language: Finnish

KREIVITÄR KÄTHE NAIMISISSA

Kirj.

E. von Adlersfeld-Ballestrem

Suomentanut

Aira Sarkkila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

SISÄLLYS:

     I. Kaksi kirjettä.
    II. Uhkaava pilvi lähestyy.
   III. Ukkonen iskee odottamatta.
    IV. Ensi ottelu.
     V. Häälahja.
    VI. Niin rangaistaan valehtelijaa.
   VII. Salaliitto.
  VIII. Pelastava enkeli.
    IX. Kuki-tädin häpeä.
     X. Taittunut lilja.
    XI. Kuki-tädin mustasukkaisuus.
   XII. Vihreä kirje.
  XIII. Masentunut täti ja avulias setä.
   XIV. Rikolliset yllätetään.
    XV. Setä pettää.
   XVI. Boob auttaa.
  XVII. Käthen seikkailu.
 XVIII. Vastenmielinen vieras.
   XIX. Salaperäinen mies vaatekaapissa.
    XX. Arvoitus selviää.
   XXI. Salama pilvettömältä taivaalta.
  XXII. Suku kokoontuu.
  XXIII. Väittely nimestä.
  XXIV. Veto
   XXV. Leikkiä.
  XXVI. Käthelle selviää.
 XXVII. Salaliitto.
XXVIII. Kiinan keisarinna.
  XXIX. Ulkomaalainen lähetti.
   XXX. Vierailu Kiinan keisarinnan luona.
  XXXI. Käthe voittaa vedon.
 XXXII. Voitokas Pallas.

I.

KAKSI KIRJETTÄ.

Rakas pikku Knick!

Voisinhan kirjoittaa teille englanniksi, jos tahtoisin, mutta en kuitenkaan kirjoita, sillä silloin pitäisitte kirjettäni vain ainekirjoituksena, lähettäisitte sen takaisin punaisine pukkeineen reunassa ja minä suuttuisin hirveästi.

Jospa te ette enää pitäisi minua koulutyttönä, te, joka kuitenkin olitte vähällä tanssia häissäni. Vahinko, että ette tanssinut! Ei mikään ole niin terveellistä kuin saada joskus liikutella vanhoja jalkanikamiaan, niinkuin oivallinen Tiefenthal sanoo.

Teidän ei tarvitse heti paikalla pyörtyä sanojeni tähden, sillä niinkuin näette, en ole valitettavasti keksinyt niitä. Mutta te saatte kuitenkin liikutella vanhoja jalkanikamianne, nimittäin rautatiellä, vanhoissa kiertelevissä vaunuissa. Sillä teidän pitää matkustaa Nordlandiin luoksemme!

Kuulen ajatuksissani teidän sanovan:

»Oi, en koskaan!»

Mutta ei mikään auta — teidän pitää matkustaa!

Ja minkätähden, pikku miss Knickerbocker? Niin, koska Kirchwaldin perhe tarvitsee ukkosen johdatinta, mitä ruosteisempaa, sitä parempi, sillä sitä varmemminhan ukkonen lyö maahan.

»Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa», te sanotte, mutta koska olen jalomielinen, tunnustan kuitenkin, että minun pitäisi olla teille kiitollisempi.

Sulkekaa siis matkalaukkunne, älkää unohtako mustaa sunnuntai-iltapäiväsilkkistänne, vyöttäytykää koko Vanhan Englannin ylpeydellä, ja antakaa kotiopettajattaren kauniisti jäädä Hellbergiin isäukon luo. Antakaa hänelle kuitenkin oikein kunnollinen suudelma minun puolestani — teidän iässänne, pikku Knickerbocker, se ei merkitse mitään — älkää Jumalan tähden myöhästykö junasta. Teitä kaivataan!

Mutta miksi!

Oh, sehän on päivänselvää: meidän nuoreen, tuskin neljännesvuoden vanhaan avio-onneemme on ilmestynyt ensimmäinen varjo, ja teitä käytetään pilvenkarkoittajana, ukkosen johdattimena, lumiaurana ja, jos on välttämätöntä, myös lohikäärmeen tappajana.

Teidän ei tarvitse näytellä niin pelästynyttä naamaa, sillä vaikka asia on niin äärettömän vakava, ei teidän kuitenkaan ole tarvinnut »kauan aikaa aavistaa», että minä, teidän kallis Käthe neitinne, »tämä kauhein ja nenäkkäin lapsi», olen myös avioliitossani tehnyt tyhmyyksiä ja joutunut umpikujaan.

Sillä, eikö totta, syvimmässä sydämessänne tunsitte rajatonta sääliä miestä kohtaan, joka oli niin sokaistu, että hän otti minut puolisokseen? Älkää kieltäkö, pikku miss! Huomasin sen teistä jo hääpäivänä, mutta koska olen luonteeltani jalomielinen, en pahastunut, vaan toivoin teidät vain sinne, niissä pippuri kasvaa.

Ei, pikku Knickerbocker, meidän avio-onnemme ei vielä ole järkkynyt, mieheni ja minä elämme vielä kuin Filemon ja Baucis. Niin, aivan kuin Filemon ja Baucis. Emme ole kertaakaan riitautuneet, sillä pidämme rajattomasti toisistamme. Olenpa vielä antanut hänelle silmälasin takaisin, koska hän ei tahtonut tottua olemaan ilman. Ja muuten ei tuo lasipalanen näytä niinkään hassunkuriselta, kun siihen tottuu — ymmärrättehän!

Voitteko uskoa, että mieheni rupeaa puhumaan niinkuin minäkin. Näette siis, miten syvä vaikutus minulla on häneen.

Ja kuitenkin on varjo langennut rauhaisaan elämäämme.

Ajatelkaahan! Kun me äskettäin istuimme mitään aavistamatta aamiaista syömässä, tuo postinkantaja vakuutetun kirjeen miehelleni. Hän lukee sen, antaa silmälasin pudota ja istuu hiljaa ja kalpeana kuin murtunut mies.

»Räätälinlaskuko?» sanon minä ja osoitan paperia.

»Oi, jospa olisikin», sanoo hän sen näköisenä, että heti muistin teitä, kun rakastettavasti ennustitte minulle, ettei minusta koskaan tulisi mitään. Voitte ymmärtää, että pelästyin, ja tuska tunkeutui vatsaan saakka, kun mieheni nousi, suuteli minua ja sanoi:

»Käthe raukka — saat kestää ensimmäisen koettelemuksesi. Onnettomuus on jo matkalla luoksemme!»

»Vanha rouva Müllerkö?» huohotin minä ja tunsin kalpenevani.

»Vanha rouva Müller kävisi vielä päinsä», sanoi mieheni. »Mutta katsohan tätä, Käthe — lue kirje!»

Hän ojensi minulle kauniin, valkean arkin, johon oli kirjoitettu hienoja, turhansäntillisiä kirjaimia, ja minä luin — niin, voitte itse lukea sen, pikku Knickerbocker — tässä on kirje:

»Rakas veljenpoikani!

Minua suretti syvästi, että en sairauteni tähden voinut olla läsnä viettäessäsi häitä Nordlandin prinsessan hovineidin kanssa, ja vaikka et lähettänyt lohdutuksen sanaakaan, tahdon kuitenkin unohtaa tämän kunnioituksen puutteen isäsi ainoaa sisarta kohtaan, koska nuori onni aina on itsekäs ja ensimmäisessä — ah, niin katoavassa — huumauksessaan liian helposti unohtaa velvollisuuden ja kunnioituksen. Täysin ymmärretty on täysin anteeksi annettu, rakas veljenpoikani.

Oi, olenhan aina hemmoitellut sinua! Nyt sattuu niin mainiosti, että lääkärini on hartaasti kehoittanut minua lähtemään Kissingenin kylpylaitokseen, ja matkalla kuljen Nordlandin ohi. Miten onnellinen olenkaan, ja miten onnellisiksi sinä ja vaimosi tulettekaan, sillä olen päättänyt — ei, ei vain poiketa junasta, jotta saisitte sulkea minut syliinne, sillä en tahdo loukata pyhimpiä tunteitanne sellaisella kiireisellä vierailulla — ei, huolimatta särkyneistä suunnitelmistani vietän neljätoista päivää kodissanne, ja kun sitten palaan Kissingenistä, saatte jälleen omistaa minut neljä viikkoa.

Lisette, uskollinen kamarineitoni, jonka tunnet, valmistelee juuri matkaani, ja kun saat nämä rivit ja ilosta säteillen luet ne rakkaalle vaimollesi, niin kiidän jo teitä kohti höyryn siivillä. Lisäksi ilmoitan sähkösanomalla, minä päivänä ja millä tunnilla saavun, sillä en pyydä, että iloisina ja liikutettuina ryntäisitte asemalle joka junaa vastaan.

En tule tyhjin käsin luoksenne, rakkaani! Voitko ajatella, että nyt olen keksinyt häälahjan, jonka lupasin teille. En kuitenkaan vielä ilmaise sitä. Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että se ilahduttaa ja hämmästyttää teitä ja tekee teidät sanomattoman onnellisiksi, ja nautin jo edeltäpäin, että saan nauttia teidän ylitsevuotavaa kiitollisuuttanne, ja nyt, jääkää hyvästi! Tapaamme pian!

Rakastava, altis tätisi

Habakukine, kreivitär von Kirchwald.»

Kun olin lukenut kirjeen, pikku, rakas Knick, olin aluksi aivan jäykkä, eikä suinkaan vähimmin Habakukine nimen tähden! Oletteko koskaan kuullut sellaista nimeä?

Mieheni kertoi minulle, että perheen jäsenet kutsuvat häntä Kuki-tädiksi. Olin pakahtua naurusta. Mieheni harmistui ja sanoi, että voisin jättää sen toiseen kertaan, sillä nyt ei ollut aikaa sellaiseen! Asia oli perin vakava ja voi saada ihmisen vapisemaan tuskasta, sillä ei voida kieltää, että täti Kukilla on omituisuuksia, ja minun pitäisi ponnistaa kaikki voimani voidakseni ottaa hänet vastaan sopivalla tavalla. Hän piti näet miestäni perillisenään ja oli jo kaksi kertaa maksanut hänen velkansa, kun hän oli nuori luutnantti j.n.e., j.n.e.

Ensimmäinen pilvi on siis kohonnut taivaallemme.

Miten tulen toimeen tuon Kuki-tädin kanssa? Mutta te, pikku miss Knickerbocker, te ymmärrätte niin mainiosti, miten tuollaisia ihmisiä tulee kohdella, vaikkapa he olisivat sietämättömimpiä ihmisiä maailmassa — olette osoittanut sen minuun nähden loistavalla tavalla.

  Rukoilen sentähden teitä polvillani: Tulkaa, tulkaa, tulkaa niin
  nopeasti kuin yksinkertaiset rautatiemme voivat tuoda teidät ja
  auttakaa minua tästä Kuki-tädistä — olen aivan neuvoton enkä tiedä
  miten seurustelen hänen kanssaan.

Nyt en enää voi kirjoittaa. En ole vielä koskaan elämässäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. En välitä hituistakaan siitä, mitä te ajattelette tästä ainekirjoituksena, kunhan vain kiidätte tänne höyryn siivillä, kuten Kuki-täti kirjoittaa.

Aina uskollinen Käthenne.

P.s. Älkää unohtako ottaa evästä mukaanne.

P.s. P.s. Älkää vain jättäkö päätänne Hellbergiin, ja suudelkaa hevosia minun puolestani. Sanokaa Johanille, että hän on vanha aasi. Hänhän lähetti minulle väärät silat.

II.

UHKAAVA PILVI LÄHESTYY.

»Kas noin», sanoi kreivitär Käthe Kirchwald, kun hän oli kirjoittanut osoitteen ja lähettänyt kirjeen entiselle, kovin koetellulle opettajatarelleen, joka nyt oli hänen isänsä kodissa jonkunlaisena taloudenhoitajattarena ja emäntänä.

Kreivi Kirchwald, joka vielä oli Nordlandin prinssin adjutanttina, oli heti aamiaisen jälkeen lähtenyt kotoaan mennäkseen esittelylle ruhtinaallisen herransa luo, ja Käthe seisoi hetken toimettomana ja koetti, saavutettuaan taas mielenmalttinsa, ajatella tuntemattoman tädin uhkaavaa vierailua.

Hän huomasi muuten niin ylhäisen tyynen miehensä hermostuneisuudesta, että tämä vierailu oli aivan erikoinen. Miss Knickerbockerille lähetetty kirje oli kuitenkin rauhoittanut häntä huomattavasti, ja hän päätti, että hän kyllä »selviytyisi tuosta muijasta». Ja jokainen, joka on tutustunut tähän sankarittareen, kun hänen nimensä vielä oli Käthe Hellberg, ymmärtää, mitä sellainen päätös merkitsi hänelle.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut aivan varma itsestään. Hän ei suinkaan ollut levoton siitä, ettei hän oikein osaisi hoitaa emännän tehtäviä — sillä vanha Hellbergin keittäjätär oli suvainnut seurata nuorta rouvaa uuteen kotiin, ja keittiöyllätykset, jollaisia nuoret rouvat joskus valmistavat miehilleen, olivat aivan mahdottomia.

Asunto oli kauniisti ja aistikkaasti kalustettu; kreivin sotilaspalvelija oli erinomaisen hyvin oppinut pöytäpalvelijan toimet, soma sisäkkö, joka myös oli kotoisin Hellbergistä, piti huolta talon järjestyksestä, ja tallissa osoittautui eräs entinen sotilaspalvelija sen luottamuksen arvoiseksi, jota hänelle osoitettiin — sanalla sanoen, ei tätikään, joka kaikkialla koetti nuuskia virheitä, olisi voinut löytää sellaista, jonka vuoksi hän olisi saattanut ennustaa onnettomuutta.

Mutta Käthellä samoinkuin hänen miehelläänkin oli erikoisista tädeistä omat kokemuksensa — sen saattoi jo huomata tavasta, jolla kreivi otti vastaan pahaa ennustavan kirjeen.

No, toistaiseksihan saattoi vielä iloita elämästä; vielä ei sähkösanoma ollut saapunut, ja Käthe koetti karkoittaa peloittavan kummituksen — siksi sanoi hän sangen halveksivasti Kuki-tätiä — kaikellaisilla toimilla. Ensin hän kuljeskeli kaikissa huoneissa, nyökkäsi kiinalaiselle porsliiniukolle, heitteli turhanhuolellisesti kasattuja tyynyjä sinne tänne tai koetteli, kestikö salin kullatun tuolin hento selkänoja voimisteluharjoituksia.

Lopulta hän tuli keittiöön sopiakseen vanhan keittäjättären kanssa ruokalajeista tai oikeammin antaakseen oivallisen mamselli Schnörkelin kertoa, mitä tämä oli aikonut valmistaa päivälliseksi.

Mamselli Schnörkel oli juuri riidellyt teurastajan kanssa eikä tahtonut alistua kertomaan. Käthe oli sentähden kyllin viisas lähteäkseen pian keittiöstä, ja hän meni talliin hevosten luo. Mutta lähtiessään keittiöstä hän sieppasi pari porkkanaa ja sanoi:

»Nyt, Schnörkel, on meidän oltava varuillamme. Saamme vieraita.»

»Kuka nyt tulee?» murisi vanha palvelija, joka Käthen pienenä ollessa oli ollut hänen hoitajattarenaan.

»Emme tiedä! Se on yllätys», vastasi Käthe salaperäisesti.

Mutta muuten niin utelias Schnörkel ei tänään mennyt ansaan — ei ole ihmeellistä, jos tuleekin, riideltyään teurastajan kanssa, pahalle tuulelle. Käthe meni sentähden ilman muuta talliin ja oli puoli tuntia hevosten luona. Kun ne olivat saaneet tavallisen porkkana- ja sokeripala-annoksensa, meni hän jälleen sisälle ja heittäytyi sanomalehti kädessään miehensä nahkasohvalle.

III.

UKKONEN ISKEE ODOTTAMATTA.

Vihdoin kreivi Kirchwald oli lopettanut esittelynsä. Prinssi oli pyytänyt häntä ja Kätheä iltapäivällä ratsastusmatkalle prinssiparin kanssa, ja kun Kirchwald nyt palasi kotiin, oli Kuki-tädin vierailu koko ajan hänen mielessään.

Hän kertasi ajatuksissaan kaiken, mitä hän oli kokenut seurustellessaan tämän rakastettavan sukulaisen kanssa, joka monesti oli kutsunut häntä perillisekseen, ja hän päätti heti opettaa Käthelle, miten Kuki-tätiä oli kohdeltava, sillä miten paljon riippuikaan siitä!

Oli aivan välttämätöntä, että Käthe osoittaisi tädille kaiken sen rakkauden, jota hän joka päivä tuhlasi Kirchwaldille. Hänen pitäisi tarjota tädille tämän herkkuruokia, hänen pitäisi — niin, mitä kaikkea hänen pitäisikään! Se ei ollut vain luettelo, vaan kokonainen tietosanakirja velvollisuuksia, jotka hänen oli täytettävä rakkaudesta mieheensä, vaikkakaan se ei tuntuisi niin helpolta.

Näitä miettien hän oli melkein ehtinyt kotiin, kun ajoneuvot, joissa oli vanhoja, lujia nahkalaukkuja ja pusseja, ilmestyivät kulman takaa.

Kreivi Kirchwald hymyili vasten tahtoaan nähdessään monet matkalaukut ja ajatteli itsekseen, että onneksi ei kaksitoista ihmistä, jotka varmaan omistivat nuo tavarat, voineet istua vaunuissa.

»Ptruu!» sanoi ajuri, ja laihat hevoset tottelivat kuumeisen kiihkeästi — ajoneuvot pysähtyivät kreivi Kirchwaldin portin eteen.

Kauhea aavistus iski salaman nopeudella hänen mieleensä:

»Laupias taivas, oliko mahdollista — —!»

Ennenkuin hän oli ennättänyt ajatella loppuun, oli uskomaton toteutunut. Vaunujen ovi aukeni, ja vanhahko paksu henkilö, jolla oli happamet kasvot, hyppäsi ulos. Hänen puvustaan saattoi päättää, että hän oli palvelijatar.

Hän auttoi ulos toisen naisolennon, hyvin säilyneen, pitkän, laihan neidin, jolla oli kapeat huulet ja puoleksi suljetut silmät. Niiden yläpuolella olivat korkealle kaartuvat kulmakarvat, jotka antoivat hänen hieman teräväpiirteisille kasvoilleen pysyvän hämmästyneisyyden leiman. Hänen ohimoillaan oli moitteettomia, loistavia kiharoita, jotka niskassa peittivät varatukan, jollainen oli Eugenie-keisarinnan aikana muodissa.

Tämän jonkinverran vanhanaikaisen tukkalaitteen päällä komeili soikea, harmailla strutsin sulilla lastattu hattu, jota myös käytettiin hienon keisarinnan aikana. Uudenaikainen, harmaa, silkkinen matkatakki täydensi neidin puvuston.

Pitkin askelin kiiruhti Kirchwald vaunuja kohden.

»Kuki-täti! Mikä yllätys!» hän huudahti punaisena nopeasta käynnistä ja kumartui tulijan hienohansikkaisen käden yli hengittääkseen tuuman päästä kunnioittavan suudelman tyhjään ilmaan.

»Yllätys?» kysyi neiti kimeällä, melkein terävällä äänellä. »Mutta kirjoitinhan sinulle, rakas Horst, että tulisin!»

»Tietysti, tietysti, saimme kirjeen aivan äskettäin. Mutta sinähän lupasit sähköttää. Olisimme niin mielellämme olleet asemalla vastassa.»

»Olen sähköttänyt, rakas Horst, ja minun täytyy tunnustaa, että minua ihmetytti hieman, kun ei kukaan ollut asemalla. Mutta jos tahdotte siten osoittaa, että tulen sopimattomalla ajalla — —.»

Kreivi Kirchwald tukahutti huokauksen.

»Mutta, Kuki-täti, miten voit ajatellakaan sellaista!» huudahti hän koettaen näyttää iloiselta. »Olemme aivan ihastuneet vierailustasi. Mutta sähkösanomaa — –.»

Kuki-kreivitär kääntyi kamarineitoonsa, joka oli merkillisesti punastunut.

»Lisette, milloin annoin sinulle sähkösanoman, jotta veisit sen sähkösanomatoimistoon?»

»Silloin yöllä, kun saimme odottaa niin kauan suurella asemalla, armollinen kreivitär», vastasi Lisette meluavalla äänellä, jota Kirchwald oli aina pitänyt niin rumana.

»No, ja sinä kai lähetit sähkösanoman?»

»Luonnollisesti», vastasi Lisette. »Tarkoitan, että join kahvia kolmannen luokan odotussalissa, jossa tapasin erään tuttavan, ja — unohdin kokonaan sähkösanoman. Kreivitär saa antaa anteeksi, sillä samassa soitettiin lähtöön, ja silloin oli liian myöhäistä. Mitä minä siis saatoin tehdä?»

»Olisit voinut lähettää sähkösanoman ennemmin.»

»En kai voinut antaa kahvin jäähtyä», oli monivuotisen palvelijattaren hieman omituinen anteeksipyyntö.

»Erinomainen puolustus, rakas Lisette», sanoi kreivi Kirchwald pilkallisesti ja tarjoten kreivittärelle käsivartensa jatkoi:

»Koska nyt on näytetty toteen, että emme ole saaneet sähkösanomaa, suot kai, että vien sinut sisälle. Käthe tulee niin iloiseksi.»

»Toivon sitä, rakas Horst», puhui täti kimeästi ja lisäsi sitten tuttavallisemmin: »Mielestäni on hyvä Lisetteni monessa suhteessa hieman hajamielinen.»

»Huomasin sen jo käydessäni sotakoulua», kuului jotenkin kuiva vastaus. »Mutta vastapainoksi hän kehittyy hävyttömyydessä, ja toinen ominaisuus saa kai korvata toisen.»

»Oh, niin et saa ajatella», arveli Kuki-täti vilkkaasti. »Jokaisella palvelijallahan on omituisuutensa, ja Lisette on todella välttämätön minulle.»

»No, koska sinä olet tyytyväinen, niin ei minullakaan ole syytä olla tyytymätön. Tässä on ovi — nyt yllätämme Käthen. Täällä salissa hän ei ole — hän on luultavasti omassa huoneessaan.»

Kuki-täti kulki veljenpoikansa käsivarteen nojaten ja loi tutkivan katseen kauniiseen ja komeaan saliin, jossa oli kaikenlaisia pikku kapineita — enimmäkseen häälahjoja, jotka tekivät huoneen miellyttäväksi.

»Sangen sieviä nämä rokokohuonekalut», lausui hän armollisesti. »Pidän tästä mallista — se on niin aistikas. Seinät ovat vain liian tyhjiä. Tähän esimerkiksi sopisi mainiosti valokuvani luonnollisessa koossa —.»

»Ahaa — häälahja!» sanoi Kirchwald, mutta ei kuitenkaan osoittanut erikoista ihailua.

»Ei, rakas Horst! Satuin vain ajattelemaan kuvaa», kuului armollinen vastaus. »Ahaa, tässä on siis vaimosi huone — mon dieu, comme c'est drôle pour une jeune femme —!» [Jumalani, miten naurettavaa nuorelle naiselle.]

Nyt Kirchwald ymmärsi, mistä tuuli puhalsi, sillä kun Kuki-täti puhui ranskaa, seisoi hän silloin ikäänkuin takajaloillaan sen edessä, jota kohtaan hänellä oli ennakkoluuloja.

Hän puristi huulensa yhteen, sulki raskaat silmäluomensa, niin että ne melkein peittivät suuret, hieman ulkonevat silmät, ja koetti koskettaa kulmakarvoillaan ruskeita korkkiruuvikiharoita.

Ja kuitenkin oli Käthen huone oikein kaunis ja ennen kaikkea luonteenomainen: himmeät tammihuonekalut vihreine sahviaanipäällyksineen, karhuntaljat mattoina, persialaisia seinäverhoja, ja niiden välissä hevosenkuvia, urheilunäytöksiä, voitonmerkkeinä hevosenkenkiä, ratsupiiskoja, ketunhäntiä, tammen- ja kuusenoksia.

Tämä oli kuitenkin naisen huone, huolimatta selvästä urheilurakkaudesta, jota todisti vielä suksipari eräässä komerossa. Sillä ampuma-aseita ei ollut — siro jahtipuukko kirjoituspöydällä oli vain viaton paperiveitsi. Meissnerporsliinisissa kirjoitusneuvoissa oli hieno kukkaismalli, ja kirjepuristimena komeili hopeakarhu sinikivikuulallaan ja yhtä ylpeänä kuin ennenkin näytti se timanttikirjoitusta: »Muistan sinua». Se muistutti mainehikkaasta voitosta, jonka Käthe oli saavuttanut pelatessaan filippiiniä hänen korkeutensa prinssi Heinrichin kanssa.

»Omintakeinen, eikö totta, Kuki-täti?» sanoi Kirchwald, joka oli luulevinaan, että täti ihaili huonetta. »Ja kuitenkin oikein kodikas huone. Missä Käthe lieneekään?»

Hän avasi oven omaan huoneeseensa.

»Vihdoinkin löydämme hänet. Tule, Käthe! Ajattelehan, että Kuki-täti on jo tullut!»

»Mitä sanotkaan?» kuului ääni sivuhuoneesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Käthe seisoi nuoruudesta säteilevänä ovella.

IV.

ENSI OTTELU.

Silmänräpäyksen silmäilivät molemmat naiset toisiaan. Sitten nuori rouva astui lähemmäksi ja ojensi kätensä.

»Tervetuloa kotiimme!» sanoi hän lyhyesti ja yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti vain miehensä tähden, sillä Kuki-tädin kasvot eivät näyttäneet erikoisen miellyttäviltä.

Kuki-täti ojensi hidastellen kapean, oikean kätensä kauniille, mutta voimakkaalle kädelle, joka puristi hänen omaansa niin lujasti, että hän kirkaisi hieman.

»Ei niin voimakkaasti, rakas sukulaiseni», sanoi hän happamesti hymyillen. »Eikö voi osoittaa iloansa lempeämmällä tavalla?»

»Voipa tietysti», sanoi Käthe kuivasti ja niiasi hienosti kuin hovissa.

»Oikein hyvin», sanoi Kuki-täti ylistäen. »No, toivon, että tulemme hyviksi ystäviksi — vai mitä?»

Nyt täytyi Käthen hymyillä.

»Miss Knickerbocker sanoo: It depends all on mutuality» [Se riippuu yhteisymmärryksestä], kuului vilkas vastaus.

Kuki-täti puristi taas huulensa yhteen.

»En puhu englantia», sanoi hän välttäen.

»Oh, samapa se — minäkin puhun mieluummin saksaa.»

»Todellako? No, sitä parempi!»

Syntyi hiljaisuus, ja Kuki-täti hypisteli hansikkaitaan. Sitten hän sanoi:

»Et kuullut vaunujeni tulevan, rakas sukulaiseni?»

»En, olin pihanpuoleisessa huoneessa, eikä siellä kuule, mitä kadulla tapahtuu. Olen mieluummin siellä, kun Horst on poissa, sillä minusta tuntuu kuin olisin silloin lähempänä rakasta poikaani», vastasi Käthe, ja hänen yksinkertaisissa sanoissaan oli niin paljon lämpöä ja rakkautta, että Kirchwald olisi ollut kivestä, ellei hän heti olisi sulkenut nuorta rouvaansa syliinsä. Mutta tämä hellyys ei herättänyt mitään vastakaikua Kuki-tädin neitseellisessä sydämessä.

»Olen jo ihaillut salianne», sanoi hän lyhyesti kääntyen pois.

»Eikö se ole hieno?» kysyi Käthe innokkaasti. »Mutta tässä on lempikomeroni.»

»Yksityishuoneesi», sanoi Kuki-täti, niinkuin hän olisi vain toistanut sanan.

»Äh, yksityishuoneeni», arveli Käthe nauraen, »sehän kuuluu niin korealta eikä sovi tälle komerolle. Katsohan, nämä ketunhännät olen itse ottanut metsästäessäni — suuremmoista, vai mitä?»

Kuki-tädin suu tuli yhä kapeammaksi.

»En ymmärrä sellaisia asioita», sanoi hän kylmästi. »Minun nuoruudessani pidettiin urheilua sopimattomana nuorille naisille.»

»Niin, tiedän sen», sanoi Käthe nurkutellen, »kutoa, ommella koruompelua, neuloa, — ja niin edespäin! Olen usein kuullut siitä, mutta miten kauhean ikävää se mahtoikaan olla!»

»Päinvastoin», sanoi Kuki-täti terävästi.

Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa, huomautti Kirchwald, joka aavisti, mitä oli tulossa, että Kuki-täti varmaan tahtoi nähdä oman huoneensa ja sitten syödä aamiaista.

»Tietysti», sanoi Käthe ihastuneena, »järjestän heti vierashuoneen ja käsken valmistaa ruuan.»

Ja hän kiiti ulos kuin tuulenpuuska, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän pisti päänsä ovesta:

»Tahdon vain kysyä, käyttääkö Kuki-täti ohutta vai paksua peittoa?»

»Kiitos», kuului kylmä vastaus. »Kuletan matkoilla mukanani makuuvaatteet.»

»Suuremmoisen käytännöllistä», sanoi Käthe hyväksyen, ja lisäsi sitten mitä viattomimmin: »Silloin kai kuletat mukanasi myös vieteri- ja jouhipatjan?»

»Mikä päähänpisto!» huudahti Kuki-täti Käthen viattoman ilmeen pettämänä. Mutta Kirchwaldin täytyi kääntyä pois salatakseen hymyilynsä.

»Etkö? Hyvä!» sanoi nuori rouva vilpittömänä ja katosi.

V.

HÄÄLAHJA.

Kun Käthe oli kadonnut, syntyi painostava hiljaisuus tädin ja veljenpojan välillä.

»No, täti, eikö vaimoni ole viehättävä?» sanoi Kirchwald lopulta.

»En uskalla näin lyhyen tuttavuuden jälkeen langettaa ratkaisevaa tuomiota», kuului epäilevä vastaus. »Ulkokuori ei ole pääasia, ja toivon, että ulkonainen kauneus ei ole sokaissut sinua. Hurmaus on lyhyt — katumus pitkä.»

»Tunnustat siis, että Käthe on kaunis?» sanoi Kirchwald.

»Pääasia on, että sinä pidät häntä kauniina», sanoi Kuki-täti pisteliäästi.

»Tietysti, mutta pidän siitä, että muutkin sen tunnustavat. Ja hänen luonteestaan sinun ei tarvitse olla huolissasi.»

»Olen iloinen kuullessani sen», vastasi Kuki-täti kylmästi, »ja varsinkin kun minulla on sinulle, rakas Horst, suuria uutisia, jotka luonnollisesti koskevat vaimoasikin. Ajattelen häälahjaani. Tunnen nimittäin, että maatilani hoito tulee minulle yhä raskaammaksi — ainainen rasitus hoidosta ja pehtoreiden valitsemisesta turmelee terveyttäni, ja kun varallisuuteni, Jumalan kiitos, ei riipu maatilasta, niin olen aikonut luovuttaa sen sinulle.»

Kirchwald ei uskonut korviaan. Kuki-tädin maatila, joksi tämä kutsui sitä, oli ensi luokan herraskartano, melkein ruhtinaallinen omaisuus, jonka eräs etäinen sukulainen oli odottamatta jättänyt hänelle perinnöksi — se tekisi hänet yhdellä iskulla rikkaaksi mieheksi.

»Mutta sehän on keisarillinen lahja», sanoi hän vielä aivan hämmentyneenä.

»Luonnollisesti minun täytyy yhdistää siihen ehto», lisäsi Kuki-täti nopeasti. »Sinun täytyy erota virastasi, rakas Horst, ja itse hoitaa maatilaa. Tiedän nimittäin omasta kokemuksestani, että jos ei itse asu maatilalla, ei siitä saa kylliksi hyötyä, — mutta minä en tyytynyt elämään yksinäni suurella maatilalla ja sentähden sai kaikki käydä, miten kävi. Toivon, että sinun ei ole vaikea ottaa tätä askelta, ja kun olet tullut Steinbachin herraksi, niin tulen joka vuosi viettämään kesäkuukaudet luonanne.»

Kirchwald kuuli tuskin viimeistä ilahduttavaa ilmoitusta. Veri nousi hänen päähänsä. Hän ei todella paljoa pitänyt maanviljelyksestä — sitävastoin sotilaselämä miellytti häntä. Varmaankin Steinbach vetäisi vertoja monelle ilmalinnalle, ja vaikkakin hän oli toivonut saavansa periä maatilan, ei hän koskaan ollut pitänyt sitä mahdollisena, sillä Kuki-täti ei vielä ollut viisikymmenvuotias.

»Olen utelias tietämään, mitä Käthe sanoo tästä», oli hänen ensimmäinen sanansa Kuki-tädin puheen jälkeen. »'Näppää se vain!' hän varmasti huudahtaa.»

»En toivo sitä», sanoi Kuki-täti pisteliäästi. »Tuleva Steinbachin linnanrouva ja Nordlandin prinsessan entinen hovineiti puhuu varmaan — hienommin.»

Kirchwald antoi tädin säilyttää toivonsa.

»Hän tulee aivan mykäksi», vakuutti hän järkytettynä. »Mutta mitä hän sanookaan virkaerosta? Hän on niin mielellään sotilaan vaimona.»

»Jos hän on vain mennyt naimisiin kirjavan sotilaspukusi kanssa, niin olette syvästi surkuteltavia», kuului ärsyttävä vastaus.

»Mutta täti, ole nyt oikeudenmukainen», vastasi Kirchwald rauhallisesti. »Ei ole niin helppoa muuttaa ammattia ja entistä elämäntapaansa. Jos niin olisi, osoittaisi tämä kevytmielisyyttä, tai mikä vielä pahempi, välinpitämättömyyttä. Muuten on Käthe kasvanut maalla ja tuntee paremmin maalaiselämän kuin minä.»

* * * * *

Tämän Kirchwaldin tulevaisuudelle niin tärkeän keskustelun aikana oli Käthe kiiruhtanut keittiöön, jossa hän varovaisesti, mutta väsymättömästi aikoi kehoittaa Schnörkel-muoria huolehtimaan tädin ruumiillisesta hyvinvoinnista. Vanha keittäjätär ei sietänyt sitä, että tavallisuuden rajoista poikettiin, ja jos tahtoi saada häntä valmistamaan jotakin erikoista, täytyi kehoitella hyvin varovaisesti ja höystää sanojaan kohteliaisuuksilla.

Kun Käthe tuli keittiöön, tapasi hän siellä Lisetten, kamarineidin, joka tulipunaisena seisoi sangen kiihtyneen Schnörkelin edessä. Molemmat näyttivät alkaneen tuttavuuden hyväntahtoisella riidalla.

»No, mikä hätänä?» kysyi Käthe hämmästyneenä, kun molemmat äänet, jotka olivat koettaneet voittaa toisensa, äkkiä vaikenivat.

»Oh», huohotti Schnörkel, »paholainen on muninut käenmunan meidän taloomme, armollinen rouva kreivitär.»

»Miten hän on niin tehnyt?» kysyi Käthe hymyillen.

»Tuollainen kamarineiti on tullut tänne ja tahtoo opettaa minua keittämään», kirkui Schnörkel, viitsimättä selittää tieteellistä arvoitusta paholaisen munimisesta.

»No, no, hiljaa mäissä!» murisi Lisette. »Kun tulen vierailulle kreivittäreni kanssa, niin sanon aina, millaista ruokaa me tahdomme, eikä kukaan ihminen voi silloin vaientaa minua.»

»Saammepa nähdä», arveli Schnörkel. »Mikä kelpaa herrasväelleni, saa myös kelvata teidän kreivittärellenne! Jos minun pitäisi noudattaa jokaisen mieltä, joka syöksyy tänne, saisin aina tehdä niin.»

»Syöksyy», kirkui Lisette. »Olen rehellisen soturin ja porvarin tytär — ymmärrättekö? Ja kuka te olette, jos saan luvan kysyä?»

»Olen Hellbergin sepän tytär», vastasi Schnörkel mahtavasti.

»Niin, sen voi kyllä huomata», vastasi Lisette pilkallisesti.

Käthe huomasi, että riitelijät olivat tulleet niin pitkälle, että saattoi odottaa heidän minä hetkenä hyvänsä ryhtyvän käsikähmään.

»Pitäkää suunne kiinni!» komensi hän tarmokkaasti. »Te», sanoi hän kääntyen Lisetteen, »voitte olla rauhallinen, sillä teidän kreivittärestänne pidetään hyvää huolta, ja jos vielä sekaannutte näihin asioihin, valitan hänen armolleen. Ja te, mamseli Schnörkel, te valmistatte meille oikein hyvän, pienen aamiaisen — eikö totta? Valmistakaa se niin hyvin kuin teillä on tapana, älkääkä välittäkö muista. Mutta — ei mitään riitaa, pikku Schnörkel! Tiedättehän — torailua keittiössä — sitä ei mieheni siedä. Tulkaa nyt, kamarineiti, minä näytän teille vierashuoneen.»

Suu avoinna seurasi Lisette nuorta rouvaa, ja hänen myrkyllinen katseensa ei ennustanut hyvää. Mutta kun hän huomasi, että hävyttömyys ei auttanut täällä, niin hän näytteli syyttömästi vainottua, ja krokotiilinkyyneleitä tulvi hänen lihaville poskilleen. Kun Käthe ei välittänyt tästä, rupesi Lisette hiljaa nyyhkyttämään, kun hänen emäntänsä huonetta näytettiin hänelle.

»Armollinen kreivitär ei asu koskaan etelän puolella», sanoi hän liikuttavalla äänellä.

Käthe katsoi hämmästyneenä paksua kamarineitiä.

»Mitä te sanotte?»

Lisette piti paraimpana olla toistamatta lausettaan.

»Minun syyni ei ole, että kreivitär taas saa päänsärkyä», hän nyyhkytti. »Kreivitär ei ole tottunut siihen, ja minä olen ollut kreivittären luona kaksikymmentä vuotta ja tiedän, millaista hän tahtoo. Kaksikymmentä vuotta! Niin, voin väittää, että kreivitär luottaa minuun, niin, vieläpä kysyy minulta neuvoa. Olen monta kertaa puhunut hyvää Horst-kreivin puolesta — ja kreivitär kuuntelee mielellään neuvojani.»

»Minun tulee sääli kreivitärtä», sanoi Käthe ja lähti kamarineidin luota, joka nyt avasi kyynelsulkunsa. Kun Kuki-täti hetkistä myöhemmin tuli huoneeseensa, tapasi hän neitsyensä melkein hajoamistilassa.

VI.

NIIN RANGAISTAAN VALEHTELIJAA.

Puolen tunnin kuluttua oli aamiainen valmis, ja Kuki-täti, jonka veljenpoika toi pöytään, näytti vuoroin sade- vuoroin ukkospilveltä.

Hiljaisena, alas luoduin silmin ja nyrpistetyin huulin hän ryyppi lihalientä, jonka ohessa nautittaviksi Schnörkel oli laittanut herkullisia hollantilaisjuustovoileipiä. Huoaten ja ähkyen hän söi herkullisia vasikankyljyksiä, jotka oikeastaan oli aiottu päivälliseksi, ja piinallisin ilmein hän nautti jälkiruuaksi erinomaisia puutarhamansikoita.

Nyt ei Kirchwald voinut kestää kauempaa — hautajaisateria oli oikea juhla tähän verraten.

»Mikä sinua vaivaa, Kuki-täti, vai oletko vain väsynyt?» kysyi hän osaaottavasti.

Puhuteltu loi syrjäsilmäyksen Kätheen, joka rauhallisena söi mansikoitaan.

»Olen, sanoakseni rehellisesti, odottanut tätä kysymystä jo aikaisemmin», virkkoi hän raukealla äänellä.

Nyt Käthekin katsahti ympärilleen.

»Mutta», sanoi hän ihmetellen, »olen luullut, että aina olet näin hiljainen.»

»Muista, rakas täti, että vaimoni ei vielä tunne sinua,» keskeytti
Kirchwald hänet.

»Muistan kaiken, mikä on oikein ja kohtuullista», kuului jäykkä vastaus. »Ei, sinun vaimosi ei vielä tunne minua, mutta hän on kuitenkin kohdellut Lisette-raukkaani sillä tavalla, että tuo olento parka kylpi kyynelissä. Kun hait minut tänne, rakas Horst, en vielä ollut onnistunut rauhoittamaan häntä.»

Kirchwald katseli hämmästyneenä nuorta vaimoaan, joka nyt leimuavin silmin katseli syyttäjäänsä.

»Käthe?» kysyi kreivi epäillen.

»Niin, juuri Käthe», vastasi Kuki-täti, joka nyt tuli eloisammaksi. »Ensimmäiset sanat, jotka Käthe sanoi Lisette-raukalle, olivat, että hän käski Lisetten — voin tuskin lausua niin halpamaisia sanoja — pitämään kitansa kiinni.»

Käthen kasvot värähtelivät.

»Se on runollista sananvapautta», sanoi hän tyynesti. »Tässä erikoistapauksessa tyydyin todellakin sanomaan Lisette-raukalle vain: pitäkää suunne kiinni!»

»Mutta mitä on tapahtunut?» kysyi Kirchwald levottomana.

»Tapahtunut? Ei mitään», sanoi Käthe hymyillen. Tulin juuri keittiöön, kun — —.»

»Oh, minä tiedän. Lisette teki minulle selkoa asiasta», sanoi täti terävästi.

Käthen silmät rupesivat jälleen liekehtimään.

»En suinkaan tahdo kilpailla tuo oivallisen Lisetten kanssa luotettavuudessa», sanoi hän nousten. »Usko vain hänen arvatenkin merkilliseen selitykseensä, mutta pyydän kunnioittavimmin saada kertoa miehelleni, miten asia on, jonka muuten jo luulin päättyneen.»

Ja nyt Käthe kääntyi mieheensä ja kuvasi hänelle leikillisesti kohtauksen keittiössä ja toisti melkein sanasta sanaan Lisetten sanat.

»Mutta tämähän on aivan toista», sammalsi Kuki-täti, kun Käthe oli lopettanut.

Nyt Käthe saattoi jälleen hymyillä.

»Niin, voin uskoa sen, vaikka en tunnekaan Lisetten kertomusta kokonaan», sanoi hän. »Minun vikani on, etten ripittänyt häntä aikalailla, kun hän oli kyllin häpeämätön sanoakseen, että minun pitäisi saavuttaa hänen suosionsa, jos tahtoisin päästä hyviin väleihin kanssasi, rakas täti. Mutta sen virheen korjaan sinun luvallasi.»

Ja hän pani sormensa sähkökellon nappulalle.

»Oi, pyydän, ettet tekisi niin», huudahti Kuki-täti tuskallisesti. »Lisette-raukka — hän tulee vain pahalle tuulelle, ja silloin on mahdotonta puhua mitään hänen kanssaan. Hän suuttuu niin pian — mutta hän on oikeastaan niin hyväsydäminen, ja hän on joka tapauksessa kehoittanut luovuttamaan maatilan sinulle, Horst.»

»Kiitoksia, täti! Mutta miten voit antaa tuon ihmisen niin hallita itseäsi», huudahti Kirchwald. »Kaksi vuotta lisäksi ja sinulla ei ole hituistakaan omaa tahtoa. Luulen, että Käthe on oikeassa. Lisetten tulisi saada oikea läksytys.»

Sitä Käthe juuri toivoi. Kun hänen miehensä puhui, tuli palvelija jo ruokasaliin, ja hän käski heti noutaa Lisetten.

Kuki-täti vastusti, mutta liian myöhään. Kamarineiti astui sisään itkettynein silmin ja Käthe meni heti hänen luokseen.

»Miten uskallatte kertoa niin valheellisesti armolliselle kreivittärelle siitä, mitä keittiössä tapahtui?» sanoi hän ankarasti. »Neuvon teitä tässä talossa pysymään sopivaisuuden rajoissa, sillä muuten huolehdin siitä, että joku toinen palvelee kreivitärtä niin kauan kuin hän on vieraanamme. Kiitos — nyt voitte mennä!»

Kamarineiti lähti ruokasalista lihavat kasvot raivosta vääntyneinä, sillä kun hän aikoi kääntyä emäntäänsä, esti nuori rouva sen tarmokkaalla kädenliikkeellä.

Kun hän oli mennyt, istuutui Käthe hymyillen pöydän ääreen.

»No niin. Kun olemme tehneet tuon myrkkykukkasen vahingottomaksi, otat kai vielä pari mansikkaa, rakas täti», sanoi hän hyväntahtoisesti.

Mutta täti oli sangen apealla päällä. Hän pelkäsi salaa seuraavaa kohtausta Lisetten kanssa ja vuodatti nyt tuskansa sukulaisensa niskaan.

»Näen kyllä, etten voi viipyä täällä kauan», sanoi hän muuttuneella äänellä. »En ole tottunut siihen, ettei toivomuksistani välitetä, niinkuin vaimollasi on tapana, rakas Horst.»

»No, mutta täti, sinunhan pitäisi olla kiitollinen Käthelle, koska hän sinun sijastasi ripitti Lisetteä, minkä sinä olet monet vuodet unohtanut», vastasi Kirchwald, joka myös oli menettämäisillään kärsivällisyytensä.

»Emmekö ole jo kylliksi nähneet vaivaa tuosta Lisettestä, Horst?» kysyi Käthe aivan tyynenä. »Hän esti meitä menemästä Kuki-tätiä vastaan, ja tuskin hän on astunut ovemme sisäpuolelle, kun hän jo riitelee keittäjättären kanssa, ulvoo Kuki-tädin luona, ahtaa hänet täyteen valheita ja pilaa koko hänen aamiaisensa — niin, jos hän tulevaisuudessa sytyttää katon palamaan päämme päällä, niin voimme sanoa, että olemme päässeet vähällä. Ehdotan, että puhumme muuta siksi, kunnes tuli syttyy.»

Sitten Käthe täytti lasinsa, kohotti sen ja huusi iloisesti:

»Tervetuloa Kirchwaldien luo, Kuki-täti! Eläköön!»

Olisi voinut luulla, että kaikki jälleen oli hyvin, mutta Kuki-täti löysi sydämellisistä sanoista vain uuden riidan aiheen.

»Rakas sukulaiseni», sanoi hän nyökäyttäen nopeasti päätään, »minun aikanani pidettiin sopimattomana, että nainen esitti maljan. Anna anteeksi, että nuhtelen sinua, mutta minusta tuntuu kuin käytöksesi ei olisi sellainen, jollaista olen toivonut rakkaalle Horstilleni. No, sinulla ei kai ole mitään sitä vastaan, että saat ojennuksen hänen tädiltään ja äidilliseltä ystävältä, joka tuntee siten täyttävänsä pyhän velvollisuuden.»

Käthen kasvot tulivat tummanpunaisiksi.

»Kiitoksia paljon nuhteista», sanoi hän nousten. »Poistun valmistuakseni arvokkaasti seuraavaan luentoon. Ehkä sillä aikaa olet hyvä ja kerrot Horstille vaimoihanteestasi — ehkäpä voin joskus päästä niin pitkälle — eihän sitä voi tietää! Näkemiin!»

Käthe katosi huoneeseensa, jossa Kirchwald kaksikymmentä minuuttia myöhemmin tapasi hänet vihasta kuohuvana.

»Kuki-täti on mennyt huoneeseensa», sanoi hän ja katsoi hymyillen
Kätheä.

»Toivon, että hän olisi matkustanut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!» kuului voimakas vastaus. »Niin, kiitoksia vain! Nyt tulee oikein hupaista, Horst. Mieluummin olisin miss Knickerbockerin hirmuvallan alaisena. Kuulen mielelläni nuhteita, kun olen ansainnut ne — tarkoitan ainoastaan niiltä, joita asia koskee. Mutta jos tätä menoa jatkuu, niin matkustan pois, ja sinä saat pitää Kuki-tädin hyvänäsi.»

Kirchwald huokasi ja koetti rauhoittaa vaimoansa, vaikkakin pahat aavistukset täyttivät hänen ajatuksensa. Hän kertoi Käthelle Kuki-tädin suuremmoisesta häälahjasta, mutta ei luonnollisesti voinut salata ehtoa, joka oli siihen yhdistetty. Käthe joutui aivan pois suunniltaan.

»Tämähän on rajatonta hirmuvaltaa», huusi hän, ehkä osaksi oikeutetustikin. »Onpa se kaunis lahja, josta ei itse saa nauttia miten tahtoo, vaan täytyy noudattaa ohjeita. Minä kieltäydyn sellaisista lahjoista, joita ei itse saa omistaa. Silloin olisi kaikki työsi pääesikunnan hyväksi mennyt hukkaan. Ja sitten? Ja minä olin iloinnut niin suunnattomasti siitä, että saisin mennä Berliiniin. No niin, oikeastaan se on minulle yhdentekevää; olenhan tottunut maalaiselämään, ja osaan huvitella sielläkin. Voimmehan mekin perustaa hevoskartanon, Horst — tietysti tädin armollisella luvalla. Mutta ajattelehan, että me ottaessamme vastaan tämän häälahjan panemme itse kahleet kaulaamme, niin että kaleeriorjaa täytyy meihin verraten kutsua vapaaksi mieheksi. Varmasti tulee minusta, jos Kuki-täti käy meillä vieraisilla kaksitoista kertaa vuodessa, vähitellen turhamaisuuden, ulkokultaisuuden ja ikävyyden esikuva, ja ellet silloin tunne omantunnon tuskia, niin silloin on minun huono vaikutukseni aivan turmellut sinut.»

Horst Kirchwald huomasi, ettei hän nyt voisi puhua järkeä Käthelle, jonka vanhurskaan vihan piti saada raivota. Mutta kiusaaja oli jo ottanut kreivin pauloihinsa. Hän ei enää ajatellut muuta kuin »omaa» tulevaa omaisuuttaan ja hänen päätöksensä vaaka kallistui huomattavasti Kuki-tädin ehdon puolelle.

Käthekin huomasi sen, eikä hän tullut siitä paremmalle tuulelle. Sillä hän oli täysin selvillä siitä, että hänen miehensä ei sopisi maalaiselämään.

VII.

SALALIITTO.

Kello neljä tuli Kuki-täti hieman myöhästyneelle päivälliselle vähän armollisemmalla tuulella, sillä hän oli nukahtanut hetkisen, eikä Lisette ollut uskaltanut ruveta puolustautumaan, vaan oli siirtänyt sen toiseen kertaan. Sydämensä syvyydessä oli täti kuitenkin melkein kiitollinen Käthelle, koska hän siten oli säästynyt tästä kohtauksesta.

Käthe puhui tuskin sanaakaan päivällisen aikana, ja kun Horstin ja hänen piti lähteä ratsastusretkelle prinssiparin kanssa, henkäisi hän helpotuksen huokauksen.

Kuki-tädin täytyi pysyä syrjässä, sillä hän tunsi hovitavat, vaikkakin hän ajatteli, että häntä kohdeltiin sangen välinpitämättömästi. Mutta asiaa ei voinut muuttaa, ja hän tyytyi nuhtelemaan Kätheä sentähden, että tämä yleensä ratsasti, piti hänen ratsastuspukuaan liian lyhyenä ja hänen saappaitaan liian korkeina, sekä selitti, että höyhenkoristeinen hattu oli sopivampi kuin silinteri.

Kun Käthe ei heti hylännyt moitteenalaisia esineitä eikä edes luvannut tehdä niin vastedes, tuli Kuki-täti sangen happamen näköiseksi.

Ja niin nuori pari ratsasti tiehensä.

Nordlandin prinssi ja hänen nuori puolisonsa olivat tänään niinkuin aina iloisia ja rakastettavia, ja neliapila oli tavallisesti ratsastusretkillään hyvin ilakoiva — mutta tänään oli Käthe ensi kerran elämässään hiljainen ja umpimielinen, melkeinpä surullinen.

Kun prinsessa ja Kirchwald varjoisassa metsässä ratsastivat kahden kesken edellä, kääntyi prinssi hymyillen seuralaiseensa ja sanoi:

»Puhukaa suunne puhtaaksi kreivitär! Mikä teitä vaivaa? Mutta älkää sanoko: 'Ei mikään!' sillä silloin uskon, että ensimmäinen kotiriita on niin muuttanut teidät, että te ensi kerran olette mahdoton iloiseen seuraan.»

Käthe huokasi vaalea pää riipuksissa.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, emme ole olleet tukkanuottaisilla», vastasi hän synkästi, »mutta Damokleen miekka riippuu hiuskarvan varassa päämme yläpuolella. Ja jos hiuskarva katkeaa — sen täytyy katketa — niin syntyy suuremmoinen taistelu, joka voi loppua jäähyväisiin — paremmin ei voi käydä.»

»Ja minkä niminen on kohtalonjumalatar, joka uhkaa katkaista hiuskarvan, jonka varassa miekka riippuu?» kysyi prinssi jännittyneenä.

»Kohtalonjumalatar — siinä teidän ylhäisyytenne osui oikeaan», sanoi
Käthe. »Hänen nimensä on Kuki-täti.»

»Varjelkoon, ja kuka hän on?»

»Habakukine, naimaton kreivitär Kirchwald, herrani ja puolisoni täti», kertoi Käthe vakavana. »Hän tuli aivan odottamatta häiritsemään kotoista avio-onneamme ja kasvattamaan minua liian myöhään ja panemaan mieheni pään pyörälle häälahjallaan, mutta myös liian myöhään.»

»Tämäpä on sangen mielenkiintoista», huudahti prinssi. »Kertokaahan minulle kaikki, kreivitär.»

»Mitäpä se hyödyttäisi?» vastasi Käthe surumielisesti. »Vai onko teidän ylhäisyydellänne jotakin parannuskeinoa tuollaisille tädeille?»

»Kukapa tietää», kuului hymyilevä vastaus.

Käthe ojentautui satulassa, kuin olisi hän saanut sähköiskun, ja hänen silmänsä rupesivat loistamaan.

»Teidän ylhäisyytenne», huudahti hän vilkkaasti. »Onko mahdollista? Jospa teidän ylhäisyytenne olisi sellainen taikuri! Antaisin hienoimman ketunhäntäni, jos teidän onnistuisi auttaa minut tästä umpikujasta ja vapauttaa minut ainiaaksi Kuki-tädistä.»

»Pyydätte ehkä liian paljon, sillä tämän olisi pitänyt olla Herkuleen kolmantenatoista urotyönä. Mutta suuret tehtävät ovat aina viekoitelleet minua, ja minä vaadin luvatun palkan. Tuo ketunhäntä on oleva kaunein voitonmerkkini, vaikkakaan sitä ei ole voitettu taistelukentällä, vaan teidän palveluksessanne.»

»Papp—papp—papp!» keskeytti Käthe kärsimättömänä ja rikkoen kokonaan hovitavat. »Mitä olen luvannut, sen olen luvannut, vaikkakaan en ole antanut kunniasanaani. Se ketunhäntä on oikein ihana — ei lainkaan koin syömä.»

»Viimeinen vakuutus kannustaa minua vielä enemmän», virkkoi prinssi vakavana, vaikkakin hänen suupielissään näkyi petollisia nytkähdyksiä. »Mutta nyt teidän täytyy ripittää itsenne, kreivitär!»

Nyt Käthe kertoi kaiken, tyhjensi täpötäyden sydämensä ja puhui erikoisen tuskallisena Kuki-tädin häälahjasta ja siihen liitetystä ehdosta.

Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti.

»Niin», sanoi hän sitten, »tässä tarvitaan pikaista apua — teidän tähtenne, kreivitär, sillä jos te menettäisitte hyvän tuulenne, olisi ihmiskunnalle tapahtunut vääryys, ja myös miehenne tähden.»

»Oh», virkkoi Käthe kyyneleet silmissä, »ei minusta ole väliä. Antakaa Kukin kasvattaa minua mielensä mukaan; tulen mielelläni happameksi ja kainoksi, kunhan hän ei vain saa miesraukkaani pauloihinsa.»

»Ei, hän ei minunkaan mielestäni sovi maalaiselämään», sanoi prinssi miettiväisenä. »Ja muuten — no, en voi sanoa teille muuta, kreivitär, ammattisalaisuuksia, ymmärrättehän — — —.»

»Ymmärrän», sanoi Käthe kuiskaten kuin lapsi, jolle puhutaan joululahjoista. »Oi, teidän ylhäisyytenne, teidän täytyy välttämättä auttaa minua! Sillä näettekö, kiusaus on niin suuri. Mieheni sanoo, että maatila on sangen hieno, ja — ja — hän on jo puoleksi suostunut tädin ehtoon.»

»Rahat ja maatila merkitsevät paljon», huomautti prinssi.

»Mitä minä välitän rahoista ja maatilasta», huudahti Käthe halveksivasti. »En välitä hituistakaan — paholainen saa kyllä asettaa sen ansan minulle. Niin, tiedän, että rikkaus ei ole mikään häpeä ja että köyhyys ei tuota onnea, mutta en ikinä myö itseäni!»

»Miehenne ajattelee tulevaisuutta», sanoi prinssi, joka saattoi vain hymyillä Käthen innolle. »Mutta olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, ja lupaan tehdä, mitä voin, puolestanne. Ehkä olisi parasta, että itse koettaisin saada Kuki-tädin luopumaan ehdosta.»

»Teidän ylhäisyytenne olisi suunnattoman hyvä, mutta pelkään, että teette oikeata Sisyfustyötä, sillä Kuki-täti näyttää minusta yhtä äksyltä kuin — ei, en sano!»

»En minäkään toivo mitään suuremmoista tulosta», vastasi prinssi, »sillä vanhat, naimattomat naiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia — —»

»Sepä oli hienosti sanottu, teidän ylhäisyytenne!»

»— — että he mielellään liittävät ehtoja lahjoihinsa. Asia tulee siten elinkysymykseksi, ja kaikki pitävät sitä tärkeänä. Mutta minä koetan kuitenkin seurata vanhaa, kuuluisaa esimerkkiä ja kantaa vettä seulaan, sillä ensinnäkin saan tilaisuuden tutkia maaperää, ja toiseksi saamme kyllin aikaa valmistaa suurta taistelua. Siis kreivitär: pois surumielisyys, se sopii teille yhtä hyvin kuin — —»

»— kuin hame virtahevolle», auttoi Käthe, sillä hänellä oli aina varalla suuri valikoima vertauksia.

»Juuri niin. Te ja surumielisyys ette sovi yhteen. Siis vielä kerran: älkää menettäkö rohkeuttanne. 'Vielä ei Puola ole hukassa'. Teillä on vielä ystäviä, jotka tahtovat osoittaa ystävyyttään teossa, ja — 'muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä!' Tällä tunnuslauseella teemme salaliiton ja Kuki-täti on tällä kertaa Kartagon vertainen.»

Riemuhuudoin Käthe tarttui prinssin ojennettuun käteen ja oli hehkuvan innostunut aiottuun sotaretkeen. Kun kreivi Kirchwald ja prinsessa kääntyivät riemuhuudon hämmästyttäminä, heilutti Käthe hattuansa ja nauroi niin raikkaasti, että he yhtyivät nauruun, vaikka eivät tietäneet syytäkään.

»Mitä ihmettä on tapahtunut?» kysyi prinsessa iloisesti.

»Salaliitto», huusi Käthe.

Kirchwald, joka oli ollut huolissaan Käthen synkkyydestä, hengitti jälleen vapaasti.

»Tästä voisi syntyä oikeusjuttu», arveli hän, »saako vaimo ilman miehensä suostumusta tehdä salaliittoja?»

»Mutta jos hän tekee niitä pelastaakseen avio-onnensa?» kysyi Käthe, ja vanha ylpeys loisti jälleen hänen silmistään.

»Kaikki riippuu siitä, pelkääkö mieskin, että vaara uhkaa», sanoi
Kirchwald, joka aavisti asian oikean laidan.

»Olympon jumalatkin olivat toisinaan sokaistuja», vakuutti Käthe vilpittömästi.

Prinsessa, joka oli menestyksettä kysellyt Kirchwaldilta Käthen surun syytä, nauroi, ja prinssi virkkoi:

»Me uhmaamme kaikkia vihamielisiä ja ystävällisiä vaikutuksia, tunnuslauseemme on: tulessa ja vedessä. Me punomme juonia ja tahdomme solmia salaliiton ja sillä hyvä. Koska te, rakas Kirchwald, vain hyödytte siitä, niin olemme päättäneet kieltää jokaisen 'miksi ja miten?' sanan.»

»Niin, salaliitto kieltää», vakuutti Käthe, joka näytti Odinin valkyrialta ennen taistelua.

»Ja», sanoi prinssi, »koska olemme sitä mieltä, että täytyy takoa niin kauan kuin rauta on kuuma, tulen puolisoni suostumuksella hänen kanssaan illalla kreivitär Kirchwaldin luo teelle.»

»Oi, suloista!» huudahti prinsessa. »Tulemme siis kello kahdeksan ja otamme mukaan hovineitini, teidän seuraajanne, kreivitär.»

»Anna anteeksi, että vastustan sinua, rakas Olga», keskeytti prinssi hänet, »mutta minun mielestäni pitäisi neiti von Dornbergin olla tänä iltana vapaana. Tarvitsen tänä iltana järeämpää tykistöä, ja olen aikonut pyytää herra von Diestelcampin seuraksemme.»

»Ah!» sanoi Käthe, jonka silmät suurenivat.

»Hänen etunimensä on Habakuk», lisäsi prinssi syvällä bassoäänellä.

»Ah», sanoi Käthe pidättäen jännittyneenä henkeään. Mutta sitten hän nauroi, nauroi niin, että hänen täytyi kumartua hevosen kaulan yli, nauroi niin, että hiljainen metsä kaikui, ja huusi ihastuneena: »Olette suuremmoinen, teidän ylhäisyytenne, aivan erinomainen!»

»Mutta, Käthe», mutisi Kirchwald hämillään.

Prinsessa nauroi ääneen ja virkkoi:

»Ratsastakaamme edelleen, kreivi Kirchwald, ja jättäkäämme heidät rauhaan. Minusta tuntuu, kuin meiltä tahdottaisiin salata tämä asia, ja ehkäpä onkin parasta, että pysymme erillämme tästä salaliitosta, joka näyttää kokolailla vaaralliselta. Mutta pyydän vain, ettette panisi toimeen mitään liian mieletöntä, rakas Käthe.»

»Mutta teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe säteilevänä, »prinssin liittolaisuushan on hyvänä takauksena.»

»Oh, kukapa tietää», sanoi prinsessa katsahtaen prinssiin ja hymyili.

Kirchwaldkaan ei voinut olla luomatta varoittavaa katsetta vaimoonsa.

»Vaimoni luottamuksen pitäisi syvästi liikuttaa teidän ylhäisyyttänne», sanoi hän, »sillä kun ajattelen majailua Hellbergissä —.»

»Äs, nuo vanhat jutut!» sanoi Käthe punastuen.

Prinssi pani vakavana käden sydämelleen ja sanoi:

»Se on aivan erikoistapaus, rakas Kirchwald, ja minä lupaan, että vain äärimmäisessä hädässä käytän hummerimuhennosta saavuttaakseni ikuisen ystävyyden.»

Kirchwald huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään, ja mitä iloisimmalla tuulella he ratsastivat edelleen.

VIII.

PELASTAVA ENKELI.

Kun Käthe oli tullut kotiin, juoksi hän laulaen portaita ylös, niinkuin ei Kuki-tätiä olisi ollutkaan maailmassa. Mutta tämä tuli häntä vastaan erikoisen huonolla tuulella.

»Miten sivistymätöntä onkaan laulaa portaissa», kuului heti, mutta
Käthe huusi iloisesti:

»Oi, täti, nyt ei meillä ole aikaa nuhdesaarnoihin. Minun täytyy pukeutua tulisessa kiireessä, ja sitten on minulla paljon puuhaa, sillä prinssi ja prinsessa tulevat tänään meille teetä juomaan».

»No, mutta silloinhan minunkin täytyy —», sanoi Kuki-täti hermostuneesti, »ja nyt on Lisette kaikeksi onnettomuudeksi sellaisella tuulella, ettei minulla ole hänestä lainkaan hyötyä — mutta ymmärrän, minun annetaan pysyä huoneessani, eikö totta?»

»No, sepä vielä puuttuisi!» sanoi Käthe pelästyneenä. »Päinvastoin, prinssi palaa halusta saada tutustua sinuun.»

»Palaa?» kysyi Kuki-täti epäillen.

»Ilmitulessa», vakuutti Käthe.

»Vai niin, silloin minun täytyy pukeutua», sanoi

Kuki-täti, joka heti tuli loistavalle tuulelle. »Olisinpa saanut tietää tämän ennemmin.»

Kirchwald kiiruhti vakuuttamaan, että hekin olivat aivan äskettäin saaneet tietää sen. Käthe syöksyi keittiöön neuvottelemaan mamselli Schnörkelin kanssa. Uskollinen palvelijatar oli nyrpeänä, sillä vanha kreivitär oli ollut hänen luonaan ja hän oli saanut osakseen vain niukalti kiitosta, mutta sitä enemmän moitteita ja hyviä neuvoja.

»Hilla» — niin kutsui Schnörkel aina marjahilloa — »oli liian makeata, salaatti ei ollut tarpeeksi hapanta, vasikankyljyksiä pitäisi leipoa, ei paistaa, taimenia hän ei voinut sietää, mutta ankeriaista hän piti j.n.e.»

Käthe suuteli kuitenkin entisen hoitajattarensa ryppyisiä poskia, hyräili ja ylisteli häntä, kunnes mamselli Schnörkel työnsi nuoren emäntänsä ovesta ulos ja lupasi, että kaikki oli oleva järjestyksessä, niin totta kuin hänen nimensä oli Schnörkel.

Iloisena saavuttamastaan voitosta Käthe meni makuuhuoneeseen pukeutuakseen, ja kun hän verhosi kauniin vartalonsa valkealla pehmeällä villapuvulla, ajatteli hän:

»Odotapa vain, Kuki-täti, minä opetan sinut komentelemaan ja määräämään täällä! Nyt on purtava hampaat yhteen ja pidettävä pää pystyssä.»

Huolimatta näistä hyvistä päätöksistä hänen hyvä tuulensa sai aika iskun, sillä kun Kuki-täti ennen kello kahdeksaa näyttäytyi komeassa harmaassa silkkipuvussa, ruusu Eugenie-keisarinnan kuosisissa kiharoissaan, sanoi hän heti:

»Tänä iltana luovutat emännän paikan minulle, rakas lapsi. Kypsyneemmät ihmiset esiintyvät tällä paikalla hienommin ja arvokkaammin kuin nuoret ja tahdittomat, joilla ei ole aavistustakaan teepöydän runoudesta.»

»Eihän tämä riipu siitä», vastasi Käthe kuohuen vihasta. »Minähän olen täällä emäntänä.»

Kuki-täti nauroi hiljaa ja sointuvasti jonkunlaista teatterinaurua, joka oli Käthestä vastenmielistä.

»Ennenkuin tulet todella emännäksi, on sinulla paljon opittavaa, rakas lapsi», kuului kylmä vastaus. »Kiitä taivasta, joka asettaa paikallesi kokeneen ja taitavan sukulaisen, ja ole iloinen saadessasi koristaa seurusteluhuonetta kauniina, nuorena pikku perhosena. Kun olette muuttaneet Steinbachiin, johdan minä siellä taloutta.»

»Vai niin», sanoi Käthe kuivasti. »No, sitä ajattelinkin. Ja mitä minä teen?»

»Sinä?» — Kuki-täti rupesi hyräilemään. — »Sinä koristat salia.»

»Kiitos kohteliaisuudesta!» sanoi Käthe, joka jälleen tuli paremmalle tuulelle. »Ja sitten?»

»Sitten!» — Kuki-täti rypisti kulmakarvojaan. — »No, sitten saatte luultavasti lapsia, jotka kiinnittävät huomiosi lastenkamariin siksi, kunnes he ovat kasvaneet niin suuriksi, että minä voin ruveta heitä kasvattamaan.»

»Ja sitten?» kysyi Käthe vielä kerran.

»Sitten kasvatan ne malli-ihmisiksi — voit olla varma siitä.»

Ja näin sanoen Kuki-täti istui flyygelin ääreen ja soitti Mendelssohnin kevätlaulun.

»Nyt tiedän tarpeeksi», mutisi Käthe itsekseen. »Ja nyt, täti, nyt syttyy oikea sota! Olen varma, että vaikkakaan Horst ei tahdo työntää minua syrjään, hänellä on kuitenkin kahleet kaulassa ja hänen täytyy tanssia kuin opetettu murmelieläin, ellemme ajoissa katkaise kahletta. 'Taisteluun, Torero, rohkeutta ja taisteluintoa rintaan!'» Hän hiipi hiljaa eteiseen, jossa hän tapasi miehensä. »Kuulehan, Horst», kuiskasi hän, »hän on juuri ollut niin ystävällinen, että on ryöstänyt minulta emännän paikan sinun talossasi, ja sanoi kasvattavansa lapseni. Mutta ennemmin toivon, ettei niitä pikku raukkoja tulisi koskaan!»

»Tuhat tulimmaista!» sanoi Kirchwald.

Ei ollut helppoa tietää, tarkoittiko hän Kuki-tätiä vai ilmaisiko hän pelkonsa vielä syntymättömien lastensa tähden.

Mutta Käthe hiipi ruokakomeroon, otti pitkän, kapean ruukun, täytti sen melkein reunoja myöten herneillä, kaatoi sitten vettä päälle ja hiipi varovaisesti vierashuoneen ovelle, joka oli raollaan. Lisette ei ollut siellä, ja Käthe hiipi hiljaa sisälle, asetti ruukun korkean kaapin päälle, melkein reunalle, ja lähti yhtä varovaisesti huoneesta.

»Kas noin. Toivon sinulle suloista yölepoa, Kuki-täti», mutisi hän, niiasi nopeasti oven edessä ja syöksyi takaisin käytävään. Hän kuuli, miten Kirchwald jo otti vastaan korkeita vieraita ja hän kiiruhti itse sinne.

Jos Kirchwald oli pitänyt vaimonsa sanoja hämärinä, niin hän pian ymmärsi niiden merkityksen nähdessään, miten Kuki-täti muitta mutkitta valtasi emännän paikan teepöydässä. Kirchwald vaihtoi katseen Käthen kanssa. Käthe katsoi prinssiin, ja tämä sulki silmänsä sellaisin ilmein, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa:

»Olkaa rauhassa. Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä.»

Kuki-täti säteili, sillä hän piti itseään illan sankarittarena. Prinssi keskusteli kauan aikaa vilkkaasti hänen kanssaan, ja kamariherra von Diestelcamp ei hetkeksikään poistunut hänen luotaan. Hänellä oli yhä vielä nuha, mutta siitä asti kuin hän oli epäonnistunut kosiessaan Kätheä, oli hän ulkoasuunsa nähden hylännyt vanhanaikuisen jäykkyyden ja pukeutui, vaikkakaan ei juuri keikarimaisesti, niin kuitenkin jotenkin nuorekkaasti.

Hän oli myös hankkinut itselleen lyhyen tekotukan, joka ei tosin tehnyt häntä nuoremman, mutta kuitenkin »reiman» näköiseksi. Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut näyttäytyä Käthelle nuhtelevana henkenä ja sanoa hänelle:

»Näetkö, millainen mies olen? Ja sinä olet ollut kyllin tyhmä hyljätäksesi minut!»

Illallisen jälkeen, joka muuten tuotti kunniaa mamselli Schnörkelille, oli kamariherralla tilaisuus jutella hetken nuoren emännän kanssa.

»Olisitteko niin rakastettava, kreivitär, että ilmoittaisitte minulle jotakin? Ennenkuin tulimme tänne, kutsuttiin minut prinsessan luo, joka mitä armollisimman näköisenä pyysi minua tekemään hänelle 'suuren' palveluksen. Ja tiedättekö, mikä se oli? Hän on kädestä pitäen velvoittanut minua, että minä joka päivä, niin kauan kuin tätinne on täällä, kävisin kodissanne pitämässä hänelle seuraa. Kun huomautin, että tehän sopisitte siihen paremmin, sanoi prinsessa tätinne olevan hieman 'naurettavan', ja että minä todella tekisin suuren palveluksen hänelle.»

»Niin, mitä tahdotte vielä tietää minulta?» kysyi Käthe hymyillen, sillä hän piti prinsessan tai oikeammin prinssin päähänpistoa mainiona.

»Hm», mumisi herra von Diestelcamp, »en voi sanoa, että asia olisi minulle selvä. Ensinnäkin: miksi ette voi itse pitää seuraa tädillenne?»

»Koska hän ei tahdo — olen liian nuori ja tyhmä.»

»Todellako?» huudahti kamariherra hämmästyneenä. »Ja miksi prinsessa kutsui tätiänne 'naurettavaksi'? Odotin näkeväni vanhan piian pilakuvan, jolla on jotenkin mitätön luonne, mutta sen sijaan tapaan ylhäisen, vanhahkon neidin, joka on miellyttävän näköinen ja jolla on kypsynyt ja selvä elämänkatsomus. Mitä naurettavaa siinä on?»

»Oh», sanoi Käthe, »sillähän vain tarkoitetaan erikoisia — no niin, erikoisia omituisuuksia, joita tädissä ilmenee hänen kohdellessaan läheisiä sukulaisia ja varsinkin veljensäpoikien vaimoja. Onnettomuudeksi ovat nämä rouvat myös ihmisiä, näettekö, ihmisiä, jotka tahtovat vastustaa tätien liiallista valtaa. Mutta kun täti on vieraanaamme, tahdon mielelläni säilyttää rauhan talossa, ja mitä enemmän huvia tädillä on, sitä enemmän voin toivoa rauhaa. Ja jos te, rakas, hyvä herra von Diestelcamp, voisitte auttaa minua, niin olisimme ikuisesti kiitollisia teille.»

Herra von Diestelcamp aivasti.

»Olette kaunopuheinen, kreivitär», sanoi hän kostein silmin — kosteuden aiheutti nuha eikä liikutus.

Kun prinssi ja prinsessa jonkun ajan kuluttua lähtivät, kuiskasi prinssi liittolaiselleen:

»Olin oikeassa ja te myöskin. Kuki-täti ei peruuta ehtoaan. Hän on minulle ja, niinkuin kuulin, myös kunnon kamariherrallemme selitellyt laajasti, ettei saa rikkoa pyhimpiä velvollisuuksia ulkonaisten etujen ja maallisten kiusausten tähden. Olen tehnyt kaikkeni, mutta tuloksetta.»

»Luonnollisesti — kun Kuki-täti on kysymyksessä, saa puhua kielen sijoiltaan, eikä se mitään hyödytä. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin luja ja varma», virkkoi Käthe halveksivasti.

Kun Kuki-täti oli, moitittuaan taas Kätheä, mennyt levolle, koetti nuori rouva onneaan mieheensä nähden. Mutta tämä oli jo joutunut pauloihin, ja hänellä oli tuhansia vastaväitteitä. Kun Käthe kuvaili hänelle, miten Kuki-täti kohtelisi häntä, niin Kirchwald vain nauroi ja sanoi, että hän pystyisi sen estämään.

Sanalla sanoen, kun Käthe lopen uupuneena ja onnettomana nukkui, oli hän menettänyt kaiken toivon.

IX.

KUKI-TÄDIN HÄPEÄ.

Seuraavana aamuna tuli Kuki-täti kiihtyneenä ja kalpeana unettoman yön jälkeen aamiaispöytään ja kertoi, että hänen huoneessaan »kummitteli».

Hän ei ollut saanut unen hiventäkään, sillä näkymätön käsi oli lakkaamatta sirotellut herneitä hänen huoneessaan. Vasta pitkän ajan kuluttua hän tointui sen verran, että saattoi sytyttää kynttilän ja tarkastella, mistä kauhea, ärsyttävä ääni kuului. Mutta lopuksi hän soitti Lisetteä ja rupesi yhdessä hänen kanssaan etsimään. He eivät kuitenkaan löytäneet mitään, joka olisi aiheuttanut ilmiön. Oli sentähden selvää, että tässä pelissä olivat kummitusten kädet mukana.

Lisette oli lisäksi pelännyt niin kovasti, että hän, Kuki-täti, oli vain suurella vaivalla saanut hänet rauhoittumaan.

Kirchwald pudisti päätään kuullessaan kertomuksen, mutta Käthe kiiruhti huoneesta nähdäkseen, oliko asiassa perää.

Aivan oikein — lattialla oli hernekasa, jonka Lisette oli koonnut. Kun kamarineiti meni noutamaan rikkalapiota, niin Käthe otti nopeasti kaapin päältä loput herneistä, jotka eivät enää voineet pursuta ulos, koska ne turvottuaan liian kauan olivat jo aikoja sitten lennättäneet liialliset toverinsa reunan yli.

Kirchwaldin täytyi pian lähteä prinssin luo esittelylle, mutta kun Käthe kuten tavallisesti saattoi häntä portaita alas, pani hän Käthen koville herneiden keittämisestä.

»Käthe, tunnusta, että sinä olet tehnyt tämän», sanoi hän nuhdellen.

»Niin olenkin», tunnusti tämä hymyillen.

»Sellainen ei saa uudistua.»

»Päinvastoin», sanoi Käthe. »Ensi yönä annan hänen nukkua — niin viisas olen. Mutta ylihuomenna alan kujeeni uudestaan, ja jatkan siten, kunnes hän on saanut tarpeekseen ja lähtee tiehensä. Kosto on suloista. Jos hän kiusaa minua, niin minäkin kiusaan häntä. Näethän, miten lauhkea ja surkea hän nyt on — puolustukseksi saa käyttää kaikkia keinoja.»

»No, siitä puhumme myöhemmin.»

»Sano minulle parempi keino, ja minä luovun herneistä», sanoi Käthe iloisesti.

* * * * *

Kuki-täti oli todellakin tänään »lauhkea ja surkea», kuten Käthe sanoi, mutta hänen sanansa virtasivat kuitenkin hiljaisina, mutta lakkaamatta, kun hän moitti Käthen käyttäytymistä edellisenä iltana ja antoi hänelle paljon hyviä opetuksia.

Käthe, joka oli äärettömän ihastunut hyvin onnistuneesta sotajuonesta ja odotti jännittyneenä, mitä tapahtuisi, kuunteli hyvin hartaan näköisenä, mutta ajatteli aivan toista.

Kello yksitoista saapui herra von Diestelcamp ja pyysi naisia pienelle kävelylle. Kaikki kävi Käthen mielestä oikein »hienosti», melkeinpä »nerokkaasti», kun kamariherra toi Kuki-tädille terveisiä herttuattarelta ja ilmoitti, että korkea rouva tahtoi tutustua häneen ja sentähden ottaisi hänet vastaan huomenna.

Käthe ja hänen miehensä nauttivat suuresti kävelystä, sillä he saivat rauhassa puhella ja käydä käsikoukussa, kun ilosta säteilevä Kuki-täti kulki kamariherran rinnalla vilkkaasti keskustellen.

Päivällinenkin syötiin rauhassa, ja kun hyvä tuuli iltapäivällä väheni muutamia asteita, ilmestyi herra von Diestelcamp jälleen pelastavana enkelinä juodakseen teetä ja saadakseen kuulla, olivatko naiset nauttineet kävelystä.

»No, eikö prinssimme ole oivallinen ystävä», kysyi Käthe mieheltään.

»Ahaa, sitäkö salaliitto tarkoitti», sanoi Kirchwald hymyillen. »Mutta sanon sinulle jotakin: Kuki-täti kuulee ruohon kasvavan ja on kauhean epäluuloinen. Jos hän pääsee tästä selville, niin voi meitä!»

»Miten hän pääsisi?»

»Kukapa tietää? Ja muuten — kamariherra kai lopulta väsyy tähän juttuun.»

»Olisipa hän silloin kauhea dromedaari, Horst, — vaikka — näetkö, me kaksi puhumme meidän näkökannaltamme katsoen, mutta hän pitää ehkä Kuki-tätiä lumoavana. Maku on kerta kaikkiaan erilainen.»

Kirchwald huolehti turhaan. Ensinnäkään ei Kuki-täti huomannut, että kaikki tämä oli hyvin järjestettyä pilanäytelmää, ja toiseksi ei kamariherra ollut lainkaan väsynyt ritarinosaan, jota häntä oli pyydetty näyttelemään.

Kuki-täti esitettiin hovissa, oli teekutsuissa herttuattaren luona ja sitten prinsessan, antoi kamariherran olla ritarinaan ja puhui teekupin ääressä paljon sellaista, jota hän ei ymmärtänyt, oikaisi ja nuhteli Kätheä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, eikä peruuttanut hiuskarvan vertaakaan vaatimustaan, että hänen veljenpoikansa pitäisi erota virastaan, ennenkuin hän saisi maatilan haltuunsa.

Kuki-täti ei puhunutkaan lähdöstä ja sai yhä suuremman vallan talossa, niin että Käthe oli taas kadottamaisillaan toivonsa ja tuli uudelleen surulliseksi.

* * * * *

Niinpä koitti kuuma, tukahduttava päivä. Taivas oli pilvessä ja ilmassa oli ukkosta. Kamariherra saapui kuitenkin ja kysyi, lähdettäisiinkö kävelylle. Ei kellään muulla kuin Kuki-tädillä ollut halua, mutta kun hän tahtoi, niin täytyi muiden totella. Kuumuudesta velttoina ja nyrpeinä kulkivat Kirchwaldit tädin perässä, joka leijaili kamariherran rinnalla.

Kun lähestyttiin linnan puistoa, matkan päämäärää, huokasi Käthe syvään.

»Onpa syytä huoata!» murisi Kirchwald synkän näköisenä. »Mitä minä tekisin? Sydämeni rauha on poissa — tuhat tulimmaista. En kestä kauempaa!»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Käthe jännittyneenä.

»No, kun sinäkään et tiedä mitään neuvoa, niin mitäpä minä keksisin?» vastasi Kirchwald epätoivoisena. »Mutta en olisi toki, rehellisesti sanoen, uskonut, että olisi niin erilaista käydä Kuki-tädin luona nuorena miehenä, kuin itse naineena pitää häntä vieraanaan. Muuten — vaikkakin prinssin ja sinun juonesi on sangen edullinen, niin se tuntuu samalla ikävältä, koska emme milloinkaan saa olla rauhassa tuolta iankaikkiselta kamariherralta, joka saa minut kyllästymään omaan kotiini.»

»Vai niin. Minä olen joutunut paljon pitemmälle — en tunne enää olevani kotona talossamme!» huokasi Käthe.

»En voi ymmärtää, miksi meidän aina pitää tallustella näitä ikäviä matkoja», sanoi Kirchwald hetken kuluttua.

»Mutta minäpä tiedän», vastasi Käthe, joka ei voinut olla hymyilemättä, »sillä Kuki-täti on tarkasti selittänyt sen minulle. Näetkö, on sopimatonta, että neiti kulkee kahden kesken naimattoman herran kanssa, ja sovinnaisuus vaatii, että joku rouva seuraa mukana. Minusta on sangen naurettavaa, että minun nuoruudestani huolimatta täytyy suojella jotenkin vanhaa neitiä kadulla ja antaa kohdella itseäni kotona kuin alaikäistä lasta. No, minunhan täytyy tottua siihen, kun Kuki-täti tulee Steinbachiin asumaan. — Emmekö livahtaisi nyt tiehemme?» ehdotti hän.

»Ehdotus on oivallinen», sanoi Kirchwald, »ja minä seuraisin sinua arvelematta, ellei epäsuosio sitten tulvisi ylitsesi.»

»Oh, samapa se, mitä nuhdesaarnat koskevat», sanoi Käthe hymyillen. »Päivässä on nyt kerta kaikkiaan määrätyt tunnit, eikä sitä voi venyttää kuin kuminauhaa. Siis, haluatko —? Olisipa suloista kerrankin istua kahden kesken sokerileipomossa ja syödä jäätelöä ilman Kuki-tätiä.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Kirchwald. »Odotahan — nyt on oikea hetki paeta.»

Kuki-täti ja kamariherra katosivat juuri muurin taa saapuakseen pian linnan puistoon. Kirchwald ja Käthe odottivat hetken nähdäkseen, odotettiinko heitä. Sitten he riensivät takaisin ja katosivat läheiseen sokerileipomoon.

Kirchwald tilasi Käthelle tämän mielijäätelöä ja itselleen kahvia, ja he istuivat iloisina ja tyytyväisinä pienen marmoripöydän ääressä, heittäen Kuki-tädin kamariherran huostaan.

Käthe ei vielä ollut syönyt annostaan, kun ukkonen äkkiä rupesi jyrisemään ja suuret sadepisarat rapisivat ruutuja vasten. Pian kohosi kova rajuilma kaupungin yli, ja vettä tulvi virtanaan.

»Kamariherralla on kuten tavallisesti sateenvarjo ja Kuki-tädillä päivänvarjo», sanoi Käthe rauhallisesti, kun Kirchwald levottomana katseli vuolaita vesivirtoja, jotka tulvivat kadulla. »Olimmepa viekkaita, kun livahdimme pakoon tuota suihkua, vai mitä?»

Ja niin hän söi aivan rauhallisena toisen jäätelöannoksen ja kermaleivoksen.

Vähitellen sade lakkasi, pilvet hälvenivät, ja pian hymyili kultainen aurinko virkistyneelle maalle.

Nuori pari käveli rauhallisena kotiin ajattelematta toista odottamassa olevaa rajuilmaa.

Kuki-täti ei ollut vielä palannut kotiin.

Puolen tunnin kuluttua hän tuli kuitenkin, läpimärkänä, istuen nääntyneenä vaunuissa, ja häntä seurasi yhtä märkä kamariherra, joka nyt jätti neidin Kirchwaldin huostaan ja ajoi kotiin muuttaakseen nopeasti vaatteita ja estääkseen aivastuskautta puhkeamasta liian aikaisin.

»Minne te jäitte?» kysyi Kuki-täti heti tultuaan huoneeseen.

»Me herkutelimme», virkkoi Kirchwald iloisesti. »Teimme vain lapsellisen kepposen, ja toivon, että sinäkin ymmärrät leikkiä.»

»Minä ymmärrän, että te kohtelette minua äärettömän välinpitämättömästi ja halveksivasti», kuului terävä vastaus. »Mutta paitsi tästä, josta puhumme myöhemmin, saan kiittää teitä siitä, että minut on koko elämäni ajaksi häväisty.»

»Häväisty?» kysyi Kirchwald ihmetellen.

»Niin, häväisty, alennettu, siveellisesti muserrettu», huusi Kuki-täti. »Mitään aavistamatta kuljen luottavaisena, kun äkkiä yksinäisessä linnanpuistossa huomaan, että minut on häpeällisesti ja viekkaasti petetty, olen kahden kesken kamariherran kanssa alttiina kävelijöiden pahoille kielille!»

»Anteeksi, rakas täti, en voi ymmärtää», vastasi Kirchwald tyynesti. »Olisit oikein ystävällinen, jos tahtoisit selittää tarkemmin. Pyydän, että puhuessasi meistä hieman — lieventäisit sanojasi.»

»Oh, en voi löytää kyllin voimakkaita sanoja puhuessani teidän käytöksestänne», huusi Kuki-täti, joka yhä kiihtyi. »En voi sanoin kuvata, mitä tunsin, kun äkkiä kunniavahtini hävisi, ja olin kahden kesken herran kanssa, joka varmaankin on hieno mies, mutta kuitenkin naimattomana sopimaton kulkemaan naisen kanssa, jota ei vielä voi mitenkään pitää vanhana. Ja lisäksi puhkeaa rankka sade ja minun täytyy herra von Diestelcampin kanssa etsiä suojaa yksinäisessä huvimajassa, jonne onnettomuudeksi sattuu tulemaan muitakin ihmisiä, jotka nauravat neuvottomuudelleni. Oi, miksi tällainen häpeä kohtasikaan minua! En tiedä, minne kätkisin kasvoni ihmisten katseilta!»

Kirchwald pudisti päätään ja loi Kätheen katseen ikäänkuin epäillen tädin järjenjuoksua.

»En vieläkään voi ymmärtää», sanoi hän avuttomana. »Olen tuntenut herra von Diestelcampin niin kauan — mutta jos hän on jollakin tavalla käyttäytynyt sopimattomasti sinua kohtaan, niin — —.»

Kuki-täti sinkahutti veljenpoikaansa musertavan katseen.

»Minulla on jo ollut kunnia sanoa sinulle, että herra von Diestelcamp on kunniallinen mies, josta sinulla olisi paljon oppimista.»

»Nyt ymmärrän vielä vähemmän», lisäsi Kirchwald kohauttaen olkapäitään.
»Pyydän anteeksi, että lähdimme salaisesti, tarkoitan, ilmoittamatta
siitä. Mutta en ymmärrä, miksi et voisi kävellä kahden kesken herra von
Diestelcampin kanssa?»

»Niin, te ette ymmärrä, sillä nykyinen sukupolvi on raaistunut ja naiset ovat liian vapaamielisiä ymmärtääkseen, miten neitseellinen sielu kauhistuu huomatessaan olevansa turvaton», valitti Kuki-täti. »No, älkää vaivatko päätänne tällä pulmalla — ette kuitenkaan käsitä sitä. Mutta minä poistun itkeäkseni yksinäisessä huoneessani häpeää, joka on minua kohdannut.»

»No, tätä iloa en riistä häneltä», sanoi Kirchwald, kun Kuki-täti oli lähtenyt huoneesta kuin likomärkä jättiläisvarpunen. »'Oikea pysyy oikeana', sanoi oivallinen isäsi usein. Mutta tämä on liikaa, että päivä päivältä annan läksyttää itseäni kuin koulupoikaa, vaikkapa satsinkin palkaksi Steinbachin.»

»Ahaa», virkkoi Käthe kuivasti. »Joko sinullekin rupeaa valkenemaan,
Horst!»

Kirchwald punastui kovin vaimonsa tutkivan katseen edessä, ja sanaakaan sanomatta hän lähti huoneesta.

X.

TAITTUNUT LILJA.

Kuki-täti pysyi todella koko illan huoneessaan, ehkä vain sentähden, ettei kukaan tullut noutamaan häntä. Palvelija vei illallisen hänen huoneeseensa ja toivotti herrasväkensä puolesta hyvää yötä.

Seuraavana aamuna hän jälleen sukelsi esiin hienossa, ruusunvärisessä kashmir-aamupuvussa ja pitsinutussa, jossa oli punaiset nauhat, näytteli taitavasti taittunutta liljaa ja kunnioitti Käthen sohvaa lepäämällä siinä. Vaalean kellertävä karhuntalja, joka peitti sitä, muodosti hienon taustan hänen puvulleen.

Kun hän oli saanut viereensä pienen pöydän, jolla oli Kölnin hajuvettä, pepparmynttipastilleja ja muita hermoja vahvistavia aineita, sanoi hän voivansa kestää muutamia tunteja.

Aamupäivällä Kirchwald ja Käthe menivät yhdessä vierailemaan, ja kun he palasivat parin tunnin kuluttua, oli täti yhä vielä ruusunvärisenä, mutta samalla erikoisen kiihtyneenä. Hän oli läsnä päivällisellä, mutta ei syönyt juuri mitään sekä oli hajamielinen ja sanaton.

Päivällisen jälkeen hän poistui kuten tavallisesti huoneeseensa, mutta ilmestyi pian takaisin saliin. Kun Kirchwald tuli sinne teetä juomaan, sanoi täti epävarmalla äänellä:

»Rakkaat lapset — minulla on teille jotakin tärkeätä sanottavaa.»

»Ala siis», arveli Käthe välinpitämättömänä.

Kuki-täti väänteli hermostuneesti ohuita sormiaan.

»Aamupäivällä menonne jälkeen», alkoi hän alas luoduin silmin, »tuli kamariherra von Diestelcamp tänne ja ilmoittautui vieraakseni.»

»Ai, ai, ai, sinä et tietystikään voinut ottaa häntä vastaan, koska emme olleet läsnä», sanoi Käthe surkutellen.

Hänen oli mahdotonta olla huomauttamatta tästä.

»Voin minä — kamariherra tahtoi välttämättä puhua kanssani», sanoi
Kuki-täti hitaasti, »ja koska olin yksinäni ja aamupuvussa — no,
eilisten tapausten jälkeenhän uskalsin ottaa hänet vastaan talossanne.
Ja niin sattui, että — minä — menin kihloihin hänen kanssaan.»

Kirchwald katsoi vaimoaan, Käthe katsoi miestään ja sitten he tuijottivat ällistyneinä Kuki-tätiä. Oliko hän tullut mielipuoleksi?

»Tunnustan mielelläni, että minut vain vähitellen voitettiin», jatkoi Kuki-täti. »Herra von Diestelcamp — tuleva Habakuk-setänne — puhui kuitenkin niin innokkaasti, niin myrskyävästi ja oli niin haltioissaan nähdessään minut aamupuvussa, sanalla sanoen: hän rakastaa minua niin palavasti, etten hennonnut vastata kieltävästi. Ja nyt odotan onnittelujanne. Häät ovat syksyllä — niin pitkän ajan tarvitsen myötäjäisten valmistamiseen.»

Hitaasti ja vähitellen Kirchwald ja Käthe toipuivat henkisestä jäykkyydestään, ja kun tädin aivoissa ei näyttänyt olevan vikaa, onnittelivat he häntä tämän tärkeän askeleen tähden. Sen seuraukset eivät koskeneet heitä. He huomasivat todeksi vanhan sanan, ettei ikäkään suojaa tyhmyyksiltä.

Kun täti oli saanut ensimmäiset onnittelut, tunkeutui valon säde Käthen sydämeen.

»Ah!» huudahti hän syvään hengittäen ja pudisti melkein hellästi tädin kättä. »Kun menet naimisiin ja perustat oman kodin, ei Horstin tarvitse erota virastaan, kun hän ottaa Steinbachin haltuunsa, eikö niin?»

Kuki-täti sai äkkiä yskänkohtauksen.

»Steinbach», sanoi hän rykien. »Olen iloinen, etten ole varmasti luvannut sitä sinulle, rakas Horst, sillä sinähän ymmärrät, että tekisin vastoin omaatuntoani, jos nyt antaisin pois omaisuuden, joka on lahjoitettu minulle myötäjäisiksi. Olen jo kirjoittanut asianajajalleni ja pyytänyt, ettei hän lähettäisi lahjakirjaa. Teidän häälahjanne on kuitenkin kunniavelkani, jonka minä korvaan arvokkaasti.»

Kirchwald tuskin tajusi Kuki-tädin puhetta. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen Käthe purskahti raikuvaan nauruun.

»Hurraa!» hän riemuitsi tanssien. »Tällaisesta pidän. Minusta tuntuu samalta kuin Onnen-Pekasta sadussa, kun hän oli vaihtanut kullan kevyempään tavaraan. Anna meille tuon ruhtinaallisen kartanon sijasta pelikorttipinkka, Kuki-täti! Silloin voimme panna pasianssia nähdäksemme tuletko ensi vuonnakin luoksemme.»

»Valitsen lahjani niin, että se on arvokas ja tuottaa teille hyötyä», sanoi Kuki-täti jäykästi.

Samassa ovi avautui ja Nordlandin prinssi astui huoneeseen. Hän kumarsi rakastettavasti hymyillen naisille ja sanoi luoden voitokkaan syrjäsilmäyksen Kuki-tätiin:

»Rakas Kirchwaldini, koska olen kuullut huhuja, että te aiotte erota virastanne, olen pyytänyt herttuaa huolehtimaan siitä, että luopuisitte tästä onnettomasta suunnitelmasta. Herttua onkin onnistunut toimessaan, ja vaikkakin minun täytyy syvästi valittaen ilmoittaa teille, että saatte erota adjutantinvirastanne, tuon teille sen ilosanoman, että teidät on nimitetty yleisesikuntaupseeriksi.»

Riemuhuudoin Käthe kiiruhti syleilemään miestään ja suuteli häntä huolimatta prinssin läsnäolosta sydämellisesti. Sitten hän puristi ja nyki prinssin käsiä kuin olisi tahtonut kiskoa ne sijoiltaan.

»Enkö ole pelannut mainiosti?» kysyi prinssi puoliääneen.

»Suuremmoisesti, teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe säteillen. »Suuret sielut eivät tee mitään 'puolinaista', sanoo Goethe. Tai Schiller? Tai ehkä Shakespeare? Vai niin, Wieland! Samapa se — nimestä ei ole väliä. Pääasia on, että voisimme hankkia yksinoikeuden salaliitoillemme, teidän ylhäisyytenne.»

»Aivan niin, kreivitär», vastasi prinssi nauraen. »Mutta ensin vaadin voittoni, ketunhännän.»

»Sen me ja'amme teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe, jonka silmät loistivat veitikkamaisesti.

»Emme tietystikään! Tahdon koko palkkani.»

»Siitä voimme olla eri mieltä», vastasi Käthe iloisesti.

»Mutta minä olen — —.»

»No niin, teidän ylhäisyytenne esti tosin Horstin eroamasta virastaan», virkkoi Käthe, »mutta samalla on sattunut, että rakas tätimme on tänään mennyt kihloihin herra von Diestelcampin kanssa ja pitää sentähden Steinbachin hallussaan.»

»Mitä?»

Prinssi pudotti hämmennyksissään silmälasinsa, mutta kun hän oli maailmanmies ja hovimies, niin hän pian tointui.

»Ei kai tämä ole teidän leikillinen päähänpistonne, kreivitär?» kuiskasi hän Käthelle.

»Ei, olimme itse hämmästyksestä lentää selällemme», vastasi Käthe.

Kuki-täti, joka piti tätä keskustelua liian pitkänä, kääntyi veljensä poikaan.

»Emmekö me molemmat ole täällä liikaa?» sanoi hän terävästi. »En ymmärrä tästä sanaakaan.»

»Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää», vastasi Kirchwald leikillisesti.
»Toisinaan on onnellisinta olla mitään ymmärtämättä, Kuki-täti.»

Mutta nyt prinssi tuli onnittelemaan, ja Kuki-täti oli mielissään ja käyttäytyi kuin juuri kihlautunut tyttö.

Käthe meni huoneeseensa ja valitsi kauneimman, pisimmän ja paksuimman ketunhännän, jonka hän sitten syvään niiaten ojensi prinssille.

»Hyvä!» sanoi tämä ottaen palkinnon. »Minä pidän tätä muistona tästä hetkestä, jolloin vuotta aikaisemmin kuin muuten olisi tapahtunut menetän adjutantin, jota pidän arvossa. Mutta olette oikeassa, kreivitär, koko palkinto ei kuulu minulle ja minä lähetän teille osanne takaisin ja huolehdin samalla, että saamme salaliittoyhtiöllemme yksinoikeuden. Kun olemme juuri saavuttaneet niin mainion tuloksen, niin kannattaa todella nähdä vaivaa.»

»En ymmärrä mitään — —», keskeytti Kuki-täti hänet.

»Ne, jotka eivät ymmärrä, ovat usein älykkäimpiä», sanoi prinssi rakastettavasti ja heitti jäähyväiset.

* * * * *

Kun Kuki-tädin muutamia päiviä myöhemmin piti matkustaa, niin Käthe sai pienen käärön. Niinkuin siinä olevasta kirjoituksesta näkyi, lähetti prinssi hänelle osan ketunhännästä. Kimppu ketun karvoja oli sidottu vihreällä silkkilangalla renkaaksi ja sen yhteydessä oli timanttirintaneula. Neulan taakse oli kaiverrettu:

»Patentti numero 0 1/2 Laillisesti suojattu jäljittelyltä.»

»En ymmärrä tätä!» sanoi Kuki-täti, ja kun ei kukaan näyttänyt aikovankaan selittää asiaa hänelle, niin hän matkusti tiehensä pahantuulisena ja loukkaantuneena.

Kun nuori pari tuli takaisin asemalta, niin Käthe katseli veitikkamaisesti miestään.

»No, Horst», sanoi hän, »oletko nyt tointunut Steinbachin menettämisestä?»

Kirchwald hymyili hieman.

»Olet oikeassa, Käthe», sanoi hän rauhallisena, »mutta tunnustan, että isku oli liian kova. Lahjoittaa ensin kartano ja sitten siepata pois nenän edestä! Sellaiseen tarvitaan vahvoja hermoja.»

»Luonnollisesti», sanoi Käthe osaaottavasti. »Minusta on aina ollut kauheata antaa koiran haistella makkaraa ja sitten ottaa se pois siltä.»

»Kaunis vertaus, Käthe! Mutta tämähän on 'verrattain samanlaista, nimittäin jotenkin päinvastaista', kuten vanhalla lippumiehellä oli tapana sanoa.»

»Oh, Horst, ole nyt järkevä», virkkoi Käthe sydämellisesti. »Leikki syrjään! On paljon parempi, ettei ole rikkautta kuin tuntea kahleiden kalisevan joka askeleella. Nuo kahleet olisivat tehneet sinut äärettömän onnettomaksi, Horst, siitä olen aivan varma, ja sentähden olen äärettömän onnellinen, kun vaara on voitettu. Sinullahan on niin paljon iloa elämässäsi, Horst!»

»Niin, ennen kaikkea sinä», sanoi Kirchwald iloisena ja liikutettuna ja sulki kauniin vaimonsa syliinsä.

* * * * *

Kuki-täti piti sanansa ja lähetti lupaamansa häälahjan, hopeahäkin, jossa oli elävä papukaija.

Lintu puhui myyjän sanojen mukaan kaikkia eläviä kieliä ja oli varmaan maksanut paljon.

Kaikki kielet papukaija piti kuitenkin omana tietonaan, varmaankin vain ujoudesta, koska se ei tahtonut pöyhkeillä viisaudellaan ja ainoa sana, jonka se usein lausui ihmeellisen selvästi, oli:

»Sarvikuono!»

Se ei koskaan ilmaissut, ketä se tarkoitti tällä sanalla; ehkä jotakin hyvää ystävää sen lämpimillä kotiseuduilla tai uutta eurooppalaista tuttavaa.

Etevät lintujen tuntijat sanoivat, että papukaijan on hyvin vaikea lausua tätä sanaa, niin että Kuki-tädin myöhästynyttä häälahjaa saattoi todella pitää arvokkaana. Ja onhan lohduttavaa, kun maatilan asemesta saa papukaijan, joka osaa sanoa: »Sarvikuono!»

XI.

KUKI-TÄDIN MUSTASUKKAISUUS.

»Niin, chrysanthemumit ovat kestäviä kukkia — vahinko, että ei voi sanoa samaa miehen uskollisuudesta», sanoi rouva von Diestelcamp, jota myös Kuki-tädiksi nimitettiin, ja pisti pitkän terävän nenänsä moniväriseen, tuoksuttomaan japaninasterivihkoon sekä loi kreivitär Käthe Kirchwaldiin puhuvan katseen.

Tapahtumapaikka oli, huonekaluihin nähden, sama kuin edellisessä kertomuksessa. Huone oli vain toinen, sillä kreivi Kirchwald oli jo kauan sitten muuttanut Berliiniin ja tullut pääesikunnan upseeriksi, ja hänen kodillaan oli nyt suuri kunnia, koska Kuki-täti puolisoineen vieraili siellä. »Nuori» pari oli matkustanut Berliiniin ostamaan joululahjoja, ja kun Kuki-täti oli erinomaisen säästäväinen, niin hän ei tahtonut mennä kalliiseen hotelliin, vaan rakkaan veljenpoikansa luo, jonka kodissa hän oli löytänyt elämänsä onnen, myöhäisen rakkaudenkeväänsä, kuten hän runollisesti lausui.

Käthe oli tarmokkaasti vastustanut vierailua — hän oli omien sanojensa mukaan kalvennut raivosta, kun Kuki-täti äkkiä uskaliaasti ilmoitti tulostaan, ja Kirchwald tuki innokkaasti vaimoaan. Mutta — mitä se auttoi? Sai vain puristaa nyrkkiä housuntaskussa ja purra hapanta omenaa.

»Sanon vain sinulle jotakin», virkkoi Käthe leimuavin silmin miehelleen. »Jos vain oivallinen tätisi sekaantuu oikeuksiini, niin ajan hänet ulos ovesta sillä tavoin, että hän ei koskaan uskalla pistää nenäänsä tänne.»

»Aivan oikein», sanoi Kirchwald hyväksyvästi ja loi katseen papukaijaan muistellen kunnioituksella Kuki-tädin häälahjaa.

Ja niin saapui »nuori» Diestelcampin aviopari — herra suorastaan säädyttömässä tekotukassa, mutta muuten aivan samanlaisena ikuisine nuhineen, moitteettomine hovitapoineen ja vanhanaikuisen kohteliaana; rouva täydellisesti nuorentuneena, vähemmän pisteliäänä, eikä hän enää niin kovin kuin ennen pyrkinyt sortamaan nuorta kreivitärtä, jonka emännänoikeuksia hän nyt ankarasti kunnioitti, ehkä sentähden, että hän nyt ymmärsi paremmin kunnioittaa niitä.

Sanalla sanoen — ensimmäisinä päivinä oli sulaa auringonpaistetta. Käytiin kaupoissa ja teatterissa. Mutta eräänä päivänä ilmestyi taivaalle pieni pilvi, jota tavalliset kuolevaiset tuskin olisivat huomanneet. Käthen viaton puheliaisuus sai tämän aikaan.

Kreivi Kirchwald oli ehdottanut, että illalla mentäisiin oopperaan, mutta Kuki-täti oli väsymyksensä tähden kieltäytynyt. Silloin herra von Diestelcamp oli lausunut, että naisten sopisi jäädä kotiin lepäämään. Sillä välin hän ja Kirchwald voisivat käydä Talvipuutarhassa ja varieteehuveissa. Käthe oli nauranut ja sanonut nyökäten tädilleen:

»Jumalan tähden, täti, älä anna sedälle lupaa siihen! Tietäisitpä vain, miten viekoittelevia ovat nuo tanssijattaret, jotka siellä pyörivät kuin pallo tai sipsuttelevat nuorilla.»

Luonnollisesti ei Käthe ollut tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan, ja hymyilevä kamariherra sekä Kirchwald pitivät niitä pilana. Mutta Kuki-täti tuli mykäksi, kieltäytyi kahvitilkasta ja puristi huulensa yhteen onnettomuutta ennustavasti. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota näihin myrskyn enteisiin.

Aamiaisen jälkeen Kirchwald lähti työhönsä, ja häntä seurasi herra von Diestelcamp, joka leikillisesti sanoi vaimolleen, että hän kerran aikoi mennä yksin joulumarkkinoille. Ja niin naiset jäivät kahden kesken.

Käthe jutteli kaikenlaista, voimatta kuitenkaan herättää Kuki-tädin mielenkiintoa. Lopuksi hän rupesi ihailemaan asterikimppua, jonka setä Diestelcamp muutamia päiviä sitten oli kohteliaasti antanut hänelle ja joka vielä oli tuore. Silloin Kuki-täti ilmaisi mielipiteensä chrysanthemumeista ja miehen uskollisuudesta.

»Chrysanthemum ei tuoksu», huomautti Käthe kuivasti, kun Kuki-tädin nenä yhä viipyi värikkäiden kukkien seassa.

»Miehen uskollisuuskaan [»Miehen uskollisuus» on saksan kielessä erään kukan nimi] ei tuoksu», vastasi rouva von Diestelcamp miettiväisenä.

»Ei tuoksu?» huusi Käthe hämmästyneenä. »Mitä tarkoitat?»

Kuki-täti istui jäykkänä ja suorana kuin kynttilä.

»Älä koetakaan teeskennellä, rakas lapsi», sanoi hän kimeästi.

»Teeskennellä?» toisti Käthe.

»Niin, teeskennellä!» sanoi Kuki-täti terävästi. »Sinähän keskeytät minut jo kolmannen kerran ja toistat sanojani. Sellaista en pidä sivistyneenä enkä kohteliaana.»

»Mutta nythän romahtaa jo maailma», sanoi Käthe nojaten tuolinsa selkämykseen. »Tänään olet varmaan noussut väärällä jalalla vuoteesta, täti — vai kuinka?»

»En ymmärrä, mikä sinut panee puhumaan noin ilkeästi», virkkoi rouva von Diestelcamp. »En voi seurata aikaa, joka kärsii ja ymmärtää tuollaista puhetta. Mutta olen tottunut siihen sinun kodissasi. Palatkaamme aiheeseemme — puhuimme miehen uskollisuudesta.»

Käthe pudisti päätään suuttuneena.

»En ymmärrä, miksi niin itsepäisesti lörpöttelet miehen uskollisuudesta», sanoi hän huoaten, mikä melkein tuntui haukotukselta.

Kuki-täti tarttui päähänsä.

»Oi, sinun puheesi!» mutisi hän kuin tuntien ruumiillista tuskaa.

»Siis — miehen uskollisuus!» sanoi Käthe, ja nyt hän todella haukotteli. »Mitä siitä? Puhu suusi puhtaaksi!»

Kuki-täti nousi.

»Tahdotko ehdottomasti ajaa minut ulos?» huudahti hän vapisten vihasta.

Nyt Käthekin nousi.

»En, täti. Mutta nyt pyydän saada sanoa sinulle jotakin», sanoi hän aivan rauhallisesti. »Jos sinun välttämättä täytyy riidellä, niin jätän sinut tänne papukaijan luo. Siihen voit purkaa kiukkusi. Minäkin olen vain ihminen enkä voi rauhallisena ottaa vastaan purkauksiasi, vaikkakin olet vieraani; ei kukaan voi olla kiivastumatta, jos äkkiä saa kauhallisen haukkumisia päällensä, kun vähimmin aavistaa sitä. Jos sinulla on jotakin sydämelläsi, niin sano se ilman verukkeita, mutta anna minun mennä ulos siksi, kunnes olet rauhoittunut.»

Kuki-täti heittäytyi jälleen lempituoliinsa ja painoi nenäliinan silmilleen.

»Miksi olet epäillyt mieheni uskollisuutta?» valitteli hän.

Käthe katsoi häneen ällistyneenä.

»Nyt on kaikki mullin mallin!» sanoi hän puoleksi hymyillen.

»Niin olet», pauhasi Kuki-täti, »sinä sanoit, että en antaisi mieheni mennä varieteehen, koska tanssijataret — — oh, niin häpeällistä!»

Käthe ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua, mutta hän valitsi keskitien.

»Lorua!» sanoi hän kohauttaen hartioitaan.

»Saanko kysyä, tarkoitatko itseäsi vai minua?» huudahti loukkaantunut puoliso, ja nyt täytyi Käthen ottaa kaikki leikin kannalta.

»Voimmehan molemmat ottaa puolet», sanoi hän nauraen ääneen. »Minähän puhuin vain leikkiä, sillä jos olisin todella tarkoittanut sitä, niin en olisi sanonut sitä sinulle. Vai sitä sinä tarkoitit puhuessasi miehen uskollisuudesta? Silloin voit nukkua rauhassa, täti!»

Mutta rouva von Diestelcamp ei lainkaan ollut rauhallinen.

»Jos sanasi», sanoi hän terävästi, »johtuivat vain tavallisesta ajattelemattomuudestasi — —»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Käthe leimuavin silmin.

»— — — niin voin huomata niissä minua loukkaavan vihjauksen.»

Käthe niiasi.

»Täti», sanoi hän pysyen vaivoin tyynenä. »On vanha totuus, että kärpäsestä voi tulla härkänen. Sinä näytät erikoisen taitavalta tuollaisiin silmänkääntäjätemppuihin. Hyvä! Meillä on jo härkä, mutta kärpästä en voi löytää. Sinun pitää lainata minulle silmälasisi, ennenkuin vastaan sinulle.»

Rouva von Diestelcamp pani hermostuneesti nenäliinan otsalleen.

»En ole niin hidasälyinen kuin sinä luulet», sanoi hän ja katsahti taivasta kohden kuin kärsivällisyyttä rukoillen. »Yhtä vähän ovat toiset asiat minulle outoja, kuten sinä varmaan luulet, jos sinun sanasi todella sisältävät jonkun vihjauksen, kuten minusta näyttää. Hyvä, minä sanon asiani niin selvästi kuin tahdot. Tiedän, että mieheni kauan ennenkuin oppi tuntemaan minua kunnioitti nuorta säädytöntä ja tunnotonta olentoa, hovineitiä, vieläpä aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta tämän henkilön arvoton käytös esti herra von Diestelcampia viemästä häntä alttarin eteen.»

Käthe istuutui jälleen.

»Kuka on kertonut tämän sinulle?» sanoi hän tulipunaisena.

»En sano. On aina olemassa ihmisiä, jotka tuntevat olevansa velvollisia kertomaan tällaisia asioita», vastasi Kuki-täti katsellen terävästi Kätheä.

»Ja mikä tämän hovineidin nimi on?» kysyi Käthe hieman epävarmana.

»Nimestä en ole saanut selkoa», kuului arvokas vastaus.

Käthe hengitti vapaasti ja oli vihoissaan, kun hän niin tyhmästi punastui, mutta syndetikonjuttu oli kerta kaikkiaan pimeä kohta hänen elämässään, jota ajatellessaan hän tunsi hieman omantunnontuskia.

»Mutta sinä näytät tietävän tuon henkilön nimen», virkkoi Kuki-täti hetken kuluttua.

»Minäkö?» kysyi Käthe, joka jälleen vallitsi tilannetta. »Ehkä», hän lisäsi ylpeästi.

»Arvasin sen», sanoi Kuki-täti nousten. »Olin siis oikeassa, kun otaksuin, että tahdoit viitata tähän kohtaan mieheni elämässä.»

»Sepä oli rohkea johtopäätös, täti.»

»Ei suinkaan. Minä tunnen ilkeytesi — tarkoitan viekkautesi.»

»Tämäkin on yhtä rohkea johtopäätös, mutta minä puolestani neuvon sinua valitsemaan kauniimpia sanoja», puhui Käthe rehellisen vihan vallassa. »En ole aikonut lausua mitään vihjausta — sellainen ajatus ei koskaan johtuisi mieleeni— olkoon se selvä vastaukseni! Ja nyt toivon, että olemme selviytyneet tästä asiasta ja että heti peruutat loukkaavat sanasi.»

Rouva von Diestelcamp huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle saavuttaakseen tarkoituksensa. Sillä muuten hän oli sitä mieltä, että hän oli tätinä oikeutettu kaikin mahdollisin tavoin hyökkäämään nuorten sukulaistensa kimppuun.

»Ei voi punnita kultavaa'alla kaikkea, mitä sanotaan kiivastuneena», alentui hän sanomaan.

Nyt Käthe jälleen hymyili:

»Onko tämä muka anteeksipyyntö?»

»Koska olen täti, ei minun tarvitse pyytää anteeksi — se ei sopisi minulle», kuului ylpeä vastaus. »Ja nyt kyllin tästä seikasta! Kysyn vain vielä: tunsitko hovineidin, josta puhuimme, ennenkuin halveksivasti keskeytit minut?»

Käthe nousi jälleen, niiasi Kuki-tädille ja kääntyi oveen.

»Sinähän keskeytit», sanoi hän vapisten vihasta. »Sen voin heti vakuuttaa sinulle välttääkseni väärinymmärrystä. Ja kun sinä et tahdo osoittaa minulle kunnioitusta, niin annat minulle liikanimiä. Mutta minun ei tarvitse sallia omassa kodissani kutsua itseäni ilkeäksi ja viekkaaksi, ei edes tätini, joka onneksi ei ole isäni sisar. Viimeiseen kysymykseen voin vastata, että tunsin tuon hovineidin!»

Ja niin sanoen hän meni pää pystyssä ovelle. Kuki-täti hypähti kuitenkin niin taitavasti kuin kissa ja sulki hänen tiensä.

»Sano minulle nimi!» huusi hän tarttuen Käthen käsivarteen.

»No, no! Sillä tavoin urkitaan vain maanmoukilta», vastasi Käthe halveksivasti.

»Rakas, rakas Käthe, sano minulle, mikä hänen nimensä on!» sanoi
Kuki-täti rukoilevasti.

Mutta Käthe tuli yhä mahtavammaksi.

»Ei ikinä johtuisi mieleenikään sanoa», vastasi hän leimuavin silmin. »Voin vain sanoa sinulle: sinun ei tarvitse puhua niin halveksivasti hänestä, sillä tiedän, että hän ei tahtonut setä Diestelcampia, vaan setä Diestelcamp tahtoi hänet omakseen. Kun nuori tyttö oli niin tyhmä, että ei nöyrästi avosylin ottanut tarjousta vastaan, vaan — — —»

»— — vaan hylkäsi sen hyvin arvottomalla tavalla, kuten minulle on sanottu», raivosi Kuki-täti.

»Mitä, tiedätkö mitä hän teki?» kysyi Käthe punastuen uudestaan.

»En, mutta minulle kerrottiin, että tämä olento käyttäytyi hyvin sopimattomasti ja viekkaasti.»

»En tiedä, oliko se viekasta. Hän ei yksinkertaisesti pitänyt sedästä ja sillä hyvä!» vastasi Käthe ja kulki edelleen Kuki-tädin riippuessa hänen käsivarressaan.

»Käthe — nimi! Mikä hänen nimensä on?» vinkui hän ja koetti hymyillä suloisesti, mutta näyttikin happamelta, koska viha, uteliaisuus ja tieto siitä, että hän alentui, taistelivat hänen rinnassaan.

Mutta Käthenkin sydämessä riehui taistelu, sillä hänen mieleensä johtui salaman nopeudella:

»Jos sanon hänelle suoraan, että minä olen tuo neiti, niin hän matkustaa ensimmäisessä junassa pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin vapaudun hänestä, sillä hän ei koskaan anna Habakukinsa asua saman katon alla entisen lemmittynsä kanssa!»

Mutta ennenkuin hän käytti tätä kallisarvoista asetta, hänen järkensä sanoi:

»Varovaisuutta! Se on oleva viimeinen hätäkeinoni, sillä kun kaikki otetaan lukuun, niin se onkin kaksiteräinen miekka.»

Hän vastasi sentähden tyytyväisenä:

»Salaisuus on pyhä, täti.»

»Luonnollisesti, mutta toisissa tapauksissa salaisuus on rikos», sanoi täti yhä imelämmin.

»Sen rikoksen otan omalle vastuulleni», vastasi Käthe kylmäverisesti.

Rouva von Diestelcamp ei kumminkaan säikähtänyt.

»On erikoisen tärkeätä, että saan tietää nimen», rukoili hän happamesti hymyillen.

»Niin, tietysti, jotta voisit ajaa kamariherraparkaa yhä kireämmin ohjaksin», ajatteli Käthe, mutta hän tyytyi sanomaan olkapäitään kohauttaen: »On erikoisen tärkeätä, että en sano nimeä.»

»Senkin ilkeä lapsi!» sanoi Kuki-täti happamesti, ja hänen laihoissa poskissaan oli vihan täplät.

»Voithan kysyä mieheltäsi!» ehdotti Käthe.

Kuki-täti yski. Hänhän ei voinut kertoa Käthelle, että hänen miehensä oli lujasti säilyttänyt salaisuuden itsellään huolimatta kaikesta urkkimisesta.

»Oh», sanoi hän lapsellisen veitikkamaisesti, joka ei sopinut hänelle, »me nuoret rouvat emme, kuten Else 'Lohengrinissa', saa kysellä liikaa — erikoiset tulevaisuutta koskevat asiat kuulee mieluummin muilta kuin mieheltään.»

»Vai niin!» virkkoi Käthe kuivasti. »Sellaista keinoa en koskaan käytä.
Anna minun nyt mennä. Minun täytyy puhella keittäjättären kanssa.»

»Ei, ennenkuin olet sanonut minulle nimen!»

»Silloin saat odottaa kauan», vakuutti Käthe hymyillen.

»Sinun pitää sanoa se minulle, Käthe! Tätinäsi minä käsken sinua.»

Mutta nyt hän iski väärään.

»Koetapa!» huusi Käthe vihoissaan. »Nyt en ainakaan sano!»

Kuki-täti hellitti otteensa.

»Täytyykö minun rukoilla sinua polvillani!» kysyi hän pidättäen henkeään.

»Vaikka ryömisit edessäni, en kuitenkaan sano», kuului vastaus.

»No, mene sitten, pahantapainen olio», huusi rouva von Diestelcamp vapisten vihasta. »Ole vain yhtä paatunut ja itsepäinen kuin ennenkin. Mutta minä annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinun avioliittosi taivaalla ei olisi sellaista pilveä kuin mieheni kosinta, ennenkuin hän meni naimisiin. Minun mieheni on aina oleva uskollinen minulle, eikä koskaan — niinkuin sinun omasi — saa vihreitä kirjeitä, joita hänen täytyy salata vaimoltaan.»

Käthe keikautti päätään, ja hänen hoikka vartalonsa suorastaan kasvoi, kun hän suoristautui.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän terävästi.

»Salaisuus on pyhä», vastasi Kuki-täti ja kohautti riemuiten olkapäitään. »Minäkin voin vaieta.»

»Tyhmyyksiä», sanoi Käthe halveksivasti, pyörähti kantapäällään ja lähti huoneesta.

XII.

VIHREÄ KIRJE.

»Senkin vanha myrkkypussi», murisi Käthe enemmän totuudenmukaisesti kuin kohteliaasti, kun hän oli sulkenut oven ja voittajan tuntein lähti huoneesta. Hän ei kuitenkaan mennyt keittäjättären luo, vaan miehensä työhuoneeseen, jossa hän heittäytyi pöydän ääreen murahtaen:

»Äs! Olipa tämä suloinen aamu!»

»Tiesinhän», jatkoi hän itsekseen, »että tuo vanha hupakko ei voinut pysyä rauhallisena. Mutta minä lupaan, että tämä on oleva tädin viimeinen vierailu. Puuttui vain, että antaisin komentaa itseäni omassa kodissani — ensin makea kuin hunaja, sitten tulevat kynnet esiin, sitten haukkumasanat, sitten taas hunajahymy, ja lopuksi iskee vanha vaskikäärme ja ruiskuttaa myrkkyä ympärilleen. Mutta sinä tuhlaat turhaan ruutia, rouvaseni! Vihreät kirjeet? Miksi Horst ei saisi saada vihreitä kirjeitä? Eivät kai punaisetkaan olisi sopineet hänelle! Onko vihreä ehkä epäluulon väri. Miksi se olisi sellainen?»

Ja Käthe vaipui vihaansa ja mietteisiinsä. Mutta koko ajan kuin hän valitteli kovaa kohtaloa, joka oli suonut hänelle häälahjaksi Kuki-tädin, loisti hänen silmiinsä vihreä hohde, joka vivahteli kirkkaasta hernevihreästä muodinmukaiseen sammalvihreään.

Nuoli ei ollut tosin sattunut hänen sydämeensä, mutta oli kuitenkin raapaissut ihoa, niinkuin kaikki nuolet, joiden ampuja on vihan tai kostonhalun vallassa.

Kreivi Kirchwald oli saanut kaksi pitkulaista sammalvihreätä kirjettä. Käthe oli ihmetellyt kummallista väriä, jota hän kirjekuoressa piti mauttomana. Kun Kirchwald otti sen vastaan kiinnittämättä siihen huomiota, luki sen vain ja pisti sen sitten asetakin hihankäänteeseen, niin Käthen mieleen ei johtunutkaan kysyä siitä mieheltään.

Mitä Kirchwaldin oli tapana sanoa hänelle, sen hän sanoi kysymättä, ja Käthe ei välittänyt myöskään siitä, mitä Kirchwald ei sanonut hänelle, sillä hän ei ollut utelias.

Mutta hän ei myöskään ollut epäluuloinen, ja sentähden hän suuttui, kun Kuki-täti ilman syytä, ainoastaan herättääkseen epäluuloa ja eripuraisuutta, sinkahutti niin kavalan syytöksen häntä kohtaan.

Epäluulo! Kuinka hän voisi epäillä miestään, vaikka tämä saisi vihreitä kirjeitä joka päivä.

Käthe, hymyili halveksivasti ja samassa hänen katseensa sattui suureen paperikoriin pöydän vieressä.

Äkkiä hän jäykistyi ja punastui, sillä punotun korin reikien läpi kimalteli jotakin vihreätä — sammalvihreätä.

»Kaunis väri silkkiin ja samettiin, mutta ruma paperiin», mutisi Käthe vetäen paperikorin tuolinsa luo — hän ei suinkaan aikonut nuuskia miehensä paperikoria, ei koskaan elämässään. Hän tahtoi vain katsella vihreätä paperia läheltä.

Mutta pieni paholainen, joka oli tullut Kuki-tädin nuolen mukana, joka ei tosin haavoittanut, mutta kuitenkin hipaisi Kätheä, iloitsi, kuten tuollaisilla hengillä on tapana, kun Käthe rupesi penkomaan melkein täysinäistä koria.

Ja katso, ylinnä korissa, vain paperikäärön peittämänä, oli vihreä kirjekuori, jolla oli kaksi viiden pennin merkkiä ja sujuvalla käsialalla kirjoitettu osoite. Postimerkin räikeänvihreä väri muodosti epämieluisan vastakohdan sammalvihreälle paperille.

Kirje oli Berliinistä. Paperi oli paksua ja hyvää ja takana komeili vihreä kiiltomato.

Mutta mitä tämä oli?

Kirjekuoressahan oli kirjepaperi jälellä! Ikäänkuin peläten polttavansa itsensä pani hän kirjeen varovasti kirjoituspöydälle ja rupesi etsimään toista vihreätä, jonka hän oli ensin nähnyt korin pohjalla.

Ennenkuin hän tuli niin pitkälle, löysi hän vielä uuden vihreän kuoren ja siinäkin oli kirje sisällä.

Ihmeellistä!

Hän pani numero kahden pöydälle ja pyydysteli numero kolmea, jonka hän vaivalloisesti sai korista — aivan sama juttu kuin muidenkin kirjeiden suhteen!

Ponnistuksesta kuumissaan työnsi Käthe paperikorin takaisin ja katseli kohotetuin kulmakarvoin kolmea pientä hirviötä, joita hän piti kädessään.

»Kauhea maku!» totesi hän ensin.

Sitten hän mietiskeli kauan aikaa.

Miksi hänen miehensä oli heittänyt nuo kirjekuoret sisältöineen paperikoriin? Tietysti sentähden, että ne olivat merkityksettömiä. Sehän oli päivän selvää. Korin tyhjentäminen ja paperien polttaminen oli palvelijan tehtävä ja hän saattoi, jos halusi, lukea kaikki paperit, jotka toimettomina oli heitetty paperikoriin. Kun kori tänään tyhjennettiin, hän voi tietysti lukea nämä kolme kirjettä, ja voi melkein varmasti päättää, että kummallinen väri herättäisi hänen uteliaisuutensa.

Mikä olikaan luonnollisempaa kuin että Käthekin lukisi kirjeet? Korissahan oli monta kirjettä, jotka olivat revityt pieniksi palasiksi, jotta palvelija ei voisi lukea niitä. Miksi juuri nämä kolme olivat ehjiä? Koska oli samantekevää, luettiinko ne, vai ei. Siis — — —.

Käthe ei epäillyt hetkeäkään. Mikä sallittiin palvelijoille, se oli vielä enemmän luvallista hänelle. Hän ryhtyi toimeen järjestelmällisesti ja järjesti kirjeet postileiman päivämäärän mukaan. Sitten hän veti kuoresta vanhimman kirjeen. Se oli myös vihreä, ja ylinnä vasemmalla oli punainen kiiltomato.

Kirjeessä oli vain yksi rivi:

    Tgkskuvt nfsltu Ev. xbt?
                       Anna.

»Tämähän on järjetöntä — 'Annaa' lukuunottamatta!» sanoi Käthe ääneen, kun hän turhaan koetti lausua sanoja. Ehkä tämä on puolan kieltä. Isä sanoi aina, että puolan kielessä on enimmäkseen konsonantteja, jotka lausutaan kukin erikseen. Hän ei osaa puolaa, mutta niin hän väittää. Tegekoeskuvete enefeseltu ev exbete? No, voihan sen lausua, vaikkakin vaivalloisesti. Mutta mitähän se merkitsee? Mitenkähän voisin äkkiä oppia puolan kieltä?»

Käthe pudisti päätään ja veti toisen kirjeen esiin. Mitä siihen oli kirjoitettu? Pari riviä:

    Fcn luv flg byglvg Ogvkgfg wputgt Igkglouektlhv.
                                               Cqqc.

»Hm», ajatteli Käthe, »tässä on useampia vokaaleja. Erisnimiä tässä on myös, koska kaksi sanaa alkaa suurilla kirjaimilla. Onkohan tämäkin puolan kieltä? Vai hindujen kieltä? En tahtoisi mielelläni oppia tuollaista kieltä! Paperi on samanlaista, kirjoitus samoin — miksi ei kirjoittaja ole nytkin kirjoittanut lennokasta 'Anna' nimeänsä?»

Käthe otti esille kolmannen kirjeen, ja siinä oli kolmas arvoitus:

    Ghdq Mq Cqch Gds Zadmc zbgs Tgq adhl kbgxdgdm Vzfmdq.
                                                Znnz.

»Tämähän on liian mieletöntä!» murisi Käthe. »Mitä tässä on tehtävä? Tämä on varmaan jonkun ihmissyöjäheimon kieltä. Niin, nämä kallisarvoiset paperit voi Horst todella heittää paperikoriin — niitä ei palvelija voi lukea, vaikkakin hän koettaisi sitä uudenvuoden iltaan saakka. En minäkään osaa lukea niitä. Ymmärtääköhän Horst itse tämän kirjoituksen? Minä kysyn häneltä! Päätetty!»

Jos Käthe olisi pysynyt tässä viisaassa ja oivallisessa päätöksessä, ei tätä kertomusta olisi tarvinnut kirjoittaa. Kirjailijoille onneksi tekevät ihmiset harvoin mitä heidän pitäisi tehdä ja antavat siten aihetta romaaneihin, novelleihin ja pilajuttuihin. Tuo pieni, kateellinen henki, joka oli ollut kätkössä Kuki-tädin kostonnuolessa, tuo henki, jota ihmiset sanovat mustasukkaisuudeksi ja josta aina kirjoitetaan, huvittelihe puhaltamalla kumoon Käthen järjen hyvät päätökset kuin korttitalon.

»Mutta 'Anna'?» kuiskasi henki hänen korvaansa. »Aivan niin — hänet olin melkein unohtaa tuon tyhmän lorun tähden, joka oli kirjeessä», sanoi Käthe. »Kuka on tuo 'Anna'? Kenen nimi tahansa voi olla Anna. Minähän voisin kysyä Horstilta, mutta — Kuki-tädin tyhmän puheen tähden — sillä se oli tyhmää puhetta — —! Jos Horst tahtoisi kertoa minulle jotakin tuosta Annasta, niin hän olisi jo kertonut — hän ei salaa minulta mitään — enkä minä häneltä. Jos kysyisin häneltä suoraan, niin hän ehkä pahastuisi. Joka tapauksessa, hän pitäisi minua uteliaana ja sitä en tahdo.»

»Mutta voidakseni osottaa Kuki-tädille hänen puheensa perättömyyden täytyy minun saada tietää, mitä tähän on kirjoitettu — minun täytyy tietää, kuka tuo 'Anna' on. En suinkaan ole hänelle mustasukkainen sepä vielä puuttuisi, mutta minun täytyy saada heiluttaa näitä kirjeitä Kuki-tädin nenän edessä, niin että tuo vanha myrkkypussi tulee kiukusta keltaiseksi!»

Täten Käthe — aikoen antaa Kuki-tädille hyvin ansaitun opetuksen — petti suurella menestyksellä itseään. Jos joku olisi uskaltanut väittää, että Käthen sydämessä uinui kuitenkin mustasukkaisuuden kipinä, niin hän olisi joutunut Käthen kanssa tekemisiin ja varonut toiste sellaista puhumasta.

Ensin oli toimittava. Hän pisti tyhjät, vihreät kirjekuoret paperikoriin ja kirjeet hameen taskuun. Kun hän niin mietiskeli, johtui äkkiä hänen mieleensä ajatus:

»Jospa kirjeissä onkin salakirjoitusta?» Siitä oli ensimmäiseksi otettava selkoa.

XIII.

MASENTUNUT TÄTI JA AVULIAS SETÄ.

Kun Käthe syvissä mietteissä lähti huoneesta, tapasi hän käytävässä
Kuki-tädin, joka oli ulos menossa.

»No», sanoi täti terävästi. »Oletko nyt miettinyt kylläksi, lapseni?»

»Miettinyt», kysyi Käthe, jonka ajatukset olivat toisaalla. »Mitä?»

»Aina verukkeita!» sanoi Kuki-täti kärsimättömästi. »Oletko miettinyt sitä, että käyttäydyit sopimattomasti minua kohtaan, kun et tahtonut sanoa tuon hovineidin nimeä?»

»En ole», vastasi Käthe aivan rauhallisesti.

»Ahaa, sinä olet vain miettinyt vihreitä kirjeitä?»

»Vihreät kirjeet tunnen paremmin kuin sinä», vastasi Käthe reippaasti, »mutta olen miettinyt sitä, miten kaunista on, kun vanhemmat henkilöt kostavat nuorille siten, että arvokkuutensa suojassa pelkurimaisesti tähtäävät heihin myrkytettyjä nuolia. Pidän sitä kelvottomana ja olen varma, että setä Diestelcamp pitää sitä halpamaisena.»

Huolimatta nuoruudestaan tunsi Käthe sukulaisensa ikäänkuin vaistomaisesti, ja täti kalpenikin.

»Halpamaisena!» toisti hän. »Aiotko siis kertoa miehelleni keskustelustamme?» hän änkytti.

»Jos sanot hyökkäyksiäsi minua vastaan keskusteluksi, niin aion todella kertoa sen miehelleni ja setä Diestelcampille, niin että he saavat olla tuomareina», vastasi Käthe mahtavasti. »Minun täytyy puolustautua tädin hyökkäyksiä vastaan; muuten ne varmaan muuttuvat käsikähmäksi.»

Jos Kuki-täti olisi matkustanut seuraavana päivänä, olisi hän ehkä uskaltanut uhmailla Kätheä vastaan. Mutta hän aikoi viipyä vielä neljätoista päivää eikä hänellä ollut sentähden halua riitautua perheen kanssa, joka, vaikkakin vastahakoisesti, oli ollut niin vieraanvarainen, ettei hänen tarvinnut mennä kalliiseen hotelliin.

»Rakas lapsi», sanoi hän sentähden imelästi, »minähän sanoin sinulle jo edeltäpäin, että ei pidä punnita kultavaa'alla jokaista sanaa, joka lausutaan kiihtymyksen vallassa.»

»Ja minä sanoin jo sinulle», keskeytti Käthe hänet, »että tämä ei ole mikään anteeksipyyntö. Tiedän jo edeltäpäin, mitä mieheni sanoo tästä asiasta, ja setä Diestelcampin mielipiteen saamme helposti tietää.»

Kuki-täti ei tahtonut tietää enempää tästä asiasta, sillä hetken kuluttua hän sanoi:

»No niin — jos ehdottomasti tahdot — muuten teet aivan väärin, kun vaadit minua suostumaan määräyksiisi, mutta ei mitään sääntöä ilman poikkeusta — — — sanalla sanoen, pyydän sinulta anteeksi sanojani, jos ne olivat liian ankaria.»

»Hyvä! Kiitos!» vastasi Käthe kuivasti. »Mutta samapa se. Minä annan anteeksi sillä ehdolla, että heti nostan metelin, kun sinä jälleen uudistat hyökkäyksesi. Kunnianloukkauksia en kärsi, teidän armonne, ja annan sinulle sanani, että toiste ei satu tällaista.»

Nyt tapahtui sellaista, mitä ei kukaan olisi uskonut. Kuki-täti kuunteli hiljaisena tarmokkaita sanoja ja lähti nöyränä pois, »käydäkseen yksin joulumarkkinoilla». Tapahtuu useinkin niin, että hävyttömin laskee lippunsa kuullessaan päättävän sanan.

»Jokainen mato kiemurtelee, kun sitä polkee», mutisi Käthe harmistuneena, kun eteisen ovi sulkeutui Kuki-tädin mentyä. Sitten hän vetäytyi huoneeseensa syventyäkseen vihreitten kirjeitten salaisuuteen, kunnes hän oli aivan pyörällä päästään.

* * * * *

Herra von Diestelcamp tuli kotiin aikaisemmin kuin hänen puolisonsa ja kreivi Kirchwald. Kun hän oli vienyt kääröt huoneeseensa, lähti hän seurusteluhuoneeseen opettaakseen Coco-papukaijalle uuden sanan — turha vaiva, jalolla eläimellä oli periaate, että viisaan täytyy osata vaieta, jotta hän näyttäisi vielä viisaammalta, ja sentähden lausui se aina vain sen yhden sanan, joka muodosti sen sanavaraston.

»Tahtooko Coco sokeria?» houkutteli kamariherra ulkomaista lintua. »Jos
Coco tahtoo sokeria, täytyy Cocon sanoa ensin: 'Hyvää huomenta!'»

»Sarvikuono!» raakkui lintu ja pöyhisti höyhenensä.

»Hyi, hyi!» sanoi kamariherra kuin puhutellen pientä lasta, »Coco ei saa olla itsepäinen. Näkeekö Coco tätä herkullista sokeripalaa? Herkkua, hyvää herkkua, jota Coco niin mielellään syö. Siis: 'Hy—vää— huo—men—ta!'»

»Sarvikuono!» mumisi kaija lempeästi nuhdellen.

»Älkää turhaan vaivautuko, setä!» sanoi Käthe hymyillen, kun hän astui huoneeseen. »Siitä ei ole mitään hyötyä! Koetin suurella vaivalla opettaa sitä sanomaan 'Senkin aasi!' mutta se ei tahtonut oppia. Mutta, setä, tahdon kysyä teiltä jotakin!»

»Olen palvelijanne, rakas sukulaiseni!» vakuutti kamariherra hienoimmalla hovimiesäänellään.

»Hyvä, asetan teidät koetteelle!» sanoi Käthe innokkaasti. »Siis kysyn ensin: voitteko säilyttää salaisuuden?»

Herra von Diestelcamp hymyili suloisesti.

»Luulen voivani», vastasi hän ja antoi sokeripalan papukaijalle.

»Niin tietysti», kiiruhti Käthe vakuuttamaan. »Tarkoitin luonnollisesti sitä, tahdotteko salata jotakin Kuki-tädiltä?»

»Kun salaisuus uskotaan vain minulle, niin ei edes vaimoni saa tietää sitä», vakuutti hän juhlallisesti.

»Suuremmoista!» huudahti Käthe ihastuneena. »Minä kertoisin kyllä salaisuuden Horstille, sillä Horsthan on mies, mutta Kuki-täti — eikö totta, setä, Kuki-täti ei voi säilyttää salaisuutta?»

Herra von Diestelcamp niisti ja puhdisti hyvin huolellisesti nenäänsä.

»Siitäkö me oikeastaan puhuimme?» kysyi hän kostein silmin ja sivuutti siten viisaasti kysymyksen.

»Emme», vastasi Käthe rehellisesti, »tämä oli vain pieni poikkeus, joka oli tarpeeton, koska te vakuutitte minulle, että Kuki-täti ei saisi vihiä salaisuudesta, jonka uskon teille — kuuletteko, teille yksin.»

»Kuulen!» nyökkäsi kamariherra käsi sydämellä.

»Suuremmoista!» virkkoi Käthe vetäen paperin taskustaan. »Siis, olkaa hyvä ja lukekaa mitä tähän on kirjoitettu ja kääntäkää se minulle.»

Näin sanoen hän antoi kamariherralle paperin, johon hän oli huolellisesti jäljentänyt pisimmän vihreän kirjeen sisällön.

Herra von Diestelcamp otti silmälasinsa, puhdisti ne huolellisesti ja katseli sitten kauan rypistetyin kulmin tärkeätä asiapaperia.

»Hm», tuumi hän lopulta, »ellette, kunnioitettu sukulaiseni, laske rakastettavaa leikkiä, niin voin melkein väittää, että vain järjetön ihminen on kirjoittanut tämän.»

»Ahaa, se ei siis ole puolan kieltä?» huudahti Käthe pettyneenä.

»Puolan kieltä!» toisti herra von Diestelcamp. »Ei, puolan kieltä se varmasti ei ole. Uskallan sanoa sen, vaikkakin tunnen vähän tuota kieltä. Mutta — mieleeni johtui jotakin: eiköhän tämä liene salakirjoitusta?»

»Habakuk-setä!» huusi Käthe liikutettuna. »Meidän välillämme vallitsee sielujen sopusointu! Ajatelkaa, minä olen ajatellut aivan samaa. Miten merkillistä?»

»Niin, ja sitten?» virkkoi kamariherra.

»Ja sitten?» kysyi Käthe henkeään pidättäen.

»Salaperäistä», vastasi kamariherra.

»Ja sitten», ähkyi Käthe, joka oli menettänyt vähäisen kärsivällisyytensä. »Tahdon tietää, mitä tämä kirjoitus merkitsee.»

»Ah, mitä se merkitsee! Rakkahin sukulaiseni, miten tietäisin sen? En ymmärrä salakirjoitusta», kuului avuton vastaus. »Luulin, että te sen ymmärsitte ja tahdoitte näyttää minulle, mitä tuohon on kirjoitettu.»

»Oh, tyhmyyksiä! Ettekö siis ymmärrä, mitä tahdon, Habakuk-setä? Tahdon tietää, mitä tälle paperille on kirjoitettu — minun täytyy tietää», huusi Käthe, joka nyt oli kokonaan menettänyt kärsivällisyytensä. »Jos olisin tiennyt, ei minun olisi tarvinnut kysyä. Ymmärrättekö?»

»Täydellisesti», vakuutti kamariherra. »Koska minä kuitenkin olen yhtä taitamaton kuin te, niin, tarkoitan, että vain tässä tapauksessa, armollinen sukulaiseni — —»

»Oh, antakaa 'armollisen sukulaisenne' olla rauhassa!» keskeytti Käthe epätoivoisena. »Joku toinen voi olla armollinen — niin, tarkoitan luonnollisesti vain tässä tapauksessa», hän lisäsi ivailun haluisena. »Mutta kuka maailmassa voi sanoa minulle, mitä tämä loru merkitsee, kun te ette voi?»

Herra von Diestelcamp yski.

»Ehkä Horst tietää neuvon?» ehdotti hän.

»Miksi ei Kiinan keisari?» valitteli Käthe. »Horst! Mutta, ihmislapsi, setä ja veijari, Horsthan ei saa tietää hituistakaan tästä!»

»Eikö —?»

»Ei hituistakaan! Tämä on oleva yllätys — joululahja.»

»Joulul—?»

»Niin tietysti — mitäpä muuta?» sanoi Käthe, joka omituisen punaisena kulki edestakaisin huoneessa eli, toisin sanoen, hoippui erittäin taitavasti monien huonekalujen välissä. »Ettekö heti ymmärrä, Habakuk-setä? Horst on nyt monta kuukautta vaivannut päätään tällä salakirjoituksella — nyt lahjoitan hänelle avaimen joululahjaksi — sukkelaa ja kuitenkin yksinkertaista, vai mitä? Kirjoituksen ratkaiseminen on joka tapauksessa erittäin tärkeää, suorastaan mullistavaa. Sentähden täytyy sen vaieta, joka tahtoo auttaa minua. Ymmärrätte kai minua, vai mitä? No, setä, nyt viisautenne esille!»

XIV.

RIKOLLISET YLLÄTETÄÄN.

Herra von Diestelcamp oli kuunnellut Kätheä hämmästyksellä, jota hän ei koettanutkaan salata. Hänestä ei asia tuntunut selvältä: pikemmin teki Käthen kiihtynyt mielentila sen yhä hämärämmäksi hänelle. Mutta sellaisina hetkinä sokeakin haparoi joskus oikeaan.

»Hm!» sanoi hän miettiväisenä. »Kun ei saa kysyä Horstilta, niin täytyy kääntyä expertin puoleen!»

»Kenen?» kysyi Käthe ja pysähtyi.

»Experto crediten [luotettava asiantuntija] puoleen, kuten me latinan taitajat sanomme», nyökkäsi kamariherra.

»Olen samaa mieltä!» sanoi Käthe iloisena. »Kääntykäämme ex-ex-ex — mikä sen veijarin nimi olikaan?»

»Asiantuntija», selitti herra von Diestelcamp. »On olemassa asiantuntijoita kaikilla aloilla, miksi ei myös salakirjoituksen?»

»Suuremmoinen ajatus!» huudahti Käthe, joka oli aivan haltioissaan ehdotuksesta. »Tunnetteko ketään sellaista, setä?»

»En tunne, mutta suuressa Berliinissä ei liene vaikeata löytää sellaista.»

»Ei tietenkään. Tarkastelkaamme heti osoiteluetteloa», sanoi Käthe ja tahtoi heti noutaa kirjan. Mutta setä Diestelcamp kohotti kätensä kattoa kohden:

»Rakas lapsi!» huudahti hän, »emme elä niin kauan, että voisimme tutkia koko Berliinin osoitekalenterin — se on aivan mahdotonta! Ja sitten on vielä epävarmaa, onko olemassa sellaista arvonimeä kuin salakirjoituksen tuntija!»

Käthe löi kätensä yhteen.

»Mutta miksi ehdotatte sitten niin mahdotonta?» valitteli hän.

»Koska on olemassa varmempi ja helpompi keino, nimittäin tiedonantotoimisto», vastasi kamariherra hymyillen omaa kekseliäisyyttään.

Käthe harppasi hänen luokseen.

»Te olette oikea helmi setien joukossa!» riemuitsi hän. »Ja te tahdotte itse mennä sinne — eikö niin? Heti päivällisen jälkeen te menette ja kyselette tiedonantotoimistoa, jossa saa tietää sellaisesta asiantuntijasta — vai mitä? Ehkä ehditte ennen päivällistä — emmehän syö ennenkuin puolen tunnin kuluttua. Setä, jos autatte minua tässä asiassa, niin annan teille suudelman, kaksikin, jos haluatte, ehkä tahdotte saada jo edeltäpäin.»

Kamariherra hymyili ihastuneena.

»En aseta mitään rajoja anteliaisuudellenne, armollinen sukulaiseni», sanoi hän vanhanaikaisen kohteliaasti, »Mutta pyydän teitä muistamaan, että Berliini on hyvin suuri, ja sentähden en aivan varmasti voi taata kykeneväni auttamaan. Ensin minun täytyy saada jonkun tiedonantotoimiston osoite, ja siihen tarkoitukseen on osoitekalenteri paras apukeino.»

Myrskytuulen lailla ryntäsi Käthe ulos ja toi pian paksun kirjan, johon hän syventyi yhdessä kamariherran kanssa. Päät yhteen painuneina he tarkastelivat järjestelmällisesti tiheitä sivuja. Ei ollut vaikea löytää mitä se etsivät, ja samassa asennossa keskustelivat salaliittolaiset tiedosta, jonka he aikoivat hankkia. Käthe hehkui kärsimättömyydestä, ilosta ja odotuksesta. Kamariherra oli rakastettava ja myöntyväinen ja säteili viehättävän sukulaisensa silmien loisteessa.

Kun he yhä vielä keskustelivat puoliääneen, niin ovi aukeni ja —
Kuki-täti sekä kreivi Kirchwald astuivat sisään. Kuin käärmeen
pistämänä astui edellinen askeleen takaisin, punastui, kalpeni ja loi
Kätheen katseen, joka näytti sanovan:

»Älä alenna miestäni — minun silmieni edessä!»

Kreivi Kirchwald ei näyttänyt näkevän mitään pahaa pienessä kohtauksessa, sillä hän hymyili tyytyväisenä ja sanoi:

»Hyvää päivää, herrasväki. Ilmoitan kunnioittavimmin, että olen palannut virastani ja että minulla on uskomaton ruokahalu.»

»Hui!» Yhteen painuneet päät erosivat äkkiä.

»Syylliset!» ajatteli Kuki-täti, jonka vanha sydän kärsi mustasukkaisuuden tuskista, kun Käthe varomattomasti kohotti oikean kätensä etusormen huulilleen — merkiksi, johon herra von Diestelcamp vastasi kevytmielisesti kyllä hienolla hymyllä.

»Joko olette palanneet?» kysyi hän hieroskellen käsiään — hämillään, ajatteli Kuki-täti kärsivän sydämensä syvyydessä.

»Joko?» toisti hän katsahtaen taivasta kohden kuin anoen sitä kärsimänsä vääryyden todistajaksi. »Tulemme liian myöhään. Teistä näyttää aika kuluneen ihmeen nopeasti — —.»

»Niinpä onkin», vastasi kamariherra kohteliaasti, mutta kreivi Kirchwald ei näyttänyt kuulevan tätä tunnustusta, sillä hän sanoi iloisesti:

»No, silloin ei meidän tarvitse pelätä nuhteita myöhästymisemme tähden, täti. Nyt nopeasti päällysvaatteet pois! Sillä aikaa Käthe tarjoilee lientä, eikö totta?»

»Suunnattomia liemimääriä!» vakuutti Käthe, ja täti ja veljenpoika katosivat jälleen eteiseen, jossa kreivi Kirchwald otti kohteliaasti tätinsä yltä hienon turkin.

»Näitkö, Horst?» kuiskasi täti henkeään pidättäen.

»Mitä?» kysyi hän rauhallisesti.

»Oh, tuota — tuota sopimatonta ystävyyttä mieheni ja vaimosi välillä?» sanoi täti yhä kuiskaten.

»Mitä — —?»

»Mutta mieheni on viaton — vakuutan sinulle», sanoi täti juhlallisesti.

»Luonnollisesti, luonnollisesti», kiiruhti Kirchwald vastaamaan, vaikka hän ei tietänytkään, mitä täti tarkoitti, mutta hän tahtoi vain säilyttää kotirauhan.

»Vaimosi on pyydystänyt hänet verkkoonsa», jatkoi Kuki-täti, ja hänen äänensä kuului vihaiselta ja tuskaiselta.

Nyt selveni kaikki Kirchwaldille, ja hänen täytyi nauraa ääneen.

»Oh, täti, melkein pakahdun naurusta», sanoi hän voimatta salata iloisuuttaan.

»Minusta tämä on kauheata», sanoi Kuki-täti liikutettuna. »Ja sinä voit nauraa — oh, en ymmärrä aikaanne, joka nauraa tuollaiselle.»

»Minä taas, pikku täti, en ymmärrä sinun aikaasi, joka tekee jokaisen pienen tapauksen rikokseksi», vastasi Kirchwald, joka vaivoin tukahutti naurunsa. »Ja nythän olemme selviytyneet tästä.»

Rouva von Diestelcamp ripusti kiihtyneenä hattunsa naulaan.

»Niin, naura sinä vain ja syöksy avio-onnestasi turmioon!» ähki hän hiljaa. »Mutta minä pidän silmäni avoinna ja varoitan miestäni seireenistä, joka koettaa lumota hänet nuoruudellaan.»

»Tee mitä tahdot», vastasi Kirchwald suuttuneena, mutta rauhallisena. »En tahdo estää ketään sellaisesta, jota hän pitää hauskana. Minulle on yhdentekevää, mitä teet miehellesi, mutta pyydän sinulta, että et sekoittaisi Kätheä tähän juttuun. Ja nyt pöytään — saanko luvan, täti?»

Hieman rauhallisempana, mutta kuitenkin vihasta vapisevana Kuki-täti antoi taluttaa itsensä ruokasaliin, jossa kaksi »syyllistä» jo odotti.

XV.

SETÄ PETTÄÄ.

Päivällistä syötiin.

Käthe, joka oli hyvin iloinen siitä, että hän pian saisi tietää vihreän kirjeen salaisuuden, jutteli kaikenlaista, kamariherra säteili ja kreivi Kirchwald tuli jälleen hyvälle tuulelle nähdessään nuo kaksi iloista, sillä Diestelcampin onnettoman kosinnan muisto ja Kuki-tädin mustasukkaisuus kiihoittivat suuressa määrin hänen nauruhermojaan.

Ainoastaan viimeksi mainittu arvoisa rouva istui hiljaisena ja surullisena, pitäen tarkasti silmällä miestään ja Kätheä. — Käthe huomasi sen luonnollisesti ja katsoi miestään niin, että nuori pari purskahti nauruun. Vaivoin he sitten saattoivat selittää jotenkin uskottavasti naurun syyn.

»Tänä iltana olemme kotona», sanoi Kirchwald, »sillä Boob tulee meille teetä juomaan.»

»Suuremmoista!» huudahti Käthe. »Silloin valmistan hänen mieliruokaansa: sianlihaa ja paistettuja perunoita. Sitä ruokalajia hän käsittelee kuin taituri.»

»Boob? Kuka on sellainen Boob?»

Näin kysyen Kuki-täti suvaitsi rikkoa vaitiolonsa. Ja sitten hän jatkoi:

»Eipä silti, että mieltäni kiinnittäisi ihminen, jolla on sellainen maanmoukan maku.»

»Boob maanmoukka!» virkkoi Käthe hymyillen. »Kiitoksia vain! Hän on hieno, täti, oikea hienouden esikuva, vaikkakin hän pitää sianlihasta ja paistetuista perunoista.»

»En voi ymmärtää sellaista», sanoi Kuki-täti terävästi.

»Jonkheer van Boob on hollantilaisen lähetystön jäsen», selitti
Kirchwald, »tämän talon rakastettava ystävä.»

Kuki-täti vaikeni, mutta hänen miehensä sanoi:

»Minä tunnen hänet. Hän oli kerran ministerin mukana Nordlandissa. Hän on todella ulkonaisesti moitteettoman hieno, ja hänen käytöksensä on luonnollinen, varma ja voittava.»

»Boob on helmi», virkkoi Käthe, mutta täti rypisti kulmiaan.

»Tuntuu kummalliselta, kun vaimo miehensä läsnäollessa kutsuu toista miestä helmeksi», sanoi hän terävästi.

»Vai niin!» sanoi Kirchwald nopeasti. »On kai parasta sanoa niin miehensä läsnäollessa — vaikkakaan siinä ei ole mitään pahaa. Sitäpaitsi on olemassa monenlaisia helmiä, eikä epäilystäkään, etten minä olisi parhaimpien joukossa!»

»Ilmaisin vain rehellisen vakaumukseni», sanoi Kuki-täti, äänessä sellaista nöyrää kainoutta, joka on omiaan herättämään raivoa, kun tietää, että siinä piilee juuri kainouden vastakohta.

Onneksi ei kukaan kuitenkaan raivostunut, ei edes Käthe, joka oli vähemmän maltillinen kuin muut. Mutta tottumus on toinen luonto, eikä kukaan vastustanut Kuki-tätiä, mikä oikeastaan oli epäkohteliaisuus.

Päivällisen jälkeen »nuori» Diestelcampin aviopari vetäytyi huoneeseensa nauttiakseen tavanmukaisesta päivällisunesta, mutta Käthe ennätti kuitenkin kuiskata kamariherralle, että tämä tapaisi hänet kello neljä, kuten oli luvannut.

Kunnon Diestelcamp pitikin sanansa, mutta hän ei kuitenkaan ollut valmis lähtemään ulos. Päinvastoin hän hiipi hyvin nolona saliin, jossa Käthe tuli häntä vastaan jännityksestä hehkuen.

»Vai niin, nyt siis kaikki ratkeaa!»

Näin hän ilmaisi mielipiteensä asiasta.

Kamariherra yski, niisti kolme kertaa ja puhdisti nenäänsä.

»Tietysti», kuului sitten hitaasti, »tarkoitan, että olisin suunnattoman iloinen, jos voisin auttaa teitä, kallis sukulaiseni. Kuitenkin — niin — hm — rakas vaimoni on sitä mieltä, että minä mieluummin jättäisin — —.»

»Mitä?» huusi Käthe mielettömänä. »Oletteko lörpötellyt?»

»O! — — —», änkytti kamariherra.

»Niin juuri, lörpötellyt!» kuului harmistunut vastaus.

Herra von Diestelcamp tuli arvokkaan näköiseksi.

»Armollisin sukulaiseni, kun joku asia on uskottu minulle vaitiolon sinetillä varustettuna, niin ei kidutuspenkkikään voi puristaa salaisuutta minulta», sanoi hän arvokkaasti. »Täytyihän minun kuitenkin kertoa vaimolleni, että olin luvannut toimittaa teille erään asian. Vaimoni kehoituksesta huolimatta en kertonut hänelle, mikä tämä asia oli. Mutta kun hän ehdottomasti kielsi minua ryhtymästä tähän tehtävään, niin minun täytyi taipua. Vaimoni sanoi, että Horst ei pitäisi siitä.»

»Oh, lorua!» sanoi Käthe ja loi uuteen setäänsä niin armottoman katseen, että tämä vasten tahtoaan astui askeleen takaisin. »Jos Kuki-täti pitää veljenpoikaansa sellaisena aasina, niin ei kai teidän tarvitse olla yhtä tyhmä!»

»Ei tietystikään», myönsi kamariherra. »Mutta siitä huolimatta lienee paikallaan, että minä tässä tapauksessa noudatan rakkaan vaimoni toivomusta ja — —.»

»Jatkakaa vain samalla tapaa!» keskeytti Käthe hänet halveksivasti ja lisäsi hymyillen: »Ettekö saanutkin oikean kotiripityksen, pikku setä? No, sulattakaa se nyt oikein kunnollisesti ja suudelkaa sitten tohvelia, jota hän pitää niskanne päällä. Se on oleva suloinen ies — vai mitä?»

Kamariherra vääntelehti Käthen pilkatessa. Hän oli puoleksi iloinen, että oli päässyt niin vähällä, puoleksi häpeissään, kun hänen lävitseen oli nähty.

»Käyttäkää minua toiste», sanoi hän, kun ei tahtonut vastata Käthen viimeiseen kysymykseen. »Voitte olla varma, että minä raskain sydämin tässä erikoisessa tapauksessa rikon lupaukseni.»

»'Tähän oli minun pakko'», lausui Käthe siteeraten jonkun tunnetun henkilön sanoja. Sitten hän meni ovelle, avasi sen ja lohdutteli nolostunutta sukulaistaan. »Älkää pelätkö, hän ei kuullut mitään, pikku setä. Voitte rauhallisena mennä takaisin lohikäärm — — tarkoitan, kunnioitetun tätini luo.»

Se oli nopea kosto — — — Käthe ei sellaisissa tapauksissa ollut koskaan hidas.

Setä Diestelcamp hiipi ulos syvään kumarrellen, ja Käthe jäi voittajana tantereelle, vaikkakaan voiton hedelmät eivät olleet suuret.

»Jos kaikki jatkuu niinkuin on alkanut, niin iloitse, Habakuk-setä!» ajatteli hän vahingoniloisesti. »Mitä minä nyt tekisin? Menen itse tiedonantotoimistoon? Niin, ei kai ole muuta neuvoa.»

XVI.

BOOB AUTTAA.

»Niin, ei kai ole muuta neuvoa», toisti Käthe itsekseen. »Minun pitää kai itse mennä! Kukapa muu menisi? Kuka? Haa!»

Hän löi kädellään otsaansa.

»Boob auttaa minua!» huudahti hän ääneen. »Luonnollisesti Boob! Miksi en heti ajatellut häntä sen sijaan että ryhdyin toimimaan tuon vanhan tohvelisankarin kanssa? Boob — ei kukaan muu kuin Boob?»

Käthe tuli jälleen iloiselle tuulelle, ja jos Kuki-täti toivoi tapaavansa hänet happamena ja loukkaantuneena, kun hän tuli kahisten teetä juomaan, niin hän erehtyi, sillä Käthe uhkui iloa ja puhui niin lennokkaasti, että Kuki-täti ei koettanutkaan nuhdella häntä, vaan kuunteli vain suuttuneena.

Kello kahdeksan aikaan kreivi Kirchwald saapui kotiin mukanaan mainittu perheen ystävä. Suurella ylpeydellä Käthe esitti tädille Hollannin lähettilään Jonkheer van Boobin.

Pian olikin nuori mies loihtinut armollisen hymyn rouva von Diestelcampin kasvoille huolimatta tämän ennakkoluuloista nuorta aatelismiestä kohtaan, jonka mieliruokaa oli sianliha ja paistetut perunat.

Herra van Boob oli ulkonaisesti täydellinen keikari. Hänellä oli hienon hieno takki, moitteeton kaulus ja kaulaliina. Napinreiässä komeili tuore ruusu, ja hänen päässään oli tarkasti tehty jakaus, joka todisti, että tätä henkilöä eivät muut huolet painaneet.

Tuoreissa, pyöreissä kasvoissa hyvin hoidettuine, rohkeasti ylös kääntyvine viiksineen loisti pari hyvää, iloista lapsensilmää, jotka yhdessä hänen sianliha- ja perunarakkautensa kanssa tekivät hänen olentonsa, huolimatta keikarimaisuudesta, viattomaksi ja rakastettavaksi ja osoittivat todeksi vanhan sananparren, että koiraa ei ole karvoista katsominen.

Käthe tervehti vierasta myrskyävän iloisesti, mikä aina on selvin todiste viattomasta ystävyydestä, etenkin kun hänen tervehdykseensä vastattiin samalla tavalla.

Kreivi Kirchwald, joka huomasi Kuki-tädin happamen hymyn tämän tervehdyskohtauksen aikana ja jolla oli siitä tavattoman hauskaa, ei voinut olla sanomatta:

»Nyt näet, täti, miten hellästi otamme vastaan rakkaan, vanhan
Boobimme.»

»Minä näen ja ihmettelen sitä!» vastasi täti. »Silmäni ovat aina avoinna, rakkahin Horst.»

»Sitä parempi!» sanoi Kirchwald iloisesti.

Ilta oli todella hauska. Tosin herra von Diestelcamp oli hieman nolona, mutta hänhän ei koskaan keskustellut erittäin vilkkaasti, ja hänen hiljaisuuttaan ei sentähden huomattu. Mutta hilpeä mieliala tarttui Kuki-tätiinkin, sillä Boob tunsi monia hänen tuttaviaan ja oli hyvin huomaavainen häntä kohtaan.

Hullunkuriset kertomukset, joita hänellä oli joukoittain varastossa ja joita hän pyytämättä sirotteli ympärilleen, eivät myöskään olleet aiotut luomaan »kiristynyttä» mielialaa. Kirchwald ja Käthe auttoivat häntä uskollisesti, ja vaikka Boobilla puheliaisuudestaan huolimatta oli ruokahalu, jota meidän aikamme onneksi pitää vain terveyden merkkinä, mutta jota edelliset sukupolvet sanoivat »sivistymättömäksi» ja »sopimattomaksi», niin hän kuitenkin oli tädin suosiossa, kun noustiin ja palattiin saliin.

Mutta nyt oli Käthen aika toimia, ja innoissaan hän uhrasi sydämettömästi oman puolisonsa eli, toisin sanoen, järjesti nopeasti peliseurueen. Ennenkuin kukaan huomasikaan, istui hänen miehensä Diestelcampien kanssa pöydän ääressä ja pelasi vistiä.

»Tuollainen pieni peli illallisen jälkeen on välttämätön Kuki-tädin terveydelle», vakuutti hän rakastettavasti. »Horst olisi onneton, jos tädiltä kiellettäisiin se, ja herra van Boob kestää kai puoli tuntia minun kanssani, vai mitä?»

Boob vakuutti tietysti, että hän oli äärettömän onnellinen saadessaan puhella hetkisen rakastettavan emäntänsä kanssa, mutta Kuki-täti pyysi suloisesti hymyillen häntä neljänneksi pelaajaksi. Käthehän voisi katsella. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt Kätheä eikä sopinut hänen suunnitelmiinsa.

»Eikö mitä», vastusti hän vieraansa puolesta, ennenkuin tämä ehti vastata. »Herra van Boob pelaa vistiä niin huonosti, vai mitä? No niin, mutta joka tapauksessa hän ei pelaa niin mainiosti kuin sinä, täti. Teidän on paljon hauskempi pelata kolmisin.»

»Kas niin, nyt pelastin teidät loistavasti haukkumisista vistissä», kuiskasi hän Boobille ja veti hänet mukanaan salin nurkkaan.

Kun Kuki-täti alkoi, niin Kirchwald meni hakemaan lamppua ja kulki nurkassa olevan parin ohi.

»Teitpä hävyttömästi, Käthe», kuiskasi hän. »Tänään olisit ainakin voinut säästää minua.»

Käthe katseli miestään hieman katuvaisena ja omantunnon vaivoissa, sillä Kuki-täti oli noita kauheita vistin pelaajia, jotka pääasiallisesti kuluttavat ajan pelipöydän ääressä kertomalla laajasti, miten olisi käynyt, jos jollakin olisi ollut parempi kortti ja jotka eivät koskaan tiedä, mikä on valtti tai kuka on joutunut pelistä, ja jotka periaatteesta eivät koskaan kunnioita kolmen miehen salamerkkejä. Käthe tiesi kaiken tämän — hän tiesi, miten hänen miehensä kärsivällisyys joutui koetukselle, kun hänen piti pelata Kuki-tädin kanssa, mutta vihreä kirje salaperäisille Annoilleen oli niin vanginnut hänen tunteensa, että katumus tukahutettiin alkuunsa.

»Ah, yksi peli menee pian», sanoi hän.

»Niin, mutta kun leijona on maistanut verta, niin seuraa toinen ja kolmas», murisi Kirchwald lamppunsa takana kantaessaan sitä pelipöydälle.

Kuki-täti, joka istui niin, että hän saattoi nähdä Käthen ja Boobin, piti siveellisenä velvollisuutenaan häiritä heidän seurusteluaan.

»Ehkä herra van Boob tahtoo katsella?» ehdotti hän.

»Varjelkoon», sanoi Käthe. »Herra van Boob vihaa ihmisiä, jotka seisovat tirkistelemässä. Ja mitä et tahdo itsellesi tehtävän, älä tee sinäkään muille — on herra van Boobin periaate.»

»Horst, annatko todella Käthen istua tuolla?» kuiskasi Kuki-täti veljensä pojalle pöydän yli.

»Käthen? Oh, hänen on vallan hyvä tuolla», vastasi Kirchwald.

Ja peli alkoi.

Tuskin oli Kuki-täti alkanut esitelmöidä korteista, kun Käthe teki hyökkäksensä.

»Sanokaahan minulle, herra van Boob, ennenkuin unohdan», keskeytti hän toverinsa, joka kertoi viimeisistä hovitanssiaisista, »onko salakirjoitus teistä mielenkiintoista?»

Boob näytti sangen hämmästyneeltä.

»Minustako, kreivitär? Ei hituistakaan!» tunnusti hän rehellisesti. »Näettekö — sen lukeminen on kauhean vaivalloista ja ikävää, ja kirjoittaessa on pidettävä silmät avoinna ja järki selvänä. Muuten kaikki käy päin honkia!»

»Vai niin arvelette», sanoi Käthe osaaottavasti, mutta hieman hajamielisesti, sillä hän mietiskeli, antaisiko hän Boobin kääntää kirjeet, kun tämä nyt kerran näytti ymmärtävän salakirjoitusta. Mutta ei, se ei käynyt päinsä — kukapa tietää, mitä niihin oli kirjoitettu — ja tuo Anna — ei, se ei käynyt päinsä.

»Kysyn sentähden, että —», jatkoi hän ja hänen kekseliäät aivonsa etsivät kelvollista selitystä. »Eräs ystäväni on kysynyt minulta, onko täällä Berliinissä ketään, joka opettaa tai lukee salakirjoitusta. Hän toivoo saavansa selityksen asiakirjaan, johon on kirjoitettu salakirjoitusta. Mutta miten löytäisin sellaisen ihmisen? Silloin johtui mieleeni kysyä teiltä?»

»Hm — niin — odottakaa hetkinen, kreivitär — minusta tuntuu, kuin olisin kuullut miehestä, jolta kysytään neuvoa sekavissa asioissa — kunpa muistaisin kuka minulle kertoi —.»

»Mutta onhan samantekevää, kuka kertoi!» keskeytti Käthe hänet.
»Pääasiahan on miehen nimi — tarkoitan salakirjoitusmiehen.»

»Luonnollisesti, kreivitär, siitähän se juuri riippuu. Se oli naurettava nimi — —.»

»Schulze? Möller?» kysyi Käthe.

»Ei se ollut niin tavallinen nimi», sanoi Boob, joka silminnähtävästi tutki muistilokeroitaan. »Kunpa vain muistaisin, kuka sanoi minulle sen — —.»

»Mutta, herra van Boob —.»

»Niin, silloin voisin kysyä häneltä. Hän asuu Enkelinrantatien varrella. Tiedän sen — —.»

»Kuka?»

»Salakirjoitustaituri. Mutta numeron olen unohtanut.»

»Ja nimen myös», huokasi Käthe. »Mitä Enkelinrantatie hyödyttää minua, kun en voi löytää enkeliä. On helppo sanoa: viidellä pennillä juustoa, mutta mitä lajia.»

»Juustopää!» huusi Boob säteilevin kasvoin, niin että Käthe hypähti pelästyksestä, ja kolme hämmästynyttä silmäparia suuntautui heihin pelipöydän luota.

»Mitä?» sanoi Käthe. »Miksi huudatte: Juustopää? Minähän toistin vain tavallisen sananparren täällä Berliinissä.»

»Tiedän — tiedän», jatkoi Boob säteillen. »Mutta juuri tuo sananparsi palautti nimen mieleeni. Hänen nimensä on Juustopää. Eikö se ole kummallinen nimi? Jos olisin sen niminen, niin muuttaisin sen heti?»

»Minä myös», vakuutti Käthe. »Koska nyt tiedämme nimen, ei meidän tarvitse puhua enää asiasta. Ystäväni tahtoo pitää sen salassa. Ettehän puhu siitä muille. No, nyt voitte kertoa taas hovitanssiaisista, herra van Boob!»

Ja Boob totteli käskyä ja oli viiden minuutin kuluttua unohtanut Käthen kysymyksen.

Peli loppui ja ilta samaten. Herrat lähtivät kolmisin ulos juodakseen viiniä jossakin konserttisalissa. Vastoin odotustaan sai kamariherra Kuki-tädiltä armollisen luvan sillä ehdolla, että hän olisi määrätyllä kellonlyönnillä kotona.

Kun Käthe oli onnellisesti saanut Kuki-tädin tämän huoneeseen, toisin sanoen, oli päässyt taitavasti tädistä ja hänen keskusteluhalustaan, niin hän syöksyi miehensä huoneeseen, käytti puoli laatikollista tulitikkuja, ennenkuin hän kuumeisessa kiireessään sai tulen syttymään, ja rupesi tutkimaan osoitekalenteria.

»F, G, H, I—», mutisi hän, kunnes löysi etsimänsä kirjaimen. »J, u, u, s, t, o — Juustopää! Tuossa hän on. Juustopää, Daniel, filosofian tohtori, Enkelinrantatie 177, neljäs kerros. Neljäs kerros, onpa se kovaa — — mutta mitä kaikkea voi tehdäkään, jotta saattaisi näyttää vanhalle, myrkylliselle tädille, että vihreät kirjeet, joissa on kiiltomato päällä, ovat viattomimpia papereita maailmassa!»

Pettäen itseään näin kauniisti kömpi Käthe vuoteeseensa. Huomenna olisi asia ratkaistu, Jumalan kiitos! Ihmeellistä kyllä hänestä ei tuntunutkaan niin kevyeltä tätä ajatellessaan kuin hän oli odottanut.

Hän ei voinut kieltää, että hän ei ollut rehellinen Horstia kohtaan ja että kirjeitä, joita käytettiin tällä tavoin, saattoi pitää varkaan tavarana — vaikkakin ne olisi löydetty paperikorista.

Mutta tuo »Anna» sovitti kaiken, ainakin sai kelvata jonkunlaiseksi sovitukseksi.

Käthe ei mitenkään tahtonut kysyä mieheltään tuosta »Annasta», mutta vielä vähemmin hän antoi tuon kirotun »Annan» varjon langeta hänen ja hänen miehensä väliin.

Mustasukkaisuuttako? Tuota »Annaa» kohtaan? Sepä vielä puuttuisi — mutta, mutta —.

XVII.

KÄTHEN SEIKKAILU.

Seuraavana aamuna Kuki-täti vitkasteli Käthen mielestä kolme kertaa kauemmin kuin tavallisesti, ennenkuin hän aamiaisen jälkeen lähti kamariherran kanssa kaupungille. Mutta tuskin hän oli oven ulkopuolella, ennenkuin Käthe puki salamannopeasti päällysvaatteet ylleen — Horsthan oli jo kauan aikaa ollut poissa — syöksyi ulos ovesta, alas portaita ja lähimpään raitiovaunuun.

Etsittyään hetken hän tuli Enkelinrantatielle — hänelle aivan tuntemattomaan kaupunginosaan — ja etsi numeron 177, joka oli vastenmielinen, savuttunut ja ikävä vuokrakasarmi.

Hetkiseksi hän pysähtyi jyrkkien pimeiden portaiden eteen, mutta joka on sanonut A, saa myös sanoa B. Katkun tähden hän painoi nenäliinaa nenäänsä vasten ja rupesi kiipeämään.

Pari naishaamua, jotka hän tapasi tiellään, vastasivat epäluuloisesti hänen »hyvään huomeneensa».

Vihdoin hän oli päässyt neljänteen kerrokseen ja seisoi oven edessä, johon oli kiinnitetty likainen käyntikortti kirjoituksineen: 'Fil. tohtori Daniel Juustopää.'

Käthe, jolla muuten oli vähän kokemusta, teki johtopäätöksen, että filosofia oli vienyt tämän tieteenviljelijän hyvin korkealle, nimittäin tämän kasarmin ullakkokerrokseen, mutta että hän ei ollut päässyt pitkälle opinnoissaan.

Joku toinen nuori nainen olisi ehkä kääntynyt tältä ovelta takaisin, mutta Kätheltä ei koskaan puuttunut rohkeutta. Kun hän oli aivan kokematon ja halveksi vaaroja, niin hän ei lainkaan ajatellut, millaiseen ryöväriluolaan hän saattaisi astua. Ainoa, mikä teki hänet levottomaksi, oli pelko siitä, että kunnon Boob oli ehkä antanut hänelle väärän osoitteen. No niin, silloin sai aivan yksinkertaisesti sanoa: »Anteeksi!» ja jälleen kompuroida alas.

Hän koputti voimakkaasti ovelle. Sisältä kuului jyrisevästi: »Astukaa sisään!» syvä, jotenkin karhea bassoääni, ja Käthe astui huoneeseen.

Ensin hän ei nähnyt mitään tupakansavun tähden — hyvin huonon ja haisevan. Mutta vähitellen hän erotti hämärässä valossa, joka tunkeutui sisään likaisen ikkunan läpi, vinoseinäisen huoneen, jossa oli kauhea epäjärjestys, tekemätön vuode, rautainen pesuteline, äärettömän pieni pesuvati likaisille vesineen, paperien ja kirjojen täyttämä kirjahylly ja lopuksi rautakamiini, jonka kylkeä vasten satumaisen paksu mies piteli huopatohvelisia jalkojaan.

Tämä jättiläinen istui piippua polttaen räsyisessä nojatuolissa. Hänellä oli yllään yönuttu, joka oli aivan riekaleina, päässä turkkilainen päähine ja likaisen kauluksen yläpuolella komeili lihava häränniska, paksut posket ja mahtava kaksoisleuka.

»Tohtori Juustopääkö?» kysyi Käthe toinnuttuaan hämmästyksestään.

»Olen kyllä. Miten voin palvella teitä?» vastasi hän matalalla äänellä.

»Olen kuullut teidän osaavan salakirjoitusta», sanoi Käthe, »ja olen tullut pyytämään, että selittäisitte kolme kirjettä.»

»Teille on ilmoitettu oikein», vastasi tohtori Juustopää mahtavasti.
»Jos joku yleensä voi lukea tuollaista kirjoitusta, niin minä ainakin.
Se on minun erikoisalani. Mutta olkaa hyvä ja istukaa!»

Käthen mielestä se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä paitsi nojatuolia, johon hän ei millään ehdolla tahtonut istua, ei hän huomannut mitään istuimen tapaista.

Mutta jättiläinen käännähti, jolloin Käthe kauhukseen huomasi, että yönuttu oli aivan kulunut siitä paikasta, jolla, ihmisillä on tapana istua, ja että alusvaatteet näkyivät kehyksen sisältä. Kun jättiläinen oli näin ujostelematta osoittanut puvustonsa puutteet, niin hän laahasi nurkasta horjuvan tuolin, työnsi sillä olevat vaatteet likaiselle lattialle ja pyysi mahtavin käden liikkein Kätheä istuutumaan.

»Kiitoksia!» sanoi Käthe ja katseli epäluuloisena tuolia. »Seison mieluummin. Tässä ovat kirjeet. Tahdotteko olla ystävällinen ja kääntää ne minulle?»

Tohtori Juustopää ojensi lihavan oikean kätensä, otti kolme vihreää kirjettä, istuutui jälleen nojatuoliinsa, kiinnitti silmälasit perunanenälleen ja tarkasteli kirjoitusta otsa rypyssä.

»Tässä on käytetty kolmea järjestelmää», sanoi hän katsahtaen ylös.

»Mutta onhan se kuitenkin salakirjoitusta?» kysyi Käthe, »eikä mustalaisten eikä puolan kieltä tai muuta sellaista?»

»Luonnollisesti tämä on salakirjoitusta, mutta, niinkuin mainitsin, kolmea erilaista järjestelmää», nyökkäsi jättiläinen. »Mutta me selviydymme kyllä tästä. Daniel Juustopää voi kerskailla, että hän on tähän asti ratkaissut kaikenlaista salakirjoitusta — kaikenlaista, ymmärrättekö?»

»No, ryhtykää sitten selittämään?» komensi Käthe vapisten kärsimättömyydestä.

Tohtori Juustopää antoi silmälasiensa pudota nenältään.

»Kunnioitettu nuori rouva», sanoi hän suojelevin ilmein. »Ei edes minun kaltaiseni taituri voi ratkaista tällaisia arvoituksia yhtä helposti kuin te pudistelette kukkia puusta. Siihen tarvitaan aikaa.»

»Kuinka pitkä aika?»

»Se riippuu kirjoituksen laadusta. Olen toisinaan käyttänyt kokonaisen viikon yhden rivin tutkimiseen, sillä minun on täytynyt koetella enempää kuin sataa järjestelmää, ennenkuin olen päässyt selville. Mutta uskokaa huoleti nämä kirjeet minulle — minun luonani ne ovat suljetut ammattisalaisuuden sinetillä.»

Käthe huokasi.

»Ei ole siis muuta keinoa, jos tahdon päästä niistä selville», sanoi hän. »No, minä jätän kirjeet tänne. Saanko tietää niistä huomenna?»

»Saatte — mutta lopullista ratkaisua en voi luvata», kuului alentuva vastaus.

»Näkemiin siis», sanoi Käthe lyhyesti ja kääntyi lähteäkseen.

»Anteeksi — vielä jotakin armollinen rouva», sanoi tohtori Juustopää.
»Ammattiperiaatteeni on, että pyydän pienen etumaksun työstäni.»

»Ahaa!» sanoi Käthe, joka ei lainkaan ollut ajatellut maksua. »Mitä tarkoitatte pienellä etumaksulla?»

Tohtori Juustopää kohautti olkapäitään.

»Aivan mitätöntä — vain periaatteen vuoksi», vastasi hän keveästi.
»Voimmehan määrätä — hm — kymmenen markkaa.»

Käthe tarttui äänettömänä kukkaroonsa ja pani rahan kirjanoppineen oikeaan käteen.

»Vieläkö muuta?» toisti hän kuivasti.

»Tietysti, kunnioitettava rouva», kuului kohtelias vastaus. »Vieläpä hyvin tärkeää — kenen kanssa minulla on kunnia keskustella?»

Käthe astui epäluuloisena askeleen taaksepäin.

»Te tahdotte tietää nimeni?» kysyi hän. »Se on aivan turhaa. Minä haen kirjoituksen, kun se on ratkaistu ja maksan siitä, mutta sama kai on, onko nimeni Müller vai Schulze?»

Suuremmoisin käden liikkein ojensi jättiläinen vihreät paperit Käthelle.

»Siinä tapauksessa en suorita tätä tehtävää», sanoi hän kylmästi. »Daniel Juustopää on kunniallinen mies eikä mikään merirosvo, joka kalastaa sameassa vedessä. Hän palvelee vain avun tarpeessa olevia, jotka ilmoittavat nimensä. Joka ei uskalla ilmaista nimeänsä, sitä en voi auttaa.»

Käthellähän ei ollut kokemusta. Muuten hän olisi tyynesti ottanut vihreät kirjeet ja mennyt tiehensä, vaikkakin menetettyään kymmenen markkaa, jota Daniel Juustopää ei tietenkään antaisi takaisin. Koska Käthe ei kuitenkaan puuttuvan kokemuksensa tähden arvannut jättiläisen aikeita, niin hän antoi johtaa itsensä harhaan.

»Minulla ei ole mitään syytä salata nimeäni», sanoi hän kiihtyneenä. »Olen kreivitär von Kirchwald ja asun Potsdamerkatu l:ssä. Jos tahdotte tietää vielä jotakin, niin sanokaa se pian, sillä tätä tupakansavua ei kukaan tavallinen ihminen voi kauan kärsiä!»

»Armollisin kreivitär!» sanoi tohtori Juustopää ja virnisteli koko naamallaan. »Antakaa anteeksi, mutta rehellisen miehen tulee noudattaa periaatteitaan. Ei, minulla ei ole muuta kysymistä. Suotteko minun saattaa teidät vaunuihinne?»

»Ei, kiitoksia», sanoi Käthe lyhyesti ja loi kauhistuneen katseen tähän seuralaiseksi tarjoutujaan repaleisine yönuttuineen. »Voin aivan hyvin mennä yksinäni, te vilustuisitte helposti.»

Tohtori Juustopää mumisi jotakin, jota Käthe ei kuullut, sillä niin nopeasti hän lähti alas jyrkkiä portaita. Ja tänne hänen täytyi palata ties' kuinka monta kertaa kysymään, oliko tuo kauhea ihminen keksinyt ratkaisun. Hirveä ajatus! Kymmenen hevosta ei olisi voinut vetää häntä takaisin tohtori Juustopään salonkiin, ellei tuota salaperäistä »Annaa» olisi ollut olemassa.

»Niin, tuo 'Anna'! Mutta ole rauhassa, Käthe-raukka, pian on piinasi ohi.»

XVIII.

VASTENMIELINEN VIERAS.

Kun Käthe tuli kotiin, täytyi hänen muuttaa vaatteensa kiireestä kantapäähän, sillä niin oli tuon kauhean nurkantakaisen haju, jota tohtori Juustopää poltti ja arvatenkin myös osti tupakkana, tunkeutunut hänen vaatteisiinsa.

»Ehkä hän polttaa patjan olkia», mutisi Käthe, kun hän tyytymättömän näköisenä vaihtoi pukua. »Niin kauhealta ei haissut edes piippu, jota ajurimme kotona Hellbergissä poltti.»

Hellbergin ajuri oli todella rikas mies verrattuna rappiolle joutuneeseen akatemian jäseneen neljännessä kerroksessa Enkelinrantatien varrella, mutta kun on pulassa, voi ehkä polttaa olkia yhtä hyvin kuin kuivattuja kirsikanlehtiä.

Käthen mielestä päivä kului etanan vauhdilla. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen pitäisi mennä jälleen tuon taiturin luo, mutta kuitenkin hän paloi halusta saada tietää jotakin kirjeistä.

Kuki-tädin saarnatessa ja lausuessa monia viisauksia kuluivat tunnit. Käthe ei kuitenkaan kuullut sanatulvaa. Hänen ajatuksensa olivat vain likaisessa ullakkokomerossa Enkelinrantatien varrella, jossa viisas mies nyt istui tutkien vihreitten kirjeitten sisältöä.

Samana iltana saapui postissa vielä vihreä kirje hänen miehelleen, joten hänen tuskanmaljansa tuli kukkuroilleen. Ei epäilystä, sama väri, sama muoto, sama punainen kiiltomato kuoressa.

Kylmät väreet puistattivat Kätheä, kun hän näki miehensä rauhallisena aukaisevan kirjeen ja sitten työntävän sen asetakin hihankäänteeseen — ja vielä kauheampi oli Kuki-tädin pahansuopa katse. Se sanoi enemmän kuin monet sanat.

Miksi tuo kauhea Anna käytti niin silmiinpistävää väriä — miksi hän ei voinut kirjoittaa valkealle paperille kuin muut järkevät ihmiset?

Sata kertaa oli Käthe kysymäisillään mieheltään, mistä tämä sai vihreitä kirjeitä, mutta hän tukahutti aina kysymyksen, sillä hän tiesi, että hän ei voisi teeskennellä välinpitämättömyyttä.

Yleensä oli kaikki noiduttua, sillä seuraavana aamuna ei voinut ajatellakaan poishiipimistä. Kreivi Kirchwald oli kotona, Diestelcampia ei haluttanut mennä ulos — millä tekosyyllä Käthe pääsisi livahtamaan tiehensä? Hänen täytyi purra hampaansa yhteen ja varustautua kärsivällisyydellä.

Illaksi odotettiin vieraita, ja kun Käthe valmisti ruokalistaa, jossa oli »taivaantorttu» jälkiruuaksi, sai hän oivallisen päähänpiston. Hänhän voisi itse mennä tilaamaan tortun Jostyn leipomosta ja sitten ajaa nopeasti hevosella Enkelinrantatielle.

Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Kuki-täti oli äskettäin lahjoittanut nuorelle parille hopeisen torttumaljan, ja kun hän kuuli Käthen aikeen, niin hän tahtoi, että maljakko tänään vihittäisiin virkaansa. Sentähden pitäisi palvelijan heti mennä leipomoon tilaamaan torttua ja samalla viemään maljan sinne. »Taivaantorttu» on nimittäin niin hauras, että sitä ei voi muuttaa toiselta vadilta toiselle, se piti heti asettaa astiaan, josta sitä tarjottiin.

Käthen täytyi tukahuttaa harminsa ja tyytyä kohtaloonsa. Oi, miksi hän oli rakkaudesta »taivaantorttuun» valinnut juuri sen, joka oli Kuki-tädinkin mielitorttu!

Koska »taivaantorttu» kuuluu tähän kertomukseen, on siitä jotakin kerrottava. Tämä herkullinen leivos on tehty neljästä hauraasta kaakkulevystä, joiden väliin on pantu paksut kerrokset vadelmahilloa, vaniljakiisseliä, aprikoosimarmelaatia ja kermavaahtoa. Päällimmäinen kaakkuviipale koristetaan taidokkaasti kermavaahdolla, minkä leipuri suorittaa vasta kun torttu lähetetään ostajalle.

Käthe sadatteli itsekseen torttumaljaa, josta hän ei muuten lainkaan pitänyt, ja hän sadatteli torttuakin.

Mutta siitä hän sai maksaa kalliisti.

Hän kulutti aikaa ajattelematta uhkaavia onnettomuuksia. Hämärän tullen aikoivat Diestelcampit lähteä pienelle kävelylle puistoon. Kätheä pyydettiin mukaan, mutta hän sanoi, että hänellä oli vielä paljon puuhaa iltaa varten.

Kreivi Kirchwald oli päivällisestä asti ollut toimessaan — Käthe oli siis yksin kotona ja koetti nyt laskea, riittäisikö aikaa Enkelinkadun vierailuun.

Kun hän vielä seisoi eteisessä, kuuli hän raskaita askelia portailta. Hän työnsi lasioven verhon syrjään nähdäkseen, mikä mammuteläin siellä vaivalloisesti kömpi ylös.

Yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä, että huohottava olio oli tohtori
Juustopää.

Käthe oli vaipua polvilleen kauhusta — tuo ihminen hänen kodissaan! Ennenkuin mies ennätti painaa soittonappulaa, aukaisi Käthe oven niin nopeasti, että oppinut tulkki oli lentää suinpäin portaita alas.

»Miksi tulette tänne? Enkö sanonut, että itse tulisin kuulemaan vastauksen», huusi Käthe pelästyneelle miehelle.

»No, se minun täytyy sanoa!» sanoi tämä tointuen pian. »Olipa tämä ystävällinen tervehdys! Minä vaivaudun tulemaan tänne säästääkseni armollista kreivitärtä pitkästä matkasta ja jotta teidän ylimyksellisen nenänne ei tarvitsisi toista kertaa kärsiä rakasta tupakansavuani, ja sen sijaan, että toivottaisitte minut tervetulleeksi, haukutte minut suut ja silmät täyteen, ennenkuin olen ennättänyt soittaa ovikelloanne.»

Tämän jyrisevän sanatulvan aikana oli Käthe tullut vakuutetuksi siitä, että hänen vieraansa oli jättänyt kauhean yönutun kotiin ja oli pukeutunut samoin kuin muut ihmiset, vaikkakin hyvin nukkavieruun pukuun. Jonkunlainen pitkä takki verhosi hänen mahtavaa ruumistaan koettaen antaa sille herrasmiehen leimaa.

Koska talon muut asukkaat saattoivat kiiruhtaa ulos kuullakseen jyrisevää ääntä, joka epämieluisasti häiritsi talon ylhäistä rauhaa, niin Käthe piti parhaimpana puhua kohteliaammin kutsumattoman vieraan kanssa.

»Olette oikeassa!» sanoi hän nopeasti. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Hyvää päivää, herra tohtori. Olitte ystävällinen, kun vaivauduitte näin! Tehän huomasitte, että pelko saattoi minut aivan hämmennyksiin?»

»Pelkäsittekö minua?» hymyili jättiläinen astuessaan eteiseen, jonka oven Käthe kiiruhti sulkemaan. »Armollinen kreivitär, Daniel Juustopää ei tee kissallekaan pahaa.»

»Sepä on kaunista, Daniel Juustopää», vastasi Käthe mietiskellessään, minne hän voisi viedä vaarallisen ihmisen. Täällä eteisessä he eivät voisi seisoa, ja hänen omaan huoneeseensa? — Ei — mieshän haisi niin kauheasti tupakalta, että ilma olisi myrkytetty vielä kauan tämän jälkeen. Saliin? Jotta Kuki-täti voisi kohdata miehen, jos hän odottamatta palaisi. Seis! Makuuhuoneen vieressä oli Horstin pukeutumishuone, jossa saattoi avata akkunan — mainio ajatus!

»Olkaa hyvä ja astukaa tänne!» sanoi hän avaten oven ja meni edeltä sytyttämään kaasuliekin pöydän yläpuolelle.

Huone ei ollut suuri, mutta sangen kauniisti kalustettu. Pöydän luona, jolla oli siistintä- ja sotilastarpeita epäjärjestyksessä, koska palvelija ei vielä ollut korjannut niitä pois, oli kaksi mukavaa, vanhaa nojatuolia, ja seinän vieressä oli sohva. Pukupöytä, peili ikkunoiden välissä ja suunnaton vaatekaappi, jossa oli kreivi Kirchwaldin vaatteita, täydensivät kalustoa.

Käthe osoitti toista nojatuolia ja istuutui itse toisen käsipuulle.

»Te tulette selvitettyjen kirjeiden johdosta — eikö totta?» kysyi hän vapisten kärsimättömyydestä.

»Niin, ja minä olen ratkaissut kirjoitukset», vahvisti tohtori
Juustopää arvokkaasti.

Käthe hypähti.

»Mitä? Näyttäkää minulle — pian!» puhui hän henkeään pidättäen ja leimuavin silmin.

»Heti, armollinen kreivitär!» vastasi tohtori ja viittasi lihavalla kädellään armollisesti kumartaen. »Suokaa minun ensin ilmoittaa, että kirjeissä oli käytetty kolmea järjestelmää, niinkuin otaksuin. Ymmärrätte hyvin, että tehtäväni ei ollut helppo ja että vain erikoistuntija, jolla on minun tietoni ja kokemukseni, saattoi keksiä ratkaisun. Siitä syystä — —.»

Käthe, joka vain vaivoin oli kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään, vaipui tuoliin, sillä hänen tarkka korvansa oli kuullut, että eteisen ovi avattiin ulkoa päin. Ja nyt kuului kannusten kilinää, ja hän kuuli miehensä kysyvän, oliko herrasväki kotona.

»Mieheni!» keskeytti Käthe tohtorin kuiskaten. »Hiljaa, ei sanaakaan.
Hän ei saa tietää, että te olette täällä!»

Tohtori Juustopään suu jäi ammolleen hämmästyksestä.

»Mutta —», kuiskasi hän vihdoin vaistomaisesti.

Käthe tarttui molemmin käsin päähänsä.

»Hän ei saa tavata teitä täällä, ja nyt hän voi tulla tänne millä hetkellä hyvänsä», kuiskasi hän henkeään pidättäen ja katseli mielettömänä ympärilleen. »Teidän täytyy kadota, häipyä pois, hypätä ikkunasta!»

»Katkaistakseni kaikki luuni ja nikamani!» kuiskasi tohtori Juustopää harmistuneena. »Antakaa hänen tulla — mitä hän minulle tekisi? Eihän tämä ole rakkauskohtaus!»

»Hän ei saa nähdä teitä!» läähätti Käthe epätoivoisena. »Menkää tiehenne taikka hän surmaa teidät. Ryömikää sohvan alle!»

»Tehkää minut kyllin kapeaksi», ähkyi tohtori, joka nyt todella pelästyi ja hypähti seisomaan tirkistellen hurjin katsein ympärilleen.

»Hän surmaa teidät, jos hän tapaa teidät täällä!» vakuutti Käthe aivan poissa suunniltaan epätoivosta. »Odottakaa, nytpä keksin! Menkää vaatekaappiin, mutta nopeasti! Minä päästän teidät sitten pois.»

Vaatekaapissa oli kolme osaa. Hän aukaisi sen, jossa säilytettiin sivilivaatteita, tohtori ryömi tuskasta vapisten sisään ja Käthe ehti tuskin lukita oven, ennenkuin Kirchwald astui huoneeseen.

»Ah, oletko täällä, Käthe?» sanoi hän hyväntuulisena. »Olen etsinyt sinua kaikista huoneista — tulin tänään tavallista aikaisemmin. Mitä sinä täällä teet?»

»Minä?» kysyi Käthe hehkuvan punaisena. »Oh, minä olen tänään ottanut esille suuren metsästysturkkisi, niinkuin pyysit. Olimme pitäneet sitä pippurissa koiden varalta, ja nyt katsoin vain, oliko palvelija ripustanut sen kaappiin.»

»Monet kiitokset!» sanoi Kirchwald sydämellisesti. »Olipa mainiota, sillä Grünewaldin metsästys on määrätty huomiseksi, ja Boob ilmoitti minulle eilen, että lähdettäisiin tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Kello seitsemän — muistaakseni!»

Näin sanoen hän otti hihankäänteestä vihreän kirjeen kiiltomatoineen, jonka hän oli saanut edellisenä iltana, ja hän veti vihreän paperin kirjekuoresta Käthen silmien edessä!!!

»Tuo — tuo kirje — onko se Boobilta?» kysyi Käthe aivan jähmettyneenä.

»Niin — aivan oikein, kello seitsemän», luki kreivi Kirchwald huomaamatta Käthen kiihtymystä ja heitti paperin pöydälle.

»Tuo — vihreä — kirje — Boobilta?» toisti Käthe, ja hänen kasvonsa pitenivät.

Kreivi Kirchwald nauroi.

»Kunnon Boob käyttää tuollaista ylellistä muotipaperia vain kurillaan», sanoi hän. »Minua naurattaa joka kerta, kun postissa tapaan tuollaisen pienen viheriän, joka suorastaan kerjää, että se huomattaisiin. No, jokaisellahan on makunsa —.»

»Mutta Anna —?» änkytti Käthe ajattelemattomasi, mutta ennenkuin kreivi Kirchwald ennätti kysyä, mitä hän tarkoitti, koputettiin ovelle ja palvelija astui huoneeseen kantaen molemmin käsin hopeamaljaa, ja maljassa oli kermavaahdon peittämä, herkullinen torttu.

»Terveisiä leipurilta! Tässä tuon 'taivaantortun'», ilmoitti hän iloisena.

Tietämättä mitä teki otti Käthe maljan palvelijalta, joka sitten katosi, ja katsoi ympärilleen, mihin hän voisi sen panna. Pöytä oli täynnä ja siinä olevat esineet eivät saaneet tulla kermavaahdon yhteyteen. Pukupöytä ei myöskään ollut sopiva paikka tortulle, mutta ehkä tässä tarjoutui sopiva tilaisuus houkutella Horst huoneesta?

Samassa silmänräpäyksessä tapahtui jotakin odottamatonta, harvinaista — kuului kuin kaukaista, mutta voimakasta aivastusta!

XIX.

SALAPERÄINEN MIES VAATEKAAPISSA.

Kuului etäistä, mutta kuitenkin niin voimakasta aivastusta, että vaatekaappi tärisi.

»Mitä se oli?» sanoi Kirchwald kuunnellen.

Käthe oli pyörtymäisillään ja hänen täytyi asettaa torttumalja lähimmälle tuolille, sillä hän arvasi aivastuksen yhteydessä olevat asianhaarat. Kaapissahan oli metsästysturkki, josta hän oli juuri puhunut. Se oli ollut pippurissa koiden varalta, eikä sitä oltu kyllin hyvin tuuletettu. Onneton kirjanoppinut sai nyt hengittää hienoa, kutittavaa tomua ja — — —. »Hapshi! Atshi! Hatshu! Apshik!» kuului kaapista lakkaamatta, niin että raskaat huonekalut horjuivat kuin maanjäristyksessä.

Kreivi Kirchwald harppasi kaapin luo ja aukaisi sen, mutta hän oli lentää selälleen, sillä avonaisesta ovesta lensi suoraan hänen syliinsä suunnattoman paksu mieshenkilö, jonka lihavat parrattomat kasvot olivat siniset ilman puutteesta ja ponnistuksista koettaa tukahuttaa petollisia aivastuksia. Hänen pienet siansilmänsä olivat pöhöttyneet ja tulvillaan kyyneleitä.

Miehen liivit olivat melkein auki, sillä niitä piti kiinni vain yksi nappi, joka ruumiin äkkinäisen liikkeen tähden ei ollut ponnahtanut pois, kuten kuusi sen toveria.

Onneksi Kirchwald ei kuitenkaan kaatunut, vaan saattoi pitää miestä pystyssä.

»Hyvä herra!» alkoi hän, mutta vieras heilutti torjuen molempia käsiään ja rupesi uudestaan aivastamaan, kymmenen, kaksikymmentä kertaa peräkkäin. Samalla hän horjui edestakaisin ja vaipui sitten ähkyen lähimpään tuoliin.

Käthe ja Kirchwald olivat odottaneet äänettöminä, että tämä puuska menisi ohi. Kun nyt pahin oli voitettu ja säälittävä ihminen rupesi epäilyttävän puhtaalla, punaisella nenäliinalla puhdistamaan nenäänsä, joka oli paisunut toista vertaa suuremmaksi, niin Kirchwald huomasi, että oli aika pyytää selvitystä.

»Hyvä herra!» huudahti hän, »tahdotteko nyt ilmoittaa minulle kuka olette ja mitä tehtävää teillä on vaatekomerossani?»

»Kysykää rouvaltanne!» sähisi tohtori Juustopää, jonka loukattu ylpeys nyt heräsi. »Uhkauksin on hän pakottanut minut ryömimään tuonne ja hengittämään pippuria. Muuten, istunko minä jonkin päällä?» lisäsi hän.

Hän nousi vaivalloisesti ja paljasti silloin hämmästyneelle parille mahtavan ruumiinsa peittämän esineen — taivaantortun, joka erilaisine hyytelö-, kermavaahto-, marmelaadi- y.m. kerroksineen oli tarttunut hänen housujensa avaraan takaosaan, ja malja putosi rämisten maahan.

»Kuolema ja kirous!» huusi tohtori, käänsi päätänsä ja katseli olkansa yli. »Olenko tullut ryövärien luolaan, koska minulle asetetaan ansoja, minut suljetaan vaatekaappiin, jossa on pippuria, ja lopuksi minut takellutetaan inhoittavalla aineella. Hyvä herra, vaadin vahingonkorvausta!» hän ähkyi todellisen vihan vallassa.

Käthe oli kauan sitten voimattomana vaipunut toiseen nojatuoliin ja hän näki kauhukseen, että hänen miehensä kasvot tulivat purppuranpunaisiksi. Käthe pelkäsi vihanpurkausta, mutta Kirchwald koetti vain pidättää nauruaan.

Myöhemmin Kirchwald kertoi, että hän ei ymmärtänyt, miten hän saattoi voittaa iloisuutensa, mutta tosiasia on, että hän onnistui, ja vastauksen asemesta hän huusi palvelijaa, jota hän pyysi vapauttamaan vieraan siitä, mikä viisi minuuttia sitten oli ollut taivaantorttu.

Kostean sienen ja pyyheliinan avulla onnistui puhdistus kuitenkin, ei tosin täydellisesti, mutta sittenkin joihinkin määrin.

Toimituksen aikana vaikeni Kirchwaldin herrasväki, mutta palvelija ei voinut olla sanomatta yhä uudelleen:

»Mikä vahinko kauniille tortulle!» ja koko ajan viisas kirjanoppinut röhki, mylvi ja ähkyi.

Kun palvelija oli vienyt pois rievut, vahingoittuneen maljan ja taivaantortun koristaman tuolin, niin tohtori Juustopää huusi:

»Pukuni on kokonaan pilalla!»

»Ei suinkaan!» sanoi Kirchwald kohteliaasti. »Kemiallisessa pesussa häviävät jäljet kokonaan.»

»Vai niin! Ja sillä aikaa kuin takki on pesulaitoksessa, täytyy minun kai maata sängyssä?» virkkoi tohtori Juustopää ivallisesti. »Köyhyys ei ole mikään häpeä, ja sentähden en häpeä sanoa, että tämä puku on ainoani!»

Käthe ähkyi hiljaa, mutta Kirchwald ymmärsi viittauksen.

»Uskallanko tarjota teille vähän vahingonkorvausta!» sanoi hän ottaen kukkaronsa esiin.

»Vähän tuskin riittää minun mittaiselleni», vastasi jättiläinen.

Kirchwald otti rauhallisena esiin 50 markan setelin. Hän tunsi olevansa velvollinen maksamaan sen enemmän pippurin kuin taivaantortun tähden.

»Kyllä riittää», sanoi tohtori, joka otti vastaan setelin ja pani sen tahraiseen rahakoteloon, jossa Käthe näki vihreät kirjeet. Sitten tohtori otti nämä, punnitsi niitä hetken tärkeän näköisenä kädessään ja pani ne pöydälle.

»Tässä ovat vihreät kirjeet, rouva kreivitär», sanoi hän. »Olen kirjoittanut selityksen lyijykynällä sanojen alle. Palkkani on kaksikymmentä markkaa kappaleelta, siis ennen maksettu kymmenen markkaa tästä vähennettynä tasan viisikymmentä markkaa.»

Kirchwald katseli päätään pudistaen ensin vihreitä kirjeitä, sitten
Juustopäätä, jonka ryhti johti mieleen roomalaisen keisarin. Lopuksi
Kirchwald katsahti vaimoonsa.

»Onko oikein, Käthe?» kysyi hän rauhallisena.

Käthe oli aivan kadottanut puhelahjansa; hän vain nyökkäsi.

Sanoja tuhlaamatta Kirchwald otti vielä 50 markan setelin ja ojensi sen
Juustopäälle, joka ahnaasti tarttui siihen.

»Vaaditteko vielä jotakin?» kysyi hän kohteliaasti, vaikka häntä halutti antaa voimakas korvapuusti.

»En — vaikkakin minun täytyisi saada lääkärin apua, koska hermoni ovat saaneet tärähdyksen», kuului häpeämätön vastaus, ja tohtori Juustopää leikitteli napilla, joka vielä oli liiveissä.

»Oh», sanoi Kirchwald, »unohdin, että ette tarvitse vain puhdistajaa, vaan myös räätäliä. Luuletteko, että viisi markkaa riittää näihin molempiin?»

Jättiläinen kohotti lihavat kasvonsa, sulki silmänsä ja laski.

»Sanokaamme seitsemän markkaa, niin riittää hyvin», virkkoi hän armollisesti.

Kirchwald punastui jälleen, mutta hän hillitsi itsensä ja otti kymmenmarkkasen kukkarosta.

»Koska varmaankin vaaditte korvausta kenkien kulumisesta matkalla täältä, niin uskallan antaa kymmenen markkaa», sanoi hän ylenmäärin kohteliaasti. »Ja nyt on minulla kunnia toivottaa teille hyvää yötä, ennenkuin päähäni pälkähtää vaatia korvausta turmeltuneesta tortusta ja litistyneen maljan korjauskustannuksista.»

Tohtori Juustopään pienet siansilmät tulivat luonnottoman suuriksi, mutta hän ymmärsi, että oli aika lähteä paluumatkalle. Kuitenkin hän vielä kerran asestautui arvokkuudellaan, tai sillä, mitä hän kunnioitti tällä nimellä.

»Olen aivan erehtynyt teidän suhteenne, hyvä herra», sanoi hän mahtipontisesti, »sillä nyt ymmärrän, että pidätte pippurin puoleksi sokaisemaa ihmistä vastuunalaisena siitä, mihin hän istuu. Onko nojatuoli sopiva paikka tortulle — —?»

Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä Kirchwald oli avannut oven ja tohtori Juustopää ymmärsi tätä mykkää kieltä. Hän vaikeni, kumarsi Käthelle ja lähti huoneesta, seurasi talon herraa eteiseen ja puristautui eteisen ovesta ulkoeteiseen.

Kun tilanne nyt tuntui julkisemmalta ja turvallisemmalta, niin tuli hän jälleen hävyttömäksi.

»Olen näiden äkkinäisten tapausten aikana kokonaan unohtanut esittää itseni», sanoi hän itserakkaana. »Nimeni on Juustopää — filosofian tohtori Daniel Juustopää. Ehkä olette ystävällinen ja suosittelette minua tuttavillenne salakirjoituksen taitajana ja kaikenlaisten valtiollisten lentolehtisten laatijana.»

Miehen suuremmoinen julkeus poisti Kirchwaldin vihan, ja hänen täytyi vasten tahtoaan hymyillä.

»Suosittelen kyllä monipuolista viisauttanne», sanoi hän. »Epäilen kuitenkin, ovatko ystäväni teitä kohtaan yhtä suopeita kuin minä. Hyvää yötä!»

Ja hän sulki eteisen oven.

XX.

ARVOITUS SELVIÄÄ.

Kreivi Kirchwald palasi pukeutumishuoneeseen, jossa hän tapasi Käthen.
Tämä istui vielä nojatuolissa aivan lamautuneena.

»Kas, nyt olemme vapautuneet tuosta veijarista!» sanoi kreivi katsoen kelloaan. »Setä ja täti voivat olla täällä millä hetkellä hyvänsä ja meidän kai pitäisi valmistautua iltakutsuja varten.»

»No mutta Käthe», jatkoi hän, »älähän näytä noin murtuneelta! Olet elämässäsi tehnyt niin paljon hyviä kepposia, että hyvin voi maksaa vähän epäonnistuneesta. Minun ymmärtääkseni olet antanut tuon lihavan veijarin rumine nimineen kääntää nämä kirjeet. En voi aavistaa, mistä olet saanut ne käsiisi, ellet vain ole tutkinut paperikoria. Sinä punastut! No niin, paperikorihan on avoin kaikille, jotka haluavat kalastaa.»

Käthe ähkyi.

»Oh, Kuki-täti lausui niin halpamaisia vihjauksia», valitteli hän.

»Kuki-täti! Oh, onko moista kuultu?» sanoi Kirchwald nyökäten. »Ja sentähden olet etsinyt ja löytänyt nämä vihreät paperilaput? Mutta, Käthe, eikö sinusta olisi ollut yksinkertaisinta kysyä minulta?»

Käthe tuli yhä punaisemmaksi ja loi silmänsä maahan.

»En tahtonut, koska yhden kirjeen loppuun oli kirjoitettu Anna», mutisi hän.

Kirchwald vihelsi.

»Ahaa, onko kummempaa kuultu!» sanoi hän hymyillen. »Tuo Anna näytti toteavan Kuki-tädin olevan oikeassa, ja sentähden käännyit tuon paksun variksenpelätin puoleen! Hyvä, nyt alan ymmärtää — vain eräs seikka on vielä hämärä. Miksi suljit tuon miehen kaappiin?»

»Koska hän ei mahtunut sohvan alle», sanoi Käthe lapsekkaasti, »ja sinähän et olisi saanut nähdä häntä — sehän on päivänselvää!»

»On luonnollisesti», myönsi Kirchwald. »Mutta kun kaikki on selvillä, niin katsokaamme, onko tuo kirjanoppinut kääntänyt 'Annan' kolme rakkauskirjettä oikein. Minulla on selitys muistiinpanokirjassani ja luen sen. Lue sinä samalla kirjeistä.»

Konemaisesti tarttui Käthe onnettomiin kirjeisiin ja aukaisi ne.

»Siis numero yksi!» alkoi Kirchwald. »'Henki, huomaatko mitään? Boob.'»

»'Henki, huomaatko mitään? Boob'», luki Käthe, pudotti kirjeen lattialle ja hänen kasvonsa pitenivät kauheasti.

»Numero kaksi! 'Tämä on toinen salakirjoitusjärjestelmämme. Boob'», luki Kirchwald.

»'Tämä on toinen salakirjoitusjärjestelmämme. Boob'», toisti Käthe.

»Numero kolme. 'Tässä on numero kolme. Illalla kello kahdeksan Wagnerin luo! Boob'», luki Kirchwald pistäen muistiinpanovihon taskuunsa.

»'Tässä on numero kolme. Illalla kello kahdeksan Wagnerin luo! Boob'», luki Käthe ja tunnusti rehellisesti: »Miten hölmö olenkaan ollut!»

»Kaikki hyvin — mies on ansainnut rahansa», vahvisti Kirchwald hienosti hymyillen. »Näetkö, Boob tahtoi opettaa minulle salakirjoitustaidon ja hän lähetti harjoitukseksi nämä vihreät kirjeet, jollaisia hän nykyään suosii. Niinkuin huomaat, on hänen nimensä 'Anna', 'Eqqe' ja 'Znnz' eri järjestelmissä. Kaikilla näillä kirjoitustavoilla on kuitenkin se vika, että ihmiset, jotka ymmärtävät salakirjoitusta, saavat niistä selon.»

»Mutta nyt soi ovikello», jatkoi hän, »Diestelcampit tulevat ja meidän täytyy pukeutua. Koska nyt nämä, vihreät kirjeet ovat, paitsi 120 markkaa, Kuki-tädin mustaa epäluuloa ja sinun sydämentykytystäsi, maksaneet jälkiruokamme, niin lienee parasta, että sinä pyydät keittäjätärtä valmistamaan korvaukseksi esimerkiksi munavanukasta. Vai mitä sinä tahdot?»

»Aivan samaa kuin sinä», sanoi Käthe hypähtäen seisomaan. »Mutta,
Horst, saanhan ennen menoani antaa sinulle suudelman?»

Kirchwald levitti kätensä.

»Kaksi, Käthe», huudahti hän. »Toisin sanoen, lukumäärällä ei ole väliä tällaisissa tapauksissa.»

Käthe painoi hetkeksi hehkuvat kasvonsa miehensä rintaa vasten, ja tämä hiljainen syyllisyyden tunnustus oli suuremman arvoinen ja vaikutti enemmän kuin pitkät selitykset ja juhlalliset vakuutukset.

»Mutta», sanoi hän, kun hän jälleen vapautui miehensä syleilystä, »armollista tätiäsi, jonka toivon niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, en kärsi kauempaa.»

»En minäkään», vakuutti Kirchwald painokkaasti.

* * * * *

Vielä samana iltana kreivi Kirchwald keskusteli kamariherran kanssa ja seurauksena oli, että tämä oivallinen ja ymmärtäväinen herrasmies selitti vaimolleen, että Berliinin ilma oli epäterveellistä hänelle ja hänen alituiselle nuhalleen ja että hänen täytyi muutenkin, aikaisemmin kuin oli aikonut, palata Nordlandin hoviin.

Tämä valtioviisas juoni onnistui ja Diestelcampin pari matkusti pari päivää myöhemmin tiehensä. Kirchwald saattoi vieraansa asemalle ja ojensi Kuki-tädille ruusukimpun.

Kotiin tultuaan Kirchwald tapasi Käthen kirjoituspöydän äärestä. Hän odotti kärsivällisesti, kunnes Käthe pani pois kynän.

»Kirje Hellbergiinkö?» kysyi hän.

»Ei, vaan Kuki-tädille», kuului yllättävä vastaus.

»Mitä ihmettä? Tämäpä on suurta rakkautta», sanoi kreivi hymyillen. »Kuki-täti on ehtinyt vain muutaman penikulman päähän, ja sinun sydämesi käskee jo kirjoittamaan hänelle! Saanko lukea kirjeen?»

»Ole hyvä», vastasi Käthe ojentaen kirjeen hänelle.

Kirchwald luki ääneen:

Rakas täti! Olet koettanut ilkeällä tavalla saada tietää, kenen hovineidin miehesi aikoi naida. En sanonut sinulle nimeä, koska annoit minulle kaikenlaisia kunnianimiä, mutta olen sinulle velkaa sentähden, että epäilit Horstia vihreiden kirjeiden vuoksi, ja sen velan maksan nyt sinulle. Hovineiti oli Katharina Hellberg ja on nyt nöyrä sukulaisesi

Käthe Kirchwald.

Kreivi Kirchwald nauroi ääneen.

»Tahdot maksaa Kuki-tädille samalla mitalla», sanoi hän, »ja kosto on suloista, suloisempaa kuin taivaantorttu. Minä äänestän kuitenkin kirjeen lähettämistä vastaan, sillä vaikkakin siten vapaudut ainiaaksi Kuki-tädistä, niin Diestelcamp-raukka saa kokea tämän seuraukset ja hänen elämänsä tulee tästä lähtien helvetiksi. Ja hänhän ansaitsee kuitenkin myötätuntomme — eikö totta?»

»Aivan niin!» sanoi Käthe punastuen. »Voit repiä kirjeen palasiksi, mutta vakuutan sinulle, että jos täti palaa jälleen ja katkeroittaa elämäni, niin sanon hänelle mitä olen nyt kirjoittanut. Se on viimeinen valttini, sillä hätä ei lue lakia.»

Kirchwald heitti revityn kirjeen paperikoriin.

»Illalla juomme samppanjaa, Käthe!» huudahti hän tyytyväisenä. »Ja kun kerran olet kirjoitusvauhdissa, niin istuudu jälleen ja kutsu Boob luoksemme. 'Anna' ei tosin ole ansainnut, että juhlimme häntä, mutta kun kaikki otetaan lukuun, niin hän on sangen viaton.»

Käthe virnisteli.

»Kuulehan, Horst, et saa olla ilkeä», sanoi hän hieman loukkaantuneena. »'Anna' saa tulla toisen kerran. Tänä iltana juomme samppanjaa kahden kesken. Jos vielä vihjailet tuohon kauheaan juttuun, niin luulen, että olet vihainen minulle tuon tyhmän epäluulon tähden. Mutta annan sinulle kunniasanani, että tahdoin etupäässä näyttää Kuki-tädille, millainen vanha, alhainen käärme hän on, kun hän sekaantuu asioihin, jotka eivät koske häntä.»

»Käthe, tiedän sen yhtä hyvin kuin sinäkin. Tahdoin vain hieman kiusoitella sinua.»

»Luonnollisesti», vastasi Käthe leppyen äkkiä. Hän hypähti seisomaan ja kietoi kätensä miehensä kaulaan. »Kiusoittele vain, ja jos joskus suuttuisin, vaikkakaan en usko sitä, niin muistuta minulle vain 'Annaa'!»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Kirchwald hymyillen.

Ja niin loppui Käthen ensimmäinen ja toivottavasti ainoa mustasukkaisuusnäytelmä, ja vaikkakaan se ei sopisi aiheeksi Ibsenille, niin ei Kätheä ole moitittava siitä.

XXI.

SALAMA PILVETTÖMÄLTÄ TAIVAALTA.

»Käthe!» huusi kreivi Kirchwald, kun hän kirje kädessä astui vaimonsa huoneeseen. »Missä sinä nyt piileksit?» jatkoi hän, vaikka hän aavistikin, missä Käthe oli. Kreivi meni viereisen huoneen läpi ja aukaisi varovasti oven toiseen huoneeseen, jossa oli pitsien ja ruusukkeiden koristama pieni vuode. Siinä muutaman kuukauden vanha punaposkinen ihmislapsi, jonka ruusunpunaiset kätöset olivat nyrkissä, nukkui viattoman unta.

Vuoteen ympärillä seisoi ihailevia naisia; tukeva imettäjä Speewaldista hauskassa kansallispuvussaan, jonka valkoinen liina ympäröi somasti nuoria, terveydestä loistavia kasvoja, ja pikku kansalaisen äiti, Käthe Kirchwald, kauniina kuin voitokas valkyria, sekä vielä vanha tuttu, pitkä, kuiva, turhantarkka, mutta hyväntahtoisen näköinen miss Knickerbocker, Käthen entinen, kärsivällinen opettajatar.

Kreivi Kirchwald pysähtyi ovelle ja katseli hymyillen tätä ryhmää. Ystävällinen katse kohtasi kunnon missiä ja komeaa imettäjää, mutta ylpeänä ja onnellisena hän silmäili nuorta vaimoaan ja melkein vielä ylpeämpänä poikansa ja perillisensä rauhallisia piirteitä.

Toivottu nuori mies ja sotasankari näki päivän valon siihen aikaan kuin kreivi Kirchwald siirrettiin pääesikunnan upseeriksi erääseen Etelä-Saksan linnoituskaupunkiin. Sentähden poika oli pian ja ilman juhlallisuuksia kastettu ja miss Knickerbocker kutsuttiin auttamaan nuorta rouvaa muuttopuuhissa ja uuden kodin järjestämisessä.

Perhe oli muuttanut heti joulun jälkeen, kun Kirchwald nuorempi oli tuskin kahden kuukauden ikäinen, ja nyt oli jo paaston aika. Kunnon miss oli vielä talossa apuna, samalla kun hän uskollisen orjattaren tavoin oli polvillaan pienen kotijumalan alttarin ääressä.

Kastejuhlallisuudet, jotka säälimätön sotaministeriö oli häirinnyt, aiottiin viettää nyt jälestäpäin, ja odotettiin juuri kreivi Hellbergiä, onnellista isoisää, hänen tytärtään Felicitasta sekä tämän puolisoa, vapaaherra Hans von Wendenburgia. Juhlallisuuksien jälkeen piti missin jälleen palata kreivin kanssa Hellbergiin ja ryhtyä tavalliseen linnan pääministeritoimeensa.

Theone-serkkua ja hänen miestään, parooni Tiefenthalia, odotettiin myös, sillä tämä arvoisa maanviljelijäpari aikoi matkustaa Frankfurtiin todennäköisesti ostaakseen jonkun maanviljelyskoneen.

Wendenburgit aikoivat taas lähteä sinä talvena Rivieralle, ja sinne he saattoivat päästä helposti täältä Gotthardrataa pitkin. Kreivi Hellbergin piti saapua heidän seurassaan ja hän oli nyt näkevä samalla eteläsaksalaisen karnevaalin.

Kirchwaldit olivat nopeasti perehtyneet vieraaseen ympäristöön. »Seurapiiri» oli ottanut heidät avosylin vastaan, linnoituskaupunki makasi polvillaan Käthen jalkojen juuressa ja samoin taiteilijat, jotka osaksi kaupungissa vierailevina kohottivat tämän vanhan taidekaupungin arvoa ja osaksi opiskelivat yliopistossa.

Käthe nautti täysin siemauksin näissä viattoman iloisissa piireissä, eikä hänen miehensä eikä hänkään pitänyt muuttoa ikävänä, vaan mieluisana vaihteluna.

    Saman tuvan kynnyksellä
    istuessa tummuu syön.
    Uudet maat ja uudet tavat
     luovat mieleen ilonvyön,

lausuili Käthe mielellään, kuten »Lentävien lehtien» runoilija, kun hän ilosta säteillen palasi kotiin vieraanvaraisesta taiteilijakodista, joka mielellään avasi ovensa kaikille tuttavilleen.

Juuri luonteensa tähden Käthe viihtyi hyvin tässä taiteilijajoukossa, joka sitkeässä taistelussa ja ahkerassa työssä on aina niin iloinen ja tyytyväinen ja jolta ei koskaan puutu ilahuttavia kohtauksia. Käthe ei ainoastaan katsellut, vaan työskenteli myös itse. Ei ollut siis ihme, että taiteilijat ja akateemikot pitivät häntä kunnon toverina ja kävivät mielellään Kirchwaldien kodissa, jossa kaikilla oli samat oikeudet ja jossa sydämellinen ja toverillinen sävy vallitsi.

»Kuulehan, Horst, tule katsomaan poikaa», sanoi Käthe hiljaa miehelleen. »Olemme taas punninneet hänet kylvyn jälkeen — hänen painonsa on lisääntynyt melkein naulan viime viikon kuluessa — eikö se ole suuremmoista? Misskin myöntää, että hän ei näytä enää sammakonpennulta.»

»Oo», sanoi miss, »olen vain sanonut, että olen äärettömästi ihastunut pikku herraan. Enhän tiedä, mikä sammakonpenttu onkaan.»

»Sammakonpentu, pikku Knick», oikaisi Käthe hymyillen. »Tiedättehän, että isä pitää kaikkia lapsia sen näköisinä. Mutta Heinz on jo todella ihmisen näköinen, eikö totta?»

»Hän näyttää joka tapauksessa olevan kuin itse elämä», vahvisti
Kirchwald ylpeästi.

»Pippuri! Pippuri! Pippuri!» mutisi imetäjä ja oli sylkevinään kolmasti oikealle ja vasemmalle — tätä pidettiin yleisesti varmana apukeinona onnettomuutta vastaan.

»Oo, yes, pippuri!» virkkoi miss ja uudisti salaperäisen toimituksen, vaikka hän ei ymmärtänytkään sen merkitystä.

»Sanalla sanoen: ihme», hymyili Kirchwald. »Mutta onko sinulla hieman aikaa, Käthe? Olen saanut kirjeen.»

»Tietysti minulla on aikaa — tulen silmänräpäyksessä. Heinz nukkuu ja miss vartioi häntä sekä kutoo palleroiselle röijyä.»

»Yes, valkoisesta villalangasta», nyökkäsi miss säteillen, ja Käthe seurasi miestänsä tämän huoneeseen.

»Horst», sanoi hän, »olet kummallisen näköinen. Toivon, että meidän ei taas pitäisi muuttaa ja että pankki, jossa on meidän maallinen omaisuutemme, ei olisi tehnyt vararikkoa. Eihän meillä paljoa ole, mutta olisi kuitenkin harmillista menettää vähäkin.»

»Ei, niin huonosti ei ole asianlaita, Käthe. Kirje on setä
Diestelcampilta —.»

»Setä hovimarsalkalta, jos saan luvan. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.»

»Aivan oikein! Siis, setä hovimarsalkka on lähetetty H:n hoviin — kutsumaan ruhtinasperhettä ristiäisiin Nordlandiin — ja hän aikoo matkalla poiketa luoksemme antaakseen pojallemme prinssin kummilahjan. Prinssi on erinomainen, kun hän muistaa vielä meitäkin, eikö niin?» sanoi Kirchwald.

»Prinssi on aina oivallinen», sanoi Käthe nopeasti. »Kirjeen loppua sinun ei tarvitse kertoa eikä antaa sitä pienissä annoksissa», jatkoi hän päätään keikauttaen. »Ei tarvitse olla kovin tarkkanäköinen voidakseen lukea kuoren läpi. Kuki-täti ei tietysti ole voinut erota Habakukista, vaan seuraa mukana pitääkseen häntä silmällä.»

Kreivi Kirchwald katsoi hymyillen vaimoaan.

»Käthe, jos olisit ennen muinoin elänyt Thebessä, niin ei sfinksiä olisi tarvittu», sanoi hän. »Olet arvannut oikein. Kuki-tätikin tulee katsomaan kummipoikaansa ja antamaan hänelle pienen lahjan.»

»Tietysti oikein hienon», mutisi Käthe, »hopeakellon tai kevyen hopeapikarin, joka on iankaikkisesti seisova kaapissa, ikuisena muistona! Pyh!»

»No, mutta eihän merkitse mitään — — —.»

»Kyllä varmaan, en ole aivan välinpitämätön», arveli Käthe. »Nyt, kun meidän on valvottava poikamme etuja, en käsitä, miten rauhallisina annoimme Kuki-tädin häälahjan mennä nenämme ohi. Tänään hän saisi kuulla toista, jos hän uskaltaisi ottaa takaisin Heinzin kummilahjan. Kuin leijona puolustaisin vaikkapa hopeakelloa.»

»Olen varma siitä, sydänkäpyseni», sanoi Kirchwald nyökäten ja lisäsi tukahuttaen huokauksensa: »Hm, tuo maatila olisi turvannut Heinzin tulevaisuuden. Mutta mitä hyödyttää ajatella sitä! Mikä on mennyttä, se on mennyttä!»

»Ei aina», virkkoi Käthe itsepäisesti. »Kuka tietää, vaikka saisin jonakin päivänä nerokkaan päähänpiston, joka auttaa meitä valloittamaan takaisin Kuki-tädin lahjan.»

»Vain väkivallalla se on mahdollista», vastasi Kirchwald hymyillen, »ja väkivalta on laitonta sivistysvaltioissamme.»

»Olenko minä säätänyt lakia?» kysyi Käthe halveksivasti. »Mitä en ole tehnyt, siitä en myöskään vastaa.»

»Mutta Jumalan-tähden, Käthe — —.»

»Ja Heinzin tähden kykenisin kaikkeen. Mutta» lisäsi hän miettiväisenä, »sellaista ei voi perustella — se tulee kuin salama — ehkä tulee, ehkä ei. Mutta varmaa on, että Kuki-täti tulee. No, joka tapauksessa hän ei nyt voi tuottaa kodillemme suurta kunniaa, sillä isä asuu luonnollisesti toisessa vierashuoneessamme ja miss Knickerbockerin intiaanikota on toisessa. Setä hovimarsalkka ja täti saavat sentähden tyytyä asumaan hotellissa Wendenburgien ja Tiefenthalien kanssa.»

Kreivi Kirchwald yski hieman.

»Hm — Käthe, tiedäthän, miten vastenmielistä Kuki-tädistä on asua hotellissa», sanoi hän hitaasti. »Jos puhumme kauniisti missin kanssa, niin hän tyytyy ehkä parina päivänä lastenkamariin tai pukeutumishuoneeseeni, niin että lähimmät sukulaiseni voivat asua luonamme.»

»Ehkä», vastasi Käthe kuivasti, »mutta, Horst, pelkään, että kunnon
Knick pahastuu.»

»En luule sitä.»

»Etkö? No, saat tehdä niinkuin haluat, Horst», huokasi Käthe alistuen 'kohtaloon' tai oikeammin miehensä toivomuksiin. Hän alistui aina, kun hän huomasi, että Kirchwald erikoisesti halusi jotakin. Mutta kuten tavallisesti hän koetti vielä viimeistä keinoa:

»Mutta, Horst, olisit voinut säästää minut tästä!»

Kreivi Kirchwald katsoi häneen hymyillen, mutta ennenkuin hän ehti vastata, oli Käthe hypähtänyt seisomaan.

»Niin, niin, ymmärrän, mitä aiot sanoa. Olisi sietämätöntä kuulla Kuki-tädin valitusta häirityistä hotellin öistä ja sydämettömistä sukulaisista, jotka voivat kiusata marttyyriraukkaa sillä tavoin. On parasta, että teemme tahtosi mukaan.»

XXII.

SUKU KOKOONTUU.

Miss Knickerbocker suostui heti ehdotukseen, koska tuosta kunnon sielusta oli aivan luonnollista, että talon herran sukulaisilla olisi etuoikeus. Käthe huomautti sentähden, että miss puhui kuin sokea väreistä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei vielä tuntenut Kuki-tätiä.

Käthe olisi ollut äärettömän ihastunut, jos miss olisi näytellyt loukkaantunutta, ja Käthe olikin koettanut saada aikaan sellaista. Mutta missin ujous oli saattanut Käthen juonen häpeään, ja nyt hän ei voinut välttää Kuki-tätiä.

Seuraavana päivänä kaivatut vieraat saapuivat — kreivi Hellberg, joka oli tullut hieman harmaaksi, mutta oli vielä sama reipas, rakastettava, vanha herra, aatelismies kiireestä kantapäähän — rouva Fee von Wendenburg, kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan, ja hänen miehensä aivan kaltaisenaan.

Vapaaherratar Theone von Tiefenthal oli tullut vielä pyöreämmäksi, kutoi yhä ahkerasti sukkia, vaikkakaan ei enää Käthelle, vaan Fee-rouvan lapsille, kun parooni Tiefenthal ei itse tarvinnut puolisukkia.

Parooni itse oli aivan muuttumaton — kovaääninen, tahditon, ja puhui ujostelematta schlesialaista murrettaan, mutta rosoisen kuoren alla oli kultainen sydän.

»No, miten on laitasi, tytöntynkä?» tervehti hän äänekkäästi lemmikkiään Kätheä asemasillalla. »Tuhat tulimmaista, niin soma! Tytöntynkähän kaunistuu vuosi vuodelta!»

»Mutta setä, älä huuda niin kovasti!» sanoi Käthe punastuen.

»Huuda? Minähän vain puhun?» vastasi tilanomistaja niin äänekkäästi, että kaikki ympärillä olevat katsoivat häntä. »On kai täällä luvallista puhua? No, Jumalan kiitos, että vihdoinkin olemme perillä! En pidä rautatiematkoista. Ei voinut edes nukkua, ja junalla oli niin riivatun kiire, että ei matkalla ehtinyt juoda mitään. Kurkkuni on aivan kuiva.»

Käthe vastasi hymyillen, että se oli pian autettavissa, ja tämä tieto rauhoitti Tiefenthalia. Ja niin matkustavaiset sulloutuivat vaunuihin ja ajoivat hotelliin. Kreivi Hellberg ajoi lastensa kanssa kotiin syleilläkseen ensi kerran tyttärensä poikaa.

Pian molemmat muut parit saapuivat sinne, ja kun pikku Heinz oli hetkisen ollut perhepiirin keskustana, niin siirryttiin teepöydän ääreen, jossa vallitsi ilo ja sopusointu.

Iloisen soinnun tähden ei kukaan kuullut, että vaunut pysähtyivät talon edustalle ja että pian soitettiin ovikelloa. Mutta kohta aukenivat ruokasalin ovet ja kynnyksellä seisoi vanhahko, turkkeihin kääriytynyt pari, kuin olisivat he lähteneet huviretkelle pohjoisnavalle — hovimarsalkka Diestelcamp puolisoineen.

Käthe pudotti pelästyneenä kaakkuviipaleen, jonka hän aikoi pistää suuhunsa.

»Kuki-täti!» kirkaisi hän kuin käärmeen pistämänä. »Luulin, että saapuisitte vasta huomenna!»

»Mieletön ajatus, kuten tavallisesti, rakkaani», kuului terävästi kapeilta huulilta. »Olemme ilmoittaneet kirjeellä, että tulisimme tänään. Mutta jos tällä tervehdyksellä tahdot osoittaa, että emme ole tervetulleet, niin voimme hyvin lähteä pois taas!»

»Olenko sanonut sellaista?» Käthe kääntyi kiihtyneenä läsnäoleviin.

Kreivi Kirchwald oli kuitenkin tullut tilanteen herraksi ja kiiruhti tätinsä luo, jonka hän talutti huoneeseen vakuuttaen, että sellaista kirjettä ei ollut saapunut.

»Minä annoin itse kirjeen miehelleni, että hän veisi sen postiin», vastasi Kuki-täti vilkuillen yhä epäluuloisena Kätheä.

»Tietysti, rakkaani, tietysti», vakuutti hovimarsalkka. »Minulla oli monta kirjettä ja olin pannut ne tänne setelitaskuun, ja — mitä tämä merkitsee? En lainkaan ymmärrä. Täällähän kirjeet ovat vielä.»

Ja hämmentyneen näköisenä hän nosti ne ilmaan.

Tiefenthalin jyrisevä nauru lopetti nolon hiljaisuuden, joka oli syntynyt.

»Sellaista tapahtuu hienoimmissa perheissä», sanoi parooni nauraen ujostelematta. »Älkää olko niin ällistynyt, vanha veikko, vaan suokaa minun syleillä teitä.»

Kuki-täti näytti siltä, kuin hän olisi purrut hapanta sitruunaa, ensinnäkin sentähden, että henkilö, jonka hän vain ulkonaisesti tunsi, oli uskaltanut nauraa, ennenkuin tämä oli nöyrästi suudellut hänen kättään, ja toiseksi sentähden, että tämä ihminen, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt hovimarsalkkaa, oli kutsunut häntä »vanhaksi veikoksi» ja tarjonnut hänelle sylinsä. Mutta kun hänen miehensä oli mielissään keskeytyksestä ja kaikkien kasvot loistivat, niin hän piti parhaimpana olla suopean näköinen.

»No, pieni erehdys on selvinnyt», sanoi hän pakottautuen hymyilemään. »Rakas sukulaiseni, ymmärrän täydellisesti ihmettelyn äkillisestä tulostamme ja olisin kiitollinen, jos näyttäisit meille huoneemme.»

»Tuo on anteeksipyyntö», kuiskasi Käthe sisarelleen ja sanoi sitten ääneen:

»Riisu päällysvaatteet, täti, ja lämmitä sieluasi teekupilla, sillä huone on ensin lämmitettävä.»

»Oh, huone ensin lämmitettävä», toisti Kuki-täti hitaasti. »Sinun olisi pitänyt lämmityttää se aikaisemmin — vasta lämmitetyissä huoneissa kylmettyy helposti.»

Käthe kohautti olkapäitään. Hän oli tottunut siihen, että Kuki-täti moitti kaikkea. Mutta miss Knickerbocker näytti pelästyneeltä ja piti velvollisuutenaan puolustaa entistä oppilastaan.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän kääntyen rouva von Diestelcampiin. »Meidän pohjoisessa ilmanalassamme täytyy pitää tulta koko päivän, jotta huone pysyisi lämpimänä. Täällä etelässä huone lämpenee lyhyessä ajassa.»

»Vai niin. Kovin mielenkiintoista!» alentui Kuki-täti vastaamaan, kun veljenpoika riisui häneltä turkit.

XXIII.

VÄITTELY NIMESTÄ.

Pian Habakuk-setä ja Kuki-täti istuivat teepöydän ääressä, ja kreivi Hellberg, jolla oli paikkansa Kuki-tädin vieressä, huolehti, että armollinen rouva kirkastui, aukaisi rakastettavuutensa sulut ja antoi armonsa auringon loistaa niin hyville kuin pahoille. Nauttiessaan kolmannen teekupin ja erikoisen herkullisen tortun hän hymyili jo armollisesti Käthelle ja sanoi:

»Et aavista, rakas sukulaiseni, miten haluan painaa rintaani kalliin, suloisen Habakukimme.»

Käthe näytti hämmästyneeltä; sitten hän sanoi nauraen:

»Mutta täti, voithan tehdä niin joka päivä. Teidän huoneennehan on aivan lähellä, ja jos et voi enää pidättäytyä, niin emme lainkaan vastusta, vaikka painaisit sedän meidän läsnäollessamme rintaasi vasten, ellei häntä vain ujostuta.»

»En ymmärrä», vastasi Kuki-täti, »kuka puhuu sedästä. Tarkoitan pikku
Habakukia.»

Käthe katsoi neuvottomana ympärilleen.

»Nyt en minäkään ymmärrä. Missä on pikku Habakuk?»

Kuki-täti pani kätensä ristiin.

»Hän ei tunne omaa poikaansa», huokasi hän katsahtaen ympärilleen.

»Poikaani», toisti Käthe. »Mutta hänen nimensähän ei ole Habakuk!»

»Mitä nyt?» huudahti Kuki-täti kalveten, mutta samalla hän ojentautui taistelunhaluisena. »Kuulenko oikein? Minä, hänen kumminsa, olen antanut hänelle tämän nimen. Tässä on varmaan joku erehdys?»

»En luule sitä, rakas täti», sanoi kreivi Kirchwald. »Poikamme on kasteessa saanut nimiensä joukossa myös sinun nimesi, mutta häntä kutsutaan Heinrichiksi — isän ja prinssin mukaan, ja olemme lyhentäneet sen Heinziksi.»

Kuki-täti tuli yhä kalpeammaksi.

»En usko korviani», sanoi hän ja hänen äänensä vapisi ja sieraimet värähtelivät. »Onhan kyllä totta — kreivi Hellberg on hänen isoisänsä — mutta — lapsi on Kirchwald ja minä olen hänen isänsä lähin sukulainen ja minulla on siis määräämisvalta. Kuinka on mahdollista, että poikaa ei kutsuta sillä nimellä, jonka olen antanut hänelle?»

»Vanhemmat määräävät puhuttelunimen», murisi Tiefenthal.

Kuki-täti ei vähääkään välittänyt tästä.

»Etunimen voi vaikeuksitta muuttaa», jatkoi hän innokkaasti. »Jos siis joku — voin tuskin uskoa sitä — tuottaa minulle sellaisen häpeän, että antaa lapselle toisen nimen kuin Habakuk, niin on nimi heti julkisesti muutettava.»

»Mutta täti —», keskeytti kreivi Kirchwald, mutta rouva von Diestelcamp kohotti torjuen kätensä.

»Anteeksi», sanoi hän terävästi. »Jos lapsi todella kastettiin
Habakukiksi, niin sitä on kutsuttava tällä nimellä.»

»Heinz hänen nimensä on ja Heinziksi häntä kutsutaan», huusi Käthe säkenöivin silmin. »Habakuk-nimi voi olla kunnianarvoisa, mutta se ei ole kaunis. Enkö ole oikeassa, pikku setä?»

»Minun täytyy tunnustaa», sanoi hovimies hymyillen hämillään, »että olen ajan oloon tottunut siihen ja että pidän naisen nimen lyhennystä 'Kuki' suorastaan viehättävänä» — tämä oli kohteliaisuus hänen »rakkaalle rouvalleen» — »mutta rehellisesti sanoen napisin usein nuoruudessani kohtaloa vastaan, joka koko pitkäksi elämäkseni oli liittänyt minut tuohon — hm — hyvin tavattomaan nimeen.»

»Habakuk, sinä olet rivo», huudahti Kuki-täti ankaran näköisenä, »olen ihmeissäni ja kiihtynyt, koska olet Käthen puolella. Jumalani, kääntääkö hän oman mieheni sydämen minua vastaan? Mutta siitä puhumme myöhemmin. Nyt kysyn vielä kerran: kutsutaanko lasta Habakukiksi vai ei?»

»Ei tietysti, koska pojan nimi on jo Heinz», vastasi Käthe.

»Horst, oletko todella niin anteeksi antamattoman heikko, että tässä pyhässä, vakavassa, tärkeässä asiassa alistut tuon ihmisen tahtoon?» kysyi Kuki-täti veljensä pojalta.

»Tuo ihminen on vaimoni ja poikani äiti», kuului Kirchwaldin hillitty vastaus. »Olemme valinneet nimen yksimielisesti. Se on oikeutemme, vai mitä, rakas täti?»

»Mutta olen nimenomaan lausunut toivomukseni, että poika kastettaisiin
Habakukiksi.»

»Niin hänet onkin kastettu, arvoisa täti. Näytän kastetodistuksen, niin että voit nähdä, että pojan nimi on Heinrich Johannes Albert Habakuk.»

»Ovatko nimet siinä järjestyksessä kastetodistuksessa?»

»Ovat, ymmärtänet, että me ylpeydellä olemme opetelleet ne ulkoa.»

Kuki-täti nousi.

»Suotakoon minun vetäytyä pois», sanoi hän vapisevin äänin. »Ei olla vain kyllin sydämettömiä, että lasta ei kutsuta sillä nimellä, jonka olen antanut — ei, on pidetty vielä sopivana panna se viimeiseksi kastetodistukseen. Huomaan, että minua on tahdottu tahallisesti loukata. Vain tuo ihminen, joka arvottomasi kantaa Kirchwaldin nimeä, on saanut sen aikaan. Vetäydyn syrjään voidakseni hiljaisuudessa itkeä huoneessani.»

Ja puhjeten kiihkeisiin nyyhkytyksiin hän syöksyi huoneesta. Vain miss, joka piti velvollisuutenaan näyttää tietä hänelle, seurasi häntä.

Jälelle jääneet katselivat hetken äänettöminä toisiaan.

»Tuhat tulimmaista, onko moista nähty?» sanoi Tiefenthal lopulta.

»Pyh!» virkkoi Käthe rauhallisesti, »arvoton ja ilkeä ihminen ei ole pahin Kuki-tädin nimityksistä. Hänen luettelossaan on paljon pahempia. Tämä oli vain lempinimi, jonka hän antoi minulle.»

»Rakas herra von Diestelcamp», sanoi kreivi Hellberg kääntyen hovimarsalkkaan, »eikö rouvanne teidän mielestänne mennyt liian pitkälle? Antakaa anteeksi, että muistutan siitä, että tyttäreni on tämän talon emäntä — —.»

»Paras kreivini, te olette aivan oikeassa», vastasi hovimarsalkka.
»Rakkaalla vaimollani on niin kiivas luonne eikä hän punnitse sanojaan.
Kiiruhdan hänen luokseen ja sovitan kaiken.»

»Siinä taas on sellainen, joka lupaa enemmän kuin voi täyttää», sanoi Käthe, kun herra von Diestelcamp oli lähtenyt. »Älä suutu, isä, äläkä sinä, Horst, näytä niin julmistuneelta. Olen kerta kaikkiaan Kuki-tädille punainen vaate, joka tekee hänet mielettömän raivokkaaksi, kun hän vain näkee sen. Se on, kuten kaikki tunteet, vuorovaikutusta. Haluaako kukaan teetä?»

»Ei, mutta konjakki maistuisi räjähdyksen jälkeen», huusi Tiefenthal. »Onko sinulla useampia tuollaisia rakkaita tätejä, sydänkäpyseni? Tuon pitäisimme kurissa, Theone, ja panisimme kankisuitsiin siksi, kunnes hän ei enää pelkäisi punaista rättiä. Mokomakin!»

Käthe nauroi.

»Horst on syyllinen kaikkeen», selitti hän. »Hän on tuntenut Kuki-tädin kauemmin kuin minä ja lankeaa kuitenkin kiusaukseen ja lukee nimet kastetodistuksen järjestyksessä. Niin varomaton nuorukainen! Horst, missä on tänään valtioviisautesi?»

Kirchwaldin täytyi vasten tahtoaan nauraa.

»Olin todella tyhmä», myönsi hän. »Olisin voinut sanoa Habakukin heti
Heinrichin jälkeen.»

»Sillä Zarathustra sanoo: 'Ihmisten heikkouksia on käytettävä hyväkseen'», lausui Wendenburg.

»Onko hän todella sanonut niin?» kysyi Käthe huvitettuna.

»Ei se ole mahdotonta — Zarathustra on puhunut niin paljon, että hän on aivan hyvin voinut sanoa tämänkin», selitti Wendenburg.

»Zarathustra on varmaan ollut hyvin vanha, viisas täti», sanoi
Tiefenthal suojelevalla äänellä.

»Korkeintaan setä», selitti Wendenburg hymyillen. »Zarathustra ei ollut nainen, vaan mies.»

»Joka tapauksessa mies, joka tunsi joukkonsa», vakuutti Tiefenthal.

»Niinkö arvelet?» kysyi Käthe. »Mutta eikö ole viekastelua käyttää hyväkseen toisen heikkoutta?»

»Niin, ja mitä muuta», vastasi Tiefenthal. »Minun heikkouteni on esimerkiksi vanha, hyvä konjakki, ja jos tarjoaisit sitä minulle, niin minä nauttisin siitä enkä epäilisi lainkaan sinun siten tahtovan mielistellä minua. Se on hyvää vatsalle, pitää minut lämpimänä ja minä olen yhä suosiollisempi sinulle. Teet viisaasti tarjotessasi sitä minulle. Jokaisen ihmisen konjakilla on oma nimensä — ehkä Kuki-tädin konjakkipulloon on kirjoitettu — jäätelöä, tai mairittelua. Mairittele häntä hieman. Sehän maksaa niin vähän.»

Käthe katsoi miettiväisenä ihmeellistä filosofia, mutta ennenkuin hän ennätti syventyä tämän tieteeseen, avautui ovi ja Diestelcampin aviopari astui näyttämölle.

XXIV.

VETO.

Hovimarsalkka näytti huoneeseen astuessaan hieman kiihtyneeltä, mutta hänen parrattomat valtiomieskasvonsa loistivat pian tyytyväisyydestä. Kuki näytteli kyynelsilmin taittunutta liljaa.

»Rakkaan vaimoni», alkoi hovimarsalkka yskittyään ensin perinpohjaisesti, »rakkaan vaimoni mielestä hänen surunsa — hm — hänen kummipoikansa nimestä — hm — sai hänet kiivastumaan — hm, hm — enemmän kuin — hm — olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, armollinen sukulaiseni, saammeko vielä kupin teetä?»

Mutta armollinen sukulainen seisoi jäykkänä ja liikkumattomana ja katseli miestään, kun tämä tarjosi käsivartensa tädilleen ja talutti hänet paikalleen.

»Olen iloissani», sanoi kreivi kohteliaasti, »että pieni kohtaus on onnellisesti sivuutettu, ja Käthe on yhtä iloinen siitä. Jos sinä, armollinen täti, tahtoisit lausua sovittavan sanan vaimolleni, niin hän tarjoaa sinulle teekupin, jonka sinä muun juoman puutteessa voit juoda pikku Heinzin onneksi.»

Näin oli silta rakennettu, mutta onnettomuudeksi piili sanoissa uusi riidan aihe.

»Toivooko Käthe, että pyytäisin häneltä anteeksi polvillani?» sanoi
Kuki-täti terävästi ja niin pilkallisesti, että Käthe heti unhotti
Zarathustran sanat.

»Kuvittelen, että olet jo pyytänyt anteeksi ja osoitan kiitollisuutta», sanoi hän pää pystyssä. »Ole hyvä, tässä on teetä, täti. Säästä jalkojasi, että ne eivät jäykistyisi, jos sinä omasta aloitteestasi joskus taivuttaisit ne edessäni.»

»Oh, miten herttaista», pilkkasi Kuki-täti. »Miten rakas Käthemme onkaan erikoinen. Täti polvistuisi omasta tahdostaan nuoren sukulaisensa edessä! Sehän olisi aivan tavatonta, eikö niin, herra kreivi?»

»On parasta olla vannomatta», arveli Käthe, joka oli jälleen tyyntynyt.

»On kyllä toisinaan», sanoi Kuki-täti, kun hän vapisevin käsin sekoitti teetään. »On asioita — —.»

»Ei koskaan pidä olla liian varma», vastasi Käthe.

»Maailmassa on kaikki mahdollista.»

»Mutta ei koskaan tämä», puhkui Kuki-täti yhä kiihtyneempänä.

»Minä sanoin, että se voi olla mahdollista, mutta nyt sanon suoraan. Sinä olet jonakin päivänä vapaaehtoisesti polvistuva edessäni. Tällä hetkellä olen kaukonäköinen ja näen koko näytelmän edessäni.»

Kuki-täti purskahti hermostuneesti nauramaan.

»Pitäisi olla laki, joka suojelisi tätejä nuorilta naissukulaisilta», huusi hän kimeästi.

»No, lyömmekö vetoa?» ehdotti Käthe.

»Niin, lyökää vain!» huusi Tiefenthal.

Kuki-täti katsoi häntä suuttuneena.

»En tiedä — onko tarkoitus solvata minua taaskin?» sanoi hän vapisevalla äänellä.

»Käthehän laskee vain leikkiä», kiiruhti hovimarsalkka selittämään.

»Lyömme vetoa mistä tahansa, mutta vain sillä ehdolla, että vedon menettänyt maksaa», jatkoi Käthe innokkaasti, ajattelematta, että kotirauhaa voisi uhata jo uusi vaara.

Kaikki nauroivat ja pitivät vetoa erikoisimpana maailmassa. Kuki-täti ei tiennyt, pitikö hänen olla loukkaantunut vai näyttää suopealta.

Tiefenthal selitti, että rouva von Diestelcamp voisi rauhallisena »lyödä vetoa miljoonasta markasta tynnyrillistä mädänneitä omenia vastaan», koska hän kerran oli niin varma voitostaan.

»Silloin olisit oivallinen täti», kehoitti Käthe häntä. »Näytä vain, miten jalo voit olla ja pane miljoona vetoon.»

Kuki-täti katseli epäilevänä ympärilleen — tätähän pidettiin vain viattomana leikkinä. Huolimatta kiivaudestaan oli Kuki-täti miehensä selittelyjen johdosta myöntänyt, että hän oli mennyt liian pitkälle, mutta hän oli liian ylpeä tunnustaakseen sen ja oli käskenyt miehensä pyytää anteeksi. Hän ei koskaan voisi alentua niin Käthen edessä, ja veljenpojan vakavuus ei ollut juuri vaikuttanut häneen.

Hän ei välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat, sillä hän oli mielestään paljon ylhäisempi Tiefenthaleja ja Wendenburgeja. Mutta hän huomasi vain kreivi Hellbergin paheksuvan ja totisen katseen, sillä hän kunnioitti ehdottomasti ylhäistä vanhaa herraa, joka hänen saapuessaan oli kohdellut häntä niin ritarillisesti, mutta joka nyt oli kylmän kohtelias. Hän tahtoi voittaa takaisin kreivin suosion ja kääntyi sentähden hänen puoleensa sanoen suloisen kimeällä äänellä:

»Rakas kreivini, mitä mieltä te olette tässä harvinaisessa tapauksessa?
Loukkaisiko tällainen leikinlasku arvoani tätinä?»

»Armollinen rouva», vastasi kreivi kylmästi, »vedonlyönti on hullunkurinen päähänpisto, jollaisesta olen monesti nauttinut nuoruudessani. Käthe ei varmaan ole tahtonut loukata teitä ehdotuksellaan, ja jos tutkitte omaa sydäntänne ja vetoatte oikeudentuntoonne, niin huomaatte varmaan, että olette sangen kovilla sanoillanne herättänyt hänen vastustamishalunsa ja toivonsa saada hyvitystä. Ja kun te ystävällisen katseen sijaan, joka aina vaikuttaa Kätheen, olette vuodattanut puheeseenne katkeraa pilkkaa, niin ette saa ihmetellä, että ihmisluonto nousee vastarintaan. Luonteensa mukaisesti on tyttäreni valinnut niin tavattoman taistelumuodon, joka ei varmaan miellytä teitä.»

Käthe katsahti kiitollisena isäänsä ja kreivi Kirchwald hymyili, sillä hän ajatteli, että hänen appensa oli voittanut Kuki-tädin. Ja niin kävi todellakin. Rouva von Diestelcampin sydän sykki levottomasti — ei katumuksesta, vaan sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä vanhan aatelismiehen kunnioituksen.

»Rakas kreivi, tahdon osoittaa teille, että ymmärrän leikkiä, vieläpä nuorekkaan ylimielisyyden kummallisia oikkuja, ja suostun sentähden vetoon. Rakas Käthe», jatkoi hän koettaen voittaa itsensä, »minä suostun ehdotukseesi.»

»Hyvä!» huusi Tiefenthal.

»Oletko tosissasi?» kysyi Käthe epäluuloisena.

»Olen — aivan tosissani», kiiruhti Kuki-täti vastaamaan.

»No, mutta nythän kuu tipahtaa taivaalta», huudahti Käthe vilpittömästi hämmästyen.

Mutta Tiefenthal ojensi jättiläisnyrkkinsä pöydälle ja selitti, että hän oli valmis »lyömään poikki» sillä ehdolla, että ehdot ensin selvästi määrättäisiin. Hän puolestaan ehdotti vielä kerran miljoonaa ja toiselta puolen tynnyrillistä mädänneitä omenoita.

»Ei, miljoona on kai kuitenkin liikaa», sanoi Kuki-täti epäillen.

Theone Tiefenthal, joka oli kauan sitten ottanut esiin kudelmansa, huomautti hymyillen:

»No, no, rouva von Diestelcamp, ettekö ole enää varma asiastanne?»

»Miten voittekaan kuvitella sellaista?» huudahti Kuki-täti, mutta koetti kuitenkin laskea leikkiä. »Ei suinkaan voi luvata enempää kuin omistaa?»

»Oh, ei hätää, sillä te olette parin miljoonan arvoinen», huomautti
Tiefenthal.

Kuki-täti ei pitänyt siitä, että arvioitiin hänen kukkaroaan, jota hän mielellään piti tarkoin suljettuna. Kirchwald tunsi sen ja sanoi sentähden:

»Mutta antakaahan tädin itse määrätä osuutensa.»

»Hyvä, ehkä kaksi tynnyriä mädänneitä omenoita!» ehdotti rouva von
Diestelcamp hieman ivallisesti.

Yleinen naurunpuuska kuului vastaukseksi, ja kreivi Hellbergkin yhtyi iloon. Kuki-täti katui heti ehdotustaan, jota hän pelkäsi kreivin pitävän tyhmänä ahneutena. Silloin hänen miehensä yhtyi puheeseen.

»Kuulkaamme, mitä Käthe ehdottaa», sanoi hän silmät kosteina ja niisti.

»Mitäpä tekisin miljoonalla — olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on», huudahti hän puhujaäänellä. »Sentähden, arvoisat naiset ja herrat, korkeasti kunnioitettu seurakunta, ilmoitan teille, että minä sen vuoksi tyytyisin pariin omenatynnyriin. Kuitenkin seuraan sydämeni pyhimpiä vaatimuksia ja ajattelen poikamme ja perillisemme tulevaisuutta. Ehdotan siis: Kuki-täti lupasi meille kerran loistavan häälahjan ehdolla, jonka Horst oli täyttämäisillään, kun Kuki-täti naimisiin mennessään otti takaisin lahjan ja korvasi sen hyvin harvinaisella papukaijalla — ihmeellisellä linnulla, joka hämmästyttävän selvästi osasi lausua sanan 'Sarvikuono'.»

»Koska kuitenkin», jatkoi hän hengähtämättä, »tämä harvinainen lintu kuoli erehtyessään ruoan valinnassa — se oli nimittäin varastanut ja syönyt vihreävuorisen käärmeennahkakukkaron, jossa oli muutamia likaisia, basillien saastuttamia kaksikymmenmarkkasia — niin on sydämessäni syttynyt toivo, että saisin alkuperäisen häälahjan. Ehdotan sentähden, että Kuki-täti lyö vetoa tästä lahjasta ja jos hän häviää, niin antaa hän heti lahjan pojallemme.»

Kuki-täti oli tämän puheen aikana vuoroin punastunut, vuoroin kalvennut, ja hän väisti miehensä katsetta. Tämä lausui hymyillen:

»Ehdotus on mielestäni erinomainen. Rakas vaimoni ajattelee, ettei hänen omaisuutensa tässä suinkaan joudu vaaranalaiseksi, ja vaikka hänen ihmeteltävän tarkka omatuntonsa vastusti miljoonan lupaamista, niin ei hän kuitenkaan epäillyt vähääkään, että hän voittaisi vedon.» Kuki-täti taisteli vaikeata taistelua. Mutta sitten hän kääntyi kreivi Hellbergiin suloisesti hymyillen ja kysyi, mitä tämä ajatteli äskeisestä ehdotuksesta.

»Armollinen rouva», vastasi kreivi iloisesti. »Käthen kekseliäät aivot kehräävät samaa lankaa, jonka ne ovat aloittaneet. Koska olen aivan varma, että te voitatte tämän vedon, niin tuntuu minusta kuin voisitte panna Golcondan aarteet yhden kortin varaan tuntematta hetkenkään levottomuutta. Voin vakuuttaa teille, että Käthe ilolla kokoaa teille tynnyrillisen omenoita, joka tulee voittopalkinnoksenne.»

Tämä puhe vahvisti Kuki-tädin itseluottamusta ja ylpeänä hän lupasi suostua Käthen ehdotukseen.

Kaikkien nauraessa ja leikkiä laskiessa otti Tiefenthal esille paperia ja kirjoitti musteella:

Allekirjoittaneiden kesken ja todistajien läsnäollessa lyödään seuraava veto: Kreivitär Käthe Kirchwald lyö vetoa, että rouva von Diestelcamp vapaaehtoisesti polvistuu hänen edessään, ja mainittu rouva von Diestelcamp lyö vetoa, että sellaista ei koskaan tule tapahtumaan. Veto on voimassa yhden vuoden. Jos kreivitär Käthe menettää vedon, maksaa hän rouva von Diestelcampille tynnyrin mädänneitä omenia; jos jälkimmäinen häviää, niin hän antaa Käthe-kreivittärelle maatilansa Steinbachin irtaimistoineen.

Vedon lyöjät:

Katharina Kirchwald, o.s. kreivitär Hellberg.

Habakukine von Diestelcamp, o.s. kreivitär Kirchwald.

Todistaja:

Vapaaherra Konrad von Tiefenthal. N.N. 25 p. helmikuuta 189—.

»Saanko luvan», sanoi herra von Diestelcamp hymyillen, kun sopimus oli luettu yleisen riemun vallitessa. »Lain mukaan on vaimoni allekirjoitus epäpätevä, ellen minäkin kirjoita nimeäni.»

Hän otti rauhallisena kynän ja kirjoitti:

Hyväksyy:

  Habakuk von Diestelcamp, hänen korkeutensa Nordlandin prinssin
  Heinrichin hovimarsalkka.

Nyt täytyi kreivi Kirchwaldinkin kirjoittaa nimensä asiapaperin alle, jonka jälkeen vedonlyöjät ojensivat kätensä toisilleen ja Tiefenthal »löi poikki».

Veto oli lyöty.

XXV.

LEIKKIÄ.

Käthen viha oli luonnollisesti jo kauan sitten haihtunut iloiseen mielialaan, jonka leikillinen veto oli saanut aikaan. Nyt hänen molemmat kätensä olivat Kuki-tädin hartioilla ja hän sanoi rehellisesti ja lapsekkaasti:

»Teitpä oikein hyvin, Kuki-täti. En olisi uskonut, että voit olla niin mainio, kun vain tahdot.»

Rouva von Diestelcamp hymyili happamesti kuullessaan tämän epäilyttävän kohteliaisuuden — mutta kohteliaisuus oli kuitenkin kohteliaisuus hänelle, ja hän oli aina tunteellinen sellaisten suhteen.

»Rakas lapseni», sanoi hän leikkisästi, »ei pidä mitata ihmistä oman mittapuunsa mukaan.»

Käthe irvisti tädin selän takana, mutta vaikeni rakkaan rauhan vuoksi. Mutta rouva von Diestelcamp kääntyi jälleen kreiviin ja ojensi hänelle kätensä sanoen:

»Ja nyt: olkaamme ystäviä!»

Kreivi Hellberg suuteli ritarillisesti kättä ja kuunteli koko pitkän illan, mitä Kuki-täti kertoi hänelle ihmisystävällisestä työstään Nordlandissa; hän kuvasi tarkasti tyttökotiaan, jonka mallin mukaan niin ja niin monet kuningattaret, ruhtinattaret ja muut valtiattaret olivat muodostaneet uusia laitoksia; kreivin täytyi ottaa vastaan laitoksen säännöt ja hän vapautui vihdoin kiusanhengestään kirjoittamalla nimensä keräyslistaan.

Kuki-tädistä tuntui kuin hän olisi kokonaan valloittanut tämän jalon herran sydämen, kun hän lähti makuuhuoneeseensa, jossa Diestelcamp-raukka pääsi tavallisesta nuhdesaarnasta. Häntä moitittiin vain kevytmielisyydestä, koska hän oli kehoittanut omaa puolisoaan lyömään vedon, jonka tulos ei tosin ollut epätietoinen, mutta joka kuitenkin melkein loukkasi rouvan arvokkuutta, puhumattakaan siitä, että vedonlyönti itsessään oli alentavaa, tyhmää ja lapsellista.

Mutta herra von Diestelcamp ei vastannut sanaakaan, vaan lepäsi hiljaa ja tyytyväisenä, koska ilta oli päättynyt edes tällä tavoin.

Käthe puolestaan paneutui levolle mitä ylpeimpänä ja iloisimpana.

»Kuulehan, Horst», sanoi hän, keskeyttäen säveleen, jota hän taitavasti vihelsi, »eipä olisi hullumpaa hankkia itselleen Steinbach, vai mitä arvelet?»

»Steinbach?» vastasi Kirchwald haukotellen. »Vai niin, sinä ajattelet yhä tuota mieletöntä vetoa?»

»Mieletöntä? Kuulehan, jätä tuollaiset kunnianloukkaukset!» huudahti
Käthe tulistuen.

»Vain sinä voit keksiä tuollaisia hassutuksia», jatkoi Kirchwald nauraen. »Ihmettelen vain, että Kuki-täti suostui siihen.»

»Hän pelkää isää», sanoi Käthe, joka usein osui oikeaan.

»Mahdollisesti», myönsi Kirchwald, »mutta oikeastaan oli kaikki oikeata pilanäytelmää — nukketeatterikohtaus. Sinä olet kuitenkin loistavasti pelastanut tilanteen.»

»Ja Steinbachin myös!» riemuitsi Käthe.

Kreivi Kirchwald tuijotti vaimoonsa.

»Mutta Käthe!» huudahti hän sitten nauraen. »Onko totta, että uskot siihen, että Kuki-täti menettää vedon?»

»Hän on häviävä», kuului tyytyväinen vastaus.

Kreivi Kirchwald pudisti päätään.

»Sinä kai unohdat, että Kuki-tädin tulee vapaaehtoisesti polvistua edessäsi — väkivalta on siis luvatonta», sanoi hän hitaasti.

»Ole vain rauhallinen, hän on sen tekevä», kuului vielä tyytyväinen vastaus.

»No, oletko niin varma siitä — —», arveli Kirchwald hartioitaan kohauttaen.

»Aivan varma, Horst. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä! Mutta Käthe, ethän vain mietiskele kovin hullua kepposta.
Lupaa minulle, että sinulla ei ole mitään väkivaltaista mielessäsi!»

»Ole rauhallinen, Horst. Lupaan sinulle. Mutta tiedäthän, että pikku
sormeni on erinomainen ennustaja, ja se sanoo minulle: 'Steinbach,
Steinbach!' Jumala ei hylkää omiaan ja vanhurskaus voittaa viimein.
Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» toisti kreivi Kirchwald koneellisesti, mutta vielä unessa vaivasi häntä ajatus siitä, että Käthe hautoi mielessään jotakin pelättävää. Hänen lukemattomat kepposensa kiitivät kuin painajaiset kreivin nukkuvan sielun ohi.

Hän näki miss Knickerbockerin lukittuna Käthen huoneeseen Hellbergissä; hän näki herra von Diestelcampin syndetikonilla liimattuna Käthen nojatuoliin Nordlandin linnassa; hän näki, miten peitto yön aikaan vedettiin kamarineidon vuoteesta nauhoilla, jotka johtivat ulos avaimenreiästä; näki Kuki-tädin joutuvan herneiden uhriksi, herneiden, joita näkymättömät henkien kädet heittelivät, ja hän kuuli Tiefenthalin pelästyneen huudon, kun tämä heittäytyi vuoteeseensa vihreitten kurkkujen ja karkeitten harjojen sekaan.

Hän näki lopulta, miten Käthe tarttui tädin olkapäihin ja painoi hänet väkivaltaisesti polvilleen Tiefenthalin seisoessa vieressä ja huutaessa: »Laitonta! Laitonta!»

Mutta sillä aikaa Käthe makasi valveilla ja mietiskeli:

»Väkivaltaa! Kuka aikoo käyttää väkivaltaa? En tiedä vielä miten menettelen, mutta joka luulee, että Käthe ei selviydy tilanteesta jollakin tavalla, se tuntee hänet huonosti. Mitä sanoo vanha yövartia Zarathustra? Ihmisten heikkouksia on käytettävä hyväkseen. Tosin ei Wendenburg ollut varma siitä, sanoiko Zarathustra sen. Mutta samapa se! Ehkä Zarathustra antaa pienen viittauksen unessa!»

Seuraavat sivut osoittavat, täyttikö itämainen viisas hänen toiveensa.

Kun kreivi Kirchwald heräsi, niin hän oli puolestaan unohtanut tuon kaiken — se oli ollut vain hetken leikkiä. Ja olihan Käthe luvannut olla käyttämättä väkivaltaa.

XXVI.

KÄTHELLE SELVIÄÄ.

Jos kreivi Kirchwaldissa olisi herännyt musta epäluulo, että Käthe suututtaisi Kuki-tätiä siihen määrään, että tämän kieli pääsisi valloilleen ja hän puhuisi sellaista, että hänen lopulta pitäisi alentua — pyytämään anteeksi polvillaan, niin kreivi olisi tehnyt vääryyttä vaimolleen.

Käthe tervehti rouva von Diestelcampia seuraavana aamuna niinkuin he molemmat olisivat aina olleet yksi sydän ja sielu. Ja kun kreivi Hellberg oli läsnä, niin Kuki-täti vastasi sydämelliseen tervehdykseen suudelmalla.

»Toisin sanoen», kertoi Käthe myöhemmin, »hän hieroi nenäänsä edestakaisin poskeani vasten.»

Kuki-täti näytti kuitenkin pitävän tätä toimitusta suudelmana, ja Käthe näytti käsittävän sen:

    Rakkaus roskaa vain, luottamus roskaa vain,
    Joukossa leikkiä kavaltajain.

»Täti», sanoi hän iloisesti, »tehkäämme vieläkin sopimus: Minä otan sinut sellaisena kuin sinä olet, ja sinä otat minut sellaisena kuin minä olen, ja sitten hyppäämme, kuvaannollisesti puhuen, halkeaman yli pitkällä harppauksella. Tällä ehdotuksella asetan menestykseni vaaraan ja vahvistan mielipiteitäsi. Mutta samapa se! Tunnusta vain, että minulla on hyvä sydän!»

Kuki-täti sulki silmänsä puoleksi ja rypisti otsaansa, mutta hän näki, että kreivi Hellbergin silmät olivat suunnatut häneen, ja hän pakottautui hymyilemään.

»Olen varma, että voitan tämän vedon», sanoi hän, »mutta sanasi tuntuvat vilpittömiltä. Sentähden en välitä puheenparsistasi, vaan koetan myös ottaa sinut sellaisena kuin olet.»

»No, kerrankin järkevä sana», selitti Käthe vakavasti. Mutta Kuki-täti huokasi tuollaisen parantumattomuuden tähden.

Huolimatta tästä pienestä välikohtauksesta ei Käthe ollut niin vilkas kuin tavallisesti. Hän, joka muuten oli väsymättömän toimelias ja täynnä hetken päähänpistoja, oli nyt hiljainen ja mietiskelevä ja ajatuksiinsa vaipunut, niin että sai lausua kysymyksen kaksi tai kolme kertaa, ennenkuin häneltä sai kunnon vastauksen.

Sukulaiset, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkään aikaan, eivät kiinnittäneet siihen suurta huomiota, sillä he pitivät sitä vakaantumisen ja äidin arvokkuuden merkkinä. Vain Tiefenthal kaipasi Käthen vanhaa taisteluintoa, ja kun tämä hajamielisyydessään kysyi kolmannen kerran samaa asiaa häneltä, niin hän lausui avomielisellä tavallaan:

»Käthe, mikä sinun päässäsi tänään on? Mikä kumma sinua vaivaa? Mitä sinä ajattelet?»

»Ajattelen Zarathustraa», vastasi Käthe hajamielisenä.

»Häntäkö?» kysyi Tiefenthal hämmästyneenä. »Mikä se sellainen on? Hevonenko? Ei, odotahan, sehän on tuo mies, josta Wendenburg aina puhuu. Heitä hänet hiiteen! Luulin, että sinä ainakin mietiskelisit sitä, miten saisit tuon vanhan Diestelcampan polvistumaan. Meidän kesken puhuen, Käthe, minä soisin sen hänelle.»

»Niin minäkin», vakuutti Käthe vilpittömästi.

»En usko, että hän taipuu», sanoi Tiefenthal päätään pudistaen. »Vanha Diestelcamppa, näetkö, on sen kaltainen, että hän mieluummin ratsastaa vuohipukilla kuin antaa perään. Minä tunnen tuon ruudin! Mitä hän on saanut kalloonsa, se pysyy siellä, ja vaikka tarttuisi hänen kaulukseensa, niin hän ponnistaisi kaikin voimin vastaan. Kun sinä kerroit papukaijasta, niin hän näytti siltä kuin kissat ukkosella. Veto oli ihanaa leikkiä, mutta sinä häviät. Jos tahdot saada hänet polvilleen, niin pitää sinun olla ainakin Kiinan keisarinna.»

Käthe katsoi kunnon Tiefenthalia kuin olisi tämä puhunut kiinan kieltä äidinkielen asemesta.

»Mi-itä?» änkytti hän hämmästyneenä.

»Tuhat tulimmaista! Rupeatko jälleen kyselemään? Lyön vetoa, että sinä veitikka et ole kuullut sanaakaan puheestani», nauroi Tiefenthal. »Tyttö, onko itse paholainen vallannut sinut?»

»Ei, päinvastoin», huusi Käthe kuin olisi hän saanut sähköiskun, lankesi ällistyneen Tiefenthalin kaulaan ja antoi hänelle lämpimän sukulaissuudelman:

»Serkku, ystävä ja veijari, olet kallisarvoisin helmi, ja jos voisin valaa sinut kultaan, niin tekisin sen paikalla.»

»Tuhat tulimmaista», huusi hämmästynyt maanviljelijä, »hän tulee pähkähulluksi!»

»Kuulkaahan, lapset, tuollaisiin kohtauksiin pitäisi pyytää lupa minulta!» huusi Theone sohvalta ja kohotti uhaten sukkapuikkoaan.

Mutta Käthe oli jälleen päästänyt uhrinsa vapaaksi ja laukkasi huoneen poikki laulaen ja rallatellen.

»Joku ruuvi on sinussa varmaan höltynyt», sanoi Wendenburg hymyillen kälylleen. »Kuvittelin, että sukukartanon omistajan saapuminen olisi muuttanut sinut äärettömän vakavaksi naiseksi — ja silloin — pang! — hyppää vanha Käthe esiin aivan sellaisena kuin hän oli ennen vanhaan, kun hän pitkine palmikkoineen ja punaisine sukkineen juoksenteli Hellbergissä ja väijyi tilaisuutta kepposten tekoon. Käthe, olen aivan pettynyt sinun suhteesi.»

»Ja minä tunnen, että olen jälleen oma itseni», vastasi Käthe niiaillen vallattomasi.

»Toisin sanoen, toimintahalusi herää jälleen», arveli kreivi Hellberg katsoen ylpeänä nuorinta vesaansa, joka seisoi hänen edessään leimuavin silmin.

»Oikein arvattu, isä», sanoi hän. »Ja kun toimintahaluni herää, niin olen suorastaan suuremmoinen!»

»En ymmärrä — mikä on syynä tähän vilkkaaseen vakuutteluun?» sanoi
Kuki-täti, joka juuri oli astunut huoneeseen.

»Syynä?» toisti Käthe ja kääntyi irvistellen rouva von Diestelcampiin. »Anna anteeksi, että minä kysyn jotakin sinulta: Oletko koskaan ollut harhakäytävässä? Tietysti olet ollut? No, näetkö, jos olet kauan harhaillut löytämättä oikeaa tietä ja äkkiä syttyy sähkövalo, joka osoittaa missä olet, niin etkö rupea huutamaan ja tanssimaan ilosta?»

»Tuskinpa», sanoi Kuki-täti kuivasti.

»Mutta minä teen niin.»

Ja Käthe nauroi, tanssi ja heitti lentosuukkoja Tiefenthalille.

»Joko tahdot lainata minulta tai olen minä tietämättäni lahjoittanut sinulle aateliskartanon», selitti tämä.

»Oi, sinä aavistava enkeli!» vastasi Käthe nyökäten. »Miten ukkosi onkaan tänään selvänäköinen, Theone. Hänethän melkein voisi syödä suuhunsa.»

Theone pudisti päätään, mutta Tiefenthal vilkuili peiliin tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli niin vastustamaton.

XXVII.

SALALIITTO.

Päivällisellä laadittiin ohjelma Kirchwaldin kotiin kokoontuneille sukulaisille. Päätettiin, että julkinen ristiäisjuhla vietettäisiin seuraavana päivänä muidenkin kutsuvieraiden läsnäollessa. Sen jälkeen aikoi hovimarsalkka lähteä toimittamaan prinssin asiaa naapuripääkaupunkiin, ja hän luuli viipyvänsä matkalla kaksi tai kolme päivää.

Samaan aikaan piti kreivi Kirchwaldin matkustaa pois virka-asioissa. Sukulaiset, jotka matkustaisivat kotiinsa vasta herrojen palattua, lohduttaisivat Kätheä hänen »kesäleskiytensä» aikana.

Illalla oli Kirchwaldeja pyydetty taiteilijakoulun juhlaan, mutta he olivat kieltäytyneet, koska heillä oli vieraita. Mutta silloin kutsuttiin sukulaisetkin, jotka ihastuneina suostuivat lähtemään, koska he eivät olleet ennen olleet sellaisessa juhlassa.

Ainoastaan Kuki-täti oli kauhistuneena kieltäytynyt kunnioittamasta läsnäolollaan juhlaa, jossa oli niin sekalainen yleisö, ja selittänyt, että hänen ei sopinut lähteä »niin kevytmielisiin huveihin». Ja niin päätettiin, että hän jäisi hovimarsalkan kanssa kotiin.

Seuraavana aamuna Kuki-täti katui, vaikkakin hän koetti salata sitä, kun hänelle kuvattiin lumoavaa juhlaa ja sen suorastaan loistavaa ohjelmaa.

Taiteilijoiden mainio mielikuvitus oli muuttanut suuret salit taikapalatsiksi. Mäntymetsäksi muutetussa eteisessä otettiin vieraat juhlallisesti vastaan, ja mustatakkiset taiteilijat veivät naiset ylempiin kerroksiin.

Suuressa juhlasalissa oli näytelmiä, taitava soittokunta esitti mitä ihmeellisimpiä soittokappaleita, ja nuorallatanssijat näyttivät taitoaan. Toisessa huoneessa oli leikillinen taidenäyttely, kolmannessa vahakuvia ja mitä hullunkurisimpia historiallisia harvinaisuuksia, neljänteen oli pystytetty mustalaisleiri, viidennessä asusti paimenia j.n.e.

Naisten seuralaisina oli akatemian oppilaita. Käthe kulki nojautuen nuoren herran käsivarteen. Tämä herätti heti Theonen huomiota. Miehen puvussa ei ollut mitään erikoista — ulkomaan lähettiläskin olisi ylpeänä saattanut käyttää hänen mustaa, pitkää takkiaan, jonka napinreiässä oli ruusu; hän piteli sirosti kädessään korkeaa silkkihattuaan ja hänen vaaleankeltaiset käsineensä sopivat kuin valetut hänen pieniin, somiin käsiinsä.

Ja kuitenkin oli hänessä jotakin kummallista. Sysimusta tukka oli tosin leikattu eurooppalaiseen tapaan, mutta kuitenkin tasaisesti ja jäykästi; hänen kasvonsa olivat ruskeankeltaiset, poskipäät ulkonevat, nenä litteä ja mustien, säteilevien silmien yli kaartuvat kulmakarvat vinot.

Tämä lahjakas akatemian oppilas olikin aasialainen: hänen kotimaansa oli Kiina ja hänen kauniisti kaikuva nimensä oli Hei-Tsu-Sing.

»Tästä juhlasta olisi puuttunut aurinko, jos te, armollinen rouva kreivitär, ette olisi tullut», lausui hän hyvällä saksan kielellä.

Käthe nauroi.

»Hyvin ärjytte, leijona! Mutta ajatelkaahan, jos pitäisin teidän vakuutustanne totena.»

»Se onkin totta», vastasi herra innokkaasti. »Tiedätte kyllä, ihana kreivitär, että minä, että me kaikki makaamme jalkainne juuressa ja olemme valmiit menemään teidän tähtenne tuleen.»

»Se on viehättävää — mutta niin paljoa en pyydä teiltä», laski Käthe leikkiä.

»No sanokaa siis, minkä todistuksen vaaditte minun — meidän alttiudestamme ja sen teemme.»

Käthe katseli ympärilleen — hän oli eronnut sukulaisistaan ihmisvilinässä. Tyytyväinen hymy valaisi hänen kauniita, iloisia kasvojaan, ja hän rupesi kuiskailemaan seuralaisensa kanssa. Sanat olivat aiotut ainoastaan hänelle. Ilmeet vaihtelivat nopeasti Hei-Tsu-Singin keltaisilla kasvoilla.

Ensin näytti siltä kuin hänen olisi vaikea ymmärtää, sitten hänen kasvonsa selkenivät ja lopuksi näkyi niissä täydellistä yhteisymmärrystä, hymyilyä, mielenkiintoa, leikillisyyttä ja nuoruuden veitikkamaisuutta.

He seisahtuivat nyt karhunkuljettajan eteen, jonka karhu vakuutti selvällä saksankielellä, että »kirotussa turkissa oli sietämättömän kuumaa». Seurueeseen liittyi mustalaistyttö, jolla oli bassoääni, sekä eräs hienotakkinen herra, jonka kiinalainen oli noutanut, ja koko joukko rupesi kuiskailemaan.

Wendenburgit, jotka sattumalta kulkivat ohi, pysähtyivät hämmästyneinä nähdessään joukon, joka todella näytti kummalliselta: Käthe valkoisessa iltapuvussa, molemmat hienot herrat, ryysyihin puettu karhunkuljettaja, pörröinen karhu, joka lakkaamatta viittoi jättiläiskäpälillään, ja lopuksi mustalaistyttö, joka todella näytti aivan oikealta.

Professori, joka saattoi Wendenburgeja, rauhoitti vieraitaan kertomalla, että sekä karhunkuljettaja että karhu olivat tunnettuja taiteilijoita ja mustatakkinen herra arvossa pidetyn valtiollisen lehden päätoimittaja.

»Heitä olisi voinut luulla salaliittolaisiksi», lausui Wendenburg hymyillen.

»Kukapa tietää?» laski professori leikkiä. »Ken tahtoo tehdä kepposen, hän ei löydä ketään niin avuliasta liittolaista kuin meidän taiteilijamme.»

»Jumala varjelkoon, ettei Käthe rupeisi toimimaan heidän kanssaan», sanoi Wendenburg. »Jos kälyni tapaa sukulaissieluja, niin hän nostaa maan akselista ja sammuttaa palkeilla tähdet.»

»Silloin hän saa noista neljästä oppilaasta mainiot apulaiset», vastasi professori, »etenkin kun kreivitär on tehnyt heidät kaikki orjikseen ja he eivät epäile seurata häntä mihin hullutuksiin tahansa.»

»Sen uskon kyllä», sanoi rouva von Wendenburg huoaten. »Valtiollisen lehden päätoimittajan läsnäolo rauhoittaa kuitenkin minua. Silmälaseineen ja kokopartoineen hän näyttää vanhalta, viisaalta sedältä, melkeinpä patriarkalta.»

»Kiitän hyvästä luulostanne, sillä hän on veljeni», vastasi professori silminnähtävästi huvitettuna. »Toivon, että en vahingoita häntä, jos ilmaisen, että hän mielellään jättää patriarkkaalisen sedän sanomalehtitoimistoon ja päästää leikillisyytensä valloilleen nuorten keskuudessa.»

Vilinässä ja melussa Wendenburgit pian unohtivat omituisen joukon, joka oli kokoontunut Käthen ympärille. Juhlaa kesti sivu puoliyön.

Eteisessä kiinalainen ja pitkätakkinen herra häärivät Käthen pitsisen päähunnun ympärillä. Rouva von Wendenburg kuuli silloin Hei-Tsu-Singin sanovan loistavan näköisenä:

»Kaikkein armollisin rouva kreivitär, asia on täysin kypsynyt, esikunta on muodostettu. Puhuakseni sotilaallisesti: sotasuunnitelma on valmis, nyt on vain tarkemmin päätettävä sen toimeenpanon yksityisseikoista. Mutta ette aavista, millaista keuhkojen voimistelua on tarvittu todisteltaessa sitä tälle mustalle tohtorille.»

»Niin, oli aivan mahdotonta tehdä niinkuin Hei-Tsu-Sing pyysi», sanoi päätoimittaja, »sillä näettekö, armollinen kreivitär, sanomalehtenihän ei ole mikään leikkilehti enkä uskalla kovin suututtaa lukijoitani.»

»No, ja sitten?» kysyi Käthe jännittyneenä.

»Teemme toisella tavalla», kuului hymyilevä vastaus.

»Miten sitten?»

»Tunnustan, että tyhmä eurooppalainen pääni on turhaan koettanut keksiä jotakin. Mutta Hei-Tsu-Singin mielikuvitusrikkaat aasialaiset aivot ovat työskennelleet puolestani — sanalla sanoen: hän on keksinyt keinon ja minä lainaan hänelle työaseet. Voitte olla tyytyväinen. Ennenkuin olette tullut vuorokautta vanhemmaksi, saatte nähdä tuloksen.»

»Olette lumoava ja Hei-Tsu-Sing suorastaan enkeli», huudahti Käthe ihastuneena.

Kotimatkalla rouva von Wendenburg oli hiljainen ja umpimielinen.

»Oletko kovin väsynyt, rakkaani?» kysyi hänen puolisonsa Tiefenthalien nukkuessa.

»Olen», vastasi Fee-rouva, »mutta ajattelin oikeastaan Kätheä. Hänellä on jotakin mielessä, ja tällä kertaa hän on hankkinut salaliittolaisiakin.»

»No, sehän on kuitenkin rauhoittavaa», arveli Wendenburg. »Pelkään enimmän sitä, mitä Käthe itse keksii ja panee toimeen omin päin. Salaliittolaisten keskuudessahan on aina johtaja, joka on muita järkevämpi. Muuten se ei koske meitä — Kirchwaldhan saa maksaa sotakustannukset, ja hän näyttää tekevän sen kevyin sydämin.»

Ja niin Fee-rouvakin rauhoittui.

XXVIII.

KIINAN KEISARINNA.

Seuraava juhlapäivä kului sopusointuisesti ja rauhallisesti. Ennenkuin kutsuvieraat saapuivat, sai Käthe samasta kaupungista paksun kirjeen, jonka hän sanoi olevan laskun. Hän pisti sen taskuunsa ja lähti pian ilman tekosyytä huoneesta.

Hän lukitsikin itsensä huoneeseensa tutkiakseen rauhassa tätä »laskua», jonka loppusumma näytti iloisesti yllättävän häntä, sillä kun hän jälleen ilmestyi muiden seuraan, niin hän loisti ilosta ja leikillisyydestä. Hänen iloinen mielensä levitti loistoa koko juhlaan. Tiedettiin vanhastaan, että Kirchwaldien luona oli aina hauskaa, mutta tämä juhla voitti kaikki edelliset ja vieraat lähtivät vasta hyvin myöhään.

Seuraavana aamuna herra von Diestelcamp ja kreivi Kirchwald lähtivät, ja vähän myöhemmin Käthe istuutui vain isänsä ja Kuki-tädin kanssa aamiaispöytään. Wendenburgit ja Tiefenthalit olivat varanneet aamutunnit museossa käyntiin ja keskipäivällä he aikoivat noutaa toiset kaupungin merkillisyyksiä katsomaan. Sen jälkeen he menisivät päivälliselle erään yhteisen tuttavan luo. Kun Kuki-täti ei tuntenut tätä perhettä, niin hän piti arvolleen sopimattomana »seurata mukana laahustimena», ja Käthe piti itsestään selvänä, että hän ei hylkäisi kunnioitettua tätiään.

Kun hän nyt istui isänsä ja Kuki-tädin kanssa aamiaispöydässä, toi palvelija uusimman paikallislehden. Käthe kiiruhti hänen luokseen, otti sanomalehden ja meni pienen, syrjässä olevan pöydän luo. Kumpikaan hänen vieraistaan ei huomannut, että hän työnsi sanomalehden suuren kirjan alle ja otti esille toisen, jonka hän vei aamiaispöydän luo.

»Tässä on sinulle tuorein lehti, isä», sanoi hän ojentaen lehden kreivi Hellbergille. »Kuulkaamme, onko suuressa maailmassa tapahtunut mitään uutta.»

Kreivi Hellberg asetti silmälasit nenälleen, ja koska hän oli tunnollinen sanomalehdenlukija, niin hän tarkasti ensin, oliko päivämäärä oikea, ja alkoi sitten ääneen lukea pääkirjoitusta.

Mutta Käthe nosti torjuen kätensä.

»Jumalan tähden, isä, säästä meitä tohtori Müllerin valtiollisesta viisaudesta», huusi hän nauraen. »Hän on ystäväni ja suunnattoman hauska ihminen, mutta kun hän kirjoittaa pääkirjoituksia, niin hän on kauhea. Ole hyvä ja lue paikallisuutiset ja viimeiset tiedot.»

»Pääkirjoitus, rakas lapsi, on sanomalehden sivistävä, arvokas osa», sanoi Kuki-täti lempeästi nuhdellen.

»Ellei se vain olisi niin perin ikävä!» selitti Käthe varmana.

Kreivi Hellberg käänsi hymyillen ensi sivun.

»Ahaa, jotakin paksuilla kirjaimilla», huudahti hän. »Kuulkaahan: 'Ei liene yleisesti tunnettua, että Kiinan keisarinna, hyvin kaukonäköinen, sivistynyt ja uudistushaluinen nainen, on jo muutamia viikkoja salanimellä matkustanut Euroopassa tutkiakseen Euroopan sivistysvaltioiden hyväntekeväisyyslaitoksia, koska korkea rouva aikoo omassa valtakunnassaan perustaa samallaisia laitoksia. Hän kiinnittää huomiota etenkin löytölastenkoteihin, lastenseimiin ja sellaisiin ja niitä hän väsymättä tutkii — — —'».

»Oi, tuohan ei ole enää mielenkiintoista!» keskeytti Käthe vilkuillen
Kuki-tätiin.

»Päinvastoin», selitti tämä päättäväisesti. »On erikoisen mielenkiintoista kuulla, miten meidän ihmisystävällinen työmme vaikuttaa sivistymättömiin maanosiinkin.»

»'Pariisista saamiemme tietojen mukaan'», jatkoi kreivi lukuaan, »kulkee keisarinna matkallaan Wieniin meidänkin kaupunkimme läpi ja — huhun mukaan — viipyy täällä lyhyen ajan. (Katso edelleen: Viimeiset tiedot!) Missä ovat sähkösanomat? Hm — seuraavalla sivulla. Ahaa, aivan oikein: 'Kiinan keisarinna saapui tänne yöllä salanimellä. Saamiemme tietojen mukaan on keisarinnalle ja hänen seurueelleen tilattu huoneet hotelli Kronprinzistä.'»

»Kernaasti minun puolestani!» sanoi Käthe haukotellen. »Eihän häntä kuitenkaan saa nähdä.»

»Oi», huokasi täti, »tulisipa hän Nordlandiin. Mutta onhan totta, että Nordland on vain pieni ruhtinaskunta, eikä keisarinna poikkea matkasuunnitelmistaan.»

»Niin, ajattelehan, että olisit saanut näyttää hänelle lastenkotiasi!» huudahti Käthe katsahtaen isäänsä, jonka pää nopeasti katosi sanomalehden taakse — hän oli nähtävästi saanut enemmän kuin kyllikseen Kuki-tädin lastenkodista.

»Se on todella vahinko», jatkoi Käthe valittaen. »Minkä kunnian saavuttaisitkaan, jos sinun laitoksesi — sillä sehän on kuitenkin sinun, koska sinä olet sen perustanut ja olet sen etupäässä — jos sinun laitoksesi olisi mallina kaukana Aasiassa. Ja ehkäpä 'Habakukinelaitoksen' nimellä!»

»Sepä olisi todella mielenkiintoista», lausui Kuki-täti luoden silmänsä alas. »Ei sentähden, että maineeni leviäisi muihin maanosiin — olkoon kaukana minusta, että toivoisin sellaista — mutta itse asian vuoksi.»

»Hm, pikku lasten hoito lienee Kiinassa suorastaan järkyttävää», vahvisti Käthe sen näköisenä, kuin hän joka päivä tutkisi Kiinan sivistyskantaa.

»Miten mielenkiintoista! Kuka on sanonut sen sinulle?» kysyi Kuki-täti vilkkaasti.

»Olen lukenut sen jostakin lehdestä», vastasi Käthe. »Orpolapsia heitetään ulos ja heidän annetaan suorastaan kuolla.»

»Järkyttävää!» huudahti Kuki-täti. »Meidän velvollisuutemme olisi vastustaa sellaista raakalaisuutta!»

»Niin olisikin!» sanoi Käthe tavattoman tarmokkaasti. »Mikä tehtävä sinulle, täti! Sinun pitäisi muodostaa komitea, joka koettaisi saada lastenkoteja perustetuksi Kiinaan. Sepä olisi jotakin!»

»Niin — en tiedä — asiaa on ajateltava tarkemmin», vastasi rouva von Diestelcamp miettiväisenä. »Mutta joka tapauksessa minua ilahuttaa nähdä sinun odottamatonta, vilkasta mielenkiintoasi, rakas sukulaiseni. Rehellisesti sanoakseni luulin, että et välittäisi tällaisista vakavista asioista.»

Käthe teki vain suuremmoisen kädenliikkeen ja jatkoi:

»Voi vain itkeä, kun ajattelee kiinalaislapsiraukkoja. Ajattelehan, täti, orporaukat heitetään kadulle, jotta ne paleltuisivat tai kuolisivat nälkään. Sinun pitää todella tehdä jotakin. Olisi tietysti ollut aivan mainiota, jos olisit saanut tavata keisarinnan ja esittää hänelle aatteesi ja suunnitelmasi, mutta —. Oh, mieleeni johtui jotakin, täti, jotakin — —.»

Käthe hypähti seisomaan loistavin silmin ja kietoi kätensä Kuki-tädin kaulaan.

»Minun täytyy suudella sinua!» huusi hän rajusti. »Tiedätkö, mitä mieleeni johtui? Arvaapa!»

»Mutta miten voisin — —.»

»Ei, ei, sehän on selvää», riemuitsi Käthe. »Järkevä ihminen ei voi keksiä sellaista. Huomasitko kohteliaisuuden, täti? No, kuulehan! Kun Kiinan keisarinna on täällä ja sinä myös, sattumalta tai Luojan sallimuksesta, niin asiahan on niin yksinkertainen, että se ei voi olla yksinkertaisempi! Sinä menet keisarinnan luo ja puhut hänen kanssaan ja esität hänelle kaiken — ja sillä hyvä!»

»Mutta rakas Käthe — —», änkytti Kuki-täti neuvottomana.

»Tässä ei ole mitään 'muttaa'!» sanoi Käthe tarmokkaasti. »Luonnollisesti tunnen hovitavat ja ymmärrän, että et aivan yksinkertaisesti voi antaa hovivahtimestarin ilmoittaa itseäsi keisarinnalle. Mutta sinä voit kirjoittaa hänelle. Sinä voit aivan lyhyesti pyytää, että pääsisit hänen puheilleen, ilmoittaa, kuka olet ja mitä teet — lastenkoteja j.n.e., ja niin käy kaikki muu itsestään. Ja muuten, keisarinnahan ei voi sanoa enempää kuin 'Ei'. Mehän olemme Euroopassa, ja täällähän ei hakata ihmiseltä päätä poikki tai leikata vatsaa halki, jos keisarinna sattuu olemaan pahalla tuulella. No, mitä sanot?»

Kuki-täti silitti tukkaansa vapisevin käsin.

»Lennokas ajatus, rakas sukulaiseni», sanoi hän epävarmasti. »Mutta olen kiitollinen hyvästä tarkoituksestasi — niin, olen todella. Ja miten kekseliäs oletkaan! No, mitä sanotte, rakas kreivi?»

Kreivi Hellberg katsahti sanomalehden yli ensin tyttäreensä ja sitten
Kuki-tätiin.

»Niin, armollinen rouva, mitä minun pitäisi sanoa?» kysyi hän jokseenkin epäselvästi ja katosi jälleen sanomalehden taakse.

»Isä on aivan samaa mieltä kuin minä, tiedän sen varmaan», selitti
Käthe rohkeasti.

»Minun täytyy joka tapauksessa ensin puhua puolisoni kanssa», väitti
Kuki-täti.

»Tietysti, jos keisarinna on täällä niin kauan. Kukapa tietää, vaikka hän matkustaisi huomenna tiehensä», vastasi Käthe. »Jos olisin sinun sijassasi, niin kirjoittaisin heti. Ajattelehan — Kiinassa lastenkoti sinun mallilaitoksesi mukaan! Mitä sanonkaan, yksi lastenkoti? Ei, kaksi, kolme, koko tusina. Ja lapsiraukkojen ei tarvitsisi kuolla kadulla.»

Kuki-täti painoi miettiväisenä päänsä alas.

»Se tuuma olisi koettamisen arvoinen», arveli hän epäillen, »ja kuten aivan oikein huomautit, ei siitä voi johtua pahempaa kuin kielto. En pidä siitä, että minut hylätään, mutta hyvän asian tähden täytyy irtautua omista tunteistaan. Enhän kuitenkaan tiedä, mitä hyvä mieheni sanoisi tästä.»

»Oh, sedästä menen takuuseen», huudahti Käthe huolettomasti. »Hän tahtoo aina sitä, mitä sinäkin», lisäsi hän nopeasti. »Ja nyt, tao niin kauan kuin rauta on kuuma. Kirjoita heti, ennenkuin muut tulevat kotiin — saat ehkä vastauksen ennen päivällistä.»

»Oi, mutta minä en osaa Japanin kieltä — — —.»

»Mutta sinä osaat ranskaa ja englantia! No, tule nyt heti kirjoittamaan. Tässä on oikein ruhtinaallista paperia, jota Horst on hankkinut itselleen — —.»

Ja ennenkuin Kuki-täti tiesi, miten kaikki oli käynyt, oli Käthe nostanut hänet lempeän väkivaltaisesti tuolilta ja vienyt hänet kreivi Kirchwaldin työhuoneeseen. Kun Käthe palasi yksinään ruokasaliin, niin hänen isänsä istui vielä aamiaispöydässä.

»Mutta, Käthe, sanohan, mitä tämä merkitsee?» kysyi hän.

»Hän kirjoittaa», vastasi Käthe lyhyesti.

»Niin, mutta en ymmärrä intoasi.»

»No, näetkö, isä», vastasi Käthe tarjoten vielä teekupin. »Kuki-täti kuuluu ihmisiin, joille täytyy hankkia askartelua, jos tahtoo elää rauhassa. Miksi en käyttäisi hyväkseni tätä hänen heikkouttaan? Wendenburghan luulee, että itse Zarathustra on suositellut tätä keinoa.»

»Mutta jos vanha Diestelcamppa häpäisee itsensä auttamattomasti?»

»Se on hänen asiansa eikä koske muita.»

»Paitsi sinua, tyttäreni, sillä sinä saat kärsiä todennäköisesti epäonnistumisesta.»

»Samapa se. Riidelköön Kuki-täti vain; hän vain ammentaa vettä hanhen selkään.»

»No, tee niinkuin tahdot. Mutta älä puhu siitä muille, sillä se on todella liian mieletön päähänpisto.»

Ennenkuin Wendenburgit ja Tiefenthalit palasivat, oli Kuki-täti lopettanut kirjeen, ja Käthe lupasi viedä sen hotelliin.

Kun pikku Heinz oli uskottu miss Knickerbockerin huostaan, lähti pieni karavaani ulos katselemaan kaupungin nähtävyyksiä.

XXIX.

ULKOMAALAINEN LÄHETTI.

Kuten oli sovittu, erosivat Kuki-täti ja Käthe muusta seurasta, kun ensin oli päätetty illalla tavata teatterissa. Kun kreivi Hellberg lähti Wendenburgien ja Tiefenthalien kanssa päivälliselle tuttuun perheeseen, niin Käthe vei lopen uupuneen rouva von Diestelcampin vaunuissa kotiin.

»Onko mitään kirjettä saapunut?» oli ensimmäinen kysymys, kun molemmat naiset olivat astuneet eteiseen.

»Ei, armollinen kreivitär», vastasi palvelija, »mutta — hyvin naurettava herra on juuri saapunut ja pyytänyt, että hän saisi puhutella hänen armoaan hovimarsalkan rouvaa. En tahtonut päästää häntä sisään, mutta hän oli itsepäinen ja nyt hän istuu salissa.»

»Hullunkurinen herra?» kysyi Käthe näyttäen hyvin hämmästyneeltä.
»Miksi hän oli hullunkurinen?»

»Armollinen kreivitär, luulen, että hän on naamioitu. Huomennahan on naamiohuvit, ja silloin juoksee naamioituja pitkin katuja ja taloihinkin. Mutta hän väittää, että hänellä ei ole naamiota.»

»Mitä tyhmyyksiä?» huomautti Käthe terävästi. »Tule täti, katsokaamme.»

Rouva von Diestelcamp, joka oli kuunnellut palvelijaa kohotetuin kulmakarvoin, astui Käthen kanssa saliin, jonka keskellä seisoi olento, joka ainakin eurooppalaisen silmälle näytti perin kummalliselta — sanalla sanoen aasialainen kiinalaisessa yhtä kallisarvoisessa kuin omituisessa puvussa. Pehmeä sinidamastinen aluspuku ulottui runsaine poimuineen pitkäkärkisiin kenkiin saakka. Mustassa silkkisessä päällyspuvussa oli loistavia kultakirjailuja ja päässä oli kalotin tapainen musta lakki.

Nähdessään molemmat naiset hän kumarsi kunnioittavasti.

»Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tähän ylhäiseen taloon», sanoi hän saksaksi sointuvalla äänellä. »Olen markiisi Tsing-Tsu-Hei, hänen majesteettinsa Kiinan keisarinnan ylihovimarsalkka. Kenen rouvan puoleen minun on käännyttävä?»

»Luultavasti tätini, rouva von Diestelcampin. Minä olen kreivitär
Kirchwald», esitti Käthe rakastettavasti.

Markiisi kumarsi hänelle, sitten kaksi kertaa Kuki-tädille, joka myös tahtomattaan vastasi tervehdykseen juhlallisesti niiaten. Kohteliaisuuksien jälkeen istuuduttiin.

»Armollisin ja loistavin hallitsijattareni, keisarinna on armollisena ottanut vastaan teidän ylhäisyytenne kirjeen ja pitää sitä erikoisen mielenkiintoisena», alkoi markiisi kumartaen taas syvään Kuki-tädille.

»Oi todellako — —», mutisi tämä punastuen ilosta ja ylpeydestä.

»Keisarinna», jatkoi markiisi uudistaen kohteliaisuutensa, »oli jo ennen kuullut puhuttavan teidän ylhäisyytenne perustamasta lastenkodista ja valittaa armollisesti, että hänellä ei ole tilaisuutta nähdä sitä. Loistava hallitsijani käy nimittäin ainoastaan suurissa kaupungeissa. Mutta sitä enemmän on hallitsijattareni iloinnut siitä, että hän täällä vähän aikaa levätessään saa tavata Habakukinelaitoksen jalosydämisen perustajan. Armollinen keisarinna on pyytänyt minua sanomaan teidän armollenne, että hän tahtoo suosiollisesti ottaa vastaan teidän ylhäisyytenne, jotta te itse antaisitte hänelle laitoksen säännöt.»

Kuki-täti oli voitettu.

»Oi, mikä armo — en ole koskaan uskaltanut odottaa sellaista —», änkytti hän hämmentyneenä. »Mutta säännöt ovat kirjoitetut saksaksi — ja — ja — niin, voi taivas, nyt vasta johtuu mieleeni, että te, herra markiisi, puhutte saksaa.»

Ylihovimarsalkka kumarsi jälleen.

»Me sivistyneet kiinalaiset taidamme melkein kaikkia Euroopan kieliä», vastasi hän. »Keisarinna, loistava keisarinnani, lukee saksaa, mutta hän ei puhu sitä kieltä ja sentähden hän varmaan on käyttävä tulkkia. Hänen majesteettinsa on armollisesti luvannut ottaa vastaan teidän ylhäisyytenne kaikkein korkeimmassa huoneessa neljännellä tunnilla keskieurooppalaisen ajan mukaan huomenna päivällä.»

Tulipunaisena ylpeydestä ja ilosta kumarsi Kuki-täti niin syvään tuolissaan, että nenänpää kosketti polvia.

»Olen täsmälleen silloin paikalla», vakuutti hän. »Mutta tunnen vain eurooppalaiset hovitavat. Hänen majesteettinsa ei varmaan pahastu siitä?»

»Eurooppalaiset hovitavat eroavat melkoisesti meidän omistamme», selitti kiinalainen, »ja olisi tarpeellista seurata meidän hovitapojamme. Teidän ylhäisyytenne ei pidä kuitenkaan olla levoton — minulla on oleva suuri kunnia ja ilo ottaa teidän ylhäisyytenne vastaan viisitoista minuuttia ennen määrättyä kellonlyöntiä hänen majesteettinsa etuhuoneessa ja siellä opettaa teille tärkeimmät seikat, jotka todella ovat sangen yksinkertaiset.»

»Olen teille sanomattoman kiitollinen hyvyytenne ja vaivannäkönne tähden», mutisi Kuki-täti. »Vielä yksi kysymys, herra markiisi! Millaisessa puvussa minun on esiinnyttävä?»

Markiisi asetti oikean käden etusormen nenälleen ja rypisti otsaansa.

»Hm», mutisi hän. »Tämä tärkeä kysymys näyttää kokonaan unohtuneen.»

Hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat Käthen, joka istui mykkänä ja liikkumattomana, mutta vapisevin sieraimin.

»Meidän keskuudessamme», jatkoi hän, »esiinnytään majesteetin edessä parhaimmassa puvussa. Kuitenkin voi tässä menetellä eurooppalaiseen tapaan — niin — hm — teidän ylhäisyytenne pitäisi saapua hovipuvussa.»

»Jumalani — minä en ottanut hovipukua mukaani», valitteli Kuki-täti kauhusta jäykkänä. »Mutta — odottakaa! Jos heti sähkötän kotiin, niin puku voi olla täällä huomenaamulla. Etkö usko sitä, rakas Käthe?»

»Aivan varmaan!» kuiskasi 'rakas' Käthe, joka oli kätkenyt tulipunaiset kasvonsa nenäliinaansa, josta äkkiä kuului räjähdys, jota saattoi pitää aivastuksena.

»Onneks' olkoon, teidän suloutenne!» kiiruhti kiinalainen aivan vakavana toivottamaan talon rouvalle, samalla kun hän kumarsi.

»Oi, oletko vilustunut?» kysyi Kuki-täti.

Käthe hieroi epätoivoisena kaunista nenänpäätään eikä vastannut mitään.

Nyt nousi markiisi ja rupesi vetäytymään takaperin ovelle kumarrellen lakkaamatta. Samalla hän hyvin valituin sanoin lausui toivovansa, että hän huomenna viisitoista vailla neljä jälleen tapaisi rouva von Diestelcampin.

Tämän suuremmoisen itämaisen kohteliaisuuden voittamana niiaili ja kumarteli Kuki-täti kuin vedetty kone, kunnes ovi oli sulkeutunut. Silloin hän antoi polviparkojensa levätä ja kääntyi riemuiten Kätheen, joka seisoi kyynelsilmin:

»Nyt näet, rakas lapsi, miten minua kunnioitetaan», sanoi hän ylpeästi. »Nimeni, työni avaa kuin taikavoimalla ovet itämaisen hallitsijan puolisollekin. Minä —.»

Samassa salin ovi aukeni uudestaan ja markiisi seisoi kynnyksellä.

»Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi, että uudelleen tunkeudun tähän korkeaan huoneeseen», sanoi hän. »Ja älkää tuomitko ankarasti kuuliaista orjaanne hänen muistamattomuudestaan. Koska hänen majesteettinsa keisarinna oleskelee täällä salanimellä, niin pyydän teidän ylhäisyyttänne pitämään tämän vierailun salassa siksi, kunnes keisarinna on jälleen lähtenyt kaupungista.»

»Luonnollisesti, paras herra markiisi, luonnollisesti», kiiruhti Kuki-täti vastaamaan. »Olen aikonut ilmoittaa vain miehelleni minua kohdanneesta kunniasta.»

»Eikö teidän ylhäisyytenne tahtoisi armollisesti tehdä sen vasta vierailun jälkeen. Hänen majesteettinsa tulisi kiusaantuneeksi, jos kirjallinen tieto lähetettäisiin toiseen kaupunkiin ennen vastaanottoa.»

»Oi, niin — tietysti noudatan hänen majesteettinsa toivomusta», sanoi
Kuki-täti.

Ja markiisi heitti jälleen kumartaen jäähyväiset.

Kun hän oli mennyt, niin Kuki-täti kohautti hartioitaan.

»Nuo itämaiset yksinvaltiaat ovat kuitenkin kummallisia», sanoi hän. »Mitä merkitseekään rivi, jonka kirjoitin miehelleni? On kuitenkin parasta tehdä kuten keisarinna tahtoo. Voinhan sähköttää vierailuni jälkeen. Mutta onhan totta: minun täytyy heti sähköttää, että hovipukuni lähetettäisiin. Ajattelehan vain: vierailu hovipuvussa. Se on jotakin erikoista, ja olen muistava sen koko ikäni.»

»Niin minäkin», mutisi Käthe, kun täti ylpeänä leijaili salista mennäkseen huoneeseensa.

* * * * *

Kuki-täti ei kuitenkaan voinut salata asiaa sukulaisilta, vaan kreivi Hellberg, Wendenburgit ja Tiefenthalit saivat tietää salaisuuden, kun he ensin olivat luvanneet pyhästi vaieta.

»Tuhat tulimmaista, onko moista kuultu!» huusi Tiefenthal ensi hämmästyksessään. »Mitä kaikkea saakaan kokea! Mutta minä olen myös lukenut sanomalehden, ja tahdon olla turska, jos näin siinä mitään Kiinan keisarinnasta.»

»Olet hypännyt sen yli», arveli kreivi Hellberg. »Tuossa on sanomalehti.»

Päätään pudistaen luki Tiefenthal paksuilla kirjaimilla painetun ilmoituksen.

»Olen varmaan ollut aivan sokea, kun en nähnyt tuota», selitti hän hämmästyneenä. »Päivämäärä on oikea. Olenko todella tullut niin vanhaksi pässinpääksi!»

»Siltä näyttää», vastasi Theone kuivasti.

Kuki-täti oli koko illan autuas ja armollinen. Mutta yöllä hän oli levoton osaksi jännityksestä, osaksi sentähden, että hän pelkäsi hovipuvun myöhästyvän.

Seuraavana aamuna hän kulki kuumeisena ja kyseli lakkaamatta, eikö jotakin lähettiä kuulunut. Lopuksi hän purskahti hermostuneeseen itkuun, joka kuitenkin pian lakkasi, kun toivottu käärö vihdoin saapui.

Ylpeänä Kuki-täti levitteli hovipukuansa, joka oli vaaleansinipunervasta kankaasta. Siinä oli hopeakirjauksia ja kaaria sekä metrinpituinen laahustin sinipunervasta sametista.

XXX.

VIERAILU KIINAN KEISARINNAN LUONA.

Kuki-täti rupesi heti pukeutumaan ja soi kokoontuneille sukulaisille armon ihailla häntä koko hänen loistossaan.

Käthe oli palvelevaisesti tarjoutunut saattamaan tätiä vaunuissa hotelliin. Hän auttoi tädin ylle kallisarvoisen soopelinnahkaturkin ja ajoi pois säteilevän vieraansa kanssa, kun muut taas lähtivät katselemaan kirjavaa karnevaalielämää, joka oli jo alkanut kaduilla.

Lyönnilleen neljännestä vailla neljä toivat vaunut Kuki-tädin ja Käthen hotelli Kronprinzin eteen. Nuori mies, joka oli nähtävästi seisonut odottamassa, avasi oven ja ojensi käsivartensa rouva von Diestelcampille viedäkseen hänet sisälle. Kuki-täti ei lainkaan huomannut, minne Käthe joutui — hänellä oli paljon tärkeämpää ajattelemista.

Hänet vietiin pieneen huoneeseen ensimmäisessä kerroksessa. Täällä kiinalainen palvelija riisui hänen takkinsa ja markiisi otti hänet sitten vastaan sellaisella kohteliaisuustulvalla, että hän ei voinut vastata muuta kuin: »Tietysti», »Niin, niin», »Sangen kiitollinen.»

Markiisi puhui yhä lakkaamatta ylistellen »loistavan» vieraan kallisarvoista pukua ja kukoistavaa ulkomuotoa, kertoi mahtavan hallitsijattaren mielenkiinnosta häntä kohtaan, siirtyi puhumaan ilmasta, vakuuttaen, että täällä oli paljon kylmempää kuin Kiinassa, ihaili eurooppalaista sivistystä — sanalla sanoen, hän puhui, puhui, puhui, kunnes huone rupesi pyörimään Kuki-tädin silmissä ja hän koetti turhaan kysellä sellaista, mitä oli hänen sydämellään.

Hän kuuli kellon lyövän neljä, hän kuuli sen lyövän viisitoista yli neljä, hän odotti jännittyneenä puolen lyöntiä, ja yhä vain markiisin suusta virtasi vastustamaton sanatulva.

»Todennäköisesti tämä kuuluu kiinalaisiin hovitapoihin», ajatteli
Kuki-täti epätoivoisena ja väsyneenä.

Silloin kuului äkkiä kolme korvia särkevää kiinalaisen gonggongin lyöntiä viereisestä huoneesta, ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi komea hovimies loistavassa kultakoristeisessa puvussa ja huusi jotakin Kuki-tädille käsittämättömällä kielellä.

»Keisarinna odottaa», selitti markiisi ilmoituksen ja nousi.

»Mutta hovitavat — mitä minun on tehtävä?» ähkyi Kuki-täti kalman kalpeana jännityksestä ja tuskasta.

»Oi, älkää huolehtiko», vakuutti markiisi hymyillen, vaikkakin silminnähtävästi väsyneenä puhumisesta. »Tehkää vain niinkuin minäkin. Te kai tiedätte, että meidän majesteetillemme puhutaan vain polvillaan. Tulkaa nyt, kiiruhtakaa, gonggong kaikuu uudestaan. Emme saa antaa keisarinnan odottaa.»

Kaksi kirjavapukuista palvelijaa tempasi ovet selälleen ja kynnykseltä
Kuki-täti näki suuren loistavan ja värikkään salin.

Koko huone oli satumaisesti koristettu kiinalaisilla verhoilla, viuhkoilla, kirjavilla lyhdyillä, taiteellisilla kukkakimpuilla ja köynnöksillä. Nurkassa oli koroke ja sen yläpuolella silkkinen, riikinkukon höyhenillä koristettu katos. Sen alla istui keisarinna kultakoristeisessa, keltaisessa samettipuvussa, riikinkukon höyhenistä tehty viuhka kädessään. Hänen takanaan istui matalilla tuoleilla komeita ylimyksiä ja hänen edessään lepäsi puoliympyrässä vähintään tusina henkilöitä polvillaan kasvot painettuina lattiaan.

Kokonaisuus näytti tavattoman komealta ja samalla sekavalta.

Kuki-täti näki vilahdukselta, että keisarinnalla oli keltaiset, vaikkakin jokseenkin nuoret kasvot, että hänen kulmakarvansa olivat vinot ja että hänen mustassa taitehikkaasti kammatussa tukassaan komeili säkenöiviä nuolia ja neuloja. Ja sitten hän tunsi, miten hänet lempeän väkivaltaisesti painettiin lattiaan.

»Polvillenne, onneton, polvillenne!» kuiskasi markiisi hänen korvaansa.
Itse hän makasi pitkällään lattialla.

Kauhuissaan vaipui »onneton» Kuki-täti polvilleen ja taivutti höyhenkoristeisen päänsä lattiaan.

»Nyt ryömitte minun kanssani eteenpäin siksi, kunnes sanon: 'Seis'», kuiskasi markiisi ja rupesi ryömimään käsin ja jaloin. Mutta Kuki-tädin oli paljon vaikeampaa kontata, sillä hänen vaatteensa estivät sen ja hän löi nenänsä lattiaan.

»Vetäkää hameenne ylös ja tulkaa! Miksi epäilette, onneton? Kiinan keisarinnan edessä ei saa epäillä», kuiskasi markiisi hänen korvaansa.

Kuki-täti ähkyi ja koetti saada jalkansa esiin hameen alta.

»Se ei käy päinsä, minä en pääse eteenpäin», huohotti hän matolla, jossa tomu rupesi kutkuttamaan hänen nenäänsä. Oi, Jumala, mitä, jos hän sattuisi aivastamaan!

Vatsallaan ryömivä palvelija irroitti vastahakoisen liepeen hänen jaloistaan ja piti laahustinta niin, että Kuki-täti saattoi laahautua eteenpäin, vaikkakaan ei ilman vaikeutta.

»Seis!» kuiskasi markiisi muutamien tuskallisten hetkien jälkeen, ja syvään huoaten Kuki-täti keskeytti kiitollisena ryömimisensä.

»Tscheitschun, hakitschun kischstunsch hei hei», kuului etäinen ääni.

»Hänen majesteettinsa toivottaa teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi», selitti markiisi ääneen.

»Kuolemaani asti olen kiitollinen ja ihailen hänen majesteettiaan», vastasi Kuki-täti matolta.

»Li Hung Tschang, Ite, wet-hei-wei», kuului jälleen etäältä:

»Hänen majesteettinsa toivottaa teille rauhaa, onnea ja pitkää ikää», käänsi markiisi.

Kuki-täti ajatteli, että olisi ollut parempi, jos keisarinna olisi pyytänyt häntä nousemaan, mutta se toivo ei toteutunut, sillä pitkän aikaa hänen piti antaa onnentoivotusten virrata ylitseen ja vastata hyvin nöyrästi.

Niin paljon hyvää ei Kuki-tädille vielä ennen ollut toivotettu yhdessä hengenvedossa, ja hän olisi leijaillut seitsemännessä taivaassa, ellei hänestä olisi tuntunut kauhean epämukavalta olla polvillaan, nenä tomuiseen mattoon painettuna.

Kuitenkaan ei häntä pyydetty nousemaan. Markiisi vain varoitti muuttamasta asentoa.

Hän kuuli nyt monien onnen ja siunauksen toivotusten ohella sangen armolliselta valtiattarelta, että tämä mielellään ottaisi vastaan lastenkodin säännöt ja koettelisi niitä perusteellisesti, että Kuki-täti saisi palkaksi suurista palveluksistaan ihmiskunnan hyväksi Lohikäärmeen ritarimerkin, ja sitten tuli hiljaisuus. Pian kuului silkin kahinaa.

»Suosion osoitus», kuiskasi markiisi.

»Minä — o — ah! Saisinko minä armon suudella keisarinnan kättä?»

»Koetan esittää pyyntönne sopivin sanoin», vakuutti markiisi.

Sitten seurasi jälleen kiinalainen keskustelu, jonka jälkeen joku tarttui Kuki-tädin hartioihin ja kohotti häntä. Hänelle ojentui voimakas, valkea käsi, johon hän painoi huulensa. Sitten hänen päänsä jälleen painettiin mattoon, raskas silkki kahisi, ovi avattiin ja suljettiin — —.

»Keisarinna on lähtenyt. Voitte nousta», sanoi markiisi.

Aivan huumautuneena ja pakoittavin jäsenin katsoi Kuki-täti ylös — aivan oikein, valtaistuin oli tyhjä, keisarinna oli kadonnut ja puolet seurueesta hänen mukanaan.

Kaksi kamariherraa auttoi seisomaan ystävällisesti hymyillen polvistuneen, jonka jalat olivat puutuneet. Markiisi heitti hänelle hyvästit tuhansin kohteliaisuuksin, ja ennenkuin Kuki-täti oli sanonut sanaakaan, oli eurooppalaiseen pukuun puettu palvelija pukenut takin hänen ylleen, seurannut häntä portaita alas, avannut ja sulkenut vaunujen oven.

Ja vaunut vierivät tiehensä, ennenkuin Kuki-täti oli ehtinyt edes kiittää.

XXXI.

KÄTHE VOITTAA VEDON.

Kello oli juuri lyönyt kuusi Kuki-tädille niin muistorikkaana päivänä, kun Käthe palasi kotiin. Oli vaikea arvata, oliko hän ollut yksinään katselemassa karnevaalielämää, mutta äärettömän tyytyväiseltä hän näytti, kun hän tapansa mukaan astui kaksi porrasta kerrallaan ja vihelteli »Carmenin» härkätaisteluaariaa.

Tultuaan eteisen ovelle hän ei soittanut, vaan avasi sen omalla avaimellaan, syöksyi myrskytuulena sisään ja — törmäsi herra von Diestelcampiin, joka kuljeskeli kuumissaan eteisessä ja löyhytteli nenäliinallaan.

»Mitä nyt, setä? Oletko jo tullut?» kysyi Käthe ja hänen kasvonsa pitenivät.

»Hyvää iltaa, rakas sukulaiseni — nöyrin palvelijasi», vastasi hovimarsalkka, joka ei unohtanut tavallista kohteliaisuuttaan kuullessaan vallattoman tervehdyksen. »Matkani kesti vähemmän aikaa kuin olin arvannut ja minä palasin ilmoittamatta ennakolta tulostani. Toivottavasti annat laiminlyöntini anteeksi.»

»Kaikella muotoa», vastasi Käthe hajamielisenä. Voitokas sävel oli kuollut hänen huulilleen.

»Niin — hm», yski herra von Diestelcamp, heiluttaen nenäliinaansa kuin rauhanlippua. »Tulin viideltä, ja koko talo oli melkein tyhjä — aivan kuollut. Palvelija kertoi minulle sekavan jutun hullunkurisesta vieraasta vaimoni luona ja että hän oli kello puoli neljä lähtenyt ulos. No niin, minä istuuduin odottamaan, koska en tietänyt, minne hän oli lähtenyt. Kello puoli kuusi hän palasi — luulin saavani halvauksen — hovipukuun puettuna ja yllättää minut kertomalla, että hän oli muka ollut vierailulla Kiinan keisarinnan luona.»

Hovimarsalkka pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten:

»Meidän kesken puhuakseni luulin, että rakkaan vaimoni järki oli hieman sekaantunut — niin, en todellakaan uskonut sitä — taivas suokoon minulle anteeksi tämän epäluulon!»

»Niin, täti on todella ollut vierailulla», vahvisti Käthe.

»Hm», sanoi hovimarsalkka ja jatkoi sitten vilkkaammin: »Sitten tuli kunnianarvoisa isäsi kotiin Tiefenthalien ja Wendenburgien kanssa, ja nyt istuu rakas vaimoni yhä hovipuvussa ja lörpöttelee, anteeksi, kertoo vierailusta, suloisesta markiisista, armollisesta keisarinnasta ja koko kiinalaisesta loistosta ja hovitavoista. Lopuksi tuli minulle liian kuuma ja tulin tänne ulos — —.»

»Minkätähden?» kysyi Käthe vilpittömästi.

»Minkätähden?» toisti herra von Diestelcamp heilutellen nenäliinaansa. »Armollisin sukulaiseni, sinä olet hyvin viisas pikku rouva ja ymmärrät kyllä, miten nöyryyttävältä tuntuu, kun joku hyvin läheinen on käyttäytynyt — hm — hm — hieman tyhmästi. En millään ehdolla tahtoisi sotkeutua tuohon Kiinan keisarinnan juttuun — en miljoonastakaan. En tiedä mitään, enkä tahdo tietää mitään, mutta älä epäile, etten siitä huolimatta tahtoisi kaikin tavoin pelastaa tilannetta. Ja kun kuulin sinun syöksyvän ylös portaita ja laulavan härkätaisteluaariaa, niin satuin ajattelemaan, että et panne pahaksesi paria sanaa oikealla ajalla, sillä sinä olet, niinkuin sanoin, viisas pikku rouva.»

»No, pitkän puheen lyhyt tarkoitus? Puhu vain suusi puhtaaksi, pikku setä, puhu vain ujostelematta!» kehoitti Käthe, jonka kasvot rupesivat jälleen kirkastumaan.

»Niin, näetkö, rakas sukulaiseni, itserakkaat ihmiset, joilla on rajoitettu näköpiiri — en tahdo mainita mitään nimiä — näetkö — hm — sellaiset ihmiset — hm — no niin, kun tahtoo heihin vaikuttaa, niin täytyy käyttää hyväkseen heidän heikkouksiaan — —.»

»Niin puhuu Zarathustra, pikku setä!»

»Vai niin! No, siinä tapauksessa hän on vain lausunut hyvin vanhan ja paljon käytetyn viisauden ja hänen olisi pitänyt vielä lisätä: ja käyttää niitä niin, että asianomainen luulee voittaneensa sen sijaan että hän on hävinnyt. En tiedä, ymmärrätkö minua?»

»Ainakin toisesta syrjästä valkenee, setä. Jatka vain», nyökkäsi Käthe.

»Olen puhunut, armollinen sukulaiseni!»

»Vain puoleksi, kuten oikea valtiomies», vastasi Käthe »Mutta se on kyllin — toisen puolen voin itse kuvitella ja panna toimeen.»

»Ahaa», sanoi hovimarsalkka hymyillen hienoa hymyään. »Olenhan aina sanonut, että sinä olet viisas, hyvin viisas pikku rouva.»

»Ja minä», keskeytti Käthe, »olen sata kertaa ajatellut itsekseni, että sinä olet hyvin kiltti, viisas ja oivallinen setä. Mene sinä taas sisälle. Riisun vain päällysvaatteeni ja menen katsomaan pikku Heinziä. Sitten tulen saliin. Anna minun vain vakuuttaa, että Zarathustra oli rintalapsi sinuun verraten. Hän on puhunut, sinä olet täydentänyt. Näkemiin!»

Ja Käthe katosi huoneeseensa, jossa hän seisoi hetkisen otsa rypyssä. Sitten hän nauroi hiljaa, heitti pois hattunsa ja takkinsa, suuteli Heinziä ja meni ylpeänä pää pystyssä saliin, jossa Kuki-täti istui nojatuolissaan täydessä hoviloistossa. Sukulaiset istuivat hänen ympärillään ja kuuntelivat vaihtelevin tuntein hänen vilkasta esitystään.

»Siinäpä olet viimeinkin!» huusi Kuki-täti Käthelle. »Missä olet oleskellut näin kauan?»

»Olin naamioituja katsomassa — tänäänhän on karnevaali», vastasi Käthe nyökäten tervehdykseksi. »Hyvää iltaa, jalot naiset ja herrat! Onko minulle teekupillista jälellä? Sepä ihanaa. Kiitos, kiitos, rakas Fee! Josko minä haluan kakkuja, Theone! Tietysti, koko joukon! Miten hyvältä maistuukaan, kun on nälkäinen! No, onko Kuki-täti kertonut kokemuksistaan? Kaikenko?»

»Pienimpiä yksityisseikkoja myöten», vastasi Theone kuivasti.

»Todellako? Mitä markiisi sanoi, entä mitä keisarinna? Onko täti myös kuvaillut hovitapoja?»

»Sen voin taata», nauroi Tiefenthal. »Olen iloinen, että minun ei koskaan ole tarvinnut ryömiä nelinkontin itämaisen yksinvaltiaan edessä. Minun on kirotun vaikea polvistua, mutta ryömiä pää lattiaan painettuna, niin että näyttää ankalta, joka sukeltaa vesilätäkköön — ei, kiitoksia!»

»Ah, onko Kuki-täti kertonut sellaista!» kysyi Käthe huvitettuna.

»On, sen voit uskoa», huusi Diestelcamp nauraen.

Silloin Käthe hypähti seisomaan ja lankesi Kuki-tädin kaulaan niin voimakkaasti, että arvoisan rouvan tukkalaite heti muutti asemaa vasemmalle.

»Minun täytyy suudella sinua, sinä rakas, kultainen, erinomainen täti!» riemuitsi hän ja antoi avuttomalle, ällistyneelle rouva von Diestelcampille tusinan mäiskyviä suudelmia, jolloin uhrin kasvot rupesivat hehkumaan kuin ne olisi maalattu sinoberivärillä.

»Mutta, Käthe, oletko aivan mieletön?» huudahti kreivi Hellberg kauhistuneena.

»Täydellisesti — ilosta ja autuudesta», kirkui Käthe jatkaen suutelua.

Sitten hän kohottautui ja istui Kuki-tädin tuolin käsipuulle sekä kietoi oikean kätensä hänen laihan kaulansa ympäri.

»Katsokaa!» huusi hän, »katsokaa kaikkein parasta, viisainta, kilteintä tätiä maailmassa. Täti, tänään olet tehnyt minut orjattareksesi koko elämäni ajaksi — seuraan sinua tulen ja veden läpi, ja jos joku puhuu pahaa Kuki-tädistä, joutuu hän minun kanssani tekemisiin.»

»Mutta, Käthe!» huudahti kreivi Hellberg uudestaan, ja muut tuijottivat Kätheä sanattomina. Mutta hovimarsalkan parrattomilla kasvoilla oli paljon merkitsevä valtioviisas ilme.

»Tässä ei ole mitään 'muttaa', isä!» huusi Käthe. »Kuki-täti on paras, herttaisin, viisain pikku täti maailmassa. Ettekö siis aavista, mitä hän on tehnyt. Hän on antanut minun voittaa vedon ja teeskennellyt, että hän ei ymmärtänyt mitään, niin että minäkin melkein jouduin harhaan. Oi, Kuki-täti, miten sinä oletkaan viehättävä!»

Ja jälleen satoivat Käthen suudelmat rouva von Diestelcampin hehkuville kasvoille, ja hiuslaitos heilahti oikealle. Hyökkäyksen alainen kohotti molemmat kätensä, mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan, puhui Käthe sellaisella vauhdilla, kuin hän olisi ollut rakastettavan markiisin oppilaana, vaikkakin oli luultavaa, että asianlaita oli päinvastainen.

»Niin, älä koeta näytellä hämmästynyttä, täti», virtasi Käthen huulilta nopeasti. »Eilispäivän ilmoitus Kiinan keisarinnasta oli vain kujeilua. Te ette tietysti huomanneet mitään, mutta minä näin viekkaan välähdyksen Kuki-tädin silmissä ja huomasin, että hän arvasi kaiken ja ymmärsi, että ystäväni, päätoimittaja, oli antanut painattaa tämän erikoisnumeron juuri minua varten.»

»Ja vielä enemmän, Kuki-täti näki, miten vaihdoin oikean numeron väärään — — niin, niin, Kuki-täti, näin peilistä, että sinä huomasit sen. Oi, ajattelin minä, nyt olemme hukassa, mutta vaikka olisin menettänyt pääni, täytyi minun jatkaa, ja niin uskalsin ehdottaa kirjettä keisarinnalle. Täti-kulta, joka ei tahtonut tärvellä leikkiä ja oli päättänyt, että minä saisin voittaa vedon, kirjoitti kirjeen. Hän otti vastaan toisen ystäväni, maalaaja Hei-Tsu-Singin ylihovimarsalkkana, hän oli olevinaan epätoivoinen, kun hovipuku viipyi — oi, täti, miten teitkään hienosti, kun hankit tuon hovipuvun! Ajatelkaa, hän oli niin suunnattoman kiltti!»

»Ja kun minä sitten istuin Kiinan keisarinnana itämaisessa loistossa valtaistuimella, jolloin hän luonnollisesti tunsi minut heti paikalla, niin hän lopetti viehättävän leikkinsä lankeamalla polvilleen eteeni ja suutelemalla kättäni. Ja nyt hän on näytellyt yhä osaansa odotellen minun paluutani, jotta hänen ei itse tarvitsisi ilmaista ihmeellistä rakastettavuuttaan. Sentähden olen nyt polvillani edessäsi, rakas, viisas täti. En luullut, että sinussa olisi niin paljon leikillisyyttä.»

Ja Käthe heittäytyi polvilleen tätinsä eteen ja katseli hymyillen hänen kasvoihinsa.

»No, täti, sano nyt, enkö ole puhunut totta?»

Siinä Kuki-täti istui hovipuvussa, posket Käthen suudelmista tulipunaisina, hiuslaitos vinossa ja katseli ympärilleen suorastaan mielettömän näköisenä. Hän näki Käthen iloiset, häneen suunnatut silmät, hän tunsi toisten äänettömän, kuumeisen jännityksen, sillä Tiefenthalkin vaikeni ja tuijotti eteensä.

Silloin hovimarsalkka nousi, meni vaimonsa luo ja painoi suudelman hänen otsalleen.

»Käthe on oikeassa», sanoi hän iloisesti. »Teit sangen kauniisti, rakas vaimoni. Katsokaapa vain, mitä nuoret rouvat keksivät miestensä poissa ollessa. No, no, rakkahin Käthe, olen sydämestäni iloinen, että olet osoittanut, miten rakastettavasi voit toimia, ja minä maksan iloisena ja tyytyväisenä Käthen voittaman vedon.»

Kuki-täti loi mieheensä katseen, joka näytti sanovan: »Sinäkin Brutukseni?» Mutta vaikkakin hän oli liian ylpeä ja kykenemätön suoriutumaan itse tilanteesta näyttelemällä jalomielistä ja suuremmoista, niin hänellä oli kuitenkin koko lailla »synnynnäistä viekkautta». Hän huomasi, että oli tehnyt itsensä äärettömän naurettavaksi, mutta että tässä tarjoutui pelastus. Vieläpä hänen miehensäkin näytti uskovan Käthen puheeseen.

Hän nauroi hieman kankeasti.

»Luonnollisesti on asian laita niin kuin olet kertonut, sinä pieni pyryharakka», sanoi hän Käthelle. »Vain sillä tavallahan saatoin antaa sinun voittaa. Steinbach on omasi — se oli sinun jo ennen kuin päätin ottaa osaa laskiaisleikkiisi. Nyt, rakas kreivi, olette saanut todistuksen siitä, että pidän arvossa tytärtänne. Mutta kun leikki on lopussa, niin riisun hovipuvun yltäni. Oi, ei, ei mitään suudelmia enää, Käthe — ilman niitäkin uskon kiitollisuuteesi.»

Ja Kuki-täti kahisi huoneesta miehensä käsivarteen nojaten eläköön-huutojen kaikuessa. Täti ymmärsi vielä hymyilläkin.

Ovella hän kääntyi sanoen:

»Vain yhtä asiaa en ymmärrä. Mistä sait nuo monet ihmiset, Käthe, ja mistä johtui, että en tuntenut ääntäsi, kun sinä — niin taitavasti näyttelit Kiinan keisarinnan osaa?»

»Nuo monet ihmiset», vastasi Käthe nauraen, »olivat luonnollisesti taiteilijoita ja akatemian oppilaita, jotka Hei-Tsu-Sing oli hankkinut ja opettanut. Ja mitä ääneen tulee, niin minä en avannutkaan suutani, sillä Hei-Tsu-Sing osaa puhua vatsalla, ja hän johti koko ajan keskustelua.»

»Erinomaisen monipuolinen herra tuo Hei-Tsu-Sing, vai mikä hänen nimensä nyt oli», sanoi Kuki-täti kuivasti. »Vai niin, vai niin, vai sillä tavalla se kävi. Näkemiin siis!»

XXXII.

VOITOKAS PALLAS.

Tuskin oli ovi sulkeutunut Diestelcampin herrasväen jälkeen, kun Käthen sukulaiset ympäröivät hänet onnitellen.

»Mutta puhu nyt suusi puhtaaksi, tyttöseni», kuiskasi Tiefenthal ääneen. »Tiesikö hän todella kaiken ja näyttelikö hän vapaaehtoisesti, vai petkutitko sinä häntä?»

Käthe kohotti torjuen molemmat kätensä.

»Lapset», sanoi hän ja nauroi säkenöivin silmin, »jos vähänkään pidätte minusta, niin vannotan teitä esi-isienne nenien kautta yleensä ja Tiefenthalin erityisesti: uskokaa, mitä teille on kerrottu! Ainakin siihen asti, kunnes olen saanut laillisen omistuskirjan Steinbachiin!»

»Vannomme», sanoi kreivi Hellberg hienosti hymyillen ja katsahtaen tutkivasti nuorempaan tyttäreensä. »Vielä enemmän, lupaamme, että emme koskaan usko muuta.»

»Never!» sanoi miss Knickerbocker, joka ei muuten ollut ymmärtänyt puoltakaan tästä kaikesta.

»Olette kaikki erinomaisen kilttejä», sanoi Käthe nyökäten tyytyväisenä. »Mutta nyt minun pitää saada raaputtaa muutamia rivejä Horstille. Ihmisraukallahan ei ole aavistustakaan siitä, mitä olen uskaltanut ja voittanut hänen perilliselleen.»

Ja hän kiiruhti kirjoituspöydän luo ja kirjoitti:

Rakkahin Horst, puoliso ja herra!

Suurimmassa kiireessä ilmoitan sinulle, että Kuki-täti on menettänyt vetonsa — virallisen sopimuksen mukaan tieten taiten, antaakseen minun voittaa. Yksityiskohdat kerron sinulle ollessamme kahden kesken lukittujen ovien takana. Tee minulle vain se suuri palvelus, ettet halkea naurusta.

Rakkaudella

Käthesi.

P.S. Ylihuomenna olen kutsunut luokseni muutamia hauskoja miehiä, tohtori Müllerin, Hei-Tsu-Singin sekä kimpun nuoria maalaajia. Aiomme juoda samppanjamaljat. Tietysti kaikki naamioituina. Esitämme Kiinan keisarinnan hovikuntaa. Meidän ei tarvitse pelätä mitään häiriötä, sillä Kuki-täti matkustaa saman päivän aamuna. Juhlan nimi on: Vierailu Kiinan keisarinnan luona. Komeaa, vai mitä?

P.S. P.S. Setä Diestelcamp on suunnattoman mukava mies. Olet kumartava, kun saat kuulla kaiken. Erinomaisen hieno j.n.e., j.n.e. Kuitenkin hän tahtoo etupäässä pelastaa perheensä kunnian. Ajattelehan, jos hän aavistaisi, että minä näen hänen lävitseen.

  P.S. P.S. P.S. Voit olla varma siitä, että imartelua on tänä iltana
  satanut ylitseni. Riittäisi vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi!
  Anteeksi mustepilkut!

»Otan kirjeen mukaani ja panen sen postiin, kun menen hotelliin», sanoi
Wendenburg, kun Käthe oli kirjoittanut.

»Hyvä!» sanoi hän ojentaen kirjeen langolleen.

Tämä katsoi häntä hymyillen ja kääntyi sitten muihin.

»Käthe on sentään loistopainos», sanoi hän sukulaisylpeydellä. »Hän voi saada aikaan mitä ihmeellisimpiä asioita. Kunpa tietäisin, miten olet tässä menetellyt?»

»Se ei koske ketään», sanoi Käthe virnistellen.

»Mutta aate! Miten keksit sellaista?»

»Hankkimalla sivistystä, Hans-lanko. Tiedehän luo uusia aatteita», arveli Käthe ylpeästi. »Kun olen ottanut esikuvakseni Zarathustran viisauksineen, että toisen heikkouksista on hyödyttävä, niin voitte odottaa minulta kuolemattomia urotöitä.»

»No sepä kuuluu komealta», vastasi Wendenburg. »Mutta joka tapauksessa olet kehittynyt taituriksi, kun on kysymyksessä taistelu lohikäärmeitä ja muita petoja vastaan. Sellaisella taistelutantereella on Käthe aina voittanut — vai ettekö ole samaa mieltä, rakas miss?»

»Yes», sanoi miss Knickerbocker, vaikka hän ei luonnollisesti ollut kuunnellut, vaan ollut kokonaan omiin unelmiinsa vaipuneena.

Ja niin suljemme Käthen, voitokkaan Pallaksen tavoin laakerilla seppelöitynä, kaikkien suosioon.