisen tuskan suuttumukseksi.

»Onko se niin kovin luonnotonta?» sanoi hän hampaittensa välistä. »Onko luonnotonta tahtoa lasta omasta vaimostaan? Sinä turmelit elämämme ja pilasit kaiken. Me elämme vain puoliksi, ilman mitään tulevaisuutta. Eikö sinusta ole vähääkään imartelevaa, että vielä, kaikesta huolimatta — tahdon sinut vaimokseni? Puhu, Jumalan tähden, puhu!»

Irene näytti yrittävän, mutta ei onnistunut.

»Minä en tahdo peloittaa sinua», sanoi Soames ystävällisemmin. »Taivas tietää sen. Minä tahdon vain sinun ymmärtävän, etten voi jatkaa tällä tavoin. Minä tahdon sinut takaisin. Minä tarvitsen sinua.»

Irene nosti kätensä ja peitti kasvojensa alaosan, mutta ei siirtänyt silmiään hänestä ikäänkuin olisi uskonut niitten voimalla hallitsevansa häntä. Ja kaikki nuo vuodet, kuivat ja katkerat, siitä asti kun — niin, mistä asti? — melkein siitä asti kun hän oli oppinut tuntemaan Irenen, nousivat yhtenä ainoana suurena muiston aaltona Soamesin mieleen, ja hänen kasvonsa vääristyivät tavalla, jota hän ei kuolemakseen olisi voinut estää.

»Ei ole liian myöhäistä», sanoi hän, »ei ole, kunhan vain voit sen uskoa.»

Irene paljasti huulensa ja väänteli käsiään rintansa edessä. Soames tarttui niihin.

»Et saa!» läähätti Irene. Mutta Soames seisoi pitäen niitä omissaan ja koetti tuijottaa hänen rävähtämättömiin silmiinsä. Sitten Irene sanoi hiljaa:

»Minä olen täällä yksin. Et kai aio käyttäytyä niinkuin kerran ennen.»

Soames pudotti hänen kätensä ikäänkuin ne olisivat olleet kuumaa rautaa ja kääntyi pois. Voiko noin leppymätön pitkävihaisuus olla mahdollista? Voiko tuo ainoa väkivaltaisen omistuksen teko vielä elää hänen mielessään? Ja hän sanoi jurosti, katsomatta Ireneen:

»Minä en lähde ennenkuin olet vastannut minulle. Minä tarjoan mitä harvat miehet voisivat suostua tarjoamaan, ja vaadin — järkevän vastauksen.»

Ja melkein yllättyneenä hän kuuli Irenen vastaavan.

»Sinä et voi saada järkevää vastausta. Järjellä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Voin sanoa sinulle vain julman totuuden: mieluummin kuolisin.»

Soames tuijotti häneen.

»Oh», sanoi hän. Ja hänessä tapahtui eräänlainen puheen ja liikkeitten lamaantuminen, häntä puistatti niinkuin miestä, jota on kuolettavasti loukattu ja joka ei vielä tiedä, kuinka aikoo suhtautua loukkaukseen tai pikemminkin, mitä se tulee hänessä vaikuttamaan.

»Oh!» sanoi hän taas, »niinkö pahasti? Tosiaanko? Sinä mieluummin kuolisit. Sepä kaunista!»

»Suo anteeksi. Tahdoit vastauksen. En voi auttaa totuutta, vai voinko?»

Tämä omituinen henkinen vetoomus sai Soamesin etsimään huojennusta tosiseikoista. Hän pisti rintasoljen takaisin rasiaan ja pani sen taskuunsa.

»Totuus!» sanoi hän. »Naisilla ei ole mitään sellaista. Kaikki on vain hermoja — hermoja.»

Hän kuuli Irenen kuiskaavan:

»Niin, hermot eivät valehtele. Etkö ole huomannut sitä?» Soames oli hiljaa, hautoen ajatusta: »Minä tahdon vihata tätä naista. Minä tahdon vihata häntä.» Siinäpä huoli! Jospa hän vain osaisi! Hän iski katseensa Ireneen, joka seisoi seinää vastassa liikkumattomana pää pystyssä ja kädet ristissä rinnalla aivan kuin hänet aiottaisiin ampua. Ja hän sanoi nopeasti:

»Minä en usko sanaakaan tuosta. Sinulla on rakastaja. Jollei olisi, et voisi olla tuollainen — pieni hupsu.» Hän näki Irenen ilmeestä, että hän oli sanonut jotakin tilaisuuteen sopimatonta ja liian äkkiä palannut avioliittonsa päivien vapaaseen kielenkäyttöön. Hän kääntyi takaisin ovelle. Mutta hän ei voinut lähteä. Jokin hänessä itsessään — syvin ja salaisin Forsyte-ominaisuus, kykenemättömyys antaa asiain mennä menojaan, kykenemättömyys nähdä oman itsepäisyytensä hullu ja toivoton luonne — oli esteenä. Hän kääntyi takaisin, ja siinä hän seisoi, nojaten oveen niinkuin Irene nojasi vastakkaiseen seinään, tajuamatta mitään naurettavaa siinä, että koko huoneen leveys erotti heidät toisistaan.

»Ajatteletko koskaan ketään muuta kuin itseäsi?» sanoi hän.

Irenen huulet vapisivat, ja hän vastasi hitaasti:

»Ajatteletko sinä koskaan, että minä huomasin erehdykseni — toivottoman, kauhean erehdykseni — avioliittomme ensimmäisellä viikolla ja että koetin kuitenkin jatkaa kolmen vuoden ajan — tiedäthän, että koetin. Oliko se itseni vuoksi?»

Soames kirskutti hampaitaan. »Jumala tietää, miksi se oli. En ole koskaan ymmärtänyt sinua, enkä tule ymmärtämään. Sinulla oli kaikki mitä tarvitsit, ja sinä voit saada sen vielä, ja enemmänkin. Mikä minua vaivaa? Minä kysyn sinulta selvin sanoin: mikä minussa on?» Ymmärtämättä kysymyksensä pateettisuutta hän jatkoi intohimoisesti: »Minä en ole rampa, minä en ole vastenmielinen, en moukkamainen enkä hullu. Mikä minussa on? Mikä on minun salaisuuteni?»

Irenen vastaus oli pitkä huokaus.

Soames pusersi kätensä yhteen eleellä, mikä hänelle oli oudon ilmeikäs. »Kun tulin tänne tänä iltana, olin — toivoin — aioin tehdä kaiken voitavani haihduttaakseni menneisyyden ja aloittaakseni kauniisti alusta. Ja sinä vastaat vain »hermoilla» ja hiljaisuudella ja huokauksilla. Siinä ei ole mitään käsin kosketeltavaa. Se on kuin — se on kuin hämähäkinverkko.»

»Niin.»

Tuo huoneen toisesta päästä tuleva kuiskaus sai Soamesin taas suunniltaan.

»Mutta minä en tahdo olla hämähäkinverkossa. Minä revin sen rikki.» Hän marssi suoraan Irenen eteen. »Nyt!» Hän ei itse asiassa tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään Irenelle. Mutta ehdittyään lähelle, tunsi hän äkisti Irenen vaatteitten tutun tuoksun. Hän pani kätensä Irenen olkapäille ja kumartui suutelemaan häntä. Hän ei suudellut huulia, vaan pientä, kovaa viivaa, joka oli huulten tilalla; sitten Irenen kädet työnsivät pois hänen kasvonsa, ja hän kuuli sanat: »Oi, ei!» Häpeä, katumus, voimattomuuden tunne täyttivät koko hänen olemuksensa, hän kääntyi ympäri ja meni suoraan ulos.

3. IRENEÄ TAPAAMASSA

Jolyon tapasi Junen odottamassa Paddingtonin asemalaiturilla. June oli saanut sähkösanoman aamiaisella ollessaan. Hän oli valinnut asuntonsa — työhuoneen ja kaksi makuuhuonetta eräästä St. John's Woodin puutarhasta — silmälläpitäen sitä täydellistä riippumattomuutta, joka hänellä täällä taatusti olisi. Turvassa Rouva Juorun silmälläpidolta, rauhassa alituisilta palvelijoilta hän voi ottaa vastaan siipirikkojaan minä päivän tai yön hetkenä tahansa, ja sangen usein käytti jokin atelieria vailla oleva »rikko» Junen työhuonetta. Hän nautti vapaudestaan ja omisti neitseellisen intohimoisesti itse itsensä, ja sen lämmön, minkä hän olisi tuhlannut Bosinneylle ja mihin tämä — ottaen huomioon Junen forsytelaisen sitkeyden — olisi varmaankin väsynyt — sen hän nyt käytti taiteellisen maailman epäonnistuneiden tai sarastavien nerojen hyväksi. Hänen elämäntehtävänsä itse asiassa oli tehdä siipirikoista niitä joutsenia, joiksi hän heitä uskoi. Holhouksen tulisuus vei hänen arvostelukykynsä usein harhaan. Mutta hän oli vilpitön ja antelias, hänen pieni, innokas kätensä vastusti akateemisen ja kaupallisen mielipiteen painostusta, ja vaikka hänen tulonsa olivat huomattavan suuret, osoitti hänen pankkitilinsä usein vajausta.

Hän oli tullut Paddingtonin asemalle sielu kuumentuneena Eric Cobbleyn käynnin johdosta. Eräs viheliäinen taidesalonki oli lopullisesti kieltäytynyt ottamasta vastaan tuon vilpittömän neron yksityisnäyttelyä. Salongin häpeämätön omistaja, käytyään hänen atelierissaan, oli lausunut mielipiteenään, että näyttelystä myynnin kannalta tulisi täysi pannukakku. Tämä huippuesimerkki kaupallisesta halpamaisuudesta hänen suosituinta siipirikkoaan kohtaan — joka vaimoineen ja kaksine lapsineen olikin joutunut niin suuriin vaikeuksiin, että Junen oli täytynyt ylittää oma tilinsä — sai vielä veren hehkumaan hänen pienillä, päättäväisillä kasvoillaan ja punakultaisen tukan välkkymään tavallista enemmän. Hän syleili isäänsä ja astui vaunuihin hänen kanssaan, mielessään yhtä paljon puheenaihetta kuin tälläkin. Nyt tuli kysymys siitä, kumpi ensin saisi esittää omansa.

Jolyon oli tullut sanoihin: »Rakas June, minä tahtoisin, että tulisit kanssani», kun hän vilkaisi tyttärensä kasvoihin ja näki hänen sinisten silmiensä liikehtivän puolelta toiselle — ikäänkuin touhuavan kissan häntä — ja hän ymmärsi, että June ei aikonut odottaa.

»Isä, onko totta, että minä ehdottomasti en voi saada rahojani haltuuni?»

»Vain korot niistä, kultaseni, kaikeksi onneksi.»

»Kuinka äärettömän typerää! Eikö sitä saa mitenkään järjestetyksi? Täytyy keksiä keino. Minä tiedän, että voisin ostaa pienen taidesalongin kymmenellätuhannella punnalla.»

»Pienen taidesalongin», mutisi Jolyon, »sepä vaatimaton toive. Mutta isoisäsi kyllä sen aavisti.»

»Minusta», sanoi June ponnekkaasti, »kaikki tuo huolenpito rahasta on kauheata, kun maailmassa on niin äärettömän paljon neroutta, joka menee tärviölle vain siksi, että vähän rahaa puuttuu. Minä en koskaan mene naimisiin enkä saa lapsia, miksi en saa tehdä vähän hyvää sensijaan, että rahat pysyvät kytkettyinä joittenkin tapausten varalta, joista ei koskaan tule mitään?»

»Nimemme on Forsyte, rakkaani», vastasi Jolyon ivallisella äänellään, johon hänen kiihkomielinen tyttärensä ei ollut koskaan oikein tottunut, »ja Forsytet, niinkuin tiedät, ovat ihmisiä, jotka sijoittavat omaisuutensa niin, että lastenlasten, jos he kuolevat ennen vanhempiaan, pitää tehdä testamentti omaisuudesta, joka tulee heille vasta vanhempain kuoltua. Voitko seurata mukana? Minä en voi, niin se kuitenkin on, me elämme sen periaatteen turvissa, että niin kauan kuin on jotakin mahdollisuutta pysyttää omaisuus perheessä, sitä ei saa päästää siitä pois. Jos sinä kuolet naimattomana, menevät rahasi Hollylle ja Jollylle ja heidän lapsilleen, jos he menevät naimisiin. Eikö ole hauska tietää, että mitä ikinä teettekään, kukaan teistä ei koskaan voi jäädä tyhjille.»

»Mutta enkö voi lainata rahaa?»

Jolyon pudisti päätään. »Voit tietysti vuokrata salongin, jos tulosi riittävät siihen.»

June äännähti ylenkatseellisesti.

»Niin, ettei minulle sitten jäisi mitään, millä auttaisin ihmisiä.»

»Rakas lapseni», mumisi Jolyon, »eikö se mene yksiin?»

»Ei», sanoi June ovelasti. »Minä voisin ostaa kymmenellä tuhannella, ja siitä olisi vain neljäsataa vuodessa korkoa. Mutta vuokraa minun pitäisi maksaa tuhannen vuodessa, ja silloin minulle jäisi vain viisisataa. Jos minulla olisi tuo salonki, isä, ajattele mitä minä voisin tehdä! Minä voisin lyhyessä ajassa tehdä nimen Eric Cobbleylle ja monelle muulle.»

»Nimet, jotka ovat jonkin arvoiset, tekevät itse itsensä aikanaan.»

»Asianomaisten kuoltua.»

»Oletko koskaan kuullut kenestäkään elävästä, rakkaani, joka olisi tullut siitä sen paremmaksi, että on saanut nimen?»

»Olen sinä itse», sanoi June likistäen hänen käsivarttaan.

Jolyon hätkähti. »Minä?» ajatteli hän. »Oi! Ahaa! Nythän aikoo pyytää minulta jotakin. Me ajamme tahtomme läpi, me Forsytet, kukin omalla tavallaan.»

June tuli häntä lähemmäksi vaunuissa.

»Kultaseni», sanoi hän, »sinä ostat salongin ja minä maksan siitä sinulle neljäsataa vuodessa. Silloin ei kumpikaan meistä tule siitä sen pahemmaksi. Sitäpaitsi se on loistava sijoitus.»

Jolyon kiemurteli. »Etkö luule», sanoi hän, »että näyttää hieman arveluttavalta, jos taiteilija ostaa taidesalongin? Sitä paitsi kymmenentuhatta puntaa on aika kasa rahaa, ja minulla ei ole kaupallisia taipumuksia.»

June katsoi häneen ihailevan hyväksyvästi.

»Tietysti ei ole, mutta sinä olet kauhean asiallinen. Ja olen varma, että saisimme sen kannattamaan. Se olisi mainio tapa vapautua kaikista noista vihoviimeisistä välittäjistä ja sen semmoisista.» Ja taaskin hän likisti isänsä käsivartta.

Jolyonin kasvot kuvastivat hullunkurista epätoivoa.

»Missä tuo erinomainen salonki sitten on? Loistavalla paikalla, arvaan.»

»Heti Cork Streetin takana.»

»Ahaa», ajatteli Jolyon, »minä tiesin, että se olisi heti jonkin takana. Nyt siihen, mitä minä tahdon häneltä!»

»No niin, minä ajattelen asiaa, mutta en juuri nyt. Muistatko Irenen? Tahtoisin, että tulisit katsomaan häntä minun kanssani. Soames ajaa häntä takaa taas. Hän voisi olla turvatumpi, jos voisimme antaa hänelle suojapaikan jossakin.»

Sana suojapaikka, jota hän sattumalta käytti, oli paras mahdollinen kiinnostamaan Junea.

»Irene! En ole nähnyt häntä sitten kuin —! Tietysti! Tahtoisin mielelläni auttaa häntä.»

Nyt oli Jolyonin vuoro likistää hänen käsivarttaan lämpimästi ihaillen tuota rohkeata, jalomielistä pikku olentoa, joka oli hänen omaa vertaan.

»Irene on ylpeä», sanoi hän katsoen Juneen syrjästä ja epäillen äkkiä hänen tahdikkuuttaan. »Häntä on vaikea auttaa. Meidän täytyy olla varovia. Nyt olemme perillä. Sähkötin hänelle, että hän odottaisi meitä. Lähetämme ensin korttimme.»

»Minä en voi sietää Soamesia», sanoi June noustessaan vaunuista. »Hän halveksuu kaikkea, millä ei ole menestystä.»

Irene oli Piedmont hotellin niin sanotussa »Naisten salongissa».

June, jolta ei ainakaan puuttunut moraalista rohkeutta, meni suoraan entisen ystävänsä luo, suuteli hänen poskeaan, ja molemmat istahtivat sohvalle, jolla kukaan ei ollut koskaan istunut sitten hotellin perustamisen. Jolyon saattoi nähdä, että Irene oli syvästi liikutettu tästä yksinkertaisesta anteeksiannosta.

»Soames on siis taas vaivannut teitä?» sanoi Jolyon.

»Hän kävi luonani eilen illalla, hän tahtoo, että palaan takaisin hänen luokseen.»

»Ethän toki suostu!» huudahti June.

Irene hymyili heikosti ja pudisti päätään. »Mutta hänen asemansa on kauhea», kuiskasi hän.

»Oma syy, hänen olisi pitänyt ottaa sinusta ero silloin kun olisi voinut.»

Jolyon muisti, kuinka tulisesti June noina vanhoina aikoina oli toivonut, ettei mikään avioerojuttu olisi tullut tahrimaan hänen uskottoman sulhasvainajansa muistoa.

»Kuullaanpas nyt mitä Irene aikoo tehdä», sanoi hän.

Irenen huulet vapisivat, mutta hän puhui tyvenesti.

»Paras olisi, että antaisin hänelle uuden syyn päästä eroon minusta.»

»Kuinka kauheata!» huudahti June.

»Mitä muuta voin tehdä?»

»Ei tule kysymykseen», sanoi Jolyon hyvin levollisesti, »sans amour».

Hän luuli, että Irene aikoi ruveta itkemään, mutta hän nousikin nopeasti, kääntyi heistä puolittain ja seisoi siinä hetkisen koettaen hillitä itseään.

June sanoi äkisti:

»Minä menen Soamesin luo ja sanon, että hänen pitää jättää sinut rauhaan. Mitä hän siinä iässä vielä tahtoo?»

»Lapsen. Se ei ole luonnotonta.»

»Lapsen!» huudahti June halveksien. »Tietysti! Kenelle hän muuten jättäisi rahansa? Jos hän niin kovin kipeästi kaipaa lasta, ottakoon sitten jonkun toisen ja saakoon hänestä lapsen, silloinhan sinä voit ottaa eron hänestä ja hän voi mennä naimisiin.»

Jolyon huomasi äkkiä, että hän oli erehtynyt ottaessaan Junen mukaansa — hänen kiihkeä osanottonsa paransi Soamesin asiaa.

»Olisi parasta, jos Irene voisi kaikessa hiljaisuudessa tulla luoksemme
Robin Hilliin ja nähdä, kuinka asiat kehittyvät.»

»Tietysti», sanoi June, »mutta —»

Irene katsoi lujasti Jolyoniin — hän ei koskaan myöhemmin onnistunut erittelemään tätä katsetta, niin paljon kuin yrittikin.

»Ei! Joutuisitte kaikki vain vaikeuksiin tähteni. Minä lähden ulkomaille.»

Jolyon tiesi hänen äänestään, että päätös oli lopullinen. Hänen mieleensä välähti asiaankuulumaton ajatus: »Hyvä on, voin käydä katsomassa häntä siellä.» Mutta hän sanoi:

»Ettekö luule, että olette avuttomampi ulkomailla, jos nimittäin hän lähtee perässä?»

»En tiedä. Voin vain koettaa.»

June hypähti pystyyn ja käveli edestakaisin. »Kaikki on kauheata», sanoi hän. »Miksi pitää tuon inhoittavan, ulkokullatun lain saada kiduttaa ihmisiä ja pitää heitä onnettomina ja avuttomina vuodesta vuoteen?» Mutta joku oli tullut huoneeseen, ja June vaikeni. Jolyon meni Irenen luo:

»Tarvitsetteko rahaa?»

»En.»

»Tahdotteko, että vuokraan huoneistonne?»

»Tahdon, Jolyon, olkaa hyvä.»

»Milloin lähdette?»

»Huomenna.»

»Eihän teidän enää tarvitse käydä kotonanne sitä ennen, vai kuinka?»
Tämän hänen kysymyksensä levottomuus ihmetytti häntä itseään.

»Ei, minulla on täällä kaikki mitä tarvitsen.»

»Lähetättekö minulle osoitteenne?»

Irene ojensi hänelle kätensä. »Minä tunnen, että te olette kallio.»

»Hiekalle perustettu», sanoi Jolyon pusertaen hänen kättään lujasti, »mutta olen iloinen, jos voin tehdä jotakin, milloin tahansa, muistakaa se. Ja jos muutatte mieltänne —! Tule June, nyt sanomme hyvästi.»

June tuli ikkunan luota ja kiersi käsivartensa Irenen ympäri.

»Älä ajattele häntä», läähätti hän, »nauti kaikesta, Jumala siunatkoon sinua!»

Mielessään Irenen kyyneleiset silmät ja hymyilevät huulet he lähtivät pois äärimmäisen hiljaisina, kulkien tuon naisen ohi, joka oli keskeyttänyt kohtauksen ja selaili pöydällä olevia lehtiä.

National Galleryn kohdalla June huudahti:

»Kaikista pedoista halpamaisin ja laeista kurjin!»

Mutta Jolyon ei vastannut. Hän omasi jonkin verran isänsä tasapainoa ja kykeni näkemään puolueettomasti silloinkin, kun hänen mielensä oli järkkynyt. Irene oli oikeassa, Soamesin asema oli yhtä paha tai pahempi kuin hänen omansa. Mitä taas lakiin tulee se oli laadittu ihmisluontoa varten, josta sillä tietenkin oli matala käsitys. Ja tuntien, että jos hän viipyisi tyttärensä seurassa, hän tavalla tai toisella tekisi jotakin epäviisasta, hän sanoi kiirehtivänsä Oxfordin junalle, otti ajurin ja jätti Junen katselemaan Turnerin vesivärimaalauksia luvaten ajatella tuota taidesalonkia.

Mutta hän ajattelikin sensijaan Ireneä. Säälin sanotaan olevan sukua rakkaudelle! Jos niin oli, oli hän vaarassa rakastua Ireneen, sillä hän sääli tätä syvästi. Ajatella, että hänen piti harhailla ympäri Eurooppaa niin vaaranalaisena ja yksin! »Jospa hän vain voisi säilyttää rohkeutensa!» ajatteli Jolyon. »Hän voisi niin helposti joutua epätoivoon.» Itse asiassa, nyt kun Irene oli joutunut luopumaan vaatimattomista toimistaan, Jolyon ei osannut kuvitella, kuinka hän saisi asiansa sujumaan niin kaunis olento, niin toivoton, ja kaunis saalis kenelle tahansa! Tässä hänen levottomuudessaan oli hyvä annos pelkoa ja mustasukkaisuutta. Naiset tekevät ihmeellisiä tekoja, jos heitä kiusataan äärimmilleen. »Mitähän Soames mahtaa tehdä nyt?» ajatteli hän. »Viheliäinen, tylsä asiaintila! Ja luultavasti tullaan sanomaan, että se on ollut Irenen oma syy.» Hyvin huolissaan, sydän kipeänä hän meni vaunuunsa, hukkasi pilettinsä ja Oxfordin asemalaiturilla nosti hattua naiselle, jonka kasvot hän luuli tuntevansa kykenemättä muistamaan hänen nimeään, ei sittenkään, kun näki hänen juovan teetä Sateenkaaressa.

4. PAIKKA, JOTA FORSYTET PELKÄÄVÄT

Väristen toiveittensa tappiosta, vihreä nahkarasia vieläkin litteänä povitaskussa, Soames hautoi ajatuksia, katkeria kuin kuolema. Hämähäkin verkko! Nopeasti kävellen, mitään huomaamatta kuutamossa hän ajatteli äskeistä kohtausta, muisteli Ireneä, jonka vartalo oli jäykistynyt hänen käsissään. Ja mitä enemmän hän hautoi, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että Irenellä oli rakastaja — hänen sanansa »Kuolisin mieluummin» olisivat naurettavat, jollei hänellä ollut. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan rakastanut miestään, ei hän ollut tehnyt mitään vaikeuksia ennenkuin Bosinney oli tullut näyttämölle. Ei, hän oli taaskin rakastunut, muuten hän ei olisi antanut tuollaista melodraamallista vastausta hänen kysymykseensä, joka ainakin oli järkevä! Hyvä on! Tämä teki asiat yksinkertaisemmiksi.

»Minä ryhdyn toimenpiteisiin nähdäkseni, missä olen», ajatteli hän.
»Minä menen Polteedille heti huomisaamuna.»

Mutta tämänkin päätöksen tehdessään hän tiesi joutuvansa ikävyyksiin. Hän oli käyttänyt Polteedin toimistoa usein lakimiesuransa aikana, viimeksi aivan äskettäin Dartien asian yhteydessä, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi käyttää heidän apuaan oman vaimonsa vartioimisessa.

Se oli liian häpeällistä hänelle itselleen!

Hän nukkui tämän asian jatkoksi, ylpeys haavoittuneena — tai oikeammin valvoi. Vasta ajaessaan partaansa hän äkkiä muisti, että Irene käytti tyttönimeään Heron. Polteed ei ainakaan kohta saisi tietää, kenen vaino Irene oli, ei voisi katsoa häneen mielistelevän nöyrästi ja nauraa hänen selkänsä takana. Irene olisi vain erään hänen asiakkaansa vaimo. Ja se olisi totta — eikö hän ollut oma asianajajansa?

Hän kirjaimellisesti pelkäsi, että jollei hän toteuttaisi suunnitelmaansa ensi tilaisuuden sattuessa, siitä loppujen lopulta ei tulisi mitään. Ja tilattuaan Warmsonilta varhaisen kahvikupin hän pujahti ulos ennen aamiaista. Hän käveli nopeasti eräälle noita pieniä West Endin katuja, jolla Polteed ja muut toiminimet pitivät huolta varakkaampien luokkien hyveellisyydestä. Tähän asti hän oli aina tarvittaessa kutsunut Polteedin luokseen Poultryyn, mutta hän tiesi osoitteen ja ehti toimistoon juuri avaamisen hetkeksi. Etuhuoneessa, joka oli kalustettu niin mukavasti, että se olisi kelvannut vaikka lainaustoimistoon, hän kohtasi naisen, joka olisi voinut olla opettajatar.

»Tahtoisin tavata herra Claud Polteedia. Hän tuntee minut — nimeni ei kuulu asiaan.»

Hänen ylimpänä huolenaan oli estää itsekutakin tietämästä, että hänen,
Soames Forsyten, oli pakko antaa vakoilla vaimoaan.

Herra Claud Polteed — niin erilainen kuin herra Lewis Polteed — oli tuollainen tummatukkainen, hieman kyömynenäinen mies, jolla oli nopeat ruskeat silmät ja jonkalaisia voisi luulla juutalaisiksi, vaikka he itse asiassa ovatkin foinikialaisia. Hän otti Soamesin vastaan huoneessa, jossa kaikki äänet vaimentuivat mattojen ja verhojen pehmeyteen. Se oli tosiaan kin kodikkaasti kalustettu huone, jossa ei näkynyt mitään jälkiä asiakirjoista.

Hän tervehti Soamesia kohteliaasti ja käänsi ainoan oven avainta hieman tärkeänä.

»Jos asiakas kutsuu minut luokseen», oli hänen tapana sanoa, »hän on niin varovainen kuin haluaa. Jos hän tulee tänne, takaamme me, että täältä ei vuoda mitään. Varmaa vaiteliaisuutta voin luvata, jollen mitään muuta…» »Miten voin palvella teitä, herra?»

Soamesin kurkkua kuristi niin, että hän tuskin saattoi puhua. Oli ehdottomasti välttämätöntä salata tältä mieheltä, että asia kiinnosti häntä muutenkin kuin ammatillisesti, ja hänen kasvonsa kääntyivät koneellisesti vinoon hymyynsä.

»Olen tullut näin varhain siksi, että hetkeäkään ei ole menetettävänä» — jos hän menettäisi hetkenkin, voisi hän itse vielä muuttaa mieltä! »Onko teillä joku todella luotettava nainen vapaana?»

Herra Polteed avasi laatikon, otti esiin muistiinpanovihkonsa, silmäili sitä ja lukitsi laatikon taas.

»On», sanoi hän. »Aivan oikea nainen.»

Soames oli istahtanut ja pannut jalat ristiin — vain heikko punastus, joka olisi voinut olla hänen tavallinen ihonvärinsä, antoi hänet ilmi.

»Lähettäkää hänet sitten heti pitämään silmällä erästä rouva Irene
Heronia, huoneisto D, Truro Manshons, Chelsea, kunnes toisin määrään.»

»Hyvä», sanoi herra Polteed. »Kysymys avioerosta, arvaan.» Sitten hän huusi puhetorveen: »Onko rouva Blanch sisällä? Tahdon hänet puheilleni kymmenen minuutin kuluttua.»

»Ottakaa itse vastaan kaikki tiedonannot», jatkoi Soames, »ja lähettäkää ne minulle suoraan, henkilökohtaisesti, sinetöityinä ja kirjoihin pantuina. Asiakkaani vaatii äärimmäistä salaperäisyyttä.»

Herra Polteed hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Te opetatte isoäitiänne, hyvä herra.» Ja hänen katseensa liukui Soamesin kasvojen yli lyhyen epäammatillisen hetken ajan.

»Saatte rauhoittaa häntä täydellisesti», sanoi hän. »Poltatteko?»

»En», vastasi Soames. »Ymmärrättekö, tästä ei saa päästä mitään kuuluviin. Jos yksikin nimi tulee tiedoksi tai vakoilu huomataan, voivat seuraukset olla hyvin vakavat.»

Herra Polteed nyökäytti päätään. »Voin käyttää numerojärjestelmää.
Silloin ei mitään nimeä koskaan mainitakaan puhumme vain numeroista.»

Hän avasi toisen laatikon ja otti esiin kaksi paperiliuskaa kirjoitti niille jotakin ja ojensi toisen Soamesille.

»Pitäkää tämä tallessa, se on teidän avaimenne. Minä pidän tämän kaksoiskappaleen itselläni. Itse tapaus on nimeltään 7 x. Vakoiltava asianomainen on 17, vakoilija 19, asunto 25 te itse — tarkoitan liikkeenne — 31, minun liikkeeni 32, minä itse 2. Siltä varalta, että teidän pitäisi kirjeissänne mainita asiakkaanne, olen merkinnyt hänet 43:ksi, jokin epäiltävä henkilö on 47, jokin toinen 51. Onko vielä joitakin vihjeitä työmme varalta?»

»Ei», sanoi Soames, »niin, ei muuta kuin — olkaa äärimmäisen varovaisia.»

Taaskin herra Polteed nyökäytti päätään. »Kulungit?»

Soames kohautti olkapäitään. »Kohtuulliset», vastasi hän lyhyesti ja nousi. »Pitäkää asia kokonaan omissa käsissänne.»

»Kokonaan», sanoi herra Polteed näyttäytyen äkkiä Soamesin ja oven välissä. »Tulen ennen pitkää tapaamaan teitä tuon toisen asian yhteydessä. Hyvää huomenta, herra.» Hänen katseensa liukui vielä kerran epäammatillisesti Soamesin yli, ja hän avasi oven.

»Hyvää huomenta», sanoi Soames katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Ulkona kadulla hän kirosi hiljaa, syvään, itsekseen. Hämähäkinverkko tämä oli, ja sen repimiseksi tarvittiin tuota hämähäkkimäistä, salaista, likaista keinoa, joka oli niin äärimmäisen vastenmielinen jokaiselle, joka piti yksityiselämäänsä pyhimpänä omaisuutenaan. Mutta arpa oli heitetty, hän ei voinut peräytyä. Ja hän meni Poultryyn ja lukitsi laatikkoon tuon vihreän nahkarasian ja numerokielen avaimen, joka oli tekevä hänen kotoisen vararikkonsa niin kristallinkirkkaaksi.

Kummallista, että mies, jonka koko elämä kului toisten ihmisten yksityisten omaisuusongelmain ja kotoisten häiriöitten saattamisessa julkisuuteen, niin äärettömästi pelkäsi silmien kääntymistä hänen omiin asioihinsa! Eikä se itse asiassa ollut kummallista, sillä kuka olisi paremmin kuin hän tuntenut laillisen järjestelyn kylmyyttä?

Hän oli ahkerassa työssä koko päivän. Winifredin piti tulla neljältä, he lähtisivät yhdessä Templeen neuvottelemaan Dreamer Q.C:n kanssa, ja odotellessaan Soames luki uudelleen kirjeen, jonka Winifred hänen tahdostaan oli kirjoittanut Dartien lähtöpäivänä ja jossa tätä tahdottiin palaamaan.

»Rakas Montague,

Olen saanut kirjeesi, jossa ilmoitat jättäneesi minut ainiaaksi ja olevasi matkalla Buenos Airesiin. Se oli tietenkin suuri isku minulle. Käytän ensimmäistä tilaisuutta kirjoittaakseni sinulle, että tahdon unohtaa menneet, jos palaat luokseni heti. Pyydän sinua tekemään sen. Olen hyvin järkytetty, enkä tahdo sanoa enempää nyt. Lähetän tämän kirjeen sisäänkirjoitettuna osoitteella, jonka jätit klubiisi. Ole hyvä ja sähkötä minulle.

Vielä rakastava vaimosi

Winifred Dartie.»

Uh, mitä katkeraa humpuukia! Hän muisti, kuinka hän oli katsellut Winifredin olan yli, kun tämä oli kirjoittanut puhtaaksi sitä, minkä hän, Soames, oli kirjoittanut lyijykynällä, ja kuinka sisar oli sanonut oudolla äänellä, ikäänkuin ei olisi oikein ollut selvillä omasta mielestään: »Entä jos hän tulee, Soames?» »Ei hän tule», oli Soames vastannut, »niin kauan kun hänen rahansa riittävät. Juuri siksi meidän pitää toimia nopeasti.» Tämän kirjeen jäljennökseen oli liitetty Dartien alkuperäinen Iseeum-klubista lähetetty juopuneen riipustus. Soames olisi voinut toivoa, ettei se olisi ollut niin ilmeisesti humalan innoittama. Juuri tuollaiseen voisivat tuomarit takertua. Hän oli jo kuulevinaan tuomarin äänen: »Otitteko tämän vakavalta kannalta? Niin vakavalta, että kirjoititte tuollaisen vastauksen? Luuletteko, että hän tarkoitti sitä?» Entä sitten? Tosiasiana pysyi, että Dartie oli purjehtinut tiehensä eikä palannut. Kirjeisiin oli myöskin liitetty Dartien vastaussähkösanoma: »Mahdotonta palata. Dartie.» Soames pudisti päätään. Jollei koko asiaa saatu järjestetyksi lähikuukausina, mies palaisi takaisin kuin väärä raha. Vapautuminen hänestä merkitsisi ainakin tuhatta vuodessa, puhumattakaan kaikesta harmista, mitä hän tuotti Winifredille ja hänen isälleen. »Minun täytyy antaa vauhtia Dreamerille», ajatteli hän. »Meidän on syytä pitää kiirettä.»

Winifred, joka oli ruvennut esiintymään jonkinlaisessa puolisurupuvussa, mikä soveltui hyvin hänen vaaleaan tukkaansa ja kookkaaseen vartaloonsa, saapui Jamesin vaunuissa, joita Jamesin parihevoset vetivät. Soames ei ollut nähnyt niitä Cityssä sitten kun hänen isänsä oli vetäytynyt pois liike-elämästä viisi vuotta aikaisemmin, ja niitten epäasianmukaisuus hämmästytti häntä. »Ajat muuttuvat», ajatteli hän, »emme tiedä mikä seuraava muoti tulee olemaan.» Myöskin silinterit olivat käyneet harvinaisemmiksi. Hän kysyi Valia. Val kirjoitti, kertoi Winifred, aikovansa ruveta pelaamaan poloa ensi lukukautena. Hän arveli Valin joutuneen hyvin hyvään toveripiiriin. Hän lisäsi kätkien levottomuutensa maailmannaisen tavoin: »Tuleeko asiasta kovin julkinen? Täytyykö sen joutua sanomalehtiin? Se on niin paha Valille ja tytöille.»

Oma onnettomuutensa vereksenä mielessään Soames vastasi: »Sanomalehdet ovat tunkeilevia, on vaikeata pidättää asioita niiltä. Ne luulevat vaalivansa yleisön moraalia, ja ne turmelevat sen typerillä jutuillaan. Mutta emme vielä ole niin pitkällä. Me menemme vain tapaamaan Dreameriä tuon takaisin pyyntöasian yhteydessä. Tietenkin hän ymmärtää, että se tulee johtamaan avioeroon, mutta sinun pitää näyttää vilpittömän halukkaalta saamaan Dartien takaisin — se asenne sinun on omaksuttava tänään.»

Winifred huokasi.

»Oi! Minkälainen klovni Monty on ollut!»

Soames katsoi häneen terävästi. Hän näki selvään, että sisar ei voinut ottaa Dartieaan vakavalta kannalta ja että hän peräytyisi koko hankkeesta, jos pienikin tilaisuus tarjoutuisi. Hänen oma vaistonsa oli tässä asiassa ollut ensi hetkestä luja. Pelastuminen pienestä häväistysjutusta nyt tietäisi vain todellista onnettomuutta Winifredille ja hänen lapsilleen ja kenties myöhemmin vararikkoa, jos Dartien sallittaisiin olla heidän taakkanaan, rappeutua rappeutumistaan ja tuhlata rahoja, jotka James jättäisi tyttärelleen. Vaikka kaikki raha olisikin lujassa, osaisi tuo mies jotenkuten lypsää rahastoja ja panna perheensä maksamaan korkeita summia pelastaakseen hänet vararikosta tai kenties vankilasta! He jättivät kiiltävät ajoneuvot kiiltävine hevosineen ja kiiltävähattuisine palvelijoineen Embankmentille ja kävelivät Dreamer Q.C:n toimistoon Crown Office Row'lle.

»Herra Bellby on tavattavissa», sanoi konttoristi. »Herra Dreamer tulee kymmenen minuutin kuluttua.»

Herra Bellby nuorempi — ei kuitenkaan niin nuori kuin hän olisi voinut olla, sillä Soames käytti vain lakimiehiä, joiden maine oli taattu, ja hänestä olikin melkein käsittämätöntä, kuinka lakimiehet koskaan onnistuivat pääsemään niin suureen maineeseen, että hän suostui käyttämään heitä — herra Bellby istui, katsellen papereitaan vielä kerran. Hän oli tullut oikeussalista ja esiintyi vielä viitta ja peruukki yllä, mitkä sopivat hyvin hänen nenäänsä, joka oli ulkoneva kuin pienen pumpun varsi, hänen pieniin viekkaisiin sinisilmiinsä ja melko mahtavaan alahuuleensa. Parempaa miestä ei Dreamer olisi voinut saada sijaisekseen ja tuekseen.

Kun Winifredin esittely oli suoritettu, he puhuivat ilmasta ja sodasta.
Soames huudahti äkkiä:

»Jos hän ei suostu, emme saa asioita käyntiin kuuteen kuukauteen. Minä tahtoisin, että asia menisi eteenpäin, Bellby.»

Herra Bellby, jonka puheessa oli pieni jäännös Irlannin murretta, hymyili Winifredille ja sanoi: »Laki on hidas, rouva Dartie.»

»Kuusi kuukautta!» toisti Soames. »Sehän lykkäytyy kesäkuuhun asti! Me emme saa oikeusjuttua käyntiin ennenkuin pitkän loman jälkeen. Meidän pitää kaikin mokomin jouduttaa asioita, Bellby». — Hänellä olisi täysi työ pitää Winifred vireessä.

»Herra Dreamer tahtoo tavata teitä nyt.»

He kulkivat sisään, herra Bellby edellä, sitten Soames Winifredin seurassa odotettuaan ensin minuutin, jonka hän katsoi kellostaan.

Dreamer Q.C., viitta yllä, mutta ilman peruukkia, seisoi tulen edessä ikäänkuin tämä neuvottelu olisi vierailun luonteinen. Hänellä oli tuollainen nahkamainen, koko lailla öljyinen iho, joka seuraa suurta oppia, huomattava nenä, jonka harjalla lasit törröttivät, ja pieni harmahtava poskiparta. Hän huvittelihe alituiseen sulkemalla toista silmäänsä ja kätkemällä alahuulen ylähuulen alle, mikä antoi hillityn sävyn hänen puheelleen. Hänellä oli myöskin tapana tulla äkisti, ikäänkuin kadunkulman takaa, sen ihmisen eteen, jota hän puhutteli; tämä ynnä hämäännyttävä äänensävy ja tapa murista ennen kuin alkoi puhua oli hankkinut hänelle miltei ainutlaatuisen maineen testamentti- ja avioeroasioissa. Kuunneltuaan toinen silmä ummessa herra Bellbyn nopeata tosiseikkain toistamista hän murisi ja sanoi:

»Minä tiedän tuon kaiken.» Sitten hän tuli kuin kadunkulman takaa
Winifredin eteen ja sanoi hillityllä äänellään:

»Tahtoisimme hänet takaisin, eikö totta, rouva Dartie?»

Soames puuttui puheeseen terävästi:

»Sisareni asema on tietenkin sietämätön.»

Dreamer murisi. »Totta kai. No niin, voimmeko luottaa tuohon sähkösanomakieltoon vai pitääkö meidän odottaa yli joulun, niin että hänellä olisi tilaisuus kirjoittaa — kysymys on siitä, eikö totta?»

»Mitä pikemmin —», alkoi Soames.

»Mitä te sanotte, Bellby?» kysyi Dreamer tullen esiin nurkkansa takaa.

Herra Bellby näytti nuuskivan ilmaa kuin koira.

»Me emme kuitenkaan pääse esiin ennenkuin joulukuun puolivälissä. Ei meidän tarvitse antaa hänelle tämän pitempää köyttä.»

»Ei», sanoi Soames, »miksi pitäisi sisareni kärsiä siitä, että mies keksii matkustaa —»

»Jerikoon!» sanoi Dreamer taas yllättävällä tavallaan. »Aivan niin! Ei ihmisten pidä lähteä Jerikoon, vai kuinka, rouva Dartie?» Ja hän nosti viittansa jonkinlaiseksi viuhkaksi. »Minä olen samaa mieltä. Voimme siis aloittaa. Onko vielä jotakin?»

»Ei mitään tällä hetkellä», sanoi Soames tarkoittavasti. »Tahdoin vain näyttää teille sisareni.»

Dreamer murisi lempeästi: »Hauska tutustua. Hyvää iltaa!» Ja hän antoi viittansa vaipua kuin suojelevana.

He kulkivat ulos rivissä. Winifred meni portaille. Soames viivytteli.
Vasten tahtoaan hänen täytyi kunnioittaa Dreameria.

»Todistus on kai kunnossa», hän sanoi Bellbylle. »Näin meidän kesken, jollemme saa asioita läpi pian, voi käydä, että emme saa koskaan. Luuletteko että hän ymmärtää sen?»

»Minä sanon hänelle», sanoi Bellby. »Mainio mies joka tapauksessa — mainio mies.»

Soames nyökäytti päätään ja riensi sisarensa jälkeen. Hän tapasi Winifredin seisomasta vedossa ja pureskelemasta huuliaan harsonsa takana, ja hän kiirehti sanomaan:

»Siivoojattaren todistus tulee olemaan hyvin täydellinen.»

Winifredin kasvot kovenivat, hän suoristautui, ja he kävelivät vaunuille. Ja heidän ajaessaan takaisin Green Streetille hiljaisuuden vallitessa kumpikin hautoi sielussaan yhtä ainoata ajatusta: »Miksi, oi miksi pitää minun tällä tavoin paljastaa onnettomuuteni yleisölle? Minkätähden minun on pakko käyttää vakoojia kurkistamaan yksityisiin suruihini? Eivät ne olleet minun syytäni.»

5. JOLLY TUOMARINA

Se omistamisen vaisto, joka niin nimenomaisesti pettyneenä kannusti kahta Forsyten perheen jäsentä pyrkimään eroon siitä, mitä eivät enää voineet omistaa, kiihtyi päivä päivältä brittiläisen valtion politiikassa. Nicholas, joka alkuaan oli niin epäilevällä kannalla sotaan nähden, joka tulisi koskemaan omaisuuteen, oli kuuleman mukaan sanonut, että nuo buurit ovat sitten pölkkypäitä, aiheuttavat suuria kustannuksia — mitä pikemmin he saavat opetuksensa, sitä parempi. Hän lähettäisi Wolseleyn heitä vastaan! Nähden aina vähän pitemmälle kuin muut ihmiset — siitä johtui, että hän oli Forsyteistä rikkain — hän oli jo huomannut, että Buller ei ollut oikea mies — »sellainen härkäpää miehekseen, ei kelpaa muuta kuin puskemaan, ja jolleivät he pidä varaansa, joutuisi Ladysmith häviölle.» Tämä tapahtui joulukuun alussa, niin että kun Musta Viikko tuli, kykeni hän sanomaan jokaiselle: »Enkös minä sitä sanonut.» Tuon synkeän viikon aikana, jonka vertaista kukaan Forsyte ei voinut muistaa, hyvin nuori Nicholas otti osaa niin moneen harjoitukseen rykmentissään, jonka nimi oli »Paholaisen omat», että nuori Nicholas kysyi perhelääkäriltä poikansa terveyttä ja kuuli hälyttävän uutisen, että poika oli täysin terve. Poika oli juuri syönyt tutkintopäivällisensä ja päässyt melkoisin kustannuksin käräjätupaan asti, ja tuo leikittely sotaharjoituksilla oli hänen isälleen ja äidilleen todellinen painajainen aikana, jolloin siviiliväestökin todennäköisesti tulisi tarvitsemaan sotaharjoituksia. Isoisä tietenkään ei suuria välittänyt tuosta uutisesta, hän oli liian läpikotaisin kasvatettu siihen uskoon, ettei mikään brittiläinen sota voinut olla muuta kuin pieni ja ammattimainen, ja hän suhtautui syvästi epäillen valtakunnallisiin toimenpiteisiin, joitten johdosta hänkin joutuisi häviämään, hänellä kun oli De Beers-osakkeita, jotka nyt olivat nopeassa laskussa, mikä uhraus oli enemmän kuin riittävä pojanpojankin osalta.

Oxfordissa vallitsi kuitenkin aivan erilaisia tunnelmia. Nuorisojoukolle ominainen kuohunta oli lukukauden kahtena kuukautena ennen Mustaa Viikkoa kiteytynyt vilkkaasti vastakkaisiksi mielipiteiksi. Normaali nuoriso, joka Englannissa aina on taipumuksiltaan konservatiivista, vaikkakaan ei liian vakavassa mielessä, intoili sodan saattamista päätökseen ja hyvää selkäsaunaa buureille. Val Dartie oli luonnollisesti tämän suuremman ryhmäkunnan jäsen. Toisaalta radikaalinen nuoriso, pienempi, mutta kenties äänekkäämpi ryhmä, puolsi sodan lopettamista ja autonomian antamista buureille. Mustaan Viikkoon saakka ryhmät kuitenkin pysyivät muodottomina, ilman teräviä särmiä, ja väittelyt olivat vain akateemisia. Jolly kuului niihin, jotka eivät olleet varmat kannastaan. Hiven vanhan Jolyonin oikeudentuntoa esti häntä näkemästä asioita vain yhdeltä puolelta. Lisäksi oli hänen »parhaimmisto»-piirissään muuan »voimaihminen», jolla oli erittäin vasemmistolaiset mielipiteet ja jonkin verran henkilökohtaista vetovoimaa. Jolly epäröi. Hänen isänsäkin näytti epäröivän kannanotossaan. Ja vaikka Jolly, niinkuin kaksikymmenvuotiaan sopiikin piti tarkoin silmällä isäänsä etsien vikoja, jotka vielä voisi korjata oli isän olemuksessa jotakin, mikä antoi eräänlaista loistetta hänen ivallisen suvaitsevalle uskontunnustukselleen. Taiteilijathan ovat tunnetusti Hamletmaisia, ja niissä rajoissa piti sietää isänsä vikoja, vaikkakin rakasti häntä. Mutta tuolla Jolyonin erikoislaatuisella mielipiteellä, että »pistää nenänsä sinne missä sitä ei tarvittu» (niinkuin uitlanderit olivat tehneet) »ja sitten vehkeillä kunnes pääsee tilanteen herraksi, ei ole oikein hienoa peliä», perustui se sitten tosiseikkoihin tai ei, oli hieman tehoa hänen poikaansa, jolle hieno peli merkitsi paljon. Toisaalta Jolly ei voinut sietää niitä, joita hänen piirinsä sanoi »oikullisiksi» ja Valin piiri »kaunosieluiksi», niin että hän horjui vielä kun Mustan Viikon kellot soivat. Yksi — — kaksi kolme — tulivat nuo kohtalokkaat Stormbergin, Magersfonteinin ja Colenson tappiot. Jykevä englantilainen sielu huudahti ensimmäisen jälkeen: »Niin, mutta Methuen!» ja toisen jälkeen: »Niin, mutta Buller!» Sitten se paatui sankan pimeyden keskellä. Ja Jolly sanoi itsekseen. »Ei, hitto vieköön! Meidän pitää antaa noille roistoille selkään nyt, olimme sitten oikeassa tai väärässä.» Ja jos hän olisi tietänyt, ajatteli hänen isänsä ihan samoin.

Seuraavana sunnuntaina, lukukauden viimeisenä, oli eräs »parhaita» kutsunut Jollyn juomaan viiniä. Kun toinen malja collegen burgundilaista oli tyhjennetty — pohjia myöten — »Bullerin kunniaksi ja buurien kiroukseksi», huomasi hän, että Val Dartie, joka myöskin oli vieraana, katseli häneen virnistellen ja sanoi jotakin naapurilleen. Hän oli varma, että se oli jotakin halventavaa. Vaikka Jolly olikin viimeinen poika maailmassa, joka olisi tahtonut vetää huomion puoleensa ja aiheuttaa yleistä häiriötä, sävähti hän punaiseksi ja sulki huulensa. Omituinen vihamielisyys, jota hän aina oli tuntenut pikkuserkkuaan kohtaan, sai voimakasta ja äkillistä vahvistusta. »Hyvä on!» sanoi hän itsekseen. »Odotahan, ystäväni!» Suurempi määrä viiniä kuin oli hänelle hyväksi, niinkuin tapaan kuului, auttoi häntä muistamaan asian, kun kaikki lähtivät pois erääseen eristettyyn paikkaan, ja hän kosketti Valia käsivarteen.

»Mitä sanoit minusta tuolla?»

»Enkö saa sanoa mitä tahdon?»

»Et.»

»No niin, mina sanoin, että olet buurilaismielinen, ja niin oletkin.»

»Sinä valehtelet.»

»Tahdotko tapella?»

»Tietysti, mutta ei täällä, mennään puutarhaan.»

»Hyvä. Tule sitten.»

He menivät, katsellen karsaasti toisiinsa, epävarmoina, mutta silmää räpäyttämättä. He kiipesivät puutarha-aidan yli. Naulat aidassa vähän repivät Valin hihaa ja täyttivät hänen ajatuksensa. Jollyn mielen täytti ajatus, että he aikoivat tapella molemmille vieraan collegen alueella. Se ei ollut luvallista, mutta viis siitä — tuo nuori nulikka!

He kulkivat ruohokentän poikki melkein täydelliseen pimeyteen ja riisuivat takkinsa.

»Oletko hutikassa, vai kuinka?» kysyi Jolly äkkiä. »En voi tapella kanssasi, jos olet hutikassa.»

»En enempää kuin sinäkään.»

»Hyvä on sitten.»

Lyömättä kättä he asettuivat heti puolustusasentoon. He olivat juoneet liikaa noudattaakseen taiteen sääntöjä ja olivat niin ollen erittäin tarkat pysyttääkseen otteensa asianmukaisina, kunnes Jolly melkein vahingossa löi Valia nenään. Tämän jälkeen seurasi vain pimeä ja ruma tappelu vanhojen puitten varjossa, ilman että kukaan oli erotuomarina, kunnes molemmat rusikoituina ja kirjavina hellittivät otteensa ja horjuivat erilleen erään äänen lausuessa:

»Nimenne, nuoret herrat?»

Tuo rauhallinen kysymys, joka kuului lampun alta puutarhan portin luota kuin jonkun jumalan lausumana, sai heidän hermonsa laukeamaan, ja he sieppasivat takkinsa, juoksivat aidan sivustaa, hyppäsivät yli ja katosivat samaan eristettyyn paikkaan, josta olivat lähteneet tappeluunsa. Täällä, himmeässä valaistuksessa, he pyyhkivät kasvonsa puhtaiksi ja kulkivat sitten, kymmenen askeleen päässä toisistaan, collegen porttia kohti. He menivät portista ulos hiljaisina, Val Broadia kohti Breweria pitkin, Jolly puistotietä alas Highia kohti. Hänen vielä huuruinen päänsä oli täynnä harmia siitä, että hän ei ollut tapellut taitavammin, ja hän kävi läpi kaikki ne liikkeet ja temput, joita hän ei ollut suorittanut. Hänen mielensä harhaili kuviteltuun taisteluun, äärettömästi toisenlaiseen kuin äskeinen oli ollut, äärettömästi ritarilliseen, johon kuului vyö ja miekka, oikea hyökkäys ja oikea väistäminen, aivan kuin hänen rakkaan Dumas'nsa sivuilla. Hän kuvitteli olevansa La Mole, Aramis, Bussy, Chicot ja D'Artagnan, kaikki yhdistettyinä, mutta hän ei ensinkään kyennyt näkemään Valissa Coconnasta, Brissacia tai Rochefortia. Poika oli vain viheliäinen serkku, joka ei voinut tyydyttää tyylin vaatimuksia. Viis siitä! Hän oli sentään antanut pojalle pari hyvää iskua. »Buurilaismielinen!» Sana kaiveli häntä vielä, ja hänen pakottavassa päässään pyöri ajatus liittyä vapaaehtoisiin, ratsastaa yli kentän hienosti ampuen, buurien kaatuillessa kaniinien lailla. Ja nostaen kirvelevät silmänsä ylös hän näki tähtien tuikkivan High Streetin talonharjojen lomasta, ja hän kuvitteli makaavansa Karoon kentällä (vai mikä sen nimi nyt oli) huopaan käärittynä, pyssy ladattuna ja katse tähdättynä kimaltelevalle taivaalle.

Hänellä oli seuraavana aamuna julmettu päänsärky, jota hän paranteli, niinkuin erään »parhaan» sopikin, hautomalla otsaansa kylmällä vedellä, keittämällä väkevää kahvia, jota hän ei voinut juoda, ja vain vähän maistelemalla olutta lounaalla. Sinelmän poskessa selitti legenda, että »joku hupsu» oli syössyt hänen päälleen kadunkulman takaa. Hän ei missään nimessä olisi tahtonut mainita taisteluaan, sillä kun tarkemmin ajatteli asiaa, oli se paljon alapuolella hänen tasoansa.

Seuraavana päivänä hän lähti pois ja matkusti suoraa päätä Robin Hilliin. Siellä ei ollut ketään muita kuin June ja Holly, sillä isä oli Pariisissa. Hän vietti levottoman ja joutilaan loma-ajan vailla mitään kosketusta kumpaankaan sisareensa. June olikin kokonaan kiinni siipirikoissaan, joita Jolly säännöllisesti ei voinut sietää, ei ainakaan tuota Eric Cobbleyta eikä hänen perhettään, toivottoman »puolivillaisia» ihmisiä, jotka loma-aikoina aina täyttivät talon. Ja Hollyn ja hänen välillään oli omituinen juopa, ikäänkuin Holly rupeaisi saamaan omia mielipiteitä, mikä oli niin — tarpeetonta. Hän heitteli kiukuissaan palloa, ratsasti raivoisasti, mutta yksinään Richmond Parkissa katsoen asiakseen panna hevosensa hyppäämään korkeitten, jäykkien ristikkoaitausten yli, joitten tarkoituksena oli eristää muutamia ruohottuneita käytäviä — pitääkseen hermonsa kurissa, sanoi hän. Jolly pelkäsi pelkoa enemmän kuin useimmat pojat. Hän osti myöskin pyssyn ja laittoi ampumaradan kotipellolle ampuen lammikon poikki keittiöpuutarhan muuriin suureksi vaaraksi puutarhureille, ja mielessä hänellä oli ajatus, että jonakin päivänähän ehkä liittyisi vapaaehtoisiin ja pelastaisi etelä-Afrikan maalleen. Poika oli itse asiassa läpeensä järkytetty nyt, kun vapaaehtoisiin oli kutsuttu alokkaita. Pitäisikö hänen mennä? Kukaan »parhaista», mikäli hän tiesi ja hän oli kirjeenvaihdossa monen kanssa — ei aikonut lähteä. Jos he olisivat tehneet pienenkin eleen siihen suuntaan, olisi hän heti lähtenyt ollen hyvin kunnianhimoinen ja omaten vahvan tunteen siitä, mikä sopii, hän ei olisi sietänyt jäljellejäämistä missään mutta omasta aloitteesta lähteminen saattaisi näyttää keikarimaiselta, välttämätöntä pakkoa kun ei tietenkään ollut. Sitäpaitsi häntä ei ollenkaan haluttanut lähteä, sillä tämän nuoren Forsyten toinen puoli varoi tekemästä mitään harkitsematonta. Hänen tunteensa olivat kauttaaltaan sekavat, kuumasti, sairaasti sekavat, ja hänen rauhallinen ja hieman lordimainen olemuksensa muuttui vallan toiseksi.

Ja sitten eräänä päivänä hän näki jotakin, mikä kiihdytti hänet levottomaan vihaan — kaksi ratsastajaa eräällä puistotiellä lähellä Ham Gatea. Vasemmanpuolinen oli ihan varmasti Holly hopeanharmaan päistärikkönsä selässä, ja oikeanpuolinen yhtä varmasti tuo »sälli» Val Dartie. Hänen ensi aikeensa oli kannustaa hevostaan ja kysyä tämän käyttäytymisen syytä, lähettää mies sinne missä pippuri kasvaa ja viedä Holly kotiin. Toinen ajatus — että hän joutuisi narrin asemaan, jos he kieltäytyisivät. Eipä siis muuta kuin lähde kotiin ja odota Hollyn tuloa. Viitsikin pitää tuollaista salapeliä tuon nuoren narrin kanssa! Hän ei voinut neuvotella Junen kanssa, sillä tämä oli lähtenyt aamulla kaupunkiin Eric Cobbleyn ja hänen joukkonsa saattueessa. Ja isä oli edelleen »tuossa viheliäisessä Pariisissa.» Hän tunsi intomielisesti, että tämä oli niitä hetkiä, joita varten hän oli ahkerasti harjoittanut itseään koulussa, missä hän ja eräs Brent-niminen poika usein olivat sytytelleet sanomalehtiä ja panneet ne keskelle työhuonettaan totuttautuakseen kylmäverisyyteen vaaran hetkenä. Hän ei tuntenut itseään vähääkään kylmäveriseksi seisoessaan siinä tallipihalla, hajamielisesti sivellen Balthasar koiraa, joka huohottavana kuin vanha lihava munkki ja isäntänsä poissaoloa surren käänsi raskaasti päätään, kiitollisena tästä huomaavaisuudesta. Kesti puolen tuntia ennenkuin Holly tuli kotiin, punaposkisena ja paljon sievempänä kuin oli luvallista. Jolly näki hänen nopeasti vilkaisevan veljeensä — paha omatunto, tietysti sitten hän lähti tytön jäljissä sisään, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet siihen huoneeseen, joka oli ollut isoisän työhuone. Huone, jota tähän aikaan ei paljon käytetty, oli heille molemmille epämääräisesti tulvillaan erästä olentoa, jonka muistoon heillä liittyi hellyyttä, suuret, riippuvat, valkeat viikset, sikarin tuoksua ja naurua. Täällä Jolly vihreässä nuoruudessaan ennen kouluunmenoa oli tottunut painimaan isoisän kanssa, jolla vielä kahdeksankymmenenvuotiaana oli vastustamaton halu kampata. Täällä Holly, korkean nahkatuolin käsinojalle kiivenneenä, oli pyyhkinyt hopeaiset kiharat korvalta, johon aikoi kuiskata salaisuuksia. Tuosta ovi-ikkunasta olivat kaikki kolme lukemattomat kerrat lähteneet ruohokentälle pelaamaan krikettiä, salaperäistä, »Wopsy-doozle» nimistä peliä, jota siihen perehtymättömät eivät ymmärtäneet ja joka kovasti innostutti vanhaa Jolyonia. Tähän huoneeseen oli Holly eräänä lämpimänä iltana ilmestynyt yöpaidassaan, hän oli nähnyt pahaa unta ja tahtoi päästä sen pauloista. Ja tänne oli kerran isän poissaollessa lähetetty Jolly, joka oli aloittanut päivänsä huonosti panemalla kuohupulveria Mademoiselle Beaucen tuoreeseen munaan ja jatkanut vielä huonommin. Seurasi tällainen keskustelu:

»Kuulehan, poikaseni, et sinä saa jatkaa tähän suuntaan.»

»Niin mutta kun hän löi minua korvalle, ukki, niin minä vain löin takaisin, ja sitten hän löi minua taas.»

»Löit naista? Se ei sovi! Oletko pyytänyt anteeksi?»

»En vielä.»

»Sitten sinun pitää tehdä se heti. Kas niin!»

»Mutta hän alkoi, ukki, ja hän löi kahdesti, minä vain kerran.»

»Lapsi kulta, se oli hyvin ruma teko.»

»Niin mutta hän suuttui, minä en.»

»Pian matkaan nyt.»

»Tule sinä mukaan, ukki.»

»No niin — tämän kerran vain.»

Ja he lähtivät käsi kädessä.

Tähän huoneeseen — johon Waverley-romaanit ja Byronin teokset ja Gibbonin Rooman valtakunta ja Humboldtin Kosmos, ja kamiinihyllyn pronssiveistokset ja tuo öljymaalauksen mestariteos »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa» liittyivät kuin kohtalo ja jossa vanha Jolyon olisi vielä erittäin hyvin voinut istua nojatuolissaan, polvet ristissä, kupoolimainen otsa ja syvät silmät vakavasti vaipuneina Times-lehden tutkimiseen — tänne he tulivat, nuo kaksi lapsenlasta. Ja Jolly sanoi:

»Minä näin sinut tuon pojan kanssa puistossa.»

Hollyn poskille syöksähtävä veri tyydytti Jollya jonkin verran — hänen sopikin hävetä!

»Entä sitten?» sanoi Holly.

Jolly hämmästyi, hän oli odottanut enempää tai vähempää.

»Tiedätkö», sanoi hän painokkaasti, »että hän sanoi minua buurilaismieliseksi viime lukukaudella? Ja minun piti tapella hänen kanssaan.»

»Kumpi voitti?»

Jolly olisi tahtonut vastata: »Minä kai», mutta se tuntui olevan hänen arvonsa alapuolella.

»Kuulehan nyt!» sanoi hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Etkä edes sano kenellekään!»

»Miksi sanoisin? Isä ei ole täällä, miksi en saisi ratsastaa hänen kanssaan?»

»Voithan ratsastaa minun kanssani. Minun mielestäni hän on vastenmielinen nuori keikari.»

Holly kalpeni vihasta.

»Eikä ole. Oma syysi, jos et pidä hänestä.»

Ja hän syöksähti veljensä ohi ja lähti pois jättäen hänet tuijottamaan kilpikonnankuorella istuvaan Venukseen, jonka häneltä tähän asti oli peittänyt sisaren tumma pää ja pehmeä ratsastushattu. Hän tunsi olevansa omituisesti järkkynyt, nuoren olemuksensa pohjia myöten. Koko elinajan kestänyt yliherruus oli murskattuna hänen jaloissaan. Hän meni Venuksen luo ja tutki koneellisesti kilpikonnaa. Miksi hän ei pitänyt Val Dartiesta? Hän ei osannut sanoa. Tuntematta perheen historiaa, aavistaen vain, että jokin epämääräinen sukuviha oli alkanut kolmetoista vuotta sitten, jolloin Bosinney luopui Junesta Soamesin vaimon vuoksi, tietämättä tuskin mitään Valista hän tunsi olevansa täysin neuvoton. Hän vain ei pitänyt Valista. Kysymys oli kuitenkin siitä, mitä hänen oli tehtävä. Val Dartie tosin oli pikkuserkku, mutta Hollyn ei ollut sopivaa kuljeskella hänen kanssaan. Ja kuitenkin oli vasten Jollyn periaatetta mennä kantelemaan, mitä sattumalta oli saanut selville. Tässä pulmassaan hän istahti vanhaan nahkatuoliin ja pani polvensa ristiin. Tuli pimeä hänen istuessaan siinä tuijottamassa pitkän ikkunan läpi vanhaan tammeen, joka oli tuuhea, mutta lehdetön, ja joka hitaasti muuttui vain tummemmaksi täpläksi keskellä pimeyttä.

»Isoisä!» ajatteli hän aivan irrallisesti ja otti esiin kellonsa. Hän ei voinut nähdä osoittajia, mutta hän pani lyömälaitoksen käyntiin. »Viisi!» Isoisän ensimmäinen kultakello, vanhuuttaan sileä kuin voi — kaikki uurteet kuluneet pois, kuoressa myhkyröitä monen putoamisen merkkeinä. Lyönti oli kuin pieni soitto, joka tuli tuolta kulta-ajalta, jolloin he ensi kerran tulivat Lontoosta, St. John's Woodista, tähän taloon — tulivat ajaen isoisän kanssa hänen vaunuissaan ja melkein heti iskivät silmänsä puihin. Puita, joihin sai kiivetä, ja isoisä kastelemassa kurjenpolvia puitten juurella! Mitä oli tehtävä? Kirjoitettavako isälle, että hänen on tultava kotiin? Uskottavako asia Junelle? Mutta June oli niin — niin äkkinäinen! Pysyttäväkö rauhassa ja luotettava onneensa? Olihan loma-aika kohta lopussa. Mentäväkö Valin luo ja varoitettava häntä? Mutta kuinka saisi hänen osoitteensa? Holly ei ilmaisisi sitä! Mikä verkko eri teitä mikä pilvi eri mahdollisuuksia! Hän sytytti savukkeen. Kun hän oli polttanut sen puoliväliin, hänen otsansa kuitenkin kirkastui melkein kuin jokin ohut, vanha käsi olisi sivellyt sitä hiljaa, ja oli kuin hänen korvaansa olisi kuiskattu: »Älä tee mitään, ole kiltti Hollylle, ole kiltti Hollylle, kultaseni!» Ja Jolly huokasi tyytyväisyydestä puhaltaen savua sieraimistaan…

Mutta ratsastuspukunsa riisunut Holly rypisti vielä otsaansa huoneessaan. »Eikä ole — eikä ole!» — ne sanat muodostuivat vieläkin hänen huulillaan.

6. JOLYON NEUVOTTOMANA

Pieni yksityishotelli tunnetun ravintolan yläkerroksessa lähellä Gare St. Lazarea oli Jolyonin asuinpaikka Pariisissa. Hän vihasi kanssa-Forsytejaan ulkomailla — he liikkuivat tympeinä kuin kala kuivalla maalla tallattuja polkujaan oopperaan, Rue de Rivolille ja Moulin Rougeen. Häntä harmitti heidän esiintymisensä, jonka mukaan he näyttivät tulleen vain päästäkseen mahdollisimman pian taas muualle. Mutta kukaan muu Forsyte ei tullut lähellekään tätä paikkaa, missä hänellä oli puulämmitys makuuhuoneessaan ja missä kahvi oli mainiota. Pariisi viehätti häntä aina enemmän talvisin. Halkosavun ja kastanjapaahtimoitten kirpeä savu, talviauringon terävyys kirkkaina päivinä, katukahvilat, jotka uhmasivat talvi-ilman kylmyyttä, itsekylläiset, vilkkaat ihmisjoukot bulevardeilla — kaikki osoittivat hänelle, että talvisella Pariisilla oli sielu, joka muuttolinnun tavoin pakeni kesäksi.

Hän puhui ranskaa hyvin, omasi muutamia ystäviä, tunsi pieniä ravintoloita, joissa voi saada herkullisia ruokia ja huomioida erikoisia tyyppejä. Hän oli filosofoivalla tuulella Pariisissa, hänen ivansa kärki terottui, elämä sai hienon, tarkoituksettoman merkityksen, oli kuin kukkavihko täynnä erilaisia tuoksuja, pimeys, johon erivärisiä valonsäteitä tunkeutui.

Kun hän joulukuun ensimmäisellä viikolla oli päättänyt lähteä Pariisiin, ei hän lähimainkaan myöntänyt, että Irenen oleskelu siellä vaikutti häneen. Hän ei ollut ehtinyt olla Pariisissa kahta päivää, kun hän jo myönsi, että halu nähdä Ireneä oli ollut ainakin puolet lähdön syystä. Englannissa ihminen ei myönnä sitä, mikä on luonnollista. Hän oli ajatellut, että saattaisi olla hyvä puhella Irenelle huoneiston vuokraamisesta ja muista asioista, mutta Pariisissa hän heti ymmärsi asian paremmin. Koko kaupungin yllä oli jonkinlainen hohde. Kolmantena päivänä hän kirjoitti Irenelle ja sai vastauksen, joka mieluisasti värisytti hänen hermojaan:

»Paras Jolyon!

Tulee olemaan ihanaa tavata teitä.

Irene.»

Hän suuntasi kulkunsa Irenen hotelliin eräänä kirkkaana päivänä mielessä samanlainen tunne, jota hän usein oli kokenut mennessään katsomaan jotakin ihailemaansa taulua. Ei kukaan nainen, niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, ollut koskaan herättänyt hänessä tuota erikoista, sekä aistillista että samalla kuitenkin persoonatonta tunnetta. Hän oli menossa istumaan ja antamaan silmäinsä nauttia, ja hän tulisi takaisin tuntematta Ireneä sen paremmin, mutta olisi valmis taas huomenna menemään ja antamaan silmäinsä nauttia. Sellainen oli hänen tunteensa, kun Irene tuli hänen luokseen erään jokivarren hotellin haalistuneessa ja koristellussa pikku salongissa, edellään asiapoika, joka lausui sanan »Madame» ja katosi. Irenen kasvot, hymy, ruumiin paino olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut, ja ilme hänen kasvoillaan sanoi selvästi: »Ystävä!»

»No niin, mitä uutisia, maanpakolaisraukka?» kysyi Jolyon.

»Ei mitään.»

»Eikö Soamesista kuulu mitään?»

»Ei mitään.»

»Olen vuokrannut huoneistonne, ja hyvänä isännöitsijänä tuon teille vähän rahaa. Mitä pidätte Pariisista?»

Näitten kysymysten aikana hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin hienoja ja herkkiä huulia — alahuuli kaartui ihan vähän ylöspäin, ylähuuli kosketti toisessa suupielessä melkein huomaamatonta hymykuoppaa. Oli kuin hän olisi huomannut naisen siinä, mikä tähän asti oli ollut eräänlainen pehmeä ja hengittävä kuvapatsas, jota hän oli melkein persoonattomasti ihaillut. Irene myönsi, että oli vähän vaikeata olla yksin Pariisissa, ja kuitenkin Pariisi oli niin täynnä elämää, että hän usein tunsi sen vaarattomaksi kuin erämaan. Sitäpaitsi eivät englantilaiset olleet suosiossa juuri nyt.

»Se tuskin pitää paikkaansa teihin nähden», sanoi Jolyon, »te olette ranskalaisten makuun.»

»Sillä on haittansa.»

Jolyon nyökäytti päätään.

»Nyt teidän pitää antaa minun saatella teitä niin kauan kuin olen täällä. Aloitamme huomenna. Tulkaa syömään päivällistä minun mieliravintolaani, ja sitten lähdemme Opéra-Comiqueen.»

Se oli jokapäiväisten kohtaamisten alku.

Jolyon totesi pian, että niille, jotka tahtovat pysyttää tunteensa tasapainossa, Pariisi on sekä ensimmäinen että viimeinen paikka, missä voi olla ystävyyssuhteissa kauniin naisen kanssa. Selviytynyt tunne lähti kuin lintu lentoon hänen sydämestään, laulaen: »Elle est ton rêve! Elle est ton rêve! Väliin se tuntui luonnolliselta, väliin hullunkuriselta — huono tapaus ikämiehen rakastumista! Oltuaan kerran karkoitettuna yhteiskunnasta hän ei koskaan ollut tosissaan välittänyt sovinnaisesta moraalista, mutta ajatus rakkaudesta, johon Irene ei voisi koskaan vastata — kuinka hän voisi, kun otti huomioon Jolyonin iän — tuskin nousi alitajunnan yläpuolelle. Irenen hukkaan kuluva ja yksinäinen elämä suretti häntä niinikään suuresti. Huomatessaan olevansa jokin lohdutus Irenelle ja nähdessään, kuinka tämä nautti heidän monista pikku retkistään, hän ystävällisesti varoi sanomasta tai tekemästä mitään, mikä olisi voinut tärvellä tuon ilon. Oli kuin olisi saanut nähdä kuihtuvan kasvin juovan vettä, kun näki Irenen hänen seurassaan. Mikäli he tiesivät, ei Irenen osoitetta tuntenut kukaan muu kuin Jolyon, hän oli outo Pariisissa ja Jolyon vain vähän tunnettu, niin että kaikkinainen varovaisuus näytti turhalta heidän kävelyillään, keskusteluissaan, konsertti, teatteri ja museomatkoillaan, pikku päivällisillään, retkillään, joitten päämääränä oli Versailles, St. Cloud, vieläpä Fontainebleau. Ja aika kului — tuollainen täyteläinen kuukausi ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta. Mikä hänen nuoruudessaan olisi ollut mieletön intohimo, oli nyt kenties yhtä syvä tunne, mutta paljon lempeämpi, ihailun, toivottomuuden ja eräänlaisen ritarillisuuden lauhduttama suojelevaksi toveruudeksi — tunne, joka pysyi aisoissa ainakin niin kauan kun Irene oli hänen seurassaan, hymyilevänä ja onnellisena heidän ystävyydestään ja Jolyonin silmissä yhä kauniimpana ja henkisesti antavampana. Sillä Irenen elämänfilosofia näytti käyvän ihailtavan hyvin yhteen hänen omansa kanssa, sitä johti tunne enemmän kuin järki, se oli ironisen epäilevä, herkkä kauneudelle, melkein intohimoisen inhimillinen ja suvaitsevainen, kuitenkin valmis vaistomaiseen kovuuteen, mihin hän miehenä vähemmässä määrin kykeni. Ja koko tämän toverillisen kuukauden aikana hän ei koskaan ollut kokonaan kadottanut tuota tunnetta, joka oli ollut hänen mielessään, kun hän ensimmäisen kerran oli mennyt tapaamaan Ireneä kuin ihailtua taideteosta, tuota melkein persoonatonta nautintoa. Tulevaisuus — nykyisyyden leppymätön vastine — sitä hän ei vielä tahtonut kohdata peläten käytöksensä rauhallisuuden siitä katkeavan, mutta hän suunnitteli tämän ajan uudistamista vielä ihastuttavammissa paikoissa missä aurinko on kuuma ja missä on paljon ihmeellistä nähtävänä ja maalattavana. Loppu tuli äkkiä tammikuun kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin saapui sähkösanoma:

»Liittynyt vapaaehtoisiin. — Jolly.»

Jolyon sai sen juuri ollessaan lähdössä Louvreen tapaamaan Ireneä. Se oli hänelle aikamoinen isku. Täällä hän vietti aikaansa lootusta syöden, ja sillävälin hänen poikansa, jonka filosofi ja johtaja hänen olisi pitänyt olla, oli ottanut tuon tärkeän askeleen kohti vaaraa ja vaikeuksia, kenties kuolemaakin. Hän oli sieluaan myöten levoton huomatessaan äkkiä, kuinka Irene oli kietoutunut hänen olemuksensa juuriin saakka. Nyt, eron edessä, ei side heidän välillään — sillä siitä oli tullut side — enää ollut persoonaton luonteeltaan. Jolyon huomasi, että tyven yhteinen nauttiminen asioista oli ainiaaksi päättynyt. Hän näki tunteensa sellaisena kuin se oli, ja se häikäisi häntä. Se oli kenties naurettava, mutta niin todellinen, että sen ennemmin tai myöhemmin täytyi ilmaista itsensä. Ja nyt hänestä tuntui, että hän ei voinut, ei saanut tehdä mitään tällaista ilmoitusta. Jollyn uutinen oli armottomana välissä. Hän oli ylpeä poikansa teosta, ylpeä siitä, että Jolly aikoi mennä taistelemaan maansa puolesta, sillä Jolyoninkin buurilaismielisyyteen oli Musta Viikko jättänyt jälkensä. Ja niin asia päättyi ennenkuin se oli alkanutkaan! No niin, onneksi hän ei ollut vielä pienimmälläkään eleellä ilmaissut itseään!

Tullessaan Louvreen hän näki Irenen seisovan »Madonna luolassa»taulun edessä viehättävänä, ajatuksiinsa vaipuneena, hymyilevänä ja itsetiedottomana. »Enkö enää saa nähdä tätä», ajatteli hän. »Se on luonnotonta, niin kauan kun hän tahtoo, että saisin nähdä hänet.» Hän seisoi huomaamattomana katsellen Ireneä, kooten muistiinsa hänen kuvansa ja kadehtien taulua, jota Irene niin kauan tutki. Kahdesti Irene käänsi päänsä ovea kohti, ja hän ajatteli: »Se tarkoitti minua.» Vihdoin hän astui näkyviin.

»Katsokaa!» sanoi hän.

Irene luki sähkösanoman, ja Jolyon kuuli hänen huokaavan.

Tuo huokaus myös tarkoitti häntä! Hänen asemansa oli todellakin julma! Ollakseen kunniallinen poikaansa kohtaan hänen piti vain pudistaa Irenen kättä ja lähteä. Ollakseen kunniallinen sydämensä tunnetta kohtaan hänen piti ainakin ilmaista Irenelle tuo tunne. Voisiko Irene ymmärtää, ymmärtäisikö hän Jolyonin hiljaisuutta hänen katsellessaan taulua?

»Minä pelkään, että minun täytyy lähteä heti kotiin», sanoi hän viimein. »Tulen kaipaamaan tätä kaikkea kauheasti.»

»Niin tulen minäkin, mutta tietysti teidän pitää lähteä.»

»No niin!» sanoi Jolyon ja ojensi kätensä.

Kun hän kohtasi Irenen katseen, valtasi melkein ylivoimainen tunneaalto hänet.

»Sellaista on elämä!» sanoi hän. »Pitäkää huolta itsestänne, rakas!»

Hän tunsi herpautumista jaloissaan, ikäänkuin aivot olisivat kieltäytyneet antamasta lähtökäskyä. Ovessa hän näki Irenen kohottavan kättään ja koskettavan sormenpäitään huulillaan. Hän nosti hattua juhlallisesti eikä enää katsonut taakseen.

7. DARTIE DARTIEA VASTAAN

Oikeusjuttu Dartie — Dartie, koskeva niitten avio-oikeuksien palautusta, joiden suhteen Winifred sydämessään oli niin syvästi päättämätön, oli kieltäytymispykälään nojautuen menossa tuomiopäiväänsä kohti. Tämä ei tullut ennenkuin oikeus oli lopettanut istuntonsa ennen joulua, mutta asia oli kolmantena listalla uuden istuntokauden alkaessa. Winifred vietti joulunsa hiventä suurellisemmin kuin ennen, erojuttu lukittuna avorintaiseen poveensa. James oli erikoisen antelias hänelle tänä jouluna osoittaen sillä tavoin myötätuntoaan ja huojennustaan, kun tyttären avioliitto tuon »kalliin lurjuksen» kanssa nyt oli purkautumassa, myötätuntoaan, jota hänen vanha sydämensä tunsi, mutta jota hänen vanhat huulensa eivät voineet ilmaista.

Dartien katoaminen teki valtiolainaosakkeitten laskusta verraten pienen asian, ja mitä skandaaliin tulee — hänen vilpitön vihamielisyytensä tuota miestä kohtaan ja se kasvava merkitys, minkä omaisuus valtaa maineen rinnalla todellisessa Forsytessa, joka on jättämäisillään tämän maailman, olivat rauhoittavana lääkkeenä mielelle, jolta kaikki viittaukset asiaan (paitsi hänen omansa) tarkasti pidätettiin. Lakimiehenä ja isänä hän eniten pelkäsi sitä, että Dartie voisi äkkiä palata ja totella oikeuden haastetta sitten kun sen aika tuli. Siitäpä tulisi kaunis sekasotku! Pelko kalvoi hänen mieltään siinä määrin, että antaessaan Winifredille isonpuoleisen pankkiosoituksen joululahjaksi hän sanoi: »Se on pääasiassa tuota miestä varten, että hän vain pysyisi poissa.» Se oli tietysti hyvän rahan heittämistä hukkaan, mutta samalla jonkinlainen vakuutus sitä vararikkoa vastaan, joka ei enää uhkaisi häntä, jos vain avioero saataisiin toimeksi. Ja hän kuulusteli Winifrediä ankarasti, kunnes tämä saattoi vakuuttaa, että rahat todella oli lähetetty. Poloinen nainen! — ei ollut niinkään kivutonta lähettää rahoja, jotka kuitenkin löytäisivät tiensä »tuon olennon» korulippaaseen! Soames pudisti päätään kuullessaan asiasta. He eivät olleet tekemisissä Forsyten kanssa, joka järkiperäisen sitkeästi pitäisi kiinni aikeestaan. Teko oli aika vaarallinen, kun ei ollenkaan voinut tietää, miltä tilanne näytti tuolla ulkona. Oikeudessa se kuitenkin näyttäisi hyvältä, ja hän kyllä katsoisi, että Dreamer mainitsisi siitä. »Tahtoisinpa tietää», sanoi hän äkkiä, »minne baletti lähtee Argentinasta.» Hän tahtoi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa virkistää Winifredin muistia, sillä hän tiesi, että sisarella vielä oli heikkoutensa, joskaan ei Dartiea kohtaan, niin ainakin tämän julkinen häpäiseminen oli hänestä vastenmielistä. Vaikka Soames ei ollutkaan halukas osoittamaan ihailua, täytyi hänen myöntää, että Winifred käyttäytyi erinomaisen hyvin noitten kolmen lapsensa keskellä, jotka linnunpoikien tavoin kärkkyivät uutisia isästään — Imogen oli juuri astumassa seuraelämään ja Val hyvin haluton koko asiaan. Hän tunsi, että Val oli koko asian ydin Winifredille, joka epäilemättä rakasti tätä poikaa enemmän kuin muita lapsiaan. Poika voisi vielä panna esteen koko avioeroon. Ja Soames huolehti tarkoin, että jutun valmistava käsittely pysyi veljenpojan korvilta salassa. Hän teki muutakin. Hän pyysi Valin päivälliselle Remove-klubiin, ja pojan ehdittyä sikariin asti otti puheeksi asian, jonka tiesi olevan lähinnä hänen sydäntään.

»Olen kuullut», sanoi hän, »että tahtoisit ruveta pelaamaan poloa
Oxfordissa.»

Val hieman kohosi lepoasennostaan.

»Kyllä vain», sanoi hän.

»Niin», sanoi Soames, »se on hyvin kallista lystiä. Isoisäsi ei luultavasti halua suostua siihen, jollei hän saa takeita siitä, ettei hänen maksettavikseen tule muita suuria menoja.» Ja hän vaikeni nähdäkseen, oliko poika ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

Valin paksut mustat ripset peittivät hänen silmänsä, mutta hänen suureen suuhunsa ilmaantui hieno irvistys, ja hän mutisi:

»Eno kai tarkoittaa isää.»

»Niin», sanoi Soames. »Pelkään, että asia riippuu siitä, saako hän edelleen olla taakkana vai eikö.» Eikä hän sanonut enempää, vaan jätti pojan miettimään.

Mutta Valin mietteet näinä päivinä koskivat myöskin hopeanharmaata päistärikköä ja tyttöä, joka ratsasti sillä. Vaikka Crum oli kaupungissa ja Val olisi voinut tulla esitetyksi Cynthia Darkille, jos olisi tahtonut, ei Val välittänyt siitä; itse asiassa hän karttoi Crumia ja vietti omalle itselleenkin outoa elämää, paitsi mitä räätälin ja vuokratallin laskuihin tuli. Äitinsä, sisartensa ja nuoren veljensä silmissä hän vietti tämän lomansa »tapaamalla poikia» ja illat hän vetelehti kotona. Päivän aikaan he eivät voineet ehdottaa hänelle mitään, mihin hän ei olisi vastannut: »Ikävä kyllä minun pitää mennä tapaamaan erästä poikaa», ja hänen täytyi keksiä eriskummallisia verukkeita päästäkseen talosta ja taloon takaisin ratsastuspuvussa kenenkään huomaamatta, kunnes, päästyään jäseneksi Goat's-klubiin hän kykeni muuttamaan vaatteet siellä ja pujahtamaan vuokrahevosellaan Richmond Parkiin. Hän salasi kasvavan tunteensa hartaasti. Ei mistään hinnasta hän olisi tahtonut hiiskua »noille pojille», joita hän ei käynyt »tapaamassa», mitään niin naurettavaa hänen omansa ja poikien uskontunnustuksen kannalta. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se nieli hänen muut halunsa. Se tuli vapautuneen nuorison luvallisten ilojen ja hänen itsensä väliin tavalla, joka ehdottomasti oli tekevä hänestä piimäparran Crumin silmissä. Hänellä ei ollut mitään muuta harrastusta kuin pukeutua uusimpaan ratsuasuunsa ja pujahtaa Robin Hillin portille, jolle hopeanharmaa päistärikkö säädyllisesti asteli ennen pitkää, selässään hoikka ja tummatukkainen ratsastajatar, ja sitten he ratsastivat rinnakkain lehdettömissä metsiköissä, puhuen verraten vähän, ratsastaen kilpaa joskus ja joskus pitäen toisiaan kädestä. Useampana kuin yhtenä iltana, tulvehtivan tunteen hetkenä, oli hänen tehnyt mieli kertoa äidilleen kuinka tuo ujo, suloinen serkku oli hiipinyt hänen sydämeensä ja tärvellyt hänen »elämänsä». Mutta katkera kokemus, että kolmeakymmentä viittä vanhemmat ihmiset pilaavat kaiken hauskan, esti häntä kuitenkin. Luultavasti hänen kuitenkin piti käydä collegensa läpi ja Hollyn »astua seuraelämään» ennenkuin he voisivat mennä naimisiin — miksi siis tehdä asioita mutkikkaammiksi niin kauan kun hän sentään saattoi tavata Hollya? Sisaret ovat kiusoittelevia ja epämiellyttäviä olentoja, veli vielä pahempi, ei ollut ketään, jolle uskoutua. Sitäpaitsi tuo inhoittava avioerojuttu! Voi mikä onnettomuus, ettei omannut samanlaista nimeä kuin muillakin ihmisillä oli! Olisipa hänen nimensä vain ollut Gordon tai Scott tai Howard tai jotakin oikein tavallista! Mutta Dartie — ei koko osoitekalenterissa ollut toista! Yhtä hyvin olisi nimenä voinut olla Morkin, sen verran suojaa siitä nimestä oli! Tällä kannalla olivat asiat, kunnes kerran eräänä päivänä tammikuun puolivälissä hopeanharmaa päistärikkö ja sen ratsastajatar eivät saapuneetkaan kohtauspaikalle. Val odotti pakkasessa ja pohti, ratsastaisiko taloon katsomaan. Mutta Jolly saattoi olla kotona, ja tuon pimeän kohtauksen muisto eli vielä tuoreena hänen mielessään. Eihän aina voinut tapella Hollyn veljen kanssa! Niinpä hän kääntyi pettyneenä kaupunkiin ja vietti synkeän illan. Seuraavan päivän aamiaisella hän huomasi, että äidillä oli harvinainen puku yllään ja hattu päässä. Puku oli musta, siinä oli pieni pilke riikinkukon sinistä koristetta, hattu oli suuri ja musta — äiti oli poikkeuksellisen komean näköinen. Mutta kun äiti aamiaisen jälkeen sanoi hänelle: »Tule tänne, Val», ja vei hänet salonkiin, alkoi häntä paikalla ahdistaa levottomuus. Winifred sulki oven huolellisesti ja pyyhki nenäliinalla huuliaan. Val hengitti Parman orvokkien tuoksua, jolla nenäliina oli kostutettu, ja ajatteli: »Onkohan äiti saanut selville tuon Hollyn jutun?»

Äidin ääni keskeytti:

»Aiotko olla minulle kiltti, rakas poikani?»

Val irvisti epäilevästi.

»Tuletko kanssani tänä aamuna —»

»Minun pitää mennä katsomaan —», alkoi Val, mutta jokin äidin kasvoissa keskeytti hänet. »Niin, mutta et suinkaan tarkoita —», sanoi hän.

»Tarkoitan, minun pitää mennä oikeuteen tänä aamuna.» Nyt jo! — tuo kirottu juttu, jonka hän oli melkein onnistunut unohtamaan, kun ei kukaan koskaan puhunut siitä. Hän seisoi itseään säälien ja nyppi pieniä nahanpaloja sormistaan. Sitten hän huomasi, että äidin huulet nytkähtelivät luonnottomasti, ja hän sanoi äkkiä: »Hyvä on, äiti, minä tulen. Senkin riiviöt!» Hän ei tietänyt, mitkä riiviöt, mutta sana tulkitsi tarkalleen molempien tunteet ja palautti jonkinlaisen mielenrauhan.

»Minun kai pitää muuttaa takkia», mutisi hän ja pujahti huoneeseensa. Hän pani »mustan takin» ylleen, valitsi korkeamman kauluksen, pisti helmineulan kravattiinsa ja hienoimmat harmaat säärykset jalkaansa tätä hieman herjaavaa tilaisuutta varten. Hän katseli itseään peilistä ja sanoi: »Paha minut periköön, jos vain näytän jotakin.» Ja hän lähti. Portaitten edessä olivat isoisän vaunut ja äiti turkissaan sen näköisenä kuin olisi matkalla Lord Mayorin vastaanottoon. He istahtivat vierekkäin umpinaisiin vaunuihin, ja koko matkalla Val vain kerran viittasi käsilläolevaan asiaan. »Ei kai tule mitään puhetta helmistä, vai tuleeko?»

»Ei toki», vastasi Winifred, »tänään tulee olemaan vallan vaaratonta.
Isoäitisi olisi tahtonut tulla mukaan, mutta minä en antanut.
Ajattelin, että sinä kyllä pidät huolen minusta. Sinä olet niin hauskan
näköinen, Val. Nosta kauluksesi vähän korkeammalle takaa — kas noin.»

»Jos he vain kohtelevat sinua pahoin —», aloitti Val.

»Oi, eivät toki. Aion olla hyvin levollinen. Se on ainoa keino.»

»Ei suinkaan minun vain tarvitse todistaa tai mitään sellaista?»

»Ei, kultaseni, se asia on kyllä selvitetty jo.» Ja hän taputti Valin kättä. Äidin päättäväinen ilme asetti myrskyn Valin rinnassa, ja hän veti aikansa kuluksi hansikkaita käteen ja pois. Hän huomasi nyt ottaneensa parin, joka sääryksien kannalta oli väärä — niitten olisi pitänyt olla harmaat, mutta ne olivatkin tummanruskeat hirvennahkakäsineet — eikä hän voinut päättää, pitäisikö ne vai ottaisiko pois. He tulivat perille pian kymmenen jälkeen. Val näki oikeussalin ensimmäistä kertaa, ja rakennus tehosi häneen heti.

»Kautta Juppiterin», sanoi hän, kun he astuivat halliin, »tännehän mahtuisi neljä tai viisi hyvää tenniskenttää.»

Soames odotti heitä joittenkin portaitten juurella.

»Siinähän olette», sanoi hän antamatta kättä, ikäänkuin tapaus olisi tehnyt heidät liian tutuiksi sellaisia muodollisuuksia varten. »Se on Happerley Browne, sali I. Meidän vuoromme on ensimmäiseksi.»

Ylinnä Valin mielessä häilähteli samanlainen tunne, jota hän oli kokenut joutuessaan syöttäjäksi kriketissä, mutta hän seurasi äitiään ja enoaan uskollisesti katselematta ympärilleen enempää kuin oli välttämätöntä ja ajatellen, että talo haisi »tunkkaantuneelta». Ihmisiä näytti kurkistelevan joka paikasta, ja hän kosketti Soamesin hihaa.

»Kuules, eno, et kai päästä noita inhoittavia sanomalehtiä sisään, vai kuinka?»

Soames vilkaisi häneen sivusta tavalla, joka oli sulkenut monelta suun oikeaan aikaan.

»Sisään tästä», sanoi hän. »Sinun ei tarvitse ottaa turkkia pois,
Winifred.»

Val astui sisään heidän jäljissään närkästyneenä ja pää pystyssä. Tässä kirotussa luolassa jokainen — ja niitä oli sangen paljon — näytti istuvan kaikkien muitten sylissä, vaikka itse asiassa penkkirivit erottivat heidät toisistaan, ja Valilla oli tunne, että he voisivat kaikki yhdessä pudota permannolle tuomarien jalkain juureen. Tämä oli kuitenkin vain hetkellinen näky — mahonkia, mustia viittoja, peruukkien valkeita läiskiä ja kasvoja ja papereita, kaikki vain salamyhkäisyyttä ja kuiskailua — ennenkuin hän istahti äitinsä viereen eturiviin, selkä päin tuota kaikkea, iloisena äidin Parman orvokeista ja ottaen hansikkaansa lopullisesti pois. Äiti katsoi häneen, ja hän ymmärsi äkkiä, että äiti todella oli tarvinnut hänet viereensä, ja että hän merkitsi tässä asiassa jotakin. Hyvä oli! Hän näyttäisi heille! Hän suoristi selkänsä, pani jalat ristiin ja tuijotti tutkimattomasti sääryksiinsä. Mutta sitten juuri eräs ukkeli, jolla oli viitta ja peruukki ja joka kauheasti muistutti hassunkurista vanhaa akkaa, tuli ovesta ja astui vastapäätä olevaan korkeaan penkkiin, ja Valin piti nopeasti asettaa jalkansa vierekkäin ja nousta seisomaan kaikkien muitten mukana.

»Dartie versus Dartie!»

Valista tuntui sanomattoman vastenmieliseltä kuulla nimeään noin huudettavan julki! Ja huomatessaan äkkiä, että joku lähellä hänen takanaan alkoi puhua hänen perheestään, hän koetti vääntää kasvonsa ympäri ja näki vanhan peruukkipäisen otuksen, joka puhui ikäänkuin nielaisten omat sanansa — hullunkurisen näköinen vanha sälli, jonkalaisia hän oli nähnyt kerran tai pari syömässä päivällistä Park Lanessa ja kallistelemassa lasia. Hän tiesi nyt, mistä tuollaisia ukkoja »kaivettiin esiin». Kaikesta huolimatta tuo vanha sälli tenhosi hänet kokonaan, ja hän olisi jatkanut tuijotustaan, jollei äiti olisi koskettanut hänen käsivarteensa. Kun hänen nyt oli pakko tuijottaa vain eteensä, hän kiinnitti sensijaan katseensa edessään olevaan tuomariin. Miksi piti tuon vanhan »urheilijan», jolla oli ivallinen suu ja vikkelästi liikkuvat silmät, saada sekaantua heidän yksityisasioihinsa — eikö hänellä ollut omia asioita, juuri yhtä paljon ja luultavasti juuri yhtä ilkeitä? Ja Valissa liikehti sairauden tavoin koko hänen ihmisluokkansa syvälle juurtunut individualismi. Ääni hänen takanaan sanoi; »Erimielisyyksiä raha-asioissa — tuhlausta vastaajan taholla» (Mikä sana! Oliko vastaaja hänen isänsä?) — »tilanne kiristynyt — herra Dartie paljon poissa. Asiakkaani on kaikin tavoin koettanut — ja hänellä oli siihen oikeus, kuten teidän ylhäisyytenne tulee myöntämään — ehkäistä elintapoja, jotka olisivat vieneet vararikkoon — uhkapeliä ja vedonlyöntejä kilparadalla —» (»Se on oikein», ajatteli Val, »jatka pois vain!») »Ratkaisu sattui lokakuun alussa, jolloin vastaaja kirjoitti tämän kirjeen klubistaan.» Val suoristautui tuolissaan ja hänen korviaan alkoi polttaa. »Tarjoudun lukemaan sen ja tekemään siihen ne korjaukset, jotka ovat tarpeen, herra kirjoittaja kun on ollut — sanommeko syömässä päivällistä, teidän armonne?»

»Senkin vanha peto!» ajatteli Val punastuen syvemmin. »Vielä sinä tässä yrität olla sukkela!»

»'Sinä et enää saa tilaisuutta loukata minua omassa talossani. Minä lähden maasta huomisaamuna. Peli on päättynyt'» — lausetapa, joka ei ole tavaton niitten kesken, joilla ei ole ollut huomattavaa menestystä.»

»Senkin ilkeä pöllö!» ajatteli Val ja punastui syvemmin.

»'Olen kyllästynyt sinun solvauksiisi'. Asiakkaani voi kertoa teidän armollenne, että nämä niin sanotut solvaukset eivät olleet sen kummempia, kuin että hän oli sanonut miehensä olevan »viimeinen raja» — hyvin lievä sananmuoto, uskallan väittää, kaikissa tapauksissa.»

Val vilkaisi sivusta äitinsä liikkumattomia kasvoja. Silmissä oli takaaajetun ilme. »Äiti parka», ajatteli hän ja kosketti äidin käsivartta omallaan. Ääni heidän takanaan jylisi edelleen.

»'Aion ruveta elämään uutta elämää. — M.D.'»

»Ja seuraavana päivänä, teidän ylhäisyytenne, vastaaja lähti höyrylaivassa Tuscarora Buenos Airesiin. Sen koommin emme ole saaneet häneltä muuta kuin sähköteitse kieltävän vastauksen kirjeeseen, jonka asiakkaani kirjoitti seuraavana päivänä suuren tuskan vallassa pyytäen häntä palaamaan kotiin. Teidän ylhäisyytenne luvalla kutsun nyt rouva Dartien todistaja-aitioon.»

Kun äiti nousi, oli Valilla hirvittävä halu nousta myös ja sanoa: »Kuulkaa nyt! Minä aion katsoa, että kohtelettekin häntä kunnollisesti.» Hän hillitsi kuitenkin halunsa, kuuli äitinsä aikovan sanoa »totuuden, koko totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden», ja katsahti ylös. Äiti näytti komealta turkissaan, suuri hattu päässä, heikko puna poskipäissä, levollisena, asiallisena, ja Val oli ylpeä nähdessään hänen tuollaisena seisovan kaikkien noitten »kirottujen lakimiesten» edessä. Kuulustelu alkoi. Val, joka tiesi, että tämä oli vain avioeron alkuvalmistelua, seurasi melkein hilpeänä kysymyksiä, jotka olivat niin asetetut, että niistä väkisinkin sai sen käsityksen, että äiti todella tahtoi isän takaisin. Hänestä tuntui, että he »hienosti petkuttivat vanhoja peruukkeja». Ja hänelle oli hyvin epämieluisa yllätys, kun tuomari äkkiä sanoi:

»Minkätähden miehenne jätti teidät — ei sentään siksi, että sanoitte häntä 'viimeiseksi rajaksi', kyllähän sen tiedätte?»

Val näki enonsa nostavan silmänsä todistaja-aitioon, vaikka hänen kasvonsa eivät muuten liikkuneet, kuuli paperin kahinaa takanaan, ja vaisto sanoi hänelle, että tulos oli vaarassa. Olivatko Soames eno ja tuo vanha sälli tuolla takana pilanneet koko asian? Äiti puhui hieman venytellen.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta sitä oli kestänyt jo kauan.»

»Mitä oli kestänyt?»

»Erimielisyyttämme raha-asioissa.»

»Mutta rahat olivat teidän. Väitättekö, että hän jätti teidät parantaakseen asemaansa?»

»Peto! Vanha peto, ei mitään muuta kuin peto!» ajatteli Val äkkiä. »Hän vainuaa, että tässä on koira haudattuna — hän koettaa päästä totuuden jäljille!» Ja hänen sydämensä seisahtui. Jos — jos hän pääsee, huomaa hän tietysti, että äiti ei tosissaan tahdo isää takaisin. Äiti puhui taas, hieman ylhäisempään sävyyn.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta ymmärrättehän, että olin kieltäytynyt antamasta hänelle enemmän rahaa. Kesti kauan ennenkuin hän uskoi, mutta viimein hän sen teki — ja silloin —»

»Minä ymmärrän, olitte kieltäytynyt. Mutta te olette lähettänyt hänelle rahaa sittemmin.»

»Teidän ylhäisyytenne, tahdoin hänet kotiin?»

»Ja luulitteko, että sillä saisitte hänet tulemaan?»

»Minä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, tein isäni neuvon mukaan.»

Jokin tuomarin kasvoissa, paperin kahinassa hänen takanaan ja enon jalkojen äkillisessä asettumisessa päällekkäin ilmaisi Valille, että äiti oli vastannut aivan kuin pitikin. »Hän osaa!» ajatteli poika. »Jumaliste, mitä humpuukia tämä kaikki on!»

Tuomari puhui taas:

»Vielä yksi kysymys, rouva Dartie. Pidättekö miehestänne vielä?»

Valin kädet, jotka riippuivat velttoina selässä, puristuivat nyrkkiin. Mitä syytä tuomarilla oli tehdä asioita äkkiä niin inhimillisiksi? Panna nyt äiti puhumaan omasta sydämestään ja sanomaan asioita, joita hän ei kenties itsekään tietänyt, kaikkien näiden ihmisten aikana! Se ei ollut kunniallista. Äiti vastasi aika hiljaa: »Pidän, teidän ylhäisyytenne.» Val näki tuomarin nyökäyttävän päätään. »Jospa voisin takoa päätäsi niin, että tietäisit!» ajatteli hän herjaten, kun äiti tuli takaisin hänen viereensä. Sitten seurasi todistuksia isän lähdöstä ja jatkuvasta poissaolosta — eräs heidän omista palvelustytöistään esiintyi todistajana, mikä Valista oli erikoisen typerää. Puhuttiin paljon, kaikki pötyä, sitten tuomari julisti paluuhaasteen ja he nousivat lähteäkseen. Val meni ylös äitinsä jäljissä leuka jämeänä, katse maassa, tehden kaikkensa halveksiakseen joka-ainoata. Äidin ääni herätti hänet käytävässä vihaisesta turtumuksesta.

»Sinä käyttäydyit niin hyvin, rakas. Oli sellainen huojennus, kun olit mukana. Enosi ja minä menemme nyt lounaalle.»

»Hyvä on», sanoi Val, »sittenhän minä ehdin käydä tapaamassa tuota toveria.» Ja hän erosi äidistään äkisti, juoksi portaita alas ja pääsi ulkoilmaan. Hän hyppäsi ajurin vaunuihin ja ajoi Goat's-klubiin. Hänen ajatuksensa olivat Hollyssa ja siinä, mitä hänen piti tehdä, ennenkuin Jolly ehtisi näyttää tämän kaiken sisarelleen huomispäivän lehdistä.

* * *

Valin lähdettyä Soames ja Winifred suuntasivat kulkunsa Cheshire Cheeseen. Soames oli ehdottanut, että he siellä kohaisivat herra Bellbyn. Tänä aikaisena puolipäivän hetkenä he saisivat olla omassa rauhassaan, ja Winifred oli ajatellut, että olisi »huvittavaa» nähdä tämä maineikas ravintola. Tilatuaan tarjoilijan hämmästykseksi keveän lounaan he odottivat sekä sen että herra Bellbyn tuloa hiljaisina ja uupuneina puolentoista tunnin jännityksestä julkisuudessa. Herra Bellby saapui sitten nenä edellä, yhtä hilpeänä kuin he olivat synkkiä. No, hehän olivat saaneet paluuhaasteen, oliko mitään hullusti?

»Niin kyllä», sanoi Soames kohtalaisen hiljaisella äänellä, »mutta meidän pitää taas ryhtyä hakemaan todistuksia. Sama tuomari kai tulee kuulustelemaan avioero-oikeudessakin, ja silloin näyttää epäilyttävältä, jos käy ilmi, että alun pitäen tiesimme huonosta käyttäytymisestä. Hänen kysymyksensä osoittivat selvään, että hän ei pidä tästä paluuhaastetempusta.»

»Mitä siitä», sanoi herra Bellby iloisesti, »hän unohtaa! Hyvänen aika, hän käsittelee sata muuta juttua ennenkuin asia tulee uudestaan esille. Sitäpaitsi hänen on pakko ennakkotapausten vuoksi myöntää teille avioero, jos todistukset ovat tyydyttävät. Me emme anna hänen tietää, että rouva Dartie tunsi tosiseikat alusta alkaen. Dreamer teki asiansa hyvin sievästi — hänessä oli jotakin isällistä!»

Soames nyökäytti päätään.

»Ja kunnioittava kumarrus teille, rouva Dartie», jatkoi herra Bellby, »teillä on luontaiset taipumukset todistamiseen. Luja kuin kallio.»

Tässä tarjoilija saapui kantaen kolmea lautasta käsivarrellaan, ja sanoi: »Minä toin teille vanukkaan, sir. Siinä on paljon leivoja tänään.»

Herra Bellby ilmaisi hyväksymisensä lähentäen nenäänsä vatiin. Mutta Soames ja Winifred katselivat pettyneinä kevyttä lounastaan, joka näytti ruskealta, kastikkeen peittämältä massalta. He koskettelivat sitä hienosti haarukallaan toivoen löytävänsä maukkaitten pikku laulajien ruumiit. Alkuun päästyään he kuitenkin huomasivat olevansa nälkäisempiä kuin olivat luulleet, ja he söivät annoksen nauttien kukin lasin portviiniä palan paineeksi. Keskustelu kääntyi sotaan. Soames arveli, että Ladysmith tulisi kukistumaan ja että sota kestäisi vuoden. Bellby arveli, että se päättyisi kesäksi. Kumpikin oli yhtä mieltä siitä, että tarvittaisiin lisää miehiä. Muu ei saanut tulla kysymykseen kuin täydellinen voitto, koska siitä oli nyt tullut kunnia-asia. Winifred palautti puhelun asiallisemmalle pohjalle sanoen, että hän ei tahtoisi avioerojutun tulevan uudestaan esille ennen kesäloman alkamista Oxfordissa, silloin pojat ehtisivät unohtaa asian, ennenkuin lukukausi taas alkaisi. Lontoonkin huvikausi olisi silloin ohi. Lakimies rauhoitti häntä, kuuden kuukauden väliaika oli välttämätön — niitten jälkeen mitä pikemmin, sitä parempi. Nyt alkoi tulla väkeä, ja he lähtivät — Soames Cityyn, Bellby toimistoonsa, Winifred ajurilla Park Laneen kertomaan äidilleen, kuinka hän oli menestynyt. Tulos oli kaiken kaikkiaan ollut niin tyydyttävä, että katsottiin viisaimmaksi ilmoittaa siitä Jamesille, joka tämän jälkeen ei yhtenäkään päivänä jättänyt sanomatta, että hän ei tietänyt tuosta Winifredin asiasta, ei osannut sanoa. Mitä tyhjemmäksi hänen hiekkalasinsa kävi, sitä painavammaksi tuli hänelle maallisten asiain tärkeys ikäänkuin hän olisi ajatellut: »Minun täytyy nyt tehdä kaikkeni ja murehtia oikein, kohta minulla ei ole enää mitään murehdittavaa.»

Hän otti uutisen vastaan nurkuen. Tuo oli uusimuotista asiainmenoa, eikä hän tietänyt! Mutta hän antoi Winifredille pankkiosoituksen sanoen:

»Arvaan, että sinulla on ollut paljon menoja. Sinulla näkyy olevan uusi hattu. Miksi ei Val tule katsomaan meitä?»

Winifred lupasi tuoda hänet päivälliselle pian. Ja kotiin tultuaan hän vetäytyi makuuhuoneeseen, missä sai olla yksinään. Nyt kun mies oli saanut haasteen palata hänen hoitoonsa, tarkoituksena hänen lopullinen karkoittamisensa vaimonsa luota, hän koetti vielä kerran etsiä surullisesta ja yksinäisestä sydämestään selvyyttä siitä, mitä hän itse todella olisi tahtonut.

8. TAISTELUHAASTE

Aamu oli ollut sumuinen, lähellä pakkasasteita, mutta aurinko tuli näkyviin, kun Val riensi kohti Roehampton Gatea, josta hän ratsastaisi tavalliselle kohtauspaikalle. Hänen mielialansa oli nopeassa nousussa. Aamun tapauksissa ei ollut kuitenkaan ollut mitään niin kovin kauheata, ei muuta kuin sitä yleistä häpeää, että heidän yksityiselämänsä rauhaa oli loukattu. »Jos olisimme kihloissa», ajatteli hän, »olisi yhdentekevää, mitä tapahtuisi.» Hän oli itse asiassa kuin inhimillinen yhteiskunta, joka riitelee ja rimpuilee avioliiton tuloksia vastaan ja kiirehtii naimisiin. Ja hän ratsasti poikki Richmond Parkin syksyisen kulon peläten tulevansa liian myöhään. Mutta taaskin hän oli yksinään kohtauspaikalla, ja tämä toinen uskottomuus Hollyn taholta järkytti häntä suunnattomasti. Tänään hän ei voinut lähteä takaisin kohtaamatta Hollya! Hän ratsasti puistosta pois ja kohti Robin Hilliä. Hän ei voinut ymmärtää, ketä hän siellä kysyisi. Entä jos Hollyn isä oli palannut kotiin tai sisar tai veli sattuisi olemaan kotona! Hän päätti pelata ja kysyä ensin kaikkia muita, niin että jos onni olisi suotuisa ja he kaikki poissa kotoa, olisi aivan luonnollista lopuksi kysyä Hollya. Jos taas joku muukin olisi kotona — hän saisi pelastaa nahkansa sanomalla »olleensa ratsastamassa.»

»Vain Holly neiti kotona, herra.»

»Oi, kiitos. Saanko viedä hevoseni talliin? Ja oletteko hyvä ja ilmoitatte — hänen serkkunsa, herra Val Dartien.»

Kun hän palasi, oli Holly hallissa, hyvin punastuvana ja ujona. Hän saattoi Valin kauas toiseen päähän, ja he istahtivat leveälle ikkunapenkille.

»Olen ollut kauhean levoton», sanoi Val matalalla äänellä. »Mikä on hätänä?»

»Jolly tietää ratsastuksestamme.»

»Onko hän kotona?»

»Ei, mutta hän kai tulee kohta.»

»Sitten —!» huudahti Val, heittäytyi eteenpäin ja tarttui tytön käteen. Holly koetti vetää kätensä pois, ei onnistunut, luopui yrityksestä ja katseli häneen totisena.

»Ensiksikin», sanoi Val, »tahtoisin kertoa teille jotakin perheestäni. Isäni, tiedättehän, ei ole oikein — minä tarkoitan, hän jätti äitini ja he koettavat nyt saada hänestä avioeroa ja ovat käskeneet häntä palaamaan kotiin. Te näette tuon kaiken lehdistä huomisaamuna.»

Hollyn silmiä tummensi kauhu ja mielenkiinto, hän pusersi Valin kättä.
Mutta Valissa oli pelaaja herännyt, ja hän kiirehti jatkamaan:

»Tietysti se ei vielä ole juuri mitään, mutta minä pelkään, että tulee paljonkin ennenkuin asia on ohi — avioerojutut ovat inhoittavia, tiedättehän. Tahdoin kertoa tämän teille, koska — koska — teidän pitäisi tietää — jos —», ja hän alkoi änkyttää, tuijottaen Hollyn huolestuneisiin silmiin, »jos — jos aiotte olla niin kultainen, että rakastatte minua, Holly. Minä rakastan teitä — vaikka kuinka paljon, ja minä tahtoisin mennä kihloihin!» Hän oli esittänyt asiansa niin mahdottomalla tavalla, että olisi voinut takoa omaa päätänsä, ja sitten hän vaipui polvilleen ja koetti päästä lähemmäksi noita pehmeitä, huolestuneita kasvoja. »Te rakastatte minua — ettekö rakastakin? Jollei, niin minä —». Seurasi hetkinen hiljaisuutta ja jännitystä, niin kauheata, että Val saattoi kuulla ruohon leikkuukoneen äänen ulkoa ruohokentältä, jossa muka arveltiin olevan jotakin leikattavaa. Sitten Holly huojui eteenpäin, hänen vapaa kätensä kosketti Valin tukkaa, ja Val voihkaisi: »Oi, Holly».

Hollyn vastaus oli hyvin hiljainen: »Oi, Val!»

Val oli nähnyt unta tästä hetkestä, mutta aina käskevässä sävyssä, voitollisena nuorena rakastajana, ja nyt hän tunsikin olevansa nöyrä, liikutettu, värisevä. Hän pelkäsi liikahtaa polviltaan, ettei lumous särkyisi ja ettei Holly säikähtäisi ja peruuttaisi omaa antaumustaan — niin vapiseva hän oli siinä Valin syleilyssä, silmät ummessa, Valin huulet lähestymässä omiaan. Hän avasi silmänsä, oli kuin häntä olisi huimannut vähän, ja Val painoi huulensa hänen huulilleen. Äkkiä Val hypähti pystyyn, oli kuulunut askeleita, jonkinlaista hämmästyksen voihkinaa. Hän katsoi ympärilleen. Ei ketään! Mutta pitkät verhot, jotka erottivat ulkohallin sisemmästä, liikkuivat vielä.

»Hyvä Jumala! Mitä se oli?»

Hollykin oli noussut.

»Jolly kai», kuiskasi hän.

Val pusersi päättäväisenä kätensä nyrkkiin.

»All right!» sanoi hän. »Minä en välitä vähääkään nyt, kun olemme kihloissa. Ja hän meni verhojen luo ja veti ne syrjään. Tuolla hallin takan edessä seisoi Jolly, selkä mielenosoituksellisesti käännettynä heihin. Val kulki eteenpäin. Jolly kääntyi häneen.

»Pyydän anteeksi, että kuulin», sanoi hän.

Vaikka kuinka olisi koettanut, ei Val voinut olla ihailematta häntä sinä hetkenä. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat, ääni levollinen, hän näytti hieman ylhäiseltä ikäänkuin olisi toiminut periaatteittensa mukaan.

»No niin», sanoi Val äkkiä, »eihän tämä koske sinuun.»

»Oi», sanoi Jolly, »tulehan tänne.» Ja hän meni hallin poikki. Val seurasi. Työhuoneen ovella hän tunsi kosketuksen käsivarrellaan, ja Hollyn ääni sanoi:

»Minä tulen mukaan.»

»Ei», sanoi Jolly.

»Kyllä», sanoi Holly.

Jolly avasi oven ja kaikki kolme menivät sisään. Päästyään pieneen huoneeseen he seisoivat jonkinlaisena kolmiona kuluneen turkkilaisen maton kolmella nurkalla, kömpelön suorina, katsomatta toisiinsa, täysin kykenemättöminä näkemään tilanteessa mitään naurettavaa.

Val katkaisi hiljaisuuden.

»Holly ja minä olemme kihloissa.»

Jolly astui taaksepäin ja nojasi ikkunakamanaan.

»Tämä on meidän talomme», sanoi hän. »En aio loukata sinua täällä. Mutta isämme on poissa. Minun on pidettävä huolta sisarestani. Olet käyttänyt sitä seikkaa hyväksesi.»

»Se ei ollut tarkoitukseni», sanoi Val kuumeten.

»Minä luulen, että oli», sanoi Jolly. »Jos se ei olisi ollut tarkoituksesi, olisit puhunut minulle tai odottanut kunnes isäni tulee kotiin.»

»Minulla oli syyni», sanoi Val.

»Mitkä syyt?»

»Ne koskevat perhettäni — olen juuri kertonut ne Hollylle. Tahdon, että hän tietäisi, ennenkuin mitään tapahtuu.»

Jolly muuttui äkkiä vähemmän arvokkaaksi.

»Te olette lapsinulikoita», sanoi hän, »ja te tiedätte sen itsekin.»

»Minä en ole lapsinulikka», vastasi Val.

»Olet kyllä — et kahtakymmentä.»

»No mitä sinä sitten olet?»

»Minä olen kahdenkymmenen», sanoi Jolly.

»Nipin napin, ja joka tapauksessa minä olen yhtä hyvä mies kuin sinä.»

Jollyn kasvot lehahtivat punaisiksi ja synkkenivät sitten. Jokin taistelu oli ilmeisesti käynnissä hänen mielessään, ja Val ja Holly tuijottivat häneen, niin selvästi saattoi tämän taistelun huomata. He kuulivat hänen hengityksensäkin. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja kävivät kumman päättäväisiksi.

»Sen saamme nähdä», sanoi hän. »Minä haastan sinua tekemään saman minkä itse aion tehdä.»

»Haastat?»

Jolly hymyili. »Niin», sanoi hän, »minä haastan, ja tiedän erittäin hyvin, ettet sitä tee.»

Paha aavistus singahti läpi Valin sielun — tämä oli kuin hyvin pimeässä ratsastamista.

»Minä en ole unohtanut, että olet tulennielijä», sanoi Jolly hitaasti, »enkä luule, että juuri muuta oletkaan, enkä ole unohtanut sitä, että sanoit minua buurilaismieliseksi.»

Val kuuli omaakin kiihkeätä hengitystään kovemman läähätyksen ja näki Hollyn kasvot kurkoittuneina vähän eteenpäin, hyvin kalpeina, silmät suurina.

»Niin», sanoi Jolly omituisesti hymyillen, »saammepa pian nähdä. Minä aion liittyä valtakunnan vapaaehtoisiin ja haastan sinua tekemään saman, herra Val Dartie.»

Valin pää tärähti. Tämä oli kuin isku silmäin väliin, niin läpeensä odottamaton, niin äärimmäinen ja ruma kesken hänen unelmiaan, ja hän katsoi Hollyyn silmin, jotka äkkiä olivat käyneet liikuttavan villin näköisiksi.

»Istu», sanoi Jolly. »Minä annan sinulle aikaa! Ajattele tarkoin.» Ja hän itse istahti isoisän tuolin käsinojalle.

Val ei istunut, hän seisoi työntäen kädet syvälle housuntaskuihin — nyrkkiin puristetut, värisevät kädet. Päätöksen koko kaameus, kääntyi se sitten suuntaan tai toiseen, kolkutti hänen sydämeensä kaksinkertaisin lyönnein kuin vihainen kirjeenkantaja. Jollei hän ottanut vastaan tuota »haastetta», joutui hän häpeään Hollyn ja tuon nuoren vihamiehensä, hänen petomaisen veljensä silmissä. Jos hän taas ottaisi sen vastaan, voi, silloinhan kaikki katoaisi. Hollyn kasvot, silmät, tukka, suudelmat, jotka olivat vasta juuri alkaneet!

»Minä annan sinulle aikaa», sanoi Jolly taas, »en tahdo olla kohtuuton.»

Ja molemmat katsoivat Hollya. Hän oli peräytynyt kirjahyllyjen luo, jotka ylettyivät kattoon asti, hänen tumma päänsä nojasi Gibbonin Rooman valtakuntaan, hänen silmänsä olivat kiintyneet Valiin jonkinlaisen pehmeän, harmaan tuskan vallassa. Ja hän, jonka havainnon lahja ei ollut kovinkaan suuri, sai äkillisen väläyksen. Holly olisi ylpeä veljestään — tuosta vihollisesta! Hän saisi hävetä Valin vuoksi! Kädet nousivat taskuista kuin vieterien voimasta.

»All right!» sanoi hän. »Valmis olen!»

Hollyn kasvot — oi, ne olivat omituiset! Val näki hänen punastuvan, syöksähtävän eteenpäin. Hän oli tehnyt niinkuin pitikin — Hollyn kasvot loistivat vakavaa ihailua. Jolly nousi ja teki pienen kumarruksen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä läpäisit.»

Toipuen innostuksen puuskasta, joka oli saattanut hänet tähän päätökseen Val katsoi Jollyyn pahanilkisesti ripsiensä takaa. »Hyvä on», ajatteli hän, »sinulla on nyt yksi piste. Minä saan luvan lähteä sotaan, mutta kyllä minä vielä jotenkuten saan hyvitystä.» Ja hän sanoi arvokkaasti: »Olen valmis.»

»Kohtaamme sitten huomenna kello kaksitoista ilmoittautumistoimistossa», sanoi Jolly. Ja hän avasi ikkunan ja lähti terassille saman maailmankatsomuksen mukaan, joka oli saanut hänet vetäytymään pois yllättäessään heidät hallissa.

Valin hämmennys, kun hän nyt jäi yksin tuon olennon kanssa, josta hän oli maksanut näin odottamattoman hinnan, oli ääretön. Mutta »esiintymishalu» oli kuitenkin vielä vallitsevana. Tuo viheliäinen asia piti toki suorittaa tyylikkäästi!

»Saamme ainakin ratsastaa ja ampua tarpeeksemme», sanoi hän, »se on jokin lohdutus.» Ja huokaus, joka tuntui tulevan Hollyn sydämen pohjasta, tuotti hänelle julmaa nautintoa.

»Oh, sota päättyy pian», sanoi hän, »kenties emme edes joudu rintamalle. Minä en välitä, paitsi sinun tähtesi.» Hän olisi poissa tuon inhoittavan avioerojutun tieltä. Jotakin hyvää kaikesta pahasta! Hän tunsi Hollyn lämpimän käden hiipivän omaansa. Jolly luuli estäneensä heitä rakastamasta toisiaan, onnistuiko hän? Val piti käsivarttaan tiukasti Hollyn vyötäisillä luoden häneen lempeitä katseita ripsiensä takaa, koettaen ilahduttaa häntä hymyllään, luvaten tulla katsomaan häntä pian, tuntien olevansa kuusi tuumaa pitempi ja paljon suuremmassa määrässä hänen herransa kuin mitä aikaisemmin oli uskaltanut toivoakaan. Monet kerrat hän suuteli Hollya ennenkuin nousi ratsulleen ja palasi kaupunkiin. Niin nopeasti, vähimmästäkin yllytyksestä kasvaa ja versoo omistamisen vaisto.

9. PÄIVÄLLISET JAMESILLA

Jamesin talossa Park Lanen varrella ei enää pidetty suuria päivälliskutsuja — joka talossa tulee aika, jolloin isäntä ja emäntä eivät enää pysty siihen, jolloin ei enää tarjota yhdeksää lajia kahteenkymmeneen suuhun kahdenkymmenen hienon, valkean rinnuksen yläpuolelle ja jolloin kotikissan ei enää tarvitse ihmetellä, miksi hänet äkkiä suljetaan sisään.

Niinpä Emily — joka seitsenkymmenvuotiaana olisi vielä mielellään harrastanut vähän juhlaa ja muodikkuutta silloin tällöin — tilasi hieman kiihtyneenä päivällistä kuudelle kahden asemesta, kirjoitti itse erinäisiä vieraskielisiä sanoja korteille ja järjesti kukat — mimoosaa Rivieralta ja valkeita roomalaisia hyasintteja, jotka eivät olleet Roomasta. Muita ei tietenkään olisi läsnä kuin James ja hän itse, Soames, Winifred, Val ja Imogen — mutta hänestä oli hauska kuvitella hieman ja leikkiä mennyttä loistoa. Hän pukeutuikin niin, että James huomautti:

»Mitä varten panet tuollaista yllesi? Vilustut vain.»

Mutta Emily tiesi, että naisten kaulaa lämmittää kahdeksankymmenen vuoden ikään asti halu loistaa paljaana, ja hän vastasi vain:

»Annas kun panen sinulle tuollaisen rinnuksen, joita ostin, James, silloin sinun ei tarvitse vaihtaa muuta kuin housut ja panna samettitakki yllesi, ja sillä hyvä. Val on mielissään, kun olet siisti.»

»Rinnus!» sanoi James. »Aina sinä tuhlaat rahojasi johonkin.»

Mutta hän salli muuttamisen, kunnes hänenkin kaulansa loisti, ja hän mumisi epämääräisesti:

»Minä pelkään, että hän on tuhlaavainen poika.»

Vähän kirkkaampana silmistään, vähän enemmän väriä poskillaan kuin tavallisesti hän istuutui paikalleen saliin odottamaan ovikellon soittoa.

»Olen tehnyt näistä kunnolliset päivälliskutsut», sanoi Emily tyytyväisenä, »ajattelin, että se on hyvää harjoitusta Imogenille — hänen pitää vähän tottua nyt, kun hän astuu seuraelämään.»

James sanoi jotakin epämääräistä ja ajatteli sitä Imogenia, joka kiipesi hänen polvilleen entisinä jouluina ja veti hänen kanssaan rikki paukkukaramelleja.

»Hänestä tulee sievä tyttö», mutisi James, »en ihmettelisi.»

»Hän on sievä», sanoi Emily, »hänen pitäisi joutua hyviin naimisiin.»

»Kaikkea vielä», mutisi James, »hänen on paljon parempi pysyä kotona ja auttaa äitiänsä.» Uusi Dartie viemässä hänen kauniin tyttärentyttärensä olisi hänen loppunsa! Hän ei ollut koskaan oikein antanut anteeksi Emilylle, että Montague Dartie oli puijannut tätä yhtä suuressa määrin kuin häntä itseään.

»Missä Warmson on?» kysyi hän äkkiä. »Tahtoisin lasin madeiraa tänä iltana.»

»Tulee samppanjaa, James.»

James pudisti päätään. »Ei siitä ole mihinkään», sanoi hän. »En minä saa siitä mitään irti.»

Emily kurkoitti eteenpäin omalta puoleltaan tulisijaa ja soitti kelloa.

»Herra tahtoo madeirapullon avattavaksi, Warmson.»

»Ei ei!» sanoi James, ja hänen korvanipukkansa värisivät kiivaasti ja silmät tuijottivat esineeseen, jonka hän yksin näki. »Kuulkaa nyt, Warmson, menkää sisempään kellariin, ja takimmaisen säiliön keskihyllyllä vasemmalla puolella näette seitsemän pulloa. Ottakaa keskimmäinen, mutta älkää ravistako sitä. Se on viimeinen pullo sitä madeiraa, jota sain herra Jolyonilta, kun muutimme tänne — siihen ei ole kajottu, sen pitäisi olla parhaassa kunnossa vielä, mutta minä en tiedä, en osaa sanoa.»

»Hyvä on, sir», sanoi poistuva Warmson.

»Minä säästin sitä kultahäihimme», sanoi James äkkiä, »mutta minun iässäni ei eletä enää kolmea vuotta.»

»Mitä tyhjää, James», sanoi Emily, »älä puhu sellaista.»

»Minun olisi pitänyt mennä hakemaan se itse», mutisi James, »hän luultavasti ravistaa sitä.» Ja hän vaipui hiljaisesti muistelemaan pitkiä hetkiä, jotka hän oli viettänyt avoimien kaasuliekkien, hämähäkinverkkojen ja viinintahrimien korkkien hyvän tuoksun keskellä, hetkiä, jotka olivat kiihdyttäneet hänen ruokahaluaan niin monien juhlien edellä. Tuon kellarin viineihin oli kirjoitettu niiden yli neljänkymmenen vuoden historia, jotka olivat kuluneet siitä hetkestä, jolloin hän tuli tähän Park Lanen taloon nuoren vaimonsa kanssa, ja monien ystävä- ja tuttavasukupolvien, jotka olivat siirtyneet tuntemattomaan, tyhjentyneet hyllyt säilyttivät perhejuhlien muiston — häitten, ristiäisten, suvussa sattuneitten kuolemantapausten. Ja kellari pysyisi siinä vielä hänen mentyään, eikä hän tietänyt, mitä siitä tulisi. Viini kai juotaisiin tai muuten tärveltäisiin, hän ei ihmettelisi!

Hänen poikansa tulo herätti hänet näistä syvistä haaveista, ja Winifred kahden vanhimpansa kanssa seurasi pian mukana.

He menivät pöytään toistensa käsipuolessa — James vei Imogenin, ensiesiintyjän, koska tämä kaunis lapsenlapsi ilahdutti häntä, Soames vei Winifredin ja Emily Valin, jonka silmät kirkastuivat huomatessaan osterit. Tästähän aikoi tulla kunnollinen juhla, samppanjaa ja portviiniä! Ja sitä hän tunsi tarvitsevansakin senjälkeen, mitä oli tuona päivänä tehnyt ja mikä ei vielä ollut toisten tietona. Ensimmäisen tai toisen lasin jälkeen olisi hauska ravistaa hihastaan tämä pommi, tämä hälyttävä palanen isänmaallisuutta tai pikemminkin tämä henkilökohtaisen uskalluksen näyte — sillä Valin tyydytys siitä, mitä hän oli tehnyt kuningattarensa ja maansa puolesta, oli toistaiseksi kokonaan henkilökohtaista laatua. Hän oli nyt täysiverinen nuori urheilija, erottamattomasti yhteydessä pyssyjen ja hevosten kanssa, hänellä oli oikeus kerskua — eipä siltä, että hän aikoisi tehdä sitä. Hän tekisi ilmoituksensa tyvenesti, kun sattuisi sopiva hiljaisuus. Ja vilkaisten ruokalistaan hän katsoi »Bombe aux fraises»-hetken sopivaksi — sitä syötäessä vallitsisi eräänlainen juhlallisuus. Kerran tai pari ennenkuin päästiin tälle aterian ruusuiselle huipulle hän sattui muistamaan, että isoisälle ei koskaan kerrottu mitään! Mutta ukkelihan joi madeiraa ja näytti voivan mainiosti! Sitäpaitsi hänen pitäisi olla mielissään tästä hyvityksestä kesken avioerojutun häpeää. Vastapäätä istuvan enon näkeminen oli myöskin voimakas yllyke. Eno oli niin kaukana urheilijasta, että maksaisi vaivan nähdä hänen kasvonsa. Sitäpaitsi oli parempi kertoa äidille näin kuin yksityisesti, mikä saattaisi järkyttää heitä molempia. Hänen tuli sääli äitiä, mutta itse asiassa ei voinut vaatia, että hän kovin paljon ajattelisi toisten tunteita, kun hänen itsensä piti erota Hollysta.

Isoisän ääni ehti hänen korviinsa ohuena:

»Val, koetappas vähän madeiraa jäätelösi kanssa. Sellaista et saa yliopistossa.»

Val katseli nestettä, joka hitaasti täytti hänen lasinsa vanhan viinin alkuperäisen öljyn kimallellessa pinnalla, hengitti sen tuoksua ja ajatteli: »Nyt on aika!» Hetki oli suurenmoinen. Hän maistoi viiniä, ja mieluisa hehku levisi hänen jo kuumentuneisiin suoniinsa. Katsellen nopeasti ympärilleen hän sanoi: »Olen tänään liittynyt valtakunnan vapaaehtoisiin, isoisä», ja tyhjensi lasinsa ikäänkuin juoden oman tekonsa maljan.

»Mitä?» Se oli hänen äitinsä lohduton pieni sana.

»Nuori Jolly Forsyte ja minä menimme sinne yhdessä.» »Ethän toki allekirjoittanut?» kuului Soames enon taholta. »Kyllä vain! Me menemme harjoituksiin maanantaina.» »Minä sanoin!» huudahti Imogen.

Kaikki katsoivat Jamesiin. Hän nojautui eteenpäin käsi korvan takana.

»Mitä se on?» sanoi hän. »Mitä Val sanoo? Minä en voi kuulla.»

Emily kumartui eteenpäin ja taputti Valin kättä.

»Sitä vain, että hän on liittynyt vapaaehtoisiin, James, se sopii hänelle hyvin. Univormu tulee pukemaan häntä erinomaisesti.»

»Liittynyt — roskaa!» kuului Jamesin ääni vapisevan kovana. »Te ette näe kahta kyynärää nenäänne pitemmälle. Hänenhän pitää lähteä — tuonne kauas. Mitä, hän joutuu rintamalle ennenkuin tietääkään.»

Val näki Imogenin ihailevat silmät ja äitinsä hiljaisena ja muodikkaana, nenäliina huulten edessä.

Äkkiä eno puhui.

»Sinä olet alaikäinen.»

»Minä otin sen huomioon», hymyili Val, »ja ilmoitin ikäni kahdeksikymmeneksiyhdeksi.»

Hän kuuli isoäidin ihailevan: »No mutta Val, sepä oli rohkea teko!» oli tietoinen siitä, että Warmson kunnioittavasti täytti hänen samppanjalasinsa, ja että isoisän ääni mumisi: »Minä en tiedä mitä sinusta tulee, jos jatkat tähän suuntaan.»

Imogen taputti hänen olkapäätään, eno katsoi häneen sivusta, äiti vain istui liikkumattomana kunnes hänen hiljaisuutensa hellyttämänä Val sanoi:

»Kaikki on niinkuin olla pitää, ja pian ajamme heidät käpälämäkeen.
Minä vain toivon, että ehdin vähän olla mukana.»

Hän tunsi olevansa ylpeä, surullinen, kauhistuttavan tärkeä samalla kertaa. Nyt saisi Soames eno ja kaikki Forsytet nähdä, kuinka sitä ollaan urheilijoita. Hän oli todellakin tehnyt jotakin sankarillista ja tavatonta ilmoittaessaan iäkseen kaksi kymmentäyksi.

Emilyn ääni palautti hänet maan pinnalle.

»Älä ota toista lasia, James. Warmson!»

»Kylläpä Timothyllä tullaan hämmästymään!» puhkesi Imogen sanomaan. »Antaisin mitä tahansa, että saisin nähdä heidän kasvonsa. Onko sinulla miekka, Val, vai pistin vain?»

»Mikä sai sinut tähän?»

Enon ääni aiheutti pienen viluntunteen Valin vatsan pohjassa. Mikä sai hänet? Kuinka hän vastaisi siihen? Hän oli kiitollinen isoäidin turvallisesta:

»Minusta se oli hyvin reipas teko. Olen varma, että hänestä tulee komea sotilas, hänellä on juuri sopiva vartalo. Me saamme kaikki olla ylpeitä hänestä.»

»Mitä osuutta nuorella Jolly Forsytella on tässä asiassa? Miksi menitte yhdessä?» kysyi Soames kaamean hellittämättömänä. »En luullut, että olitte ystävät.»

»Emme olekaan», mutisi Val, »mutta minä en tahtonut olla häntä huonompi.» Hän näki enon katsovan häneen aivan muuttuneena, kuin hyväksyen. Isoisäkin nyökäytti päätään, isoäiti samoin. Kaikki hyväksyivät sen, ettei hän tahtonut olla tätä serkkuaan huonompi. Siihen täytyi olla syy! Val oli hämärästi tietoinen jostakin epäselvästä kohdasta näköpiirinsä ulkopuolella, se oli kuin pyörremyrskyn sijoittumaton keskus. Ja tuijottaen enonsa kasvoihin hän äkkiä näki kummallisena näkynä edessään naisen, jolla oli tummat silmät, kultainen tukka, valkoinen kaula, joka tuoksui hyvältä, ja kauniita silkkipukuja, joita hän hyvin pienenä oli kosketellut mielellään. Kautta Juppiterin, niin! Irene täti! Irene täti oli antanut hänelle suukkoja, ja hän oli kerran puraissut hänen käsivarttaan leikillään, koska hän piti siitä — niin pehmoinen! Isoisä puhui:

»Mitä hänen isänsä tekee?»

»Hän on Pariisissa», sanoi Val huomaten enonsa kasvoilla hyvin omituisen ilmeen, kuin — kuin koiralla, joka murisee.

»Ne taiteilijat!» sanoi James. Tämä hänen sielunsa pohjasta tuleva sana päätti päivällisen.

Kotimatkalla, istuessaan vastapäätä äitiään vaunuissa, Val sai tuntea sankaruuden jälkimakua — se muistutti ylikypsiä hedelmiä.

Äiti sanoi tosin vain, että Valin piti heti mennä räätälilleen ja tilata kunnollinen univormu eikä ottaa mitä tahansa, mikä hänelle annettiin. Mutta Val saattoi huomata, että äiti oli hyvin järkytetty. Hän oli jo aivan vähällä lohduttaa äitiä lausumalla julki ajatuksen, että hän olisi poissa tuon typerän avioeron tieltä. Mutta Imogenin läsnäolo ja tietoisuus siitä, että äiti ei olisi poissa tieltä, hillitsi häntä. Hän oli pahoillaan, kun äiti ei ollut sen ylpeämpi hänestä. Kun Imogen oli mennyt levolle hän uskalsi näyttää tunteitaan.

»Olen kauhean pahoillani, kun minun pitää jättää sinut, äiti.»

»No niin, minun pitää koettaa kestää se. Meidän pitää yrittää hankkia sinulle upseerin valtakirja mahdollisimman pian, silloin pääset vähän helpommille päiville. Onko sinulla mitään tietoa harjoituksista? Val?»

»Ei vähääkään.»

»Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa. Sinun pitää huomenna tulla kanssani hankkimaan kaikenlaista mitä tarvitset. Hyvää yötä, suutele minua.»

Tuo pehmeä ja kuuma suudelma silmäinsä välissä ja korvissaan sanat. »Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa», Val istahti polttamaan savukettaan sammuvan valkean ääreen. Innostus oli poissa suuren huomion esineenä olemisen hehku. Koko asia oli kirottu, vihlova piina. »Siellä on sitten tuo poika Jollykin», ajatteli hän ja laahusti portaita ylös, ohi sen huoneen, missä hänen äitinsä puri tyynyään hillitäkseen tuskaansa, joka oli saada hänet nyyhkyttämään.

Ja pian valvoi enää yksi Jamesin päivällisvieraista — Soames, makuuhuoneessaan isän huoneen yläpuolella.

Vai oli tuo Jolyon siis Pariisissa — mitä hän siellä teki? Kierteli Irenen lähettyvillä? Viime tiedonannossaan Polteed oli vihjannut, että pian voisi tapahtua jotakin. Voisiko hän tarkoittaa tätä? Tuo mies — partoineen ja kirotun huvitettuine puhetapoineen — sen vanhan miehen poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen »varakas mies» ja ostanut häneltä tuon onnettoman talon. Soames oli aina ollut katkera siitä, että hänen oli pitänyt myydä Robin Hillin talo, ei koskaan antanut anteeksi sedälleen, joka oli ostanut sen, eikä serkulleen, joka asui siinä.

Välittämättä kylmästä hän heitti ikkunan auki ja tuijotti puistoon. Kalsea ja pimeä tammikuun yö, vähän liikenteen ääntä, pakkanen tulossa, paljaat puut, tähti tai pari. »Minä menen tapaamaan Polteedia huomenna», ajatteli hän. »Hyvä Jumala! Minä kai olen hullu, kun vielä tahtoisin hänet takaisin. Tuo mies! Jos? Huh! Ei!»

10. BALTHASAR KOIRAN KUOLEMA

Jolyon, joka oli yöllä tullut Calais'sta, saapui Robin Hilliin sunnuntaiaamuna. Hän ei ollut lähettänyt mitään ilmoitusta tulostaan ja käveli asemalta astuen omalle alueelleen viidakon portin kautta. Tullessaan penkille, joka oli tehty vanhasta kaatuneesta puunrungosta, hän istahti pantuaan ensin päällystakkinsa penkille. »Reumatismia!» ajatteli hän, »siihen rakkaus päättyy tällä iällä.» Ja äkkiä Irene näytti olevan hyvin lähellä, yhtä lähellä kuin tuona päivänä, jolloin he olivat yhdessä retkeilleet Fontainebleaussa ja istahtaneet rungolle syömään lounasta. Kummitusmaisen lähellä! Hänen sieraimiinsa tunkeutui tuoksua, jota kalpea, siivilöity auringonpaiste houkutteli esiin pudonneista lehdistä. »Olen iloinen, ettei ole kevät», ajatteli hän. Mahlan tuoksu, lintujen laulu, kukkien puhkeaminen olisi tehnyt tämän kaiken sietämättömäksi. »Toivottavasti ehdin voittaa asian ennen kevättä, minä vanha hupsu!» Ja hän otti takkinsa ja käveli eteenpäin. Hän kulki lammikon ohi ja nousi hitaasti mäenrinnettä. Lähellä ylintä kohtaa tervehti häntä käheä haukunta. Ruohokentällä saniaismetsän lähellä oli hänen vanha koiransa Balthasar. Koira, jonka himmeät silmät luulivat isäntää vieraaksi, varoitti maailmaa hänestä. Jolyon vihelsi erikoisella tavallaan. Tältäkin yli sadan yardin etäisyydeltä hän saattoi nähdä heräävän tuntemisen merkit lihavassa, ruskean ja valkeankirjavassa ruumiissa. Vanha koira nousi seisomaan, ja selän yli kiinteästi käpertynyt häntä alkoi heikosti, mutta kiihkeästi heilua, sitten Balthasar lähti taapertelemaan eteenpäin, otti vauhtia ja katosi saniaismetsän reunan taakse. Jolyon luuli kohtaavansa sen veräjällä, mutta Balthasaria ei näkynyt, ja hän kääntyi hieman levottomana saniaismetsään. Siellä vanha koira makasi kyljellään, katsoen häneen silmin, jotka jo olivat lasimaiset.

»Mikä on, ukko ressuni?» huudahti Jolyon. Balthasarin kihara ja tuuhea häntä pääsi vielä vähän liikkumaan, sen himmenevät silmät näyttivät sanovan: »Minä en voi nousta, herra, mutta olen iloinen, kun saan nähdä teidät.»

Jolyon polvistui, hänen kovin sumentuneet silmänsä tuskin saattoivat nähdä, kuinka koiran kylki hitaasti lakkasi nousemasta ja laskemasta. Hän kohotti koiran päätä vähän — se oli hyvin raskas.

»Mikä on, hyvä poika? Mihin sinua on sattunut?» Häntä heilahti vielä kerran, sitten katosi silmistä elämän ilme. Jolyon siveli kädellään tuota elotonta, lämmintä ruumista. Siinä ei näkynyt mitään — isännän paluun aiheuttama mielenliikutus vain oli seisauttanut sydämen tuossa lihavassa ruumiissa. Jolyon saattoi tuntea kuonon, missä pari vaaleata harjasta kasvoi, kylmenevän hänen huuliaan vastaan. Hän viipyi muutamia minuutteja polvillaan, käsi tuon jäykistyvän pään alla. Ruumis oli hyvin raskas, kun hän kantoi sen toiseen päähän kenttää, siihen oli ajautunut lehtiä, ja hän peitti Balthasarin niillä. Oli tuuletonta, ja lehdet suojelisivat ruumista uteliailta katseilta iltapäivään asti. »Minä hautaan Balthasarin itse», ajatteli hän. Oli kulunut kahdeksantoista vuotta siitä, kun hän toi tuon pienen pennun taskussaan St. John's Woodin taloon! Omituista, että vanhan koiran piti kuolla juuri nyt! Oliko se enne? Portilla hän kääntyi katsomaan tuota punaruskeata kasaa, sitten hän kulki hitaasti taloa kohti, kurkku hyvin paksuna.

June oli kotona, hän oli tullut suoraa päätä saatuaan tiedon Jollyn ilmoittautumisesta vapaaehtoisiin. Jollyn isänmaallisuus oli voittanut hänen myötätuntonsa buureja kohtaan. Talon mieliala oli omituinen ja jakautunut, kun Jolyon tuli sisään ja kertoi Balthasarin kuolemasta. Uutisella oli yhdistävä vaikutus. Side menneisyyteen oli katkennut — koira Balthasar! Kaksi heistä ei voinut muistaa mitään ennen Balthasarin aikoja, Junelle koira edusti isoisän viimeisiä vuosia, Jolyonille tuota taloudellisten vaikeuksien ja esteettisen kamppailun aikaa ennenkuin hän taas oli päässyt isänsä rakkauden ja varallisuuden valtakuntaan. Ja nyt koira Balthasar oli poissa!

Iltapäivällä hän ja Jolly ottivat kuokan ja lapion ja lähtivät kentälle. He valitsivat paikan lähellä tuota punaruskeata kasaa, niin ettei heidän tarvinnut kantaa sitä kauas, leikkasivat turpeen huolellisesti pois ja alkoivat kaivaa. He kalvoivat hiljaa kymmenen minuuttia ja lepäsivät sitten.

»No niin, ukkoseni», sanoi Jolyon, »sinusta siis tuntui, että sinun piti?»

»Niin», vastasi Jolly. »Tietenkään minun ei tee mieli, ei hiukkaakaan.»

Kuinka tarkalleen nuo sanat kuvastivatkaan Jolyonin omaa mielentilaa!

»Minä ihailen sinua siitä, poikaseni. En usko, että olisin tehnyt sitä sinun iälläsi — liiaksi Forsyte, pelkään. Mutta minä luulen, että laji heikkenee joka sukupolvelta. Sinun poikasi, jos sellaisen saat, voi olla puhdas altruisti, kuka tietää?»

»Silloin hän ei ainakaan tulisi minuun, isä, minä olen kauhean itsekäs.»

»Et toki, hyvä mies, tämä osoittaa selvästi, ettet ole.» Jolly ravisti päätään, ja he kaivoivat taas.

»Kummallinen on koiran elämä», sanoi Jolyon äkkiä. »Ainoa nelijalkainen, jossa on epäitsekkyyden alkeita ja vähän tietoa Jumalasta?»

Jolly katsoi isäänsä.

»Uskotko sinä Jumalaan, isä? Sitä en ole koskaan tietänyt.» Saadessaan niin tutkivan kysymyksen eräältä, jolle ei voinut vastata keveästi, Jolyon pysähtyi hetkeksi. Kaivaminen tuntui hänen selässään.

»Mitä tarkoitat Jumalalla?» sanoi hän. »On kaksi yhteensoveltumatonta käsitystä Jumalasta. Toinen on tuntematon, luova prinsiippi — siihen uskotaan. Ja toinen on epäitsekkyyden summa ihmisessä — siihen tietenkin uskotaan.»

»Minä ymmärrän. Kristus jää silloin ulkopuolelle, eikö niin?»

Jolyon tuijotti häneen. Kristus, noiden molempien käsitysten yhdistäjä! Lasten ja imeväisten suusta! Tässä vihdoinkin oikeaoppisuuden tieteellinen selitys! Kristuksen elämän ylevä runo oli ihmisen yritys yhdistää nuo kaksi yhteensoveltumatonta käsitystä Jumalasta. Ja koska ihmisen epäitsekkyyden summa oli osa tuntemattomasta luomisprinsiipistä yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa luonnossa ja maailmankaikkeudessa, olisi loppujen lopulta voitu keksiä huonompikin yhdistäjä! Kummallista — ihminen kulki elämänsä läpi näkemättä asiaa tällä tavoin!

»Mitä sinä ajattelet, ukkoseni?» sanoi hän.

Jolly rypisti kulmiaan. »Ensimmäisenä ylioppilasvuotenani puhuimme tietysti paljon kaikesta tuollaisesta. Mutta toisena vuonna siitä luopuu — en tiedä miksi, se on kauhean mielenkiintoista.»

Jolyon muisti, että hänkin oli puhunut aika paljon kaikesta tuollaisesta ensimmäisenä Cambridgen-vuotenaan ja lakannut puhumasta toisena.

»Sinä kai tarkoitat, että vanhalla Balthasarilla oli käsitystä tuosta toisesta Jumalasta», sanoi Jolly.

»Niin, muuten ei sen vanha sydän parka olisi pakahtunut jonkin ulkopuolisen seikan vuoksi.»

»Mutta eikö se itse asiassa ollut vain itsekäs mielenliikutus?»

Jolyon pudisti päätään. »Ei, koirat eivät ole puhtaita Forsyteja, ne rakastavat jotakin, joka on ulkopuolella niitä itseään.»

Jolly hymyili.

»Minä kai ainakin olen», sanoi hän. »Tiedätkö, minä menin vapaaehtoisiin vain antaakseni Val Dartielle haasteen tehdä samoin.»

»Mutta minkätähden?»

»Me emme siedä toisiamme», sanoi Jolly lyhyesti.

»Ah», mutisi Jolyon. Sukuviha siis jatkui kolmanteen polveen — tämä nykyaikainen viha, joka ei avoimesti ilmaissut itseään.

»Kerronkohan pojalle siitä?» ajatteli hän. Mutta minkä tähden — jos hänen oma osuutensa loppuisi lyhyeen?

Ja Jolly ajatteli: »Hollyn asia on kertoa hänelle tuosta pojasta. Jollei hän sitä tee, merkitsee se sitä, että hän ei tahdo kerrottavan isälle, enkä minä tahdo kuljettaa juoruja. Olen ainakin saanut asian loppumaan. Parempi, että jätän sen sikseen.»

Sitten he kaivoivat hiljaisina, kunnes Jolyon sanoi:

»No nyt, ukkoseni, minä luulen, että riittää.» Ja lapioihinsa nojautuen he tuijottivat kuoppaan, jonne iltatuuli jo oli kuljettanut muutamia lehtiä.

»Tätä puolta asiasta minä en kestä», sanoi Jolyon äkkiä.

»Anna minun tehdä se, isä. Balthasar ei koskaan erikoisesti välittänyt minusta.»

Jolyon pudisti päätään.

»Me nostamme Balthasarin hyvin kauniisti, lehtineen, kaikkineen.
Minä en tahtoisi nähdä sitä. Minä otan pääpuolen. Kas niin!»

He nostivat äärimmäisen huolellisesti vanhan koiran ruumiin, jonka haalistunut punaruskea ja valkea pilkisti sieltä tuulen liikuttamien lehtien lomasta. He laskivat sen hautaan raskaana, kylmänä ja tunteettomana, ja Jolly levitti lisää lehtiä sen päälle, kun taas Jolyon, joka syvästi pelkäsi osoittaa mielenliikutusta pojalleen, alkoi nopeasti luoda multaa tuon hiljaisen hahmon päälle. Siinä meni entisyys! Jospa vain olisi iloinen tulevaisuus odotettavana! Oli kuin olisi tallannut multaa oman elämänsä päälle. He panivat turpeen huolellisesti paikoilleen tuolle tasaiselle pikku kummulle ja palasivat kotiin käsikkäin, kiitollisina siitä, että olivat säästäneet toistensa tunteita.

11. TIMOTHY SANOO SANANSA

Uutinen Jollyn ja Valin liittymisestä vapaaehtoisiin levisi Forsyten juorupörssissä nopeasti, ja jatkoksi tuli tieto, että June, joka ei tahtonut olla muita huonompi, aikoi ruveta Punaisen Ristin sairaanhoitajattareksi. Nämä tapaukset olivat niin äärimmäisiä, niin mullistavia puhtaan forsytelaisuuden kannalta, että niillä oli yhdistävä vaikutus perheeseen, ja Timothyn talossa tungeksi seuraavana sunnuntaina perheenjäseniä, jotka yrittivät saada selville, mitä he kaikki ajattelivat tästä kaikesta ja vaihtaa keskenään perhearvon tuntoa. Giles ja Jesse Hayman eivät enää saisi puolustaa rannikkoa, vaan joutuisivat etelä-Afrikkaan vallan pian, Jolly ja Val lähtisivät huhtikuussa, ja mitä Juneen tulee — no niin, eihän kukaan koskaan tietänyt, mitä hän todella tulisi tekemään.

Peräytyminen Spion Kopista ja hyvien uutisten puuttuminen sotanäyttämöltä antoi todellisuuden tuntua tälle kaikelle, niinkuin Timothy yllättävällä tavalla vahvisti. Vanhojen Forsytein nuorin — itse asiassa tuskin kahdeksankymmenvuotias — jonka yleensä otaksuttiin muistuttavan heidän isäänsä, »Dosset Forsytea», myöskin hänen parhaiten tunnetussa luonteenpiirteessään, madeiran juomisessa — oli ollut näkymätön niin monta vuotta, että hänestä oli tullut melkein myytti. Kokonainen pitkä sukupolvi oli elänyt senjälkeen kun kustannusliikkeen vaarat olivat koskeneet hänen hermoihinsa neljänkymmenen vuoden iässä, niin että hän oli vetäytynyt syrjään vain kolmenkymmenen viiden tuhannen omistajana ja ryhtynyt elättämään itseään huolellisilla sijoituksilla. Tehden säästöjä joka vuosi, korkoa korolle, oli hän kasvattanut omaisuutensa kaksinkertaiseksi neljässäkymmenessä vuodessa tietämättä edes minkälaista on tutista kengissään raha-asiain vuoksi. Hän säästi tätä nykyä noin kaksituhatta vuodessa, hoiti itseään niin hyvin, että arveli voivansa — sanoi Hester täti — kaksinkertaistaa omaisuutensa vielä kerran ennen kuolemaansa. Mitä hän sitten tekisi sillä, kun sisaret olivat kuolleet ja hän itse kuollut, sitä kysyivät usein pilkallisesti vapaat henget sellaiset kuin Francie, Euphemia tai nuoren Nicholasin toinen poika, Christopher, jonka henki oli niin vapaa, että hän tätä nykyä aikoi teatteriin. Kaikki myönsivät kuitenkin, että sen tiesi parhaiten Timothy itse ja ehkä myös Soames, joka ei koskaan ilmaissut salaisuutta.

Ne harvat Forsytet, jotka olivat nähneet hänet, tiesivät, että hän oli vankkarakenteinen ja tanakka mies, ei erittäin pitkä, että hänellä oli punaisenruskea ihonväri, harmaa tukka ja hyvin vähän sitä piirteitten hienostusta, jota useimmat Forsytet olivat saaneet lahjaksi »Dosset Forsyten» vaimolta, joka oli ollut kauniinlainen ja lempeäluonteinen nainen. Tiedettiin, että Timothy oli yllättävän kiinnostunut sodasta, että hän alusta saakka oli pistellyt lippuja karttaan, ja oltiin levottomia siitä, mitä tapahtuisi, jos englantilaiset ajettaisiin merenrantaan asti, jolloin olisi melkein mahdotonta sovittaa lippuja oikeille paikoilleen. Mitä taas tulee hänen tietoihinsa perheen liikehtimisistä tai ajatuksiinsa niistä, siitä ei kukaan oikein ollut selvillä, paitsi että Hester täti aina selitti hänen olevan hyvin kiihdyksissä. Niinpä tuntui suorastaan enteelliseltä, kun Forsytet, jotka saapuivat sunnuntaina Spion Kopin tyhjentämisen jälkeen, vuoron perään huomasivat salissa erään olennon, joka istui ainoassa todella mukavassa nojatuolissa selkä päin valoa, peittäen kasvojensa alaosan suurella kädellään, ja heitä tervehti Hester tädin pyhän kunnioituksen täyttämä ääni:

»Setäsi Timothy, kultaseni.»

Timothyn tervehdys oli jokseenkin samanlainen heille kaikille, ja hän itse asiassa pikemmin nielaisi sen kuin lausui:

»Iltaa, iltaa! Anteeksi etten nouse.»

Francie oli läsnä, ja Eustace oli tullut vaunuissaan, Winifred oli tuonut Imogenin, ja avioerohankkeitten aiheuttama jää murtui siihen lämpöön, jolla perhe antoi siunauksensa Valin teolle. Marian Tweetyman oli tullut tuomaan tuoreimmat uutiset Gilesistä ja Jessestä. Nämä kaikki, tädit Juley ja Hester, nuori Nicholas, Euphemia ja — voi ihmettä! — George, joka oli tullut Eustacen kanssa vaunuissa, olivat seurue, joka oli perheen kukoistusaikojen arvoinen. Koko pienessä salissa ei ollut enää ainoatakaan tuolia vapaana, ja ajatus, että vielä joku tulisi, oli peloittava.

Kun Timothyn läsnäolon aiheuttama pingoitus oli vähän hellittänyt, sai keskustelu sotilaallisen käänteen. George kysyi Juley tädiltä, koska tämä aikoi lähteä Punaisen Ristin matkaan, ja sai hänet melkein hilpeyden tilaan, minkä jälkeen hän kääntyi Nicholasiin ja sanoi:

»Nuori Nicholas on soturi pelvoton, eikö niin? Koska hän aikoo pukeutua villiin khakiin?»

Nuori Nicholas hymyili lempeän anteeksipyytävästi ja kertoi, että hänen äitinsä tietenkin oli hyvin levoton.

»Dromiot ovat jo sodassa, kuulemma», sanoi George kääntyen Marian Tweetymaniin. »Kohta olemme kaikki muutkin. En avant, kaikki Forsytet!»

Juley täti nauraa pulputti, George oli niin lystikäs! Menisikö Hester hakemaan Timothyn kartan? Timothy voisi silloin näyttää kaikille, missä ollaan.

Timothy äännähti jotakin, joka tulkittiin hyväksymiseksi, ja Hester täti lähti huoneesta.

George jatkoi mielikuvaansa Forsytein rynnistyksestä tehden Timothysta sotamarsalkan ja Imogenista, jonka hän heti oli havainnut »sieväksi tyttölapseksi», Vivandièren, sitten hän otti silinterinsä polvien väliin ja alkoi takoa sitä kuvitelluilla rumpupalikoilla. Tämä näytelmä otettiin vastaan sekavin tuntein. Kaikki nauroivat — Georgelle annettiin vapauksia, mutta kaikki tunsivat, että hän pilkkasi perhettä, ja se oli heistä luonnotonta nyt, kun perhe kuitenkin oli antava viisi jäsentään kuningattaren palvelukseen. George voisi mennä pitkälle, ja niinpä kaikki helpottuivat, kun hän nousi, tarjosi käsivartensa Juley tädille, marssi Timothyn luo, teki hänelle kunniaa, suuteli tätiään hullunkurisen tulisesti, sanoi: »Voi kuinka hauskaa, pappa kulta! Tule, Eustace!» ja kulki ulos, kintereillään vakava ja nirso Eustace, joka ei ollut edes hymyillyt. Juley tädin hämmentynyt »Ajatelkaa, että hän ei odottanut karttaa! Et saa välittää hänestä, Timothy! Hän on niin hullunkurinen!» katkaisi hiljaisuuden, ja Timothy otti käden suultaan pois.

»Minä en tiedä, mitä tästä tulee», kuultiin hänen sanovan. »Mitä on kaikki tuo puhe sotaanlähdöstä? Ei noita buureja sillä tavalla voiteta.»

Franciella vain oli uskallusta kysyä:

»Millä sitten, Timothy setä?»

»Kaikki tuo uudenaikainen vapaaehtoisuus ja rahanmeno — rahoja menee maasta pois.»

Juuri silloin Hester täti toi kartan, kantaen sitä kuin pikku lasta, joka voi pahoin. Euphemian avulla se asetettiin pianolle, pienelle Colwood-flyygelille, jota arveltiin viimeksi soitetun kesällä ennen Ann tädin kuolemaa, kolmetoista vuotta sitten. Timothy nousi. Hän astui pianon ääreen ja seisoi siinä karttaansa katsellen kaikkien toisten keräytyessä ympärille.

»Tässä ollaan nyt», sanoi hän, »tämä on nykyinen asema, ja aika huono se on. Hm.»

»Niin», sanoi suuresti uskalias Francie, »mutta kuinka aiot muuttaa sitä, Timothy setä, jollei ole miehiä?»

»Miehiä», sanoi Timothy, »mitä me teemme miehillä — tuhlaamassa maan varoja. Me tarvitsemme Napoleonin, hän tekisi selvää kuukaudessa.»

»Mutta jollei meillä ole sellaista, Timothy setä?»

»Se on heidän asiansa», vastasi Timothy. »Mitä varten me olemme ylläpitäneet armeijaa — sitäkö varten, että he syövät päänsä tyhjiksi rauhan aikana! He saisivat hävetä, kun vaativat nyt tuolla tavoin apua maalta! Hoitakoon joka mies omat tehtävänsä, niin meidän käy hyvin.»

Ja katsellen ympärilleen hän lisäsi melkein vihaisesti:

»Vapaaehtoiset, kyllä kai! Heitämme hyvät rahat huonon jälkeen! Meidän pitää säästää! Säästää voimia — se on ainoa keino.» Ja äännähtäen pitkään, mikä ei kuulunut ihan niiskutukselta eikä ihan kuorsaukselta, hän astui Euphemian varpaalle ja lähti pois. Jäljelle jäi vain mielenkuohu ja heikko rintasokerin tuoksu.

Vakaumusta ilmaisevilla sanoilla, joitten lausuminen selvästi on maksanut asianomaiselle uhrauksen, on aina huomattava vaikutus. Ja nuo kahdeksan Forsytea, kaikki naisia, paitsi nuori Nicholas, olivat hetkisen hiljaa kartan ympärillä. Sitten Francie sanoi:

»Tiedättekö, minä luulen, että hän on oikeassa. Mitä varten armeija itse asiassa on olemassa? Heidän olisi pitänyt tietää. Tämä tulee vain yllyttämään heitä.»

»Kultaseni!» huudahti Juley täti. »He ovat myös olleet niin edistysmielisiä! Ajatella, että he ovat luopuneet purppuranpunaisista housuistaan! He olivat aina niin ylpeät niistä. Ja nyt he kaikki näyttävät rangaistusvangeilta. Hester ja minä sanoimme juuri eilen, että se kai koskee heihin hyvin kovasti. Mitähän Rautaherttua olisi sanonut?»

»Uusi väri on hyvin hieno», sanoi Winifred. »Val näyttää oikein hauskalta univormussaan.»

Juley täti huokasi.

»Olisi niin hauska nähdä, miltä Jolyonin poika näyttää. Ajatelkaa, että emme koskaan ole nähneet häntä! Hänen isänsä mahtaa olla ylpeä hänestä.»

»Hänen isänsä on Pariisissa», sanoi Winifred.

Hester tädin toisen olkapään nähtiin äkkiä kohoavan ikäänkuin torjuakseen sisaren seuraavaa huomautusta, sillä Juleyn kurttuiset posket olivat punastuneet.

»Meillä oli rakas pikku rouva MacAnder luonamme eilen, hän oli juuri palannut Pariisista. Ja tiedättekö, kenet hän näki siellä kadulla? Ette ikinä arvaa.»

»Me emme yritäkään, täti pieni», sanoi Euphemia.

»Irenen! Kuvitelkaa! Kaiken tämän ajan jälkeen hän käveli seuranaan vaalea parta —»

»Täti pieni, sinä otat minut hengiltä! Vaalea parta —»

»Aioin sanoa vaaleapartainen herrasmies», sanoi Juley ankarasti. »Eikä päivääkään vanhempana — hän olikin aina niin kaunis», lisäsi hän ikäänkuin epävarmaksi anteeksipyynnöksi.

»Oi, kerro meille hänestä, täti», huusi Imogen. »Minä nipinnapin saatan muistaa hänet. Hän on luuranko perheen kaapissa, eikö totta? Ja sellaiset ovat niin hauskoja.»

Hester täti istuutui. Sen oli Juley nyt saanut aikaan!

»Hän ei ollut kovinkaan luurankomainen, mikäli minä muistan», mutisi Euphemia, »erinomaisen hyvin puettu.»

»Kultaseni», sanoi Juley täti, »mikä kummallinen sanantapa se on — ei oikein sievä!»

»Niin, mutta minkälainen hän oli?» kärtti Imogen.

»Minä kerron sinulle, lapseni», sanoi Francie, »eräänlainen nykyaikainen Venus, erittäin hyvin puettu.»

Euphemia sanoi terävästi: »Venuksella ei ollut koskaan vaatteita, ja hänen silmänsä olivat siniset kuin sula safiiri.»

Tässä keskustelun kohdassa nuori Nicholas nousi sanomaan hyvästit.

»Rouva Nick on kauhean periaatteellinen», sanoi Francie nauraen.

»Hänellä on kuusi lasta», sanoi Juley täti. »Hänen täytyykin olla huolellinen.»

»Oliko Soames eno kauheasti rakastunut häneen?» jatkoi hellittämätön Imogen katsellen loistavilla tummilla silmillään toisesta toiseen.

Hester täti teki epätoivon eleen juuri kun Juley täti vastasi:
»Kyllä vain, Soames enosi oli kovin kiintynyt häneen.»

»Hän kai karkasi jonkun kanssa?»

»Ei, ei toki — niin, ei ihan.»

»Mitä hän sitten teki, täti?»

»Tule nyt, Imogen», sanoi Winifred, »meidän pitää lähteä.»

Mutta Juley täti vastasi päättävästi: »Hän — hän ei käyttäytynyt ensinkään hyvin.»

»Oi kuinka harmillista!» huudahti Imogen. »Niin pitkälle pääsen aina.»

»No niin, kultaseni», sanoi Francie, »hänellä oli rakkausjuttu, joka päättyi nuoren miehen kuolemaan, ja senjälkeen hän lähti enosi luota. Minä aina melkein pidin hänestä.»

»Hän antoi minulle suklaamakeisia», mumisi Imogen, »ja tuoksui hyvältä.»

»Tietysti», sanoi Euphemia.

»Ei niinkään tietysti», vastusti Francie, joka itse käytti erikoisen kallista neilikkaa.

»Minä en ymmärrä mikä meihin on mennyt, kun puhumme tällaisista asioista», sanoi Juley täti kohottaen käsiään.

»Ottiko eno avioeron?» kysyi Imogen ovelta.

»Ei toki», huusi Juley täti, »niin — ei toki!»

Etäisemmältä ovelta kuului ääntä. Timothy oli palannut takasalonkiin. »Minä tulin hakemaan karttaani», sanoi hän. »Kuka on ottanut avioeron?»

»Ei kukaan, setä», vastasi Francie totuudenmukaisesti.

Timothy otti karttansa pianolta.

»Älkää antako mitään sellaista tapahtua perheessä», sanoi hän. »Kaikki tuo vapaaehtoisuus on kyllin pahaa. Maa on hajoomatilassa, en tiedä mitä meistä tulee.» Hän pui paksua sormeaan huonetta kohti. »Liian paljon naisia tätä nykyä, he eivät tiedä, mitä he tahtovat.»

Näin sanoen hän tarttui karttaan lujasti kaksin käsin ja lähti ulos ikäänkuin peläten saavansa vastauksen.

Nuo seitsemän naista, joille hän oli puhunut, puhkesivat hiljaiseen muminaan, josta erottui Francien: »Totisesti, nuo Forsytet —!» ja Juley tädin: »Hänen pitää tänä iltana ottaa kuuma sinappikylpy jaloilleen, Hester, sanotko Janelle? Minä pelkään, että hänelle on taas noussut veri päähän…»

Sinä iltana, kun Hester ja hän istuivat päivällisen jälkeen kahden, hän pudotti silmän kutimestaan ja katsahti ylös:

»Hester, minä en tiedä mistä olen kuullut, että rakas Soames tahtoisi Irenen palaavan takaisin luokseen. Kuka kertoi meille, että George oli piirtänyt pilakuvan hänestä ja kirjoittanut alle sanat: »Hän ei tyydy vähempään.»

»Se oli Eustacella taskussa», vastasi Hester täti Times-lehtensä takaa, »mutta hän ei tahtonut näyttää sitä meille.»

Juley täti oli hiljaa ja hautoi asiaa. Kello tikutti, Times rapisi, tuli humisi ja räiskyi. Juley täti pudotti toisen silmän.

»Hester», sanoi hän, »minulle tuli niin kauhea ajatus.»
»Älä sitten sano sitä minulle», sanoi Hester täti nopeasti.

»Mutta minun täytyy. Sinä et voi ajatella kuinka kauheata!»

Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi:

»Jolyonilla — Jolyonilla — kuuluu nyt olevan — vaalea parta!»

12. METSÄSTYS JATKUU

Kaksi päivää Jamesin päivällisten jälkeen herra Polteed tarjosi
Soamesille ajattelemisen aihetta.

»Eräs herrasmies», sanoi hän tutkien vasempaan käteensä kätkettyä avainta, »sanokaamme siis 47, on osoittanut nimenomaista huomiota 17:lle viime kuun aikana Pariisissa. Mutta toistaiseksi ei heidän välillään näytä olleen mitään ratkaisevaa. Heidän kaikki kohtauksensa ovat tapahtuneet julkisilla paikoilla ilman mitään salailua — sellaisissa kuin ravintolat, ooppera, Opéra-Comique, Louvre, Luxembourg, puistot, hotellin halli j.n.e. Naisen ei ole vielä voitu havaita käyneen hänen huoneessaan eikä päinvastoin. He kävivät Fontainebleaussa — mutta ei mitään merkitsevää tapahtunut. Lyhyesti sanoen, tilanne on lupaava, mutta vaatii kärsivällisyyttä.» Ja katsahtaen äkkiä ylös hän lisäsi:

»Eräs omituinen seikka — 47:llä on sama nimi kuin — hm — 31:llä!»

»Tuo mies tietää, että Irene on vaimoni», ajatteli Soames.

»Ristimänimi — omituinen — Jolyon», jatkoi herra Polteed. »Me tiedämme hänen osoitteensa Pariisissa ja hänen asuntonsa täällä. Emme tietenkään tahdo ajaa takaa väärää otusta.»

»Jatkakaa, mutta olkaa varovaisia», sanoi Soames nyreästi. Vaistomainen varmuus, että tuo salapoliisi oli keksinyt hänen salaisuutensa, teki hänet vain pidättyvämmäksi.

»Suokaa anteeksi hetkinen», sanoi herra Polteed, »minä vain käyn katsomassa onko mitään uutta.»

Hän palasi pari kirjettä käsissään. Lukittuaan oven uudelleen hän vilkaisi koteloihin.

»Niin, tässä on yksityinen kirje 19:lta itselleni.»

»Mitä siinä on?» kysyi Soames.

»Hm», sanoi herra Polteed, »hän sanoo: »47 lähtenyt tänään Englantiin. Tavaroissa osoite Robin Hill. Erosi 17:sta Louvren museossa 3.30, ei mitään kovin erikoista. Mielestäni oli parasta jatkaa 17:n vartioimista. Te voitte tietenkin hoitaa 47:n Englannissa, jos katsotte suotavaksi.» Ja herra Polteed vilkaisi epäammatillisesti Soamesiin, ikäänkuin kokoaisi aineksia kirjoittaakseen kirjan ihmisluonnosta sitten kun oli luopunut toimestaan. »Hyvin älykäs nainen, tuo 19, ja erittäin taitava ulkomuotonsa muuttamisessa. Ei halpa, mutta ansaitsee rahansa hyvin. Toistaiseksi ei asianomaisella ole mitään aavistusta siitä, että häntä vakoillaan. Mutta ennen pitkää, niin kuin tiedätte, herkät ihmiset alkavat epäillä, vaikka mitään erikoista ei tapahdukaan. Kehoittaisin melkein jättämään rauhaan 17:n ja pitämään silmällä 47:ää. Kirjeenvaihtoon emme pääse käsiksi ilman suurta vaaraa. Tuskin kehoittaisin siihen tällä asteella. Mutta voitte kertoa asiakkaallenne, että tilanne näyttää hyvin hyvältä.» Ja taas hänen kapeat silmänsä tirkistelivät tuohon vaiteliaaseen vieraaseen.

»Ei», sanoi Soames äkisti, »minä pidän parempana, että jatkatte vakoilua varovasti Pariisissa, ettekä itse puutu tuloksiin.»

»Hyvin hyvä», vastasi herra Polteed, »voimme tehdä niin.»
»Minkälainen — minkälainen on heidän suhteensa?»

»Minä luen teille mitä hän sanoo», vastasi herra Polteed avaten pöytälaatikon ja ottaen esiin kasan papereita. »Hän asettaa sanansa jonkin verran tuttavallisesti. Niin, tässä se on! »17 hyvin viehättävä — 47, jolla pitemmät hampaat» (katukielen sana, merkitsee ikää, tiedättehän) — ilmeisesti pihkassa — odottaa aikaansa — 17 ehkä harkiten pidättyvä, mahdotonta sanoa, kun ei tiedä enempää. Mutta haluaisin uskoa, että 17 — en tunne hänen mieltään — jonakin päivänä unohtaa harkintansa. Molemmissa on tyylikkyyttä.»

»Mitä se tarkoittaa?» sanoi Soames melkein suljetuin huulin.

»No niin», vastasi herra Polteed hymyillen ja näyttäen monta valkeata hammasta, »se on meidän sanantapojamme. Toisin sanoen tämä ei näytä pelkältä loppuviikon jutulta — siitä tulee tosi tai ei mitään.»

»Hm», mutisi Soames. »Siinä kaikki, eikö niin?»

»Niin on», sanoi herra Polteed, »mutta se on hyvin lupaavaa.»

»Senkin hämähäkki!» ajatteli Soames. »Hyvästi!»

Hän meni Green Parkiin oikaistakseen Victorian asemalle ja lähteäkseen maanalaisella junalla Cityyn. Tammikuunlopun päiväksi oli ilma lämmin, aurinko paistoi usvan läpi huurteiselle ruoholle — kimalteleva, yhden päivän kestävä hämähäkinverkko.

Pieniä hämähäkkejä — ja suuria hämähäkkejä! Ja suurin kaikista, hänen oma sitkeytensä, joka alituisesti kutoi lankojaan jokaisen avoimen tien eteen. Mitä varten tuo Jolyon parveili Irenen ympärillä? Oliko tosiaan niinkuin Polteed oli vihjaissut? Vai säälikö Jolyon vain Irenen yksinäisyyttä, niinkuin hän kai nimittäisi sitä — tuo mieshän oli aina ollut hempeämielinen radikaali? Entä jos Polteedin vihjaukset pitäisivät paikkansa? Soames pysähtyi. Se ei ollut mahdollista! Mies oli seitsemän vuotta vanhempi kuin hän itse eikä sen kauniimpi! Eikä rikkaampi! Mitä vetovoimaa hänellä saattoi olla?

»Sitäpaitsi hän on palannut takaisin», ajatteli hän, »ei näytä siltä kuin — Minäpä menen tapaamaan häntä!» Ja hän kirjoitti kortille:

»Jos olet vapaa puolen tuntia jonakin iltapäivänä tällä viikolla, olen Connoisseurs-klubissa joka päivä puoli kuudesta kuuteen, tai jos haluat, voin minä tulla Hotch Potchiin. Tahtoisin tavata sinua. — S.F.»

Hän käveli St. James's Streetille ja uskoi kortin Hotch Potchin ovenvartijalle.

»Antakaa se herra Jolyon Forsytelle heti kun hän tulee klubiin», sanoi hän ja otti tuollaisen uudenaikaisen automobiilin ajaen Cityyn…

Jolyon sai kortin samana iltapäivänä ja suuntasi heti kulkunsa Connoisseurs-klubia kohti. Mitähän Soames nyt tahtoi? Oliko hän saanut vihiä Pariisista? Ja astuen St. James's Streetin poikki hän päätti olla millään tavoin salaamatta käyntiään Pariisissa. »Mutta se ei käy», ajatteli hän, »että annan hänen tietää Irenen olevan siellä, jollei hän jo tiedä.» Tässä sekavassa mielentilassa hänet saatettiin sinne, missä Soames joi teetään pienen kaari-ikkunan ääressä.

»Kiitos, ei teetä», sanoi Jolyon, »mutta minä jatkan polttamistani, jos sallit.»

Verhot olivat vielä ylhäällä, vaikka lamput ulkona olivatkin sytytetyt. Serkukset istuivat odottaen, että toinen alkaisi.

»Kuulin, että olet ollut Pariisissa», sanoi Soames vihdoin.

»Niin olen, palasin äskettäin.»

»Nuori Val kertoi minulle, hän ja sinun poikasi lähtevät siis sotaan?» Jolyon nyökäytti päätään.

»Et kai sattunut tapaamaan Ireneä. Hän on nähtävästi jossakin ulkomailla.»

Jolyon kietoutui savuun ennenkuin vastasi: »Kyllä, minä näin hänet.»

»Kuinka hän jaksoi?»

»Oikein hyvin.»

Seurasi taas hiljaisuus, sitten Soames nousi tuolistaan.

»Kun viimeksi tapasin sinut», sanoi hän, »olin kahden vaiheella. Me puhuimme, ja sinä ilmaisit mielipiteesi. En halua aloittaa samaa keskustelua uudelleen. Minä vain tahdon sanoa tämän: Suhteeni häneen on äärimmäisen vaikea. En halua, että käytät vaikutusvaltaasi minua vastaan. Mitä tapahtui, tapahtui hyvin kauan sitten. Minä aion pyytää häntä unohtamaan menneet.»

»Sinä olet jo pyytänyt, tiedäthän sen», mutisi Jolyon.

»Ajatus oli silloin hänelle uusi, se tuli järkytyksenä. Mutta mitä enemmän hän ajattelee sitä, sitä selvemmin hänen täytyy nähdä, että se on ainoa pelastus meille molemmille.»

»Minä en saanut sitä vaikutusta hänen mielialastaan», sanoi Jolyon erikoisen tyvenesti. »Ja anteeksi, jos sen sanon, mutta sinä ymmärrät asian väärin, jos luulet järjellä olevan mitään tekemistä sen kanssa.»

Hän näki serkkunsa kalpeitten kasvojen käyvän vielä kalpeammiksi — hän oli tietämättään käyttänyt Irenen omia sanoja. »Kiitos», sanoi Soames, »mutta minä näen asiat ehkä selvemmin kuin sinä. Minä vain tahtoisin päästä varmuuteen siitä, ettet käytä vaikutusvaltaasi minua vastaan.»

»Minä en tiedä mikä saa sinut ajattelemaan, että minulla on mitään vaikutusvaltaa», sanoi Jolyon, »mutta jos minulla on, on velvollisuuteni käyttää sitä siihen suuntaan, mikä mielestäni on hänen onnekseen. Olen niin sanottu »feministi», luullakseni.»

»Feministi!» toisti Soames ikäänkuin koettaen voittaa aikaa.
»Merkitseekö se, että olet minua vastaan?»

»Suoraan sanoen», vastasi Jolyon, »olen sitä vastaan, että kukaan nainen elää miehen kanssa, josta hän kerta kaikkiaan ei pidä. Se tuntuu minusta häpeälliseltä.»

»Ja minä arvaan, että joka kerta kun näet hänet, istutat mielipiteitäsi häneen.»

»Minä en luultavasti tule näkemään häntä enää.»

»Etkö palaa Pariisiin?»

»En tällä tiedolla», sanoi Jolyon todeten Soamesin kasvojen kiihkeän valppauden.

»No niin, siinä kaikki mitä minulla on sanottavana. Jokainen, joka asettuu miehen ja vaimon väliin, saa raskaan vastuun kannettavakseen.»

Jolyon nousi ja teki hänelle pienen kumarruksen.

»Hyvästi», sanoi hän ja poistui tarjoamatta kättään jättäen Soamesin tuijottamaan hänen jälkeensä. »Me Forsytet», ajatteli Jolyon kutsuessaan ajuria, »olemme hyvin sivistyneitä. Yksinkertaisempien ihmisten kesken tästä tulisi tappelu. Jollen ajattelisi poikaani, jonka pitää mennä sotaan —» Sota! Hiven vanhaa epäilystä nousi hänen mieleensä. Hyväkin sota! Kansojen ja naisten hallintaa! Yritystä päästä hallitsemaan ja omistamaan sitä, joka ei sinua kaipaa! Lempeän suvaitsevaisuuden kielto! Omaisuus, omistusoikeus — kuka ikänänsä niitä vastustaa, hän on hylkiö! »Taivaan kiitos!» ajatteli hän. »Minä olen ainakin aina vastustanut niitä!» Niin! Jo ennen ensimmäistä avioliittoaan hän saattoi muistaa innostuneensa Irlannin liikehtimisestä ja avioerojutuista, joissa naiset koettavat päästä eroon inhoamistaan miehistä. Papit väittivät, että sielun ja ruumiin vapaus oli kaksi aivan eri asiaa! Tuhoisaa oppia, se! Ruumista ja sielua ei voinut noin vain erottaa. Vapaaehtoisuus oli jokaisen siteen voima eikä heikkous. »Minun olisi pitänyt sanoa Soamesille», ajatteli hän, »että hän on mielestäni koomillinen. Oi, mutta hän on traagillinen myös!»

Oliko tosiaankin maailmassa traagillisempaa kuin mies, joka oli siinä määrin omistusvaistonsa orja, ettei siltä voinut nähdä taivasta tai edes täysin käsittää, miltä toisesta ihmisestä tuntui! »Minun pitää kirjoittaa Irenelle ja varoittaa häntä», ajatteli hän, »Soames tulee tekemään uuden yrityksen.» Ja matkalla Robin Hilliin hän kapinoi sitä isän velvollisuutensa ankaruutta vastaan, joka esti häntä palaamasta Pariisiin …

Mutta Soames istui kauan tuolissaan, yhtä jäytävän kivun uhrina — mustasukkaisuuden, ikäänkuin hän olisi saanut tietää, että tuolla miehellä oli yliote ja että uusia, lujia lankoja oli kudottu hänen vapautumisensa tielle. »Tarkoittaako se, että olet minua vastaan?» Hän ei ollut saanut mitään irti tuolla epäviisaalla kysymyksellään. Feministi! Korupuheita! »Minä en saa kiirehtiä liikaa», ajatteli hän. »Minulla on nyt aikaa hengittää, hän ei aio lähteä takaisin Pariisiin, mikäli hän ei valehdellut. Minä annan kevään tulla!» Vaikka sitä hän ei voinut sanoa, kuinka kevät häntä auttaisi — pelastaisi vain lisäämällä hänen kipuaan. Ja tuijottaessaan kadulle, missä ihmishahmot liikkuivat korkeitten lamppujen valoläikältä toiselle hän ajatteli: »Mikään ei hyödytä — mikään ei maksa vaivaa. Minä olen yksin — siinä koko onnettomuus.»

Hän ummisti silmänsä ja oli heti näkevinään Irenen pimeällä kadulla kirkon edustalla — tämä kulki ohi ja käänsi kaulaansa sen verran, että Soames ehti nähdä vilauksen hänen silmistään ja valkeasta otsastaan tumman, pienen hatun alta, jossa oli kultapaljettia koristeena ja jonka takana riippui harso. Hän avasi silmänsä — niin elävästi hän oli nähnyt hänet! Eräs nainen kulki ohi, mutta ei se ollut hän! Oi, ei, siellä ei ollut mitään!

13. »TÄSSÄ SITÄ OLLAAN TAAS!»

Imogenin puvut tätä ensimmäistä huvikautta varten panivat hänen äitinsä arvostelukyvyn ja isoisänsä lompakon kovalle koetukselle koko maaliskuun ajan. Sitkeänä kuin Forsyte ainakin Winifred pyrki täydellisyyteen. Tämä harrastus piti hänen mielensä poissa siitä hitaasti lähenevästä toimituksesta, joka oli antava hänelle tuon vain epävarmasti halutun vapauden, se piti niinikään hänen mielensä poissa pojasta ja hänen nopeasti lähenevästä lähdöstään sotaan, josta edelleen tuli vain huolestuttavia uutisia. Niinkuin ahkerat mehiläiset kesän kukkasissa tai kiiltävät paarmat syksyn tähtien ympärillä, niin häärivät hän ja hänen »pikku tyttärensä», joka oli melkein yhtä pitkä ja rinnan ympärysmitalta ei kovinkaan paljon pienempi kuin hän itse, Hanover Squaren ja Bond Streetin liikkeissä syventyneinä tehdastuotteitten tutkimiseen ja arviointiin. Tusinoittain nuoria naisia, joilla oli loistava esiintyminen ja erikoinen ryhti, kulki Winifredin ja Imogenin ohi uusiin »luomuksiin» verhottuina. Mallipuvut »Aivan uusi, rouva, kaikkein viimeistä muotia» — jotka nämä kaksi vastahakoisesti jättivät käyttämättä, olisivat täyttäneet museon, ne puvut, jotka heidän oli pakko hankkia, melkein tyhjensivät Jamesin pankin. Winifredin mielestä ei kannattanut tyytyä mihinkään puolinaiseen — oli välttämätöntä, että tästä ensimmäisestä ja ainoastaan tahrattomasta huvikaudesta tulisi ehdoton menestys. Kärsivällisyys, millä he koettelivat noitten edessään parveilevien persoonattomien olentojen kärsivällisyyttä, oli mahdollinen vain sellaisille, joilla oli usko. Winifredille tämä oli pitkää hartautta hänen rakkaan jumalattarensa Muodin edessä, hehkuvaa kuin katolisten Pyhän Neitsyen palvonta, Imogenille ei mitenkään epämieluisa elämys — hän oli usein hyvin sievän näköinen, ja imartelua saatiin kaikkialla: sanalla sanoen, tämä oli hauskaa.

Maaliskuun 20. päivän iltapuolella, tehtyään puhdasta jälkeä Skywardilla, he olivat hakeneet virvokkeita Caramel ja Bakerin liikkeestä kadun toiselta puolen ja suklaan ja kermavaahdon vahvistamina kääntyneet kotia kohti Berkeley Squaren tietä kautta kevättuntuisen illan. Avattuaan oven, joka äskettäin oli maalattu vaalean oliivin vihreäksi — mitään ei laiminlyöty, joka voisi auttaa Imogenia hyvään alkuun — Winifred meni hopeakorin luo katsomaan, oliko kukaan käynyt talossa, ja äkkiä hänen sieraimensa värähtivät. Mikä oli tuo tuoksu?

Imogen oli ottanut romaanin, joka oli lähetetty kirjastosta, ja seisoi syventyneenä siihen. Omituinen tunne rinnassaan Winifred sanoi melko terävästi:

»Vie kirja ylös, kultaseni, ja lepää vähän ennen päivällistä.»

Imogen nousi portaita yhä lukien. Winifred kuuli hänen ovensa paukahtavan kiinni ja hengitti pitkään, nauttien. Kevätkö sykki hänen vaistoissaan — pakotti hänet ikävöimään »klovniaan» vastoin kaikkea viisautta ja loukattua hyveellisyyttä? Miehinen tuoksu! Heikko sikarin ja lavendeliveden tuoksu, jota ei ollut tuntunut sitten tuon varhaisen syysillan kuusi kuukautta sitten, jolloin hän oli sanonut miestään »rajaksi». Mistä se tuli — oliko se vain kummittelevaa tuoksua — muistin erittämää? Hän katseli ympärilleen. Ei mitään — ei ainuttakaan seikkaa, ei pienintäkään häiriötä hallissa eikä ruokasalissa. Pieni päiväunelma tuoksua — kuviteltua, suruisaa, typerää! Hopeakorissa oli uusia kortteja, kahdessa oli »herra ja rouva Polegate Thom» ja yhdessä »herra Polegate Thom», hän haisteli niitä, mutta ne tuoksuivat vakavilta. »Minä mahdan olla väsynyt», ajatteli hän, »minä menen lepäämään.» Yläkerran salonki oli pimeä ja odotti, että jonkun käsi sytyttäisi sen iltavalon. Hän meni omaan makuuhuoneeseensa. Sekin oli verhojen pimentämä ja hämärä, sillä kello oli kuusi. Winifred riisui takkinsa — tuoksu tuntui taas! — sitten hän pysähtyi kuin ammuttuna kiinni sänkynsä laitaan. Jotakin mustaa oli noussut sohvasta kaukaisessa nurkassa. Häneltä pääsi sana, joka hänen perheessään ilmaisi kauhua: »Jumala!»

»Se olen minä — Monty», kuului ääni.

Sängyn päätyyn nojaten Winifred kurkotti sytyttämään sähkölampun, joka riippui hänen pukeutumispöytänsä yläpuolella. Dartie tuli näkyviin juuri valokehän reunasta, niin että hän oli valossa siitä kohdasta, missä kellonvitjain olisi pitänyt olla, aina kenkiin saakka, jotka olivat hienot ja tumman ruskeat, mutta — niin! — halki varpaan kohdalta! Hänen rintansa ja kasvonsa jäivät varjoon. Hän oli totisesti laihtunut — vai oliko se vain valaistuksen kepponen? Hän tuli eteenpäin, ollen nyt valossa varpaanpäästä tummaan päänlakeen saakka — totisesti oli tukka vähän harmaantunut! Hänen ihonsa oli tummunut, käynyt keltaisemmaksi, hänen mustat viiksensä olivat menettäneet uljautensa, muuttuneet ivallisiksi, ja kasvoissa oli piirteitä, joita Winifred ei tuntenut. Kravatissa ei ollut neulaa. Puku — ah, sen Winifred kyllä tunsi, mutta kuinka silittämätön, kiilloton! Hän tuijotti taaskin haljenneeseen kengänkärkeen. Jokin suuri ja armoton oli ollut hänen »kimpussaan», oli käännellyt ja väännellyt, ravistanut ja raapinut häntä. Ja Winifred seisoi vaiti, liikkumatta, ja tuijotti halkeamaan varpaan kohdalla.

»Niin», sanoi Dartie, »minä sain kirjeen. Tulin takaisin.» Winifredin rinta alkoi nousta. Kaipuu, joka oli tulvehtinut hänen mieleensä tuon tuoksun mukana, taisteli nyt mustasukkaisuuden kanssa, syvemmän kuin mitä hän koskaan vielä oli tuntenut. Siinä mies oli — tumma, ikäänkuin takaa-ajettu varjo omasta kiiltävästä ja julkeasta itsestään! Mikä voima oli tehnyt tämän hänelle — rutistanut hänet kuivaksi kuin sitruunan! Tuo nainen!

»Minä tulin takaisin», sanoi Dartie taas. »Minulla on ollut kurja aika. Herra Jumala! Minä matkustin välikannella! Minulla ei ole mitään muuta kuin mitä ylläni on ja tämä laukku.»

»Ja kuka sai loput?» kysyi Winifred, joka virkosi äkkiä. »Kuinka uskalsit tulla kotiin? Tiedäthän, että juuri avioeroa varten sait tuon paluuhaasteen. Älä koske minuun!»

He tarrautuivat kumpikin tuon suuren sängyn päätyyn, jossa he olivat viettäneet niin monien vuosien yöt yhdessä. Monet kerrat, niin — monet kerrat oli Winifred toivonut häntä takaisin. Mutta nyt kun mies oli tullut, täytti tuo kylmä ja kuolettava viha hänen mielensä. Dartie pani käden viiksilleen, mutta ei ruvennut kiertelemään ja vääntelemään niitä vanhaan tuttuun tapaan, hän vain venytti niitä alaspäin.

»Maankiertäjä!» sanoi Dartie. »Jospa tietäisit, minkälaista minulla on ollut!»

»Olen iloinen, etten tiedä!»

»Ovatko kaikki lapsukaiset kunnossa?»

Winifred nyökäytti päätään. »Kuinka pääsit sisään?»

»Avaimellani.»

»Palvelustytöt eivät siis tiedä. Sinä et voi jäädä tänne,
Monty.»

Mies naurahti katkerasti.

»Mihin sitten lähden?»

»Minne vain.»

»Kuulehan, katso minua! Tuo — tuo kirottu —»

»Jos mainitset hänet», huusi Winifred, »lähden suoraa päätä
Park Laneen enkä tule takaisin.»

Äkkiä mies teki jotakin aivan yksinkertaista, mutta niin vähän luonteen omaista hänelle, että se liikutti Winifrediä. Hän sulki silmänsä. Oli kuin hän olisi sanonut: »Hyvä on! Minä olen kuollut maailmalta.»

»Voit saada huoneen täksi yöksi», sanoi Winifred. »Tavarasi ovat vielä täällä. Imogen vain on kotona.»

Dartie nojautui sängyn päätyyn. »No niin, asia on sinun käsissäsi.» Ja hänen oma kätensä teki vääntävän eleen. »Minä olen käynyt läpi yhtä ja toista. Sinun ei tarvitse lyödä liian kovasti — ei kannata. Minä olen säikähtänyt, olen säikähtänyt, Freddie.»

Vanha lempinimi, joka oli jäänyt käytännöstä jo vuosia sitten, sai Winifredin värähtämään.

»Mitä minun pitää tehdä hänelle?» ajatteli hän. »Mitä Jumalan nimessä minun pitää tehdä?»

»Onko sinulla savuketta?»

Winifred otti savukkeen pienestä laatikosta, joka hänellä oli sellaisten öitten varalta, jolloin hän ei voinut nukkua, ja sytytti sen. Tämä teko herätti taas henkiin asiallisen puolen hänessä.

»Mene ottamaan kuuma kylpy. Minä panen sinulle vaatteita pukuhuoneeseen. Voimme puhua myöhemmin.»

Mies nyökäytti päätään ja kiinnitti silmänsä häneen — ne näyttivät puolikuolleilta, vai johtuiko se vain siitä, että luomien laskokset olivat tulleet raskaammiksi?

»Hän ei ole sama», ajatteli Winifred. »Hänestä ei koskaan tulisi ihan samaa. Mutta mitä hänestä tulisi?»

»Hyvä on», sanoi mies ja kulki ovea kohti. Hän liikkuikin eri tavalla, niinkuin mies, joka on menettänyt kuvitelmansa ja epäilee, maksaako vaivaa liikkua ollenkaan.

Kun hän oli lähtenyt, ja Winifred kuuli kylpyveden juoksevan, pani hän täydellisen vaatekerran esille Dartien pukeutumishuoneen sängylle, meni sitten alakertaan ja haki sieltä pikkuleipälaatikon ja whiskyä. Sitten hän puki päällystakin taas ylleen, kuunteli hetkisen kylpyhuoneen oven takana, meni alakertaan ja ulos. Kadulla hän epäröi. Kello jo yli seitsemän! Olisiko Soames klubissaan vai Park Lanessa? Hän kääntyi kohti jälkimmäistä. Takaisin! Soames oli aina pelännyt sitä — hän itse väliin toivonut. Takaisin! Niin Montyn tapaista — sellainen klovni hän oli — tuo: »Tässä sitä ollaan taas!» Sillä tavoin hän piti narreinaan heitä kaikkia. — Lakia, Soamesia, häntä itseään! Nyt hän kuitenkin pääsisi rauhaan laista — ei olisi tuota likaista pilveä riippumassa hänen itsensä ja lasten päällä! Mikä huojennus! Ah, mutta kuinka voi sulattaa hänen paluunsa? Tuo »nainen» oli ryöstänyt Montyn, saanut häneltä sellaista intohimoa, mitä hän ei ollut koskaan suonut vaimolleen, sellaista, johon vaimo ei luullut hänen edes kykenevän. Siinä pistos! Tuon hänen itsekkään, karkean »klovninsa», jota hän itse ei oikeastaan koskaan ollut saanut järkkymään, oli kesyttänyt ja lannistanut toinen nainen! Loukkaavaa! Liian loukkaavaa! Ei ollut oikein, ei ollut säädyllistä ottaa häntä takaisin. Ja hän oli kuitenkin pyytänyt häntä palaamaan, ja laki pakottaisi hänet kenties siihen nyt! Monty oli hänen miehensä nyt aivan kuin ennenkin — hän itse oli menettänyt lain suojeluksen! Eikä Monty tietenkään muuta tahtonut kuin rahaa — saadakseen sikareja ja lavendelivettä! Tuo tuoksu! »Itse asiassa minä en ole vielä vanha», ajatteli Winifred, »en vielä vanha!» Mutta tuo nainen, joka oli saanut Montyn sanomaan sanat: »Minä olen käynyt läpi yhtä ja toista. Minä olen säikähtänyt — säikähtänyt, Freddie!» Hän lähestyi isänsä taloa harhaillen suuntaan ja toiseen, ja kaiken aikaa forsytelainen pohjavirta hänessä kuljetti kohti sitä syvää johtopäätöstä, että loppujen lopulta Monty oli hänen omaisuuttaan, jota hänen piti suojella ryöstävää maailmaa vastaan. Ja sitten hän tuli Jamesin taloon.

»Herra Soames? Onko hän huoneessaan? Minä menen ylös, älkää sanoko, että olen täällä.»

Veli oli pukeutumassa. Winifred tapasi hänet seisomasta peilin edessä ja sitomasta kravattiaan sen näköisenä kuin halveksisi koko vehjettä.

»Halloo!» sanoi hän katsellen sisartaan peilistä. »Mikä on hullusti?»

»Monty!» sanoi Winifred kivettyneenä.

Soames pyörähti ympäri. »Mitä?»

»Palannut!»

»Me olemme lyödyt», mutisi Soames, »omilla aseillamme.
Miksi hemmetissä et antanut minun koettaa pahoinpitelyä?
Minä olen aina tietänyt, että tämä tie on liian vaarallinen.»

»Oi! Älä puhu siitä! Mitä minun pitää tehdä?»

Soamesin vastaus oli syvä, syvä äännähdys.

»Niin, mitä?» sanoi Winifred kärsimättömästi.

»Millä hän on puolustanut itseään?»

»Ei millään. Hänen toinen kenkänsä on halki varpaan kohdalta.»

Soames tuijotti häneen.

»Ah, tietysti!» sanoi hän. »Puilla paljailla. Se alkaa siis taas!
Tämä tulee tekemään lopun isästä.»

»Emmekö voi salata sitä häneltä?»

»Mahdotonta. Hän on kaamean tarkka vaistoamaan kaikkea, mikä voi huolestuttaa.»

Ja Soames mietti, sormet haroen silkkisiä sinisiä housunkannattimia. »Laissa pitäisi olla jokin tie sinun suojaamiseksesi häneltä», mutisi hän.

»Ei», huusi Winifred, »minä en enää rupea narriksi, minä mieluummin suostun häneen.»

He tuijottivat toisiinsa. Molempien sydän oli tulvillaan, mutta he eivät millään tavoin osanneet ilmaista tunteitaan Forsyteja kun olivat.

»Kylpyyn», ja Winifred naurahti katkerasti. »Ainoa mitä hän toi takaisin, oli pullo lavendelivettä.»

»Pysy lujana!» sanoi Soames. »Sinä olet kokonaan järkytetty.
Minä tulen kanssasi.»

»Mitä se hyödyttää?»

»Meidän pitäisi asettaa hänelle ehtoja.»

»Ehtoja! Asia tulee aina pysymään samana. Kun hän toipuu — kortteja ja vedonlyöntejä, juopotteluja —!» Winifred vaikeni muistaen ilmettä miehensä kasvoilla. Palanut lapsi — palanut lapsi! Kenties —!

»Toipuu?» kysyi Soames. »Onko hän sairas?»

»Ei, loppuun palanut vain, siinä kaikki.»

Soames otti tuolin laidalta liivinsä ja puki sen ylleen, otti sitten takkinsa ja pukeutui siihen, kostutti nenäliinaansa kölninvedellä, pani kellonvitjat paikoilleen ja sanoi: »Meillä ei ole onnea.»

Ja kesken omaa surua Winifredin tuli häntä sääli, ikäänkuin tämä pieni sana olisi ilmaissut omaa syvää huolta.

»Minä tahtoisin tavata äidin», sanoi hän.

»Hän on isän kanssa heidän huoneessaan. Tule hiljaa työhuoneeseen. Minä koetan saada hänet tänne.»

Winifred hiipi pieneen pimeään työhuoneeseen, jonka tärkeimmät huomattavuudet olivat muuan Canaletton taulu, liian epävarma voidakseen tulla sijoitetuksi muualle, ja hieno kokoelma Laki-asioita, joita ei ollut avattu moneen vuoteen. Siinä hän seisoi, selkä päin kastanjanruskeita, tiukasti suljetuita ikkunaverhoja, tuijottaen tyhjään tulisijaan, kunnes äiti tuli sisään Soamesin seuraamana.

»Voi rakas lapsiraukkani», sanoi Emily. »Kuinka sinä näytät onnettomalta! Monty on nyt tosiaankin tehnyt liian pahan teon!»

Heidän perheessään oli siinä määrin varottu kaiken muodittoman liikutuksen osoittamista, että hänen oli mahdotonta mennä kunnollisesti syleilemään tytärtään. Mutta oli kuitenkin jotakin lohdutusta hänen verhotussa äänessään ja hänen vielä pyöreissä olkapäissään, joita peitti jokin kallisarvoinen, musta pitsi. Kooten ylpeytensä ja halunsa olla tuottamatta huolia äidilleen Winifred sanoi kaikkein huolettomimmalla äänellään:

»Mitäs siitä, äiti, ei kannata nostaa melua.»

»Minä en ymmärrä», sanoi Emily katsoen Soamesiin, »miksi Winifred ei voisi sanoa nostavansa syytteen häntä vastaan, jos hän ei pysy poissa talosta. Hän otti Winifredin helmet, ja jollei hän tuo niitä takaisin, on siinä aivan tarpeeksi.»

Winifred hymyili. Kaikki he nyt tulisivat ehdottelemaan sitä tai tätä, mutta hän tiesi jo, mitä hän tulisi tekemään, ja se oli — ei mitään. Hänessä vahvistui hetki hetkeltä tunne, että hän sittenkin oli saavuttanut eräänlaisen voiton, saanut takaisin omaisuutensa. Ei, jos hän tahtoi rangaista miestään, saattoi hän tehdä sen kotona ilman, että maailma tiesi siitä.

»Tule nyt tänne ruokasaliin kaikessa rauhassa», sanoi Emily, »sinun pitää jäädä päivälliselle. Jätä minun asiakseni kertoa isälle.» Ja Winifredin siirtyessä ovea kohti hän väänsi valon sammuksiin. Vasta silloin he huomasivat, mikä tuho odotti käytävässä.

Siellä seisoi James, joka oli houkuttunut tulemaan nähdessään valoa muuten aina pimeästä huoneesta, James, ruskea kameelinkarvahuivi niin kiedottuna ympärilleen, että käsivarretkin olivat kiinni ja hopeainen pää oli kuin hiekka-aavikon erottama muodikkaasti verhotuista sääristä. Hän seisoi siinä kuvaamattoman haikaramaisena, kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi hän nähnyt edessään sammakon, joka oli liian suuri nielaistavaksi.

»Mitä tämä kaikki on?» sanoi hän. »Kerro isällesi! Sinä et koskaan kerro minulle mitään.»

Hetki sai Emilyn sanattomaksi. Winifred meni Jamesin luo, pani kätensä hänen avuttomille, kapaloiduille käsivarsilleen ja sanoi:

»Monty ei ole tehnyt vararikkoa, isä. Hän vain on tullut takaisin.»

Kaikki kolme he odottivat, että tapahtuisi jotakin vakavaa, ja olivat iloiset siitä, että Winifred oli saanut tuollaisen otteen hänen käsivarsiinsa, mutta he eivät tunteneet tuon varjomaisen vanhan Forsyten juuren syvyyttä. Jotakin vääntymistä näkyi hänen parrattoman suunsa ja leukansa tienoilla, jotakin hermostunutta liikettä tuon pitkän, hopeaisen poskiparran välimailla. Sitten hän sanoi lähinnä arvokkaasti: »Se mies tulee olemaan minun kuolemani. Minä tiesin, kuinka tulisi käymään.»

»Älä murehdi, isä», sanoi Winifred tyvenesti. »Minä pitää hänet aisoissa nyt.»

»Ah!» sanoi James. »Ottakaa tämä pois, minun on kuuma.» He käärivät huivin auki. James kääntyi ja käveli lujin askelin ruokasaliin.

»Minä en tahdo lientä», sanoi hän Warmsonille ja istahti tuoliinsa.
Toisetkin istuutuivat, Winifred vielä hattu päässä, ja
Warmson kattoi neljännelle. Kun hän poistui huoneesta, sanoi
James: »Mitä hän toi takaisin?»

»Ei mitään, isä.»

James keskitti katseensa omaan kuvaansa, jonka hän näki lusikassa. »Avioero!» mutisi hän. »Roskaa! Minun olisi pitänyt maksaa hänelle elatusta, että hän olisi pysynyt poissa Englannista. Soames, mene sinä ehdottamaan sitä hänelle.»

Se tuntui niin oikealta ja yksinkertaiselta ehdotukselta, että Winifredkin hämmästyi vastatessaan: »Ei, minä pidän hänet nyt kotona, kun hän kerran tuli, hänen täytyy vain olla ihmisiksi, siinä kaikki.»

He kaikki katsoivat häneen. Oli aina tiedetty, että Winifred oli rohkea nainen.

»Tuolla ulkomailla!» sanoi James arvoituksellisesti. »Tiesi mitä salamurhaajia! Katso tarkoin, onko hänellä revolveria! Älä mene sänkyyn ennenkuin olet katsonut. Warmsonin pitäisi tulla sinne yöksi. Minä tulen itse katsomaan häntä huomenna.»

Tämä ilmoitus liikutti heitä, ja Emily sanoi rehevästi: »Se on oikein James, emme me viitsi ruveta mihinkään hullutteluihin.»

»Ah», sanoi James synkkänä, »en osaa sanoa.»

Kalalautasta tuovan Warmsonin tulo käänsi keskustelun toisaalle.

Kun Winifred heti päivällisen jälkeen meni antamaan isälleen lähtösuudelman, katsoi James häneen niin kysyvin ja tuskaisin silmin, että tytär teki äänensä mahdollisimman lohduttavaksi.

»Kaikki on hyvin, isä kulta, älä murehdi. Minä en tarvitse ketään — Monty on vallan kesy. Minä vain tulen rauhattomaksi, jos sinä kovin suret. Hyvää yötä, taivas siunatkoon sinua.»

James toisti sanat »Taivas siunatkoon sinua» ikäänkuin ei oikein olisi tietänyt, mitä ne merkitsivät, ja hänen katseensa seurasi Winifrediä ovelle.

Winifred ehti kotiin ennen yhdeksää ja meni suoraan yläkertaan.

Dartie makasi vuoteella pukeutumishuoneessaan, yllään kokonaan toinen sininen sarkapuku ja matalat kengät. Hänen kätensä olivat ristissä selän takana, ja suusta putosi sammunut savuke.

Winifredille tuli naurettavasti mieleen, minkänäköisiä kukkaset hänen ikkunalaudallaan olivat kuuman kesäpäivän jälkeen, kuinka ne viruivat — tai pikemminkin seisoivat — kärventyneinä, mutta kuitenkin levossa auringon poistuttua. Oli kuin hänen kärventyneen miehensä sieluun olisi jo langennut vähän kastetta.

Dartie sanoi välinpitämättömänä: »Sinä kai kävit Park
Lanessa. Kuinka vanhus jaksaa?»

Winifred ei voinut olla katkerasti vastaamatta: »Elää vielä.»

Mies hätkähti, hän tosiaankin hätkähti.

»Tiedä se, Monty», sanoi Winifred, »minä en tahdo, että hänen mieltänsä pahoitetaan. Jos sinä et aio olla ihmisiksi, saat mennä takaisin, saat mennä mihin ikinä tahdot. Oletko saanut päivällistä?»

»En.»

»Tahtoisitko?»

Mies kohautti olkapäitään.

»Imogen toi minulle jotakin. Minä en välittänyt päivällisestä.»

Imogen! Suuressa mielenjärkytyksessään Winifred oli unohtanut hänet.

»Olet siis nähnyt hänet? Mitä hän sanoi?»

»Hän suuteli minua.»

Pisto sydämessään Winifred näki miehen tummain, ivallisten kasvojen heltyvän. »Niin», ajatteli hän: »Tytöstä hän välittää, minusta ei hiukkaakaan.»

Dartien silmät pälyilivät puolelta toiselle.

»Tietääkö hän minusta?» kysyi hän.

Winifredin mieleen välähti, että tässä oli se ase, jonka hän tarvitsi. Montylle oli tärkeätä, että he eivät tietäneet!

»Ei. Val tietää. Toiset eivät, he tietävät vain, että lähdit matkalle.»

Hän kuuli miehen huokaavan helpotuksesta.

»Mutta he tulevat tietämään», sanoi hän lujasti, »jos annat aihetta.»

»Hyvä on», mutisi mies. »Lyö minua, minä olen maassa.»

Winifred meni vuoteelle. »Kuule nyt, Monty! En minä tahdo lyödä sinua. En minä tahdo loukata sinua. En aio viitata mihinkään. En aio riidellä. Mitä se hyödyttäisi?» Hän oli hetken vaiti. »Mutta minä en kestä enempää enkä aio yrittääkään! Parempi että tiedät. Olet pannut minut kärsimään. Mutta minä pidin sinusta kerran. Sen vuoksi —» Hän vastasi noiden ruskeitten, raskasluomisten silmäin tuijotukseen omien vihreänharmaitten silmiensä alaspäin suunnatulla katseella, kosketti äkisti hänen kättään, käänsi selkänsä ja meni omaan huoneeseensa.

Hän istui pitkän aikaa peilinsä edessä hypistellen sormuksiaan ja ajatteli tuota tummaa, nujerrettua miestä, hänelle melkein vierasta, viereisen huoneen sängyllä. Hän oli päättänyt olla »riitelemättä», mutta hän hautoi mustasukkaisesti ajatusta, mitä mies oli mahtanut kokea, ja tunsi silloin tällöin sääliä.

14. ULKOMAALAINEN ILTA

Soames odotti itsepintaisena kevään tuloa — ei mikään helppo tehtävä sille, joka tietää, että aika kuluu, että linnut metsässä eivät tule lähemmäksi hänen pivoaan, että mitään pääsyä verkosta ei näy millään taholla. Herra Polteed ei tiedottanut mitään, paitsi että vakoilu jatkui — ja maksoi paljon rahaa. Val ja hänen serkkunsa olivat lähteneet sotaan, josta nyt kuului parempia uutisia, Dartie oli toistaiseksi siivolla, James pysyi terveenä, liiketoimet menestyivät miltei kaamean hyvin — ei mikään voinut huolestuttaa Soamesia paitsi se, että hän oli »pysähdyksissä», ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.

Hän ei suorastaan karttanut Sohoa, sillä hän ei voinut päästää heitä siihen uskoon, että hän oli »hälvennyt», niinkuin James olisi sanonut — hän tahtoi voida sukeltaa näkyviin minä hetkenä tahansa. Mutta hänen täytyi olla niin hillitty ja varovainen että hän usein kulki Restaurant Bretagnen oven ohi astumatta sisään ja harhaili lähellä tätä aluetta, joka aina sai hänet tuntemaan olleensa omistuksen vaistossaan säännötön.

Hän valeli juuri eräänä toukokuun iltana Regent Streetillä ja joutui kummallisimpaan ihmisjoukkoon mitä oli milloinkaan nähnyt — kirkuvaan, viheltelevään, tanssivaan, riehuvaan, irvokkaaseen ja hirvittävästi ilakoivaan joukkoon. Näillä ihmisillä oli tekonenät ja huuliharput, vihellyspillit ja pitkät sulat hatussa, kaikki mahdolliset hulluuden merkit Soamesin mielestä. Mafeking! Niin, olihan se vallattu! Hyvä! Mutta antoiko se aihetta tällaiseen? Keitä olivat nämä ihmiset, mistä olivat ne tulleet West Endiin? Hänen kasvojaan kutkutettiin, hänen korviinsa vihellettiin. Tytöt kirkuivat: »Varo hiuksiasi, ukkeli!» Muuan nuorukainen heitti häneltä silinterin päästä, ja hänen oli vaikea saada se takaisin. Koirapommeja räjähteli hänen nenänsä alla, hänen jalkainsa välissä. Hän oli hämmentynyt, vihoissaan, loukkaantunut. Tämä ihmisvirta tuli kaikkialta, ikäänkuin jokin oikku olisi avannut padot ja päästänyt liikkeelle vedet, joitten olemassaolosta hän oli kenties kuullut, mutta ei koskaan uskonut todeksi. Tämä oli siis roskaväki, hienostuksen ja forsytelaisuuden luvaton, elävä kielto. Tämä oli — jumaliste — kansanvaltaa! Se haisi pahalta, kirkui, oli hirmuinen! East Endissä se voisi käydä laatuun, vieläpä Sohossakin, mutta täällä Regent Streetillä, Piccadillyssa! Mitä poliisi ajatteli? Vuonna 1900 ei Soames, yhtä vähän kuin tuhannet muut Forsytet, ollut koskaan nähnyt kattilaa kannettomana, ja katsoessaan siihen nyt hän tuskin uskoi korventuvia silmiään. Koko asia oli ennenkuulumaton! Näillä ihmisillä ei ollut mitään rajoja, he näyttivät pitävän häntä naurettavana — tuollainen kauhea joukko, raaka, karkea, naurava — ja minkälaista naurua! Mikään ei ollut heille pyhää! Hän ei hämmästyisi, vaikka he alkaisivat rikkoa ikkunoita! Pall Mallissakin, ohi noitten ylväitten talojen, joihin päästäkseen ihmisten piti maksaa kuusikymmentä puntaa, kulki tuo kirkuva, viheltävä, tanssiva, mieletön joukko. Klubin ikkunoista katseli hänen oma lajinsa heitä ilmeisesti huvitettuna. He eivät ymmärtäneet! Tämähän oli vakavaa — siitä saattoi tulla jotakin! Lauma oli nyt iloinen, mutta jonakin päivänä se saattaisi tulla näkyviin toisella tuulella! Hän muisti erään kansanmellakan kahdeksankymmenluvun lopulta, jolloin hän asui Brightonissa, silloin oli rikottu esineitä ja pidetty puheita. Mutta enemmän kuin pelkoa hän tunsi syvää hämmästystä. He olivat hysteerisiä — se ei ollut englantilaista! Ja kaikki tämä aiheutui pienen kaupungin vapauttamisesta, kaupungin, joka ei ollut suurempi kuin — Watford, ja joka sijaitsi kuuden tuhannen peninkulman päässä. Itsehillintä, pidättyväisyys! Nämä ominaisuudet, jotka olivat hänelle melkein kalliimpia kuin elämä, nämä omaisuuden ja kulttuurin välttämättömät tunnusmerkit, missä ne olivat nyt? Tämä ei ollut englantilaista! Ei, se ei ollut englantilaista! Niin Soames mietti kulkiessaan eteenpäin. Oli kuin hän äkkiä olisi nähnyt jonkun, joka leikkasi hänen laillisista asiapapereistaan pois kohdan »rauhassa omistaakseen», tai kuin jokin hirviö olisi vaaninut ja hiiviskellyt jossakin tulevaisuudessa, luoden varjonsa jo tähän aikaan. He eivät enää olleet luotettavia, he eivät kunnioittaneet mitään! Oli kuin olisi havainnut, että yhdeksän kymmenettä osaa Englannin kansasta onkin ulkomaalaisia. Ja jos niin oli — mitä kaikkea sitten voisikaan tapahtua!

Hyde Park Cornerissä tuli vastaan George Forsyte, hyvin päivettyneenä monien kilpa-ajojen jäljiltä, tekonenä kädessään.

»Halloo, Soames», sanoi hän, »siitä saat nenän!»

Soames vastasi kalpeasti hymyillen.

»Sain tämän eräältä tuollaiselta urheilumieheltä», jatkoi George, joka ilmeisesti oli ollut syömässä päivällistä. »Minun täytyi antaa hänelle kyytiä — hän yritti litistää hattuni. Minä sanon, että jonakin kauniina päivänä saamme luvan taistella noita poikia vastaan, he alkavat käydä niin kirotun röyhkeiksi — radikaaleja ja sosialisteja kaikki tyyni. He tahtovat omaisuutemme. Kerro tämä James sedälle, niin hän saa unta paremmin.»

»In vino veritas», ajatteli Soames, mutta tyytyi nyökäyttämään päätään ja tuli Hamilton Placelle. Park Lanella oli vähemmän räyhääjiä eikä kovin äänekkäitä. Ja katsellen taloihin hän ajatteli: »Me olemme sentään maan selkäranka. Ei meitä niin vähällä järkytetä. Yhdeksän kymmenesosaa lakia koskee omistamista.»

Mutta kun hän sulki isänsä talon oven jälkeensä, hävisi koko tuo kummallinen ulkomaalainen painajainen hänen mielestään melkein yhtä täydellisesti kuin jos hän vain olisi nähnyt siitä unta ja herännyt oman joustinpatjaisen vuoteensa lämpimässä, siistissä aamu-mukavuudessa.

Hän kulki keskellä suurta, tyhjää salia ja seisahtui.

Vaimo! Joku, jonka kanssa saisi puhua. Siihen oli oikeus!
Jumaliste, siihen oli oikeus!

KOLMAS OSA

1. SOAMES PARIISISSA

Soames oli matkustanut vähän. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli isänsä, äitinsä ja Winifredin seurassa tehnyt »pienen kierroksen» — Bryssel, Rein, Sveitsi ja kotiin Pariisin kautta. Kahdenkymmenen seitsemän vuoden iässä, juuri kun hän oli alkanut harrastaa tauluja, hän oli viettänyt viisi kuumaa viikkoa Italiassa katsellen renessanssia — ei siinä niin paljoa ollut kuin hänet oli saatu odottamaan — ja kaksi viikkoa Pariisissa paluumatkalla katsellen itseään, niinkuin sopikin Forsytelle keskellä niin kummallisen itsekylläisiä ja »ulkomaalaisia» ihmisiä kuin nuo ranskalaiset ovat. Koska hänen ranskantaitonsa palautui vain kouluun, ei hän ymmärtänyt heidän puhettaan. Hiljaisuus oli hänen mielestään ollut kaikkien kannalta paras kuka olisi tahtonut ruveta narriksi! Hän ei ollut pitänyt miesten pukukuosista, ei umpivaunuista, ei teattereista, jotka olivat kuin mehiläispesiä, ei taidekokoelmista, jotka tuoksuivat mehiläisenvahalta. Hän oli liian varovainen ja arka tutkiakseen sitä puolta Pariisista, jota Forsytet sanovat sen salaiseksi viehätykseksi, ja mitä tulee kokeilijan kauppoihin — hän ei tehnyt ainoatakaan! Ahnasta joukkoa, olisi Nicholas sanonut. Hän tuli kotiin tyytymättömänä ja sanoi, että Pariisin merkitystä liioitellaan.

Kun hän siis kesäkuussa 1900 lähti Pariisiin, oli se vasta hänen kolmas yrityksensä lähestyä tätä sivistyksen keskusta. Tällä kertaa kuitenkin vuori oli menossa Muhammedin luo, sillä hän tunsi nyt olevansa sivistyneempi kuin Pariisi, ja kenties hän todella olikin. Sitäpaitsi hänellä oli nimenomainen päämäärä. Hän ei mennyt notkistamaan polviaan hyvän aistin ja siveettömyyden alttarin eteen, vaan hoitamaan omia laillisia asioitaan. Hän meni, koska leikki oli jo kaukana. Vakoilu jatkui ja jatkui, eikä mitään — ei mitään tapahtunut! Jolyon ei ollut palannut Pariisiin, eikä ketään muuta »epäiltyä» ilmaantunut. Saatuaan hoidettavakseen uusia ja erittäin yksityislaatuisia asioita Soames ymmärsi selvemmin kuin koskaan, kuinka oleellista asianajajalle on hyvä maine. Mutta öisin ja vapaahetkinä häntä jäyti ajatus, että aika kului ja kului ja rahaa virtasi sisään, mutta hänen oma tulevaisuutensa oli yhtä »kahlittua» kuin konsanaan. Mafekingin illan jälkeen hän oli huomannut, että eräs »nuori tohtorinulikka» parveili Annetten ympärillä. Soames oli yllättänyt hänet kahdesti — iloinen nuori narri, ei yli kolmenkymmenen. Mikään ei harmittanut Soamesia siinä määrin kuin iloisuus — säädytön, oikullinen ominaisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tosiasioihin. Hänen halujensa ja toiveittensa sekavuus alkoi sanalla sanoen olla sietämätön, ja viime aikoina hän oli tullut ajatelleeksi, että Irene kenties tiesi olevansa vakoiltuna. Tämä aiheutti lopullisesti hänen päätöksensä mennä katsomaan omin silmin, yrittää vielä kerran voittaa Irenen vastahakoisuuden, suostuttaa hänet taas tekemään sekä omansa että miehensä polun suhteellisen tasaiseksi. Jos hän epäonnistuisi taas — no niin, hän saisi joka tapauksessa nähdä, mitä Irenellä oli tekeillä.

Hän asettui asumaan erääseen Rue Caumartinin hotelliin, joka oli Forsytein suuressa suosiossa ja jossa itse asiassa kukaan ei puhunut ranskaa. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa. Hän ei tahtonut säikyttää Ireneä, mutta hänen täytyi kuitenkin katsoa, ettei tällä olisi mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Ja seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle kauniin sään vallitessa.

Pariisi näytti hilpeältä, sen tähtimuodon yllä kimalteli ilo, joka melkein harmitti Soamesia. Hän asteli vakavana, nenä nostettuna vinosti ylöspäin, todellisen uteliaisuuden vallassa. Hän halusi nyt ymmärtää ranskalaisuutta. Olihan Annette ranskalainen. Tästä käynnistä oli saatavana irti paljonkin, jos hän vain osaisi. Tässä kiitettävässä mielentilassa hän oli kolmasti joutua auton alle Place de la Concordella. Hän tuli »Cours la Reineen», missä Irenen hotelli oli, melkein liian äkkiä, sillä hän ei ollut vielä tehnyt päätöstä menettelytavastaan. Hän meni rannan puolelle, pani merkille talon, joka oli valkoinen ja hilpeä, ikkunaluukut vihreät, ja näkyi vaahteran lehtien verhon lomasta. Soamesin mieleen tuli, että hänen oli paljon parempi kohdata Irene jollakin julkisella paikalla kuin uskaltautua hänen asuntoonsa, ja hän istahti penkille, mistä saattoi nähdä hotellin oven. Kello ei vielä ollut aivan yhtätoista — ei ollut luultavaa, että Irene jo olisi mennyt ulos. Pari kyyhkystä pöyhistelihe ja nyppi höyheniään auringonläikissä vaahterain varjojen lomassa. Sinimekkoinen työmies kulki ohi ja heitti niille murusia paperikääröstä, joka sisälsi hänen päivällisensä. Jokin »bonne», jolla oli pitkät nauhat päähineessään, paimensi kahta pikku tyttöä, joilla oli pienet lettisaparot ja pitsiröyhelöt housunlahkeissa. Ajurin vaunut ajoivat ohi ja kuskilla oli sininen takki ja kiiltävän musta hattu. Soamesin mielestä kaikessa oli jotakin teennäistä, maalauksellisuutta, joka jo oli poissa muodista. Teatraalista väkeä, nuo ranskalaiset. Hän sytytti harvinaisen savukkeen, katkerana siitä että kohtalo oli viskannut hänen elämänsä vieraille vesille Hän ei ihmettelisi, vaikka Irene suorastaan nauttisi tästä vierasmaalaisesta elämästä, hän ei ollut koskaan ollut oikein englantilainen, ei edes ulkomuodoltaan. Ja hän alkoi miettiä, mikähän noista ikkunoista tuolla vihreitten kaihtimien takana mahtoi olla hänen. Kuinka hän osaisi sanoa sanottavansa niin, että se voisi murtaa Irenen ylpeän itsepintaisuuden vastarinnan? Hän heitti savukkeensa jätteet kyyhkysille ja ajatteli: »Enhän voi ikuisesti istua tässä pyörittämässä peukaloitani. Parempi heittää sikseen ja käydä katsomassa häntä myöhemmin iltapäivällä.» Mutta siinä hän istui sittenkin, kuuli kellon lyövän kaksitoista ja puoli yksi. »Minä odotan yhteen», ajatteli hän, »kun kerran tässä olen.» Mutta juuri samassa hän hypähti pystyyn ja istahti säikähtäneenä takaisin. Eräs nainen kermanvärisessä puvussa oli tullut ulos ja käveli poispäin vaaleanruskean päivänvalon alla. Irene itse! Soames odotti, kunnes Irene oli ehtinyt siksi kauas, ettei voinut tuntea häntä, ja lähti sitten jäljissä. Irene kuljeskeli ikäänkuin hänellä ei olisi ollut erikoista päämäärää liikkuen, mikäli hän ymmärsi, Boulognen metsää kohti. Ainakin puolen tunnin ajan Soames pysytteli välimatkansa päässä toisella puolen katua, kunnes Irene oli tullut »metsään». Aikoiko hän sittenkin mennä tapaamaan jotakuta? Jotakin kirottua ranskalaista, ehkä tuollaista »Bel Ami»-tyyppiä, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin juosta naisten kintereillä. Hän oli lukenut kirjan vaivoin ja jonkinlaisen vastahakoisen lumouksen vallassa. Hän seurasi Ireneä itsepintaisesti varjoisaa käytävää pitkin kadottaen hänet näkyvistään aina silloin tällöin, kun polku teki mutkan. Ja hän muisti, kuinka hän eräänä iltana kauan sitten oli Hyde Parkissa hiiviskellyt puulta puulle, tuolilta tuolille etsien sokeasti, naurettavasti, polttavan mustasukkaisuuden vallassa Ireneä ja nuorta Bosinneyta. Polku teki jyrkän käänteen, ja kiirehtivä Soames yllätti Irenen istumassa pienen suihkukaivon edessä — siinä oli pieni, vihreän pronssinen Niobe kietoutuneena hiuksiinsa, jotka ulottuivat hentoon lantioon saakka, katsellen kyyneltensä muodostamaa lammikkoa. Soames tuli niin äkisti, että oli ehtinyt jo Irenen ohitse ennenkuin saattoi kääntyä ja ottaa hatun päästään. Irene ei hätkähtänyt. Hänellä oli aina ollut suuri taito hillitä itseään eräs niitä seikkoja, joita Soames eniten ihaili hänessä, eräs niitä, joita hän eniten valitti, sillä hän ei koskaan ollut kyennyt saamaan selville, mitä Irene oikein ajatteli. Oliko hän jo huomannut, että Soames seurasi häntä? Hänen itsehillintänsä suututti Soamesia, ja viitsimättä selittää läsnäoloaan hän osoitti surevaa pientä Niobea ja sanoi:

»Aika hyvä.»

Silloin hän huomasi, että Irenellä oli täysi työ pysyä tyvenenä.
»En tahtonut peloittaa sinua. Onko tämä mielipaikkojasi?»

»On.»

»Vähän yksinäinen.» Hänen puhuessaan pysähtyi eräs ohikulkeva nainen katsomaan suihkukaivoa ja jatkoi matkaansa.

Irenen silmät seurasivat naista.

»Ei», sanoi hän kaivaen hiekkaa päivänvarjonsa kärjellä, »ei koskaan yksinäinen. Ihmisellä on aina varjonsa.»

Soames ymmärsi, katsoi häneen tiukasti ja huudahti:

»Niin no, se on oma syysi. Voit päästä vapaaksi minä hetkenä tahansa. Irene, tule takaisin luokseni ja ole vapaa.»

Irene nauroi.

»Et saa!» huusi Soames ja polki jalkaansa. »Se on epäinhimillistä. Kuule! Onko mitään ehtoja, joilla voin saada sinut palaamaan luokseni? Jos lupaan sinulle eri talon — kävisin katsomassa vain silloin tällöin?»

Irene nousi, hänen kasvoilleen ja olemukseensa oli äkkiä hullut jotakin hurjaa.

»Ei millään ehdolla! Ei millään! Ei millään! Vaikka ajaisit minua takaa hautaan asti! Minä en tule.»

Syvästi loukkaantuneena ja ärsytettynä Soames peräytyi.

»Älä pane toimeen kohtausta!» hän sanoi terävästi. Ja molemmat seisoivat liikkumattomina tuijottaen pientä Niobea, jonka vihertävää hipiää aurinko kultasi.

»Onko tämä siis viimeinen sanasi», mutisi Soames väännellen käsiään. »Sinä siis tuomitset meidät molemmat.»

Irene taivutti päätään. »Minä en voi tulla takaisin. Hyvästi.»

Soamesissa leimahti hirvittävän vääryyden tunne.

»Seis!» sanoi hän. »Kuuntele minua hetkinen. Sinä annoit minulle pyhän lupauksen — sinä tulit talooni ilman penniäkään. Sinulla oli kaikki, mitä minä voin antaa sinulle. Sinä rikoit tuon lupauksen syyttä, sinä teit minut naurunalaiseksi, sinä kielsit minulta lapsen, sinä jätit minut vankeuteen, sinä — sinä vaikutat minuun vieläkin niin, että tahtoisin sinut — minä tahtoisin sinut. No niin, mitä sinä arvelet itsestäsi?»

Irene kääntyi, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, hänen silmänsä paloivat tummina.

»Jumala teki minut sellaiseksi kuin olen», sanoi hän, »olen huono jos niin haluat, mutta en niin huono, että uudelleen antautuisin miehelle, jota vihaan.»

Auringonvalo välkkyi hänen tukallaan, kun hän kulki pois, ja näytti hyväilevän hänen tiukkaa kermanväristä pukuaan ylhäältä alas asti.

Soames ei voinut puhua eikä liikkua. Sana »vihata» niin äärimmäinen, niin alkuaikainen — sai kaiken Forsyten hänessä vapisemaan. Hän syöksyi vahvasti kiroten siihen suuntaan, jonne Irene oli kadonnut, ja joutui melkein tuon taempana vetelehtivän naisen — tuon vakoilevan hupsun — syliin!

Hän syöksyi hiestä märkänä »metsän» syvyyksiin.

»No nyt», ajatteli hän, »minun ei tarvitse olla hivenen vertaa hienotunteinen häntä kohtaan — hän ei säästä minua vähääkään. Minä näytän hänelle tänä päivänä vielä, että hän on minun vaimoni.»

Mutta matkalla hotelliin hänen oli pakko myöntää, että hän ei tietänyt, mitä hän tarkoitti. Julkisia kohtauksia ei voinut panna toimeen ja mitä muutakaan hän olisi kyennyt tekemään? Hän melkein kirosi omaa hienotunteisuuttaan. Irene ei kenties ansainnut mitään säästämistä, mutta hän itse — voi, hän ansaitsi vähän armoa itseltään. Ja istuessaan lounasta vailla hotellinsa hallissa, matkustajien kulkiessa ohi joka hetki, Baedeker käsissään, hän joutui mustan masennuksen valtaan. Kahleissa! Hänen koko elämänsä, kaikkine luonnollisine vaistoineen ja luvallisine kaipuineen sidottuna ja kahlittuna, ja kaikki vain siksi, että Kohtalo seitsemäntoista vuotta sitten oli saanut hänet kiinnittämään sydämensä tähän naiseen — niin lopullisesti, ettei hän edes nytkään voinut tosissaan kiintyä toiseen naiseen! Kirottu oli päivä, jolloin hän oli kohdannut Irenen, kirotut hänen silmänsä, jotka olivat nähneet tuossa naisessa mitään muuta kuin sen julman Venuksen, mikä hän oli! Ja vieläkin, muistellessaan auringon kimallusta hänen pukunsa pehmeällä silkillä Soames voihkaisi vähän, niin että ohikulkeva turisti ajatteli: »Sairas mies! Niin, mitä minä söinkään lounaaksi?»

Myöhemmin, istuessaan eräässä kahvilassa lähellä oopperaa, edessään kylmää teetä ja sitruunaa ja olkiputki, hän teki pahanilkisen päätöksen mennä syömään päivällistä Irenen hotelliin. Jos hän olisi siellä, puhuisi Soames hänelle, jollei, hän jättäisi kirjelapun. Hän pukeutui huolellisesti ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

»Idyllisi tuon Jolyon Forsyten kanssa on kyllä tiedossani. Jos jatkat sitä, saat ymmärtää, että tulen tekemään kaikkeni, jotta hänen asemastaan tulisi sietämätön.»

S.F.»

Hän pani kirjeen kiinni, mutta ei kirjoittanut osoitetta, sillä hän ei tahtonut kirjoittaa tuota tyttönimeä, jota Irene, hävytöntä kyllä, oli ruvennut käyttämään, eikä liioin panna Forsyten nimeä koteloon, ettei Irene repisi sitä lukemattomana. Sitten hän lähti ulos ja kulki pitkin hehkuvia katuja, jotka nyt olivat iltahuvituksiin lähtijäin hallussa. Tultuaan Irenen hotelliin hän istahti kaukaiseen ruokasalin nurkkaan, josta saattoi nähdä kaikki tulijat ja menijät. Irene ei ollut siellä. Hän söi vähän, nopeasti, valppaasti. Irene ei tullut. Hän viivytteli hallissa kahvinsa ääressä, joi kaksi lasia konjakkia. Mutta Irene ei tullut vieläkään. Hän meni avainpöydän luo ja tutki nimiä Numero kaksitoista, ensimmäinen kerros. Ja hän päätti viedä kirjeen itse. Hän nousi punamattoisia portaita, kulki ohi pienen salongin, kahdeksan — kymmenen — kaksitoista! Koputtaisiko hän ovelle, pistäisiko kirjeen oven alle, vai —? Hän vilkaisi salaa ympärilleen ja tarttui kädensijaan. Ovi aukeni, mutta vain pieneen eteiseen, jonka takana oli toinen ovi. Hän koputti tälle ovelle — ei vastausta. Ovi oli lukossa. Se ulottui hyvin tarkasti lattiaan asti. Kirjelippu ei tahtonut sopia menemään alitse. Hän pani sen takaisin taskuunsa ja seisoi hetkisen kuuntelemassa. Hänestä jotenkin tuntui varmalta, että Irene ei ollut siellä. Ja äkkiä hän lähti pois, kulkien pienen salongin ohi portaita alas. Hän poikkesi toimistoon ja sanoi:

»Oletteko ystävällinen ja annatte tämän kirjeen rouva Heronille.»

»Rouva Heron matkusti tänään, Monsieur — aivan äkkiä, noin kolmen aikaan. Hänen perheessään on joku sairaana.»

Soames pusersi huulensa yhteen. »Oh», sanoi hän, »tiedättekö hänen osoitettaan?»

»Non, Monsieur. Luultavasti Englanti.»

Soames pani kirjeen takaisin taskuunsa ja lähti. Hän pysäytti ohiajavan ajurin avovaunut.

»Viekää minut minne vain.»

Mies, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt, hymyili ja heilautti piiskaansa. Ja Soames ajeli noilla pienillä keltapyöräisillä vaunuilla ympäri tähdenmuotoista Pariisia. Silloin tällöin pysähdys ja kysymys. »C'est par ici, Monsieur?» »Ei, jatkakaa vain», kunnes mies epätoivoissaan luopui asiasta ja keltapyöräiset vaunut vyöryivät eteenpäin suurten, sileäpäätyisten, suljettujen talojen välistä — kuin pieni lentävä hollantilainen.

»Niinkuin elämäni», ajatteli Soames, »ilman päämäärää eteenpäin vain.»

2. VERKOSSA

Soames palasi Englantiin seuraavana päivänä ja sai kolmantena aamuna vieraakseen herra Polteedin, jolla oli kukka napinlävessä ja ruskea huopahattu. Soames kehoitti häntä istumaan.

»Sotauutiset eivät ole niin kovin huonoja, vai kuinka?» sanoi herra Polteed. »Toivottavasti voitte hyvin?»

»Kiitos, oikein hyvin.»

Herra Polteed nojautui eteenpäin, hymyili, avasi kätensä, katsoi siihen ja sanoi lempeästi:

»Nyt luulen, että asianne on vihdoinkin selvä.»

»Mitä?» huudahti Soames.

»19 tiedoittaa äkkiä sellaista, jota luulen olevamme oikeutetut katsomaan sitovaksi todistukseksi.» Ja herra Polteed vaikeni.

»No?»

»Kymmenes päivä tätä kuuta, oltuaan todistajana kohtauksessa 17:n ja erään uuden henkilön kanssa aikaisemmin päivällä 19 voi vannoa nähneensä tämän henkilön tulevan 17:n makuuhuoneesta kello kymmenen aikaan illalla. Jos todistus annetaan vähänkin huolellisesti, luulen tämän riittävän, varsinkin kun 17 on lähtenyt Pariisista — epäilemättä kyseessä olevan henkilön kanssa. Molemmat ovat totta puhuen päässeet livahtamaan meiltä emmekä ole vielä päässeet heidän jäljilleen, mutta kyllä me pääsemme — me pääsemme. Hän on tehnyt uutteraa työtä hyvin vaikeissa olosuhteissa, ja olen iloinen että hän vihdoinkin on päässyt tuloksiin.» Herra Polteed otti savukkeen, koputti sen päätä pöytää vastaan, katsoi Soamesiin ja pani sen takaisin. Ilme hänen asiakkaansa kasvoilla ei ollut rohkaiseva.

»Kuka on tämä uusi henkilö?» kysyi Soames äkisti.

»Me emme tiedä. 19 on valmis vannomaan, ja hänellä on miehen tuntomerkit.»

Herra Polteed otti kirjeen taskustaan ja alkoi lukea:

»Keskiikäinen, keskikokoinen, sininen puku aamupäivällä, iltapuku illalla, kalpea, tukka tumma, pienet tummat viikset, laihat posket, luja leuka, harmaat silmät, pienet jalat, ulkonäkö syyllisen —»

Soames nousi ja meni ikkunan eteen. Siinä hän seisoi pilkallisen raivon vallassa. Senkin idiootti — hämähäkkimäinen, synnynnäinen idiootti! Viisitoista puntaa viikossa seitsemän kuukauden aikana — että joutuisi esiintymään oman vaimonsa rakastajana! Ulkonäkö syyllisen! Hän paiskasi ikkunan auki.

»Täällä on kuuma», sanoi hän ja palasi paikalleen. Hän pani polvet ristiin ja loi ylimielisen katseen herra Polteediin.

»Minä epäilen, että tämä ei vielä oikein riitä», sanoi hän, »kun emme tiedä nimeä ja osoitetta. Arvelen, että teidän on paras jättää tämä nainen nyt joksikin aikaa rauhaan ja kiinnittää taas huomionne ystäväämme 47.» Hän ei osannut sanoa, oliko Polteed pitänyt häntä pilkkanaan, mutta hän näki hengessään, kuinka tämä ystäviensä keskellä nauraisi katketakseen. »Ulkomuoto syyllisen!» Kirottua!

Herra Polteed sanoi vakuuttavalla, miltei intomielisellä äänellä: »Minä vakuutan, että olemme väliin saaneet asian läpi vähemmälläkin. Pariisi nähkääs. Viehättävä nainen asumassa yksin. Miksi emme yrittäisi? Voimmehan liioitella vähän.»

Soames tajusi äkkiä. Miehen ammatillinen into oli yltynyt »Suurin voitto urallani: saanut avioeron miehelle sillä perusteella, että hän kävi vaimonsa makuuhuoneessa! Siinä jotakin, mistä voi puhua uran päätyttyä!» Ja erään hurjan hetken ajan hän ajatteli: »Miksikä ei?» On sadottain keskikokoisia miehiä, joilla on pienet jalat ja syyllinen ulkonäkö!

»Minulla ei ole lupa ryhtyä mihinkään epävarmaan», sanoi hän lyhyesti. Herra Polteed katsahti häneen.

»Vahinko», sanoi hän, »sepä vahinko! Tuo toinen juttu näytti hyvin sitkeältä.»

Soames nousi.

»Älkää välittäkö siitä. Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä 47:ää ja varokaa, että ette ala rakennella tuulentupia. Hyvää huomenta.»

Herra Polteedin silmät välähtivät, kun Soames puhui »tuulentuvista!»

»Hyvä on. Teille ilmoitetaan sitten.»

Ja Soames oli taas yksin. Tuo hämähäkkimäinen, likainen, naurettava juttu! Hän laski käsivartensa pöydälle ja painoi otsansa niihin. Siinä asennossa hän oli runsaat kymmenen minuuttia, kunnes muuan hänen apulaisistaan herätti hänet katsomaan erästä Manifoldin ja Toppingsin uutta, erittäin edullista osakkeitten myyntitarjousta. Sinä iltapäivänä hän lähti työstä varhain ja suuntasi kulkunsa Restaurant Bretagneen. Vain rouva Lamotte oli kotona. Tahtoiko Monsieur juoda teetä hänen kanssaan?

Soames kumarsi.

Kun he istuivat pienessä huoneessa kahden puolen pöytää, hän sanoi äkisti:

»Minä tahtoisin puhua kanssanne, Madame.»

Kirkkaitten ruskeitten silmien nopea nousu sanoi hänelle, että Madame oli kauan odottanut tällaisia sanoja.

»Minun täytyy ensin kysyä erästä asiaa. Tuo nuori tohtori — mikä on hänen nimensä? Onko hänen ja Annetten välillä jotakin?»

Rouvan koko olemus oli kuin kivihiiltä — terävää, mustaa, kovaa, kiiltävää.

»Annette on nuori», sanoi hän, »niin on myöskin monsieur le docteur. Nuorten ihmisten kesken asiat kehittyvät nopeasti, mutta Annette on hyvä tytär. Ah, hän on oikea jalokivi!»

Pieni hymy väreili Soamesin huulilla.

»Ei siis mitään ratkaisua vielä?»

»Ratkaisua — ei toki! Nuori mies on hyvin miellyttävä, mutta — minkä sille mahtaa? Ei mitään rahoja toistaiseksi.» Hän nosti teekuppiaan, jossa oli pajukuvioita. Soames teki samoin. Heidän silmänsä kohtasivat.

»Minä olen nainut mies», sanoi hän, »elänyt erossa vaimostani monta vuotta. Koetan nyt saada hänestä avioeron.»

Rouva Lamotte laski kuppinsa pöydälle. Niinkö? Kuinka traagillista elämä voi olla! Hänen täydellinen tunteettomuutensa herätti omituista ylenkatsetta Soamesissa.

»Minä olen rikas mies», lisäsi hän täysin tietoisena siitä, että tämä huomautus ei osoittanut hyvää aistia. »On hyödytöntä sanoa tällä hetkellä enempää, mutta minä luulen, että ymmärrätte.»

Madamen silmät, jotka olivat niin auki, että valkuaiset näkyivät silmäterän yläpuolelta, katsoivat häneen hyvin suoraan.

»Ah! ça — mais nous avons le temps!» oli kaikki mitä hän sanoi. »Toinen pieni kuppi?» Soames kieltäytyi, sanoi hyvästi ja lähti länttä kohti.

Hän oli nyt saanut tämän asian mielestään, hän ei antaisi Annetten sitoa itseään tuohon iloiseen nuoreen aasiin ennenkuin —! Mutta mitä mahdollisuuksia hänellä oli koskaan sanoa: »Olen vapaa?» Mitä mahdollisuuksia? Tulevaisuus oli menettänyt kaiken todellisuustuntunsa. Hän tunsi olevansa kuin kärpänen, joka on takertunut hämähäkinverkkoon ja katselee ilman kaivattua vapautta suruisin silmin.

Hän kaipasi liikuntoa ja käveli Kensingtonin puistoon sitten Queen's Gaten kautta Chelseahin. Ehkä Irene oli palannut huoneistoonsa. Sen hän ainakin voisi ottaa selville. Sillä tuosta viimeisestä ja kaikkein häpeällisimmästä kiellosta saakka hänen haavoittunut itsekunnioituksensa oli taaskin turvautunut ajatukseen, että kenellä täytyi olla rakastaja. Hän saapui pikku talojen edustalle päivällisaikaan. Tarpeetonta kysyä! Harmaatukkainen rouva kasteli kukkalaatikoita Irenen ikkunassa. Huoneisto oli ilmeisesti vuokrattu. Ja hän käveli hitaasti pois jokivartta pitkin. Ilta oli kirkkaan, hiljaisen kaunis, kaikkialla rauhaa ja sopusointua, paitsi hänen sydämessään.

3. RICHMOND PARK

Samana iltapäivänä, jolloin Soames lähti Ranskaan, tuli
Jolyonille Robin Hilliin sähkösanoma:

»Pojallanne lavantauti ei vaaraa toistaiseksi sähkötän taas.» Tämä uutinen saapui taloon, jota jo kuohutti Junen lähenevä lähtö, hänellä kun oli hyttipaikka varattuna seuraavana päivänä lähtevässä laivassa. Hän oli juuri uskomassa Eric Cobbleyta ja tämän perhettä isänsä hoitoon, kun sähkösanoma saapui.

Päätöksensä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi, jonka June oli tehnyt Jollyn sotaanlähdön innoittamana, hän oli uskollisesti täyttänyt, joskin niin ärtyneenä ja katuvaisena kuin konsanaan Forsyte, jonka yksilöllistä vapautta rajoitetaan. Oltuaan ensin haltioissaan työn »ihmeellisyydestä» hän alkoi kuukauden päästä olla sitä mieltä, että hän voisi harjoitella omin päin paljon paremmin kuin toisten johdolla. Ja jollei Holly itsepintaisesti olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiään, olisi hän ehdottomasti »livistänyt». Jollyn ja Valin ja heidän joukkojensa lähtö huhtikuussa edelleen lujitti hänen horjuvaa päätöstään. Mutta nyt, lähdön aattona, ajatus, että hänen piti jättää Eric Cobbley vaimoineen ja kaksine lapsineen ynseän maailman kylmien vesien varaan, painoi vaa'assa siksi paljon, että hän vieläkin oli vaarassa peräytyä. Sähkösanoman hälyttävä todellisuus ratkaisi asian. Hän jo näki itsensä hoitamassa Jollya — totta kai he antaisivat hänen hoitaa omaa veljeään! Jolyon, joka aina oli laajakatseinen ja epäilevä, ei voinut toivoa samaa. June parka! Voiko kukaan hänen sukupolvensa Forsyte tajuta, kuinka karkea ja armoton elämä on? Aina siitä saakka, kun Jolyon tiesi poikansa saapuneen Kap-kaupunkiin, hänen ajattelemisensa oli ollut alituisena kipuna isälle. Hän ei voinut suostua ajatukseen, että Jolly oli vaarassa kaiken aikaa. Sähkösanoma kaikessa vakavuudessaan oli melkein helpotus. Poika oli nyt ainakin turvassa ammuksilta. Ja kuitenkin — tuo lavantauti oli pahanlaatuinen tauti! Times oli täynnä kuolinuutisia. Miksi hän ei saanut maata tuossa kaukaisessa maalaissairaalassa ja poika olla rauhassa kotona? Hänen kolmen lapsensa epäforsytelainen uhrautuvaisuus oli kuitenkin saanut Jolyonin kokonaan neuvottomaksi. Hän olisi ilomielin vaihtanut paikkaa Jollyn kanssa sillä hän rakasti poikaansa, mutta eihän heillä ollut sellaisia persoonallisia syitä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että se osoitti Forsyte-tyypin rappeutumista.

Myöhään iltapäivällä Holly tuli hänen luokseen vanhan tammen alle. Hän oli hyvin paljon kehittynyt näinä kuukausina ollessaan harjoittelijana sairaalassa poissa kotoa. Ja nähdessään hänen lähestyvän Jolyon ajatteli: »Hän on järkevämpi kuin June, vaikka onkin vain lapsi, viisaampi. Jumalan kiitos että hän ei lähde mihinkään.» Holly istahti keinuun hyvin hiljaisena. »Asia koskee häneen yhtä paljon kuin minuunkin» ajatteli Jolyon. Ja nähdessään, että Holly oli kiinnittänyt katseensa häneen hän sanoi: »Älä ota sitä liiaksi sydämellesi, lapseni. Jollei hän olisi sairas, voisi hän olla paljon suuremmassa vaarassa.»

Holly nousi keinusta.

»Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin, isä. Minun tähteni
Jolly ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja lähti sotaan.»

»Kuinka niin?»

»Kun sinä olit Pariisissa, Val Dartie ja minä rakastuimme toisiimme. Me ratsastimme yhdessä Richmond Parkissa, me menimme kihloihin. Jolly sai sen tietoonsa ja luuli, että hänen oli estettävä se, ja senvuoksi hän vaati Valia lähtemään sotaan. Se oli minun syyni, isä, ja minä tahdon lähteä mukaan Sillä minun olisi kauhea olla, jos jommallekummalle heistä tapahtuisi jotakin. Sitäpaitsi minä olen ihan yhtä harjaantunut kuin June.»

Jolyon tuijotti häneen ivansekaisella hämmästyksellä. Tässä siis oli vastaus arvoitukseen, jota hän oli pohtinut, ja hänen kolme lastaan olivat kuin olivatkin Forsyteja. Holly olisi totisesti voinut kertoa asiasta aikaisemmin! Mutta hän hillitsi pilkalliset sanat, jotka jo olivat hänen huulillaan. Hellyys nuoria kohtaan oli kenties hänen pyhin uskonkappaleensa. Hän oli epäilemättä saanut, mitä oli ansainnutkin. Kihloissa! Sitäkö varten hän oli niin menettänyt otteensa tyttöön! Ja nuoren Val Dartien kanssa — Soamesin pojanpojan — toisesta leiristä! Kaikki oli hirvittävän vastenmielistä. Hän pani maalaustelineensä kokoon ja asetti taulun puunrunkoa vastaan.

»Oletko kertonut Junelle?»

»Olen, hän lupaa ottaa minut jollakin tavoin hyttiinsä. Se on kyllä yhden hengen hytti, mutta toinen meistä voi nukkua lattialla. Jos sinä suostut, lähtee hän nyt hankkimaan lupaa.»

»Suostun?» ajatteli Jolyon. »Vähän myöhäistä kysyä minun suostumustani!» Mutta taaskin hän hillitsi itsensä.

»Sinä olet liian nuori, rakkaani, eivät he laske sinua.»

»June tietää eräitä ihmisiä, joita hän auttoi pääsemään Kap-kaupunkiin. Jollei minua vielä päästetä hoitamaan sairaita, voisin asua heidän luonaan ja jatkaa harjoitteluani siellä. Anna minun lähteä, isä!»

Jolyon hymyili, koska hänen teki mieli itkeä.

»Minä en koskaan estä ketään tekemästä mitään», sanoi hän.

Holly kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

»Oi, isä, sinä olet paras koko maailmassa.»

»Toisin sanoen huonoin», ajatteli Jolyon. Jos hän koskaan oli epäillyt suvaitsevaisuus-oppiansa, niin ainakin nyt.

»Minä en ole ystävyyssuhteessa Valin perheeseen», sanoi hän, »enkä tunne Valia, mutta Jolly ei pitänyt hänestä.»

Holly katseli kauas ja sanoi:

»Minä rakastan häntä.»

»Se ratkaisee asian», sanoi Jolyon kuivasti. Sitten hän huomasi ilmeen Hollyn kasvoilla ja suuteli häntä ajatellen: »Onko mitään pateettisempaa kuin nuorten usko?» Jollei hän siis kieltänyt tytärtään lähtemästä, oli ilmeistä, että hänen piti koettaa helpottaa matkaa parhaansa mukaan, ja niinpä hän lähti kaupunkiin Junen mukana. Joko sitten Junen itsepäisyyden tai sen seikan ansioista, että virkailija, jonka kanssa he joutuivat tekemisiin, oli Jolyonin vanha koulutoveri, he saivat Hollylle luvan jakaa yhden hengen hytin Junen kanssa. Jolyon saattoi heidät Surbitonin asemalle seuraavana iltana, ja he liukuivat asianmukaisesti pois hänen luotaan, varustettuina rahalla, sairaanruualla ja niillä suosituskirjeillä, joita ilman ei kukaan Forsyte matkusta.

Hän ajoi loistavan taivaan alla takaisin Robin Hilliin myöhästyneelle päivälliselleen, jonka palvelijat tarjosivat erikoisen huolellisesti osoittaakseen myötätuntoaan ja jonka hän nautti erikoisen tunnollisesti osoittaakseen, että hän antoi arvoa tuolle myötätunnolle. Mutta oli todellinen huojennus päästä sikarinsa ääreen terassille, jonka liuskakivi-peitteen nuori Bosinney oli niin taitavasti valinnut sekä muotoon että väriin nähden. Ilta hämärtyi ympärillä, kaunis ilta, jossa puut tuskin kuiskailivat ja tuoksut olivat niin suloiset, että teki kipeätä. Ruoho oli kasteesta märkä, ja hän pysytteli terassin kivillä kävellen edestakaisin siksi kunnes hänestä alkoi tuntua, että hän oli yksi kolmesta, jotka eivät kiertäneet edestakaisin, vaan kääntyivät kummassakin päässä, niin että hänen isänsä oli aina lähinnä taloa ja hänen poikansa aina lähinnä terassin reunaa. Kummankin käsivarsi piti keveästi kiinni hänen omastaan, hän ei uskaltanut nostaa kättään sikariin, ettei häiritsisi heitä, ja sikari paloi loppuun varistaen tuhkaa hänen puvulleen ja putosi vihdoin hänen huuliltaan, jotka olivat kuumenneet. Silloin he jättivät hänet, ja hänen käsivartensa tuntuivat kylmiltä. Kolme Jolyonia oli kävellyt yhdessä Jolyonissa!

Hän pysähtyi ja kuunteli ääniä — ohikulkevien vaunujen ratinaa maantieltä, kaukaisen junan ääntä, koiran haukkumista Gagen farmilta, puitten kuisketta, tallipojan vihellyspillin soittoa. Tähtien paljous tuolla ylhäällä — loistava ja hiljainen ja niin kaukainen! Ei kuuta vielä! Juuri tarpeeksi valoa, jotta hän näki iristen tummat kukat ja miekkalehdet terassin reunalla — näillä hänen mielikukillaan oli yön oma väri kaarevissa, korureunaisissa terälehdissään. Hän kääntyi taloa kohti. Se oli suuri, pimeä, eikä koko tuossa osassa asunut muuta sielua kuin hän. Täysi yksinäisyys! Hän ei voisi ruveta asumaan täällä yksin. Ja kuitenkin, niin kauan kun oli kauneutta — miksi pitäisi ihmisen tuntea itsensä yksinäiseksi? Vastaus — kuin jonkun tyhmeliinin tekemään kysymykseen — kuului: siksi, että hän tunsi. Mitä suurempi kauneus, sitä suurempi yksinäisyys, sillä kauneuden takana on sopusointua ja sopusoinnun takana — yhteys toisen kanssa. Kauneus ei voi lohduttaa, jos sielu on ulkopuolella. Yö, hullaannuttavan ihana yö, jonka tähtivalossa rypäleet kukkivat ja ruoho ja hunaja tuoksui, ei voinut tuottaa hänelle nautintoa, koska nainen, joka hänelle oli kauneuden ydin, ruumistuma ja olemus, oli erotettu hänestä, nyt enemmän kuin koskaan, niin hänestä tuntui, koska kunniallinen säädyllisyys sitä vaati.

Hänen oli vaikea päästä uneen, sillä hän pyrki liian tuimasti siihen alistuvaisuuteen, johon Forsytet vaivoin pääsevät, he kun ovat syntyneet kulkemaan omia teitään ja perineet niin mukavat olot isiltään. Mutta aamun sarastaessa hän nukahti ja näki pian kummallista unta.

Hän oli olevinaan näyttämöllä, jonka edessä oli suunnattoman korkeat, upeat verhot — ne ulottuivat tähtiin saakka — ja ulkonivat puoliympyrässä parrasvalolta toiselle. Hän itse oli hyvin pieni, musta, levoton, joka liikkui edestakaisin, ja hullunkurisinta oli, ettei se ollut kokonaan hän, vaan samalla myös Soames, niin että hän ei ainoastaan itse kokenut, vaan samalla huomioi toista. Tämä olento, joka oli hän itse ja Soames, yritti päästä väliverhon läpi, joka raskaana ja pimeänä sulki tien. Useita kertoja hän oli kulkenut edestakaisin sen edestä, kun hän äkkiä riemukseen näki kapean raon — siinä korkea repeämä kauneutta iriskukkain väreissä, kuin väläys kaukaista, kuvailematonta Paratiisia. Hän astui nopeasti eteenpäin mennäkseen siihen, mutta verho sulkeutui hänen edessään. Katkerasti pettyneenä hän — vai oliko se Soames? siirtyi kauemmaksi, ja samalla rako taaskin aukeni ja sulkeutui liian pian. Tätä jatkui, eikä hän koskaan päässyt läpi, kunnes heräsi sana »Irene» huulillaan. Uni kiusasi häntä, varsinkin hänen itsensä ja Soamesin sekoittaminen toisiinsa.

Seuraavana aamuna hän havaitsi mahdottomaksi tehdä työtä ja vietti useita tunteja ratsastamassa Jollyn hevosella väsyttääkseen itsensä. Ja toisena päivänä hän päätti lähteä Lontooseen katsomaan, eikö hän voisi saada lupaa lähteä tytärtensä jäljissä etelä-Afrikkaan. Hän oli juuri alkanut koota tavaroitaan seuraavana aamuna, kun näin kuuluva kirje tuli.

»GREEN HOTEL, RICHMOND.

Kesäkuun 13 p.

Rakas Jolyon,

Hämmästytte, kun saatte kuulla, kuinka lähellä teitä olen. Pariisi kävi mahdottomaksi — ja olen tullut tänne neuvojenne ulottuville. Minusta olisi niin kovin hauskaa tavata teitä taas. Teidän lähdettyänne Pariisista en ole tavannut ketään, jonka kanssa todella voisin puhella. Onko kaikki hyvin — te itse ja poikanne? En luule, että kukaan tietää minun olevan täällä.

Aina ystävänne

Irene.»

Irene kolmen peninkulman päässä hänestä! — ja taaskin pakomatkalla! Hän seisoi siinä, huulillaan hyvin omituinen hymy. Tämä oli enemmän kuin hän oli osannut odottaa!

Puolenpäivän aikaan hän lähti jalan Richmond Parkin poikki ja ajatteli kulkiessaan: »Richmond Park! Kautta Juppiterin, se sopii meille Forsyteille!» Eipä siltä, että siellä olisi asunut Forsyteja — siellä ei asunut muita kuin kuninkaallisia, puistonhoitajia ja saksanhirviä — mutta Richmond Parkissa oli Luonnon lupa kulkea määrättyyn rajaan asti eikä pitemmälle ja kuitenkin se urheasti koetti näyttää luonnolliselta ja tuntui sanovan: »Katsokaa minun vaistojani — ne ovat melkein intohimoja, vallan vähältä pitäen, mutta eivät tietysti sentään ihan, sillä omistamisen ydin on omistaa itsensä.» Niin! Richmondin puisto omisti itse itsensä, tänäkin kirkkaana kesäkuun päivänä, kun käet lentelivät oksalta toiselle kukkumaan ja metsäkyyhkyset ilmoittivat kesän tulleen.

Green Hotel, johon Jolyon ehti kello yhdeksi, oli melkein vastapäätä tuota kuuluisampaa hotellia, »Kruunu ja Valtikka»; se oli vaatimaton, korkeasti säädyllinen, ei koskaan vailla kylmää pihviä, karviaismarjatorttua ja paria leski-armoa, niin että vaunut ja parihevoset seisoivat melkein aina oven edessä.

Huoneessa, joka oli verhottu niin hauraalla pitsikankaalla, että kaikki mielenliikutus näytti olevan kiellettyä, istui Irene pianotulilla, joka oli koristeltu villakirjailulla, ja soitti »Hansel ja Gretel»-musiikkia vanhasta nuottivihosta. Hänen yläpuolellaan seinällä, jossa ei vielä ollut Morris-papereita, oli kuva kuningattaresta ponihevosen selässä keskellä metsästyskoiria, skotlantilaislakkeja ja kaadettuja hirviä. Ruukussa ikkunalaudalla hänen vieressään oli valkoinen ja punainen verenpisara. Huoneen Viktorian-aikaisuus melkein puhui, ja Irene joustavassa puvussaan oli Jolyonin mielestä kuin Venus, joka tulee esiin menneen vuosisadan kuoresta.

»Jos omistajalla olisi silmää», sanoi hän, »ajaisi hän teidät ulos, te särjette hänen koristelusuunnitelmansa.» Näin keveästi hän liukui kiihtymyksen hetken ohi. Syötyään kylmää pihviä, pähkinäsalaattia, karviaismarjatorttua ja juotuaan kiviruukullisen inkiväärijuomaa he lähtivät puistoon kävelemään, ja keveätä puhetta seurasi hiljaisuus, jota Jolyon oli pelännyt.

»Ette ole vielä kertonut Pariisista», sanoi hän vihdoin.

»En. Minua on vakoiltu pitkän aikaa, siihen tottuu. Mutta sitten tuli Soames. Pienen Nioben luona — sama juttu: tahtoisinko palata hänen luokseen.»

»Uskomatonta!»

Irene oli puhunut nostamatta silmiään, mutta nyt hän katsoi Jolyoniin. Nuo tummat silmät, jotka upposivat hänen omiinsa, sanoivat mitä mitkään sanat eivät olisi voineet ilmaista: »Minä en jaksa enää, jos tahdot minut, olen tässä.»

Oliko Jolyon koskaan — niin vanha kuin olikin — kokenut näin voimakkaan ja äkillisen mielenliikutuksen hetkeä?

Sanat: »Irene, minä jumaloin sinua!» melkein pääsivät hänen huuliltaan. Sitten — hän ei olisi voinut uskoa sielun silmien kykenevän näkemään niin selvästi — hän näki Jollyn makaavan kasvot valkeina valkeaa seinää vastaan.

»Poikani on hyvin sairas», sanoi hän hiljaa.

Irene pujotti kätensä hänen käsivartensa alle.

»Kävellään, minä ymmärrän.»

Ei tarvittu mitään viheliäisiä selityksiä! Irene oli ymmärtänyt! ja he kävelivät keskellä polvenkorkuisia sanajalkoja, kaniininkolojen ja tammipuitten lomitse, puhellen Jollysta. Jolyon jätti hänet kaksi tuntia myöhemmin Richmond Hill Gateen ja kääntyi kotia kohti.

»Hän tietää siis tunteeni», ajatteli Jolyon. »Totta kai! Sitä tietoa ei voisi salata sellaiselta naiselta!»

4. VIRRAN POIKKI

Jolly oli kuolemaan saakka väsynyt unista. Ne olivat jättäneet hänet rauhaan nyt, kun hän oli liian uupunut ja heikko näkemään edes unia, jättäneet hänet makaamaan tylsänä, heikosti muistellen kaukaisia seikkoja, kyeten hädin tuskin kääntämään silmiään ja katselemaan makuulavansa vieressä olevasta ikkunasta jokea, joka kapeana virtasi hiekan keskellä, ja Karoon hataraa pensaikkoa toisella puolella. Hän tiesi nyt, mikä Karoo oli, vaikka ei nähnytkään enää buurin kupsahtavan kumoon kuin kaniinin ja kuullut lentävien ammusten viuhunaa. Tauti oli hiipinyt häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt haistellakaan ruutia. Janoinen päivä ja nopea juonti tai ehkä tartuttava hedelmä — kuka sen tiesi? Ei ainakaan hän, jolla ei ollut edes voimaa napista taudin voittoa vastaan — joka juuri vain jaksoi tajuta, että huoneessa makasi monta muuta hänen kanssaan, että hän oli sairas mielettömistä unista, juuri vain jaksoi katsella tuota jokea ja kyetä heikosti muistelemaan noita kaukaisia seikkoja…

Aurinko oli melkein laskussaan jo. Kohta tulisi viileämpi. Hän olisi tahtonut tietää, mitä kello oli — tuntea kädessään vanhan kellonsa, jonka kuori oli sileä kuin voi, kuulla sen lyönnit. Hän ei jaksanut edes muistaa, että kello oli viimeksi vedetty sinä päivänä, jolloin hän joutui makuulle tähän. Elämä sykki hänen aivoissaan niin heikosti, että hänen oli mahdoton erottaa toisistaan kasvoja, jotka tulivat ja menivät, hoitajattaren, tohtorin, käskyläissotilaan, hän näki vain yhdet yhdentekevät kasvot, ja sanat, joita hänen ympärillään puhuttiin, tarkoittivat yhtä ja samaa, nimittäin ei juuri mitään. Asiat, joita hän ennen oli harrastanut, näkyivät selvemmin, vaikkakin heikkoina ja kaukaisina — hän kulki Harrowin vanhojen portaitten ohi nimenhuudon aikana — »Täällä, herra! Täällä herra!» — kääri kenkänsä Westminster Gazetteen, paperi vihertävää, saappaat kiiltävät — isoisä tuli jostakin pimeästä — multa tuoksui — herkkusienilava! Robin Hill! Vanha Balthasar haudattiin lehtiin! Isä! Koti…

Tajunta palasi ja hän huomasi, ettei joessa ollut vettä — joku myös puhui. Tarvitsiko hän jotakin? Ei. Mitä hän voisi tarvita? Liian heikko tarvitsemaan — hän olisi vain tahtonut kuulla kellonsa lyövän…

Holly! Hän ei sitten oppinut heittämään palloa kunnollisesti. Oh! Ota kiinni! Ei mitään hukkaheittoja!… »Huovatkaa, kakkonen ja keula!» Hän oli kakkonen!… Tajunta palasi vielä kerran huomaamaan sinipunervan hämärän ulkona ja nousevan, veripunaisen kuunsirpin. Hänen silmänsä katsoivat siihen lumoutuneina, pitkinä aivotyhjyyden hetkinä se liikkui ylemmäksi ja ylemmäksi…

»Hän kuolee, tohtori!» Eikö enää panna kenkiä pakettiin? Eikö koskaan? »Pidä varasi, kakkonen!» Ei itkua! Souda hiljaa — virran poikki — nuku!… Pimeätä? Jospa joku tahtoisi — panna — hänen kellonsa — lyömään!…

5. SOAMES TOIMII

Sinetöity, herra Polteedin käsialalla kirjoitettu kirje oli Soamesin taskussa avaamattomana kahden tunnin ajan, jolloin hänen koko huomionsa oli kiintynyt »Uuden Kivihiiliyhtiön asioihin». Melkein siitä hetkestä saakka, jolloin vanha Jolyon vetäytyi pois puheenjohtajan toimesta, olivat yhtiön asiat alkaneet huonontua ja olivat nyt niin nopeassa laskussa, että jäljellä ei ollut muuta kuin »selvitys». Hän otti kirjeen esille ollessaan lounaalla City-klubissa, mikä paikka oli hänelle pyhä niiden ateriain vuoksi, jotka hän oli täällä nauttinut isänsä kanssa seitsemänkymmenluvun alussa, jolloin James mielellään vei hänet näkemään omin silmin tulevan elämänsä laatua.

Täällä, etäisessä nurkassa lampaanpaistin ja perunamuhennoksen ääressä, hän luki.

»Paras Herra,

Ehdotuksenne mukaan olemme taas ryhtyneet asiaan toiselta taholta ja päässeet tyydyttäviin tuloksiin. 47:n huomioiminen on auttanut meitä sijoittamaan 17:n Green Hotelliin Richmondiin. Noitten kahden on todettu kohtaavan toisensa joka päivä viime viikon ajalla Richmond Parkissa. Mitään ehdottomasti ratkaisevaa ei ole toistaiseksi havaittu. Mutta kun ottaa lukuun kaiken, mitä meillä on Pariisista vuoden alusta, luotan, että nyt voimme tyydyttää tuomioistuinta. Jatkamme tietenkin vakoilua kunnes saamme määräyksenne.

Kunnioittaen

Claud Polteed.»

Soames luki kirjeen kahdesti ja viittasi tarjoilijaa.

»Viekää tämä pois, se on kylmää.»

»Tuonko jotakin lisää, herra?»

»Ei. Viekää minulle kahvia toiseen huoneeseen.»

Ja maksaen siitä, mitä ei ollut syönyt hän lähti ulos kulkien parin tuttavan ohi ilman merkkiäkään tuntemisesta.

»Tyydyttää tuomioistuinta!» ajatteli hän istuen pienen marmoripöydän ääressä kahviannos edessään. Tuo mies Jolyon! Hän kaatoi kahvia kuppiin, pani sokeria, joi. Hän tulisi häpäisemään Jolyonia hänen omien lastensa silmissä! Ja päätös kuumana mielessään hän huomasi ensimmäisen kerran, että olisi epämukavaa olla oma asianajajansa. Hän ei voisi käsitellä tätä häpeällistä juttua omassa toimistossaan. Hänen täytyisi uskoa yksityisen arvokkuutensa sielu vieraalle, jollekin toiselle perhehäpeän ammattikäsittelijälle. Kenen puoleen hän saattaisi kääntyä? Linkman ja Laver Budge Row'lla, ehkä, luotettavia, ei liian huomattuja, hyvän päivän tuttuja vain. Mutta sitä ennen hänen olisi vielä puhuteltava Polteedia. Tämä ajatus aiheutti Soamesille suuren heikkouden hetken. Pitikö hänen nyt ilmaista salaisuutensa? Kuinka löytää sanat? Kuinka alistua ylenkatseeseen ja salaiseen nauruun? Kuitenkin, loppujen lopulta, tuo mies tiesi jo kyllä — oi niin, hän tiesi! Ja tuntien, että hänen nyt piti saada päätös asiaan hän otti ajurin ja ajoi West Endiin.

Tällä kuumalla säällä herra Polteedin huoneen ikkuna oli tosiaankin auki, ja ainoa varokeino oli teräslankaverkko, joka esti kärpäsiä pääsemästä sisään. Kaksi tai kolme oli pyrkinyt sisään ja tarttunut kiinni, ja siinä ne istuivat ikäänkuin joku aikoisi nielaista ne heti. Herra Polteed seurasi asiakkaansa katseen suuntaa, nousi anteeksi pyytäen ja sulki ikkunan.

»Teeskentelevä aasi!» ajatteli Soames. Niinkuin jokainen, joka pohjimmaltaan uskoo itseensä, kasvoi hänkin tilanteen tasalle ja sanoi, huulillaan pieni vino hymy: »Olen saanut kirjeenne. Aion ryhtyä toimeen. Otaksun teidän tietävän, kuka tuo vakoilemanne nainen todellisuudessa on?»

Herra Polteedin ilme tuona hetkenä oli mestariteos. Se sanoi niin selvästi: »No niin, mitä ajattelette? Pelkään ammatillista tietoa, minä vakuutan — suokaa anteeksi sekin!» Hän teki pienen epämääräisen eleen kädellään ikäänkuin olisi sanonut: »Sellaista — sellaista meille voi tapahtua!»

»Hyvä on», sanoi Soames kostuttaen huuliaan: »Sitten minun ei tarvitse sanoa enempää. Valtuutan Linkmanin ja Laverin Budge Row'lta toimimaan puolestani. Minä en tahdo kuulla todistustanne, mutta olkaa hyvä ja viekää tietonne heille kello viideksi edelleen noudattaen äärimmäistä varovaisuutta.»

Herra Polteed ummisti silmänsä puoliksi ikäänkuin täyttääkseen pyynnön heti. »Paras herra Forsyte», hän sanoi.

»Oletteko varma siitä», kysyi Soames äkkiä tarmokkaasti, »että tämä riittää?»

Herra Polteedin olkapäät liikahtivat tuskin huomattavasti.

»Voitte yrittää», mutisi hän, »voitte yrittää tämän varassa, mitä meillä nyt on, ja ihmisluonnon.»

Soames nousi. »Kysykää herra Linkmania. Kiitos, älkää nousko.» Hän ei voinut sietää herra Polteedia liukumassa hänen ja oven väliin. Piccadillyn auringonpaisteessa hän kuivasi otsaansa. Tämä oli ollut pahinta kaikesta — outoja hän sietäisi paremmin. Ja hän palasi takaisin Cityyn tekemään sitä, mikä vielä oli tehtävä.

Sinä iltana Park Lanessa katsellessaan isänsä syöntiä hän joutui vanhan kaipuunsa valtaan. Hän tahtoi saada pojan — pojan, joka katselisi hänen syöntiään, kun hän oli ehtinyt korkeaan ikään, jonka hän ottaisi polvelleen istumaan niinkuin James aikanaan oli ottanut hänet, pojan, joka olisi hänen omansa ja joka ymmärtäisi häntä, koska oli samaa lihaa ja verta — ymmärtäisi ja lohduttaisi häntä ja tulisi rikkaammaksi ja sivistyneemmäksi kuin hän itse, koska hän pääsisi vielä parempaan alkuun. Tulla vanhaksi — niinkuin tuo laiha, vanha, lankamaisen hauras olento tuossa — ja olla vallan yksin kasaantuvan omaisuutensa keskellä, olla tuntematta mielenkiintoa siihen, koska sillä ei ollut tulevaisuutta ja koska sen häneltä täytyisi siirtyä käsiin ja suihin, joista hän ei välittäisi vähääkään! Ei! Hänen täytyi ajaa asia läpi nyt ja tulla vapaaksi menemään uusiin naimisiin ja saada poika huolehdittavakseen ennenkuin hänestä tulisi samanlainen kuin tuo hänen vanha, vanha isänsä, joka katseli miettivänä milloin sokerileipäänsä, milloin poikaansa.

Siinä mielessä hän meni levolle. Mutta maatessaan lämpimänä Emilyn hienojen pellavalakanain välissä hän alkoi kokea muistojen kidutusta. Hän näki Irenen, melkein tunsi hänen ruumiinsa kiinteyden käsissään. Miksi hän oli ollut niin hullu ja mennyt tapaamaan Ireneä noiden vuosien jälkeen, miksi oli tuo virta taaskin saanut tulvehtia häneen, niin että teki kipeätä ajatella häntä tuon toisen miehen kanssa — tuon varkaan!

6. KESÄPÄIVÄ

Jolly oli harvoin poissa Jolyonin mielestä noina päivinä, jotka seurasivat hänen ensimmäistä kävelyään Irenen kanssa Richmond Parkissa. Enempiä uutisia ei ollut saapunut, kyselyt sotatoimistossa eivät valaisseet mitään, eikä hän voinut uskoa kuulevansa Junesta ja Hollysta mitään ainakaan kolmeen viikkoon. Näinä päivinä hän tunsi, kuinka riittämättömät hänen muistonsa Jollysta olivat ja mikä amatööri-isä hän oli ollut. Hänellä ei ollut ainoatakaan muistoa, jossa suuttumuksella olisi mitään osuutta, ei myöskään sovinnolla, sillä heidän välinsä eivät olleet koskaan särkyneet, eikä liioin sydämellisellä luottamuksella, ei edes silloin kun Jollyn äiti kuoli. Ei muuta kuin puoliksi ironista hellyyttä. Hän oli liiaksi varonut antautumista mihinkään suuntaan peläten menettävänsä vapautensa tai rajoittavansa poikansa vapautta.

Vain Irenen seurassa hän tunsi huojennusta, ja hän oli suuresti hämmentynyt huomatessaan, kuinka hän yhä enemmän jakautui poikansa ja Irenen kesken. Jollyyn liittyi koko se jatkuvaisuuden tunne ja yhteiskunnallinen maailmankatsomus, jota hän oli juonut niin syvälti nuoruudessaan ja uudelleen poikansa koulu- ja yliopistoaikana — koko tuo tunne, että isä ja poika eivät saa pettää toistensa odotuksia, keneen liittyi koko hänen riemunsa kauneudesta ja luonnosta. Ja hän näytti yhä vähemmän tietävän, kumpi oli hänessä voimakkaampi. Tästä hentomielisestä herpautumistilasta hänet kuitenkin karkeasti herätti eräänä iltapäivänä, juuri kun hän oli lähdössä Richmondiin, muuan polkupyörällä ajava nuori mies, jolla oli kummallisen tutunnäköiset kasvot ja joka tuli hänen luokseen heikosti hymyillen.

»Herra Jolyon Forsyte? Kiitos!» Hän pani Jolyonin käteen kirjekuoren, nousi pyörälleen jo polulla ja ajoi pois. Hämmästynyt Jolyon avasi kirjeen.

»Testamenttija avioerooikeus, Forsyte Forsytea ja Forsytea vastaan!» Häpeän ja inhon tunne seurasi ensimmäistä ajatusta, joka oli ollut: »Mitä, tässähän, on juuri se, mitä sinä tarvitset, ja sinä et pidä siitä!» Mutta Irene oli tietysti saanut samanlaisen, ja Jolyonin piti heti mennä hänen luokseen. Matkalla hän pohti asioita. Tämä oli ironinen juttu, sillä mitä ikinä onkaan kirjoitettu sydämen aivoituksista, tarvitaan lain loukkaamiseksi enemmän kuin pelkkää kaipuuta. He voisivat erittäin hyvin puolustautua, ainakin täysin vilpittömästi yrittää. Mutta ajatus oli Jolyonille vastenmielinen. Jollei hän ollut Irenen rakastaja teossa, oli hän ainakin toiveissa, ja hän tiesi, että Irene olisi valmis tulemaan hänen luokseen. Irenen kasvot olivat sen sanoneet. Eipä siltä, että hän olisi liioitellut Irenen tunnetta, kenellä oli ollut suuri intohimonsa, eikä Jolyon ikämiehenä voinut odottaa häneltä uutta samanlaista. Mutta Irene luotti häneen, piti hänestä ja varmaan tunsi voivansa turvautua häneen. Irene ei varmaankaan pyytäisi häntä puolustautumaan, kun kerran tiesi, että hän jumaloi häntä! Jumalan kiitos, ettei Irenessä ollut tuota hullaannuttavaa brittiläistä tunnollisuutta, joka kieltäymyksen vuoksi kieltäytyy onnesta! Hän varmaan iloitsi tästä vapautumisen mahdollisuudesta — oltuaan seitsemäntoista vuotta elämästään kuollut! Mitä julkisuuteen tuli, ei sille enää mitään mahtanut! Sitä tahraa ei puolustautuminen enää poistaisi. Jolyonilla oli tuo Forsyteille ominainen tunne, kun heidän yksityiselämäänsä uhataan: Jos laki oli hirttävä hänet, niin mieluummin toki sitten lampaan kuin karitsan varastamisesta! Sitäpaitsi ajatus, että hän seisoisi todistajan aitiossa ja vannoisi todeksi ettei heidän välillään ollut ollut ainoatakaan rakkauden tekoa eikä edes sanaa, tuntui hänestä häpeällisemmältä kuin hiljainen suostuminen avionrikkojan poltinmerkkiin — todella alentavalta, ottaen huomioon hänen sydämensä tunteet, ja vallan yhtä kiusalliselta hänen lapsilleen. Häntä pöyristytti ajatus, että hänen pitäisi, jos suinkin voisi, tuomarin ja kahdentoista keskitason englantilaisen edessä selittää tyhjiin heidän kohtauksensa Pariisissa ja kävelynsä Richmond Parkissa. Koko oikeudenkäynnin raaka ja tekopyhä ankaruus, todennäköisyys, ettei heitä uskottaisi — paljas ajatuskin, että Irene, joka hänelle oli Luonnon ja Kauneuden ruumistuma, seisoisi kaikkien noiden epäluuloisten, tuijottavien silmien edessä, oli hänelle kauhistus. Ei, Ei! Puolustautuminen olisi vain hauskuudeksi lontoolaisille, sanomalehdet menisivät kuin kuumille kiville. Tuhat kertaa parempi ottaa vastaan, mitä Soames ja jumalat olivat lähettäneet!

»Sitäpaitsi», ajatteli hän rehellisesti, »kuka tietää, olisinko edes poikani vuoksi kauankaan kestänyt tätä asiaintilaa? Joka tapauksessa Irenen kaula vapautuu kahleista vihdoinkin!» Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuskin huomasi raskasta kuumuutta. Taivas oli kauttaaltaan peittynyt punertaviin pilviin, joissa siellä täällä oli valkeita juovia. Raskas sadepisara teki pienen tähtikuvion tien tomuun hänen tullessaan puistoon. »Huh, ukkonen», ajatteli hän. »Toivottavasti Irene ei ole lähtenyt minua vastaan, kastumme läpimäriksi!» Mutta samassa hetkessä hän näki Irenen tulevan porttia kohti. »Meidän pitää kiirehtiä takaisin Robin Hilliin», ajatteli hän.

* * *

Myrsky oli raivonnut Poultryssa neljän aikaan suoden tervetullutta vaihtelua joka toimiston konttoriapulaisille. Soames joi teetä, kun hänelle tuotiin seuraava kirjelappu:

»Paras Herra,

Forsyte — Forsyte ja Forsyte.

Saamme ilmoittaa, että olemme määräystenne mukaisesti tänään henkilökohtaisesti lähettäneet haasteen vastaajalle ja kanssavastaajalle Richmondiin ja Robin Hilliin.

Kunnioittaen

Linkman ja Laver.»

Muutamia minuutteja Soames tuijotti tähän kirjeeseen. Aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli antanut nämä määräykset, hänen oli tehnyt mieli peruuttaa ne. Se oli niin häpeällistä, sellainen julkinen häväistys! Todistus, mikäli hän oli siitä kuullut, ei koskaan ollut tuntunut hänestä sitovalta, ja jostakin syystä hän vähemmän ja vähemmän uskoi, että nuo kaksi olivat menneet äärimmäisyyksiin. Mutta tämä tietysti veisi heidät niihin, ja hän kärsi siitä ajatuksesta. Tuoko mies saisi Irenen rakkauden, jota hän ei ollut onnistunut voittamaan! Oliko jo liian myöhäistä? Nyt kun haaste oli antanut heille ankaran varoituksen, oli hänellä kenties hallussaan se vipusin, joka voisi pakottaa heidät erilleen. »Mutta jollen toimi heti», ajatteli hän, »on jo liian myöhäistä, nyt kun he ovat saaneet tämän haasteen. Minä lähden tapaamaan Jolyonia, minä lähden.»

Ja sairaana hermojännityksestä hän lähetti hakemaan tuollaisen »uusmuotisen» automobiilin. Voisi kestää kauan, ennenkuin hän saisi käsiinsä tuon miehen, ja taivas tietää mitä päätöksiä he saattoivat tehdä tällaisen iskun jälkeen! »Jos olisin teatraalinen aasi», ajatteli hän, »ottaisin kai nyt mukaan ratsupiiskan tai pistoolin tai jotakin sellaista!» Hän otti sen sijaan pakan papereita, jotka koskivat juttua »Magentie — Wake» aikoen lukea niitä matkalla. Hän ei edes avannut niitä, vaan istui aivan joutilaana, vauhdin viskelemänä ja ravistamana, huomaamatta, että hänen niskaansa veti ja että petroli tuoksui. Hänen piti antaa tuon miehen asenteen olla ohjaajanaan, pääasia oli pysyä levollisena!

Lontoo oli jo alkanut tyhjentää työväkeään, kun hän tuli Putneyn sillalle, muurahaisjoukot olivat liikkumassa poispäin. Mikä määrä muurahaisia, joitten kaikkien täytyi hankkia elatuksensa ja pitää silmät auki tässä suuressa vilinässä! Kenties ensimmäisen kerran elämässään Soames ajatteli: »Minä voisin hellittää, jos tahtoisin! Kukaan ei voisi koskea minuun, minä napsauttaisin sormiani vain, eläisin niinkuin tahtoisin — nauttisin elämästä!» Ei! Ihminen ei voinut elää niinkuin hän oli elänyt ja sitten heittää kaiken sikseen — asettua Capuaan ja tuhlata ansaitsemansa rahat ja maineen. Miehen elämä oli se mitä hän omisti ja pyrki omistamaan. Vain hupsut ajattelivat toisin — hupsut ja sosialistit ja vapaa-ajattelijat!

Auto ajoi jo huvilain ohi ja piti hyvää vauhtia. »Viisitoista mailia tunnissa, luulisin!» arveli hän. »Tämä saa ihmiset asumaan kaupungin ulkopuolella!» Ja hän ajatteli, mitä tämä vaikuttaisi niihin Lontoon osiin, jotka hänen isänsä omisti — hän itse ei ollut koskaan ryhtynyt tuohon lajiin rahansijoitusta, pelaaja hänessä oli saanut tyydytyksensä taulukaupoista. Ja auto kiiti eteenpäin, mäkeä alas Wimbledon Commonin ohi. Tämä kohtaus! Varmaankaan ei viisikymmentäkaksi-vuotias mies, jolla oli täysikasvuisia lapsia ja jonka tauluilla oli ollut menestystä, rupeaisi kevytmieliseksi. »Hän ei tahdo häväistä perhettä», ajatteli Soames, »hän piti isästään niinkuin minä pidän omastani, ja he olivat veljekset. Tuo nainen on tuhontuoja — mikä hänessä on? Minä en ole sitä koskaan tietänyt.» Auto poikkesi valtatieltä, ajoi metsän reunaa, ja hän kuuli myöhäisen käen kukkuvan, melkein ensimmäisen, minkä oli kuullut sinä vuonna. Hän oli nyt melkein vastapäätä sitä paikkaa, minkä hän alkuaan oli valinnut talolleen ja minkä Bosinney oli niin muitta mutkitta hyljännyt oman valintansa eduksi. Hän alkoi kuivata nenäliinalla kasvojaan ja käsiään ja hengitti syvään pysyäkseen levollisena. »Pää selvänä», ajatteli hän, »pää selvänä!»

Auto kääntyi käytävälle, joka olisi voinut olla hänen omansa, ja soiton ääni kaikui hänen korviinsa. Hän oli unohtanut, että tuolla miehellä oli tyttäriä.

»Voin palata heti», sanoi hän kuljettajalle, »tai viipyä jonkin aikaa.» Ja hän soitti kelloa.

Seuratessaan palvelustyttöä verhojen taakse sisempään halliin hän tunsi helpotuksekseen, että tämän kohtauksen jännitystä tulisi vähentämään June tai Holly, kumpi heistä nyt mahtoi soittaa tuolla. Niinpä hän suureksi yllätyksekseen näki Irenen pianon ääressä ja Jolyonin nojatuolissa kuuntelemassa. Molemmat nousivat. Veri syöksähti Soamesin aivoihin, ja koko hänen päätöksensä menetellä niin taikka näin oli tiessään. Hänen kasvoiltaan irvisti talonpoikaisten esi-isien ilme — jurojen rannikolla asuvien Forsytein, »Dosset Forsyten», tuolta puolen.

»Hyvin kaunista!» sanoi hän.

Hän kuuli tuon miehen mutisevan:

»Tämä tuskin on oikea paikka — menemme työhuoneeseen, jos suvaitset.» Ja he molemmat astuivat hänen edellään verhojen raosta. Pienessä huoneessa, johon hän seurasi heitä, Irene seisoi avoimen ikkunan ääressä ja »tuo mies» aivan hänen lähellään suuren tuolin vieressä. Soames paukautti oven kiinni jälkeensä — tuo ääni toi hänen mieleensä kaikkien näiden vuosien takaa sen päivän, jolloin hän oli sulkenut oven nuoren Jolyonin edessä — sulkenut oven siksi, että mies sekaantui hänen asioihinsa.

»No niin», sanoi hän, »mitä voitte sanoa puolustukseksenne?»

Miehellä oli julkeatta hymyillä.

»Se, minkä tänään olemme saaneet, on riistänyt sinulta oikeuden kysyä. Kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi kahleista vapaaksi.»

»Oh, niinkö luulet», sanoi Soames. »Tulin sanomaan teille että haen hänestä eron, joka tulee teille molemmille olemaan mahdollisimman häpeällinen, jollette vanno tästälähin pysyvänne kokonaan erossa toisistanne.»

Hän ihmetteli puheensa vuolautta, sillä hänen mielensä oli sekava ja kätensä vapisivat. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta heidän kasvonsa näyttivät hänen silmissään melkein ylenkatseellisilta.

»No niin», sanoi hän, »sinä — Irene?»

Irenen huulet liikahtivat, mutta Jolyon pani kätensä hänen käsivarrelleen.

»Jätä hänet rauhaan!» sanoi Soames raivoissaan. »Irene, vannotko?»

»En.»

»Oh, ja entäs sinä?»

»Vielä vähemmin.»

»Te siis olette syyllisiä, oletteko?»

»Olemme syyllisiä.» Irene sen sanoi tuolla tyvenellä äänellään, kasvoillaan tuo saavuttamattomuuden ilme, joka oli niin usein tehnyt Soamesin melkein hulluksi, ja kokonaan suunniltaan hän huusi:

»Sinä olet paholainen.»

»Mene ulos! Lähde tästä talosta, tai teen sinulle väkivaltaa.» Tuo mies puhui väkivallasta! Tiesikö hän, kuinka vähältä piti, ettei hänen omaa kurkkuaan kuristettu?

»Holhooja», sanoi hän, »joka kavaltaa hänelle uskottua omaisuutta! Varas, joka vie serkkunsa vaimon!»

»Sano minua miksi tahdot. Sinä olet valinnut osuutesi, me olemme valinneet omamme. Mene ulos!»

Jos Soamesilla olisi ollut ase mukanaan, olisi hän käyttänyt sitä tänä hetkenä.

»Sinä saat sen vielä maksaa!» sanoi hän.

»Maksan ilomielin.»

Kun sen miehen poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen »varakas mies» noin kuolettavan hävyttömästi käänsi hänen puheensa, ei Soames voinut muuta kuin tuijottaa. Se oli naurettavaa!

Siinä he olivat, jonkin salaperäisen voiman estäminä väkivallasta. Ei mikään isku ollut mahdollinen, eikä Soames löytänyt kyllin vahvoja sanoja. Hän ei kuitenkaan voinut, ei osannut kääntyä ja lähteä pois. Hänen katseensa kiintyi Irenen kasvoihin — viimeisen kerran hän nyt näki nuo kohtalokkaat kasvot — viimeisen kerran, epäilemättä!

»Sinä», sanoi hän äkkiä, »minä toivon, että kohtelet häntä niinkuin olet kohdellut minua — siinä kaikki.»

Hän näki Irenen hätkähtävän, ja mielessään tunne, joka ei ollut kokonaan voitonriemua eikä kokonaan helpotusta hän väänsi oven auki, kulki hallin läpi ja meni autoonsa. Hän lojui tyynyillä silmät ummessa. Koskaan elämässään hän ei ollut ollut niin lähellä murhaavaa väkivaltaisuutta, ei koskaan niin kaukana siitä itsehillinnästä, joka oli hänen toinen luontonsa. Hänellä oli tyhjyyden ja alastomuuden tunne, ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt hänestä — elämä olisi tarkoituksetonta, uuvuttavaa pakkotyötä. Auringonvalo lämmitti häntä, mutta hänen oli vilu. Äskeinen kohtaus oli jo haihtunut hänestä, mitä oli tulossa, sitä hän ei voinut käsittää, hän ei voinut tarttua mihinkään, ja hän oli peloissaan, ikäänkuin olisi käynyt jyrkänteen reunalla, ikäänkuin yksikin ruuvin kierros lisää olisi vienyt häneltä järjen. »Minä en sovi tällaiseen», ajatteli hän, »minä en saa — minä en sovi.» Auto kiiti eteenpäin, ja puut, talot, ihmiset kulkivat ohi koneellisena jonona, vailla mitään merkitystä. »Minun on hyvin kummallinen olla», ajatteli hän, »minun pitää mennä turkkilaiseen kylpyyn. Minä — minä olen ollut hyvin lähellä jotakin. Se ei kelpaa.» Auto ajoi jo sillan yli, Fulham Roadia pitkin, puistoon.

»Hammamiin», sanoi Soames.

Omituista, että kuumuus oli niin virkistävää noin lämpimänä kesäpäivänä! Kuumaan huoneeseen mennessään hän tapasi George Forsyten, joka tuli ulos punaisena ja kiiltävänä.

»Halloo!» sanoi George, »mitä varten sinä treenaat? Ei sinussa ole paljoakaan liikaa.»

Senkin narri! Soames kulki ohi vinosti hymyillen. Maatessaan selällään ja hieroen ihoansa levottomana nähdäkseen ensimmäiset hikoilun merkit hän ajatteli: »Naurakoot. Minä en tahdo tuntea mitään! Minä en voi kestää väkivaltaisia tunteita! Ne eivät tee minulle hyvää!»

7. KESÄILTA

Soamesin lähdettyä vallitsi pienessä työhuoneessa kuolemanhiljaisuus.

»Kiitos tuosta hyvästä valheesta», sanoi Jolyon äkkiä. »Tulkaa ulos — ilma täällä sisällä ei ole samanlaista kuin ennen.»

Nuo kaksi kulkivat vaieten pitkän, korkean etelämuurin sivustaa, jonka suojassa viljeltiin persikkapuita. Vanha Jolyon oli istuttanut muutamia kypressejä määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan tämän ruohoisen pengermän ja alenevan niityn väliin, joka oli täynnä voikukkia ja valkeita päivänkakkaroita. Kaksitoista vuotta ne olivat kasvaneet, kunnes niiden tummat ääriviivat vaikuttivat kerrassaan italialaisilta. Linnut rasahtelivat hiljaa märässä pensaikossa, pääskyset kiitivät ohi, teräksensininen kiilto nopeilla pikku ruumiillaan, ruoho jalan alla tuntui keväiseltä, sen vihreys uudistuneelta, ja perhoset ajoivat takaa toinen toisiaan. Tuon kiduttavan kohtauksen jälkeen tuntui luonnon rauha ihmeellisen vihlovalta. Päivänpaahtaman muurin juurella oli kapea penkki resedaa ja orvokkeja, ja mehiläisen ääni kuului matalana hyminänä, joka säesti kaikkia muita ääniä — vasikastaan erotetun lehmän ammuminen, käen kukunta jalavapuulta niityn perältä. Kuka olisi uskonut, että heidän takanaan, kymmenen mailin päässä, alkoi Lontoo — tuo Forsytein Lontoo, sen rikkaus, sen kurjuus, sen lika ja melu, sen sinne tänne viskatut kiviset kauneussaaret, sen harmaa meri tympeätä tiiltä ja sementtiä. Tuo Lontoo, joka oli nähnyt Irenen varhaisen murhenäytelmän, ja Jolyonin omat vaikeuksien päivät, tuo verkko, tuo omistamisvaiston ruhtinaallinen verstas!

Ja heidän kävellessään Jolyon mietti noita sanoja: »Minä toivon, että kohtelet häntä samoin kuin olet kohdellut minua.» Se riippuisi hänestä itsestään. Voisiko hän luottaa itseensä? Salliko luonto erään Forsyten olla tekemättä orjaa siitä mitä hän jumaloi? Voitaisiinko kauneus uskoa hänelle! Vai saisiko Irene olla vain vieras, joka tuli, kun tahtoi, oli omana vain ohimenevät hetket ja palasi takaisin, kun itse halusi? »Me olemme rosvojen sukukuntaa!» ajatteli Jolyon, »itaria ja ahnaita, elämän paras kukka ei ole turvassa meidän luonamme. Tulkoon Irene luokseni niinkuin tahtoo, kun tahtoo, ei ollenkaan, jos ei tahdo. Minä tahdon olla vain hänen tukensa, hänen turvapaikkansa, en koskaan — en koskaan hänen vankilansa!»

Irene oli hänen unensa kauneusrako. Pääsisikö hän nyt verhojen läpi ja saavuttaisiko hänet? Oliko monien omaisuuslaatujen upea vaate, tuo tiukka kudelma omistusvaistoa, joka ympäröi pientä mustaa olentoa, joka oli hän ja oli Soames, oliko se nyt jakautuva, niin että hän pääsisi saavuttamaan unelmansa, löytäisi sieltä jotakin, joka ei kuulunut vain aisteille? »Jospa», ajatteli hän, »ah, jospa vain osaisin tarttua kiinni tuhoamatta!»

Mutta päivällisellä oli laadittava suunnitelmia. Tänä iltana Irene menisi takaisin hotelliinsa, mutta huomenna Jolyon veisi hänet mukanaan Lontooseen. Jolyonin piti antaa ohjeita asianajajalleen — Jack Herringille. Ei sormeakaan kohotettaisi oikeuden laillista kulkua vastaan. Vahingonkorvaukset, tuomitsevat lausunnot, kulungit — yhdentekevää — menköön kaikki läpi ensimmäisessä istunnossa, niin että Irene vihdoinkin saisi kaulansa vapaaksi kahleista! Huomenna Jolyon lähtisi tapaamaan Herringiä — he menisivät yhdessä tapaamaan häntä. Ja sitten — ulkomaille, jotta ei jäisi mitään epäilyksen sijaa, mitään todistusvaikeuksia, ulkomaille tekemään Irenen lausumasta valheesta totta. Jolyon katsoi häneen ja hänen jumaloivat silmänsä olivat näkevittään useampia kuin yhden naisen istumassa siinä. Kauneuden henki, syvä, mystillinen, yleismaailmallinen, jonka vanhat maalarit, Tizian, Giorgione, Botticelli, olivat osanneet vangita ja siirtää maalaamiensa naisten kasvoihin — tuo kiitävä kauneus näytti painaneen leimansa Irenen otsaan, hiuksiin, huulille, silmiin.

»Ja tämä tulee olemaan minun!» ajatteli hän. »Se peloittaa minua!»

Päivällisen jälkeen he menivät terassille juomaan kahvia. He istuivat siinä kauan, kesäinen ilta oli niin ihana, ja he katselivat sen hiljaista hämärtymistä. Oli vielä lämmin, ja ilma tuoksui lehmusten kukilta — ne olivat varhaiset tänä kesänä. Kaksi yölepakkoa lenteli edestakaisin aiheuttaen salaperäisen heikkoa ääntä. Hän oli asettanut tuolit työhuoneen ikkunan eteen, ja yöperhoset kiitivät kohti sieltä tulevaa himmeätä valoa. Ei tuulenhenkäystäkään, ei kuiskaustakaan vanhassa tammessa, joka oli kahdenkymmenen yardin päässä heistä. Kuu nousi viidakon takaa melkein täytenä, ja molemmat valot taistelivat vallasta, kunnes kuunvalo sai voiton ja muutti koko puutarhan värityksen ja luonteen, hiipi terassin laakakivelle, ehti heidän jalkoihinsa, muutti heidän kasvonsa.

»No nyt», sanoi Jolyon vihdoin, »olette kai jo kovin väsynyt, meidän pitää lähteä. Tyttö saattaa teidät Hollyn huoneeseen.» Ja hän soitti työhuoneen kelloa. Tyttö, joka tuli, ojensi hänelle sähkösanoman. Hän katseli poistuvaa Ireneä ja ajatteli: »Tämän on täytynyt tulla jo yli tunti sitten tai aikaisemmin, eikä hän tuonut sitä meille! Siitä näkyy! No niin, pian meidät hirtetään lampaan vuoksi!» Ja hän avasi sähkösanoman ja luki:

»Jolyon Forsyte, Robin Hill. — Poikanne kuoli rauhallisesti kesäkuun 20 p. Syvä osanottoni» — jokin hänelle tuntematon nimi.

Hän pudotti sähkösanoman, pyörähti ympäri, seisoi liikkumattomana. Kuu paistoi huoneeseen, yöperhonen lensi hänen kasvoihinsa. Tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin hän ei ollut melkein lakkaamatta ajatellut Jollya. Hän kulki kuin sokeana ikkunaa kohti, törmäsi vanhaan nojatuoliin — isänsä tuoliin — ja vaipui sen käsinojalle. Siinä hän istui kyyryssä, tuijottaen yöhön. Sammua kuin kynttilänliekki, kaukana kotoa, rakkaudesta, hänestä itsestään, ulkona pimeydessä! Hänen poikansa! Pienestä piltistä saakka aina niin hyvä isälleen, niin ystävällinen! Kaksikymmenvuotias ja kaatuu kuin ruoho — muuttuu elottomaksi! »Minä en todella tuntenut häntä», ajatteli Jolyon, »eikä hän tuntenut minua, mutta me rakastimme toisiamme. Rakkaus vain merkitsee jotakin.»

Kuolla tuolla kaukana — yksinään — ikävöiden heitä — kaivaten kotiin! Tämä tuntui hänen Forsyte-sydämestään tuskallisemmalta, säälittävämmältä kuin itse kuolema. Ei mitään turvaa, ei suojelusta, ei rakkautta viime hetkinä! Ja koko tuo heimoustunne, joka oli juurtunut häneen niin syvälle, rakkaus perheeseen ja oleellinen kiintymys omaan lihaan ja vereen, joka vanhassa Jolyonissa oli ollut niin voimakas — joka oli voimakas kaikissa Forsyteissa — kaikki tuo järkkyi, haavoittui, syvästi kärsi pojan yksinäisen kuoleman johdosta. Paljon parempi olisi hänen ollut kaatua taistelussa, ehtimättä kaivata heitä, ehkä kutsua heitä luokseen kuumehoureissa!

Kuu oli nyt siirtynyt tammen taakse elähdyttäen puuta kummallisesti, niin että se näytti katselevan häntä — tuo vanha tammi, johon hänen poikansa oli niin mielellään kiivennyt ja josta hän kerran oli pudonnut ja loukannut itsensä, mutta ei itkenyt!

Ovi narisi. Hän näki Irenen tulevan sisään, ottavan sähkösanoman lattialta ja lukevan sen. Hän kuuli hänen pukunsa heikkoa kahinaa. Irene vaipui polvilleen hänen viereensä, ja hän pakotti itsensä hymyilemään. Irene ojensi käsivartensa ja veti hänen päänsä olkapäälleen. Irenen tuoksu ja lämpö piiritti Jolyonin, Irenen läsnäolo täytti vähitellen koko hänen olemuksensa.

8. JAMES ODOTTAA

Hikoiltuaan itsensä rauhalliseksi Soames söi päivällistä Remove-klubissa ja käänsi sitten kasvonsa Park Lanea kohti. Hänen isänsä oli viime aikoina voinut huonosti. Tämä oli pidettävä salassa häneltä! Tähän hetkeen saakka hän ei ollut koskaan tietänyt, kuinka paljon hänelle oli merkinnyt pelko saattaa Jamesin harmaat hiukset murheella hautaan, kuinka läheisessä yhteydessä se oli ollut hänen oman skandaalinpelkonsa kanssa. Hellyys isää kohtaan, joka aina oli ollut syvä, oli viime vuosina kasvanut sen tietoisuuden kera, että James katsoi häntä vanhuutensa todelliseksi tueksi. Hänestä oli säälittävää, että mies, joka kaiken ikänsä oli ollut niin varovainen ja tehnyt niin paljon perheen nimen hyväksi — niin että Forsyten nimi melkein merkitsi samaa kuin luja, vakavarainen arvokkuus — saisi viime hetkinään nähdä sen kaikissa sanomalehdissä. Tämä oli samaa kuin käden ojentaminen Kuolemalle, tuolle Forsytein lopulliselle vihamiehelle. »Minun pitää kertoa äidille», ajatteli hän, »ja kun asia tulee lehtiin, täytyy meidän jotenkuten piilottaa ne häneltä. Hän tapaa tuskin ketään.» Hän avasi oven avaimellaan ja aikoi nousta portaita, kun kuuli liikettä toisen kerroksen pengermältä. Äidin ääni sanoi:

»Kuulehan nyt, James, sinä vilustut. Miksi et voi odottaa rauhassa?»

Isä vastasi:

»Odottaa? Minä odotan aina. Miksi hän ei tule sisään?»

»Voithan puhua hänen kanssaan huomisaamuna. Eihän sinun tarvitse vakoilla häntä tässä pengermällä.»

»Hän menee omaan huoneeseensa, en ollenkaan sitä ihmettelisi.
Minä en osaa nukkua.»

»Tule nyt takaisin sänkyyn, James.»

»Hm! Minä voin kuolla ennen huomisaamua, ettäs tiedät!»

»Ei sinun tarvitse odottaa aamuun asti, minä tuon hänet tänne. Älä viitsi hätäillä.»

»Niin sinä sanot — sinä olet aina niin varma asiastasi. Entä, jos hän ei tule ollenkaan.»

»No niin, jos hän ei tule, et ainakaan saa häntä tulemaan sillä, että seisot täällä yöpuvussasi odottamassa.»

Soames tuli esiin viimeisen käänteen takaa ja näki isänsä pitkän hahmon ruskeaan, vanusisusteiseen silkkitakkiin kietoutuneena nojaavan kaiteeseen. Valo lankesi hänen hopeaiselle tukalleen ja poskiparralleen ympäröiden pään jonkinlaisella sädekehällä.

»Tässä hän on», Soames kuuli hänen sanovan äänellä, joka kuulosti loukkaantuneelta, ja äitinsä rauhoittavan vastauksen makuuhuoneen ovelta.

»Sittenhän kaikki on hyvin. Tule sisään, minä harjaan tukkaasi.» James ojensi laihan, koukkuisen sormen, joka kummallisesti muistutti viittaavaa luurankoa, ja astui sisään makuuhuoneensa ovesta.

»Mikähän nyt on?» ajatteli Soames. »Mitähän isä on saanut päähänsä nyt?»

Isä istui pukeutumispöydän ääressä sivuttain peiliin, ja Emily kuljetti hopeavartista harjaa hitaasti hänen tukkansa läpi. Hän teki tätä useita kertoja päivässä, sillä se vaikutti Jamesiin jotenkuten samoin kuin korvainvälin kihnuttaminen kissaan.

»Siinä sinä olet!» sanoi James. »Minä olen odottanut.» Soames siveli hänen olkaansa, otti pöydältä hopeaisen kenkäkoukun ja tutki sen merkkiä.

»Isähän näyttää terveemmältä», sanoi hän.

James ravisti päätään.

»Minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Äitisi ei ole vielä kuullut sitä.» Hän mainitsi Emilyn tietämättömyyden siitä, mitä hän itse ei ollut kertonut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut loukkaus.

»Isäsi on ollut kovin juhlallinen kaiken iltaa. Minä en vain tiedä, mistä on kysymys.» Harjojen heikko suihke jatkoi hänen äänensä tyynnyttävää vaikutusta.

»Ei, sinä et tiedä mitään», sanoi James. »Soames voi sen sanoa minulle.» Ja luoden Poikaansa harmaat silmänsä, joissa oli pingoittunut, huolestuttava katse, hän mutisi:

»Minä olen menossa, Soames. Tällä iällä en osaa sanoa. Minä voin kuolla koska tahansa. Rahaa on paljon. Rachelilla ja Cicelyllä ei ole lapsia, ja Val on sodassa — tuo hänen isänsä ottaa irti kaiken mitä vain saa. Ja joku tulee ja sieppaa Imogenin en ainakaan ihmettelisi.»

Soames kuunteli epämääräisesti — tämän kaiken hän oli kuullut jo ennenkin. Harjat suihkivat.

»Siinäkö kaikki —!» sanoi Emily.

»Kaikki!» huusi James. »Se ei ole vielä mitään. Minä tulen nyt pääasiaan.» Ja taaskin hänen silmänsä katsoivat säälittävän pingoittuneina Soamesiin.

»Sinua se koskee, poikani», sanoi hän äkkiä. »Sinun pitäisi ottaa avioero.»

Tämä sana juuri noilta huulilta tulleena oli melkein liikaa Soamesin mielentyyneydelle. Hänen katseensa kiintyi nopeasti kenkäkoukkuun, ja James kiirehti jatkamaan ikäänkuin anteeksi pyytäen:

»Minä en tiedä, mitä hänestä on tullut — sanotaan, että hän on ulkomailla. Setäsi Swithin ihaili häntä aikoinaan — hassu mies.» (Tällä tavoin hän aina puhui kaksoisvelivainajastaan — »lihavaksi ja laihaksi kaksoiseksi» oli heitä sanottu). Hän ei kai kylläkään ole yksin, niin luulisin.» Ja lausuttuaan tämän yhteenvedon kauneuden vaikutuksesta ihmisluontoon hän oli vaiti, katsellen poikaansa silmin, jotka olivat epäilevät kuin linnun. Myöskin Soames oli vaiti. Harja suihki.

»Anna olla, James! Soames tietää parhaiten. Se on hänen asiansa.»

»Ah», sanoi James, ja sana tuli hyvin syvältä, »mutta kysymyksessä on kaikki minun rahani ja kaikki hänen — kuka ne saa? Ja kun hän kuolee, sammuu nimi.»

Soames asetti kenkäkoukun pukeutumispöydän pitseillä koristetulle punaiselle silkkiliinalle.

»Nimi?» sanoi Emily. »Ovathan kaikki toiset Forsytet olemassa.»

»Ikäänkuin se auttaisi minua», mutisi James. »Minä joudun hautaan eikä tänne jää ketään, jollei hän mene uusiin naimisiin.»

»Isä on aivan oikeassa», sanoi Soames levollisesti. »Minä juuri haenkin eroa.»

Jamesin silmät melkein lensivät päästä.

»Mitä?» huusi hän. »Siinä sitä ollaan, kukaan ei kerro minulle mitään.»

»No, mutta kuka olisi uskonut, että sinä haluat erota?» sanoi Emily. »Rakas poikani, se on yllätys kaikkien näiden vuosien jälkeen.»

»Siitä tulee skandaali», mutisi James ikäänkuin itsekseen, »mutta minä en voi sitä auttaa. Älä harjaa niin kovaa. Koska se tapahtuu?»

»Ennen pitkää lomaa, sitä ei vastusteta.»

Jamesin huulet liikkuivat salaisesti laskien. »Minä en ehdi nähdä pojanpoikaani», mutisi hän.

Emily lakkasi harjaamasta. »Tietysti ehdit, James. Soames toimii niin nopeasti kuin suinkin voi.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes James ojensi käsivartensa.

»Annappa kölninvettä», sanoi hän, pani pullon nenälleen ja kurkotti otsansa siihen suuntaan, missä poika oli. Soames kumartui suutelemaan otsaa juuri siihen paikkaan, missä tukka alkoi. Huojennuksen värähdys näkyi Jamesin kasvoilla, ikäänkuin levottomuuden pyörä hänen sisällään olisi seisahtunut.

»Minä menen vuoteeseen», sanoi hän. »Minä en tahdo nähdä sanomalehtiä sitten. Ne ovat niin epäterveitä, mutta minä en voi kiinnittää niihin huomiota, olen liian vanha.»

Kummallisen liikutettuna Soames kulki ovelle ja kuuli isänsä sanovan:

»Hohhoh, minä olen väsynyt. Minä luen rukoukset sängyssä.»

Ja hänen äitinsä vastasi:

»Se on oikein, James, se onkin paljon mukavampaa.»

9. VAPAINA VERKOSTA

Forsyten juorupörssissä Jollyn kuolinilmoitus, joka oli luettavana pitkässä sotilasluettelossa, herätti sekavia mielialoja. Oli kummallista lukea, että Jolyon Forsyte (viides senniminen suoraan alenevassa polvessa) oli kuollut tautiin ollessaan palvelemassa maataan, eikä seurauksena ollut persoonallinen suru. Se herätti vanhan kaunan hänen isäänsä kohtaan, joka oli vetäytynyt syrjään suvusta. Sillä niin suuri oli vieläkin vanhan Jolyonin arvo, että toiset Forsytet eivät koskaan oikein osanneet tajuta, niinkuin olisi voinut luulla, että he itse juuri olivat epäsäännöllisen elämän vuoksi erottaneet hänen jälkeläisensä muusta suvusta. Uutinen tietenkin lisäsi mielenkiintoa ja levottomuutta Valista, mutta Valin nimi oli kerta kaikkiaan Dartie, niin että jos hän kaatuisi tai saisi Viktorian ristin, ei se olisi aivan samaa kuin jos hänen nimensä olisi Forsyte. Ei liioin Haymaneja kohdannut onnettomuus tai kunnia olisi voinut olla todella tyydyttävää. Perheylpeys oli pettynyt.

Kuinka sitten pääsi liikkeelle huhu, että »jotakin hyvin kauheata, kultaseni», oli tulossa, sitä ei osannut sanoa kukaan, kaikkein vähimmin Soames, joka aina piti kaiken salassa. Ehkä jotkut silmät olivat nähneet jutun »Forsyte — Forsyte ja Forsyte» oikeusasiain luettelossa ja lisänneet tämän tietonsa huhuun »Irene Pariisissa vaalean parran seurassa». Kenties joillakin Park Lanen seinillä oli korvat. Tosiasia oli, että se oli tiedossa että siitä kuiskailtiin vanhojen kesken, keskusteltiin nuorten kesken että perheylpeys kohta oli saava iskun.

Soames, joka tuli sunnuntaikäynnilleen Timothyn taloon hän tuli siinä mielessä, että oikeusjutun päästyä tunnetuksi hän ei enää voisi käydä täällä — tunsi tietoa ilmassa astuessaan sisään. Kukaan ei tietenkään uskaltanut puhua siitä hänelle, mutta kaikki muut saapuvilla olevat Forsytet pidättivät henkeään, sillä he tiesivät, ettei mikään voisi estää Juley tätiä saattamasta heitä kaikkia noloon asemaan. Täti katsoi niin surkeana Soamesiin, hän katkaisi jo aloittamansa puheen niin usein, että Hester täti pyysi anteeksi ja sanoi, että hänen piti mennä hautomaan Timothyn silmää — siihen oli tulossa naarannappi. Soames pysyi järkähtämättömänä, hieman ylenkatseellisena, eikä viipynyt kauan. Hän lähti, tukahdutettu kirous kalpeitten, hienosti hymyilevien huultensa takana.

Onneksi hänen mielenrauhalleen, jota lähenevä skandaali julmasti jäyti, askarrutti häntä yötä päivää toimestaluopumissuunnitelma — hän oli tullut tähän ankaraan päätökseen. Tavata edelleen kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat tunteneet hänet »ovelana miehenä», viisaana neuvonantajana — tämän jälkeen — ei! Sitä ajatusta vastaan kapinoivat hänen tahdikkuutensa ja ylpeytensä, jotka niin omituisesti, niin erottamattomasti liittyivät hänessä juroon omistusvaistoon. Hän tahtoi vetäytyä syrjään, elää yksityisihmisenä, jatkaa tauluostojaan, saavuttaa suuren nimen kokeilijana — loppujen lopulta hänen sydämensä oli enemmän kiintynyt tähän kuin oli koskaan ollut lakiin. Tämän uuden päätöksen toteuttamiseksi hänen oli nyt valmistauduttava sulattamaan liikkeensä johonkin toiseen toiminimeen, ilman että ihmiset sitä tietäisivät, sillä se kiihdyttäisi heidän uteliaisuuttaan ja saisi nöyryytyksen luomaan varjonsa jo etukäteen. Hän oli tullut ajatelleeksi toiminimeä Cuthcott, Holliday, Kingson, joista kaksi jo oli kuollut. Koko nimi yhdistämisen jälkeen kuuluisi siis: Cuthcott, Holliday, Kingson, Forsyte, Bustard ja Forsyte. Mutta kun oli mietitty, kenellä vainajista vielä oli vaikutusta eläviin, päätettiin, että toiminimi tulisi kuulumaan Cuthcott, Kingson ja Forsyte, ja näistä olisi Kingson toimiva ja Soames nimellinen osakas. Sillä luovuttaessaan nimensä, maineensa ja asiakaspiirinsä Soames saisi huomattavan korvauksen.

Eräänä yönä, niinkuin sopikin miehelle, joka urassaan on saapunut niin tärkeään kohtaan, hän teki laskelman omaisuudestaan, ja otettuaan runsaasti huomioon sodan aiheuttamat laskut hän havaitsi omistavansa noin sata kolmekymmentä tuhatta puntaa. Isänsä kuoltua, mihin valitettavasti ei voinut olla pitkä aika, hän saisi ainakin viisikymmentä tuhatta lisää, ja hänen vuotuiset menonsa nousivat tätä nykyä tuskin kahteentuhanteen. Seisoessaan siinä taulujensa keskellä hän näki edessään tulevaisuuden täynnä kauppavoittoja, jotka aiheuttaisi hänen harjaantunut kykynsä tietää enemmän kuin muut ihmiset tiesivät. Myyden sen, mikä pian olisi laskussa, pitäen sen, mikä vielä oli nousussa, ja viisaasti vaistoten tulevaa makusuuntaa hän saavuttaisi ainutlaatuisen kokoelman, joka hänen kuoltuaan siirtyisi valtiolle »Forsyten Säätiön» nimellä.

Jos avioero menisi läpi, oli hän päättänyt, mihin suuntaan menettelisi Madame Lamotten suhteen. Tällä oli, mikäli Soames tiesi, vain yksi todellinen pyrkimys — päästä elämään koroillaan lastenlastensa läheisyydessä Pariisissa. Soames ostaisi Restaurant Bretagnen Madamen määräämällä hinnalla. Madame saisi elää äitikuningattarena Pariisissa koroillaan, ja pääomansa hän kyllä osaisi sijoittaa. (Ohimennen sanoen Soames aikoi panna kykenevän ravintolanhoitajan hänen tilalleen ja saada ravintolan tuottamaan hyvää korkoa rahoilleen. Sohossa oli suuria mahdollisuuksia.) Annettelle hän lupaisi heti viisitoista tuhatta, (joko tarkoituksella tai ilman) aivan saman summan, minkä vanha Jolyon oli määrännyt »tuolle naiselle.»

Kirje Jolyonin asianajajalta hänen omalleen oli paljastanut sen tosiseikan, että »nuo kaksi» olivat Italiassa. Ja ensin oli asianmukaisesti annettu tilaisuus todeta, että he olivat ennen lähtöään oleskelleet eräässä lontoolaisessa hotellissa. Asia oli selvä kuin päivä ja tulisi ratkaistuksi puolessa tunnissa, mutta sen puolituntisen aikana hän, Soames, kävisi helvetissä, ja sen puolituntisen jälkeen kaikki Forsyte-nimiset tietäisivät, että ruusun paras kukoistus oli mennyttä. Hän ei Shakespearen tavoin kuvitellut, että muunnimiset ruusut tuoksuvat yhtä suloisilta. Nimi oli omaisuutta, konkreettinen, tahraton osa omaisuutta, ja sen arvo vähenisi nyt ainakin parikymmentä prosenttia. Lukuunottamatta Rogeria, joka kerran oli kieltäytynyt parlamenttiehdokkuudesta ja — oi, kohtalon ivaa! — Jolyonia, joka pani taulujaan näytteille, ei Forsytein joukossa ollut koskaan ollut ketään erikoisemmin huomattua. Mutta juuri erikoisuuden puute oli nimen paras turva. Se oli yksityisnimi, vahvasti yksilöllinen ja hänen omaa omaisuuttaan, tunkeilevat sanomalehtimiehet eivät olleet toitottaneet sen mainetta hyvässä eikä pahassa. Hän ja jokainen hänen perheensä jäsen omisti sen kokonaan, terveesti, salaisesti, ilman muuta sekaantumista julkisuuden taholta kuin minkä syntymä, naiminen ja kuolema aiheuttavat. Ja näinä odotuksen viikkoina, joiden aikana hän valmistui jättämään lakitieteen, hän sai tuota samaista lakitiedettä kohtaan katkeran vastenmielisyyden, niin syvästi häneen koski se seikka, että laki kohta tulisi tekemään väkivaltaa hänen nimelleen, mihin tekoon hänen taas oli pakko suostua siksi, että tahtoi jättää nimensä perinnöksi laillisella tavalla. Koko jutun suunnaton epäoikeudenmukaisuus kiihdytti hänet alituiseen, hillittyyn raivoon. Hän ei ollut parempaa pyytänyt kuin saada viettää nuhteetonta kotielämää, ja nyt hänen piti mennä todistajain aitioon kaikkien näiden tyhjien, turhanpäiväisten vuosien jälkeen ja julistaa kaikille, kuinka huonosti hän oli osannut pitää kiinni vaimostaan — saada osakseen sääliä, naurua ja ylenkatsetta vertaisiltaan. Kaikki oli ylösalaisin. Irenen ja tuon miehen olisi pitänyt kärsiä, ja he — olivat Italiassa! Näinä päivinä laki, jota hän oli niin uskollisesti palvellut, jota hän oli niin kunnioittanut kaiken omaisuuden suojelijana, tuo laki näytti hänestä perin viheliäiseltä. Mikä voi olla epäterveempää kuin se, että miehen sanottiin omistavan vaimonsa ja kuitenkin häntä rangaistiin, kun joku lainvastaisesti vei häneltä vaimon? Eikö laki tietänyt, että nimi oli miehen kallein omaisuus ja että oli paljon vaikeampaa esiintyä aisankannattajana kuin viettelijänä? Hän suorastaan kadehti Jolyonilta sitä mainetta, että tämä oli onnistunut siinä, missä Soames oli epäonnistunut. Vahingonkorvauskysymys niinikään vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut tuottaa tuolle miehelle kärsimystä, mutta hän muisti serkkunsa sanat: »Maksan ilomielin», ja hänellä oli se epämukava tunne, että korvausvaatimus tuottaisi kärsimystä hänelle itselleen eikä Jolyonille. Hän vaistosi harmikseen, että Jolyon miltei ilomielin maksaisi — tuo mieshän oli niin tuhlaavainen! Sitäpaitsi ei käynyt vaatiminen korvausta. Vaatimus oli kuitenkin asetettu melkein koneellisesti, ja mikäli hetki läheni, alkoi Soames nähdä siinä uuden juonen tuon järjettömän ja nurinkurisen lain taholta saattaa hänet naurunalaiseksi, niin että ihmiset voisivat vilkuilla häneen ja sanoa: »Niin, tuo mies sai hyvän hinnan vaimostaan!» Ja hän antoi asianajajalleen ohjeet saattaa oikeuden tietoon, että rahat lahjoitettaisiin eräälle langenneiden naisten kodille. Hän koetti kauan etsiä sopivaa armeliaisuusmuotoa, mutta keksittyään tämän hän heräsi usein öisin ja ajatteli: »Ei se käy, se on liian kaameata, se herättää huomiota. Jotakin hiljaisempaa, aistikkaampaa.» Hän ei välittänyt koirista, muuten hän olisi lahjoittanut sen niille, ja epätoivoissaan — sillä hän ei ollut mikään asiantuntija hyväntekeväisyyden alalla — hän päätti antaa rahat sokeille. Se ei voisi olla sopimatonta, ja se saisi juryn määräämään korvauksen korkeaksi.

Useita riitajuttuja oli pudonnut pois luettelosta, joka sattui sinä kesänä olemaan poikkeuksellisen ohut, niin että hänen juttunsa ehtisi käsiteltäväksi jo ennen elokuuta. Päivän lähestyessä oli Winifred hänen ainoa lohdutuksensa. Winifred osoitti toverillisuutta niinkuin vain se, joka itse on ollut myllyssä, ja oli Soamesin ainoa »uskottu nainen», hän kun tiesi, ettei Winifred ainakaan Dartielle uskoisi tällaisia asioita. Tuo lurjus olisi vain liiankin iloinen! Heinäkuun lopulla, viimeisenä iltapäivänä ennen jutun käsittelyä Soames meni tapaamaan sisartaan. He eivät olleet voineet lähteä kaupungista tänä kesänä, sillä Dartie oli jo tuhlannut kesänviettorahat, eikä Winifred uskaltanut mennä pyytämään isältään enempää rahaa tänä aikana, jolloin hän odotti, että hänelle ei kerrottaisi mitään tuosta Soamesin asiasta.

Soames tapasi Winifredin kirjettä lukemasta.

»Onko se Valilta?» kysyi Soames synkkänä. »Mitä hänelle kuuluu?»

»Hän sanoo menneensä naimisiin», sanoi Winifred.

»Kenen kanssa, taivaan tähden?»

Winifred katsoi häneen.

»Holly Forsyten, Jolyonin tyttären.»

»Mitä?»

»Hän sai erikoisluvan ja he menivät naimisiin. Minä en edes tietänyt, että he olivat tuttuja. Noloa, eikö totta?»

Soames naurahti kuullessaan tuon luonteenomaisen lievän sanan.

»Noloa tosiaan! No niin, minä en luule, että he kuulevat tästä ennenkuin palaavat kotiin. Heidän olisi parempi jäädä sinne. Tuo mies antaa tytölle rahaa.»

»Mutta minä tahdon Valin takaisin», sanoi Winifred melkein surkeana. »Minä kaipaan häntä, ja hän auttaisi minua kestämään.»

»Minä ymmärrän», mutisi Soames. »Kuinka Dartie nyt käyttäytyy?»

»Pahemminkin voisi olla, mutta rahaa tarvitaan aina. Tahtoisitko että tulen oikeuteen huomenna, Soames?»

Soames ojensi kätensä hakien hänen kättään. Tuo liike ilmaisi siinä määrin hänen yksinäisyyttään, että sisar pusersi kättä molempien omiensa välissä.

»Älä välitä, poikaseni! Sinun on niin paljon parempi olla sitten, kun se on ohi.»

»Minä en tiedä mitä pahaa olen tehnyt», sanoi Soames käheästi
»En ole koskaan käsittänyt. Kaikki on ylösalaisin.
Minä pidin hänestä, olen aina pitänyt.»

Winifred näki veripisaran ilmaantuvan hänen huulilleen ja oli syvästi järkytetty.

»Tietysti asia on kaiken aikaa ollut liian paha hänen taholtaan» sanoi hän. »Mutta kuinka meidän on suhtauduttava tähän Valin avioliittoon, Soames? Minä en tiedä, mitä kirjoittaisin hänelle asiain näin ollen. Sinä olet nähnyt tuon lapsen. Onko hän kaunis?»

»On, hän on kaunis», sanoi Soames. »Tumma — hieno kylläkin»

»Se ei kuulu pahalta», ajatteli Winifred. »Jolyonilla oli tyyliä.»

»On tämäkin vyyhti», sanoi hän. »Mitä isä sanoo?»

»Sitä ei saa sanoa hänelle», sanoi Soames. »Sota päättyy nyt pian, luulen, että sinun on parempi antaa Valin jäädä sinne maanviljelijäksi.»

Se merkitsi samaa, kuin että sisarenpoika oli mennyttä.

»Minä en ole sanonut Montylle», mutisi Winifred toivottomana.

Asia tuli esille seuraavana päivänä ennen puoltapaivaa ja oli ratkaistu vähän yli puolessa tunnissa. Soames, joka esiintyi todistajain aitiossa kalpeana, hienona, silmät surullisina, oli kärsinyt etukäteen niin paljon, että hän suhtautui kaikkeen nyt kuin kuollut. Samana hetkenä, jolloin päätös oli lausuttu, hän lähti salista.

Vielä neljä tuntia siihen, jolloin hänestä tulisi sanomalehtiyleisön omaisuutta! »Asianajajan avioerojuttu!» Ynseä, juro viha tuli nyt tuon kuolleen tunteen tilalle. »Kirottuja olkoot he kaikki», ajatteli hän. »Minä en pakene. Minä olen aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja Fleet Streetin ja Ludgate Hillin menehdyttävässä kuumuudessa hän käveli koko matkan City Clubiin, lounasti ja palasi toimistoonsa. Siellä hän työskenteli tylsänä koko iltapäivän.

Lähtiessään toimistosta hän näki, että konttoriapulaiset tiesivät, ja vastasi heidän vaistomaisiin silmäyksiinsä katseella, joka oli niin ivallinen, että he viipymättä vetäytyivät pois. St. Paulin edustalla hän pysähtyi ostamaan kaikkein hienoimman iltalehden. Oli, siinä se oli! »Tunnetun asianajajan avioerojuttu. Serkku kanssavastaajana. Vahingonkorvaus lahjoitettu sokeille.» Niin, nyt he olivat panneet sen lehtiin! Joka vastaantulijasta hän ajatteli: »Jokohan tiedät?» Ja äkkiä hänen tuli kummallinen olla, ikäänkuin jokin hänen päässään menisi ympäri.

Mitä tämä oli? Se oli saamaisillaan voiton hänestä! Mutta hän ei saanut antautua! Hän tulisi sairaaksi. Hän ei saanut ajatella! Hän lähtisi joelle soutelemaan ja kalastamaan. »Minä en aio mennä vuoteeseen», ajatteli hän.

Hänen mieleensä välähti, että hänellä oli jotakin tärkeätä tehtävää, ennenkuin lähtisi kaupungista. Madame Lamotte! Hänen piti selittää tälle asiain lainmukainen meno. Kuusi kuukautta vielä ennenkuin hän olisi todella vapaa! Hän ei vain olisi tahtonut tavata Annettea! Ja hän kosketti kädellä päälakeaan — se oli hyvin kuuma.

Hän oikaisi Covent Gardenin kautta. Tänä tukahduttavana heinäkuun päivänä vaivasi vanhan torin hylkyjäteilma häntä, ja Soho näytti enemmän kuin koskaan kehnouden epäkauniilta kodilta. Vain Restaurant Bretagne, joka oli siisti ja sirosti maalattu sinisine puuastioineen ja pienine laakeripuineen, omasi eristettyä ja ranskalaistunutta itsekunnioitusta. Oli hiljainen tunti liikenteessä, ja kalpeat, sievät tarjoilijattaret kattoivat pieniä päivällispöytiä. Soames meni suoraan yksityispuolelle. Pettymyksekseen hän kuuli Annetten vastaavan koputukseen. Hänkin näytti kalpealta ja kuumuuden uuvuttamalta.

»Te olette käynyt vallan vieraaksi», sanoi hän väsyneesti.
Soames hymyili.

»Sitä en tahtoisi, mutta minulla on ollut kiire. Missä äitinne on, Annette? Minulla on hänelle uutisia.»

»Äiti ei ole kotona.»

Soamesista näytti, että tyttö katsoi häneen omituisesti. Minkä verran hän tiesi? Mitä äiti oli kertonut hänelle? Vaivalloinen yritys saada tuota selville aiheutti hälyttävän tunteen hänen päässään. Hän tarttui pöydän reunaan ja näki himmeästi Annetten tulevan luokseen, silmät hämmästyksestä kirkkaina Hän sulki silmänsä ja sanoi:

»Ei se mitään ole. Olen kai saanut liikaa aurinkoa.» Aurinkoa! Pimeyttä hän oli saanut liikaa! Kun himmeys silmistä katosi ja Soames avasi silmänsä, katsoi Annette häneen. Mikä tutkimaton ja kumma ilme kaksikymmenvuotiaalle tytölle!

»Voitteko jo paremmin?»

»Ei se mitään ollut», sanoi Soames. Vaisto sanoi hänelle että Annetten edessä hänen ei auttanut esiintyä heikkona — ikä oli jo ilmankin kyllin suuri haitta. Tahdon voima oli hänen vahvin puolensa Annetteen nähden, hän oli viime kuukausina menettänyt maaperää päättämättömyytensä vuoksi — nyt hänellä ei enää ollut varaa menettää. Hän nousi ja sanoi:

»Minä kirjoitan äidillenne. Lähden talooni jokivarrelle viettämään pitkää loma-aikaa. Tahtoisin, että molemmat tulisitte sinne pitkäksi ajaksi. Siellä on paras aika nyt. Tulettehan, eikö niin?»

»Siitä tulee hurmaavaa.» Ranskalainen »r» surisi sievästi, mutta innostus puuttui. Ja Soames lisäsi melkein surullisesti.

»Tekin kärsitte kuumuudesta, Annette, eikö niin? Teidän on hyvä päästä joelle. Hyvää yötä.» Annette keinahti eteenpäin. Hänen eleessään oli melkein omantunnon vaivaa.

»Voitteko jo lähteä? Tarjoanko teille kupin kahvia.»

»Ei kiitos», sanoi Soames lujasti. »Antakaa minulle kätenne.»

Hän ojensi kätensä, ja Soames nosti sen huulilleen. Kun hän katsahti ylös, oli tytön kasvoilla taaskin tuo kummallinen ilme. »Minä en osaa sanoa», ajatteli hän mennessään ulos, »mutta paras, että en ajattele — en murehdi.»

Mutta hän murehti kuitenkin kulkiessaan kohti Pall Mallia. Hän oli englantilainen, eri uskontoa kuin Annette, keski-ikäinen, kotoisen murhenäytelmän arpeuttama — mitä annettavaa hänellä oli? Vain rikkautta, yhteiskunnallista asemaa, vapautta työstä, ihailua! Se oli paljon, mutta oliko se riittävästi kauniille kaksikymmenvuotiaalle tytölle? Hän tunsi Annettea niin vähän. Hän sitäpaitsi omituisesti pelkäsi Annetten ja hänen äitinsä ranskalaista luontoa. He tiesivät niin hyvin, mitä tahtoivat. He olivat melkein Forsyteja. He eivät koskaan tarttuisi varjoon ja päästäisi käsistään itse asiaa!

Hirmuinen ponnistus, minkä pienen kirjelipun kirjoittaminen klubissa maksoi hänelle, oli niinikään varoituksena ja osoitti, että hän oli tullut mahdollisuuksien rajalle.

»Paras Rouva, (kirjoitti hän),

Mukaanliitetystä sanomalehtileikkeestä näette, että olen tänään saanut hakemani avioeron. Englannin lain mukaan en kuitenkaan ole vapaa menemään uusiin naimisiin ennenkuin kuusi kuukautta päätöksen jälkeen. Toistaiseksi voin vain pyytää, että saisin kunnian tulla katsotuksi tyttärenne kosijaksi muotojen mukaan. Kirjoitan parin päivän päästä uudestaan ja pyydän teitä molempia tulemaan talooni joen varrelle.

Vilpittömästi Teidän

Soames Forsyte.»

Suljettuaan kirjeen ja pantuaan sen postiin hän meni ruokahuoneeseen. Kolme lusikallista soppaa sai hänet ymmärtämään, että hän ei voinut syödä, ja lähetettyään noutamaan ajurin hän ajoi Paddingtonin asemalle ja lähti ensimmäisellä junalla Readingiin. Hän ehti kotiinsa juuri kun aurinko laski ja meni kävelemään tielle. Ilma oli tulvillaan hänen kukkapenkkiensä neilikantuoksua. Hiipivä kylmyys nousi joelta.

Lepo — rauha! Antakaa poloisen miehen levätä! Älkööt suru ja häpeä ja suuttumus lepattako ilkeitten yölintujen tavoin hänen päässään! Kuin kyyhkyt, jotka torkkuvat lakoissaan kuin metsien turkkieläimet joen toisella rannalla ja yksinkertaiset ihmiset mökeissään, kuin puut ja joki itse, joka hämärässä vaaleni nopeasti, kuin tummuva ruiskukanvärinen taivas, jolle tähdet syttyivät — antakaa hänen vapautua itsestään ja levätä!

10. AIKAKAUDEN LOPPU

Soames ja Annette menivät naimisiin Pariisissa tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1901, niin täydellisen hiljaisesti, ettei edes Emilylle puhuttu ennenkuin kaikki oli tapahtunut. Vihkiäisten jälkeisenä päivänä Soames vei vaimonsa tuollaiseen hiljaiseen lontoolaishotelliin, missä suuremmilla kustannuksilla saadaan pienemmät tulokset kuin missään muualla taivaan alla. Annetten parhaisiin pariisilaispukuihin verhottu kauneus tuotti Soamesille enemmän tyydytystä kuin jos hän olisi onnistunut hankkimaan virheettömän posliiniesineen, jalokiven tai taulun, ja hän odotti hetkeä, jolloin hän voisi esitellä vaimonsa Park Lanessa, Green Streetillä ja Timothyn talossa.

Jos joku olisi näinä päivinä kysynyt häneltä: »Näin meidän kesken — oletko rakastunut tuohon tyttöön?» olisi hän vastannut: »Rakastunut? Rakastunut? Mitä on rakkaus? Jos tahdot kysyä, onko tunteeni häntä kohtaan sama kuin Ireneä kohtaan noina vanhoina aikoina, jolloin olin tutustunut häneen eikä hän aikonut ottaa minua, kun huokailin ja ikävöin häntä enkä saanut lepoa hetkeksikään ennenkuin hän oli suostunut — ei! Jos tahdot kysyä, ihailenko hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, värähtävätkö aistini hiukan, kun näen hänen liikkuvan lähelläni — kyllä! Luulenko, että hän tulee sopimaan minulle, olemaan kunniallinen vaimo ja lasteni hyvä äiti — taaskin: kyllä! Mitä muuta tarvitsen, ja mitä muuta kolme neljännestä naimisissaolevista naisista saa miehiltään?» Ja jos kyselijä olisi jatkanut tutkimustaan: »Entä oliko sinusta oikein houkutella tämä tyttö omaksesi koko eliniäksi, jollet ole todella koskettanut hänen sydäntään?» niin hän olisi vastannut: »Ranskalaiset suhtautuvat noihin asioihin toisin kuin me. Heille avioliitto merkitsee vakiintunutta asemaa ja lapsia, enkä omien kokemusteni mukaan ollenkaan mene sanomaan, etteikö heidän kantansa olisi järkevin. Minä en tällä kertaa odota enempää kuin voin saada tai hän voi antaa. Vuosien jälkeen en hämmästy, vaikka saisinkin hänestä vaikeuksia, mutta sitten olen jo vanha ja minulla on lapsia. Minä ummistan silmäni. Minulla on ollut suuri intohimoni, hänen on kenties tulossa — en usko, että se tulee kohdistumaan minuun. Tarjoan hänelle aika paljon enkä pyydä korvaukseksi suuriakaan, paitsi lapsia tai ainakin yhden pojan. Mutta yhdestä asiasta olen varma — hän on hyvin järkevä!»

Ja jos kyselijä yhä tyydyttämättömänä olisi jatkanut: »Etkö siis odota tästä avioliitosta henkistä yhteyttä?» olisi Soames hymyillyt vinoa hymyään ja vastannut: »Sen asian laita olkoon miten tahansa. Jos minä saan tyydytystä aisteilleni, jälkeläisiä, jotka jatkavat omaa itseäni, hyvää aistia ja hyvää mielialaa talooni, en voi muuta pyytää tällä iällä. Ei ole luultavaa, että poikkean tieltäni tavoitellakseni jotakin kaukaista tunnehymistystä.» Ja siihen olisi tahdikkaan kyselijän pitänyt lopettaa tiedustelunsa.

Kuningatar oli kuollut, ja maapallon suurimman kaupungin ilma oli harmaa vuodattamattomista kyynelistä. Turkkitakissa, silinteri päässä, turkiksiin puettu Annette vierellään, Soames kulki Park Lanen poikki hautajaisten aamuna, kohti Hyde Parkin aitausta. Vaikka yleiset asiat eivät muuten liikuttaneet häntä paljoakaan, tehosi hänen mielikuvitukseensa tämä suurenmoisen symbolinen tapaus, tämä pitkän, rikkaan aikakauden yhteenveto. Vuonna 1837, jolloin kuningatar nousi valtaistuimelle, rakensi »Dosset Forsyte» vielä taloja Lontoon rumentamiseksi, ja James, kaksikymmentäkuusivuotias nuorukainen, oli juuri laskemassa lakimiesuransa perustuksia. Postivaunut hoitivat vielä liikennettä, miehet käyttivät korkeita kaularöyhelöitä, ajoivat viiksensä, söivät ostereita pytyistä, liveripukuiset palvelijat seisoivat vaunujen takaistuimella, naiset sanoivat: »Kas tässä», eikä heillä ollut omaisuutta, hyvät tavat vallitsivat maassa, ja köyhät asuivat sikoläteissä, onnettomia piruparkoja hirtettiin pienistä rikoksista, ja Dickens oli vasta juuri alkanut kirjoittaa. Melkein kaksi sukupolvea oli kulkenut ohi sitten sen ajan — tuli höyrylaivoja, raitiovaunuja, sähkölennätin, polkupyöriä, sähkövalo, puhelin ja nyt näitä automobiileja — rikkaus oli kasvanut niin suureksi, että kahdeksan prosenttia oli vaihtunut kolmeksi, ja Forsyteja oli tuhansittain! Siveyskäsitteet olivat muuttuneet, tavat olivat muuttuneet, ihmisistä oli tullut apinain jälkeläisiä, Jumalasta oli tullut Mammona — niin kunnianarvoisa Mammona, että se kykeni pettämään itsensäkin. Kuusikymmentäneljä vuotta oli suosinut omaisuutta ja luonut ylemmän keskiluokan, tukenut, höylännyt, ja kiillottanut sitä kunnes sitä tavoiltaan, moraaliltaan, puheiltaan, ulkoasultaan, vaateparreltaan, sielultaan tuskin saattoi erottaa aatelistosta. Aikakausi, joka oli kullannut yksilöllisen vapauden siinä määrin, että jos miehellä oli rahaa, hän oli vapaa sekä lain edessä että tosiasiallisesti, ja jos hänellä ei ollut rahaa, hän oli vapaa lain edessä, mutta ei tosiasiallisesti. Aikakausi, joka oli kanonisoinut tekopyhyyden, niin että kunnialliselta näyttäminen oli samaa kuin kunniallisuus. Suuri aikakausi, jonka muuttava vaikutus ei ollut säästänyt mitään paitsi ihmisluontoa ja maailmankaikkeutta.

Ja Lontoo, tämän aikakauden lempilapsi, purki asukkaitaan joka aukosta Hyde Parkiin, tähän viktorialaisuuden sydämeen, Forsytein onnelliseen metsästyspuistoon, näkemään aikakauden lähtöä. Harmaan taivaan alla, jonka tihkusade oli juuri lakannut, tungeksi tumma ihmispaljous katsomassa näytöstä. »Hyvä vanha kuningatar», rikas vuosista ja hyveistä, oli viimeisen kerran luopunut eristyksestään ja tarjonnut Lontoolle vapaapäivän. Hounsditch, Acton, Ealing, Hampstead, Islington ja Bethnal Green, edelleen Hackney, Hornsey, Leytonstone, Battersea ja Fulham sekä nuo vihreät laitumet, joilla Forsytet kukoistavat — Mayfair ja Kensington, St. James ja Belgravia, Bayswater ja Chelsea ja Regents Park — kaikki Lontoon osat olivat lähettäneet asukkaansa kaduille, joita pitkin kuolema kohta tulisi kulkemaan tumman loiston ja prameuden ympäröimänä. Koskaan enää ei kukaan kuningatar hallitsisi niin kauan, eivätkä ihmiset rahansa edestä saisi nähdä niin paljon historiaa haudattavan samalla kertaa. Sääli, että sota vain jatkui, niin että Voiton seppelettä ei voitu laskea Viktorian arkulle! Kaikki muu mahdollinen oli saattamassa häntä ja kunnioittamassa hänen muistoaan — sotilaat, merimiehet, ulkomaalaiset ruhtinaat, liput puolitangossaan, kirkonkellojen soitto, ja ennen kaikkea tuo aaltoileva, suuri tummapukuinen ihmispaljous, jossa siellä täällä säädetyn surupuvun alla kenties oli vilpitöntä surua sydämen pohjalla. Itse asiassa enemmän kuin kuningatar oli menossa lepoonsa, nainen, joka oli uljaasti kantanut surunsa, elänyt hyvin ja viisaasti oman ymmärryksensä mukaan.

Puiston kaidetta vastassa, keskellä väkijoukkoa, seisoi Soames, käsi Annetten käsipuolessa. Niin, kokonainen aikakausi teki lähtöään! Nuo ammattiyhdistykset, työläisedustajat Alahuoneessa, mannermaalta tuotu kirjallisuus, ja jokin sanoin selittämätön yleisessä suhtautumisessa kaikkeen — ne olivat suuresti muuttaneet oloja. Soames muisti väkijoukon Mafekingin iltana ja Georgen sanat: »He ovat kaikki sosialisteja, he tahtovat omaisuuttamme.» Kuten James, ei Soameskaan tietänyt — ei osannut sanoa — kun tuo Edward nyt oli valtaistuimella! Niin turvallista ei tulisi enää koskaan kuin hyvän vanhan Viccyn aikana. Hän painoi suonenvedontapaisesti nuoren vaimonsa käsivartta. Siinä ainakin oli jotakin kouriintuntuvasti omaa, kotoisesti taattua vihdoin taaskin, jotakin joka teki omaisuuden omistamisen arvoiseksi — jotakin todellista taas kerran. Lujasti painautuneena häneen ja koettaen torjua toisia Soames oli tyytyväinen. Väkijoukko tunkeili heidän ympärillään, söi voileipiä ja pudotteli murusia, vaahteroihin kiivenneet pojat elämöivät kuin apinat, heittelivät oksia ja appelsiininkuoria. Oli jo ohi määräajan, heidän olisi pitänyt tulla pian! Ja äkkiä, vähän heidän takanaan vasemmalla, hän näki pitkähkön miehen, jolla oli pehmeä hattu ja lyhyt, harmahtava parta, ja pitkähkön naisen, jolla oli pyöreä nahkalakki ja harso. Jolyon ja Irene, puhuen ja hymyillen toisilleen, lähellä toisiaan niinkuin Annette ja hän itse! He eivät olleet nähneet häntä, ja Soames katseli noita kahta salaa, hyvin omituinen tunne rinnassaan. He näyttivät onnellisilta! Mitä varten he olivat tulleet tänne — nuo pääsemättömän lainvastaiset oliot, nuo viktorialaisten ihanteitten uhmaajat? Mitä syytä heillä oli tulla tähän väkijoukkoon? Molemmat kahdesti yhteiskunnan karkoittamia siveysrikkomuksen vuoksi — kerskuen luultavasti rakkaudestaan ja kevytmielisyydestään! Hän katseli heitä kuin lumottuna, vieläpä myönsi vastahakoisesti, käsi Annetten käsipuolessa, että — että hän — Irene —. Ei, hän ei tahtonut myöntää sitä, ja hän käänsi katseensa pois. Hän ei tahtonut nähdä heitä ja antaa vanhan katkeruuden, vanhan kaipuun herätä rinnassaan! Ja sitten Annette kääntyi häneen ja sanoi: »Nuo kaksi tuolla varmaan tuntevat sinut, Soames. Keitä he ovat?»

Soames kääntyi nirpistäen nenäänsä.

»Ketkä kaksi?»

»Nuo tuolla, sinä näet heidät, he lähtevät juuri pois. He tuntevat sinut.»

»Ei», vastasi Soames, »erehdys, rakkaani!»

»Kauniit kasvot! Ja kuinka hän kävelee! Elle est très distinguée!»

Soames kääntyi nyt katsomaan. Hänen elämäänsä, hänen elämästään oli Irene astunut juuri noin — keinuvana ja suorana, etäisenä, saavuttamattomana, aina välttäen kaikkea kosketusta sielunsa kanssa! Soames kääntyi äkkiä pois tuosta etenevästä menneisyyden näystä.

»Pidä varasi nyt», sanoi hän, »he tulevat!»

Mutta seisoessaan siinä Annetten käsipuolessa, näennäisesti innostuneena ruumissaaton alkupään katselemisesta, häntä värisytti tunne, että hän aina kaipasi jotakin, ja hän valitti vaistomaisesti, ettei voinut saada heitä molempia.

Hitaasti läheni soitto ja askelten kaiku, kunnes pitkä, hiljainen kulkue oli ehtinyt puiston porttien sisäpuolelle. Hän kuuli Annetten kuiskaavan: »Kuinka surullista ja kuinka kaunista!» tunsi hänen kätensä puserruksen, kun hän kurkottautui varpailleen, ja joukon liikutus tarttui häneen. Siinä se oli — kuningattaren ruumisvaunu, koko aikakauden kirstu hitaasti kulkemassa ohi! Ja sen edetessä kuului katselijain pitkästä rivistä hiljaista voihketta, ääntä sellaista, jota Soames ei koskaan ollut kuullut, niin itsetiedotonta, alkuperäistä, syvää ja villiä, ettei hän eivätkä muutkaan tietäneet, olivatko he yhtyneet siihen. Kummallista ääntä tosiaankin. Aikakauden kunnianosoitus omalle kuolemalleen… Ah! Ah!… Ote elämään oli hellinnyt. Se mikä oli näyttänyt ikuiselta, oli poissa! Kuningatar — Jumala siunatkoon häntä!

Voihke eteni ruumisvaunujen mukana, niinkuin kulovalkea etenee ruoholla kapeaa viivaa pitkin, se seurasi vaunuja maili maililta kautta taajan väkijoukon. Se oli inhimillistä ääntä eikä kuitenkaan inhimillistä, sillä se lähti animaalisesta alitajunnasta, syvästä kaikkeuden kuoleman ja muuttumisen tunnosta. Kukaan meistä — kukaan meistä ei voi kestää ikuisesti!

Sitä seurasi lyhyt — hyvin lyhyt — hiljaisuus, kunnes kielet joutuivat käyntiin, innokkaina päästäkseen taas näytelmän juoneen kiinni. Soames viipyi juuri sen verran, että Annette olisi tyytyväinen, ja vei hänet sitten puistosta pois, lounaalle isänsä luo Park Laneen…

James oli viettänyt aamun katselemalla ulos makuuhuoneensa ikkunasta. Viimeinen näytelmä, jonka hän näkisi — viimeinen niin monista! Kuningatar oli siis poissa! Niinpä niin, hän olikin jo vanha nainen. Swithin ja hän olivat olleet katsomassa kruunausta — silloin kuningatar oli tuollainen hento tytönhuippana, ei Imogeninkaan ikäinen! Hän oli viime aikoina kovasti lihonnut. Jolyon ja hän olivat nähneet, kun hänet vihittiin tuon saksalaisen miehen kanssa — josta sitten ennen kuolemaansa olikin tullut oikein kelvollinen mies ja joka oli jättänyt jälkeensä tuon pojan. Ja hän muisti, kuinka hänen veljiensä ja vanhojen ystäviensä seuroissa monena iltana tuon pojan nuoruusvuosina oli ravistettu päätä viinilasien ja pähkinäin ääressä. Ja nyt hän oli noussut valtaistuimelle. Sanottiin, että hän oli vakiintunut nyt — James ei tietänyt — ei osannut sanoa! Kyllä se mies vieläkin antaisi rahan virrata — hän ei ihmettelisi. Kylläpä tuolla ulkona oli väkeä! Ei siitä tuntunut olevan niin kovinkaan pitkä aika, kun Swithin ja hän olivat seisoneet väkijoukossa Westminster Abbeyn edustalla kruunausta katsomassa, ja Swithin oli perästäpäin vienyt hänet Cremorneen — sellainen hurjistelija aina, tuo Swithin! Ei, siitä ei tuntunut olevan paljon sen pitempi aika kuin Riemuvuodestakaan, jolloin Roger ja hän yksissä tuumin olivat vuokranneet parvekkeen Piccadillyn varrelta. Jolyon, Swithin, Roger, kaikki poissa, ja hän itse täyttäisi yhdeksänkymmentä elokuussa! Ja Soames uusissa naimisissa ranskalaisen tytön kanssa. Ranskalaiset ovat kummallista väkeä, mutta hän oli kuullut sanottavan, että heistä tulee hyviä äitejä. Asiat muuttuvat! Sanottiin, että tuo Saksan keisari oli mukana hautajaisissa. Hänen sähkösanomansa vanhalle Krügerille oli ollut aika loukkaava. Hän, James, ei ihmettelisi, vaikka tuosta miehestä vielä joskus tulisi vaikeuksia. Muutoksia! Hm! Niinpä niin, he saisivat pitää huolen itsestään sitten kun hän olisi poissa: hän ei tietänyt neuvoa! Ja nyt oli Emily kutsunut Dartien päivälliselle Winifredin ja Imogenin kanssa, tutustumaan Soamesin vaimoon — hän sitten aina puuhasi jotakin. Ja Irene kuului elävän yhdessä tuon Jolyonin kanssa. He kai menisivät nyt naimisiin, hän otaksui.

»Mitähän veljeni Jolyon olisi sanonut tästä kaikesta?» ajatteli hän. Ja täydellinen mahdottomuus saada tietää, mitä kerran niin ihailtu vanhempi veli olisi sanonut, pahoitti Jamesin mieltä siinä määrin, että hän nousi tuoliltaan ikkunan äärestä ja alkoi hitaasti, heikosti astella edestakaisin huoneessa.

»Hän oli kaunis nainen kaiken lisäksi», ajatteli James. »Minä pidin hänestä. Ehkä Soames ei sopinut hänelle — minä en tiedä — en osaa sanoa. Meillä ei koskaan ollut vaikeuksia vaimoistamme.» Naiset olivat muuttuneet — kaikki oli muuttunut! Ja nyt kuningatar oli kuollut — kas niin, siinä se oli! Väkijoukon liikehtiminen sai hänet pysähtymään ikkunan ääreen ja painamaan nenänsä ruutuun, niin että se tuli valkeaksi kylmästä. He olivat tuoneet kuningattaren jo Hyde Park Corneriin asti — nyt he kulkivat ohi! Miksi ei Emily tullut tänne, mistä hän saattaisi nähdä, sensijaan että touhusi tuon lounaan vuoksi? Hän kaipasi vaimoaan tänä hetkenä — kaipasi häntä! Vaahterain paljaitten oksien läpi hän juuri saattoi nähdä ruumissaaton, saattoi nähdä, kuinka ihmiset paljastivat päänsä — hän ei ihmettelisi, vaikka moni heistä vilustuisi! Ääni hänen takanaan sanoi:

»Sinulla on tästä mainio näköala, James!»

»Siinä sinä olet!» mutisi James, »miksi et tullut aikaisemmin? Olisit voinut menettää kaiken!»

Ja hän oli vaiti, katsellen kaikin voimin.

»Mitä tuo ääni on?» kysyi hän äkkiä.

»En minä kuule mitään ääntä», vastasi Emily. »Mitä sinä ajattelet — eiväthän he toki voi hurrata!»

»Minä kuulen.»

»Mitä tyhjää, James.»

Mikään ääni ei päässyt noiden kaksinkertaisten ruutujen läpi, mutta James oli kuullut oman sydämensä voihkeen, kun hänen aikakautensa oli matkalla hautaan.

»Älä koskaan sano minulle, mihin minut haudataan», sanoi hän äkkiä. »Minä en tahdo tietää.» Ja hän kääntyi pois ikkunasta. Siellä hän meni, vanha kuningatar, hänellä oli ollut paljon huolia — hän oli varmaan iloinen päästessään rauhaan, ajatteli James.

Emily otti hiusharjat.

»Minulla on juuri aikaa harjata tukkaasi», sanoi hän, »ennenkuin he tulevat. Sinun pitää esiintyä eduksesi, James.»

»Ah», mutisi James, »sanotaan, että hän on kaunis.»

Kohtaus uuden miniän kanssa tapahtui ruokasalissa. James istui takan ääressä, kun hänet tuotiin sisään. Hän pani kätensä tuolin käsinojille ja nousi hitaasti. Kumaraisena ja virheettömänä frakissaan, laihana kuin Euklideen viiva hän otti Annetten käden omaansa, ja uurteisten, nyt kokonaan värittömien kasvojen huolestuneet silmät mittelivät nuorta miniää. Vähän lämpöä tuli sitten silmiin ja poskiin, heijastusta tämän kukoistuksesta.

»Mitä kuuluu?» kysyi hän. »Olet kai ollut katsomassa kuningatarta? Oliko laivamatka hyvä?» Tällä tavoin hän tervehti naista, jolta toivoi pojanpoikaa nimensä jatkajaksi.

Nähdessään tuon noin vanhan, laihan, valkean ja virheettömän miehen Annette mumisi ranskaksi jotakin, jota James ei ymmärtänyt.

»Niin, niin», sanoi hän, »te kai odotatte lounastanne. Soames, soita kelloa, me emme odota tuota Dartiea.» Mutta juuri samassa he saapuivat. Dartie ei ollut tahtonut vaivautua katsomaan »vanhaa tyttöä». Varhainen cocktail takanaan hän oli »silmäillyt» Iseeum-klubin ikkunasta, niin että Winifredin ja Imogenin oli ollut pakko palata puistosta hakemaan häntä sieltä. Hänen ruskeat silmänsä viipyivät Annettessa melkein yllättyneen tyytyväisinä. Toinen kaunotar, jonka tuo Soames oli poiminut! Mitähän oikein naiset näkivät siinä miehessä? No niin, tämä kyllä tekisi hänelle saman kepposen kuin tuo toinenkin, mutta siihen mennessä Soames oli onnellinen piru! Ja hän harjasi pystyyn viiksensä, sillä yhdeksän kuukauden kotielämä Green Streetillä oli melkein palauttanut ennalleen hänen kukoistuksensa ja varmuutensa. Huolimatta Emilyn herttaisista ponnistuksista, Winifredin mielentyyneydestä, Imogenin kyseliäästä ystävällisyydestä ja Jamesin yrityksistä huolehtia Annetten ravitsemuksesta Soames tunsi, että lounas ei ollut hänen nuoren morsiamensa kannalta suotuisa. Hän vei Annetten pois hyvin pian.

»Tuo Monsieur Dartie», sanoi Annette autossa, »je n'aime pas ce type-là!»

»Ei, varjelkoon», vastasi Soames.

»Sisaresi on hyvin ystävällinen ja tyttö on kaunis. Isäsi on kovin vanha. Äidilläsi on varmaan vaivaa hänestä, en tahtoisi olla hänen sijassaan.»

Soames nyökäytti päätään nuoren vaimonsa tarkkanäköisyydelle, kirkkaalle, kovalle arvostelukyvylle, mutta se teki hänet vähän levottomaksi. Hänen mieleensä oli kenties myös singahtanut ajatus: »Kun minä olen kahdeksankymmenvuotias, on hän vain viisikymmentäviisi ja hänellä on vaivaa minusta!»

»On vielä eräs toinen sukulaistalo, jonne minun pitää viedä sinut», sanoi hän. »Sinä tulet pitämään sitä hullunkurisena, mutta meidän täytyy saada asia suoritetuksi, sitten syömme päivällistä ja menemme teatteriin.»

Tällä tavoin hän valmisti Annettea käyntiin Timothyn talossa. Mutta siellä otettiin asia toisin. He olivat niin iloisia nähdessään rakkaan Soamesin näin pitkän ajan päästä, ja tämä siis oli Annette!

»Sinä olet niin kaunis, rakkaani, melkein liian nuori ja kaunis rakkaalle Soamesille, eikö niin? Mutta hän on hyvin huomaavainen ja kohtelias — niin hyvä aviom-». Täti Juley hillitsi kielensä ja asetti huulensa juuri Annetten molempien silmien alle — hän kuvaili niitä myöhemmin Francielle, joka tuli pistäytymään, tällä tavoin: »Ruiskukan siniset, niin kauniit, minun ihan teki mieli suudella niitä. Minun täytyy sanoa, että rakas Soames on täydellinen tuntija. Minä luulen, että Annette ranskalaisella tavallaan — eikä niin kovin ranskalaisellakaan — on yhtä kaunis kuin Irene, joskaan ei yhtä hieno, yhtä viehättävä. Sillä Irene oli viehättävä, eikö ollutkin? Tuo valkoinen hipiä ja nuo tummat silmät ja tuo tukka, couleur de — mitä se nyt taas olikaan? Minä aina unohdan.»

»Feuille morte», kiirehti Francie sanomaan.

»Niin tietysti, rakkaani, kuihtuneitten lehtien väri — kuinka kummallista. Minä muistan siltä ajalta, kun olin pikku tyttö, emmekä vielä asuneet Lontoossa, että meillä oli kasvatettavana mäyräkoiran pentu, jolla oli punaruskea päälaki ja valkea rinta ja kauniit ruskeat silmät, ja se oli nainen.»

»Niin, täti», sanoi Francie, »mutta minä en näe ajatusyhteyttä.»

»Oi», huudahti Juley täti hieman hämillään, »se oli niin viehättävä, ja sen silmät ja tukka, tiedätkö —». Hän vaikeni ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostakin tahdittomuudesta. »Feuille morte», lisäsi hän äkkiä. »Hester, pane mieleesi se!»…

Sisarusten kesken tapahtui huomattava neuvottelu siitä, oliko Timothy noudettava katsomaan Annettea vai eikö.

»Oi, älkää vaivautuko», sanoi Soames.

»Mutta ei siitä ole mitään vaivaa, sitä vain, että tietysti Annetten ranskalaisuus häntä vähän järkyttää. Hän oli niin kauhuissaan Fashodan vuoksi. Ehkä meidän sentään on parempi olla antautumatta vaaraan, Hester. On niin hauska saada pitää hänet kokonaan itsellämme, eikö totta? Ja kuinka voit nyt, Soames? Oletko kokonaan päässyt tuosta —»

Hester kiirehti väliin.

»Mitä Annette pitää Lontoosta?»

Soames odotti vastausta levottomana. Se tuli järkevänä ja rauhallisena: »Oi, minä tunnen Lontoon, minä olen ollut täällä ennen.»

Soames ei ollut koskaan uskaltanut puhua hänelle tuosta ravintola-asiasta. Ranskalaisilla on erilaiset hienouskäsitteet, ja Annettesta saattaisi tuntua naurettavalta, jos häntä varoitettaisiin puhumasta suhteestaan tuohon ravintolaan. Soames oli tahtonut mennä naimisiin ennenkuin ottaisi asian puheeksi, ja nyt hän toivoi, että olisi menetellyt toisin.

»Mikä osa sitten on sinulle tutuin?» kysyi Juley täti.

»Soho», vastasi Annette yksinkertaisesti.

»Soho?» toisti Juley täti. »Soho?»

»Tuo tulee kiertämään koko perheen», ajatteli Soames.

»Se on hyvin ranskalainen ja hyvin kiintoisa kaupunginosa», sanoi hän.

»Niin», muisteli Juley täti, »sedälläsi Rogerilla oli siellä kerran muutamia taloja, mutta minä muistan, että hänen piti aina häätää vuokralaisensa.»

Soames käänsi puheen Mapledurhamiin.

»Tietenkin asetutte pian asumaan sinne», sanoi Juley täti. »Me kaikki niin odotamme sitä aikaa, jolloin Annettella on kultainen pieni —»

»Juley!» huusi Hester täti epätoivoissaan, »soita teetä!»

Soames ei uskaltanut odottaa teetä, vaan vei Annetten pois.

»Minä en sinun sijassasi mainitsisi Sohoa», sanoi hän autossa. »Se on melko hämäräperäinen Lontoon osa, ja sinähän olet nyt kokonaan tuon ravintolahomman yläpuolella. Minä tarkoitan», lisäsi hän, »että tahdon sinun tutustuvan hienoihin ihmisiin, ja englantilaiset ovat hirveän turhanaikaisia.»

Annetten kirkkaat silmät aukenivat, pieni hymy tuli hänen huulilleen.

»Niinkö?» sanoi hän.

»Hm», ajatteli Soames, »tuo oli tarkoitettu minulle!» Ja hän katsoi vaimoonsa kiinteästi. »Hänellä on hyvät liikeihmisen vaistot», ajatteli hän. »Minun täytyy saada hänet tajuamaan asia kerta kaikkiaan.»

»Katsos nyt, Annette, se on hyvin yksinkertaista, kunhan vain ymmärrät. Virkamiehemme ja joutilaisuudessa elävä yläluokkamme luulevat vielä olevansa yhtä askelmaa ylempänä kuin liikeihmiset, paitsi tietysti hyvin rikkaat. Se saattaa tuntua typerältä, mutta niin se vain on, näetkös. Englannissa ei ole viisasta antaa ihmisten tietää, että on hoitanut ravintolaa tai omistanut kaupan tai toiminut missään liikkeessä. Se on saattanut olla äärimmäisen kunniallista, mutta se panee ihmiseen eräänlaisen leiman. Silloin ei pääse yhtä hyville päiville eikä joudu yhtä hienoihin seuroihin — siinä kaikki.»

»Minä ymmärrän», sanoi Annette, »samoin on Ranskassa.»

»Ahaa», mutisi Soames sekä huojentuneena että nolattuna.
»Luokka tietysti on kaikki kaikessa.»

»Niin», sanoi Annette. »Comme vous êtes sage.»

»Hyvä on», ajatteli Soames katsellen hänen huuliaan, »mutta aika kyynillinen hän on.» Hänen ranskantaitonsa oli vielä siksi vähäinen, että hän ei ymmärtänyt olla pahoillaan siitä, että Annette ei ollut sanonut »tu». Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja mumisi vaivoin:

»Et vous êtes ma belle femme.»

Annette purskahti nauruun.

»Oh, non», sanoi hän. »Oh, non, ne parlez pas Français, Soames. Mitä tuo vanha rouva, tätisi, odottaa?»

Soames puri huuliaan. »Jumala tietää!» sanoi hän, »se täti puhelee aina jotakin», mutta hän itse tiesi paremmin kuin Jumala.

11. INNOSTUS LAMASSA

Sota jatkui vain. Nicholas oli kuuleman mukaan sanonut, että se tulisi maksamaan kolme sataa miljoonaa niinkuin ei mitään, ennenkuin siitä oli selviydytty! Tulovero uhkasi vakavasti. Mutta sittenpähän niillä rahoilla saataisiin Etelä-Afrikka lopullisesti. Ja vaikka omistamisen vaisto tuntui pahasti järkkyneeltä kello kolmen aikaan aamulla, palasi se aamiaisaikaan muistuttamaan, että maailmassa ei mitään saa ilmaiseksi. Niinpä ihmiset kaiken kaikkiaan jatkoivat toimiansa melkein niinkuin ei olisi ollutkaan mitään sotaa, ei mitään keskitysleirejä, ei liukasliikkeistä de Wetiä, ei mielialaa mannermaalla, ei mitään epämiellyttävää. Kansakunnan asennetta ilmensi tosiaankin Timothyn kartta, jonka innostus oli lamassa — sillä Timothy ei enää siirrellyt lippujaan eivätkä liput osanneet siirtyä itsestään, ei edes eteenpäin eikä taaksepäin, niinkuin olisi pitänyt tehdä.

Innostus oli edelleen lamassa, se valtasi Forsyten juorupörssinkin ja aiheutti yleistä epätietoisuutta lähiaikojen tapahtumista. Times-lehden vihittyjen palstalla nähty ilmoitus »Jolyon Forsyte ja Irene, professori Heron-vainajan ainoa tytär» oli aiheuttanut keskustelua siitä, oliko Irene esitetty oikealla tavalla. Ja kuitenkin oltiin huojentuneita, kun hänestä ei ollut sanottu »Irene, Soames Forsyten entinen vaimo» tai »eronnut vaimo». Kaiken kaikkiaan oli perheen suhtautumisessa »asiaan» ollut alun alkaen eräänlaista ylevämielisyyttä. James oli sanonut vain: »Siinä sitä oltiin!» Ei kannattanut hälistä! Ei hyödyttänyt edes myöntää, että se oli ollut »ilkeä juttu».

Mutta mitä tapahtuisi nyt, kun sekä Soames että Jolyon olivat taas naimisissa? Se oli hyvin jännittävää. Tiedettiin, että George oli lyönyt Eustacen kanssa vetoa kuudesta neljää vastaan, että pikku Jolyon tulisi ennen pikku Soamesia. George oli niin hullunkurinen! Kerrottiin niinikään, että Dartie ja hän olivat lyöneet vetoa siitä, saavuttaisiko James yhdeksänkymmenen vuoden iän vai eikö, vaikka ei tiedetty, kumpi heistä oli ollut Jamesin puolesta.

Toukokuun alussa Winifred toi tiedon, että Val oli saanut jalkaansa haavan harhaanammutusta kuulasta ja vapautuisi sotapalveluksesta. Hänen vaimonsa hoiti häntä. Hän jäisi hieman ontuvaksi — aivan vähäpätöinen juttu. Hän tahtoisi nyt, että isoisä ostaisi hänelle tuolta kaukaa farmin, jossa hän saisi ruveta kasvattamaan hevosia. Holly sai isältään kahdeksansataa vuodessa, niin että he tulisivat hyvin toimeen, koska isoisä oli luvannut antaa Valille viisisataa, mutta mitä farmiin tulee, James ei tietänyt — ei osannut sanoa: hän ei tahtonut, että Val menisi heittämään pois rahojaan.

»Mutta täytyyhän Valin toki tehdä jotakin», sanoi Winifred.

Hester täti ajatteli, että ehkä rakas isoisä oli viisas, sillä jos hän ei ostanut farmia, ei farmi voinut tuottaa tappiotakaan.

»Mutta Val rakastaa hevosia», sanoi Winifred. »Hän saisi siitä niin hyvää ajankulua.»

Juley tädin mielestä hevoset olivat perin epävarmoja, eikö se ollut Montaguenkin kokemus?

»Val on toisenlainen», sanoi Winifred. »Hän tulee minuun.»

Juley täti uskoi varmasti, että Val oli hyvin viisas. »Minä muistan aina», sanoi hän, »kuinka hän antoi väärän rahansa kerjäläiselle. Se niin huvitti rakasta isoisää. Hänen mielestään se osoitti niin suurta harkintakykyä. Minä muistan hänen sanoneen, että Valin pitäisi mennä laivastoon.»

Hester täti yhtyy puheeseen: Eikö Winifredin mielestä nuorten ihmisten ollut paljon parempi elää turvassa kuin siinä iässä antautua mihinkään vaaroihin?

»Niin», sanoi Winifred, »ehkä, jos he olisivat Lontoossa. Lontoossa on hauska olla tekemättä mitään. Mutta tuolla kaukana Val yksinkertaisesti kuolisi ikävään.»

Hester tädin mielestä Valin olisi mukava tehdä työtä, kunhan hän vain ihan varmasti tiesi, ettei menettänyt siinä mitään. Eiväthän he olleet rahattomia. Timothy tietysti oli ansainnut niin paljon sillä, että oli vetäytynyt syrjään. Juley täti tahtoi tietää, mitä Montague oli sanonut.

Winifred ei sitä kertonut, sillä Montague oli vain huomauttanut:
»Odota kunnes ukko kuolee.»

Tänä hetkenä ilmoitettiin Francie. Hänen silmänsä olivat hymyä tulvillaan.

»No, mitä sanotte nyt?» kysyi hän.

»Mistä, kultaseni?»

»Siitä, mikä oli Timesissa tänä aamuna.»

»Emme me ole nähneet, me luemme lehden aina päivällisen jälkeen. Se on Timothyllä siihen saakka.»

Francie pyöritti silmiään.

»Tuntuuko sinusta, että sinun pitää kertoa se meille?» sanoi
Juley täti. »Mitä se oli?»

»Irene on saanut pojan Robin Hillissä.»

Juley tädin henkeä salpasi. »Mutta he menivät naimisiin vasta maaliskuussa!» sanoi hän.

»Niin, täti pieni, eikö se ole kiintoisaa?»

»Niin no», sanoi Winifred, »minä olen iloinen. Minun tuli sääli Jolyonia, joka menetti poikansa. Se olisi voinut olla Val.»

Juley täti näytti olevan kuin unessa.

»Minä tahtoisin tietää», sanoi hän, »mitä rakas Soames ajattelee. Hän on niin toivonut poikaa itselleen. Pieni lintu on aina laulanut minulle sellaista.»

»Kyllä hän saakin — jos kaikki hyvin käy», sanoi Winifred.
Ilo tiukkui Juley tädin silmistä.

»Voi, kuinka hauskaa!» sanoi hän. »Koska?»

»Marraskuussa.»

Mikä onnellinen kuukausi! Mutta Juley täti olisi suonut sen olevan lähempänä. Se oli pitkä odotusaika Jamesille, hänen iässään!

Odotusaika! He pelkäsivät sitä Jamesin puolesta, mutta itse he olivat tottuneet odottamaan. Itse asiassa, odotus oli heidän suuri ajanvietteensä. He odottivat luettavakseen Timesia, odottivat, että joku veljenpoika tai tytär tulisi ilahduttamaan heitä, odottivat uutisia Nicholasin terveydestä, tuosta Christopherin aikeesta mennä näyttämölle, he odottivat tietoja tuosta rouva MacAnderin veljenpojan kaivoksesta, odottivat, että tohtori tulisi parantamaan tuon Hesterin taipumuksen herätä varhain aamulla, odottivat kirjastosta kirjoja, jotka aina olivat lainassa, odottivat, että Timothy vilustuisi, odottivat kaunista, lämmintä päivää, ei liian kuumaa, jolloin he voisivat mennä kävelylle Kensington Gardensiin. He odottivat, istuen molemmin puolin salin tulisijaa, että kello heidän välillään löisi, laihat, suonikkaat, rystyiset kädet hypistellen sukkapuikkoja ja virkkuuneulaa, hiukset niin valkeina, että niillä ei enää ollut mahdollisuutta muuttaa väriä. He odottivat mustissa silkki- tai satiinipuvuissaan, kunnes hovi sanoisi, että Hester taas saisi luvan ruveta käyttämään tummanvihreäänsä ja Juley tummempaa ruskeaansa. He odottivat, käännellen vanhoissa sieluissaan edestakaisin pienen perhemaailmansa pieniä iloja ja suruja, tapauksia ja toiveita, niinkuin lehmät kärsivällisinä märehtivät suupalojaan kotoisella niityllä. Ja tämä uusi tapaus oli niin kovin odottamisen arvoinen. Soames oli aina ollut heidän suosikkinsa, Soames, jolla oli tapana lahjoittaa heille tauluja, jonka melkein jokaviikkoisia käyntejä he kaipasivat niin kovin ja joka ensimmäisen avioliittonsa jouduttua karille niin tarvitsi heidän myötätuntoaan. Tämä uusi tapaus — perillisen syntyminen Soamesille — oli niin tärkeä hänelle ja myös hänen rakkaalle isälleen, jotta ei Jamesin tarvitsisi kuolla saamatta jotakin varmuutta asioista. James niin kärsi epävarmuudesta, ja kun Montague oli sellainen kuin oli, ei hän tietenkään voinut tuntea todellista tyydytystä, jos hänellä ei ollut muita lapsenlapsia kuin nuoret Dartiet. Oma nimi sentään merkitsi niin paljon! Ja kun Jamesin yhdeksäskymmenes syntymäpäivä läheni, he ihmettelivät, mihin varovaisuustoimenpiteisiin hän mahtaisi ryhtyä. Hän olisi ensimmäinen Forsyte, joka pääsisi siihenikään, ja saisi niin ollen uuden ennätyksen elossapysymisessä. He tunsivat sen niin tärkeäksi omassa kahdeksankymmenen seitsemän ja kahdeksankymmenen viiden vuoden iässään, vaikka heidän ei tarvinnut ajatella itseäänkään, kun heillä kerran oli ajateltavanaan Timothy, joka ei vielä ollut kahdeksankymmenen kahdenkaan. Oli tietysti toinen, parempi maailma. »Minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa», oli Juley tädin lempilauseita — se lohdutti häntä aina, se kun viittasi talo-omaisuuteen, josta rakas Roger oli saanut rikkautensa. Raamattu oli tosiaankin suuri turva, ja hyvin kauniina sunnuntaiaamuina mentiin kirkkoon, ja väliin Juley hiipi Timothyn huoneeseen, kun varmasti tiesi tämän olevan poissa, ja pisti avonaisen Uuden Testamentin sattumalta toisten kirjojen joukkoon hänen pikku pöydälleen — Timothy, entinen kustantaja, tietysti luki paljon. Mutta hän oli huomannut, että Timothy perästäpäin päivällisellä aina oli huonolla tuulella. Ja Smither oli sanonut hänelle useammin kuin yhden kerran, että hän oli saanut poimia kirjoja lattialta siistiessään huonetta. Kaiken tämän ohella heistä kuitenkin tuntui, että taivas ei voinut olla ihan niin kodikas kuin ne huoneet, joissa he Timothyn kanssa olivat odottaneet niin kauan. Hester täti varsinkaan ei jaksanut ajatella mitään ponnistuksia. Mikä tahansa muutos, tai oikeammin muutoksen ajatus — sillä muutoksia ei ollut koskaan — järkytti häntä aina hyvin suuresti. Juley täti, joka oli rohkeampi, ajatteli väliin, että jokin muutos olisi hyvinkin jännittävä — hän oli niin iloinnut käynnistään Brightonissa sinä vuonna, jolloin rakas Susan kuoli. Mutta senhän nyt tiesi, että Brighton oli hauska paikka, ja oli niin vaikeata tietää, minkälainen taivas olisi, niin että kaiken kaikkiaan hän oli enemmän kuin onnellinen saadessaan odottaa.

Jamesin syntymäpäivän aamuna, elokuun viidentenä, he tunsivat olevansa tavattoman virkeitä, ja pienet kirjeet kulkivat Smitherin välityksellä toiselta toiselle heidän saadessaan aamiaista vuoteeseen. Smitherin piti lähteä viemään heidän rakkaat onnentoivotuksensa ja pikku lahjansa ja kysyä, kuinka herra James jaksoi ja oliko hän viettänyt hyvän yön kaikesta jännityksestä huolimatta. Ja paluumatkalla Smither poikkeaisi Green Streetillä — se oli vähän syrjässä, mutta hän saisi sitten ajaa raitiovaunussa Bond Streetille, se olisi hänelle hauska pieni vaihtelu — ja pyytäisi, että rakas rouva Dartie vain kävisi katsomassa heitä ennenkuin lähtee kaupungista.

Kaiken tämän Smither suoritti — hän oli verraton palvelija, jonka Ann täti kolmenkymmenen vuoden aikana oli harjoittanut täydellisyyteen, jonkalaista nykyään ei voi tavata. Herra James, niin oli rouva James sanonut, oli viettänyt erinomaisen yön ja lähetti parhaat terveisensä, rouva James oli sanonut, että herra James oli ollut hyvin lystikäs ja valittanut, ettei voi ymmärtää, mitä kaikki tämä hälinä kannattaa. Oi niin, ja rouva Dartie lähetti terveisiä ja lupasi tulla teetä juomaan.

Tädit Juley ja Hester olivat »ihastuksissaan», vaikka heitä vähän loukkasikin se seikka, että heidän lahjansa eivät olleet saaneet erikoista mainintaa — he unohtivat joka vuosi, että James ei voinut sietää lahjojen saantia, »rahojen hukkaan heittämistä hänen tähtensä», niinkuin hän sanoi — »ihastuksissaan», sillä se osoitti Jamesin olevan hyvällä tuulella, ja se oli hänelle niin tärkeätä. Ja he alkoivat odottaa Winifrediä. Hän tuli neljältä, mukanaan Imogen ja Maud, joka juuri oli palannut koulusta ja josta myös alkoi tulla »niin sievä tyttö». Oli siis äärimmäisen vaikeata kysyä Annetten kuulumisia. Juley täti kuitenkin kokosi rohkeutensa ja kysyi, oliko Winifred kuullut mitään ja oliko Soames huolissaan.

»Soames eno on aina huolissaan, täti», keskeytti Imogen. »Hän ei voi tyytyä nytkään.»

Sanat tuntuivat tutuilta Juley tädin korvissa. Oi niin, sehän oli tuo Georgen hullunkurinen piirustus, jota ei ollut näytetty heille. Mutta mitä Imogen tarkoitti? Ettäkö eno aina tahtoi enemän kuin saattoi saada? Ei ollut ensinkään kilttiä ajatella noin.

Imogenin ääni kuului kirkkaana ja terävänä:

»Kuvitelkaa! Annette on vain kaksi vuotta vanhempi kuin minä, hänen mahtaa olla hirveätä olla naimisissa Soames enon kanssa.»

Juley täti nosti kätensä kauhuissaan.

»Kultaseni», sanoi hän, »sinä et tiedä, mitä puhut. Soames enosi on hyvä aviomies kenelle tahansa. Hän on erittäin viisas mies, kaunis ja rikas, ja erittäin huomaavainen ja kohtelias, eikä loppujen lopulta vähääkään vanha.»

Imogen käänsi loistavan katseensa toisesta »tätikullasta» toiseen ja hymyili vain.

»Minä toivon», sanoi Juley täti kerrassaan ankarasti, »että sinä menet naimisiin yhtä hyvän miehen kanssa.»

»Minä en aio mennä naimisiin hyvän miehen kanssa», mutisi
Imogen. »He ovat ikäviä.»

»Jos sinä jatkat tähän suuntaan», vastasi Juley täti vielä hyvin järkkyneenä, »et mene naimisiin ollenkaan. Parempi, että jätämme tämän aiheen.» Ja kääntyen Winifrediin hän sanoi: »Mitä Montaguesta kuuluu?»

Illalla, kun he odottivat päivällistä, hän supisi:

»Minä olen käskenyt Smitheriä ottamaan esille puolen pulloa makeata samppanjaa, Hester. Minun mielestäni meidän pitää juoda rakkaan Jamesin malja ja — ja Soamesin vaimon terveydeksi, mutta pidetään se ihan salassa. Minä sanon vain näin: »Ja sinä tiedät, Hester!» ja sitten me juomme maljan. Se voisi järkyttää Timothya.»

»Luultavampaa on, että se järkyttää meitä», sanoi Hester täti. »Mutta kyllä kai meidän sentään täytyy, kun on tällainen tilaisuus.»

»Niin», sanoi Juley täti hurmaantuneena, »se on tilaisuus! Kuvittele nyt, että hän saisi rakkaan pienen pojan jatkamaan sukua! Minusta se on niin tärkeätä, nyt kun Irene on saanut pojan. Winifred kertoo, että George sanoo Jolyonia »kolmikanneksi», hänen kolmen perheensä vuoksi, tietysti! George on niin mainio. Ja ajattele! Irene asuu nyt kuitenkin siinä talossa, minkä Soames rakennutti heille molemmille. Se tuntuu kovalta rakasta Soamesia kohtaan, ja hän on aina elänyt niin nuhteettomasti.»

Sinä iltana hän makasi sängyssään vähän kiihtyneenä ja lämmenneenä vielä viinilasistaan ja toisen maljan salaisuudesta, rukouskirja avoimena vieressään ja katse kiintyneenä kattoon, jota lukulampun valo kultasi. Niitä nuoria! Se olisi niin hauskaa heille kaikille! Ja hän olisi niin onnellinen, jos näkisi rakkaan Soamesin onnellisena! Mutta tietysti Soames nyt oli onnellinen, huolimatta siitä, mitä Imogen oli sanonut. Hänellä olisi sitten kaikki mitä hän tarvitsisi, omaisuutta, vaimo ja lapsia! Ja hän eläisi vihreään vanhuuteen niinkuin hänen rakas isänsä ja unohtaisi Irenen ja tuon kauhean oikeusjutun. Jospa vain hän, Juley täti, voisi olla täällä ostamassa ensimmäisen keinuhevosen Soamesin lapsille! Smither kyllä valitsisi sen leikkikalukaupasta, oikein kauniin ja harmaan täplikkään. Ah, Roger aina keinutti häntä siksi kun hän putosi! Oi, hyvänen aika, se tapahtui kauan sitten! Nii-in! »Minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa —» Pieni rapina kuului hänen korviinsa — »mutta eihän täällä ole hiiriä», ajatteli hän koneellisesti. Ääni yltyi vain. Kas niin, se oli hiiri! Smither oli ilkeä, kun sanoi, ettei niitä ollut! Se jyrsisi rikki laudoituksen tuossa tuokiossa, ja heidän pitäisi päästää rakennusmiehet taloon korjaamaan. Ne olivat sellaisia hävittäjiä! Ja hän makasi hiljaa, liikuttaen vähän vain silmiään, ja seurasi mielessään tuota pientä rapisevaa ääntä, kunnes uni vapautti hänet siitä.

12. ERÄÄN FORSYTEN SYNTYMÄ

Soames tuli ulos puutarhaovesta, kulki ruohokentän poikki, seisoi polulla jokitöyräällä, kääntyi ja tuli takaisin puutarhaovelle huomaamatta, että oli liikkunut. Hiekkakäytävällä narskuvien pyöräin ääni todisti hänelle, että aika oli kulunut ja tohtori lähtenyt. Mitä tohtori siis oikeastaan oli sanonut?

»Tällainen on tilanne, herra Forsyte. Minä voin olla jokseenkin varma hänen eloonjäämisestään, jos teen leikkauksen, mutta lapsi syntyy silloin kuolleena. Jollen tee leikkausta, syntyy lapsi todennäköisesti elävänä, mutta äiti joutuu suureen vaaraan — suureen vaaraan. Kummassakaan tapauksessa en luule, että hän koskaan voi saada toista lasta. Siinä tilassa, missä hän nyt on, hän ilmeisesti ei kykene itse päättämään, emmekä voi odottaa äitiä. Teidän on tehtävä ratkaisu sillä aikaa kun minä käyn hakemassa sitä, mitä tarvitsen. Palaan takaisin tunnin kuluttua.»

Ratkaisu! Mikä ratkaisu! Eikö ehdittäisi kutsua erikoislääkäriä?
Eikö ehdittäisi mitään?

Pyöräin ratina häipyi, mutta Soames seisoi vielä kuuntelemassa, sitten hän äkkiä peitti korvansa ja käveli takaisin joelle. Että lapsen nyt pitikin tulla tällä tavoin ennen aikaansa, ilman että mitään ehdittiin varustaa, ilman että edes Annetten äiti ehti paikalle! Äidin olisi ollut tehtävä tällainen päätös, eikä hän ehtisi Pariisista ennenkuin yöllä! Jospa hän vain olisi ymmärtänyt tohtorin puhetapaa, noita pieniä lääketieteellisiä erikoisuuksia, niin että hän olisi tietänyt arvioivansa eri mahdollisuudet oikein, mutta ne olivat hepreaa hänelle — niinkuin lainopilliset ongelmat maallikolle. Ja kuitenkin hänen täytyi tehdä ratkaisu! Käsi, jonka hän otti otsaltaan, oli märkä, vaikka ilma oli kylmä! Voi noita ääniä, joita kuului Annetten huoneesta! Asia olisi vain pahentunut, jos olisi mennyt sinne takaisin. Hänen piti olla tyven, selväpäinen. Toisaalla oli hänen nuoren vaimonsa elämä melkein varmana ja hänen lapsensa aivan varma kuolema — eikä uusia lapsia enää koskaan! Toisaalla ehkä hänen vaimonsa kuolema, melkein varma elämä lapselle — eikä uusia lapsia enää koskaan! Kumpi oli valittava?… Oli satanut pari viime viikkoa — joki oli hyvin tulvillaan, ja vedessä, pienen, laituriin kiinnitetyn veneen ympärillä, oli paljon lehtiä, jotka pakkanen oli pudottanut puista. Lehdet putoavat, ihmishenget sammuvat! Kuolema! Tehdä ratkaisu kuolemasta! Eikä kukaan ollut auttanut häntä! Elämä, joka on mennyt, on mennyt ainiaaksi. Älä anna minkään mennä, mitä voit pidättää, sillä jos se menee, et ikinä saa sitä takaisin. Se jättää sinut tyhjäksi, niinkuin nuo lehtensä menettäneet puut, tyhjemmäksi ja tyhjemmäksi kunnes itsekin kuihdut ja kaadut. Ja kummallisen ajatushypyn vuoksi hänestä tuntui, että se ei ollutkaan Annette, joka makasi tuolla tuon auringon kirkastaman ikkunaruudun takana, vaan hän oli näkevinään Irenen makaavan heidän makuuhuoneessaan Montpellier Squarella, niinkuin hänen todennäköisesti olisi pitänyt maata kuusitoista vuotta sitten. Olisiko hän epäillyt silloin? Ei hetkeäkään! Tehkää, tehkää leikkaus! Pelastakaa taatusti hänen henkensä! Ei mitään ratkaisua — pelkkä vaistomainen avunhuuto, siitäkin huolimatta, että hän silloin jo tiesi, ettei Irene rakastanut häntä! Mutta tämä toinen! Ah, hänen tunteensa Annettea kohtaan ei ollut mitään ylivoimaista! Hän oli ihmetellyt Annettea monta kertaa näinä viime kuukausina, varsinkin siitä saakka kun tämä oli alkanut olla peloissaan. Annettella oli oma tahtonsa, hän oli itsekäs ranskalaisella tavallaan. Ja kuitenkin — niin kaunis! Mitähän Annette tahtoisi? Antautuako vaaraan? »Minä tiedän, että hän toivoo lasta», ajatteli hän. »Jos se syntyy kuolleena eikä ole mitään toiveita toisesta, tulee hän olemaan kauheasti järkytetty. Ei mitään mahdollisuutta enää! Kaikki tyhjän vuoksi! Avioelämää hänen kanssaan pitkät vuodet ilman lapsia. Ei mitään, mikä vakiinnuttaisi häntä! Hän oli liian nuori. Ei mitään, mihin kiinnittää toiveensa, ei hänelle — ei minulle! Ei minulle!» Hän iski rintaansa käsillään. Miksi hän ei osannut ajatella ottamatta lukuun itseään — päästä irti itsestään ja nähdä, mitä hänen olisi tehtävä? Ajatus loukkasi häntä, kadotti sitten kärkensä ikäänkuin olisi sattunut haarniskaan. Irti itsestään! Mahdotonta! Ulos äänettömään, tuoksuttomaan, tunnottomaan, näkemättömään tilaan! Ajatus sinänsä oli kummitusmainen, järjetön! Ja koskettaen täten todellisuuden perustuksia, Forsyte-henkensä pohjaa, Soames pysähtyi hetkeksi. Kun ihminen lakkasi olemasta, lakkasi kaikki muukin. Se ehkä jatkui, mutta se ei merkinnyt mitään!

Hän katsoi kelloaan. Puolen tunnin päästä tohtori olisi tullut takaisin. Hänen täytyi päättää! Jos hän vastustaisi leikkausta ja Annette kuolisi, kuinka hän perästäpäin voisi vastata hänen äidilleen ja tohtorille? Kuinka hän voisi vastata omalletunnolleen? Hänen lastaan Annette kantoi. Jos hän kannattaisi leikkausta — silloin hän tuomitsisi heidät molemmat lapsettomuuteen. Ja minkä muun vuoksi hän oli nainut Annetten kuin saadakseen laillisen perillisen? Ja hänen isänsä — kuoleman kynnyksellä, odottaen uutisia! »Tämä on julmaa!» ajatteli hän, »minun ei olisi koskaan pitänyt joutua ratkaisemaan tällaista asiaa! Se on julmaa!» Hän kääntyi taloa kohti. Jokin hyvä, yksinkertainen ratkaisukeino! Hän otti esille rahan, mutta pani sen takaisin. Hän tiesi, että jos hän heittäisi sen, ei hän kuitenkaan välittäisi sen vastauksesta. Hän meni ruokasaliin, joka oli mahdollisimman etäällä siitä huoneesta, mistä äänet tulivat. Tohtori oli sanonut, että jokin mahdollisuus oli. Täällä sisällä mahdollisuus näytti suuremmalta, täällä ei joki virrannut eivätkä lehdet pudonneet. Tuli paloi. Soames avasi viinikaapin. Hän tuskin koskaan kajosi väkijuomiin, mutta nyt hän kaatoi itselleen vähän whiskyä ja joi yhdellä siemauksella, sillä hänen piti saada verensä virtaamaan nopeammin. »Tuolla Jolyonilla oli jo lapsia», ajatteli hän. »Hän omistaa naisen, jota minä todella rakastin, ja nyt on saanut hänestä pojan! Ja minä — minua pyydetään tuhoamaan ainoa lapseni! Annette ei voi kuolla, se ei ole mahdollista. Hän on vahva!»

Hän seisoi vielä synkkänä kaapin ääressä, kun tohtorin vaunujen ääni kuului. Hän lähti tapaamaan tohtoria, mutta sai odottaa, kunnes tämä oli käynyt yläkerrassa.

»Mitä kuuluu, tohtori?»

»Tilanne on ennallaan. Oletteko ratkaissut?»

»Olen», sanoi Soames. »Älkää tehkö leikkausta!»

»Eikö? Ettekö ymmärrä vaara on suuri?»

Soamesin kasvoissa ei mikään muu liikkunut kuin huulet.

»Sanoittehan, että on jokin mahdollisuus?»

»Jokin kyllä, mutta se ei ole paljonkaan arvoinen.»

»Sanoitteko, että lapsen täytyy syntyä kuolleena, jos teette leikkauksen?»

»Sanoin.»

»Luuletteko vieläkin, ettei hän missään tapauksessa voi saada toista lasta?»

»Eihän siitä voi olla ehdottoman varma, mutta se on erittäin epätodennäköistä.»

»Hän on vahva», sanoi Soames. »Me uskallamme.»

Tohtori katsoi häneen hyvin vakavasti. »Se on teidän harteillanne», sanoi hän. »Jos olisi kyseessä oma vaimoni, en uskaltaisi.»

Soamesin leuka tärähti, kuin joku olisi lyönyt häntä.

»Onko minusta mitään hyötyä siellä?» kysyi hän.

»Ei, pysykää poissa.»

»Minä menen taulusaliin, tiedättehän missä se on.»

Tohtori nyökäytti päätään ja meni yläkertaan.

Soames seisoi edelleen kuuntelemassa. »Tähän aikaan huomenna», ajatteli hän, »on minulla ehkä hänen kuolemansa omallatunnollani.» Ei, oli kohtuutonta — kaameata ajatella asiaa niin! Synkkyys valtasi hänet taas, ja hän meni taulukokoelmaansa. Hän seisoi ikkunan ääressä. Tuuli oli pohjoisessa, oli kylmä ja kirkas, taivas oli hyvin sininen, ja raskaat, repaleiset, valkeat pilvet ajelivat toisiaan. Joki myös näytti siniseltä kellastuneitten puitten harson takaa, metsät värikkäät, hehkuvat, kullatut — varhainen syksy. Jos olisi kyseessä hänen oma elämänsä, uskaltaisiko hän silloin? »Mutta hän kyllä panisi minun henkeni alttiiksi», ajatteli Soames, »mieluummin kuin kadottaisi lapsensa! Hän ei todella rakasta minua!» Mitä voi odottaa — tytöltä ja ranskalaiselta? Ainoa todella oleellinen heille molemmille, oleellinen heidän avioliitolleen ja tulevaisuudelleen, oli lapsi! »Minä olen kestänyt yhtä ja toista tämän vuoksi», ajatteli hän, »minä en hellitä — en hellitä. On mahdollisuus saada pitää molemmat — pieni mahdollisuus!» Ihminen piti kiinni omastaan kunnes se häneltä riistettiin — piti kiinni tietenkin! Hän alkoi kävellä edestakaisin taulusalissaan. Hän oli hiljattain tehnyt oston, jonka hän tiesi yksistään merkitsevän omaisuutta, ja hän pysähtyi sen eteen — se esitti tyttöä, jolla oli himmeän kultainen, metallilankasäikeitä muistuttava tukka ja joka katseli pientä kultaista hirviötä, jota piti kädessään. Tänäkin kidutuksen hetkenä hän saattoi tajuta tekemänsä kaupan poikkeuksellisen luonteen — ihailla pöydän laatua, lattiaa, tuolia, tytön vartaloa, hänen kasvojensa syventynyttä ilmettä, tukan tummia kultasäikeitä, pienen hirviön kirkasta kultaa. Kokoilla tauluja, tulla rikkaammaksi ja rikkaammaksi! Mitä se hyödytti, jos —! Hän käänsi äkkiä selkänsä taululle ja meni ikkunaan. Muutamat hänen kyyhkysistään olivat lentäneet orsilta kyyhkyslakan ympäriltä ja ojentelivat siipiään tuulessa. Kirkkaan terävässä auringonvalossa niiden valkeus melkein säihkyi. Ne lensivät kauas, piirtäen siivillään kummallisia kuvioita taivaaseen. Annette ruokki kyyhkysiä — se oli kaunis näky. Ne söivät hänen käsistään, ne tiesivät, että hän oli käytännöllinen. Tukehduttava tunne nousi hänen kurkkuunsa. Annette ei kuole — ei voi kuolla! Hän oli liian — liian järkevä, ja hän oli vahva, todella vahva niinkuin hänen äitinsäkin, hennosta kauneudestaan huolimatta!

Alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin avasi oven ja seisoi kuuntelemassa. Ei ääntäkään! Maidonvalkea hämy hiipi portaisiin ja peitti alakerran pengermän. Hän oli jo kääntynyt mennäkseen takaisin, kun jokin ääni kuului hänen korviinsa. Hän kurkisti alas, näki mustan hahmon liikkuvan ja hänen sydämensä seisahtui. Mikä se oli? Kuolema? Tuliko Kuolema Annetten ovelta? Ei, se oli vain palvelustyttö ilman päähinettä ja esiliinaa. Tyttö tuli portaitten alapäähän ja sanoi hengästyneenä:

»Tohtori tahtoo tavata teitä, herra!»

Soames juoksi alas. Tyttö painautui seinään päästääkseen hänet sivuitseen ja sanoi:

»Oi, herra, nyt se on ohi!»

»Ohi?» sanoi Soames uhkaavana. »Mitä tarkoitatte?»

»Lapsi on syntynyt.»

Soames harppasi edessään olevat neljä porrasta ja kohtasi äkkiä tohtorin himmeässä käytävässä. Mies pyyhki otsaansa.

»No», sanoi Soames, »pian.»

»Molemmat elävät, kaikki hyvin, ymmärtääkseni.»

Soames seisoi ihan hiljaa, peittäen silmänsä.

»Minä onnittelen teitä», kuuli hän tohtorin sanovan, »se oli hiuskarvan varassa.»

Soames antoi käden vaipua silmiltään.

»Kiitoksia», sanoi hän, »paljon kiitoksia. Mikä se on?»

»Tytär, onneksi, poika olisi vienyt häneltä hengen — pojan pää.»

Tytär!

»Äärimmäisen tarkka hoito molemmille», kuuli hän tohtorin sanovan, »niin selviämme kyllä. Koska hänen äitinsä tulee?»

»Tänä iltana yhdeksän ja kymmenen välillä, toivoakseni.»
»Minä viivyn siihen asti. Tahdotteko nähdä heitä?»

»Ei nyt», sanoi Soames, »vasta ennen lähtöänne. Minä käsken tuomaan teille päivällistä.» Ja hän lähti alakertaan.

Kuvaamaton helpotus, ja kuitenkin — tytär! Se tuntui hänestä kohtuuttomalta. Koko tämä vaara — koko tämä tuska — ja minkälainen tuska! — tyttären vuoksi! Hän seisoi hallin roihuavan halkovalkean ääressä koskettaen puita kenkänsä kärjellä ja. koettaen saavuttaa tasapainonsa. »Isäni!» ajatteli hän. Katkera pettymys, sitä ei käynyt kieltäminen! Ihminen ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi tahtonut tässä elämässä! Ja toista ei ollut — jos oli, ei siitä ainakaan ollut mitään hyötyä!

Hänen seisoessaan siinä tuotiin sähkösanoma.

»Tule heti, isän vointi huononee nopeasti. — Äiti.»

Hän luki sen mieli ahdistuneena. Olisi voinut luulla, että hän ei olisi tuntenut mitään näiden viime tuntien jälkeen, mutta tämän hän tunsi. Kello oli puoli kahdeksan, juna lähtisi Readingista yhdeksältä, ja rouva Lamotten juna, mikäli hän oli ehtinyt siihen, tuli kahdeksan ja neljäkymmentä — hän ehtisi siihen ja jatkaisi matkaa. Hän käski valjastaa, söi koneellisesti vähän päivällistä ja meni yläkertaan. Tohtori tuli tapaamaan häntä.

»He nukkuvat.»

»Minä en sitten mene sisään», sanoi Soames helpottuneena.
»Isäni on kuolemaisillaan, minun täytyy lähteä kaupunkiin.
Onko kaikki hyvin?»

Tohtorin kasvot ilmaisivat eräänlaista epäröivää ihailua. »Jospa kaikki muut olisivat noin järkkymättömiä», olisi hän voinut sanoa.

»On, minä luulen, että voitte lähteä turvallisin mielin.
Tuletteko pian takaisin?»

»Huomenna», sanoi Soames. »Tässä on osoite.»

Tohtori näytti häilyvän myötätunnon partaalla.

»Hyvää yötä», sanoi Soames äkkiä ja kääntyi pois. Hän pani turkin ylleen. Kuolema! Kylmä juttu. Hän poltti savukkeen vaunuissa — se oli hänen harvoja savukkeitaan. Ilta oli tuulinen ja kiiti ohi mustin siivin, vaunulyhtyjen piti etsiä tietään. Isä! Tuo vanha, vanha mies! Epämukava yö — kuolema!

Lontoon juna tuli juuri kun hän ehti asemalle, ja Madame Lamotte tukevana, mustapukuisena, hyvin keltaisena lampun valossa, tuli käytävää kohti matkalaukku kädessä.

»Onko tässä kaikki?» kysyi Soames.

»On toki, ei minulla ollut aikaa ottaa enempää. Kuinka pienokaiseni jaksaa?»

»Hyvin — molemmat. Tyttö tuli!»

»Tyttö — mikä ilo! Minulla oli kauhea laivamatka.»

Hänen musta, luja olemuksensa, jota kauhea laivamatka ei ollut pienentänyt, asettui vaunuihin.

»Entä sinä, mon cher?»

»Isäni on kuolemaisillaan», sanoi Soames hampaittensa välistä.
»Minä menen kaupunkiin. Terveiseni Annettelle.»

»Tiens!» mutisi Madame Lamotte, »quel malheur!»

Soames nosti hattua ja meni junaansa. »Nuo ranskalaiset!» ajatteli hän.

13. JAMESILLE KERROTAAN

Vähäpätöinen vilustuminen huoneessa, jossa oli kaksinkertaiset ikkunat, jossa ilma ja ihmiset, jotka tulivat häntä katsomaan, miltei siivilöitiin, huoneessa, josta hän ei ollut lähtenyt sitten syyskuun puolivälin — ja James oli syvillä vesillä. Pieni vilustus, joka sivuutti hänen pienet voimansa ja kiiti keuhkoihin. »Hän ei saa vilustua», oli tohtori selittänyt, ja hän oli kuitenkin vilustunut. Kun hän ensin tunsi oireet kurkussaan, oli hän sanonut hoitajalleen — hänellä oli nyt hoitaja —. »Kas niin, tiesinhän minä, kuinka tässä tulisi käymään, kaiken tämän tuuletuksen jälkeen!» Kokonaisen päivän hän oli ylen hermostunut ja ryhtyi jo ennakolta kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin, veti jokaisen henkäyksensä äärimmäisen huolellisesti ja pani mittaamaan ruumiinlämpönsä joka tunti. Emily ei ollut huolissaan.

Mutta seuraavana aamuna, kun hän meni sisään, kuiskasi hoitajatar: »Hän ei anna mitata kuumettaan.»

Emily meni hänen vuoteensa ääreen ja sanoi lempeästi: »Kuinka tunnet voivasi, James?» Ja hän yritti panna kuumemittarin hänen huulilleen. James katsoi häneen.

»Mitä se hyödyttää?» hän kuiskasi käheästi. »Minä en tahdo tietää.»

Silloin Emily hätääntyi. James hengitti vaivoin, näytti peloittavan hauraalta ja kalpealta, ja hänessä oli himmeitä punaisia täpliä. Emilyllä oli ollut »vaivaa» hänestä, sen taivas tiesi, mutta hänhän oli James, oli ollut James lähes viisikymmentä vuotta, Emily ei voinut muistaa eikä kuvitella elämää ilman Jamesia — sillä James kaiken vaivalloisuutensa, pessimisminsä, rosoisen kuorensa alla oli syvällisen hellä, todella ystävällinen ja jalomielinen heitä kaikkia kohtaan!

Koko sinä päivänä ja seuraavana hän tuskin sanoi sanaakaan, mutta hän seurasi silmillään kaikkea, mikä tehtiin hänen hyväkseen, ja kasvojen ilmeestä näkyi, että hän piti puoliaan. Emily ei menettänyt toivoaan. Juuri tuo hiljaisuus, se tapa, millä hän otti talteen jokaisen voiman hivenen, osoitti, kuinka sitkeästi hän taisteli. Se liikutti Emilyä syvästi, ja vaikka hänen kasvonsa olivat tyvenet ja turvalliset sairashuoneessa, valuivat kyynelet poskille hänen tultuaan ulos.

Kolmantena päivänä teenjuonnin aikaan — Emily oli juuri muuttanut pukua, hän pysytti ulkoasunsa ennallaan, ettei tekisi häntä levottomaksi — näkyi muutos. »Ei kannata, olen väsynyt», oli selvästi kirjoitettu tuolle valkealle otsalle, ja kun Emily meni hänen luokseen, mutisi hän: »Lähetä hakemaan Soames.»

»Kyllä, James, aivan kohta — hyvä on», sanoi Emily turvallisella tavallaan. Ja hän suuteli Jamesin otsaa. Kyynel putosi siihen, ja kun Emily pyyhki sen pois, huomasi hän, että sairaan silmissä oli kiitollinen katse. Hyvin järkkyneenä ja nyt kokonaan vailla toivoa hän sähkötti Soamesille.

Kun Soames tuli mustasta, tuulisesta yöstä, oli suuri talo hiljainen kuin hauta. Warmsonin leveät kasvot näyttivät melkein kapeilta, hän auttoi Soamesilta turkit vielä tavallista huolellisemmin ja sanoi:

»Tahdotteko lasin viiniä, herra?»

Soames ravisti päätään, ja hänen kulmakarvansa tekivät kysymyksen.

Warmsonin huulet nytkähtivät. »Hän kysyy teitä, herra», ja äkkiä hän niisti nenänsä. »Minä olen jo kauan ollut herra Forsyten palveluksessa», sanoi hän, »hyvin kauan.»

Soames jätti hänet käärimään turkkia kokoon ja alkoi nousta portaita. Tämä talo, jossa hän oli syntynyt ja saanut hoivaa, ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin lämpimältä, rikkaalta ja kodikkaalta kuin nyt, hänen tehdessään viimeistä toivioretkeään isän huoneeseen. Se ei ollut hänen makuunsa, mutta omassa lujassa, koristeellisessa tyylissään se merkitsi mukavuuden ja turvallisuuden huippua. Ja yö niin pimeä ja tuulinen, hauta niin kylmä ja yksinäinen!

Hän pysähtyi oven ulkopuolelle. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Hän käänsi kädensijaa hiljaa ja oli huoneessa ennenkuin kukaan huomasi. Valo oli himmennetty. Äiti ja Winifred istuivat vuoteen kaukaisemmalla puolella, hoitajatar nousi läheisemmältä puolelta, jossa oli tyhjä tuoli. »Minua varten», ajatteli Soames. Kun hän tuli ovesta, hänen äitinsä ja sisarensa nousivat, mutta hän viittasi kädellään ja he istahtivat taas. Hän meni tuolin eteen ja seisoi katsellen isäänsä. Jamesin hengitys oli kuin tukehtuvan, hänen silmänsä olivat ummessa. Ja kun Soames näki isänsä siinä niin kuluneena ja valkeana ja runneltuna, kuunteli hänen tukahtunutta hengitystään, nousi hänessä intohimoisen kiihkeä viha Luontoa kohtaan, julmaa, leppymätöntä Luontoa, joka oli painanut polvensa tämän särjettyä ruokoa muistuttavan ruumiin rintaan, pusersi hitaasti hengityksen sammuksiin, pusersi elämän siitä olennosta, joka oli hänelle rakkain maan päällä. Hänen isänsä, jos kukaan, oli viettänyt huolellista, kohtuullista ja pidättyvää elämää, ja tämä oli hänen palkkansa — että elämä hitaasti, tuskallisesti kiristettäisiin häneltä pois! Ja tietämättä mitä puhui hän sanoi: »Se on julmaa.»

Hän näki äitinsä peittävän silmänsä ja Winifredin painavan kasvonsa vuodetta kohti. Naiset! Ne mukautuivat asioihin niin paljon helpommin kuin miehet. Hän astui askelen lähemmäksi isäänsä. Kolmeen päivään ei Jamesin partaa ollut ajettu, ja hänen huuliaan ja leukaansa peitti haiven, tuskin sen lumivalkeampi kuin hänen otsansakaan. Hänen silmänsä avautuivat. Soames meni ihan lähelle ja kumartui hänen puoleensa. Huulet liikkuivat.

»Tässä olen, isä.»

»Hm — mitä — mitä uutisia? Minulle ei koskaan kerrota —», ääni häipyi, ja Soamesin kasvot joutuivat niin ankaran liikutuksen valtaan, että hän ei voinut puhua. Kertoa hänelle? — kyllä! Mutta mitä? Hän teki suuren ponnistuksen, sai huulensa yhtymään ja sanoi:

»Hyviä uutisia, rakas isä, hyviä — Annettella on poika.»

»Ah!» Se oli mitä merkillisin ääni, ruma, huojentunut, säälittävä, voitonriemuinen — kuin pikkulapsen, joka saa, mitä on kaivannut. Silmät painuivat kiinni, ja tuo tukehtuva hengitys alkoi taas. Soames peräytyi tuolin ääreen ja istuutui kivettyneenä. Hänen lausumansa valhe, joka perustui johonkin syvään, luontaiseen vaistoon siitä, että James kuoltuaan ei saisi tietää totuutta, oli hetkeksi riistänyt häneltä kaiken toimintakyvyn. Hänen käsivartensa kosketti johonkin. Se oli isän paljas jalka. Hengityskamppailussaan hän oli työntänyt sen peiton alta pois. Soames otti sen käsiinsä, se oli kylmä jalka, kevyt ja laiha, valkoinen, hyvin kylmä. Kannattiko panna takaisin, kääriä peitteisiin sitä, minkä kohta täytyi tulla vielä kylmemmäksi! Hän lämmitti sitä koneellisesti käsissään, kuunteli isänsä vaivalloista hengitystä, ja tuntemiskyky heräsi hänessä taas. Pieni, pian tyyntynyt nyyhkytys kuului Winifredin taholta, mutta äiti istui liikkumattomana, silmät tuijottaen Jamesiin. Soames viittasi hoitajatarta luokseen.

»Missä tohtori on?» kuiskasi hän.

»Häntä on lähetetty hakemaan.»

»Ettekö mitenkään voi helpottaa hänen hengitystään?»

»Voin vain antaa ruiskeen, ja sitä hän ei siedä. Tohtori sanoi hänen kamppaillessaan —»

»Hän ei kamppaile», kuiskasi Soames, »hän tukehtuu hitaasti.
Se on hirveätä.»

James liikahti levottomasti, ikäänkuin olisi tietänyt, mitä he sanoivat. Soames nousi ja kumartui hänen puoleensa. James liikutti heikosti käsiään, ja Soames tarttui niihin.

»Hän tahtoo, että hänet nostetaan», kuiskasi hoitajatar.

Soames nosti. Hän luuli nostavansa kauniisti, mutta Jamesin kasvoilla ilmeni miltei kiukkua. Hoitajatar pöyhi tyynyjä. Soames laski kädet alas ja kumartui suutelemaan isänsä otsaa. Kun hän nousi taas, loi James häneen katseen, joka näytti tulevan hänen jäljelläolevan olemuksensa syvimmistä syvyyksistä. »Minä olen mennyttä, poikani», se näytti sanovan, »pidä huolta heistä, pidä huolta itsestäsi — minä jätän kaiken sinulle.»

»Kyllä, kyllä», kuiskasi Soames, »kyllä, kyllä.»

Hänen takanaan hoitajatar teki jotakin, hän ei tietänyt mitä, sillä isä teki pienen vastahakoisen eleen ikäänkuin närkästyneenä tuosta väliintulosta, ja melkein heti hänen hengityksensä helpottui, muuttui rauhalliseksi, hän makasi hyvin hiljaa. Jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan katosi, omituinen, valkea rauha tuli tilalle. Hänen silmäluomensa värähtivät, hiljenivät, kasvot hiljenivät, pääsivät lepoon. Vain huulten hiljainen värähtely ilmaisi heille, että hän hengitti. Soames vaipui takaisin tuoliinsa ja alkoi taas hyväillä sairaan jalkaa. Hän kuuli hoitajattaren hiljaa itkevän tulen ääressä — omituista, että hän, vieras, oli ainoa heistä, joka itki! Hän kuuli tulenliekkien hiljaista, lepattelevaa ääntä. Taaskin yksi vanha Forsyte lisää lähti pitkään lepoonsa — ihmeellisiä he olivat, ihmeellistä, kuinka Jameskin oli jaksanut! Äiti ja Winifred nojautuivat eteenpäin katse riippuen Jamesin huulissa. Mutta Soames kumartui sivullepäin ja lämmitti molempia jalkoja, ne tuottivat hänelle helpotusta, vaikka kylmenivätkin kylmenemistään. Äkkiä hän hypähti pystyyn. Ääni, kauhea ääni, jonkalaista hän ei ollut koskaan kuullut, tuli hänen isänsä huulilta, ikäänkuin loukattu sydän olisi särkynyt voihkaisten pitkään. Mikä voimakas sydän, jonka jäähyväiset olivat tällaiset! Ääni lakkasi. Soames katsoi kasvoihin. Ei liikettä, ei henkäystä! Kuollut! Hän suuteli otsaa, kääntyi ja poistui huoneesta. Hän juoksi portaita ylös makuuhuoneeseensa, vanhaan makuuhuoneeseensa, jota vielä pidettiin kunnossa häntä varten, heittäytyi suulleen vuoteelle ja puhkesi nyyhkytyksiin, jotka hän tukahdutti tyynyyn…

Vähän myöhemmin hän meni alas ja takaisin huoneeseen. James makasi yksinään, ihmeellisen tyvenenä, vapaana varjoista ja tuskasta, runnelluilla kasvoillaan arvokkuus, joka kuuluu korkeaan ikään, vanhojen rahojen hieno, kulunut arvokkuus.

Soames katsoi kiinteästi noihin kasvoihin, tuleen, koko huoneeseen, jonka ikkunat aukenivat Lontoon yöhön.

»Hyvästi!» kuiskasi hän ja meni ulos.

14. HÄNEN

Hänellä oli paljon huolehdittavaa sinä iltana ja koko seuraavan päivän. Sähkösanoma rauhoitti hänet Annetten voinnin suhteen aamiaisaikaan, ja hän ehti vasta viimeisellä junalla takaisin Readingiin, otsallaan Emilyn suudelma ja korvissaan hänen sanansa:

»Minä en tiedä, mihin olisin joutunut ilman sinua, rakas poikani.»

Hän pääsi taloonsa puolenyön aikaan. Ilma oli muuttunut, oli taas leuto, ikäänkuin se voisi nyt hellittää päätettyään työnsä ja lähetettyään erään vanhan Forsyten viimeiseen tilintekoonsa. Toinen, päivällisaikaan saapunut sähkösanoma oli varmentanut Annetten hyvät uutiset, ja sensijaan että olisi mennyt sisään Soames menikin kuutamossa puutarhan poikki katetun veneensä luo. Hän voisi nukkua siellä ihan hyvin. Katkeran väsyneenä hän heittäytyi turkissaan sohvalle ja nukkui. Hän heräsi pian sarastuksen jälkeen ja meni kannelle. Hän nojautui kaiteeseen, katsoi länttä kohden, missä joki metsän alapuolella teki leveän mutkan. Soamesissa oli luonnon kauneuden tajuaminen omituisesti samanlaista kuin hänen talonpoikaisissa esi-isissään, suuttumuksen tunnetta jollei sitä ollut, vaikka epäilemättä hänen maisemamaalaustutkimuksensa olivat kehittäneet ja sivilisoineet tätä tunnetta. Mutta aamunkoitto kykenee hedelmöittämään asiallisintakin näkemystä, ja hän tunsi liikutusta. Tämä oli toinen jokimaailma kuin hänen muuten tuntemansa, tämä, jota kirkasti tuo etäinen, kylmä valo, maailma, johon ihminen ei ollut astunut, epätodellinen maailma, ikäänkuin jokin vieras ranta, jonka hän oli löytänyt. Sen väri ei ollut sovinnaisuuden väri, siinä oli tuskin mitään väriä, sen muodot olivat unimaiset, mutta kuitenkin selvät, sen hiljaisuus oli huumaava, tuoksuton. Miksi se niin liikutti häntä, sitä hän ei osannut sanoa, jollei siksi, että hän tunsi olevansa siinä niin yksin, vailla kaikkia sukulaisuussuhteita ja kaikkea omaisuutta. Sellaiseen maailmaan ehkä hänen isänsä oli matkalla, vaikka se muuten muistuttikin sitä maailmaa, jonka hän oli jättänyt taakseen. Ja Soames pakeni siitä ryhtymällä pohtimaan, kuka maalari olisi voinut tehdä tälle maisemalle oikeutta. Harmaanvalkea vesi oli kuin — kuin kalan vatsa. Oliko mahdollista, että tämä maailma, jota hän katseli, oli kokonaan yksityisomaisuutta, jokea lukuunottamatta — ja sitäkin käytettiin! Ei puuta, ei pensasta, ei ruohonlehteä, ei lintua eikä eläintä, ei kalaakaan, joka ei olisi ollut jonkun oma. Ja kerran tämä kaikki oli viidakkoa ja suota ja vettä, ja tarumaiset eläimet samoilivat ja metsästelivät täällä tuntematta ihmisolentoa, joka olisi voinut antaa niille nimiä; lahoava rehevyys oli täyttänyt upeudellaan nuo rannat, joilla korkeat, huolellisesti hoidetut puut nyt tulivat vedenrajaan asti, ja vesiperäinen kaislikko oli toisella rannalla peittänyt kaikki laidunmaat. Niin, he olivat vallanneet kaiken omakseen, aidanneet, varustaneet nimilapuilla ja sulloneet lakimiesten toimistoihin. Ja hyvä olikin! Mutta joskus aina, niinkuin nyt, menneisyyden haamu tuli kummittelemaan ja haaveilemaan ja kuiskaamaan ihmisolennolle, joka sattui olemaan hereillä: »Minun omistajattomasta yksinäisyydestäni te kaikki tulitte, siihen myös jonakin päivänä kaikki palaatte.»

Ja Soames, joka tunsi tämän maailman kylmyyden ja aavemaisuuden — tämän maailman, joka oli hänelle niin uusi ja itsessään niin ikivanha: omistajaton maailma, joka käy katsomassa menneisyytensä näyttämöä — Soames meni sisään ja keitti itselleen teetä väkiviinalampulla. Juotuaan hän otti kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti kaksi uutista:

»James Forsyte kuoli t.k. 20. p. talossaan Park Lanen varrella 91:llä ikävuodellaan. Hautajaiset 24. p. Highgatessa. Mieluimmin ilman kukkia.»

»Annette, Soames Forsyten vaimo, on t.k. 20. p. huvilassa The Shelter, Mapledurham, synnyttänyt tyttären.» Ja imupaperiin hän kirjoitti »pojan».

Kello oli kahdeksan tavallisessa syksyn maailmassa, kun hän meni taloonsa. Pensaat joen varrella erottuivat pyöreinä ja kirkkaanvärisinä maidonkarvaisesta usvasta, halkotulen savu nousi sinisenä ja suorana ilmaan, ja hänen kyyhkysensä kuhertelivat nyppien höyheniään auringonpaisteessa.

Hän pujahti pukeutumishuoneeseensa, otti kylvyn, ajoi partansa, pani puhtaat liinavaatteet ja tumman puvun ylleen.

Madame Lamotte oli juuri aloittamassa aamiaistaan, kun hän tuli ruokasaliin.

Hän katsoi vävynsä pukua ja sanoi: »Älä kerro mitään!» puristaen hänen kättään. »Annette voi oikein hyvin. Mutta tohtori sanoo, ettei hän voi saada useampia lapsia. Joko tiesit sen?» Soames nyökäytti päätään. »Se on vahinko. Mais la petite est adorable. Du café?»

Soames jätti hänet niin pian kuin suinkin saattoi. Rouva Lamotte loukkasi häntä — niin luja, asiallinen, nopea, selvä — ranskalainen. Soames ei voinut sietää hänen vokaalejaan, hänen »r»äänteitään, ja vihasi hänen äskeistä katsettaan, ikäänkuin se olisi Soamesin syy, ettei Annette koskaan voinut synnyttää hänelle poikaa! Hänen syynsä! Hän vihasi myös tuota halpahintaista ihastusta tyttäreen, jota hän ei vielä ollut nähnyt.

Omituista, kuinka hän lykkäsi vaimonsa ja lapsensa kohtaamista!

Olisi voinut luulla, että hän syöksyisi sinne ensi hetkenä. Päinvastoin hän tunsi eräänlaista fyysillistä arkuutta — hän oli nirso omistaja. Hän pelkäsi sitä, mitä Annette mahtoi ajatella hänestä, tuskiensa aiheuttajasta, pelkäsi nähdä pienokaista, pelkäsi osoittavansa pettymystään nykyisestä ja — tulevasta.

Hän vietti kokonaisen tunnin kävelemällä edestakaisin salissa ennenkuin saattoi koota rohkeutensa mennäkseen yläkertaan ja koputtaakseen hänen ovelleen.

Rouva Lamotte avasi oven.

»Ah! Vihdoinkin sinä tulet! Elle vous attend!» Hän meni Soamesin ohitse pois, ja Soames astui sisään hiljaisella tavallaan, leuka lujana, silmät pelokkaina.

Annette oli hyvin kalpea ja hyvin kaunis maatessaan siinä. Lapsi oli piilossa jossakin, Soames ei voinut nähdä sitä. Hän meni vuoteen viereen ja kumartui äkillisen liikutuksen vallassa suutelemaan Annetten otsaa.

»Siinähän sinä olet, Soames», sanoi hän. »Minä en ole enää niin huono. Mutta minä olen kärsinyt hirveästi, hirveästi. Olen iloinen, etten voi saada useampia. Oi, kuinka minä olen kärsinyt!»

Soames seisoi ääneti, sivellen hänen kättään. Hellyyden, myötätunnon sanoja ei ehdottomasti vain tahtonut tulla, ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Englantilainen tyttö ei olisi sanonut noin!» Sinä hetkenä hän tiesi varmasti, että hän ei koskaan tulisi olemaan vaimoaan lähellä hengessä eikä totuudessa, eikä Annette häntä. Hän oli liittänyt Annetten kokoelmiinsa — siinä kaikki! Ja Jolyonin sanat tulivat hänen mieleensä: »Minä kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi kahleista vapaaksi.» No niin, hän oli vapautunut! Oliko hän joutunut kahleisiin taas!

»Meidän pitää ruveta syöttämään sinua», sanoi hän, »niin vahvistut taas.»

»Etkö tahdo nähdä pienokaista, Soames? Hän nukkuu.»

»Totta kai», sanoi Soames, »hyvin kernaasti.»

Hän meni vuoteen jalkopään ympäri toiselle puolelle ja tuijotti. Ensi hetkenä hän näki juuri sen mitä luulikin näkevänsä — pikkulapsen. Mutta hänen tuijottaessaan lapsi hengitti ja teki pieniä nukkumaeleitä pikku kasvoillaan, ja vähitellen se alkoi saada yksilöllistä muotoa, tulla jonkin taulun kaltaiseksi, sellaiseksi, että hän olisi tuntenut sen toisten joukosta. Se ei ollut vastenmielinen, se oli kummallisen nuppumainen ja liikuttava. Sillä oli tumma tukka. Soames kosketti sitä sormellaan, hän tahtoi nähdä sen silmät. Ne avautuivat, ne olivat tummat — siniset vai ruskeat, sitä hän ei osannut sanoa. Se räpytti silmiään, tuijotti häneen, silmissä asui jonkinlainen uninen syvyys. Ja äkkiä Soamesin sydämessä tuntui niin omituiselta, lämpimältä, ikäänkuin se olisi avartunut.

»Ma petite fleur!» sanoi Annette pehmeästi.

»Fleur», toisti Soames. »Fleur! Pannaan hänen nimekseen
Fleur.»

Voitonriemun ja uudistuneen omistuksen tunne paisui hänen rinnassaan.

Hyvä Jumala, tuo olento oli hänen!

VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN.

Heinäkuun auringonpaiste, joka tunkeutui Robin Hillin hallia valaisevan mahtavan kattoikkunan läpi, lankesi viiden aikaan iltapäivällä juuri siihen kohtaan, missä leveät portaat alkoivat, ja tuossa säteilevässä juovassa seisoi pieni Jon Forsyte sininen pellavapuku yllä. Hänen tukkansa loisti, ja silmät loistivat rypistettyjen kulmien alta, sillä hän mietti, kuinka lähtisi alakertaan tämän viimeisen kerran lukemattomista kerroista ennenkuin auto toisi kotiin hänen isänsä ja äitinsä. Neljä porrasta kerrallaan, viisi alhaalla? Tylsää! Kaidepuuta alas? Mutta millä tavalla? Suullaan, jalat edellä? Eri tylsää. Vatsallaan, sivuttain? Mätää! Selällään, käsivarret riippumassa molemmin puolin? Kiellettyä! Vai kasvoillaan, pää edellä, tavalla, jota toistaiseksi ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse? Siinä syy ryppyihin pikku Jonin kasvoilla, joita aurinko valaisi…

Tuona kesänä 1909 niillä yksinkertaisilla sieluilla, jotka silloinkin pyrkivät yksinkertaistamaan englanninkieltä, ei tietenkään ollut mitään aavistusta pikku Jonista, muuten he olisivat sanoneet häntä oppilaakseen. Mutta ihminen voi tässä elämässä olla liian yksinkertainen, sillä pojan oikea nimi oli Jolyon, ja hänen isänsä ja velipuolivainaansa olivat jo vanhastaan vallanneet muut lyhennykset, Jo'n ja Jollyn. Itse asiassa pikku Jon oli parhaansa mukaan koettanut sopeutua hyvään tapaan ja kirjoittanut nimensä ensin Jhon, sitten John. Vasta kun isä oli selittänyt, että hänen oli pakko, hän oli alkanut kirjoittaa Jon.

Tähän mennessä tuo isä oli omistanut kaiken, mitä hänen sydämestään olivat jättäneet jäljelle tallipoika Bob, joka soitti posetiivia, ja hänen hoitajansa »Da», joka käytti sinipunervaa pukua sunnuntaisin ja tunsi nimen Spraggins siinä yksityiselämässä, jota kotiapulaisetkin silloin tällöin viettävät. Äiti oli näyttäytynyt hänelle vain ikäänkuin unissa, tuoksuen suloiselta, silitellen hänen otsaansa juuri ennenkuin hän nukahti ja väliin tasoittaen hänen tukkaansa, jonka väri oli kullanruskea. Kun hän löi päänsä puhki lastenkamarin tulenvarjostimeen, oli äiti ensimmäisenä pyyhkimässä verta pois, ja kun hän näki painajaisunia, istui äiti vuoteen laidalla ja painoi hänen päänsä kaulaansa. Äiti oli kallisarvoinen, mutta etäinen, koska »Da» oli niin läheinen ja koska tuonikäisen miehen sydämessä tuskin on tilaa useammalle kuin yhdelle naiselle kerrallaan. Isän kanssa oli tietysti erikoisia yhdyssiteitä, pikku Jon kun myös aikoi isona maalariksi — sillä pienellä erotuksella vain, että isä maalasi tauluja, ja pikku Jon aikoi maalata seiniä ja kattoja, seisoen laudalla kaksien tikapuitten välissä, likaisenvalkea esiliina edessään, ihana kalkkivärin tuoksu ympärillään. Isä niinikään vei hänet ratsastamaan Richmond Parkiin ponihevosella Hiirellä, joka oli saanut nimensä siksi, että oli hiirenvärinen.

Pikku Jon oli syntynyt hopealusikka suussaan, joka oli aika mutkikas ja iso. Hän ei ollut koskaan kuullut isänsä eikä äitinsä puhuvan suuttuneella äänellä, ei toisilleen, hänelle itselleen eikä kenellekään muulle, ja tallipoika Bob, keittäjä, Jane, Bella ja muut palvelijat, myöskin »Da», joka yksin rajoitti hänen retkiensä vapautta, käyttivät erikoista ääntä, kun puhuivat hänelle. Niinpä hän oli saanut mielipiteen, että maailma on täydellisen ja alituisen lempeyden ja vapauden tyyssija.

Syntyneenä v. 1901 hän oli herännyt tietoisuuteen juuri kun hänen maansa, toipuneena tuosta pahasta tulirokkotapauksesta, buurisodasta, valmisti vapaamielisyyden elpymistä 1906. Kaikkinainen rajoitus oli poissa muodista, haltioituneet vanhemmat tahtoivat antaa vesojensa nauttia elämästä. He säästivät ja hemmottelivat lapsiaan ja odottivat tuloksia innostuneina. Lisäksi oli pikku Jon tehnyt hyvin ja viisaasti valitessaan isäkseen ystävällisen viisikymmentäkaksivuotiaan miehen, joka jo oli menettänyt ainoan poikansa, ja äidikseen kolmekymmentäkahdeksanvuotiaan naisen, jonka ainoa lapsi hän oli. Mikä pelasti hänet tulemasta sylikoiran ja pienen ilkiön sekamuodoksi, oli isän suuri ihailu äitiä kohtaan, sillä jo pikku Jon saattoi tuntea, että äiti ei ollut pelkästään hänen äitinsä ja että isän sydämessä hän itse soitti toista viulua ja äiti ensimmäistä. Mitä Jon soitti äitinsä sydämessä, sitä hän ei vielä tietänyt. »Täti» June, hänen sisarpuolensa (mutta niin vanha, että oli kasvanut pois tästä sukulaisuussuhteesta) — niin, täti June rakasti häntä tietysti, mutta oli liian äkkinäinen. Rakas »Da» niinikään oli vähän sparttalainen taipumuksiltaan. Jonin kylpy oli kylmä ja polvet paljaat, eikä häntä kehoitettu varomaan itseään. Mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen hänen kasvatuksestaan Jon oli yhtä mieltä niitten kanssa, joiden teoriojen mukaan lapsia ei saa pakottaa. Hän piti koko lailla Mademoisellesta, joka tuli joka aamu kahdeksi tunniksi opettamaan hänelle kieltään, historiaa, maantiedettä ja laskentoa, eivätkä äidin antamat soittotunnit olleet hänelle epämieluisat, sillä äiti osasi houkutella häntä sävelestä toiseen pakottamatta häntä koskaan harjoittamaan sellaista, mikä ei tuottanut hänelle huvia, ja siksi hän innokkaasti pyrki muuttamaan kymmenen peukaloa kymmeneksi sormeksi. Isän johdolla hän oppi piirtämään possuja ja muita eläimiä. Hän ei ollut kovinkaan hyvinkasvatettu pieni poika. Mutta kaiken kaikkiaan hopealusikka oli edelleen hänen suussaan pilaamatta sitä, vaikka »Da» väliin sanoikin, että toisten lasten seura tekisi hänelle »äärettömän hyvää».

Oli siis pettymys, kun hänen ollessaan lähes seitsemän vuoden vanha »Da» kerran pakotti hänet olemaan selällään, kun hän tahtoi tehdä jotakin, mitä tämä ei hyväksynyt. Ensimmäinen sekaantuminen erään Forsyten yksilölliseen vapauteen sai hänet melkein raivoon. Oli jotakin kauhistuttavaa tuon asennon täydellisessä avuttomuudessa, ja kun ei vielä tietänyt, kuinka se lopulta päättyisi! Entä jos »Da» ei antaisi hänen nousta enää koskaan! Hän kärsi kidutusta viidenkymmenen sekunnin ajan ja ilmaisi sen kimeimmällä äänellään. Pahin kaikista oli havainto, että »Da» oli tarvinnut niin pitkän ajan tajutakseen, kuinka hirmuisesti hän pelkäsi. Näin kauheana paljastui hänelle inhimillisen mielikuvituksen puutteellisuus! Päästyään vihdoin ylös hän oli vakuuttunut siitä, että »Da» oli tehnyt hirveän teon. Vaikka Jon ei tahtonutkaan todistaa häntä vastaan, oli hänellä tarve, estääkseen tapauksen uudistumista, mennä äitinsä luo ja sanoa: »Äiti, älä anna Da'n pitää minua selälläni enää.»

Äiti, kädet kohotettuina pään päälle pidellen kahta hiuspalmikkoa — »couleur de feuille morte», niinkuin pikku Jon ei ollut vielä oppinut sanomaan — oli katsonut häneen silmin, jotka olivat kuin kappale hänen ruskeata samettivaippaansa, ja vastannut:

»En, kultaseni, en anna.»

Koska äiti luonnostaan kuului jumalattariin, saattoi pikku Jon tyyntyä, varsinkin kun hän sattui aamiaisen aikana istumaan ruokapöydän alla toivoen sienipiirakkaa, ja sattui kuulemaan äidin sanat isälle:

»Sanotko sinä sitten Da'lle, kultaseni, vai sanonko minä?
Hän on niin kiintynyt poikaan.» Ja isä vastasi:

»Niin, mutta hän ei saa osoittaa kiintymystään tuolla tavoin. Minä tiedän tarkalleen, miltä tuntuu olla pidettynä selällään. Kukaan Forsyte ei voi kestää sitä minuuttiakaan.»

Pikku Jon, joka ymmärsi, että he eivät tietäneet hänen olevan pöydän alla, koki aivan uutta neuvottomuuden tunnetta ja jäi paikalleen, niin kovasti kuin hänen tekikin mieli sienipiirakkaa.

Sellainen oli ollut hänen ensimmäinen sukelluksensa olemassaolon pimeihin kuiluihin. Sen jälkeen hänelle oli selvinnyt hyvin vähän, kunnes hän eräänä päivänä oli mennyt navettaan saadakseen maitonsa lämpimänä heti kun Garratt oli lopettanut lypsyn, ja nähnyt Kukkasen vasikan kuolleena. Lohduttomana, hätääntynyt Garratt kintereillään hän oli lähtenyt hakemaan hoitajaansa, mutta olikin äkkiä huomannut, ettei »Da» ollut se henkilö, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, juoksi hakemaan isäänsä ja syöksyi äidin syliin.

»Kukkasen vasikka on kuollut! Oi! Oi! Se näytti niin pehmeältä!»

Äiti syleili ja sanoi:

»Niin on, kultaseni, niin, niin!» ja nyyhkytys oli tauonnut. Mutta jos Kukkasen vasikka voi kuolla, voi mikä muu tahansa — ei vain mehiläiset, kärpäset, kovakuoriaiset ja kananpojat — ja olla yhtä pehmeän näköinen! Se oli kauhistuttavaa — ja unohtui pian!

Seuraava oli ollut istahtaminen hörriäisen päälle — kipeä elämys, jonka äiti oli ymmärtänyt paljon paremmin kuin »Da», minkä jälkeen ei ollut sattunut mitään erikoisen huomattavaa ennen vuoden loppua. Silloin oli äärimmäisen väsymyksen päivää seurannut sairaus, jonka iloihin kuului pieniä punaisia pilkkuja, vuoteessapysyminen, hunajaa lusikassa ja paljon Tangerin appelsiineja. Silloin oli maailma puhjennut kukkaan. »Täti» Junea hän sai kiittää tästä kukoistuksesta, sillä heti kun Jonista oli tullut pieni siipirikko, oli June syöksynyt kotiin Lontoosta, mukanaan joukko kirjoja, jotka olivat ravinneet hänen omaa, tuona huomattavana vuonna 1869 syntynyttä berserkkihenkeään. Kirjat olivat vanhoja, monivärisiä ja tulvillaan mitä hirveimpiä tapauksia. Näitä hän luki ääneen pikku Jonille kunnes tämän oli lupa lukea itse, ja silloin June pyyhkäisi takaisin Lontooseen ja jätti koko kirjaröykkiön hänelle. Nämä kirjat kuohuttivat pojan mielikuvitusta kunnes hänen ajatuksissaan ja unissaan ei ollut muuta kuin merikadetteja ja orjalaivoja, rosvoja, hätälauttoja, santelipuukauppiaita, rautahevosia, haikaloja, taisteluita, tatarilaisia, punanahkoja, pohjoisnapoja ja muita haaveenomaisia ihanuuksia. Sinä hetkenä, jolloin hänen sallittiin nousta, hän takiloi sänkynsä keulasta ja perästä ja lähti ahtaassa kylpysoikossa purjehtimaan vihreän mattomeren poikki kalliolle, jolle hän kiipesi mahonkilaatikkojen kädensijoja pitkin ryhtyen tähystelemään taivaanrantaa juomalasinsa läpi pelastavan aluksen toivossa. Hän teki joka päivä hätälautan pyyhinliinatelineestä, teetarjottimesta ja tyynyistään. Hän säästi mehun ranskalaisista luumuistaan, pani sen tyhjään lääkepulloon ja sai siitä rommivaraston lauttaansa, pemmikaania tehtiin pienistä kananpaistisäästöistä, jotka kuivattiin tulella, ja sitruunamehua keripukin varalta saatiin appelsiininkuorista ja pienistä mehujätteistä. Eräänä aamuna hän teki pohjoisnavan kaikista sänkyvaatteistaan patjaa lukuunottamatta ja pääsi sinne koivunkaarnakanootissaan (joka yksityiselämässä oli tulenvarjostin) jouduttuaan sitä ennen ankaraan otteluun jääkarhun kanssa, jonka muodostivat patja ja neljä keilaa, kaikki tungettuina »Da'n» yöpukuun. Tämän jälkeen isä koetti vakaannuttaa hänen mielikuvitustaan ja toi hänelle Ivanhoen, Bevisin, erään kirjan kuningas Arthurista ja Tom Brownin kouluajan. Hän luki ensimmäisen ja rakensi, puolusti ja saartoi kolmen päivän ajan Front de Boeufin linnaa esittäen kaiken muun paitsi Rebekkaa ja Rowenaa koskevat kohtaukset vihlovien huutojen: »En avant, de Bracy!» ynnä muitten samantapaisten kaikuessa. Luettuaan kuningas Arthuria koskevan kirjan hänestä tuli melkein yksinomaan Sir Lamorac de Galis, koska hänestä tuo nimi oli kaikkien muitten ritarien nimiä hauskempi, vaikka itse miehestä puhuttiin vähän, ja hän ratsasti vanhan keinuhevosensa kuoliaaksi, aseenaan pitkä bamburuoko. Bevis oli hänen mielestään liian kesy, sitäpaitsi se olisi vaatinut metsää ja eläimiä, ja niitä ei hänellä lastenkamarissa ollut, lukuunottamatta hänen kahta kissaansa, Fitz ja Puck Forsytea, jotka eivät sallineet mitään vapauksia. Tom Brownia lukemaan hän oli liian nuori. Oli helpotus koko talolle, kun hän neljännen viikon jälkeen sai mennä alakertaan ja ulos.

Koska oli juuri maaliskuu, muistuttivat puut aivan poikkeuksellisesti laivan mastoja, ja pikku Jonille tämä oli ihmeellinen kevät, joka pani hänen polvensa ja pukunsa äärimmäisen kovalle koetukselle, kuten myöskin »Da'n» kärsivällisyyden, hoitajan huolena kun oli hänen pukujensa pesu ja korjaus. Joka aamu aamiaisen jälkeen saattoivat isä ja äiti, joitten ikkunat antoivat tähän suuntaan, nähdä hänen tulevan kouluhuoneesta, astuvan terassin poikki ja kiipeävän vanhaan tammeen kasvot päättäväisinä ja tukka loistaen. Hän aloitti päivänsä tällä tavoin, koska ei ehtinyt lähteä kauas ennen koulutuntien alkamista. Vanhan puun vaihteleva viehätys ei koskaan tylsistynyt, siinä oli isomasto, etumasto ja raakapuu, ja siitä saattoi aina tulla alas nostoköysiä — keinun nuoria — pitkin. Koulutuntien jälkeen, jotka päättyivät yhdeltätoista, hän meni keittiöön hakemaan ohuen palan juustoa, pikkuleivän ja kaksi ranskalaista luumua — riittävät eväät ainakin veneretkelle — ja söi ne jollakin eriskummallisella tavalla, sitten, hampaita myöten asestettuna pyssyin, pistoolein ja miekoin hän jatkoi aamullista vakavaa kiipeämistään kohdaten matkalla lukemattomia orjakauppiaita, intiaaneja, merirosvoja, leopardeja ja karhuja. Tähän aikaan päivästä hänet harvoin nähtiin muuten kuin miekka hampaissa (niinkuin Dick Needham) keskellä nallihattujen tiheitä räjähdyksiä. Ja useat kerrat hän ampui puutarhureita pienen pyssynsä keltaisilla hernekuulilla. Hänen elämänsä oli täynnä kiihkeätä toimintaa.

»Jon on kauhea», sanoi isä kerran äidille heidän istuessaan tammen alla. »Minä pelkään, että hänestä tulee merimies tai jotakin muuta toivotonta. Näetkö hänessä mitään merkkiä kauneudentajusta?»

»En pienintäkään.»

»No niin, taivaan kiitos, että hän ei harrasta rattaita eikä koneita. Minä voin sietää kaiken muun, mutta en sitä. Soisin, että hän innostuisi luonnosta vähän enemmän.»

»Hänellä on mielikuvitusta, Jolyon.»

»On, mutta hyvin verenhimoiseen suuntaan. Pitääkö hän kenestäkään juuri nyt?»

»Ei — hän pitää vain kaikista. Ei ole koskaan syntynyt rakastavampaa eikä rakastettavampaa kuin Jon.»

»Koska hän on sinun poikasi, Irene.»

Tällä hetkellä pikku Jon, joka makasi oksalla korkealla heidän yläpuolellaan, ampui heihin kaksi hernettä, mutta tuo puheenkatkelma jäi sulamattomana talteen hänen pieniin aivoihinsa. Rakastava, rakastettava, mielikuvitusrikas, verenhimoinen!

Lehtien silmut olivat jo paksut, ja hänen syntymäpäivänsä oli tulossa. Se sattui joka vuosi toukokuun kahdentenatoista päivänä ja oli ikimuistettava siitä, että hän silloin sai valita päivälliseksi kateenkorvaa, sieniä, makaronia ja inkivääriolutta.

Tuon kahdeksannen syntymäpäivän ja sen iltapäivän välillä, jolloin hän seisoi portaitten yläpäässä heinäkuun auringon säteilyssä, oli kuitenkin tapahtunut paljon tärkeätä.

»Da», väsyneenä pesemään hänen polviansa tai kenties tuon salaperäisen vaiston johtamana, joka pakottaa hoitajatkin silloin tällöin hylkäämään hoidokkinsa, lähti talosta päivää jälkeen syntymäpäivän vuolaitten kyynelten virratessa »mennäkseen naimisiin» — kaikkea sitä kuuleekin! — »erään miehen kanssa». Pikku Jon, jolta asia oli pidetty salassa, oli lohduton kokonaisen iltapäivän. Sitä ei olisi pitänyt salata häneltä! Kaksi isoa rasiaa tinasotilaita, vähän tykkiväkeä ja »Nuori torvensoittaja», joka oli ollut syntymäpäivälahjojen joukossa, aiheuttivat suruun yhtyneinä eräänlaisen kääntymyksen, niin että hän ei enää etsinyt henkilökohtaisia seikkailuja eikä pannut omaa henkeänsä alttiiksi, vaan alkoi leikkiä kuviteltuja leikkejä, joissa hän pani alttiiksi lukemattomien tinasotilaitten, marmorikuulain, kivien ja papujen henget. Tällaista kanuunanruokaa hänellä oli kokoelmittain, ja käyttäen niitä vuoronperään hän suoritti Espanjan perimyssodan, seitsenvuotisen sodan, kolmikymmenvuotisen sodan ja muita sotia, joista hän viime aikoina oli lukenut suuresta Euroopan historiasta, joka oli ollut hänen isoisänsä oma. Hän muutti sodat oman henkensä mukaisiksi ja suoritti ne kaikki päivähuoneensa lattialla, niin että kukaan ei voinut tulla sisään häiritsemään Kustaa Aadolfia, Ruotsin kuningasta, tai astumaan itävaltalaisarmeijan päälle. Sanan kauniin soinnin vuoksi hän intohimoisesti suosi itävaltalaisia, ja koska heillä oli ollut menestystä niin harvoissa sodissa, hänen täytyi keksiä uusia leikeissään. Hänen mielikenraalinsa olivat prinssi Eugène, arkkiherttua Kaarle ja Wallenstein. Tilly ja Mack (»musiikkisalin sankareiksi» hän kuuli isänsä kerran sanovan heitä, merkitsi se sitten mitä merkitsi) olivat sellaisia, ettei heistä tosiaankaan voinut oikein pitää, vaikka he olivatkin itävaltalaisia. Soinnillisista syistä hän niinikään ihastui Turenneen.

Tämä kausi, joka huolestutti hänen vanhempiaan, se kun piti hänet huoneessa, vaikka hänen olisi pitänyt olla ulkona, kesti koko toukokuun ja puoliväliin kesäkuuta, kunnes isä lopetti sen tuomalla hänelle Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin. Kun hän luki noita kirjoja, tapahtui hänessä jotakin, ja hän lähti taas ulos etsien intohimoisesti jokea. Koska Robin Hillin alueella ei ollut sellaista, täytyi hänen tehdä joki lammikosta, jossa onneksi oli lumpeenkukkia, sudenkorentoja, sääskiä, kaisloja ja kolme pientä pajua. Kun isä ja Garratt olivat tutkineet lammikon ja todenneet, että siinä oli luotettava pohja ja että se ei mistään ollut kahta jalkaa syvempi, sai hän pienen kokoonkäännettävän kanootin ja vietti lammikolla tuntikausia meloen ja lymyillen intiaani-Joe'ta ja muita vihamiehiä. Lammikon rannalle hän myöskin rakensi itselleen noin neljä jalkaa pitkän ja yhtä leveän wigwamin vanhoista pikkuleipälaatikoista, kattona oksia. Täällä hän väliin teki pienen tulen ja keitti linnut, joita hän ei ollut ampunut pyssyllään metsästellessään viidakossa ja kentillä, ja kalat, joita hän ei saanut lammikosta, koska siinä ei ollut kaloja. Tähän kului loppupuoli kesäkuuta ja tuo heinäkuu, jonka isä ja äiti viettivät Irlannissa. Hän vietti yksinäistä leikkielämää noiden viiden kesäviikon ajan, leikkikaluinaan pyssy, wigwam, vesi ja kanootti, ja niin kovasti kuin hänen toimelliset pikku aivonsa koettivatkin pitää kauneudentajua loitolla, hiipi se kuitenkin häneen sekunnin ajaksi silloin tällöin, välkkyen sudenkorennon siivillä, loistaen lumpeista tai sivellen sinisellä hänen silmiään, kun hän makasi selällään väijyksissä.

»Täti» June, jolle hänet oli uskottu, oli saanut taloon erään aikaihmisen, joka yski ja teki isosta savikappaleesta kasvoja, niin että June tuskin koskaan tuli katsomaan häntä lammikolle. Kerran hän kuitenkin toi mukanaan kaksi muuta aikaihmistä. Pikku Jon, joka oli sattunut maalaamaan oman alastoman itsensä kirkkaan siniseksi ja keltaiseksi isän vesivärilaatikosta saaduilla värisuikaleilla ja pannut muutamia ankan sulkia tukkaansa, näki heidän tulevan ja asettui väijyksiin pajujen taakse. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat he suoraa päätä hänen wigwamilleen ja kumartuivat katsomaan sisään, niin että hän kauhistuttavasti kiljuen onnistui ottamaan päänahan »täti» Junelta ja tuolta toiselta aikaihmiseltä melkein kokonaan ennenkuin he suutelivat häntä. Noiden kahden aikaihmisen nimet olivat »täti» Holly ja »setä» Val, joka oli ruskea kasvoiltaan ja ontui vähän ja nauroi hänelle hirmuisesti. Jon ihastui »täti» Hollyyn, joka näytti olevan sisar hänkin, mutta molemmat lähtivät samana iltapäivänä, eikä hän nähnyt heitä enää. Kolme päivää ennen isän ja äidin tuloa myöskin »täti» June lähti kiireen vilkkaa pois, vieden mukanaan tuon aikaihmisen, joka yski, ja hänen savikappaleensa, ja Mademoiselle sanoi: »Mies parka, hän oli hyvin sairas. Minä kiellän sinua menemästä hänen huoneeseensa, Jon!» Pikku Jon, joka harvoin teki jotakin vain siksi, että häntä oli kielletty tekemästä, hillitsi halunsa, vaikka olikin kyllästynyt ja yksinäinen. Itse asiassa lammikon aika oli ohi, ja hänen sielunsa oli äyräitään myöten täynnä levottomuutta ja kaipuuta johonkin — ei puuhun, ei pyssyn ääreen — jotakin pehmeätä hän kaipasi. Nuo kaksi viimeistä päivää olivat olleet pitkiä kuin kuukaudet, vaikka hänellä olikin seuranaan Meren hylkäämät, josta hän luki Äiti Leestä ja hänen tuhoisasta kokkovalkeastaan. Hän oli kulkenut portaat ylös ja alas ehkä sata kertaa näinä kahtena päivänä ja usein pujahtanut päivähuoneestaan, missä hän nyt nukkuikin, äitinsä huoneeseen, katsellut kaikkea, mutta ei koskettanut mitään, ja sieltä äidin pukeutumishuoneeseen. Hän oli seisonut toinen jalka ammeen laidalla kuin Slingsby ja kuiskannut:

»Ho, ho, ho! Koirat ja kissat!» Tuon salaperäisen sanan piti tuottaa onnea. Sitten hän oli hiipinyt takaisin, avannut äitinsä vaatekaapin oven ja vetänyt nenäänsä pitkän siemauksen sellaista, joka tuntui vievän hänet lähemmäksi — hän ei tietänyt mitä!

Hän oli tehnyt tämän juuri ennenkuin tuli seisomaan auringonpaisteeseen ja pohtimaan, millä kaikista monista tavoista hän liukuisi kaidepuuta alas. Kaikki tavat tuntuivat tylsiltä, ja äkillisen ikävän vallassa hän alkoi laskeutua portaita yksitellen. Tämän laskeutumisen aikana hän saattoi muistaa isänsä aivan selvästi — lyhyt harmaa parta, syvät, tuikkivat silmät, vako silmien välissä, hauska hymy, laiha vartalo, joka pikku Jonin mielestä aina oli ollut niin suuri, mutta äitiä hän ei voinut nähdä. Äitiä edusti vain jokin epämääräinen, joka kääntyi katsomaan häntä tummin silmin, ja vaatekomeron tuoksu.

Bella oli hallissa vetämässä suuria verhoja syrjään ja avaamassa pääovea. Pikku Jon sanoi maanitellen:

»Bella!»

»Mikä on, master Jon?»

»Emmekö saa juoda teetä tammen alla, kun he tulevat, minä tiedän, että he pitäisivät siitä.»

»Tarkoitat, että sinä pitäisit siitä.»

Pikku Jon mietti.

»Ei, he pitäisivät, minun mielikseni.»

Bella hymyili. »Hyvä on, minä tuon teen ulos, jos pysyt hiljaa täällä etkä keksi mitään kepposia ennenkuin he tulevat.»

Pikku Jon istahti alimmalle portaalle ja nyökäytti päätään.
Bella tuli hänen viereensä ja tutki häntä.

»Nouse!» sanoi hän.

Pikku Jon nousi. Bella tutki hänet takaa, hän ei ollut vihreä, ja polvet näyttivät puhtailta.

»Hyvä on!» sanoi Bella. »Kylläpä sinä olet ruskea! Anna suukko!»

Ja hän taputti pikku Jonin tukkaa.

»Mitä hyytelöä?» kysyi pikku Jon. »Minä olen niin väsynyt odottamiseen.»

»Karviaismarjaa ja mansikkaa.»

Eläköön! Ne olivat hänen mielihyytelöitään!

Kun Bella oli lähtenyt, hän istui hiljaa kokonaisen minuutin. Oli hiljaista suuressa hallissa, joka oli itäpäästään avoin, niin että hän saattoi nähdä erään korkean puunsa, prikin, joka purjehti hyvin hitaasti ylemmän ruohokentän poikki. Ulommassa hallissa pylväitten varjot olivat vinot. Pikku Jon nousi, hyppäsi varjolle ja käveli irisryhmän ympäri, joka täytti harmaan valkean marmoriakaan keskustassa. Kukat olivat kauniita, mutta tuoksuivat kovin vähän. Jon seisoi oviaukossa ja katsoi ulos. Entä — entä jos he eivät tulisikaan! Hän oli odottanut niin kauan, että ei tuntenut voivansa kestää sitä, ja hänen tarkkaavaisuutensa liukui heti sellaisesta mahdollisuudesta tomuhiukkasiin, joita näkyi huoneeseen tunkeutuvassa sinertävässä päivänpaisteessa. Hän nosti kätensä ja koetti vangita muutaman. Bellan olisi pitänyt tomuttaa tuo kohta ilmaa! Mutta ehkä nuo hiukkaset eivät olleetkaan tomua — sitä ainetta vain, mistä auringonpaiste on tehty, ja hänen piti mennä katsomaan, oliko auringonpaiste ulkona samanlaista. Se ei ollut. Hän oli sanonut pysyvänsä hiljaa hallissa, mutta hän yksinkertaisesti ei enää voinut, ja hän astui hiekkakäytävän poikki heittäytyen ruohikolle sen viereen. Hän poimi kuusi tuhatkaunokkia, nimitti ne huolellisesti, Sir Lamorac, Sir Tristram, Sir Lancelot, Sir Palimedes, Sir Bors, Sir Gawain, ja antoi niiden kaksittain taistella kunnes vain Sir Lamoracilla, jonka hän oli valinnut erikoisen vahvan varren vuoksi, oli pää jäljellä, ja sekin näytti kolmen taistelun jälkeen kuluneelta ja horjuvalta. Kovakuoriainen liikkui hitaasti ruohossa, joka melkein kaipasi leikkaamista. Joka korsi oli pieni puu, jonka rungon ympäri kovakuoriaisen oli kuljettava. Pikku Jon ojensi Sir Lamoracin, jalat edellä, ja nosti elukan ylös. Se hypähti vaivalloisesti. Pikku Jon nauroi, menetti mielenkiintonsa ja huokasi. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi. Hän kääntyi ja makasi selällään. Kukkivista lehmuksista tuli hunajanmakeata tuoksua, ja taivaansini oli kaunis, siinä liikkui pari valkeata pilveä, jotka olivat kuin sitruunajäätelöä ja ehkä maistuivatkin siltä. Hän kuuli Bobin soittavan posetiivillaan »Suwanneen jokea kohti», mikä teki hänet lauhkeaksi ja surulliseksi. Hän kääntyi taaskin ja painoi korvansa maahan intiaanit kuulevat tulijain äänet vaikka kuinka kaukaa — mutta hän ei kuullut mitään, posetiivin vain. Ja melkein samassa hän kuuli ratisevaa ääntä, heikon törähdyksen. Oli, se oli auto — he tulevat — tulevat! Hän hypähti pystyyn. Odottaisiko hän porttikäytävässä vai juoksisiko yläkertaan ja huutaisi heidän tullessaan: »Katsokaa!» liukuen kaidetta alas pää edellä. Tekisikö hän niin? Auto kääntyi käytävälle. Oli liian myöhäistä! Ja hän odotti siinä vain, hyppien jännityksessään ylös ja alas. Auto ajoi nopeasti, kiersi portaitten eteen ja pysähtyi. Isä nousi autosta, aivan sellaisena kuin pitikin. Hän kumartui ja pikku Jon hyppäsi ylös — he törmäsivät yhteen. Isä sanoi:

»Siunatkoon! No, ukkoseni, kylläpä sinä olet ruskea!» ihan niinkuin pitikin, ja odotuksen tunne — eräänlainen kaipuu — poreili tyydyttämättömänä pikku Jonissa. Sitten hän loi pitkän, ujon katseen äitiinsä, jolla oli sininen puku ja sininen harsoliina autohattunsa ja tukkansa ympärillä ja joka hymyili. Jon hyppäsi niin korkealle kuin ikinä taisi, kiersi jalkansa äidin selän taakse ja rutisti. Hän kuuli äidin läähättävän ja tunsi hänen rutistavan omasta puolestaan. Jonin silmät, jotka juuri silloin olivat hyvin tumman siniset, katsoivat äidin silmiin, jotka olivat hyvin tumman ruskeat, kunnes äidin huulet painautuivat hänen silmäkulmiinsa, ja rutistaessaan kaikin voimin hän kuuli äidin voihkivan ja nauravan ja sanovan:

»Sinä olet väkevä, Jon!»

Silloin Jon liukui alas ja ryntäsi halliin vetäen äitiä perässään kädestä.

Kun Jon söi hyytelöään tammen alla, huomasi hän äidistään seikkoja, joita hän ei mielestään ollut nähnyt koskaan ennen. Äidin posket esimerkiksi olivat kermanväriset, tukassa, joka oli kuin tummaa kultaa, oli hopeasäikeitä, hänen kaulassaan ei ollut myhkyrää niinkuin Bellalla, ja hän kulki ovissa hiljaa. Jon pani myöskin merkille pari pientä juovaa, jotka lähtivät äidin silmänurkista, ja hauskan tummuuden niiden alla. Äiti oli niin kaunis, kauniimpi kuin »Da» tai »Mademoiselle» tai »täti» June tai edes »täti» Holly, johon Jon oli mieltynyt, kauniimpi myöskin kuin Bella, joka oli punaposkinen ja liikkui liian nopeasti. Tämä äidin uusi kauneus oli jollakin tavoin erikoisen tärkeä, ja Jon söi vähemmän kuin oli luullut syövänsä.

Kun tee oli juotu, tahtoi isä häntä kävelylle puutarhaan. Jon keskusteli isänsä kanssa pitkään asioista yleensä välttäen yksityiselämäänsä — Sir Lamoracia, itävaltalaisia ja sitä tyhjyyttä, jota hän oli tuntenut näinä viime päivinä ja joka nyt oli niin äkkiä täyttynyt. Isä kertoi paikasta, jonka nimi oli Glensofantrim ja jossa hän ja äiti olivat olleet, ja pienistä olennoista, jotka siellä nousivat maasta, kun oli hyvin hiljaista. Pikku Jon seisahtui, kantapäät erillään.

»Uskotko todella niihin, isä?»

»En, Jon, mutta minä luulin, että sinä olisit uskonut.»

»Minkätähden?»

»Sinä olet nuorempi kuin minä, ja ne ovat keijukaisia.»

Pikku Jon työnsi leukansa eteenpäin, niin että kuoppa katosi.

»Minä en usko keijukaisiin. En ole koskaan nähnyt niitä.»

»Haa!» sanoi isä.

»Uskooko äiti?»

Isä hymyili hauskaa hymyään.

»Ei, hän näkee vain Panin.»

»Mikä Pan on?»

»Pukinjalkainen jumala, joka hyppelee yksinäisillä ja kauniilla seuduilla.»

»Oliko hän Glensofantrimissa?»

»Äiti sanoi, että hän oli.»

Pikku Jon pani kantapäät yhteen ja jatkoi keskustelua.

»Näitkö sinä hänet?»

»En, minä näin vain Venus Anadyomenen.»

Pikku Jon mietti. Venus oli hänen kirjassaan, jossa puhuttiin kreikkalaisista ja troijalaisista. Oliko siis Anna ristimänimi ja Dyomene sukunimi? Mutta kysyttäessä kävi ilmi, että ne olivat sama sana, joka merkitsi vaahdosta nousevaa.

»Nousiko hän vaahdosta Glensofantrimissakin?»

»Nousi, joka päivä».

»Minkä näköinen hän oli, isä?»

»Äidin näköinen.»

»Oi! Sitten hän mahtoi olla —», mutta siihen hän pysähtyi, juoksi muurille, kiipesi ylös ja tuli taas nopeasti alas. Keksintö, että äiti oli kaunis, oli hänen mielestään ehdottomasti sellainen, joka oli pidettävä omana salaisuutena, isä poltti kuitenkin niin kauan sikariaan, että hänen oli lopulta pakko sanoa:

»Minä menen katsomaan mitä äiti on tuonut. Saanko, isä?» Hän mainitsi näin alhaisen vaikuttimen, jotta ei näyttäisi miehuuttomalta, ja joutui vähän hämilleen, kun isä katsoi suoraan hänen lävitseen, huokasi kuuluvasti ja vastasi:

»Hyvä on, ukkeli, mene sinä vain rakastamaan äitiä.»

Jon lähti näköjään hitaasti, mutta juoksi siitä hyvästä loppumatkan.
Hän tuli äidin makuuhuoneeseen omastaan, koska
ovi oli auki. Äiti oli vielä polvillaan matkalaukun ääressä, ja
Jon asettui seisomaan hänen viereensä aivan hiljaa.

Äiti suoristautui ja kysyi:

»Mikä on, Jon?»

»Minä vain ajattelin tulla katsomaan.»

Hän syleili äitiä vielä kerran ja tämä takaisin, sitten hän kiipesi ikkunalaudalle, istahti siihen jalat ristissä ja katseli, kun äiti purki matkalaukkua. Hän nautti tästä toimituksesta, jonkalaista ei ollut ennen nähnyt, osittain siksi, että äiti nosti laukusta epäilyttävän näköisiä tavaroita, ja osittain siksi, että hänen oli hauska katsella äitiä. Äiti liikkui eri tavalla kuin kukaan muu, varsinkin Bella, äiti oli varmasti hienoin ihminen, mitä hän koskaan oli nähnyt. Äiti sai vihdoinkin matkalaukun tyhjäksi ja polvistui hänen eteensä.

»Onko sinun ollut ikävä meitä, Jon?»

Pikku Jon nyökäytti päätään, ja ilmaistuaan täten tunteensa hän nyökäytti edelleen.

»Mutta olihan sinulla »täti» June?»

»Niin mutta hänellä oli mies, jolla oli yskää.»

Äidin kasvot muuttuivat ja näyttivät melkein suuttuneilta.

Hän kiirehti lisäämään:

»Se oli köyhä mies, äiti, hän yski hirveästi, minä — minä pidin hänestä.»

Äiti pani kätensä hänen vyötäisilleen.

»Sinä pidät kaikista, Jon.»

Pikku Jon mietti asiaa.

»Niin pidänkin», sanoi hän. »Täti June vei minut kirkkoon kerran sunnuntaina.»

»Kirkkoon? Oh!»

»Hän tahtoi nähdä kuinka se vaikuttaisi minuun.»

»Vaikuttiko se?»

»Kyllä vain. Minä huomasin kaiken mikä oli hauskaa, ja hän toi minut kotiin hyvin nopeasti. En minä sentään tullut kipeäksi. Minä menin sänkyyn ja sain kuumaa vettä ja konjakkia ja luin Pyökkimetsän poikia. Se oli eri hauskaa.»

Äiti puri huuliaan.

»Koska tämä tapahtui?»

»Oi — kauan sitten — minä olisin tahtonut, että hän olisi vienyt minut uudestaan, mutta hän ei tahtonut. Sinä ja isä ette koskaan käy kirkossa, vai käyttekö?»

»Emme.»

»Miksi ette käy?»

Äiti hymyili.

»No niin, kultaseni, me kävimme molemmat, kun olimme pieniä. Ehkä olimme liian pieniä.»

»Minä ymmärrän», sanoi pikku Jon, »se on vaarallista.»

»Saat itse päättää noista asioista, kun tulet suureksi.»

Pikku Jon vastasi harkitsevasti:

»Minä en tahdo kasvaa kovin suureksi. Minä en tahdo lähteä kouluun.» Äkillinen, ylivoimainen halu sanoa enemmän, sanoa miltä hänestä todella tuntui, sai hänet punastumaan. »Minä — minä tahdon olla sinun luonasi ja rakastaa sinua, äiti.»

Sitten hän vaistomaisesti yritti parantaa tilannetta ja kiirehti lisäämään:

»Minä en tahdo mennä nukkumaankaan tänä iltana. Minä olen ihan väsynyt menemään joka ilta sänkyyn.»

»Oletko vielä nähnyt painajaisunia?»

»Vain kerran. Saanko jättää oven auki sinun huoneeseesi tänä iltana, äiti?»

»Saat, hiukkasen.»

Pikku Jon huokasi tyytyväisenä.

»Mitä sinä näit Glensofantrimissa?»

»En mitään muuta kuin kauneutta, kultaseni.»

»Mitä oikeastaan on kauneus?»

»Mitä oikeastaan on — oi, Jon, sinäpä vasta kyselet.»

»Voinko minä esimerkiksi nähdä sen?»

Äiti nousi ja istahti hänen viereensä.

»Voit, joka päivä. Taivas on kaunis, tähdet ja kuutamoyöt ovat kauniit ja sitten linnut, kukat ja puut — ne kaikki ovat kauniita. Katso ulos ikkunasta, Jon — siellä on sinulle kauneutta.»

»Niin kyllä, näköala. Onko siinä kaikki?»

»Kaikki? Ei toki. Meri on ihmeellisen kaunis, ja aallot vaahtoharjoineen».

»Nousitko sinä vaahdosta joka päivä, äiti?»

Äiti hymyili. »Niin, me uimme.»

Pikku Jon pääsi äkkiä perille ja pani kätensä äidin kaulaan.

»Minä tiedän», sanoi hän salaperäisesti, »sinä olet oikea kauneus ja kaikki muu on leikkikauneutta.»

Äiti huokasi, nauroi ja sanoi:

»Oi, Jon!»

Pikku Jon sanoi arvostellen:

»Onko sinusta esimerkiksi Bella kaunis? Ei minusta.»

»Bella on nuori, se on aina jotakin.»

»Mutta sinä näytät nuoremmalta, äiti. Bella suuttuu, jos hyppää häntä vastaan. Minä en luule, että »Da» oli kaunis, kun oikein ajattelen, ja Mademoiselle on melkein ruma.»

»Mademoisellella on hyvin sievät kasvot.»

»On kyllä, sievät. Minä pidän sinun pikku viivoistasi, äiti.»

»Viivoista?»

Pikku Jon pani sormensa hänen silmänsä ulkonurkkaan.

»Oi, niistäkö? Mutta nehän ovat iän merkkejä.»

»Ne tulevat, kun hymyilet.»

»Mutta ne eivät tulleet ennen.»

»Oi, mitä siitä, minä pidän niistä. Rakastatko minua, äiti?»

»Rakastan — kyllä rakastan, kultaseni.»

»Vaikka kuinka paljon?»

»Vaikka kuinka paljon.»

»Enemmän kuin minä luulin?»

»Paljon — paljon enemmän.»

»Hyvä on, niin minäkin, niin että siitä ollaan kuitit.»

Pikku Jon tiesi, ettei hän koskaan elämässään ollut siinä määrin antanut pois itseään, ja tunsi tarvetta palata Sir Lamoracin, Dick Needhamin, Huck Finnin ja muitten sankarien miehekkyyteen.

»Näytänkö sinulle pari temppua?» sanoi hän, liukui äitinsä käsivarsista ja asettui seisomaan päälleen. Sitten hän ilmeisen ihailun kiihdyttämättä nousi sänkyyn ja heitti kuperkeikan koskettamatta mihinkään käsillään. Hän suoritti tempun useita kertoja.

Sinä iltana hän tarkasti tuliaiset ja sai olla mukana päivällisellä istuen heidän välillään pienen pyöreän pöydän ääressä, jota käytettiin, kun ei ollut vieraita. Hän oli kovin kiihdyksissään. Äidillä oli puku ranskalaista harmaata ja kermanvärinen, pienistä ruusuista tehty pitsikaulus kaulan ympärillä, joka oli ruskeampi kuin pitsi. Jon katseli äitiä, kunnes vihdoin isän huvitettu hymy sai hänet äkkiä kiinnittämään huomionsa ananasviipaleeseen. Oli myöhäisempi kuin koskaan ennen, kun hän meni levolle. Äiti lähti hänen mukanaan, ja hän riisuutui hitaasti saadakseen äidin pysymään luonaan. Kun hänellä vihdoin ei ollut muuta yllä kuin pyjamas, sanoi hän:

»Lupaa, ettet lähde, ennenkuin olen rukoillut.»

»Minä lupaan.»

Pikku Jon polvistui, painoi kasvonsa vuoteeseen ja alkoi lukea nopeasti ja hiljaisella äänellä avaten silloin tällöin toisen silmänsä ja nähden äidin seisovan täysin hiljaa, hymyillen. »Isä meidän» — niin kuului viimeinen rukous — »joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon äiti, tulkoon äiti, niin maassa kuin taivaassa, anna meille tänäpäivänä äiti ja anna meille anteeksi meidän syntimme maassa kuin taivaassa, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, sillä sinun on pahasta ja voima ja kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen. Odota!» Hän hypähti pystyyn ja viipyi pitkän hetken äidin sylissä. Päästyään viimein sänkyyn hän piti edelleen äidin kädestä kiinni.

»Ethän vain sulje ovea tuon enempää, ethän? Viivytkö kauan, äiti?»

»Minun pitää mennä soittamaan pianoa isälle.»

»Oi, sittenhän minäkin saan kuulla.»

»Toivottavasti et, sinun pitää nukkua.»

»Minähän voin nukkua minä muuna yönä tahansa.»

»Niin mutta onhan tämä niinkuin mikä muu yö tahansa.»

»Ei toki, tämä on aivan erikoinen.»

»Aivan erikoisina öinä aina nukutaan parhaiten.»

»Mutta jos minä nukun, äiti, en kuule kun sinä tulet tänne.»

»Minäpä tulen silloin ja annan sinulle suukon. Jos olet hereillä, tiedät sen, ja jos et ole, tiedät kuitenkin saaneesi.»

Pikku Jon huokasi. »No niin», sanoi hän, »minun pitää kai suostua siihen. Äiti?»

»Mitä?»

»Mikä sen nimi oli, johon isä uskoo? Venus Anna Diomedes?»

»Voi kultamuruni! Anadyomene.»

»Niin, mutta minunpas nimeni sinulle on paljon kauniimpi.»

»Mikä se on?»

Pikku Jon vastasi ujosti:

»Guinevere, se on Pyöreän Pöydän saduista — niinä keksin sen vasta juuri, vaikka tietysti hänen hiuksensa olivat hajalla.»

Äidin silmät katsoivat epämääräisinä hänen ohitseen.

»Ethän unohda tulla, äiti?»

»En, jos nyt alat nukkua.»

»Nukutaan sitten.» Ja pikku Jon pusersi silmänsä kiinni.

Hän tunsi äidin huulet otsallaan, kuuli hänen askeleensa, avasi silmänsä nähdäkseen hänen liukuvan ovesta ulos ja pusersi ne taas kiinni huoaten.

Silloin alkoi aika.

Noin kymmenen minuutin ajan hän kaikella kunnialla yritti nukkua. Hän kuvitteli pitkää riviä ohdakkeita ja laski ne — »Da'n» vanha keino päästä uneen. Hän oli mielestään laskenut tuntikausia. Varmaan, ajatteli hän, olisi äidin kohta aika tulla nukkumaan. Hän heitti peiton yltään. »Tulee niin hiki», sanoi hän, ja ääni kuului lystikkäältä pimeydessä, niinkuin jonkun toisen ääni. Miksi ei äiti tullut? Jon nousi istumaan. Hänen piti katsoa! Hän nousi vuoteesta, meni ikkunalle ja veti verhon vähän syrjään. Ei ollut pimeä, mutta hän ei osannut sanoa, johtuiko se päivänvalosta vai kuusta, joka oli hyvin suuri. Sillä oli kummalliset, pahankuriset kasvot ikäänkuin se olisi nauranut hänelle, eikä hän tahtonut katsoa sitä. Sitten hän muisti, että äiti oli sanonut kuutamoöitä kauniiksi, ja hän katseli ulos ylimalkaan. Puut loivat tiheitä varjoja, ruohokenttä oli kuin sille olisi kaadettu maitoa, ja hän saattoi nähdä pitkälle, oi, hyvin pitkälle, yli koko maailman, ja kaikki näytti erilaiselta ja epämääräiseltä. Avoimesta ikkunasta tuli myös suloista tuoksua.

»Jospa minulla olisi kyyhkynen niinkuin Noakilla», ajatteli hän.

    »Kuu kuutamoinen loistelee
    Ja ihanasti valaisee.«

Tuon säkeen jälkeen, joka tuli hänen mieleensä sellaisenaan, hän huomasi kuulevansa soittoa, hyvin pehmeätä — suloista! Äiti soitti! Hän tuli ajatelleeksi makaronia, joka hänellä oli säästössä piironkilaatikossaan, haki sen ja kiipesi ikkunalle. Hän nojautui ulos, vuoroin mutusteli, vuoroin piti leukansa hiljaa kuullakseen soittoa paremmin. »Da» oli sanonut, että enkelit taivaassa soittavat harppua, mutta se ei ollut puoliksikaan niin suloista kuin äidin soitto kuutamoyönä, hänen syödessään makaronia. Turilas lentää suristi ohi, yöperhonen lensi hänen kasvoihinsa, soitto lakkasi ja pikku Jon veti päänsä sisään. Äiti varmaan kohta tuli! Hän ei tahtonut tulla yllätetyksi hereillä. Hän meni takaisin sänkyyn ja veti peiton melkein yli päänsä, mutta hän oli jättänyt verhon raolle, niin että kuun valon juova pääsi sisään. Se lankesi lattian poikki, lähelle sängyn jalkopäätä, ja hän katseli, kuinka se hitaasti lähestyi häntä itseään ikäänkuin olisi ollut elävä olento. Soitto alkoi taas, mutta hän kuuli sitä vain töintuskin, se oli unista soittoa, hyvin — unista — soittoa — unista — unis —

Ja aika liukui ohi, soitto nousi, laski, taukosi, kuunsäde hiipi hänen kasvojaan kohti. Pikku Jon kääntyi unissaan ja makasi nyt selällään, toinen ruskea nyrkki vielä lakanoissa kiinni. Hänen silmäkulmansa värähtelivät, hän oli alkanut nähdä unia. Hän näki unta, että hän joi maitoa maljasta, joka oli kuu, vastapäätä suurta mustaa kissaa, joka katseli häntä hauskasti hymyillen, niinkuin isä. Hän kuuli sen kuiskaavan: »Älä juo liikaa!» Maito kuului tietysti kissalle, ja hän ojensi kätensä ystävällisesti hyväilläkseen sitä, mutta kissa ei ollut enää siinä, maljasta oli tullut sänky, jossa hän makasi, ja kun hän koetti päästä pois siitä, ei hän löytänyt laitaa, hän ei löytänyt — hän — hän — ei päässyt pois! Se oli kauheata!

Hän uikutti unissaan. Sänkykin oli alkanut keinua, se oli hänen ulkopuolellaan ja hänen sisällään, se pyöri ja pyöri, kävi tulikuumaksi, ja Äiti Lee Meren hylkäämistä pyöritti sitä! Oi, kuinka hän näytti kauhealta! Nopeammin, nopeammin — kunnes hän ja sänky ja Äiti Lee ja kuu ja kissa olivat yhtä ainoata pyörää, joka kiersi ympäri ja ylös ja alas — hirveätä — hirveätä — hirveätä!

Hän huusi.

Pyörimisen läpi kuului ääni: »Kultani, kultani!» ja hän heräsi seisoen vuoteessaan, silmät selällään.

Siinä oli äiti, hiukset hajallaan kuin Guineveren, ja Jon tarrautui häneen ja painoi kasvonsa hänen tukkaansa.

»Oi! Oi!»

»Kaikki on hyvin, aarteeni. Sinä olet hereillä nyt. Kas niin!
Kas niin! Eihän se ollut mitään.»

Mutta pikku Jon sanoi vieläkin: »Oi! Oi!»

Äidin ääni kuiskasi samettisena hänen korvaansa:

»Se johtui vain kuunvalosta, kultaseni, kuunvalosta, joka tuli kasvoillesi.»

Pikku Jon tarrautui hänen yöpukuunsa:

»Sinä sanoit, että kuutamo on kaunista. Oi!»

»Ei siinä ole hyvä nukkua. Kuka päästi sen sisään? Veditkö sinä verhot syrjään?»

»Minä tahdoin nähdä ajan, minä — minä katsoin ulos, minä — minä kuulin sinun soittavan, äiti, minä — söin makaronini.» Mutta hän alkoi vähitellen rauhoittua, ja hänessä heräsi tarve puolustaa pelkoaan.

»Äiti Lee pyöri minussa ja tuli niin kovin kuuma», mutisi hän.

»No mutta Jon, mitä muuta voit odottaakaan, jos syöt makaronia mentyäsi vuoteeseen?»

»Yhden vain, äiti, se teki soiton vieläkin kauniimmaksi. Minä odotin sinua — minä melkein luulin, että oli jo huominen.»

»Pikku lintuni, kello on vasta juuri yksitoista.»

Pikku Jon oli hiljaa, hangaten nenäänsä hänen kaulaansa.

»Äiti, onko isä huoneessasi?»

»Ei tänä iltana.»

»Saanko minä tulla?»

»Jos tahdot, kultamuru.»

Melkein taas omana itsenään pikku Jon vetäytyi taaksepäin.

»Sinä näytät erilaiselta, äiti, paljon nuoremmalta.»

»Se johtuu tukastani, kultani.»

Pikku Jon piteli sitä käsissään, se oli kuin paksua, tummaa kultaa, seassa muutama hopeasäie.

»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Minä pidän sinusta kaikkein eniten tällaisena.»

Jon oli tarttunut hänen käteensä ja alkanut vetää häntä ovea kohti. Jon sulki sen jälkeensä helpotuksesta huoaten.

»Kumman puolen sänkyä tahdot, äiti?»

»Vasemman.»

»Hyvä.»

Menettämättä hetkeäkään, antamatta äidille tilaisuutta muuttaa mieltään pikku Jon meni vuoteeseen, joka tuntui paljon pehmeämmältä kuin hänen omansa. Hän huoahti taas, painoi päänsä tyynyyn ja katseli sitä sotavaunujen ja miekkain ja keihästen taistelua, joka aina oli käynnissä huopapeitteen päällä, juuri siinä, missä pienet karvat näkyivät valoa vastaan.

»Eikö se siis oikeesti ollut mitään?» kysyi hän.

Äiti vastasi peilin äärestä:

»Ei muuta kuin kuunvaloa ja kiihtynyttä mielikuvitustasi.
Sinä et saa kiihtyä liikaa, Jon.»

Mutta pikku Jon, joka ei vielä ihan ollut hermojensa herra, vastasi kerskuen:

»Enhän minä toki tosissani pelännyt!» Ja taas hän katseli keihästä ja sotavaunuja. Tämä tuntui kestävän kovin kauan.

»Voi, äiti, pidä kiirettä!»

»Kultaseni, minun pitää palmikoida tukkani.»

»Voi, ei tänä iltana. Sinunhan kuitenkin pitää avata se taas huomenna. Minun on nyt uni, ja jollet tule pian, ei minun ole uni pitkään aikaan.»

Äiti seisoi valkeana ja pehmeänä kolmiosaisen peilinsä edessä. Jon saattoi nähdä kolme äitiä, kaula kaartuneena, tukka loistaen valon alla, tummat silmät hymyillen. Se oli tarpeetonta, ja hän sanoi:

»Tule nyt jo, äiti, minä odotan.»

»Hyvä on, kultaseni, minä tulen.»

Pikku Jon sulki silmänsä. Asiat olivat kääntymässä perin tyydyttävään suuntaan, mutta äidin piti vain kiirehtiä. Hän tunsi vuoteen liikahtavan, äiti tuli siis. Ja silmät vielä ummessa hän sanoi unisesti:

»Ihanaa, eikös?»

Hän kuuli äidin äänen sanovan jotakin, tunsi hänen huulensa nenällään ja kyyristyi hänen viereensä, hänen, joka makasi hereillä ja rakasti häntä kaikilla ajatuksillaan. Ja hän vaipui unennäöttömään uneen, joka tasoitti entiset.

KOLMAS KIRJA: VUOKRATTAVANA

    »Katala kohtu noiden riitaisten
    Kaks lempivää luo kovan onnen lasta.»

(Romeo ja Julia).

ENSIMMÄINEN OSA

1. KOHTAAMINEN

Soames Forsyte lähti kaupunkiasunnostaan Knightsbridge Hotellista toukokuun 12:nnen päivän iltapuolella 1920 käydäkseen katsomassa erästä taulukokoelmaa taidesalongissa Cork Streetin takana ja saadakseen käsityksen uudesta taiteesta. Hän käveli. Maailmansodan syttymisestä saakka hän ei koskaan ollut ottanut ajuria, jos voi olla ottamatta. Ajurit olivat hänen mielestään roskajoukkoa, vaikka nyt, kun sota oli ohi ja tarjonta taas alkoi olla kysyntää suurempi, he vähitellen ihmisluonnon tapojen mukaan sivistyivät. Hän ei ollut kuitenkaan antanut heille anteeksi, sillä syvällä mielessään hän liitti heidät synkkiin muistoihin ja nyt epämääräisesti, niinkuin kaikki heidän luokkansa jäsenet, vallankumoukseen. Se huomattava levottomuus, jota hän oli kokenut sodan aikana, ja vielä huomattavampi levottomuus, jonka rauha oli sittemmin tuonut mukanaan, oli sielullisesti vaikuttanut hänen sitkeään luontoonsa. Hän oli hengessään niin usein elänyt vararikon, että hän oli lakannut uskomasta sen aineelliseen mahdollisuuteen. Kun maksoi neljätuhatta vuodessa tulo- ja omaisuusveroa, ei juuri voinut pahempaa odottaa! Neljännesmiljoonan omaisuus, jota jakamassa oli vain vaimo ja tytär ja joka oli sijoitettu hyvin eri tahoille, oli riittävänä takeena tuotakin mielettömyyttä — suuren omaisuuden verotusta — vastaan. Ja mitä tulee sotavoittojen takavarikointiin, kannatti hän sitä kokonaan, sillä hänellä ei sotavoittoja ollut, ja se olisi »noille lurjuksille omiaan!» Taulujen hinnat olivat sitäpaitsi nousseet, jos mitkään, ja hän oli sodan jälkeen hyötynyt kokoelmastaan enemmän kuin koskaan. Ilmahyökkäykset olivat niinikään vaikuttaneet suotuisasti henkeen, joka oli jo syntymästään varovainen, ja karaisseet ennestäänkin juroa luonnetta. Täydellisen hajaantumisen uhka teki ihmisen välinpitämättömäksi sille osittaiselle hajaantumiselle, mitä verot ja taksoitus merkitsivät, mutta saksalaisten julkeuden tuomitseminen oli aivan luontevasti vaihtunut työväen puolueen julkeuden tuomitsemiseksi, jollei avoimesti, niin ainakin sielun pyhäkössä.

Hän käveli. Oli sitäpaitsi aikaa yllinkyllin, sillä Fleur tulisi tapaamaan häntä taidesalonkiin kello neljältä, ja kello oli vasta puoli kolme. Teki hyvää kävellä — maksa oli vähän epäkunnossa ja hermot kovin jännittyneet. Hänen vaimonsa oli kaupunkiin tullessaan aina menossa, ja tytär, hän se nyt lenteli missä milloinkin, niinkuin useimmat nuoret naiset sodan jälkeen. Hän sai kuitenkin olla kiitollinen siitä, että Fleur oli ollut liian nuori toimittaakseen mitään itse sodassa. Eipä siltä, etteikö hän, Soames, olisi tukenut sotaa alusta alkaen, koko sielullaan, mutta tästä siihen, että olisi tukenut sitä vaimonsa ja tyttärensä ruumiilla, oli kuilu, jonka aiheutti jokin vanhanaikainen hänessä, jokin, mikä kammosi tunteen liioittelua. Hän esimerkiksi oli lujasti pannut vastaan, kun Annette, joka oli niin viehättävä ja 1914 vasta kolmenkymmenen neljän, tahtoi lähteä syntymämaahansa Ranskaan, tuohon »chère patrie'hin», niinkuin hän oli alkanut sanoa sitä sodan innoittamana, hoitamaan sotilaitaan, »braves poilus», mukamas! Lähteä sinne tärvelemään terveytensä ja ulkomuotonsa! Ikäänkuin hänestä olisi hoitajaksi! Soames oli tehnyt tenän. Ommelkoon Annette heille kotona tai kutokoon! Annette oli siis jäänyt kotiin, mutta ei ollut senjälkeen koskaan ollut oikein entisensä kaltainen. Hänen paha tapansa pilkata Soamesia, ei avoimesti, mutta hienostaan, alituiseen, oli yltynyt. Mitä Fleuriin tulee, oli sota ratkaissut tuon harmillisen ongelman, oliko hänen lähdettävä kouluun vai eikö. Hänen oli parempi olla poissa äitinsä luota, kun tämä oli sotatuulellaan, poissa ilmahyökkäysten vaaroista, poissa ryhtymästä mihinkään hullutuksiin, ja niin oli isä vienyt hänet erääseen tyttöopistoon, joka oli niin kaukana lännestä kuin suinkin saattoi, pysyäkseen silti oivallisen maineessa, ja oli kaivannut häntä kauheasti. Fleur! Hän ei ollut koskaan katunut sitä jonkin verran ulkomaalaista nimeä, jonka hän tytön syntyessä oli niin äkkiä valinnut — vaikka se olikin ilmeinen myönnytys ranskalaisuudelle. Fleur! Kaunis nimi — kaunis lapsi! Mutta levoton — liian levoton, ja itsepäinen myös! Tiesi vaikutusvaltansa isään! Soames ajatteli usein, että oli erehdys kiintyä liiaksi tyttäreensä. Vanha hupsu hän oli! Kuusikymmentä viisi! Hän alkoi tulla vanhaksi, mutta hän ei välittänyt siitä, sillä — ehkä vain onneksi, kun ottaa huomioon Annetten nuoruuden ja kauneuden — hänen toinen avioliittonsa oli osoittautunut aika viileäksi. Hän oli kokenut vain yhden todellisen intohimon elämässään — tuohon ensimmäiseen vaimoonsa, Ireneen. Niin, ja tuo mies, hänen serkkunsa Jolyon, joka oli karannut Irenen kanssa, kuului näyttävän kovin raihnaalta. Eihän se ollut ihmekään, seitsemänkymmenen kahden vuoden iässä, kaksikymmentä vuotta kestäneen kolmannen avioliiton jälkeen!

Soames pysähtyi hetkiseksi ja nojasi Row’n kaidepuuhun. Sovelias paikka muistoille, puolimatkassa Park Lanen talosta, joka oli nähnyt hänen syntymänsä ja hänen vanhempainsa kuoleman, tuohon pieneen Montpellier Squaren taloon, jossa hän kolmekymmentä viisi vuotta sitten oli nauttinut avioliittonsa ensimmäisestä painoksesta. Nyt, kun toistakin painosta oli kestänyt jo kaksikymmentä vuotta, tuntui tuo vanha murhenäytelmä kuuluvan kuin johonkin aikaisempaan elämään — joka oli päättynyt silloin kun Fleur syntyi eikä hänen toivomansa poika. Jo monta vuotta sitten hän oli lakannut edes epämääräisesti kaipaamasta poikaa, joka ei ollut syntynyt. Fleur tyydytti hänen sydäntään täydellisesti. Olihan Fleurillä sentään hänen nimensä, eikä hän vähääkään ajatellut aikaa, jolloin Fleur muuttaisi nimeä. Itse asiassa, jos hän joskus ajatteli sellaista onnettomuutta, sen vaimensi epämääräinen tunne, että hän saattoi, jos niiksi tuli, tehdä Fleurin kyllin rikkaaksi ostamaan ja sammuttamaan sen miehen nimen, joka menisi hänen kanssaan naimisiin — miksi se ei olisi mahdollista, koska kerran naiset nykyaikana ovat miesten vertaisia? Ja sisimmässään tietäen, etteivät he sentään ole, Soames pyyhkäisi koukistetuin käsin voimakkaasti kasvojaan, kunnes ne näyttivät yhtä levollisilta kuin leukakin. Kiitos kohtuullisten elintapojen hän ei ollut lihonut eikä veltostunut, nenä oli kalpea ja ohut, harmaat viikset lyhyiksi leikatut, näkö heikentymätön. Hieman kumarainen asento tasoitti ja oikaisi sen kasvojen suurentumisen, minkä tukan peräytyminen otsalta oli aiheuttanut. Vähän oli aika muuttanut »äveriäintä» nuorten Forsytein joukosta, niinkuin olisi sanonut vanhojen Forsytein viimeinen, Timothy, joka nyt oli sadannella ensimmäisellä vuodellaan.

Vaahterain varjo lankesi hänen siistille huopahatulleen. Hän oli lakannut käyttämästä silinteriä — ei kannattanut herättää huomiota varallisuudellaan tällaisina aikoina. Vaahterat! Hänen ajatuksensa kiitivät selvinä Madridiin — pääsiäisenä ennen sotaa, kun hänen oli tehtävä päätöksensä tuon Goya-oston suhteen, hän oli lähtenyt löytöretkelle tutkiakseen maalaria tämän kotipaikalla. Mies oli tehonnut häneen — korkea taide-arvo, todellista nerokkuutta! Jos hän nyt oli maineessa, olisi hän vielä suuremmassa, ennenkuin hänestä oltaisiin selviä. Toinen Goya-villitys tulisi olemaan vielä suurempi kuin ensimmäinen, ihan varmasti! Ja hän oli ostanut. Tuolla matkallaan hän oli — sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen — tilannut jäljennöksen freskosta »La Vendimia», jossa esiintyy tyttö toinen käsi puuskassa, tyttö, joka muistutti hänen tytärtään. Se oli hänellä nyt Mapledurhamin taulusalissa, ja huono se oli — eihän Goyaa voi jäljentää. Hän katseli sitä kuitenkin, jos tytär ei ollut kotona, sillä tuon olennon keveä, suora tasapainoisuus, kaarevien kulmien etäisyys toisistaan, tummain silmäin kiihkeä haaveellisuus pani vastustamattomasti ajattelemaan Fleuriä. Kumma, että Fleurillä piti olla tummat silmät, vaikka hänen omansa olivat harmaat — ei kukaan Forsyte ollut ruskeasilmäinen — ja äidin silmät siniset! Mutta tietysti isoäiti Lamotten silmät olivat tummat kuin ruskea siirappi!

Hän alkoi taas kulkea Hyde Park Corneria kohti. Suurempaa muutosta kuin Row’lla ei ollut tapahtunut koko Englannissa! Syntyneenä melkein tämän kadun ulottuvilla hän saattoi muistaa sen 1860-luvulta saakka. Tänne hänet oli pikkulapsena tuotu pönkkähameitten välissä tuijottamaan tiukkahousuisia keikareita, joilla oli poskiparta ja jotka istuivat lujasti satulassa, katselemaan käyrälierisiä hattuja ja valkeita silintereitä, yleistä kiireettömyyttä ja pientä vääräsääristä ukkoa, jolla oli pitkä punainen liivi ja joka tuli hienon väen joukkoon taluttaen useista ketjuista koiria. Kerran hän oli koettanut kaupitella äidillekin koiraa — Kaarle kuninkaan lintukoiraa, italialaista vinttikoiraa, joka innostui äidin pönkkähameeseen — sellaisia koiria ei nähnytkään enää. Nyt ei enää nähnyt minkäänlaisia arvohenkilöitä, työläisiä vain, jotka istuivat ikävystyneinä riveissään vailla muuta katseltavaa kuin joitakin nuoria naisia, jotka pomppivat hajareisin hevostensa selässä, kupuhattu päässä, tai satunnaisia siirtomaasotilaita, jotka laahasivat edestakaisin ikävännäköisillä vuokrahevosillaan. Siellä täällä oli joku pikku tyttö ponihevosen selässä tai vanha herra, joka paransi maksaansa ruumiinliikunnolla, tai upseeri, joka koetteli suurta, kömpelöä ratsuhevosta, mutta ei mitään rotueläimiä, ei tallipoikia, ei tervehdyksiä, ei kumarruksia, ei keskustelua — ei mitään, puut vain olivat samat — puut, jotka eivät välitä sukupolvista eikä ihmissuvun rappeutumisesta. Kansanvaltainen Englanti — rikkinäinen, kiireinen, hälisevä, ja näköjään vailla huippua. Ja tuo jokin nirso Soamesin sielussa kapinoi. Ainiaaksi mennyt, tuo arvon ja hienostuksen kiinteä monopoli! Rikkautta kyllä oli — niin, rikkautta! — olihan hän itse rikkaampi mies kuin hänen isänsä konsanaan, mutta tavat, maku, arvo, kaikki oli mennyt, kaikki uponnut yhteen ainoaan epämääräiseen, rumaan, olkapäitäkohauttavaan, paloöljyntuoksuiseen »heihei»-huutoon. Sieltä täältä kurkisti jokin pieni, nujerrettu jäte hienostusta ja säätyarvoa, rikkinäisenä ja hauraana, chetif, olisi Annette sanonut, mutta ei enää koskaan mitään lujaa ja eheää, mihin voisi katsoa. Ja tähän huonojen tapojen ja löyhtyneen moraalin sekasortoon oli hänen viskattava tyttärensä — elämänsä kukkanen! Ja jos nuo työläismiehet pääsevät valtaan — pahin oli vielä tulematta!

Hän tuli kadulle kaariportista, jota — taivaan kiitos — ei enää ollut rumentamassa valonheittäjän tykinharmaa väri. »Parempi olisi, että he näyttäisivät valonheittäjällä omaa tietään», ajatteli hän, »ja valaisisivat kallisarvoista kansanvaltaansa!» Ja hän kulki Piccadillyn klubihuoneistojen ohi. George Forsyte istuisi tietenkin Iseeumin kaari-ikkunassa. Mies oli nyt niin lihava, että pysyi siellä melkein koko päivän, kuin jokin liikkumaton, sardoninen, lystikäs silmä, joka huomioi ihmisten ja asiain rappeutumista. Ja Soames kiirehti, sillä serkun katse teki hänen olonsa aina epämukavaksi. George oli kuuleman mukaan ollut se »Isänmaanystävä», joka keskellä sotaa oli kirjoittanut lehtiin moittien hallitusta hysteeriseksi, se kun oli vähentänyt rotuhevosten kaura-annoksia. Oli, siellä hän oli, kookkaana, mahtavana, siistinä, sileäksiajeltuna, kiiltävänä, tuskin ollenkaan ohentunut tukka epäilemättä tuoksuen parhaalta hiusvedeltä, punainen paperi kädessä. Ei, se mies ei muuttunut! Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään Soames tunsi liivinsä alla eräänlaisen myötätuntoisen sykkeen tuota sardonista sukulaista kohtaan. George — hänen painavuutensa, virheetön jakauksensa, härkämäinen katseensa — oli takeena siitä, että vanha järjestys vielä keksisi joitakin keinoja. Hän näki Georgen liikuttavan punaista paperia ikäänkuin kutsuisi hänet sisään — mies tahtoi varmaan kysyä jotakin omaisuuteensa kuuluvaa seikkaa. Se oli vielä Soamesin hoidossa, sillä siirtyessään lakiasiatoimistossaan vain nimelliseen osuuteen tuona tuskallisena aikana kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin oli eronnut Irenestä, Soames oli melkein huomaamattaan pidättänyt itsellään kaikkien puhtaasti forsytelaisten asiain hoidon.

Soames epäröi pienen hetken, nyökäytti sitten päätään ja meni sisään. Sitten kun hänen lankonsa Montague Dartie oli kuollut Pariisissa tavalla, josta kukaan ei oikein saanut selkoa, luultavasti se varmaankaan ei ollut itsemurha — Iseeum-klubi oli Soamesin mielestä ikäänkuin tuntunut kunniallisemmalta. Hän tiesi myös, että George oli luopunut hurjistelustaan, ja lopullisesti antautunut pöydän iloihin syöden vain parasta, jotta paino pysyisi alhaalla ja omistaen, niinkuin hän sanoi, »pari vanhaa hevoskonia, jotka antavat mielenkiintoa elämääni.» Soames meni siis tapaamaan serkkuaan ikkunapöytään ilman sitä sopimattomuuden tunnetta, johon hän oli täällä tottunut. George ojensi hyvinhoidetun käden.

»En ole nähnyt sinua sodan jälkeen», sanoi hän. »Kuinka vaimosi voi?»

»Kiitos», sanoi Soames kylmästi, »hyvin kyllä.»

Jokin kätketty leikinlasku värähdytti hetkeksi Georgen lihakkaita kasvoja ja tuikki hänen silmistään.

»Tuo belgialainen, Profond», sanoi hän, »on jäsenenä täällä nyt. Hän on kummallinen otus.»

»On totisesti», mutisi Soames. »Mikä oli asiasi minulle?»

»Vanha Timothy, hän voi pakata matkalaukkunsa minä hetkenä tahansa. Kai hän jo on tehnyt testamenttinsa?»

»On.»

»No niin, sinun tai jonkun muun pitäisi käydä katsomassa häntä — hän on vanhan joukon viimeinen, satavuotias, tiedäthän. Sanotaan, että hän on kuin muumio. Mihin aiot panna hänet? Hänen pitäisi oikeuden mukaan saada pyramidi.»

Soames pudisti päätään. »Highgateen, perhehautaan.»

»No niin, vanhat tytöt kai kaipaisivat häntä, jos hän joutuisi muualle. Sanotaan, että hän vielä on huvitettu ruuasta. Hän kestää, saatpa nähdä. Emmekö me saa mitään noista vanhoista Forsyteista? Kymmenen kappaletta, keski-ikä kahdeksankymmentä kahdeksan — olen laskenut. Pitäisihän sen jo vetää vertoja kolmosille.»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Soames. »Minun pitää jatkaa matkaani.»

»Sinä epäkohtelias piru», näytti George vastaavan. »On, siinä on kaikki: käy tervehtimässä häntä hänen mausoleumissaan — ukkeli ehkä tahtoo lausua ennustuksia.» Virnistys katosi hänen kasvojensa monilta uurteilta, ja hän lisäsi: »Ettekö te asianajajat ole keksineet mitään keinoa päästä vapaaksi tuosta kirotusta tuloverosta? Se on hitonmoinen isku kiinteille, perityille tuloille. Minulla oli ennen kaksituhatta viisisataa vuodessa, nyt minulla on vaivaiset tuhat viisisataa, ja elinkustannukset ovat nousseet kaksinkertaisiksi.»

»Ahaa», mutisi Soames, »kilparata on vaarassa.»

Georgen kasvoilla välähti ivallinen itsepuolustus.

»No niin», sanoi hän, »minut kasvatettiin olemaan tekemättä mitään, ja tässä minä istun ja tulen vanhemmaksi ja köyhemmäksi päivä päivältä. Nuo sosialistit aikovat saada suuria aikaan ennenkuin pääsevät rauhaan. Millä sinä aiot ansaita elatuksesi, kun niin pitkälle joudutaan? Minä aion tehdä kuuden tunnin työpäiviä ja opettaa poliitikkoja ymmärtämään vitsejä. Ota varteen neuvoni, Soames, mene parlamenttiin, varaa itsellesi neljäsataa — ja käytä minua hyväksesi.»

Ja Soamesin lähdettyä hän palasi paikalleen kaari-ikkunan ääreen.

Soames kulki Piccadillya syvissä mietteissä, serkkunsa sanojen kiihdyttämättä. Hän itse oli aina ollut työntekijä ja säästäjä, George taas aina tyhjäntoimittaja ja tuhlari, ja kuitenkin, jos takavarikointi joskus alkaisi, ryöstettäisiin juuri hänet — työntekijä ja säästäjä! Tämä oli kaiken hyveen kieltämistä, kaikkien forsytelaisten periaatteitten mullistamista. Voiko sivistystä rakentaa millekään muille periaatteille? Hän ei uskonut. No niin, hänen taulujaan he eivät ainakaan takavarikoisi, sillä he eivät tietäisi niiden arvoa. Mutta mitä arvoa niillä sitten olisi, jos nuo hullut kerran alkaisivat lypsää pääomaa? Turhaa tavaraa markkinoilla. »Minä en välitä itsestäni», ajatteli hän, »minä voisin elää viidellä sadalla vuodessa enkä edes huomaisi eroa, minun iässäni.» Mutta Fleur! Tämä niin viisaasti sijoitettu omaisuus, nämä niin huolellisesti valitut ja kootut aarteet olivat kaikki tyttöä varten. Ja jos niin kävisi, että hän ei voisi antaa tai jättää niitä tytölle — no niin, silloin ei elämällä olisi mitään tarkoitusta, ja mitä kannatti hänen nytkään mennä katsomaan tuota mieletöntä futuristista roskaa muka nähdäkseen, olisiko sillä mitään tulevaisuutta?

Saavuttuaan Cork Streetin taidesalonkiin hän kuitenkin maksoi shillinkinsä, otti luettelon ja astui sisään. Kymmenkunta ihmistä kierteli salissa. Soames astui eteenpäin ja meni katsomaan jotakin, mikä hänen mielestään näytti lyhtypylväältä, jonka raitiovaunu on törmännyt kallelleen. Se oli asetettu noin kolmen askelen päähän seinästä ja oli luettelossa mainittu nimellä »Juppiter». Hän tutki sitä uteliaana, sillä hän oli hiljattain kohdistanut osan huomiotaan kuvanveistoon. »Jos tuo on Juppiter», ajatteli hän, »minä tahtoisin tietää, minkälainen on Juno.» Ja äkkiä hän näki Junon vastapäätä Juppiteriä. Juno oli hänen silmissään lähinnä kuin kaksivartinen pumppu, joka on keveästi lumen peitossa. Hän katseli Junoa vielä, kun kaksi kiertelijää pysähtyi hänen vasemmalle puolelleen. »Epatant», kuuli hän toisen sanovan.

»Vielä mitä», murisi Soames itsekseen.

Toinen, poikamainen ääni vastasi: »Sinä erehdyt, vanha veikko, hän vetää sinua nenästä. Kun Juppiteriksi ja Junoksi loi hän heidät, sanoi hän: »Minäpä katson kuinka paljon nuo hullut nielevät.» Ja he ovat latkineet kaiken.»

»Sinä nuori veijari», sanoi toinen. »Vospovitch on uudistaja. Etkö näe, että hän on tuonut satiirin kuvanveistoon? Tulevaisuuden veistotaide, musiikki, maalaus, vieläpä arkkitehtuuri, on kääntynyt satiiriin. Sen oli pakko. Ihmiset ovat väsyneet — tunteelta on kumottu pohja.»

»Minä olen kyllä aivan ennallani siinä, että harrastan vielä vähän kauneuttakin. Olen läpäissyt sodan. Teiltä putosi nenäliina, sir.»

Soames näki nenäliinaa pidettävän edessään. Hän otti sen käteensä luonnostaan epäilevänä ja nosti nenälleen. Siinä oli oikea tuoksu — heikon kölninveden — ja hänen alkukirjaimensa. Hieman rauhoittuneena hän katsoi nuorta miestä kasvoihin. Niihin kuului vähän vasikkamaiset korvat, naurava suu, lyhyiksileikatut viikset ja pienet, vilkkaat silmät. Ulkoasu oli tavallista huolitellumpi.

»Kiitos», sanoi hän ja lisäsi hieman ärtyneenä: »Hauska kuulla, että annatte arvoa kauneudelle, se on harvinaista meidän päivinämme.»

»Minä jumaloin kauneutta», sanoi nuori mies, »mutta te ja minä olemme vanhan kaartin viimeiset, Sir.»

Soames hymyili.

»Jos todella välitätte tauluista», sanoi hän, »tässä on korttini. Voin näyttää teille muutamia oikein kauniita jonakin sunnuntaina, jos satutte olemaan joella ja haluatte tulla katsomaan.»

»Hirveän ystävällistä, sir. Minä tulen kuin lintu. Nimeni on Mont, Michael Mont.» Ja hän otti hatun päästään.

Soames, joka jo katui äkillistä tekoaan, kohotti hattuaan keveästi vastaukseksi katsoen halveksuen nuoren miehen seuralaiseen, jolla oli punainen kravatti, kauheat kierretyt viikset ja ylimielinen ilme — ikäänkuin hän olisi runoilija!

Tämä oli ensimmäinen varomattomuus, jonka hän oli tehnyt niin pitkään aikaan, että hänen piti istuutua seinässä olevaan syvennykseen. Mikä oli saanut hänet antamaan korttinsa satunnaiselle nuorelle miehelle, joka kulki tuollaisen otuksen seurassa? Ja Fleur, joka aina oli hänen ajatustensa taka-alalla, astui esiin kuin jokin satuolento kellosta, kun se lyö tuntinsa. Irtoseinällä, joka oli syvennyksen edessä, riippui suuri taulu, jossa oli hyvin monta nelikulmaista tomaatinväristä maalimöykkyä eikä mitään muuta, mikäli Soames paikaltaan saattoi nähdä. Hän katsoi luetteloon: »N:o 32 — »Tulevaisuuden kaupunki» — Paul Post.» »Tuo kai on myös satiirinen», ajatteli hän. »Kylläpä!» Mutta hänen toinen ajatuksensa oli varovaisempi. Ei sopinut tuomita liian nopeasti. Olihan Monet'llakin ollut noita sekavia, raitaisia luomuksia, jotka olivat osoittautuneet sellaisiksi mestariteoksiksi, ja entä sitten täplämaalaus ja Gauguin. No niin, olihan myöhäis-impressionisminkin jälkeen ollut yksi tai kaksi maalaria, joille ei sopinut nyrpistää nenäänsä. Kolmekymmentä kahdeksan vuotta kestäneen tuntijakautensa aikana hän oli itse asiassa todennut niin monta »liikettä», nähnyt maun ja tekniikan vuorovesien nousevan ja laskevan niin monta kertaa, että itse asiassa ei tuosta kaikesta ollut mitään sanottavaa, paitsi että rahaa voi tehdä jokaisesta muodin vaihtelusta. Voihan tässäkin aivan hyvin olla tapaus, jolloin ensimmäinen vaisto oli tukahdutettava, markkinain menettämisen uhalla. Hän nousi ja meni taulun eteen koettaen hartaasti katsella sitä toisten ihmisten silmin. Tomaattimöykkyjen yläpuolella oli jotakin, jota hän luuli auringonlaskuksi, kunnes jokin ohikulkija sanoi: »Hän on maalannut lentokoneet suurenmoisesti, eikö totta?» Tomaattien alapuolella oli valkoinen nauha, jossa oli mustia poikkijuovia. Näille hän ei saanut mitään merkitystä, kunnes joku toinen tuli viereen ja sanoi: »Kuinka paljon ilmettä hän saakaan etualaan!» Ilmettä? Mitä ilmettä? Soames palasi istuimelleen. Taulu oli »mainio», niinkuin hänen isänsä olisi sanonut, eikä hän olisi maksanut siitä rahtuistakaan. Ilmettä! Ah, niin, ekspressionistejahan kaikki nyt olivat mannermaalla, oli hän kuullut. Se oli siis tulossa tännekin, vai kuinka? Hän muisti ensimmäisen influenssa-aallon 1887 tai 8 — sanottiin, että se oli saanut alkunsa Kiinasta. Mistähän tämä — tämä ekspressionismi — oli saanut alkunsa. Sairautta se ainakin oli!

Hän oli huomannut erään naisen ja nuorukaisen, jotka seisoivat hänen ja »Tulevaisuuden kaupungin» välissä. He seisoivat selkä päin häneen, mutta hyvin äkkiä Soames pani luettelon kasvojensa eteen, veti hatun alemmaksi ja kurkisti raosta. Tuosta selästä ei voinut erehtyä, se oli yhtä hieno kuin konsanaan, vaikka tukka sen yläpuolella oli harmaantunut. Irene! Hänen eronnut vaimonsa — Irene! Ja tuo oli epäilemättä hänen poikansa — tuon miehen Jolyon Forsyten poika — heidän poikansa, kuusi kuukautta vanhempi kuin hänen oma tyttärensä! Ja hautoen mielessään avioeroajan katkeruutta hän nousi lähteäkseen näkyvistä, mutta istahti nopeasti takaisin. Irene oli kääntänyt päänsä puhuakseen pojalleen, hänen profiilinsa oli vielä niin nuorekas, että harmaa tukka sen yläpuolella näytti kuin puuteroidulta, ikäänkuin hän olisi pukeutunut naamiaisiin, ja hänen huulensa hymyilivät niinkuin Soames, niiden ensimmäinen omistaja, ei ollut koskaan nähnyt niiden hymyilevän. Hän myönsi vastahakoisesti, että Irene oli vielä kaunis, ja vartaloltaan melkein yhtä nuori kuin konsanaan. Ja kuinka tuo poika vastasi hänen hymyilyynsä! Liikutus pusersi Soamesin sydäntä. Näky loukkasi hänen oikeudentuntoaan. Hän kadehti Ireneltä tuon pojan hymyilyä — se oli enemmän kuin mitä hän sai Fleuriltä, se oli ansaitsematonta. Heidän poikansa olisi voinut olla hänen poikansa, Fleur olisi voinut olla Irenen tytär, jos Irene olisi pysynyt oikealla tiellä! Hän pani luettelon alemmaksi. Jos Irene näkisi hänet, olisi se sitä parempi vain! Tällainen muistutus hänen käyttäytymisestään tuon pojan aikana, joka luultavasti ei tietänyt mitään, olisi vain kohtalon sormen terveellinen hipaisu, tuon sormen, joka varmaan ennemmin tai myöhemmin tavoittaisi hänet! Sitten, aavistaen, että tuollainen ajatus oli eriskummallinen hänen ikäiselleen Forsytelle Soames otti esiin kellonsa. Yli neljän jo! Fleur myöhästyi. Hän oli mennyt serkkunsa Imogen Cardiganin luo, ja siellä hänen piti viipyä polttamassa savukkeita ja juttelemassa ja sen semmoista. Hän kuuli pojan nauravan ja sanovan innokkaasti: »Ei, mutta kuules, äiti, eikö tämän tekijä ole June tädin siipirikkoja?»

»Paul Post — minä luulen, kultaseni.»

Sana hieman järkytti Soamesia, hän ei ollut koskaan ennen kuullut Irenen käyttävän sitä. Ja sitten Irene näki hänet. Soamesin silmien ilme mahtoi olla sukua George Forsyten sardonisuudelle, sillä Irenen hansikoitu käsi kokosi hameenhelmat, hänen kulmakarvansa nousivat, kasvot näyttivät kivettyvän. Hän lähti pois.

»Varoittava esimerkki», sanoi poika ja tarttui hänen käsivarteensa taas.

Soames tuijotti heidän jälkeensä. Poika oli kaunis, Forsytein leuka, silmät syvän harmaat ja syvällä päässä, mutta hänessä oli jotakin aurinkoista, ikäänkuin lasillinen vanhaa sherryä olisi kaadettu hänen ylleen — se johtui ehkä hymystä, tai tukasta. Parempi kuin mitä he olisivat ansainneet, nuo kaksi! He siirtyivät hänen näkyvistään toiseen huoneeseen, ja Soames jäi katselemaan Tulevaisuuden kaupunkia, mutta ei nähnyt sitä. Pieni hymy kaarsi hänen huuliaan. Hän halveksui omien tunteittensa kiihkeyttä näin monen vuoden jälkeen. Haamuja! Ja kuitenkin, kun ihminen tuli vanhaksi — jäikö jäljelle muuta kuin haamuja? Jäi, olihan Fleur! Hän kiinnitti katseensa sisäänkäytävään. Fleur oli tulossa, mutta antaisi tietysti hänen odottaa! Ja äkkiä hän huomasi ihmisolennon, joka oli kuin tuulen henkäys — lyhyen, hennon olennon, joka oli puettu merenvihreään päällysmekkoon, metallinen vyö uumalla, verkko kokoamassa vallatonta, kullanpunaista tukkaa, jossa kaikkialla näkyi harmaita suortuvia. Hän puhutteli ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan salonkia, ja jokin tuttu pysäytti Soamesin katseen — tuon olennon silmissä, leuassa, tukassa, mielenlaadussa — jokin, joka muistutti laihaa mäyräkoiraa juuri ennenkuin se käy aterialleen. Varmasti June Forsyte! Hänen serkkunsa June — ja tulossa suoraa päätä hänen piilopaikkaansa kohti! Hän istahti Soamesin viereen syvissä mietteissä, otti muistikirjan ja merkitsi siihen jotakin lyijykynällä. Soames istui liikkumattomana. Viheliäinen juttu tuo sukulaisuus! »Harmillista», hän kuuli Junen mutisevan, sitten ikäänkuin aavistaen kuuntelevan vieraan läsnäolon hän katsoi Soamesiin. Pahin oli tapahtunut.

»Soames!»

Soames käänsi päätään hyvin vähän.

»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi Soames. »En ole nähnyt sinua kahteenkymmeneen vuoteen.»

»Et. Mikä toi sinut tänne?»

»Syntini», vastasi Soames. »Tällaista roskaa!»

»Roskaa? Oi niin — tietysti, sen vuoro ei ole vielä tullut.» »Eikä tulekaan», sanoi Soames, »se on ja pysyy pelkkänä ajanhukkana.»

»Niinpä tietysti.»

»Mistä tiedät?»

»Tämä on minun salonkini.»

Soames nyrpisti nenäänsä pelkästä hämmästyksestä.

»Sinun? Mikä maailmassa saa sinut panemaan toimeen tällaisen näyttelyn?»

»Minä en käsittele taidetta pelkkänä kauppatavarana.»

Soames osoitti Tulevaisuuden kaupunkia. »Katso tuotakin! Kuka voi asua tuollaisessa kaupungissa ja kuka voi pitää sitä seinällään?»

June katsoi taulua hetkisen. »Se on näky», sanoi hän.

»Hittoa kanssa!»

Tuli hiljaisuus, sitten June nousi. »Hullunkurisen näköinen otus», ajatteli Soames.

»No niin», sanoi hän, »tulet tapaamaan täällä nuoren velipuolesi ja erään naisen, jonka minä aikoinani tunsin. Jos seuraat neuvoani, suljet tämän näyttelyn.»

June katsoi häneen. »Oi, sinä Forsyte!» sanoi hän ja lähti liikkeelle. Hänen keveässä, hetkellisessä olemuksessaan, joka niin äkkiä lehahti näkyvistä, oli jotakin vaarallisen päättäväistä. Forsyte! Tietysti Soames oli Forsyte! Ja niin oli Junekin! Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin June pelkkänä tyttösenä oli tuonut Philip Bosinneyn tuhoamaan hänen elämänsä, ei hän ollut voinut oikein sulattaa Junea — eikä sulattaisi koskaan! Ja siinä June nyt oli, naimattomana vielä tänä päivänä, taidesalongin omistajana!… Ja äkkiä Soamesin mieleen tuli, kuinka vähän hän tätä nykyä tiesi omasta perheestään. Vanhat tädit Timothyn talossa olivat kuolleet jo monta vuotta sitten, ei ollut enää mitään paikkaa, mistä uutisia välitettiin. Mitä he kaikki olivat tehneet sota-aikana? Nuoren Rogerin poika oli haavoittunut, St. John Haymanin toinen poika kaatunut, nuoren Nicholasin vanhin poika saanut O.B.E.-merkin, vai mikä se nyt oli. Kaikki olivat kai jollakin tavoin olleet mukana. Tuo Jolyonin ja Irenen poika oli arvatenkin ollut liian nuori, hänen oma sukupolvensa tietenkin liian vanhaa, vaikka Giles Hayman olikin kuljettanut Punaisen Ristin autoa ja Jesse Hayman ollut erikoispoliisina nuo »Dromiot» olivat aina kuuluneet urheilevaan tyyppiin! Mitä häneen itseensä tulee, hän oli varustanut ambulanssiauton, lukenut lehtiä kunnes oli melkein kipeä, kestänyt paljon jännitystä, ollut ostamatta vaatteita, vähentynyt seitsemän kiloa painossa — mitä enempää hän olisi iällään voinut tehdä? Oikeastaan, kun hän ajatteli asiaa, tuntui hänestä, että hän ja hänen perheensä olivat ottaneet tämän sodan aivan toisin kuin aikoinaan tuon buurilaisjutun, jonka kuitenkin oli luultu verottavan kaikkia valtakunnan varoja. Tuossa vanhassa sodassa tosin hänen sisarensapoika Val Dartie oli haavoittunut, tuon miehen Jolyon Forsyten ensimmäinen poika oli kuollut lavantautiin, »dromiot» olivat olleet ratsuväessä ja June hoitajattarena, mutta kaikki tuo oli vain jonkinlaista esimakua, kun taas tässä sodassa jokainen oli »kantanut kortensa», mikäli hän voi käsittää, itsestään selvänä asiana. Se näytti osoittavan, että jokin oli kasvanut — tai ehkä jokin muu rappeutunut. Olivatko Forsytet tulleet vähemmän yksilöllisiksi, tai enemmän valtakunnallisiksi, tai vähemmän paikkakunnallisiksi? Vai oliko syynä vain se, että saksalaisia vihattiin? Miksi ei Fleur tullut, niin että hän voisi lähteä pois? Hän näki noiden kolmen yhdessä palaavan toisesta huoneesta ja poistuvan irtoseinän toista puolta. Poika seisoi nyt Junon edessä. Ja äkkiä, Junon toisella puolella, Soames näki — tyttärensä, jonka kulmakarvat olivat korkealla niinkuin sopikin. Hän saattoi nähdä tytön vilkuilevan poikaan ja pojan katsovan taaksensa häneen. Sitten Irene pisti kätensä pojan käsivarren alle ja veti hänet pois. Soames näki pojan vilkaisevan taakseen ja Fleurin katsovan heidän jälkeensä, kun he kaikki kolme lähtivät pois.

Muuan hilpeä ääni sanoi: »Vähän raskaasti sulavaa, eikö totta?»

Nuori mies, joka oli ojentanut hänelle pudonneen nenäliinan, kulki taas ohi. Soames nyökäytti päätään.

»Minä en tiedä, mihin olemme menossa.»

»Oi! Aivan niin, sir, eivät he itsekään tiedä.»

Fleurin ääni sanoi: »Halloo, isä! Sielläkö sinä olet!» aivan kuin hänen olisi pitänyt odottaa isää.

Nuori mies sieppasi hatun päästään ja jatkoi kulkuaan.

»No niin», sanoi Soames katsellen Fleuriä kiireestä kantapäähän, »sinä olet täsmällinen nuori nainen!»

Tämä hänen elämänsä kallein aarre oli keskikokoinen ja keskivärinen, hänellä oli lyhyt, tummanruskea tukka, ruskeat silmät olivat kaukana toisistaan ja silmänvalkuaiset niin kirkkaat, että ne välähtelivät silmien liikehtiessä, ja levossaan silmät kuitenkin näyttivät melkein uneksivilta hyvin vaikeitten mustaripsisten luomien alla, jotka verhosivat niitä ikäänkuin odottavina. Tytöllä oli viehättävä profiili, eikä mikään hänen kasvoissaan muistuttanut isää, paitsi päättäväinen leuka. Tietäen ilmeensä pehmenevän, kun katsoi tytärtään, Soames rypisti kulmiaan säilyttääkseen Forsyteille ominaisen tunteettomuutensa. Hän tiesi, että tyttö oli liiankin valmis käyttämään hyväkseen hänen heikkouttaan.

Fleur pisti kätensä hänen käsivartensa alle ja sanoi:

»Kuka tuo oli?»

»Hän nosti lattialta nenäliinani. Me puhelimme tauluista.»

»Et kai aio ostaa tuota, isä?»

»En», sanoi Soames vihaisena, »enkä tuota Junoa, jota sinä katselit.»

Fleur veti häntä käsivarresta. »Oi, lähdetään pois! Tämä on kaamea näyttely.»

Ovessa he kohtasivat tuon Mont-nimisen nuoren miehen ja hänen seuralaisensa. Mutta Soames oli taas ripustanut kyltikseen »Pääsy kielletty sakon uhalla» ja tuskin vastasi nuoren miehen tervehdykseen.

»No niin», sanoi hän kadulla, »keitä tapasit Imogenin luona?»

»Winifred tädin ja tuon Monsieur Profondin.»

»Ohoh!» mutisi Soames. »Tuon miehen! Mitä tätisi näkee hänessä?»

»Minä en tiedä. Hän näyttää aika »syvältä» — äiti sanoo pitävänsä hänestä.»

Soames ähkyi.

»Val serkku ja hänen vaimonsa olivat siellä myös.»

»Mitä!» sanoi Soames. »Minä luulin, että he olivat lähteneet takaisin etelä-Afrikkaan.»

»Ei toki! He ovat myyneet farminsa. Val serkku aikoo ruveta kasvattamaan rotuhevosia Sussexissa. He ovat ostaneet kauniin vanhan herraskartanon ja kutsuivat minuakin luokseen.»

Soames yskäisi, uutiset olivat hänelle epämieluisia. »Minkälainen hänen vaimonsa nyt on?»

»Hyvin hiljainen, mutta minusta oikein miellyttävä.»

Soames yskäisi taas. »Hän on aika lurjus, tuo serkkusi Val.» »Ei toki, isä, he ovat kauhean herttaisia. Minä lupasin tulla — lauantaista keskiviikkoon olen siellä.»

»Kasvattaa rotuhevosia!» sanoi Soames. Se oli tarpeeksi pahaa, mutta ei riittänyt syyksi hänen vastenmielisyydelleen. Miksi hitossa hänen sisarenpoikansa ei ollut voinut pysyä etelä-Afrikassa? Hänen oma avioeronsa oli ollut kyllin paha juttu ilmankin, että hänen sisarenpoikansa meni naimisiin kanssavastaajan tyttären kanssa, joka oli sisarpuoli Junelle ja tuolle pojalle, jota Fleur oli juuri vilkuillut pumpunvarren alitse. Jollei hän, Soames, pitänyt varaansa, tulisi Fleur tietämään koko tuon vanhan onnettomuuden! Epämiellyttävä juttu! He ahdistivat häntä tänä iltapäivänä kuin mehiläisparvi!

»Minä en pidä siitä!» sanoi hän.

»Minä tahdon nähdä rotuhevosia», sanoi Fleur, »ja he ovat luvanneet, että minä saan ratsastaa. Val serkku ei voi kävellä pitkiä matkoja, tiedäthän, mutta hän ratsastaa täydellisen hyvin. Hän antaa minulle ravinäytöksen.»

»Ravikilpailuja!» sanoi Soames. »Vahinko, ettei sota ottanut sitä heidän päästään. Hän tulee isäänsä, pelkään.»

»Minä en tiedä mitään hänen isästään.»

»Et», sanoi Soames vihaisena. »Hän harrasti hevosia ja taittoi niskansa Pariisissa, kulkiessaan portaita alas. Hyvä, että tätisi pääsi hänestä.» Hän rypisti kulmiaan muistellen noilla portailla suoritettua kuulustelua, jossa hän oli ollut läsnä, koska Montague Dartie ei itse voinut olla — aivan tavalliset portaat talossa, jossa he olivat pelanneet baccaratia. Eivät voitot olleet menneet lankomiehen päähän eikä liioin tapa, jolla hän oli juhlinut niitä. Ranskalainen oikeudenkäynti oli ollut hyvin hataraa, hänellä oli ollut siitä paljon ikävyyksiä.

Fleurin ääni keskeytti hänen ajatuksensa. »Kas! Tuossa ovat nuo ihmiset, jotka olivat taidesalongissa kanssamme.»

»Mitkä ihmiset?» mutisi Soames, joka tiesi täysin hyvin.

»Tuo nainen on kaunis.»

»Tule tähän konditoriaan», sanoi Soames äkisti, tiukensi otteensa hänen käsivarrestaan ja kääntyi pieneen kahvilaan. Se oli — hänen teokseen — aivan tavatonta, ja Soames kysyi melkein levottomana: »Mitä haluat?»

»Oi, en mitään. Minä sain cocktailin ja kauhean vahvan lounaan.»

»Meidän täytyy ottaa jotakin nyt kun kerran olemme täällä», mutisi Soames pitäen yhä kiinni hänen käsivarrestaan.

»Kaksi teetä», sanoi hän, »ja kaksi tuollaista pähkinäleivosta.»

Mutta tuskin oli hänen ruumiinsa istahtanut, kun hänen sielunsa hypähti pystyyn. Nuo kolme — nuo kolme tulivat sisään! Hän kuuli Irenen sanovan jotakin pojalleen ja tämän vastaavan:

»Ei toki, äiti, paikkahan on vallan hyvä. Nämähän ovat minun kutsuni.» Ja nuo kolme istuutuivat.

Tuona elämänsä tukalimpana hetkenä, joka oli tulvillaan haamuja ja varjoja hänen menneisyydestään, noiden kahden ainoan naisen läheisyydessä, joita hän elämässään oli rakastanut — eronneen vaimonsa ja tyttärensä, joka oli Irenen seuraajan tytär — Soames ei niin paljon pelännyt heitä kuin serkkuaan Junea. June saattaisi panna toimeen kohtauksen — esittää nuo kaksi lasta toisilleen — hän kykenisi mihin vain. Soames puraisi pähkinäleivostaan liian nopeasti, ja se mureni hänen lautaselleen. Tarttuessaan siihen sormin hän vilkaisi Fleuriin. Tämä söi leivostaan uneksien, mutta hänen katseensa oli suunnattu poikaan. Forsyte Soamesissa sanoi: »Ajattele, tunne, ja olet mennyttä!» Ja hän hieroi sormeaan toivottomana. Sormus! Oliko Jolyonilla sormus? Käyttikö tuo nainen sormusta? Oli ollut aika, jolloin Soames oli nähnyt hänen sormensa tyhjinä! Tämä oli sentään jotakin, jota häneltä ei koskaan voitu riistää. Ja Irene tiesi sen, vaikka istuikin siinä niin tyvenenä ja hillittynä kuin ei koskaan olisi ollut Soamesin vaimo. Kirpeä huumori sai hänen Forsyte-verensä liikehtimään, erikoislaatuinen tuska, joka vain hiuskarvan verran erosi mielihyvästä. Jospa vain Junen ääni ei äkkiä alkaisi surista hänen korvissaan. Poika puhui nyt.

»Tietysti on kauhean hyvä, että rohkaiset heitä, June täti» — sanoiko hän siis sisarpuoltaan tädiksi? — no niin, June oli totta tosiaankin jo yli viidenkymmenen! — »mutta roskaa se sentään on kaikki tyyni!» Soames vilkaisi heihin. Irenen säikähtynyt katse viipyi valppaana pojassa. Hän — hän osasi kyllä kiintyä — oli kiintynyt Bosinneyhin ja tämän pojan isään ja tähän poikaan! Soames kosketti Fleurin käsivartta ja sanoi:

»Joko olet saanut tarpeeksesi?»

»Saanko vielä yhden leivoksen, isä kiltti.»

Fleur tulisi kipeäksi! Soames meni myymäpöydän eteen maksamaan. Palatessaan hän näki Fleurin seisovan ovella, kädessään nenäliina, jonka tuo poika oli ilmeisesti juuri ojentanut hänelle.

»F.F.», hän kuuli Fleurin sanovan. »Fleur Forsyte — kyllä se on minun. Paljon kiitoksia.»

Hyvä Jumala! Tyttöhän oli oppinut kepposen siitä, mitä isä oli kertonut hänelle taidesalongissa — senkin apina!

»Forsyte? Mitä — sehän on minunkin nimeni. Ehkä olemme serkut.»

»Tosiaanko! Varmasti olemme serkut. Eihän ole muita sennimisiä.
Minä asun Mapledurhamissa, missä te asutte?»

»Robin Hilissä.»

Kysymykset ja vastaukset olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, että kaikki oli ohi ennenkuin hän oli ehtinyt edes sormeaan nostaa. Hän näki Irenen ällistyneen ilmeen, pudisti päätään tuskin huomattavasti ja tarttui Fleurin käsivarteen.

»Tule jo», sanoi hän.

Fleur ei liikahtanut.

»Kuulitko, isä? Eikö se ole omituista — meillä on sama nimi.
Olemmeko serkut?»

»Kuinka niin?» sanoi Soames. »Forsyte? Ehkä kaukaista sukua.»

»Nimeni on Jolyon, sir. Lyhyemmin Jon.»

»Oh! Ah!» sanoi Soames. »Niin kyllä. Kaukaista sukua.
Kuinka voitte? Hyvin ystävällistä. Hyvästi.»

Soames lähti.

»Suuret kiitokset», sanoi Fleur. »Au revoir!»

»Au revoir!» kuuli hän pojan vastaavan.

2. KAUNIS FLEUR FORSYTE

Tullessaan konditoriasta kadulle Soames olisi ensi hetkessä tahtonut keventää hermojaan sanomalla tyttärelleen: »Kuka nyt sillä tavoin pudottaa nenäliinansa!» mihin Fleur olisi hyvin voinut vastata: »Minä seurasin vain sinun esimerkkiäsi!» Hänen toinen ajatuksensa oli siis antaa nukkuvien koirain maata rauhassa. Mutta Fleur varmaan tekisi kysymyksiä. Hän loi syrjäsilmäyksen tyttäreensä ja huomasi, että tämä loi häneen samanlaisen. Fleur sanoi pehmeästi:

»Miksi et pidä noista sukulaisista, isä?»

Soames kohotti suupieltään.

»Miksi ajattelet sellaista?»

»Cela se voit.»

»Se näkee itsensä!» Oli siinäkin sanantapa.

Vaikka olikin jo kaksikymmentä vuotta ollut naimisissa ranskalaisen naisen kanssa Soames vieläkään ei ollut juuri suopea hänen kielelleen. Se oli sellaista teatteria ja liittyi hänen mielessään kotoisen ivan kaikkiin hienouksiin.

»Kuinka niin?»

»Sinun täytyi tuntea heidät, etkä ollut tietääksesi. Minä näin heidän katsovan sinua.»

»Poikaa minä en ole nähnyt elämässäni», vastasi Soames täysin totuudenmukaisesti.

»Et, mutta sinä olet nähnyt nuo toiset, kultaseni.»

Soames katsoi häneen uudestaan. Mitä hän oli voinut saada selville? Olivatko Winifred täti tai Imogen tai Val Dartie ja hänen vaimonsa puhuneet jotakin? Pieninkin henkäys tuosta vanhasta skandaalijutusta oli huolellisesti salattu Fleuriltä kotona, ja Winifredille oli monet kerrat sanottu, että Soames ei mistään hinnasta tahtonut vähimmänkään kuiskauksen tulevan hänen ulottuvilleen. Mikäli Fleurin piti tietää, ei isä ollut koskaan aikaisemmin ollut naimisissa. Mutta tytön tummat silmät, joitten etelämainen välke ja kirkkaus usein melkein peloitti häntä, kohtasivat hänen katseensa täysin viattomina.

»No niin», sanoi Soames, »isoisälläsi ja hänen veljellään oli riitaa keskenään. Perheet eivät tunne toisiaan.»

»Kuinka romanttista!»

»Mitä hän sillä tarkoittaa?» ajatteli Soames. Sana oli hänen korvissaan outo ja vaarallinen — aivan kuin hän olisi sanonut: »Kuinka hauskaa!»

»Ja he aikovat edelleen olla tuntematta toisiaan», lisäsi hän, mutta katui paikalla noiden sanojen sisältämää haastetta. Fleur hymyili. Tänä aikana, jolloin nuoret ihmiset pitivät kunnia-asianaan kulkea omia teitään ja olla kiinnittämättä mitään huomiota säädyllisiin ennakkoluuloihin, Soames oli sanonut juuri sen, joka eniten yllyttäisi Fleurin itsepäisyyttä. Sitten hän muisti ilmeen Irenen kasvoilla ja hengitti taas.

»Minkälainen riita?» hän kuuli Fleurin sanovan.

»Se koski erästä taloa. Se on vanha juttu sinulle. Isoisäsi kuoli samana päivänä, jolloin sinä synnyit. Hän oli yhdeksänkymmenen.»

»Yhdeksänkymmenen? Onko paljon muita Forsyteja kuin
Punaisessa Kirjassa mainitut?»

»Minä en tiedä», sanoi Soames. »He ovat nyt kaikki hajallaan.
Vanhukset ovat kuolleet, paitsi Timothy.»

Fleur taputti käsiään.

»Timothy? Eikö se ole herkullista?»

»Ei vähääkään», sanoi Soames. Häntä loukkasi ajatus, että Fleurin mielestä »Timothy» oli herkullinen se oli jonkinlainen solvaus hänen suvulleen. Tämä uusi sukupolvi pilkkasi kaikkea lujaa ja sitkeätä. »Käy tervehtimässä ukkelia. Hän ehkä tahtoo lausua ennustuksia.» Ah! Jos Timothy voisi nähdä veljen- ja sisarenlastensa lasten levottoman Englannin, hän varmaan saisi puhumisen lahjan. Ja vaistomaisesti hän vilkaisi Iseeumin ikkunaan. Aivan oikein — siellä George vielä istui, sama punainen paperi kädessään.

»Missä Robin Hill on, isä?»

Robin Hill! Robin Hill, johon koko tuo murhenäytelmä oli keskittynyt! Miksi Fleur tahtoi tietää?

»Surreyssä», mutisi hän, »ei kaukana Richmondista. Kuinka niin?»

»Onko talo siellä?»

»Mikä talo?»

»Se talo, josta he riitelivät.»

»On. Mutta mitä tuolla kaikella on tekemistä sinun kanssasi?
Lähdemme kotiin huomenna — sinun on parempi ajatella pukujasi.»

»Siunatkoon! Kyllä niitä jo on ajateltu. Sukuriita? Sehän on kuin Raamatussa tai Mark Twainin kirjoissa — kauhean jännittävää. Mikä oli sinun osuutesi sukuriidassa, isä.»

»Älä sinä siitä välitä.»

»Mutta jos minun kerran pitää jatkaa riitaa?»

»Kuka on sanonut, että sinun pitää jatkaa riitaa?»

»Sinä, kultaseni.»

»Minä? Minähän sanoin, ettei sinulla ole mitään tekemistä sen kanssa.»

»Juuri niinhän minäkin ajattelen, niin että kaikki on siis hyvin.»

Hän oli liian terävä isän makuun, fine, niinkuin Annette väliin sanoi hänestä. Paras koettaa ohjata hänen huomionsa muualle.

»Täällä kaupassa on kappale vaaleanpunaista pitsiä, josta ajattelin sinun pitävän», sanoi hän ja pysähtyi erään myymälän eteen.

Kun hän oli maksanut ja he jatkoivat matkaansa, Fleur sanoi:

»Eikö sinusta tuon pojan äiti ole kaunein senikäinen nainen, mitä koskaan olet nähnyt?»

Soames värisi. Kuinka vaarallisesti tuo tyttö iski asiaan!

»En minä luule huomanneeni häntä.»

»Rakas, minä näin sinun silmäkulmasi.»

»Sinä näet kaiken — ja vielä paljon enemmän, niin minusta tuntuu.»

»Minkälainen hänen miehensä on? Hänen täytyy olla serkkusi, koska isänne olivat veljiä.»

»Kuollut, mikäli minä tiedän», vastasi Soames äkillisen kiivaasti.
»Minä en ole nähnyt häntä kahteenkymmeneen vuoteen.»

»Mikä hän oli?»

»Maalari.»

»Sepä hauskaa.»

Sanat: »Jos tahdot olla minulle mieliksi, karkoitat nuo ihmiset päästäsi», pyöri Soamesin kielellä, mutta hän pysähdytti ne siihen — hän ei saanut antaa Fleurin nähdä tunteitaan.

»Hän loukkasi minua kerran», sanoi Soames.

Fleurin nopeat silmät viipyivät hänen kasvoillaan.

»Minä ymmärrän! Sinä et kostanut, ja se kirvelee. Isä parka!
Anna minun yrittää!»

Tämä oli tosiaankin kuin makaamista pimeydessä, moskiittihyttysen suristessa kasvojen yläpuolella. Tällainen itsepintaisuus Fleurissä oli uutta Soamesille, ja hotelliin tultua hän sanoi vihaisesti:

»Minä tein parhaani. Ja se riittäköön näistä ihmisistä. Minä menen syömään päivällistä.»

»Minä istun tässä.»

Soames loi katseen tuolissa lojuvaan Fleuriin — yrmeän, mutta samalla ihailevan katseen ja meni hissiin, joka vei hänet neljänteen kerrokseen, missä heidän huoneensa olivat. Hän seisoi oleskeluhuoneen ikkunan ääressä, josta oli näköala Hyde Parkiin, ja rummutti ruutua sormillaan. Hänen tunteensa olivat sekavat, ärtyiset, häiriytyneet. Vanhassa haavassa, jonka aika ja uudet harrastukset jo olivat arpeuttaneet, tuntui kipua, johon yhtyi harmistumista ja levottomuutta sekä pientä ruumiillista häiriötä siinä kohdassa, mihin tuo pähkinätorttu ei ollut oikein sopinut. Olikohan Annette sisällä? Eipä siltä, että hänestä olisi apua tällaisissa vaikeuksissa. Aina kun Annette oli kysynyt jotakin hänen ensimmäisestä avioliitostaan, Soames oli sulkeutunut kuoreensa. Annette ei tietänyt siitä mitään, paitsi että se oli ollut Soamesin elämän suuri intohimo ja että avioliitto hänen kanssaan oli vain kotoinen hätävara. Hän oli aina kantanut salaista kaunaa tämän johdosta ja suhtautunut avioliittoonsa kuin liikeasiaan. Soames kuunteli. Oven takaa kuului ääntä — naisen liikkeitten epämääräistä kahinaa. Annette oli kotona. Soames koputti.

»Kuka?»

»Minä», sanoi Soames.

Annette muutti pukua ja oli vielä puolipukimissa, seisoen peilin edessä häikäisevänä. Oli jotakin upeata hänen käsivarsissaan, olkapäissään, hiuksissaan, jotka olivat tummentuneet siitä ajasta, jolloin Soames oppi tuntemaan hänet, hänen kaulansa kaarroksessa, pukunsa kiiltävässä silkissä, tummaripsisissä, siniharmaissa silmissään — hän oli tosiaan nelikymmenvuotiaana yhtä kaunis kuin konsanaan. Kaunis omistettava, oivallinen perheenemäntä, järkevä ja kylläkin hellä äiti. Jospa hän vain ei aina olisi ollut niin peittelemättömän kyynillinen heidän keskinäisessä suhteessaan! Soames, joka itse teossa ei ollut sen kiintyneempi vaimoonsa kuin tämä häneen, kärsi johonkin englantilaiseen tapaan siitä, että vaimo ei koskaan ollut verhonnut heidän yhteiselämäänsä ohuimmallakaan tunteen verholla. Kuten useimmat hänen maansa miehet ja naiset hän oli sitä mieltä, että avioliiton piti perustua keskinäiseen rakkauteen, mutta että jos jostakin avioliitosta rakkaus oli kadonnut tai jos huomattiin, että sitä ei ollut siinä koskaan ollut kaan — niin että avioliitto ilmeisesti ei perustunut rakkauteen — ei sitä saanut myöntää! Avioliitto oli olemassa ja rakkautta ei ollut — mutta kun kerran olit siinä, oli pysyttäväkin siinä! Sillä tavoin ei tarvinnut luopua katsantokannastaan eikä takertua kyynillisyyteen, realismiin eikä moraalittomuuteen niinkuin ranskalaiset. Sitäpaitsi se oli välttämätöntä omaisuuden etujen kannalta. Soames tiesi että Annette tiesi heidän molempien tietävän, että rakkautta ei heidän välillään ollut, mutta hän odotti vieläkin, että Annette ei sanoissaan eikä käytöksessään ilmaisisi sellaista asiaa eikä koskaan voinut oikein ymmärtää, mitä Annette tarkoitti puhuessaan englantilaisesta tekopyhyydestä. Hän sanoi:

»Keitä olet kutsunut ensi viikoksi?»

Annette jatkoi huultensa hienoa hivelemistä voiteella —
Soames aina toivoi, ettei hän olisi tehnyt sitä.

»Sisaresi Winifredin ja Car-r-diganit —» Annette otti pienen mustan puikon — »ja Prosper Profondin.»

»Tuon belgialaisenko? Miksi hänet?»

Annette käänsi kaulaansa laiskasti, kosketti toista silmäkulmaansa ja sanoi:

»Hän huvittaa Winifrediä.»

»Minä tahtoisin jonkun, joka huvittaisi Fleuriä, hän on niin rauhaton.»

»R-rauhaton?» toisti Annette. »Nytkö sinä sen ensi kerran huomaat, ystäväni? Hän on syntynyt r-rauhattomaksi, niinkuin sinä sanot.»

Eikö hän koskaan pääsisi tuosta teennäisestä pariisilaisesta r:stään?

Soames kosketti pukua, jonka Annette oli ottanut yltään, ja kysyi:

»Mitä olet tehnyt?»

Annette katsoi peilikuvaansa. Hänen vastamaalatut huulensa hymyilivät aika täyteläisinä, aika ivallisina.

»Huvitellut», sanoi hän.

»Ohoo», vastasi Soames jurosti. »Hepennyshommissa kai.»

Tällä sanalla hän tarkoitti tuota naisväen käsittämätöntä juoksemista kaupoissa. »Ovatko Fleurin kesäpuvut kunnossa?»

»Sinä et kysy, ovatko minun.»

»Sinä et välitä siitä, kysynkö minä vai en.»

»Aivan niin. Kyllä, hänen pukunsa ovat kunnossa ja minun myös — hirveän kallis juttu.»

»Hm!» sanoi Soames. »Mitä tuo Profond tekee Englannissa?»

Annette kohotti kulmakarvansa, jotka oli juuri saanut valmiiksi.

»Hän purjehtii.»

»Ahaa», sanoi Soames, »hän on veltto mies.»

»Joskus kyllä», vastasi Annette, ja hänen kasvoillaan tuikki hiljainen hilpeys. »Mutta väliin taas hän on hyvin huvittava.»

»Hänessä on pisara värillisen verta.»

Annette oikaisihe.

»Värillisen?» sanoi hän. »Mitä se on? Hänen äitinsä oli armenialainen.»

»Sitä se sitten on», mutisi Soames. »Ymmärtääkö hän mitään tauluista?»

»Hän ymmärtää kaikkea — maailmanmies.»

»No niin, hanki joku Fleurille. Minä tahdon huvittaa häntä.
Hän lähtee lauantaina Val Dartien ja hänen vaimonsa luo.
Minä en pidä siitä.»

»Miksi et?»

Koska syytä ei voinut selittää kajoamatta perhehistoriaan, vastasi Soames vain:

»Sellaista lentämistä. Sitä on jo liikaa.»

»Minä pidän pikku rouva Valista, hän on hyvin hiljainen ja viisas.»

»Minä en tiedä hänestä mitään paitsi — Tämä puku on uusi.»
Ja Soames otti luomuksen, joka oli levitetty sängylle.

Annette otti sen hänen käsistään.

»Panetko hakaset kiinni?» sanoi hän.

Soames teki työtä käskettyä. Hän katseli Annetten olan yli peiliin ja näki hänen kasvojensa ilmeen, joka oli hieman huvitettu, hieman halveksiva, ikäänkuin Annette olisi sanonut: »Paljon kiitoksia. Sinä et sitten ikinä opi!» Ei, Jumalan kiitos, hän ei ollut ranskalainen! Hän lopetti pieneen sysäykseen ja sanoihin: »Liiaksi auki tästä.» Ja hän meni ovelle päästäkseen pois hänen luotaan ja takaisin Fleurin luo.

Annette pysäytti puuteriviuhkansa ja sanoi ällistyttävän äkisti:

»Que tu es grossier!»

Soames tunsi lausetavan — hänellä oli syytä siihen. Kun Annette ensimmäisen kerran oli käyttänyt sitä, oli hän luullut sen tarkoittavan »Mikä kauppias sinä olet!» [Engl. sana grocer = rihkamakauppias.] eikä ollut tietänyt, huojentuisiko vai ei saadessaan paremman tiedon asiasta. Hän vihasi tuota sanaa — hän ei ollut karkea! Jos hän oli karkea, mikä oli sitten tuo mies tuolla seinän takana, joka piti kauheata ääntä joka aamu selvitellessään kurkkuaan, tai nuo ihmiset tuolla seurusteluhuoneessa, joitten mielestä hyvään kasvatukseen kuului olla puhumatta mitään paitsi mitä koko maailma saattoi kuulla ja minkä he sanoivat kimeimmällä äänellään — senkin tyhjänpäiväiset kirkujat! Karkea, koska hän sanoi vaimonsa pukua liian avonaiseksi! Niin, niin se oli! Hän lähti ulos vastaamatta.

Tullessaan seurusteluhuoneeseen takaovesta hän heti huomasi Fleurin samassa paikassa mihin oli jättänyt hänet. Tyttö istui polvet ristissä, keinuttaen silkkisukkaan ja harmaaseen kenkään verhottua jalkaansa — varma merkki siitä, että hän unelmoi. Hänen silmistäänkin se näkyi — ne olivat väliin juuri tuolla tavoin etäällä. Ja sitten hän silmänräpäyksessä palaisi elämään ja olisi vilkas ja levoton kuin apina. Ja hän tiesi niin paljon, oli niin varma itsestään, eikä vielä yhdeksäätoista. Mikä tuo inhoittava sana olikaan? Jazztyttö! Kauhistuttavia nuoria otuksia, jotka kirkuivat ja räpättivät ja näyttelivät sääriään! Pahimmat heistä kuin pahoja unia, parhaat puuteroituja enkeleitä! Fleur ei ollut jazztyttö, ei tuollainen katukieltä puhuva, huonosti kasvatettu nuori nainen. Ja hän oli kuitenkin peloittavan omatahtoinen, täynnä elämää ja oli päättänyt nauttia elämästä. Nauttia! Nauttia! Sana ei herättänyt Soamesissa mitään puritaanista kauhua, mutta se herätti hänen temperamenttiinsa soveltuvaa kauhua. Hän ei ollut koskaan uskaltanut nauttia tänään siitä pelosta, että huomenna ei kykenisi nauttimaan yhtä paljon. Ja oli kauheata tuntea, että tuo turva puuttui hänen tyttäreltään. Sitä osoitti jo tuo hänen tapansa istua tuolissa — unelmiin vaipuneena. Soames ei itse ollut koskaan vaipunut unelmiin — eihän siitä ole mitään hyötyä, eikä hän ymmärtänyt, mistä Fleur oli tuon perinyt. Ei ainakaan Annettelta! Ja kuitenkin Annettessa, silloin kun hän oli nuori tyttö ja Soames oleili hänen lähettyvillään, oli ollut jotakin kukkamaista. No niin, nyt ei ainakaan ollut!

Fleur nousi tuolistaan — nopeana, levottomana, ja heittäytyi kirjoituspöydän ääreen. Hän otti mustekynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa ikäänkuin hänellä ei olisi aikaa hengittää ennenkuin saisi kirjeensä kirjoitetuksi. Tuo toivoton poissaolon ilme katosi hän hymyili, heitti lentosuukon ja irvisti hieman ikäänkuin olisi vähän ihmeissään ja vähän kyllästynyt.

»Ah! Se tyttö oli »fine» — »fine!»

3. ROBIN HILLISSÄ

Jolyon Forsyte oli viettänyt poikansa yhdeksännentoista syntymäpäivän Robin Hillissä, hiljaisesti syventyen asioihinsa. Hän teki kaiken hiljaisesti nyttemmin, sillä hänen sydämensä oli huonossa kunnossa ja niinkuin koko hänen perheelleen, niin oli kuoleman ajatus hänellekin vastenmielinen. Hän ei ollut koskaan tietänyt missä määrin vastenmielinen, kunnes hän kerran, kaksi vuotta sitten, oli mennyt puhumaan lääkärille eräistä oireista ja tämä oli sanonut:

»Minä hetkenä tahansa — liikarasituksen sattuessa.»

Hän oli ottanut uutisen vastaan hymyillen — aito-forsytelainen suhtautuminen epämieluisaan totuuteen. Mutta kun oireet junassa paluumatkalla lisääntyivät, tajusi hän kokonaisuudessaan sen tuomion, joka häntä uhkasi. Jättää Irene, poika, koti, työ — vaikka työtä hän teki vähän nyt enää! Jättää heidät ja itse siirtyä tuntemattomaan pimeyteen, tilaan, jota ei voinut kuvitella, sellaiseen olemattomuuteen, että hän ei edes olisi tietoinen tuulesta, joka liikuttaisi lehtiä hänen haudallaan, ei maan eikä ruohon tuoksusta. Sellaiseen olemattomuuteen, että hän ei voinut käsittää sitä, vaikka kuinka olisi koettanut, ja hänen yhä täytyi pitää kiinni toivosta, että saisi uudelleen nähdä ne, joita rakasti! Tämän toteaminen merkitsi kipeätä henkistä tuskaa. Ennenkuin hän sinä päivänä ehti kotiin, hän oli päättänyt salata asian Ireneltä. Hänen piti nyt olla varovaisempi kuin ihminen ikinä on ollut, sillä pieninkin seikka ilmaisisi totuuden, ja Irene tulisi melkein yhtä onnettomaksi kuin hän itse. Tohtori oli todennut hänet muissa suhteissa terveeksi, ja eihän seitsemänkymmentä ollut mikään ikä — hän kestäisi kauan vielä, jos kykenisi!

Tuollainen päätös, jota hän oli noudattanut jo kahden vuoden ajan, oli kehittänyt hänen luonteensa ovelamman puolen täydellisyyteensä. Hän ei luonnostaankaan ollut äkkinäinen, paitsi hermojen ollessa kiihtyneinä, mutta nyt hänestä oli tullut itsehillinnän ruumistuma. Ponnistuksiin kykenemättömien vanhojen ihmisten surullisuutta peitti hymy, joka ei luopunut hänen huuliltaan hänen yksinkään ollessaan. Hän pohti alituiseen keinoja pakollisen toimettomuutensa salaamiseksi.

Sisäisesti pilkaten itseään hän teeskenteli kääntymystä yksinkertaiseen elämään, luopui viineistä ja sikareista, joi erikoista kahvia, jossa ei ollut kahvia nimeksikään. Lyhyesti sanoen, hän turvasi elämänsä niinkuin kuka tahansa Forsyte hänen asemassaan olisi turvannut, uskottuna vain hänen oma lempeä ironiansa. Tämän kauniin toukokuun päivän, jolloin hän tiesi olevansa turvassa, koska kerran hänen vaimonsa ja poikansa olivat matkustaneet kaupunkiin, hän oli viettänyt järjestämällä papereitaan kaikessa hiljaisuudessa niin, että hän saattaisi kuolla vaikka huomispäivänä tuottamatta hankaluutta kenellekään, toisin sanoen, hän oli antanut lopullisen kiilloituksen maalliselle omaisuudelleen. Allekirjoitettuaan paperit ja suljettuaan ne isänsä kiinalaiseen kaappiin hän pani avaimen kirjekuoreen, kirjoitti siihen sanat: »Avain kiinalaiseen kaappiin, jossa on täydellinen selonteko asioistani. J.F.», ja pani sen povitaskuunsa, missä se aina olisi hänen lähettyvillään, jos jotakin sattuisi. Sitten hän soitti teetä ja meni juomaan sitä vanhan tammen alle.

Kaikki ovat kuolemaan tuomittuja. Jolyon, jonka tuomio oli vain vähän täsmällisempi ja läheisempi, oli siinä määrin tottunut siihen, että hän tavallisesti ajatteli muita asioita niinkuin muutkin ihmiset. Tällä kertaa hän ajatteli poikaansa.

Jon täytti sinä päivänä yhdeksäntoista vuotta, ja Jon oli äskettäin tullut eräänlaiseen päätökseen. Hän ei ollut saanut kasvatustaan Etonissa niinkuin isä eikä Harrow'ssa niinkuin velipuolivainaja, vaan eräässä noita laitoksia, joitten tarkoituksena on välttää julkisen koulujärjestelmän haitat ja ottaa talteen hyvät puolet ja jotka ehkä ottavat talteen haitat ja välttävät hyvät puolet tai kenties päinvastoin. Huhtikuussa hän oli lopettanut koulunsa täysin tietämättömänä tulevasta alastaan. Sota, joka oli uhannut jatkua loppumattomiin, olikin päättynyt juuri kun hänen piti liittyä armeijaan, kuusi kuukautta ennen hänen ikäluokkansa vuoroa. Aina siitä saakka hänen oli pitänyt totuttautua ajatukseen, että hän nyt saikin valita vapaasti. Hän oli isänsä kanssa pitänyt erinäisiä neuvotteluja, mistä Jolyon, — niin reippaasti kuin poika selittikin olevansa valmis mihin vain, paitsi tietysti kirkon tai sotalaitoksen palvelukseen, lakimieheksi, näyttämölle, pörssiin, lääkäriksi, liikealalle tai insinööriksi — oli saanut melko selvän käsityksen siitä, että Jon ei halunnut tehdä mitään. Hän itse oli ollut juuri samanlainen samassa iässä. Hänen elämässään oli tuon mieluisan tyhjyyden pian täyttänyt varhainen naimisiinmeno ja sen onnettomat seuraukset. Hänen oli ollut pakko ruveta alikirjuriksi Lloydille, ja hän oli päässyt takaisin varallisuuteen, ennenkuin hänen taiteelliset taipumuksensa olivat kuivuneet. Mutta »opetettuaan» — niinkuin yksinkertaiset sanovat — poikaansa piirtämään possuja ja muita eläimiä hän oli ymmärtänyt, ettei Jonista koskaan tulisi maalaria, ja oli taipuvainen uskomaan, että pojan vastahakoisuus kaikkeen muuhun merkitsi sitä, että hänestä aikoi tulla kirjailija. Ollen kuitenkin sitä mieltä, että tähänkin ammattiin tarvitaan kokemusta, Jolyon ei toistaiseksi nähnyt Jonille muuta mahdollisuutta kuin opiskella yliopistossa, matkustaa ja kenties syödä baaripäivällisiä. Sittenpähän nähtäisiin, tai luultavammin ei nähtäisi. Kaikki nämä houkutukset olivat kuitenkin jättäneet Jonin epävarmuuteen.

Nämä keskustelut pojan kanssa olivat vahvistaneet Jolyonin epäilystä, tokko maailma itse asiassa oli vähääkään muuttunut. Ihmiset sanoivat, että oli tullut uusi aika. Syvällisenä kuin ihminen, joka ei ole liiaksi kiinni missään aikakaudessa, Jolyon havaitsi, että lievästi muuttuneen pinnan alla aikakausi oli tarkalleen samanlainen kuin ennenkin. Ihmiskunta oli edelleen jaettu kahteen lajiin: niihin harvoihin, joilla oli »mielikuvitusta» sielussaan, ja niihin moniin, joilla sitä ei ollut, ja keskivälillä vyöhyke hänenlaisiaan sekasikiöitä. Jonilla näytti olevan mielikuvitusta; isän mielestä se oli huono enne.

Jokin tavallista hymyä syvällisempi oli siis vallannut hänet, kun hän pari viikkoa sitten oli kuullut poikansa sanovan: »Minä tahtoisin yrittää maanviljelystä, isä, jos se ei tule sinulle liian kalliiksi. Minusta se näyttää olevan miltei ainoa elämisen muoto, joka ei vahingoita ketään, taidetta lukuunottamatta, ja se ei tietysti tule minulle kysymykseen.»

Jolyon hillitsi hymynsä ja sanoi:

»Hyvä on, sinä hypähdät takaisin siihen, missä me olimme ensimmäisen Jolyonin aikana 1760. Se on todistus ympyräteorian puolesta, ja ehkä sinä sattumalta voit kasvattaa parempia nauriita kuin hän.»

Jon oli vastannut hieman ällistyneenä:

»Mutta eikö se sinusta ole hyvä suunnitelma, isä?»

»Käy laatuun, ystäväiseni, ja jos tosissasi ryhtyisit siihen, tekisit enemmän hyvää kuin enimmät ihmiset, mikä on vielä melko vähän.»

Itselleen hän kuitenkin oli sanonut: »Mutta hän ei ryhdy siihen tosissaan. Anna hänelle neljä vuotta aikaa. Se on kuitenkin terveellistä ja harmitonta.»

Pohdittuaan asiaa ja neuvoteltuaan Irenen kanssa hän kirjoitti tyttärelleen, rouva Val Dartielle, kysyen eivätkö he tietäisi lähiseudulla ketään maanviljelijää, joka voisi ottaa Jonin oppilaakseen. Hollyn vastaus oli ollut innostunut. Aivan lähellä heitä oli erinomainen mies, ja Val ja hän ottaisivat Jonin luokseen asumaan kovin mielellään.

Pojan piti lähteä huomenna.

Särpien heikkoa teetä, jossa oli sitruunaa, Jolyon katseli vanhan tammen lehväin läpi näköalaa, joka oli häntä niin viehättänyt kolmekymmentä kaksi vuotta sitten. Puu, jonka alla hän istui, ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta! Niin nuori kullanruskeine pikku lehtineen, niin vanha, jos katsoi paksun, rosoisen rungon vaaleanharmaata vehreyttä. Muistojen puu, joka eläisi vielä satoja vuosia, mikäli ei jokin raakalainen hakkaisi sitä maahan — eläisi kauemmin kuin vanha Englanti asiain nykyistä menoa tulisi elämään! Hän muisti erään illan kolme vuotta sitten, jolloin hän, käsivarsi Irenen ympärillä, oli seisonut ikkunassaan ja katsellut saksalaista lentokonetta, joka oli näyttänyt leijailevan suoraan vanhan tammen yläpuolella. Seuraavana päivänä oli löydetty pommin reikä eräältä Gagen taloon kuuluvalta pellolta. Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi olevansa kuolemaantuomittu. Hän voi melkein toivoa, että pommi olisi tehnyt hänestä lopun. Se olisi säästänyt häneltä paljon joutilasta elämää, monta hetkeä, jolloin pelko kylmänä tuntui sydänkuopassa. Hän oli laskenut pääsevänsä normaaliin kahdeksankymmenen viiden vuoden Forsyte-ikään tai pitemmällekin, jolloin Irene olisi seitsemänkymmenen. Nyt Irene tulisi kaipaamaan häntä. Hänellä oli kuitenkin Jon, joka oli äitinsä elämässä tärkeämpi kuin Jolyon itse, Jon, joka jumaloi äitiänsä.

Tämän puun alla, samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa — odottaen Irenen astuvan ruohokentän poikki — Jolyonin mieleen tuli omituinen ajatus, eikö ehkä hänen nyt, kun hän oli asettanut asiansa niin täydelliseen järjestykseen, olisi parempi ummistaa silmänsä ja siirtyä pois. Oli jollakin tavoin arvotonta loisen tavoin pitää kiinni tästä elämän ponnistuksettomasta loppuajasta, elämän, jossa hän katui vain kahta asiaa — pitkällistä eroa isästään nuoruusvuosina ja sitä, että hänen liittonsa Irenen kanssa oli ollut niin myöhäinen.

Paikasta, jossa hän istui, hän saattoi nähdä ryhmän kukkivia omenapuita. Mikään koko luonnossa ei siinä määrin liikuttanut häntä kuin kukkivat hedelmäpuut, ja hänen sydämeensä koski äkkiä ajatus, että hän ei ehkä enää koskaan näkisi niiden kukkivan. Kevät! Totisesti ei ihmisellä pitäisi olla pakko kuolla niin kauan kuin hänen sydämensä oli kyllin nuori rakastamaan kauneutta! Mustarastaat lauloivat huolettomina pensaikossa, pääskyset lensivät korkealla, lehdet hänen yläpuolellaan kiilsivät, ja niityillä oli kaikki varhaisen vihreyden värit mitä kuvitella voi, tasaisen päivänpaisteen kultaamina, häipyen etäiseen autereen sineen taivaanrannalla. Irenen kukat kapeissa penkeissään näyttivät yllättävän yksilöllisiltä tänä iltana, elämänilon syviltä pikku ilmaisuilta. Vain kiinalaiset ja japanilaiset ja ehkä Leonardo olivat osanneet panna tuon hämmästyttävän pikku minuuden jokaiseen maalattuun kukkaan ja lintuun ja eläimeen — minuuden, ja samalla kuitenkin myös lajitunteen, elämän universaalisuuden. He vasta miehiä olivat! »Minä en ole tehnyt mitään, joka jäisi elämään!» ajatteli Jolyon, »minä olen ollut amatööri — pelkkä harrastelija, en luoja. Minä jätän kuitenkin jälkeeni Jonin, kun lähden.» Mikä onni, että poika oli säästynyt tuolta kaamealta sodalta! Hän olisi niin helposti voinut saada surmansa niinkuin Jolly parka kaksikymmentä vuotta sitten Transvaalissa. Jon jonakin päivänä tekisi jotakin — jollei aikakausi pilaisi häntä — sillä pojalla oli mielikuvitusta! Tuo maanviljelysjuttu oli nyt pelkkä tunteen puuska ja kestäisi kai yhtä kauan kuin sekin. Ja juuri silloin hän näki heidän tulevan pellon poikki, Irenen ja pojan, kävelevän asemalta käsi kädessä. Ja hän nousi ja asteli uuden ruusutarhan läpi heitä vastaan…

Irene tuli hänen huoneeseensa sinä iltana ja istui ikkunan ääressä. Hän istui siinä puhumatta, kunnes Jolyon kysyi:

»Mikä on, rakkaani?»

»Meille sattui eräs kohtaaminen tänään.»

»Kuka sitten?»

»Soames».

Soames! Jolyon oli näiden kahden viime vuoden ajan pitänyt tuon nimen loitolla ajatuksistaan tietäen, että se ei olisi hänelle hyväksi. Ja nyt hänen sydämensä liikahti epämukavalla tavalla, ikäänkuin luiskahtaen vähän sivuun oikealta paikaltaan.

Irene jatkoi hiljaa:

»Hän oli tyttärensä kanssa taidenäyttelyssä ja sitten konditoriassa, missä joimme teetä.»

Jolyon meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen.

»Minkälainen hän oli?»

»Harmaa, mutta muuten hyvin ennallaan.»

»Entä tytär?»

»Kaunis. Ainakin Jonin mielestä.»

Jolyonin sydän luiskahti taas. Hänen vaimonsa kasvoilla oli jännittynyt ja neuvoton ilme.

»Ethän —» alkoi hän.

»En, mutta Jon tietää heidän nimensä. Tyttö pudotti nenäliinansa ja Jon otti sen ylös.»

Jolyon istahti vuoteelleen. Huono onni!

»June oli kanssasi. Sekaantuiko hän asiaan?»

»Ei, mutta kaikki oli hyvin kummallista ja pingoittunutta, ja Jon huomasi sen kyllä.»

Jolyon veti syvään henkeään ja sanoi:

»Olen usein ajatellut, onko meillä oikeutta salata asiaa häneltä.
Hän keksii sen jonakin kauniina päivänä.»

»Mitä myöhemmin, sitä parempi, Jolyon, nuorten tuomio on niin helppohintainen ja kova. Mitähän sinä olisit yhdeksäntoistavuotiaana ajatellut äidistäsi, jos hän olisi tehnyt sen mitä minä tein?»

Niin! Siinä sitä oltiin! Jon jumaloi äitiään eikä tietänyt mitään elämän murhenäytelmistä, armottomasta täytymyksestä, ei mitään onnettoman avioliiton vankeustuskasta, ei mitään mustasukkaisuudesta, intohimosta — ei vielä tietänyt mitään mistään!

»Mitä kerroit hänelle?» sanoi hän vihdoin.

»Että he ovat sukulaisia, mutta että emme tunne heitä, että sinä et koskaan ole välittänyt suuriakaan suvustasi eivätkä sukulaiset sinusta. Luultavasti hän tulee kysymään sinulta.»

Jolyon hymyili. »Tämähän lupaa korvata ilmahyökkäykset», sanoi hän. »Loppujen lopulta niitä melkein kaipaa.»

Irene katsoi häneen.

»Tiesimmehän, että se tulisi jonakin päivänä.»

Jolyon vastasi äkillisen tarmokkaasti:

»Minä en ikinä voisi sietää sitä, että Jon moittisi sinua. Eikä hän sitä tule tekemään, ei edes ajatuksissaan. Hänellä on mielikuvitusta, ja hän ymmärtää, jos asia esitetään hänelle kauniisti. Minä luulen, että minun on paras kertoa se hänelle, ennenkuin hän saa tietää sen muulla tavoin.»

»Ei vielä, Jolyon.»

Tuo oli niin hänen tapaistaan — hän ei huolehtinut mistään ennakolta eikä koskaan mennyt kohtaamaan vaaraa. Kuitenkin kuka tiesi? ehkä hän oli oikeassa. Olisi paha toimia äidin vaistoa vastaan. Ehkä oli hyvä antaa pojan olla rauhassa, jos mahdollista, kunnes kokemus oli antanut hänelle jonkinlaisen koetinkiven, jonka mukaan hän kykenisi määrittelemään tämän vanhan murhenäytelmän arvot, kunnes rakkaus, mustasukkaisuus, kaipuu olisivat syventäneet hänen armeliaisuuttaan, Oli miten oli, varovainen piti olla, mahdollisimman varovainen! Ja kauan vielä Irenen lähdettyä hän makasi valveilla harkiten noita varovaisuustoimenpiteitä. Hänen piti kirjoittaa Hollylle, kertoa että Jon ei vielä mitään tietänyt perheen historiasta. Holly oli tahdikas, hän varoittaisi miestään, hän pitäisi huolta asiasta! Jon saisi viedä kirjeen mukanaan huomenna lähtiessään.

Ja päivä, jolloin hän oli antanut viimeisen kiilloituksen maalliselle omaisuudelleen, kuoli tallikellon lyöntiin, ja Jolyonille alkoi uusi päivä henkisen sekasorron varjossa, jota ei niinkään helpolla voinut pyöristää ja kiilloittaa…

Mutta Jon, jonka huone oli entinen lasten päivähuone, makasi niinikään hereillä, tuon ihmeellisen tunteen vallassa, johon kokemattomat eivät usko, ensi näkemältä rakastumisen. Hän oli tuntenut sen alkavan sinä hetkenä, jolloin hän näki noitten tummain silmäin väläyksen Junon takaa — häneen oli tullut vakaumus, että tämä juuri oli hänen »unelmansa», ja kaikki mitä sittemmin tapahtui, oli tuntunut hänestä sekä luonnolliselta että ihmeelliseltä. Fleur! Yksin hänen nimensä melkein riitti pojalle, joka oli äärettömän herkkä sanojen viehätykselle. Tänä homeopaattisena aikana, jolloin pojat ja tytöt kasvatetaan yhdessä ja sekoitetaan toisiinsa varhaisesta iästä saakka, kunnes sukupuoli melkein häviää, Jon oli omituisen vanhanaikainen. Hänen nykymalliseen kouluunsa pääsi vain poikia, ja loma-aikansa hän oli viettänyt Robin Hillissä poikaystäviensä tai vain vanhempainsa seurassa. Hän ei siis koskaan ollut saanut minkäänlaista pienten annosten rokotusta rakkauden myrkkyä vastaan. Ja nyt pimeydessä hänen lämpötilansa kohosi nopeasti. Hän makasi valveilla hahmotellen mielessään Fleuriä, muistellen hänen sanojaan, varsinkin tuota »Au revoir!», joka oli niin pehmeä ja eloisa.

Hän oli niin täysin hereillä vielä aamun sarastaessa, että hän nousi, pani ylleen tenniskengät, housut ja villapaidan ja hiipi hiljaa alakertaan ja työhuoneen ikkunasta ulos. Aamu oli juuri alkanut, ruoho tuoksui. »Fleur», ajatteli hän, »Fleur!» Ulkona oli salaperäisen valkeata, ei mikään muu hereillä kuin linnut, jotka juuri alkoivat livertää. »Minä menen viidakkoon», ajatteli hän. Hän juoksi niittyjen poikki, ehti lammikolle juuri auringon noustessa ja tuli viidakkoon. Sinikellojen matto peitti maan, lehtikuusien oksissa oli jotakin mystillistä — itse ilma oli tuota ihmeellistä tulvillaan. Jon ahmi sen raikkautta ja tuijotti sinikelloihin selkeytyvässä valossa. Fleur! Se nimi sopi hänelle! Ja hän asui Mapledurhamissa — kaunis nimi sekin — jossakin joen varrella. Hän katsoisi paikkaa kartastaan. Hän kirjoittaisi Fleurille. Mutta vastaisiko tämä? Oi! Hänen täytyi vastata. Olihan hän sanonut »Au revoir!» Ei »hyvästi!» Mikä onni, että hän oli pudottanut nenäliinansa! Jon ei muuten olisi koskaan tullut tuntemaan häntä. Ja mitä enemmän hän ajatteli tuota nenäliinaa, sitä ihmeellisemmältä tuntui hänen onnensa. Fleur! Totisesti se nimi sopi hänelle! Rytmiaallot tulvehtivat hänen aivoihinsa, sanat pyrkivät liittymään toisiinsa, hän oli runoilemisen partaalla.

Jon viipyi tässä tilassa yli puolen tuntia, palasi sitten kotiin, haki tikapuut ja kiipesi makuuhuoneensa ikkunasta sisään pelkästä ilosta. Sitten hän muisti, että työhuoneen ikkuna oli jäänyt auki, meni sulkemaan sen ja siirsi myös tikapuut pois hävittääkseen kaikki jäljet mielialastaan. Tämä oli liian syvää ilmaistavaksi kenellekään kuolevaiselle sielulle — ei edes äidille.

4. MAUSOLEUMISSA

On taloja, joitten sielut ovat siirtyneet ajan unholaan jättäen ruumiinsa Lontoon unohdettuihin kätköihin. Näin ei aivan tarkalleen ollut »Timothyn talon» laita Bayswater Roadin varrella, sillä Timothyn sielu viipyi vielä toisella jalallaan Timothy Forsyten ruumiissa, ja Smither piti ennallaan ilmakehän, joka tuoksui kamferilta ja portviiniltä ja talolta, jonka ikkunat avataan vain kahdesti päivässä tuuletusta varten.

Forsytein mielikuvitukselle tuo talo oli nykyjään jonkinlainen kiinalainen pillerirasia, jonka kerrostumista viimeisessä oli vanha Timothy. Hänen luokseen ei päästy, tai niin ainakin tiesivät kertoa ne perheen jäsenet, jotka vanhan tavan mukaan tai hajamielisyyttään ajoivat joskus harvoin katsomaan ainoaa elossaolevaa setäänsä. Näihin kuului Francie, joka nyt oli kokonaan vapautunut Jumalasta (hän julkisesti tunnustautui ateistiksi), Euphemia, joka oli vapautunut vanhasta Nicholasista, ja Winifred Dartie, joka oli vapautunut »maailmanmiehestään». Mutta nythän itsekukin oli vapautunut, tai sanoi olevansa — mikä kenties ei ole ihan samaa!

Kun siis Soames lähti matkaan Paddingtonin asemalta päivää jälkeen tuon kohtauksen, hän tuskin odotti näkevänsä Timothya ruumiillisilla silmillään. Hänen sydämensä osoitti heikosti mieltään, kun hän seisoi täydessä eteläauringossa vastavalkaistuilla portailla tuon pikku talon edustalla, missä neljä Forsytea kerran oli asunut ja missä nyt vain yksi asui talvikärpäsen tavoin, tuon talon, mihin Soames oli tullut ja mistä lähtenyt lukemattomat kerrat keventyneenä tai raskautettuna perhejuorujen kuormista, noitten toisen vuosisadan, toisen aikakauden »vanhusten» talon.

Smitherin näkeminen — tämä käytti vielä vanhanaikaista korkeata korsettia, sillä uusi muoti, joka karkoitti ne siinä 1903:n tienoissa, ei ollut koskaan ollut »sievä» Juley ja Hester tätien mielestä — toi Soamesin huulille kalpean ystävällisyyden. Smither, yksityiskohtaisen uskollisena vanhalle kaavalle — korvaamaton palvelija, jollaisia ei enää ole hymyili vuorostaan hänelle ja sanoi: »Kas, herra Soames, pitkästä aikaa! Mitä kuuluu, sir? Kylläpä herra Timothy tulee iloiseksi, kun saa kuulla käynnistänne.»

»Kuinka hän jaksaa?»

»Oi, hän on hyvin virkeä ikäisekseen, herra, ja kyllä hän onkin ihmeellinen mies. Minä juuri sanoin rouva Dartielle, kun hän viimeksi kävi täällä, että kylläpä neiti Forsyte ja rouva Juley ja neiti Hester olisivat mielissään, kun tietäisivät hänen vielä olevan kuin paistettu omena. Mutta hän on aivan kuuro. Ja onneksi onkin, ajattelen minä aina. Sillä mitä olisimme tehneet hänelle ilmahyökkäysten aikana, sitä minä en tiedä.»

»Ah niin», sanoi Soames. »Mitä te sitten teitte?»

»Me vain jätimme hänet vuoteeseen ja siirsimme soittojohdon kellariin, niin että keittäjä ja minä olisimme kuulleet, jos hän olisi soittanut. Ja minä sanoin aina keittäjälle, että jos herra Timothy soittaa, menen minä ylös, tuli sitten mitä tuli. Rakkaat emäntäni saisivat halvauksen, jos he tietäisivät, että hän soittaa eikä kukaan mene katsomaan. Mutta hän nukkui kauniisti kaikkien hyökkäysten ajan. Ja kerran päiväsaikaan hän sattui juuri olemaan kylvyssä. Se oli onni, sillä hän olisi voinut huomata, että ihmiset kadulla katsoivat ylös — hän usein katsoo ikkunasta.»

»Aivan niin!» mutisi Soames. Smither alkoi olla kovin puhelias!
»Minä vain tulin katsomaan voisinko tehdä jotakin.»

»Niin. Minä en tiedä, että täällä olisi muuta vikaa kuin tuo hiirenhaju, josta emme pääse ruokasalissa. Kummallista, että niitä vielä pitää olla, vaikka siellä ei ole ollut ruuanmuruakaan siitä saakka, kun herra Timothy lakkasi tulemasta alas, ja se oli juuri ennen sotaa. Mutta ne ovat sellaisia pikku ilkiöitä, ei ikinä tiedä, mitä ne ensi kerralla keksivät.»

»Nouseeko hän koskaan vuoteestaan?»

»Nousee toki, herra, hän aina aamuisin terveydekseen kävelee sänkynsä ja ikkunan väliä — toisen huoneen ilmaan hän ei uskalla mennä. Ja hän viihtyy hyvin itsekseen, ottaa testamenttinsa esille joka päivä. Se on hänelle suurena lohdutuksena — se!»

»No niin, Smither, minä tahtoisin nähdä hänet, jos suinkin mahdollista. Ehkä hänellä on jotakin sanottavaa minulle.»

Smither punastui korsettinsa yläpuolella.

»Sepäs on suuri tapaus!» sanoi hän. »Kuljetanko minä teitä huoneissa, herra, sillä aikaa kun keittäjä vie hänelle tiedon?»

»Ei, menkää te sanomaan hänelle», vastasi Soames. »Minä voin käydä katsomassa huoneita yksin.»

Tunteitaan ei ihminen voi näyttää toiselle, ja Soames tiesi tulevansa tunteelliseksi kulkiessaan noissa huoneissa, jotka olivat niin kyllästetyt menneisyydellä. Kun kiihtymyksestä vikisevä Smither oli jättänyt hänet, astui Soames ruokasaliin ja veti nenäänsä tuoksua. Hänen mielestään se ei ollut hiiren hajua, vaan alkavaa lahoamista puuosissa, ja hän tutki laudoitusta. Kannattiko sitä ruveta maalauttamaan Timothyn iällä, siitä hän ei ollut varma. Huone oli aina ollut uudenaikaisin koko talossa, ja vain heikko hymy karehti Soamesin huulilla ja sieraimissa. Seinät tammilaudoituksen yläpuolella olivat kirkkaan vihreät, raskas metallikruunu riippui katosta, joka oli jaettu valeorsilla osiin. Taulut oli Timothy ostanut Jobsonilta hyvällä kaupalla kuusikymmentä vuotta sitten — kolme Snyderin »hiljaiseloa», kaksi heikosti väritettyä pojan ja tytön kuvaa, aika kauniita, joissa oli nimikirjaimet »J.R.» Timothy oli aina uskonut, että ne voisivat osoittautua Joshua Reynoldsiksi, mutta Soames, joka ihaili niitä, oli keksinyt, että ne olivat vain John Robinson. Edelleen muuan epävarma Morland, joka esitti kengitettävänä olevaa valkeata ponihevosta. Tummanpunaiset plyyshiuutimet, kymmenen korkeaselkäistä, tummaa mahonkituolia, istuimet tummanpunaista plyyshiä, turkkilainen matto ja mahonkinen ruokapöytä, joka oli yhtä iso kuin huone oli pieni — siinä ruokasali, jonka Soames saattoi muistaa sielultaan ja ruumiiltaan muuttumattomana siitä ajasta, jolloin hän oli nelivuotias. Hän katseli varsinkin noita kahta piirrosta ja ajatteli: »Minä ostan ne sitten huutokaupasta.»

Ruokasalista hän siirtyi Timothyn työhuoneeseen. Hän ei muistanut koskaan ennen käyneensä tässä huoneessa. Sen seinät olivat katosta lattiaan asti täynnä kirjoja, ja hän katseli niitä uteliaana. Eräs seinä näytti olevan omistettu hartauskirjoille, joita Timothyn liike oli kustantanut kaksi sukupolvea sitten — väliin näkyi kaksikymmentäkin kappaletta samaa kirjaa. Soames luki nimet, ja häntä värisytti. Keskiseinällä oli tarkalleen samat kirjat, jotka olivat olleet hänen isänsä kirjastossa Park Lanessa, mistä Soames sai kuvitelman, että isä ja hänen nuorin veljensä olivat jonakin päivänä yhdessä lähteneet ostamaan pienen kirjaston taloonsa. Kolmatta seinää hän lähestyi jännittyneempänä. Siinä varmaan näkyisi Timothyn oma maku. Niin näkyikin. Kirjat olivat vain kirjan kuvia. Neljäntenä seinänä oli raskaitten uutimien verhoama ikkuna. Vastapäätä sitä oli iso nojatuoli, johon oli kiinnitetty mahonkinen lukuteline, ja telineellä oli kellastunut, avaamaton kappale Times-lehteä heinäkuun 6:nnelta päivältä 1914, tuolta päivältä, jolloin Timothy ensimmäisen kerran oli tulematta alakertaan ikäänkuin valmistautuen sotaa varten, joka vielä näytti odottavan häntä. Eräässä nurkassa oli suuri pallokartta tuosta maailmasta, jossa Timothy ei ollut koskaan käynyt, hän kun oli syvästi vakuuttunut kaiken muun paitsi Englannin epätodellisuudesta ja aivan mahdoton liikkumaan merellä, jolla hän oli ollut kovin sairaana eräänä sunnuntai-iltapäivänä 1836 käydessään huvilaivalla katsomassa Brightonin patoa Juleyn ja Hesterin, Swithinin ja Hatty Chessmanin kanssa. Kaikki oli ollut Swithinin syytä, hän kun aina sai kaikenlaisia ajatuksia päähänsä, mutta olipa hän, taivaan kiitos, itsekin ollut sairaana. Soames tiesi tuon kaiken, sillä hän oli ainakin viisikymmentä kertaa kuullut retken eri osanottajien kertovan siitä. Hän meni karttapallon ääreen ja kiersi sitä; se kääntyi heikosti natisten tuuman verran tuoden hänen näkyviinsä hapsenkakkiaisen, joka oli kuollut leveysasteelle 44.

»Mausoleumi», ajatteli hän. »George oli oikeassa!» Ja hän lähti huoneesta ja nousi portaita. Puolimatkassa yläkertaan hän pysähtyi pengermälle katsomaan häkkiä, jossa täytetyt kolibrit, hänen lapsuutensa ihastus, olivat. Ne eivät näyttäneet päivääkään vanhemmilta siinä langoillaan pampasruohon yläpuolella. Jos hän avaisi häkin, eivät linnut kylläkään alkaisi laulaa, mutta hän epäili, että koko laitos luhistuisi. Tuota ei kannattaisi panna myytäväksi. Ja äkkiä hän muisti Ann tädin — rakkaan vanhan Ann tädin — joka piti hänen kädestään kiinni häkin edustalla seisoen ja sanoi: »Katsoppas, Soames! Eivätkö ne ole värikkäitä ja somia, nuo kultaiset pienet laululinnut!» Soames muisti oman vastauksensa: »Mutta ne eivät laula, täti!» Hän oli kai ollut kuusivuotias, hänellä oli musta samettipuku ja siinä vaaleansininen kaulus — hän muisti tuon puvun vielä! Ann täti, niin — hänen kiharansa, hänen ystävälliset, hämähäkkimäiset kätensä, hänen vanha, vakava kotkan hymynsä — hieno vanha nainen, tuo Ann täti! Soames jatkoi matkaansa salin ovelle. Siinä, molemmin puolin ovea, olivat nuo miniatyyriryhmät. Ne hän ainakin ostaisi! Siinä oli kuvat hänen neljästä tädistään, setä Swithinistä nuorukaisiässä, setä Nicholasista poikasena. Ne oli kaikki maalannut eräs nuori nainen, joka siihen aikaan oli ollut perheen hyvä ystävä, vuonna 1830, jolloin miniatyyrejä pidettiin hyvin hienoina, ja hyvin ne kestivät, ne kun oli maalattu norsunluulle. Monet kerrat oli Soames kuullut kerrottavan tuosta nuoresta naisesta: »Hyvin lahjakas, kultaseni, hän oli suorastaan kiintynyt Swithiniin, ja hyvin pian jälkeenpäin hän sai keuhkotaudin ja kuoli, aivan kuin Keats — me usein puhumme siitä.»

Niin, siinä he olivat! Ann, Juley, Hester, Susan — aivan pieninä lapsina, Swithin, jolla oli taivaansiniset silmät, punaiset posket, keltaiset kiharat, valkea liivi — mahdollisimman suuressa koossa, ja Nicholas, kuin pieni taivaaseen tirkistelevä Cupido. Nyt hän tuli ajatelleeksi, että tuollainen Nick setä oli aina ollut — ihmeellinen mies loppuun saakka. Niin, tuon naisen oli täytynyt olla lahjakas, ja miniatyyreillä oli aina eräänlainen vanhanaikainen arvonsa, joihin esteettisten markkinain kilpailevat virtaukset eivät paljoakaan koske. Soames avasi salin oven. Huone oli siistitty, huonekalut peittämättä, uutimet vedetty syrjään, aivan kuin hänen tätinsä vielä olisivat asuneet siellä kärsivällisesti odotellen. Ja hänen mieleensä tuli ajatus: kun Timothy kuolee — miksi ei? Eikö olisi melkein velvollisuus säilyttää tämä talo — niinkuin Carlylen talo oli säilytetty — panna oven yläpuolelle ilmoituslevy ja näyttää sitä yleisölle? »Viktorian aikainen asuintalo pääsymaksu shillinki, luettelo mukana.» Itse asiassa tämä oli täydellisin lajissaan ja kenties kuollein koko Lontoossa tällä hetkellä. Täydellinen omassa makusuunnassaan ja kulttuurissaan, jos nimittäin hän ottaisi pois ja veisi omaan kokoelmaansa ne neljä Barbizonia, jotka hän oli lahjoittanut heille Vielä taivaansiniset seinät, vihreät verhot, joihin oli painettu punaisia kukkia ja saniaisia, villalangalla kirjailtu tulenvarjostin valurautaisen ristikon edessä, mahonkinen ruokakaappi lasi-ikkunoineen, täynnä pikkuesineitä, helmikoristeiset jalkajakkarat, Keats, Shelley, Southey, Cowper, Coleridge, Byronin »Merirosvo» (mutta ei mitään muuta), ja Viktorian aikaiset runoilijat kirjakaapin hyllyillä, tummanpunaisella plyyshillä sisustettu mosaiikkikaappi, joka oli täynnä perhekalleuksia. Siellä oli Hesterin ensimmäinen viuhka, heidän äitinsä isän kenkäsoljet, kolme skorpionia pullossa ja hyvin kellastunut norsunhammas, jonka oli lähettänyt kotiin Intiasta hamppukaupan alalla toimiva isosetä Edgar Forsyte, kellastunut paperinpala, joka oli täynnä hienonhienoa kirjoitusta, taivas tiesi mitä! Ja taulut seinällä — vesivärimaalauksia kaikki, lukuunottamatta noita neljää Barbizonia, jotka näyttivät muukalaisilta niinkuin olivatkin, ja epäilyttäviltä lajissaan sittenkin — taulut, jotka olivat kirkasvärisiä ja opettavaisia, niinkuin »Mehiläisiä lasketaan», »Lautta, ohoi!», ja kaksi Frithin tyyliin, silmänkääntäjätemppuja ja pönkkähameita, — ne kaikki oli Swithin antanut heille. Oi, monta, monta kuvaa, joita Soames oli tuhansia kertoja katsellut ylimielisenä, mutta samalla lumottuna, ihmeellinen kokoelma kirkkaita, sileitä kultakehyksiä.

Entä soittokone sitten, kauniisti tomutettuna, hermeettisesti suljettuna niinkuin aina, kannella Juley tädin kokoelma kuivattuja meriruohoja. Ja tuolit kultaisine jalkoineen, jotka olivat lujemmat kuin miltä ne näyttivät. Ja toisella puolen tulisijaa punaisella silkillä päällystetty sohva, jolla Ann täti ja hänen jälkeensä Juley täti aina istui, kasvot vasten valoa, selkä suorana. Ja tulisijan toisella puolella ainoa oikea nojatuoli, selkä vasten valoa, Hester tädin paikka. Soames avasi silmänsä paremmin, hänestä näytti kuin Hester täti olisi istunut siinä. Ah, ja ilma sitten — nytkin siinä tuntui liian monien kankaitten ja pestyjen pitsiverhojen, lavendelipussien ja kuivattujen mehiläisten siipien tuoksu. »Ei», ajatteli hän, »mitään tämänlaista ei ole säilynyt muualla, tämän pitäisi jäädä olemaan.» Ja totta vieköön, naurakoot jos tahtovat mutta mitä tulee pettämättömään hienostuneen elämän tasoon ihon ja silmäin ja nenän ja tunteen nirsouteen, vei tämä kaikki kokonaan voiton nykyhetkestä — nykyhetkestä maanalaisineen ja autoineen, alituisine tupakanpolttoineen, polvet ristissä istuvine, paljaskaulaisine tyttöineen, jotka näkyivät polviin saakka ja vyötäisiin saakka, jos vaivauduit katsomaan (mieluisaa sille satyyrille, joka asuu jokaisessa Forsytessa, mutta vähemmän mieluisaa hänen käsitykselleen hienosta naisesta), ja jotka kiersivät jalkansa tuolin jalkoihin syödessään ja huusivat »hei hei» ja »vanha kaveri» toisilleen ja nauroivat — häntä puistatti aina, kun hän ajatteli Fleuriä tuollaisten tyttöjen seurassa! Entä sitten nuo kovasilmäiset, kyvykkäät vanhemmat naiset, jotka elättivät itsensä — hekin värisyttivät häntä! Ei, hänen vanhoilla tädeillään, jotka eivät koskaan avanneet henkeään eivätkä silmiään ja hyvin vähän ikkunoitaan, heillä oli ainakin tapoja ja elintasoa ja kunnioitusta menneisyyttä ja tulevaisuutta kohtaan.

Hän sulki oven melkein pala kurkussa ja nousi varpaillaan yläkertaan. Matkan varrella hän kurkisti erääseen huoneeseen. Hm, täydellinen kahdeksankymmenluvun järjestys, jonkinlaista keltaista öljypaperia seinillä. Portaitten yläpäässä hän epäröi neljän oven vaiheilla. Mikä niistä oli Timothyn? Ja hän kuunteli. Hänen korviinsa kuului ääni sellainen, kuin jokin lapsi jossakin olisi hitaasti ratsastanut keppihevosella. Sen täytyi olla Timothy! Hän koputti, ja oven avasi Smither, hyvin punaisena kasvoiltaan.

Herra Timothy oli kävelyllään, eikä Smither ollut saanut häntä pysähtymään. Jos herra Soames tahtoisi tulla perähuoneeseen, saattaisi hän nähdä setänsä ovenraosta.

Soames meni perähuoneeseen ja seisoi katselemassa.

Vanhojen Forsytein viimeinen oli jalkeilla, liikkuen äärettömän hitaasti, omiin asioihinsa täysin keskittyneenä, edestakaisin sänkynsä jalkopään ja ikkunan väliä, mikä matka oli noin kaksitoista jalkaa. Hänen nelikulmaisten kasvojensa alaosaa, jota ei enää ajeltu, peitti lumivalkea parta, joka oli leikattu niin lyhyeksi kuin saattoi, ja leuka näytti yhtä leveältä kuin otsa, jolla tukka niinikään oli aivan valkeana, kun taas nenän ja poskien ja otsan väri oli lähinnä keltainen. Toisessa kädessä oli paksu keppi, toinen piti kiinni, jääkärimallisen kotitakin helmasta jonka alta näkyivät yösukkiin ja tohveleihin puetut jalat. Kasvojen ilme oli kuin nyrpeän lapsen, joka ajattelee jotakin, mitä ei ole saanut. Joka kerta kääntyessään hän koputti kepin maahan ja veti sitä sitten perässään ikäänkuin näyttääkseen, että hän kyllä tuli toimeen ilmankin.

»Hän näyttää vielä voimakkaalta», sanoi Soames henkeään pidättäen.

»Oi, niin kyllä, herra. Näkisittepä hänet kylvyssä — se on suurenmoista, hän nauttii siitä niin.»

Nämä aivan ääneen lausutut sanat selvittivät asian Soamesille.
Timothy oli palannut vauvaikään.

»Onko hän yleensä huvitettu jostakin?» kysyi hän niinikään ääneen.

»On kyllä, herra, ruuastaan ja testamentistaan. Kannattaa nähdä hänen selailevan sitä uudestaan ja uudestaan — ei hän tietenkään lue sitä, ja aina silloin tällöin hän kysyy minulta valtiolainaosakkeitten arvoa, ja minä kirjoitan sen hänelle — hyvin suurilla kirjaimilla. Tietysti minä aina kirjoitan saman hinnan, sen missä ne olivat, kun hän viimeksi pani ne mieleensä, 1914. Saimme tohtorin kieltämään häneltä sanomalehtien luvun, kun sota alkoi. Oi, se koski häneen alussa. Mutta hän tottui siihen pian, sillä hän tiesi, että ne väsyttäisivät häntä, ja hänellä on ihmeellinen taito säästää tarmoansa, niinkuin hänen oli tapana sanoa, kun rakkaat emäntävainajani vielä elivät, Jumala siunatkoon heidän hyviä sydämiään! Että hän elääkin heidän jälkeensä näin kauan — he olivat aina niin toimellisia, jos muistatte, herra Soames.»

»Mitä tapahtuisi, jos minä menisin sisään?» kysyi Soames. »Muistaisiko hän minua!? Minä tein hänen testamenttinsa, tiedättehän, kun Hester neiti kuoli v. 1907.»

»Niin no herra», vastasi Smither epäilevänä, »minä en osaa sanoa. Ehkä hän muistaisi, hän on todella merkillinen mies ikäisekseen.»

Soames astui ovenraosta sisään, odotti Timothyn kääntymistä ja sanoi kovalla äänellä: »Timothy setä!»

Timothy laahusti puoliväliin takaisin ja pysähtyi.

»Häh?» sanoi hän.

»Soames», huusi Soames kimeimmällä äänellään, kädet torvena.
»Soames Forsyte.»

»Ei!» sanoi Timothy, iski keppinsä lujasti lattiaan ja jatkoi kävelyään.

»Ei näy tehoavan», sanoi Soames.

»Ei, herra», sanoi Smither pettyneenä, »katsokaas, hän ei ole vielä lopettanut kävelyään. Hän tekee aina vain yhtä kerrallaan. Ajattelen, että hän tänä iltapäivänä kysyy, tulitteko kaasua katsomaan, ja minulla on aika urakka, ennenkuin saan hänet ymmärtämään.»

»Ettekö luule, että täällä tarvittaisiin mieshoitajaa?»

Smither nosti kätensä ylös. »Miestä! Ei toki! Keittäjä ja minä tulemme mainiosti toimeen. Vieras mies talossa saisi hänet vallan suunniltaan. Eivätkä emäntäni pitäisi siitä, että tulisi mies taloon. Sitäpaitsi me olemme niin ylpeät hänestä.»

»Tohtori kai käy täällä?»

»Joka aamu. Hän antaa koko joukon erikoismääräyksiä, ja herra Timothy on niin tottunut, hän ei välitä vähääkään, mutta pistää kyllä kielensä ulos.»

»No niin», sanoi Soames kääntyen pois. »Kaikki tämä on aika surullista ja tuskallista minulle.»

»Ei toki, herra», vastasi Smither hätääntyneenä, »ei teidän pidä ajatella sitä. Nyt kun hän ei enää osaa murehtia, hän oikein nauttii elämästä, ihan totta. Minä aina sanon keittäjälle, että nyt Timothy herra on enemmän miestä kuin konsanaan. Katsokaa, kun hän ei kävele tai ole kylvyssä, hän syö, ja kun hän ei syö, hän nukkuu, ja siinä kaikki. Hänellä ei ole mitään kipua eikä huolta mistään.»

»No niin», sanoi Soames, »onhan se jotakin. Minä menen.
Asiasta toiseen, voitteko näyttää minulle hänen testamenttiaan.»

»Siihen menee aikaa, herra, hän pitää sitä tyynyn alla ja hän näkee minut nyt, kun on toimessa.»

»Minä tahtoisin vain nähdä, onko se sama, jonka minä tein», sanoi Soames, »vilkaiskaa joskus päiväystä ja antakaa minun tietää.»

»Kyllä, herra, mutta minä olen varma siitä, että se on sama, koska keittäjä ja minä olimme todistajina, muistattehan, ja meidän nimemme ovat siinä vielä, ja me olemme kirjoittaneet ne vain kertaalleen.»

»Aivan niin», sanoi Soames. Hän muisti. Smither ja Jane olivat olleet sopivat todistajat, koska heille ei ollut jätetty mitään tässä testamentissa, jotta Timothyn kuolemasta ei olisi heille mitään etua. Se oli ollut — hän myönsi sen täydellisesti — melkein sopimaton varovaisuustoimenpide, mutta Timothy oli tahtonut niin, ja olihan loppujen lopulta Hester täti muistanut heitä sitä runsaammin.

»Hyvä on», sanoi hän, »hyvästi, Smither. Pitäkää häntä silmällä, ja jos hän joskus sanoo jotakin, pankaa se muistiin ja antakaa minun tietää.»

»Oi, kyllä, herra Soames, varmasti minä sen teen. On ollut niin hauskaa vaihtelua nähdä teidät. Keittäjä vallan innostuu, kun kerron hänelle.»

Soames pudisti hänen kättään ja meni alakertaan. Hän seisoi runsaat pari minuuttia hattutelineen vieressä, johon hän niin monet kerrat oli ripustanut hattunsa. »Niin kaikki katoaa», ajatteli hän, »katoaa ja alkaa uudestaan. Vanha raukka!» Ja hän kuunteli, eikö keppihevostaan vetävän Timothyn ääni mahdollisesti kuuluisi yläkerrasta tai joittenkin vanhojen kasvojen haamu näyttäytyisi kaidepuun takaa ja vanha ääni sanoisi: »Kas, sehän on rakas Soames, ja me kun juuri sanoimme, ettemme ole nähneet häntä viikkoon.»

Ei mitään — ei mitään! Kamferin tuoksu vain, ja tomuhiukkasia auringonsäteessä, joka tuli puoliympyrän muotoisesta ikkunasta oven päältä. Vanha pieni talo! Mausoleumi! Ja hän kääntyi kantapäillään, meni ulos ja nousi junaansa.

5. KOTOISILLA KUNNAILLA

Jokin kotoisen riemun tunne oli Val Dartiella mielessä, kun hän elämänsä neljäntenäkymmenentenä vuotena, tuona samana torstaiaamuna hyvin varhain, lähti siitä vanhasta herraskartanosta Sussexin nummien pohjoispuolella, johon oli asettunut asumaan. Hänen päämääränsä oli Newmarket, jossa hän ei ollut käynyt sitten kun syksyllä 1899, jolloin hän Oxfordista karkasi Cambridgeshiren kilpa-ajoihin. Hän pysähtyi ovelle suutelemaan vaimoaan ja pisti portviinipullon taskuunsa.

»Älä rasita jalkaasi, Val, äläkä lyö liian korkeita vetoja.»

Hollyn rinnan puserrus omallaan, Hollyn silmien katse silmissään Val tunsi sekä jalkansa että kukkaronsa olevan turvassa. Hän olisi kohtuullinen, Holly oli aina oikeassa — Hollylla oli luonnollinen vaisto. Valista itsestään ei tuntunut niinkään merkilliseltä kuin se kenties saattoi tuntua joistakin toisista, että hän, vaikka olikin puoliksi Dartie, oli pysynyt täysin uskollisena nuorelle serkulleen niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet heidän romanttisesta naimisiin menostaan keskellä buurisotaa, ja uskollisena ilman pienintäkään uhrautumisen tai kyllästymisen tunnetta. Holly oli niin nopeaälyinen, ehti niin ovelasti aina vähän edelle kaikkia hänen mielialojaan. Koska he olivat serkut, olivat he päättäneet, tai paremminkin Holly oli päättänyt, että he eivät saisi lapsia, ja Holly oli säilyttänyt kauneutensa, joskin ehkä hieman kalpeampana, vartalonsa hoikkuuden ja tumman tukkansa värin. Val erikoisesti ihaili sitä omaa elämää, jota Holly eli kaiken aikaa samalla kuin eli hänen elämäänsä ja ratsasti paremmin vuosi vuodelta. Holly piti yllä soittotaitoaan, luki hirmuiset määrät — romaaneja, runoja, kaikenlaista. Heidän farmillaan etelä-Afrikassa hän oli hoitanut kaikkia »neekeri»-vauvoja ja vaimoja ihmeellisen taitavasti. Hän oli tosiasiallisesti hyvin viisas, mutta ei tehnyt siitä mitään numeroa eikä ollut »ollakseen». Vaikka nöyryys ei ollut Valin huomattavimpia puolia, hän oli tullut siihen, että Holly on häntä itseään etevämpi, eikä kuitenkaan kantanut hänelle siitä kaunaa — suuri saavutus. Huomautettakoon, että hän ei koskaan katsellut Hollya ilman, että tämä tiesi siitä, mutta että Holly joskus katseli häntä salaa.

Hän oli suudellut Hollya porttikäytävässä, koska ei aikonut tehdä sitä asemalla, jonne Holly kuitenkin aikoi tulla saattamaan häntä tuodakseen auton takaisin. Siirtomaitten ilman ja hevoselämään liittyvien vaivojen paahtamana ja ahavoittamana, haittanaan jalka, joka oli saanut vian buurisodassa, mutta luultavasti pelastanut hänen henkensä äskeisessä sodassa, Val oli vielä hyvin samanlainen kuin oli ollut rakastumisensa päivinä, hänen hymynsä oli yhtä avara ja viehättävä, kulmakarvat ehkä vielä tuuheammat ja mustemmat, silmät katsoivat niiden alta yhtä loistavan harmaina, kesakot olivat melkein selvemmät, tukka vähän harmaantunut ohimoilta. Hän vaikutti mieheltä, joka on viettänyt toimellista elämää hevosten parissa aurinkoisessa ilmanalassa.

Kääntäen auton jyrkässä kaaressa portista Val kysyi:
»Koska nuori Jon tulee?»

»Tänään.»

»Tarvitsetko jotakin häntä varten? Minä voisin tuoda lauantaina.»

»En, mutta sinä voisit tulla samalla junalla kuin Fleur — yksi ja neljäkymmentä.»

Val antoi Fordilleen täyden vauhdin, hän ajoi vieläkin kuin mies, joka on tottunut uuteen maahan ja huonoihin teihin, ei suostu sovitteluihin ja odottaa taivasta joka kolossa.

»Siinä on nuori nainen, joka tietää, mitä hän tahtoo», sanoi hän. »Kuule, oletko tullut ajatelleeksi?»

»Olen», sanoi Holly.

»Soames eno ja sinun isäsi — vähän noloa, eikö totta?»

»Fleur ei tiedä ja Jon ei tiedä, eikä tietenkään pidä sanoa mitään. Se kestää vain viisi päivää, Val.»

»Tallisalaisuus! Hyvä on!» Jos se oli Hollyn mielestä varminta, niin se olikin varminta. Holly vilkuili häneen ovelasti ja sanoi: »Huomasitko kuinka kauniisti Fleur itse pyysi?»

»En.»

»Niin, hän pyysi. Mitä ajattelet hänestä, Val?»

»Kaunis ja viisas, mutta voisi kyllä antaa palttua sovinnaisuudelle, jos pahan pään ottaisi, niin minä luulisin.»

»Minä tahtoisin tietää», mutisi Holly, »onko hän nykyaikainen nuori nainen. Sitä on vähän neuvoton, kun tulee kotiin tämän kaiken keskelle.»

»Sinäkö? Sinähän tajuat asiat aina niin nopeasti.»

Holly pisti kätensä hänen takkinsa taskuun.

»Sinähän pidät toistakin asiain tasalla», sanoi Val rohkaistuneena.
»Mitä ajattelet tuosta belgialaisesta, Profondista?»

»Eiköhän se mies ole niin sanottu hyvä piru.»

Val irvisti.

»Minusta hän on vähän kummallinen otus meidän perheemme ystäväksi. Tosin perhe purjehtii melko kummilla vesillä itsekin, Soames eno naimisissa ranskattaren kanssa ja sinun isäsi naimisissa Soamesin ensimmäisen kanssa. Isoisämme saisivat halvauksen!»

»Kenen isoisät tahansa saisivat halvauksen, kultaseni.»

»Tämä auto odottaa, että nousemme ylämäessä», sanoi Val äkkiä, »se ei saa takajalkojaan alleen. Minun täytyy höllentää ohjaksia mäessä, jos mielin ehtiä junaan.»

Hevosharrastukset olivat estäneet häntä koskaan oikein ystävystymästä autoon, ja Fordin juoksu hänen johdollaan poikkesi aina huomattavasti sen menosta Hollyn ohjatessa. Hän ehti junaan.

»Ole varovainen paluumatkalla, se heittää sinut selästään, jos suinkin voi. Hyvästi, rakkaani.»

»Hyvästi», huusi Holly ja heitti hänelle lentosuukon.

Junassa hän neljännestunnin ajan epäröi, ajattelisiko Hollya, aamulehtiä, tämän kirkkaan päivän näköalaa vai hämäriä muistojaan Newmarketista ja syventyi vihdoin tutkimaan pientä nelikulmaista kirjaa, joka oli täynnä nimiä, sukupuita, syntyperän yksityiskohtia ja muistiinpanoja hevosten kasvusta ja ruumiinmuodosta. Forsyte hänessä kallistui hankinnoissaan panemaan painoa syntyperälle, ja toistaiseksi hän päättävästi piti Dartie-levottomuuttaan aisoissa. Kun hän palasi takaisin Englantiin myytyään eteläafrikkalaisen farminsa ja hevossiittolansa edullisesti ja huomasi, että aurinko harvoin paistoi, Val sanoi itsekseen: »Minun pitää ehdottomasti saada jokin harrastus, muuten tämä maa tulee painostamaan minua kauheasti. Metsästys ei riitä, minä alan kasvattaa ja opettaa hevosia.» Omaten juuri sen erikoisen hivenen oveluutta ja päättäväisyyttä, joka on tuloksena pitkästä asumisesta uudessa maassa, Val oli nähnyt nykyaikaisen hevoskasvatuksen heikon kohdan. Kaikki olivat muodikkuuden ja korkean hinnan lumoissa. Hän ostaisi ulkonäön mukaan ja antaisi palttua nimille! Ja tässä hän jo oli, syntyperän arvon häikäisemänä! Hän ajatteli puoleksi tietoisesti: »Jotakin on tässä kirotussa ilmastossa, joka panee ihmisen kiertämään ympyrässä. Oli miten oli, minun pitää saada Mayflyn rotua.»

Tällä mielellä hän saapui toiveittensa Mekkaan. Tilaisuus oli noita hiljaisia, jotka mieluummin tahtoivat katsella hevosia, kuin lyödä niistä vetoja, ja Val lähestyi rotuhevosten aitausta. Kaksikymmentä vuotta siirtomaa-elämää oli riisunut hänestä sen keikarimaisuuden, johon hänet oli kasvatettu, mutta jättänyt jälkeen hevosmiehen olennaisen siisteyden ja kehittänyt hänessä humoristisen ja aika kirpeän silmän huomaamaan sitä, mitä hän sanoi eräitten englantilaisten »viheliäiseksi pöyhkeilyksi» ja eräitten englantilaisten naisten »papukaijamaisuudeksi» — Hollyssa sitä ei ollut ja Holly oli hänen esikuvansa. Val oli terävä havainnoissaan, nopea, neuvokas ja meni suoraan ytimeen, oli sitten kysymyksessä kauppa, hevonen tai juoma, ja nyt hän oli menossa erään Mayfly-varsan ytimeen, kun hidas ääni hänen vieressään sanoi:

»Herra Val Dartie? Kuinka jaksaa rouva Val Dartie? Toivoakseni hyvin.» Ja hän näki vieressään belgialaisen, jonka oli kohdannut sisarensa Imogenin luona.

»Prosper Profond — minä tapasin teidät lounaalla», sanoi ääni.

»Mitä kuuluu?» mutisi Val.

»Erittäin hyvää», vastasi Monsieur Profond, jäljittelemätön hitaus äänessään. »Hyvä piru», oli Holly sanonut hänestä. No niin, hän olikin kuin pieni piru tummine, leikattuine suippopartoineen, uninen piru, hyväntahtoinen, kaunissilmäinen, odottamattoman älykäs.

»Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata teitä — serkkunne — herra George Forsyte.»

Val näki jyhkeän hahmon, sileiksiajellut, härkämäiset ja vähän yrmeät kasvot, joitten harmaitten, täyteläisten silmien takaa pulppuili sardonista leikinlaskua. Hän muisti tuon hahmon hämärästi niiltä ajoilta, jolloin hän kävi isänsä kanssa päivällisellä Iseeum-klubissa.

»Minä otin osaa kilpa-ajoihin isäsi kanssa», sanoi George. »Mitä kuuluu hevossiittolasta? Haluatko ostaa minulta pari kaakkia?»

Val irvisti salatakseen äkillistä tunnettaan, että hevosten kasvatus oli menettänyt kaiken arvonsa Englannissa. Täällä ei uskottu enää mihinkään, ei edes hevosiin. George Forsyte, Prosper Profond! Piru itse ei ollut kuvitelmattomampi kuin nuo kaksi.

»Minä en tietänyt, että olette hevosmies», sanoi hän Prosper
Profondille.

»En minä olekaan. En välitä siitä. Minä purjehdin. En välitä siitäkään, mutta minusta on hauska tavata ystäviäni. Minulla on tuolla autossani vähän lounasta, herra Val Dartie, pikku välipala vain, jos haluatte, ei mitään sen kummempaa, pikku lounas vain.»

»Kiitos», sanoi Val, »olette hyvin ystävällinen. Minä tulen neljännestunnin kuluttua.»

»Tätä tietä. Herra Forsyte tulee myös.» Ja Monsieur Profond viittasi keltahansikkaisella sormellaan. »Tuo pikku auto tuolla, pikku välipala.» Hän jatkoi matkaansa sileänä, uneliaana ja etäisenä, ja George Forsyte seurasi häntä virheettömänä, suurena, naljailevana.

Val jäi katselemaan Mayfly-varsaa. George Forsyte tietysti oli vanha mies, mutta tuo Profond saattoi olla jokseenkin samanikäinen kuin hän itse. Ja kuitenkin Val tunsi olevansa äärimmäisen nuori, ikäänkuin Mayfly-varsa olisi ollut leikkikalu, jolle nuo molemmat olivat nauraneet. Eläin ei enää tuntunut todelliselta.

»Tuo 'pikku' varsa» — oli hän kuulevinaan Monsieur Profondin äänen lausuvan — »mitä te näette siinä? Meidänhän kaikkien pitää kuolla.»

Ja George Forsyte, hänen isänsä vanha ystävä, oli vielä kilparadalla! Mayflyn rotu oliko se parempi kuin mikään muu? Aivan yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta vähän keinottelemaan rahallaan.

»Ei, hitto vieköön!» mutisi hän äkkiä. »Ei kannata kasvattaa hevosia, ei kannata tehdä mitään. Mitä varten tulin tänne? Minä ostan varsan.»

Hän peräytyi ja katseli väkijoukkoa, joka virtasi rotuhevosten aitauksesta katsomolavaa kohti. Vanhoja keikareita, tarkkasilmäisiä, uhkeita miehiä, juutalaisia, treenareita, jotka näyttivät siltä, kuin eivät eläessään olisi hevosta nähneet, pitkiä, untelolta, epämääräisiä naisia tai reippaita, kovaäänisiä naisia, nuoria miehiä, jotka näköjään yrittivät ottaa asian vakavalta kannalta — kahdella tai kolmella heistä oli vain yksi käsivarsi!

»Elämä täällä on pelaamista», ajatteli Val. »Lähtökello soi, hevoset juoksevat, raha vaihtuu kädestä käteen, kello soi taas, hevoset juoksevat, ja raha vaihtuu takaisin.»

Mutta oman filosofiansa säikyttämänä hän meni aitauksen portille katsomaan Mayfly-varsan nelistystä. Varsa juoksi hyvin, ja Val lähti hakemaan tuota 'pikku' autoa. 'Pikku' lounas oli sitä laatua, josta mies näkee unta, mutta jollaisen hän harvoin saa, ja kun se oli päättynyt, lähti Monsieur Profond hänen kanssaan aitaukselle.

»Vaimonne on kaunis nainen», huomautti hän yllättävästi.

»Kaunein mitä minä tunnen», vastasi Val kuivasti.

»Niin», sanoi Monsieur Profond, »hänellä on kauniit kasvot.
Minä ihailen kauniita naisia.»

Val katsoi häneen epäluuloisesti, mutta jokin ystävällinen ja suora hänen toverinsa raskaassa pirullisuudessa riisui hänet toistaiseksi aseista.

»Jos tahdotte joskus tulla kutteriini, vien hänet vesille.»

»Kiitos», sanoi Val, aseistettuna taas, »hän vihaa merta.»

»Niin minäkin», sanoi Monsieur Profond.

»Miksi sitten purjehditte?»

Belgialaisen silmät hymyilivät. »Oh, en tiedä. Minä olen tehnyt jo kaikkea, tämä on nyt viimeistä.»

»Se on varmaan hitonmoisen kallista. Minusta siihen pitäisi olla vahvemmat syyt.»

Monsieur Prosper Profond kohotti kulmakarvojaan ja työnsi paksun alahuulensa eteenpäin.

»Minä olen varakas», sanoi hän.

»Olitteko sodassa?» kysyi Val.

»Olin. Minä olen tehnyt sitäkin. Sain kaasua nenääni, se oli pikku hiukkasen epämiellyttävää.» Hän hymyili syvää ja uneliasta rikkauden hymyä, ikäänkuin olisi saanut sen nimestään. [Profond = syvä.] Val ei voinut ratkaista, oliko tuo hänen alituinen 'pikku' sanansa puuttuvaa kielitaitoa vai teeskentelyä. Mies kykeni ilmeisesti kaikkeen. Ostajien parvessa juoksunsa voittaneen Mayfly-varsan ympärillä Monsieur Profond sanoi:

»Aiotteko tarjota?»

Val nyökäytti päätään. Tuo uninen piru vieressään hän tunsi tarvitsevansa uskoa. Vaikka hänet olikin turvannut Kohtalon pahemmilta iskuilta huolehtiva isoisä, joka oli määrännyt hänen nimelleen tuhannen vuodessa, lisänä ne toiset tuhannen vuodessa, jotka Hollyn nimelle oli määrännyt hänen isoisänsä, ei Valilla ollut liikeneviä varoja tällä hetkellä, sillä hän oli sijoittanut melkein kaikki eteläafrikkalaisen farmin myynnistä saamansa varat hevossiittolaansa Sussexissa. Ja hyvin pian hän ajatteli: »Pahus vieköön, varsa nousee yli varojeni!» Hänen rajansa — kuusisataa — oli jo ylitetty, hän lopetti tarjouksensa. Mayfly-varsa joutui vasaran alle seitsemästäsadasta ja viidestäkymmenestä guineasta. Hän kääntyi harmistuneena pois, kun Prosper Profondin hidas ääni sanoi hänen korvaansa:

»Minä ostin tuon pikku varsan, mutta minä en tarvitse sitä, ottakaa se ja viekää lahjaksi vaimollenne.»

Val katsoi mieheen uudistunein epäluuloin, mutta hyväntuulisuus toisen silmissä oli siksi ilmeinen, ettei hän tosiaankaan voinut loukkaantua.

— »Minä voitin pikku summia sodassa», alkoi Monsieur Profond vastaukseksi tähän katseeseen. »Minulla oli osakkeita asetehtaissa. Minusta on hauska panna rahani menemään. Minä voitan aina lisää. Minä tarvitsen hyvin vähän itse. Minä annan kernaasti ystävilleni.»

»Minä ostan sen teiltä samasta hinnasta minkä itse maksoitte», sanoi Val äkillisen päättäväisenä.

»Ei», sanoi Monsieur Profond. »Te saatte sen. Minä en tarvitse sitä.»

»Mitä hullua, eihän —»

»Miksi ei?» hymyili Monsieur Profond. »Minä olen perheenne ystävä.»

»Seitsemänsataa ja viisikymmentä guineaa ei ole pelkkä sikarilaatikko», sanoi Vai kärsimättömänä.

»No niin, te pidätte sen, kunnes minä tarvitsen sitä, ja teette sillä mitä tahdotte.»

»Niin kauan kuin se on teidän», sanoi Val. »Olkoon menneeksi.»

»Hyvä on», mutisi Monsieur Profond ja lähti pois.

Val katsoi hänen jälkeensä, hän saattoi olla »hyvä piru», mutta saattoi olla muutakin. Hän näki miehen liittyvän George Forsyteen eikä senjälkeen enää tavannut häntä.

Val vietti illat kilpa-ajojen jälkeen äitinsä talossa Green
Streetillä.

Winifred Dartie kuusikymmentäkaksivuotiaana oli ihmeellisen nuorekas, ottaen huomioon ne kolmekymmentä kolme vuotta, joitten aikana hän oli saanut tulla toimeen Montague Dartien kanssa, kunnes tapaus pariisilaisilla portailla melkein onneksi vapautti hänet. Hänelle tuotti kiihkeätä tyydytystä saada rakkain poikansa takaisin etelä-Afrikasta kaikkien näiden vuosien jälkeen, todeta hänet niin vähän muuttuneeksi ja huomata mieltyvänsä hänen vaimoonsa. Winifred, joka seitsemänkymmenluvun lopulla, ennen naimisiinmenoaan, oli ollut vapauden, huvitusten ja muodikkuuden tavoittelijain eturivissä, myönsi, että tämän ajan neitoset menivät hänen aikansa nuorison ohi. He esimerkiksi näyttivät pitävän avioliittoa ohimenevänä tapauksena, ja Winifred väliin katui, ettei hän itse ollut tehnyt samoin, ehkäpä toinen, kolmas tai neljäs tapaus olisi taannut hänelle vähemmän häikäisevän elämäntoverin, vaikka olihan Montague loppujen lopulta jättänyt hänelle Valin, Imogenin, Maudin ja Benedictin (melkein eversti, selvisi sodasta eheänä) — joista kukaan ei vielä ollut ottanut avioeroa. Hänen lastensa vakiintuneisuus usein hämmästytti niitä, jotka muistivat lasten isän, mutta Winifred uskoi kernaasti, että he kaikki olivat Forsyteja ja tulivat äitiinsä, paitsi kenties Imogen. Hänen veljensä pikku tyttö Fleur hämmästytti häntä. Lapsi oli levoton kuin nykyajan nuoret naiset konsanaan — »pikku tulenliekki», oli Prosper Profond kerran päivällisen jälkeen sanonut — mutta hän ei ollut mikään jazztyttö eikä puhunut kimeällä äänellä. Winifredin oman luonteenluja forsytelaisuus vastusti vaistomaisesti ilmassa liikkuvaa tunnelmaa, nykyaikaisen tytön tapoja ja hänen mottoaan: »Kaikki on ihan yhdentekevää! Nyt tuhlataan, huomenna ollaan köyhiä!» Hänestä Fleurille oli pelastukseksi, että kun hän kerran oli kiinnittänyt mielensä johonkin, hän ei muuttanut mieltä ennenkuin oli sen saanut — vaikka Fleur tietenkin oli liian nuori ymmärtämään, mitä perästäpäin oli tapahtuva. Lapsi oli myös »hyvin sievä pieni olento» ja erittäin suositeltava mukaanotettavaksi, äidillähän oli ranskalainen maku ja tyttö itse osasi kantaa vaatteensa. Kaikki kääntyivät katsomaan Fleuriä — se merkitsi paljon Winifredille, joka rakasti tyyliä ja hienostusta, vaikka ne olivatkin niin julmasti pettäneet hänet Montague Dartien tapauksessa.

Keskustellessaan hänestä Valin kanssa lauantaina aamiaisella
Winifred kosketteli perheen luurankoa.

»Tuo pieni juttu appesi ja Irene tätisi välillä, Val — se on tietenkin vanha kuin kukkulat, mutta Fleurin ei tarvitse tietää siitä mitään — turhaa vaivaa. Soames enosi on hyvin tarkka siitä asiasta. Osaat siis olla varovainen.»

»Niin! Mutta eräs asia on hurjan nolo — Hollyn nuori velipuoli tulee asumaan meillä ollessaan maanviljelysharjoittelijana. Hän on siellä jo.»

»Oi!» sanoi Winifred. »Se oli paha juttu! Minkälainen hän on?»

»Olen nähnyt hänet vain kerran — Robin Hillissä, kun kävimme kotona 1909. Hän oli alasti ja oli maalannut itseensä sinisiä ja keltaisia raitoja — hauska pieni poika.»

Winifredin mielestä se oli »herttaista» ja hän lisäsi turvallisesti:
»No niin, Holly on järkevä, kyllä hän tietää, kuinka menetellä.
Minä en kerro asiasta enollesi. Hän vain kiusaantuisi.
Kovin ihanaa oli saada sinut takaisin, rakas poikani, nyt kun
alan tulla vanhaksi.»

»Vanhaksi! Kaikkea vielä, sinä olet yhtä nuori kuin konsanaan. Tuo mies Prosper Profond, äiti, onko hän ihan niinkuin olla pitää?»

»Prosper Profond! Oi, hän on hauskin mies, minkä minä tunnen.»

Val murisi ja kertoi tuon jutun Mayfly-varsasta.

»Se on niin hänen tapaistaan», mutisi Winifred. »Hän tekee jos mitä.»

»No niin», sanoi Val ovelasti, »meidän perheellämme ei tuontapaisista otuksista ole ollut mitään hyvää, he ovat liian kevytmielisiä meidän makuumme.»

Se oli totta, ja Winifredin hiljainen mietintä kesti kokonaisen minuutin. Sitten hän vastasi:

»Oi, niin! Mutta hän on ulkomaalainen, Val, ja heidän suhteensa on tehtävä poikkeuksia.»

»Hyvä on, minä käytän sitten hänen varsaansa ja koetan jotenkin kasvattaa sen häntä varten.»

Ja pian tämän jälkeen Val heitti hyvästit, sai suudelman ja jätti äitinsä lähtien kirjanpitäjänsä luo, Iseeum-klubiin ja Victorian asemalle.

6. JON

Rouva Val Dartie, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta etelä-Afrikassa, oli syvästi rakastunut — onneksi johonkin, joka oli hänen omaansa, sillä hänen intohimonsa kohde oli näköala hänen ikkunastaan, kylmä, kirkas valaistus vihreillä harjanteilla. Siinä oli Englanti taas, vihdoinkin! Englanti kauniimpana kuin hän oli uneksinut. Sattuma oli tosiaankin johtanut Val Dartien paikalle, jossa eteläiset harjanteet auringonpaisteessa olivat kerrassaan viehättävät. Holly omasi kyllin suuressa määrin isänsä taiteilijasilmää tajutakseen niiden ääriviivojen harvinaisen kauneuden ja liitumaisen hohteen, ja kävely rotkotietä pitkin ja edelleen Chanctonburyä tai Amberleytä kohti oli toistaiseksi nautinto, jota hän ei oikein yrittänyt jakaa Valin kanssa, tämän luonnonihailuun kun sekaantui Forsytein vaisto saada jotakin hyötyä, esimerkiksi turvetta hevostensa harjoituksia varten.

Ajaessaan Fordia kotiin miltei hyväilevän pehmeästi hän päätti ensi työksensä tuoda Jonin tänne harjanteille ja näyttää hänelle näköalan tämän toukokuun taivaan alla.

Hän ajatteli nuorta velipuoltaan äidillisyydellä, jota Val ei ollut käyttänyt kaikkea. Kolmipäiväinen oleskelu Robin Hillissä pian heidän palattuaan kotiin ei ollut suonut tilaisuutta Jonin näkemiseen — hän oli vielä koulussa, niin että Hollyn muistot samoin kuin Valinkin keskittyivät pieneen poikaan, jolla oli aurinkoinen tukka ja joka oli maalannut itsensä sini- ja keltaraitaiseksi lammikon rannalla.

Nuo kolme päivää Robin Hillissä olivat olleet kiihdyttävät, surulliset, hämmennyttävät. Muistot velivainajasta, muistot Valin kosinnasta, vanhentunut isä, jota hän ei ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen, jotakin kalmantuoksua hänen ironisessa lempeydessään — se ei jäänyt huomaamatta niin hienovaistoiselta kuin Holly — ja ennen kaikkea äitipuoli, jonka hän vielä saattoi epämääräisesti muistaa »harmaapukuisena naisena» niiltä ajoilta, jolloin hän oli pieni ja isoisä vielä eli ja Mademoiselle Beauce oli niin loukkaantunut, kun tuo tunkeilija antoi hänelle soittotunteja — kaikki tämä häiritsi ja kiusasi hänen sieluaan, joka oli ikävöinyt tavata Robin Hillin muuttumattomana. Mutta Holly oli tottunut pitämään asiansa ominaan, ja kaikki oli näyttänyt sujuvan täysin hyvin.

Isä oli suudellut häntä, kun he lähtivät, ja Holly oli varma siitä, että hänen huulensa olivat värisseet.

»No niin, rakkaani», oli isä sanonut, »sota ei ole muuttanut Robin Hilliä, vai onko? Jospa vain olisit voinut tuoda Jollyn takaisin kanssasi! Kuulehan, mitä sinä ajattelet noista henkimaailman asioista? Kun tammi kuolee — pelkään, että se kuolee.»

Hollyn syleilyn lämpimyydestä hän luultavasti arvasi, että kissa oli päässyt hyppäämään korista, sillä hän turvautui heti ironiaan.

»Spiritualismi — kummallinen sana! Mitä enemmän he todistelevat, sitä selvemmäksi käy, että he ovat saaneet haltuunsa ainetta.»

»Kuinka niin?» sanoi Holly.

»Vai kuinka? Katso heidän valokuviaan henkiolennoista. Jotakin ainetta täytyy olla, jolle valo ja varjo voivat langeta, ennenkuin valokuvasta tulee mitään. Ei, se päättyy niin, että saamme sanoa kaikkea ainetta hengeksi tai kaikkea henkeä aineeksi — minä en tiedä kumpaako.»

»Mutta etkö sinä usko sielun kuolemattomuuteen, isä?»

Jolyon oli katsonut häneen, ja hänen kasvojensa omituinen surullisuus oli vaikuttanut Hollyyn syvästi.

»No niin, kultaseni, minä kyllä tahtoisin saada jotakin irti kuolemasta. Minä olen katsellut siihen jo vähäisen. Mutta vaikka mitä tekisin, en löydä mitään, mitä telepatia, alitajunta, ja emanatsio tämän maailman suuresta varastohuoneesta ei aivan yhtä hyvin voisi selittää. Jospa voisinkin uskoa! Toivo herättää ajatuksia, mutta se ei voi luoda todisteita.»

Holly oli taaskin painanut huulensa hänen otsalleen, ja hän tunsi ikäänkuin saavansa vahvistusta isän teorialle, että kaikki aine oli muuttumassa hengeksi — isän otsa oli jotenkin tuntunut niin aineettomalta.

Mutta voimakkain muisto tuosta lyhyestä käynnistä oli kuitenkin se hetki, jolloin hän huomaamattomana oli nähnyt äitipuolensa lukevan Jonilta saamaansa kirjettä. Se oli — Hollyn mielestä — kaunein näky, mitä hän ikinä oli nähnyt. Irene, joka kokonaan oli vaipunut poikansa kirjeen lukemiseen, seisoi ikkunan ääressä, missä valo lankesi hänen kasvoilleen ja kauniille harmaille hiuksilleen, hänen huulensa liikkuivat, hymyilivät, hänen tummat silmänsä nauroivat, tanssivat, ja käsi, joka ei pitänyt kirjettä, oli painettuna hänen rintaansa vastaan. Holly vetäytyi syrjään kuin täydellisen rakkauden näyn edestä ja oli tullut siihen vakaumukseen, että Jon mahtoi olla viehättävä.

Kun hän näki Jonin tulevan asemalta matkalaukku kummassakin kädessä, sai hän vahvistusta ennakkokäsitykselleen. Poika muistutti vähän Jollya, hänen lapsuutensa kauan sitten menetettyä epäjumalaa, mutta näytti vilkkaammalta ja vähemmän sovinnaiselta, hänellä oli syvemmät silmät ja kirkkaammanvärinen tukka, sillä hän oli avopäin — kaiken kaikkiaan hyvin kiintoisa »pikku veli»!

Pojan yrittelevä kohteliaisuus viehätti Hollya, joka oli tottunut liikaankin varmuuteen nuorten ihmisten tavoissa. Jonia vaivasi, kun Hollyn piti olla ajajana sen sijaan, että hän itse olisi ohjannut autoa. Eikö hän saisi yrittää? Heillä ei ollut sodan jälkeen ollut autoa Robin Hillissä, tietenkään, ja hän oli ohjannut vain kerran ja silloinkin ajanut ojaan, niin että Hollyn ei pitänyt halveksia hänen yrityksiään. Pojan pehmeä ja tartuttava nauru oli hyvin viehättävä, vaikka Holly olikin kuullut, että sana oli nyt täysin vanhanaikainen. Kun he olivat tulleet kotiin, veti Jon taskustaan rypistyneen kirjeen, jonka Holly luki hänen peseytyessään. Se oli aivan lyhyt kirje, jonka kirjoittaminen kuitenkin oli maksanut isälle paljon kipua.

»Rakkaani,

Valin ja sinun tulee muistaa, että Jon ei tiedä perheen historiasta mitään. Hänen äitinsä ja minä arvelemme, että hän tällä hetkellä on liian nuori. Poika on hyvin kultainen, äitinsä silmäterä. Verbum sapientibus.

Rakastava isäsi

J.F.»

Siinä kaikki, mutta Holly tunsi taas epämääräistä levottomuutta
Fleurin tulon johdosta.

Teenjuonnin jälkeen hän toteutti tuon itselleen tekemänsä lupauksen ja vei Jonin ylös harjulle. He puhelivat kauan, istuen vanhalla liitukaivoksella, jolla kasvoi sinivatukkaa ja orjantappuroita. Linnunruohoa ja sinivuokkoja näkyi vihreällä törmällä, leivot lauloivat, rastaat lauloivat saniaisissa, ja aina silloin tällöin erottui maata kohti lentävä lokki hyvin valkeana kalpenevaa taivasta vastaan, millä epämääräinen kuu oli nousemassa. Suloisia tuoksuja kantautui heidän ulottuvilleen ikäänkuin pienet, näkymättömät olennot olisivat juosseet puhaltamassa tuoksuja ruohon lehdiltä.

Jon, joka oli vaipunut hiljaisuuteen, sanoi äkisti:

»Minä sanon, että tämä on suurenmoista! Ei mitään raskasta missään. Lokkien lentoa ja lampaankelloja »

»Lokkien lentoa ja lampaankelloja! Sinä olet runoilija, hyvä poika!»

Jon huokasi.

»Oi, ei! Ei tule mitään!»

»Koeta! Minä runoilin sinun iässäsi.»

»Runoilitko? Äitikin sanoo »koeta», mutta minä olen niin mahdoton. Onko sinulla täällä runojasi, joita saisin nähdä?»

»Hyvä ihminen», mutisi Holly, »minä olen ollut naimisissa jo yhdeksäntoista vuotta. Minä kirjoitin runoja vain kun tahdoin mennä naimisiin.»

»Oi!» sanoi Jon ja käänsi kasvonsa poispäin: poski, jonka Holly saattoi nähdä, oli ihastuttavan punainen. Oliko Jonkin jo »joutunut tuuleen», niinkuin Val olisi sanonut? Nytkö jo? Mutta jos niin oli, sitä parempi vain, silloinpa hän ei kiinnittäisi huomiota nuoreen Fleuriin. Sitäpaitsi hän maanantaina aloittaisi maanviljelystyönsä. Ja hän hymyili. Oliko se Burns, joka kulki auran kurjessa, vaiko vain Aura-Pietari? Melkein kaikki nuoret miehet ja enimmät nuoret naiset näyttivät olevan runoilijoita tähän aikaan, päättäen siitä suuresta määrästä heidän kirjojaan, jonka hän oli lukenut etelä-Afrikassa, Hatchardilta ja Bumpusilta tilattuna, ja hyviä runoilijoita olivatkin — oi, oikein hyviä, paljon parempia kuin hän itse oli ollut! Mutta niinpä runous olikin todella tullut muotiin sitten hänen päiviensä samalla kuin autot. Toinen pitkä keskustelu päivällisen jälkeen alahallin puuvalkean ääressä, ja hän näytti tuntevan Jonin jo kauttaaltaan, tietämättä kuitenkaan mitään todella tärkeätä. Holly erosi hänestä makuuhuoneen ovella käytyään kerran tai kahdesti katsomassa, että hänellä oli kaikkea mitä hän tarvitsi. Hän tiesi varmaan tulevansa rakastamaan Jonia ja arveli myös, että Val tulisi pitämään hänestä. Poika oli vilkas, mutta ei intoillut, hän oli mainio kuuntelija, sympaattinen, pidättyvä omaan itseensä nähden. Hän ilmeisesti rakasti heidän isäänsä ja jumaloi äitiään. Hän piti ratsastuksesta, soutamisesta ja miekkailusta enemmän kuin peleistä. Hän pelasti yöperhosia kynttilänliekeistä eikä voinut sietää hämähäkkejä, mutta vei ne mieluummin ulos paperiin käärittyinä kuin tappoi ne. Sanalla sanoen, hän oli herttainen poika. Holly meni nukkumaan ajatellen, että Jon kärsisi kauheasti, jos joku pahoittaisi hänen mielensä, mutta kukapa sen nyt täällä tekisi?

Jon puolestaan istui valveilla ikkunassaan, edessään paperipala ja kynä, kirjoittaen ensimmäistä »oikeata runoaan» kynttilänvalossa, koska kuunvaloa ei ollut siksi paljon, että olisi nähnyt kirjoittaa, sen verran vain, että yö näytti häilähtelevältä ja kuin hopeaan piirretyltä. Juuri sellainen yö, jossa Fleur voisi liikkua, väläytellä silmiään ja viedä hänet — kukkulain taakse, kauas pois. Ja Jon, syvät uurteet nuoressa otsassaan, teki merkintöjä paperille ja pyyhki ne pois ja kirjoitti takaisin ja teki kaiken, mikä tarvitaan taideteoksen syntymiseksi, ja hänellä oli sama tunne kuin kevättuulilla täytyy olla, kun ne yrittelevät ensi laulujaan puhkeavien kukkain keskellä. Jon kuului noihin (harvinaisiin) poikiin, joissa kotoa saatu kauneuden rakkaus oli säilynyt kautta kouluiän. Hänen oli tietenkin täytynyt pitää se omana salaisuutenaan, niin että edes piirustuksen opettaja ei ollut saanut siitä aavistusta, mutta yhä se eli hänessä, nirsona ja puhtaana. Ja tämä runo tuntui hänestä yhtä rammalta ja jäykältä kuin yö oli siivekäs. Mutta hän pani sen kuitenkin talteen. Se oli »susi», mutta parempi kuin ei mikään ilmaisemattoman ilmaisijana. Ja hän ajatteli hieman pettyneenä: »Tätä en voi näyttää äidille.» Hän nukkui hirmuisen hyvin, kun kerran pääsi uneen, kaiken uuden uuvuttamana.

7. FLEUR

Vaikeasti vastattavien kysymysten välttämiseksi oli Jonille sanottu vain:

»Eräs tyttö tulee Valin mukana tänne viikonloppua viettämään.»

Samasta syystä oli Fleurille sanottu vain: »Meillä on eräs nuorukainen asumassa luonamme.»

Nuo kaksi »pikkuvarsaa», niinkuin Val ajatuksissaan nimitti heitä, kohtasivat siis tavalla, jonka valmistumattomuus ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Holly esitteli heidät toisilleen näin:

»Tässä on Jon, pikku veljeni; Fleur on serkkumme, Jon.»

Jon, joka tuli ranskalaisen ovi-ikkunan kautta voimakkaasta auringonpaisteesta sisään, oli niin hämmentynyt tämän ihmeen kohtalokkaasta luonteesta, että hän ehti kuulla Fleurin levollisesti sanovan: »Oi, hyvää päivää», ikäänkuin ei olisi koskaan nähnyt tyttöä, ja ehti myös hämärästi ymmärtää hänen päänsä pikku liikkeestä, joka oli nopein mitä kuvitella voi, että hän ei ollutkaan koskaan nähnyt Fleuriä. Hän kumarsi siis hurmaantuneena Fleurin käden ylitse ja tuli vaiteliaammaksi kuin hauta. Hän ymmärsi viisaammaksi olla puhumatta. Kerran, varhaisessa nuoruudessa, hänet oli yllätetty lukemasta yövalolla ja hän oli yrittänyt sanoa: »Minä vain kääntelin lehtiä, äiti», jolloin äiti oli vastannut: »Jon, älä koskaan kerro valeita — kun on sellaiset kasvot kuin sinulla, ei kukaan usko niitä.»

Tämä sana oli kerta kaikkiaan hävittänyt hänestä sen luottamuksen, joka on välttämätön, ennenkuin valheella voi olla menestystä. Hän siis kuunteli Fleurin nopeita ja viehättyneitä huomautuksia kaiken hauskuudesta, tarjosi hänelle leipiä ja hyytelöä ja poistui niin pian kuin saattoi. Sanotaan, että ihminen juoppohulluuden tilassa näkee kiinteän esineen, mieluummin tumman, joka äkkiä muuttaa asemaa ja muotoa. Jon näki kiinteän esineen, sillä oli tummat silmät ja melko tumma tukka, se muutti asemaa, mutta ei koskaan muotoa. Tietoisuus, että hänen ja tämän olennon välillä oli jo salaista ymmärtämystä (niin mahdoton kuin sitä olikin käsittää), järkytti häntä siinä määrin, että hän odotti kuumeisesti ja alkoi jäljentää runoaan — mitä hän tietysti ei koskaan uskaltaisi näyttää Fleurille — kunnes hevosten kavioitten kapse herätti hänet ja hän nojautuessaan ikkunasta näki Fleurin ratsastavan pois Valin seurassa. Oli selvä, että Fleur ei tahtonut hukata aikaa, mutta näky pahoitti hänen mieltään kuitenkin. Hän itse menetti aikaa. Jollei hän tässä kauheassa hurmiotilassaan olisi livistänyt tiehensä, olisi hänet ehkä pyydetty mukaan. Ja ikkunassaan istuen hän näki heidän katoavan näkyvistä, näyttäytyvän taas korkeimmalla kohdalla tietä, katoavan ja tulevan vielä kerran minuutin ajaksi selvästi näkyviin harjanteen ääriviivalla. »Tyhmä aasi», ajatteli hän, »aina minä hukkaan mahdollisuuteni.»

Miksi hän ei voinut luottaa itseensä ja olla sanavalmis? Ja leuka käsien varassa hän kuvitteli ratsastusretkeä, jonka hän olisi voinut tehdä Fleurin seurassa. Viikonloppu on vain viikonloppu, ja hän oli hukannut siitä kolme tuntia. Tunsiko hän ketään muuta kuin itsensä, joka olisi voinut olla sellainen hölmö? Ei totisesti.

Hän pukeutui päivällistä varten hyvissä ajoin ja oli ensimmäisenä saapuvilla. Hän ei aikonut enää hukata hetkeäkään. Mutta Fleur tuli vasta viimeisenä. Hän istui vastapäätä Fleuriä päivällisellä, ja tilanne oli hirmuinen — oli mahdotonta sanoa mitään siitä pelosta, että sanoisi jotakin hullua, oli mahdotonta tuijottaa häneen ainoalla luonnollisella tavalla, sanalla sanoen, oli mahdotonta kohdella normaalisti ihmistä, jonka kanssa hän kuvitelmissaan jo oli ollut kukkulain takana ja kaukana. Ja kaiken aikaa hän tiesi, että tytön silmissä ja kaikkien muitten silmissä hän mahtoi olla aika tomppeli. Niin, se oli hirveätä! Ja Fleur puhui niin hyvin — kosketti nopein siivin sitä ja tätä. Ihmeellistä, kuinka hän oli oppinut tuon taidon, joka Jonin mielestä oli niin harmillisen vaikea. Fleurin silmissä hän mahtoi olla toivoton!

Sisaren katse, joka viipyi hänessä vähän kummastuneena, pakotti hänet vihdoin katsomaan Fleuriä, mutta tytön silmät, jotka olivat hyvin avoimet ja kiihkeät, näyttivät paikalla sanovan: »Oi, älä Herran nimessä!» ja hänen oli pakko katsoa Valia, jonka virnistys taas pakotti hänet katsomaan kyljystä sillä ei ainakaan ollut silmiä eikä irvistystä, ja hän söi sen nopeasti.

»Jonista tulee maanviljelijä», hän kuuli Hollyn sanovan, »maanviljelijä ja runoilija.»

Hän vilkaisi moittivasti Hollyyn, tajusi tämän humoristisen silmäkulman nousun, joka niin muistutti isää, nauroi ja tunsi olonsa paremmaksi.

Val kertoi Prosper Profondin tapauksen. Mikään ei olisi voinut olla suotuisampaa, sillä sitä kertoessaan hän katsoi Hollyyn, joka taas katsoi häneen, kun taas Fleur tuntui hieman kulmiaan rypistäen katsovan johonkin omaan ajatukseensa ja Jon viimeinkin oli vapaa katselemaan häntä. Hänellä oli valkoinen puku, avian yksinkertainen ja hyvin tehty, hänen käsivartensa olivat paljaat ja hiuksissa oli valkoinen ruusu. Juuri tuollaisena vapaan näkemyksen nopeana hetkenä, suuren hankaluuden jälkeen, Jon näki hänet kuin kirkastettuna, sellaisena kuin hento, valkea hedelmäpuu näkyy pimeässä, tajusi hänet kuin runosäkeen, joka leimahtaa sielun silmien eteen, tai sävelen, joka häipyy etäisyyteen ja kuolee.

Hän pohti epämääräisesti Fleurin ikää — tyttö tuntui niin paljon varmemmalta ja kokeneemmalta kuin hän itse. Miksi hän ei saanut sanoa, että he olivat tavanneet? Hän muisti äkkiä äitinsä kasvot, kuinka yllättyneeltä ja pahastuneelta hän oli näyttänyt vastatessaan: »Kyllä, he ovat sukulaisia, mutta me emme tunne heitä.» Mahdotonta, että hänen äitinsä, joka rakasti kauneutta, ei ihailisi Fleuriä, jos tapaisi hänet!

Jäätyään päivällisen jälkeen Valin kanssa kahden hän ryyppäsi portviiniään nöyrästi ja vastasi uuden lankonsa kysymyksiin. Mitä ratsastamiseen tulee (se oli aina Valin ensimmäinen ajatus) hän voi saada käytettäväkseen nuoren Ruskean, satuloida ja riisua satulasta sen itse ja yleensä hoitaa sitä, kun oli tuonut sen takaisin talliin. Jon sanoi tottuneensa kaikkeen tähän kotona, ja huomasi nousseensa arvossa isäntänsä silmissä.

»Fleur», sanoi Val, »ei vielä oikein osaa ratsastaa, mutta hän on reipas. Hänen isänsä ei tietenkään erota hevosta rattaan pyörästä. Ratsastaako sinun isäsi?»

»Hän ratsasti ennen, mutta nyt hän on tiedäthän, hän on —» Jon pysähtyi, hän vihasi sanaa »vanha». Isä oli vanha, eikä kuitenkaan vanha, ei — ei koskaan!

»Aivan niin», mutisi Val. »Minä tutustuin veljeesi Oxfordissa, aikoja sitten, tuohon veljeen, joka kuoli buurisodassa. Me tappelimme kerran New Collegen puutarhassa. Se oli omituinen juttu», lisäsi hän, »sillä oli paljon seurauksia.»

Jonin silmät aukenivat suuriksi, kaikki yllytti häntä historiallisiin tutkimuksiin, kun sisaren ääni kuului lempeänä ovelta:

»Tulkaa tänne, te kaksi!» Ja hän nousi, sillä sydän vei häntä kohti jotakin paljon nykyaikaisempaa.

Fleur oli selittänyt, että oli »yksinkertaisesti liian ihanaa, jotta voitaisiin olla sisällä», ja kaikki menivät ulos. Kuunvalo sai kasteen kimmeltämään kuin jäätyneenä, ja vanha aurinkokello heitti pitkän varjon. Kaksi suorakulmaista pensasaitaa, tummaa ja neliömäistä, sulki sisäänsä hedelmätarhan. Fleur kääntyi kulmauksen aukosta sisään.

»Tänne!» sanoi hän. Jon vilkaisi toisiin ja seurasi häntä. Fleur juoksi puitten lomitse kuin aave. Hän oli kauttaaltaan kaunis ja vaahtomaisen keveä ja ilmassa tuntui vanhojen runkojen ja nokkosten tuoksu. Fleur katosi näkyvistä. Jon luuli hukanneensa hänet ja melkein törmäsi häneen, tyttö kun oli pysähtynyt.

»Eikö ole ihanaa?» huudahti hän, ja Jon vastasi:

»On sitten!»

Fleur tuli hänen luokseen, sieppasi kukan, hypisteli sitä sormissaan ja sanoi:

»Minä otaksun, että voimme sinutella.»

»Niin minäkin luulisin.»

»Hyvä on. Mutta tiedätkö, että perheittemme välillä on sukuriita.»

Jon änkytti: »Sukuriita? Kuinka niin?»

»Se on niin romanttista ja typerää! Siitä syystä minä esiinnyin ikäänkuin emme olisi tavanneet. Nousemmeko varhain huomisaamuna ja lähdemme kävelylle ennen aamiaista saadaksemme sen selville? Minä en siedä hitautta, siedätkö sinä?»

Jon mutisi hurmautuneen myöntymyksen.

»Kello kuusi sitten. Minusta sinun äitisi on kaunis.»

Jon vastasi tulisesti: »Niin, hän on kaunis.»

»Minä rakastan kaikenlaista kauneutta», jatkoi Fleur», »kun se on jännittävää samalla. Kreikkalaisista minä en välitä hituistakaan.»

»Mitä? Eikö Euripideestakaan?»

»Euripides? Oi, en, minä en voi sietää kreikkalaisia näytelmiä, ne ovat niin pitkäveteisiä. Minusta kauneus on aina nopea. Minä esimerkiksi katselen mielelläni yhtä maalausta ja juoksen sitten tieheni. En voi sietää suurta määrää samalla kertaa. Katso!» Hän nosti kukkasensa nähtäväksi kuutamossa. »Tämä on parempi kuin koko puutarha.»

Ja äkkiä hän tarttui toisella kädellään Jonin käteen.

»Eikö sinustakin varovaisuus ole vihoviimeinen kaikista maailman asioista? Tunnetko kuutamon tuoksua?»

Hän viskasi kukkansa Jonin kasvoihin, Jon myönsi epämääräisesti, että varovaisuus on vihoviimeinen kaikista maailman asioista, ja kumartui suutelemaan kättä, joka piti hänen kädestään.

»Tuo on kaunista ja vanhanaikaista», sanoi Fleur levollisesti.
»Sinä olet peloittavan hiljainen, Jon. Minä kuitenkin pidän
hiljaisuudesta, kun se on nopeata.» Hän laski irti Jonin käden.
»Luuletko, että pudotin nenäliinani tahallani?»

»En toki!» huusi Jon kauhuissaan.

»No niin, mutta tietysti minä sen tein. Lähdetään takaisin, muuten he luulevat, että teemme tämänkin tahallamme.» Ja taas hän juoksi kuin aave puiden lomitse. Jon seurasi, rakkaus sydämessään, kevät sydämessään, ympärillään kuutamoinen, valkea, ylimaallinen kukoistus. He tulivat ulos samasta paikasta, mistä olivat menneet sisään. Fleur käveli rauhallisena.

»Täällä on aivan ihmeellistä», sanoi hän uneksivasti Hollylle.

Jon pysyi hiljaisuudessaan, mielettömästi toivoen, että se
Fleurin mielestä olisi nopeata hiljaisuutta.

Fleur toivotti hänelle hyvää yötä niin ohimennen ja yksivakaisesti, että Jon luuli nähneensä unta…

Makuuhuoneessaan Fleur oli viskannut pois pukunsa ja istui sängyssään itämaiseen tapaan jalat ristissä, yllään jokin muodoton vaatekappale, valkea kukka vielä hiuksissaan, ja kirjoitti kynttilänvalossa.

»Rakkahin Cherry,

»Minä luulen, että olen rakastunut. Se tuli niskaani kuin vihuri, mutta itse tunne asuu kyllä syvemmällä. Hän on pikku serkku, noin kuusi kuukautta vanhempi ja kymmenen vuotta nuorempi kuin minä. Pojat rakastuvat aina itseänsä vanhempiin, tytöt nuorempiin tai vanhoihin nelikymmenvuotiaisiin. Älä naura, mutta hänen silmänsä ovat rehellisimmät mitä koskaan olen nähnyt, ja hän on aivan jumalaisen vaitelias! Meillä oli mitä romanttisin ensi kohtaaminen Lontoossa Vospovichin Junon suojassa. Ja nyt hän nukkuu viereisessä huoneessa, ja kuu paistaa kukkiville hedelmäpuille, ja huomisaamuna, ennenkuin kukaan herää, me lähdemme kävelemään harjanteitten satumaahan. Perheittemme välillä vallitsee viha, mikä tekee asian todella jännittäväksi. Niin, ja ehkä tarvitsen tekosyytä ja tulen muka sinun kutsuillesi — jos niin käy, tiedät, miksi. Isäni ei tahdo, että me tunnemme toisemme, mutta minä en voi sitä auttaa. Elämä on liian lyhyt. Hänellä on hyvin kaunis äiti, jolla on suloinen hopeinen tukka ja nuoret kasvot ja tummat silmät. Minä olen nyt hänen sisarensa luona, joka on naimisissa minun serkkuni kanssa, kaikki on kovin sekavaa, mutta huomenna aion lypsää hänen tietonsa. Me olemme usein puhuneet sellaista, että rakkaus tärvelee kaiken hauskan, mutta se on kaikki roskaa, siitä se hauskuus vasta alkaa, ja mitä pikemmin sen koet, rakkaani, sitä parempi sinulle.

»Jon (ei yksinkertaistettu muoto, vaan lyhennys Jolyonista, joka kuuluu olevan nimi suvussani) on sitä lajia, joka leimahtaa ja sammuu, noin viisi jalkaa kymmenen tuumaa, kasvaa vielä, ja minä luulen, että hänestä tulee runoilija. Jos naurat minulle, on ystävyytemme iäksi loppunut. Minä aavistan kaikenlaisia vaikeuksia, mutta tiedäthän, että kun minä todella tahdon jotakin, saan sen myös. Eräs rakkauden tärkeimpiä seurauksia on, että näet ilman ikäänkuin asutettuna ja kasvot kuussa, ja olet samalla kertaa tanssinhaluinen ja pehmeä kummallinen tunne, kuin alituista oranssinkukkain ensi tuoksua ympärilläsi. Tämä on ensimmäinen rakkauteni, ja minusta tuntuu kuin se olisi myös viimeiseni, mikä tietysti on mieletöntä kaikkien luonnon ja moraalin lakien mukaan. Jos pilkkaat minua, lyön sinua, ja jos kerrot jollekin, en ikinä anna sinulle anteeksi. Siinä määrin, etten luule lähettävänikään tätä kirjettä. Joka tapauksessa menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä siis, Cherry kulta — oh!

Sinun

Fleur.

8. IDYLLI RUOHIKOLLA

Kun nuo kaksi nuorta Forsytea tulivat rotkotieltä ja käänsivät kasvonsa kohti itää ja aurinkoa, ei taivaalla ollut pilveä, ja harjanteet olivat kasteiset. He olivat kulkeneet hyvän matkaa ylämäkeä ja olivat vähän hengästyneitä; jos heillä oli jotakin sanottavaa toisilleen, eivät he sitä sanoneet, kulkivat vain aamiaisettoman aamun varhaisessa noloudessa kiurujen laulun alla. Oli ollut hauskaa livahtaa ulos, mutta kukkulain vapaudessa salaliittolaisuuden tunne oli kiusallinen ja mykisti kielet.

»Me teimme loistavan erehdyksen», sanoi Fleur, kun he olivat kulkeneet puoli mailia. »Minun on nälkä.»

Jon löysi taskustaan suklaalaatan. He tasasivat sen, ja heidän kielensä irtaantuivat. He keskustelivat kotiensa ja varhaisemman elämänsä luonteesta, mikä täällä yksinäisissä korkeuksissa tuntui viehättävän epätodelliselta. Jonin menneisyydessä oli vain yksi kiinteä kohta — hänen äitinsä, ja Fleurillä vain yksi kiinteä — hänen isänsä, ja näistä olennoista he puhuivat vähän, ikäänkuin olisivat etäältä nähneet heidän paheksuvat kasvonsa.

Harjanteet alenivat ja nousivat taas Chanctonbury Ringin suunnalla, välähdys kaukaista merta tuli näkyviin, varpushaukka liiteli suoraan auringon edessä niin, että sen siipien verenkarvainen ruskea hehkui melkein punaisena. Jon harrasti intohimoisesti lintuja ja kykeni istumaan hyvin hiljaa pitäen niitä silmällä; omaten tarkat silmät ja hyvän muistin, kun kyseessä oli jokin, mikä kiinnosti häntä, hän osasi olla miltei kaunopuheinen lintujen suhteen. Mutta Chanctonbury Ringissä ei ollut lintuja — avara pyökkitemppeli oli eloton ja melkein viluinen tänä varhaisena hetkenä, ja heidän oli mieluisaa tulla takaisin päivänpaisteeseen sen toisella puolella. Nyt oli Fleurin vuoro. Hän puhui koirista ja ihmisten tavasta kohdella niitä. Oli inhoittavaa pitää koiria kahleissa! Hän tahtoisi antaa selkään ihmisille, jotka tekivät sellaista. Jon oli hämmästynyt huomatessaan hänet niin eläinystävälliseksi. Kävi ilmi, että Fleur tunsi koiran, jota jokin heidän lähellään asuva maanviljelijä piti kahleissa kanatarhan päädyssä, oli ilma mikä tahansa, niin että eläinparka loppujen lopulta oli melkein menettänyt äänensä haukkumisesta!

»Ja viheliäisintä on», sanoi hän kiivaasti, »että jos se raukka ei haukkuisi jokaista ohikulkijaa, ei sitä pidettäisi siinä. Minusta ihmiset ovat viekkaita petoja. Minä olen kahdesti salaa päästänyt sen irti, molemmilla kerroilla se melkein puri minua ja oli sitten ihan hulluna ilosta, mutta lopulta se aina on juossut takaisin kotiin ja he ovat taas panneet sen kahleisiin. Jos minä saisin tehdä niinkuin tahdon, panisin tuon miehen kahleisiin.» Jon näki hänen hampaittensa ja silmiensä välkkyvän. »Minä polttaisin hänen otsaansa sanan »peto», ehkä hän sitten viisastuisi.»

Jon myönsi, että se olisi hyvä keino.

»Se on omistusvaisto», sanoi hän, »joka saa ihmiset pitämään kahleissa toisia. Edellinen sukupolvi ei ajatellut muuta kuin omaisuutta, ja siitä syystä tuli sota.»

»Ah niin», sanoi Fleur, »sitä minä en koskaan ole ajatellut. Sinun sukusi ja minun sukuni riitelivät omaisuudesta. Ja kaikkihan me kuitenkin olemme saaneet sitä — ainakin minä otaksun, että sinun väkesi on saanut?»

»Oi, kyllä, onneksi. Minä en luule, että minusta on omaisuuden kokoojaksi.»

»Jos olisi, en luule, että pitäisinkään sinusta.»

Jon pani vapisten kätensä hänen käsivartensa alle.

Fleur katsoi suoraan eteensä ja lauloi:

    »Jon, Jon vekkuli on,
    Porsaan otti ja juoksi pakohon».

Jonin käsivarsi hiipi hänen vyötäisilleen.

»Vähän liian pian», sanoi Fleur rauhallisesti. »Teetkö usein tällaista?»

Jon pudotti käsivartensa. Mutta Fleurin nauraessa käsivarsi hiipi takaisin, ja Fleur alkoi laulaa:

    »Ken vapaana kanssani ratsastaa
    kauas harjujen taa?
     Ken kutsuani kuuntelee —»

»Laula, Jon!»

Jon lauloi. Leivot yhtyivät lauluun, lampaankellot säestivät, ja kaukaa Steyningin puolelta kuului varhaisten kirkonkellojen ääni. He jatkoivat laulu laululta, kunnes Fleur sanoi:

»Hyvä Jumala! Nyt minun on nälkä!»

»Oi! Minä olen pahoillani!»

Fleur katsoi suoraan hänen kasvoihinsa.

»Jon, sinä olet kultainen.»

Ja hän painoi Jonin kättä vyötäisiinsä. Jon tuskin pysyi jaloillaan onnesta. Kellan ja valkean kirjava koira, joka ajoi jänistä, säikytti heidät erilleen. He katselivat molempien katoamista rinteen taakse, kunnes Fleur huokaisten sanoi: »Ei se saa jänistä kiinni, taivaan kiitos Mitähän kello on? Minun kelloni on pysähtynyt. En muistanut vetää sitä.»

Jon katsoi kelloansa. »Kautta Juppiterin», sanoi hän, »minunkin kelloni on pysähtynyt.»

He kävelivät edelleen, mutta vain käsi kädessä.

»Jos ruoho on kuivaa», sanoi Fleur, »voimme istua puolen minuuttia.»

Jon otti takin yltään, ja molemmat istuivat sen päällä.

»Tunnetko! Villin timjamin tuoksua!»

Jonin käsivarsi taaskin Fleurin vyötäisillä he istuivat muutaman hetken aivan hiljaa.

»Me olemme sitten hölmöjä!» huudahti Fleur hypäten pystyyn. »Mehän myöhästymme kauheasti ja näytämme niin typeriltä ja sitten he taas ovat varuillaan. Kuules nyt, Jon! Me lähdimme vain saamaan ruokahalua aamiaiseksi ja eksyimme. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän», sanoi Jon.

»Tässä on tosi kysymyksessä, me emme muuten pääse enää minnekään.
Oletko hyvä valehtelija?»

»En juuri luule, mutta voinhan koettaa.»

Fleur rypisti kulmiaan.

»Tiedätkö», sanoi hän, »minä olen huomannut, että he eivät ole tarkoittaneet meitä ystäviksi.»

»Miksi ei?»

»Sanoinhan sinulle miksi.»

»Mutta sehän on typerää.»

»Niin on, mutta sinä et tunne minun isääni.»

»Hän kai on hirveästi kiintynyt sinuun.»

»Niin, näetkös, minä olen hänen ainoa lapsensa. Ja niin sinäkin olet — äitisi ainoa lapsi. Eikö se ole harmillista? Ainoasta lapsesta odotetaan niin paljon. Sitten kun he ovat lakanneet odottamasta, olemme me jo melkein kuolleita.»

»Niin», mutisi Jon. »Elämä on typerän lyhyt. Tahtoisi elää aina ja tietää kaiken.»

»Ja rakastaa kaikkia, vai kuinka?»

»Ei», huusi Jon, »minä tahdon rakastaa vain kerran — sinua!»

»Tosiaanko! Sinä edistyt nopeasti! Oi, katsos! Tuolla on liitukaivos, emme voi olla kovin kaukana kotoa. Nyt juostaan!»

Jon juoksi perässä pohtien ankarasti, oliko hän ehkä loukannut Fleuriä.

Liitukaivos oli tulvillaan päivänpaistetta ja mehiläisten hyminää.
Fleur työnsi hiukset taaksepäin.

»No niin», sanoi hän, »tapaturmain varalta voit suudella minua kerran, Jon». Ja Fleur ojensi poskensa. Jon suuteli haltioituneena tuota kuumaa, pehmeätä poskea.

»Muista nyt! Me eksyimme, ja jätä asia minun huolekseni mikäli mahdollista. Minä aion olla sinua kohtaan inhoittava, se on turvallisempaa, koeta sinäkin olla minua kohtaan inhoittava!»

Jon pudisti päätään. »Se on mahdotonta.»

»Minun mielikseni vain, kello viiteen asti ainakin.»

»Kuka tahansa näkee lävitseni», sanoi Jon synkästi.

»Koeta parhaasi ainakin. Kas! Tuolla he ovat! Heiluta hattuasi! Oi, sinullahan ei ole hattua. No, minä huhuilen! Mene vähän kauemmaksi minusta ja näytä nyrpeältä.»

Viisi minuuttia myöhemmin, tullessaan taloon ja koettaessaan kaikin voimin näyttää nyrpeältä Jon kuuli ruokasalista Fleurin kirkkaan äänen:

»Oi, minun on suorastaan tuhoisa nälkä! Hän aikoo maanviljelijäksi — ja eksyy! Poika on idiootti!»

9. GOYA

Lounas oli ohi, ja Soames nousi taulusaliinsa talossaan Mapledurhamin lähellä. Hänellä oli, niinkuin Annette sanoi, »huolia». Fleur ei ollut vieläkään kotona. Häntä oli odotettu keskiviikkona, hän oli sähköttänytkin tulevansa vasta perjantaina ja perjantaina taas ilmoittanut tulevansa sunnuntai-iltapäivällä, ja täällä olivat hänen tätinsä, serkkunsa Cardiganit ja tuo mies Profond, ja kaikesta oli tullut pannukakku, kun Fleur oli poissa. Hän seisoi Gauguininsä edessä — se oli hänen kokoelmansa kipein kohta. Hän oli ostanut tuon suuren ruman taulun samalla kertaa kuin kaksi varhaista Matissea juuri ennen sotaa, koska siihen aikaan hälistiin niin paljon noista uusimpressionisteista. Hän tuumaili, eikö Profond ostaisi niitä häneltä — tuo mies ei näyttänyt tietävän mitä tekisi rahoillaan — kun hän kuuli sisarensa äänen sanovan: »Minusta tuo on hirveä, Soames», ja näki Winifredin tulleen hänen perässään.

»Tosiaanko?» sanoi Soames kuivasti. »Minä maksoin siitä viisisataa.»

»Ajatella! Naiset eivät ole tuollaisia, vaikka olisivat mustiakin.»

Soames nauroi jurosti. »Sinä et tullut tänne sanomaan vain tuota.»

»En. Tiedätkö että Jolyonin poika on Valin ja hänen vaimonsa luona?»

Soames käännähti ympäri.

»Mitä?»

»Niin», sanoi Winifred venytellen, »hän asuu heillä siellä ja on maanviljelysharjoittelijana.»

Soames oli kääntynyt, mutta Winifredin ääni seurasi häntä hänen kävellessään edestakaisin. »Minä varoitin Valia, etteivät he kumpikaan puhuisi noista vanhoista asioista.»

»Miksi et sanonut minulle aikaisemmin?»

Winifred kohautti tukevia olkapäitään.

»Fleur tekee mitä hän tahtoo. Sinä olet aina hemmoitellut häntä. Sitäpaitsi, rakas poika, mitä se sitten tekee?»

»Tekee!» mutisi Soames. »Mitä, Fleur —» hän vaikeni. Juno, nenäliina, Fleurin silmät, hänen kysymyksensä, ja nyt tämä viipyminen — oireet tuntuivat Soamesista niin synkiltä, että luonnolleen uskollisena hän ei voinut päästä niistä eroon.

»Minusta sinä huolehdit liikaa», sanoi Winifred. »Jos minä olisin sinun sijassasi, kertoisin hänelle koko tuon vanhan asian. Ei kannata ajatella, että tytöt tähän aikaan olisivat samanlaisia kuin ennen. Minä en osaa sanoa, mistä he onkivat tietonsa, mutta he näyttävät tietävän kaiken.»

Soamesin tiukasti hillityillä kasvoilla näkyi suonenvedon tapainen nytkähdys, ja Winifred lisäsi nopeasti:

»Jollet sinä tahdo puhua siitä, voisin minä tehdä sen sinun puolestasi.»

Soames ravisti päätään. Hänen ylpeyttään loukkasi liiaksi ajatus, että jumaloitu tytär saisi kuulla tuosta vanhasta skandaalista — ennenkuin olisi ehdoton pakko.

»Ei», sanoi hän, »ei vielä. Ei koskaan, jos voin estää.»

»Hullutuksia, hyvä poika. Ajattele, minkälaisia ihmiset ovat!»

»Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika», mutisi Soames.
»Kukahan perheen ulkopuolella voisi muistaa?»

Winifred oli saatu vaikenemaan. Hän kallistui yhä enemmän siihen rauhaan ja tasapainoon, jonka Montague Dartie nuoruudessa oli riistänyt häneltä. Ja koska taulut aina painostivat häntä, palasi hän pian alas.

Soames siirtyi nurkkaan, missä vierekkäin riippuivat hänen alkuperäinen Goyansa ja jäljennös freskosta »La Vendimia.» Tapa, jolla hän oli saanut omakseen tuon alkuperäisen Goyan, valaisee melko kauniisti sitä etujen ja intohimojen sijoitusten hämähäkinverkkoa, johon ihmiselämän välkkyväsiipinen lento takertuu. Alkuperäisen Goyan jalosyntyisen omistajan esiisä oli saanut taulun haltuunsa jonkin espanjalaisen sodan aikana — sanalla sanoen, se oli ryöstettyä omaisuutta. Jalosyntyinen omistaja ei ollut tuntenut sen arvoa ennenkuin yhdeksänkymmenluvulla eräs toimellinen kriitikko keksi, että muuan Goya-niminen espanjalainen maalari on nero. Se oli vain keskinkertainen Goya, mutta miltei ainutlaatuinen Englannissa, ja jalosyntyisestä omistajasta tuli huomattava mies. Koska hänellä oli paljon omaisuutta ja tuo ylimielinen sivistys, joka pelkästä aistien nautinnosta riippumattomana perustuu sille terveemmälle mielipiteelle, että ihmisen pitää tietää kaikki ja olla peloittavan kiinnostunut elämästä, hän oli tosissaan aikonut pitää itsellään tuon taulun, joka tuotti hänelle mainetta hänen eläessään, ja lahjoittaa sen valtiolle kuoltuaan. Soamesin onneksi ylähuonetta ahdistettiin ankarasti v. 1909, ja jalosyntyinen omistaja hälyttyi ja suuttui. »Jos he luulevat», sanoi hän itsekseen, »että he voivat saada sen joka tapauksessa, eretyvät he suuresti. Niin kauan kuin minä saan rauhassa nauttia omastani, voi valtio saada muutamia taulujani kun kuolen. Mutta jos valtio aikoo hyökätä kimppuuni ja ryöstää minua tuolla tavoin, niin paha minut periköön, jos en myy koko — roskaa. He eivät voi saada yksityisomaisuuttani ja kansalaismieltäni — molempia.» Tähän tapaan hän hautoi asioita useita kuukausia, kunnes eräänä aamuna, luettuaan muutaman valtiomiehen puheen, hän sähkötti asianajajalleen ja käski tätä tuomaan Bodkinin. Tarkastettuaan kokoelmaa Bodkin, jonka mielipide markkina-arvoista oli tavoitellumpi kuin kenenkään muun, lausui käsityksenään, että vapain käsin myymällä Amerikkaan, Saksaan ja muihin taidetta harrastaviin maihin saataisiin paljon enemmän rahaa kuin myymällä vain Englantiin. Jalosyntyisen omistajan kansalaismieli oli tunnettu — sanoi hän — mutta taulut olivat ainutlaatuisia. Jalosyntyinen omistaja pani tämän mielipiteen piippuunsa ja poltti sitä vuoden ajan. Vuoden lopulla hän luki saman valtiomiehen pitämän toisen puheen ja sähkötti asianajajalleen: »Antakaa Bodkinille vapaat kädet.» Tässä asian vaiheessa Bodkin sai ajatuksen, joka pelasti Goyan ja kaksi muuta ainutlaatuista taulua jalosyntyisen omistajan isien maalle. Toisella kädellään Bodkin tarjosi taulut ulkomaisille markkinoille, toisella hän teki luettelon englantilaisia yksityiskokoilijoita varten. Saatuaan valtameren takaa käsityksensä mukaan korkeimmat mahdolliset tarjoukset hän alisti taulut ja tarjoukset englantilaisten yksityiskokoilijain nähtäväksi kehoittaen heitä kansalaismielen nimessä tarjoamaan enemmän. Kolmessa tapauksessa (Goya mukaanluettuna) kahdestakymmenestä yhdestä hän onnistui. Ja miksi? Eräs näistä yksityiskokoilijoista oli nappitehtailija — hän oli tehnyt jo niin monta nappia, että halusi rouvalleen Lady »Napin» arvonimen. Tätä tarkoitusta varten hän osti korkeaan hintaan ainutlaatuisen taulun ja lahjoitti sen valtiolle. Se oli, sanoivat hänen ystävänsä, osa hänen pelistään. Toinen yksityiskokoilija oli amerikkalaisvihaaja ja osti ainutlaatuisen taulun noiden »kirottujen jenkkien kiusalla.» Kolmas yksityiskokoilija oli Soames, joka — toisia järkevämpänä — osti käytyään Madridissa ja tultuaan siihen vakaumukseen, että Goya vielä oli nousussa. Goya ei tällä hetkellä ollut huudossa, mutta tulisi olemaan taas, ja katsellessaan tuota muotokuvaa, joka oli suorasukainen kuin jokin Hogarth tai Manet, mutta omalla erikoisen terävällä tavallaan kauniisti maalattu, hän oli täysin tyytyväinen eikä uskonut erehtyneensä, vaikka hinta oli ollut raskas — raskaampi kuin mitä hän koskaan oli maksanut. Ja sen vieressä riippui jäljennös freskosta »La Vendimia». Siinä hän oli — tuo pieni velho — katsellen Soamesiin uneksien, siinä mielialassa, josta tämä piti eniten, koska hänestä pikku velhon oli turvallisinta olla juuri tuon näköinen.

Soames katseli vielä, kun sikarin tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa ja ääni sanoi:

»No, herra Forsyte, mitä aiotte tehdä tällä pikku kokoelmalla?»

Tuo belgialainen, jonka äiti oli ollut armenialainen — ikäänkuin ei flaamilainen veri jo riittäisi! Hilliten luontaisen ärtymyksensä Soames sanoi:

»Oletteko asiantuntija taulujen alalla?»

»No niin, omistan itse muutaman.»

»Onko teillä uusimpressionisteja?»

»O-on, minä melkein pidän heistä.»

»Mitä arvelette tästä?» sanoi Soames osoittaen Gauguinia.

Monsieur Profond työnsi alahuulensa ja lyhyen pujopartansa eteenpäin.

»Aika kaunis, luulisin», sanoi hän. »Tahtoisitteko myydä sen?»

Soames tukahdutti vaistomaisen »En erikoisesti» — hän ei tahtonut tinkiä tältä vierasmaalaiselta.

»Kyllä», vastasi hän.

»Mitä tahdotte siitä?»

»Saman minkä maksoin.»

»Hyvä on», sanoi Monsieur Profond. »Minä otan tuon pikku taulun ilomielin. Uusimpressionistit — he ovat kauhean kuolleita, mutta huvittavia. Minä en välitä tauluista paljoakaan, mutta minulla on muutamia, pikku kokoelma vain.»

»Mistä te sitten välitätte?»

Monsieur Profond kohautti olkapäitään.

»Elämä kovasti muistuttaa apinoita, jotka tavoittelevat tyhjiä pähkinöitä.»

»Te olette nuori», sanoi Soames. Jos mies tahtoi tehdä yleistyksiä, ei hänen tarvinnut tulla väittämään, että omaisuuden muodoilta puuttuu kiinteyttä!

»Minä en välitä», vastasi Monsieur Profond hymyillen. »Me olemme syntyneet ja me kuolemme. Puolet maailmaa näkee nälkää. Minä elätän pikku joukon vauvoja äitini maassa, mutta mitä se kannattaa? Voisin yhtä hyvin heittää rahani veteen!»

Soames katsoi häneen ja kääntyi takaisin Goyaan. Hän ei tietänyt, mitä tuo mies tahtoi.

»Mille summalle kirjoitan pankkiosoituksen?» kysyi Monsieur
Profond.

»Viidelle sadalle», sanoi Soames lyhyesti, »mutta minä en tahdo, että ostatte sen, jos ette välitä siitä tuon enempää.»

»Kaikki hyvin», sanoi Monsieur Profond, »minä olen onnellinen, jos saan tuon taulun.»

Hän kirjoitti pankkiosoituksen täytekynällä, joka oli runsaasti koristettu kullalla. Soames katseli toimitusta haluttomana. Kuinka maailmassa mies tiesi, että hän tahtoi myydä tuon taulun? Monsieur Profond ojensi pankkiosoituksen.

»Englantilaiset ovat kauhean hullunkurisia tauluasioissa», sanoi hän. »Niin ovat ranskalaisetkin, niin on minunkin kanssani. He ovat kaikki kovin hullunkurisia.»

»En ymmärrä teitä», sanoi Soames jäykästi.

»Aivan kuin hatut», sanoi Monsieur Profond arvoituksellisesti. »Pienet tai suuret, lieri ylöspäin tai alaspäin kuinka muoti määrää. Kauhean hullunkurista.»

Soames oli ottanut pankkiosoituksen, mielessä tunne, kuin jos omistamisen sisäinen arvo olisi pantu kysymyksenalaiseksi. »Mies on kosmopoliitti», ajatteli hän katsellessaan Profondia, joka tuli näkyviin parvekkeen alta Annetten seurassa ja asteli tietä pitkin joelle päin. Mitä hänen vaimonsa näki tuossa miehessä, sitä hän ei ymmärtänyt, jollei ehkä vain sitä, että Profond puhui hänen omaa kieltänsä. Ja Soamesissa välähti — niinkuin Monsieur Profond olisi sanonut — »pikku epäilys» siitä, eikö ehkä Annette ollut liian kaunis käymään kävelyllä noin »kosmopoliittisen» miehen kanssa. Näinkin kaukaa hän saattoi nähdä Profondin sikarin sinisen savun kiemurtelevan tyvenessä päivänpaisteessa, ja hänen harmaat pukinnahkakenkänsä, ja hänen harmaan hattunsa — mies oli keikari! Ja hän saattoi nähdä vaimonsa pään nopeat käänteet — tuon pään, joka oli niin suorana hänen kauniilla kaulallaan ja harteillaan. Tuo hänen kaulansa kääntyminen oli Soamesista aina tuntunut vähän liian teennäiseltä ja kuningatarmaiselta — ei oikein hienostunutta. Hän katseli heidän kävelyään polulla puutarhan perällä. Nuori mies flanellipuvussa yhtyi heihin siellä — jokin sunnuntaivieras varmaan, joka tuli joelta. Hän palasi takaisin Goyansa luo. Hän katseli vielä tuota Fleurin vastiketta ja harmitteli Winifredin uutista, kun hänen vaimonsa ääni sanoi:

»Herra Michael Mont, Soames. Olet kutsunut hänet katsomaan taulujasi.»

Siinä oli siis tuo iloinen nuori mies Cork Streetin taidesalongista!

»Minä tulin, sir, niinkuin näkyy. Asun vain neljän mailin päässä
Pangbournesta. Kaunis ilma, eikö totta?»

Jouduttuaan tällä tavoin puheliaisuutensa tuloksen kanssa vastakkain Soames tutki vierastaan. Nuoren miehen suu oli erikoisen suuri ja mutkikas — hän näytti aina virnistelevän. Miksi hän ei kasvattanut kokonaisiksi noita typeriä pikku viiksiään, jotka tekivät hänet soittohallin narrin näköiseksi? Mitä ihmettä nuo nuoret miehet ajattelivat, kun tietoisesti alensivat luokkansa arvoa tuollaisilla hammasharjoilla tai jäykällä pienellä poskiparralla? Uh! Teennäisiä nuoria idiootteja! Muuten vieras oli laatuunkäypä, ja hänen flanellipukunsa hyvin puhdas.

»Hauska nähdä teitä!» sanoi Soames.

Nuori mies, joka oli kääntänyt päätään puolelta toiselle, jäi seisomaan kuin naulattuna. »Minä sanon!» huudahti hän. »Vai 'muutamia' tauluja!»

Soames huomasi sekavin tuntein, että huomautuksen oli aiheuttanut tuo Goya-jäljennös.

»Niin», sanoi hän kuivasti, »se ei ole Goya. Se on jäljennös.
Annoin jäljentää sen, koska se muistutti tytärtäni.»

»Kautta Juppiterin! Minä luulin tuntevani nuo kasvot.
Onko hän täällä?»

Hänen mielenkiintonsa vilpittömyys riisui Soamesin aseista.

»Hän tulee teenjuonnin jälkeen», vastasi Soames. »Katselemmeko tauluja?»

Ja Soames aloitti tuon kierroksen, joka ei koskaan väsyttänyt häntä. Hän ei ollut odottanut paljonkaan älyä henkilöltä, joka oli erehtynyt luulemaan jäljennöstä alkuperäiseksi, mutta kun he kulkivat osastolta osastolle, aikakaudelta aikakaudelle, hämmästyi hän nuoren miehen suoria ja asiallisia huomautuksia. Soames, joka itse oli luonnostaan älykäs, vieläpä herkkä naamionsa alla, ei ollut viettänyt kolmeakymmentä kahdeksaa vuotta tämän mieliharrastuksensa parissa saamatta selville tauluista vähän muutakin kuin niiden markkina-arvon. Hän oli jonkinlainen puuttuva rengas taiteilijan ja ostavan yleisön välillä. Taide taiteen vuoksi ja tuo kaikki oli tietenkin liioittelua. Mutta estetiikkaa ja hyvää aistia tarvittiin välttämättä. Kiittävä arvostelu kyllin monelta hyvän aistin omaavalta henkilöltä antoi taideteokselle pysyvän markkina-arvon, toisin sanoen teki siitä »taideteoksen». Mitään todellista eroa ei ollut. Ja hän oli kyllin tottunut lammasmaisiin ja ymmärtämättömiin katselijoihin, jotka nolasivat hänet sanomalla murheettomasti Mauvesta: »Hyviä vanhoja heinäkekoja!» tai James Marisista: »Eikö hän ole suurenmoinen! Matthew oli suuri mies, sir, hänen pintoihinsa voi ihan kaivautua!» Vasta kun nuori mies oli viheltänyt erään Whistlerin edessä ja sanonut: »Luuletteko, että hän koskaan oli nähnyt alastonta naista?» — vasta silloin Soames huomautti:

»Mikä te olette, herra Mont, jos saan kysyä?»

»Minäkö, sir? Minusta piti tulla maalari, mutta sota teki tenän. Sitten juoksuhaudoissa, tiedättehän, minä haaveilin pörssistä, joka on mukava ja lämmin ja aivan tarpeeksi meluisa. Mutta rauha teki tenän, eihän osakkeista ole juuri tietoa. Olen ollut sotapalveluksesta vapaana vasta noin vuoden. Mitä te suosittelette, sir?»

»Onko teillä rahaa?»

»No niin», vastasi nuori mies, »minulla on isä, minä pidin häntä hengissä sota-aikana, niin että hänen asiansa on nyt pitää minua hengissä. Vaikka tietysti voi kysyä, onko hänen sallittava pitää kiinni omaisuudestaan. Mitä te ajattelette siitä, herra?»

Soames hymyili kalpeana ja torjuvana.

»Vanhus saa melkein halvauksen, kun sanon hänelle, että hänen ehkä vielä pitää ruveta tekemään työtä. Hänellä on maa-alueita, tiedättehän, se on kohtalokasta.»

»Tässä on alkuperäinen Goyani», sanoi Soames kuivasti.

»Kautta kunniani! Hän oli nero. Minä näin kerran Münchenissä Goyan, joka sai minut vallan sanattomaksi. Maailman häijyimmännäköinen vanha nainen maailman ylellisimmässä pitsipuvussa. Se mies ei suostunut mihinkään sovitteluihin yleisön maun kanssa. Se ukkeli oli kyllä jonkinlainen räjähdysaine, hän mahtoi aikanaan lennättää ilmaan paljon sovinnaisuutta. Mutta kuinka hän osasi maalata! Hänen rinnallaan Velasquez on jäykkä, eikö totta?»

»Minulla ei ole Velasquezta», sanoi Soames.

Nuori mies tuijotti häneen. »Ei», sanoi hän, »valtiot vain tai keinottelijat voivat ymmärtääkseni hankkia hänen taulujaan. Minä sanon, miksi eivät kaikki vararikkotilassa olevat valtiot voisi myydä Velasquezejaan tai Tizianejaan ja muita pääherrojaan pakkohuutokaupalla keinottelijoille ja sitten säätää lakia, että jokainen, joka omistaa vanhan mestarin taulun — katso luetteloa — on velvollinen ripustamaan sen johonkin yleiseen galleriaan? Se olisi jotakin.»

»Menemmekö teetä juomaan?» sanoi Soames.

Nuori mies näytti nolostuvan. »Hän ei ole paksunahkainen», ajatteli Soames ja seurasi häntä alakertaan.

Goya satiirisessa ja saavuttamattomassa täsmällisyydessään, »viivansa» omaperäisyydessä, uskalletussa valon ja varjon käytössään, Goya olisi voinut ihailtavasti maalata ryhmän, joka oli kokoontunut Annetten teepöydän ympärille alakerran nurkkaukseen. Vain hän kaikista maalareista olisi kenties voinut tehdä oikeutta auringonvalolle, joka tunkeutui sisään köynnöskasviverhon läpi, messingin kauniille vaaleudelle, vanhoille hiotuille laseille, ohuille sitruunaviipaleille ambranvärisessä teessä, Annetten mustalle pitsipuvulle — hänen kauneudessaan oli hiven espanjattaren kauneutta, vaikka häneltä puuttuikin tuon hienon tyypin henkevyys — oikeutta Winifredin harmaatukkaiselle, korsetin muovailemalle kiinteydelle, Soamesille, jossa oli eräänlaista harmaata ja litteäposkista hienostusta, Michael Montin oikulliselle ja sukkelasanaiselle vilkkaudelle, Imogenille, joka oli tumma, kiiltosilmäinen ja tulossa vähän lihavaksi, Prosper Profondille, jonka ilme näytti tahtovan sanoa: »No niin, herra Goya, mitä hyödyttää maalata tätä pikku seuruetta?» ja lopuksi Jack Cardiganille, jonka kiiltävä katse ja päivettynyt verevyys ilmaisi hänen johtavan periaatteensa: »Minä olen englantilainen, ja elän pitääkseni itseni kunnossa.»

Omituista itse asiassa, että Imogen, joka nuorena tyttönä Timothyn talossa oli kerran juhlallisesti ilmoittanut, että hän ei vain ikinä mene naimisiin hyvän miehen kanssa — he kun ovat niin ikäviä — omituista, että hän oli ottanut Jack Cardiganin, jossa terveys oli siinä määrin hävittänyt kaikki perisynnin jäljet, että Imogen olisi yhtä hyvin voinut vetäytyä lepoon kymmenentuhannen muun englantilaisen kanssa huomaamatta mitään eroa siitä ainoasta, jonka hän oli valinnut leponsa toveriksi. »Oi», hän usein sanoi »hauskalla» tavallaan, »Jack pitää itsensä niin hirvittävän hyvässä kunnossa, hän ei ole sairastanut päivääkään elämässään. Hän läpäisi sodan saamatta edes sormeensa haavaa. Te ette tosiaankaan voi kuvitella, kuinka hirmuisen terve hän on!» Itse asiassa Jack oli niin »terve», että hän ei nähnyt mitään, kun vaimo flirttasi, mikä oli suuri huojennus tavallaan. Kaikesta huolimatta Imogen oli oikein kiintynyt häneen, mikäli voi olla kiintynyt urheilukoneeseen, ja kahteen pikku Cardiganiin, jotka olivat laaditut isän mallin mukaan. Imogenin pahanilkiset silmät juuri vertasivat häntä Prosper Profondiin. Nähtävästi ei ollut sitä »pikku» urheilua tai peliä, missä Monsieur Profond ei ollut ollut mukana, keilailusta tarpoonikalastukseen saakka, ja kyllästynyt hän oli kaikkiin. Imogen väliin toivoi, että ne olisivat kyllästyttäneet Jackin, joka edelleen harrasti niitä ja puhui niistä yksinkertaisen innostuneena kuin koulutyttö, joka juuri opettelee hockeyta. Hän tiesi, että Jack vielä isosetä Timothyn iässä pelaisi mattogolfia makuuhuoneessaan ja antaisi selkään vastapelaajalleen.

Jack kertoi nyt parhaillaan, kuinka hän oli tänä aamuna voittanut ammattimiehen — mukavan miehen, erinomaisen pelaajan, ja kuinka hän lounaan jälkeen oli käväissyt Cavershamissa. Nyt hän koetti yllyttää Prosper Profondia tennisotteluun teenjuonnin jälkeen — se tekisi hänelle hyvää — »pitäisi hänet kunnossa».

»Mutta mitä hyödyttää pitää itsensä kunnossa?»

»Niin», mutisi Michael Mont, »mitä varten pidätte itsenne kunnossa?»

»Jack», huusi Imogen ihastuneena, »mitä varten sinä pidät itsesi kunnossa?»

Jack Cardigan tuijotti heihin koko terveytensä voimalla. Kysymykset olivat kuin sääskiparvi, ja hän ojensi kätensä pyyhkäistäkseen ne pois. Sodan aikana hän tietenkin oli pitänyt itsensä kunnossa voidakseen tappaa saksalaisia, nyt kun sota oli päättynyt, hän joko ei tietänyt tai pidättyi hienotunteisesti selittämästä tätä johtavaa periaatettaan.

»Mutta hän on oikeassa», sanoi Monsieur Profond odottamatta, »ei ole muuta jäljellä kuin pitää itsensä kunnossa.»

Tämä sana, joka oli liian syvämielinen sunnuntai-iltapäiväksi, olisi jäänyt vastausta vaille ilman nuoren Montin valppautta.

»Hyvä!» huusi hän. »Se on sodan suuri keksintö. Me kaikki luulimme edistyvämme — nyt me tiedämmekin, että vain muutumme.»

»Pahempaan päin», sanoi Monsieur Profond nerokkaasti.
»Erittäin hilpeätä, Prosper!» mumisi Annette.

»Tulkaa pelaamaan tennistä!» sanoi Jack Cardigan, »te olette masennuksen tilassa. Kyllä me sen pian selvitämme. Pelaatteko te, herra Mont?»

»Iskenhän minä palloon aina joskus.»

Tässä kohdassa Soames nousi, häiriytyneenä siinä syvässä, tulevaisuutta rakentavassa vaistossaan, joka johti hänen elämäänsä.

»Kun Fleur tulee —», kuuli hän Jack Cardiganin sanovan.

Ah, miksi Fleur ei tullut? Soames kulki läpi salin, eteishallin ja porraskäytävän ajotielle saakka ja seisoi siellä kuuntelemassa, eikö auto jo tulisi. Kaikki oli hiljaista ja sunnuntairauhaisaa, kukkivat syreenit täyttivät ilman tuoksullaan. Taivaalla oli valkeita pilviä, valkeita kuin vesilinnun siivet, joita aurinko kultasi. Soamesin mieleen nousivat terävinä muistot päivästä, jolloin Fleur syntyi ja hän itse oli odottanut sellaisessa tuskassa, punniten lapsen elämää ja äidin elämää käsissään. Hän oli silloin pelastanut Fleurin, pelastanut hänet oman elämänsä kukkaseksi. Ja nyt! Aikoiko tyttö tuottaa hänelle huolia — tuskaa — tuottaa huolia? Soames ei pitänyt asian nykyisestä vaiheesta. Mustarastas keskeytti hänen mietteensä iltalaulullaan — iso lintu tuolla akasiapuussa. Soames oli viime vuosina oikein kiinnostunut lintuihinsa, hän kuljeskeli Fleurin kanssa usein ympäri katselemassa niitä, tytön silmät olivat terävät kuin neulat ja hän tiesi joka pesän. Soames näki Fleurin koiran, metsästyskoiran, makaavan ajotiellä auringon paisteessa ja kutsui sen luokseen. »Halloo, ukkoseni, odotatko sinäkin?» Koira tuli hitaasti, heiluttaen vastahakoisesti häntäänsä, ja Soames pani koneellisesti kätensä sen pään päälle. Koira, lintu, syreenit — kaikki ne olivat hänelle osia Fleuristä, ei enempää eikä vähempää. »Liiaksi kiintynyt häneen!» ajatteli Soames. »Liiaksi kiintynyt.» Hän oli kuin mies, jolla ei ole vakuutusta ja jonka laivat ovat merellä. Vailla vakuutusta taas — niinkuin eräänä toisena aikana niin kauan sitten, kun hän käveli mykkänä ja mustasukkaisena Lontoon erämaassa kaivaten tuota naista — ensimmäistä vaimoaan — tuon pirullisen pojan äitiä. Ah! Siinähän auto vihdoin oli! Se ajoi käytävälle, siinä olivat tavarat, mutta ei mitään Fleuriä.

»Fleur neiti kävelee rantapolkua, sir.»

Kävelee kaikki nämä mailit? Soames tuijotti. Miehen kasvoissa näkyi hymyn alkua. Mitä hän virnisteli? Ja hyvin pian Soames kääntyi sanomaan: »Hyvä on, Sims!» ja meni taloon. Hän nousi taulusaliinsa vielä kerran. Hän saattoi täältä nähdä rannalle, ja hän seisoi vahtimassa unohtaen, että kuluisi vähintäin tunti ennenkuin Fleurin hahmo voisi tulla näkyviin. Kävelee! Ja tuon miehen virnistys! Se poika —! Hän kääntyi äkkiä ikkunasta. Hän ei voinut vakoilla Fleuriä. Jos Fleur tahtoi salata häneltä jotakin — oli hänen pakko, isä ei voinut vakoilla häntä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi, ja katkeruus nousi sydämestä suuhun asti. Palloaan tavoittelevan Jack Cardiganin katkonaiset huudot ja nuoren Montin nauru kohosivat hiljaisuuteen ja kantautuivat sisään. Hän toivoi, että he oikein juoksuttaisivat tuota Profondia. Ja »La Vendimia»-taulun tyttö seisoi käsi lanteellaan, uneksivat silmät katsoen hänen ohitseen. »Minä olen tehnyt sinun hyväksesi kaiken voitavani», ajatteli hän, »aina siitä saakka kun et ollut polveani korkeampi. Et kai aio — et kai aio — pahoittaa mieltäni, mitä?»

Mutta Goya-jäljennös ei vastannut, kirkkaana väreissään, jotka juuri alkoivat himmentyä. »Ei siinä ole todellista elämää» ajatteli Soames. »Miksi ei Fleur tule?»

10. KOLMIKKO

Noiden kolmanteen, ettemme sanoisi neljänteen sukupolveen kuuluvan neljän Forsyten kesken Wansdonin harjuseudulla oli yhdeksäksi päiväksi pitkittynyt viikonloppu jännittänyt sitkeyden risteileviä lankoja melkein katkeamispisteeseen saakka. Koskaan ei Fleur ollut ollut niin »fine», Holly niin valpas, Val niin täynnänsä tallisalaisuuksia, Jon niin vaitelias ja levoton. Se maanviljelys, minkä hän tällä viikolla oppi, olisi mahtunut kynäveitsen terälle. Jon, jonka luonne oli kauttaaltaan vehkeilyjenvastainen ja jonka ihailu Fleuriä kohtaan melkein sai hänet ajattelemaan, että kaikki syyt salata tuota ihailua olivat paljasta »roskaa», joutui kuohuksiin ja kiusaantui, mutta totteli saaden korvausta niinä harvoina hetkinä, jolloin he olivat kahden. Torstaina, heidän seisoessaan salin ikkunakomerossa päivällistä varten pukeutuneina Fleur sanoi:

»Jon, minä lähden kotiin sunnuntaina 3.40 Paddingtonista.
Jos sinä lähdet kotiin lauantaina, voisit tulla sunnuntaina
minua vastaan ja ehtiä tänne takaisin viimeisellä junalla.
Sinähän aioit käydä kotona joka tapauksessa, eikö niin?»

Jon nyökäytti päätään.

»Mitä tahansa, kunhan vain saan olla sinun kanssani», sanoi hän. »Mutta miksi minun pitää olla olevinani —»

Fleur pani pikkusormensa hänen käteensä.

»Sinulla ei ole vaistoa, Jon, sinun pitää jättää asiat minun haltuuni. Tuo juttu omaistemme välillä on vakava. Meidän yksinkertaisesti täytyy olla salaperäisiä, jos tahdomme olla yhdessä.» Ovi aukeni, ja hän lisäsi ääneen. »Sinä olet hölmö, Jon.»

Jokin kapinoi Jonissa, hän ei voinut sietää näitä verukkeita, kun kyseessä oli niin luonnollinen, niin valtava ja niin suloinen tunne.

Perjantai-iltana yhdentoista aikaan Jon oli pakannut matkalaukkunsa ja nojautui ikkunastaan puoleksi onnettomana, puoleksi vaipuneena unelmiin Paddingtonin asemasta, kun hän kuuli heikon äänen, ikäänkuin hänen ovelleen olisi koputettu kynnenpäällä. Hän hyökkäsi pystyyn ja kuunteli. Taaskin kuului tuo ääni. Se oli kynnenpää. Hän avasi oven. Oi! Mikä ihastuttava olento tuli sisään!

»Minä tahdoin näyttää sinulle naamiaispukuni», sanoi olento ja asettui asentoon hänen vuoteensa jalkopäähän.

Jon veti syvään henkeään ja nojautui ovea vastaan. Tuolla olennolla oli päähine valkeata musliinia, valkea röyhelö paljaan kaulan ympärillä ja viininpunainen puku, joka hentojen vyötäisten alapuolella levisi täyteen runsauteensa. Olento piti toista kättään lanteilla ja toista kättään suorakulmaisesti kohotettuna koskettaen päätään viuhkalla.

»Tämän pitäisi olla rypälekori», kuiskasi se, »mutta minulla ei ole sellaista täällä. Tämä on Goya-pukuni. Ja tämä on tytön asento taulussa. Pidätkö siitä?»

»Se on unelma.»

Olento otti tanssiaskeleita. »Koske siihen, niin näet.»

Jon polvistui ja tarttui kunnioittavasti hameen liepeeseen.

»Rypäleen väri», kuului kuiskaus, »rypäleitä kaikki —
La Vendimia — viininkorjuu.»

Jonin sormet tuskin koskettivat vyötäisiin kahden puolen.
Hän katsahti ylös ihailevin silmin.

»Oi, Jon», kuiskasi olento, kumartui, suuteli hänen otsaansa, otti taas tanssiaskeleita, liukui pois ja katosi.

Jon jäi polvilleen, pää vaipuneena vuoteen laitaa vastaan. Kuinka kauan hän viipyi siinä, sitä hän ei tietänyt. Koputtavan kynnen pieni ääni, jalkojen kapse, hameitten kahina — kuin unessa — jatkui hänessä vielä, ja hänen suljettujen silmäinsä edessä tuo hahmo seisoi vielä ja hymyili ja kuiskasi, ja ilmassa tuntui heikkoa narsissin tuoksua. Ja hänen otsallaan, jota oli suudeltu, oli pieni viileä kohta kulmain välissä, ikäänkuin kukan jälki. Rakkaus täytti hänen sielunsa, pojan rakkaus tyttöön, tuo rakkaus, joka tietää niin vähän, toivoo niin paljon, ei mistään hinnasta tahtoisi puhaltaa pois hienoimpia höytyviä ja josta ajan pitkään täytyy tulla tuoksuva muisto — polttava intohimo — untelo elämänkumppanuus — tai joskus harvoin runsas ja suloinen viininkorjuu, rypäleissään auringonlaskun värit.

Kyllin paljon on sanottu Jon Forsytesta tässä ja toisessa paikassa, jotta kävisi selväksi, kuinka pitkä matka oli hänestä hänen isoisänsä isoisään, ensimmäiseen Jolyoniin, joka asui Dorsetissa meren rannalla. Jon oli herkkä kuin tyttö, herkempi kuin yhdeksän kymmenestä nykyajan tytöstä, mielikuvitusrikas kuin kuka tahansa hänen sisarpuolensa Junen »siipirikko»-maalareista, kiintyvä niinkuin hänen isänsä ja äitinsä pojan luonnostaan pitikin olla. Ja kuitenkin oli hänen sisemmissä kudoksissaan vielä jotakin hänen perheensä vanhasta perustajasta, salaista sielun sitkeyttä, tunteittensa näyttämisen pelkoa, päätöstä olla hiiskumatta mitään, jos hänet oli voitettu. Herkät, mielikuvitusrikkaat, helläsydämiset pojat kärsivät kouluaikanaan, mutta Jon oli vaistomaisesti pitänyt luontonsa salassa ja ollut vain kohtalaisen onneton. Vain äitinsä seurassa oli hän tähän mennessä ollut täysin vilpitön ja luonnollinen, ja kun hän sinä lauantaina tuli kotiin Robin Hilliin, oli hänen sydämensä raskas, sillä Fleur oli sanonut, että hän ei saisi olla vilpitön eikä luonnollinen äidilleen, jolta hän ei ollut vielä koskaan salannut mitään, ei saisi edes kertoa, että he olivat kohdanneet toisensa taas, jollei hän huomannut, että äiti jo tiesi. Niin sietämättömältä tämä hänestä tuntui, että hän oli hyvin vähällä sähköttää jonkin tekosyyn ja jäädä Lontooseen. Ja ensimmäinen kysymys, minkä äiti teki hänelle, oli:

»Sinä siis olet tavannut siellä tuon pikku ystävämme konditoriasta,
Jon. Minkälainen hän on lähempää katsoen?»

Huojentuneena ja kovin punastuen Jon vastasi:

»Oi, kauhean hauska, äiti.»

Äidin käsivarsi pusersi häntä.

Jon ei ollut koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin tuona hetkenä, joka näytti tekevän tyhjäksi Fleurin pelon ja vapauttavan hänen sielunsa. Hän kääntyi katsomaan äitiään, mutta jokin tämän hymyilevissä kasvoissa — jokin, jonka ehkä vain hän kykeni näkemään — pysähdytti sanat, jotka olivat pulppuamassa hänen sielustaan. Sopiko pelko hymyyn? jos niin oli, oli pelkoa hänen kasvoillaan. Ja Jonin huulilta ryöppysi aivan toisia sanoja, maanviljelyksestä, Hollysta ja harjumaisemista. Hän puhui nopeasti ja odotti äidin palaavan Fleuriin. Mutta äiti ei palannut. Eikä isäkään maininnut häntä, vaikka tietysti hänenkin piti tietää. Mikä kieltäymys, mikä todellisuuden surma olikaan tuo vaikeneminen Fleuristä — kun Jon oli niin tulvillaan häntä, kun äiti oli niin tulvillaan Jonia ja isä niin tulvillaan äitiä! Ja niin vietti kolmikko sen lauantai-illan.

Päivällisen jälkeen äiti soitti, hän tuntui soittavan kaikki Jonin mielikappaleet, ja poika istui kädet toisen polven ympärillä, tukka pystyssä siitä paikasta, mistä hän oli tunkenut sormensa sen läpi. Hän katseli soittavaan äitiinsä, mutta hän näki Fleurin — Fleurin — kuutamoisessa hedelmätarhassa, Fleurin aurinkoisella liitukaivoksella, Fleurin tuossa naamiaispuvussa, Fleurin, joka liehui, kuiski ja kumartui suutelemaan hänen otsaansa. Kerran kuunnellessaan hän unohti itsensä ja vilkaisi isään, joka istui toisessa nojatuolissa. Miksi isä oli tuon näköinen? Ilme hänen kasvoillaan oli niin surullinen ja yllättävä. Se herätti Jonissa eräänlaisia tunnonvaivoja, niin että hän nousi ja meni istumaan isän tuolin käsinojalle. Siitä hän ei saattanut nähdä isän kasvoja, ja taaskin hän näki Fleurin — äitinsä käsissä, jotka liukuivat koskettimilla hentoina ja valkeina, hänen profiilissaan ja hänen tukassaan, joka oli kuin puuteroitu, ja pitkän huoneen perällä olevassa avoimessa ikkunassa, jonka takana toukokuun yö vaelsi.

Kun hän meni makuulle, tuli äiti hänen huoneeseensa. Äiti seisoi ikkunan ääressä ja sanoi:

»Nuo kypressit, jotka isoisäsi istutti, ovat menestyneet ihmeellisesti. Minusta ne aina ovat niin kauniit, kun kuu laskee. Soisin, että olisit tuntenut isoisäsi, Jon.»

»Olitko naimisissa isän kanssa hänen elinaikanaan?» kysyi
Jon äkkiä.

»En, kultaseni, hän kuoli jo 92 — hyvin vanhana — kahdeksankymmenen viiden, luullakseni.»

»Muistuttaako isä häntä?»

»Kyllä vähän, mutta isä on monisäikeisempi eikä aivan yhtä luja.»

»Minä tiedän, olen nähnyt sen isoisän kuvasta. Kuka on maalannut sen?»

»Eräs Junen 'siipirikko'. Mutta se on oikein hyvä.»

Jon pisti kätensä äidin käsivarren alle. »Kerro minulle perheriidasta, äiti.»

Hän tunsi äidin käsivarren värisevän. »En, kultaseni, sen saa isä joskus tehdä, jos hän katsoo sen tarpeelliseksi.»

»Sitten se oli vakavaa», sanoi Jon, ja hänen henkeään salpasi hieman.

»Oli.» Ja tuli hiljaisuus, jonka aikana kumpikaan ei tietänyt, kumpi värisi enemmän, käsivarsi vai käsi sen alla.

»Muutamien ihmisten mielestä», sanoi Irene, »kuunsirppi selällään tietää pahaa, minun silmissäni se on aina kaunis. Katso noitten kypressien varjoja! Jon, isä sanoo, että me voimme lähteä Italiaan kahdeksi kuukaudeksi, sinä ja minä. Tahtoisitko?»

Jon veti kätensä hänen käsivartensa alta hänen tunteensa olivat niin kiihkeät ja sekavat. Italia äidin seurassa! Kaksi viikkoa sitten se olisi ollut täydellisyys, nyt se tuntui pettymykseltä. Hän vaistosi, että tällä äkillisellä ehdotuksella oli jotakin tekemistä Fleurin kanssa. Hän sammalsi:

»Oi, kyllä, minä vain — minä en tiedä. Pitäisikö minun — nyt kun olen juuri alkanut? Minä tahtoisin ajatella asiaa ensin.»

Äidin ääni vastasi viileänä ja ystävällisenä:

»Hyvä on, kultaseni, ajattele asiaa. Mutta mieluummin nyt kuin sitten kun tosissasi olet aloittanut maanviljelyksen. Italiaan sinun kanssasi —! Se olisi hauskaa!»

Jon pani käsivartensa hänen vartalolleen, joka vielä oli hoikka ja kiinteä kuin tytön.

»Luuletko, että sinä voit jättää isän?» sanoi hän heikosti tuntien itsensä hyvin halpamaiseksi.

»Isä ehdotti tätä, hänen mielestään sinun pitää nähdä ainakin Italia ennenkuin päätät ryhtyä mihinkään.»

Halpamaisuuden tunne katosi Jonista, sillä hän tiesi — niin, hän tiesi, että isä ja äiti eivät puhuneet sen vilpittömämmin kuin hän itsekään. He tahtoivat erottaa hänet Fleuristä. Hänen sydämensä kovettui. Ja äiti sanoi, ikäänkuin olisi seurannut asiain menoa:

»Hyvää yötä, kultaseni. Nuku hyvin ja ajattele asiaa. Mutta se olisi hauskaa!»

Hän syleili poikaa niin nopeasti, että tämä ei nähnyt hänen kasvojaan. Jon jäi seisomaan, mielessä aivan sama tunne kuin ennen tuhmana pikku poikana, jolloin hänen oli paha olla, koska hän ei voinut rakastaa ja koska hän omissa silmissään kuitenkin oli oikeassa.

Mutta Irene, seisottuaan hetken omassa huoneessaan, meni pukeutumishuoneen kautta miehensä huoneeseen.

»No?»

»Hän ajattelee asiaa, Jolyon.»

Kostuttaen huuliaan, joilla näkyi pieni, vääntynyt hymy,
Jolyon sanoi hiljaa:

»Olisi parempi, että antaisit minun kertoa hänelle koko asian ja päättää sen siihen. Jonilla on sentään gentlemannin vaistot. Hänen täytyy vain ymmärtää —»

»Vain! Hän ei voi ymmärtää, se on mahdotonta.»

»Minä luulen, että minä olisin ymmärtänyt hänen ikäisenään.»

Irene tarttui hänen käteensä. »Sinä oletkin aina ollut enemmän realisti kuin Jon, etkä koskaan niin viaton.»

»Se on totta», sanoi Jolyon. »Kummallista, eikö olekin? Sinä ja minä kertoisimme tarinamme maailmalle ilman häpeän hiventäkään, mutta oma poikamme nujertaa meidät.»

»Me emme ole koskaan välittäneet siitä, hyväksyykö maailma meidät vai eikö.»

»Jon ei voisi olla hyväksymättä meitä!»

»Oi, kyllä, Jolyon. Hän on rakastunut, minä tunnen, että hän on rakastunut. Ja hän sanoisi: »Äitini on ollut kerran naimisissa ilman rakkautta! Kuinka hän saattoi! Se tulee hänestä tuntumaan rikokselta! Ja niin se olikin!»

Jolyon tarttui hänen käteensä ja sanoi vääntyneesti hymyillen:

»Ah, miksi ihmeessä meidän pitää syntyä nuorina? Jos syntyisimme vanhoina ja tulisimme nuoremmiksi vuosi vuodelta, ymmärtäisimme, kuinka kaikki tapahtuu ja heittäisimme pois kaiken kirotun suvaitsemattomuutemme. Mutta jos tiedät, että poika on todella rakastunut, ei hän tule unohtamaan, ei vaikka hän lähtisi Italiaan. Me olemme itsepintaista sukukuntaa, ja hän vaistoaa, miksi hänet lähetetään. Mikään muu ei voi todella parantaa häntä kuin se järkytys, että koko asia kerrotaan hänelle.»

»Anna minun kuitenkin koettaa.»

Jolyon seisoi hetkisen puhumatta. Kahdesta pahasta — pelätyn paljastuksen tuskasta ja siitä surusta, että menettäisi vaimonsa kahdeksi kuukaudeksi — hän toivoi salaisesti edellistä, mutta jos Irene halusi jälkimmäistä, täytyi hänen suostua. Loppujen lopulta se olisi harjoittelua sitä lähtöä varten, jolta ei enää ole paluuta. Ja hän sulki Irenen syliinsä, suuteli hänen silmiään ja sanoi?

»Niinkuin tahdot, rakkaani.»

11. KAKSI

Tuo »pikku» mielenliikutus, rakkaus, kasvaa hämmästyttävästi, kun sitä uhataan sammuttaa. Jon ehti Paddingtonin asemalle puolen tuntia ennen aikaansa, mutta myöhästyi mielestään runsaan viikon. Hän seisoi sovitun kirjamyymälän kohdalla, keskellä sunnuntaimatkustajien tungosta, puettuna tweedpukuunsa, joka uhoili hänen jyskyttävän sydämensä lämpöä. Hän luki kaikkien esilläolevien romaanien nimet ja osti vihdoin yhden, jotta myyjä ei katsoisi häneen epäluuloisesti. Sen nimi oli »Karjapolun sydän!» ja sen täytyi merkitä jotakin, vaikka siltä ei tuntunut. Hän osti myöskin »Naisten kuvastimen» ja »Maanviljelijän». Joka minuutti oli pitkä kuin tunti, ja täynnä kaameita mielikuvia. Kun yhdeksäntoista minuuttia oli kulunut, näki hän Fleurin tulevan laukku kädessä, kintereillään kantaja, joka toi muita tavaroita. Fleur käveli nopeasti, oli täysin kylmä. Hän tervehti Jonia kuin veljeä.

»Ensimmäinen luokka», sanoi hän kantajalle, »nurkkapaikat, vastapäätä toisiaan.»

Jon ihaili hänen peloittavaa itsehillintäänsä.

»Emmekö voi saada vaununosastoa itsellemme?» kuiskasi hän.

»Ei kannata, tämä on paikallisjuna. Ehkä Maidenheadin jälkeen. Näytä luonnolliselta, Jon.»

Jon väänsi kasvonsa juronnäköisiksi. He nousivat vaunuun — saivat seurakseen kaksi muuta petoa! — voi taivas! Hämmentynyt Jon antoi luonnottoman juomarahan kantajalle. Se tyhmyri ei tosiaankaan olisi ansainnut mitään siitä, että oli sijoittanut heidät tähän, ja päälle päätteeksi näytti siltä kuin hän olisi tietänyt koko heidän asiansa.

Fleur piiloutui »Naisten kuvastimen» taakse. Jon seurasi esimerkkiä ja piiloutui »Maanviljelijän» taakse. Juna lähti liikkeelle. Fleur antoi »Naisten kuvastimen painua ja nojautui eteenpäin.

»No?» sanoi hän.

»Minusta siitä on jo kaksi viikkoa.»

Fleur nyökäytti päätään, ja Jonin kasvot kirkastuivat heti.

»Näytä luonnolliselta», mutisi Fleur ja puhkesi pulppuilevaan nauruun. Se loukkasi Jonia. Kuinka hän saattoi näyttää luonnolliselta, kun Italia uhkasi? Hän oli aikonut ilmoittaa sen Fleurille hellävaroen, mutta nyt se puhkesi esille heti.

»He tahtoivat, että minä lähden äidin kanssa Italiaan kahdeksi kuukaudeksi.»

Fleur painoi luomensa alas, kalpeni vähän ja puri huuliaan.

»Oh!» sanoi hän. Siinä kaikki, mutta se oli paljon.

Tuo »Oh!» oli kuin miekkailijan käden nopea perääntyminen uuden piston edellä. Se tuli.

»Sinun pitää lähteä!»

»Lähteä?» sanoi Jon tukahtuneella äänellä.

»Tietysti.»

»Mutta — kaksi kuukautta — se on kauheata.»

»Ei», sanoi Fleur, »kuusi viikkoa. Silloin olet unohtanut minut.
Me kohtaamme National Galleryssa päivää jälkeen paluusi.»

Jon nauroi.

»Mutta entä jos sinä olet unohtanut minut», mutisi hän junan meteliin.

Fleur pudisti päätään.

»Joku toinen hölmö —», kuiskasi Jon.

Fleurin jalka kosketti hänen jalkaansa.

»Ei kukaan muu hölmö», sanoi hän nostaen »Naisten kuvastimen» eteensä.

Juna pysähtyi, kaksi matkustajaa poistui, yksi tuli sisään.

»Minä kuolen», ajatteli Jon, »jollemme saa hetkeäkään olla kahden.»

Juna jatkoi matkaansa, ja taas Fleur nojautui eteenpäin.

»Minä en aio hellittää», sanoi hän, »aiotko sinä?»

Jon ravisti päätään kiivaasti.

»En koskaan!» sanoi hän. »Kirjoitatko minulle?»

»En, mutta sinä voit kirjoittaa — klubiini.»

Hänellä oli klubi, hän oli suurenmoinen!»

»Kysyitkö Hollylta?» kuiskasi hän.

»Kysyin, mutta en saanut mitään selville. En uskaltanut kysyä kovin kiihkeästi.»

»Mitä se voi olla?» huudahti Jon.

»Kyllä minä sen otan selville.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes Fleur sanoi: »Nyt tulee
Maidenhead, pidä nyt varasi, Jon.»

Juna pysähtyi. Viimeinenkin matkustaja poistui. Fleur veti verhon ikkunan eteen.

»Pian nyt!» huusi hän. »Pistä pääsi ulos! Näytä niin epämiellyttävältä kuin suinkin osaat.»

Jon niisti nenäänsä ja rypisti otsaansa, koskaan elämässään hän ei ollut rypistänyt otsaansa tuolla tavoin! Muuan vanha rouvashenkilö peräytyi, eräs nuori yritti kääntää kädensijaa. Se kääntyi, mutta ovi ei tahtonut aueta. Juna liikahti, ja nuori nainen syöksyi toiseen vaunuun.

»Mikä onni!» huudahti Jon. »Se ei auennut.»

»Ei», sanoi Fleur. »Minä pidin kiinni siitä.»

Juna lähti liikkeelle, ja Jon vaipui polvilleen.

»Katso käytävään», kuiskasi Fleur, »ja — pian!»

Heidän huulensa kohtasivat. Ja vaikka suudelma kesti vain ehkä kymmenisen sekuntia, ehti Jonin sielu jättää ruumiin ja liitää niin kauas pois, että kun hän taas istui vastapäätä tuota vakavaa olentoa, oli hän kalpea kuin kuolema. Hän kuuli Fleurin huokaavan, ja tuo ääni tuntui kallisarvoisimmalta mitä hän koskaan oli kuullut — se oli hienon hieno ilmaus siitä, että hän merkitsi Fleurille jotakin.

»Kuusi viikkoa ei ole mikään pitkä aika», sanoi Fleur, »ja sinä voit helposti päästä kuuteen viikkoon, jos pidät pääsi selvänä etkä koskaan näytä ajattelevan minua.»

Jon huohotti.

»Sitä minä todella tahdon, Jon, että he uskoisivat sinuun, etkö ymmärrä? Jos olemme ihan yhtä pahoja, kun palaat takaisin, lakkaavat he naurettavasta vastustelustaan. Minä olen vain pahoillani, ettei se ole Espanja, Madridissa on tuo Goyan maalaama taulu, jossa on minun näköiseni tyttö, niin on isä sanonut.»

Tämä oli Jonille kuin auringonsäde, joka tunkeutui sumun läpi. »Minä muutan sen Espanjaksi», sanoi hän. »Äiti kyllä suostuu, hän ei ole koskaan ollut siellä. Ja isä pitää Goyaa suuressa arvossa.»

»Oi niin, hän on maalari, eikö totta?»

»Vesivärimaalari vain», sanoi Jon rehellisenä.

»Kun tulemme Readingiin, Jon, saat nousta junasta ensin ja mennä odottamaan minua Cavershamin sululle. Minä lähetän auton kotiin ja sitten kävelemme rantapolkua.»

Jon tarttui kiitollisena hänen käteensä ja he istuivat hiljaa, tietämättä maailmasta paljoakaan, toinen silmä vilkuillen käytävään. Mutta juna näytti nyt kiitävän kaksinkertaisella vauhdilla, ja sen ääni melkein hukkui Jonin huokauksiin.

»Olemme pian perillä», sanoi Fleur, »rantapolku on kauhean näkyvä paikka. Vielä yksi! Oi Jon, älä unhoita minua.»

Jonin vastaus oli suudelma. Ja hyvin pian olisi voitu nähdä punastuva, hajamielisen näköinen nuori mies nousemassa junasta ja rientämässä asemasiltaa pitkin etsien taskustaan pilettiä. Kun Fleur vihdoin yhtyi häneen Cavershamin sulun toisella puolen, oli Jon suurin ponnistuksin päässyt jonkinlaiseen mielen tasapainoon. Jos heidän piti erota, ei hän ainakaan tahtonut panna toimeen kohtausta! Välkkyvältä joelta tuleva tuulenhenki käänsi pajunlehtien vaalean puolen auringonvaloon ja seurasi noita kahta heikosti kahisten.

»Minä sanoin autonkuljettajallemme, että olen junasairas», sanoi Fleur. »Näytitkö oikein luonnolliselta, kun nousit junasta?»

»Minä en tiedä. Mikä on luonnollista?»

»Sinulle on luonnollista näyttää vakavan onnelliselta. Kun ensi kerran näin sinut, ajattelin, ettet ole vähääkään niinkuin muut ihmiset.»

»Aivan samaa minä ajattelin, kun näin sinut. Minä tiesin heti, etten koskaan rakastaisi ketään muuta.»

Fleur nauroi.

»Me olemme mielettömän nuoria. Ja rakkauden nuori unelma on vanhanaikaista, Jon. Sitäpaitsi se on kauheata tuhlausta. Ajattele kaikkea sitä hauskuutta, mikä meillä voisi olla. Sinä et ole edes alkanut vielä, se on todella häpeällistä. Entä minä sitten. Kuinkahan vain!»

Jon hämmentyi. Kuinka Fleur saattoi puhua sellaisia nyt juuri kun heidän piti erota?

»Jos sinusta tuntuu tuollaiselta, en voi lähteä», sanoi hän.
»Minä sanon äidille, että minun pitää koettaa tehdä työtä.
Voihan aina puhua maailman nykyisestä tilanteesta!»

»Maailman nykyisestä tilanteesta?»

Jon pisti kädet syvälle taskuihinsa.

»Niin tietysti», sanoi hän, »ajattele kaikkia ihmisiä, jotka näkevät nälkää!»

Fleur pudisti päätään. »Ei, ei, minä en koskaan, koskaan aio tehdä itseäni onnettomaksi tyhjän tähden.»

»Tyhjän! Mutta tilannehan on kauhea, ja tietysti jokaisen pitäisi auttaa.»

»Oi, niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken. Mutta eihän ihmisiä voi auttaa, Jon, he ovat toivottomia. Jos vedät heidät ylös, he vain putoavat toiseen kuoppaan. Katso nyt heitä, kuinka he vielä taistelevat ja vehkeilevät ja riitelevät, vaikka heitä kuolee kasoittain kaiken aikaa. Idiootit!»

»Etkö sinä sääli heitä?»

»Oi, säälin — tietysti, mutta en minä aio silti ruveta onnettomaksi, ei se kannata.»

Ja he olivat vaiti, hämmentyneitä tästä ensimmäisestä pilkahduksesta, jonka näkivät toinen toistensa sieluista.

»Minun mielestäni ihmiset ovat petoja ja idiootteja», sanoi
Fleur itsepäisesti.

»Minusta he ovat säälittäviä raukkoja», sanoi Jon. Oli kuin he olisivat riidelleet — ja vielä tänä viimeisenä ja kauheana hetkenä, jolloin eroamispaikka jo näkyi viimeisestä aukosta pajujen takaa.

»No, mene sitten auttamaan noita säälittäviä raukkoja, äläkä ajattele minua.»

Jon pysähtyi. Hiki nousi hänen otsalleen ja hänen huulensa värisivät. Fleurkin oli pysähtynyt ja katseli otsa rypyssä joelle.

»Minun täytyy saada uskoa asioihin», sanoi Jon kuin tuskan vallassa, »me olemme kaikki tarkoitetut nauttimaan elämästä.»

Fleur nauroi. »Niin, ja sitä sinä et saa, jollet pidä varaasi. Mutta ehkä sinun käsityksesi nautinnosta onkin se, että teet itsesi säälittäväksi. Sellaisia ihmisiä on paljon, tietysti.»

Fleur oli kalpea, hänen silmänsä olivat tummentuneet, hänen huulensa ohentuneet. Oliko se Fleur, joka noin tuijotti veteen? Jonilla oli jokin epätodellinen tunne ikäänkuin hän eläisi jossakin kirjassa olevaa kohtausta, missä rakastajan on valittava rakkaus tai velvollisuus. Mutta juuri silloin Fleur katsoi häneen. Koskaan ei ole ollut mitään niin päihdyttävää kuin tuo eloisa katse. Se vaikutti Joniin aivan kuin kahleitten tempaisu koiraan — toi hänet valtijattarensa luo häntä heiluen ja kieli pitkällä.

»Emme saa olla tyhmiä», sanoi Fleur, »aika on niin lyhyt.
Katso, Jon, nyt näet jo aivan, mistä pitää mennä joen poikki.
Tuosta käänteen takaa, mistä metsä alkaa.»

Jon näki päädyn, pari savupiippua, vähän seinää puitten välistä — ja tunsi sydämensä masentuvan.

»Minä en saa enää viivytellä. Ei kannata mennä seuraavan pensasaidan taakse, siinä on kaikki avointa. Mennään tähän ja sanotaan hyvästi.»

He astuivat vierekkäin, käsikkäin, hiljaisina pensasaitaa kohti, missä orapihlajat kukkivat punaisina ja valkoisina.

»Klubini on 'Talisman', Stratton Street, Piccadilly. Kirjeet ovat siellä täydessä rauhassa, ja minä käyn melkein joka viikko kaupungissa.»

Jon nyökäytti päätään. Hänen kasvonsa olivat äärimmäisen jännittyneet, hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin.

»Tänään on toukokuun kahdeskymmenes kolmas», sanoi
Fleur, »heinäkuun yhdeksäntenä kello kolme olen »Bacchus ja
Ariadne»-taulun edessä. Tuletko silloin?»

»Minä tulen.»

»Jos sinun on yhtä paha olla kuin minun, on kaikki hyvin.
Päästetään nuo ihmiset ohi.»

Mies ja nainen, jotka olivat lastensa kanssa sunnuntaikävelyllä, kulkivat ohi peräkkäin.

Viimeinen heistä poistui pensasaidan portin läpi.

»Kotielämää!» sanoi Fleur ja painautui orapihlaja-aitaa vastaan. Kukat heloittivat hänen päänsä päällä, ja muuan punainen terttu hipoi hänen poskeaan. Jon pani kätensä mustasukkaisesti eteen.

»Hyvästi, Jon.» Sekunnin verran he seisoivat pitäen kovasti kiinni toistensa käsistä. Sitten heidän huulensa kohtasivat kolmannan kerran, ja kun ne erosivat toisistaan, tempautui Fleur irti ja pakeni pois pensasaidan portin kautta. Jon seisoi siinä, mihin Fleur oli jättänyt hänet, otsa painettuna tuohon punaiseen terttuun. Poissa! Ikuisuuden ajaksi kahta päivää vailla seitsemäksi viikoksi! Ja tässä hän oli ja menetti viimeisen vilauksen Fleuristä! Hän syöksyi portista. Fleur käveli nopeasti retkeilevien lasten kintereillä. Hän käänsi päätään, Jon näki hänen kätensä tekevän pienen viittovan liikkeen, sitten hän paransi vauhtiaan, ja perässä tuleva perhe peitti hänet näkyvistä.

Hullunkurinen laulu

    »Paddington-huuto — pahin huuto,
    Kolkko ja kaamea kurkusta pääsi»

tuli Jonin mieleen, ja hän riensi viipymättä takaisin Readingin asemalle. Koko matkan Lontooseen ja takaisin Wansdoniin hän istui »Karjapolun sydän» avoinna polvillaan, sepitellen runoa, joka oli niin täynnä tunnetta, että siihen ei sopinut loppusointuja.

12. OIKKU

Fleur riensi. Hän kaipasi nopeata liikettä, hän oli myöhästynyt ja tarvitsi kaiken neuvokkuutensa tullessaan kotiin. Hän kulki ohi saarten, aseman, hotellin ja aikoi astua lautalle, kun hän näki pienen veneen ja siinä nuoren miehen, joka piteli kiinni pensaista.

»Neiti Forsyte», sanoi tämä, »antakaa minun saattaa teidät toiselle puolelle. Olen täällä sitä varten.»

Fleur katsoi häneen hämmästyksestä mykkänä.

»Kaikki on aivan hyvin, olen juonut teetä omaistenne kanssa. Ja ajattelin säästää teitä varten viimeisen palan. Tämä oli matkani varrella, aion juuri palata Pangbourneen. Nimeni on Mont. Minä näin teidät taidesalongissa — muistatteko — ja isänne kutsui minut katsomaan taulujansa.»

»Oi niin», sanoi Fleur, »niin — nenäliina.»

Tätä nuorta miestä hän sai kiittää Jonista, ja hän tarttui ojennettuun käteen ja astui veneeseen. Fleur, joka vielä oli kiihdyksissä ja vähän hengästynyt, istui vaiti, mutta niin ei ollut nuori mies. Fleur ei ollut koskaan kuullut kenenkään sanovan niin paljon niin lyhyessä ajassa. Hän mainitsi ikänsä, kaksikymmentä neljä, painonsa, kymmenen stonea yksitoista, asuntopaikkansa, joka ei ollut kaukana, kuvaili mielialansa kivääritulessa ja miltä tuntui saada kaasua nenäänsä, arvosteli Junoa, selosti oman käsityksensä tästä jumalattaresta, puhui Goya-jäljennöksestä, sanoi ettei Fleur ollut kovin äärettömästi sen näköinen, piirsi nopean kuvan Englannin tilanteesta, puhui Monsieur Profondista vai mikä hänen nimensä nyt oli — »kauhean hauskana miehenä», oli sitä mieltä, että Fleurin isällä oli muutamia »mainioita» tauluja, mutta toisia vähän »antiikkisia», toivoi saavansa soutaa toistekin hakemaan Fleuriä joelle, hän kun oli täysin luotettava, kysyi Fleurin mielipidettä Tshehovista, ilmaisi omansa, toivoi, että he joskus yhdessä voisivat mennä katsomaan venäläistä balettia oli sitä mieltä, että nimi Fleur Forsyte on suorastaan loistava, sadatteli omaisiaan, jotka olivat antaneet hänelle nimen Michael vielä Montin lisäksi, kuvaili isäänsä ja sanoi, että jos Fleur tahtoi lukea hyvän kirjan, pitäisi hänen lukea Jobin kirja — hänen isänsä oli melkein kuin Job siihen aikaan, jolloin Jobilla vielä oli maata.

»Mutta eihän Jobilla ollut maata», mutisi Fleur, »hänellähän oli vain lammaslaumoja ja hän vaelsi.»

»Ah, minä soisin, että minunkin isäukkoni vaeltaisi, ainakin mielipiteissään. Eipä silti, että himoitsisin hänen maitaan. Maat ovat kauhea risti tähän maailman aikaan, eikö teidänkin mielestänne?»

»Meidän perheessämme ei sitä ole koskaan ollut», sanoi Fleur. »Meillä on ollut kaikkea muuta. Minä luulen, että eräällä isosedälläni kerran oli jokin hempeämielinen farmi Dorsetissa, koska olemme sieltä lähtöisin, mutta se maksoi hänelle enemmän kuin mitä se tuotti.»

»Myikö hän sen?»

»Ei, hän piti sen.»

»Minkätähden?»

»Koska kukaan ei tahtonut ostaa sitä.»

»Sitä parempi ukkelille.»

»Ei, se ei ollut hyvä hänelle. Isä sanoo, että se suretti häntä.
Hänen nimensä oli Swithin.»

»Mikä hassunkurinen nimi!»

»Tiedättekö, että me ajaudumme kauemmaksi eikä lähemmäksi?
Joki virtaa.»

»Mainiota!» huudahti Mont kastaen aivojaan epämääräisesti.
»On hauskaa kohdata tyttö, jolla on järkeä.»

»Mutta parempi on tavata nuori mies, joka ei ole järjiltään.»
Nuori Mont nosti kätensä repiäkseen tukkaansa.

»Pitäkää varanne!» huusi Fleur katsoen airoa. »Se lähtee!» »Eikä lähde! Se on siksi paksu, että kestää pari tuiverrusta», sanoi Mont tarkoittaen tukkaansa.

»Tahdotteko soutaa?» sanoi Fleur ankarasti. »Minun pitää päästä maihin.»

»Ah», sanoi Mont, »mutta kun te pääsette maihin, katsokaas, niin en näe teitä enää tänään. Fini, niinkuin ranskalainen tyttö sanoi, kun hyppäsi sänkyynsä iltarukouksen jälkeen. Ettekö siunaa päivää, joka antoi teille ranskalaisen äidin ja tuollaisen nimen?»

»Minä pidän nimestäni, mutta isä antoi sen. Äiti olisi tahtonut nimekseni Marguerite.»

»Se on mieletöntä. Tahdotteko kutsua minua nimellä M.M. ja sallia minun käyttää teistä nimeä F.F.? Se sopii ajan henkeen.»

»Minä en salli mitään ennenkuin pääsen maihin.»

Mont pisti aironsa liian syvälle ja vastasi: »Kas mokomaa!»

»Olkaa hyvä ja soutakaa.»

»Ahkeruus on ilomme.» Ja hän souti useita vetoja katsellen tyttöön katuvaisen kiihkeänä. »Ymmärrättehän», huudahti hän, »että minä tietysti tulin katsomaan teitä enkä isänne tauluja.»

Fleur nousi.

»Jos nyt ette souda, hyppään veteen ja uin.»

»Ihanko totta? Sittenhän minä voin tulla perässä.»

»Herra Mont, minä myöhästyn ja olen väsyksissä, olkaa hyvä ja viekää minut rantaan heti.»

Kun Fleur astui veneestä puutarhalaiturille, nousi nuorukainenkin, tarttui molemmin käsin tukkaansa ja katsoi häneen.

Fleur hymyili…

»Älkää toki», huusi parantumaton Mont. »Minä tiedän, että aioitte sanoa: 'Pois, kirottu tukka'.»

Fleur kiepsahti ympäri ja viittasi hänelle kädellään. »Hyvästi, herra M.M.!» huusi hän ja katosi ruusupensaitten taakse. Hän katsoi rannekelloaan ja talon ikkunoita. Talo tuntui hänestä omituisen asumattomalta. Yli kuuden! Kyyhkyset olivat juuri kokoontumassa yöpuulleen, ja aurinko loi viistoja säteitään kyyhkyslakalle, lintujen valkeille höyhenille ja kultasi taustassa olevan metsän latvat. Biljardipallojen ääntä kuului pelihuoneesta — Jack Cardigan tietysti — ja eucalyptus puu, tuo odottamaton etelämaalainen tässä vanhassa englantilaisessa puutarhassa, kahisi hiljaa. Fleur tuli parvekkeelle asti ja aikoi mennä sisään, mutta pysähtyi kuullessaan ääniä vasemmalla puolellaan olevasta salista. Äiti! Monsieur Profond! Väliseinän takaa, joka erotti parvekkeen teenurkkauksesta, hän kuuli nämä sanat:

»En toki, Annette.»

Tiesikö isä, että tuo mies sanoi äitiä Annetteksi? Fleur, joka aina oli isänsä puolella — niinkuin lapset aina ovat toisen tai toisen puolella taloissa, missä vanhempain suhde on vähän jännittynyt — seisoi epävarmana paikallaan. Hänen äitinsä puhui matalalla, miellyttävällä, hieman metallisointisella äänellään — hän erotti yhden sanan: »Demain». Ja Profondin vastauksen: »All right.» Fleur rypisti kulmiaan. Hiljaisuudessa kuului eräs pieni ääni. Sitten Profond sanoi: »Minä lähden pikku kävelylle.»

Fleur hyppäsi ikkunan kautta aamiaishuoneeseen. Sieltä se mies tuli salista, astui parvekkeen poikki, meni tielle, ja biljardipallojen ääni, jota Fleur ei ollut kuullut kuunnellessaan muita ääniä, alkoi taas. Fleur ravisti itseään, meni halliin ja avasi salin oven. Äiti istui sohvalla ikkunain välissä, polvi polven päällä, pää nojaamassa tyynyihin, huulet raollaan, silmät puoliummessa. Hän oli tavattoman kaunis.

»Ah! Siinäkö sinä olet, Fleur! Isäsi alkaa hätäillä.»

»Missä hän on?»

»Taulusalissa. Mene sinne.»

»Mitä sinä aiot tehdä huomenna, äiti?»

»Huomenna? Minä lähden Lontooseen tätisi kanssa.»

»Minä ajattelinkin. Tahtoisitko ostaa minulle aivan yksinkertaisen päivänvarjon?»

»Minkä värisen?»

»Vihreän. He kai lähtevät kaikki.»

»Niin, kaikki, sinä jäät lohduttamaan isääsi. Suutele minua sitten.»

Fleur astui huoneen poikki, kumartui, sai suudelman otsalleen ja totesi ohimennessään ihmisolennon jäljet sohvan toisen nurkkauksen tyynyissä. Hän juoksi yläkertaan.

Fleur ei suinkaan ollut vanhanaikainen tytär, joka vaatii vanhempiensa elämältä samaa säännöllisyyttä, mitä häneltä itseltään odotetaan. Hän vaati saada määrätä oman elämänsä säännöt, ei toisten. Sitäpaitsi hänessä jo toimi erehtymätön vaisto tajuamaan, mikä oli eduksi hänen omalle asialleen. Jos kodin ilmakehä oli häiriintynyt, oli sillä rakkaudella, jonka Jon oli hänessä herättänyt, paremmat mahdollisuudet. Kuitenkin hän oli loukkaantunut, niinkuin kukka kirpeässä tuulessa. Jos tuo mies oli todellakin suudellut hänen äitiään, oli se — vakavaa, ja isän pitäisi tietää se. »Demain», »All right.» Ja äiti lähdössä kaupunkiin! Fleur kääntyi makuuhuoneeseensa ja kurkotti ikkunastaan ulos viilentääkseen kasvojaan, jotka äkkiä olivat käyneet hyvin kuumiksi. Jon kai oli asemalla nyt! Mitähän isä tiesi Jonista? Luultavasti kaiken — melkein kaiken!

Fleur muutti pukua, jotta näyttäisi siltä, että hän oli ollut kotona jo jonkin aikaa, ja juoksi taulusaliin,

Soames seisoi vielä jurona Alfred Stevensinsä edessä sen taulun, josta hän piti eniten. Hän ei kääntynyt kuullessaan oven käyvän, mutta Fleur tiesi, että hän oli kuullut ja tiesi hänen olevan pahoillaan. Hän hiipi pehmeästi isänsä taakse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kurkotti kasvojaan isän olan yli kunnes hänen poskensa oli isän poskessa kiinni. Tämä lähestymistapa ei ollut koskaan pettänyt, mutta nyt se petti, ja Fleur aavisti pahinta.

»No», sanoi isä kivettyneesti, »sinä tulit.»

»Siinäkö kaikki», kuiskasi Fleur, »häijyn isän taholta?» Ja hän hankasi poskeaan isän poskea vastaan.

Soames pudisti päätään mikäli se oli mahdollista.

»Miksi kidutat minua tuolla tavoin, kohtelet kuinka vain?»

»Kultaseni, se on hyvin viatonta.»

»Viatonta! Ikäänkuin sinä tietäisit, mikä on viatonta ja mikä ei.»

Fleurin käsivarret vaipuivat.

»Entä jos sitten sanoisit sen minulle, rakas, ja olisit aivan rehellinen.»

Ja hän meni istumaan ikkunalaudalle.

Isä oli kääntynyt tauluistaan ja tuijotti jalkoihinsa. Hän näytti hyvin harmaalta. »Hänellä on sievät pienet jalat», ajatteli Fleur kohdatessaan hänen katseensa, joka paikalla kääntyi hänestä pois.

»Sinä olet minun ainoa iloni», sanoi Soames äkkiä, »ja sinä käyttäydyt tuolla tavoin.»

Fleurin sydän alkoi jyskyttää.

»Millä tavoin, kultaseni?»

Taaskin Soames loi häneen katseen, jota olisi voinut sanoa salaiseksi, jollei siinä olisi ilmennyt niin paljon hellyyttä.

»Sinä tiedät mitä sanoin sinulle», vastasi Soames. »Minä en tahdo olla missään tekemisissä tuon perheen haaran kanssa.»

»Niin kyllä, tipuseni, mutta minä en ymmärrä miksi minä en saisi olla.»

Soames pyörähti kantapäillään.

»Minä en aio ruveta selittämään syitä», sanoi hän. »Sinun pitäisi luottaa minuun, Fleur!»

Tapa, millä hän lausui nämä sanat, tehosi Fleuriin, mutta hän ajatteli Jonia ja oli vaiti koputtaen jalallaan laudoitusta. Hän oli itsetiedottomasti asettunut muodikkaaseen asentoon, toinen jalka kiedottuna toiseen, leuka taivutetun ranteen varassa, toinen käsivarsi ojennettuna rinnan yli ja sen käsi tukemassa toista kyynärpäätä. Hänessä ei ollut ainoatakaan taivuttamatonta viivaa, ja kuitenkin — kaiken uhalla — hänessä oli suloa.

»Sinä tiesit toivomukseni», jatkoi Soames, »ja kuitenkin viivyit siellä neljä päivää yli aikasi. Ja minä arvaan, että tuo poika tuli kanssasi tänään.»

Fleur ei siirtänyt katsettaan hänestä.

»Minä en kysy mitään», sanoi Soames, »minä en tiedustele mitään sinua itseäsi koskevaa.»

Fleur nousi äkkiä ja nojautui ikkunasta leuka kätten varassa. Aurinko oli laskenut puitten taakse, kyyhkyset istuivat liikkumattomina lakkansa reunalla, kuului biljardipallojen ääntä, ja heikko valo heijastui alhaalta, missä Jack Cardigan oli sytyttänyt sähkön.

»Tekeekö se sinut onnellisemmaksi», sanoi hän äkkiä, »jos lupaan olla tapaamatta häntä — sanokaamme — kuuteen viikkoon?» Hän ei ollut valmistunut kuulemaan eräänlaista värinää isän soinnuttomassa äänessä.

»Kuuteen viikkoon? Kuuteen vuoteen — kuuteenkymmeneen vuoteen mieluimmin. Älä petä itseäsi, Fleur, älä petä itseäsi!»

Fleur hätääntyi.

»Isä, mitä se on?»

Soames tuli siksi lähelle häntä, että Fleur näki hänen kasvonsa.

»Älä sanokaan minulle», sanoi hän, »että olet kyllin hupsu hellimään tässä jotakin muuta tunnetta kuin oikkua. Se olisi liikaa.» Ja hän nauroi.

Fleur, joka ei koskaan ollut kuullut hänen nauravan tuolla tavoin, ajatteli: »Se on siis syvällä! Oi, mitä se on?» Ja hän pisti kätensä isän käsivarren alle ja sanoi keveästi:

»Ei tietenkään, oikku vain. Mutta minä pidän oikustani enkä pidä sinun oikuistasi, rakas.»

»Minun!» sanoi Soames katkerasti ja kääntyi pois.

Valaistus ulkona oli muuttunut kylmäksi ja loi kalkkimaista vaaleutta joelle. Puista oli kaikki väri-ilo hävinnyt. Fleur tunsi äkkiä isoavansa Jonin kasvoja, hänen käsiään, hänen huultensa kosketusta omillaan. Ja painaen käsivarsiaan tiukasti rinnalleen hän nauroi pakotetun pienen naurun.

»O la la! Mikä pikku hälinä, sanoisi Prosper Profond. Isä, minä en pidä siitä miehestä.»

Fleur näki isän pysähtyvän ja ottavan jotakin takkinsa taskusta.

»Etkö? Miksi et?»

»Muuten vain», vastasi Fleur. »Oikku.»

»Ei», sanoi Soames. »Ei se ole oikku!» Ja hän repi sen mikä hänellä oli käsissään. »Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään pidä hänestä!»

»Katso nyt», sanoi Fleur hiljaa. »Siinä hän menee! Minä vihaan hänen kenkiään, niistä ei lähde mitään ääntä.»

Siellä Prosper Profond liikuskeli hämärtyvässä illassa, kädet sivutaskuissaan, vihellellen hiljaa partaansa ja katsellen taivaalle ikäänkuin olisi sanonut: »Minä en välitä suuriakaan tuosta pikku kuusta.»

Fleur vetäytyi pois. »Eikö hän ole kuin suuri kissa?» kuiskasi hän, ja biljardipallojen terävä kopse kuului pelihuoneesta ikäänkuin Jack Cardigan olisi lyönyt pöytään kissan, kuun, oikun ja murhenäytelmän.

Monsieur Profond jatkoi vaelteluaan ärsyttävän pienen hyräilyn tahdissa. Mikä se oli? Oi niin, »Rigolettosta»: »Donna è mobile». Sitä juuri hän ajattelikin! Fleur pusersi isänsä käsivartta.

»Hän saalistaa!» mutisi Fleur, kun mies katosi nurkkauksen taakse. Oli jo päästy ohi tuon kuvitelmattoman hetken, joka erottaa päivän illasta, ja ilta oli hiljainen, viipyvä ja lämmin; orapihlajan ja syreenin tuoksu täytti jokivarren ilman. Mustarastas alkoi äkkiä laulaa. Jon oli nyt Lontoossa, ehkä Puistossa, kulki Serpentinen poikki ja ajatteli häntä! Viereltä kuuluva pieni ääni sai Fleurin kääntämään katseensa. Isä taaskin repi paperia. Fleur näki, että revitty paperi oli pankkiosoitus.

»Minä en myy hänelle Gauguiniäni», sanoi Soames. »Minä en tiedä, mitä tätisi ja Imogen näkevät hänessä.»

»Tai äiti.»

»Sinun äitisi!» sanoi Soames.

»Isä parka», ajatteli Fleur. »Hän ei koskaan näytä onnelliselta — ei todella onnelliselta. Minä en tahtoisi tehdä häntä vielä onnettomammaksi, mutta tietysti minun täytyy, kun Jon tulee takaisin. Oi, tämä riittää täksi illaksi.»

»Minä menen pukeutumaan», sanoi hän.

Huoneessaan hän sai päähänpiston pukeutua »oikku»-pukuunsa. Se oli kultakangasta ja siihen kuului pienet, nilkoista tiukat housut samasta kankaasta, pienet kultakengät, olkapäille heitetty paashinviitta ja kultasiipinen Merkuriuksen kypärä. Ja pitkin pukua oli pieniä kultakelloja, varsinkin kypärässä, niin että ne helisivät, jos hän pudisti päätänsä. Pukeuduttuaan valmiiksi hän oli melkein kipeä, kun Jon ei voinut nähdä häntä, ja hänestä oli niinikään vahinko, ettei tuo ilakoiva nuori mies Michael Mont saanut vilkaista häneen. Mutta päivälliskello oli soinut, ja hän meni alas.

Salissa hänellä oli hälymenestys. Winifredin mielestä puku oli »erittäin hupainen.» Imogen oli haltioissaan. Jack Cardiganin mielestä se oli »mainio», »suurenmoinen» ja »loistava». Monsieur Profond hymyili silmillään ja sanoi: »Sepäs on sievä pikku puku.» Äiti, joka oli hyvin kaunis mustissaan, istui katsellen häntä eikä sanonut mitään. Isän tehtäväksi jäi edustaa tervettä järkeä. »Miksi olet pukeutunut tuollaiseksi? Ethän sinä mene tanssiaisiin.»

Fleur pyörähti ympäri, ja kellot kilisivät.

»Oikku vain!»

Soames tuijotti häneen, kääntyi poispäin ja tarjosi käsivartensa
Winifredille. Jack Cardigan vei Fleurin äidin. Prosper
Profond otti Imogenin. Fleur astui ruokasaliin yksin, kellojen
helistessä…

»Pikku» kuu oli pian laskenut, ja toukokuun yö saapunut pehmeänä ja lämpimänä kietoen rypäleenkukkaväriinsä miesten ja naisten biljoonat oikut, juonet, intohimot, kaipuut ja surut. Onnellinen oli Jack Cardigan, joka kuorsasi Imogenin valkeaan olkapäähän, kunnossa kuin kirppu, tai Timothy »mausoleumissaan», liian vanhana muuhun kuin pikkuvauvan uneen sillä niin monet makasivat valveillaan tai uneksivat, maailman arpapelin ärsyttäminä.

Kaste lankesi ja kukat sulkeutuivat, lehmät rantaniityillä hamuilivat kielellään ruohoa, jota eivät voineet nähdä, ja harjuseutujen lampaat makasivat hiljaisina kuin kivet. Fasaanit Pangbournen metsien korkeissa puissa, kiurut ruohoisissa pesissään Wansdonin hiekkakuopan yläreunalla, pääskyset Robin Hillin räystäskouruissa ja Mayfairin varpuset, kaikki nukkuivat näkemättä unia, tyvenen ilman rauhoittamina. Mayfly-varsa, joka ei vielä ollut oikein tottunut uuteen asuntoonsa, kaaputti olkiaan hieman, ja yön harvat lentäjät, lepakot, koiperhoset, pöllöt vilistivät lämpimässä pimeydessä, mutta yön rauha oli vallannut kaiken päivänaikaisen luonnon sydämen, värittömänä ja hiljaisena. Miehet ja naiset vain jotka ratsastivat tuskan tai rakkauden keppihevosilla, polttivat unen tai ajatuksen suitsevia vahakynttilöitä pitkälle yksinäisiin tunteihin.

Fleur, joka nojautui ikkunastaan ulos, kuuli hallin kellon kumean kahdentoista lyönnin, kalan heikon loiskahduksen, haavan lehtien äkillisen värinän joelta nousevassa tuulessa, yöjunan etäisen kohinan ja aika ajoin noita ääniä, joille kukaan ei voi antaa nimeä pimeydessä, pehmeitä epämääräisiä ääniä, jotka kuvastavat luetteloimattomia mielenliikkeitä ihmisien ja eläinten, lintujen ja koneitten maailmassa tai kenties edesmenneitten Forsytein, Dartien ja Cardiganien, jotka suorittavat yökävelyjään maailmassa, joka aikoinaan on sopinut heidän ruumistuneille hengilleen. Mutta Fleur ei huomannut näitä ääniä, hänen henkensä, joka ei suinkaan ollut ruumiista vapaa, lensi nopein siivin rautatievaunusta kukkivan pensasaidan juureen, tavoitellen Jonia, pitäen sitkeästi kiinni hänen kielletystä kuvastaan ja hänen äänestään, jota ei ollut lupa kuunnella. Ja hän veti sieraimiinsa jokirannan yön tuoksuja, jotka veivät hänet takaisin siihen hetkeen, jolloin Jonin käsi tuli orapihlajan kukkain ja hänen poskensa väliin. Kauan hän nojasi ikkunasta ulos fantasiapuvussaan, innokkaana polttamaan siipensä elämän kynttilään, koiperhosten hipaistessa hänen poskiaan pyhiinvaelluksellaan pukeutumispöydän lamppua kohti, ne kun eivät tietäneet, että Forsytein talossa ei ole avointa liekkiä. Mutta vihdoin Fleurkin tunsi olevansa väsynyt, unohti tiukunsa ja vetäytyi nopeasti nukkumaan.

Soames, jota liioin ei unettanut, kuuli Annetten huoneen vieressä olevan makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta tiukujen pientä, heikkoa ääntä, ikäänkuin sitä olisi satanut tähdistä tai kuin kastepisaroita olisi pudonnut kukkasesta, jos sellaista ääntä voisi kuulla.

»Oikku!» ajatteli hän. »Minä en osaa sanoa. Hän on itsepäinen.
Mitä minun pitää tehdä? Fleur!»

Ja hän mietti kauan, »pikku» yön pimeydessä.

TOINEN OSA

1. ÄITI JA POIKA

Olisi tuskin asianmukaista sanoa, että Jon Forsyte vastahakoisesti seurasi äitiänsä Espanjaan. Hän lähti sinne niinkuin hyvänluontoinen koira lähtee kävelylle emäntänsä kanssa jättäen herkullisen lampaanluun kotinurmikolle. Hän matkusti ikäänkuin katsoen taakseen koko ajan. Forsytet, joilta viedään lampaanluu, ovat tavallisesti nyrpeitä. Mutta Jonin luonteessa oli hyvin vähän nyrpeyttä. Hän jumaloi äitiään, ja tämä oli hänen ensimmäinen matkansa. Italiasta oli tullut Espanja vain tämän hänen sanansa kautta: »Minä matkustaisin mieluummin Espanjaan, äiti, sinä olet ollut Italiassa niin monta kertaa, ja minusta olisi hauskempi, että molemmat saisimme nähdä uutta.»

Poika oli ovela samalla kuin naiivi. Hän ei koskaan unohtanut, että hän aikoi lyhentää suunnitellut kaksi kuukautta kuudeksi viikoksi eikä senvuoksi saanut pienimmälläkään tavalla osoittaa, että toivoi juuri tätä. Katsoen siihen, että hänellä oli niin houkutteleva lampaanluu ja niin luja päätös mielessä, hän oli laatuunkäypä matkatoveri, välinpitämätön siitä, mihin tai milloin saavuttiin, kokonaan ruokakysymysten yläpuolella ja valmis antamaan suuren arvon maalle, joka enitenkin matkustaneille englantilaisille on vieras. Fleur oli ollut syvällisen viisas kieltäytyessään kirjoittamasta Jonille, sillä nyt tämä tuli jokaiseen uuteen paikkaan kokonaan ilman toiveita tai kuumetta ja saattoi viipymättä keskittää huomionsa aaseihin ja kirkonkelloihin, pappeihin, patioihin, kerjäläisiin, lapsiin, kiekuviin kukkoihin, sombreroihin, kaktusaitoihin, vanhoihin valkeihin kyliin korkeilla kukkuloillaan, vuohiin, öljypuihin, vihertäviin tasankoihin, pienissä häkeissä laulaviin lintuihin, vesikauppiaisiin, auringonlaskuihin, melooneihin, muuleihin, suuriin kirkkoihin, tauluihin ja tenhoavan maan aaltoileviin harmaanruskeihin ylänköihin.

Oli jo kuuma, ja he saivat nauttia siitä, että muita englantilaisia ei ollut liikkeellä. Jon, jolla, mikäli tiedettiin, ei ollut suonissaan pisaraakaan muuta kuin englantilaista verta, oli usein synnynnäisen onneton omien maanmiestensä läsnäolosta. Hän tunsi, että heissä ei ollut mitään järjettömyyttä ja että he suhtautuivat asioihin käytännöllisemmin kuin hän itse. Hän uskoi äidilleen, että hän mahtoi olla epäsosiaalinen hölmö — oli niin ihanaa olla poissa jokaisen luota, joka puhui asioista niinkuin ihmiset yleensä puhuvat. Tähän Irene vastasi vain:

»Niin, Jon, minä tiedän.»

Tässä eristyksessä Jonilla oli verrattomia tilaisuuksia panna arvoa sille, mitä harvat pojat voivat tajuta, äidin rakkauden eheydelle. Tietoisuus, että hän salasi äidiltä jotakin, teki hänet ylen herkäksi, ja tämä eteläinen kansa sai hänet vain entistä enemmän ihailemaan äidin kauneutta, jota hän oli kuullut sanottavan espanjalaiseksi, mutta jonka hän nyt havaitsikin joksikin aivan muuksi. Äidin kauneus ei ollut englantilaista, ranskalaista, espanjalaista eikä italialaista — se oli erikoista! Hän antoi myöskin enemmän kuin koskaan ennen arvoa äidin hienovaistoisuudelle. Hän esimerkiksi ei osannut sanoa, oliko äiti huomannut, kuinka hän oli vajonnut katsomaan tuota Goyan taulua »La vendimia», ja tiesikö äiti, että hän oli pujahtanut museoon takaisin lounaan jälkeen ja taas seuraavana aamuna seisoen taulun edessä runsaan puolituntisen toisella ja kolmannellakin kerralla. Tuo tyttö ei tietenkään ollut Fleur, mutta oli siksi paljon hänen näköisensä, että Jonin sydäntä pakotti tuolla rakastajille niin mieluisalla tavalla ja hän muisti Fleurin seisomassa hänen vuoteensa jalkopäässä käsi kohotettuna pään yli. Postikorttijäljennös taulusta taskussaan Jon sai pahan tavan vetää sen aika ajoin esiin ja katsella sitä, minkälaiset tavat ennemmin tai myöhemmin antavat itsensä ilmi rakkauden, pelon tai mustasukkaisuuden teroittamille silmille. Ja äidin silmiä teroittivat nuo kaikki kolme. Granadassa Jon joutui kiinni itse teosta istuessaan auringon kuumentamalla kivipenkillä muurin ympäröimässä pikku puutarhassa Alhambra-kukkulalla, mistä hänen olisi pitänyt katsella näköalaa. Hän luuli äidin tarkastavan leukoijaruukkuja oksittujen akasiapensasten välissä, kunnes kuuli hänen äänensä:

»Pidätkö tuosta Goyasta eniten, Jon?»

Jon hillitsi liian myöhään liikkeen, jollaisen hän olisi saattanut tehdä koulussa kätkeäkseen jonkin luvattoman paperin, ja vastasi: »Pidän».

»Se on kyllä hyvin viehättävä, mutta minä luulen pitäväni vielä enemmän »Quitasolista». Isäsi hullaantuisi Goyaan, minä en usko, että hän näki Goyan maalauksia Espanjassa 1892.»

Vuonna 1892 — yhdeksän vuotta ennen hänen syntymäänsä! Minkälainen oli ollut isän ja äidin varhaisempi elämä? Jos heillä oli oikeus ottaa osaa hänen tulevaisuuteensa, oli hänellä varmaan oikeus ottaa osaa heidän menneisyyteensä. Hän katsoi äitiin. Mutta jokin tämän kasvoissa — vaikean elämän ilme, mielenliikutusten, kokemuksen ja kärsimysten mystillinen leima — näytti laskemattomassa syvyydessään, kalliisti ostetussa pyhyydessään tekevän uteliaisuuden nenäkkyydeksi. Äidillä oli täytynyt olla ihmeellisen mielenkiintoinen elämä, hän oli niin kaunis ja niin — niin — mutta hän ei osannut antaa muotoa käsitykselleen äidistä. Jon nousi ja seisoi katsellen alas kaupunkiin, laaksoon, jossa laihot olivat vihreät, ja ympäröiviin vuoriin, jotka hohtivat laskevan auringon valossa. Äidin elämä oli kuin tuon vanhan maurilaiskaupungin menneisyys, täyteläinen, syvä, etäinen — hänen oma elämänsä toistaiseksi kuin vastasyntynyt, toivottoman tietämätön ja viaton! Sanottiin, että noilla läntisillä vuorilla, jotka jyrkkinä nousivat sinivihreästä tasangosta kuin merestä, oli asunut foiniikkialaisia — tummaa, vierasta, salaperäistä rotua, muusta maasta erillään! Äidin elämä oli yhtä tuntematon, yhtä salainen hänelle kuin tuo foiniikkialainen menneisyys kaupungille tuolla, kaupungille, jonka kukot kiekuivat ja lapset leikkivät ja melusivat niin iloisesti aamusta iltaan. Hän oli pahoillaan siitä, että äiti tiesi hänestä kaiken eikä hän tietänyt äidistä mitään, paitsi että tämä rakasti isää ja häntä itseään ja oli kaunis. Hänen nuori tietämättömyytensä — hänellä ei ollut edes sitä etua, että olisi ollut mukana sodassa niinkuin melkein kaikki muut — teki hänet pieneksi omissa silmissään.

Sinä iltana hän katseli makuuhuoneensa parvekkeelta kattoja, jotka olivat kuin upotetut meripihkaan, norsunluuhun ja kultaan, ja makasi vielä kauan perästäpäin valveilla, kuunnellen yövartijan huutoa, kun kello löi täydet tunnit, ja muodostellen mielessään seuraavat säkeet:

    »Ääni kaikuu valkeain tähtein alla
    yössä vanhan maurilaiskaupungin.
    Mikä on tuo viipyvän tuskan huuto?
    Vahtiko kertoo taruaan päättymätöntä?
    Kulkijanko laulelot kuulle soi?
    Ei, sydän ankea, lemmen vanki, itkee,
    »Kuinka kauan?» orpona vaikeroi.

Sana »ankea» tuntui hänestä kylmältä ja tyydyttämättömältä, mutta »lohduton» oli liian lopullinen, eikä hänen mieleensä tullut muuta sopivaa kolmitavuista sanaa, joka olisi sallinut hänen säilyttää »lemmenvankinsa.» Kello oli yli kahden, kun hän oli saanut runonsa valmiiksi, ja yli kolmen, kun hän meni nukkumaan lausuttuaan sen itselleen ainakin kaksikymmentä neljä kertaa. Seuraavana päivänä hän kirjoitti runon paperille ja pisti sen erääseen noita Fleurille meneviä kirjeitä, jotka hän aina lopetti, ennenkuin meni aamiaiselle, jotta mieli pysyisi vapaana ja seurallisena.

Puolenpäivän aikaan istuessaan hotellin tiiliterassilla hän äkkiä tunsi kumeata kipua takaraivossaan, kummallista kirvelyä silmissään ja pahoinvointia. Aurinko oli hyväillyt häntä liian kiihkeästi. Seuraavat kolme päivää vietettiin puolihämärässä, kipeän tympeässä välinpitämättömyydessä kaikesta muusta paitsi siitä, että otsalla oli jääpussi ja että äiti hymyili. Äiti ei väistynyt hänen huoneestaan, ei hetkeksikään hellittänyt äänettömästä valppaudestaan, joka Jonista tuntui enkelimäiseltä. Mutta oli hetkiä, jolloin hän sääli itseään kovasti ja toivoi hirmuisesti, että Fleur voisi nähdä hänet. Useita kertoja hän mielikuvituksessaan jätti kipeät hyvästit Fleurille ja koko maailmalle, kyynelten valuessa hänen silmistään. Hän myöskin valmisteli mielessään niitä terveisiä, jotka hän lähettäisi Fleurille äitinsä mukana — äiti raukan, joka kuolinpäiväänsä saakka saisi katua sitä, että koskaan oli yrittänyt erottaa heitä toisistaan! Hän ei kuitenkaan ollut hidas huomaamaan, että hänellä nyt oli hyvä syy päästä kotiin.

Puoli seitsemän tienoissa joka ilta kuului »gasgacha» — kokonainen ryöppy kellopelejä, joka nousi alhaalta kaupungista ja häipyi lyönti lyönniltä. Kuunneltuaan niitä neljäntenä päivänä hän sanoi äkkiä:

»Minä tahtoisin olla Englannissa taas, äiti, aurinko on liian kuuma.»

»Hyvä on, rakkaani. Niin pian kun vain kykenet matkustamaan.» Ja heti paikalla Jon tunsi olevansa terveempi — ja viheliäisempi.

He olivat olleet viisi viikkoa poissa, kun he lähtivät paluumatkalle. Jonin pää oli yhtä selvä kuin ennenkin, mutta hänen oli pakko käyttää hattua, jonka äiti oli sisustanut moninkertaisella oranssinvärisellä ja sinipunervalla silkillä, ja sittenkin hän mieluummin käveli varjossa. Kun pitkä salaperäisyyden kamppailu heidän välillään nyt läheni loppuaan, pohti Jon yhä enemmän, mahtoikohan äiti nähdä hänen kiihkeätä intoaan päästä takaisin siihen, mistä äiti oli vienyt hänet pois. Koska espanjalainen Sallimus tuomitsi heidät viettämään päivän Madridissa junain välillä, oli vain luonnollista mennä taas Pradoon. Jon oli tällä kertaa harkitun välinpitämätön Goya-tytön edessä. Nyt kun hän oli pääsemässä takaisin Fleurin luo, riittäisi vähempikin katseleminen. Äiti se tällä kertaa viipyi kuvan edessä ja sanoi:

»Tytön kasvot ja vartalo ovat viehättävät.»

Jon kuunteli häntä levottomana. Ymmärsikö äiti? Mutta hän tunsi taas kerran, ettei hän vetänyt äidille vertoja itsehillinnässä ja oveluudessa. Äiti saattoi jollakin alitajuisella tavalla, jonka salaisuutta hän ei ymmärtänyt, tuntea hänen ajatustensa sykkeen, hän tiesi vaistomaisesti, mitä Jon toivoi ja pelkäsi ja ikävöi. Se teki hänen olonsa kauhean epämukavaksi ja sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi, sillä hänellä oli omaatuntoa enemmän kuin useimmilla pojilla. Hän toivoi, että äiti olisi häntä kohtaan suora, hän melkein toivoi avointa taistelua. Mutta mitään sellaista ei tullut, ja he matkustivat pohjoista kohti lujina ja hiljaisina. Näin hän ensi kertaa oppi näkemään, kuinka paljon paremmin naiset kestävät odotusta kuin miehet. Pariisissa he taaskin pysähtyivät päiväksi. Jon oli pahoillaan, kun päivästä tulikin kaksi joittenkin syitten vuoksi, jotka olivat yhteydessä puvun valmistuksen kanssa. Ikäänkuin äiti, joka oli kaunis missä puvussa tahansa, tarvitsisi uusia pukuja! Matkan onnellisin hetki oli se, jolloin he astuivat Folkestonen laivaan.

He seisoivat käsitysten kaiteeseen nojaten, ja äiti sanoi:
»Minä pelkään, että sinulla ei ole ollut kovinkaan hauskaa,
Jon. Mutta olet ollut hyvin kultainen minulle.»

Jon pusersi hänen käsivarttaan.

»Oi, minullahan on ollut kauhean hauskaa — paitsi viime aikoina pääni vuoksi.»

Ja nyt kun matka oli päättynyt hänestä todella tuntuikin siltä, sillä kuluneissa viikoissa oli eräänlaista hohdetta — tuskallista nautintoa, sitä, jonka hän oli koettanut kiteyttää noihin säkeisiin huudosta yössä, samanlaista tunnetta, jota hän oli kokenut pienenä poikana kuunnellessaan kiihkeästi Chopiniä ja kuitenkin tahtoessaan ruveta itkemään. Ja hän ihmetteli miksi hän ei voinut sanoa äidille aivan yksinkertaisesti samaa minkä tämä oli sanonut hänelle:

»Olet ollut hyvin kultainen minulle.» Kummallista — miksi ei koskaan voinut olla noin herttainen ja luonnollinen? Hän sanoi vain: »Minä arvaan, että tulemme kipeiksi.»

He tulivatkin kipeiksi ja saapuivat Lontooseen vähän ohentuneina oltuaan poissa kuusi viikkoa ja kolme päivää viittaamatta kertaakaan asiaan, joka oli tuskin hetkeksikään lakannut askarruttamasta heidän mieltään.

2. ISIÄ JA TYTTÄRIÄ

Vaimon ja pojan viipyessä espanjalaisella seikkailulla tuntui Robin Hillin yksinäisyys Jolyonista sietämättömältä. Filosofi, jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee, on erilainen kuin filosofi, jolla ei ole. Tottuneena yksinäisyyden ajatukseen, joskaan ei todella alistuneena Jolyon olisi kuitenkin kestänyt, jollei hänen tytärtään Junea olisi ollut. Isä oli »siipirikko» nyt ja Junen omallatunnolla. June, joka toistaiseksi oli keskeyttänyt erään niukoissa oloissa elävän syövytystaiteilijan kohentamisen, mikä hänellä sattui parhaillaan olevan toimena, ilmaantui Robin Hilliin kaksi viikkoa jälkeen Irenen ja Jonin lähdön. Tuo pieni nainen asui nyt Chiswickissä, missä hänellä oli pikku talo ja suuri atelieri. Ollen parhaan kauden Forsyte mitä vastuuttomuuteen tulee hän oli voittanut supistuneitten tulojen vaikeudet tavalla, mikä tyydytti sekä häntä että hänen isäänsä. Vuokra tuosta Cork Streetin takaisesta taidesalongista, jonka isä oli ostanut hänelle, ja tuloveron lisäys sattuivat menemään aivan yksiin, joten asia oli ollut aivan yksinkertainen — hän ei enää maksanut isälle vuokraa. Saattoi odottaa, että taidesalonki, joka kahdeksantoista vuotta oli ollut täysin tuottamaton, nyt milloin tahansa voisi ruveta kannattamaan, niin että isä varmaankaan ei tuntisi tappiotansa. Tällä keinoin Junelle jäi vielä tuhat kaksisataa vuodessa, ja supistamalla ravintomenojaan ja elättämällä kahden köyhän belgialaisen asemesta yhden vielä köyhemmän itävaltalaisen hän tosiasiallisesti sai pitää saman ylijäämän kuin ennenkin nerojen aseman huojentamiseksi. Vietettyään kolme päivää Robin Hillissä hän vei isän mukanaan kaupunkiin. Näinä kolmena päivänä hän oli keksaissut salaisuuden, jonka isä oli säilyttänyt jo kaksi vuotta, ja paikalla päättänyt parantaa isän. Hän tiesi itse asiassa ihan oikean miehen. Tämä oli tehnyt ihmeitä Paul Postin suhteen — tuon maalarin, joka oli edeltänyt futurismia, ja hän hermostui isäänsä, jonka kulmakarvat vain kohosivat ja joka ei ollut kuullut kummastakaan. Tietysti, jos isällä ei ollut »uskoa», ei hän koskaan tulisi terveeksi! Oli mieletöntä olla uskomaita mieheen, joka oli siinä määrin parantanut Paul Postin, että tämä vasta aivan äskettäin oli sairastunut uudelleen tehtyään liiaksi työtä tai elettyään liikaa. Tuon parantajan suurin voima oli siinä, että hän luotti luontoon. Hän oli erikoisesti tutkinut luonnon oireita — jos potilaalta puuttui jokin luonnon oire, hän määräsi myrkkyä, jossa sitä oli — ja siinä kaikki! June oli erittäin toivorikas. Isä ei selvästikään ollut viettänyt luonnollista elämää Robin Hillissä, ja June aikoi nyt hankkia hänelle oireet. Isä oli — June tunsi sen — vailla kosketusta aikaansa, mikä ei ollut luonnollista, hänen sydämensä kaipasi stimulointia. Pienessä Chiswickin talossa June ja itävaltalainen — kiitollinen sielu, niin kiintynyt pelastajaansa Juneen, että oli vaarassa kuolla liikarasitukseen — stimuloivat Jolyonia kaikin tavoin, valmistaen hänen parantumistaan. Mutta he eivät saaneet hänen kulmakarvojaan pysymään alhaalla, kun esimerkiksi itävaltalainen herätti hänet kahdeksalta juuri kun hän aikoi ruveta nukkumaan tai kun June otti Times-lehden häneltä pois, koska oli luonnotonta lukea tuota »roskaa», kun hänen juuri piti ruveta harrastamaan »elämää». Jolyon ei kyllä koskaan lakannut ihmettelemästä hänen neuvokkuuttaan, varsinkaan iltaisin. Isän hyväksi, selitti June, vaikka isä epäili, että hän itsekin hyötyi siitä jotakin, hän kokosi atelieriinsa Nykyajan, mikäli se esiintyi jonkun neron sivukiertolaisena, ja Nykyaika liikehti hieman juhlallisena Jolyonin edessä atelierin lattialla foxtrotissa ja tuossa sielukkaammassa tanssissa, onestepissä, joka siinä määrin riiteli soittoa vastaan, että Jolyonin kulmakarvat melkein katosivat hänen tukkaansa, kun hän ihmetteli sitä jännitystä, jonka alaiseksi tämä tanssi pani tanssijain tahdonvoiman. Huomatessaan, että Vesivärimaalarien Yhdistykseen kuuluvana hän oli hyvin vähäpätöinen tekijä niitten silmissä, jotka tahtoivat kuulua taiteilijain joukkoon, hän istui aina pimeimmässä nurkassa minkä suinkin löysi ja ihmetteli sitä rytmiä, johon hänet niin kauan sitten oli kasvatettu. Ja kun June toi jonkun tytön tai nuoren miehen hänen luokseen, nousi hän nöyrästi heidän tasolleen mikäli se oli mahdollista ja ajatteli: »Hyvänen aika! Tämä mahtaa olla ikävää heidän mielestään!» Omaten isänsä katoamattoman sympatian nuoruutta kohtaan hän tavallisesti väsyi kovin koettaessaan syventyä heidän näkökantoihinsa. Mutta tämä kaikki oli virkistävää, eikä hän koskaan lakannut ihailemasta tyttärensä lannistumatonta henkeä. Nerokin kävi näissä tilaisuuksissa aina silloin tällöin nenä pystyssä, ja June aina esitti hänet isälleen. Tämä teki Junen mielestä isälle erikoisen hyvää, sillä nerokkuus oli luonnollinen oire, jota hänellä ei ollut koskaan ollut — niin paljon kuin June pitikin hänestä.

Niin varmaan kuin mies voikin tietää tyttären omakseen ihmetteli Jolyon usein, mistä June oli lähtöisin — hänen punakultainen tukkansa, joka nyt oli harmaantunut erikoisen väriseksi, hänen vilpittömät, uljaat kasvonsa, jotka olivat niin erilaiset kuin hänen omat melko kurttuiset ja hienostuneet kasvonsa, hänen pieni keveä vartalonsa, vaikka isä ja enimmät Forsytet olivat pitkiä. Ja hän pohti lajien syntyä ja arveli, eikö June voisi olla tanskalainen tai kelttiläinen. Kelttiläiseksi hän olisi sopinut taistelunhalunsa vuoksi ja siksi, että harrasti metallikoristeita ja päällysmekkoja. Ei ollut liikaa sanottu, että Jolyon piti hänestä enemmän kuin Nykyajasta, joka ympäröi häntä, vaikka se enimmäkseen olikin nuorisoa. June vain harrasti liiaksi hänen hampaitaan, sillä hänellä oli vielä jäljellä muutamia tällaisia luonnon oireita. Junen hammaslääkäri heti löysi vian: »Staphylococcus aureus, esiintyvä puhtaassa kulttuurissa», joka tietenkin saattoi aiheuttaa mätäpaiseita, ja tahtoi ottaa pois kaikki hänen hampaansa ja laatia hänelle kaksi täydellistä riviä luonnottomia oireita. Jolyonin synnynnäinen itsepäisyys heräsi, ja sinä iltana atelierissä hän ilmaisi vastaväitteitään. Hänellä ei ollut koskaan ollut paiseita, ja hänen omat hampaansa kestäisivät niin kauan kuin hän itsekin. Totta kai — myönsi June — ne kestäisivät yhtä kauan kuin hän itsekin, jollei hän antaisi vetää niitä pois. Mutta jos hänellä olisi enemmän hampaita, olisi hänen sydämensä parempi ja hänen aikansa tulisi olemaan pitempi. Tuo vastahakoisuus — sanoi June — oli oire koko hänen tilastaan, hän otti kaiken vastaan ikäänkuin makuulta. Hänen pitäisi taistella vastaan. Koska hän aikoi mennä tapaamaan miestä, joka oli parantanut Paul Postin? Jolyon oli kovin pahoillaan, mutta totuus oli, ettei hän aikonut ensinkään mennä tapaamaan tuota miestä. June kuumeni. Ponridge, sanoi hän, parantaja, oli niin hieno mies, ja hänen oli niin vaikea saada tuloja ja menoja käymään yhteen ja tunnustusta teorioilleen. Juuri tuollainen välinpitämättömyys ja ennakkoluulo, jota isä nyt ilmaisi, ehkäisi hänen menestystään. Se olisi niin mainiota heille molemmille!

»Minä huomaan», sanoi Jolyon, »että sinä aiot tappaa kaksi lintua yhdellä kivellä.»

»Tarkoitat parantaa!» kivahti June.

»Rakkaani, se on sama asia.»

June pani vastalauseen. Oli kohtuutonta sanoa noin tekemättä ensin koetta.

Jolyon ajatteli, että kokeen jälkeen hänellä ei enää olisi tilaisuutta sanoa niin.

»Isä!» huudahti June. »Sinä olet toivoton.»

»Se on totta», sanoi Jolyon, »mutta minä haluan pysyä toivottomana niin kauan kuin mahdollista. Minä annan nukkuvien koirien maata, lapseni. Ne ovat tällä hetkellä rauhallisia.»

»Mutta silloinhan tiede ei saa mitään mahdollisuuksia», huusi
June. »Sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka harras
Ponridge on työssään. Hän panee tieteen kaiken muun edelle.»

»Aivan niin», vastasi Jolyon vetäen haikuja siitä miedosta savukkeesta, jollaisia hänen nykyjään oli pakko polttaa, »aivan samoin kuin herra Paul Post panee taiteensa kaiken muun edelle, eikö niin? Taide taiteen vuoksi — tiede tieteen vuoksi. Minä tunnen tuon intoilevan, itsekeskeisen herrasväen. He leikkaavat toisen elävältä silmää räpäyttämättä. Minä olen tarpeeksi Forsyte pysyäkseni heistä loitolla, June.»

»Isä», sanoi June, »jospa vain tietäisit, kuinka vanhanaikaiselta tuo kuulostaa! Kenelläkään ei ole varaa olla sydämetön tähän maailman aikaan.»

»Minä pelkään», sanoi Jolyon, huulillaan tavallinen hymynsä, »että se on ainoa luonnollinen oire, jota herra Ponridgen ei tarvitse hankkia minulle. Me olemme syntyneet olemaan äärimmäisiä tai kohtuullisia, rakkaani, vaikka, jos saan sen sanoa, puolet nykyajan ihmisistä, jotka luulevat olevansa äärimmäisiä, ovat itse asiassa hyvin kohtuullisia. Minä elän edelleen niin hyvin kuin voin odottaa eläväni, ja siinä minun täytyy pysyä.»

June oli vaiti, sillä hän oli aikanaan oppinut tuntemaan isänsä rakastettavan itsepäisyyden leppymättömän luonteen, mikäli kysymyksessä oli oma toimintavapaus.

Jolyon kummasteli itsekin, kuinka hän oli tullut maininneeksi Junelle syyn miksi Irene oli vienyt Jonin Espanjaan, sillä hän ei paljonkaan luottanut tämän tahdikkuuteen. Kun June oli hautonut mielessään uutista, alkoi aika kärkevä keskustelu, jonka aikana Jolyon pohjia myöten tajusi, mikä oleellinen ero oli Junen aktiivisen ja hänen vaimonsa passiivisen temperamentin välillä. Hän huomasi myöskin, että vähän kipeyttä oli vielä jäljellä tuosta sukupolven ikäisestä kamppailusta Philip Bosinneyn ruumiin ääressä, missä passiivinen oli niin ilmeisesti saanut voiton aktiivisesta aineksesta.

Junen mielestä oli hullua, vieläpä raukkamaista salata menneisyyttä Jonilta. Silkkaa opportunismia, sanoi hän.

»Mikä on todellisen elämän johtava periaate, rakkaani», huomautti Jolyon lempeästi.

»Oh», huudahti June, »sinä et tosissasi puolusta Ireneä siitä, että hän ei kerro Jonille, isä. Jos asia jäisi sinun haltuusi, sinä kertoisit.»

»Paljon mahdollista, mutta vain siksi, että tietäisin hänen muuten saavan sen selville, mikä olisi pahempaa kuin jos me kertoisimme sen hänelle.»

»Miksi sinä sitten et kerro? Siinä on taas nukkuva koira.»

»Rakkaani», sanoi Jolyon, »minä en mistään hinnasta tekisi vastoin Irenen vaistoa. Jon on hänen poikansa.»

»Sinun myöskin», huudahti June.

»Mitä on miehen vaisto verrattuna äidin vaistoon?»

»No niin, minusta sinä olet tässä asiassa hyvin heikko.»

»Luultavasti», sanoi Jolyon, »luultavasti.»

Ja siinä kaikki, mitä June sai irti hänestä, mutta asia jäi jäytämään hänen aivojaan. Hän, June, ei sietänyt nukkuvia koiria. Ja hänessä heräsi epäsuora vaisto saattaa asiat päätökseen. Jonille piti kertoa, niin että joko hänen tunteensa tulisi katkaistuksi jo nuppuna tai menneisyyden uhalla kukoistaen pääsisi kantamaan hedelmää. Ja hän päätti mennä katsomaan Fleuriä ja muodostaa oman käsityksensä. Kun June päätti jotakin, oli hienotunteisuus toisarvoisella sijalla. Loppujen lopulta hän oli Soamesin serkku, ja he molemmat harrastivat tauluja. Hän menisi sanomaan Soamesille, että tämän pitäisi ostaa jokin Paul Post tai kenties jokin Boris Strumolowskin veistos, ja tietenkään hän ei sanoisi mitään isälleen. Hän lähti seuraavana sunnuntaina näyttäen niin päättäväiseltä, että hänen oli vähän vaikeata saada ajuria Readingin asemalta. Jokimaisema oli kaunis noina kesäkuun, hänen oman kuukautensa päivinä, ja sen kauneus tuotti Junelle melkein kipua. Hän, joka oli kulkenut tämän elämänsä läpi tietämättä mitä yhteenliittyminen on, rakasti luonnon kauneutta melkein mielettömästi. Ja kun hän tuli tuohon valikoituun paikkaan, mihin Soames oli pystyttänyt telttansa, hän lähetti ajurin pois, sillä hän tahtoi asiansa toimitettuaan oikein herkutella kirkkaan veden ja metsien kauneudella. Hän saapui siis päätyovelle pelkkänä jalankulkijana ja lähetti korttinsa sisään. Junen luonteeseen kuului tietää, että kun hänen hermonsa värisivät, hän teki jotakin tekemisen arvoista. Jos hermot eivät värisseet, hän noudatti heikon vastarinnan ohjesääntöä ja tiesi, että jalomielisyys ei pakottanut häntä. Hänet saatettiin salonkiin, joka, vaikka ei ollutkaan hänen tyyliään, kaikin tavoin osoitti nirsoa hienostusta. Ajatellessaan: »Liian paljon aistia — liian paljon turhanpäiväisyyttä», hän näki vanhassa kultakehyksisessä peilissä parvekkeelta tulevan tytön hahmon. Valkopukuinen tyttö, valkeita ruusuja käsissä, kuvastui tuosta hopeanharmaasta peililammikosta kuin mikäkin ilmestys, ikäänkuin kaunis haamu olisi tullut vihreästä puutarhasta.

»Hyvää päivää», sanoi June kääntyen ympäri. »Minä olen isänne serkku.»

»Oi niin, minä näin teidät konditoriassa.»

»Nuoren velipuoleni kanssa. Onko isänne kotona?»

»Hän tulee kohta. Hän lähti vain vähän kävelemään.»

June siristi sinisiä silmiään hiukan ja nosti päättäväisen leukansa.

»Nimenne on Fleur, eikö niin? Minä olen kuullut teistä Hollylta.
Mitä pidätte Jonista?»

Tyttö nosti ruusuja käsissään, katsoi niihin ja vastasi levollisesti:

»Hän on oikein herttainen poika.»

»Ei vähääkään muistuta Hollya tai minua, eikö niin?»

»Ei vähääkään.»

»Hän on kylmä», ajatteli June.

Ja äkkiä tyttö sanoi: »Minä soisin, että kertoisitte minulle, miksi perheemme eivät tule toimeen keskenään.»

Joutuessaan sen kysymyksen eteen, johon hän oli neuvonut isäänsä vastaamaan, June oli vaiti, joko siksi, että tuo tyttö koetti saada hänestä jotakin irti tai yksinkertaisesti vain siksi, että se mitä ihminen teoriassa tekee, ei ole aina samaa, minkä ihminen tekee kun tosi on kysymyksessä.

»Te tiedätte», sanoi tyttö, »että varmin keino saada ihmiset pääsemään perille pahimmastakin, on pitää heitä tietämättömyydessä. Isäni sanoi, että riita koski omaisuutta. Mutta minä en usko sitä, onhan molemmilla omaisuutta kasoittain. He eivät olisi olleet niin bourgeois.»

June punastui. Tuo sana sovellettuna hänen isäänsä ja isoisäänsä loukkasi häntä.

»Isoisäni», sanoi hän, »oli hyvin jalomielinen ja isäni samoin, kumpikaan heistä ei ole ollut vähimmässäkään määrässä bourgeois.»

»Mitä se sitten oli?» Kysyi tyttö uudestaan. Tietäen, että tuo nuori Forsyte aikoi saada, mitä hän tahtoi, June päätti heti estää häntä ja sen sijaan saada jotakin itselleen.

»Miksi tahdotte tietää?»

Tyttö haisteli ruusujaan. »Minä vain tahtoisin tietää, kun he eivät kerro minulle.»

»No niin, se koski omaisuutta, mutta sitäkin on enemmän kuin yhtä lajia.»

»Se pahentaa asiaa. Nyt minun todella täytyy tietää.»

Junen pienet, päättäväiset kasvot värisivät. Hänellä oli pyöreä hattu päässä ja hänen tukkansa oli tunkeutunut esiin sen alta. Hän näytti oikein nuorelta tällä hetkellä, kohtauksen nuorentamalla.

»Tiedättekö», sanoi hän, »minä näin teidän pudottavan nenäliinanne. Onko teidän ja Jonin välillä jotakin? Sillä jos niin on, on teidän parempi pudottaa sekin.»

Tyttö kalpeni, mutta hymyili.

»Jos olisi», sanoi hän, »ei tuo ole oikea keino saada minua lakkaamaan.»

Vastauksen uljuus sai Junen ojentamaan kätensä.

»Minä pidän teistä, mutta minä en pidä isästänne, en ole koskaan pitänyt. Voimme yhtä hyvin olla vilpittömiä.»

»Tulitteko sanomaan sitä hänelle?»

June nauroi. »En, minä tulin katsomaan teitä.»

»Sepä viehättävää!»

Se tyttö osasi miekkailla.

»Minä olen kaksi ja puoli kertaa vanhempi kuin te», sanoi June, »mutta ymmärrän teitä täydellisesti. On kauheata kun ei saa tehdä niinkuin tahtoo.»

Tyttö hymyili taas. »Minusta te todella voisitte kertoa asian.»
Kuinka tuo lapsi osasi naulan päähän!

»Se ei ole minun salaisuuteni. Mutta minä katson mitä voisin tehdä, sillä minusta sekä teidän että Jonin pitäisi saada tietää. Ja nyt sanon hyvästi.»

»Ettekö odota isää?»

June pudisti päätään. »Kuinka voin päästä joen toiselle puolen?»

»Minä soudan teidät sinne.»

»Kuulkaahan!» sanoi June välittömänä. »Kun ensi kerran tulette Lontooseen, käykää katsomassa minua. Tässä on osoitteeni. Minulla on tavallisesti iltaisin luonani nuoria ihmisiä. Mutta minä en sanoisi isällenne, että tulette.»

Tyttö nyökäytti päätään.

Katsellessaan hänen soutavan venettä toiselle puolen June ajatteli. »Hän on kauhean sievä ja sorea tyttö. En olisi ikinä uskonut, että Soames voisi saada noin kauniin tyttären. Hänestä ja Jonista tulisi kaunis pari.»

Parien järjestämisen vaisto, joka häneen itseensä nähden oli jäänyt hedelmättömäksi, oli Junessa aina toimimassa. Hän katseli Fleuriä, joka souti takaisin. Tyttö otti toisen käden airosta viitatakseen hyvästi, ja June käveli hitaasti niittyjen ja joen välistä, kipu sydämessään. Nuoruus haki nuoruutta, niinkuin sudenkorennot ajelivat takaa toisiaan, ja rakkaus lämmitti heitä kauttaaltaan niinkuin aurinko. Hänen nuoruutensa! Niin kauan sitten — kun Phil ja hän —. Ja sitten? Ei mitään, ei kukaan ollut ollut aivan sitä, mitä hän kaipasi. Ja niin hän oli menettänyt kaiken. Mutta mikä vyyhti olikaan näiden kahden nuoren ympärillä, jos he todella olivat rakastuneet toisiinsa, niinkuin Holly väitti niinkuin isä ja Irene ja Soames itse näyttivät pelkäävän. Mikä vyyhti, ja mikä erottava muuri! Ja se tulevaisuuden himo, se menneisyyden ylenkatse, joka on aktiivisen elämän perusaate, eli hänen sydämessään, joka aina oli siinä uskossa, että enemmän merkitsee se, mitä itse tahtoo, kuin se, mitä muut eivät tahdo. Hän istahti aika ajoin penkille ja katseli kesän lämpimässä hiljaisuudessa lumpeenkukkia ja pajunlehtiä, kalojen elähtelyä, veti sieraimiinsa ruohon ja mesiangervon tuoksua ja pohti, kuinka hän voisi pakottaa kaikkia olemaan onnellisia. Jon ja Fleur! Kaksi pientä siipirikkoa — viehättävää keltauntuvaista pientä siipirikkoa! Mikä vahinko! Varmaan voitaisiin jotakin tehdä! Tällaisiin tilanteisiin ei saanut ilman muuta suostua. Hän käveli eteenpäin ja ehti asemalle kuumissaan ja harmistuneena.

Sinä iltana, uskollisena sille välittömän toiminnan vaistolleen, joka sai monet ihmiset karttamaan häntä, hän sanoi isälleen.

»Isä, minä olen ollut katsomassa nuorta Fleuriä. Minusta hän on hyvin miellyttävä. Ei kannata piilottaa päätämme siipien alle, vai kannattaako?»

Yllättynyt Jolyon laski kädestään ohrajuomansa ja alkoi murentaa leipäänsä.

»Senhän sinä juuri näyt tekevän», sanoi hän. »Tiedätkö kenen tytär hän on?»

»Eikö kuollut menneisyys voi haudata kuolluttaan?»

Jolyon nousi.

»Muutamia asioita ei koskaan voi haudata.»

»Minä olen eri mieltä», sanoi June. »Tuo juuri on kaiken onnen ja edistyksen tiellä. Sinä et ymmärrä nykyaikaa, isä. Se ei välitä vanhentuneista asioista. Minkätähden sinusta on niin kauheata, että Jon saisi tietää äidistään? Kuka sellaisiin seikkoihin kiinnittää mitään huomiota tähän aikaan? Avioliitto laki on aivan samanlainen nyt kuin silloin, kun Soames ja Irene eivät voineet saada eroa toisistaan ja sinun oli tultava väliin. Me olemme muuttuneet, ne eivät ole. Kukaan ei välitä niistä. Avioliitto ilman kunniallista vapautumisen mahdollisuutta on vain eräänlaista orjuutta. Ihmisten ei pitäisi omistaa toisiaan. Jokainen ymmärtää sen nyt. Jos Irene rikkoi sellaista lakia vastaan, entä sitten?»

»Minun ei sovi tässä kohdin olla eri mieltä», sanoi Jolyon, »mutta tuo kaikki ei kuulu tähän. Asia koskee inhimillistä tunnetta.»

»Aivan niin», huusi June, »noiden kahden nuoren inhimillistä tunnetta.»

»Rakkaani», sanoi Jolyon lempeästi epätoivoissaan, »sinä puhut roskaa.»

»Enkä puhu. Jos osoittautuu, että he ovat todella kiintyneitä toisiinsa, miksi pitäisi menneisyyden tehdä heidät onnettomiksi?»

»Sinä et ole elänyt tuota menneisyyttä. Minä olen — vaimoni tunteitten, omien hermojeni ja mielikuvitukseni kautta, niinkuin voi vain se, joka rakastaa.»

June nousi myös ja alkoi levottomana kävellä.

»Jos tyttö», sanoi hän äkkiä, »olisi Phil Bosinneyn tytär, ymmärtäisin sinua paremmin. Irene rakasti häntä, Soamesia hän ei koskaan rakastanut.»

Jolyon äännähti syvään — sentapainen ääni, minkä italialaiset talonpoikaisvaimot sanovat muulilleen. Hänen sydämensä oli alkanut takoa raivokkaasti, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, siksi kokonaan hän joutui omien tunteittensa valtaan.

»Tämä osoittaa, kuinka vähän sinä ymmärrät. Ei kumpikaan meistä, en minä eikä Jon, jos tunnen hänet oikein, välittäisi menneestä rakkaudesta. Kysymyksessä on rakkaudettoman liiton raakuus. Tyttö on sen miehen tytär, joka kerran omisti Jonin äidin niinkuin neekeriorja omistetaan. Sitä aavetta et voi surmata, älä koetakaan, June! Sinä pyydät meitä näkemään Jonin yhtyneenä sen miehen lihaan ja vereen, joka omisti Jonin äidin vasten hänen omaa tahtoaan. Ei kannata kaunistella, minä tahdon asian selväksi kerta kaikkiaan. Ja nyt minä en saa enää puhua, muuten tämä valvottaa minua koko yön.» Ja pannen käden sydämelleen Jolyon käänsi selkänsä tyttärelleen ja seisoi katsellen Thamesjokea.

June, joka luonnostaan ei koskaan nähnyt ampiaispesää ennenkuin oli pistänyt päänsä siihen, hälyttyi vakavasti. Hän pujotti kätensä isän käsivarren alle. Vaikka hän ei voinutkaan uskoa, että isä oli oikeassa ja hän itse väärässä, se kun ei kuulunut hänen laatuunsa, häneen teki syvän vaikutuksen tuo ilmeinen tosiseikka, että aihe oli isälle hyvin kipeä. Hän hankasi poskeaan isän olkapäähän eikä sanonut mitään.

* * *

Saatettuaan vanhemman serkkunsa joen poikki Fleur ei heti soutanut maihin, vaan liikuskeli aurinkoisessa kaislikossa. Iltapäivän rauhallinen kauneus valtasi hetkeksi mielen, joka ei ollut kovinkaan altis epämääräiselle ja runolliselle. Niityllä, jonka rantoja hänen veneensä sousi, harmaan hevosen vetämä kone niitti varhaista heinää. Hän katseli lumoutuneena ruohoa, joka ryöppysi keveitten pyöräin ylitse se näytti niin kylmältä ja raikkaalta. Koneen ratina ja suihke sekaantui pajujen ja poppelien kahinaan ja metsäkyyhkysen kuherteluun — oikeata jokilaulua. Syvässä, vihreässä vedessä vesiheinät kiemurtelivat kuin keltaiset käärmeet ajautuen virran mukana, täplikäs karja seisoi kaukaisemmalla rannalla varjossa heilutellen laiskasti häntäänsä. Tämä iltapäivä sopi unelmiin. Ja hän otti esiin Jonin kirjeitä — ne eivät olleet mitään kukitettuja vuodatuksia, mutta niiden kertomuksissa nähdyistä ja eletyistä asioista väreili kaipuu, joka oli Fleurille hyvin mieluinen, ja kaikkien alla oli »omasi J.» Fleur ei ollut hempeämielinen, hänen toiveensa olivat aina konkreettisia ja keskitettyjä, mutta mitä runoutta tässä Soamesin ja Annetten tyttäressä piili, se oli epäilemättä näinä odotuksen viikkoina keräytynyt Jon-muistojen ympärille. Ne muistot liittyivät kaikki ruohoon, kukkasiin ja virtaavaan veteen. Fleur nautti Jonista tuoksuissa, jotka tunkeutuivat hänen laajentuneisiin sieraimiinsa. Tähdet saattoivat vakuuttaa hänelle, että hän seisoi Jonin vieressä keskellä Espanjan karttaa, ja varhaisen aamun kasteiset hämähäkinverkot, usvainen välke ja päivän lupaus alhaalla puutarhassa olivat hänelle Jonin olemusta.

Kaksi valkeata joutsenta ui majesteetillisina ohi, kun hän luki Jonin kirjeitä, ja niiden jäljessä ui suorana viivana poikue, kuusi nuorta joutsenta, kuin harmaitten miinanhävittäjien laivue, jokaisen pyrstön ja pään välillä juuri yhtä paljon vettä. Fleur pani kirjeet takaisin, tarttui airoihinsa ja laski laituriin. Astuessaan ruohokentän poikki hän mietti, kertoisiko isälle Junen käynnistä. Jos isä kuulisi siitä hovimestarilta, tuntuisi omituiselta, että Fleur ei kertoisi. Sitäpaitsi hän saisi tästä yhden tilaisuuden lisää vallata äkkirynnäköllä sukuvihan syyn isältä. Hän käveli siis tielle isää vastaan.

Soames oli ollut katsomassa erästä tonttia, johon paikalliset viranomaiset aikoivat rakennuttaa parantolan sellaisille, joilla on heikot keuhkot. Synnynnäiselle yksilöllisyydelleen uskollisena Soames ei ottanut osaa paikallisiin asioihin, tyytyi vain maksamaan veronsa, jotka yhä olivat nousussa. Tämä uusi ja vaarallinen hanke ei kuitenkaan voinut jättää häntä välinpitämättömäksi. Paikka ei ollut puolenkaan mailin päässä hänen omasta talostaan. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että keuhkotauti oli hävitettävä maasta, mutta tämä ei ollut oikea paikka. Se olisi suoritettava kauempana. Hänen asenteensa oli itse asiassa tuo kaikille todellisille Forsyteille ominainen, että nimittäin toisten ihmisten kaikkinaiset sairaalloisuudet eivät olleet hänen asiansa ja että valtion oli täytettävä tehtävänsä häiritsemättä millään tavoin niitä luonnollisia etuja, jotka hän oli saavuttanut tai perinyt. Francie, vapaamielisin Forsyte omassa sukupolvessaan (lukuunottamatta ehkä tuota Jolyonia), oli kerran kysynyt häneltä pahanilkiseen tapaansa: »Oletko koskaan nähnyt Forsytein nimeä keräyslistalla, Soames?» Se asia sai olla miten tahansa, mutta parantola vähentäisi seudun arvoa, ja hän tulisi varmasti allekirjoittamaan anomuksen, joka oli tekeillä hankkeen vastustamiseksi. Palatessaan kotiin tämä päätös tuoreena mielessä hän näki Fleurin tulevan.

Fleur oli viime aikoina osoittanut enemmän hellyyttä häntä kohtaan, ja hiljainen aika Fleurin seurassa näillä kesäilmoilla oli suorastaan nuorentanut häntä. Annette liehui alati kaupungissa syystä tai toisesta, niin että hänellä oli Fleur itseään varten melkein niin paljon kuin hän saattoi toivoa. Nuori Mont oli tosin ottanut tavakseen ilmestyä moottoripyörällään melkein joka päivä. Taivaan kiitos, tuo nuori mies oli ajanut pois nuo pienet hammasharjaviiksensä eikä enää näyttänyt ilveilijältä! Lisänä eräs Fleurin tyttöystävä, joka oli vieraana talossa, ja joku lähiseudun nuorukainen, oli heitä päivällisen jälkeen kaksi paria tanssimassa hallissa sähköpianolan mukaan, joka omin neuvoin, ilmeikäs pinta kummastuneen kiiltävänä, tarjosi foxtrottejaan. Annettekin liukui silloin tällöin viehättävästi jommankumman nuorukaisen käsivarsien varassa. Ja salin ovelle ilmestyvä Soames nosti nenänsä vähän vinoon ja katseli heitä, koettaen vangita hymyilyn Fleuriltä, meni sitten takaisin tuoliinsa salin takan ääreen tutkimaan Times-lehteään tai jonkun kokoilijan hintaluetteloa. Hänen jännittyneissä silmissään Fleur ei millään tavoin osoittanut muistavansa tuota oikkuaan.

Kun Fleur ehti hänen luokseen tomuisella tiellä, hän pisti kätensä isän käsivarren alle.

»Kenen luulet käyneen katsomassa sinua, isä? Hän ei voinut odottaa. Arvaa!»

»Minä en koskaan arvaa», sanoi Soames levottomana. »Kuka se oli?»

»Serkkusi, June Forsyte.»

Aivan itsetiedottomasti Soames tarttui lujasti Fleurin käsivarteen.
»Mitä hän tahtoi?»

»Minä en tiedä. Mutta eikö se melkein ollut lähestymisyritys riidan jälkeen?»

»Riidan? Minkä riidan?»

»Sen riidan, joka on olemassa sinun mielikuvituksessasi, kultaseni.»

Soamesin käsivarsi putosi. Ilvehtikö tyttö vai tahtoiko hän viekotella isää puhumaan?

»Minä otaksun, että hän tahtoi minua ostamaan jonkin taulun», sanoi hän viimein.

»Sitä minä en luule. Ehkä se oli vain sukurakkautta.»

»Hän on vain serkunlapsi», mutisi Soames.

»Ja vihamiehesi tytär.»

»Mitä tarkoitat sillä?»

»Suo anteeksi, rakas, minä luulin, että tuo serkku on vihamiehesi.»

»Vihamies!» toisti Soames. »Se on vanha juttu. Minä en tiedä, mista olet saanut käsityksesi.»

»June Forsyteltä.»

Hänen mieleensä oli välähtänyt, että jos isä luuli, että hän tiesi tai oli saamaisillaan tietää, hän kertoisi itse.

Soames hätkähti, mutta Fleur oli aliarvioinut hänen varovaisuurensa ja itsepintaisuutensa.

»Jos tiedät», sanoi hän kylmästi, »miksi sitten kiusaat minua?»

Fleur. huomasi vahingoittaneensa vain itseään.

»Enhän minä tahdo kiusata sinua, rakkaani. Niinkuin sanot, miksi tahtoisin tietää enempää? Miksi tahtoisin tietää mitään tuosta »pikku» salaisuudesta — Je m'en fiche, niinkuin Profond sanoo.»

»Se mies!» sanoi Soames syvästi.

Tuo mies näytteli itse teossa huomattavaa, joskin näkymätöntä osaa tänä kesänä — sillä hän ei ollut tullut taloon uudestaan. Aina siitä sunnuntaista saakka, jolloin Fleur oli kiinnittänyt huomiota tuohon ruohokentällä vetelehtivään mieheen, oli Soames ajatellut häntä aika paljon, ja aina Annetten yhteydessä, tosin ilman muuta syytä, kuin että Annette tähän aikaan oli kauniimpi kuin vähän aikaisemmin. Soamesin omistusvaisto, joka sodan jälkeen oli käynyt hienommaksi, vähemmän muodolliseksi ja joustavammaksi, pysytti kaikki epäilykset taka-alalla. Samalla tavoin kuin ihminen katsoo jotakin Amerikan jokea, joka on tyven ja miellyttävä, mutta jonka mudassa hän varsin hyvin tietää alligaattorin voivan piileksiä kärsä pystyssä, aivan samannäköisenä kuin jokin vedenalainen puunrunko — niin katseli Soames tähän aikaan oman elämänsä virtaa, aavistaen Monsieur Profondin olemassaolon, mutta kieltäytyen näkemästä enempää kuin vilauksen hänen kärsästään. Hänellä oli tähän aikaan elämästään käytännöllisesti katsoen kaikki mitä hän tarvitsi, ja hän oli niin lähellä onnea kuin hänen luontonsa myönsi. Hänen aistinsa olivat levossa, hänen tunteilleen oli tytär riittävä varaventtiili, hänen kokoelmansa oli tunnettu, hänen rahansa hyvin sijoitettu, hänen terveytensä oivallinen, paitsi että maksa silloin tällöin muistutti olemassaolostaan, hän ei vielä ollut tosissaan alkanut huolehtia siitä, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen ja kallistui ajattelemaan, ettei tapahtuisi mitään. Hän muistutti omia kultareunaisia arvopapereitaan, ja hän tunsi vaistomaisesti, että olisi mieletöntä ja nurinkurista raaputtaa kultaus pois ja nähdä jotakin, jota voi olla näkemättäkin. Nuo kaksi rypistynyttä ruusunlehteä, Fleurin oikku ja Monsieur Profondin kärsä, kyllä tasaantuisivat aikoinaan, jos hän peittäisi ne huolellisesti.

Sinä iltana Sattuma, joka silloin tällöin tekee vierailujaan parhaimminkin sijoitettujen Forsytein elämässä, pani Fleurin käteen avaimen. Isä tuli päivälliselle ilman nenäliinaa ja sai syytä niistää nenäänsä.

»Minä haen, kultaseni», oli Fleur sanonut ja juossut yläkertaan. Rasiassa, josta hän haki nenäliinaa — se oli vanha, hyvin haalistunut silkkirasia — oli kaksi osastoa: toisessa oli nenäliinoja, toinen oli napitettu kiinni ja sisälsi jotakin litteätä ja kovaa. Jokin lapsellinen päähänpisto sai Fleurin avaamaan sen. Siellä oli kehys ja kehyksessä valokuva hänestä itsestään pienenä tyttönä. Hän katseli sitä lumoutuneena, niinkuin ihminen lumoutuu oman itsensä näkemisestä. Kuva luiskahti hänen levottoman peukalonsa alta pois ja hän näki, että alla oli toinen valokuva. Hän painoi oman kuvansa vielä alemmaksi ja näki kasvot, jotka hän luuli tuntevansa, nuoren, hyvin kauniin naisen, jolla oli perin vanhanaikainen iltapuku yllä. Hän pani oman kuvansa paikalleen takaisin, otti nenäliinan ja meni alakertaan. Vasta portaissa hän keksi, kuka tuo nainen oli. Varmasti — varmasti Jonin äiti! Tämä vakaumus tuli kuin salaman leimauksena. Ja hän seisoi hiljaa keskellä ajatusten sekasortoa. Mitä, sehän oli selvää! Jonin isä oli mennyt naimisiin sen naisen kanssa, jonka isä itse olisi tahtonut, oli kenties houkutellut hänet isältä. Sitten, peläten käytöksellään ilmaisevansa, että oli saanut selville isän salaisuuden, hän kieltäytyi ajattelemasta enempää, heilutti silkkinenäliinaa ja tuli ruokasaliin.

»Minä valitsin pehmeimmän, isä.»

»Hm», sanoi Soames, »minä käytän niitä vain, jos olen vilustunut.
Mitä siitä!»

Sinä iltana Fleur laski yhteen kaksi ja kaksi, muisteli isänsä ilmettä konditoriassa — kummallista ja kylmän tuttavallista katsetta, omituista katsetta. Isän oli täytynyt rakastaa tuota naista hyvin paljon, koska oli tallettanut valokuvaa koko tämän ajan, vaikka olikin menettänyt hänet itsensä. Armottomana ja asiallisena hän siirtyi nyt ajattelemaan isän suhdetta hänen omaan äitiinsä. Oliko isä koskaan todella rakastanut häntä? Fleur ei uskonut. Jon oli naisen poika, jota isä oli todella rakastanut. Eipä hänen silloin varmaankaan pitänyt olla pahoillaan siitä, että hänen tyttärensä rakasti tuon naisen poikaa, hänen piti vain tottua siihen ajatukseen. Ja suuren helpotuksen huokaus upposi yöpaidan laskoksiin, kun hän veti sen päänsä yli.

3. KOHTAAMISIA

Nuoruus toteaa vanhuuden vain sysäyksittäin ja puuskittain. Jon esimerkiksi ei koskaan ollut todella huomannut isänsä ikää ennenkuin palattuaan Espanjasta. Neljännen Jolyonin kasvot, odotuksesta kuluneet, olivat hänelle suoranainen isku — ne näyttivät niin riutuneilta ja vanhoilta. Kohtaamisen järkytys oli vääntänyt isän kasvojen naamion vinoon, niin että poika äkkiä tajusi, kuinka suuresti hänen oli täytynyt kaivata heitä. Hän kutsui avukseen ajatuksen: »No niin, minä en halunnut matkaa». Ei ollut ajanmukaista, että nuoruus mukautui vanhuuden tahtoon. Mutta Jon ei mitenkään ollut tyypillinen aikansa lapsi. Isä oli aina ollut hänen mielestään »niin hauska», eikä ollut mieluisaa ajatella, että tarkoitus oli heti jatkaa samaa käyttäytymistä, josta parantaakseen hänet isä oli kärsinyt yksinäisyyttä kuusi viikkoa.

Kysymys: »No, ukkoseni, kuinka suuri Goya tehosi sinuun?» sattui pahasti hänen omaantuntoonsa. Suuri Goya oli olemassa vain, koska hän oli luonut nuo kasvot, jotka muistuttivat Fleuriä.

Kotiintulon iltana hän meni vuoteeseen täynnä omantunnonvaivoja, mutta heräsi aamulla täynnä odotusta. Oli vasta heinäkuun viides päivä, eikä mistään kohtauksesta ollut sovittu Fleurin kanssa ennenkuin yhdeksänneksi päiväksi. Hän olisi kotona kolme päivää ennenkuin palaisi farmille. Jotenkuten hänen piti päästä tapaamaan Fleuriä!

Ihmiselämässä on muuan järkkymätön rytmi, jolle hellimmätkään vanhemmat eivät mitään mahda, nimittäin uusien housujen tarve. Toisena päivänä Jon niin ollen lähti kaupunkiin, ja tyydytettyään omaatuntoaan tilaamalla mitä tarvittiin hän käänsi kasvonsa Piccadillya kohti. Stratton Street, jonka varrella Fleurin klubi oli, alkoi Devonshire Housen kohdalta. Olisi pelkkä sattuma, jos Fleur olisi klubissaan. Mutta Jon vetelehti Bond Streetillä sykkivin sydämin, todeten kaikkien ympäröivien nuorten miesten etevämmyyden. He kantoivat vaatteensa niin ylväästi, he olivat varmoja itsestään, he olivat vanhoja. Hänen mieleensä tuli äkkiä valtava vakaumus, että Fleur oli unohtanut hänet. Hän oli kaikki nämä viikot ollut niin vajonneena omaan tunteeseensa, ettei ollut ottanut huomioon tätä mahdollisuutta. Hänen suupielensä painuivat alemmaksi, kädet tuntuivat tahmeilta. Fleur, jonka hymyn viittauksessa asui nuoruuden vapaa valinta — verraton Fleur! Hetki oli häijy. Jonilla oli kuitenkin suuri ajatus, että ihmisen piti kyetä kohtaamaan mitä vain. Ja hän terästi itseään tällä karulla ajatuksella erään herrain vaatetusliikkeen edustalla. Tänä ajankohtana, joka ennen oli Lontoon huvikauden huippu, ei ikkunassa ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa paitsi pari harmaata silinteriä ja auringonvalo Jon kuljeskeli eteenpäin, ja kääntyessään kadunkulmauksessa Piccadillylle törmäsi suoraan Val Dartieen, joka oli menossa Iseeum-klubiin, johon hänet juuri oli valittu jäseneksi.

»Halloo, nuori mies! Millä asioilla sinä liikut?»

Jon punastui. »Minä olen juuri ollut räätälillä.»

Val tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. »Hyvä on! Minä menen tänne tilaamaan vähän savukkeita, tule sitten kanssani syömään lounasta.»

Jon kiitti. Valilta hän voisi saada uutisia hänestä!

Englannin tila, tuo sanomalehdistön ja julkisuuden miesten painajainen, oli nähtävänä erilaisin perspektiivein tupakkakaupassa, johon he nyt astuivat.

»Niin, herra, juuri samoja savukkeita, joita aina hankin isällenne. Siunatkoon! Herra Montague Dartie osti savukkeensa täältä aina — odottakaas — siitä vuodesta saakka, jolloin Melton voitti Derbyn. Hän oli kaikkein parhaita asiakkaitani.» Heikko hymy valaisi tupakkakauppiaan kasvoja. »Monta kilpailutietoa sain häneltä, se on varma. Minä muistan, että hän osti pari sataa tällaista joka viikko, vuodesta vuoteen, eikä koskaan vaihtanut savukkeitaan. Hyvin kohtelias herrasmies, hankki minulle paljon ostajia. Ikävää oli kuulla, että hän joutui tapaturman uhriksi. Hänenlaistaan vanhaa asiakasta kaipaa.»

Val hymyili. Isän kuolema oli lopettanut tilin, joka oli juossut luultavasti kauemmin kuin kenenkään muun, ja puhaltaessaan haikuja tästä kunnianarvoisasta savukkeesta hän oli savurenkaassa näkevinään isänsä kasvot, tummat, kauniit, viiksekkäät, vähän pöhöttyneet, ympärillään se ainoa sädekehä, minkä hän oli ansainnut. Isällä oli joka tapauksessa mainetta täällä — mies, joka poltti kaksisataa savuketta viikossa, joka osasi antaa kilpailutietoja ja jonka tili juoksi ikuisesti! Tälle tupakkakauppiaalle isä oli sankari! Olihan siinäkin jokin maine perittävänä!

»Minä maksan käteisellä», sanoi hän, »paljonko?»

»Hänen pojalleen, herra, ja käteisellä — kymmenen ja kuusi. Minä en koskaan unohda herra Montague Dartiea. Minä tiedän, että hän saattoi seistä puhelemassa kanssani puolikin tuntia. Tähän aikaan emme saa montakaan hänen kaltaistaan, nyt kun kaikilla on niin kiire. Sota vaikutti pahaa tapoihin, herra — vaikutti pahaa. Tekin olitte sodassa, minä huomaan.»

»En», sanoi Val taputtaen polveaan, »minä sain tämän jo edellisessä sodassa. Pelasti henkeni tällä kertaa, otaksun. Tahdotko savukkeen, Jon?»

Jon mutisi melkein häpeissään: »Minä en polta, tiedäthän», ja näki tupakkakauppiaan huulen nytkähtävän ikäänkuin hän ei tietäisi, sanoako: »Hyvä Jumala!» vai »Nyt teidän sopii alkaa, herra.»

»Se on oikein», sanoi Val, »ole ilman niin kauan kuin voit. Sinä tarvitset sitä vielä, kun maailma alkaa nuijia. Onko tämä sitten todella samaa tupakkaa?»

»Aivan samaa, herra, vähän kalliimpaa vain, siinä kaikki. Sillä on merkillinen säilymiskyky — niinkuin Brittein valtakunnalla, sanon aina.»

»Lähettäkää minulle sata viikossa tällä osoitteella ja laskuttakaa kerran kuussa. Tule, Jon.»

Jon astui Iseeumiin uteliaana. Paitsi niitä kertoja jolloin hän oli ollut isänsä kanssa lounaalla Hotch Potch klubissa, hän ei ollut koskaan nähnyt lontoolaista klubia. Iseeum, mukava ja vaatimaton, ei muuttunut, ei voinut muuttua niin kauan kuin George Forsyte istui johtokunnassa, missä hänen kulinaarinen neronsa oli miltei hallitsevana voimana. Klubi oli asettunut vastustamaan rikastuneita nousukkaita, ja oli tarvittu George Forsyten koko arvovalta ja suositukset Prosper Profondista »hyvänä urheilijana», ennenkuin tämä oli valittu jäseneksi.

Nämä kaksi lounastivat yhdessä, kun langokset astuivat ruokasaliin ja Georgen etusormen viittauksesta istahtivat heidän pöytäänsä, Val, silmät tarkkoina, hymyillen valloittavaa hymyään, Jon, huulet juhlallisina, miellyttävä ujous katseessaan. Tuon nurkkapöydän ympärillä oli etuoikeuksien tunnelmaa, ikäänkuin vanhat mestarit olisivat aterioineet siinä. Tuo hypnoottinen ilmakehä tehosi Joniin. Tarjoilija, laihaposkinen mies, liikkui ympäri arvokkaana kuin vapaamuurari. Hänen katseensa näytti riippuvan George Forsyten huulissa, seuraavan hänen silmäinsä mulkoilua eräänlaisella myötätunnolla ja klubin nimikirjaimilla varustetun raskaan hopealusikan liikkeitä melkein hellästi. Hänen liveripukuinen käsivartensa ja tuttavallinen äänensä saivat Jonin hämmentymään, ne ilmestyivät hänen olkansa takaa niin salaa.

Lukuunottamatta Georgen sanaa: »Isoisäsi antoi minulle hyvät tiedot kerran, hän oli hitonmoinen sikarien tuntija!» ei kumpikaan vanha mestari kiinnittänyt häneen huomiota, ja hän oli siitä kiitollinen. Puhe koski kaiken aikaa hevosten kasvatusta, tunnusmerkkejä ja hintoja, ja ensin hän kuunteli epämääräisesti, ihmetellen kuinka oli mahdollista pysyttää niin paljon tietoa päässään. Hän ei voinut siirtää katsettaan tummasta mestarista — kaikki mitä tämä sanoi, oli niin harkittua ja masentavaa — hitaita, kummallisia, ilkamoivia sanoja. Jon ajatteli perhosia, kun kuuli hänen sanovan:

»Minä tahtoisin nähdä herra Soames Forsyden innostuvan hevosista.»

»Vanha Soames! Hän on liian kuivakiskoinen!»

Jon koetti kaikin tavoin olla punastumatta, kun tumma mestari jatkoi:

»Hänen tyttärensä on viehättävä pikku tyttö. Herra Soames Forsyde on vähän vanhanaikainen. Minä tahtoisin nähdä hänen huvittelevan jonakin päivänä.»

George Forsyte irvisti.

»Älkää surko, hän ei ole niin vaivainen kuin luulisi. Hän ei koskaan näytä, että hän pitää jostakin — mutta koettakaapa ottaa se häneltä. Vanha Soames! Vahingosta viisastuu!»

»Jos olet lopettanut, Jon», sanoi Val kiireesti, »menemme juomaan kahvia.»

»Keitä nuo olivat?» kysyi Jon portaissa. »Minä en oikein —»

»Vanha George Forsyte on sinun isäsi ja minun Soames enoni serkku. Hän on aina ollut täällä. Tuo toinen otus, Profond, on kummallinen mies. Minä luulen, että hän kiertelee Soamesin vaimon ympärillä, jos minun mieltäni kysyt.»

Jon katsoi häneen säikähtäneenä. »Mutta sehän on kauheaa», sanoi hän. »Tarkoitan — Fleurin kannalta.»

»Minä en luule, että Fleur välittää suuriakaan, hän on hyvin ajanmukainen.»

»Hänen äitinsä!»

»Sinä olet hyvin vihreä, Jon.»

Jon sävähti punaiseksi. »Äidit ovat sentään eri asia», mutisi hän vihoissaan.

»Sinä olet oikeassa», sanoi Val äkkiä, »mutta olot eivät ole samat kuin silloin kun minä olin sinun ikäisesi. Nyt on vallalla »huomenna me kuolemme»-tunnelma. Sitä vanha George tarkoitti puhuessaan Soames enostani. Hän ei aio kuolla huomenna.»

Jon sanoi nopeasti: »Mitä minun isäni ja hänen välillään on?»
»Tallisalaisuus, Jon. Seuraa neuvoani ja pane korkki päälle.
Sinä et hyödy mitään siitä tiedosta. Otatko likööriä?»

Jon pudisti päätään.

»Minä en siedä sitä, että ihmiset salaavat toiselta asioita», mutisi hän, »ja sitten pilkkaavat hänen vihreyttään.»

»No, sinä voit kysyä Hollylta. Jos hän ei tahdo kertoa sinulle, saat uskoa, että se on omaksi hyväksesi, luulisin.»

Jon nousi. »Minun täytyy lähteä nyt, suuret kiitokset lounaasta.»

Val katsoi häneen puoleksi pahoillaan ja samalla huvitettuna.
Poika näytti niin järkytetyltä.

»Hyvä on! Näkemiin siis perjantaina.»

»Minä en tiedä», mutisi Jon.

Eikä hän tietänytkään. Tämä vaikenemisen salaliitto sai hänet suunniltaan. Oli nöyryyttävää, että häntä kohdeltiin kuin lasta. Hän suuntasi alakuloiset askeleensa takaisin Stratton Streetille. Mutta nyt hän aikoi mennä suoraan Fleurin klubiin ja kuulla pahimman! Hänen kyselyynsä vastattiin, että neiti Forsyte ei nyt ollut klubissa. Hän tulisi ehkä myöhemmin. Hän kävi usein maanantaisin — he eivät osanneet sanoa. Jon lupasi tulla uudestaan, poikkesi Green Parkiin ja heittäytyi puun juurelle. Aurinko oli loistava, ja tuuli liikutteli nuoren lehmuksen lehtiä, jonka alla hän makasi, mutta hänen sydämensä oli kipeä. Suuri pimeys näytti kasaantuneen hänen onnensa ympärille. Yli katuliikenteen hälinän hän kuuli Westminsterin suuren tornikellon lyövän kolme. Ääni pani jotakin hänessä liikkeelle, hän otti paperipalan ja alkoi kirjoitella sille lyijykynällä. Hän oli saanut kokoon säkeistön ja etsi ruohikosta alkua toiseen, kun jokin kova kosketti hänen olkapäätänsä — vihreä päivänvarjo! Hänen vieressään seisoi Fleur!

»Minulle sanottiin, että sinä olit käynyt ja luvannut tulla takaisin. Ja minä ajattelin, että voisit olla täällä, ja sinä olitkin — se on vallan ihmeellistä!»

»Oi, Fleur! Minä luulin, että olit unohtanut minut!»

»Vaikka sanoin, etten unohtaisi!»

Jon tarttui hänen käsivarteensa.

»Tämä on liian onnellista! Tule, mennään tänne päin.» Hän melkein veti tyttöä tuon liian säännönmukaisen puiston läpi löytääkseen jonkin piilopaikan, jossa he voisivat istua ja pitää toisiaan kädestä.

»Onko ketään ilmaantunut näyttämölle?» kysyi hän katsellen
Fleurin ripsiä, jotka varjostivat poskia.

»Onhan siellä eräs nuori hölmö, mutta hän ei tule lukuun.»
Jon värähti säälistä — nuorta hölmöä kohtaan.

»Tiedätkö, että minä sain auringonpiston, en kai kertonut?»

»Todellako? Oliko se jännittävää?»

»Ei. Äiti oli enkeli. Onko mitään tapahtunut sinulle?»

»Ei mitään. Paitsi, että luulen päässeeni perille, mikä on hullusti perheittemme välillä, Jon.»

Jonin sydän alkoi takoa hyvin kovasti.

»Luulen, että minun isäni tahtoi mennä naimisiin sinun äitisi kanssa, ja sinun isäsi saikin hänet.»

»Oh!»

»Minä löysin äitisi valokuvan, se oli kehyksissä erään minun kuvani takana. Tietysti tuollainen on voinut saada hänet vimmastumaan, jos hän oli hyvin rakastunut, eikö totta?»

Jon mietti hetkisen. »Ei, jos äiti rakasti enemmän minun isääni.»

»Mutta ajattele, jos he olivat kihloissa?»

»Jos me olisimme kihloissa, ja sinä huomaisit pitäväsi enemmän jostakin toisesta, voisin minä tulla hulluksi, mutta en minä sinulle siitä kantaisi kaunaa.»

»Minä kantaisin. Älä koskaan tee sellaista minulle, Jon.»

»Hyvä Jumala! Vai vielä tässä sellaista!»

»Minä en usko, että isä koskaan on todella välittänyt äidistäni.»

Jon oli vaiti. Valin sanat, nuo kaksi vanhaa mestaria klubissa!

»Katsos, emmehän me tiedä», jatkoi Fleur, »se on voinut olla suuri isku. Hän on voinut kohdella isää pahasti. Niinkin tehdään.»

»Minun äitini ei.»

Fleur kohautti olkapäitään. »Minä en luule, että me tiedämme paljoakaan isistämme ja äideistämme. Me näemme heidät vain siinä valossa, kuinka he kohtelevat meitä, mutta he ovat kohdelleet muitakin ihmisiä, tiedäthän, ennenkuin me olemme syntyneetkään — monia muita, luulisin. Näetkö, isämme ovat molemmat vanhoja. Ajattele omaa isääsi, jolla on kolme eri perhettä!»

»Eikö tässä typerässä Lontoossa ole mitään paikkaa, jossa saisimme olla rauhassa?» huusi Jon.

»Ei muuta kuin auto.»

»Otetaan sitten auto.»

Kun he olivat asettuneet autoon, kysyi Fleur äkisti: »Palaatko takaisin Robin Hilliin? Minä tahtoisin nähdä, missä asut, Jon. Minä olen tätini luona yötä, mutta voisin kyllä ehtiä ajoissa päivälliselle. En tietenkään tulisi sisään.»

Jon tuijotti häneen ihastuneena.

»Mainiota! Minä voin näyttää sinulle talon viidakosta, silloin emme tapaa ketään. Juna lähtee neljältä.»

Omaisuuden jumala ja hänen Forsytensa, suuret ja pienet joutilaat, virkailijat, liikeihmiset, ammattilaiset samoin kuin työväki tekivät vielä seitsemän tunnin työpäiviään, niin että nuo kaksi neljännen sukupolven jäsentä saivat matkustaa Robin Hilliin tuon liian varhaisen junan tyhjässä ensimmäisen luokan vaunussa, joka oli pölyinen ja aurinkoinen. He matkustivat autuaassa hiljaisuudessa, pitäen toisiaan käsistä.

Asemalla he eivät tavanneet ketään muuta kuin kantajia ja pari Jonille outoa maalaista ja lähtivät kävelemään tielle, joka tuoksui pölyltä ja kuusamalta.

Jonille, joka nyt oli varma Fleuristä ja jonka edessä ei mikään ero kummitellut, tämä oli ihmeellinen vaellus, ihmeellisempi kuin nuo kävelyt nummella tai Thamesin rantoja pitkin. Se oli rakkauden usvaa — tuollainen väritetty Elämän kirjan sivu, jossa jokainen sana ja hymyily, jokainen pieni kosketus oli kuin pieniä kultaisia ja punaisia ja sinisiä perhosia, joita on sijoitettu sinne tänne tekstiin — onnellinen yhdessäolo, ajatukseton, kolmekymmentäseitsemän minuuttia kestävä. He ehtivät viidakkoon lypsyajaksi. Jon ei aikonut viedä häntä karjapihaan asti, siksi pitkälle vain, että hän saattoi nähdä puutarhaan vievän rinteen ja talon sen takana. He kääntyivät lehtikuusien lomaan, ja äkkiä, polun käänteessä, tuli näkyviin Irene, joka istui vanhalla puupenkillä.

On monenlaisia iskuja, sellaisia, jotka sattuvat selkänikamiin, hermoihin, siveelliseen tuntoon, tai — pahimmat ja pysyvimmät — persoonalliseen arvokkuuteen. Tätä viimeistä lajia oli isku, jonka Jon sai yllättäessään tällä tavoin äitinsä. Hän tajusi äkkiä olevansa tekemässä jotakin epähienoa. Tuoda Fleur taloon avoimesti — miksi ei? Mutta tuoda hänet tällä tavoin varkain! Häpeän lannistamana hän koetti esiintyä niin paatuneena kuin hänen luontonsa suinkin salli.

Fleur hymyili, vähän uhmaavasti, ja äidin hämmästyneet kasvot muuttuivat äkkiä persoonattomiksi ja kohteliaiksi. Hän se ensimmäisenä lausui sanat:

»On oikein hauska tavata teidät. Jon oli kiltti, kun toi teidät tänne meitä katsomaan.»

»Me emme aikoneet tulla taloon», töksäytti Jon. »Minä tahdoin vain näyttää Fleurille missä minä asun.»

Äiti sanoi levollisesti:

»Ettekö tule sisään juomaan teetä?»

Jon tunsi vain pahentaneensa tahdittomuuttaan ja kuuli
Fleurin vastaavan:

»Kiitoksia paljon, mutta minun pitää ehtiä takaisin päivälliselle. Minä tapasin Jonin sattumalta, ja meidän mielestämme minun oli hauska nähdä hänen kotinsa.»

Kuinka hyvin hän hillitsi itsensä!

»Tietysti, mutta nyt teidän pitää tulla juomaan teetä. Me lähetämme teidät asemalle. Mieheni on iloinen saadessaan nähdä teidät.»

Ilme äidin silmissä, jotka viipyivät hänessä hetkisen, nujersi Jonin maan tasalle — oikeaksi maan matoseksi. Sitten äiti lähti edellä ja Fleur seurasi häntä. Jon tunsi olevansa kuin lapsi kulkiessaan noiden kahden jäljissä, jotka puhuivat niin luontevasti Espanjasta ja Wansdonista ja talosta tuolla puitten takana ja ruohoisesta rinteestä. Hän seurasi heidän katseittensa miekkailua, kun he tutkivat toisiaan nuo kaksi olentoa, joita hän rakasti eniten maailmassa.

Hän saattoi nähdä isänsä istuvan tammen alla ja kärsi jo ennakolta siitä nöyryytyksestä, joka hänen oli kestettävä tuon hiljaisen olennon silmäin edessä — olennon, joka istui siinä polvet ristissä, laihana, vanhana ja hienona. Hän saattoi jo tuntea sen heikon ironian, joka ilmenisi isän äänessä ja hymyilyssä.

»Tässä on Fleur Forsyte, Jolyon, Jon toi hänet katsomaan taloa. Nyt juomme heti teetä, hänen pitää ehtiä junaan. Jon, rakas, mene sanomaan heille ja soita Dragonilta auto.»

Oli omituista jättää Fleur heidän kanssaan kahden, ja kuitenkin oli se vähin paha tänä hetkenä, niinkuin äiti luultavasti oli aavistanut. Ja Jon riensi taloon. Nyt hän ei enää saisi tavata Fleuriä yksin — ei minuuttiakaan, eivätkä he olleet sopineet seuraavasta kohtaamisesta! Kun hän palasi palvelustytön ja teekannujen turvin, ei puun alla ollut jälkeäkään noloudesta. Kaikki nolous oli vain hänessä itsessään, mutta ei sen vähäisempänä. He puhuivat taidesalongista Cork Streetin takana.

»Me vanhanaikaiset», sanoi isä, »tahtoisimme kauhean kernaasti tietää, miksi emme voi antaa arvoa uudelle taiteelle. Teidän ja Jonin pitää kertoa se meille.»

»Sen oletetaan olevan satiirista, eikö niin?» sanoi Fleur.

Jon näki isänsä hymyilevän.

»Satiirista? Oi, minä luulen, että se on enemmän kuin sitä.
Mitä sinä sanot, Jon?»

»Minä en tiedä mitään», änkytti Jon. Isän kasvot muuttuivat äkkiä katkeriksi.

»Nuoret ovat väsyneet meihin, meidän jumaliimme ja ihanteisiimme. Päät poikki heiltä vain, sanovat nuoret, — murskatkaa heidän epäjumalansa! Ja sitten palatkaamme — ei mihinkään! Ja kautta Juppiterin, sen he ovat tehneet! Jon on runoilija. Hänkin yhtyy heihin ja tallaa murskaksi sen, mikä meistä on jäljellä. Omaisuus, kauneus, tunne — savua kaikki! Me emme saa omistaa mitään tähän aikaan, emme edes tunteitamme. Ne ovat — Ei Minkään tiellä.»

Jon kuunteli hämmentyneenä, melkein raivoissaan isänsä sanoista, joitten takana hän aavisti merkityksen, jota hän ei voinut tajuta. Hän ei ainakaan tahtonut tallata mitään!

»Ei Mikään on nykyhetken jumala», jatkoi Jolyon, »me olemme palanneet siihen, missä venäläiset olivat kuusikymmentä vuotta sitten, kun he aloittivat nihilismin.»

»Ei, isä», huudahti Jon äkkiä, »me tahdomme vain elää, emmekä tiedä millä tavoin — menneisyyden vuoksi — siinä kaikki!»

»Kautta kunniani», sanoi Jolyon, »se oli syvämietteistä Jon. Onko se omaasi? Menneisyys! Vanhat omistukset, vanhat intohimot ja niiden jälkimaku. Ottakaamme savukkeet.»

Tietoisena siitä, että äiti oli nopeasti nostanut kätensä huulilleen ikäänkuin vaimentaakseen jotakin, Jon ojensi savukkeet. H än sytytti savukkeen isälleen ja Fleurille, sitten itselleen. Oliko maailma jo nuijinut häntä, niinkuin Val oli sanonut? Savu oli sininen, jos hän ei ollut vetänyt sitä sieraimiinsa, harmaa, jos hän oli. Hän piti kutkutuksesta nenässään ja tasa-arvoisuuden tunteesta, jonka polttaminen antoi hänelle. Hän oli iloinen, kun kukaan ei sanonut: »Olet siis alkanut?» Hän tunsi itsensä vähemmän nuoreksi.

Fleur katsoi kelloaan ja nousi. Äiti meni hänen kanssaan taloon. Jon jäi polttamaan savukettaan isän seurassa.

»Saata hänet autoon, ukkoseni», sanoi Jolyon, »ja kun hän on lähtenyt, pyydä äitiäsi tulemaan takaisin minun luokseni.»

Jon lähti. Hän odotti hallissa. Hän saattoi Fleurin autoon. Ei ollut tilaisuutta sanoihin, tuskin kädenpuristukseen. Jon odotti kaiken iltaa, että hänelle sanottaisiin jotakin. Mitään ei sanottu. Ehkä ei ollut tapahtunutkaan mitään. Hän meni vuoteeseen ja kohtasi pukeutumispöytänsä peilissä itsensä. Hän ei puhunut eikä kuva puhunut, mutta molemmat näyttivät ajattelevan sitä enemmän.

4. GREEN STREETILLÄ

On epävarmaa, palautuiko Prosper Profondin vaarallisuuden maine hänen yritykseensä lahjoittaa Valille tuo Mayfly-varsa, Fleurin sanaan: »Hän on kuin Midianin sotajoukko, hän käy ympäri ja etsii kenen hän löytäisi», hänen järjettömään, Jack Cardiganille tekemäänsä kysymykseen: »Mitä hyödyttää pysyä kunnossa?» vai yksinkertaisemmin siihen tosiasiaan, että hän oli ulkomaalainen eli muukalainen, niinkuin nyt oli tapa sanoa. Varmaa oli, että Annette esiintyi erikoisen kauniina ja että Soames oli myynyt Monsieur Profondille Gauguininsä ja sitten repinyt pankkiosoituksen kappaleiksi, niin että asianomainen itse oli sanonut: »Minä en saanutkaan sitä pikku taulua, jonka ostin herra Forsydelta.»

Vaikka häneen suhtauduttiinkin epäluuloisesti, kävi hän edelleen Winifredin ikivihreässä pikku talossa Green Streetin varrella esiintyen hyväntahtoisen tyhmänä, mitä kukaan kuitenkaan ei erehtynyt luulemaan todelliseksi naivisuudeksi — se sana tuskin soveltui Monsieur Prosper Profondiin. Winifredin mielestä hän edelleen oli »huvittava», ja hän kirjoitti kirjelippusia, joissa sanottiin: »Tulkaa viettämään pikku 'hippa' kanssamme» — Winifredille oli kuin henkäys elämään pysyä noitten päivän sanantapojen tasalla.

Salaperäisyys, joka kaikkien silmissä ympäröi häntä, johtui siitä, että hän oli tehnyt, nähnyt, kuullut ja tuntenut kaiken eikä löytänyt siinä mitään — se oli luonnotonta. Englantilainen pettyneen tyyppi oli hyvinkin tuttu Winifredille, joka aina oli liikkunut muodikkaissa piireissä. Se antoi eräänlaisen hienostuksen leiman, joten siitä sentään sai irti jotakin. Mutta olla näkemättä mitään missään, ei asenteen vuoksi, vaan koska missään ei ollut mitään, se ei ollut englantilaista, ja mikä ei ollut englantilaista, sitä ei voinut olla salaa tuntematta vähän vaaralliseksi, joskaan ei suorastaan sopimattomaksi. Oli kuin itse sodanjälkeinen tunnelma — tumma, raskas, hymyilevä, välinpitämätön — olisi istunut Winifredin empiretuolissa, oli kuin tämä tunnelma olisi puhunut paksuin punaisin huulin pienen pirullisen parran yläpuolelta. Se oli, niinkuin Jack Cardigan sanoi — englantilaiselle luonteelle kokonaisuudessaan — »vähän liian paksu» — sillä jos mikään ei todella ollut jännityksen arvoista, voi toki aina turvautua urheiluun ja tehdä asiat jännittäviksi! Winifredkin, joka oli aina sydämestään Forsyte, tunsi, että tällaisesta pettymyksen tunnelmasta ei saanut irti mitään, joten oikeastaan sen ei olisi pitänyt viipyä talossa. Itse asiassa Monsieur teki tunnelman liian ilmeiseksi maassa, jossa tämäntapaiset totuudet aina säädyllisesti verhotaan.

Kun Fleur, joka kiireisesti oli palannut Robin Hillistä, tuli päivälliselle sinä iltana, seisoi »tunnelma» Winifredin pienen salongin ikkunan ääressä katsellen Green Streetille sen näköisenä kuin ei näkisi siellä mitään. Ja Fleur alkoi heti tuijottaa tulisijaan ikäänkuin näkisi tulen, jota siinä ei ollut.

Monsieur Profond tuli ikkunan äärestä pois. Hän oli täydessä iltapuvussa, valkea liivi yllä, valkea kukka napinlävessä

»Kas, neiti Forsyte», sanoi hän, »onpa kovin hauska tavata teitä. Voiko herra Forsyte hyvin? Minä sanoin tänään, että tahtoisin nähdä hänen kerran huvittelevan. Hän murehtii.»

»Niinkö luulette?» sanoi Fleur lyhyesti.

»Murehtii», toisti herra Profond säristäen r-äännettään.

Fleur pyörähti ympäri. »Sanonko teille», kysyi hän, »mikä tuottaisi hänelle huvia?» Mutta sanat »Kuulla teidän painuneen tiehenne», kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki ilmeen miehen kasvoilla. Kaikki Prosperin kauniit valkeat hampaat näkyivät.

»Minä kuulin klubissa tänään tuosta hänen vanhasta surustaan.»

Fleur avasi silmänsä. »Mitä tarkoitatte?»

Herra Profond liikutti sileätä päätään ikäänkuin tehdäkseen lausuntonsa arvon täysin mitättömäksi.

»Ennenkuin te synnyitte», sanoi hän, »tuo pikku juttu.»

Vaikka Fleur ymmärsikin, että hänen ajatuksensa oli taitavasti johdettu pois tuon miehen omasta osuudesta hänen isänsä murehtimiseen, hän ei voinut vastustaa hermostunutta uteliaisuuden puuskaa. »Kertokaa minulle mitä kuulitte.»

»Mitä», mutisi Monsieur Profond, »te kyllä tiedätte sen kaiken.»

»Luultavasti tiedän. Mutta minä tahtoisin tietää, että te ette ole kuullut asiaa aivan väärin.»

»Hänen ensimmäinen vaimonsa», mutisi Monsieur Profond.

Hilliten sanansa »Hän ei ole ollut naimisissa tätä ennen», Fleur kysyi:
»Niin, mitä hänestä?»

»Herra George Forsyte kertoi minulle, että isänne ensimmäinen vaimo meni naimisiin hänen serkkunsa Jolyon Forsyten kanssa sittemmin. Se oli pikku hiukkaisen epämiellyttävää, minä ajattelisin. Minä näin heidän poikansa — kaunis poika!»

Fleur katsahti ylös. Monsieur Profond huojui hänen edessään raskaana ja pirullisena. Siinä — siinä siis syy! Tähänastisen elämänsä sankarillisimmalla ponnistuksella hän onnistui pysähdyttämään tuon huojuvan olennon. Hän ei osannut sanoa, oliko Profond huomannut. Ja juuri silloin Winifred tuli sisään.

»Ahaa, täällä te molemmat jo olette. Imogen ja minä olemme viettäneet erittäin hauskan iltapäivän lasten myyjäisissä.»

»Lasten?» sanoi Fleur koneellisesti.

»'Lasten avun'. Minä tein niin hyvän kaupan, kultaseni. Vanhaa armenialaista käsityötä — tehty ennen vedenpaisumusta. Minun täytyy kuulla teidän mielipiteenne siitä, Prosper.»

»Täti», kuiskasi Fleur äkkiä.

Tytön äänensävy sai Winifredin tulemaan hänen luokseen.

»Mikä on? Etkö voi hyvin?»

Herra Profond oli vetäytynyt ikkunan ääreen, mistä hän kerta kaikkiaan ei voinut kuulla.

»Täti, hän — hän kertoi minulle, että isä on ollut naimisissa aikaisemmin. Onko totta, että hän otti eron vaimostaan ja että tämä meni naimisiin Jon Forsyten isän kanssa?»

Koskaan elämässään ei neljän pienen Dartien äiti ollut joutunut vakavampaan pulaan. Veljentyttären kasvot olivat niin kalpeat, hänen silmänsä niin tummat, hänen äänensä niin kuiskaava ja jännittynyt.

»Isäsi ei tahtonut, että kuulisit siitä», sanoi hän niin arvokkaasti kuin tällä hetkellä oli mahdollista. »Tuollaista tapahtuu. Minä olen usein sanonut hänelle, että hänen pitäisi antaa sinun tietää.»

»Oh!» sanoi Fleur, ja siinä kaikki, mutta se sai Winifredin taputtamaan hänen olkapäätään — kiinteätä pientä olkapäätä, kaunista ja valkeata. Hän ei koskaan voinut olla katsein ja kosketuksin ilmaisematta ihailuaan veljentytärtä kohtaan, jonka tietysti piti mennä naimisiin — vaikka ei tuon pojan, Jonin kanssa.

»Me olemme unohtaneet tuon kaiken jo vuosia sitten», sanoi hän lohduttavasti. »Tule syömään päivällistä!»

»Ei täti. Minä en voi oikein hyvin. Saanko mennä yläkertaan?»

»Rakas tyttö», mutisi Winifred huolissaan »et kai aio ottaa tätä noin sydämellesi? Mitä, ethän ole vielä kunnialla edes astunut seuraelämään! Tuo poika on lapsi.»

»Mikä poika? Minulla on vain päänsärkyä. Mutta minä en voi sietää tuota miestä tänä iltana.»

»Hyvä, hyvä», sanoi Winifred, »mene sinä vain levolle. Minä lähetän sinulle lääkettä ja puhun kyllä Prosper Profondin kanssa. Mitä hänen tarvitsi lörpötellä? Vaikka minun täytyy sanoa, että minusta on paljon parempi, kun tiedät.»

Fleur hymyili. »Niin», sanoi hän ja pujahti pois huoneesta.

Hän meni yläkertaan pää pyörällä, kurkku kuivana, levoton, säikähtänyt tunne rinnassa. Koskaan elämässään tätä ennen hän ei ollut hetkeäkään pelännyt, ettei saisi sitä, mihin oli kiinnittänyt sydämensä. Tämän iltapäivän elämykset olivat olleet rikkaat ja kipeät, ja tämä hirvittävä tieto vielä niiden lisäksi oli todella tehnyt hänen päänsä kipeäksi. Eikä ihme, että isä oli kätkenyt tuon valokuvan niin hyvin hänen oman kuvansa taakse — hän tietysti häpesi, että oli pitänyt sen tallella! Mutta voiko hän vihata Jonin äitiä ja kuitenkin säilyttää hänen valokuvansa? Fleur painoi kätensä otsaansa koettaen nähdä selvästi. Oliko Jonille kerrottu — oliko hänen käyntinsä Robin Hillissä pakottanut heitä kertomaan Jonille? Kaikki riippui nyt siitä! Hän tiesi, että he kaikki tiesivät, paitsi — kenties — Jon!

Hän käveli edestakaisin purren huuliaan ja ajatellen toivottoman ankarasti. Jon rakasti äitiään. Jos hänelle oli kerrottu, mitä hän silloin tekisi? Fleur ei osannut sanoa. Mutta jos hänelle ei ollut kerrottu, eikö hän — Fleur — voisi saada Jonia omakseen — mennä naimisiin hänen kanssaan ennenkuin hän saisi tietää? Hän muistutteli käyntiään Robin Hillissä. Jonin äidin kasvot, jotka olivat niin passiiviset — hänen tummat silmänsä ja tukkansa, joka oli kuin puuteroitu, hänen pidättyväisyytensä, hänen hymyilynsä — saattoivat hänet ymmälle, niin myös Jonin isän kasvot — ystävälliset, painuneet, ironiset. Vaistomaisesti hän tunsi, että he varoisivat kertomasta Jonille, vielä nytkin, varoisivat pahoittamasta hänen mieltään — sillä tietysti hän olisi kauhean pahoillaan, jos tietäisi! Täti oli saatava olemaan kertomatta isälle, että hän tiesi. Niin kauan kun ei otaksuttu hänen eikä Jonin tietävän, oli vähän mahdollisuutta — vapaus peittää jälkensä ja saada se, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä. Mutta tämä yksinäisyys oli hänelle melkein ylivoimainen. Jokainen oli häntä vastaan — jokainen! Oli aivan niinkuin Jon oli sanonut — hän ja Fleur vain tahtoivat elää ja menneisyys oli heidän tiellään, menneisyys, johon heillä ei ollut mitään osuutta ja jota he eivät ymmärtäneet. Oi! Mikä häpeä! Ja äkkiä hän ajatteli Junea. Tahtoisiko June auttaa häntä? Sillä June oli jotenkuten tehnyt häneen sen vaikutuksen, että hän tulisi olemaan myötämielinen heidän rakkaudelleen eikä sietämään esteitä. Sitten hän vaistomaisesti ajatteli: »Minä en sittenkään anna mitään pois, en edes hänelle uskalla antaa! Minä aion saada Jonin, heidän kaikkien uhalla.»

Hänelle tuotiin lientä ja Winifredin parasta päänsärkypulveria. Hän nieli molemmat. Sitten Winifred itse ilmaantui. Fleur avasi tulen sanoen:

»Tiedätkö, täti, minä en tahtoisi, että ihmiset ajattelisivat minun olevan rakastuneen tuohon poikaan. Mitä, minähän olen tuskin nähnyt häntä!»

Winifred oli kokenut, mutta hän ei ollut »fine». Hän otti tiedon vastaan huomattavasti huojentuneena. Tietenkään ei tytön ollut hauska kuulla tuosta perheskandaalista, ja Winifred ryhtyi nyt esittämään asiaa hänelle mahdollisimman lievässä muodossa, mihin tehtävään hän oli suurenmoisesti omiaan, hänen kasvattajinaan kun oli ollut turvallinen äiti ja isä, jonka hermoja ei saanut järkyttää, ja hän kun oli monta vuotta ollut Montague Dartien vaimo. Winifredin kuvaus oli lieventämisen mestariteos. Fleurin isän ensimmäinen vaimo oli ollut hyvin mieletön. Mukana pelissä oli eräs nuori mies, joka joutui raitiovaunun alle, ja hän oli jättänyt Fleurin isän. Sitten, vuosia myöhemmin, kun kaikki olisi voinut muuttua hyväksi taas, hän oli antautunut suhteisiin heidän serkkunsa Jolyonin kanssa, ja Fleurin isän oli tietysti ollut pakko ottaa ero hänestä. Kukaan ei muistanut enää koko asiaa, paitsi juuri perhe. Ja ehkä oli kaikki kääntynyt parhaaksi, isällä oli nyt Fleur, ja Irenen ja Jolyonin sanottiin olleen täysin onnellisia, ja heidän poikansa oli kaunis poika. »Olihan sekin jonkinlaista voidetta haavaan, että Val sai Hollyn, tiedäthän.» Näin rauhoittavasti puhellen Winifred taputti veljentyttärensä olkapäätä ja ajatteli: »Hän on kaunis ja täyteläinen pieni olento!» ja palasi takaisin Prosper Profondin luo, joka tahdittomuudestaan huolimatta oli erittäin »huvittava» tänä iltana.

Muutamia minuutteja tädin lähdettyä Fleur oli sekä ruumiillisesti että henkisesti rauhoittavan lääkkeen vaikutuksen alaisena. Mutta sitten todellisuus palasi takaisin. Täti oli jättänyt pois kaiken mikä merkitsi jotakin — intohimoisten sydänten kaiken tunteen, vihan, rakkauden, leppymättömyyden. Fleur, joka tiesi niin vähän elämästä ja joka oli koskettanut vasta rakkauden lievettä, tajusi kuitenkin vaistomaisesti, että sanat ovat yhtä vähän suhteessa asioihin ja tunteisiin kuin raha leipään, jota sillä ostetaan. »Isä parka!» ajatteli hän. Minä poloinen! Jon raukka! Mutta minä en välitä, minä aion saada hänet!» Ikkunastaan pimentyneessä huoneessa hän näki »tuon miehen» lähtevän ovesta ulos ja vetelehtivän poispäin. Jos Profond ja äiti — kuinkahan se vaikuttaisi hänen omiin asioihinsa? Varmaan isä silloin liittyisi häneen vielä lujemmin ja lopulta suostuisi kaikkeen mitä hän tahtoi, tai helpommin mukautuisi sellaiseen, mitä Fleur teki hänen tietämättään.

Hän otti vähän multaa ikkunalla olevasta kukkalaatikosta ja heitti sen kaikin voimin tuon katoavan hahmon jälkeen. Se ei osunut, mutta yritys teki hänelle hyvää.

Ja Green Streetiltä tuli pieni ilmanhenki, paloöljyltä tuoksuva, ei miellyttävä.

5. PUHTAASTI FORSYTELAISIA ASIOITA

Soames, joka tuli Cityyn aikoen päivän päätyttyä käydä Green Streetillä hakemassa Fleurin kotiin, oli mietteitten vallassa. Ollen vain nimellinen osakas hän nyttemmin harvoin kävi Cityssä, mutta hänellä oli vielä huoneensa Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimistossa ja yksi kokonainen ja puolikas kirjanpitäjää hoitamassa puhtaasti Forsytelaisia asioita. Ne olivat vähän liikkuvaisella kannalla juuri nyt — suotuisa hetki taloomaisuuden rahaksimuuttoa varten. Ja Soames vähän keventeli isänsä ja Roger sedän, jossakin määrin myös Nicholas sedän kiinteimistöjä. Hänen ovela ja asiallinen kunniallisuutensa kaikissa raha-asioissa oli tehnyt hänestä eräänlaisen yksinvaltiaan näissä luottamustoimissa. Jos Soames ajatteli, että niin tai näin oli tehtävä, oli paras säästää ajattelemisen vaiva itseltään. Hän takasi eräänlaisen vastuuttomuuden lukuisille kolmannen ja neljännen polven Forsyteille. Muut omaisuuden holhoojat, niinkuin serkut Roger ja Nicholas, serkkujen miehet Tweetyman ja Spender ja hänen sisarensa Cicelyn mies, kaikki luottivat häneen, hän kirjoitti nimensä ensin, ja mihin hän oli kirjoittanut nimensä, siihen kirjoittivat muutkin eikä kukaan tullut siitä penniäkään köyhemmäksi. Nyt juuri he olivat tulleet aika monta penniä rikkaammiksi, ja Soamesille häämöitti jo eräitten holhoustoimien päättyminen, lukuunottamatta tulojen jakelua obligatsioneista, jotka olivat niin kultareunaisia kuin tähän aikaan oli mahdollista.

Kulkiessaan Cityn kuumeisemmista osista Lontoon tyvenempiin suvantopaikkoihin hän mietti. Raha oli erinomaisen lujassa ja moraali erinomaisen löyhässä! Sota oli sen tehnyt. Pankit eivät lainanneet, ihmiset rikkoivat sopimuksia kaikkialla. Ilmassa oli tunne ja kasvoilla ilme, joista hän ei pitänyt. Koko maa näytti olevan keinottelun ja vararikkojen lumoissa. Oli tyydyttävää ajatella, ettei hänellä itsellään eikä hänen holhottavillaan ollut ainoatakaan sijoitusta, jota olisi voinut horjuttaa millään vähemmän mielettömällä kuin yleisellä velkojen anteeksiannolla tai pääomain takavarikoinnilla. jos Soames johonkin uskoi, uskoi hän siihen, mitä hän sanoi »Englannin terveeksi järjeksi» tai kykyyn omistaa, jollei jollakin tavalla, niin toisella. Hän saattoi kyllä — niinkuin hänen isänsä James ennen häntä — sanoa, että hän ei tietänyt mitä kaikesta oli tuleva, mutta sydämessään hän ei uskonut, että oli tulossa mitään sen kummempaa. Ei ainakaan, jos se hänestä riippuisi — ja hän oli loppujen lopulta aivan tavallinen englantilainen, joka hiljaisen sitkeästi piti kiinni siitä, mitä hänellä oli ja tiesi, ettei koskaan todella luopuisi omastaan, jollei saisi tilalle jotakin enemmän tai vähemmän samanarvoista. Hänen sielunsa oli aineellisten asiain suhteen oleellisesti tasapainossa, ja hänen selitystään maan tilanteesta oli vaikea kumota maailmassa, jonka ihmisolennot muodostivat. Otettakoon esimerkiksi hänen oma tapauksensa! Hän oli hyvässä asemassa. Tekikö hän sillä vääryyttä kenellekään? Hän ei syönyt kymmentä ateriaa päivässä, hän ei syönyt enempää, tuskin niinkään paljon kuin köyhä mies. Hän ei tuhlannut rahaa paheisiin, ei hengittänyt enemmän ilmaa eikä kuluttanut sanottavasti enemmän vettä kuin konetyömies tai kantaja. Tosin hänellä oli kauniita tavaroita ympärillään, mutta niiden valmistus oli hankkinut ihmisille työtä, ja jonkun piti käyttää niitä. Hän osti tauluja, mutta taidetta täytyi kannattaa. Hän oli itse asiassa satunnainen kanava, jota myöten raha virtasi antaen työtä. Mitä vastustettavaa siinä oli? Hänen hallussaan raha virtasi nopeammin ja hyödyllisemmin kuin valtion ja hidasliikkeisen, rahaanielevän virkamiehistön omana. Ja mitä siihen tulee, minkä hän joka vuosi pani säästöön, oli se liikkeessä aivan yhtä paljon kuin se, mitä hän ei säästänyt, se kun meni vesijohto-osakkeisiin tai kunnallisiin obligatsioneihin tai johonkin muuhun terveeseen ja hyödylliseen. Valtio ei maksanut hänelle mitään palkkaa siitä, että hän hoiti omiaan ja toisten ihmisten varoja — hän teki tämän kaiken ilmaiseksi. Siinä piili tärkein väite sosialisointia vastaan — yksityisomaisuuden haltijoille ei maksettu, ja heillä oli kuitenkin täysi syy jouduttaa rahankiertoa. Sosialisointi kääntäisi aivan päinvastoin. Hänestä tuntui, että hänellä oli vahva asema maassa, joka kärsi virkavaltaisuudesta.

Saapuessaan tähän täydellisen rauhan suvantoon häntä erikoisesti harmitti ajatus, että joukko tunnottomia trusteja ja yhtymiä oli vallannut kaikenlaisten tavarain markkinat ja pitänyt hintoja keinotekoisen korkealla. Tuollaiset yksilöllisen systeemin väärinkäyttäjät olivat rosvoja, joista kaikki paha oli lähtöisin, ja oli jossakin määrin tyydyttävää nähdä heidän vihdoinkin joutuneen pelon valtaan, että kaikki romahtaisi alas ja he itse putoaisivat mukana.

Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimiston hallussa oli pohjakerros ja ensimmäinen kerros oikeanpuolisesta talosta, ja noustessaan huoneeseensa Soames ajatteli: »Olisi jo aika maalauttaa talo.»

Hänen vanha kirjanpitäjänsä Gradman istui tavallisella paikallaan suuren, luvuttomilla lokeroilla varustetun kirjoituspöydän ääressä. Kirjanpitäjän puolikas seisoi hänen vieressään, kädessään erään välittäjän tiedonanto, koskeva Roger Forsytelle kuuluneen Bryanston Squaren talon myyntivoiton sijoitusta. Soames otti sen ja sanoi:

»Vancouverin kaupunkiobligatsioneja. Laskussa tänään!» Vanha Gradman vastasi hänelle hieman narisevan nöyränä:

»Nii-in, mutta kaikki on laskussa, herra Soames.» Ja kirjanpitäjän puolikas poistui.

Soames kiinnitti paperin toisten samanlaisten joukkoon ja ripusti hattunsa naulaan. »Minä tahdon katsoa testamenttiani ja avioliittosopimustani, Gradman.»

Vanha Gradman kääntyi pyörivässä tuolissaan niin pitkälle kuin pääsi ja veti vasemmanpuoleisesta alalaatikosta kaksi asiakirjaa. Sitten hän suoristihe ja nosti harmaatukkaista päätään, hyvin punaisena kumartumisesta.

»Jäljennökset, herra.»

Soames otti ne. Hänen mieleensä tuli äkkiä, kuinka suuresti Gradman muistutti lihavaa täplikästä pihakoiraa, jota he olivat pitäneet kahleissa hänen maatalossaan, kunnes Fleur eräänä päivänä oli välttämättä tahtonut, että se päästettäisiin vapaaksi, ja se oli heti purrut keittäjää ja tullut ammutuksi. Jos Gradman päästettäisiin kahleistaan, purisiko hänkin keittäjää?

Hilliten mielikuvituksensa sopimatonta lentoa Soames avasi avioliittosopimuksensa. Hän ei ollut katsellut sitä kahdeksaantoista vuoteen, ei sitten kun oli tehnyt testamenttinsa uudestaan isänsä kuollessa ja Fleurin syntyessä. Hän tahtoi nähdä, olivatko sanat »aviosäädyn aikana» siinä. Olivat, olivat kyllä — hullunkurinen sanantapa, kun sitä oikein ajatteli. Viidentoista tuhannen punnan korko (maksettiin ilman tuloveron lyhennystä) niin kauan kuin Annette oli hänen vaimonsa ja myöhemmin leskeyden aikana »dum casta» — vanhanaikainen ja melko kärkevä lausemuoto, joka oli pantu mukaan Fleurin äidin käyttäytymisen turvaamiseksi. Testamentti takasi Annettelle tuhannen puntaa vuodessa samoilla ehdoilla. Hyvä oli! Hän antoi jäljennökset takaisin Gradmanille, joka otti ne katsomatta, pyöräytti tuoliaan, pani paperit takaisin laatikkoon ja jatkoi laskujaan.

»Gradman! Minä en pidä maan tilasta, on niin paljon ihmisiä, joilla ei ole tervettä järkeä. Minun täytyy keksiä keino, millä voin turvata Fleur neidin kaikkien mahdollisuuksien varalta.»

Gradman kirjoitti numeron »2» imupaperilleen.

»Nii-in», sanoi hän, »ajan henki on häijy.»

»Tavallinen kielto pääoman ennenaikaista käyttöä vastaan ei riitä.»

»Ei», sanoi Gradman.

»Ajatelkaa, jos nuo sosialistit pääsevät valtaan, tai pahemmat! Nuo päähänpistoihinsa juuttuneet ihmiset, ne ne ovat vaarallisia. Katsokaa Irlantia!

»Ah», sanoi Gradman.

»Jos siirtäisin omaisuuteni hänelle jo heti, pysyttäen käyttöoikeuden itselläni elinajakseni, eivät he voisi ottaa minulta muuta kuin korot, mikäli eivät muuta lakia.»

Gradman liikutti päätään ja hymyili.

»Ohoh», sanoi hän, »eivät ne toki sitä tee!»

»Minä en tiedä», mutisi Soames, »minä en luota heihin.»

»Siihen menee kaksi vuotta, herra, ennenkuin ollaan selvät pesän verotuksesta.»

Soames nirpisti nenäänsä. Kaksi vuotta! Hän oli vain kuusikymmentä viisi!

»Ei siitä ole kysymys. Laatikaa säädöskirja, jossa luovutan kaiken omaisuuteni neiti Fleurin lapsille yhtä suurina osina pidättäen käyttöoikeuden ensin itselleni ja sitten hänelle ilman ennakkolainaoikeutta, ja lisätkää sellainen kohta, että jos jotakin tapahtuu, mikä voisi horjuttaa hänen käyttöoikeuttaan, siirtyvät korot holhoojille käytettäviksi hänen hyväkseen heidän harkintansa mukaan.»

Gradman naurahti: »Aika tavatonta teidän iällänne, herra, tehän menetätte hallintaoikeuden.»

»Se on minun asiani», sanoi Soames terävästi.

Gradman kirjoitti paperipalalle: »Elinaikainen käyttöoikeus — ennakkolaina — horjuttaa käyttöoikeutta — harkinnan mukaan…» Sitten hän sanoi:

»Ketkä holhoojiksi? Onhan tässä nuori Kingson, hän on mukava ja vakiintunut nuori mies.»

»Niin, hän voi sopia yhdeksi. Minulla pitää olla kolme. Ei ole tällä hetkellä ketään Forsytea, jota voisin ajatella.»

»Eikö nuori herra Nicholas? Hän on lakimies. Olemmehan jättäneet hänelle kanteita.»

»Hän ei ole mikään ruudinkeksijä», sanoi Soames.

Hymy tihkui Gradmanin kasvoille, jotka olivat tulleet rasvaisiksi lukemattomista lampaankyljyksistä — kaiken päivää istuvan miehen hymy.

»Ettehän voi odottaa sitä hänen iällään, herra Soames.»

»Mitä? Kuinka vanha hän on? Neljäkymmentä?»

»Nii-in, vallan nuori mies.»

»No hyvä, pannaan hänet mukaan, mutta minä tarvitsen vielä jonkun, jolla on henkilökohtainen harrastus asiaan. En voi keksiä ketään.»

»Kuinka olisi herra Valerius nyt kun hän on tullut kotiin?»

»Val Dartie? Sellaisen isän poika!»

»No nii-in», mutisi Gradman, »onhan isä ollut kuolleena jo seitsemän vuotta — eihän hänen velkojaan enää tarvitse maksaa.»

»Ei», sanoi Soames, »minä en pidä siitä yhdistelmästä.» Hän nousi.
Gradman sanoi äkkiä:

»Jos he panisivat toimeksi pääomain takavarikoinnin, pääsisivät he holhoojain kimppuun yhtä hyvin. Asia olisi aivan sama. Minä ajattelisin vielä asiaa, jos olisin teidän sijassanne.»

»Se on totta», sanoi Soames, »minä ajattelen. Mitä olette tehnyt Vere
Streetin häätökäskylle?»

»En ole lähettänyt sitä vielä. Asianomainen on hyvin vanha. Hän ei tahtoisi muuttaa siinä iässä enää.»

»Minä en tiedä. Levottomuuden henki tarttuu jokaiseen.»

»Minä katson kuitenkin asioita laajemmin, herra. Tuo nainen on kahdeksankymmenen yhden.»

»Paras lähettää kuitenkin», sanoi Soames, »ja katsoa mitä hän tekee.
Niin, ja herra Timothy? Onko kaikki valmiina siltä varalta, että —»

»Olen saanut valmiiksi luettelon hänen omaisuudestaan, taulut ja huonekalut arvioituina, niin että tiedämme mitä pidätyksiä voimme tehdä. Minun tulee kuitenkin ikävä, kun hän lähtee. Hyvänen aika! Siitä on pitkä aika, kun ensi kerran näin herra Timothyn!»

»Emme voi elää ikuisesti», sanoi Soames ottaen hattunsa.

»Ei», sanoi Gradman, »mutta ikävää se sittenkin on — viimeinen vanhasta perheestä! Rupeanko ajamaan tuota Old Crompton Streetin asiaa? Nuo posetiivit — ne ovat ilkeitä kapineita.»

»Ruvetkaa vain. Minun pitää mennä hakemaan Fleur neiti ja ehtiä neljän junaan. Hyvästi, Gradman.»

»Hyvästi, herra Soames. Toivon, että Fleur neiti —»

»Kyllä hän hyvin voi, mutta liehuu liikaa.»

»Nii-in», narisi Gradman, »hän on nuori.»

Soames lähti ulos ja mietti: »Vanha Gradman! Jos hän olisi nuorempi, panisin hänet holhoojaksi. Ei ole ketään, jonka todella voisin uskoa välittävän asiasta.»

Jättäessään taakseen tuon suvantopaikan sapekkaan ja matemaattisen täsmällisyyden, takaperoisen rauhan, hän ajatteli äkkiä: »Aviosäädyn aikana! Miksi ei voida kieltää oleskelulupaa tuollaisilta miehiltä kuin Profond sen sijaan, että se kielletään monilta työtätekeviltä saksalaisilta?» Ja hän hämmästyi sen vastenmielisyyden syvyyttä, joka voi herättää noin epäisänmaallisen ajatuksen. Mutta siinä sitä oltiin! Ihminen ei saanut hetkeäkään nauttia täydellistä rauhaa. Oli aina jotakin kaiken muun takana! Ja hän kulki kohti Green Streetiä.

Kaksi tuntia myöhemmin Thomas Gradmanin kellon mukaan kellon omistaja liikahti pyörivässä tuolissaan, sulki kirjoituspöytänsä viimeisen laatikon, pani liivintaskuun avainkimpun, joka oli niin suuri, että se aiheutti kuin kasvannaisen hänen maksansa kohdalla, harjasi vanhan silinterinsä takin hihalla, otti sateenvarjonsa ja lähti pois. Lyhyenä, paksuna, vanha lievetakki tiukkaan napitettuna hän kulki Covent Gardenin toria kohti. Hän ei koskaan laiminlyönyt tätä päivittäistä kävelyä ennenkuin lähti maanalaisella junalla Highgatea kohti, ja harvoin hän tällä matkalla jätti tekemättä jonkin harkitun vihannes- tai hedelmäostoksen. Sukupolvia saattoi syntyä, hatut vaihtuivat, sotia käytiin, Forsytet vanhentuivat, mutta Thomas Gradman suoritti jokapäiväisen kävelynsä ja osti jokapäiväiset vihanneksensa. Ajat eivät olleet niinkuin ennen, hänen poikansa oli menettänyt jalkansa, eikä hänelle enää koskaan annettu noita pieniä sieviä palmikoituja koreja, joissa sai kantaa ostoksensa, ja nuo maanalaiset olivat mukavia kylläkin — mutta hän ei saanut valittaa, hänellä oli hyvä terveys ikäänsä nähden, ja oltuaan viisikymmentäneljä vuotta lakimiehenä hän ansaitsi keskimäärin kahdeksansataa vuodessa. Viime aikoina oli ollut vähän ikävyyksiä, sillä hänen toimensa koskivat etupäässä tallettajain korkoasioita, ja kaikkien näitten forsytelaisessa omaisuudessa tehtävien siirtojen ohella alkoi näyttää siltä kuin hänelle olisi tulossa vähän tiukempaa, ja elinkustannukset olivat kuitenkin niin korkeat, mutta ei kannattanut murehtia — »hyvä Jumala loi meidät kaikki» — niin oli hänellä tapana sanoa. Mutta talo-omaisuus Lontoossa — hän ei tietänyt, mitä herra Roger ja herra James sanoisivat, jos he näkisivät, että sitä myydään tällä tavoin — se näytti osoittavan uskon puutetta. Mutta herra Soames, hän murehti. Elämä ja syntymättömien elämä ja kaksikymmentä yksi vuotta kuoleman jälkeen — senhän pitemmälle ei voinut säätää, mutta herra Soames oli kuitenkin ihmeellisen terve — ja Fleur neiti oli kaunis pieni olento — oli totisesti, tietenkin hän menisi naimisiin, mutta tähän aikaan oli niin paljon lapsettomia ihmisiä — hän itse oli saanut ensimmäisen lapsensa kaksikymmentäkaksivuotiaana, ja herra Jolyon, joka Cambridge-aikanaan jo oli naimisissa, oli saanut lapsensa samana vuonna — hyvänen aika! Se oli jo vuonna 1869, kauan ennenkuin vanha Jolyon — tuo ovela rahamies — oli ottanut testamenttinsa Jamesin hallusta pois. — Hyvät ihmiset, niin. Ne olivat niitä aikoja, jolloin kiinteistöjä ostettiin oikealta ja vasemmalta ja jolloin ei ollut noita khakihattuja eikä hyökätty toistensa kimppuun päästäkseen eroon tavaroistaan, jolloin kurkut maksoivat kaksi penniä ja melonit — nuo vanhat hyvät melonit, joita katsellessa vesi tuli suuhun! Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän tuli, herra Jamesin toimistoon, ja herra James oli sanonut hänelle: »Te olette poikanen vielä, Gradman, mutta pitäkää varanne, niin saatte viisisataa vuodessa ennenkuin lopetatte.» Ja hän oli pitänyt varansa ja palvellut Jumalaa ja palvellut Forsyteja ja ollut kasviravinnolla iltaisin. Ja ostaen John Bullin — eipä siltä, että hän olisi hyväksynyt tuota lehteä, se oli niin kummallinen — hän astui maanalaiseen hissiin ruskeapaperiin kääritty paketti kädessään ja laskeutui maan uumeniin.

6. SOAMESIN YKSITYISELÄMÄ

Matkalla Green Streetille Soamesin mieleen juolahti, että hänen pitäisi pistäytyä Dumetriuksella Suffolk Streetin varrella nähdäkseen, mitä mahdollisuuksia hänellä oli saada Bolderbyn vanha Crome itselleen. Sodastakin olisi hyötyä, jos nyt saisi ostetuksi Bolderbyn vanhan Cromen! Vanha Bolderby oli kuollut, hänen poikansa ja pojanpoikansa olivat kaatuneet — tilukset peri serkku, joka aikoi myydä tuon taulun, Englannin aseman vuoksi, sanoivat toiset, koska hänellä oli hengenahdistus, sanoivat toiset.

Jos Dumetrius kerran sai sen haltuunsa, tulisi hinnasta mahdoton. Oli siis välttämätöntä tietää, joko se oli Dumetriuksella, ennenkuin Soames yrittäisi sitä itselleen. Hän siis rajoittui pohtimaan Dumetriuksen kanssa, tulisiko Monticelli taas muotiin, nyt kun muotina oli, että taulu oli kaikkea muuta, vaan ei taulu, keskustelemaan John Bullin tulevaisuudesta ja välillä vähän Buxton Knightista. Vasta lähtiessään Soames sanoi: »Bolderbyn vanhaa Cromea ei siis myytykään?» Puhtaan rotuylemmyyden tunnossa Dumetrius huudahti, aivan kuin Soames oli laskenutkin:

»Oi, kyllä minä sen vielä saan, herra Forsyte!»

Hänen silmäluomensa värähtely vahvisti Soamesia päätöksessään kirjoittaa suoraa päätä uudelle Bolderbylle ja huomauttaa, että ainoa arvokas tapa myydä vanha Crome oli välittäjien karttaminen. Hän sanoi siis: »Hyvä on, hyvästi!» ja lähti pois jättäen Dumetriuksen viisautensa valtaan.

Green Streetillä hän kuuli, että Fleur oli poissa ja viipyisi kaiken iltaa; hän aikoi olla vielä yhden yön Lontoossa. Soames otti alakuloisena ajurin ja ehti junaansa.

Hän pääsi kotiin kuudeksi. Ilma oli raskas, sääsket purivat, oli ukkosta. Ottaen kirjeensä hän meni pukeutumishuoneeseen siistiytymään Lontoon tomusta.

Vähäpätöinen posti. Muuan kuitti, lasku Fleurin ostamista tavaroista.
Kiertokirje erään syövytysnäyttelyn johdosta. Kirje, joka alkoi:

»Hyvä herra,

Tunnen velvollisuudekseni —»

Se oli kai jokin vetoomus tai muuta harmillista. Hän katsoi heti allekirjoitusta. Sellaista ei ollut! Hän käänteli epäuskoisena kirjeen sivuja ja tutki joka nurkkaa. Soames, joka ei ollut julkisuuden mies, ei ollut vielä koskaan saanut nimetöntä kirjettä, ja hänen ensimmäinen vaistonsa oli repiä se kappaleiksi, se kun oli vaarallinen, toinen vaistonsa lukea se, juuri koska se oli vaarallinen.

»Hyvä herra,

Tunnen velvollisuudekseni ilmoittaa teille, vaikka asia ei koskekaan minua, että vaimonne on suhteissa erääseen muukalaiseen —»

Tuohon sanaan päästyään Soames keskeytti lukunsa koneellisesti ja tutki postileimaa. Mikäli hän saattoi tunkeutua sen läpipääsemättömän verhon taakse, johon postitoimisto oli kätkenyt sen, oli paikka jokin »sea»-loppuinen ja »t» oli siinä myös. Chelsea? Ei! Battersea? Ehkä! Hän luki eteenpäin.

»Nuo ulkomaalaiset ovat kaikki samanlaisia. Paha heidät periköön. Tämä kohtaa vaimonne kahdesti viikossa. Minä tiedän sen omana tietonani — ja sisulleni ottaa nähdä englantilaista petettävän. Pitäkää silmällä niin näette, enkö puhu totta. Minä en sekaantuisi asiaan, jollei kyseessä olisi tuollainen likainen ulkomaalainen.

Teidän.»

Soamesin mielessä, kun hän pudotti tämän kirjeen käsistään oli melkein samanlainen tunne, kuin jos hän olisi tullut makuuhuoneeseensa ja huomannut sen olevan täynnä kovakuoriaisia. Nimettömyyden halpamaisuus teki asiasta pöyristyttävän likaisen. Ja pahinta oli, että tämä varjo oli ollut hänen mielensä syvyyksissä siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin Fleur oli osoittanut hänelle ruohokentällä maleksivaa Profondia ja sanonut: »Saalistava kissa!» Eikö hän ollut juuri tämän asian yhteydessä tänä samana päivänä tutkinut testamenttiaan ja avioliittosopimustaan? Ja nyt tuo nimetön lurjus, joka ilmeisesti ei hyötynyt asiasta muuta kuin sen, että sai purkaa kiukkuaan ulkomaalaisia kohtaan, oli vetänyt jutun esiin siitä pimeydestä, missä hän oli uskonut ja toivonut voivansa sen pysyttää. Että hänelle tähän elämän aikaan tyrkytettiin tällainen tieto Fleurin äidistä! Hän otti kirjeen matolta, repi sen kahtia, ja sitten, kun sitä kannatti enää takasivun taitekohta, lakkasi repimästä ja luki sen uudelleen. Sinä hetkenä hän teki erään elämänsä ratkaisevan päätöksen. Hän ei antaisi pakottaa itseään uuteen häväistysjuttuun. Ei! Miten ikinä hän päättikin suhtautua asiaan, — ja se vaati mitä kaukonäköisintä ja huolellisinta huomioonottamista — hän ei tekisi mitään, joka voisi vahingoittaa Fleuriä. Tämä päätös palautti hänen mielensä tasapainon, ja hän alkoi peseytyä. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kuivasi ne. Skandaalia hän ei tahtonut, mutta jotakin oli tehtävä tämän asiaintilan lopettamiseksi. Hän meni vaimonsa huoneeseen ja seisoi katsellen ympärilleen. Hänen ei edes juolahtanut mieleensä etsiä jotakin, joka todistaisi Annetten syyllisyyden ja antaisi hänelle oikeuden esiintyä uhkaavasti. Todistuksia ei löytyisi — siihen oli Annette liian käytännöllinen. Hän oli hylännyt ajatuksen antaa vakoilla vaimoaan jo ennenkuin se oli syntynytkään — hän muisti liian hyvin edellisen kerran kokemukset. Ei! Hänellä ei ollut muuta kuin tämä revitty kirje, jonkun nimettömän lurjuksen lähettämä, jonka hävytön sekaantuminen hänen yksityiselämäänsä raivostutti häntä. Oli vastenmielistä käyttää sitä hyväkseen, mutta se voisi käydä välttämättömäksi. Mikä onni, ettei Fleur ollut kotona tänä iltana! Koputus ovelle keskeytti hänen tuskalliset mietteensä.

»Herra Michael Mont on salissa, herra. Tahdotteko tavata häntä?»

»En», sanoi Soames, »tai kyllä. Minä tulen.»

Oli mitä oli, kunhan se vain saattoi täyttää hänen mielensä muutamankin minuutin ajaksi!

Michael Mont flanellipuvussaan seisoi parvekkeella polttaen savukettaan. Soamesin tullessa hän viskasi sen pois ja haroi tukkaansa kädellään.

Soamesin tunteet tuota nuorta miestä kohtaan olivat omituiset. Vanhojen mittapuitten mukaan hän epäilemättä oli huikentelevainen, vastuuton nuori veitikka, ja kuitenkin hänestä jotenkin täytyi pitää, niin äärettömän pirteällä tavalla hän sanoa päräytteli mielipiteitään.

»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Oletteko saanut teetä?»

Mont tuli sisään.

»Minä luulin, että Fleur olisi jo palannut, mutta olen iloinen, että hän ei ole. Itse asiassa minä — minä olen kauheasti hullaantunut häneen, niin kauheasti, että mielestäni teidän on parempi tietää. On tietysti vanhanaikaista tulla ensin puhumaan isälle, mutta kyllä kai te sen annatte anteeksi. Minä puhuin omalle isälleni, ja hän lupaa auttaa minua, jos perustan kodin. Oikeastaan ajatus miellyttää häntä suurestikin. Minä kerroin hänelle Goyastanne.»

»Oh», sanoi Soames kuvaamattoman kuivasti. »Vai miellyttää se häntä?»

»Miellyttää, entä teitä?»

Soames hymyili heikosti.

»Katsokaas», jatkoi Mont hypistellen olkihattuaan, ja hänen hiuksensa, korvansa, kulmakarvansa, kaikki näytti nousevan pystyyn jännityksestä, »se, joka on läpäissyt sodan, ei voi olla pitämättä vähän kiirettä.»

»Päästäkseen naimisiin ensin ja sitten eroon», sanoi Soames hitaasti.

»Ei Fleuristä eroon. Kuvitelkaa, jos itse olisitte minun asemessani!»

Soames karisti kurkkuaan. Tuo tapa esittää asioita oli tehokas kylläkin.

»Fleur on liian nuori», sanoi hän.

»Oi, ei ole. Me olemme kauhean vanhoja tähän maailman aikaan. Isäni tuntuu minusta aivan pikkulapselta, hänen ajatuskoneistonsa ei ole koskaan ponnistanut hiuskarvan vertaa. Mutta hän onkin paroni, ja se tietysti estää hänen kehitystään.»

»Paroni», toisti Soames. »Mitä se merkitsee?»

»Niin, paroni. Minustakin tulee paroni aikoinani. Mutta minä koetan kestää sen.»

»Menkää pois ja kestäkää tämä», sanoi Soames.

Nuori Mont sanoi rukoilevasti: »Oi, ei toki. Minun yksinkertaisesti täytyy parveilla näillä mailla, muuten ei minulla olisi koirankaan mahdollisuuksia. Annattehan te sentään Fleurin tehdä mitä hän tahtoo. Madame hyväksyy minut.»

»Tosiaanko!» sanoi Soames kylmästi.

»Ettehän tosissanne hylkää minua, ettehän?» Ja nuori mies näytti niin murheelliselta, että Soames hymyili.

»Te voitte mielestänne olla kovin vanha», sanoi Soames, »mutta minun silmissäni olette äärettömän nuori. Tuollainen rynnistäminen ei ole mikään kypsyyden merkki.»

»Hyvä on, minä myönnän, että olemme nuoria. Mutta osoittaakseni teille, että tarkoitan totta — minä olen ottanut toimen.»

»Hauska kuulla.»

»Olen liittynyt erääseen kustannusliikkeeseen, isäukko maksaa takuut.»

Soames pani käden suulleen, hän oli ollut sanomaisillaan: »Herra auttakoon sitä kustannusliikettä!» Hänen harmaat silmänsä tutkivat kiihtynyttä nuorta miestä.

»Minä kyllä pidän teistä, herra Mont, mutta Fleur on minulle kaikki kaikessa. Kaikkeni — ymmärrättekö?»

»Ymmärrän, mutta niin hän on minullekin.»

»Olkoon vain. Olen kuitenkin iloinen, että kerroitte minulle.

Ja nyt ei mielestäni ole enää mitään sanottavaa.»

»Minä tiedän, että asia riippuu hänestä.»

»Minä toivon, että se riippuu hänestä vielä kauan.»

»Te ette juuri anna toiveita», sanoi Mont äkkiä.

»En», sanoi Soames, »minun elämänkokemukseni eivät yllytä minua liittämään ihmisiä yhteen liian äkisti. Hyvää iltaa, herra Mont. Minä en kerro Fleurille mitä olette sanonut.»

»Oi», sanoi Mont nolona, »minä voisin todella ampua kuulan otsaani hänen tähtensä. Hän tietää sen varsin hyvin.»

»Luultavasti.» Ja Soames ojensi kätensä. Hajamielinen puserrus, raskas huokaus, ja pian senjälkeen nuoren miehen moottoripyörän ääni kutsui esiin lentävän pölyn ja katkeavien luitten näkyjä.

»Nuorempi sukupolvi!» hän ajatteli raskaasti ja meni ulos ruohokentälle. Puutarhassa oli niitetty, ja ilmassa tuntui vielä tuoreen heinän tuoksua — ukkossää pysytti tuoksut lähellä maata. Taivas oli punertava — poppelit mustat. Joella oli pari kolme venettä, jotka näyttivät kiirehtivän suojaan ennen myrskyä. »Kolme päivää kaunista ilmaa», ajatteli Soames, »ja sitten myrsky!» Missä oli Annette? Tuon miehen kanssa, luultavasti — hän oli nuori nainen! Ajatuksen outo armeliaisuus ihmetytti häntä, ja hän vetäytyi huvihuoneeseen ja istahti. Totuus oli — hän myönsi sen — että Fleur merkitsi hänelle siksi paljon, että vaimo merkitsi hyvin vähän. Ranskalainen — ei koskaan paljonkaan enempää kuin rakastajatar, ja tuo puoli asioista alkoi olla hänelle yhdentekevä! Kummallista, että Soames, joka oli piintyneen varovainen ja varma sijoituksissaan, tunneasioissa aina pani yhden kortin varaan kaikki. Ensin Irene — nyt Fleur! Istuessaan siinä hän oli himmeästi tietoinen asiasta ja tietoinen tällaisen menettelyn vaarallisuudesta. Se oli kerran tuottanut hänelle onnettomuutta ja häpeää — nyt se pelastaisi hänet! Hän välitti Fleuristä siksi paljon, ettei tahtonut uutta skandaalia. Jospa hän vain saisi käsiinsä tuon nimettömän kirjeen kirjoittajan, hän opettaisi sitä miestä sekaantumaan hänen asioihinsa ja liikuttamaan pohjamutaa vedestä, jonka hän tahtoi pysyvän liikuttamattomana!… Etäinen salama, hiljainen jyräys, ja suuria sadepisaroita putosi olkikatolle hänen yläpuolellaan. Hän pysyi välinpitämättömänä piirrellen sormellaan kuvioita pienen maalaisen pöydän pölyiselle pinnalle. Fleurin tulevaisuus! »Minä tahdon hänelle hyvän purjetuulen», ajatteli hän. »Mikään muu ei merkitse mitään minun iässäni.» Yksinäinen juttu koko elämä! Et koskaan voi pitää itselläsi sitä, minkä olet saanut! Kun yhdestä selviät, tulee toinen tilalle. Mistään ei voi olla varma! Hän ojensi kätensä ja poimi punaisen köynnösruusun kimpusta, joka riippui ikkunan edessä. Kukat kasvoivat ja putosivat — luonto oli kummallinen sekin! Ukkonen jyrisi ja paukahteli siirtyen itää kohti jokea pitkin, kalpeat salamat välähtivät hänen silmissään, poppelien latvat erottuivat terävinä ja tuuheina taivaasta, raskaat sadekuurot pieksivät kohisten ja pauhaten pientä taloa, missä hän istui välinpitämättömänä, ajatellen.

Kun myrsky oli ohi, hän jätti turvapaikkansa ja lähti astelemaan märkää polkua joen rannalle.

Kaksi joutsenta oli etsinyt suojaa rantakaislikosta. Hän tunsi linnut hyvin ja jäi katselemaan noitten vaikeitten, kaartuvien kaulojen ja suurten, käärmemäisten päitten arvokkuutta. »Ei ole arvokasta se, mitä minun nyt on tehtävä!» ajatteli hän. Ja kuitenkin se oli tehtävä, jotta ei pahempaa tapahtuisi. Annetten oli nyt täytynyt palata kotiin, missä hän sitten oli ollutkin, sillä oli jo melkein päivällisaika, ja mitä lähemmäksi hänen kohtaamisensa hetki tuli, sitä vaikeampi oli tietää, mitä oli sanottava ja kuinka sanottava. Uusi, peloittava ajatus tuli hänen mieleensä. Entä jos Annette tahtoisi vapautensa mennäkseen naimisiin tuon miehen kanssa! No niin, jos hän tahtoi, ei hän sitä voinut saada. Soames ei ollut mennyt naimisiin hänen kanssaan sitä varten. Prosper Profondin kuva viipyi rauhoittavana hänen edessään. Se mies ei menisi naimisiin! Ei, ei! Suuttumus tuli tuon hetkellisen pelon tilalle. »Sen miehen ei tarvitse tulla minun tielleni», ajatteli hän. Tuo sekasikiö — edusti — niin, mitä Prosper Profond edusti? Ei varmaan mitään kovinkaan merkillistä. Ja kuitenkin jotakin kyllin todellista tässä maailmassa — kahleistaan vapautunutta moraalittomuutta, saalistamisen pettymystä! Tuo lause, jonka Annette oli oppinut häneltä: »Je m'en fiche!» Fatalisti! Mannermaalainen — kosmopoliitti — ajan tuote! Jos tuomitsevampaa lausuntoa voi antaa toisesta, tunsi Soames, että sellaista ei ollut ainakaan hänen tiedossaan.

Joutsenet olivat kääntäneet päätään ja katselivat hänen ohitseen johonkin omaan etäisyyteensä. Toinen niistä sihisi hiukan, pyristi pyrstöään, kääntyi ikäänkuin peräsimen voimasta ja ui pois. Toinen seurasi mukana. Niitten valkeat ruumiit ja uljaat kaulat katosivat näkyvistä, ja hän meni taloa kohti.

Annette oli salissa pukeutuneena päivällistä varten, ja Soames ajatteli mennessään yläkertaan: »Kaunis on se, joka käyttäytyy kauniisti.» Kaunis! Paitsi huomautuksia salin ikkunaverhoista ja myrskystä ei itse teossa puhuttu mitään koko aterian aikana, jonka erikoisuuksina olivat ruuan oikea määrä ja erinomainen laatu. Soames ei juonut mitään. Aterian jälkeen hän seurasi Annettea saliin ja tapasi hänet polttamasta savuketta kahden ranskalaisikkunan välisessä sohvassa. Hän nojautui taaksepäin melkein suorana, yllään avokaulainen musta puku, polvi polven päällä ja siniset silmät puoliummessa. Siniharmaa savu suikerteli hänen punaisilta, melko täyteläisiltä huuliltaan, verkko sitoi kastanjanruskean tukan, hänellä oli ohuimmat silkkisukat jalassaan ja kengissä hyvin korkeat korot, jotka tehostivat jalan rintavuutta. Kaunis kappale mihin huoneeseen tahansa! Soames, joka piti tuota revittyä kirjettä kädessään syvällä päivällistakin sivutaskussa, sanoi:

»Minä menen sulkemaan ikkunan, ulkona on niin kosteata.» Hän sulki ikkunan ja seisoi katselemassa David Coxia, joka koristi viereisen seinän kermanväristä laudoitusta.

Mitä Annette mahtoi ajatella? Soames ei ollut elämässään ymmärtänyt naista — lukuunottamatta Fleuriä — eikä Fleuriäkään aina! Hänen sydämensä löi nopeasti. Mutta jos hän aikoi tehdä sen, oli hetki tullut. Hän kääntyi David Coxista ja otti revityn kirjeen esiin.

»Olen saanut tämän.»

Annetten silmät avautuivat, tuijottivat häneen ja kovenivat.

Soames ojensi hänelle kirjeen.

»Se on revitty, mutta voit lukea sen.» Ja hän kääntyi takaisin David Coxiin — meritaulu, väritys hyvä — mutta liikettä liian vähän. »Tahtoisin tietää, mitä tuo mies tekee tällä hetkellä!» hän ajatteli. »Minä vielä aion hämmästyttää häntä.» Silmäinsä nurkasta hän näki Annetten istuvan jäykkänä, kirje kädessään, hänen silmänsä siirtyivät puolelta toiselle tummenneitten luomien ja rypistyväin, tummenneitten kulmain alla. Hän pudotti kirjeen käsistään, vavahti hieman, hymyili ja sanoi:

»R-rumaa!»

»Olen aivan samaa mieltä», sanoi Soames, »häpeällistä. Onko se totta?»

Hammas tarttui Annetten punaiseen alahuuleen. »Ja entä jos olisi?»

Hän oli paatunut!

»Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa?»

»Ei.»

»Puhu sitten!»

»Mitä hyödyttää puhua?»

Soames sanoi jäisesti: »Sinä siis myönnät sen?»

»Minä en myönnä mitään. Sinä olet hullu, kun kysyt. Sinunlaisesi mies ei saisi kysyä. Se on vaarallista.»

Soames teki kierroksen huoneessa hillitäkseen nousevaa kiukkuaan.

»Muistatko», sanoi hän pysähtyen Annetten eteen, »mikä olit, ennenkuin menin naimisiin kanssasi? Ravintolan kassanhoitaja.»

»Muistatko, ettei minulla ollut edes puolta sinun iästäsi?»

Soames keskeytti heidän silmiensä tuiman yhteenoton ja palasi David
Coxin luo.

»Minä en aio ryhtyä sanasotaan. Minä vaadin sinua luopumaan tästä — ystävyydestä. Ajattelen asiaa yksinomaan Fleurin kannalta.»

»Ah, Fleur!»

»Niin», sanoi Soames itsepintaisesti, »Fleur. Hän on sinun lapsesi yhtä paljon kuin minun.»

»On ystävällistä myöntää se.»

»Aiotko tehdä mitä minä käsken?»

»Minäpä en sano.»

»Sitten minun täytyy pakottaa sinut.»

Annette hymyili.

»Ei, Soames», sanoi hän. »Sinä olet avuton. Älä sano mitään sellaista, mitä tulet katumaan.»

Viha paisutti hänen otsansa suonia. Hän avasi suunsa purkaakseen mielenliikutustaan — mutta ei voinut. Annette jatkoi:

»Minä lupaan, että tällaisia kirjeitä ei enää tule. Se riittää.» Soames väänteli itseään. Hänellä oli se tunne, että tuo nainen, joka olisi ansainnut hän ei tietänyt mitä, kohteli häntä kuin lasta.

»Kun kaksi ihmistä on naimisissa ja he elävät niinkuin me, Soames, on parempi, että he ovat aivan rauhallisia toistensa suhteen. On asioita, joita ei vedetä päivänvaloon ihmisten naurettaviksi. Ole sinä siis rauhallinen, ei minun tähteni, vaan itsesi tähden. Sinä olet tulossa vanhaksi — minä en vielä. Sinä olet opettanut minut hyvin käytännölliseksi.»

Soames, joka oli kokenut kaikki tukehtumisen tunteet, toisti jurosti:

»Minä vaadin sinua luopumaan tuosta ystävyydestä.»

»Entä jos en luovu?»

»Silloin — silloin jätän sinut pois testamentistani.»

Jostakin syystä tämä ei näyttänyt tehoavan. Annette nauroi.

»Sinä elät kauan, Soames.»

»Sinä — sinä olet huono nainen», sanoi Soames äkkiä.

Annette kohautti olkapäitään.

»Sitä en luule. Elämä sinun kanssasi on tosin tappanut minussa jotakin, mutta minä en ole huono nainen. Minä olen järkevä — siinä kaikki. Ja niin sinäkin olet, kun olet ajatellut asiaa.»

»Minä menen tapaamaan tuota miestä», sanoi Soames nyreästi, »ja karkoitan hänet tiehensä.»

»Mon cher, sinä olet hupsu. Sinä et välitä minusta, sinä saat minusta juuri sen mitä tahdotkin ja soisit, että kaikki muu minussa olisi kuollutta. Minä en myönnä mitään, mutta minä en aio kuolla tässä iässä, Soames, ja minä sanon, että sinun on paras olla rauhassa vain. Minä itse en pane toimeen mitään skandaalia, en mitään. Nyt en sano enää mitään, teetpä sitten mitä tahansa.»

Hän ojensi kätensä, otti ranskalaisen romaanin pieneltä pöydältä ja avasi sen. Soames katseli häntä tunteittensa kuohun vaientamana. Tuon miehen ajatteleminen sai hänet melkein tahtomaan Annettea itselleen, ja tämä oli jotakin uutta heidän suhteessaan, yllättävää ihmiselle, joka oli niin vähän taipuvainen filosofiseen erittelyyn. Sanaakaan sanomatta hän meni ulos ja tauluhuoneeseen. Tämä oli seuraus ranskattaren naimisesta! Ja kuitenkin, ilman Annettea ei olisi ollut Fleuriä! Hän oli täyttänyt tarkoituksensa.

»Hän on oikeassa», ajatteli Soames, »minä en voi tehdä mitään. Minä en edes tiedä, onko siinä ollut mitään.» Itsesäilytysvaisto kehoitti häntä sulkemaan luukut, sammuttamaan tulen ilman puutteella. Jollei hän uskonut, että jossakin asiassa oli jotakin, ei siinä ollutkaan mitään.

Sinä iltana hän meni vaimonsa huoneeseen. Annette otti hänet vastaan ikäänkuin asia olisi ollut täysin selvä eikä mitään kohtausta olisi ollut heidän välillään. Ja Soames palasi omaan huoneeseensa omituinen rauha mielessään. Jos ei tahtonut nähdä, ei tarvinnut. Ja hän ei tahtonut — tästälähin hän ei tahtoisi nähdä. Sillä ei voittanut mitään — ei mitään! Hän avasi lipastonlaatikon ja otti rasiasta nenäliinan ja Fleurin kehystetyn valokuvan. Katseltuaan sitä hetkisen hän työnsi sen syrjään, ja alla oli tuo toinen — tuo vanha kuva Irenestä. Pöllö huusi, kun hän seisoi ikkunan ääressä katsomassa kuvaa. Pöllö huusi, punaisten köynnösruusujen väri syveni, lehmuksen tuoksu tuli sisään. Hyvä Jumala! Se oli ollut toista! Intohimo — muisto! Tomua ja tuhkaa!

7. JUNE PUUTTUU ASIAAN

Muuan slaavilainen kuvanveistäjä, joka aikaisemmin oli asunut New Yorkissa, itsekäs ja rahaton mies, istui eräänä iltana June Forsyten atelierissa Chiswickissä Thamesin rannalla. Heinäkuun kuudennen päivän iltana Boris Strumolowski — jonka töistä usea oli näytteillä täällä, koska ne toistaiseksi olivat liiaksi aikaansa edellä voidakseen päästä näytteille minnekään muualle — oli alussa menestynyt hyvin, harrastaen tuota erillistä, melkein kristusmaista hiljaisuutta, joka niin ihastuttavan hyvin sopi hänen nuorekkaille, pyöreille leveäposkisille kasvoilleen, joita kehysti loistava, tyttömäisesti »bobbattu» tukka. June oli tuntenut hänet neljä viikkoa, ja mies oli hänen silmissään vielä neron tärkein ruumistuma tulevaisuuden toivo, jonkinlainen idän tähti, joka oli eksynyt epäkiitolliseen länteen. Tähän iltaan saakka mies oli keskustelussa rajoittunut muistelemaan vaikutelmiaan Yhdysvalloista, joitten tomun hän juuri oli ravistanut jaloistaan. Se maa oli hänen mielestään niin kaikin tavoin barbaarinen, että hän ei ollut myynyt siellä suorastaan mitään, vieläpä oli joutunut poliisin epäluulon alaiseksi— maa, jossa hänen sanojensa mukaan ei ollut omaa rotua, ei vapautta, tasa-arvoa eikä veljeyttä, ei periaatteita, perimätapoja, makua, sanalla sanoen ei sielua. Hän oli jättänyt tuon maan itsensä vuoksi ja tullut siihen ainoaan muuhun maahan, jossa hän saattoi elää hyvin June oli onnettomana ajatellut häntä yksinäisinä hetkinä seisoessaan hänen luomuksiensa edessä — ne olivat peloittavia mutta väkeviä ja vertauskuvallisia, kun vain oli kuullut selitettävän niitä. Että tuo mies, jolla oli loistavan tukan sädekehä niinkuin jollakin varhaisitalialaisella maalauksella ja joka oli vaipunut neroonsa unohtaen kaiken muun — mikä muuten oli todellisen neron ainoa tunnusmerkki — että hän oli yhä vielä siipirikko, kiihdytti Junen lämmintä sydäntä melkein Paul Postin kustannuksella. Ja hän oli ryhtynyt toimenpiteisiin tyhjentääkseen taidesalonkinsa ja täyttääkseen sen Strumolowskin mestariteoksilla. Hän oli heti kohdannut vaikeuksia. Paul Post oli noussut takajaloilleen, Vospovitch esiintynyt loukkaavasti. Kaikella neron paatoksella — ja heidän nerokkuuttaan ei June vielä kieltänyt — he olivat pyytäneet näyttelylleen pitennystä ainakin toiset kuusi viikkoa. Amerikkalainen virta, jota vielä tulvi maahan, vetäytyisi pian takaisin. Amerikkalainen virta oli heidän oikeutensa, heidän pelastuksensa — koska kukaan tässä typerässä maassa ei välittänyt taiteesta. June oli mukautunut heidän todisteluunsa. Eihän Boris toki voinut pahastua siitä, että he tahtoivat saada täyden hyödyn amerikkalaisesta virrasta, jota hän itse niin kiihkeästi halveksi.

Sinä iltana hän oli selittänyt tämän Borikselle, ilman että kukaan muu oli läsnä, paitsi Hannah Hobdey, keskiaikaisaiheinen syövyttäjä ja Jimmy Portugal, Neo-Artistin toimittaja. June oli esittänyt asian hänelle sillä äkillisellä tuttavallisuudellaan, mitä alituinen kosketus uustaiteellisen maailman kanssa ei ollut koskaan kyennyt kuivettamaan hänen lämpimästä ja jalomielisestä luonteestaan. Mutta jo kaksi minuuttia senjälkeen, kun Boris oli katkaissut kristusmaisen hiljaisuutensa, alkoi June liikutella sinisiä silmiään puolelta toiselle niinkuin kissa heiluttaa häntäänsä. Tämä — niin sanoi Strumolowski — oli tyypillistä Englannille, maailman itsekkäimmälle maalle, valtakunnalle, joka imee toisten maitten verta, tuhoaa aivot ja sydämet irlantilaisilta, hinduilta, egyptiläisiltä, buureilta, burmalaisilta, maailman hienoimmilta roduilta — kerskaileva, tekopyhä Englanti! Tätä hän oli odottanutkin tullessaan maahan, missä ilma on pelkkää sumua ja kaikki ihmiset taiteelle umpisokeita kauppiaita, keinotteluun ja karkeimpaan materialismiin vajonneita! Tietoisena siitä, että Hannah Hobdey mumisi: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja että Jimmy Portugal virnaili, June sävähti purppuranpunaiseksi ja tiuskasi:

»Miksi sitten tulitte? Emme me pyytäneet teitä tulemaan.» Tämä huomautus poikkesi niin omituisesti kaikesta, mitä hänellä tähän saakka oli ollut aihetta odottaa Junen taholta, että Strumolowski ojensi kätensä ja otti savukkeen.

»Englanti ei koskaan kaipaa idealistia», sanoi hän.

Mutta Junessa oli jokin alkuperäisen englantilainen joutunut kuohuksiin, vanhan Jolyonin oikeudentunto oli ikäänkuin noussut vuoteestaan. »Tänne te tulette elämään meidän loisenamme», sanoi hän, »ja sitten solvaatte meitä. Jos se teidän mielestänne on selvää peliä, niin minun mielestäni ei.»

June huomasi nyt seikan, minkä muut olivat huomanneet ennen häntä — sen paksunahkaisuuden, joka väliin verhoaa neron herkkyyttä. Strumolowskin nuoret ja avoimet kasvot muuttuivat ylenkatseen tyyssijaksi.

»Loisena, eihän tässä eletä loisena, otetaan vain minkä muut ovat velkaa — kymmenesosa velasta. Te kadutte vielä noita sanojanne, neiti Forsyte.»

»Enkä kadu», sanoi June.

»Ah! Kyllä me tiedämme, me taiteilijat — te suositte meitä saadaksenne meistä irti minkä vain voitte. Minä en tarvitse teiltä mitään» — ja hän tuprutti savuja Junen savukkeesta.

Päätös nousi jäätävänä henkäyksenä Junen herjatun ja häpeävän sielun pyörteistä. »Hyvä on, voitte viedä tavaranne pois.»

Ja melkein samana hetkenä hän ajatteli: »Poika parka! Hänellä on vain ullakkokamari eikä luultavasti edes autorahaa. Näitten ihmisten aikana vielä — hyvin vastenmielistä!»

Nuori Strumolowski ravisti kiihkeästi päätään. Hänen tukkansa, joka oli paksu, sileä ja tiukka kuin kultakypäri, ei joutunut epäkuntoon.

»Minä voin elää tyhjästä», sanoi hän kimeästi, »olen sen usein tehnyt taiteeni vuoksi. Te porvarit vain pakotatte meitä kuluttamaan rahaa.»

Sanat sattuivat Juneen kuin piikivi kylkiluitten väliin. Niin paljon kuin hän oli tehnyt taiteen hyväksi, niin yhtä kuin hän oli ollut sen vaivojen ja siipirikkojen kanssa! Hän hapuili sopivia sanoja, kun ovi aukeni, ja hänen itävaltalaisensa tuli kuiskaamaan:

»Nuori neiti, gnädiges Fräulein.»

»Missä?»

»Pienessä ruokasalissa.»

Luoden silmäyksen Boris Strumolowskiin, Hannah Hobdeyhin ja Jimmy Portugaliin June sanaakaan sanomatta lähti ulos tasapainoa vailla. Tullessaan »pieneen ruokasaliin» hän totesi, että nuori neiti oli Fleur — hyvin kauniina, mutta kalpeana. Tänä pettymyksen hetkenä oli omaan heimoon kuuluva pieni siipirikko tervetullut Junelle, joka vaistoiltaan oli niin homeopaattinen.

Tyttö oli tietenkin tullut Jonin vuoksi tai ainakin saadakseen Junelta joitakin tietoja. Ja Junesta tuntui juuri silloin, että ainoa, mitä hän voisi sietää, olisi jonkun auttaminen.

»Muistitte siis tulla», sanoi hän.

»Muistin. Mikä hauska pieni talo! Mutta älkää antako minun häiritä, jos teillä on vieraita.»

»Siitä ei pelkoa», sanoi June. »Hautukoot nyt omassa liemessään hetkisen. Oletteko tullut Jonin vuoksi?»

»Te sanoitte, että teidän mielestänne meille pitäisi kertoa. No niin, minä olen saanut kaiken selville.»

»Oh», sanoi June hämillään. »Ei kaunista, vai kuinka?»

He seisoivat molemmin puolin pientä liinatonta pöytää, jonka ääressä June nautti ateriansa. Pöydällä oli maljakko täynnä Islannin unikoita, tyttö ojensi kätensä ja kosketti niitä hansikoiduilla sormillaan. June mieltyi nopeasti hänen uusmuotiseen pukuunsa, joka oli leveä lantiosta ja tiukka alapuolelta — viehättävä väri, pellavan sininen.

»Hän on kuin kuva», ajatteli June. Hänen pieni huoneensa, sen valkeaksi sivellyt seinät, lattia ja liesi, jotka olivat vanhoista punaisista tiilistä, sen musta maali- ja ristikkoikkunat, joitten läpi viimeinen auringonvalo loisti, eivät koskaan olleet näyttäneet niin viehättäviltä kuin taustana tuolle nuorelle olennolle, hänen kermanvalkeille, hieman huolestuneille kasvoilleen. June muisti äkillisen elävästi, kuinka sievä hän itse oli ollut noina vanhoina aikoina, jolloin hänen sydämensä oli kiinni Philip Bosinneyssa, sulhasvainajassa, joka oli jättänyt hänet tuhotakseen ikipäiviksi Irenen liiton tämän tytön isän kanssa. Tiesiköhän Fleur siitäkin?

»No niin», sanoi hän, »mitä aiotte tehdä?»

Kesti muutamia sekunteja ennenkuin Fleur vastasi.

»Minä en tahdo Jonin kärsivän. Minun täytyy nähdä hänet vielä kerran ja tehdä loppu tästä kaikesta.»

»Te aiotte tehdä lopun?»

»Mitä muuta voi?»

Tyttö näytti Junen silmissä äkkiä sietämättömän hengettömältä.

»Otaksun, että olette oikeassa», mutisi hän. »Tiedän, että isäni ajattelee samoin, mutta — minä en itse olisi koskaan tehnyt niin. Minä en voi suostua asioihin ilman taistelua.»

Kuinka harkitsevalta ja valppaalta tuo tyttö näyttikään, kuinka hänen äänensä kuului kylmältä!

»Ihmiset tulevat luulemaan, että olen rakastunut.»

»Ettekö sitten ole?»

Fleur kohautti olkapäitään. »Minun olisi pitänyt tietää se», ajatteli
June. »Hän on Soamesin tytär — senkin kala! Ja kuitenkin — Jon!»

»Mitä tahdotte minun sitten tekevän?» kysyi hän vähän vastahakoisesti.

»Voisinko tavata Jonin täällä huomenna, kun hän on matkalla Hollyn luo? Hän tulee, jos kirjoitatte hänelle rivin tänään. Ja ehkä myöhemmin tahtoisitte kaikessa hiljaisuudessa antaa heidän Robin Hillissä tietää, että kaikki on lopussa ja että heidän ei tarvitse kertoa Jonille hänen äidistään.»

»Hyvä!» sanoi June töykeästi. »Minä kirjoitan nyt, ja voitte itse panna postiin. Puoli kolme huomenna. Minä en itse ole kotona.»

Hän istahti pienen kirjoituspöydän ääreen, joka täytti erään nurkan. Kun hän lopetettuaan katsoi ympärilleen, kosketteli Fleur vielä unikkoja hansikoidulla sormellaan.

June kostutti postimerkkiä. »No niin, tässä se on. Jos ette ole rakastunut, ei asiasta tietysti ole enempää sanottavaa. Jon on onnellinen.»

Fleur otti kirjeen. »Suuret kiitokset.»

»Kylmäverinen pieni otus!» ajatteli June. Jon, hänen isänsä poika, rakastuneena eikä saanut vastarakkautta tuolta — Soamesin tyttäreltä! Se oli nöyryyttävää!

»Siinäkö kaikki?»

Fleur nyökäytti päätään, hänen hameensa liehureunukset hulmusivat ja värähtelivät, kun hän liukui ovea kohti.

»Hyvästi!»

»Hyvästi!… Senkin pieni muotinukke», mutisi June sulkiessaan oven. »Se perhe!» Ja hän marssi takaisin atelieriinsa. Boris Strumolowski oli palannut kristusmaiseen hiljaisuuteensa, ja Jimmy Portugal sadatteli jokaista, lukuunottamatta sitä ryhmää, jonka puolesta hän toimitti Neo-Artistia. Tuomittujen joukossa oli Eric Cobbley ja monta muuta »siipirikko»- neroa, jotka kukin aikanaan olivat olleet ensi sijalla Junen holhokkien ja ihailun esineitten valikoimassa. Junea heikotti ja tympäisi, ja hän meni ikkunaan antaakseen jokituulen puhaltaa nuo räikeät sanat pois.

Mutta kun Jimmy Portugal vihdoin oli lopettanut ja lähtenyt Hannah Hobdeyn seurassa pois, istui June hoivaamassa nuorta Strumolowskia puolen tunnin ajan luvaten hänelle ainakin kuukauden amerikkalaista virtaa, niin että nuori nero poistui sädekehä täysin hyvässä kunnossa. »Kaikesta huolimatta», ajatteli June, »Boris on ihmeellinen.»

8. KUOLAIMET SUUSSA

Eräille luonteille tuottaa moraalista huojennusta tieto, että heidän kätensä on kaikkia muita vastassa. Fleur lähti Junen talosta ilman omantunnon vaivoja. Lukiessaan vihastusta ja tuomiota pienen sukulaisensa sinisistä silmistä Fleur oli vain iloinen, kun oli osannut puijata häntä ja halveksi Junea, koska tuo vanhempi idealisti ei ollut nähnyt, mitä hänellä oli mielessä.

Lopettaa, kyllä kai! Hän näyttäisi heille kohta, että hän oli juuri vasta alussa. Ja hän hymyili itsekseen istuessaan raitiovaunun katolla, joka vei hänet takaisin Mayfairiin. Mutta hymy kuoli, häipyi odotuksen ja tuskan värähtelyihin. Kykenisikö hän voittamaan Jonin puolelleen? Hän oli ottanut kuolaimet suuhun, saisiko hän Jonin tekemään samoin? Hän, Fleur, tiesi totuuden ja ymmärsi viivyttelyn todellisen vaaran, Jon ei tuntenut kumpaakaan, siinä ääretön ero.

»Entä jos kertoisin hänelle», ajatteli Fleur, »eikö se tosiaankin olisi turvallisempaa?» Tuolla kaamealla sattumalla ei ollut oikeutta tärvellä heidän rakkauttaan, pitihän Jonin se ymmärtää! He eivät voineet alistua siihen! Ihmiset aina suostuvat peruuttamattomaan tosiasiaan aikanaan! Tuosta filosofisesta päätelmästä, joka oli kylläkin syvällinen hänen iällään, hän siirtyi toiseen, vähemmän filosofiseen mietiskelyyn. Jos hän suostuttaisi Jonin äkilliseen ja salaiseen avioliittoon ja tämä perästäpäin saisi selville, että Fleur onkin tietänyt totuuden? Mitä siitä tulisi? Jon vihasi verukkeita. Eikö tosiaankin hänen ollut parempi kertoa Jonille? Mutta Jonin äidin muisto tuli häiritsemään tätä aietta. Fleur pelkäsi. Äidillä oli valtaa Joniin ehkä enemmän kuin hänellä itsellään. Kuka osasi sanoa? Vaara oli liian suuri. Ollen syvään vaipuneena näihin vaistomaisiin laskelmiin hän ajautui ohi Green Streetin aina Ritz hotelliin asti. Siinä hän astui pois ja käveli takaisin Green Parkin puolta. Myrsky oli pessyt joka puun, niistä tihkui vettä vielä. Raskaita pisaroita putosi hänen liehureunuksilleen, ja niitä välttääkseen hän kulki kadun poikki Iseeum-klubin katseen alla. Katsahtaessaan sattumalta ylös hän näki Prosper Profondin erään suuren, lihavan miehen kanssa kaari-ikkunassa. Green Streetille kääntyessään hän kuuli nimeään mainittavan ja näki »tuon saalistajan» tulevan perässään. Profond otti hatun päästään — se oli kiiltävä »knalli», jollaisia Fleur erikoisesti vihasi.

»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Onko jokin pikku asia, jonka voisin tehdä hyväksenne?»

»On kyllä, että menette kadun toiselle puolelle.»

»Kuulkaahan! Miksi ette pidä minusta?»

»Enkö pidä?»

»Siltä näyttää.»

»No niin, siksi, että saatte minut uskomaan, että elämä ei ole elämisen arvoinen.»

Monsieur Profond hymyili.

»Kuulkaahan nyt, neiti Forsyde, älkää murehtiko. Kaikki muuttuu hyväksi. Mikään ei kestä.»

»Kestääpä», huusi Fleur, »ainakin minulla — varsinkin mieltymykset ja vastenmielisyydet.»

»No niin, se tekee minut pikku hiukkasen onnettomaksi.» »Minä olisin luullut, ettei mikään maailmassa voisi tehdä teitä onnelliseksi eikä onnettomaksi.»

»Minä en halua tuottaa ikävyyksiä toisille ihmisille. Minä lähden purjehtimaan.»

Fleur katseli häneen yllättyneenä.

»Minne?»

»Pikku matka vain Etelämerelle tai jonnekin», sanoi Monsieur Profond.

Fleur sekä huojentui että tunsi olevansa loukkaantunut. Selvästi tuo mies tahtoi saattaa tietoon, että hän aikoi rikkoa välinsä Fleurin äidin kanssa. Kuinka hän uskalsi olla väleissä ja kuinka hän uskalsi rikkoa välinsä?

»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Sanokaa terveisiä rouva Dartielle. Minä en todellakaan ole niin huono. Hyvää iltaa!» Fleur jätti hänet seisomaan siinä hattu kädessä. Vilkaistessaan taakseen hän näki miehen vaeltavan takaisin klubiinsa — virheettömänä ja raskain askelin.

»Hän ei voi edes rakastaa vakaumuksella», ajatteli Fleur. »Mitähän äiti tekee?»

Hänen unensa sinä yönä olivat loppumattomat ja epämukavat, hän nousi untelona ja levähtämättömänä ja rupesi heti tutkimaan Whitakerin tietokalenteria. Forsyte huomaa vaistollaan, että tosiasioissa piilee jokaisen tilanteen pahin vaikeus. Hän saattoi voittaa Jonin ennakkoluulot, mutta ilman täsmällistä koneistoa heidän epätoivoisen päätöksensä toteuttamiseksi ei mitään tapahtuisi. Tästä korvaamattomasta niteestä hän sai selville, että heidän piti kumpaisenkin olla kaksikymmentä yksi, muuten olisi jonkun toisen suostumus välttämätön, ja sellaista ei tietenkään saataisi. Sitten hän eksyi lukemaan erivapauksista, todistuksista, tiedonannoista, alueista ja tuli viimein sanaan »väärä vala». Mutta se oli hölynpölyä! Kuka siitä itse asiassa välittäisi, vaikka he ilmoittasivatkin väärän iän mennäkseen rakkaudesta naimisiin! Hän tuskin söi aamiaista ja palasi tutkimaan Whitakeria. Mitä enemmän hän tutki, sitä epävarmemmaksi hän tuli, kunnes vihdoin, käännellen sivuja välinpitämättömänä, tuli Skotlantiin. Siellä ihmiset voivat mennä naimisiin ilman kaikkea tuota jonnin joutavaa. Hänen piti vain mennä Skotlantiin ja viipyä siellä kaksikymmentä yksi päivää, sitten Jon saisi tulla, ja kahden henkilön läsnäollessa he voisivat julistaa olevansa naimisissa. Ja mikä merkitsee enemmän — he olisivat naimisissa! Edinburghissa asui Mary Lambe, »reilu tyttö». Hänellä oli velikin. Fleur voisi asua Mary Lamben luona, joka veljensä kanssa sopisi todistajaksi. Fleur tiesi hyvin, että muutamien tyttöjen mielestä tämä kaikki oli tarpeetonta, ja että hänen ja Jonin ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin lähteä yhdessä pienelle viikonlopun matkalle ja sitten sanoa omaisilleen: »Me olemme naimisissa Luonnon edessä, nyt meidän pitää mennä naimisiin myös Lain edessä.» Mutta Fleur oli kylliksi Forsyte pitääkseen tuollaista menettelyä epäilyttävänä ja pelätäkseen isänsä kasvoja, kun tämä saisi sen tietää. Sitäpaitsi hän ei uskonut, että Jon suostuisi siihen, hänellä oli Fleuristä käsitys, jonka tämä ei voinut sietää huonontuvan. Ei! Mary Lambe oli parempi, ja nyt oli juuri se vuodenaika, jolloin oli tapana lähteä Skotlantiin. Vähän rauhoittuneena Fleur kokosi tavaransa, karttoi tätiään ja lähti autobussilla Chiswickiin. Hän tuli liian aikaisin ja pistäytyi Kew Gardensiin. Hänellä ei ollut mitään rauhaa puiston kukkapenkkien, nimilipuilla varustettujen puitten ja leveitten ruohokenttien keskellä, ja syötyään lounaakseen anjovisvoileipiä ja juotuaan kahvia hän palasi Chiswickiin ja soitti Junen kelloa. Itävaltalainen päästi hänet »pieneen ruokasaliin». Nyt kun hän tiesi, mitä vastaan Jonin ja hänen oli taisteltava, hänen kaipuunsa oli yltynyt kymmenkertaiseksi, ikäänkuin Jon olisi tuollainen teräväreunainen, vaarallisen värinen leikkikalu, joka häneltä oli yritetty ottaa pois, kun hän oli lapsi. Jos hän ei pääsisi tahtonsa perille ja saisi Jonia ikiomakseen, olisi se kuolettava pettymys. Keinoilla millä tahansa hänen täytyi saada ja hän saisi hänet! Himmeä, pyöreä peili, joka oli hyvin vanhaa lasia, riippui punaisen tiilitakan yläpuolella. Fleur katseli kuvaansa siinä, hän oli kalpea, vähän tumma silmäin alta, hänen hermoissaan tuntui alituiseen pieniä väristyksiä. Sitten hän kuuli kellon soivan, hiipi ikkunaan ja näki Jonin seisovan portailla silitellen tukkaansa ja huuliaan ikäänkuin hänkin koettaisi taltuttaa hermojensa kiihtymystä.

Fleur istui toisella kaislapunostuolilla selkä päin ovea, kun Jon tuli sisään, ja hän sanoi heti:

»Istu, Jon, minun pitää puhua vakavasti.»

Jon istahti pöydälle hänen viereensä, ja katsomatta häneen Fleur jatkoi:

»Jollet tahdo menettää minua, meidän pitää mennä naimisiin.» Jon huohotti.

»Minkätähden? Onko jotakin uutta?»

»Ei, mutta minä tunsin sen Robin Hillissä ja omaisteni joukossa myös.»

»Mutta —» änkytti Jon, »Robin Hillissä — kaikkihan kävi rauhallisesti — eikä minulle ole sanottu mitään.»

»Mutta he aikovat estää meitä. Äitisi kasvot olivat kylliksi.

Ja minun isäni.»

»Oletko nähnyt hänet senjälkeen?»

Fleur nyökäytti päätään. Mitä merkitsi pari valhetta lisää?

»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Jon innokkaasti, »kuinka heistä voi tuntua sellaiselta kaikkien näiden vuosien jälkeen.»

Fleur katsoi häneen.

»Ehkä et rakasta minua tarpeeksi.»

»En rakasta sinua tarpeeksi! Mitä — minähän — — —»

»Hanki sitten varmuus minusta.»

»Kertomattako heille?»

»Vasta perästäpäin.»

Jon oli vaiti. Kuinka paljon vanhemmalta hän jo näyttikään kuin tuona päivänä vain kaksi kuukautta sitten, jolloin Fleur oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran — ihan kaksi vuotta vanhemmalta!

»Se loukkaisi äitiä kauheasti», sanoi hän.

Fleur veti kätensä pois.

»Sinä saat valita.»

Jon liukui pöydältä alas ja vaipui polvilleen.

»Mutta miksi ei saisi kertoa heille? He eivät todella voi pidättää meitä, Fleur!»

»He voivat. Minä sanon sinulle että he voivat.»

»Kuinka niin?»

»Me olemme äärimmäisen riippuvaisia — he voivat painostaa meitä rahallisesti ja kaikella muulla tavoin. Minä en ole kärsivällinen, Jon.»

»Mutta se olisi heidän pettämistään.»

Fleur nousi.

»Sinä et voi todella rakastaa minua, muuten sinä et epäröisi. »'Hän liiaks' kohtaloaan pelkää — —!'»

Jon nosti kätensä hänen vyötäisilleen ja pakotti hänet istumaan. Fleur kiirehti jatkamaan:

»Minä olen suunnitellut kaiken. Me lähdemme vain Skotlantiin. Kun olemme naimisissa, he pian suostuvat. Ihmiset aina suostuvat tosiseikkoihin. Etkö ymmärrä, Jon?»

»Mutta kuinka voisi loukata heitä niin kauheasti?»

Hän siis loukkasi Fleuriä mieluummin kuin noita omaisiaan! »Hyvä on, anna minun mennä sitten!»

Jon nousi ja pani selkänsä ovea vastaan.

»Minä otaksun, että olet oikeassa», sanoi hän hitaasti, »mutta minä tahdon miettiä asiaa.»

Fleur saattoi nähdä, että Jonia kuohuttivat tunteet, jotka hän tahtoi ilmaista, mutta Fleur ei aikonut auttaa häntä. Hän vihasi itseään tänä hetkenä ja melkein vihasi Jonia. Minkä tähden hänen, Fleurin, piti tehdä kaikki työ heidän rakkautensa turvaamiseksi? Se ei ollut oikeus ja kohtuus. Ja sitten hän näki Jonin silmät, niin rakastuneet ja niin murheelliset.

»Älä ole tuon näköinen! Minä vain en tahdo menettää sinua, Jon!»

»Sinä et voi menettää minua niin kauan kun välität minusta.»

»Oi, kyllä vain!»

Jon pani kätensä hänen harteilleen.

»Fleur, tiedätkö sinä jotakin, jota et ole kertonut minulle?»

Siinä oli se suora kysymys, jota Fleur oli pelännyt. Hän katsoi Joniin häikäilemättä ja vastasi: »En.» Hän oli polttanut laivansa, mutta mitä se merkitsi, kunhan hän vain saisi Jonin? Jon antaisi anteeksi. Ja hän kiersi käsivartensa Jonin kaulaan ja suuteli häntä huulille. Hän oli voittamaisillaan! Hän tunsi sen Jonin sydämen sykkeestä hänen rintaansa vastaan, hänen silmäinsä ummistumisesta. »Minun täytyy saada varmuus! Minun täytyy saada varmuus!» kuiskasi Fleur. »Lupaa!»

Jon ei vastannut. Hänen kasvoillaan oli hiljaisuus, joka tietää äärimmäistä huolestumista. Vihdoin hän sanoi:

»Se on kuin isku vasten heidän kasvojaan. Minun täytyy ajatella vähän,
Fleur. Minun todella täytyy.»

Fleur pujahti pois hänen syleilystään.

»Oh! Hyvä on!» Ja äkkiä Fleur puhkesi kyyneliin, pettymyksen, häpeän ja ylenmääräisen jännityksen kyyneliin. Seurasi viisi minuuttia kiihkeätä tuskaa. Jonin itsesyytöksillä ja hellyydellä ei ollut rajoja, mutta hän ei antanut lupausta. Ja vaikka Fleur olisi tahtonut huutaa: »Hyvä on sitten, jollet rakasta minua tarpeeksi — hyvästi vain!» — hän ei uskaltanut. Syntymästään saakka tottuneena saamaan tahtonsa perille Fleur nolostui ja hämmästyi tätä vastarintaa niin nuoren, niin herkän ja niin rakastuneen taholta. Hän olisi tahtonut työntää Jonin luotaan, koettaa, mitä kylmyys ja viha vaikuttaisivat, ja taaskaan hän ei uskaltanut. Tietoisuus siitä, että hän yritti houkutella Jonin sokeasti syöksymään peruuttamattomaan, heikensi kaikkea — heikensi loukkautumisen vilpittömyyttä, ja intohimon vilpittömyyttä. Suudelmissakaan ei ollut sitä houkutusta, minkä Fleur olisi toivonut niihin. Myrskyinen pieni kohtaus päättyi ilman ratkaisua.

»Tahdotteko teetä, gnädiges Fräulein?»

Hän työnsi Jonin luotaan ja vastasi:

»En, ei kiitos! Olen juuri lähdössä.»

Ja ennenkuin Jon osasi estää, hän oli poissa.

Fleur pujahti salaa ulos kuivaten hehkuvia, kyynelten tahrimia poskiaan peloissaan, suuttuneena, hyvin onnettomana. Hän oli järkyttänyt Jonia niin peloittavasti, eikä kuitenkaan mitään lopullista ollut päätetty eikä sovittu. Mutta mitä epävarmempi ja sattumanvaraisempi oli tulevaisuus, sitä syvemmälle painoi »omistamisen tahto» tuntosarvensa hänen sydämeensä — kuin jokin jäytävä hyönteinen!

Green Streetillä ei ollut ketään. Winifred oli mennyt Imogenin kanssa katsomaan näytelmää, jota muutamat sanoivat allegoriseksi ja toiset »hyvin jännittäväksi, ettekö ymmärrä?» Jälkimmäisten sana oli pannut Winifredin ja Imogenin liikkeelle. Fleur lähti Paddingtoniin. West Draytonin tiilitehtaitten ja myöhäisten heinäniittyjen ilma leyhytteli junaikkunan läpi hänen vielä kuumia poskiaan. Ennen oli näyttänyt olevan kukkia poimittaviksi, nyt olivat kaikki täynnä okaita ja piikkejä. Mutta tuo kultainen kukka, jota orjantappuraköynnös ympäröi, näytti hänen sitkeälle hengelleen yhä kauniimmalta ja toivottavammalta.

9. KAIKKI HULLUSTI

Kotiin tullessaan Fleur havaitsi ilmakehän niin erikoiseksi, että se tunkeutui hänenkin yksityisen elämänsä hämmentyneeseen piiriin. Äiti oli pääsemättömästi sulkeutunut työhuoneeseen, isä murjotti viinitarhassa. Kumpainenkaan ei olisi viskannut sanaa koirallekaan. »Onko se minun tähteni?» ajatteli Fleur. »Vai Profondin tähden?» Äidilleen hän sanoi:

»Mikä isää vaivaa?»

Äiti vastasi kohauttamalla olkapäitään.

Isälleen:

»Mikä äitiä vaivaa?»

Isä vastasi:

»Vaivaa? Mikä häntä vaivaisi?» Ja isä katsoi häneen terävästi.

»Tiedätkö muuten», kuiskasi Fleur, »että Monsieur Profond on lähdössä 'pikku' matkalle Etelämerelle.»

Soames tutki oksaa, millä ei mitään rypäleitä kasvanut.

»Tämä viinitarha on erehdys», sanoi hän. »Nuori Mont kävi täällä. Hän kysyi minulta jotakin sinua koskevaa.»

»Oi! Mitä pidät hänestä, isä?»

»Hän — hän on eräänlainen tuote — niinkuin kaikki nämä nuoret ihmiset.»

»Mikä sinä olit hänen iällään, rakas?»

Soames hymyili vihaisesti.

»Me teimme työtä emmekä leikkineet — liehuneet ja ajaneet autoilla ja rakastelleet.»

»Etkö sinä koskaan rakastellut?»

Fleur ei tahtonut katsoa isään sanoessaan tämän, mutta näki hänet aivan hyvin. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punastuneet, hänen kulmakarvansa, joissa tumma vielä yhtyi harmaaseen, olivat vetäytyneet lähekkäin.

»Minulla ei ollut aikaa eikä halua hakkailuun.»

»Ehkä sinulla oli suuri intohimo.»

Soames katsoi häneen kiinteästi.

»Oli — jos tahdot tietää — ja paljon hyötyä minulla siitä oli.» Hän siirtyi kuumavesiputkien sivustaa pois. Fleur hiipi hiljaa hänen jäljessään.

»Kerro minulle siitä, isä!»

Soames kävi hyvin hiljaiseksi.

»Mitä tahtoisit tietää sellaisista asioista sinun iälläsi?»

»Elääkö hän?»

Soames nyökäytti päätään.

»Ja naimisissa?»

»On.»

»Se on Jon Forsyten äiti, eikö niin? Ja hän oli ensimmäinen vaimosi.»

Se oli sanottu intuitsionin väläyksessä. Varmasti isän vastustus johtui hänen kiihkeästä halustaan salata tuo ylpeytensä vanha haava tyttäreltään. Mutta Fleur säikähti. Nähdä noin vanhan ja tyvenen hätkähtävän kuin iskun saaneena, kuulla noin kipeää tuskan ääntä hänen puheessaan!

»Kuka kertoi sinulle? Jos tätisi —! Minä en voi sietää, että siitä asiasta puhutaan.»

»Mutta, kultaseni», sanoi Fleur pehmeästi, »siitähän on niin pitkä aika.»

»Pitkä aika tai ei, minä —»

Fleur seisoi hivellen hänen käsivarttaan.

»Minä olen koettanut unohtaa», sanoi Soames äkkiä, »minä en tahdo, että minua muistutetaan.» Ja sitten, ikäänkuin purkaen vanhaa ja salaista ärtymystä, hän lisäsi: »Näinä aikoina ihmiset eivät ymmärrä. Suuri intohimo, kyllä kai! Kukaan ei tiedä mikä se on.»

»Minä tiedän», sanoi Fleur melkein kuiskaten.

Soames, joka oli kääntänyt selkänsä hänelle, pyörähti ympäri.

»Mitä sinä puhut — sinunlaisesi lapsi!»

»Ehkä minä olen perinyt sen, isä.»

»Mitä?»

»Hänen poikaansa, ymmärräthän.»

Soames oli valkea kuin lakana ja Fleur tiesi olevansa samanlainen. He seisoivat tuijottaen toisiinsa höyryisessä kuumuudessa, joka tuoksui tympeältä mullalta, ruukkukasveilta ja viiniköynnökseltä, joka kasvoi nopeasti.

»Tämä on mieletöntä», sanoi Soames vihdoin, kuivin huulin.

Tuskin liikuttaen omia huuliaan Fleur mumisi:

»Älä ole vihainen, isä. Minä en voi sille mitään.»

Mutta hän saattoi nähdä, ettei isä ollut vihainen, pahoillaan vain, syvästi pahoillaan.

»Minä luulin, että tuo hulluus oli jo unohtunut», änkytti hän.

»Oi, ei! Se on kymmenen kertaa pahempaa.»

Soames potkaisi kuumavesitorvea. Tuo avuton liike järkytti Fleuriä, joka ei koskaan ollut pelännyt isäänsä, ei koskaan.

»Voi rakkaani», sanoi Fleur. »Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy, tiedäthän.»

»Täytyy!» toisti Soames. »Sinä et tiedä, mitä puhut. Onko pojalle kerrottu?»

Veri syöksyi Fleurin poskiin.

»Ei vielä.»

Soames oli kääntynyt hänestä taaskin ja toinen olkapää vähän kohollaan tuijotti kiinteästi torvien yhtymäkohtaan.

»Tämä on kovin epämiellyttävää minulle», hän sanoi äkisti.

»Mikään ei voisi olla sen epämiellyttävämpää. Tuon miehen poika! Se on — se on — luonnonvastaista!»

Fleur pani melkein huomaamattaan merkille, että isä ei sanonut »tuon naisen poika», ja taaskin hänen intuitsionsa alkoi toimia.

Viipyikö tuon suuren intohimon haamu vielä jossakin hänen sydämensä nurkassa?

Hän pani kätensä isän käsivarren alle.

»Jonin isä on ihan sairas ja vanha, minä näin hänet.»

»Sinä —?»

»Niin, minä kävin siellä Jonin kanssa, näin heidät molemmat.»

»No, ja mitä he sanoivat sinulle?»

»Ei mitään. He olivat hyvin kohteliaita.»

»Sen he kyllä osaavat.» Hän palasi katselemaan putkien yhtymäkohtaa ja sanoi sitten äkisti:

»Minun täytyy ajatella tätä kaikkea — puhun sinulle taas illalla.»

Fleur tiesi, että keskustelu tältä hetkeltä oli päättynyt ja hiipi pois jättäen isän vieläkin katselemaan torvien yhtymäpaikkaa. Hän lähti kävelemään hedelmätarhaan, vadelma- ja viinimarjapensaitten keskelle, ilman pienintäkään halua poimia ja syödä. Kaksi kuukautta sitten — hänen sydämensä oli kevyt! Niin, vielä kaksi päivää sitten, ennenkuin Prosper Profond kertoi. Nyt hän tunsi joutuneensa verkkoon — keskelle intohimoja, vaatimuksia, sortoa ja kapinaa, rakkauden ja vihan siteitä. Kuinka selviytyä — kuinka kääntää ja taivuttaa asiat oman tahtonsa mukaan ja saada sydämen halu toteutetuksi? Ja äkkiä, korkean puksipuuaidan kulmauksessa, hän törmäsi suoraan äitiinsä, joka käveli nopeasti, avoin kirje kädessään. Hänen rintansa kohoili, silmänsä olivat avautuneet suuriksi, poskensa hehkuivat. Fleur ajatteli paikalla: »Huvilaiva! Äiti parka!»

Annette loi häneen avaran, säikähtyneen katseen ja sanoi:

»J'ai la migraine.»

»Olen kauhean pahoillani, äiti.»

»Kyllä kai, sinä ja isäsi — pahoillanne!»

»Mutta, äiti, minä olen. Minä tiedän, miltä se tuntuu.»

Annetten hämmästyneet silmät kävivät vielä suuremmiksi, kunnes valkuaiset näkyivät silmäterän yläpuolella. »Viaton raukka», sanoi hän.

Että äiti, tuo hillitty ja järkevä äiti, olisi tuon näköinen ja puhuisi tuolla tavoin! Sehän oli peloittavaa! Isä, äiti, hän itse! Ja vain kaksi kuukautta sitten heillä oli näyttänyt olevan kaikki, mitä he tässä maailmassa tarvitsivat.

Annette rutisti kirjeen käsissään. Fleur tiesi, että tuo näky hänen piti jättää huomaamatta.

»Voinko auttaa päänsärkyäsi jotenkin, äiti?»

Annette pudisti päätään ja käveli pois huojuttaen lanteitaan.

»Sehän on julmaa», ajatteli Fleur, »ja minä olin iloinen! Tuo mies! Mitävarten miehet tulevat saalistamaan ja pilaavat kaiken! Hän luultavasti on kyllästynyt äitiin. Mitä syytä hänellä oli kyllästyä minun äitiini? Mitä syytä!» Ja tuo ajatus, joka oli niin luonnollinen ja niin erikoinen, houkutteli häneltä tukahtuneen pikku naurun.

Hänen olisi tietysti pitänyt olla mielissään, mutta mitä syytä oli siihen? Isä ei tosissaan välittänyt! Äiti ehkä välitti? Hän tuli hedelmätarhaan ja istahti kirsikkapuun alle. Tuulen leyhkä huokaili korkeammissa oksissa, vihreän läpi nähtynä oli taivas hyvin sininen ja pilvet hyvin valkeat — nuo raskaat, valkeat pilvet, jotka melkein aina kuuluvat jokimaisemaan. Mehiläiset hyrisivät hiljaa tuulensuojassa, ja mehevälle ruoholle lankesi syvä varjo hedelmäpuista, jotka hänen isänsä oli istuttanut kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Linnut olivat melkein vaiti, käet lakanneet kukkumasta, mutta metsäkyyhkyset kuhertelivat. Keskikesän hengitys ja hyminä ja kuherrus ei pitkäksi aikaa kyennyt tyynnyttämään hänen kiihoittuneita hermojaan. Kyykistyneenä polvilleen hän alkoi laatia suunnitelmia. Hänen täytyi saada isä puolelleen. Mitä isä muusta välittäisi niin kauan kuin hän, Fleur, vain on onnellinen? Hän ei ollut elänyt lähes yhdeksäätoista vuotta saamatta tietoonsa, että hänen tulevaisuutensa oli ainoa, mistä isä todella välitti. Hänen oli siis vain saatava isä uskomaan, että hänen tulevaisuutensa ei voinut olla onnellinen ilman Jonia. Isä luuli sitä mielettömäksi oikuksi. Kuinka vanhat ihmiset olivatkaan hupsuja, kun luulivat voivansa ymmärtää, miltä nuorista tuntuu! Eikö isä ollut tunnustanut, että hänelläkin — nuorena — oli ollut suuri intohimo? Hänen pitäisi ymmärtää! »Hän kasaa rikkauksiaan minulle», ajatteli Fleur, »mutta mitä hyötyä niistä on, jos en ole onnellinen?» Raha ja kaikki mitä sillä voi ostaa ei tuo onnea. Rakkaus vain. Valkeat päivänkukat, jotka väliin saivat hedelmätarhan näyttämään niin uneksivalta, kasvoivat villeinä ja onnellisina ja niillä oli hetkensä. »Heidän ei olisi pitänyt panna nimekseni Fleur, jolleivät aio myöntää minulle hetkeäni ja antaa minun olla onnellinen niin kauan kuin se kestää.» Mitään todellista ei ollut esteenä, ei köyhyyttä eikä tautia — tunne vain, onnettoman menneisyyden kummitus! Jon oli oikeassa. He eivät antaisi toisten elää, nuo vanhat ihmiset! He erehtyivät, tekivät rikoksia ja tahtoivat, että vielä lapsetkin saisivat maksaa niistä! Tuulenhenki raukesi, hyttyset alkoivat purra. Hän nousi, poimi kuusaman oksan ja meni sisään.

Sinä iltana oli kuuma. Sekä äiti että hän esiintyivät ohuissa, vaaleissa, avokaulaisissa puvuissa. Kukat päivällispöydässä olivat vaaleita. Fleur hämmästyi kaiken kalpeutta, isän kasvojen, äidin olkapäiden, seinän vaalean laudoituksen, vaaleanharmaan samettimaton, lampunvarjostimen — vieläpä liemikin oli vaaleata. Koko huoneessa ei ollut väriläikkää, ei edes viiniä vaaleissa laseissa, sillä kukaan ei juonut. Mikä ei ollut kalpeata, oli mustaa — isän vaatteet, hovimestarin vaatteet, Fleurin lintukoira, joka väsyneenä lojui ikkunan ääressä, verhot, jotka olivat mustat, kermanvärillä kirjotut. Koiperhonen lensi sisään ja se oli vaalea. Ja hiljainen oli tuo puolisurussa vietetty päivällinen kuumuuden keskellä.

Isä kutsui Fleurin takaisin, kun hän lähti äidin jäljissä ulos.

Fleur istahti pöytään hänen viereensä, irroitti kalpean kuusamankukkasen ja nosti sen nenälleen.

»Minä olen ajatellut», sanoi Soames.

»No niin, rakas?»

»Minun on äärimmäisen tuskallista puhua, mutta eihän sitä voi auttaa. Minä en tiedä, ymmärrätkö, kuinka paljon sinä olet minulle — en ole koskaan puhunut siitä, en pitänyt sitä tarpeellisena, mutta — mutta sinä olet kaikkeni. Äitisi —» hän vaikeni, tuijottaen kättenpesumaljaansa, joka oli venetsialaista lasia.

»Niin?»

»Minulla on vain sinut. Ei ole koskaan ollut — en ole kaivannut mitään muuta senjälkeen kun sinä synnyit.»

»Minä tiedän», kuiskasi Fleur.

Soames kostutti huuliaan.

»Sinä ehkä luulet, että tämä on asia, jonka voin selvittää ja järjestää sinulle. Olet erehtynyt. Minä — minä olen avuton.»

Fleur ei puhunut.

»Kokonaan syrjäyttäen omat tunteeni», jatkoi Soames varmemmin, »tiedän, että nuo kaksi eivät mukaudu mihinkään mitä minä voin sanoa. He — he vihaavat minua, niinkuin ihmiset aina vihaavat niitä, joita ovat loukanneet.»

»Mutta hän — Jon —»

»Hän on heidän lihaansa ja vertansa, äitinsä ainoa lapsi. Luultavasti hän merkitsee äidilleen samaa mitä sinä merkitset minulle. Olemme umpikujassa.»

»Ei», huusi Fleur, »ei, isä!»

Soames nojautui taaksepäin, kalpean kärsivällisyyden perikuvana, ikäänkuin olisi päättänyt olla osoittamatta mitään mielenliikutusta.

»Kuule nyt», sanoi hän. »Sinä asetat kahden kuukauden — kahden kuukauden— tunteet kolmenkymmenenviiden vuoden tunteita vastaan! Mitä mahdollisuuksia luulet itselläsi olevan? Kaksi kuukautta — kaikkein ensimmäinen rakkausjuttusi, puolen tusinaa kohtauksia, muutamia kävelyretkiä ja keskusteluja, muutamia suudelmia — toisaalla, toisaalla sellaista, mitä et voi kuvitellakaan, mitä ei voi kuvitella kukaan, joka ei ole kokenut. Ole toki järkevä, Fleur! Se on keskikesän hulluutta.»

Fleur repi kuusaman pieniin palasiin.

»Hulluus on siinä, että antaa menneisyyden pilata kaikki. Mitä me välitämme menneistä? Tässä on kysymys meidän elämästämme eikä teidän.»

Soames nosti käden otsalleen, jolla Fleur äkkiä näki hien kiiltävän.

»Kenen lapsi sinä olet?» sanoi Soames. »Kenen lapsi hän on? Nykyisyys on kytketty menneisyyteen, tulevaisuus molempiin. Siitä ei pääse mihinkään.»

Fleur ei ollut koskaan kuullut filosofiaa noilta huulilta. Kesken kiihtymystään liikutettuna hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja leuan käsiinsä.

»Mutta isä, katso asiaa käytännöllisesti. Me tahdomme toisemme. Rahaa on vaikka kuinka paljon, eikä esteenä mitään muuta kuin tunnetta. Haudatkaamme menneisyys, isä.»

Isän vastauksena oli huokaus.

»Sitäpaitsi», sanoi Fleur lempeästi, »et voi estää meitä.»

»Minä en luule», sanoi Soames, että koettaisin »estää sinua, jos asia riippuisi yksin minusta. Minä tiedän, että saan mukautua yhteen ja toiseen, jos tahdon säilyttää kiintymyksesi. Mutta tämä asia ei ole minun määrättävissäni. Tahdon, että ymmärrät sen, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos edelleen olet siinä uskossa, että saat tahtosi perille, ja rohkaiset tunteitasi, tulee isku olemaan sitä raskaampi, kun huomaatkin, ettet voi.»

»Oi», huusi Fleur, »auta minua, isä, sinä voit auttaa minua, tiedäthän.»

Soames teki hämmästyneen, kieltävän eleen.

»Minä!» sanoi hän katkerasti. »Auttaa? Minähän juuri olen este — alkusyy ja este — eikö niin ole tapana sanoa? Sinulla on minun vertani suonissasi.»

Hän nousi.

»Niin, kaikki on hullusti. Jos pysyt itsepäisyydessäsi, saat syyttää itseäsi. Kas niin, älä ole mieletön, lapseni — ainoa lapseni!»

Fleur painoi otsansa hänen olkapäähänsä.

Hänen mielensä oli kokonaan sekasorron vallassa. Mutta ei kannattanut näyttää sitä! Ei vähääkään kannattanut! Hän erosi isästään ja lähti ulos hämärään, neuvottomana, mutta ei vakuutettuna. Kaikki oli epävarmaa ja epämääräistä hänen sielussaan, niinkuin puutarhan varjot ja muodot, paitsi — hänen halunsa omistaa. Poppeli kohosi tummansinistä taivasta vastaan ja kosketti valkeata tähteä. Kaste teki hänen kenkänsä kosteiksi ja paljaat olkapäänsä viileiksi. Äkkiä hän tunsi tupakan tuoksua, ja valkoinen haamu tuli näkyviin ikäänkuin kuutamon luomana. Se oli nuori Mont flanellivaatteissa, seisomassa veneessään. Fleur kuuli veteen viskatun savukkeen sihinän.

»Fleur», kuului hänen äänensä, »älkää olko armoton piruparalle! Olen odottanut tuntikausia.»

»Mitä sitten?»

»Tulkaa veneeseeni!»

»Enkä tule.»

»Miksi ette?»

»En ole vedenneito.»

»Eikö teissä ole yhtään romantiikkaa? Älkää olko nykyaikainen, Fleur!»

Hän ilmestyi polulle kyynärän päähän Fleuristä.

»Menkää pois!»

»Fleur, minä rakastan teitä. Fleur!»

Fleur naurahti lyhyeen.

»Tulkaa uudelleen», sanoi hän, »sitten kun toiveeni ei ole täyttynyt.»

»Mikä sitten on toiveenne?»

»Kysykää toiselta.»

»Fleur», sanoi Mont, ja hänen äänensä sointu oli outo, »älkää pilkatko minua! Koiratkin ansaitsevat säädyllistä kohtelua ennenkuin joutuvat vivisektion uhreiksi.»

Fleur pudisti päätään, mutta hänen huulensa värisivät.

»No niin, teidän ei pitäisi kiusata minua. Antakaa minulle savuke.»

Mont antoi hänelle savukkeen, sytytti sen ja itselleen toisen.

»Minä en tahdo puhua roskaa», sanoi hän, »mutta olkaa hyvä ja kuvitelkaa kaikkea sitä roskaa mitä kaikkien aikojen rakastuneet konsanaan ovat puhuneet, ja viskatkaa mukaan minun erikoinen roskani.»

»Kiitos vain, minä olen kuvitellut. Hyvää yötä!»

He seisoivat hetkisen vastakkain akasiapuun varjossa, jonka kukat loistivat hyvin kirkkaina kuutamossa, ja heidän savukkeittensa savu sekaantui ilmaan heidän välillään.

»Sen pituinenko siis, Michael Mont?» sanoi nuorukainen. Fleur kääntyi äkisti taloa kohti. Ruohokentällä hän kääntyi katsomaan taakseen. Michael Mont huojutti käsivarsiaan päänsä päällitse, Fleur saattoi nähdä niiden lyövän hänen päähänsä ja sitten huojuttavan kuutamoisia akasiapuun kukkia. Hänen äänensä erottui juuri ja juuri. »Hauskaa, hauskaa!» Fleur ravisti itseään. Hän ei voinut auttaa Montia, hänellä oli liiaksi jo omasta surustaan! Parvekkeella hän pysähtyi hyvin äkkiä. Äiti istui salissa kirjoituspöytänsä ääressä, aivan yksin. Hänen ilmeessään ei ollut muuta merkillistä kuin kasvojen tavaton liikkumattomuus. Mutta hän näytti toivottomalta! Fleur meni yläkertaan. Huoneensa ovella hän pysähtyi. Hän saattoi kuulla isänsä kulkevan edestakaisin, edestakaisin taulusalissa.

»Niin», ajatteli hän. »Hauskaa tosiaan! Oi, Jon!»

10. PÄÄTÖS

Kun Fleur lähti, jäi Jon tuijottamaan itävaltalaiseen. Tämä oli laiha nainen, jolla oli tummat kasvot ja levoton ilme niin kuin ihmisellä, joka on nähnyt jokaisen pienen elämältä saamansa lahjan vuoron perään liukuvan pois.

»Eikö teetä?» kysyi hän.

Jon tajusi pettymyksen hänen äänessään ja mumisi:

»Ei, kiitoksia paljon?»

»Pieni kuppi — valmis jo. Pieni kuppi ja savuke.»

Fleur oli mennyt! Itsesyytösten ja epävarmuuden tunteja oli hänen edessään. Ja raskaasti tuntien epäsuhdan hän hymyili ja sanoi:

»No niin, kiitos!»

Itävaltalainen toi pienen teekannun ja kaksi pientä kuppia sekä hopeaisen savukekotelon pienellä tarjottimella.

»Sokeria? Neiti Forsytella on paljon sokeria — hän ostaa, minun sokerini, ystävieni sokerin myös. Neiti Forsyte on hyvin ystävällinen. Palvelen häntä mielelläni. Oletteko hänen veljensä?»

»Olen», sanoi Jon alkaen polttaa elämänsä toista savuketta.

»Hyvin nuori veli», sanoi itävaltalainen hymyillen vähän huolestuneesti, mikä Jonin mielestä muistutti koiran hännän heilumista.

»Saanko tarjota teillekin?» kysyi Jon. »Ja ettekö tahdo istua?»

Itävaltalainen pudisti päätään.

»Isänne on hyvin herttainen vanhus — herttaisin vanhus, minkä koskaan olen nähnyt. Neiti Forsyte kertoi kaiken hänestä. Onko hän parempi?»

Hänen sanansa koskivat Joniin kuin syytös. »Oi, kyllä minä luulen hänen voivan täysin hyvin.»

»Minä tahtoisin nähdä hänet uudestaan», sanoi itävaltalainen pannen käden sydämelleen. »Hänellä on hyvin hyvä sydän.»

»Niin», sanoi Jon. Ja taaskin hänen sanansa tuntuivat Jonista syytökseltä.

»Hän ei koskaan tuota ikävyyksiä kenellekään ja hymyilee niin lempeästi.»

»Niin, eikö totta?»

»Hän katselee neiti Forsytea väliin niin lystikkäästi. Minä kerroin hänelle koko tarinani, hän on niin sympaattinen. Äitinne — kaunis ja tervekö yhä?»

»On, oikein.»

»Isällänne oli hänen valokuvansa pukupöydällä. Hyvin kaunis.»

Jon nielaisi teensä. Tämä nainen huolestuneine kasvoineen ja muistuttavine sanoineen oli kuin ensimmäinen ja toinen murhaaja »Macbethissa».

»Kiitos», sanoi hän, »minun täytyy mennä nyt. Saanko — saanko jättää teille tämän?»

Hän pani kymmenen shillingin setelin tarjottimelle epävarmoin käsin ja riensi ovelle. Hän kuuli itävaltalaisen huudahtavan hämmästyksestä ja kiiruhti ulos. Hänellä oli juuri aikaa ehtiä junaansa, ja koko matkan Victoriaan hän katseli kaikkien ohikulkijain kasvoja toivoen rakastajain tapaan vasten kaikkia toiveita. Worthingiin tultuaan hän pani tavaransa paikallisjunaan ja lähti nummien poikki kävelemään Wansdoniin koettaen liikunnolla parantaa kipeän päättämättömyytensä. Niin kauan kuin hän kulki nopeinta vauhtiaan, hän saattoi nauttia noitten viheriäin rinteitten kauneudesta pysähtyen aika ajoin loikoilemaan hetkisen maassa, ihailemaan metsäruusun täydellisyyttä tai kuuntelemaan kiurun laulua. Mutta kahden tunteen sota hänen sielussaan oli vain lykkäytynyt — kahden tunteen, jotka olivat hänen Fleur-kaipuunsa ja hänen vastenmielisyytensä petosta kohtaan. Hän tuli Wansdonin vanhalle liitukaivokselle yhtä päättämättömänä kuin oli ollut lähtiessään. Asian molempien puolien selvä näkeminen oli samalla kertaa Jonin voima ja heikkous. Hän ehti taloon juuri kun päivälliskello soi ensimmäistä kertaa. Hänen tavaransa oli jo tuotu sisään. Hän otti nopean kylvyn ja tuli ruokasaliin, jossa tapasi Hollyn yksin — Val oli lähtenyt kaupunkiin eikä tulisi kotiin ennenkuin viimeisellä junalla.

Senjälkeen kun Val oli kehoittanut häntä kysymään sisareltaan, mitä molempien perheitten välillä oli, oli niin paljon tapahtunut — Fleurin selitys Green Parkissa, hänen käyntinsä Robin Hillissä, tämän päivän kohtaus — ettei tuntunut olevan mitään kysyttävää. Hän kertoi Espanjasta, auringonpistostaan, puhui Valin hevosista, heidän isänsä terveydestä. Holly yllätti häntä sanomalla luulevansa, ettei isä ollut ollenkaan terve. Hän oli kahdesti ollut Robin Hillissä viikonloppua viettämässä. Isä oli näyttänyt peloittavan väsyneeltä, väliin suorastaan sairaalta, mutta oli aina kieltäytynyt puhumasta itsestään.

»Hän on äärettömän kultainen ja epäitsekäs — eikö sinustakin, Jon?»

Tuntien itsensä kaikkea muuta kuin kultaiseksi ja epäitsekkääksi Jon vastasi: »Se on varma!»

»Minusta hän on ollut yksinkertaisesti täydellinen isä, niin pitkälle kuin minä muistan.»

»Niin on», vastasi Jon hyvin nöyränä.

»Hän ei koskaan ole sekaantunut mihinkään ja on aina näyttänyt ymmärtävän. Minä en koskaan unohda, että hän antoi minun mennä Etelä-Afrikkaan buurisodan aikana, kun olin rakastunut Valiin.»

»Se oli ennen kuin hän meni naimisiin äidin kanssa, eikö niin?» kysyi
Jon äkkiä.

»Oli. Kuinka niin?»

»Oi, muuten vain. Mutta oliko äiti sitä ennen ollut kihloissa Fleurin isän kanssa?»

Holly laski kädestään lusikan, jota hän juuri oli käyttämässä, ja nosti katseensa. Katse oli varovainen ja tutkiva. Minkä verran tuo poika tiesi? Siksikö paljon, että oli parempi kertoa kaikki? Hän ei osannut ratkaista. Jon näytti jännittyneeltä ja huolestuneelta, melkein vanhemmalta, mutta se voi johtua auringonpistoksesta.

»Siinä oli jotakin», sanoi hän. »Me olimme tietysti tuolla kaukana emmekä kuulleet mitään.» Hän ei voinut ottaa asiaa vastuulleen. Salaisuus ei ollut hänen. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä pojan tunteista tällä hetkellä. Ennen Espanjaa hän oli varmaan uskonut, että Jon oli rakastunut, mutta pojat ovat poikia, siitä oli seitsemän viikkoa jo, ja koko Espanja välissä.

Hän näki että Jon tiesi saaneensa torjuvan vastauksen ja lisäsi:

»Oletko kuullut mitään Fleuristä?»

»Olen.»

Jonin kasvot sanoivat hänelle enemmän kuin huolellisimmat selitykset.
Poika ei siis ollut unohtanut!

Holly sanoi hiljaa: »Fleur on kovin viehättävä, Jon, mutta tiedätkö, —
Val ja minä emme sentään oikein pidä hänestä.»

»Miksi?»

»Meidän mielestämme hänellä on aika 'omistava' luonne.»

»Omistava? Minä en tiedä, mitä tarkoitat. Hän — hän —» Jon työnsi jälkiruokalautasensa syrjään, nousi ja meni ikkunaan.

»Älä suutu, rakas Jon. Me emme kaikki voi nähdä ihmisiä samassa valossa, vai voimmeko? Tiedätkö, minä luulen, että meillä jokaisella on vain yksi tai kaksi ihmistä, jotka voivat nähdä parhaan meissä ja tuoda sen esille. Sinulla se luullakseni on äitisi. Minä näin hänen kerran lukevan kirjettäsi, oli ihmeellistä nähdä hänen kasvonsa. Minusta hän on kaunein nainen, minkä koskaan olen nähnyt — ikä ei näytä hipaisevan häneen.»

Jonin kasvot lauhtuivat, sitten kävivät taas kireiksi. Jokainen — jokainen oli häntä ja Fleuriä vastaan! Se kaikki vahvisti Fleurin sanojen vetoomusta: »Hanki varmuus minusta — mene naimisiin kanssani, Jon!»

Täällä, missä hän oli viettänyt tuon ihmeellisen viikon Fleurin kanssa — tytön lumouksen voima, hänen oman sydämensä kipu kasvoi joka minuutti, jolloin Fleur ei ollut läsnä lumoamassa huonetta, puutarhaa, itse ilmaa. Kykenisikö hän koskaan elämään täällä näkemättä Fleuriä? Ja hän vetäytyi yksinäisyyteen ja meni varhain levolle. Se ei tehnyt häntä »terveeksi, varakkaaksi ja viisaaksi», niinkuin sananlasku sanoo, mutta se antoi hänelle tilaisuuden sulkeutua fantasiapukuisen Fleurin muiston seuraan. Hän kuuli Valin saapuvan — Fordin purkavan lastiaan, sitten palasi kesäisen yön hiljaisuus — kuului vain hyvin kaukaisten lammasten määkinää ja yökehrääjän käheätä kuhertelua. Hän nojautui kauas ulos. Kylmä kuu — lämmin ilma — nummet kuin hopeata! Pieniä siipiä, puron pulppuilua, köynnösruusuja! Hyvä Jumala — kuinka kaikki oli tyhjää ilman häntä! Raamatussa sanottiin: Sinun pitää luopuman isästäsi ja äidistäsi ja — Fleuriin sidottu oleman!

Mutta hänpä rohkaisisi mielensä ja kertoisi heille! He eivät voineet estää häntä menemästä Fleurin kanssa naimisiin — he eivät voineet estää häntä, kun he tiesivät, miltä hänestä tuntui.

Niin! Hän menisi! Rohkeasti ja avoimesti — Fleur oli väärässä!

Yökehrääjä vaikeni, lampaat olivat hiljaa, ainoa ääni pimeydessä oli puron solina. Ja Jon vuoteessaan nukkui, vapautuneena pahimmasta elämän vaivasta — epävarmuudesta.

11. TIMOTHY ENNUSTAA

Sinä päivänä, jolloin kohtaamisen National Galleryssa olisi pitänyt tapahtua, vietettiin Englannin kunnian ja ylpeyden — lyhyemmin sanoen silinterihatun — ylösnousemuksen toista vuosipäivää. Suuri krikettikilpailu »Lordin» kentällä — tuo juhla, jonka vieton sota oli lakkauttanut — oli taas toista kertaa tapahtumassa vaalean ja tummansinisten lippujen hulmutessa, kunniakkaan menneisyyden melkein kaikki piirteet huomioon otettuina. Täällä, lounastunnilla, olivat edustettuina naishattujen kaikki lajit ja miehisen hatun yksi ainoa laji suojellen »säätyläis»-luokkaan kuuluvien kasvojen moninaisia tyyppejä. Huomioiva Forsyte saattoi erottaa vaatimattomammilla paikoilla pienen määrän pehmeitäkin hattuja, mutta ruohokentälle ne tuskin uskaltautuivat. Vanha koulu — tai koulut — saivat iloita siitä, että proletariaatti ei sentään vielä ruvennut maksamaan tarvittavaa puolta kruunua. Tässä oli vielä luja linnoitus, ainoa jäljelläoleva suuresta asteikosta — sillä sanomalehdet arvioivat yleisön lukumäärän kymmeneksituhanneksi. Ja nuo kymmenen tuhatta, kaikki saman toivon elähdyttäminä, tekivät toisilleen tuon ainoan kysymyksen: »Missä aiotte lounastaa?» Jotakin ihmeen ylentävää ja rauhoittavaa oli tuossa kysymyksessä ja kysyjäin suuren, yhdenvertaisen joukon näkemisessä. Mitä voimavarastoja vielä olikaan Brittein valtakunnassa — tarpeeksi kyyhkysiä, rapuja, karitsanlihaa, lohimajonneesia, mansikoita ja samppanjapulloja koko tuon joukon ravitsemiseksi! Ei mitään ihmettä odotettavissa — seitsemän leivän ja viiden kalan tapausta — uskon perustukset olivat varmemmat. Kuusituhatta silinteriä ja neljätuhatta päivänvarjoa laskettaisiin kokoon, kymmenentuhatta tuota samaa englantia puhuvaa suuta täyttyisi. Vanhassa koirassa oli vielä elämää! Perimätapa! Perimätapa taaskin! Kuinka voimakas ja kuinka joustava! Sodat voivat raivota, verotus saalistaa, ammattiyhdistykset ottaa tullia, ja Eurooppa tuhoutua nälkään, mutta nämä kymmenentuhatta tulevat ravituiksi ja saavat omassa piirissään otella, kävellä vihreällä kentällä, kulkea silinteri päässä ja kohdata — itsensä. Sydän oli terve, valtimo vielä säännöllinen. E-ton! Harro-o-ow!

Niitten monien Forsytein joukossa, jotka olivat läsnä tällä metsästysmaallaan vanhaan tapaan perustuvan oikeuden tai valtuuskirjan nojalla, oli Soames vaimoineen ja tyttärineen. Hän ei ollut käynyt kumpaakaan koulua, hän ei harrastanut krikettiä, mutta hän tahtoi, että Fleur saisi näyttää pukuaan, ja hän tahtoi itse esiintyä silinteri päässä — loistaa taaskin rauhassa ja upeudessa vertaistensa joukossa. Hän asteli säädyllisenä, Fleur Annetten ja hänen välissään. Kukaan nainen ei vetänyt heille vertoja, mikäli hän saattoi nähdä. He osasivat kävellä ja pitää ryhtinsä, heidän kauneudessaan oli kiinteyttä, kun taas modernilla naisella yleensä ei ollut mitään vartaloa, ei rintoja, ei mitään! Hän muisti äkkiä, kuinka humaltuneena ylpeydestä hän oli kävellyt Irenen rinnalla ensimmäisen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina. Ja kuinka he olivat lounastaneet vaunuissa, jotka hänen äitinsä pani isän hankkimaan, ne kun olivat niin »chic» — siihen aikaan oli vain vaunuja ja muita ajoneuvoja, ei noita suuria raskaita katsomolavoja! Ja kuinka johdonmukaisesti Montague Dartie oli juonut liikaa. Soames otaksui, että ihmiset vieläkin joivat liikaa, mutta ei ollut enää samaa tilaa juomiselle kuin ennen. Hän muisti George Forsyten — jonka veljet Roger ja Eustace olivat olleet Harrowissa ja Etonissa — istuvan koko suuruudessaan ylinnä vaunuissa heiluttaen vaaleansinistä lippua toisessa kädessä ja tummansinistä toisessa ja huutavan: »Etroow—Harrton!» juuri kun kaikki muut olivat hiljaa — niinkuin hänenlaiselleen narrille sopikin, ja Eustace istui alempana äärimmäisen muodinmukaisessa puvussa, liian keikarimaisena kantamaan mitään värejä tai kiinnittääkseen huomiota mihinkään. Hm! Se oli silloin, ja Irenellä oli harmaa, kalpeanvihreälle vivahtava silkkipuku. Hän katsoi sivusta Fleurin kasvoja. Aika värittömät — ei valoa, ei innostusta! Tuo rakkausjuttu kalvoi häntä — paha juttu! Hän katseli taakseen, vaimonsa kasvoja, jotka olivat vähän hoidetummat kuin tavallisesti, vähän halveksivat — eipä silti, että Annettella olisi ollut mitään syytä halveksimiseen, mikäli hän ymmärsi. Hän suhtautui Profondin uskottomuuteen melko tyvenesti, vai oliko tuo »pikku» matka vain petosta? Siinä tapauksessa hän kieltäytyisi huomaamasta mitään! Käveltyään kentän ympäri ja paviljongin edestä he hakivat Winifredin pöydän Beduiini-klubin teltasta. Tämän uuden »kukko ja kana»-klubin oli perustanut matkaharrastusten merkeissä muuan herrasmies, jolla oli vanha skotlantilainen nimi ja jonka isä oli hieman omituisesti saanut nimekseen Levi. Winifred oli liittynyt klubiin, ei siksi, että hän oli matkustanut, vaan siksi, että vaisto sanoi hänelle klubin, jolla oli sellainen nimi ja sellainen perustaja, vielä menevän pitkälle, ja jollei liittynyt siihen heti, ei ehkä enää olisi mahdollisuuksiakaan. Se teltta, jonka sisäänkäytävän yläpuolelle oranssinväriselle pohjalle oli kirjaeltu Koraanin lause ja pieni vihreä kameeli, oli häikäisevin koko kentällä. Teltan ulkopuolella he tapasivat Jack Cardiganin, jolla oli tummansininen kaulanauha (hän oli kerran pelannut Harrowin puolesta) ja joka huitoi keppiään osoittaakseen, kuinka tuon pojan olisi pitänyt lyödä tuota palloa. Hän ohjasi heidät sisään. Winifredin nurkkaan kokoontuneina olivat Imogen, Benedict nuoren vaimonsa kanssa, ValDartie ilman Hollya, Maud ja hänen miehensä, ja kun Soames kahden naisensa kanssa istui pöytään, oli vielä yksi paikka tyhjänä.

»Minä odotan Prosperia», sanoi Winifred, »mutta hänellä on niin paljon puuhaa huvilaivastaan.»

Soames vilkaisi salaa. Ei mitään liikahdusta hänen vaimonsa kasvoilla! Joko tuo mies sitten aikoi tulla tai ei, hän ilmeisesti sen tiesi. Soamesilta ei jäänyt huomaamatta, että myöskin Fleur katsahti äitiinsä. Jollei Annette kunnioittanut miehensä tunteita, voisi hän ajatella Fleuriä! Keskustelun, joka oli hyvin hajanainen, kokosi Jack Cardiganin puhe »porttivahdeista». Hän mainitsi kaikki »suuret porttivahdit» aikojen alusta asti ikäänkuin he olisivat määrätty rodullinen ykseys brittiläisen kansan kokoonpanossa. Soames oli lopettanut ja aloitti kyyhkyspaistia, kun hän kuuli sanat: »Minä myöhästyn pikku hiukkasen, rouva Dartie», ja näki, että tyhjää paikkaa ei ollut enää. Tuo mies istui Annetten ja Imogenin välissä. Soames jatkoi järkähtämättömänä syöntiään sanoen silloin tällöin jotakin Maudille ja Winifredille. Keskustelu surisi hänen ympärillään. Hän kuuli Profondin äänen sanovan:

»Minä luulen että erehdytte, rouva Forsyde, minä — minä lyön vetoa, että neiti Forsyde on yhtä mieltä kanssani.»

»Mistä sitten?» kuului Fleurin kirkas ääni pöydän takaa.

»Minä sanoin, että nuoret tytöt ovat hyvin samanlaisia kuin ennenkin — ero on aivan pikkuinen.»

»Tiedättekö heistä niin paljon?»

Tuo terävä vastaus ehti kaikkien korviin, ja Soames liikahti levottomana ohuessa vihreässä tuolissaan.

»No niin, minä en tiedä, minä luulen, että he ajavat perille oman pikku tahtonsa, ja luulen, että he ovat sen tehneet aina.»

»Tosiaankin!»

»Niin, mutta Prosper», keskeytti Winifred hyväntuulisesti, »nuo tytöt kaduilla — tytöt, jotka ovat työskennelleet sotatarvetehteissa, myymäläin pikku keimailijat — kyllähän heidän tapansa oikein iskevät silmään.»

Sanan »iskevät» kuullessaan Jack Cardigan keskeytti tutkimuksensa, ja hiljaisuuden vallitessa Monsieur Profond sanoi:

»Ennen se oli sisäpuolella, nyt se on ulkopuolella, siinä kaikki.»

»Mutta heidän moraalinsa!» huusi Imogen.

»He ovat aivan yhtä moraalisia kuin konsanaan, rouva Cardigan, mutta nyt heillä on enemmän tilaisuutta.»

Tämä salatun kyynillinen lausunto nauratti Imogenia hiukan, sai Jack
Cardiganin suun vähän aukeamaan ja Soamesin tuolin natisemaan.

Winifred sanoi: »Tuo on liian ilkeätä, Prosper.»

»Mitä te luulette, rouva Forsyde, eikö teidänkin mielestänne ihmisluonto ole aina sama?»

Soames hillitsi äkillisen halunsa mennä potkimaan tuota miestä. Hän kuuli vaimonsa vastaavan:

»Ihmisluonto ei ole sama Englannissa kuin joka paikassa muualla.» Tuo oli sitä Annetten kirottua ivallisuutta!

»No niin, minä en tunne paljonkaan tätä pikku maata.» — »Et, Jumalan kiitos», ajatteli Soames — »mutta minä sanoisin, että pata kiehuu kannen alla joka paikassa. Me kaikki tarvitsemme huvitusta, ja olemme aina tarvinneet.»

Kirottu mies! Hänen kyynillisyytensä oli — raivostuttavaa!

Lounaan päätyttyä he kaikki lähtivät parittain ruuansulatuskävelylle. Liian ylpeänä huomaamaan mitään Soames tiesi hyvin, että Annette ja tuo mies olivat lähteneet kuljeksimaan ympäri yhdessä. Fleur kulki Valin kanssa, hän oli epäilemättä valinnut tämän serkkunsa siksi, että hän tunsi tuon pojan. Hänen omana parinaan oli Winifred. He kulkivat loistavassa, kiertelevässä ihmisvirrassa ensin vähän kuumissaan ja kylläisinä, kunnes Winifred huokasi:

»Soisinpa, että pääsisimme neljäkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, vanha poika!»

Hänen henkensä silmäin edessä kulki loputon saattue hänen omia »Lordi»-pukujaan, jotka alituisesti palautuvan rahapulan välttämiseksi oli maksettu isän rahoilla. »Hauskaa on sentään ollut. Väliin suorastaan toivon, että Monty voisi tulla takaisin. Mitä ajattelet tämän ajan ihmisistä, Soames?»

»Suurenmoisen vähän tyyliä. Polkupyörät ja autot panivat tyylin rappeutumisen alulle, sota teki loput.»

»Minä tahtoisin tietää, mitä on tulossa», sanoi Winifred äänellä, jonka kyyhkyspasteija teki uneksivaksi. »En ollenkaan ole varma, vaikka palaisimme pönkkähameisiin ja roimahousuihin. Katso tuotakin pukua!»

Soames pudisti päätänsä.

»Rahaa on, mutta ei uskoa asioihin. Me emme pane säästöön tulevaisuutta varten. Nuo nuoret — he puhuvat vain lyhyestä ja iloisesta elämästä.»

»Onpa tuossakin hattu!» sanoi Winifred. »Minä en tiedä — kun tulee ajatelleeksi niitä, jotka kaatuivat ja kaikkea mikä tapahtui sodassa — minusta tämä on melkein ihmeellistä. Ei missään muussa maassa ole tällaista — Prosper sanoo, että kaikki muut ovat vararikkotilassa paitsi Amerikka, ja sen maan miehet tietysti aina ovat ottaneet pukumuotinsa meiltä.»

»Aikooko tuo mies todella lähteä Etelämerelle?» kysyi Soames.

»Oi, eihän sitä koskaan tiedä, mihin Prosper lähtee!»

»Hän on ajan merkki», mutisi Soames, »jos niin haluat.» Winifredin käsi tarttui hänen käsivarteensa.

»Älä käännä päätäsi», sanoi hän matalalla äänellä, »mutta katso oikealle katsomolavan eturiviin.»

Soames katsoi mikäli noilla rajoituksilla saattoi. Harmaapartainen mies, jolla oli harmaa silinteri, laihat, ruskeat, uurteiset kasvot ja ryhdissä eräänlaista eleganssia, istui siinä luonnonväriseen pellavapukuun puetun naisen vieressä, jonka tummat silmät katsoivat suoraan häneen. Soames katsoi nopeasti jalkoihinsa. Kuinka kummallisesti jalat liikkuivat, tuolla tavoin toinen toisensa jälkeen! Winifredin ääni sanoi hänen korvaansa:

»Jolyon näyttää hyvin sairaalta, mutta hänessä on aina ollut tyyliä. Hän taas ei muutu — tukkaa lukuunottamatta.»

»Miksi kerroit Fleurille tuon jutun?»

»Minä en kertonut, hän sai sen itse selville. Minä olen aina tietänyt, että niin kävisi.»

»Niin, siitä tuli kaunis soppa. Hän on kiinnittänyt sydämensä heidän poikaansa.»

»Se pieni velho», mutisi Winifred. »Hän yritti petkuttaa minua siinä asiassa. Mitä aiot tehdä, Soames?»

»Antaa tapausten johtaa.»

He liikkuivat hiljaisina eteenpäin melkein sakeassa ihmisjoukossa.

»Tosiaankin», sanoi Winifred äkkiä, »se näyttää melkein Kohtalolta.
Mutta se on niin vanhanaikaista. Katso! Tuolla ovat George ja Eustace!»

George Forsyten jyhkeä vartalo oli pysähtynyt heidän eteensä.

»Halloo, Soames», sanoi hän. »Tapasin juuri Prosperin ja vaimosi. Saat heidät kiinni, jos lisäät vauhtia. Kävitkö katsomassa vanhaa Timothya?»

Soames nyökäytti päätään, ja virta pakotti heidät erilleen.

»Minä olen aina pitänyt vanhasta Georgesta», sanoi Winifred. »Hän on niin lystikäs.»

»Minä en koskaan», sanoi Soames. »Missä on paikkasi? Minä menen omalleni. Fleur on voinut tulla takaisin.»

Saatettuaan Winifredin hänen paikalleen Soames palasi omalleen tietoisena pienten, vaikeitten, etäisten olentojen juoksusta, mailojen paukkeesta, kehoitus- ja yllytyshuudoista.

Ei Fleuriä, ei Annettea! Tämän ajan naisilta ei tarvinnut odottaa mitään! Heillä oli äänioikeus. He olivat »vapautuneita», ja paljon hyvää heillä siitä oli! Vai Winifred tahtoisi palata takaisin, todellakin, ja aloittaa koko Dartie-jutun uudestaan! Saada menneisyys vielä takaisin — istua täällä niinkuin hän oli istunut vuosina 83 ja 84, ennenkuin hän oli varma siitä, että avioliitto Irenen kanssa oli väärällä tolalla, ennenkuin Irenen vastarinta oli käynyt niin ilmeiseksi, ettei hän maailman parhaalla tahdollakaan voinut olla huomaamatta sitä! Hänen näkemisensä tuon toisen miehen kanssa oli tuonut kaikki muistot takaisin. Vieläkään hän ei voinut ymmärtää, miksi Irene oli ollut niin heltymätön. Hän osasi rakastaa toisia miehiä, se kyky oli hänessä! Häneltä, ainoalta ihmiseltä, jota hänen olisi pitänyt rakastaa, hän oli suvainnut kieltää sydämensä. Soamesista tuntui, kummallista kyllä, kun hän katsoi taakseen, että kaikki tuo nykyaikainen avioliiton löyhtyminen — vaikka muodot ja lait olivat samat kuin hänen mennessään naimisiin Irenen kanssa — että kaikki tämä nykyinen löyhtyminen oli saanut alkunsa Irenen kapinasta, hänestä tuntui, kummallista kyllä, että Irene oli aloittanut sen, kunnes kaikki säädyllinen omistaminen oli mennyttä tai oli vähällä mennä. Kaikki johtui Irenestä! Ja nyt — kaunis asiaintila! Kodit! Kuinka koteja voisi olla ilman keskinäistä omistamista! Eipä siltä, että hänellä koskaan olisi ollut todellista kotia! Mutta oliko se ollut hänen syynsä? Hän oli tehnyt parhaansa. Ja hänen palkkansa oli — nuo kaksi tuolla katsomolavalla ja tuo Fleurin juttu!

Ja yksinäisyyden valtaamana hän ajatteli: »En odota enää kauempaa! He saavat luvan osata takaisin hotelliin — jos aikovat tulla!» Kutsuen ajuria kentän ulkopuolelta hän sanoi:

»Ajakaa Bayswater Roadille.» Hänen vanhat tätinsä eivät olleet koskaan pettäneet häntä. Heille hän oli ollut aina tervetullut vieras. Vaikka he olivatkin poissa, oli siellä vielä Timothy!

Smither seisoi avoimessa ovessa.

»Herra Soames! Minä olin juuri hengittämässä raitista ilmaa.

Keittäjä tulee olemaan niin mielissään.»

»Kuinka herra Timothy jaksaa?»

»Hän ei vähääkään ole ollut oma itsensä parina viime päivänä, herra, hän on puhunut paljon. Juuri tänä aamuna hän sanoi: »James veljeni alkaa olla vanha.» Hänen henkensä vaeltelee, herra Soames, ja silloin hän aina puhuu noista toisista. Hän on huolissaan heidän sijoituksistaan. Toissa päivänä hän sanoi: »Veljeni Jolyon ei välitä vähäänkään valtiolainasta» — hän näytti olevan siitä oikein pahoillaan. Tulkaa sisään, herra Soames, tulkaa sisään! Tämä on hauskaa vaihtelua!»

»No niin», sanoi Soames, »muutamaksi minuutiksi sitten.»

»Ei», kuiskasi Smither hallissa, missä vallitsi ulkoilman ihmeellinen raikkaus, »me emme ole olleet oikein tyytyväisiä häneen, emme koko tällä viikolla. Hän on aina jättänyt syödessään parhaan palan viimeiseksi, mutta maanantaista saakka hän on syönyt sen ensimmäiseksi. Jos pidätte silmällä koiraa, joka syö päivällistään, herra Soames, syö se lihan ensimmäiseksi. Meidän mielestämme on aina ollut niin hyvä merkki, että herra Timothy hänen iällään jättää makupalan viimeiseksi, mutta nyt hän näyttää menettäneen kaiken itsehillintänsä, ja tietysti hän jättää sen muussakin. Tohtori ei kiinnitä huomiota asiaan, mutta» — Smither pudisti päätään — »herra Timothy näyttää ajattelevan, että hänen on parempi syödä se ensiksi, siltä varalta, että hän ei saisikaan sitä. Tämä seikka ja hänen puheensa tekevät meidät levottomiksi.»

»Onko hän sanonut jotakin tärkeätä?»

»Minä en tahtoisi sanoa sitä, herra Soames, mutta hän on kiukustunut testamenttiinsa. Hän on käynyt oikein äreäksi — ja se tuntuu merkilliseltä, kun ajattelee, että hän on katsellut testamenttiaan joka aamu näinä vuosina. Hän sanoi tässä eräänä päivänä; »He tahtovat rahani.» Minä niin hämmästyin, sillä eihän kukaan tahdo hänen rahojaan, siitä olen varma, ja sanoinkin sen hänelle. Ja minusta on sääli, että hän ajattelee rahoja tähän aikaan elämästään. Minä rohkaisin mieleni. »Tiedättehän, herra Timothy», sanoin hänelle, »rakas emäntäni» — tarkoitan neiti Forsytea, herra Soames, Ann neitiä, joka opetti minut — »hän ei koskaan ajatellut rahoja», sanoin, »hän oli vain kauttaaltaan luonnetta.» Hän katsoi minuun, en osaa sanoakaan kuinka kummallisesti, ja sanoi ihan kuivasti: »Kukaan ei tahdo minun luonnettani.» Ajatelkaa, että hän sanoi tuollaisen asian! Mutta väliin hän sanoo jotakin yhtä terävää ja järkevää kuin kuka muu tahansa.»

Soames, joka oli katsellut vanhaa piirrosta hattunaulakon vieressä ajatellen: »Tuolla on arvoa!» mutisi: »Minä menen katsomaan häntä, Smither.»

»Keittäjä on nyt hänen luonaan», sanoi Smither korsettinsa päällitse, »hän tulee iloiseksi, kun saa nähdä teidät.»

Soames nousi hitaasti, mielessä ajatus: »En välitä elää tuohon ikään asti.»

Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja koputti ovelle. Ovi aukeni, ja hän näki noin kuusikymmenvuotiaan naisen pyöreät, hyväntahtoiset kasvot.

»Herra Soames!» sanoi nainen. »Tosiaankin, herra Soames!» Soames nyökäytti päätään. »Hyvä on, keittäjä!» sanoi hän ja meni sisään.

Timothy istui vuoteessa tyynyjen varassa, kädet ristissä rinnalla, katse suunnattuna kattoon, missä kärpänen käveli ylösalaisin. Soames pysähtyi jalkopäähän ja katsoi häneen.

»Timothy setä», sanoi hän koroittaen ääntään, »Timothy setä!»

Timothyn katse irtaantui kärpäsestä ja laskeutui tulijan tasolle. Soames sattoi nähdä hänen kelmeän kielensä kostuttavan tummahkoja huulia.

»Timothy setä», sanoi hän taas, »onko jotakin, minkä voin tehdä sedän hyväksi?»

»Häh», sanoi Timothy.

»Olen tullut tervehtimään setää ja katsomaan, että kaikki on kunnossa.»

Timothy nyökäytti päätään. Hän näytti koettavan tottua edessään olevaan ilmestykseen.

»Onko sedällä kaikki mitä setä tarvitsee?»

»Ei», sanoi Timothy.

»Voinko toimittaa sedälle jotakin?»

»Ei», sanoi Timothy.

»Minähän olen Soames, tiedäthän, sedän veljenpoika Soames Forsyte.
Sedän veljen Jamesin poika.»

Timothy nyökäytti päätään.

»Minä olen iloinen, jos saan tehdä sedän puolesta mitä vain voin.»

Timothy viittasi. Soames meni hänen viereensä.

»Sinä —», sanoi Timothy äänellä, joka tuntui eläneen kauemmin kuin kaikki sointu, »sano heille kaikille —» ja hänen sormensa taputti Soamesin käsivartta, »että he pitäisivät kiinni — pitäisivät kiinni — valtiolainaosakkeet ovat nousussa», ja hän nyökäytti päätään kolmesti.

»Hyvä on», sanoi Soames, »minä sanon.»

»Niin», sanoi Timothy kiinnittäen katseensa takaisin kattoon ja sanoi:
»Tuo kärpänen.»

Omituisesti liikutettuna Soames tarkkasi keittäjän hauskoja lihavahkoja kasvoja, jotka olivat täynnä pieniä kurttuja lieden katselemisesta.

»Tämä tulee tekemään hänelle äärettömästi hyvää», sanoi keittäjä.

Timothy kuului mutisevan jotakin, mutta hän puhui ilmeisesti itsekseen, ja Soames lähti keittäjän kanssa ulos.

»Minä niin tahtoisin tarjota teille punaista hyytelöä niin kuin vanhoina aikoina, herra Soames, te niin piditte siitä. Hyvästi, herra, tämä oli hauskaa.»

»Hoitakaa häntä hyvin, hän on vanha.»

Ja puristettuaan keittäjän kurttuista kättä hän meni alakertaan.
Smither vielä hengitti raitista ilmaa ovenraossa.

»Mitä ajattelette hänestä, herra Soames?»

»Hm», sanoi Soames, »hän on menettänyt kosketuksensa ulkomaailmaan.»

»Niin», sanoi Smither, »minä pelkäsin, että sanoisitte noin, kun tulette suoraan maailmalta katsomaan häntä.»

»Smither», sanoi Soames, »me olemme kaikki velkaa teille.» »Oi, ei, herra Soames, älkää sanoko niin! Tämä on hauskaa vain — hän on niin ihmeellinen mies.»

»No niin, hyvästi», sanoi Soames ja nousi autoonsa.

»Nousussa», ajatteli hän, »nousussa!»

Päästyään hotelliinsa Knightsbridgessä hän meni heidän seurusteluhuoneeseensa ja soitti teetä. Kumpainenkaan ei ollut kotona. Ja taaskin yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Nämä hotellit! Mitä hirvittävän suuria laitoksia ne olivatkaan tähän aikaan! Hän saattoi muistaa ajan, jolloin ei ollut suurempia kuin Long tai Brown, Morley tai Tavistock, ja kuinka ihmiset olivat pudistaneet päätään Langhamille ja Grandille. Hotellit ja klubit — klubit ja hotellit, niillä ei ollut loppua nykyaikana! Ja Soames, joka juuri oli Lordin krikettikentällä katsellut perimätavan ja jatkuvaisuuden ihmettä, jäi haaveilemaan muutoksista, joita oli tapahtunut tässä Lontoossa, missä hän oli syntynyt kuusikymmentä viisi vuotta sitten. Olivat valtio lainaosakkeet sitten nousussa tai laskussa, Lontoosta oli tullut peloittavan rikas. Ei toista sen vertaista koko maailmassa, jollei juuri New York! Sanomalehdissä oli tähän aikaan paljon hysteriaa, mutta jokainen, joka, niinkuin hän, saattoi muistaa Lontoon kuusikymmentä vuotta sitten ja näki sen nyt, totesi rikkauden hedelmällisyyden ja joustavuuden. Heidän tarvitsi vain pitää päänsä selvänä ja järkähtämättöminä kulkea eteenpäin. Mitä, hänhän muisti vielä mukulakivet ja haisevat oljet ajurinvaunujen pohjalla. Ja vanha Timothy — mitä hän voisikaan kertoa, jos hänellä olisi muistinsa jäljellä! Olot olivat epävakaiset, ihmiset elivät mässäyksessä tai kiireessä, mutta tässä oli Lontoo ja Thames ja tuolla ulkona Brittein valtakunta ja maailman loppu. »Valtiolainaosakkeet nousussa!» Hän ei ihmettelisi vähääkään. Rotu se oli, joka merkitsi. Ja kaikki itsepintainen Soamesissa tuijotti hetkisen hänen harmaista silmistään, kunnes hänen huomionsa kiintyi erään Viktorian aikaisen taulun jäljennökseen, joka riippui seinällä. Hotelli oli ostanut kolme tusinaa tuota pientä laatua! Vanhat metsästyskuvat tai Hogarthin kuuluisat sarjat vanhojen majatalojen seinillä olivat katsomisen arvoisia, mutta tämä hempeämielinen hölynpöly — no niin, viktorialaisuus oli ohi! »Sano heille, että he pitäisivät kiinni!» oli vanha Timothy sanonut. Mutta mistä heidän tuli pitää kiinni tässä »demokraattisen periaatteen» nykyaikaisessa liejussa? Mitä, olihan itse yksityiselämäkin uhattu! Ja ajatellessaan, että yksityiselämä voisi hävitä, Soames työnsi kahvikuppinsa pois ja meni ikkunan ääreen. Ajatella, ettei omistaisi luontoa sen enemmän kuin tuo joukko tuolla ulkona omisti Hyde Parkin kukkia ja puita ja vesiä! Ei, ei! Yksityisomaisuus oli kaiken omistamisen arvoisen pohjana. Maailma oli vähän menettänyt tervettä järkeään niin kuin koirat silloin tällöin täysikuulla hullaantuvat ja lähtevät yölliselle seikkailulle, mutta maailma, niinkuin koirakin, tietää, missä saa voita leivälleen ja missä on lämmin vuode, ja palaisi varmastikin ennen pitkää ainoaan omistamisen arvoiseen kotiinsa — yksityisomaisuuteen. Maailma eli tällä hetkellä toisessa lapsuudessaan niinkuin vanha Timothy — söi makupalansa ensimmäiseksi!

Hän kuuli ääntä takanaan ja näki, että hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat tulleet sisään.

»Olette siis tulleet?» sanoi hän.

Fleur ei vastannut, hän seisoi hetkisen katselemassa häntä ja äitiään ja meni sitten makuuhuoneeseen. Annette kaatoi itselleen kupillisen teetä.

»Minä lähden Pariisiin, äitini luo, Soames.»

»Oh! Äitisi luo?»

»Niin.»

»Kuinka pitkäksi aikaa?»

»En tiedä.»

»Ja koska lähdet?»

»Maanantaina.»

Lähtisikö hän tosiaankin äitinsä luo? Kummallista, kuinka välinpitämätön Soames tunsi olevansa! Kummallista, kuinka selvästi hän tajusi olevansa välinpitämätön niin kauan kuin ei mitään skandaalia tapahtuisi. Ja äkkiä hän näki selvästi Annetten ja itsensä välissä kasvot, jotka hän oli nähnyt sinä iltapäivänä — Irenen.

»Tahdotko rahaa?»

»Kiitos, minulla on tarpeeksi.»

»Hyvä on. Ilmoita meille sitten, kun tulet takaisin.»

Annette pani pois kaakun, joka hänellä oli hyppysissään, katsoi
Soamesiin tummennettujen ripsiensä alta ja sanoi:

»Onko sinulla jotakin sanottavaa äidille?»

»Terveiseni.»

Annette venyttelihe, kädet uumillaan, ja sanoi ranskaksi:

»Mikä onni, ettet ole koskaan rakastanut minua, Soames.» Sitten hän nousi ja lähti huoneesta. Soames oli iloinen, että hän oli sanonut tuon ranskaksi — se ei tuntunut vaativan mitään huomiota. Taaskin nuo toiset kasvot — kalpeat, tummasilmäiset, vielä kauniit! Ja kaukana hänen sielunsa syvyydessä liikahti lämmön aave, ikäänkuin tuhkakasan alla vielä olisi ollut kipinöitä. Ja Fleur hullaantuneena hänen poikaansa! Kummallinen sattuma! Mutta oliko mitään sellaista kuin sattuma? Mies kulki katua, tiilikivi putosi hänen päähänsä. Niin, se varmaankin oli sattuma. Mutta tämä! »Perinyt», oli tyttö sanonut. Hän — hän »piti kiinni!»

KOLMAS OSA.

1. VANHA JOLYON KUMMITTELEE

Kaksinkertainen syy oli saanut Jolyonin sanomaan vaimolleen aamiaispöydässä: »Lähdetäänpäs Lordille.»

Hän tarvitsi jotakin, millä lieventää jännitystä, jossa he kaksi olivat eläneet nämä kuusikymmentä tuntia senjälkeen kun Jon toi Fleurin taloon. Hän tarvitsi myöskin jotakin, millä lauhduttaa muistojen kipua sydämessä, joka tiesi voivansa menettää muistot minä päivänä tahansa!

Viisikymmentäkahdeksan vuotta sitten Jolyonista oli tullut Etonin poika, sillä vanha Jolyon oli saanut päähänsä, että hänet oli kanonisoitava mahdollisimman suurilla kustannuksilla. Vuosi vuodelta hän oli lähtenyt Lordille Stanhope Gatelta seuranaan isä, jonka nuoruus 1820 -luvulla oli kulunut ilman krikettipelin kiillotusta. Vanha Jolyon puhui aivan avoimesti ja murheettomasti krikettiasioista, ja nuori Jolyon, jossa asui nuoruuden vilpitön keikarimaisuus, vapisi pelosta, että joku kuulisi isäukon puheita. Vain tässä erikoisessa krikettipeliasiassa hän oli ollut hermostunut isänsä puolesta, muuten oli isä, jolla tähän aikaan oli krimiläinen poskiparta, hänen ehdoton ihanteensa. Vaikka vanha Jolyon itse ei ollut saanut yliopistokasvatuksen kanonisointia, pelasti hänen luontoinen nirsoutensa ja tasapainonsa hänet alhaison erehdyksistä. Kuinka viehättävää olikaan, kun ensin oli kiljuttu ja huudettu silinteri päässä, uuvuttavassa kuumuudessa, ajaa kotiin isän kanssa ajurin vaunuissa, ottaa kylpy, pukeutua ja ajaa »Erimielisiin» syömään pikkusiiliä, kyljyksiä ja torttua ja sitten lähteä — kaksi keikaria, vanha ja nuori — lavendelinväriset kauriinnahkahansikkaat kädessä, oopperaan tai teatteriin. Ja sunnuntaisin, kun kilpailut olivat päättyneet ja silinterihattu oli asianmukaisesti lyöty kokoon, hän lähti isän kanssa erikoisvaunuilla »Kruunuun ja valtikkaan» ja terassille joen yläpuolella. Se oli tuo kultainen kuusikymmenluku, jolloin maailma oli yksinkertainen, keikarit loistavia, kansanvalta ei vielä syntynyt, ja Whyte Melvillen kirjoja ilmestyi tiheään.

Sukupolvea myöhemmin Jolyon oli oman poikansa Jollyn kanssa, jolla oli Harrowin ruiskukka napinlävessään — vanha Jolyon oli saanut päähänsä, että pojanpoika oli kanonisoitava hieman vähemmin kustannuksin — taaskin kokenut tuon päivän kuumuutta ja vastakkaisia intohimoja ja palannut Robin Hillin viileyteen ja mansikkamaitten ääreen ja päivällisen jälkeen biljardin peluuseen — hänen poikansa oli tehnyt mitä sydäntävihlovimpia onnenheittoja ja koettanut näyttää ikävystyneeltä ja täysikasvuiselta. Noina kahtena päivänä vuodessa hänen poikansa ja hän olivat olleet kahden maailmassa, eri puolilla, — ja kansanvalta oli juuri syntynyt!

Ja niinpä hän oli kaivanut esiin harmaan silinterin, lainannut kappaleen vaaleansinistä nauhaa Ireneltä ja varovasti, hikeä karttaen, käyttäen autoa ja junaa ja ajuria, saapunut Lordin kentälle. Siellä, vieressään luonnonväriseen, kapeilla mustilla terillä koristettuun pellavapukuun puettu Irene, hän oli katsellut peliä ja tuntenut vanhan innostuksen heräävän sielussaan.

Kun Soames oli kulkenut ohi, oli päivä pilalla. Irene pusersi huulensa yhteen niin, että kasvot vääntyivät. Ei kannattanut istua täällä, missä Soames tai ehkä hänen tyttärensä saattoi milloin tahansa ilmestyä heidän eteensä niinkuin desimaalit. Ja hän sanoi:

»No niin, rakas, jos olet jo saanut tarpeeksesi, voimme lähteä!»

Sinä iltana Jolyon tunsi itsensä uupuneeksi. Koska hän ei tahtonut, että Irene näkisi hänet sellaisena, odotti hän kunnes tämä oli ruvennut soittamaan ja pujahti pieneen työhuoneeseen. Hän avasi pitkän ikkunan saadakseen ilmaa ja oven voidakseen vielä kuulla Irenen soiton kantautuvan sisään, asettui isänsä vanhaan nojatuoliin, ja sulki silmänsä, pää painettuna kuluneeseen ruskeaan nahkaan. Niinkuin tuo César Franckin sonaatti — niin oli ollut hänen elämänsä Irenen kanssa — jumalallinen kolmas osa. Ja nyt tuo Jonin juttu — tuo paha juttu! Tajuntansa rajoille joutuneena hän tuskin tiesi, oliko se unta, kun hän tunsi sikarin tuoksua ja oli näkevinään isänsä pimeydessä suljettujen silmiensä edessä. Tuo hahmo sai muodon, poistui ja tuli näkyviin taas, istuen ikäänkuin tässä samassa tuolissa, missä hän itse istui, mustapukuisena, polvet ristissä, pidellen silmälaseja sormiensa välissä. Hän näki suuret valkeat viikset ja syvät silmät, jotka katsoivat otsan kupolin alta ja näyttivät etsivän hänen omiaan, näyttivät puhuvan.» »Ymmärrätkö, Jo? Sinun on ratkaistava. Hän on vain nainen! Ah, kuinka hyvin hän tunsi isänsä noissa sanoissa, kuinka koko Viktorian aika tuli takaisin niiden kanssa! Ja hänen oma vastauksensa oli: »Ei, minä olen pelännyt sitä — pelännyt haavoittaa häntä ja Jonia ja itseäni. Minulla on sydän, minä olen pelännyt.» Mutta nuo vanhat silmät, jotka olivat niin paljon vanhemmat, niin paljon nuoremmat kuin hänen omansa, jatkoivat: »Tässä on kysymys sinun vaimostasi, sinun pojastasi, sinun menneisyydestäsi. Käy käsiksi, poikani!» Oliko se sanoma kummittelevalta hengeltä vai vain hänen isänsä vaisto, joka eli hänessä? Ja taaskin tuli tuo sikarintuoksu — vanhasta kyllästetystä nahasta. No niin, hän kävisi käsiksi asiaan, kirjoittaisi Jonille ja esittäisi hänelle koko asian kirjallisesti. Ja äkkiä hän hengitti vaivalloisesti, oli tukehtua ikäänkuin hänen sydämensä olisi laajentunut. Hän nousi ja meni ulkoilmaan. Tähdet olivat hyvin kirkkaat. Hän kulki terassia pitkin talon nurkkauksen ympäri kunnes saattoi musiikkihuoneen ikkunan läpi nähdä Irenen pianonsa ääressä, lampun valon langetessa hänen tukalleen, joka oli kuin puuteroitu. Irene näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta, hänen tummat silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hänen kätensä olivat joutilaina. Jolyon näki hänen nostavan nuo kädet ja painavan ne rintaansa. »Jon hänellä on mielessä», ajatteli Jolyon, »Jon vain! Minä kuolen pois häneltä — se on luonnollista!»

Ja katsoen tarkkaan, ettei häntä nähtäisi, hän hiipi takaisin.

Seuraavana päivänä, huonon yön jälkeen, hän istuutui tehtävänsä ääreen.
Hän kirjoitti vaivoin ja pyyhkien paljon pois.

»Rakkahin poikani,

Olet kyllin vanha ymmärtämään, kuinka äärettömän vaikea vanhempien on uskoutua nuorilleen. Varsinkin jos — niinkuin äitisi ja minun, vaikka en voi koskaan ajatella häntä muuten kuin nuorena — heidän sydämensä ovat kokonaan kiintyneet häneen, jolle heidän pitää tehdä tunnustuksensa. Minä en voi sanoa, että tietäisimme suorastaan tehneemme syntiä — todellisessa elämässä kai harvoin ollaan sellaisesta tietoisia — mutta enimmät ihmiset sanoisivat meidän tehneen, ja joka tapauksessa tekomme, oli se sitten oikea tai väärä, on vainonnut meitä. Totuus on, rakkaani, että meillä molemmilla on entisyytemme, joitten selvitteleminen sinulle on nyt tehtäväni, koska ne niin tuskallisesti ja syvästi koskevat sinun tulevaisuuteesi. Monta, hyvin monta vuotta sitten, niin kaukana taaksepäin ajassa kuin 1883, jolloin äitisi oli vain kaksikymmenvuotias, kohtasi häntä suuri se ja kantava onnettomuus, että hän solmi onnettoman avioliiton — ei, ei minun kanssani, Jon. Vailla omaa rahaa ja ainoana turvanaan äitipuoli — joka oli läheistä sukua Isebelille — hän oli hyvin onneton kodissaan. Hän meni naimisiin Fleurin isän, serkkuni Soames Forsyten kanssa. Tämä oli ajanut häntä takaa hyvin itsepintaisesti ja — tehdäkseni hänelle oikeutta — oli syvästi rakastunut äitiisi. Viikon kuluttua jo äitisi ymmärsi tehneensä peloittavan erehdyksen. Se ei ollut miehen syy, se oli hänen oman arvostelukykynsä erehdys — hänen onnettomuutensa.»

Näin pitkälle Jolyon oli pysytellyt jonkinlaisen ironian asteella, mutta nyt aihe vei hänet mukanaan.

»Jon, minä tahdon selittää sinulle, jos voin — ja se on hyvin vaikeata — kuinka tämäntapainen onneton avioliitto niin helposti voi syntyä. Sinä tietysti sanot: »Jos hän ei todella rakastanut tuota miestä, kuinka hän koskaan saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin?» Olisit oikeassa, jollei yksi tai kaksi kauheata seikkaa olisi otettava huomioon. Tuosta hänen alkuperäisestä erehdyksestään ovat johtuneet kaikki myöhemmät selkkaukset, surut ja murhenäytelmät, ja siksi minun pitää koettaa selvittää sitä sinulle, jos voin. Noina aikoina ja vielä tähän aikaan — itse asiassa minä en ymmärrä, kuinka toisin voisi olla, puhuttakoon miten paljon tahansa valistuksesta — enimmät tytöt menevät naimisiin tuntematta sukupuolielämän osuutta elämässä. Vaikka he tietäisivätkin, mitä se merkitsee he eivät ole kokeneet sitä. Siinä pulma. Tuo tosiasiallinen kokemuksen puute, oli heillä sitten sanallista tietoa miten paljon tahansa, aiheuttaa koko eron ja koko vaikeuden. Lukuisissa avioliitoissa — ja niihin kuului äitisikin avioliitto — tytöt eivät ole eivätkä voi olla varmoja siitä, rakastavatko he tuota miestä vai eivätkö, he eivät tiedä sitä ennenkuin tuon yhtymisen jälkeen, joka tekee avioliitosta todellisuuden. Kuitenkin monissa, ehkä useimmissa epäilyttävissä tapauksissa tämä toimitus lujittaa ja vahvistaa kiintymyksen, mutta toisissa, ja niihin kuului äitisi tapaus, se osoittaa erehdyksen, hävittää senkin vähän kiintymyksen, mitä oli. Mitään traagillisempaa ei ole naisen elämässä kuin tuollainen huomio, joka päivä päivältä, yö yöltä käy selvemmäksi. Karkeasyiset ja ajattelemattomat ihmiset kykenevät nauramaan tuollaista erehdystä ja sanovat: »Sellaista melua tyhjästä!» Ahtaat ja omahyväiset ihmiset, sellaiset, jotka osaavat arvostella toisten ihmisten elämää vain omansa mukaan, kykenevät tuomitsemaan niitä, jotka ovat tehneet tämän traagillisen erehdyksen, tuomitsemaan heidät koko elinajaksi vankilaan, jonka ovat luoneet itselleen. Tunnethan lausetavan: »Hän on tehnyt vuoteensa, hän saa maata siinä!» Se on kova sanonta, kokonaan arvoton gentlemannille tai sivistyneelle naiselle sanan parhaassa merkityksessä, enkä ankarampaa tuomiota voi käyttää. Minä en ole ollut niin sanottu moraalinen mies, mutta en tahdo käyttää mitään sellaisia sanoja, rakkaani, jotka saisivat sinut ajattelemaan keveästi siteistä ja sopimuksista, joihin joudut. Taivas varjelkoon! Mutta koko elämän kokemus takanani minä sanon, että ne, jotka tuomitsevat tällaisten traagillisten erehdysten uhreja, tuomitsevat eivätkä ojenna kättään avuksi, ovat epäinhimillisiä, tai paremminkin, he olisivat epäinhimillisiä, jos he ymmärtäisivät, mitä ovat tehneet. Mutta he eivät ymmärrä! Olkoot! He ovat minulle yhtä suureksi pahennukseksi kuin minä epäilemättä olen heille. Minun on täytynyt sanoa sinulle tämä kaikki, koska aion saattaa sinut sellaiseen asemaan, että sinun on lausuttava tuomio äidistäsi, ja sinä olet hyvin nuori, ilman kokemusta siitä, mitä elämä todella on. Jatkakaamme kertomusta. Koetettuaan kolme vuotta hillitä vastahakoisuuttaan — aioin sanoa inhoaan, eikä se olisi liian voimakas sana, sillä vastahakoisuus muuttuu pian inhoksi noissa olosuhteissa — ja nämä kolme vuotta olivat kidutusta sellaiselle herkälle, kauneutta rakastavalle luonteelle kuin äitisi — hän kohtasi erään nuoren miehen, joka rakastui häneen. Mies oli tämän saman talon arkkitehti, missä nyt asumme, hän rakensi sen äidillesi ja Fleurin isälle kodiksi, uudeksi vankilaksi sen sijasta, jossa he asuivat Lontoossa. Kenties tälläkin seikalla oli jokin osuus siinä, mitä sitten tapahtui. Mutta joka tapauksessa hänkin rakastui. Minä tiedän, että sinulle ei ole tarpeellista selittää, että ihminen ei oikeastaan valitse, keneen hän rakastuu. Se tulee. No niin! Se tuli. Minä voin kuvitella — vaikka äitisi ei ole koskaan paljon kertonut siitä — mikä taistelu silloin oli käynnissä hänen sielussaan, sillä, Jon, hän oli saanut hyvin täsmällisen kasvatuksen eikä ollut kevyt mielipiteissään — ei vähääkään. Tunne oli kuitenkin ylivoimainen, ja niin kävi, että he rakastivat myöskin teoissa eikä vain ajatuksissa. Sitten seurasi kauhea murhenäytelmä. Minun täytyy kertoa se sinulle, sillä jollen sitä tee, et koskaan voi todella ymmärtää sitä tilannetta, joka sinulla nyt on edessäsi. Mies, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin — Soames Forsyte, Fleurin isä — tuli eräänä yönä, jolloin hänen intohimonsa tuota nuorta miestä kohtaan oli ylimmillään, ja käytti väkivalloin oikeuksiaan. Seuraavana päivänä äitisi kohtasi rakastettunsa ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Emme koskaan saaneet tietää, tekikö tuo nuori mies itsemurhan, vai joutuiko hän tuskissaan tapaturmaisesti raitiovaunun alle, mutta niin tapahtui. Ajattele äitiäsi tuona iltana, jolloin hän oli kuullut rakastettunsa kuolemasta. Minä satuin näkemään hänet. Isoisäsi lähetti minut auttamaan häntä, jos kykenisin. Ehdin näkemään hänet vain vilaukselta, ennenkuin hänen miehensä sulki oven edestäni. Mutta en ole koskaan unohtanut hänen kasvojaan, voin nähdä ne vieläkin. En ollut rakastunut häneen silloin, ei ennenkuin kaksitoista vuotta myöhemmin, mutta minä en ole unohtanut. Rakas poikani — ei ole helppoa kirjoittaa sinulle näitä. Mutta ymmärräthän, että minun täytyy. Äitisi on eläytynyt sinuun, kokonaan, antautuvasti. Minä en tahdo kirjoittaa kovia sanoja Soames Forsytesta. Minä en ajattele hänestä ankarasti. Olen kauan säälinyt häntä, säälin ehkä silloinkin. Maailman tuomion mukaan äitisi oli väärässä, hän oikeassa. Hän rakasti äitiäsi — omalla tavallaan. Äitisi oli hänen omaisuuttaan. Se on hänen kantansa elämään — inhimillisiin tunteisiin ja sydämiin — omistaminen. Se ei ole hänen vikansa — hän syntyi sellaiseksi. Minulle tuo näkökanta on aina ollut kauhistuttava — minä synnyin sellaiseksi! Tuntien sinut niinkuin minä tunnen, tiedän, että se ei voi olla muuta kuin kauhistuttavaa sinullekaan. Mutta minä jatkan kertomusta. Äitisi pakeni hänen talostaan sinä yönä ja eli kahdentoista vuoden ajan aivan yksinään ilman minkäänlaista seuraa, kunnes 1899 hänen miehensä — Soames Forsyte oli vielä hänen miehensä, sillä hän ei ollut yrittänyt hakea avioeroa, eikä äidilläsi tietysti ollut oikeutta hakea eroa hänestä — luultavasti huomasi kaipaavansa lapsia ja aloitti pitkän yritysten sarjan saadakseen äitisi palaamaan luoksensa ja lahjoittamaan hänelle lapsen. Minä olin silloin hänen holhoojansa isoisäsi testamentin mukaan ja jouduin seuraamaan tapauksia. Seuratessani kiinnyin häneen, rakastuin. Miehen painostus kasvoi, kunnes äitisi kerran tuli tänne minun luokseni ja suorastaan antautui suojelukseeni. Hänen miehensä, joka oli selvillä kaikista hänen liikkeistään, koetti erottaa meitä lähettämällä meille avioerohaasteen tai kenties hän todella tarkoitti sitä, en tiedä, mutta joka tapauksessa meidän nimemme liitettiin toisiinsa julkisuudessa. Tämä sai meidät tekemään ratkaisumme, ja me liityimme yhteen todellisuudessa. Äitisi sai eron, meni naimisiin kanssani, ja sinä synnyit. Olemme eläneet täydellisessä onnessa, ainakin minä, ja luultavasti äitisikin. Soames meni pian avioeron jälkeen Fleurin äidin kanssa naimisiin, ja Fleur syntyi. Siinä koko tarina, Jon. Olen kertonut sen sinulle, koska se rakkaus, jonka näemme sinussa heränneen tuon miehen tytärtä kohtaan, vie sinut sokeasti sellaiseen, joka tulee kokonaan tuhoamaan äitisi onnen, jollei omaasi. Minä en huoli puhua itsestäni, sillä minun iässäni ei kannata kuvitella olevansa painamassa maanpintaa kovinkaan kauan, sitäpaitsi, minun kärsimyksen! johtuisi etupäässä äitisi ja sinun kärsimyksestäsi. Mutta minä tahdon vain sinun huomaavan, että tuollaisia kauhun ja vastenmielisyyden tunteita ei koskaan voi haudata eikä unhoittaa. Ne elävät hänessä vielä tänä päivänä. Viimeksi eilen Lordin kentällä satuimme näkemään Soames Forsyten. Hänen kasvonsa, jos olisit nähnyt ne, olisivat saaneet sinut uskomaan. Ajatus, että sinä menisit naimisiin tuon miehen tyttären kanssa, on painajainen hänelle, Jon. Minulla ei ole Fleuriä vastaan mitään muuta, kuin että hän on Soamesin tytär. Mutta teidän lapsenne, jos menisit hänen kanssaan naimisiin, olisivat Soamesin lapsenlapsia yhtä paljon kuin äitisi lapsenlapsia, miehen, joka kerran omisti äitisi niinkuin orja omistetaan. Ajattele, mitä se merkitsisi. Tällainen avioliitto saisi sinut astumaan leiriin, joka piti äitiäsi vankina ja jossa hänen sydämensä nääntyi. Sinä olet juuri elämän kynnyksellä, olet tuntenut tuon tytön vain kaksi kuukautta ja niin syvästi kuin luuletkin rakastavasi häntä, pyydän sinua rikkomaan välisi häneen heti. Älä anna äidillesi tuota jäytävää tuskaa ja nöyryytystä hänen loppuiäkseen. Vaikka hän aina onkin minun silmissäni nuori, on hän viisikymmentäseitsemänvuotias. Lukuunottamatta meitä ei hänellä ole ketään koko maailmassa. Pian hänellä on vain sinut. Rohkaise mielesi, Jon, ja tee loppu tästä. Älä pane tätä pilveä, tätä erottavaa muuria välillenne. Älä särje hänen sydäntään! Ole siunattu, rakas poikani, ja anna minulle vielä kerran anteeksi kaikki se tuska, minkä tämä kirje tulee tuottamaan sinulle. Koetimme säästää sinua siitä, mutta nähtävästi ei Espanjasta ollut apua.

Aina hellä isäsi

Jolyon Forsyte.»

Päätettyään tunnustuksensa Jolyon istui laiha leuka käden varassa lukien uudelleen. Kirjeessä oli asioita, jotka loukkasivat häntä siinä määrin, kun hän kuvitteli Jonia lukemassa niitä, että hän oli vähällä repiä koko kirjeen. Puhua sellaisista asioista pojalle — omalle pojalleen — puhua niistä oman vaimonsa ja pojan äidin yhteydessä — se tuntui hirvittävältä hänen forsytelaiselle pidättyväisyydelleen. Ja kuitenkin, jollei puhuisi niistä — kuinka saisi Jonin ymmärtämään asiain todellista laitaa, juovan syvyyttä, arven haihtumattomuutta? Kuinka voisi ilman niitä puolustaa pojan rakkauden tukehduttamista? Yhtä hyvin hän voisi olla kokonaan kirjoittamatta!

Hän taittoi kirjeen ja pani sen taskuunsa. Oli — Jumalan kiitos! — lauantai, hän sai ajatella asiaa sunnuntai-iltaan asti, sillä vaikka kirje nyt pantaisiinkin postiin, ei Jon saisi sitä ennenkuin maanantaina. Tämä viivytys tuotti hänelle omituista helpotusta, samoin se tosiseikka, että kirje nyt oli kirjoitettu, lähetettiin se sitten tai ei.

Ruusutarhassa, joka nyt oli vanhan saniaismetsän tilalla, hän saattoi nähdä Irenen leikkaavan ja karsivan, pieni kori käsivarrellaan. Irene ei koskaan näyttänyt olevan joutilaana, ja Jolyon kadehti häntä nyt kun itse oli laiskana melkein kaiken aikaa. Hän meni Irenen luo. Tämä ojensi hänelle tahriintuneen hansikkaan ja hymyili. Leuan alitse sidottu pitsin kappale peitti hänen hiuksensa, ja hänen soikeat kasvonsa vielä tummine kulmakarvoineen näyttivät hyvin nuorilta.

»Vihreät kärpäset ovat kauheita tänä vuonna, ja kuitenkin on kylmä.
Sinä näytät väsyneeltä, Jolyon.»

Jolyon veti tunnustuksen taskustaan. »Olen kirjoittanut tätä. Minusta sinun pitää nähdä se.»

»Jonille?» Irenen kasvot muuttuivat sinä hetkenä kokonaan, näyttivät melkein vääntyneiltä.

»Niin, murha on tullut ilmi.»

Jolyon antoi kirjeen hänelle ja kulki pois ruusujen lomitse. Sitten, nähdessään, että Irene oli lukenut loppuun ja seisoi liikkumattomana, kirjeen sivut kädessään, hän tuli takaisin.

»No niin?»

»Se on ihmeellisen hyvin esitetty. Minä en ymmärrä, kuinka sitä voisi sen paremmin esittää. Kiitos, rakas.»

»Onko jotakin, jonka tahtoisit jätettäväksi pois?»

Irene pudisti päätään.

»Ei, hänen pitää tietää kaikki, jos tahdomme, että hän ymmärtää.»

»Sitä minäkin ajattelin, mutta — minä vihaan sitä!»

Hänestä tuntui, että hän vihasi sitä vielä enemmän kuin Irene — hänestä oli paljon helpompi puhua sukupuoliasioista miehen ja naisen kuin miehen ja miehen kesken, ja Irene oli aina ollut luonnollisempi ja suorempi, ei syvästi suljettu niinkuin hän itse, joka oli Forsyte.

»Mahtaako hän nytkään ymmärtää, Jolyon? Hän on niin nuori, ja kaikki ruumiillinen kauhistuttaa häntä.»

»Sen hän on perinyt isältäni, joka kaikissa noissa asioissa oli nirso kuin tyttö. Olisiko parempi kirjoittaa koko juttu uudestaan ja sanoa vain, että sinä vihasit Soamesia?»

Irene pudisti päätään.

»Viha on vain sana. Se ei ilmaise mitään. Ei, parempi niin kuin on.»

»Hyvä on. Kirje lähtee huomenna.»

Irene ojensi hänelle kasvonsa, ja suuren rakennuksen monien köynnöskasvien peittämien ikkunain edessä Jolyon suuteli häntä.

2. TUNNUSTUS

Myöhään samana iltapäivänä Jolyon nukahti vanhassa nojatuolissa. Hänen polvillaan, selkä ylöspäin, oli La Rotisserie de la Reine Pedauque, ja juuri ennen nukahtamistaan hän oli ajatellut: »Pidämmekö koskaan ranskalaisista kansana? Tulevatko he koskaan todella pitämään meistä?» Hän itse oli aina pitänyt ranskalaisista, oli ollut kuin kotonaan heidän henkevyytensä, aistinsa ja keittotaitonsa keskellä. Irenen kanssa hän oli käynyt Ranskassa monta kertaa ennen sotaa, kun Jon oli ollut yksityiskoulussaan. Hänen romaaninsa Irenen kanssa oli alkanut Pariisissa — hänen viimeinen ja kestävin romaaninsa. Mutta ranskalaiset — kukaan englantilainen, joka ei kyennyt katselemaan heitä ikäänkuin pelkästään esteetikon silmin, ei voinut pitää heistä! Ja tuohon surumieliseen päätökseen hän oli nukahtanut.

Kun hän heräsi, seisoi Jon hänen ja ikkunan välissä. Poika oli ilmeisesti tullut sisään puutarhasta ja odotti hänen heräämistään. Jolyon hymyili, vielä puoliunessa. Kuinka hauskalta tuo poika näytti — herkkä, sydämellinen, rehellinen! Sitten hänen sydämensä hypähti ilkeästi, ja häntä alkoi puistattaa. Jon! Tuo tunnustus! Hän hillitsi itsensä vaivoin. »Kas, Jon, mistä sinä lensit tänne?»

Jon kumartui suutelemaan hänen otsaansa.

Vasta silloin hän huomasi ilmeen pojan kasvoilla.

»Minä tulin kertomaan sinulle jotakin, isä.»

Jolyon koetti kaikin voimin saada tuota hyppivää, pulppuilevaa tunnetta rinnassaan asettumaan.

»Hyvä on, istu, ukkoseni. Oletko nähnyt äitiäsi?»

»En.» Pojan punastus vaihtui kalpeudeksi, hän istahti vanhan tuolin käsinojalle niinkuin Jolyon itse vanhoina aikoina oli istunut siinä isän ollessa vaipuneena tuolin syvyyksiin. Aina siihen saakka, kun heidän välinsä olivat menneet rikki, hän oli tottunut istumaan siinä — oliko hän nyt ehtinyt samanlaiseen ajankohtaan oman poikansa kanssa? Ikänsä kaiken hän oli vihannut kohtauksia kuin myrkkyä, karttanut riitoja, kulkenut omaa tietään hiljaisesti ja antanut toisten kulkea omaansa. Mutta nyt — siltä näytti — loppujen lopuksi hänellä oli edessään tuskallisempi kohtaus kuin mikään niistä, joita hän oli karttanut. Hän veti naamarin oman mielenliikutuksensa eteen ja odotti, että poika alkaisi puhua.

»Isä», sanoi Jon hitaasti, »Fleur ja minä olemme kihloissa.»

»Juuri niin!» ajatteli Jolyon hengittäen vaivoin.

»Minä tiedän, että äiti ja sinä ette pidä siitä. Fleur sanoo, että äiti oli kihloissa hänen isänsä kanssa, ennenkuin sinä menit hänen kanssaan naimisiin. Minä tietenkään en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta sen on täytynyt olla aikakausia sitten. Minä rakastan häntä, isä, ja hän sanoo rakastavansa minua.»

Jolyon päästi omituisen äänen, joka oli puoleksi nauru, puoleksi voihkaisu.

»Sinä olet yhdeksäntoista, Jon, ja minä seitsemänkymmentä kaksi. Kuinka voimme ymmärtää toisiamme tällaisessa asiassa, mitä?»

»Sinä rakastat äitiä, isä, sinun pitää tietää, miltä meistä tuntuu. Ei ole oikein meitä kohtaan antaa vanhojen asiain tärvellä onnemme, vai onko?»

Jolyon, joka nyt joutui katsomaan tunnustustaan silmästä silmään, päätti tulla toimeen ilman sitä, jos suinkin voisi. Hän laski kätensä pojan käsivarrelle.

»Katso nyt, Jon! Minä voisin torjua sinut puhumalla sellaista, että molemmat olette liian nuoria ja että ette tunne omaa mieltänne, mutta sinä et kuuntelisi eikä se sitäpaitsi sattuisi paikalleen — nuoruus, paha kyllä, parantaa itse itsensä. Sinä puhut keveästi »tuollaisista vanhoista asioista» ilman että tiedät — niinkuin oikein sanotkin — mitä on tapahtunut. Sano, olenko koskaan antanut sinulle syytä epäillä sanaani tai rakkauttani sinuun?»

Vähemmän jännittävänä hetkenä olisi näiden sanojen ristiriitainen vaikutus voinut huvittaa häntä — pojan kiihkeä kädenpuserrus, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa häntä, ja hänen kasvoillaan ilmenevä pelko siitä, mitä tuo vakuutus tulisi tuomaan mukanaan. Mutta Jolyon oli vain kiitollinen puserruksesta.

»Hyvä on, sitten voit uskoa, mitä sanon sinulle. Jos et luovu tästä rakkausjutusta, teet äitisi onnettomaksi hänen loppuiäkseen. Usko minua, rakkaani, menneisyyttä, oli se sitten mikä oli, ei voi haudata — sitä ei voi.»

Jon nousi tuolin käsinojalta.

»Tyttö», ajatteli Jolyon, »tyttö kulkee hänen edellään — kuin elämä itse — kiihkeänä, kauniina, rakastavana!»

»Minä en voi, isä, kuinka minä voisin — vain siksi, että sinä sanot niin? Tietysti minä en voi!»

»Jon, jos sinä tuntisit koko tarinan, luopuisit empimättä, sinun olisi pakko! Etkö voi uskoa minua?»

»Kuinka voisin tietää mitä minun pitää ajatella? Isä, minä rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa.»

Jolyonin kasvot nytkähtivät ja hän sanoi tuskallisen hitaasti:
»Enemmänkö kuin äitiäsi, Jon?»

Pojan kasvoista ja hänen nyrkkiensä puserruksesta Jolyon saattoi nähdä, mikä jännitys ja taistelu vallitsi hänen sielussaan.

»Minä en tiedä», puhkesi hän sanomaan, »minä en tiedä! Mutta että minun pitäisi jättää Fleur ilman muuta — jonkin vuoksi, jota en ymmärrä, jonkin vuoksi, jonka en todella voi ymmärtää merkitsevän puoliksikaan niin paljon, se saisi minut — saisi minut —»

»Saisi sinut tuntemaan meidät epäoikeudenmukaisiksi, panisi erottavan muurin välillemme. Mutta sekin on parempi kuin tämä.»

»Minä en voi. Fleur rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Sinä tahdot, että minä luottaisin sinuun, miksi et sinä voi luottaa minuun, isä? Me emme tahtoisi tietää mitään — me emme voisi antaa sen muuttaa asiaa millään tavoin. Me molemmat vain rakastamme sinua ja äitiäsi sitä enemmän.»

Jolyon pani kätensä povitaskuun, mutta veti sen tyhjänä takaisin, ja istui, kieli väristen hampaita vastaan.

»Ajattele, mitä äitisi on ollut sinulle, Jon! Hänellä ei ole ketään muuta kuin sinut, minä en kestä enää kovinkaan kauan.»

»Miksi et? Ei ole kaunista — Miksi et?»

»No niin», sanoi Jolyon melkein kylmästi, »siksi, että lääkäri on sanonut etten kestä, siinä kaikki.»

»Oi, isä!» huusi Jon ja puhkesi kyyneliin.

Tämä hänen poikansa luhistuminen, pojan, jonka hän ei ollut nähnyt itkevän sitten kuin kymmenvuotiaana, liikutti Jolyonia kauheasti. Hän tajusi täydelleen, kuinka peloittavan pehmeä tuon pojan sydän oli, kuinka paljon hän tulisi kärsimään tästä asiasta ja elämästä yleensä. Ja hän ojensi kätensä avuttomana — haluamatta, suoraan sanoen uskaltamatta nousta.

»Älä hyvä mies», sanoi hän, »älä toki — tai saat minutkin itkemään.»

Jon tyynnytti itkunpuuskansa ja seisoi kasvot poispäin, hyvin hiljaa.

»Mitä nyt?» ajatteli Jolyon. »Mitä voin nyt sanoa, joka voisi tehota häneen?»

»Älä viitsi puhua tästä äidille», sanoi hän, »hän on tarpeeksi säikähtänyt tuosta sinun asiastasi. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Mutta, Jon, sinä tunnet hänet ja minut kyllin hyvin tietääksesi, että emme keveästi tahdo tärvellä onneasi. Rakas poikani, emmehän välitä mistään muusta kuin sinun onnestasi — minä ainakaan en välitä muusta kuin äidin ja sinun, äiti vain sinun onnestasi. Teidän molempien koko tulevaisuudesta on kysymys.»

Jon kääntyi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, hänen silmänsä, jotka olivat syvällä päässä, näyttivät palavan.

»Mitä se on? Mitä se on? Älkää kiusatko minua tällä tavoin!»

Jolyon, joka tiesi olevansa voitettu, pisti kätensä taaskin povitaskuun ja istui sillä tavoin runsaan minuutin, hengittäen vaivalloisesti, silmät ummessa. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Minä olen pelannut hyvän, pitkän pelin — minulla on ollut muutamia oikein katkeria hetkiä — tämä on pahin!» Sitten hän veti esiin kätensä ja kirjeen ja sanoi kuin väsyneesti: »No niin, Jon, jollet olisi tullut tänään, olisin lähettänyt sinulle tämän. Tahdoin säästää sinua — tahdoin säästää äitiäsi ja itseäni, mutta minä näen, että siitä ei ole hyötyä. Lue se, ja minä luulen, että lähden puutarhaan.» Hän nousi lähteäkseen.

Jon, joka oli ottanut kirjeen, sanoi nopeasti: »Ei, minä lähden», ja oli kadonnut.

Jolyon vaipui takaisin tuoliinsa. Sininen kärpänen valitsi tämän hetken tullakseen surisemaan raivoisasti hänen ympärilleen. Ääni oli kodikas, parempi kuin ei mitään… Mihin oli poika mennyt lukemaan kirjettään? Tuo viheliäinen kirje — tuo viheliäinen juttu! Julma asia — julma Irenelle — Soamesille — noille molemmille lapsille — hänelle itselleen!… Hänen sydämensä jyskytti ja oli kipeä. Elämä — sen rakkaus — sen työ — sen kauneus — sen kipu ja — sen loppu! Hyvä, ihana aika kaikesta huolimatta, kunnes — kaduit, että olit syntynyt. Elämä — se kuluttaa murskaksi, ja kuitenkaan et tahtoisi kuolla — siinä ovela ilkeys! Erehdys omata sydän! Taaskin tuli sininen kärpänen suristen — tuoden mukanaan kesän kuumuutta ja hyminää ja tuoksuja — niin, myöskin tuoksuja — kypsän hedelmän, kuivan heinän, mehevien pensaitten lemua ja lehmäin vaniljatuoksua. Ja jossakin keskellä näitä tuoksuja Jon luki tuota kirjettä, käänteli ja hypisteli sen sivuja tuskassaan, hämmennyksessään ja tuskassaan — hänen sydämensä murtui sitä lukiessa! Tuo ajatus teki Jolyonin kipeän onnettomaksi. Jon oli niin herkkä poika, helläsydäminen ytimiään myöten ja tunnollinen myöskin — se oli niin kohtuutonta, niin kirotun kohtuutonta! Hän muisti Irenen sanoneen kerran: »Ei koskaan ole syntynyt toista niin rakastavaa ja rakastettavaa kuin Jon.» Pieni Jon parka! Hänen maailmansa menisi säpäleiksi kesäiltapäivänä! Nuoruus ottaa kaiken niin raskaasti! Ja tuon raskaasti suhtautuvan nuoruuden näkemyksen kiusaamana ja järkyttämättä Jolyon nousi tuolistaan ja meni ikkunaan. Poikaa ei näkynyt missään. Ja hän lähti ulos. Jos joku voi auttaa poikaa nyt, oli häntä autettava!

Hän kulki pensaikon läpi, kurkisti aidattuun puutarhaan — ei Jonia! Ei sielläkään, missä persikat ja aprikoosit alkoivat paisua ja saada väriä. Hän kulki tummien, kartiomaisten kypressien ohi niitylle. Mihin poika oli mennyt? Oliko hän juossut viidakkoon, vanhaan leikkipaikkaansa? Jolyon kulki heinäluokojen ohi. Maanantaina heinä koottaisiin rukoihin ja vietäisiin latoon seuraavana päivänä, jollei sadetta tullut. Usein he olivat kulkeneet tämän niityn poikki käsi kädessä, kun Jon oli pieni poika. Oi hitto vieköön! Kulta-aika oli ohi, kun asianomainen täytti kymmenen vuotta! Hän tuli lammikolle, missä kärpäset ja hyttyset tanssivat kirkkaalla, kaislaisella pinnalla, ja viidakkoon. Täällä oli viileätä, lehtikuuset tuoksuivat. Ei vieläkään Jonia! Hän huusi. Ei vastausta! Hän istahti penkille hermostuneena, jännittyneenä, unohtaen oman fyysillisen tuntemuksensa. Hän oli tehnyt väärin antaessaan pojan lähteä pois lukemaan tuota kirjettä, hänen olisi pitänyt alusta saakka pysyttää hänet näkyvissään. Kovin levottomana hän palasi takaisin. Karjarakennusten kohdalla hän huusi taas, ja kurkisti pimeään navettaan. Täällä viileydessä, vaniljan ja ammoniakin tuoksussa, turvassa kärpäsiltä, kolme Alderney-lehmää märehti hiljaa, juuri lypsettyinä, odotellen iltaa, jolloin ne taas päästettäisiin alaniitylle. Yksi niistä käänsi laiskaa päätään, silmä kiilsi, Jolyon saattoi nähdä kuolan sen harmaalla alahuulella. Hän näki kaiken intohimoisen selvästi, hermojensa kiihoituksessa — kaiken, mitä hän aikoinaan oli ihaillut ja yrittänyt maalata — valon ja varjon ja värien ihmeet. Ei vähääkään ihmeellistä, että legenda sijoitti Kristuksen seimeen — mikä on sen hartaampaa kuin märehtivän lehmän silmät ja kuutamonvalkeat sarvet lämpimässä pimeydessä! Hän huusi taas. Ei vastausta! Ja hän kiirehti takaisin viidakkoon, lammikon ohi, mäkeä ylös. Kumman ironista — hän tuli nyt ajatelleeksi sitä — jos Jon oli nauttinut selvittävän lääkkeensä tuossa viidakossa, missä hänen äitinsä ja Bosinney noina vanhoina aikoina olivat tehneet sen uskaliaan teon, että olivat tunnustaneet rakkautensa toisilleen. Missä hän itse, runkopenkillä istuen tuona sunnuntaiaamuna palatessaan Pariisista, oli lopullisesti todennut, että Irenestä oli tullut koko maailma hänelle. Tämäkö olisi paikka, jossa elämän ironia tahtoi repiä verhon Irenen pojan silmiltä! Mutta hän ei ollut täälläkään! Minne hän oli mennyt? Tuo poika parka piti löytää!

Oli tullut auringon pilkahdus, joka tehosti hänen kiirehtiville vaistoilleen iltapäivän koko kauneuden, korkeat puut ja pitenevät varjot, sinisyyden ja valkeat pilvet, heinän tuoksun ja kyyhkysten kuherruksen ja kukkien suorina seisovat muodot. Hän tuli ruusutarhaan, ja ruusujen kauneus tuossa äkillisessä auringonvalossa tuntui hänestä ylimaalliselta. »Ruusu, sinä espanjalainen!» Ihmeelliset nuo kolme sanaa! Täällä oli Irene seisonut, tuon pensaan vieressä, jossa oli tummanpunaisia ruusuja, oli seisonut lukemassa ja päättänyt, että Jonin piti tietää kaikki! Hän tiesi kaiken nyt! Oliko Irene valinnut väärin? Jolyon kumartui kohti tuoksuvaa ruusua, sen terälehdet hipoivat hänen nenäänsä ja vapisevia huuliaan — mikään ei ole niin pehmeätä kuin ruusunlehtien sametti — ei muu kuin hänen kaulansa, Irenen! Hän kulki ruohokentän poikki, rinnettä ylös, tammen juurelle. Vain tammen latva loisti, sillä äkillinen aurinko oli nyt talon takana, varjo alempana oli tiheä, oli siunatun viileä — hän oli kovasti kuumissaan. Hän pysähtyi hetkiseksi pitäen kädellään keinun nuorasta — Jolly, Holly — Jon! Vanha keinu! Ja äkkiä hän tunsi olevansa kauhean — kuolettavan sairas. »Olen sittenkin rasittunut liikaa!» ajatteli hän, »kautta Juppiterin!» Hän hoiperteli terassia kohti, laahusti portaita ylös ja kaatui talon seinää vastaan. Siinä hän seisoi huohottaen, kasvot haudattuina kuusamaan, josta Irene ja hän olivat nähneet niin paljon vaivaa, jotta se antaisi hyvää tuoksua sisään tunkeutuvalle ilmalle. Sen lemu sekaantui kauheaan kipuun. »Rakkaani!» ajatteli hän, »poika!» Ja suurin ponnistuksin hän hoiperteli sisään pitkästä ikkunaovesta ja vaipui vanhan Jolyonin tuoliin. Kirja oli siinä, kynä välissä, hän otti kynän, riipusti sanan avoimelle sivulle… Hänen kätensä vaipui… Tällaistako se siis oli — tällaistako?…

Ankara väännähdys — sitten pimeys…

3. IRENE

Rynnätessään pois kirje kädessä Jon juoksi terassia pitkin ja talon nurkkauksen ympäri peloissaan ja hämmentyneenä. Nojaten köynnösten peittämään seinään hän repi kirjeen auki. Se oli pitkä — hyvin pitkä! Hänen pelkonsa yltyi, ja hän alkoi lukea. Kun hän ehti sanoihin »hän meni naimisiin Fleurin isän kanssa», alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään. Hän oli lähellä ikkunaa ja meni sisään, kulki musiikkihuoneen ja hallin läpi ylös makuuhuoneeseensa. Hän kastoi kasvonsa kylmään veteen, istahti vuoteelleen ja jatkoi lukemistaan, pudottaen jokaisen luetun lehden vuoteelle viereensä. Isän käsialaa oli helppo lukea — hän tunsi sen niin hyvin, vaikka hän ei ollut koskaan saanut isältä neljänneksikään osaksi niin pitkää kirjettä. Hän luki tympeänä — mielikuvitus vain puoliksi työssä. Ensi lukemalla hän parhaiten tajusi, kuinka vaikeaa isän oli ollut kirjoittaa sellaista kirjettä. Hän antoi viimeisen lehden pudota ja jonkinlaisen sielullisen, moraalisen avuttomuuden vallassa alkoi lukea ensimmäistä uudelleen. Kaikki tuo tuntui hänestä vastenmieliseltä — kuolleelta ja vastenmieliseltä. Sitten äkkiä kuuma kauhun aalto värisytti häntä. Hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen äitinsä! Fleurin isä! Hän otti kirjeen ja jatkoi koneellisesti lukemistaan. Ja taaskin hänestä tuntui, että tuo kaikki oli kuollutta ja vastenmielistä, hänen oma rakkautensa niin erilaista! Tämä kirje sanoi, että hänen äitinsä — ja Fleurin isä! Kammottava kirje!

Omaisuutta! Voiko olla miehiä, jotka katsovat vaimojaan omaisuudekseen? Hänen eteensä tungeksi kasvoja, joita hän oli nähnyt kaduilla ja maaseudulla, punaisia, kalamaisia kasvoja, kovia, tympeitä kasvoja, teeskenteleviä, kuivia kasvoja, väkivaltaisia kasvoja, sadottain, tuhansittain! Kuinka hän saattoi tietää, mitä miehet, joilla oli tuollaiset kasvot, ajattelivat tai tekivät? Hän painoi päänsä käsiinsä ja ähkyi. Hänen äitinsä! Hän otti kirjeen taas käteensä ja luki uudelleen: »kauhu ja vastenmielisyys — elää hänessä vielä tänä päivänä … sinun lapsesi… sen miehen lapsenlapsia, joka kerran omisti äitisi niinkuin neekeriorja omistetaan…» Hän nousi vuoteeltaan. Tuo julma, pimeä menneisyys, joka väijyi uhaten murhata heidän rakkautensa, Fleurin ja hänen, oli totta, muuten ei isä olisi voinut sitä kirjoittaa. »Miksi he eivät sanoneet sitä minulle sinä päivänä», ajatteli hän, »kun näin Fleurin ensimmäistä kertaa? He tiesivät, että olin nähnyt hänet. He pelkäsivät, ja — nyt — tässä olen nyt!» Kärsimys, liian kipeä ajatukselle tai järjelle, valtasi hänet, hän hiipi huoneen pimeään nurkkaan ja istahti lattialle. Siinä hän istui kuin jokin onneton pieni eläin. Pimeys lohdutti, lattia samoin — ikäänkuin hän olisi joutunut takaisin siihen aikaan, jolloin hän makasi pitkin pituuttaan lattialla ja leikki siinä sotiaan. Hän istui kyyristyneenä, tukka pörröllään, kädet kiedottuina polvien ympäri — miten kauan, sitä hän ei tietänyt. Tästä tyhjästä epätoivosta hänet herätti äidin huoneen avautuvan oven ääni. Sälekaihtimet olivat lasketut alas hänen huoneensa ikkunoissa hänen poissaollessaan, ja siitä paikasta, missä hän istui, hän saattoi vain kuulla kahinaa, äidin askeleet, kunnes hän vuoteen takaa näki äidin seisovan hänen pukeutumispöytänsä edessä. Äidillä oli kädessä jotakin. Jon tuskin hengitti, hän toivoi, ettei äiti näkisi häntä ja menisi pois. Hän näki äidin koskettelevan esineitä pöydällä ikäänkuin niissä olisi ollut jotakin taikaa, menevän sitten ikkunan eteen — harmaana kuin haamu kiireestä kantapäähän. Jos äiti vähänkin kääntäisi päätänsä, pitäisi hänen nähdä Jon! Hänen huulensa liikkuivat: »Oi, Jon!» Hän puhui itsekseen, hänen äänensä sävy liikutti Jonin sydäntä. Hän näki äidin kädessä pienen valokuvan. Äiti piti sitä valoa vastaan, katsoi sitä — se oli hyvin pieni. Jon tunsi sen — se oli kuva hänestä itsestään pienenä poikana, kuva, jota äiti aina piti laukussaan. Jonin sydän sykki kovasti. Ja äkkiä, ikäänkuin olisi kuullut, äiti käänsi katseensa ja näki hänet. Äidin voihkaisu, hänen kättensä liike, kun hän painoi valokuvaa rintaansa vastaan, sai Jonin sanomaan:

»Niin, se olen minä.»

Äiti tuli vuoteelle ja istahti sille, aivan Jonin viereen, kädet vieläkin painettuina sydäntä vastaan, jalat lattialle pudonneitten kirjeen lehtien keskellä. Hän näki ne, ja hänen kätensä tarrautuivat vuoteen laitoihin. Vihdoin hän puhui.

»No niin, Jon, minä näen, että sinä tiedät.»

»Tiedän.»

»Oletko nähnyt isän?»

»Olen.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes äiti sanoi:

»Voi, kultaseni!»

»Hyvä on.» Jonin mielenjärkytykset olivat niin väkivaltaiset ja niin sekavat, että hän ei uskaltanut liikahtaa — katkeruutta, epätoivoa, ja kuitenkin voimakas kaipuu tuntea äidin käden lohduttavana otsallaan.

»Mitä aiot tehdä?»

»En tiedä.»

Seurasi toinen pitkä hiljaisuus, sitten äiti nousi. Hän seisoi hetkisen hyvin hiljaa, teki pienen eleen kädellään ja sanoi: »Poikani, rakkahin poikani, älä ajattele minua — ajattele itseäsi», ja kiertäen sängyn päädyn hän meni takaisin omaan huoneeseensa.

Jon kääntyi — hän oli kääriytynyt pyöreäksi kuin pallo, kuin siili — kääntyi kahden seinän väliseen nurkkaan.

Hänen oli täytynyt olla siinä parikymmentä minuuttia, ennenkuin muuan huuto nostatti hänet pystyyn. Se tuli terassilta. Hän nousi pelästyneenä. Taaskin kuului huuto: »Jon!» Äiti kutsui häntä! Hän juoksi portaita alas, tyhjän ruokasalin läpi työhuoneeseen. Äiti oli polvistunut vanhan nojatuolin viereen, ja tuolissa makasi isä aivan valkeana, pää painuneena rinnalle, toinen käsi avoimella kirjalla, puristaen lyijykynää — oudomman hiljaisena kuin mikään, mitä hän koskaan oli nähnyt. Äiti katseli hurjana ympärilleen ja sanoi:

»Oi, Jon — hän on kuollut — hän on kuollut!»

Jon heittäytyi alas, kurkotti yli tuolin käsinojan, jolla hän niin äsken oli istunut, ja painoi huulensa isän otsalle. Jääkylmä! Kuinka voi — kuinka voi isä olla kuollut, kun vasta tunti sitten —! Äidin käsivarret olivat kiedotut isän polvien ympäri, hän painoi rintaansa niihin. »Miksi — miksi en ollut hänen luonaan?» kuuli Jon äidin kuiskaavan. Sitten hän näki sanan »Irene», joka oli hatarasti riipustettu avoimelle sivulle, ja puhkesi itkuun. Tämä oli hänen ensimmäinen kokemuksensa ihmisen kuolemasta, ja sen kuvaamaton hiljaisuus haihdutti hänestä kaikki muut tunteet. Kaikki muu oli siis vain valmistusta tähän! Kaikki rakkaus ja elämä, ilo, jännitys ja suru, kaikki liike, valo ja kauneus oli vain alkua tähän kauheaan hiljaisuuteen. Se teki peloittavan vaikutuksen häneen, kaikki tuntui äkkiä pieneltä, turhalta, lyhyeltä. Hän hillitsi itsensä vihdoin, nousi ja nosti äitinsä pystyyn.

»Äiti, älä itke — äiti!»

Muutamia tunteja myöhemmin, kun kaikki oli tehty, mikä piti tehtämän, ja äiti oli mennyt levolle, näki hän isänsä yksinään, makaamassa vuoteella valkean lakanan alla. Hän seisoi kauan katselemassa noita kasvoja, jotka eivät koskaan olleet näyttäneet suuttuneilta, oikullisen ironisilta vain ja ystävällisiltä aina. »Olla ystävällinen ja pitää ryhtinsä loppuun asti — siinä kaikki», oli hän kerran kuullut isänsä sanovan. Kuinka ihmeellisesti isä oli noudattanut tätä filosofiaansa! Jon ymmärsi nyt, että isä oli jo kauan tietänyt, että tämä tulisi äkkiä, tietänyt, eikä hiiskunut sanaakaan. Hän katseli isäänsä hartaana ja kiihkeän kunnioittavasti. Tuo yksinäisyys — jotta äiti ja hän itse säästyisivät! Hänen oma tuskansa näytti pieneltä, kun hän katseli noita kasvoja. Tuo sana, joka oli kirjoitettu kirjan sivulle! Jäähyväissana! Nyt ei äidillä ollut ketään muuta kuin hän itse! Hän meni kuolleen kasvojen viereen — ne olivat niin muuttumattomat, ja kuitenkin kokonaan muuttuneet. Hän oli kuullut isän kerran sanovan, että hän ei uskonut kuolemanjälkeiseen tietoisuuteen, tai jos sitä olisi, riittäisi sitä vain siihen asti kunnes ruumiin luonnollinen ikäraja oli saavutettu — sisäisen elinvoiman luonnollinen päätekohta, niin että jos ruumiin mursi tapaturma, liikarasitus, ankara tauti, saattoi minuus säilyä, kunnes se luonnon lakien mukaan, ilman mitään häiriötä, olisi rauennut. Sana oli jäänyt Jonin mieleen, koska hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään muun lausuvan tällaista ajatusta. Kun sydän petti tällä tavoin — ei se varmaankaan ollut oikein luonnollista! Ehkä isän minuus oli huoneessa hänen kanssaan. Vuoteen yläpuolella riippui kuva hänen isänsä isästä. Kenties hänenkin tietoisuutensa vielä oli elossa, ja hänen veljensä — velipuolensa, joka oli kuollut Transvaalissa. Olivatko he kaikki kokoontuneet tämän vuoteen ympärille? Jon suuteli isänsä otsaa ja hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Ovi hänen huoneensa ja äidin huoneen välillä oli raollaan, äiti oli ilmeisesti ollut täällä — kaikki oli valmiina häntä varten, oli pikkuleipiäkin ja kuumaa maitoa, eikä kirje enää ollut lattialla. Jon söi ja joi katsellen viimeisen valon sammumista. Hän ei koettanut katsella tulevaisuuteen — tuijotti vain tammen tummiin oksiin, jotka olivat ikkunan tasalla, ja hänestä tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Kerran yöllä, kääntyessään raskaassa unessaan, hän huomasi jotakin valkeata ja hiljaista vuoteensa vieressä ja hypähti pystyyn.

Hänen äitinsä ääni sanoi:

»Minä se vain olen, Jon rakas!» Äidin käsi painoi hänen otsaansa lempeästi takaisin, valkea olento poistui.

Yksinään! Hän vaipui raskaasti uneen taas ja näki unta, että äidin nimi kiemurteli vuoteella.

4. SOAMES HARKITSEE

Timesin ilmoitus Jolyon serkun kuolemasta vaikutti Soamesiin aivan yksinkertaisesti. Vai oli tuo mies nyt poissa! Näiden kahden elämässä ei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin he olisivat pitäneet toisistaan. Tuo kuumaverinen tunne viha oli jo kauan sitten juossut loppuun Soamesin sydämessä eikä hän ollut sallinut mitään uusiutumista, mutta hänen mielestään tämä varhainen kuolema oli runollisen oikeuden tulos. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli tuo mies saanut nauttia hänen vaimostaan ja talostaan ja — oli nyt kuollut! Muistosanat, jotka seurasivat vähän myöhemmin, osoittivat — hänen mielestään — Jolyonille liikaa huomiota. Niitten mukaan hän oli tuo »ahkera ja miellyttävä maalari, jonka tuotteita olemme tottuneet pitämään tyypillisinä parhaalle myöhäisviktorialaiselle vesiväritaiteelle.» Soames, joka miltei koneellisesti oli asettanut korkeammalle Molen, Morpinin ja Caswell Bayen ja oli aina osoittanut ylenkatsettaan melkein kuuluvasti, kun sattui näyttelyssä näkemään serkkunsa taulun, käänsi Times-lehden kovalla rapinalla.

Hän oli sinä aamuna tullut kaupunkiin Forsyte-asioissa ja oli täysin tietoinen Gradmanin vinosta katseesta silmälasien takaa. Vanhan kirjanpitäjän yllä oli valittavien onnittelujen ilmakehä. Hän ikäänkuin tuoksui vanhoilta ajoilta. Melkein kuuli hänen ajattelevan: »Herra Jolyon, nii-in, juuri minun ikäiseni ja nyt poissa — voi hyvänen aika! Rouvalle se on varmasti ikävää. Hän oli kaunis nainen. Liha on lihaa! He ovat kirjoittaneet hänestä muistosanat lehtiin. Ajatella!» Hänen ilmakehänsä sai itse asiassa Soamesin suorittamaan muutamia välikirjoja ja osakkeensiirtoja poikkeuksellisen nopeasti.

»Entä tuo Fleur neitiä koskeva säädös, herra Soames?»

»Olen muuttanut ajatusta», vastasi Soames lyhyesti.

»Ahaa! Sepä hyvä! Minusta te pidittekin liiaksi kiirettä.

Ajat muuttuvat.»

Soames oli alkanut pohtia, kuinka tämä kuolemantapaus vaikuttaisi Fleuriin. Hän ei ollut varma, että Fleur tiesi siitä — tyttö luki harvoin sanomalehtiä eikä koskaan katsellut syntymä-, vihkiäis- eikä kuolinilmoituksia.

Hän joudutti asioitaan ja ehti Green Streetille lounaalle. Winifred oli melkein murheissaan. Jack Cardigan oli rikkonut vaunujensa etupyörän, mikäli saattoi ymmärtää, eikä vähään aikaan nyt voisi olla »kunnossa». Winifred ei voinut tottua tuohon ajatukseen.

»Lähtikö Profond sitten?» kysyi Soames äkkiä.

»Hän lähti», vastasi Winifred, »mutta minne, sitä en tiedä.»

Niin, siinä sitä oltiin — mahdotonta sanoa mitään! Eipä siltä, että hän olisi halunnut tietää. Annettelta tuli kirjeitä Dieppestä, missä hän äitinsä kanssa oli.

»Näit kai, että tuo mies on kuollut?»

»Näin», sanoi Winifred. »Sääli hänen — hänen lapsiaan. Hän oli hyvin ystävällinen.» Soames äännähti omituisesti. Aavistus vanhasta, syvästä totuudesta — että ihmisiä arvostellaan tässä maailmassa pikemminkin sen mukaan mitä he ovat kuin sen mitä he tekevät — hiipi kostonhimoisena koputtamaan hänen mielensä takaovelle.

»Minä tiedän, että on ollut jotakin taikauskoa siihen suuntaan», mutisi hän.

»Hänelle pitää tehdä oikeutta nyt, kun hän on kuollut.» »Minä olisin tahtonut tehdä hänelle oikeutta jo aikaisemmin», sanoi Soames, »mutta en koskaan saanut tilaisuutta. Onko sinulla aateliskalenteria?»

»On, alahyllyllä.»

Soames otti hyllyltä paksun punaisen kirjan ja alkoi selailla sitä.

»Mont — Sir Lawrence, 9:s paroni, aateloitu 1620, vanhin poika, vht. Geoffrey, 8:s paroni, ja Lavinia, Sir Charles Muskhamin, (par.) tytär Muskham Hallista, Shropshire; nainut v. 1890 Emilyn, Conway Charwellin, Esq., tytär Condaford Grangesta, Oxfordshiren kreivikuntaa; poika, perillinen Michael Conway, s. 1895, ja kaksi tytärtä. Asunto: Lippinghall Manor, Folwell, Bucks. Klubeja: Snooks, Coffee House, Aeroplane.»

»Hm», sanoi Soames. »Oletko koskaan tuntenut ketään kustantajaa?»

»Timothy sedän.»

»Tarkoitan elossaolevaa.»

»Montyn klubiin kuului eräs. Monty toi hänet kerran tänne päivälliselle. Tiedät kai, että hän aina aikoi kirjoittaa kirjan siitä, kuinka kilparadalla voi ansaita rahaa. Hän koetti saada tuon miehen innostumaan asiasta.»

»Kuinka kävi?»

»Hän sai miehen lyömään vetoa eräästä hevosesta — kaksi tuhatta. Emme nähneet häntä sen koommin. Hän oli aika tyylikäs, jos oikein muistan.»

»Voittiko hevonen?»

»Ei, se tuli muistaakseni viimeisenä. Tiedäthän, että Monty omalla alallaan oli aika sukkela.»

»Oliko?» sanoi Soames. »Voitko nähdä mitään yhteyttä tulevan paronin ja kustannusliikkeen kanssa?»

»Ihmiset tekevät kaikenlaista tähän maailman aikaan», vastasi Winifred. »Ajan suuri ajatus näyttää olevan, ettei saa olla jouten — niin toisin kuin meidän aikanamme. Silloin oli hienoa olla tekemättä mitään. Mutta minä otaksun, että siihen palataan taas.»

»Tuo nuori Mont, josta puhun, on hyvin rakastunut Fleuriin. Jos se lopettaisi tuon toisen jutun, voisin rohkaista häntä.»

»Onko hänessä tyyliä?» kysyi Winifred.

»Hän ei ole kaunis, mutta hauskannäköinen kyllä, aivot vähän hatarat.
Aika paljon tiluksia, luulisin. Hän näyttää olevan vakavasti kiintynyt.
Mutta minä en tiedä.»

»Ei», sanoi Winifred, »se on hyvin vaikeata. Minä olen aina huomannut parhaaksi olla tekemättä mitään. Kauhean harmillinen tuo Jackin juttu, nyt emme pääse lähtemään ennen kuin Bank Holidayn jälkeen. No niin, ihmiset ovat aina huvittavia, minä menen Puistoon katselemaan heitä.»

»Jos minä olisin sinun sijassasi», sanoi Soames, »hankkisin pienen huvilan maalla ja lähtisin sinne vapaapäiviä ja lakkoja pakoon, kun haluttaa.»

»Maalla on minusta niin ikävä», vastasi Winifred, »ja rautatielakko on minusta aina ollut oikein jännittävä.»

Winifred oli aina ollut tunnettu kylmäverisyydestään.

Soames lähti. Koko matkan Readingiin hän pohti, kertoisiko Fleurille tuon pojan isän kuolemasta. Se ei muuttanut tilannetta paitsi että poika oli riippumaton nyt ja joutuisi kohtaamaan vastarintaa vain äitinsä taholta. Hän tulisi epäilemättä myöskin saamaan paljon rahaa ja ehkä talon — tuon talon, joka oli rakennettu Ireneä ja häntä itseään varten — tuon talon, jonka arkkitehti oli aiheuttanut hänen kotielämänsä tuhon. Hänen tyttärensä — tuon talon rouva! Se olisi runollista oikeutta. Soames naurahti lyhyeen, ilottomasti. Hän oli tarkoittanut tuon talon palauttamaan avioliittonsa rauhan, tarkoittanut sen asuinpaikaksi jälkeläisilleen, jos hän saisi Irenen lahjoittamaan hänelle yhdenkin! Irenen poika ja Fleur! Heidän lapsensa olisivat jollakin tavoin hänen ja Irenen liiton jälkeläisiä!

Tuon ajatuksen teatraalisuus oli hänen terveelle vaistolleen vastenmielinen. Ja kuitenkin — se olisi helpoin ja tuottavin tie tuosta umpikujasta, nyt kun Jolyon oli poissa. Kahden forsytelaisen omaisuuden yhdistämisessä oli eräänlaista vanhoillista viehätystä. Ja hän — Irene — tulisi vielä kerran liittymään Soamesiin. Hullutusta! Mieletöntä! Hän karkoitti tuon ajatuksen luotaan.

Tullessaan kotiin hän kuuli biljardipallojen pauketta ja näki ikkunasta nuoren Montin lojuvan pöydällä. Fleur seisoi biljardikeppiä pitelevä käsi puuskassa, ja katseli häntä hymyillen. Kuinka tuo tyttö oli kaunis! Ei mikään ihme, että tuo nuori mies oli hullaantunut häneen. Arvonimi — tiluksia! Tilukset eivät merkinneet paljoakaan näinä aikoina, arvonimi ehkä vielä vähemmän. Vanhat Forsytet olivat aina jollakin tavoin halveksineet arvonimiä, ne tuntuivat niin kaukaisilta ja teennäisiltä, — eivät olleet sen rahan arvoisia, mikä niistä oli maksettava, ja velvoittivat vielä esiintymään hovissa. Soames muisti, että heillä kaikilla oli ollut tuo tunne eri asteissa. Swithin tosin oli loistavimpina päivinään kerran käynyt hovivastaanotossa. Hän oli tullut takaisin sanoen, ettei hän toista kertaa lähtisi »noitten pien'eläjien» joukkoon. Epäiltiin, että hän oli näyttänyt liian paksulta polvihousuissa. Soames muisti kuinka hänen oma äitinsä oli halunnut tulla esitellyksi tilaisuuden muodikkaan luonteen vuoksi, ja kuinka hänen isänsä oli pannut tavattoman jyrkästi vastaan. Mitä Emily tekisi siellä keekoilemassa — tuhlaamassa aikaa ja rahaa, eihän se kannattanut!

Se vaisto, joka oli tehnyt brittiläisestä Alahuoneesta valtion suurimman mahdin ja pysyttänyt sen sellaisena, tietoisuus siitä, että oma maailma oli yhtä hyvä ja vähän parempikin kuin mikä muu tahansa, koska se kerran oli oma, oli pitänyt vanhat Forsytet omituisen vapaina »pöyhkeilystä», niinkuin Nicholas luuvalon puuskissaan sitä sanoi. Soamesin sukupolven, joka oli itsetietoisempi ja ironisempi, oli pelastanut ajatus Swithinistä polvihousuissa. Kun taas kolmas ja neljäs sukupolvi Soamesin mielestä nauroi kaikelle.

Ei se kuitenkaan ollut haitaksi, että tuo nuori mies joutuisi perimään arvonimen ja tiluksia — eihän sitä voinut auttaakaan. Hän astui hiljaa huoneeseen juuri kun Mont teki heittonsa. Hän pani merkille nuoren miehen katseen, joka oli kiintynyt vuoroaan odottavaan Fleuriin. Ihailu, jota se ilmaisi, melkein liikutti häntä.

Fleur pysähtyi kannattaen biljardisauvaa kätensä kapealla sillalla ja ravisti lyhyttä, tummanruskeata tukkaansa.

»Sitä minä en koskaan tee.»

»Vannomatta paras.»

»Hyvä on.» Sauva iski, pallo lähti vierimään. »Kas niin!»

»Huono onni! Älkää välittäkö!»

Sitten he näkivät hänet, ja Soames sanoi:

»Minä merkitsen pisteet.»

Hän istahti korkealle tuolille taulun alapuolelle hienona ja väsyneenä, tutkien salaa noita nuoria kasvoja. Pelin päätyttyä Mont tuli hänen luokseen.

»Minä olen nyt ryhtynyt työhön. Mukavaa peliä tuo liike-elämä eikö totta? Minä arvaan, että asianajajana näitte ihmisluontoa koko paljon.»

»Niin kyllä.»

»Kerronko teille minkä huomion minä olen tehnyt: ihmiset ovat väärillä jäljillä, kun tarjoavat vähemmän kuin minkä voivat antaa. Heidän pitäisi tarjota enemmän ja sitten peräytyä.»

Soames kohotti kulmakarvojaan.

»Entä jos korkeampi tarjous tulee hyväksytyksi?»

»Se ei merkitse mitään», sanoi Mont. »Kannattaa paljon paremmin alentaa hintoja kuin koroittaa niitä. Me esimerkiksi tarjoamme kirjailijalle hyvät ehdot — hän tietenkin suostuu niihin. Sitten ryhdymme toimeen, huomaamme, että emme voikaan saada säädyllistä voittoa ja sanomme hänelle sen. Hän on saanut luottamusta meihin, koska olemme olleet jalomielisiä häntä kohtaan, ja hän on mukautuva kuin karitsa eikä kanna meille kaunaa. Mutta jos alun pitäen tarjoomme hänelle huonot ehdot, ei hän suostu niihin, ja meidän täytyy koroittaa saadaksemme hänet, ja hän ajattelee kaupan päälle, että me olemme viheliäisiä nylkyreitä.»

»Koettakaa ostaa tauluja tuon systeemin mukaan», sanoi Soames.
»Hyväksytty tarjous on sopimus — ettekö ole oppinut sitä?»

Nuori Mont käänsi päänsä ikkunaan päin, jonka ääressä Fleur seisoi.

»En», sanoi hän, »soisin että olisin. Sitten on toinen asia. Ihminen, joka tahtoo irti jostakin kaupasta, on päästettävä irti.»

»Onko se reklaamia?» kysyi Soames kuivasti.

»Tietysti se on, mutta minä tarkoitan periaatteessa.»

»Toimiiko liikkeenne noitten suuntaviivojen mukaan?»

»Ei vielä», sanoi Mont, »mutta se alkaa.»

»Ja niistä ei tule mitään.»

»Tulee, ihan varmasti. Minä olen tehnyt vaikka kuinka paljon havaintoja, ja ne kaikki tukevat teoriaani. Ihmisluonnolle annetaan kauttaaltaan liian vähän arvoa liike-elämässä, ja ihmiset menettävät äärettömän paljon hyötyä ja huvia sen vuoksi. Tietysti täytyy esiintyä täysin rehellisenä ja avomielisenä, mutta se on helppoa, jos tuntee olevansa rehellinen ja avomielinen. Mitä inhimillisempi ja mahdollisempi on, sitä paremmat mahdollisuudet saa liike-elämässä.»

Soames nousi.

»Oletteko osakas?»

»En vielä kuuteen kuukauteen.»

»Liikkeen muitten osakasten olisi parempi kiireimmän kautta vetäytyä syrjään.»

Mont nauroi.

»Saattepa nähdä», sanoi hän. »Tulee tapahtumaan suuri muutos.
Omistuksen periaate on sulkenut ikkunaluukkunsa. Talo on vuokrattavana.»

»Mitä?» sanoi Soames.

»Talo on vuokrattavana! Hyvästi, minä lähden nyt.»

Soames katseli tytärtään, joka antoi hänelle kätensä, näki Fleurin peräytyvän sitä puserrusta, minkä käsi sai, ja kuuli selvään, kuinka nuori mies huokasi lähtiessään ulos. Sitten Fleur tuli ikkunan äärestä vetäen sormeaan biljardipöydän mahonkireunaa pitkin. Soames katseli häntä ja tiesi, että hän aikoi kysyä isältään jotakin. Hänen sormensa haparoi viimeistä reikää, ja hän katsoi isään.

»Oletko tehnyt jotakin estääksesi Jonia kirjoittamasta minulle, isä?»

Soames ravisti päätään.

»Etkö sitten ole nähnyt?» sanoi hän. »Hänen isänsä kuoli tasan viikko sitten.»

»Oh!»

Fleurin säikähtäneillä, totisilla kasvoilla näkyi heti samalla ponnistus tajuta, mitä tämä tulisi merkitsemään.

»Jon parka! Miksi et kertonut minulle, isä?»

»Mistä minä tiedän!» sanoi Soames hitaasti. »Ethän sinä koskaan luota minuun.»

»Minä luottaisin, jos auttaisit minua, rakas.»

»Ehkä autan.»

Fleur pani kätensä ristiin. »Oi, kultaseni — kun tahtoo jotakin asiaa oikein hirmuisesti, ei ajattele toisia ihmisiä. Älä ole vihainen minulle.»

Soames ojensi kätensä ikäänkuin torjuen panettelua.

»Minä harkitsen», sanoi hän. Mikä maailmassa sai hänet käyttämään tuollaista sanaa? »Onko nuori Mont vaivannut sinua taas?»

Fleur hymyili. »Oi, Michael! Hän vaivaa aina, mutta hän on niin hauska poika — minä en suutu häneen.»

»No niin», sanoi Soames. »Minä olen väsynyt, minä menen vähän levolle ennen päivällistä.»

Hän meni taulusaliinsa, heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sulki silmänsä. Kauhea vastuu tuosta hänen tytöstään — jonka äiti oli — ah, mitä hän oli? Kauhea vastuu! Auttaa häntä — kuinka hän voisi auttaa Fieuriä? Hän ei voinut muuttaa sitä tosiseikkaa, että oli hänen isänsä. Eikä sitä että Irene —! Mitä tuo nuori Mont oli sanonut — jotakin roskaa omistamisen vaiston — ikkunaluukuista — Vuokrattavana? Typerää!

Raskas ilma, joka oli täynnä mesiangervojen, joen ja ruusujen tuoksua, tuuditti hänen vaistonsa uneen.

5. PÄÄHÄNPIINTYMÄ

»Päähänpiintymä», joka on juoksuttanut uuvuksiin useampia poliiseja kuin mikään muu inhimillisen epäjärjestyksen muoto, ei koskaan ole niin nopea ja sitkeä kuin ottaessaan rakkauden ahnaan verhon ylleen. Aitoihin ja ojiin, oviin, ihmisolentoihin, joilla joko on oma »päähänpiintymä» tai ei ole, lastenvaunuihin ja niiden omaa »piintymäänsä» imevään sisältöön, ei edes toisiin samaa kiitävää tautia poteviin — ei mihinkään kiinnitä rakkauden »piintymä» huomiota. Se rientää tietään, katse kääntyneenä sisäänpäin, omaa valoaan kohti, unohtaen kaikki muut tähdet. Ne, joitten päähänpiintymänä on se usko, että ihmiskunnan onnen määrää heidän taiteensa, koirien vivisektio, muukalaisten vihaaminen, ylimääräiset verot, ministerinä pysyminen, pyörien pyörittäminen, naapurien avioerojen estäminen, omantunnon vastaväitteet, kreikkalaiset sanajuuret, kirkon opinkappaleet, paradoksit tai etevämmyys kaikkien muitten rinnalla ynnä muut egomanian muodot — he ovat kaikki epävakaisia verrattuna siihen, jonka päähänpiintymänä on saada omistaa Hänet. Ja vaikka Fleur näinä viileinä kesäpäivinä viettikin haihattelevaa elämää niinkuin ainakin pieni Forsyte, jonka puvut maksetaan ja jonka työnä on huvittelu, oli hän — niinkuin Winifred olisi sanonut viimeisen muotisanonnan mukaan — »jumalallisen» välinpitämätön kaikesta. Hän tahtoi ja tahtoi kuuta, joka purjehti kylmien pilvien keskellä joen tai Green Parkin yläpuolella, kun hän lähti kaupunkiin. Jonin kirjeetkin hän säilytti vaaleanpunaiseen silkkiin käärittyinä sydämellään, ja sen suurempaa todistusta hänen ajatuksensa piintyneisyydestä tuskin saattoi olla tänä aikana, jolloin korsetit olivat niin matalat, tunteet niin halveksitut ja povi poissa muodista.

Kuultuaan Jonin isän kuolemasta hän kirjoitti Jonille ja sai hänen vastauksensa kolme päivää myöhemmin palatessaan jokiretkeltä. Tämä oli Jonin ensimmäinen kirje heidän kohtaamisensa jälkeen Junen luona. Fleur avasi sen aavistaen pahaa ja luki sen pettymyksekseen.

»Viimeksi tavattuamme olen kuullut koko menneisyyden. En aio kertoa sitä sinulle — luullakseni tiesit, kun tapasimme Junen luona. Hän sanoo, että tiesit. Jos se on totta, Fleur, olisi sinun pitänyt kertoa minulle. Minä otaksun, että kuulit vain isäsi osuuden. Minä olen kuullut äitini osuuden. Se on hirveä. Nyt kun hän on niin suruissaan, en voi tehdä mitään, mikä surettaisi häntä vielä enemmän. Tietysti kaipaan sinua kaiken päivää, mutta minä en nyt usko, että koskaan pääsemme yhteen — jokin liian vahva työntää meidät erilleen.»

Sillä tavalla! Hänen petoksensa oli siis tullut ilmi. Mutta Jon — hän tunsi sen — oli antanut anteeksi. Tuo, mitä hän sanoi äidistään, sai Fleurin sydämen vapisemaan ja polvet horjumaan.

Hänen ensimmäinen aikeensa oli vastata — toinen olla vastaamatta. Nuo aikeet uudistuivat seuraavina päivinä alituisesti, ja epätoivo yltyi. Hän ei suotta ollut isänsä lapsi. Sitkeys, joka oli samalla kertaa ollut Soamesin onni ja onnettomuus, oli hänenkin selkärankansa, vaikka sitä koristelikin ranskalainen sulo ja nopeus. Vaistomaisesti hän taivutti »omistaa»-verbin aina yksikön ensimmäisessä persoonassa. Hän salasi kuitenkin kaikki yltyvän epätoivonsa merkit ja jatkoi huviretkiään joella mikäli ikävän heinäkuun tuulet ja sateet myönsivät, ikäänkuin hänellä ei olisi mitään huolia maailmassa, eikä kukaan »tuleva paroni» niin alituiseen laiminlyönyt työtänsä kustannustoimistossa kuin hänen palveleva henkensä Michael Mont.

Soamesille hän oli arvoitus. Tämä huoleton iloisuus oli hänelle melkein pettymys. Melkein — sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tytön silmät usein olivat kiintyneet tyhjyyteen ja että hänen makuuhuoneensa ikkunasta usein näkyi valojuova myöhään yöhön. Mitä hän ajatteli ja mietti noina pikku tunteina, jolloin hänen olisi pitänyt nukkua? Mutta Soames ei uskaltanut kysyä, mitä hänellä oli mielessä, ja tuon pienen, biljardihuoneessa tapahtuneen puhelun jälkeen Fleur ei ollut sanonut hänelle mitään.

Tilanteen ollessa näin vaiteliaana sattui, että Winifred kutsui heidät lounaalle, jonka jälkeen mentäisiin katsomaan erittäin hauskaa pikku kappaletta, »Kerjäläisoopperaa», ja tahtoisivatko he tuoda jonkun miehen mukanaan, joten heitä tulisi neljä? Soames, jonka suhde teattereihin oli se, että hän ei käynyt missään, suostui, koska Fleurin suhde oli se, että hän kävi kaikissa teattereissa. He lähtivät autolla kaupunkiin ottaen mukaansa Michael Montin, joka oli seitsemännessä taivaassa ja Winifredin mielestä »hyvin huvittava». »Kerjäläisooppera» kummastutti Soamesia. Ihmiset olivat hyvin epämiellyttäviä, koko juttu perin kyynillinen. Winifred oli »ihmeissään» — puvuista. Musiikki niinikään oli hänestä hauskaa. Hän oli edellisenä iltana tullut liian aikaisin oopperaan katsomaan venäläistä balettia ja nähnyt näyttämön täynnä laulajia, jotka koko tunnin olivat kalpeina tai melkein halvaantuneina pelosta, että jonkin kauhean huomaamattomuuden vuoksi eivät muistaisi vuorojaan. Michael Mont oli ihastunut kaikkeen. Ja kaikki kolme ihmettelivät, mitä Fleur mahtoi arvella. Mutta Fleur ei arvellut mitään. Hänen päähänpiintymänsä seisoi näyttämöllä ja lauloi Polly Peachumin, näytteli Filchin, tanssi Lucy Lockitin, suuteli, kehitteli ja kuherteli Macheathin kanssa. Hänen huulensa saattoivat hymyillä, hänen kätensä osoittaa hyväksymistä, mutta koko tuo vanha koomillinen mestariteos ei tehnyt häneen suurempaa vaikutusta kuin jos se olisi ollut pateettinen kuin nykyaikainen revyy. Kun he istuivat autoon palatakseen takaisin, oli hän ihan kipeä siksi, että Jon ei istunut hänen vieressään Michael Montin asemesta. Kun jossakin tienkäänteessä nuoren miehen käsivarsi kosketti häntä ikäänkuin vahingossa, ajatteli hän vain: »Jospa se olisi Jonin käsivarsi!» Kun hänen iloinen äänensä, jota Fleurin läheisyys vaimensi, kuului auton äänen yli, hymyili tyttö ja vastasi, mutta ajatteli: »Jospa se olisi Jonin ääni!» Ja kun Michael Mont kerran sanoi: »Fleur, te olette oikea enkeli tuossa puvussa!» vastasi hän: »Oi, pidättekö siitä?» ja ajatteli: »Jospa vain Jon voisi nähdä sen!»

Tämän ajelun aikana hän teki päätöksensä. Hän lähtisi Robin Hilliin katsomaan Jonia — yksinään, hän ottaisi auton eikä ennakolta ilmoittaisi mitään Jonille eikä isälleen. Kirjeen saapumisesta oli jo yhdeksän päivää, eikä hän voinut odottaa kauempaa. Maanantaina hän lähtisi! Päätös teki hänet suopeaksi nuorta Montia kohtaan. Kun hänellä näin oli jotakin tiedossa, saattoi hän suvaita poikaa ja vastata hänelle. Michael sai jäädä päivälliselle, kosia niinkuin tavallisesti, tanssia hänen kanssaan, puristaa hänen kättään, huokailla — tehdä mitä tahtoi. Hän oli vaivaksi vain silloin, jos esti Fleurin päähänpiintymää. Fleur vieläpä sääli häntä sen verran kuin kykeni säälimään ketään muuta kuin itseään juuri nyt. Päivällisellä Michael näytti puhuvan tavallista villimmin niin sanotun »suljetun linnoituksen» häviöstä — Fleur kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota, mutta isä näytti kiinnittävän sitä enemmän, kasvoillaan tuo hymy, joka merkitsi vastustusta, jollei suuttumusta.

»Nuorempi sukupolvi ei ajattele niinkuin te, eikö totta, Fleur?»

Fleur kohautti olkapäitään — nuorempi sukupolvi oli vain Jon, ja hän ei tietänyt, mitä Jon ajatteli.

»Nuoret ihmiset ajattelevat samoin kuin minä minun iässäni, herra Mont.
Ihmisluonto ei muutu.»

»Minä myönnän sen, sir, mutta ajatusten muodot muuttuvat aikojen mukana. Omien etujen tavoittelu on ajatusmuoto, joka on häviämässä.»

»Tosiaanko! Omista asioistaan huolehtiminen ei ole ajatusmuoto, herra
Mont, se on vaisto.»

Kyllä, kun »asia» oli Jon!

»Mutta mikä on ihmisen oma asia, sir? Siinä kysymys. Jokaisen asiasta tulee ihmisen oma asia. Eikö niin, Fleur?»

Fleur vain hymyili.

»Jollei tule», lisäsi nuori Mont, »vuotaa vielä verta.» »Ihmiset ovat puhuneet tuolla tavoin ikimuistettavista ajoista saakka.»

»Mutta myönnättehän, sir, että omistuksen vaisto on kuolemassa?»

»Minä sanoisin, että se lisääntyy niissä, joissa sitä aikaisemmin ei ole ollut.»

»No, katsokaa minua! Minä olen sukukartanon perillinen. Minä en välitä siitä vähääkään, luopuisin perinnöstäni huomispäivänä.»

»Te ette ole naimisissa, ettekä tiedä mitä puhutte.»

Fleur näki, että nuoren miehen silmät kääntyivät melko surkeina häneen.

»Tarkoitatteko todellakin, että avioliitto —?» alkoi hän.

»Yhteiskunta perustuu avioliitolle», tuli Fleurin isän tiukkojen huulten takaa, »avioliitolle ja sen seurauksille. Tahdotteko poistaa sen?»

Nuori Mont teki epämääräisen liikkeen. Hiljaisuus vallitsi päivällispöydässä, jonka pinnalla kiilsi Forsyten vaakunalla — heraldisella fasaanilla — varustettuja lusikoita alabasteripallossa olevan sähkölampun alla. Ja ulkona joella tummeni ilta, joka oli raskas kosteudesta ja suloisista tuoksuista.

»Maanantaina», ajatteli Fleur, »maanantaina!»

6. TOIVOTON

Isän kuolemaa seuranneet viikot olivat surulliset ja tyhjät ainoalle eloonjääneelle Jolyon Forsytelle. Välttämättömät muodollisuudet ja toimenpiteet — testamentin lukeminen, tilan arviointi, säädösten toimeenpano — tapahtuivat ikäänkuin hänen päänsä päällitse, alaikäinen kun hän vielä oli. Jolyonin ruumis poltettiin. Hänen erikoisen toivomuksensa mukaan ei kukaan ollut läsnä tässä toimituksessa eikä esiintynyt mustissa hänen tähtensä. Hänen omaisuutensa säädäntä, joka jossakin määrin oli riippuvainen vanhan Jolyonin testamentista, jätti hänen leskelleen Robin Hillin ja kaksituhatta viisisataa puntaa vuosittain elinkautisesti. Tämän ohella molemmat testamentit hieman monimutkaisella tavalla yrittivät taata Jolyonin kolmelle lapselle yhtä suuren osan isän ja isoisän omaisuutta niin nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa, sillä erotuksella vain, että Jon sukupuolensa vuoksi saisi omaisuutensa hallittavakseen kaksikymmentäyksivuotiaana, kun taas June ja Holly saisivat vain korkotulot, niin että heidän lapsensa heidän kuoltuaan saisivat itse pääoman. Jos heillä ei olisi lapsia, tulisi kaikki Jonille, mikäli hän eläisi kauemmin kuin he, ja, koska June oli viisikymmentä ja Holly lähes neljänkymmenen, oltiin Lincoln's Inn Fieldsissä sitä mieltä, että ilman tuota julmettua tuloveroa nuori Jon olisi ollut yhtä äveriäs mies kuin hänen isoisänsä kuollessaan. Kaikki tämä ei merkinnyt mitään Jonille ja hyvin vähän hänen äidilleen. June se oli, joka teki kaiken mitä tarvittiin asiain jäädessä niin täydellisen hyvään järjestykseen. Kun June oli lähtenyt, ja nuo kaksi olivat taaskin kahden tuossa suuressa talossa, kuoleman kanssa, joka yhdisti heitä, rakkauden kanssa, joka veti heitä erilleen, Jon vietti hyvin tuskallisia päiviä salaa tyytymättömänä ja kyllästyneenä itseensä. Äiti katseli häntä niin kärsivällisen surullisena, mutta samalla kuitenkin vaistomaisen ylpeänä, ikäänkuin tahtoen pysyä puolustusasenteessaan. Jos äiti hymyili, suututti Jonia, kun hänen oma vastaushymynsä oli niin jäykkä ja luonnoton. Hän ei tuominnut eikä arvostellut äitiä, se kaikki oli liian kaukaista — itse asiassa tuo ajatus ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Ei, hän oli jäykkä ja luonnoton siksi, että ei voinut saada sitä, mitä tahtoi äidin vuoksi. Oli eräs huojennus — oli paljon tehtävää isän taiteilijauran hyväksi, ja sitä ei turvallisesti voitu uskoa Junelle, vaikka hän olikin tarjoutunut ottamaan sen huolekseen. Mutta Jonista ja hänen äidistään tuntui, että jos June ottaisi haltuunsa isän salkut, piirustukset, jotka eivät olleet vielä olleet näytteillä, ja keskeneräiset työt, saisi koko tuotanto osakseen niin jäätäviä tuulia Paul Postin ja toisten hänen atelierinsa vieraitten taholta, että se pian jäätyisi pois hänen omasta lämpimästä sydämestäänkin. Vanhanaikaisella tasollaan ja omassa lajissaan Jolyonin tuotanto oli hyvä, eivätkä he voineet sietää ajatusta, että se joutuisi naurunalaiseksi. Yhden miehen näyttely hänen teoksistaan oli pienin rakkaudenosoitus hänelle, jota he olivat rakastaneet, ja tämän valmistelemisessa he kuluttivat monta tuntia yhdessä. Jonin kunnioitus isää kohtaan kasvoi omituisesti. Nämä tutkimukset näyttivät hänelle sen hiljaisen sitkeyden, millä isä oli tehnyt keskinkertaisesta lahjakkuudestaan jotakin todella yksilöllistä. Täällä oli suuret määrät teoksia, jotka osoittivat lakkaamatonta syventymistä ja näkövoiman kantavuuden kasvua. Tosin ei mitään oikein syvää ja hyvin kantavaa — mutta sellaisenaan oli tuotanto selvä, tunnollinen ja täydellinen. Ja muistaessaan kuinka kokonaan isä oli vapaa ylimielisyydestä tai itsetietoisuudesta, kuinka ivallisen nöyrästi hän aina oli puhunut omista ponnistuksistaan sanoen itseään aina vain »amatööriksi», ei Jon voinut olla ajattelematta, että hän ei ollut todella tuntenut isäänsä. Ottaa itsensä vakavasti, mutta ei koskaan väsyttää toisia antamalla heidän huomata, että hän teki niin, näytti olleen hänen vallitseva periaatteensa. Siinä oli jotakin, mikä vetosi poikaan ja sai hänet sydämestään yhtymään äidin vakuutukseen: »Hänessä oli todellista hienostusta, hän ei voinut olla ajattelematta toisia, mitä ikinä tekikään. Ja kun hän teki päätöksen, joka oli vastoin toisten ajatusta, teki hän sen mahdollisimman vähän uhmaten — niin toisin kuin nykyaika, eikö totta? Kahdesti elämässään hänen piti asettua vastustamaan kaikkia, eikä se kuitenkaan koskaan tehnyt häntä katkeraksi.» Jon näki kyynelten vuotavan hänen kasvoilleen, jotka hän heti käänsi poispäin. Äiti oli niin hiljainen surussaan, että väliin Jon oli arvellut, että tapaus ei ollut koskenutkaan häneen niin kovasti. Nyt, katsoessaan äitiään hän ymmärsi, kuinka kaukana sekä isästään että äidistään hän vielä oli itsehillinnässä ja arvokkuudessa. Ja hän hiipi äitinsä luo pannen kätensä hänen vyötäisilleen. Äiti suuteli häntä nopeasti, mutta melkein intohimoisesti, ja poistui huoneesta.

Atelieri, jossa he olivat lajitelleet tauluja ja kirjoittaneet allekirjoituksia, oli aikoinaan ollut Hollyn kouluhuone, hänen silkkimatojensa, kuivatun lavendelinsa, soittoläksyjensä ja muitten opetusmuotojensa hallussa. Nyt, heinäkuun lopulla, ja vaikka huone antoikin pohjoiseen ja itään, tuli lämmin, unelias ilma sisään haalistuneitten sinipunervain pellavaverhojen välistä. Pelastaakseen vähän mennyttä loistoa, joka kultaisen, niitetyn sängen tavoin liittyy huoneeseen, jonka omistaja on lähtenyt, oli Irene pannut maalintahrimalle pöydälle maljakollisen punaisia ruusuja. Tämä maljakko ja Jolyonin lempikissa, joka vielä pysytteli autioksi jääneessä huoneessa, olivat tämän hajoitetun, surullisen työhuoneen hauskat kohdat. Jon seisoi pohjoisikkunan ääressä vetäen sieraimiinsa ilmaa, johon salaperäisesti yhtyi mansikkain lämmintä tuoksua. Hän kuuli auton ajavan pihaan. Lakimiehiä taaskin jonkin joutavan asian vuoksi! Miksi tuo tuoksu teki niin kipeätä? Ja mistä se tuli — tällä puolen taloa ei ollut mansikkamaita. Vaistomaisesti hän otti rypistyneen paperipalan taskustaan ja kirjoitti muutamia katkonaisia sanoja. Hänen rintansa alkoi lämmetä, hän hieroi kämmeniään yhteen. Pian hän oli saanut kokoon seuraavaa:

    »Jos laulun loisin ma pienoisen,
     Mi rauhaan tuutisi sydämen,
    tulis lauluuni pieniä seikkoja vain,
    tulis tuoksua kukkain puhkeevain,
    veden loisketta, siipien havinaa,
    kotikissan kehruuta leppoisaa
     ja kuisketta kaikkein hiljaisinta,
    mitä tuulessa huokaa ruohikon pinta.
    Olis laulu niin kirkas ja hentoinen
    kuin kukka tai kiitävä perhonen,
    ja kun umpustaan se aukeais,
     se kauas lentää sais.»

Hän kertaili vielä säkeitä itsekseen ikkunan luona, kun hän kuuli nimeään mainittavan ja kääntyessään ympäri näki Fleurin. Tämän hämmästyttävän näyn edessä hän ei ensin liikahtanut eikä lausunut sanaakaan, mutta Fleurin kirkas, eloisa katse vangitsi taas hänen sydämensä kokonaan. Sitten hän meni pöydän eteen ja sanoi: »Kuinka ystävällistä, että tulit!» ja näki Fleurin rävähtävän taaksepäin kuin jos Jon olisi heittänyt jotakin hänen päälleen.

»Minä kysyin sinua», sanoi Fleur, »ja he ohjasivat minut tänne. Mutta minä voin lähteä pois taas.»

Jon tarrautui maalin tahriman pöydän reunaan. Fleurin kasvot ja vartalo ilmavassa puvussaan piirtyivät niin hämmästyttävän elävinä hänen näkökalvoonsa, että jos tyttö olisi painunut lattian alle, olisi Jonin vielä täytynyt nähdä hänet.

»Minä tiedän, että valehtelin sinulle, Jon. Mutta tein sen rakkaudesta.»

»Niin, oi, niin! Ei se merkitse mitään.»

»Minä en vastannut kirjeeseesi. Mitä se olisi hyödyttänyt — ei ollut mitään vastattavaa. Minä tahdoin sen sijaan nähdä sinut.» Hän ojensi molemmat kätensä, ja Jon tarttui niihin pöydän yli. Hän yritti sanoa jotakin, mutta koko hänen huomionsa kiintyi siihen, että hän ei vain loukkaisi Fleurin käsiä. Hänen omat kätensä tuntuivat niin kovilta ja Fleurin niin pehmeiltä. Tyttö sanoi melkein uhmaten:

»Tuo vanha tarina — oliko se niin kovin hirmuinen?»

»Oli.» Hänenkin äänessään kuului uhmaa.

Fleur veti kätensä pois. »Minä en luullut, että pojat meidän päivinämme olisivat sidotut äitinsä esiliinan nauhoihin.»

Jonin leuka nousi pystyyn kuin jos sitä olisi lyöty.

»Oi, minä en tarkoittanut sitä, Jon. Oli kauheata sanoa niin!» Hän tuli
Jonin viereen. »Jon, rakas, minä en tarkoittanut sitä.»

»Hyvä on.»

Hän oli pannut molemmat käsivartensa Jonin hartioille ja painanut otsansa niihin, hänen hattunsa reuna oli koskettanut Jonin kaulaa ja Jon tunsi sen värisevän. Mutta hän oli kuin lamaantunut eikä osannut vastata. Fleur hellitti hänen olkapäistään ja vetäytyi pois.

»No niin, minä menen, jos et tarvitse minua. Mutta en minä sentään luullut, että olisit hylännyt minut.»

»Minä en olekaan», huusi Jon heräten äkkiä eloon. »Minä en voi. Minä koetan taas.»

Fleurin silmät välkkyivät, hän nojautui Joniin. »Jon — minä rakastan sinua! Älä jätä minua! Jos sen teet, en tiedä mitä — minä olen niin epätoivoissani. Mitä se merkitsee — koko tuo menneisyys — verrattuna tähän?»

Fleur riippui hänen kaulassaan. Jon suuteli hänen silmiään, poskiaan, huuliaan. Mutta suudellessaan häntä Jon näki tuon kirjeen lehdet, jotka olivat pudonneet hänen makuuhuoneensa lattialle — isänsä valkeat, kuolleet kasvot — äitinsä polvillaan isän edessä. Fleurin kuiskaus: »Suostuta hänet! Lupaa! Oi, Jon, koeta!» tuntuivat hänen korvissaan lapsellisilta. Hän tunsi itsensä kummallisen vanhaksi.

»Minä lupaan!» mumisi hän. »Mutta sinä et ymmärrä.»

»Hän tahtoo tärvellä meidän elämämme vain siksi, että —»

»Niin, miksi?»

Taaskin hänen äänessään oli haaste, ja Fleur ei vastannut. Fleurin käsivarret tiukkenivat hänen ympärillään ja hän vastasi tytön suudelmiin, mutta kesken antaumustakin myrkky vaikutti hänessä, tuon kirjeen myrkky. Fleur ei tietänyt — ei ymmärtänyt — hän tuomitsi väärin Jonin äitiä, hän tuli vihollisen leiristä! Niin rakastettava, ja Jon rakasti häntä niin — kuitenkin, kesken syleilyä hän ei voinut olla muistamatta Hollyn sanoja: »Minä luulen, että hänellä on 'omistava' luonne», ja äitinsä sanoja: »Rakkahin poikani, älä ajattele minua — ajattele itseäsi!»

Kun Fleur oli lähtenyt kuin intohimoinen uni jättäen kuvansa hänen silmiinsä, suudelmansa hänen huulilleen, ankaran kivun hänen sydämeensä, nojautui Jon ikkunasta kuunnellen auton ääntä hänen ajaessaan pois. Vieläkin mansikan tuoksua, vieläkin noita pieniä kesän ääniä, joista hän tahtoi tehdä laulunsa, vieläkin tuo nuoruuden ja onnen lupaus huokaavassa, häilyvässä, lepattavassa heinäkuussa — ja hänen sydämensä revittynä! Kaipuu oli väkevänä hänessä, toivo korkeana, mutta katse painuneena, häpeissään. Mikä viheliäinen tehtävä oli hänen edessään! Jos Fleur oli onneton, oli hän myös — katsellessaan huojuvia poppeleita, vaikeitten pilvien kulkua, auringonvaloa ruoholla.

Hän odotti iltaa, kunnes heidän melkein äänetön päivällisensä oli ohi, kunnes äiti oli soittanut hänelle — ja vieläkin hän odotti, tuntien, että äiti tiesi, mitä hän aikoi sanoa. Äiti suuteli häntä ja meni yläkertaan, ja hän jäi katsomaan kuutamoa ja koiperhosia ja sitä värityksen epätodellisuutta, joka hiipii maisemaan kesäyönä. Ja hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut palata takaisin menneisyyteen — vain kolme kuukautta taaksepäin, tai vuosia eteenpäin tulevaisuuteen. Nykyisyys pimeine, julmine päätöksineen suuntaan tai toiseen tuntui mahdottomalta. Hän ymmärsi nyt paljon selvemmin kuin alussa, miltä äidistä tuntui, ikäänkuin tuon kirjeen kertoma tarina olisi ollut myrkkyitu, joka aiheutti hänessä jonkinlaisen puoluehengen kuumeen, niin että hän todella oli tietoinen kahdesta leiristä, äidin ja hänen — Fleurin ja hänen isänsä. Olkoon vain kuollut, tuo vanha omistuksen ja vihollisuuden murhenäytelmä, mutta kuolleetkin seikat ovat myrkkyä kunnes aika puhdistaa ne pois. Hänen rakkautensakin tuntui tahriintuneelta, maallisemmalta, siinä väijyi katala epäilys, mahtaisiko Fleur, niinkuin hänen isänsä, tahtoa omistaa. Se ei ollut sanoiksipuettu, aivan salainen epäilys vain, kauhean arvoton, joka hiipi hänen muistojensa kiihkeyteen, kosketti himmentävällä henkäyksellään noitten ihastuttavain kasvojen ja vartalon vilkkautta ja suloa — epäilys, joka ei ollut kyllin todellinen vakuuttamaan häntä läheisyydestään, mutta juuri tarpeeksi todellinen tärvelemään täydellisen luottamuksen. Ja täydellinen luottamus oli oleellista Jonille, joka ei vielä ollut kahtakymmentä. Hänellä oli nuoruuden kiihkeä halu antaa molemmin käsin eikä ottaa kummallakaan — antaa rakastaen jollekin, joka oli yhtä välittömän jalomielinen kuin hän itse. Varmasti Fleur oli! Jon nousi istuimeltaan ikkunan vieressä ja kulki edestakaisin suuressa, harmaassa, aavemaisessa huoneessa, jonka seinät olivat hopeakankaan verhoamat. Tämä talo — niin isä oli sanonut tuossa kuolinvuoteen kirjeessä — tämä talo oli rakennettu äitiä varten, että hän asuisi siinä Fleurin isän kanssa. Hän ojensi kätensä hämärässä ikäänkuin tarttuakseen vainajan haamumaiseen käteen. Hän sulki kätensä koettaen tuntea siinä isänsä laihojen, kadonneitten sormien kosketuksen, puristaakseen niitä ja rauhoittaakseen häntä — hän oli isän puolella. Vangitut kyynelet saivat hänen silmänsä tuntumaan kuivilta ja kuumilta. Hän palasi ikkunan ääreen. Ulkona oli lämpimämpi, ei niin haaveenomaista, turvallisempaa, ulkona loisti kultainen kuu, joka vasta kolme päivää sitten oli ollut täysi. Yön vapaus teki hyvää. Jospa Fleur ja hän olisivat saaneet kohdata autiolla saarella ilman menneisyyttä — Luonto vain talonaan! Jonilla oli vielä suuri kunnioitus autioita saaria kohtaan, missä kasvoi leipäpuita ja vesi oli sininen korallirannoilla. Yö oli syvä, yö oli vapaa — siinä oli houkutusta, viekoittelua, lupausta, selvyyttä vaikeuksista, rakkautta! Mammanpoika, sidottu äidin—! Hänen poskiaan poltti. Hän sulki ikkunan, veti verhot eteen, sammutti lampetin ja meni yläkertaan.

Ovi hänen huoneeseensa oli auki, valo sytytetty. Äiti, vielä iltapuvussa, seisoi ikkunan edessä. Äiti kääntyi ja sanoi:

»Istu, Jon, nyt puhelemme.» Hän istahti ikkunalaudalle, Jon vuoteelleen. Äiti oli kääntänyt profiilinsa häneen, hänen vartalonsa kauneus ja sulo, otsan, nenän ja kaulan hieno viiva, koko tuo äidin outo ja ikäänkuin etäinen hienostus liikutti Jonia. Äiti ei koskaan kuulunut ympäristöihinsä. Hän ikäänkuin tuli niihin jostakin! Mitä äiti aikoi sanoa hänelle, jolla oli sellaisia asioita sydämellään?

»Minä tiedän, että Fleur oli täällä tänään. En ihmettele.» Oli kuin hän olisi sanonut: »Hän on isänsä tytär!» Ja Jonin sydän kovettui. Irene jatkoi hiljaa:

»Isän kirje on minulla. Otin sen talteen tuona yönä. Tahdotko sen takaisin, kultaseni?»

Jon pudisti päätään.

»Olin tietysti lukenut sen ennenkuin hän antoi sen sinulle. Se ei oikein antanut tarkkaa kuvaa rikollisuudestani.»

»Äiti!» puhkesi Jonin huulilta.

»Hän esitti asiat hyvin kauniisti, mutta minä tiedän, että mennessäni
ilman rakkautta naimisiin Fleurin isän kanssa tein kauhean teon.
Onneton avioliitto, Jon, voi tuhota toistenkin elämän, ei vain omaamme.
Sinä olet peloittavan nuori, rakkaani, ja peloittavan rakastunut.
Luuletko, että ehkä voisit tulla onnelliseksi tuon tytön kanssa?»

Tuijottaen hänen tummiin silmiinsä, joita tuska vielä tummensi, Jon vastasi:

»Voisin — oi, voisin toki, jos sinä vain voisit olla onnellinen.»

Irene hymyili.

»Kauneuden ihailu ja omistamisen halu ei ole rakkautta. Entä jos sinun tapauksestasi tulisi samanlainen kuin minun — sellainen, jossa kaikki syvin tukehtuu, liha yhtyy, ja henki on sodassa!»

»Miksi siitä tulisi niin, äiti? Sinä ajattelet, että hänen täytyy tulla isäänsä, mutta hän ei tule. Minä olen nähnyt isän.»

Taaskin oli Irenen huulilla hymy, ja Jonissa jokin horjui. Tuossa hymyssä oli niin paljon ironiaa ja kokemusta.

»Sinä olet antaja, Jon, hän on ottaja.»

Tuo arvoton epäily, tuo kummitteleva epävarmuus taaskin!

Hän sanoi kiivaasti:

»Hän ei ole sellainen — hän ei ole. Mutta minä vain siksi, että en voi tehdä sinua onnettomaksi, äiti, nyt kun isä —» Hän iski nyrkit otsaansa.

Irene nousi.

»Minähän sanoin sinulle tuona yönä, rakkaani, että et välittäisi minusta. Minä tarkoitin sitä. Ajattele itseäsi ja omaa onneasi! Minä voin kestää kaiken — sehän on omaa syytäni.»

Taaskin sana »Äiti!» puhkesi Jonin huulilta.

Irene tuli hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsilleen.

»Onko pääsi kipeä, kultaseni?»

Jon pudisti päätään. Kipu ei ollut päässä, vaan rinnassa — oli kuin nuo kaksi rakkautta olisivat repineet rikki hänen rintansa kudoksen.

»Minä tulen aina rakastamaan sinua yhtä paljon, Jon, mitä ikinä teetkin. Sinä et menetä mitään.» Hän hiveli Jonin tukkaa lempeästi ja meni pois.

Jon kuuli oven sulkeutuvan ja heittäytyi vuoteelleen maaten siinä hengitystään pidättäen, mielessä kauhea, jännittynyt tunne.

7. LÄHETTILÄS

Soames kysyi tytärtään teenjuonnin aikana ja sai kuulla, että Fleur oli ollut autolla ulkona kahdesta saakka. Kolme tuntia! Minne hän oli lähtenyt? Lontooseenko sanomatta sanaakaan hänelle? Soames ei ollut koskaan oikein suostunut autoihin. Hän oli omaksunut ne periaatteessa — niinkuin ainakin synnynnäinen empiristi tai Forsyte, joka hyväksyi jokaisen uuden edistysoireen sanomalla: »No niin, emme enää voi tulla toimeen ilmankaan.» Mutta itse asiassa autot hänen mielestään olivat väsyttäviä, suuria, pahanhajuisia laitoksia. Annette pakotti häntä omistamaan auton — se oli Rollhard, jossa oli helmenharmaat tyynyt, sähkövalo, pienet peilit, tupakkakupit, kukkamaljat — jotka kaikki haisivat paloöljyltä ja bensiiniltä — mutta Soames katseli autoa melkein samoin silmin kuin hän aikoinaan oli katsellut lankoaan Montague Dartiea. Auto edusti kaikkea, mikä oli nopeata, epävarmaa ja pinnan alta öljyistä nykyajan elämässä. Mikäli nykyajan elämä kävi yhä nopeammaksi, irrallisemmaksi, nuoremmaksi, sitä mukaa Soames itse tuli vanhemmaksi, hitaammaksi, tiukemmaksi, ajatuksissa ja puheissa yhä enemmän samanlaiseksi kuin hänen isänsä James oli ollut aikoinaan. Hän melkein huomasi sen itse. Vauhti ja edistys miellyttivät häntä yhä vähemmän, ja auto itsessään tiesi eräänlaista pöyhkeilyä, joka hänen mielestään saattoi ärsyttää työväen nykyistä mielialaa. Kerran oli tuo Sims, autonkuljettaja, ajanut erään työmiehen ainoan rahasijoituksen päälle. Soames ei ollut unohtanut koiran isännän käyttäytymistä, vaikka moni ei olisi pysähtynyt kuuntelemaan sitä. Hän sääli koiraa ja olisi ollut täysin valmis ajamaan sen asiaa autoa vastaan, jollei tuo lurjus olisi ollut niin raivoissaan. Kun neljästä tunnista pian oli tullut viisi eikä Fleuriä vain kuulunut, alkoivat kaikki autovastaiset mielteet, jotka perustuivat omiin kokemuksiin tai kuulopuheisiin, kasautua hänen mieleensä ja jäytävä tunne kaivoi hänen vatsanpohjaansa. Seitsemältä hän pyysi pikapuhelun Winifredille. Ei! Fleur ei ollut käynyt Green Streetillä. Missä hän sitten oli? Soamesin mielessä alkoi kummitella kuvia jostakin kauheasta onnettomuudesta, rakastettu tytär makasi maassa, kauniit liehureunukkeet veren ja pölyn tahrimina. Soames meni hänen huoneeseensa ja alkoi tutkia hänen tavaroitaan. Hän ei ollut ottanut mitään mukaansa — ei pukeutumistarpeita, ei jalokiviä. Ja tämä seikka, joka tavallaan oli huojennus, sai hänet vielä enemmän pelkäämään tapaturmaa. Kauheata olla avuton, kun rakkain olento oli poissa, varsinkin kun ei voinut sietää minkäänlaista hälyä tai julkisuutta! Mitä hän tekisi, jos Fleur ei tulisi takaisin yöksi?

Neljännestä yli seitsemän hän kuuli auton tulevan. Suuri paino putosi hänen sydämeltään, hän kiirehti alas. Fleur nousi autosta — kalpeana ja väsyneen näköisenä, mutta muuten aivan kunnossa. Soames kohtasi hänet hallissa.

»Sinä olet säikyttänyt minut. Missä olet ollut?»

»Robin Hillissä. Anna anteeksi, rakas. Minun oli mentävä, kerron sinulle sitten.» Ja suudellen isää ohimennen hän juoksi portaita ylös.

Soames odotti salissa. Robin Hillissä? Mitä se merkitsi?

Tästä aiheesta he eivät voineet keskustella päivällisellä — ateria oli pyhitetty hovimestarin herkkätunteisuudelle. Hermojen tuska, jonka Soames oli kokenut, huojennus, jota hän oli tuntenut tietäessään tytön olevan turvassa, heikensi hänen kykyään tuomita Fleurin tekoa tai asettua vastustamaan hänen aikeitaan. Hän odotti helpottuneen tympeänä tytön ilmoitusta. Elämä oli kummallinen juttu. Tässä hän oli kuudenkymmenen viiden vuoden vanhana eikä voinut tapauksille sen enempää kuin jos hän ei olisikaan neljänkymmenen vuoden ajan koettanut rakentaa taattua oloa — aina jotakin, jolle ei voinut mitään! Hänen päivällispukunsa taskussa oli kirje Annettelta. Tämä tulisi takaisin kahden viikon päästä. Soames ei vähääkään tietänyt, mitä Annette oli ollut tekemässä. Ja hän oli iloinen, kun ei tietänyt. Annetten poissaolo oli ollut huojennus. Poissa silmistä, poissa mielestä! Ja nyt hän tulisi takaisin. Uusi huoli! Ja Bolderbyn vanha Crome oli mennyt — Dumetrius oli saanut sen — kaikki vain siksi, että tuo nimetön kirje oli saanut hänet unohtamaan koko asian. Hän pani salaa merkille jännittyneen ilmeen tyttärensä kasvoilla, ikäänkuin tämäkin katselisi taulua, jota ei voinut ostaa. Soames melkein toivoi sotaa takaisin. Huolet eivät silloin tuntuneet aivan yhtä huolestuttavilta. Fleurin hyväilevästä äänestä, hänen kasvojensa ilmeestä Soames päätti, että tyttö tahtoi häneltä jotakin, mutta hän ei tietänyt, olisiko viisasta suostua. Hän työnsi juuston pois koskematta siihen ja otti Fleurin seuraksi savukkeen.

Päivällisen jälkeen Fleur pani sähköpianon käyntiin. Ja Soames aavisti pahinta, kun tyttö istahti jalkatyynylle hänen polviensa eteen ja pani kätensä hänen käteensä.

»Kultaseni, ole kiltti minulle. Minun täytyi tavata Jon — hän kirjoitti minulle. Hän koettaa tehdä voitavansa äitiinsä nähden. Mutta minä olen ajatellut asiaa. Sinun käsissäsi asia oikeastaan on, isä. Jospa vain voisit vakuuttaa Jonin äidille, ettei tämä mitenkään merkitse menneisyyden uudistamista! Että minä pysyn sinun omanasi ja Jon hänen omanaan, että sinun ei tarvitse koskaan nähdä Jonia tai häntä eikä hänen tarvitse koskaan nähdä sinua tai minua. Sinä vain voisit vakuuttaa sen hänelle, rakas, koska sinä vain voit luvata. Toisten ihmisten puolesta ei voi mennä lupaamaan. Varmaankaan sinun ei olisi liian vaikeata tavata häntä tämän ainoan kerran — nyt kun Jonin isäkin on kuollut.»

»Liian vaikeata?» toisti Soames. »Koko asia on järjetön.» »Sinä tiedät», sanoi Fleur katsomatta ylös, »itse asiassa sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että näkisit hänet.»

Soames oli vaiti. Fleurin sanat olivat ilmaisseet totuuden, joka oli liian syvä hänen myönnettäväkseen. Fleur pujotteli sormensa hänen sormiensa väliin — ne pitivät kiinni kuumina, hentoina, kiihkeinä. Tämä hänen lapsensa kiertäisi itselleen tien vaikka kivimuuriin!

»Mitä minun pitää tehdä, jollet suostu, isä?» hän sanoi hyvin pehmeästi.

»Minä teen mitä hyvänsä sinun onnesi tähden», sanoi Soames, »mutta tämä asia ei ole onneksesi.»

»Oi, se on, se on!»

»Se kaivaa vain esille vanhoja asioita», sanoi Soames katkerana.

»Mutta ne ovat jo esillä. Nyt ne on vain saatava asettumaan. On saatava Jonin äiti tuntemaan, että kysymyksessä on vain meidän elämämme, ei sinun eikä hänen. Sinä voit sen tehdä, isä, minä tiedän että voit.»

»Paljon sinä sitten tiedätkin», vastasi Soames jurosti.

»Jos tahdot, Jon ja minä kyllä odotamme vuoden — kaksi vuotta, jos niin haluat.»

»Minusta näyttää», mutisi Soames, »että et välitä vähääkään siitä, miltä minusta tuntuu.»

Fleur painoi isän käden poskeaan vastaan.

»Välitänpäs, kultani. Mutta sinä et tahtoisi nähdä minua kauhean onnettomana.» Kuinka tuo tyttö kiemurteli tahtonsa perille! Ja vaikka Soames kaikin voimin koettikin uskoa, että Fleur välitti hänestä — hän ei ollut varma — ei varma! Ainoa, josta hän välitti, oli tuo poika! Miksi hän auttaisi Fleuriä saamaan tuon pojan, joka tappaisi hänen rakkautensa isää kohtaan? Minkätähden? Kaikkien Forsyten lakien mukaan se oli mieletöntä. Eihän siitä hyötynyt mitään — ei mitään! Antaa hänet tuolle pojalle! Päästää hänet vihollisen leiriin, tuon naisen vaikutuksen alaiseksi, joka oli loukannut häntä niin syvästi! Hitaasti — välttämättä — hän menettäisi tämän elämänsä kukkasen! Ja äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä oli märkä. Hänen sydämensä hypähti tuskallisesti. Hän ei voinut sietää kuulla Fleurin itkevän. Hän pani toisen kätensä nopeasti Fleurin kädelle, ja kyynel putosi siihenkin. Hän ei voinut jatkaa tällä tavoin! »No, no», sanoi hän, »minä ajattelen asiaa ja teen minkä voin. Kas niin, kas niin!» Jos Fleurin piti saada onnensa — ei sille mitään voinut, hän ei voinut kieltäytyä auttamasta häntä. Ja jotta Fleur ei rupeaisi kiittämään häntä Soames nousi tuoliltaan ja meni sähköpianon luo — joka piti sellaista meteliä! Se lopetti juuri soittonsa heikosti suristen, kun hän ehti viereen. Hänen oman lapsuutensa pelirasia, jonka äiti sunnuntai-iltapäivisin oli pannut soittamaan »Iloista seppää» tai »Kaunoista satamaa», oli aina tehnyt hänet surulliseksi. Tässä se oli taaskin — sama juttu, suurempana ja kalliimpana vain, ja nyt se soitti »Villejä, villejä naisia» ja »Poliisin lupapäivää», eikä hänellä itsellään enää ollut samettipukua eikä taivaansinistä kaulusta. »Profond on oikeassa», ajatteli hän, »ei tästä kaikesta ole mihinkään! Me kuljemme kaikki hautaa kohden!» Ja tämä hämmästyttävän sielullinen ajatus mielessään hän lähti ulos.

Hän ei nähnyt Fleuriä enää sinä iltana. Mutta aamiaisella hänen silmänsä seurasivat isää pyytävinä, eikä Soames voinut paeta niiden vetoomusta — eipä siltä, että hän olisi aikonut yrittääkään. Ei! Hän oli päättänyt ryhtyä tuohon hermoja raatelevaan toimeen. Hän lähtisi Robin Hilliin — tuohon muistojen taloon. Hauska muisto — tuo viimeinenkin! Koettaa erottaa tuon pojan isä ja äiti toisistaan avioeron uhalla! Hän oli usein myöhemmin ajatellut, että juuri tuo teko oli ratkaissut heidän liittonsa. Ja nyt hän oli matkalla ratkaisemaan tuon pojan ja tyttärensä liiton. »Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, että minulle tällaisia tehtäviä pannaan», ajatteli hän. Hän meni junalla kaupunkiin ja kaupungista edelleen Robin Hilliin ja käveli asemalta pitkää loivaa tietä, joka oli vielä hyvin samanlainen kuin hän muisti sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Kummallista — niin lähellä Lontoota! Täällä oli ilmeisesti joku, joka piti kiinni maasta. Tämä miete rauhoitti häntä, kun hän käveli korkeitten pensasaitojen välitse, hitaasti, että ei kuumenisi liikaa, vaikka päivä olikin melko viileä. Loppujen lopulta on maa sentään jotakin todellista, se ei muutu. Maa ja hyvät taulut! Arvot voivat hieman vaihdella, mutta kaiken kaikkiaan ne olivat aina nousussa — niistä kannatti pitää kiinni maailmassa, jossa oli niin paljon epätodellista, halpaa rakennustapaa, muuttuvia muoteja, tuollaista »Tänään täällä ja huomenna poissa»henkeä. Ranskalaiset olivat ehkä oikeassa talonpoikaisomistuksessaan, vaikka hänellä ei ollut suurtakaan ajatusta ranskalaisista. Oma maapala. Siinä oli jotakin lujaa! Hän oli kuullut talonpoikaisia maanomistajia kuvattavan härkäpäiseksi joukoksi, oli kuullut nuoren Montin sanovan isäänsä härkäpäiseksi Morning Postilaiseksi — tuo herjaava nuori lurjus. No niin, oli pahempaa kuin härkäpäisyys tai Morning Postin lukeminen. Oli Profond ja hänen heimonsa ja kaikki nuo sosialistit ja suuriääniset poliitikot ja »villit, villit naiset!» Pahempia asioita oli paljon! Ja äkkiä Soames tunsi olevansa heikko, kuumissaan ja horjuva. Pelkkää hermostusta edessäolevan kohtauksen johdosta! Niin kuin Juley täti olisi voinut sanoa Dosset Forsyten sanoilla, hänen hermonsa olivat »kurilliset». Hän saattoi nyt puitten lomasta nähdä talon, tuon talon, jonka rakentamista hän oli seurannut tarkoittaen sen itselleen ja tuolle naiselle, joka kummallisen kohtalonkäänteen vuoksi oli joutunutkin asumaan siinä toisen kanssa! Hän alkoi ajatella Dumetriusta, kunnan lainoja ja muita rahansijoitusten muotoja. Hän ei voinut suostua kohtaamaan tuota naista hermot värisevinä, hän, joka merkitsi tuomiopäivää Irenelle niin taivaassa kuin maan päällä, hän, laillisen omistuksen henkilöitymä, kohtaamassa laeista riippumattoman kauneuden ruumistumaa. Hänen arvonsa vaati tunteettomuutta tämän lähetintoimen aikana, jonka tarkoituksena oli liittää yhteen heidän jälkeläisensä, jotka olisivat olleet veli ja sisar, jos tuo nainen olisi käyttäytynyt oikein. Tuo viheliäinen sävel »Villejä, villejä naisia» pyöri hänen päässään, hullunkurista kyllä, sillä säveliä ei siinä tavallisesti kuulunut. Kulkiessaan talon edustalla olevien poppelien ohi hän ajatteli: »Kylläpä ne ovat kasvaneet! Minä annoin istuttaa ne.»

Palvelustyttö tuli avaamaan.

»Tahdotteko ilmoittaa — herra Forsyte, hyvin erikoisissa asioissa.»

Jos Irene ymmärsi kuka hän oli, hän luultavasti ei tahtoisi ottaa vastaan. »Kautta kunniani», ajatteli hän paatuen sitä mukaa kuin ottelu läheni, »tämä on nurinkurinen asia!»

Tyttö tuli takaisin. »Tahtoisiko herra ilmoittaa asiansa?»

»Sanokaa, että se koskee herra Jonia», sanoi Soames.

Ja taas kerran hän oli yksin tuossa hallissa, jonka harmaan valkean marmorialtaan Irenen ensimmäinen rakastaja oli piirtänyt. Ah, Irene oli ollut huono nainen — rakastanut kahta miestä eikä häntä itseään! Hänen piti muistaa se joutuessaan vielä kerran kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Ja äkkiä hän näki Irenen noitten pitkien, raskaitten purppuraverhojen raossa, huojuvana, ikäänkuin epäröiden. Siinä oli taas tuo vanha täydellinen tasapaino ja viivakauneus, vanha, yllättynyt, tummasilmäinen totisuus, vanha, tyven, torjuva ääni: »Ole hyvä ja tule sisään.»

Soames astui raosta sisään, Niinkuin taidesalongissa ja konditoriassa, niin näytti Irene hänestä vieläkin kauniilta. Ja tämä oli ensimmäinen kerta — ensimmäinen — siitä saakka kuin Soames oli mennyt hänen kanssaan naimisiin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, kun Soames puhutteli häntä ilman laillista oikeutta sanoa häntä omakseen. Irene ei ollut mustissa — tuon miehen radikaalisia ajatuksia, luultavasti.

»Pyydän anteeksi, että tulen», sanoi hän jurosti, »mutta tuo asia pitää järjestää tavalla tai toisella.»

»Etkö tahdo istua?»

»En, kiitos.»

Suuttumus hänen oman väärän asemansa, kärsimättömyys kohteliaisuusmuotojen johdosta heidän välillään valtasi hänet, ja sanat ryöppysivät kiivaina:

»Se on helvetillinen onnettomuus, minä olen tehnyt parhaani estääkseni sitä. Tyttäreni on mielestäni hullu, mutta olen tottunut sietämään hänen oikkujaan, sitävarten olen nyt täällä. Otaksun, että olet kiintynyt poikaasi.»

»Koko sydämestäni.»

»No niin?»

»Hän saa itse ratkaista.»

Soamesilla oli tunne, että hänet oli nolattu. Aina — aina Irene oli nolannut häntä, noinakin avioliiton vanhoina alkuaikoina.

»Se on hullu ajatus», sanoi hän.

»Niin on.»

»Jos sinä vain olisit —! Niin, he voisivat olla —», hän ei päättänyt lausettaan »veli ja sisar, ja kaikesta tästä olisi säästytty», mutta hän näki Irenen värähtävän ikäänkuin hän olisi sanonut sen, ja tämän näyn pistämänä hän meni ikkunan ääreen. Siellä eivät puut olleet kasvaneet — ne eivät voineet, ne olivat vanhoja!

»Mitä minuun tulee», sanoi Soames, »voin rauhoittaa mieltäsi. Minä en halua nähdä sinua enkä sinun poikaasi, jos tästä avioliitosta tulee tosi. Nuoret ihmiset tähän aikaan ovat — ovat arvaamattomia. Mutta minä en voi sietää nähdä tytärtäni onnettomana. Mitä saan sanoa hänelle, kun lähden takaisin?»

»Ole hyvä ja sano sama, minkä sanoin sinulle, että Jon saa itse päättää.»

»Etkö sinä siis vastusta?»

»Koko sydämestäni, mutta en huulillani.»

Soames seisoi sormeaan purren.

»Minä muistan erään illan —», sanoi hän äkkiä, ja vaikeni sitten. Mikä siinä oli — mikä tässä naisessa oli, joka ei mahtunut hänen vihansa ja tuomionsa neljän seinän sisään? »Missä hän on — poikasi?»

»Isänsä atelierissä, luulisin.»

»Ehkä kutsut hänet tänne.»

Soames katseli, kun hän soitti kelloa, hän katseli tyttöä, joka tuli sisään.

»Olkaa hyvä ja sanokaa Jon herralle, että tarvitsen häntä.» »Jos hän saa ratkaista», kiirehti Soames sanomaan, kun tyttö oli mennyt, »voi luullakseni pitää varmana, että tämä luonnoton avioliitto tulee solmittavaksi, ja siinä tapauksessa on suoritettava koko joukko muodollisuuksia. Kenen kanssa joudun tekemisiin — Herringsinkö?»

Irene nyökäytti päätään.

»Mitä tälle talolle tullaan tekemään?»

»Mitä Jon haluaa.»

»Tämä talo», sanoi Soames äkisti. »Minulla oli toiveita, kun aloitin sitä. Jos he tulevat asumaan siinä — heidän lapsensa! Sanotaan että on jokin sellainen kuin Nemesis. Uskotko sinä siihen?»

»Uskon.»

»Oh! Todellako!»

Hän oli tullut ikkunan luota ja seisoi aivan Irenen vieressä, joka suuren pianon nurkkauksessa oli kuin saarrettuna.

»Minä en luultavasti tule näkemään sinua enää», sanoi hän hitaasti. »Etkö tahdo puristaa kättäni» — hänen huulensa värisivät — »ja antaa menneisyyden kuolla.» Hän ojensi kätensä. Irenen kasvot kävivät kalpeammiksi, hänen silmänsä yhä tummenivat ja katsoivat liikkumattomina Soamesin silmiin, hänen kätensä olivat ristissä hänen edessään. Soames kuuli ääntä ja kääntyi. Tuo poika seisoi verhojen raossa. Hyvin kummalliselta hän näytti, tuskin hänet tunsi samaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt Cork Streetin taidesalongissa — hyvin kummalliselta, paljon vanhemmalta, kasvoissa ei ollut vähääkään nuoruutta — ne olivat kuluneet, jäykät, tukka oli pörröllään, silmät syvällä päässä. Soames teki ponnistuksen ja sanoi kohottaen ylähuultaan tavalla, joka ei ollut oikein hymyä eikä oikein ylenkatsetta:

»No, nuori mies! Olen täällä tyttäreni tähden. Te saatte ratkaista — nähtävästi — tuon asian. Äitinne jättää sen teidän käsiinne.»

Poika tuijotti yhä äitinsä kasvoihin eikä vastannut.

»Tyttäreni tähden olen pakottanut itseni tulemaan», sanoi Soames. »Mitä saan sanoa hänelle, kun tulen takaisin?»

Yhä katsoen äitiinsä poika sanoi hiljaa:

»Sanokaa Fleurille, olkaa hyvä, että siitä ei ole hyötyä, minun täytyy tehdä niinkuin isäni toivoi ennen kuolemaansa.»

»Jon!»

»Niin se on, äiti.»

Eräänlaisen hämmästyksen vallassa Soames katsoi toisesta toiseen, otti sitten sateenvarjon, jonka hän oli pannut tuolille, ja kulki verhoja kohti. Poika väistyi päästäen hänet menemään. Soames poistui verhojen raosta ja kuuli rengasten äänen, kun verhot sulkeutuivat hänen jälkeensä. Tuo ääni vapautti jotakin hänen rinnassaan.

8. SYNKKÄ SÄVEL

Kun Soames käveli pois Robin Hillin talosta, puhkesi aurinko usvaisen säteilevänä näkyviin tuon kolean iltapäivän harmaudesta. Soames, joka oli niin syventynyt maisemamaalauksiin, että harvoin tosissaan etsi luonnon vaikutelmia ulkoilmasta, joutui tuon oikullisen loiston lumoihin — siinä oli voitonriemuista surua, joka sopi hänen omaan tunteeseensa. Voitto tappiossa! Hänen lähetintoimensa oli epäonnistunut. Mutta hän oli päässyt vapaaksi noista ihmisistä, oli saanut tyttärensä takaisin — hänen onnensa kustannuksella. Mitä Fleur sanoisi? Uskoisiko hän, että isä oli koettanut parhaansa? Ja tuon auringon valossa, joka kimmelsi tienvarren jalavilla, pähkinäpuilla ja rautatammilla ja noilla viljelemättömillä pelloilla, Soames tunsi pelkoa. Fleur joutuisi kauheasti kuohuksiin! Isän pitäisi vedota ylpeyteensä. Tuo poika oli hylännyt hänet, ilmoittanut olevansa yhtä puolta sen naisen kanssa, joka niin kauan sitten oli hylännyt hänen isänsä! Soames pusersi kätensä yhteen. Hylännyt hänet, ja miksi? Mikä hänessä oli ollut hullusti? Ja taas kerran hänen oli epämukava olla niinkuin sen, joka katselee itseään ikäänkuin toisten silmillä — niinkuin koiran, joka sattuu näkemään peilikuvansa ja hämmästyy ja pelkää tuota käsittämätöntä ilmiötä.

Hänellä ei ollut kiirettä kotiin, ja hän söi päivällistä kaupungissa Connoisseurs-klubissa. Syödessään päärynää hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että jollei hän olisi mennyt Robin Hilliin, ei poika ehkä olisikaan päättänyt näin. Hän muisti ilmeen pojan kasvoilla, kun äiti kieltäytyi tarttumasta hänen ojennettuun käteensä. Kummallinen, hullunkurinen ajatus! Oliko Fleur pilannut oman asiansa pyrkiessään liikaan varmuuteen?

Hän tuli kotiin puoli kymmeneltä. Auton ajaessa portista sisään hän kuuli lähtevän moottoripyörän ääntä toiselta portilta. Nuori Mont epäilemättä, joten Fleur ei ollut ainakaan ollut yksinään. Mutta Soames meni sisään masentunein mielin. Salissa, jossa oli kermanvärinen laudoitus, Fleur istui nojaten kyynärpäät polviinsa ja leuan ristiinliitettyihin käsiinsä, istui valkean kamelian edessä, joka täytti tulisijan. Tämä välähdys Fleuristä, ennenkuin hän oli nähnyt isän, uudisti pelon. Mitä tyttö näki noitten vaikeitten kameliain keskellä?

»No, isä?»

Soames pudisti päätään. Hänen kielensä petti. Tämä oli murhatyötä! Hän näki Fleurin silmien laajenevan, hänen huultensa vapisevan.

»Mitä? Mitä? Pian, isä!»

»Rakkaani», sanoi Soames, »minä tein parhaani, mutta —» Ja taaskin hän pudisti päätään.

»Äitikö?»

»Ei», mutisi Soames, »poika. Minun tuli sanoa sinulle, että siitä ei ole hyötyä, hänen pitää tehdä niinkuin hänen isänsä toivoi ennen kuolemaansa.» Hän tarttui Fleuriä vyötäisiin. »Kas niin, lapsi, älä anna heidän loukata itseäsi. He eivät ole pikkusormesi arvoisia.»

Fleur repi itsensä irti hänen otteestaan.

»Sinä et — sinä et voinut panna parastasi. Sinä olet pettänyt minut, isä!»

Katkerasti haavoittuneena Soames katseli tuota kiihkeätä olentoa edessään.

»Sinä et koettanut — sinä et — minä olin hullu — minä en usko, että hän voisi — ei ikinä! Vasta eilen hän —! Oi, miksi pyysin sinua!»

»Niin», sanoi Soames hiljaa, »miksi pyysit? Minä nielin omat tunteeni, tein parhaani sinun tähtesi, vasten parempaa tietoani — ja tämä on palkkani. Hyvää yötä!»

Joka hermo väristen hän meni ovea kohti.

Fleur syöksyi hänen jälkeensä.

»Hän hylkää minut? Tarkoitatko sitä? Isä!»

Soames kääntyi ja pakotti itsensä vastaamaan:

»Niin.»

»Oi», huusi Fleur. »Mitä sinä teit — mitä sinä saatoit tehdä noina vanhoina aikoina?»

Todella hirvittävän vääryyden henkeäsalpaava tunne tyrehdytti puhekyvyn Soamesin kurkussa. Mitä hän oli tehnyt! Mitä he olivat tehneet hänelle! Ja aivan itsetiedottoman arvokkaasti hän pani käden rinnalleen ja katsoi Fleuriin.

»Se on häpeä», huusi Fleur intohimoisesti.

Soames meni ulos. Hän nousi hitaasti ja jäisenä taulusaliin ja käveli aarteittensa keskellä. Raivostuttavaa! Oi! Raivostuttavaa! Tyttö oli hemmoiteltu! Ah, ja kuka oli hemmoitellut häntä? Hän seisoi hiljaa Goya-jäljennöksen edessä. Tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikessa. Hänen elämänsä kukkanen! Ja nyt kerran hän ei voinut saada mitä tahtoi! Soames kääntyi ikkunaan hengittämään ilmaa. Päivänvalo oli katoamassa, kuu nousi, poppelien takana oli kultaa. Mikä ääni se oli? Mitä! Tuo pianontapainen! Synkkä sävel, joka pauhasi ja sykki hurjana! Fleur oli pannut koneen käyntiin — mitä lohdutusta hän siitä sai? Soamesin silmät huomasivat liikettä alhaalla ruohokentän takana, köynnösruusupergolan ja nuorten akasiapuitten alta, mihin kuu paistoi. Siellä hän oli, kävellen edestakaisin. Soamesin sydän hypähti tuskallisesti. Mitä Fleur tekisi tällaisen iskun saatuaan? Kuinka hän, isä, tietäisi? Mitä hän tiesi Fleuristä — hän oli vain rakastanut tyttöä kaiken ikänsä — pitänyt häntä silmäteränään! Hän ei tietänyt mitään — ei voinut aavistaa. Siellä hän oli — ja tuo synkkä sävel soi — ja joki kimmelsi kuutamossa!

»Minun täytyy mennä ulos», ajatteli Soames.

Hän kiirehti saliin, jossa oli aivan sama valaistus kuin hänen lähtiessäänkin sieltä ja jossa piano rimputti tuota valssia tai foxtrotia tai miksi sitä näihin aikoihin sanottiin, ja meni ulos parvekkeelle.

Mistä hän voisi pitää silmällä, ilman että Fleur näkisi häntä? Ja hän hiipi hedelmätarhan kautta venehuoneeseen. Hän oli nyt tytön ja joen välissä, ja hänen sydämensä tuntui kevyemmältä. Fleur oli hänen tyttärensä ja Annetten myös — hän ei tekisi mitään mieletöntä, mutta siinä sitä oltiin — hän ei tietänyt! Venehuoneen ikkunasta hän saattoi nähdä viimeisen akasian ja Fleurin hameen pyöräyksen, kun hän levottomalla kävelyllään kääntyi. Tuo sävel oli vihdoinkin soinut loppuun — taivaan kiitos! Hän kulki lattian poikki ja katsoi kaukaisimmasta ikkunasta vettä, joka hitaasti virtasi lumpeitten ohi. Se särkyi kukkain kohdalla pieniksi rakkuloiksi, jotka kimaltelivat, jos kuun säde sattui niihin. Hän muisti äkkiä tuon aikaisen aamun, jolloin hän oli nukkunut veneessä, kun isä oli kuollut ja Fleur juuri syntynyt — lähes yhdeksäntoista vuotta sitten! Vielä nyt hän muisti, kuinka oudolta maailma oli näyttänyt hänen herätessään ja kuinka kummallisesti se oli vaikuttanut häneen. Tuona päivänä oli hänen elämänsä toinen intohimo alkanut — tätä hänen tyttöään kohtaan, joka nyt kulki edestakaisin akasiain alla. Mikä lohdutus hän oli ollutkaan isälleen! Ja kaikki loukkaantumisen ja raivostumisen tunne hälveni hänestä. Jos vain hän voisi tehdä Fleurin taas onnelliseksi, ei hän välittäisi muusta! Pöllö lensi ulisten, lepakko suhahti ohi, kuunvalo kirkastui ja leveni joella. Kuinka kauan Fleur aikoi kulkea edestakaisin tuolla tavoin? Soames meni takaisin ikkunaan ja näki äkkiä Fleurin tulevan alas rantaan. Tyttö seisoi ihan likellä, laiturilla. Ja Soames katseli, kädet puserrettuina yhteen. Puhuisiko Fleur hänelle? Hänen jännityksensä oli suuri. Kuinka tuo olento oli hiljainen, kuinka nuori, kuinka vajonnut epätoivoon, kaipaukseen — itseensä. Aina Soames tulisi muistamaan tuon kuun valaiseman olennon ja heikon, suloisen huurun joella ja pajunlehtien kahinan. Fleurillä oli kaikki minkä isä voi antaa hänelle, paitsi tuota ainoaa, jota hän isän vuoksi ei voinut saada! Asiain nurinkurisuus teki hänelle kipeätä tänä hetkenä ikäänkuin kalanruoto olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.

Sitten hän rajattomaksi huojennuksekseen näki Fleurin palaavan taloa kohti. Mitä hän saattoi antaa tytölle korvaukseksi? Helmiä, matkoja, hevosia, toisia nuoria miehiä — mitä hän tahtoisi vain — että isä voisi unohtaa hänen nuoren, yksinäisen hahmonsa veden partaalla! Kas noin! Nyt hän oli pannut tuon sävelen soimaan taas! Mitä — sehän oli hullutusta! Synkkä, kumajava ääni, joka heikkona kantautui talosta. Oli kuin Fleur olisi sanonut: »Jollen keksi jotakin, joka pitää minua menossa, vie tämä juttu minulta hengen!» Soames ymmärsi himmeästi. No niin, jos se auttoi häntä, sai hän rummuttaa vaikka kaiken yötä! Ja hän hiipi hedelmätarhan kautta takaisin parvekkeelle. Vaikka hän aikoikin mennä sisään ja puhua hänelle nyt, epäröi hän vieläkin eikä tietänyt mitä sanoisi, koettaen kovasti muistella, miltä tuntui kokea vastuksia rakkaudessa. Hänen olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt muistaa — eikä hän voinut! Tässä neuvottomuudessaan hän seisoi pyyhkien nenäliinalla käsiä ja huulia, jotka olivat hyvin kuivat. Jos hän kurkotti päätään, saattoi hän juuri nähdä Fleurin, joka seisoi selin yhä rummuttavaan pianoon, käsivarret tiukasti ristissä rinnalla, sytytetty savuke huulilla, kasvot puoliksi savun peitossa. Kasvojen ilme oli Soamesille outo, silmät loistivat ja tuijottivat ja joka piirrettä elähytti eräänlainen hurja ylenkatse ja kiukku. Kerran tai kahdesti hän oli nähnyt Annetten tuon näköisenä — kasvot olivat liian eloisat, liian alastomat — ei hänen tyttärensä kasvot tällä hetkellä. Ja Soames ei uskaltanut mennä sisään, tietäen, kuinka turha olisi jokainen lohdutuksen yritys. Hän istahti parvekkeen kulmauksen varjoon.

Julman kepposen oli Kohtalo hänelle tehnyt! Nemesis! Tuo vanha onneton avioliitto! Ja Jumalan tähden — miksi? Kuinka hänen piti tietämän, kun hän niin kiihkeästi tahtoi Ireneä omakseen ja tämä suostui, että Irene ei koskaan tulisi rakastamaan häntä? Sävel kuoli ja pantiin soimaan uudestaan, ja yhä Soames istui varjossa odottaen tiesi mitä. Fleurin savukkeenpätkä putosi ikkunasta lennätettynä ruoholle; Soames katseli kuinka se hehkui ja paloi sammuksiin. Kuu oli vapautunut poppelien takaa ja valoi epätodellisuuttaan puutarhaan. Lohduton valo, salaperäinen, etäinen — niinkuin tuon naisen kauneus, joka ei ollut koskaan rakastanut häntä — se verhosi nemesiat ja leukoijat täplikkääseen pukuun, joka ei ollut tästä maailmasta. Kukkia! Ja hänen oma kukkansa niin onnettomana! Ah! Miksi ihminen ei voi sijoittaa onnea kunnallisiin lainoihin, kullata sen reunoja, vakuuttaa sitä hinnanlaskujen varalta?

Valo oli nyt lakannut näkymästä salin ikkunasta. Kaikki tuolla sisällä oli hiljaista ja pimeätä. Oliko Fleur mennyt sisään? Soames nousi, käveli varpaillaan, kurkisti sisään. Siltä näytti! Hän astui huoneeseen. Parveke esti kuunvaloa pääsemästä sisään, ja ensin hän ei voinut nähdä muuta kuin huonekalujen ääriviivat, jotka olivat mustemmat kuin pimeys. Soames hapuili etäisempää ikkunaa kohti sulkeakseen sen. Hänen jalkansa sattui nojatuoliin ja hän kuuli huohotuksen. Siinä Fleur oli, kyyristyneenä ja vajonneena sohvan nurkkaan. Soamesin käsi epäröi. Tarvitsiko tyttö hänen lohdutustaan? Hän katseli tuota kerää, joka oli kauttaaltaan rypistyneitä liehureunukkeita ja tukkaa ja viehkeätä nuoruutta ja joka koetti kaivaa itselleen pääsyn surusta. Kuinka voisi jättää hänet tähän? Vihdoin Soames kosketti hänen tukkaansa ja sanoi:

»Tule, kultaseni, parempi mennä vuoteeseen. Minä järjestän asiasi jotenkuten.» Kuinka tyhjää puhetta! Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?

9. TAMMEN ALLA

Kun vieras oli poistunut, Jon ja hänen äitinsä seisoivat ääneti, kunnes
Jon äkkiä sanoi:

»Minun olisi pitänyt saattaa hänet ulos.»

Mutta Soames käveli jo käytävällä, ja Jon lähti yläkertaan isänsä atelieriin, sillä hän ei rohjennut mennä takaisin äidin luo.

Ilme äidin kasvoilla, kun hän seisoi tuon miehen edessä, jonka kanssa hän kerran oli ollut naimisissa, oli sinetöinyt päätöksen, joka oli ollut muodostumassa siitä saakka kuin Fleur lähti hänen luotaan edellisenä iltana. Se oli antanut päätökselle lopullisen todellisuusleiman. Mennä naimisiin Fleurin kanssa olisi ollut isku vasten äidin kasvoja, petos kuollutta isää kohtaan! Siitä ei ollut hyötyä! Jon oli mahdollisimman vähän kostonhimoinen luonteeltaan. Hän ei kantanut kaunaa vanhemmilleen tänä tuskan hetkenä. Vaikka olikin nuori, hänellä oli harvinainen kyky nähdä asiat jonkinlaisessa suhteessa toisiinsa. Pahempi oli Fleurin, pahempi hänen äitinsäkin, kuin hänen. Kovempaa kuin hylkääminen oli hylätyksi tuleminen, tai syyllisyys siihen, että joku, jota rakasti, joutui hylkäämään toisen. Hän ei saanut, ei tahtonut kantaa kaunaa! Ja siinä seisoessaan katsomassa myöhäistä auringonvaloa hän sai taas tuon äkillisen näkemyksen maailmasta, joka oli tullut hänen silmiinsä edellisenä iltana. Meri mereltä, maa maalta, miljoona miljoonalta ihmisiä, jokaisella oma elämänsä, tarmonsa, ilonsa, surunsa ja kärsimyksensä — jokaisella jotakin, josta piti luopua, jokaisella oma taistelunsa olemassaolosta. Vaikka hän olisikin ollut valmis antamaan kaiken tuosta ainoasta, jota hän ei voinut saada, hän ei tahtonut olla siksi hullu, että olisi luullut omien tunteittensa merkitsevän paljoakaan niin suuressa maailmassa ja käyttäytynyt kuin kapalovauva tai tomppeli. Hän kuvitteli ihmisiä, joilla ei ollut mitään — miljoonia, jotka olivat saaneet antaa henkensä sodassa, miljoonia, joille sota oli jättänyt hengen ja hyvin vähän muuta, nälkäisiä lapsia, joista hän oli lukenut, silvottuja miehiä, ihmisiä, jotka olivat vankilassa, kaikenlaatuisia onnettomia. Ja — he eivät auttaneet häntä paljoakaan! Jos ihmisen pitää luopua ateriasta, mitä lohdutusta hänellä on siitä tiedosta, että monien toistenkin pitää luopua siitä? Enemmän huojennusta oli siitä ajatuksesta, että hän lähtisi pois tuohon suureen maailmaan, josta hän ei vielä tietänyt mitään. Hän ei voinut jatkaa oloaan täällä, muurien sisällä ja suojattuna, kaikki ympärillään niin tasaisena ja mukavana, että hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin hautoa ja ajatella kuinka olisi voinut olla. Hän ei voinut lähteä takaisin Wansdoniin Fleur-muistojen pariin. Jos hän näkisi Fleurin, hän ei voisi luottaa itseensä, ja jos hän jäisi tänne tai menisi Wansdoniin, he varmaan joutuisivat tapaamaan toisensa. Sen täytyisi tapahtua niin kauan kuin he olisivat toistensa saavutettavissa. Ainoa keino oli lähteä kauas ja pian pois. Mutta niin paljon kuin hän rakastikin äitiään, hän ei tahtonut lähteä hänen kanssaan. Sitten hän tunsi olevansa raaka ja päätti epätoivoissaan ehdottaa, että he lähtisivät Italiaan. Kahden tunnin ajan tuossa surumielisessä huoneessa hän koetti päästä voitolle itsestään ja pukeutui sitten juhlallisesti päivällistä varten.

Äiti oli tehnyt samoin. He söivät vähän, hitaanlaisesti ja keskustelivat isän luettelosta. Näyttely oli järjestetty lokakuuksi, ja paitsi kirjanpidollisia yksityiskohtia ei ollut enää mitään tehtävää.

Päivällisen jälkeen äiti pani takin hartioilleen, ja he lähtivät ulos, kävelivät vähän, puhuivat vähän, kunnes seisoivat vihdoin hiljaisina tammen alla. Määrääjänään ajatus: »Jos näytän jotakin, näytän kaikki», Jon pani käsivartensa äidin käsivarren alitse ja sanoi täysin keveästi:

»Äiti, lähtisimmekö Italiaan?»

Irene puristi hänen käsivarttaan ja sanoi yhtä keveästi:

»Se olisi hyvin hauskaa, mutta minä olen ajatellut, että sinun pitäisi nähdä ja tehdä enemmän kuin jos minä olisin kanssasi.»

»Mutta sitten sinä olet yksin.»

»Olin kerran yksin yli kaksitoista vuotta. Sitäpaitsi minä tahtoisin olla täällä, kun isän näyttely avataan.»

Jonin ote tiukkeni hänen käsivarrellaan, hän ei ollut pettynyt.

»Sinä et voi olla täällä yksinäsi, tämä talo on liian suuri.»

»Ehkä ei täällä. Lontoossa, ja näyttelyn jälkeen voisin lähteä Pariisiin. Sinun pitää saada ainakin vuosi aikaa, Jon, nähdäksesi maailmaa.»

»Niin, minä tahtoisin nähdä maailmaa ja ponnistella. Mutta minä en tahtoisi jättää sinua aivan yksin.»

»Rakkaani, sen ainakin olen sinulle velkaa. Jos se on hyväksi sinulle, on se hyväksi minullekin. Miksi et lähtisi huomispäivänä? Passisi on kunnossa.»

»Niin, jos lähden, on paras lähteä heti. Mutta — äiti — jos — jos tahtoisin jäädä jonnekin — Amerikkaan tai mihin vain, lähtisitkö luokseni sitten?»

»Milloin tahansa ja mihin tahansa pyydät minut. Mutta älä pyydä, ennenkuin todella tarvitset minua.»

Jon veti syvään henkeään.

»Minusta Englanti tuntuu tukehduttavalta.»

He seisoivat vielä muutamia minuutteja tammen alla — katsoen siihen suuntaan, missä Epsomin katsomolava oli illan usvassa. Oksat estivät heiltä kuunvalon, niin että sitä lankesi vain kaikkialle muualle — niityille ja kauas pois ja tuon köynnöskasvien peittämän talon ikkunoihin, joka pian olisi vuokrattavana.

10. FLEURIN VIHKIÄISET

Lokakuun sanomalehtipalstat, jotka kuvailivat Fleur Forsyten ja Michael Montin vihkiäisiä, tuskin tulkitsivat tapauksen symbolista merkitystä. »Dosset Forsyten» lapsenlapsen lapsen ja yhdeksännen paronin perijän liitto oli ulkonainen ja näkyvä merkki tuosta eri luokkain sekaantumisesta toisiinsa, joka on valtakunnan poliittisen tasapainon tukipylväs. Aika oli tullut, jolloin Forsytet voivat luopua luonnollisesta ennakkoluulostaan »pöyhkeilijää» kohtaan, joka ei syntyperältään kuulunut heihin ja hyväksyä hänet omistusvaistonsa vielä luonnollisempana saatavana. Sitäpaitsi heidän täytyi yletä arvossa valmistaakseen tilaa kaikille myöhemmin rikastuneille. Tuossa hiljaisessa, mutta aistikkaassa toimituksessa Hanover Squaren kirkossa ja sitten Green Streetin huonekalujen keskellä olisi asiaa tuntemattomien ollut mahdoton erottaa Forsytein joukkoa Montin heimosta — niin kaukana oli »Dosset Forsyte» nyt. Oliko — housujen prässäyksessä, viiksien suunnassa, puhetavassa tai silkkihatun kiillossa hiuskarvankaan verran eroa Soamesin ja itse yhdeksännen paronin välillä? Eikö Fleur ollut yhtä varma itsestään, yhtä nopea, kimalteleva, kaunis ja kova kuin paraskin läsnäoleva Muskham-, Mont- tai Charwell-sukuinen neito? Jos ketkään, olivat Forsytet edellä puvuissa, ulkonäössä ja tavoissa. Heistä oli tullut »yläluokkaa» ja nyt heidän nimensä liitettäisiin »Kantakirjaan», heidän omaisuutensa kiintyisi maahan. Oliko tämä vähän myöhäistä perheen historiassa ja olivatko nuo omistusvaiston palkinnot, tilukset ja raha, tarkoitetut demokratian sulatusuuniin — se oli vielä niin kysymyksenalaista, että sitä ei edes kysytty. Timothy ainakin oli sanonut, että valtiolainanosakkeet olivat nousussa. Timothy, viimeinen, puuttuva rengas, Timothy veti nyt viime hengenvetojaan Bayswater Roadilla — niin oli Francie kertonut. Kuiskailtiin myöskin, että tuo nuori Mont oli jonkinlainen sosialisti — omituisen viisasta häneltä, aivan takuun arvoista, kun otti huomioon ajan, jossa elettiin. Siltä taholta ei ollut syytä levottomuuteen. Maanomistajaluokat harrastivat ajoittain tuota rakastettavaa hulluutta, joka kääntyi varmaksi hyödyksi ja rajoittui teoriaan. Niinkuin George huomautti sisarelleen Francielle: »He saavat pian perillisiä — kyllä hän sitten rauhoittuu.»

Valkeilla kukilla koristettu kirkko, jonka itäisen ikkunan keskiosassa oli jotakin sinistä, näytti äärimmäisen siveältä, ikäänkuin koettaen olla vastapainona itse toimituksen hieman karkeille lausemuodoille, joiden tarkoituksena oli pysyttää kaikkien ajatukset juuri perillisissä. Forsytet, Haymanit, Tweetymanit istuivat vasemmalla puolella, Montit, Charwellit ja Muskhamit oikealla, kun taas molemmin puolin oli sinne tänne siroiteltu Fleurin kärsimystovereita koulusta ja Montin kärsimystovereita sodasta, ja kolme ikäneitoa, jotka olivat pistäytyneet kirkkoon matkallaan Skywardilta, muodosti jälkijoukon yhdessä Montin kahden palvelijan ja Fleurin vanhan hoitajan kanssa. Huone oli niin täysi kuin odottaa voi, ottaen huomioon maan epävakaisen tilan.

Rouva Val Dartie, joka istui miehensä kanssa kolmannella rivillä, nipisti tämän kättä useammin kuin kerran toimituksen aikana. Hänelle, joka tunsi koko tämän tragikomedian juonen, sen draamallisin momentti oli melkein kiusallinen. »Tahtoisin tietää, tunteeko Jon tämän kaiken vaistoissaan», ajatteli hän — Jon, joka oli brittiläisessä Kolumbiassa. Hän oli juuri samana aamuna saanut Jonilta kirjeen, joka oli saanut hänet hymyilemään ja sanomaan:

»Jon on brittiläisessä Kolumbiassa, Val, koska hän tahtoisi olla
Kaliforniassa. Hänen mielestään siellä on liian kaunista.»

»Oh», sanoi Val, »hän alkaa siis tajuta huumoria taas.»

»Hän on ostanut maata ja kutsunut äitinsä sinne.»

»Mitä ihmettä äiti tekee siellä?»

»Eihän hän välitä muusta kuin Jonista. Vieläkö pidät tätä onnellisena ratkaisuna?»

Valin ovelat silmät kapenivat harmaiksi nuppineulanpäiksi tummien ripsien välissä.

»Fleur ei olisi sopinut hänelle vähääkään. Hän ei ole oikein kasvatettu.»

»Pieni Fleur parka!» huokasi Holly. Oi, tämä oli omituinen — tämä avioliitto. Tuo nuori mies, Mont, oli tietysti siepannut tytön kuin lennosta, kesken laivansa menettäneen levotonta mielialaa. Tuollainen sukellus ei tietenkään voinut olla — niinkuin Val sanoi — muuta kuin ulkopuolinen sattuma, Nuoren serkun hunnusta ei näin takaa katsoen ollut paljoakaan sanottavaa, ja Hollyn silmät tarkastelivat tämän kristillisen vihkimyksen yleistä näköä. Hän, joka oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja onnistunut, tunsi kauhua onnettomia avioliittoja kohtaan. Ehkä tästä loppujen lopulta ei tulisi onnetonta — mutta uhkapeliä se joka tapauksessa oli, ja uhkapelin pyhittäminen keinotekoisella hartaudella muodikkaitten vapaa-ajattelijain joukon edessä — sillä kuka ajatteli muuten kuin vapaasti tai ei ajatellut mitään ollessaan tuolla tavoin pyntättynä — oli Hollyn mielestä niin lähellä syntiä kuin ajatella saattoi aikana, joka oli pyyhkinyt pois synnin. Hänen katseensa vaelsi messupukuisesta prelaatista (hän oli Charwell — Forsytet eivät olleet vielä tuottaneet prelaattia) Valiin, joka istui hänen vieressään ja ajatteli — siitä Holly oli varma — Mayfly-varsaa, josta hän oli lyönyt vetoa viisitoista yhtä vastaan Cambridgeshiren kilpailuissa. Hänen katseensa vaelsi eteenpäin ja tajusi yhdeksännen paronin profiilin, kun tämä yritti polvistumistoimitusta. Holly saattoi juuri nähdä siistin laskoksen hänen polviensa yläpuolella siinä kohden, mistä hän oli vetänyt housunsa ylös, ja ajatteli: »Val on unohtanut vetää ylös omansa?» Hänen katseensa siirtyi penkkiin heidän edessään, missä oli Winifredin upea, intohimoisesti juhlapukuinen hahmo, sitten taas Soamesiin ja Annetteen, jotka polvistuivat vierekkäin. Pieni hymy tuli hänen huulilleen — Prosper Profond, joka oli palannut Etelämerenmatkaltaan Kanaalin takaa, polvistui kai myöskin, kuusi riviä taampana. Niin! Tämä oli lystikäs »pikku» juttu, kääntyi se sitten mihin suuntaan tahansa, mutta kunniallisessa kirkossa se kuitenkin tapahtui ja kerrottaisiin kunniallisissa lehdissä huomenna.

Oli aloitettu virsi, ja Holly saattoi kuulla yhdeksännen paronin kuorikäytävän toisella puolella laulavan Midianin sotajoukoista. Hollyn pikkusormi kosketti Valin peukaloa — he katsoivat samaa virsikirjaa — ja pieni värähdys kahdenkymmenen vuoden takaa tuntui hänen ruumiissaan. Val kumartui ja kuiskasi:

»Kuules, muistatko rottaa?» Rottaa, joka heidän vihkiäisissään
Kapkaupungissa oli puhdistanut viiksiään toimitusmiehen pöydän takana!
Ja Holly nipisti hänen peukaloaan kovasti pikkusormensa ja peukalonsa
välissä.

Virsi oli ohi, prelaatti oli alkanut pitää puhetta. Hän sanoi heille, kuinka vaarallisia aikoja he elivät ja kuinka hirmuisesti Ylähuonekin oli käyttäytynyt avioeroasiassa. He olivat kaikki sotilaita — sanoi hän — juoksuhaudoissa alttiina Pimeyden Ruhtinaan myrkkykaasuille, ja heidän piti olla miehekkäitä. Avioliiton tarkoitus oli lapset, eikä pelkkä synnillinen onni.

Pieni paholainen tanssi Hollyn silmissä — Valin silmäripset olivat kohdanneet toisensa. Mitä ikinä tapahtuikin, Val ei saanut ruveta kuorsaamaan. Hollyn peukalo ja etusormi nipistivät hänen reittään kunnes hän liikahti levottomana.

Puhe päättyi, vaara oli ohi. He kirjoittivat nyt nimensä sakastissa, ja yleinen hajaantuminen alkoi.

Eräs ääni hänen takanaan sanoi:

»Jaksaako tyttö juosta loppuun asti?»

»Kuka se oli?» kysyi Holly.

»Vanha George Forsyte!»

Holly tutki vakavana miestä, josta hän usein oli kuullut puhuttavan. Tuoreeltaan palanneena Afrikasta ja suvulleen outona hän ei koskaan tavannut ketään ilman melkein lapsellista uteliaisuutta. George oli hyvin suuri ja hyvin vikkelä, ja hänen silmänsä herättivät Hollyssa sen omituisen tunteen, ettei hänellä itsellään ollut juuri sanottavasti vaatteita yllään.

»Nyt on selvä!» hän kuuli Georgen sanovan.

Morsiuspari tuli sakastista. Holly katsoi ensin nuoren Montin kasvoja. Tämän huulet ja korvat värähtelivät, silmät, jotka katsoivat hänen omista jaloistaan käteen, joka oli hänen käsivarrellaan, tuijottivat äkkiä eteensä ikäänkuin kohdaten kuulasadetta. Holly sai hänestä vaikutelman, että hän oli henkisesti humalassa. Mutta Fleur! Ah! Se oli toista. Tyttö oli täysin tyven, kauniimpi kuin konsanaan valkeassa puvussaan, huntu tummalla kastanjanruskealla polkkatukallaan, silmäluomet vakavina viipyen tummanruskeitten silmien yllä. Ulkonaisesti hän näytti olevan kokonaan tässä. Mutta sisällisesti — missä hän oli? Kun nuo kaksi kulkivat ohi, kohotti Fleur silmäluomiaan — levoton välähdys noilla kirkkailla silmänvalkuaisilla jäi Hollyn mieleen kuin häkkilinnun siiven räpytys.

Green Streetillä Winifred seisoi ottamassa vastaan vieraita, vähän vähemmän rauhallisena kuin tavallisesti. Soamesin pyyntö saada käyttää hänen taloaan oli tullut syvästi psykologisena hetkenä. Erään Prosper Profondin huomautuksen johdosta hän oli alkanut vaihtaa empiirityyliään ekspressionistiseen. Täällä oli nyt mitä huvittavimpia yhdistelmiä, sinipunervia, vihreitä ja oranssinvärisiä läikkiä ja juovia, parasta, mitä Mealardilla oli saatavilla. Kuukausi lisää, ja muutos olisi täydellinen. Nyt juuri nuo jännittävimmät alokkaat, joita hän oli pestannut, eivät oikein sopineet yhteen vanhan kaartin kanssa. Oli kuin hänen huonekalurykmenttinsä olisi ollut puoleksi khakipuvussa, puoleksi purppurassa ja karhuntaljoissa. Mutta Winifredin vahva ja kodikas luonne pelasti tilanteen salissa, joka edusti kenties paremmin kuin hän kuvittelikaan hänen isänmaansa puoli-bolshevistista imperialismia. Olihan tämä joka tapauksessa sulautumisen päivä, eikä sitä koskaan voinut olla liikaa! Winifredin katse liukui hyväntahtoisena vierasten parvessa. Soames oli tarttunut vanhan nojatuolin selkänojaan, nuori Mont oli piiloutunut tuon »kauhean lystikkään» verhon taakse, jonka tarkoitusta kukaan ei vielä ollut kyennyt selittämään hänelle. Yhdeksäs paroni oli kiivaasti väistänyt pyöreätä tulipunaista pöytää, jonka levyssä lasin alla oli sinisiä australialaisia perhosen siipiä, ja tarrautui Winifredin Ludvig XV:n tyyliseen piironkiin, Francie Forsyte oli tarttunut uuteen kamiinihyllyyn, johon oli hienosti kaiverrettu pieniä purppuranpunaisia hirviöitä mustapuiselle pohjalle, George, joka nojautui vanhaan spinettiin, piti kädessään pientä taivaansinistä kirjaa ikäänkuin aikoen ryhtyä vedonlyönteihin, Prosper Profond hypisteli avonaisen oven kädensijaa, ja Annetten kädet, jotka olivat lähellä häntä, pitivät kiinni kauniin rouvan omista vyötäisistä, kaksi Muskhamia pysytteli parvekkeella kukkien keskellä ikäänkuin voiden pahoin, Lady Mont, laiha ja urhoollisen näköinen, oli ottanut pitkävartisen lornettinsa ja katseli kattolampun varjostinta, joka oli norsunluuta ja oranssia täplitettynä syvällä magentasinellä ikäänkuin taivaat olisivat auenneet. Jokainen näytti itse asiassa nojautuvan johonkin. Vain Fleur, joka vielä oli morsiuspuvussaan, oli kaikesta tuesta irrallaan ja sinkautteli sanojaan ja katseitaan oikealle ja vasemmalle.

Huone oli täynnä keskustelun poreilua ja kimeyttä. Kukaan ei voinut kuulla mitään kenenkään sanoista, mikä näytti merkitsevän vähän, koska kukaan ei odottanut mitään niin hidasta kuin vastausta. Moderni keskustelu tuntui Winifredistä niin erilaiselta kuin hänen nuoruutensa aikainen — silloin oli venyttely ollut korkeinta muotia. Tämä oli kuitenkin »huvittavaa», ja sehän tietysti oli pääasia. Forsytetkin puhuivat äärimmäisen nopeasti — Fleur ja Christopher ja Imogen ja nuoren Nicholasin nuorin, Patrick. Soames tietenkin oli vaiti, mutta George spinetin vieressä puhui lakkaamatta, samoin Francie kamiinihyllynsä luona. Winifred lähestyi yhdeksättä paronia. Tämä näytti lupaavan eräänlaista lepoa, hänen nenänsä oli hieno ja kaartui hiukan alaspäin, hänen harmaat viiksensä niinikään, ja Winifred sanoi venyttäen hymynsä läpi:

»Aika hauskaa, eikö totta?»

Vastaus laukesi paronin hymystä kuin näpäytetty leipäkuula:

»Muistatteko Frazerin kirjasta tuota heimoa, jonka keskuudessa morsian haudataan vyötäisiä myöten?»

Hän puhui yhtä nopeasti kuin kuka muu tahansa! Hänellä oli tummat, vilkkaat, pienet silmät, ympärillä ryppyjä kuin katolisella papilla. Winifred tunsi äkisti, että paroni voisi sanoa jotakin, josta hän olisi pahoillaan.

»Vihkiäiset ovat aina niin hauskat», mumisi hän ja siirtyi Soamesin luo. Tämä oli kumman hiljainen, ja Winifred näki heti, mikä oli syynä hänen liikkumattomuuteensa. Hänen oikealla puolellaan oli George Forsyte, vasemmalla Annette ja Prosper Profond. Hän ei voinut liikahtaa näkemättä joko noita kahta yhdessä tai heidän heijastustaan George Forsyten ilkamoivista silmistä. Soames oli aivan oikeassa, kun ei ollut huomaavinaan.

»Sanotaan että Timothy huononee», sanoi hän jurosti.

»Mihin aiot haudata hänet, Soames?»

»Highgateen.» Hän laski sormillaan. »Heitä on siellä sitten kaksitoista, vaimot mukaan luettuina. Miltä sinusta Fleur näyttää?»

»Hän on erittäin kaunis.»

Soames nyökäytti päätään. Hän ei ollut koskaan nähnyt Fleuriä kauniimpana, eikä hän kuitenkaan voinut vapautua vaikutelmasta, että tämä koko asia oli luonnoton — hän muisti vielä tuon murtuneen olennon, joka oli kaivautunut sohvan nurkkaan. Siitä illasta tähän päivään saakka ei Fleur ollut uskonut hänelle mitään. Hän oli autonkuljettajaltaan kuullut, että Fleur oli vielä kerran yrittänyt käydä Robin Hillissä ja palannut tyhjin toimin — talo oli tyhjänä, ei ketään kotona. Hän tiesi, että Fleur oli saanut kirjeen, mutta ei tietänyt, mitä se sisälsi, paitsi että se oli pannut Fleurin piiloutumaan ja itkemään. Soames oli huomannut, että tyttö katseli häntä väliin, kun ei luullut hänen huomaavan, ikäänkuin vieläkin pohtien, mitä hän oli mahtanut tehdä — mukamas — kun nuo ihmiset vihasivat häntä niin. Niin, siinä sitä oltiin! Annette oli tullut takaisin, ja jotenkuten oli päästy kesän läpi, hyvin kurjasti kylläkin, kunnes Fleur äkkiä oli sanonut menevänsä naimisiin nuoren Montin kanssa. Hän oli osoittanut isälle vähän enemmän hellyyttä ilmoittaessaan tämän. Ja isä oli antautunut — mitä hyödytti vastustaa? Jumala tiesi, että hän ei koskaan ollut tahtonut vastustaa häntä missään! Ja nuori mies näytti olevan aivan hullaantunut tyttöön. Epäilemättä Fleur oli hui-hai-tuulella, ja nuori hän oli, mielettömän nuori. Mutta jos isä vastustaisi häntä, ei tietänyt, mitä hän olisi voinut tehdä, olisi vaikka voinut tulla sanomaan, että hän tahtoo toimialan, rupeaa lääkäriksi tai asianajajaksi, tiesi mitä hullutusta. Fleurillä ei ollut taipumusta maalaamiseen, kirjoitteluun eikä musiikkiin, mitkä Soamesin mielestä olivat naimattomien naisten lailliset askartelut, jos heidän tähän aikaan nyt kerran piti tehdä jotakin. Kaiken kaikkiaan hän oli paremmassa turvassa naituna, sillä isä näki liiankin hyvin, kuinka kuumeinen ja levoton hän oli kotona. Annette myöskin oli ollut asian puolesta — Annette, jonka omista edesottamuksista hän ei tahtonut tietää, mikäli niitä oli. Annette oli sanonut: »Anna hänen ottaa tuo nuori mies. Hän on mukava poika — ei niin höpelö kuin miltä hän näyttää.» Mistä Annette oli saanut tuonkin sanan, sitä ei Soames tietänyt — mutta mielipide itsessään rauhoitti häntä. Hänen vaimollaan, oli hänen käyttäytymisensä millaista tahansa, oli tarkat silmät ja melkein masentava annos tervettä järkeä. Soames oli määrännyt Fleurille viisikymmentä tuhatta ja järjestänyt sijoituksen niin, että mitään ei menetettäisi, jos avioliitto epäonnistuisi. Voisiko se onnistua? Fleur ei vielä ollut vapautunut tuosta toisesta pojasta — hän tiesi sen. He lähtisivät Espanjaan häämatkalle. Soames olisi entistä yksinäisempi, kun hän olisi poissa. Mutta myöhemmin Fleur ehkä unohtaisi ja palaisi takaisin isän luo!

Winifredin ääni katkaisi hänen mietteensä.

»Mitä! Mitä ihmettä — June!»

Siinä hän tuli päällysmekossaan — minkälaisia vaatteita hän käytti! — tukka pyrkien pois verkon alta. Soames näki serkkunsa ja Fleurin, joka meni tervehtimään tulijaa. Nuo kaksi poistuivat hänen näkyvistään porraskäytävään.

»Tosiaankin», sanoi Winifred, »hän sitten osaa olla mahdoton! Ajatella, että hän tuli!»

»Miksi kutsuit hänet?» mutisi Soames.

»Siksi tietenkin, että en luullut hänen tulevan.»

Winifred oli unohtanut, että tekojen takana piilee luonteen pääsuunta, toisin sanoen hän ei ollut muistanut, että Fleur oli nyt »siipirikko».

Saadessaan kutsun June oli ensiksi ajatellut: »En mistään hinnasta tahdo mennä heidän lähelleen!» ja sitten, eräänä aamuna, hän oli herännyt unesta, jossa Fleur oli viittonut hänelle veneestä hurjin, epätoivoisin elein. Ja hän oli muuttanut mieltä.

Kun Fleur oli tullut sanomaan hänelle: »Tulkaa yläkertaan, kun muutan pukua», hän oli lähtenyt mukana portaita ylös. Tyttö johti hänet Imogenin vanhaan huoneeseen, joka oli valmiina hänen pukeutumistaan varten.

June istahti vuoteelle hentona ja suorana kuin pieni henkiolento syksynsä väriloistossa. Fleur sulki oven.

Tyttö seisoi hänen edessään riisuutuneena morsiuspuvustaan. Mikä kaunis olento hän oli!

»Luultavasti pidätte minua hulluna», sanoi hän värisevin huulin, »kun sen olisi pitänyt olla Jon. Mutta entä sitten? Michael tahtoo minut, ja minä en välitä. Pääsen ainakin pois kotoa.» Hän pisti kätensä povensa röyhelöihin ja veti esiin kirjeen. »Jon kirjoitti minulle tämän.»

June luki: »Lake Okanagen, Brittiläinen Kolumbia. Minä en tule takaisin
Englantiin. Ole siunattu aina. — Jon.»

»Tuo nainen saa nyt olla rauhassa, ymmärrättekö?» sanoi Fleur.

June ojensi kirjeen takaisin.

»Se ei ole oikein Ireneä kohtaan», sanoi hän, »Irene aina sanoi, että
Jon sai tehdä niinkuin tahtoi.»

Fleur hymyili katkerasti. »Sanokaa, eikö hän tärvellyt teidänkin elämäänne?»

June katsahti häneen. »Kukaan ei voi tärvellä elämää, rakkaani. Se on lorua. Yhtä ja toista tapahtuu, mutta me ponnahdamme pystyyn taas.»

Hieman kauhuissaan hän näki tytön vaipuvan polvilleen ja hautaavan kasvonsa päällysmekkoon. Tukahdutettu nyyhkytys kuului Junen korviin.

»Kas niin — kas niin», mutisi hän. »Älkää toki! Kaikki hyvin!»

Mutta tytön leuan kärki painui vielä lujemmin hänen reiteensä, ja nyyhkytyksen ääni oli hirmuinen.

»No niin, no niin!» Sen piti tulla. Hänen olisi parempi olla perästäpäin. June siveli tuon kaunismuotoisen pään ruskeata tukkaa, ja koko hänen pirstoutunut äidillisyytensä keskittyi hänen sormenpäihinsä ja siirtyi niistä tytön aivoihin.

»Älkää antako sen lannistaa itseänne, lapsikulta», sanoi hän vihdoin. »Me emme voi vallita elämää, mutta me voimme pitää puoliamme. Tehkää niin hyvää kuin voitte kaikesta. Niin minunkin on täytynyt. Minä pidin puoliani niinkuin tekin, ja minä itkin, niinkuin te itkette nyt. Ja katsokaa minua nyt!»

Fleur nosti päätään, nyyhkytys muuttui äkkiä pieneksi tukahtuneeksi nauruksi. Itse asiassa hän näki edessään laihan ja aika hurjan ja kuluneen olennon, mutta sillä oli urheat silmät.

»Hyvä on!» sanoi hän. »Suokaa anteeksi. Minä kai unohdan hänet, jos lennän nopeasti ja kyllin kauas.»

Ja Fleur nousi ja meni pesutelineen ääreen.

June näki hänen huuhtelevan kylmällä vedellä itkun jäljet pois. Paitsi pientä pukevaa punerrusta ei mitään ollut jäljellä, kun hän seisoi peilinsä edessä. June nousi vuoteelta ja otti neulatyynyn käteensä. Hän ei voinut muulla tavoin ilmaista myötätuntoaan kuin että pani kaksi neulaa väärään paikkaan.

»Suudelkaa minua», sanoi hän, kun Fleur oli valmis, ja upotti leukansa tytön lämpimään poskeen.

»Minä tarvitsen savukkeen», sanoi Fleur, »älkää odottako.»

June jätti hänet istumaan vuoteelle savuke huulilla, silmät puoliksi kiinni, ja lähti alakertaan. Salin ovella seisoi Soames ikäänkuin levottomana tyttärensä viipymisestä. June pudisti päätään ja meni alemmalle pengermälle. Hänen serkkunsa Francie oli siellä.

»Katso!» sanoi June osoittaen leuallaan Soamesia. »Tuo mies on kohtalokas.»

»Mitä tarkoitat», sanoi Francie. »Kohtalokas?»

June ei vastannut. »Minä en jää katsomaan heidän lähtöään», sanoi hän.
»Hyvästi!»

»Hyvästi», sanoi Francie, ja hänen kelttiläisen harmaat silmänsä olivat pystyssä. Tuo vanha riita! Tosiaankin, se oli vallan romanttista!

Soames siirtyi portaille, näki Junen lähtevän ja veti helpotuksesta henkeään. Miksi ei Fleur tullut? He myöhästyisivät junasta. Tuo juna veisi Fleurin pois hänen luotaan, eikä hän kuitenkaan voinut olla pelkäämättä, että he myöhästyisivät siitä. Ja sitten Fleur tuli, juoksi portaita alas ruskeassa puvussaan, musta samettilakki päässä, ja meni saliin. Soames näki hänen suutelevan äitiään, tätiään, Valin vaimoa, Imogenia ja sitten tulevan ulos, nopeana ja kauniina kuten aina. Kuinka hän kohtelisi isäänsä tänä tyttöytensä viimeisenä hetkenä? Paljon hän ei voinut odottaa!

Fleur painoi huulensa keskelle hänen poskeaan.

»Isi!» sanoi hän ja oli poissa ja mennyt. Isi! Niin ei Fleur ollut nimittänyt häntä vuosiin. Soames veti syvän hengähdyksen ja seurasi hitaasti alas. Siellä oli vielä kestettävänä koko tuo konfettihullutus ja kaikki muu. Mutta hän tahtoi tavoittaa Fleurin hymyn, jos tyttö nojautuisi autosta ulos, vaikka he silloin voisivatkin heittää kengän hänen silmäänsä, jos eivät pitäneet varaansa. Nuoren Montin ääni kuiskasi tulisesti hänen korvaansa:

»Hyvästi nyt ja kiitoksia! Minä olen niin kauhean onnellinen.»

»Hyvästi», sanoi Soames, »älkää myöhästykö junasta.»

Hän seisoi kolmannella portaalla, mistä hän saattoi nähdä heidän päittensä yli — noiden typeräin hattujen ja päitten. Nuori pari oli nyt autossa, ja konfetteja satoi ja kenkä viskattiin. Jokin virta tulvahti Soamesissa, ja — hän ei tietänyt — hän ei voinut nähdä!

11. VIIMEINEN VANHA FORSYTE

Kun he tulivat tekemään viimeistä palvelusta tuolle kaamealle symbolille Timothy Forsytelle — ainoalle puhtaalle individualistille, ainoalle miehelle, joka ei ollut kuullut maailmansodasta — löysivät he hänet ihmeen säilyneenä. Ei kuolemakaan ollut murtanut hänen terveyttään.

Smitherille ja keittäjälle tämä viimeinen palvelus tuli lopullisena todistuksena siitä, mitä he koskaan eivät olleet uskoneet mahdolliseksi — vanhan Forsyte-perheen katoamisesta maan päältä. Herra Timothy raukan piti nyt ottaa harppu ja laulaa neiti Forsyten, rouva Julian, neiti Hesterin kanssa. Samaan seuraan kuuluisivat herra Jolyon, herra Swithin, herra James, herra Roger ja herra Nicholas. Epäilyttävämpää oli, olisiko rouva Hayman siellä, hänet kun poltettiin. Salaisesti keittäjä arveli herra Timothyn olevan suunniltaan — hän ei ollut koskaan sietänyt posetiiveja. Kuinka monta kertaa hän olikaan sanonut »Hitto soikoon! Siellä se taas on! Smither, paras että juokset katsomaan, mitä voit tehdä.» Ja sydämessään hän olisi niin iloinnut posetiivista, jollei olisi tietänyt, että herra Timothy soittaisi kelloa seuraavana hetkenä ja sanoisi: »Kas tässä, viekää hänelle puoli penniä ja käskekää hänet pois.» Usein heidän oli ollut pakko lisätä kolme penniä omastaan ennenkuin mies lähti. Timothy oli aina aliarvioinut mielenliikutuksia. Onneksi hän viime aikoina oli luullut posetiivejä paarmoiksi, mikä oli ollut huojennus, ja he olivat saaneet nauttia sävelistä. Mutta harppu! Keittäjä ihmetteli. Tämä oli muutos! Eikä Timothy herra ollut koskaan pitänyt muutoksista. Mutta hän ei puhunut tästä Smitherille, jolla oli niin oma käsityksensä taivaasta, että toinen väliin vallan hermostui.

Keittäjä itki, kun Timothyä vaatetettiin, ja he kaikki saivat sitten sherryä vuotuisesta joulupullosta, jota nyt ei enää tarvittaisi. Ah, hyvät ihmiset! Hän oli ollut talossa neljäkymmentä viisi vuotta ja Smither neljäkymmentä kolme! Ja nyt he muuttaisivat tuohon pieneen taloon Tootingissa ja eläisivät säästöillään ja sillä mitä neiti Hester oli niin ystävällisesti jättänyt heille — sillä uuden palveluspaikan ottaminen näin kunniakkaan menneisyyden jälkeen — Ei! Mutta he tahtoisivat vielä joskus nähdä herra Soamesin ja rouva Dartien ja neiti Francien ja neiti Euphemian. Ja vaikka heidän itsensä pitäisi ottaa ajuri, he tunsivat, että heidän piti mennä hautajaisiin. Sillä Timothy herra oli kuusi vuotta ollut heidän pikkuvauvansa ja tullut nuoremmaksi päivä päivältä, kunnes hän lopulta oli liian nuori voidakseen elää.

He viettivät tavalliset palvelustunnit kiilloittaen ja siistien, ottivat kiinni viimeisen hiiren ja tappoivat viimeisen kovakuoriaisen, niin että kaikki jäisi hyvään kuntoon, ja puhelivat keskenään, mitä he ostaisivat huutokaupasta. Ann neidin ompelulippaan, Juley neidin (s.o. rouva Juleyn) meriheinäalbumin, Hester neidin kirjaileman tulenvarjostimen ja Timothy herran kiharan — pienen kultaisen kiharan, joka oli liimattu mustalle pohjalle. Oi, nämä heidän ainakin piti saada — hinnat vain olivat niin nousseet!

Soamesin tehtäväksi jäi hautajaiskutsujen lähettäminen. Hän kirjoitutti ne Gradmanilla toimistossaan — sukulaisia vain, ei kukkia. Kuudet vaunut tilattiin. Testamentti luettaisiin kotona perästäpäin.

Hän tuli yhdeltätoista katsomaan, että kaikki oli valmiina. Neljännestä yli vanha Gradman saapui mustat hansikkaat kädessä, suruharsoa hatussa. Hän ja Soames seisoivat salissa odottamassa. Puoli kahdeltatoista vaunut ajoivat pitkässä rivissä talon eteen. Mutta ketään muuta ei näkynyt. Gradman sanoi:

»Se kummastuttaa minua, herra Soames. Minä itse panin kutsut postiin.»

»Minä en tiedä», sanoi Soames, »hän ei enää ollut kosketuksissa perheen kanssa.»

Soames oli vanhoina aikoina usein huomannut, kuinka paljon tuttavampi hänen perheensä oli vainajien kuin elävien kanssa. Mutta nyt heidän keräytymisensä Fleurin vihkiäisiin ja poissaolonsa Timothyn hautajaisista näytti merkitsevän jotakin oleellista muutosta. Voihan tietysti olla toinenkin syy, sillä Soames tiesi, että jos hän ei olisi tuntenut Timothyn testamentin sisällystä, hän olisi itse voinut hienotunteisuussyistä olla tulematta. Timothyltä oli jäänyt paljon rahaa, eikä hänellä ollut ketään erikoista, jolle jättää rahansa. Voisi näyttää siltä, että he odottivat jotakin.

Kahdeltatoista saattue lähti liikkeelle, Timothy ensimmäisissä vaunuissa lasin alla. Sitten Soames yksinään, sitten Gradman yksinään, sitten keittäjä ja Smither yhdessä. He lähtivät käymäjalkaa, mutta panivat pian juoksuksi loistavan taivaan alla. Highgaten kirkkomaalle tullessa heitä viivytti jumalanpalvelus kappelissa. Soames olisi tahtonut jäädä ulos auringonpaisteeseen. Hän ei uskonut sanaakaan siitä, mutta toisaalta se oli eräänlainen vakuutus, jota ei ollut hyvä laiminlyödä siltä varalta, että siinä sittenkin jotakin olisi.

He kulkivat kaksittain — hän ja Gradman, keittäjä ja Smither — perheholviin. Ei tämä ollut kovinkaan hienoa viimeisen vanhan Forsyten hautajaisiksi.

Hän otti Gradmanin vaunuihinsa paluumatkalla Bayswater Roadille, sydämessä eräänlaista lämpöä. Hänellä oli tiedossaan yllätys tuon ukkelin varalle, joka oli palvellut Forsyteja neljäkymmentä viisi vuotta — hyvitys, joka oli kokonaan hänen ansiotaan. Kuinka hyvin hän muistikaan sanoneensa Timothylle päivää jälkeen Hester tädin hautajaisten: »Ja sitten, Timothy setä, on tuo Gradman. Hän on nähnyt paljon vaivaa perheen hyväksi. Mitä setä sanoisi, jos hänelle määrättäisiin viisi tuhatta?» Ja hän oli hämmästynyt, kun Timothy oli nyökäyttänyt päätään — Timothya oli muuten ollut vaikea saada määräämään mitään kenellekään. Ja nyt ukkeli tulisi iloiseksi kuin lintunen, sillä Soames tiesi, että rouva Gradmanilla oli heikko sydän ja että heidän poikansa oli menettänyt jalkansa sodassa. Soamesille tuotti erinomaista tyydytystä saada annetuksi hänelle viisituhatta puntaa Timothyn rahoista. He istuutuivat yhdessä pieneen saliin, jonka seinät olivat kuin taivasnäky, heleänsinistä ja kultaa, taulujenkehykset loistivat luonnottoman kirkkaina ja jokainen tomuhiukkanen oli poistettu jokaiselta huonekalulta, istuutuivat lukemaan tuota pientä mestariteosta — Timothyn testamenttia. Soames istui Hester tädin tuolissa selkä valoa kohti vastapäätä Gradmania, joka istui kasvot kohti valoa Ann tädin sohvassa, pani polvensa ristiin ja alkoi:

»Tämä on viimeinen tahtoni ja testamenttini, minun Timothy Forsyten, Bower, Bayswater Road, Lontoo. Määrään veljenpojan Soames Forsyten, The Shelter, Mapledurham, ja Thomas Gradmanin, 159 Folly Road Highgate, uskotuiksi miehiksi ja testamenttini toimeenpanijoiksi. Mainitulle Soames Forsytelle jätän summan tuhannen puntaa perintöverosta vapaana ja mainitulle Thomas Gradmanille jätän summan viisituhatta puntaa vapaana perintöverosta.»

Soames pysähtyi. Vanha Gradman nojautui eteenpäin tarttuen suonenvedontapaisesti paksuun mustaan polveensa molemmilla lihavilla käsillään. Hänen suunsa oli auennut niin, että kolmen hampaan kultatäytteet näkyivät, hän räpytteli silmiään, kaksi kyyneltä vieri hitaasti niistä. Soames luki nopeasti eteenpäin:

»Kaiken muun omaisuuteni, oli se sitten mitä laatua tahansa, jätän uskottujen miesteni haltuun hoidettavaksi ja talletettavaksi seuraavien määräysten mukaan: Siitä on maksettava kaikki velkani, hautajaiskuluni sekä kaikenlaiset menot, joita tämä testamentti aiheuttaa, ja loput on talletettava sille isäni Jolyon Forsyten ja hänen vaimonsa Ann Piercen miespuoliselle jälkeläiselle suoraan alenevassa polvessa, joka, sitten kun kaikki ne sekä mies- että naispuoliset sanotun avioliiton jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa, jotka ovat elossa minun kuollessani, ovat kuolleet, on viimeiseksi saavuttanut kahdenkymmenen yhden vuoden iän. Ehdoton toivomukseni on, että omaisuuttani koko laajuudessaan hoidetaan Englannin lakien mukaan edellämainitun miespuolisen jälkeläisen hyväksi.»

Soames luki sijoitusmääräykset ja todistuskaavakkeet ja katsoi lopetettuaan Gradmaniin. Vanhus kuivasi otsaansa suurella nenäliinalla, jonka kirkas väri antoi toimituksille äkillisen juhlaleiman.

»Kautta kunniani, herra Soames!» hän sanoi, ja oli selvää, että lakimies hänessä oli täydellisesti pyyhkinyt pois ihmisen. »Kautta kunniani! Mitä, nythän on kaksi pikkuvauvaa ja muutamia hyvin nuoria lapsia — jos joku heistä elää kahdeksankymmenen vuoden ikäiseksi — ei se ole mikään suuri ikä — ja lisäksi kaksikymmentä yksi vuotta — siitä tulee sata vuotta, ja herra Timothy on sadan viidenkymmenentuhannen punnan arvoinen, jos penninkään. Viisi prosenttia korkoa korolle tekee omaisuuden kaksinkertaiseksi neljässätoista vuodessa. Neljässätoista vuodessa kolmesataa tuhatta — kuusisataa tuhatta neljässäkymmenessä kahdessa — kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta viidessäkymmenessä kuudessa — neljä miljoonaa kahdeksansataa tuhatta seitsemässäkymmenessä — yhdeksän miljoonaa kuusisataa tuhatta kahdeksassakymmenessä neljässä — Mitä, sadassa vuodessa siitä tulee kaksikymmentä miljoonaa! Emmekä me saa olla näkemässä sitä! Se on testamentti!»

Soames sanoi kuivasti: »Jotakin voi tapahtua. Valtio voi ottaa kaiken, he kykenevät mihin tahansa näinä aikoina.»

»Ja se on viiden prosentin mukaan», sanoi Gradman itsekseen. »Minä unohdin — herra Timothyn omaisuus on valtiolainaosakkeissa, siitä emme saa enempää kuin kaksi prosenttia tämän tuloveron aikana. Ollaksemme varmemmalla puolella sanokaamme kahdeksan miljoonaa. On sekin sievä raha.»

Soames nousi ja ojensi hänelle testamentin. »Tehän menette Cityyn. Ottakaa tämä ja tehkää, mitä tarvitaan. Pankaa ilmoitus, vaikka velkoja ei kyllä ole. Koska huutokauppa tulee?»

»Tiistaista viikko», sanoi Gradman. »Nyt elävät tai syntyvät ja kaksikymmentä yksi vuotta lisää — se on pitkä aika. Mutta olen iloinen, että hän jätti sen perheeseen…»

Huutokaupassa, jota ei pidetty Jobsonilla tavarain viktorialaisen laadun vuoksi, oli paljon runsaammin väkeä kuin hautajaisissa, vaikka keittäjä ja Smither eivät olleetkaan siellä, sillä Soames oli lupautunut täyttämään heidän sydämensä toiveet. Winifred oli läsnä, Euphemia ja Francie, ja Eustace oli tullut autossaan. Miniatyyrit, Barbizonit ja J.R. piirustukset osti Soames, ja myyntiarvoltaan vähäiset muistoesineet pantiin syrjään niitä perheen jäseniä varten, jotka välittivät muistosta. Nämä olivat ainoat rajoitukset myynnissä, jolle ominaista oli melkein traagillinen pitkäveteisyys. Ei yksikään huonekalu, ei taulu eikä posliiniesine miellyttänyt nykyistä makua. Laululinnut olivat pudonneet kuin syksyn lehdet, kun ne oli otettu pois siitä, missä ne olivat laulamatta viettäneet kuusikymmentä vuotta. Soamesin oli tuskallista nähdä, kuinka tuolit, joilla hänen tätinsä olivat istuneet, pieni soittokone, jota he tosiasiallisesti eivät olleet koskaan soittaneet, kirjat, joitten kansia he olivat katselleet, posliiniesineet joilta he olivat pyyhkineet pölyä, verhot, joita he olivat vedelleet, takkamatto, joka oli lämmittänyt heidän jalkojaan, ennen kaikkea sängyt, joissa he olivat maanneet ja joihin kuolleet — kaikki myytiin pienille välityskauppiaille ja Fulhamin perheenemännille. Ja kuitenkin — mitä saattoi tehdä? Ei, niiden piti mennä kaiken lihan ja kaikkien huonekalujen tietä ja kulua loppuun. Mutta kun Ann tädin sohva tuotiin esille ja aiottiin myydä kolmellakymmenellä shillingillä, silloin hän äkkiä huusi: »Viisi puntaa!» Hämmästys oli melkoinen, ja sohva hänen.

Kun pieni huutokauppa ummehtuneessa myyntihuoneistossa oli ohi ja nuo Viktorian ajan tuhat hajaantuneet, lähti hän ulos lokakuun sumuiseen auringonpaisteeseen, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki kodikkuus olisi kuollut maailmasta, ja ilmoitustaulu »Vuokrattavana» olisi pantu tilalle. Vallankumouksia näköpiirissä, Fleur Espanjassa, ei mitään iloa Annettesta, ei mitään Timothya Bayswater Roadilla. Tässä sielunsa ärtyneessä autiudessa hän meni Goupenor Galleryyn. Tuon miehen Jolyonin vesivärimaalaukset olivat vielä näytteillä siellä. Hän meni sisään katselemaan niitä nenänvartensa yli — ehkä se tuottaisi hänelle jotakin heikkoa tyydytystä. Uutinen oli vuotanut Junelta Valin vaimolle, tältä Valille, Valilta hänen äidilleen, tältä Soamesille, että talo — tuo kohtalokas Robin Hillin talo — oli myytävänä ja että Irene lähtisi poikansa luo brittiläiseen Kolumbiaan tai johonkin muuhun sellaiseen paikkaan. Pienen hetken ajaksi oli hurja ajatus tullut Soamesin mieleen: »Miksi en ostaisi sitä takaisin? Tarkoitin sen minun —!» Mutta ajatus oli jo samassa mennyt. Liian kolkko voitto, liian paljon nöyryyttäviä muistoja hänelle itselleen ja Fleurille. Fleur ei koskaan suostuisi asumaan siellä sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ei, talon piti mennä menojaan jollekin lordille tai nousukkaalle. Se oli alunpitäen ollut riitakapula, sukuvihan kuori, ja nyt, kun tuo nainen oli poissa, se oli vain tyhjä kuori. »Myytävänä tai vuokrattavana». Hän saattoi sielunsa silmillä nähdä nuo sanat korkealla tuon rakentamansa talon muratinpeittämällä seinällä.

Hän kulki gallerian kahden ensimmäisen huoneen läpi. Olihan siinä koko tuotanto! Ja nyt kun mies oli kuollut, ei se näyttänytkään hänestä enää niin vähäpätöiseltä. Taulut olivat hyvinkin miellyttäviä, niissä oli ilman tuntua ja jotakin yksilöllistä siveltimenkäytössä. »Hänen isänsä ja minun isäni, hän ja minä, hänen lapsensa ja minun lapseni!» ajatteli Soames. Niin se oli jatkunut! Ja kaikki tuon naisen tähden! Edellisen viikon tapausten pehmentämänä, syyspäivän surumielisen kauneuden herkistämänä Soames pääsi lähemmäksi totuuden tajuamista kuin milloinkaan ennen — sen totuuden, joka käy yli puhtaan Forsyte-ymmärryksen — että Kauneuden ruumiilla on sielullinen olemus, jota ei tavoita muu kuin itsensä unohtava rakkaus. Rakkaudessaan tyttäreensä hän oli jo lähellä tätä totuutta, ehkä se sai hänet hiukan ymmärtämään, miksi hän ei ollut saavuttanut voittopalkintoa. Ja täällä, sukulaisensa piirustusten keskellä, tuon serkun, joka oli saavuttanut sen, mikä ei ollut tullut hänen ulottuvilleen, hän ajatteli sekä häntä että Ireneä niin suvaitsevasti, että se oli hänelle yllätys. Mutta hän ei ostanut taulua.

Juuri kulkiessaan myyntipöydän ohi matkallaan ulkoilmaan takaisin hänelle sattui jotakin, mikä ei ollut kokonaan ollut poissa hänen mielestään, kun hän tuli galleriaan — Irene itse tuli sisään. Hän ei siis ollut vielä lähtenyt ja tuli sanomaan hyvästit tuon miehen jäännöksille! Soames hillitsi alitajuntansa pienen tahattoman hypähdyksen, vaistojensa koneellisen värähdyksen tämän kerranomistetun naisen viehätyksen edessä, ja kulki ohi katsoen muualle. Mutta ohi päästyään hän ei mitenkään voinut olla katsomatta taakseen. Tämä siis oli loppu — hänen elämänsä kuumuus ja taistelu, hulluus ja kaipuu, ainoa tappio, minkä hän oli kärsinyt — kaikki olisi ohi, kun tuo nainen tällä kertaa haihtuisi hänen näkyvistään. Tällaisillakin muistoilla oli oma omituinen, kirvelevä arvonsa. Irenekin katsoi taakseen. Äkkiä hän nosti hansikoidun kätensä, hänen huulensa hymyilivät heikosti, hänen tummat silmänsä näyttivät puhuvan. Soamesin vuoro oli nyt olla vastaamatta tuohon hymyilyyn ja tuohon pieneen jäähyväiseleeseen. Hän astui ulos muodikkaalle kadulle vapisten kiireestä kantapäähän. Hän tiesi, mitä Irene oli tahtonut sanoa: »Nyt kun iäksi poistun sinun ja omiesi ulottuvilta — anna minulle anteeksi, minä toivon sinulle hyvää.» Sitä hän oli tarkoittanut, se oli viimeinen merkki tuosta kauheasta totuudesta — joka oli tuolla puolen moraalin, velvollisuuden, terveen järjen — Irenen vastenmielisyydestä häntä kohtaan, joka oli omistanut hänen ruumiinsa, mutta ei milloinkaan hipaissut hänen sieluaan eikä sydäntään. Se koski, niin, se koski enemmän kuin jos Irene olisi pitänyt naamionsa muuttumattomana, kätensä alhaalla.

Kolme päivää myöhemmin, nopeasti kellastuvassa lokakuussa, Soames lähti vuokra-autolla Highgaten hautausmaalle ja nousi sen valkean metsän läpi Forsytein holviin. Seetripuun vieressä, katakombien ja kolumbaarioitten yläpuolella se kohosi suurena, rumana ja yksilöllisenä ollen kuin kilpailusysteemin huippu. Soames muisti keskustelun, jossa Swithin oli puoltanut heraldisen fasaanin maalaamista päätyyn. Ehdotus oli hylätty ja tilalle hyväksytty kiviseppele noiden jäykkien sanojen: »Jolyon Forsyten perhehauta 1850» yläpuolelle. Hauta oli hyvässä järjestyksessä. Kaikki jäljet äskeisestä hautauksesta oli poistettu, ja holvin siisti harmaus jurotti rauhallisena auringonpaisteessa. Koko perhe lepäsi täällä nyt, paitsi vanhan Jolyonin vaimo, joka oli erityisen sopimuksen kautta joutunut oman perheensä hautaan Suffolkiin, vanha Jolyon itse, joka lepäsi Robin Hillissä ja Susan Hayman, joka oli poltettu, niin että kukaan ei voinut tietää, missä hän oli. Soames katseli hautaa tyytyväisenä — se oli jyhkeä ja kaipasi vähän hoitoa ja se olikin tärkeätä, sillä Soames tiesi hyvin, että hänen mentyään ei kukaan välittäisi siitä, ja hän saisi pian ruveta katselemaan sijaa itselleen. Hänellä voi vielä olla kaksikymmentä vuotta edessään, mutta kukaan ei tietänyt. Kaksikymmentä vuotta ilman tätiä tai setää, vaimo sellainen, josta oli parempi olla tietämättä mitään, tytär lähtenyt talosta. Soamesin mieli kallistui alakuloisuuteen ja muistoihin.

Tämän hautausmaan sanottiin olevan täynnä nimeltään erikoisia ihmisiä, jotka oli haudattu erikoisen aistikkaasti. Niinpä heillä olikin kaunis näköala täältä suoraan yli Lontoon. Annette oli kerran antanut hänen luettavakseen kirjan, jonka oli kirjoittanut tuo ranskalainen, Maupassant — hirveän kolkon jutun, jossa kaikki luurangot nousivat haudoistaan eräänä yönä ja kivien hurskaat kirjoitukset muuttuivat luetteloksi heidän synneistään. Ei vähääkään tosi kertomus. Soames ei tietänyt ranskalaisista, mutta englantilaisissa ei vain ollut paljonkaan todellista vikaa, ei muussa kuin hampaissa ja maussa, mitkä tosin olivat viheliäiset. »Jolyon Forsyten perhehauta 1850.» Paljon ihmisiä oli haudattu tänne tuon ajan jälkeen — paljon englantilaista elämää muuttunut tomuksi ja tuhaksi! Kultareunaisten pilvien alitse kulkevan lentokoneen ääni sai hänet nostamaan silmänsä. Hitonmoisesti oli maailma laajentunut. Mutta kaikki palasi takaisin hautausmaahan — oli jäljellä vain nimi ja vuosiluku kivessä. Ja hän ajatteli omituisen ylpeänä, että hän ja hänen perheensä olivat tehneet hyvin vähän tai ei mitään tämän kuumeisen laajentumisen hyväksi. Kunnollisina, lujina keskitason ihmisinä he olivat käyneet työhönsä, hoitaneet ja omistaneet arvokkaasti. »Dosset Forsyte» tosin oli rakentanut talojaan kauheana ja Jolyon maalannut taulujaan epäilyttävänä aikakautena, mutta niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa ei kukaan muu heistä kaikista ollut tahrinut käsiään luomalla mitään — jollei laskenut mukaan Val Dartiea ja hänen hevoshoitoaan. Kokeilijoita, asian ajajia, lakimiehiä, kauppiaita, kustantajia, kirjanpitäjiä, johtajia, maan välittäjiä, vieläpä sotilaita — sitä he olivat olleet! Laajentuminen oli tapahtunut ikäänkuin heistä huolimatta. He olivat ehkäisseet, säännöstäneet, puolustaneet ja hyötyneet asiain menosta — ja kun ajatteli, että »Dosset Forsyte» oli alkanut elämänsä melkein tyhjin käsin ja hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa jo omistivat vanhan Gradmanin arvioinnin mukaan miljoonan ja puolentoista väliltä, ei se ollut niinkään huonoa! Ja kuitenkin hänestä väliin tuntui, että perheliitokset olivat heltiämässä, omistuksen vaisto kuolemassa pois. He näyttivät kykenemättömiltä tekemään rahaa — nämä neljännen polven ihmiset, he antautuivat taiteelle, kirjallisuudelle, viljelivät maata, menivät armeijaan tai elivät vain sillä mitä heille oli jätetty — heillä ei ollut sisua eikä sitkeyttä. He kuolisivat sukupuuttoon, jolleivät olisi varuillaan.

Soames kääntyi holvista pois ja käänsi kasvonsa tuulta kohti. Ilma täällä ylhäällä olisi ollut ihana, jos hän vain olisi voinut vapauttaa hermonsa siitä tunteesta, että siinä oli niin paljon kuolemaa. Hän katseli levottomana ristejä ja uurnia, enkeleitä, eternellejä, kukkia, jotka olivat liian koreita tai lakastuneita, ja äkkiä hän huomasi paikan, joka näytti niin erilaiselta kuin mikään muu täällä ylhäällä, että hänen oli pakko kävellä nuo muutamat tarvittavat kyynärät ja mennä katsomaan sitä. Siisti nurkkaus, raskas, omituisen muotoinen kivi karkeapintaista graniittia, vartijoina neljä tummaa marjakuusta. Tämä paikka oli vapaa muitten hautojen painostuksesta, sen takana kun oli pieni puksipuuaitainen puutarha ja edessä kellastuva koivu. Tämä keidas sovinnaisten hautojen erämaassa miellytti Soamesin esteettistä vaistoa, ja hän istahti tänne auringonpaisteeseen. Kultaisten, värisevien koivunlehtien läpi hän katsoi Lontoota ja antautui muistojen aalloille. Hän ajatteli Ireneä Montpellier Squarella, kun hänen hiuksensa olivat kuin ruosteista kultaa ja hänen valkeat olkapäänsä Soamesin omat — Ireneä, hänen intohimoisen rakkautensa palkintoa, joka kapinoi hänen omistustaan vastaan. Hän näki Bosinneyn ruumiin makaavan tuossa valkeassa ruumishuoneessa ja Irenen istuvan sohvassa katsoen eteensä kuolevan linnun silmin. Taaskin hän ajatteli Ireneä Bois de Boulognen pienen vihreän Nioben ääressä, vielä kerran torjumassa hänet. Mielikuvitus vei hänet virtaavan joen partaalle tuona marraskuun päivänä, jolloin Fleurin piti syntyä, näytti hänelle lakastuneet lehdet, jotka uiskentelivat vihreäpintaisessa vedessä, ja käärmemäiset kaislat, jotka huojuivat ja kärkkyivät alituiseen, mutkittelevina, sokeina, kahlittuina. Ja sitten taas ikkunan, joka avautui kylmään, tähtikirkkaaseen Hyde Parkin yöhön hänen isänsä maatessa kuolleena. Hänen mielikuvituksensa kiiti tuohon tauluun »Tulevaisuuden kaupunki», tuon pojan ja Fleurin ensimmäiseen kohtaukseen, Prosper Profondin sikarin sinertävään savuun ja Fleuriin, joka ikkunasta osoitti tuon miehen saalistamista. Ireneen ja tuohon vainajaan, jotka istuivat rinnan Lordin katsomolavalla. Ireneen ja tuohon poikaan Robin Hillissä. Sohvaan, jonka nurkassa Fleur murtuneena makasi, huuliin, jotka olivat painuneet hänen poskeensa ja jäähyväissanaan »isi». Ja äkkiä hän taas näki Irenen hansikoidun käden viittovan viimeistä vapautumisen elettään.

Hän istui siinä kauan miettien elämäänsä uskollisena omistusvaistolleen, lämmitellen pettymyksissäänkin.

»Vuokrattavana» — Forsytein aika ja elämäntapa, jolloin mies omisti sielunsa, sijoituksensa ja naisensa ilman estettä tai kysymyksiä. Ja nyt omisti valtio tai tahtoi omistaa hänen sijoituksensa, hänen naisensa omisti itse itsensä ja Jumala tiesi kuka omisti hänen oman sielunsa. »Vuokrattavana» — tuo terve ja yksinkertainen usko!

Muutoksen vedet tulvehtivat sisään tuoden mukanaan lupauksen uusista muodoista vasta silloin, kun tuhoava virta oli täyttänyt tehtävänsä. Hän istui siinä hämärästi tietoisena niistä, mutta ajatukset päättäväisesti menneisyyden puolella — niinkuin miehellä, joka ratsastaisi hurjassa yössä kasvot kääntyneinä laukkaavan hevosensa häntää kohti. Viktorialaisten sulkujen yli vyöryivät vedet peittäen omaisuudet, tavat ja siveyskäsitteet, melodiat ja vanhat taidemuodot — vedet, jotka toivat hänen suuhunsa suolaista veren makua, vedet, jotka huuhtoivat tätä vanhaa Highgaten kukkulaa, johon Viktorian aika oli haudattu. Ja istuessaan täällä, korkealla Highgaten yksilöllisimmällä paikalla, Soames — ikäänkuin sijoitusten henkilöitymä — kieltäytyi kuulemasta niitten levotonta ääntä. Vaistomaisesti hän ei tahtonut kamppailla niitä vastaan — hänessä oli liian paljon alkuaikaista viisautta, omistavan eläimen, Ihmisen viisautta. Ne kyllä asettuisivat täytettyään hajoittavan ja hävittävän vuoroveden tehtävänsä, kun toisten luomukset ja omaisuudet olisivat riittävästi tuhotut ja murskatut — ne vetäytyisivät luoteen lailla takaisin, ja uudet muodot nousisivat tilalle perustuen vaistoon, joka on vanhempi kuin muutosten kuume — kodin vaistoon.

»Je m'en fiche», sanoi Prosper Profond. Soames ei sanonut »Je m'en fiche» — se oli ranskaa, ja tuo mies oli pistin hänen lihassaan — mutta syvällä mielessään hän tunsi, että muutos oli vain kuoleman kausi kahden elämän muodon välillä, välttämätön hävitys, jotta saataisiin tilaa uudemmalle omaisuudelle. Entä sitten, vaikka ilmoitustaulu olikin naulattu ja kodikkuus vuokrattavana? Jonakin päivänä joku tulisi ja ottaisi talon taas haltuunsa.

Ja yksi asia vain todella suretti häntä, kun hän istui siinä — alakuloinen polte sydämessään, koska aurinko paistoi niin lumoavasti hänen kasvoilleen ja pilviin ja kultaisille koivunlehdille, ja tuulen suhina oli niin lempeätä, ja marjakuusen vihreys niin tummaa, ja kalpea kuunsirppi näkyi taivaalla.

Hän saisi toivoa ja toivoa eikä koskaan saavuttaisi sitä — maailman kauneutta ja rakkautta!