RIKOTTU RUUKKU

Huvinäytelmä

Kirj.

HEINRICH von KLEIST

Suomentanut J. Siljo

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.

HENKILÖT:

WALTER, oikeusneuvos.
AADAM, kylätuomari.
LICHT, kirjuri.
ROUVA MARTTA RULL.
EEVA, hänen tyttärensä.
VEIT TÜMPEL, talonpoika.
RUPRECHT, hänen poikansa.
ROUVA BRIGITTA.
Palvelija, poliisi, piikoja j.n.e.

Tapahtumapaikka: alankomaalainen kylä likellä Utrechtia.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö: käräjätupa.
Aadam (istuu sidellen säärtään). Licht (tulee sisään).

LICHT.

Oh hemmetissä! Mitä, kuoma Aadam,
on tapahtunut? Kuink' on laitanne?

AADAM.

Kas, tuiskahtaakseen tarvitsee vain jalat;
mi tuisku lattian on liukkaaks saanut?
Ma tuohon tuiskahdin; vaan kukin kantaa
kompastuskiven tuhman itsessään.

LICHT.

Ee, ystävä, vai kantaa kiven kukin —?

AADAM.

Niin, itsessään!

LICHT.

Vie hiiteen!

AADAM.

Mitäs, mitäs —?

LICHT.

Es'isistänne eräs, kevytkenkä,
alussa aikojen jo lankesi,
ja lankeemuksesta pääs maineeseen;
te ette kai —?

AADAM.

No?

LICHT.

Samoin —?

AADAM.

Minä —? Mitä —?
Mä tähän lankesin, sen sanoinhan.

LICHT.

Tuo ei vain vertauskuva ole?

AADAM.

Ei, ei!
Lie ollut paha nähdä kuva se.

LICHT.

Ja milloin sattui tapaturma tuo?

AADAM.

Juur' äsken, kun ma nousen vuoteestani.
Viel' aamulaulua mä hyräilen,
niin jopas aamun helmaan hoiperran,
ja ennenkuin mä päivää ehdin alkaa,
mult' on jo Herra Isä jalan taittaa.

LICHT.

Ja vielä vasen jalka sattui?

AADAM.

Vasen?

LICHT.

Tuo tukeva?

AADAM.

Niin oikein!

LICHT.

Armias!
Ilmankin vaivoin polkee synnin teitä.

AADAM.

Häh, jalka! Vaivoin?

LICHT.

Kämpä!

AADAM.

Kämpäkö?
Ei jalka toinen kämpyrämpi toista.

LICHT.

Oh, vääryyttä nyt oikealle teette.
Noin paljon jalka oikea — ei paina,
ja halull' etsii liukkaat tiet.

AADAM.

Ohoo!
Ei toinen jää, jos toinen kuinka rientää.

LICHT.

Ja mikä kehno runtoi kasvonne?

AADAM.

Mun kasvoni?

LICHT.

Niin, ette tiedä kai —?

AADAM.

En lempo vie — minnäköiset siis on ne?

LICHT.

Minnäköiset?

AADAM.

Niin, kuoma.

LICHT.

Kamalat!

AADAM.

Selittäkäähän!

LICHT.

Nyljetyt ne on,
hui hirmu! Poskesta on poissa pala,
vaa'alla punnittava kerrassaan.

AADAM.

Voi helperi!

LICHT (tuo peilin).

Täst' itse tutkikaa.
Ei lammas, koirain hätyyttämä, jätä
enemmän villaa orjantappuroihin
kuin teilt' on lihaa jäänyt — hiis ties minne.

AADAM.

Hm, niin! Niin on! Ei näytä kauniilta.
Nenäänkin sattunut on.

LICHT.

Silmään myös.

AADAM.

Ei silmään, kuoma!

LICHT.

Onpas, poikkipäin
on tuossa verijuomu, Herra nähköön,
kuin hullu rättäri ois hotaissut.

AADAM.

Sattuipa silmän päälle! — Nähkääs nyt,
nyt vasta tämän kaiken havaitsen.

LICHT.

Niin, sattuu niinkin taiston tuoksinassa.

AADAM.

Hoo, taiston! — Taistelin, jos niiksi tulee,
luon' uunin lemmon pukinpäätä vastaan:
menetän tasapainon, hapuilen
kuin tukehtuva ympärillän' ilmaa,
käyn kiinni housuihin, jotk' illalla
valumaan heitin kuivuuriu'ulle —
niin, nähkääs, tartun niihin, aion, hölmö,
pidellä kiinni niistä, — riuku katkee,
ja minä, riuku, housut, hupsis vain!
Ja otsalautani ma pahoin pusken
päin uunin kuvetta, ja juuri siihen,
jost' esiin pukki päänsä ojentaa.

LICHT (nauraa).

Oh oivaa!

AADAM.

Lempo!

LICHT.

Teille ensimäinen
Aatamin-lankeemus se vuoteest' oli!

AADAM.

Niin, Herra Jee! — Mut kysyähän aioin uutisia.

LICHT.

Niin, uutisia! Kehno periköön,
jopahan olin unhoittaa ne.

AADAM.

Mitä?

LICHT.

Arvaamatonta vierasta on teidän
Utrechtist' odotettava.

AADAM.

Ohoo!

LICHT.

Niin, herra Oikeusneuvos tulee.

AADAM.

Kuka?

LICHT.

Utrechtist' Oikeusneuvos, herra Walter.
Hän tarkastusta pitäin matkustaa,
ja tääll' ois hänen oltava jo tänään.

AADAM.

Jo tänään! Houritteko?

LICHT.

Enpä maar!
Hän eilen Hollan rajakyläss' oli
ja siellä tarkasti jo virastot.
Hevoset vaunuin eteen valjastetun
jo kuuluu, tuomaan häntä Huisumiin.

AADAM.

Jo tänään täällä Oikeusneuvos! Hän!
Ja tarkastaa, tuo rehti mies, jok' itse
etunsa katsoo, narripelit hylkää.
Hän Huisumiin, vain meitä nolaamaan!

LICHT.

Hän tulee Huisumiin, kun Hollaankin.
Pitäkää varanne!

AADAM.

Äh, menkää!

LICHT.

Nähdään!

AADAM.

Jo menkää juttuinenne, sanon ma.

LICHT.

No hiis, mies muuan oli nähnyt hänet.

AADAM.

Mit' ei ne tihrusilmät juuttaat näe!
Ne miekkoset ei osaa kasvoja
kaljusta takaraivost' eroittaa.
Vain kolmikolkkahattu kepin päähän
ja viitta ylle, saapaspari alle,
— kas siin' on kyllin herraa hölmöille!

LICHT.

Niin, piruun älkää uskoko, hän kunnes
ovelle ilmestyy!

AADAM.

Hän, ilmestyy!
Valmistamatta meitä sanall' edes!

LICHT.

Tyhmyyttä! Niinkuin tarkastajana
viel' entinen ois, neuvosmies Wachholder!
Nyt tarkastamass' onkin neuvos Walter.

AADAM.

Olipa vaikka! Menkää, pyydän rauhaa.
Mies virkavalans' onhan vannonut,
ja voimass' olevien säädösten
ja tapain mukaan toimii hän kuin mekin.

LICHT.

No, vakuutan, ett' oikeusneuvos Walter
arvaamatt' eilen Hollaan ilmestyi,
tarkasti kassat, kirjat, pidätti
virasta tuomarin ja kirjurit.
Miks? Sit' en tiedä, — _ab officio_.

AADAM.

Vie hiis! Se mieskö tuon on kertonut?

LICHT.

Ja muutakin —

AADAM.

Oo?

LICHT.

Tahdotteko kuulla?
Tän' aamuna ei kuulu tuomaria,
jok' oli kotiarestia saanut
— no, heinäladosta hän löydetään,
siell' oli kattoniskaan ripustaunut.

AADAM.

Mi-mitä!

LICHT.

Apu sentään tulee, alas
otetaan hänet, häntä hierotaan
ja valellaan, ja henkiheitto virkoo.

AADAM.

Vai virkoo?

LICHT.

Vaan nyt kaikk' on talossa
takana sinettein ja uhkasakkoin,
kuin vainaja sen haltija jo ois,
ja tuomarvirankin jo peri toinen.

AADAM.

Kas helperi! — Hän rietas runtti oli,
vaan muuten, jumaliste, rehti mies,
ja hyvin hänen kanssaan tuli toimeen;
vaan ylen rietas, täytyy myöntää se.
Jos Hollass' oli Oikeusneuvos tänään,
miespahan paha peri, uskon sen.

LICHT.

Ja vain tään jutun syy on, kertoi mies,
ett' Oikeusneuvos viel' ei ole täällä;
vaan varmasti hän puolipäiväks saapuu.

AADAM.

Vai niin! No kuoma, ystävyys suo neuvot.
Kaks kättähän voi pestä toisensa,
sen tiedätte. Te kylätuomariksi
myös haluatte, tiedän, ja jos kukaan,
te, vannon, ansaitsette tulla siksi.
Mut tänään sentään viel' ei sovi se,
viel' ohi malja tänään laskekaa.

LICHT.

Mik' onkaan aatoksenne minusta?

AADAM.

Puheesta pidätte te taitavasta
ja Amsterdamin kouluss' olette
kuin kukaan Ciceroonne perehtynyt.
Mut tänään pyyteestänne kieltäytykää!
Viel' ehditte te kyllä vastakin
kykynne näyttää, kunniaanne päästä.

LICHT.

Me kunnon veikot! Mikä riivaa teitä?

AADAM.

Ajallaan vaikeni Demostheneskin.
Suurt' opettajaa siinä seuratkaa.
Kuningas Makedonian enhän ole,
mut osaan silti kiittää tavallani.

LICHT.

Pois epäluulonne jo, sanon sen.
Milloinka —?

AADAM.

Minä, nähkääs, puolestani
minäkin seuraan suurta kreikkalaista.
Vois koroista ja talletuksista
puheenkin kyllä saada pidetyksi,
vaan ken ne lausejaksot sorvailisi?

LICHT.

No siis!

AADAM.

Siit' ei voi mua moittia,
hiis vieköön! Ja jos mitä udellaan,
yön laskuun jääkööt juttuset, joit' ilmi
nenäkäs päivä vaatii.

LICHT.

Ymmärrän.

AADAM.

En, taivaan nimessä, en näe, miksi
ois tuomarin, pait tuomaristuimella,
jääkarhun-jäykkä herra oltava!

LICHT.

En minäkään.

AADAM.

No, kuoma, menemme
vähäisen arkistoa katsastamaan;
asiakirjapinkat järjestäisin,
ne röyköss' on kuin torni Baabelin.


TOINEN KOHTAUS.

Eräs palvelija (astuu sisään). Myöhemmin kaksi piikaa.

PALVELIJA.

Jumalan rauha herra tuomarille!
Sit' toivoo herra Walter, oitis saapuu hän.

AADAM.

Oo, taivas nähköön! Joko suoriutui
hän Hollasta?

PALVELIJA.

Jo, on jo Huisumissa.

AADAM.

Hoi, Liisa, Reetta!

LICHT.

Tyynnä, tyynnä nyt!

AADAM.

Voi kuoma!

LICHT.

Tervetulleeks toivottakaa!

PALVELIJA.

Huomenna Hussaheseen lähdemme.

AADAM.

Nyt mitä teen ja jätän?
(Koettaa pukeutua).

ENSIMÄINEN PIIKA (tulee).

Mitä, herra?

LICHT.

Nuo, nuoko housut jalkaanne? Huh, älkää!

TOINEN PIIKA.

Täss' olen, herra tuomari.

LICHT.

Nyt takki.

AADAM (katsoo ympärilleen).

Ken tuli? Oikeusneuvos?

LICHT.

Eh, vain piika.

AADAM.

Liperit! Viitta! Kaulus!

ENSIMÄINEN PIIKA.

Ensin liivi!

AADAM.

Häh! — Takki pois ja pian!

LICHT (palvelijalle).

Neuvos Walter
on hyvin tervetullut! Sanokaa,
ett' oitis voimme ottaa vastaan hänet.

AADAM.

Hiis vieköön! Tuomar' Aadam pyytää anteeks:
on este hällä.

LICHT.

Este?

AADAM.

Este, niin.
Hän onko tulossa jo!

PALVELIJA.

Kievarissa
hän viel' on. Sepän tilas hän, kun vaunut
menivät rikki.

AADAM.

Hee! Mun terveiseni!
On seppä laiska. — En voi ottaa vastaan,
näes niskani ma olin rusentaa,
ja jalkani. Kas nyt mua kuvatusta!
Ja säikäys aina rikkoo vatsani.
Oon sairas, sano niin.

LICHT.

Voi päättömyyttä!
Mit' aiottekaan, mitä?

AADAM.

Piru vieköön,
jos ei jo kuume kierrä suonissani!

LICHT.

Hänt' oikein jäljillenne opastakaa.

AADAM.

Hoi, Reetta, hoi, luusäkki! Liisa!

MOLEMMAT PIIAT.

Mitä?
Täss' oommehan.

AADAM.

Pois, sanon! Arkistosta
pois juustot, sianlihat, makkarat,
voit, pullot korjatkaa! Ja tuokiossa!
Et sinä, — toinen! Sinä, tollukka!
Tuli ja leimaus, Reetta! Liisa menköön,
navettapiika! (Ensim. piika menee.)

TOINEN PIIKA.

Selvään käskekää!

AADAM.

Suu kiinni nyt! Hae peruukkini tänne,
mars, suori pois jo! Kirjakaapista!
(Toinen piika menee.)

LICHT (palvelijalle).

Ei herra Oikeusneuvokselle, toivon,
tiell' ole ikävyyttä sattunut?

PALVELIJA.

On, onpas. Solatie kaas vaunumme.

AADAM.

Voi rutto! Sääriräähkä! Saanko saappaat?

LICHT.

Aa, taivas armahda! Kaas vaununne?
Ei sentään pahoin käynyt?

PALVELIJA.

Ei niin pahoin.
Vain käden nyrjähytti herra neuvos.
Ja aisa taittui.

AADAM.

Kun ei kaula hältä!

LICHT.

Oo, taivas! Nyrjähytti! Seppä saatiin?

PALVELIJA.

Kyll' aisaa varten.

AADAM.

Eikös tohtori?

LICHT.

Miks?

PALVELIJA.

Aisaa varten?

AADAM.

Ei, ei, kättä varten?

PALVELIJA.

Hyvästi, herrat! — Järjiltään ne lie. (Poistuu.)

LICHT.

Tarkoitin seppää.

AADAM.

Vait ois paras olla.

LICHT.

Miks?

AADAM.

Hämillänne ootte.

LICHT.

Hoo?

ENS. PIIKA (astuu sisään).

Hoi, Liisa?

AADAM.

Mit' on?

ENS. PIIKA.

Braunschweigin makkarata, herra.

AADAM.

Nää holhouskirjat —

LICHT.

Hämillänikö?

AADAM.

Vie jälleen arkistoon ne.

ENS. PIIKA.

Makkarat?

AADAM.

Vai makkarat? Ehei, vaan tämä käärö.

LICHT.

Se oli erehdys.

TOINEN PIIKA (tulee).

Ei kirjakaapiss' ole
peruukkianne, herra tuomari.

AADAM.

Miks ei?

TOINEN PIIKA.

Hm, — te kun —

AADAM.

No?

TOINEN PIIKA.

Te illallahan
tulitte —

AADAM.

Sano!

TOINEN PIIKA.

— kello yksitoista
kotia peruukitta, muistakaahan.

AADAM.

Hoo, peruukitta minä?

TOINEN PIIKA.

Juuri niin.
Tuo Liisa kyllä voi sen todistaa.
Ja toinen on peruukkimaakarilla.

AADAM.

Oo, minä —?

ENS. PIIKA.

Niin, sen vannon, herra Aadam!
Kotia kaljupäänä tulitte;
sanoitte kaatuneenne, muistattehan?
Mä vielä päästänne sain veren pestä.

AADAM.

Hävytön!

ENS. PIIKA.

Vannon kautta kunniani.

AADAM.

Suu kiinni, sanon, juorupuhe pois!

LICHT.

Eilenkö saitte haavan jo?

AADAM.

Ei, tänään
sain haavan, eilen meni peruukki.
Se puuteroituna mull' oli päässä,
ja, jumalista, sisään tullen sen
erehdyin hatun kanssa riisumaan.
Tuo mitä lienee pessyt, sit' en tiedä.
— Häviä helvettiin, siell' on sun paikkas.
Pois, arkistoon! (Ens. piika menee.)
Sä, Reetta, mulle käy
peruukki lainaan veli lukkarilta!
Mun peruukkiini, sano, kissa räähkä
aamulla oli penikoinut. Jaa,
niin, sängyn allahan se roska onkin!

LICHT.

Oo, kissa? Älkää —

AADAM.

Hiisi vie: viis poikaa
keltaista, mustaa, — yks vain valkoinen.
Pois annan mustat hukuttaa, vaan muille
mit' osaan tehdä? Tahdotteko jonkun?

LICHT.

Vai peruukkiin?

AADAM.

No, Herra paratkoon!
Makuulle mennessäni ripustin
sen tuolin karmille, mut yöllä satun
sen siitä sipaisemaan lattiaan —

LICHT.

Käy kissa hampain siihen —

AADAM.

Niinpä niin.

LICHT.

Vie sängyn alle sen, — ja penikoi —

AADAM.

Ei, hampain, ei!

LICHT.

No kuinkas?

AADAM.

Kissako?

LICHT.

Vai ei? Te ehkä itse—?

AADAM.

Hampain! Hiisi!
Potkaisin sängyn alle aamulla
kun näin sen.

LICHT.

Hyvä.

AADAM.

Lemmot soidintaan
pitävät, penikoivat mihin sattuu!

TOINEN PIIKA (hihittäen).

Menenkö siis?

AADAM.

Niin, mene, terveiseni
vie lukkarilan rouvalle ja sano:
peruukin tänään jo hän ehjänä
saa takaisin, — mut itse lukkarille
ei sanaa! Ymmärrätkö?

TOINEN PIIKA.

Huoleti olkaa. (Menee.)


KOLMAS KOHTAUS.

Aadam ja Licht.

AADAM.

En tänään, veli, hyvää aavista.

LICHT.

Miks?

AADAM.

Sekaisin on pääni kerrassaan.
Käräjätkinhän tänään on?

LICHT.

Niin on.
Jo oven eessä vartoo kantajat.

AADAM.

Näin unta, että eräs kantaja
toi, raastoi minut oikeuden eteen;
mut itse sentään tuomarina istuin
ja itselleni äyskin, porasin,
tuomitsin raudan kaulaan itselleni.

LICHT.

Oo, itse itsellenne?

AADAM.

Kautta kunniani.
Mut yhdeks sitten yhtyin pakenimme
molemmat, — saimme viettää metsäss' yön.

LICHT.

No mitäs unesta?

AADAM.

Hiis, vaikkakaan
ei unesta, niin joku veijari
jotenkin tepposet voi tehdä mulle!

LICHT.

Tuo pelko lapsekas! Kun Oikeusneuvos
on saapuvilla, tuomaristuimelta
lain mukaan oikeutta vain jakakaa,
niin uni häväistystä tuomarista
ei toisellakaan tapaa toteen käy.


NELJÄS KOHTAUS.

Oikeusneuvos Walter (tulee). Edelliset.

WALTER.

Jumalan rauha teille, tuomar' Aadam.

AADAM.

Oo, terve—» tervetullut, armon herra,
kyläämme! Luojani, ken saattoi, ken
näin mieluist' odottaakaan vierasta —
tän' aamunakaan viel' ei uskaltanut
ees uni ennustaa sit' iloa.

WALTER.

Nopea tiedän olleeni; ja saanpa
ma valtiomme puolest' tyytyväinen
matkaani olla, jos on vilpitön
ain isäntäini viime hyvästely.
Vaan ma jo tullessani toivotan
todella hyvää tervehdykselläni.
Utrechtin oikeushovi haluaa
Alankomaissa parantaa lainkäytön,
miss' ilmennyt on paljon puutoksia,
ja väärinkäytöt ankarasti oiotaan.
Helpompi sentään matkatehtäväni
on _mun_: vain katsoa, ei rangaista;
ja pikku puutoksiin en takerru,
jos yleensä on kaikki siedettävää.

AADAM.

Todella jaloa noin ajatella!
Lainkäytön vanhat tavat Armolle
kyll' antaa syytä joskus moitokseenkin.
Ne ajoist' onhan Kaarle Viidennen
Alankomaissa olleet voimassa:
vaan mitä ajatuksella ei keksis?
Maailma viisastuu, on sananparsi,
ja tiedän, Pufendorffia lukee kaikki,
vaan Huisum pien' on osa maailmaa
ja yleisviisaudesta osansa
vain saa, ei enempää, ei vähempää.
Valaiskaa Huisumissa suopeasti
te oikeutta, ja nähkää, armon herra:
pois ette vielä ehdi rientää sieltä,
kun teidät täysin se jo tyydyttää.
Vaan jos jo tänään näätte toiveitanne
sen vastaavan, se ihmeekseni käy:
hämärä tahtonne viel' onhan sille.

WALTER.

Niin, säädöksiä on vähän. Vaikka kyllä
on liiaksikin, niiss' on seulaa tarvis.

AADAM.

Ja suurta: akanoit' on paljon, paljon!

WALTER.

Te herra kirjuri?

LICHT.

Oon kirjuri,
Licht, Armon palvelija. Helluntaihin
vuott' yhdeksän oon lakivirass' ollut.

AADAM (tuo tuolin).

Kas tässä.

WALTER.

Turhaa.

AADAM.

Hollast' ehditte jo?

WALTER.

Vain pari penikulmaa, — mistä tiedätte?

AADAM.

Jaa mistä, Armonne —?

LICHT.

Mies muuan kertoi.
jok' äsken juuri saapui Hollasta.

WALTER.

Mies?

AADAM.

Nöyrin palvelijanne!

WALTER.

No niin, sattui
ikävä seikka siellä, kerrassaan
pilaten multa hyvän mieleni,
min toimissamme meit' ois seurattava.
Siit' on jo teille kerrottu?

AADAM.

Se onko
siis totta, herra, että tuomar Pfaulin,
kun kotiarestia hieman sai,
niin epätoivo valtas, houkan, että
hän hirttäytyi?

WALTER.

Ja pahensi vain pahan.
Mi sekavuudelta vain näytti, se
nyt näyttää kavallukselta, jot' ei
tietysti laki enää anteeks anna.
Kuin monta kassaa teill' on?

AADAM.

Viisi, herra.

WALTER.

Mitenkä? Täyttä kassaa kysyin. Viisi!
Vain neljä luulin olevan —

AADAM.

Ma, anteeks,
myös Reinin-patoamis-apukassan luin.

WALTER.

Myös Reinin-patoamis-apukassan?
Mut eihän Rein nyt ole padottu,
siis apukassaakaan ei tarvis pitää.
— Kai teill' on tänään oikeusistunto?

AADAM.

Jaa meillä?

WALTER.

Niin?

LICHT.

On, viikon ensimäinen.

WALTER.

Ja ihmisparvet nuo, jotk' eteisessä
mä näin, ne ovat siis —?

AADAM.

Ne aikoo —

LICHT.

Ne
on kantajia, ovat koolla jo.

WALTER.

No hyvä. Tästä pidän. Hyvät herrat,
suvaitkaa sisään heidät laskea.
Oon istunnossa läsnä, nähdäkseni
mitk' ovat täällä teillä lakitavat.
Kun tästä suoriutuneet olemme,
katsomme sitten vasta kirjat, kassat.

AADAM.

Kuin käskette. — Hoi, poliisi, Hanfriede!



VIIDES KOHTAUS.

Toinen piika (astuu sisään). Edelliset.

TOINEN PIIKA.

Rouvalta lukkarin ne terveiset
sain teille, herra —

AADAM.

Vaan et peruukkia?

TOINEN PIIKA.

Hän lainais, mut on aamusaarna tänään.
Peruukki toinen lukkarill' on päässään,
toist' ei voi käyttää, joten tänään ois
peruukkimaakariin se vietävä.

AADAM.

Voi juutas!

TOINEN PIIKA.

Vaan kun saapuu lukkar', oitis
hän teille peruukkinsa lähettää.

AADAM.

Nyt tuhmat teki, armon herra —

WALTER.

Miten?

AADAM.

Peruukit molemmat mult' ilkeä
vei sattuma. Ja lainaan pyytämään!
en ehdi saada. Oikeutta siis
mun kaljupäänä täytyy istua.

WALTER.

Ooh, kaljupäänä?

AADAM.

Aivan, Herra nähköön,
kuin saankin peruukitta itseni
vajaaksi tuomar-arvokkuutta tuta.
— Varana viel' on meijeri, sielt' ehkä
saan isännöitsijältä —

WALTER.

Meijerin?
Muist' eikö täkäläisistä vois kukaan —?

AADAM.

Ei todellakaan —

WALTER.

Pappi kukaties?

AADAM.

Jaa pappi? Ee —

WALTER.

Tai koulumestari?

AADAM.

Kun säkki-kymmenykset poistettiin,
jot' autoin viran puolest', armon herra,
senjälkeen välttää saan ma kumpaakin.

WALTER.

Vaan, herra Aadam, oikeusistunto?
Tukanko ensin kaljuun kasvatatte?

AADAM.

Niin, suokaa, meijeriltä haetan.

WALTER.

Ja onko sinne pitkältä?

AADAM.

E-ei,
vain puolen tunnin matka.

WALTER.

Puolen tunnin!
Ja istuntonne tunti juuri löi.
Mun matkaa pian on jatkettava. Toimeen!

AADAM.

Niin toimeen —!

WALTER.

Päänne puuteroikaa edes!
Ja mihin lempoon peruukkinne jäi?
Parhaanne mukaan suoriukaa, vaan joutuin!

AADAM.

Jaa joutuin!

POLIISI (astuu esiin).

Täss' on poliisi.

AADAM.

Kai pyytää
saan eineelle: Braunschweigin makkara,
Danzigin viina maistuis kai —

WALTER.

Ei, kiitos.

AADAM.

Täss' aivan seisaalta?

WALTER.

Ei, ei, jo söin!
Te menkää, hetket käyttäkää, sill' aikaa
mä hieman kirjoittelen kirjaani.

AADAM.

No, niin jos tahtonne on —. Tule, Reetta!

WALTER.

Ooh, loukkaunuthan ootte, tuomar' Aadam;
kai langennut?

AADAM.

Niin, suoraan surmaani
tän' aamuna ma vuoteesi' olin syöstä;
vuoteesta ulos, herra Oikeusneuvos,
kuin hautaan putoaisi kerrassaan.

WALTER.

Ikävä seikka. — Seurauksitta sentään
kai menee?

AADAM.

Luulen. Eikä tointani
mitenkään häiritä se saa. — Siis menen!

WALTER.

Niin, näkemiin!

AADAM (poliisille).

Mars, huuda kantajat!

(Aadam, piika ja poliisi menevät).


KUUDES KOHTAUS.

Martta-rouva, Eeva, Veit, Ruprecht (tulevat).
Walter ja Licht (taempana.)

MARTTA-ROUVA.

Te ruukunrikkojat, sen heittiöt!
Te sakot saatte!

VEIT.

Tyynnä, Martta-rouva,
vain tyynnä! Täällä kaikki selviää.

MARTTA-ROUVA.

Vai selviää! Kas viisastelijaa!
Rikottu ruukku mulle selviää.
Ken selvittää voi ruukun sirpaleet?
Kun täällä selvittävät, käteen mulle
jää ruukun sirpaleet. Niin selvästä
en tuomiosta sirpaletta antais.

VEIT.

Sanoinhan: jos on laki puolellanne,
mä korvaan sen.

MARTTA-ROUVA.

Vai korvaat ruukun mulle —
jos laki on mun puolellani, korvaat
Koeta panna ruukku paikoilleen,
aseta ikkunalle se! Vai korvaat!
Vai korvaamattoman sa korvaat mulle,
vai panet jalattoman jaloilleen!

VEIT.

Mit' äyskitte? Jo sanoinhan: jos meistä
sen joku rikkoi, saatte hyvityksen.
En enempää voi tähän.

MARTTA-ROUVA.

Hyvityksen!
Kuin joku Punikkini puhuisi!
Kai sinust' Oikeus ruukkumaakar' on?
Ja tulkoot suuret herrat sitokoot
vyöliinat vyölleen, viekööt uuniin ruukun
ja tekosensa tehkööt mitkä vain,
mua hyvittää ei vois he. — Hyvittää!

RUPRECHT.

Pois, isä, jättäkää se lohikäärme!
Ei ruukun sirut hällä syömellään,
vaan häät joik' on kuin verkko revenneet:
väkisin hän ne paikata tääll' aikoo,
vaan minä vielä päälle polkaisen,
— en ota, lempo vieköön, tuota lutkaa!

MARTTA-ROUVA.

Sua piimäpartaa! Paikkaamaan mä häitä!
Ei edes paikkalangan arvoiset
ne oisi häät, ei ruukun sirpaleen.
Ja jos ois edessäni häät kuin ruukku
viel' eilen välkkyvänä ikkunalla,
hääruukun korviin kiinni ottaisin
ja kalloos halki kumauttaisin oitis;
vaan paikata ei tee mun mieleni!
Vai paikata!

EEVA.

Voi Ruprecht!

RUPRECHT.

Hiiteen!

EEVA.

Ruprecht!

RUPRECHT.

Pois silmistäni!

EEVA.

Kuule, rakas Ruprecht!

RUPRECHT.

Sen narttu! Inhosta ma vaikenen.

EEVA.

Vain sana kuule kahdenkesken —

RUPRECHT.

En,
en sanaa!

EEVA.

Ah, nyt sotilaaksi lähdet!
Ken ties, sua näänkö jälleen konsanaan,
kun kantamaan sa joudut muskettia.
Ties sotaan, ajattele, sotaan käy:
näin vihamielin minust' erootko?

RUPRECHT.

En, Herra varjelkoon, en vihamielin!
Jumala siunatkoon sua hyvyydellä
parhaansa mukaan! Vaan jos palaan ma
viel' elävänä, jäntein rautaisin,
ja ikäkuluks elän Huisumissa,
sinulle haudastakin huudan: lutka!
Valalla aiothan siks itses näyttää.

MARTTA-ROUVA (Eevalle).

Sanoinhan sulle, tiehes! Tahdotko
viel' itses häväisyttää? Arvoisesi
on jäykkäjalka herra korpraali,
jok' keppiään ei turhanpäiten kanna,
vaan mik' on pölhö tuo, jok' alle kepin
selkänsä taivuttaa saa tänään. Tänään
on kihlajaiset, häät, ja olla sais
myös ristiäiset, hautajaisiani
en kammois, kun oon maahan polkenut
sen korskan, jonka kuohut ruukun rikkoi.

EEVA.

Voi äiti, antaa ruukun olla jo!
Mä etsin kaupungista mestarin,
jok' osaa korjata sen mieliksenne.
Jos sit' ei voi, niin säästörahani
ma kaikki annan teille uuden ostoon.
Ken sallii saviruukun, vaikka se
Heroodeen aikuinen ois, aikaan saada
niin paljon epäsopua ja pahaa.

MARTTA-ROUVA.

Sä pääsi jälkeen puhut. Tahdot kai
pilkaksi tulla, Eeva, kirkossa
ens sunnuntaina katumusta tehdä?
Täss' oli ruukussa sun hyvä nimes,
maailman eess' sen kanssa kaatui se,
vaikk' eikään Luojan eess', ei mun, ei itses.
Vain tuomaria mestariks on tarvis,
vain jalkapuuta, raippaa tarvis on,
ja hulttiot nuo roviolle, siten
voi kunniamme vasta valjeta
ja välkkeensä tää ruukku saada jälleen.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

Aadam (virka-asussaan, mutta ilman peruukkia,
astuu sisään). Edelliset.

AADAM (itsekseen).

Oh, Eeva, kas! Ja sekin Ruprecht, nulkki,
sen pölikkä! Hoo, hitto, koko katras.
— Mua itselleni syyttäisköhän nuo —?

EEVA.

Voi rakas äiti, tulkaa, rukoilen,
paetaan tästä turman paikasta!

AADAM.

Sanokaa, kuoma, mit' on noilla täällä?

LICHT.

Ties taivas, mitä joutavata toraa.
Vain joku ruukku kuuluu rikotun.

AADAM.

Vai ruukku, hoo! — No kukas rikkoi ruukun?

LICHT.

Jaa, kuka rikkoi?

AADAM.

Niin.

LICHT.

Heh, käykäähän
oikeutta istumaan, niin saatte tietää.

AADAM (salaa).

Hss, Eeva!

EEVA (samoin).

Menkää!

AADAM.

Sana vain!

EEVA.

Ei mitään!

AADAM.

Mit' asiaa on teillä?

EEVA.

Sanon: menkää!

AADAM.

Oh, Eevaseni, sano: mit' on tää?

EEVA.

Jos ette kohta—! Kuulettehan: menkää!

AADAM (Lichtille).

Oh, Herra nähköön, ystävä, en jaksa.
Niin haavaa sääriluussa jomottaa.
Te oikeus istukaa, mun täytyy maata panna.

LICHT.

Te maata? Oletteko sekaisin?

AADAM.

Hiis ottakoon! Mua ylen kuvottaa.

LICHT.

Taidatte oikein potea. — No minä
koen teitä auttaa. Ehkä Neuvos suostuu,
kun pyydätte. — Ties mikä teitä vaivaa.

AADAM (taas Eevalle).

Kautt' tuskieni, Eeva, rukoilen:
mi tänne teidät toi?

EEVA.

Pian saatte kuulla.

AADAM.

Tuo ruukku vain, mi äitis kädess' on?
Mä sitä kovin —

EEVA.

Niin, vain ruukun jätteet

AADAM.

Ja muuta ei?

EEVA.

Muut' ei.

AADAM.

Ei varmasti?

EEVA.

Sanoinhan, jättäkää jo rauhaan minut!

AADAM.

Sua neuvon: ole viisas, Herra nähköön!

EEVA.

Hävytön!

AADAM,

Nimi Ruprecht Tümpel on
fraktuurakirjaimin täss' atestissa,
täysvalmiina min kuulet ratisevan
mun taskussani. Niin, sen voiman voit
ens vuonna nähdä, kautta kunniani.
Saat mustiin kasvos, vartes verhota,
kun kuulet: henkensä jo Ruprecht heitti
Bataviassa, — vei kai mätäkuume,
tai keltatauti, rokko, mikä lie.

WALTER.

Asiallisten kanssa, tuomar' Aadam,
ei ennen istuntoa puhella!
Tääll' istuimelta heitä tutkikaa.

AADAM.

Mitenkä? Mitä käskee armon herra?

WALTER.

Mitäkö käsken? Selvään sanoinhan:
asiallisten kanss' ei salamyhkää
saa ennen istuntoa puhella.
Tää virkapaikkanne on, kuulustelun
alatte täältä julkisen. Ma varron.

AADAM (itsekseen).

Nyt piru vei! En jaksa rohkaistua —!
— Kun läksin sieltä, jotain kilahti —

LICHT (säikäyttäen häntä).

Olette, herra tuomar' —

AADAM.

En, en totta!
Peruukin varovasti ripustin,
ja nauta öisin ollut —

LICHT.

Mitä?

AADAM.

Mitä—?

LICHT.

Mä kysyin, —

AADAM.

olenko mä —

LICHT.

Oletteko kuuro, kysyin.
On teitä armon herra huutanut.

AADAM.

Oo, luulin —. Kuka huutaa?

LICHT.

Herra Neuvos.

AADAM (itsekseen).

Aah, hitto vie, kaks juttuahan on!
No, enemp' ei, ja taittuu, mik' ei taivu.
— Mä täytän oitis armon herran tahdon,
niin oitis, oitis! Nytkö aletaan?

WALTER.

No tehän merkillinen. Mik' on teidän?

AADAM.

Niin, nähkääs, helmikanallani, joka
on tuotu Intiast', on kielisampaat;
mun sitä syöttää pitäis, mut en osaa,
ja neuvoa vain kysyin tytöltä.
Niiss' asioissa, nähkääs, olen houkka,
ja kanat mulle on kuin lapsiani.

WALTER.

Kas tähän istukaa ja alkakaa.
Ja herra Licht, hän pitää pöytäkirjaa.

AADAM.

Kuink' armon herra oikeutt' istumaan
mun vaatii: puustavin ja muotojenko
vai täkäläisten tottumusten mukaan?

WALTER.

Lain säätämien muotoin mukaan, joihin
on Huisumissa totuttu, ei muuten.

AADAM.

Jaa niin. Teen mieliksenne. Olette
kai valmis, herra kirjuri?

LICHT.

Teen työni.

AADAM.

Niin tee siis oikeuskin tehtäväsi!
Ken kantaja?

MARTTA-ROUVA.

Mä, herra tuomari!

AADAM.

Ken olette?

MARTTA-ROUVA.

Ken oon—?

AADAM.

Niin, sanokaa,
nimenne, säätynne ja asuntonne!

MARTTA-ROUVA.

Kai pilaa laskee herra Aadam!

AADAM.

Pilaa?
Ma, rouva Martta, oikeutt' edustan,
ja oikeus tahtoo tietää, ken te ootte.

LICHT (puoliääneen).

Noin älkää kyselkö —.

MARTTA-ROUVA.

Te meillehän
pistäytte joka pyhä, meijerille
kun menette!

WALTER.

Tään rouvan tunnetteko?

AADAM.

Tuoss' asuu raitin kulmass', Armonne,
puutarhan portilta vie polku sinne.
Hän papinleski on ja kätilö,
maineeltaan muuten kunniallinen.

WALTER.

Kun hänest' on noin tarkat tiedot teillä,
noin kysellä ei tarvis, tuomar' Aadam.
Nimensä kirjoittakaa pöytäkirjaan
ja viereen pankaa: oikeudelle tuttu.

AADAM.

No niin. Te muodoist' ette välitä.
Me teemme, kuten Armonne on mieli.

WALTER.

Asiaa kantajan nyt kysykää.

AADAM.

Mun onko —?

WALTER.

Niin, nyt syytä tiedustatte!

AADAM.

Se, anteeks, on vain ruukku.

WALTER.

Vainko?

AADAM.

Ruukku,
niin, ruukku vain. — Se syyksi merkitkää
ja viereen pankaa: oikeudelle tuttu.

LICHT.

Mun pelkän arveluni nojalla
aiotte —

AADAM.

Taivas nähköön, kirjoittakaa
kun käsken! — Ruukkunnehan, Martta-rouva —?

MARTTA-ROUVA.

Niin, tämä —.

AADAM.

Siinähän se on.

MARTTA-ROUVA.

On sirut.

AADAM.

Mit' epäröitte tyhjää.

LICHT.

Kuulkaapas —

AADAM.

Ja kuka rikkoi sen? Tuo juntti varmaan —?

MARTTA-ROUVA.

Tuo juntti juuri.

AADAM (itsekseen).

Mulle riittää jo.

RUPRECHT.

Se, herra tuomari, ei ole totta.

AADAM (itsekseen).

Nyt rohkaise vaan mieles, vanha Aadam!

RUPRECHT.

Suun täydeltä hän valhettelee —

AADAM.

Vait,
sen hölö, ehdit saada raudan kaulaas!
— Niin, kirjoittakaa, herra kirjuri,
siis ruukku ynnä nimi rikkojan.
Pian tämä juttu selville nyt joutuu.

WALTER.

Oh, herra tuomari, mit' on tää oikeusmeno!

AADAM.

Mitäkö?

LICHT.

Muotoin mukaan toki —!

AADAM.

E-ei,
muodoista eihän herra Neuvos pidä.

WALTER.

Jos ette taida, herra tuomar' Aadam,
ees alkaa oikeuskuulustelua,
sit' opetella nyt ei päinsä käy.
Lainkäyttöä jos ette toisin osaa,
pois käykää, kirjuri ehk' osaakin.

AADAM.

Niin, nähkääs, näin on tapa Huisumissa,
ja käskyst' Armon sitä käytin mä.

WALTER.

Minunko?

AADAM.

Totta niin?

WALTER.

Mä käskin teitä
lain mukaan oikeutta jakamaan;
ja samoiksi lait luulin Huisumissa
kuin muuallakin liittovaltioissa.

AADAM.

Siis anteeks saan mä pyytää nöyrimmin!
On, luvallanne, täällä Huisumissa
meill' omat omituiset säädökset,
ei kirjoitetut, myönnän kyllä, mutta
perinnän vanhan vakauttamat.
Ja tohdin toivoa: ne muodot olen
mä tähän saakka tyystin täyttänyt.
Vaan tottunut oon muotoonne myös toiseen,
kai yleisemmin käytettyyn. Voin antaa
todisteen, jos niin tahdotte: voin käyttää
oikeutta eri tavoin, tarpeen mukaan.

WALTER.

Näin, tuomar' Aadam, huonon käsityksen
saan teistä. Vaan nyt juttu uudelleen!

AADAM.

Sen mieliksenne teen mä, saatte nähdä!
— Esille syytös, rouva Martta Rull!

MARTTA-ROUVA.

Tään ruukun vuoks oon täällä, tiedättehän;
mut ennenkuin sen kohlut kerron mä,
kuvailla suokaa mun myös, mik' ol' arvo
minulle sillä.

AADAM.

Teill' on puheenvuoro.

MARTTA-ROUVA.

Tään ruukun näettekö, arvon herrat?
Tään näettekö?

AADAM.

Toki näemme.

MARTTA-ROUVA.

Ei, ette, suoraan sanoin: palat vain.
Paloina ruukku kaunehista kaunein!
Tään tyhjän aukon paikall' oli kuva,
miss' Espanian Fiilip vastaanottaa
Alankomaiden kaikkein hallinnon.
Karl Viides tässä seisoi loistossaan,
vain jalat näette nyt keisarista.
Polvistuin Fiilip vastaanotti kruunun;
hän ruukussa on peräpuoltaan myöten,
ja sekin aika tuustin saanut on.
Ja tässä silmiänsä kuivailivat
kuningattaret Unkarin ja Ranskan,
molemmat hänen serkkujaan; on toinen
kuin itseään hän itkis, viedessään
kädellään nenäliinan silmilleen.
Ja täällä seurueessa Filibert,
jonk' eestä isku keisaria kohtas,
nojautuu vielä miekkaan, mokoma,
samaten Maksimilian, — vaikka kyllä
he kaatuis nyt, kun katkenneet on miekat.
Täss' seisoi keskell' Arras'n arkkipiispa,
päässänsä pyhä hiippa, — itsensä
vei hänet piru luineen, nahkoineen,
vain pitkä varjo vielä katuun heittyy.
Taustalle henkivartiat keihäineen
ja pertuskoineen oli parveutuneet;
taloja Brüsselin täss' oli, tuolta
viel' ikkunasta joku kurkistaa
toria kohti, — mitä nähnee nyt.

AADAM.

Elämäkerta noiden palasien
ei, rouva Martta, kuulu asiaan.
Aukosta kertokaa, ei kuvasta,
sen kohdalla jok' oli historioineen.

MARTTA-ROUVA.

Ooh, ruukun kauneus kuuluu asiaan!
Kun Brieliin hyökkäs rantasisseineen
Oraanialainen, saalisti tään ruukun
Childerich, kattiloiden paikkaaja.
Juur' aikoi sillä eräs spanialainen
suuhunsa nostaa viiniä, kun hänet
Childerich heitti maahan takaapäin
ja otti ruukun, pohjaan joi, ja meni.

AADAM.

Kas siinä rantasissi!

MARTTA-ROUVA.

Sitten peri
sen Fürchtegott, se haudankaivaja.
Vain kolmasti sai raitis suunsa maistaa
siit' eläissään, ja vedetönt' ei koskaan:
ens kerran, kun hän nuoren vaimon otti
kuuskymmenvuotiaana; taas kun vaimo
sai terveen pojan kolmen vuoden päästä;
ja sitten vielä vaimon kuoltua,
jost' oli viisitoista lasta hällä.

AADAM.

Sitäpä kelpaa kuulla.

MARTTA-ROUVA.

Ruukun sitten
Sakeus sai, Tirlemontin räätäli;
miesvainajani juuri hänen suustaan
kaikk' kuuli, mitä kertoa nyt aion.
Kun ranskalainen ryösti kaupunkia,
hän kaiken kaman heitti ikkunasta,
— myös ruukun, — itse hyppäs lopuksi
ja päänsä, houkka, halkas; mutta ruukku
jäi jaloilleen, jäi ehjäks saviruukku.

AADAM.

Asiaan, hyvä rouva Martta Rull,
asiaan!

MARTTA-ROUVA.

Vuonna kuusiseitsemättä,
— mull' oli mieheni jo, Herra kanssaan! —
niin silloin siinä tulipalossa —

AADAM.

Vie hiisi! Vaimo, mitä matkailette?

MARTTA-ROUVA.

Jos puhua en, tuomar' Aadam, saa,
oon täällä tarpeeton, ja lähden siis
oikeutta etsimään, mi kuulee mua.

WALTER.

Puhukaa pois, mut älkää muuta kuin
mi kuuluu asiaan. Kun sanotte,
ett' on tuo ruukku ollut kallis teille,
se riittää, tuomita jo voimme sitten.

MARTTA-ROUVA.

En tiedä enkä tutki, mikä teille
jo riittää, voidaksenne tuomita;
sen sentään tiedän: kun ma kanteen teen,
mun täytyy saada sanoa, min vuoksi.

WALTER.

No hyvä. Nytpä loppuun. Mitä sattui,
mit' tapahtui siis tulipalossa
ruukulle vuonna kuusiseitsemättä —?
Sen kuulla saammeko?

MARTTA-ROUVA.

Niin ruukulle?
Ei sille mitään, nähkääs herrat, mitään
ei sille sinä vuonna sattunut
Se ehjäks jäi, jäi ruukku liekeiss' ehjäks,
ja talon tuhkast' esiin nostin mä
sen huomenissa, lasinkiiltävänä,
kuin valaja sen tois juur' uunistaan.

WALTER.

Hyv' on. Nyt ruukun tunnemme, mit' on
se kokenut, mit ei, nyt tiedämme.
Viel' onko lisättävää?

MARTTA-ROUVA.

Nähkääs, tämän ruukun,
— paloina vielä ruukun arvoisen:
kuin tehty vallan neitossuuta varten,
maaherran rouva leskellekin kelpais, —
tään ruukun, arvon herrat tuomarit,
tuo hulttio tään ruukun rikkoi multa.

AADAM.

Ken?

MARTTA-ROUVA.

Tuo, tuo Ruprecht.

RUPRECHT.

Herra tuomari,
se valhett' on.

AADAM.

Vait, kunnes kysytään!
Sun vuoros tulee kyllä vielä tänään.
— Kaikk' onko tullut pöytäkirjaan?

LICHT.

Kaikk' on.

AADAM.

Kuink' oli tapaus, arvon rouva Martta?

MARTTA-ROUVA.

Mä yhdentoista aikaan —

AADAM.

Milloin?

MARTTA-ROUVA.

Eilen —

AADAM.

Aamulla?

MARTTA-ROUVA.

Anteeks, ei, vaan illalla —
yölampun aioin juuri sammuttaa,
kun mua säikäytti miesäänet, jyry
kamarist' etäisestä tyttäreni,
niin kerrassaan kuin ryntäis vihollinen.
Ma pikaa raput pääsen alas, huomaan
kamarinoven selko selällään,
mua vastaan parjausta ryöppyää,
ja oviaukkoa kun valaisen,
näen, herra tuomari, niin, mitä näen!
Paloina ruukun näen lattialla
ja joka nurkassa on sirpale;
käsiään tyttö vääntää, ja tuo tursas
kuin hullu huitoo huoneen keskellä.

AADAM.

Voi rietas!

MARTTA-ROUVA.

Mitä?

AADAM.

Kas vaan, rouva Martta!

MARTTA-ROUVA.

Niin, ja kuin käsivartta kymmenen
vihani hurskas antoi minulle,
ja kotkankynnet tunsin jokaisessa.
Mä tältä vaadin vastuun, mitä hällä
yömyöhään tekemistä täällä on,
kenenkä luvin talon ruukut rikkoo:
ja hän, hän mulle vastaa, arvatkaas —
sen hävytön, sen heittiö! Sen hirteen
mä toimitan, tai eläissäni en
käy nauttimaan yönunta tyytyväisnä:
hän vastaa, että joku toinen ruukun
sysäsi ikkunalta — toinen, kuulkaas! —
vaan hänen eestään ehti livahtaa;
ja tyttörievun parjaa yltä päältä.

AADAM.

Aa, aika kettu! — Entä sitten?

MARTTA-ROUVA.

Sitten?
Ma katson kysyvästi tyttöön: hän
kuin kuollut seisoo. Sanon: »Eeva!» sanon —
hän istuutuu, — »tääll' onko muita ollut?»
»Voi Joosef—Maaria! Mit' äitikin
voi ajatella?» huutaa hän. — »Siis ken se —?»
»Ken muu», hän vastaa, »ja ken muu se voiskaan —?»
Ja vannoo mulle, että tuo se oli.

EEVA.

Vannoinko? Mitä teille vannoin ma?
En mitään vannonut, en mitään!

MARTTA-ROUVA.

Eeva!

EEVA.

En! Valhettanne on se.

RUPRECHT.

Kuulkaas nyt

AADAM.

Vait oitis, hurtta, riiviö! Vai kitas
tääll' onko tukittava nyrkillä?
On vielä vuoros, mut ei nyt.

MARTTA-ROUVA.

Sä etkö —?

EEVA.

En, äiti! Sitä väärin väitätte!
Syvästi viiltää mieltän', uskokaa,
ett' täytyy julkisesti selitellä:
vaan vannonut en ole, en, en mitään.

AADAM.

Järkiinne tulkaa, lapset.

LICHT.

Merkillistä!

MARTTA-ROUVA.

Voi Eeva, et siis vakuuttanut mua,
et Joosef-Maariata huutanut?

EEVA.

En vannoin, en! Kas tämän vannon nyt
ja vetoon Joosefiin ja Maariaan.

AADAM.

Oo, mitäs, mitäs, hyvä rouva Martta?
Vain araksi noin saatte lapsenne.
Kun tyttö rauhass' ehtii ajatella,
tyynesti tapausta muistelee,
— mit' tapahtui ja mitä tapahtua
voi vielä, ellei puhu hän kuin tulee —:
niin saatte nähdä, tänään samoin hän
kuin eilen puhuu, vaikk'ei ehkä vanno.
Jutusta Joosef-Maaria päästäkää.

WALTER.

Ei toki, tuomar' Aadam, ei! Ken neuvoo
kaksmielisesti vastapuolia!

MARTTA-ROUVA.

Päin kasvoja jos sanoa voi mulle
hävytön, kevytkenkä heilakka,
ett' teki joku toinen sen, ei Ruprecht,
niin minun puolestani — no, en jatka —,
vaan vakuutanpa, herra tuomari,
ja vaikk' en hänen vannoneen voi väittää,
niin vannon hänen sanoneen sen eilen,
ja vetoon Joosefiin ja Maariaan.

AADAM.

No neitsytkin kai vielä —

WALTER.

Herra tuomari!

AADAM.

Mit' Armo? — Etkö tahdo, Eeva-kulta?

MARTTA-ROUVA.

Suu puhtaaks! — Etkö sanonut niin mulle?
Niin etkö eilen sanonut, vai etkö?

EEVA.

Kukapa kieltääkään sen —

AADAM.

Kas, kas niin.

RUPRECHT.

Sua lutkaa!

AADAM.

Kirjoittakaa!

VEIT.

Hyi, sen —! Hyi!

WALTER.

En tiedä, tuomar' Aadam, mitä mun
lainkäytöstänne pitäis ajatella.
Jos ruukku juuri teill' ois tunnollanne,
kiivaammin ette epäilystä häätää
vois päällänne tään nuoren miehen päälle.
— Muut' ette kai te, herra kirjuri,
merkitse, kuin vain tytön tunnustuksen
puheestaan eilisestä, ei _de facto_.
— Jo onko tytön todistaja-vuoro?

AADAM.

On tottakin, on hänen vuoronsa.
— Erehdys sattuu helpost', Armo, täällä.
Kai syytetylt' ois nyt mun kysyttävä?
Nyt paljon hyvää opin, totisesti!

WALTER.

Kuink' yksinkertaista! — Niin, kysykää!
Kysykää, kiiruhtakaa, pyydän kovin:
tään jutun jälkeen muita ette johda.

AADAM.

Ooh, enkö muita? — Jaa, niin, syytetyltä!
— Mit' aikailetkaan, vanha tuomari?
— Sen hiton helmikanan kielisampaat!
Ois rutto riipaissut sen Intiassa!
Sen suurusruoka yhä muistuu mieleen.

WALTER.

Vai muistuu? Mikä suurus —?

AADAM.

Joka mun
ois kanalleni, nähkääs, annettava;
jos täky se ei kelpaa riiviölle,
en totta tiedä, mitä neuvoks saan.

WALTER.

Hiis vieköön! Tehkää tehtävänne, sanon!

AADAM.

Syytetty esiin!

RUPRECHT.

Tässä, tuomar' Aadam:
Ruprecht, tään Veitin poika, Huisumista.

AADAM.

Sen kuulitko, mist' äsken sinua
oikeuden eessä syytti rouva Martta?

RUPRECHT.

Sen kuulin, herra tuomar'.

AADAM.

Uskallatko
sä siihen jotain väittää vastaan, mitä?
Sa tunnustatko, vaiko yrität
syys kieltää, kuten vallan paatunut?

RUPRECHT.

Mitäkö siihen, herra tuomari,
voin vastaan väittää? Oh, tään, luvallanne:
hän puhunut ei totta sanaakaan.

AADAM.

Vai ei! Ja todistaa tuon aiot?

RUPRECHT.

Kyllä.

AADAM.

Vain tyynnä, hyvä rouva Martta, tyynnä!
Ei totuus salaan jää.

WALTER.

Mit' asiaa
on tuomarilla rouva Martalle?

AADAM.

Jaa mitä—? Taivas! Voinko kristittynä —

WALTER.

Teill' onko jotain puolustukseksenne?
Ehk' osaa herra Licht tään jutun johtaa?

AADAM.

Ohoo!

LICHT.

Mi-minä, — jaa, jos Armonne —

AADAM.

Mit' äljöttelet? Millä puolustaudut?
Kuin härkä seisoo siinä, älliö!
Sä millä puolustaudut?

RUPRECHT.

Milläkö?

WALTER.

Niin, tapaus teidän nyt on kerrottava.

RUPRECHT.

Kun, totta vie, suunvuoron saisin ensin —

WALTER.

Niin, herra tuomari, näin ei käy laatuun.

RUPRECHT.

Siin' oli ilta-kymmenissä kai,
— ja tammikuinen ilma lauha oli
kuin kevätyö, — kun sanoin isälle:
»käyn vielä vähän Eevan luona, isä.»
Tuon Eevan minä, nähkääs, aioin naida:
se riuska tyttö on, näin leikkuussa,
kuin rutosti se käsistään sai kaiken,
kuin tuiskus siltä viljakouraukset
Niin sanoin: »Suostutko?» Hän sanoi: »Äh,
sua hölöä.» Vaan sitten sanoi: »Kyllä.»

AADAM.

Asias muista! Mitä? »Hölöä»?
»Ma sanoin: Suostutko?' Hän sanoi: 'Kyllä.'»

RUPRECHT.

Niin juuri, herra tuomar'!

WALTER.

Eespäin, eespäin!

RUPRECHT.

Niin, sanoin silloin: »Isä, menen nyt,
viel' ikkunasta vähän juttelemme.»
»No pistäy», sanoi hän, »vaan jääkin pihaan!»
»Jään pihaan», vastasin, »sen vakuutan».
»No pistäy», sanoi, »tunnin päästä palaat».

AADAM.

»No», sanot, hölötät. Ei loppua.
Pian etkö ehdi loppuun jo?

RUPRECHT.

»No», sanon,
»no siihen sanaan», heitän lakin päähän
ja menen. Mut on puro tulvillaan
ja kylän kautta täytyy kiertää mun.
»Ai hitto», muistan, »Ruprecht, portinsalpa!
Puutarhanportti siell' on kiinni jo!»
Näet kymmeneen sen tyttö auki pitää,
jos silloin siell' en ole, ulos jään.

AADAM.

Kas riettautta sitä!

WALTER.

Entä sitten?

RUPRECHT.

Niin, lehmuskujaa kulkein ehdin mä
luo Martan talon, mi puuryhmän varjoss'
on synkkänä kuin kirkko Utrechtin,
niin puistonportti käy, sen kuulen kaukaa.
»Kas siell' on, — siell' on Eeva vielä!» sanon
ja sinne, mistä ääni korviini
toi viestin, suuntaan silmät ilomielin,
— ja sokeiksi ne palattuaan soimaan
ja oitis toimitan ne uudelleen
paremmin ympärilleen katsomaan
— ja pärjääjiksi pahoiksi ne soimaan
ja ärsyttäjiks, salailkkujiksi,
ja lähetän ne vielä, tuumien,
ne että, tehtävänsä tehtyään,
riistäyvät harmissaan pois päästäni
ja jonkun toisen palvelukseen käyvät
»Se Eeva on, sen tunnen liivistään,
ja vielä siell' on joku toinenkin.»

AADAM.

Hoo, toinenkin? Ja kukahan, suupaltti?

RUPRECHT.

Niin, totta vie, se juur' on kysymys —.

AADAM.

No vannaan sinunmoises vekara!

WALTER.

Eespäin! Te hänen jatkaa sallikaa!
Miks häntä keskeytätte, tuomari?

RUPRECHT.

Mä siitä valalle en tohdi käydä,
kuin padankylki oli maailma.
Vaan nähkääs, Lebrecht, rajasuutari,
jok' äsken vapaaksi pääs vankilasta,
se kauan kaarrellut on tyttöäni.
Jo syksyllä mä sanoin: »Kuules, Eeva,
en kärsi mä tuon luiron liehintää.
Hän ei sua niellä saa, niin sano hälle,
tai, jumaliste, katuun hänet heitän.»
Hän sanoo: »Mua kiusaat», hälle sanoo
jotakin tyhjää: luuta ei, ei lihaa;
mä silloin menen, heitän katuun ruojan.

AADAM.

Kas, kas! Nim' oli Lebrecht?

RUPRECHT.

Lebrecht, niin.

AADAM.

Hyv' on. Se nimi meidät loppuun vie.
— Kai herra kirjuri sen merkitsi?

LICHT.

Merkitsin, herra tuomari, ja muunkin.

AADAM.

Nyt eespäin, Ruprecht, poikani.

RUPRECHT.

Kun kohtaan
sen parin yhdentoista aikana,
niin kuohua mun alkaa sisuni.
»Seis», ajattelen sentään, »maltas, Ruprecht,
saat malttaa, kunnes hirvensarvet saat:
sun täytyy tarkoin otsaas tunnustella,
siell' eikö nystyrät jo kihelmöi».
Ja hiljaa portista ma puistoon painun
ja marjakuusipehkoon piiloudun;
ja kuiskutusta, kikatusta kuulen
ja kiertelyä, kaartelua, herrat:
voi taivas auta, pakahtua oon.

EEVA.

Mua häväistä vain koet, voi sua kurjaa!

MARTTA-ROUVA.

Saat, hurtta, nähdä vielä hampaani,
kun kahden oomme! Malta, vihani
tulena vielä tunnet nahassasi!

RUPRECHT.

Neljännestunti kuluu niin, mä tuumin:
»Mit' onkaan siellä tekeill', eihän häät?»
Ja ennenkuin saan loppuun mietteeni,
hip! ennen pappia pääs pari sisään.

EEVA.

Pois menkää, äiti, käyköön miten käy —

AADAM.

Sua neuvon: vaiti! Taikka jylyä
pian korvas kuulevat, suupaltti tyttö!
Odota, kunnes puhumaan sua vaadin.

WALTER.

Mit' on tää, taivas?

RUPRECHT.

Silloin, tuomar' Aadam,
vereni silloin tulvii, kuohahtaa.
Pois nappi hellii takin rinnast': »Ilmaa!»
Mä liivit, paidat auon: »Ilmaa nyt!»
Käyn kumarassa, astun ärjähdellen
taa tytön oven, jok' on säppiin pantu,
— yhdellä olanpuskulla se auk' on.

AADAM.

Sua hurttaa!

RUPRECHT.

Samassa kuin rämähtää
se auki, sinkoo lattiaan tuo ruukku,
ja joku karkaa ulos ikkunasta,
näen vain, kuin takin hännys häilähtää.

AADAM.

Se oli Lebrecht?

RUPRECHT.

Kukas, tuomar' Aadam?
— Kuin patsas seisoo tyttö, työnnän sen
pois nurkkaan, riennän ikkunaan, näen vielä,
ett' tarttunut mies säleaitaan on,
mi viiniköynnöst' alle räystään nostaa.
Ja kun jäi, oven rämähtäissä sisään,
käteeni säppi, häntä raudalla
kumautan kalloon naulanpainoisella:
senverran ehdin, herra tuomari.

AADAM.

Se säppi oliko?

RUPRECHT.

Niin, oven säppi.

AADAM.

No siksi —

LICHT.

Luulitteko säilän olleen?

AADAM.

Mitenkä, säilän?

RUPRECHT.

Säilän?

LICHT.

Niinpä niin.
Voi väärin kuulla helposti. Ja säppi
hyvinkin paljon säilään vivahtaa.

AADAM.

Luulenpa —!

LICHT.

Entä ripa, tuomar' Aadam?

AADAM.

Jaa ripa?

RUPRECHT.

Ripa! Se ei ainakaan,
vaan säpin painavampi pää.

LICHT.

Ohoo!

AADAM.

Siis säpin painavampi pää.

RUPRECHT.

Mut olipa
sen ponnessa suur harkko lyijyä,
kuin miekankahva, tunnustaa mun täytyy.

AADAM.

Kuin kahva —

LICHT.

Hyvä, niinkuin miekankahva.
Mä kyllä tiesinkin, ett' olla täytyi
sen jokin lyömäase kavala.

WALTER.

Vain asiassa, herrat, asiassa!

AADAM.

Taas syrjään, herra kirjuri! — No sitten?

RUPRECHT.

Mies tipahtaa, ma aion kääntyä,
kun pimeessä se pystyyn kimpoaa.
»Viel' elät?» tuumin, nousen ikkunalle,
ja aion tielle juuttaan jouduttaa:
vaan, herrat, juuri kun oon valmis hyppyyn,
niin kourallisen soraa karkeaa
kuin raeryöpyn saan päin silmiäni,
— ja miest' en enää nää, en ajattele,
tupertuneena seison ikkunalla,
kuin säkkiin maa ja taivas humahtaa.

AADAM.

Kas hitossa! Ken teki sen?

RUPRECHT.

Ken? Lebrecht

AADAM.

Katala oli!

RUPRECHT.

Hiis!— Jos hän se oli.

AÄDAM.

Kukapa muu!

RUPRECHT.

Kuin myrskysade puskis
rinteeltä kymmensyliseltä minut,
niin syöksyn ikkunalta huoneeseen;
ma luulen murtavani lattian.
En tosin taita niskaani, en riko
— ma ristiluitani, en muutakaan,
mut miestäkään en tavoittaa voi enää,
vaan istun silmiäni siivoomaan.
»Ah, taivas, mik' on sun», tuo tulee, tyttö,
ja huutaa: »Ruprecht!» — No, ma nostan jalan,
en onneks nähnyt, mitä töyttäsin.

AADAM.

Niin sora yhä sokais silmät?

RUPRECHT.

Niin.

AADAM.

Se rietas, miten osui!

RUPRECHT.

Nousen siitä—.
»Sinuunko sormellani kajoisin?»
ma solvaan tyttöä ja sanon: »Lutka!»
ja tuumin: »Hyvänään sen pitäköön!»
Vaan silti itku kuroo kurkkuani —
kun, nähkääs, Martta-rouva tuli sisään
ja nosti lamppua ja edessäni
näin tytön surkeana väristen,
— jok' ennen katseli niin pelotta —
niin tuumin: »Sokeana paremp' ois.»
Olisin silmäni mä antanut,
vaikk' arpanopat niist' ois joku saanut.

EEVA.

Hän, heittiö, ei ansaitse —

AADAM.

Vait, vaiti!

RUPRECHT.

Muun tiedätte jo.

AADAM.

Muunko tiedämme?

RUPRECRT.

No, Martta-rouva tuli tuohuksissaan,
ja tuli naapur' Ralf ja naapur' Hinz,
ja täti Suso, täti Liisa tuli,
ja rengit, piiat, koirat, kissat kaikki.
Se nähtävää! Ja Martta-rouva kysyi
tytöltä ruukun rikkojaa, ja tuo,
tuo sanoi — tiedättehän — minut siksi.
No, hiis, se aluks onkin totta, herrat:
sen rehjan, jota ruukkunaan tuo juotti, —
sen rikoin, reikä pääss' on suutarin.

AADAM.

Mi Martta-rouvalla on vastaus
puheeseen tähän?

MARTTA-ROUVA.

Tuohon puheeseen?
Se livahtaa luo totuuden kuin näätä,
sen kuristain kuin kanan kaakottavan.
Sen öisen pedon ansaan saattamaan
kaikk' oikeuden rakkaus yhdistyköön.

AADAM.

Väitteenne saatte myöskin todistaa.

MARTTA-ROUVA.

No toki! — Puhu, todistajani!

AADAM.

Ei, Martta-rouva! Tyttärenne?

WALTER.

Miksei?

AADAM.

Todistajana, Armo? — Eikös laki,
— _titulo quarto?_ vaiko _qvinto?_ — sano:
jos nuoret nulkit rikkoo ruukkuja
tai muuta, mitä sattuukin, niin tytär
äitinsä puolest' ei voi todistaa.

WALTER.

On tiede sekä erhe päässänne
yhdeksi taikinaksi vatkattuna;
molempaa joka lauseell' annatte.
Ei neitsyt vielä todista, vain kertoo;
ja sitten selviää, hän voiko tai
tahtooko todistaa ja kenen puoleen.

AADAM.

Niin, kertoo. Hyvä on. _Titulo sexto_.
Vaan hänen kertomaans' ei uskota.

WALTER.

Käy esiin, tyttönen!

AADAM.

Hoi, Liisa! — Anteeks,
on kurkkuni niin kuivillaan —. Hoi, Reetta!


KAHDEKSAS KOHTAUS.

Piika (tulee). Edelliset.

AADAM.

Tuo lasi vettä.

PIIKA.

Heti.

AADAM.

Kai myös teille —?

WALTER.

Ei, kiitos!

AADAM.

Renskaa? Tahi Moselia?

WALTER (epää kumartaen; piika tuo vettä ja poistuu).


YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset (paitsi piika).

AADAM.

Jos avoimesti puhun, Armonne,
niin juttu tää pois sietäis sopia.

WALTER.

Sopia? Sepä kummaa, tuomar' Aadam.
Sopia järkevät voi ihmiset;
vaan mielisinpä kuulla suustanne,
kuink' aikaan saisitte te sovinnon,
kun yhtä vyyhteä on juttu vielä.
Sanokaas, miten tarkoititte sen?
Teill' onko tuomio jo valmis?

AADAM.

Johan!
Jos, la'in jättäessä minut pulaan,
mun viisausoppiin täytyy turvata,
niin — Lebrecht se —

WALTER.

Ken?

AADAM.

Taikka Ruprecht —

WALTER.

Kumpi?

AADAM.

Tai Lebrecht — se se rikkoi ruukun tuon.

WALTER.

Siis kumpi rikkoi, Lebrecht vaiko Ruprecht?
Te näytte kaahmaisevan tuomionne
kuin kourauksen hernesäkistä.

AADAM.

Anteeksi!

WALTER.

Vaiti, pyydän, vait!

AADAM.

Vait oon!
Paraiksi minusta ois, totta vie,
jos syypäät oisivat he kumpikin.

WALTER.

Kyselkää, saatte tietää.

AADAM.

Mielelläni.
Vaan juutas oon, jos selville se saadaan.
— Teill' onko protokolla valmiina?

LICHT.

On.

AADAM.

Hyvä.

LICHT.

Käännän uuden lehdenkin,
ja mietin, mitä tiennee kohta sekin.

AADAM.

Niin oikein, uusi lehti!

WALTER.

Puhu, lapsi!

AADAM.

Nyt puhu, neitsyt Eeva, kuules, puhu!
Totuutta siru, sydänkäpynen,
suo Jumalalle sekä maailmalle.
Oot eessä taivaan tuomaristuimen,
— niin tunne, jottet turhaa laverrellen
ja kieltäin pahoittaisi tuomarias.
Vaan mitäs! Sinähän oot järkevä.
On tuomar' aina tuomari, sen tiedät,
ja kaikkein tarvis hänt' on, milloin minkin.
Jos sanot: »Lebrecht oli se», hyv' on;
jos sanot taas: »Ei, Ruprecht», — hyvä niinkin.
Niin puhu, puhu niin, oon kunnoton,
jos juttu ei sun toivees mukaan pääty.
Jos toisista täss' aiot kieliä,
nimiä syrjäisiä esiin vetää,
— varasi pidä, laps, en muuta sano.
Sua, hiis vie, Huisumissa kukaan ei,
Alankomaiss' ei kukaan uskois, Eeva.
Ei valkoseinä todista, sen tiedät,
vaan sekin osaa puolustautua;
ja Ruprechtisi peris sarvipää.

WALTER.

Kun pitäisitte suuta pienempää!
Lorua loputonta, puuta heinää!

AADAM.

Tät' eikö Armo ymmärrä?

WALTER.

Vain eespäin!
Olette siellä liioin jaaritellut.

AADAM.

En todell' ole opiss' ollut, Neuvos.
Jos ette mua te herrat Utrechtin
käsitä, ehkä käsittää tää kansa:
lyön vetoa, ett' ymmärtää mua neitsyt.

MARTTA-ROUVA.

Mit' on tuo? Oitis nyt suu puhtaaksi!

EEVA.

Oi, rakas äiti!

MARTTA-ROUVA.

Äläs huolikaan!

RUPRECHT.

Oo, lemmon työläästi suus puhtaaks puhut,
kun omatunto salpaa kurkkuas.

AADAM.

Nyt kita kiinni, nulkki!

MARTTA-ROUVA.

Ken se oli?

EEVA.

Voi Jeesus!

MARTTA-ROUVA (Ruprechtille).

Tarhapöllö, heittiö!
— Voi Jeesus! Niinkuin tyttö oisi portto.
Vai Herra Jeesus?

AADAM.

Rouva Martta, mitäs?
Tyhmyyttä! Saakoon tyttö tahtonsa!
Te lasta säikytätte — portto — narttu.
Ei kelpaa se. Hän järkiins' ehtii pian.

RUPRECHT.

Ohoo, vai järkiinsä.

AADAM.

Nyt vaiti, tursas.

RUPRECHT.

Hän rajasuutaria muistaa jo.

AADAM.

Tuo piru! Tänne poliisi! Hanfriede!

RUPRECHT.

No no, oon vaiti, herra tuomari!
Minuunkin asti ehtii tyttö kyllä.

MARTTA-ROUVA.

Tääll' älä temppuile, sen neuvon saat.
Viel' elää vuoden tahdon kunnialla
ja niin viiskymmenvuotiaaksi tulla;
taas ylihuomenna mä syntymääni
saan viettää. Tunnustustas jouduta!

AADAM.

No hyvä, Martta-rouva, käyköön niin!

MARTTA-ROUVA.

Kuollessaan sanoi isäs: »Kuule Martta,
sä tyttärelle hanki kelpo mies.
Vaan jos hän taipuu porttoin poluille,
niin haudankaivajalle äyri anna
ja hoivaa jälleen selälleni minut:
ma, jumaliste, käännyn haudassani.»

AADAM.

Heh, hauska juttu.

MARTTA-ROUVA.

Nyt jos isääsi
ja äitiäsi, rakas Eeva, tahdot
neljännen käskyn mukaan kunnioittaa,
niin sano: »päästin sisään suutarin
tai jonkun muun, mut sulhastani en.»

RUPRECHT.

Mä säälin häntä. Antaa ruukun olla,
vien vaikka Utrechtiin sen. Moinen ruukku —
melkeinpä soisin rikkoneeni sen.

EEVA.

Hyi raukka, häpeähän, ettet sano:
»No hyvä, minä rikoin ruukun sen!»
Hyi, Ruprecht, hyi, sä häpee, että mua
epäillä teosta voit sellaisesta.
Käteni enkö myöntäin suonut sulle,
kun kysyit: »Eeva, minut tahdotko?»
Tokihan suutarin oot veroinen!
Avaimenreiästä jos nähnyt oisit
ruukusta kera Lebrechtin mun juovan,
vain oisit aatellut: »Hyv' Eeva on,
kaikk' kääntyy kyllä kunniaksi hälle,
jos tässä ei, niin toisess' elämässä,
ja viel' on meillä ylösnousemus.»

RUPRECHT.

Sit' odottaa en jaksa, Eeva, en;
vain siihen luotan, mitä käsiin saan.

EEVA.

Jos todella ois Lebrecht rikkoja,
en kuolokseni käsitä, miks sitä
en sulle, ainut, koht' ois ilmaissut;
vaan josp' ois syytä salata se mulla,
niin miksi en, oi Ruprecht, miks en sais
sanoa palvelijoille, naapureille
sun luvallasi, että sinä oot se.
Niin, miks en saisi? Miksi, miks en sais?

RUPRECHT.

Oo, lempo soi, niin sano, tyydyn siihen,
jos niin voit häpeästä säästyä.

EEVA.

Voi kiittämätön räähkä! Parast' on
mun häpeäni säästää! Parast' on mun
sanalla kunniahan itseni
ja sinut ikiturmaan toimittaa.

WALTER.

Noo —? Ja se ainut sana —? Antaa tulla —.
Ei Ruprecht olekaan siis rikkoja?

EEVA.

Ei, armon herra, — koska itse niin
hän tahtoo, kiellän väärän väitteeni:
tuon ruukun rikkoja ei Ruprecht ole,
jos kieltää itsekin, niin uskokaa.

MARTTA-ROUVA.

Ei Ruprecht? Eeva, eikö?

EEVA.

Ei, ei, äiti!
Mit' eilen sanoin, valhettelin vain.

MARTTA-ROUVA.

Vaan minä katkon kaikki niveleesi!
(Laskee ruukun alas.)

EEVA.

Tahtonne tehkää.

WALTER (uhaten).

Rouva Martta!

AADAM.

Hoi,
poliisi, työnnä pihalle tuo noita!
Miks sen juur Ruprecht olla pitäisi;
siin' olitte kai valon näyttäjänä?
Paraiten, luulen, neitsyt tiennee sen:
oon konnakin, jos ei se ollut Lebrecht.

MARTTA-ROUVA.

Oliko Lebrecht se? Hä, oliko?

AADAM.

Sanohan, Eeva-kulta: eikös ollut Lebrecht?

EEVA.

Te hävytön, te kuinka julkeatte
sanoa, että Lebrecht —

WALTER.

Mitä, neitsyt!
Mit' uskallatte? Arvonantoa
tuo onko la'in edustajaa kohtaan?

EEVA.

Ooh, tämä tuomari! Ois, syntisäkki,
omiaan itse eteen oikeuden —
jok' itse parhain tietää, ken se oli!
(Kääntyen kylätuomariin:)
Lähetittehän eilen Lebrechtin
Utrechtiin, rekryyttien värväyspaikkaan,
paperit taskussaan! Vai ettekö?
Kuin voitte Lebrechtin sen olleen väittää,
vaikk' on, kuin tiedätte, hän Utrechtissa?

AADAM.

No ken siis, jos ei Lebrecht, lempo vie,
ei Ruprecht eikä Lebrecht —? Mitäs mahdan?

RUPRECHT.

Ei, totta puhuin, herra tuomar' Aadam,
voi tyttö tässä valhetellakaan;
tapasin eilen itse Lebrechtin
Utrechtiin menoss' aamuhämärissä,
ja iltakymmeneen tuo länkisääri
takaisin huhtoa ei ole voinut,
kun häll' ei ollut hevoskyytiä.
Kai siellä joku kolmas ollut lie.

AADAM.

Vai länkisääri! Pässi! Sepä poika
se sentään saapastaa kuin riivattu.
Hiis syököön minut elävältä, ellei
saa paimenkoira keskikokoinen
ravata tiuhaan häntä seuratessaan.

WALTER.

Tapaus kerro!

AADAM.

Anteeks, Armonne!
Ei neitsyt voine tehdä mieliksenne.

WALTER.

Ei mielikseni? Eikö voi? Miks ei?

AADAM.

Laps hyvä on, mut turhan kaino, nähkääs,
viel' oraallansa, tuskin ripin käynyt;
kun miehen parran näkee, kainostuu.
Nää ihmiset, ne sietävät sen salaa,
ja kieltävät sen eessä tuomarinsa.

WALTER.

Kovinhan suojeleva, lempeä
olette tyttöön nähden, tuomar' Aadam.

AADAM.

Niin, herra Neuvos, tämä totuus on:
hyv' ystäväni oli tytön isä.
Jos herra Neuvos suopea on tänään,
niin teemme täällä vain, mit' tulee meidän,
ei enempää, ja tytön päästämme.

WALTER.

Mä kovin mielin, herra tuomari,
tään jutun pohjaa myöten selväks saada.
— Laps, sano suoraan, kuka rikkoi ruukun.
Ei tällä hetkell' ota hairahdusta
jyrkästi tuomitakseen täällä kukaan.

EEVA.

Tuon tapauksen kertomisesta
mun suokaa päästä, hyvä, arvon herra.
Kieltäymistäni älkää oudoksuko:
vain taivaan ihmeellinen kaitselmus
suun multa sulkee tässä asiassa.
Jos vaaditte, niin pyhäll' alttarilla
vahvistan valalla tään sanani:
tuo ruukun rikkoja ei Ruprecht ole.
Vaan muine piirteineen on tapahtuma
tuo eilinen mun salaisuuttani,
eik' äiti multa koko kudosta
voi vaatia sen ainoon loimen vuoksi,
mi hänen omanaan sen läpi kulkee.
Tääll' en voi ilmaista, ken ruukun rikkoi:
kajoisin salaisuuksiin, jotka ei
asiaan kuulu, jotk' on muiden omaa.
Viel' äiti aikanaan sen tietää saa,
mut tääll' ei, lakituvass', ole hällä
oikeutta multa sitä kysellä.

AADAM.

Ei, kautta kunniani, oikeutt' ei,
kyll' oikein tietää tyttö selittää.
Jos valan täällä lakituvassa
hän tehdä tahtoo, raukee äidin syyte:
ei sitä vastaan mitään väittää voi.

WALTER.

Selitys tyydyttääkö rouva Marttaa?

MARTTA-ROUVA.

Jos kohta sit' en riko sanallani,
niin, pyydän, armon herra, uskokaa:
vain hämmästys niin lamaa kieleni.
On usein nähty, kuinka syntiskurja,
maailman kunniata pyytäissään,
la'in eessä tohtii tehdä väärän valan;
vaan ensi kerran maailma nyt näkee,
ett' taitaa pyhäll' alttarilla joku
sen tehdä, kaakinpuuhun päästäkseen.
Jos päältäkatsoenkaan mahdollista
ois, että joku muu kuin Ruprecht eilen
kamariin tytön pääsi, armon herra,
mua ymmärtäkää — tääll' en viipyisi;
ens esteeksi mä tuolin veisin eteen
kamarin oven, sanoen: »Pois, tyttö,
pois laajaan maailmaan saat hävitä,
ja perinyt oot pitkät hiukset: niillä
kuristaa viime hädäss' itses saat.»

WALTER.

Rauhassa, rouva Martta!

MARTTA-ROUVA.

Asiani
kun sentään todistaa voin toisinkin
kuin sillä tavoin, jot' ei tyttö salli,
ja kun oon vakuutettu, että vain
tuo, eikä kukaan toinen rikkoi ruukun,
niin halu valall' asiasta päästä
viel' epäilyyn vie minut katalaan.
Tään ruukun tuhoomisen lisäksi
toinenkin rikos piilee viime yössä.
Siis tietkää, armon herra, sotilaaks
on Ruprecht otettu, koht' Utrechtissa
on hänen lippuvala tehtävä;
maan nuoret miehet maasta matkaavat
No, viime yönä näin hän ehkä sanoo:
»Maailma suur' on, lähde mukaan, Eeva!
Sull' onhan arkkujesi avaimet —»
ja tyttö, — hiukan vastaan tyttö tenää:
sit' uraa ois he voineet edetä,
— kostoksi poika, tyttö lemmen tähden —
jos minä en ois heitä häirinnyt.

RUPRECHT.

Mit' on tuon haaskan puhe: »arkkujesi
avaimet sull' on —»

WALTER.

Vaiti!

EEVA.

Hänkö karkaisi?

WALTER.

Asiaan! Tääll' on puhe ruukusta. —
Todistakaahan Ruprecht rikkojaksi!

MARTTA-ROUVA.

No hyvä, armon herra. Täällä ensin
todistan, että Ruprecht rikkoi sen,
ja sitten tyystin tutkin kotona. —
Jokaiseen sanaan, hänen sanomaansa,
mä, nähkääs, vastatodistajan saan,
ja kohta täällä ois ne riviss' olleet,
jos aavistanut oisin kaukaa edes,
ett' tyttöä en todistamaan saa;
vaan kutsukaas Brigitta-rouva nyt,
Ruprechtin täti, hänkin riittää mulle,
päätodistuksen, nähkääs, hän voi antaa.
Hän, hän se puistossa puol' yksitoista,
siis ennen ruukun rikontaa jo, tapas
Ruprechtin Eevan kanssa puheissa;
ja itse nähkää, jalot tuomarit,
mitenkä jutun, hänen punomansa,
repäisee päästä päähän hajalleen
vaan sana suusta yhden todistajan.

RUPRECHT.

Ken minut—?

VEIT.

Sisar Briitta?

RUPRECHT.

Puistoss' Eevan kanssa?

MARTTA-ROUVA.

Kanss' Eevan, puistossa, puol' yksitoista,
ennenkuin juttus mukaan huoneeseen
sä yhdentoista aikaan rynnistit;
olitte hyväilleet ja kinastelleet,
kuin suostutellut oisit tyttöä.

AADAM (itsekseen).

On, onpa piru mulle suopea!

WALTER.

Se vaimo esiin!

RUPRECHT.

Herrat, uskokaa:
ei ole totta tuoss', ei yhtä sanaa.

AADAM.

Odotas, nulkki! —Poliisi, hoi, Hanfried!
Vain pakeneva rikkoo ruukkuja—.
— Brigitta-rouva tuokaa, kirjuri!

VEIT.

Sen lemmon lurjus, mitäs, mitäs teit?
Sun luusi vielä rikki lyön!

RUPRECHT.

Ja miksi?

VEIT.

Miks salasit, ett' tytön kanssa keikuit
jo puoli yksitoista puistossa?
Miks salasit sen?

RUPRECHT.

Miksi salasin?
Tuli ja leimaus, kun se on valhett', isä!
Jos toteen saatte, minut hirttäkää
ja täti vaikka sääristänsä viereen.

VEIT.

Vaan jos se toteen saadaan — varo itses!
Te, sinä ja tuo siisti Eeva-neitsyt,
kuin kiemuroittekin eess' oikeuden,
piilette yhä saman peiton alla.
Teill' yhä salaisuus on saastainen,
min tyttö piiloittaa vain säälistä.

RUPRECHT.

Mi-mikä salaisuus?

VEIT.

Miks illalla
kokosit kampeitas, hä, sanos miksi?

RUPRECHT.

Vai kampeitani?

VEIT.

Paitaa, housua
ja muuta vaatteenpuolta kantotaakan?

RUPRECHT.

Kun Utrechtiin on meno minulla,
kun lähden sotaan, tuhat tulimmaista!
Mun luuletteko —

VEIT.

Utrechtiin? Vai niin!
Kovinpa Utrechtiin nyt hätiköit!
Toispäivänä et tiennyt, milloin lähdet:
viidenkö vaiko kuuden päivän päästä.

WALTER.

Mit' isä tietää tähän asiaan?

VEIT.

En mitään väitä vielä, armon herra.
Kotona olin ruukun rikkuessa,
ja myöntää täytyy mun, kun punnitsen
asianhaarat kaikki: viel' en tiedä
mä mitään toisestakaan juonesta,
mi epäluulon kääntäis poikaani.
Täydesti luottain syyttömyyteensä
mä tulin, jälkeen riidan ratkaisun
avioaikeet pojan purkaakseni
ja hälle kihlat peruuttaakseni:
hopeakäädyt, muistorahan, jotka
sai neitsyt viime syyssä häneltä.
Jos harmaapäänä nyt saan ilmi jotain
paosta, petoksesta, niin se mulle
yht' uutta, herrat, on kuin teillekin:
vaan piru silloin pojan nylkeköön.

WALTER.

Brigitta-rouva tänne, tuomar' Aadam!

AADAM.

Tää juttu eikö teidän Armoanne
jo väsytä? Se kovin pitkistyy.
Jälellä teill' on vielä kassani
ja arkistoni. — Mitäs kello on?

LICHT.

Löi puolta juuri.

AADAM.

Puolta yhtätoista!

LICHT.

Ei, puolta kahtatoista.

WALTER.

Sama se.

AADAM.

Nyt kumpi teistä hourii: te vai aika!

(Katsoo kelloaan.)

Oon veijari —. Niin, mitäs käskette?

WALTER.

Mun mielestäni —

AADAM.

Lopetetaan? Hyvä —!

WALTER.

Ei, ei! Mun mielestäni jatketaan.

AADAM.

Vai niinkö? — Hyvä niinkin. Muuten kyllä,
sen takaan, aamu-yhdeksään tään jutun
mä tyydytykseksenne päättäisin.

WALTER.

Tiedätte tahtoni.

AADAM.

Ja täytän sen.
— Licht, kutsuttakaa poliisilla heti
Brigitta-rouva eteen oikeuden.

WALTER.

Ja asiaa myös itse suvaitkaa
vähäisen auttaa, — aikani on kallis.

(Licht poistuu.)


KYMMENES KOHTAUS.

Edelliset (paitsi Licht). (Myöhemmin) eräitä piikoja.


AADAM (nousten).

Sopispa hetkeksi, jos sallitte,
myös hieman nousta jaloilleen —.

WALTER.

Hm, kyllä
Mit' aioinkaan ma —

AADAM.

Lasketteko myös
Brigitta-rouvan tuloon riitapuolet —?

WALTER.

Mihinkä heidät?

AADAM.

Ulos eteiseen —?

WALTER (itsekseen).

Voi juutas! (Ääneen.) Kuulkaas, herratuomar' Aadam,
sill' aikaa viinilasi tarjotkaapa!

AADAM.

Sydämen halull', armon herra! — Reetta,
hoi, Reetta! — Teette onnelliseks minut.

(Piika tulee.)

PIIKA.

Kas tässä!

AADAM.

Mitä juotte: Ranskaako?
Rein-viiniä? — Pois, väki, eteiseen!

WALTER.

Rakasta reiniläistä.

AADAM.

Hyvä. — Menkää!

WALTER.

Ja minne?

AADAM.

Oven taakse vain. — Täss' avain,
menehän, Reetta! Sinetöity pullo!

WALTER.

Hm, jääkää!

AADAM.

Mene, Reetta, pian! Pois!
Ja nuorta voita, Limburg-juustoa
ja vahva Pommer-hanhen paisti tuo!

WALTER.

Seis, älkää vielä! Älkää toki tehkö
niin paljon puuhaa, herra tuomari.

AADAM.

Huis hornaan siitä! Täytä käskyni.

WALTER.

Pois väen ajatteko?

AADAM.

Mitä, armo?

WALTER.

Miks ulos —?

AADAM.

Syrjään käy he, luvallanne.
Brigitta-rouvan tuloon saakka vain.
Vai eikö sopis —?

WALTER.

Hm, kuin mielitte.
Vaan tokko asia tään vaivan maksaa?
Hyvinkin työläs onko teistä tänne
tuo rouva saada?

AADAM.

Nyt puunnountipäivä
on, herra neuvos; naiset kuusikkoon,
risuja keräämään, men' enimmät.
On luultavaakin —

RUPRECHT.

Kotona on täti.

WALTER.

Kotona? Olkoon.

RUPRECHT.

Pian tääll' on hän.

WALTER.

Hän pian tääll' on. Tuokaas viiniä.

AADAM (itsekseen).

Voi hiisi!

WALTER.

Joutuin. Mut suupalaksi
vain kuivaa leipää, suolaa hiukan, pyydän.

AADAM (itsekseen).

Vain hetkeksikään tytön kanssa kahden —
(Ääneen.) Ooh, kuivaa leipää, suolaa! Ee —!

WALTER.

Niin, niin.

AADAM.

Tokihan edes Limburg-juusto-viilu,
ei ilman maistu suussa viinikään.

WALTER.

No niin, siis juustoviilu, mut ei muuta.

AADAM.

Niin mene, valkoliinaan pöytä kata.
— Hienoint' ei meillä, mut ei huonointakaan.

(Piika menee.)

Yks etu surkeudess' on vanhanpojan:
muut vaimon sekä lasten kera saa
huolella jakaa niukan hyvyytensä,
hän nauttii sitä kyllältään, kun sopii,
kanss' ystävän.

WALTER.

Mit' äsken mielinkään?
Mitenkä saitte haavan, tuomar' Aadam?
Tukala pääss' on haava, totta vie!

AADAM.

Ma kaaduin.

WALTER.

Kaaduitte. Vai niin! Ja milloin?
Eilenkö illall'?

AADAM.

Ei, vaan varahin
tän' aamuna, juur' ylös noustessani.

WALTER.

Ja mihin?

AADAM.

Mihin — armon herra Neuvos —.
Sanonpa toden: omaan itseeni.
Päistikkaa nähkääs syöksyin uunin kylkeen,
ja viel' en tajua ma, mistä syystä.

WALTER.

Kai takaperin —?

AADAM.

Tjaa —!

WALTER.

Vai etuperin?
Kaks haavaa teili' on, takana ja eessä.

AADAM.

Taka- ja etuperin. — Reetta, hoi!

MOLEMMAT PIIAT (tuovat viiniä y.m. Kattavat pöydän ja
poistuvat).

WALTER.

Mitenkä?

AADAM.

Ensin näin ja sitten noin.
Löin ensin uuninkulmaan otsaluuni,
luot' uunin lensin taapäin permantoon
ja iskin siihen takaraivoni. (Täyttää lasit).
Nyt olkaa hyvä!

WALTER (ottaa lasin).

Jos ois teillä vaimo,
niin, tuomar' Aadam, kovin kummia
ma uskoisin.

AADAM.

Ja miksi?

WALTER.

Taivas nähköön,
niin yltä päältä repeloitu ootte.

AADAM (nauraa).

En, Herran kiitos, vaimon kynsiss' ollut.

WALTER.

Sen uskon. Vanhanpojan etu taas.

AADAM (yhä nauraen).

Pensaita oli silkkimadoille
luo uunin aseteltu kuivumaan.
Juon terveydeksenne! (Juovat).

WALTER.

Ja juuri tänään
peruukki meni myös niin kummasti!
Se haavanne ois sentään peittänyt.

AADAM.

Niin, kaksoisethan kaikk' on tapaturmat
— Nyt lihavata juustoa —.

WALTER.

No viilu.
Vai Limburgista —?

AADAM.

Limburgista suoraan.

WALTER.

— Vaan miten, piru vie, se sattuikaan?

AADAM.

Niin mikä?

WALTER.

Että peruukkinne meni?

AADAM.

Kas, illall' istuin, luin erästä
asiakirjaa, ja kun silmälasit
hukannut olin, painuin paperiin
niin syvään, että ilmivalkeaan
sytytti kynttilä mun peruukkini.
Uskoinpa taivaan tulen pääni syövän;
käyn käsin peruukkiin, pois aion heittää,
vaan niskanauha viel' ei auki, kun se
kuin Sodoma ja Gomorra jo palaa;
ja tuskin säilyy kolme hiustani.

WALTER.

Kas lempo! Ja on toinen kaupungissa?

AADAM.

Peruukkimaakarilla. — Mutta asiaan.

WALTER.

Ei hätäillä, mä pyydän, tuomar' Aadam!

AADAM.

Vaan kas, kuin hetki rientää. Naukku vielä.

(Täyttää lasit)

WALTER.

Se Lebrecht — jos tuo pölhö totta puhui —
se myöskin pahasti on kaatunut.

AADAM.

On, totta vie! (Juo.)

WALTER.

Jos, kuten pelkäänkin,
ei tänään selviä tää juttu täällä,
niin rikkojan te kyllä haavastaan
tunnette vielä täällä kylässänne, (juo.)
Niersteiniä?

AADAM.

Tää?

WALTER.

Vai hyvää Oppenheimiä?

AADAM.

Niersteiniä. Tepäs, tepäs tuntija!
Kuin omaa tuomaani sielt', armon herra.

WALTER.

Ma kerran maistoin sitä tehtaassa.

AADAM (täyttää jälleen lasit).

WALTER.

— Kuin korkeell' ikkuna on, rouva Martta?

MARTTA-ROUVA.

Mik' ikkuna?

WALTER.

Sen kamarin, miss' on
tyttönne maannut.

MARTTA-ROUVA.

Kamari on tosin
jo ensi kerroksessa, kellar' allaan,
ehk' yhdeksää ei jalkaa maasta lasiin;
vaan koko paikka hyvin huonosti
on soveltuva alas-hyppimiseen:
kaks jalkaa seinästä on viiniköynnös,
mi seinän pituudelta rönsyilee
säleistön läpi haaroin nystyräisin
ja ympär' ikkunankin punoutuu.
Vain vaivoin harjasniska karjukin
sen läpi pääsis pyytäjäänsä pakoon.

AADAM.

Ken siin' ois riippunut! (Täyttää lasinsa.)

WALTER.

Vai niin?

AADAM.

Ei kukaan! (Juo.)

WALTER (Ruprechtille).

Päähänkö sitä hurttaa osasit?

AADAM.

Kas tässä.

WALTER.

Kiitos, ei.

AADAM.

Oh, antakaas.

WALTER.

On vielä puolillaan.

AADAM.

Mä täytän sen.

WALTER.

Ei, kuulkaas.

AADAM.

Hyvä luku täyteen!

WALTER.

Tepäs —!

AADAM.

No toki! Pytagoraan säännön mukaan.

(Täyttää hänen lasinsa.)

WALTER (jälleen Ruprechtille).

Kuin monta reikää hurtan päähän sait?

AADAM.

Yks — se on Herra; kaks — on synkkä Kaaos;
ja kolme — maailma. Ja parhaaksi
on kolme lasia: juo kolmannessa
säteitä päivän, muissa taivaan äärtä.

WALTER.

Kuin monta reikää hurtan päähän sait,
mä kysyn sulta, Ruprecht.

AADAM.

Vastaatkos?
Kuin monasti löit juutasta? Häh, sanos!
Vie horna! Tiedätkö sit' itsekään—.
Jo unohditko?

RUPRECHT.

Rivalla —?

AADAM.

Tai millä —

WALTER.

Kun hosuit häntä ikkunasta alas?

RUPRECHT.

Kaks kertaa, herrat.

AADAM.

Saipas, heittiö! (Juo.)

WALTER.

Kaks kertaa! Kuules, niistä lyönneist' oisi
hän voinut heittää henkensä —!

RUPRECHT.

Jos ois,
niin ois, — en sitä surkeilis. Jos tässä
hän lepäis laudalla, niin puheeni
sais loppuponnen: »Herrat, hän se oli.»

AADAM.

Niin kyllä, jos ois kuollut! Vaan kun ei —.

(Täyttää lasit.)

WALTER.

Hänt' etkö tuntenut siis pimeässä?

RUPRECHT.

En, armon herra, vaaksaakaan. Ja kuinkas?

AADAM.

Pitäisit silmäs auki! — Terve taas!

RUPRECHT.

Vai auki silmät! Renkaina ne katsoi —
se piru sokais ne.

AADAM (salamyhkää).

Niin soralla.
Ken käskee rengassilmät auki pitää.
— Nyt kaiken rakkaan malja, armon herra.

WALTER.

Niin, oikean ja hyvän, tuomar' Aadam! (juovat)

AADAM.

Nyt loppuun siis, jos suvaitsette niin. (Täyttää lasit.)

WALTER.

Te, herra tuomar' Aadam, ootte joskus
kai Martta-rouvan vieraana. Ken siellä,
sanokaas, seurustelee, paitsi Ruprecht?

AADAM.

En usein, annon herra, siellä käy.
Ja perheen tutuimmist' en mitään tiedä.

WALTER.

Vai niin, vai ette usein vieraana
käy parhaan ystävänne lesken luona?

AADAM.

En, todellakin harvoin.

WALTER.

Rouva Martta!
Välinne tuomar' Aadamiin lie huonot,
kun tein' on vähän kanssakäymistä?

MARTTA-ROUVA.

Hm, armon herra, ei niin huonotkaan.
Hyvänä ystävänäni viel', luulen,
hän pitää itseään; vaan kehu en,
ett' usein meillä herra kuomaa näkyy.
Yhdeksän viikkoa siit' on, kun kävi
taas viimeks, sivumennen silloinkin.

WALTER.

Kuin kauan? Yhdeksänkö viikkoa—?

MARTTA-ROUVA.

Torstaina kymmenenkin. Siemeniä
pyys multa, neilikkain ja esikkoin.

WALTER.

Ja — pyhäisin, kun menee meijerille —?

MARTTA-ROUVA.

No, ikkunasta sisään kurkistaa
ja mua tervehtii ja tytärtäni;
vaan kohta taas hän jatkaa matkaansa.

WALTER (itsekseen).

Hm! Mitä miehest' uskoa —.
(juo.) Kun teillä
apua väliin taloudessanne
on tyttärestä, luulin kiitokseksi
luon' äidin joskus teidän vierailevan.

AADAM.

Kuink', armon herra?

WALTER.

Kuinka? Tytönhän
sanoitte kanojanne hoivaavan,
kun sairastuu ne. Eikös tänäänkin
täss' asiassa neuvonut hän teitä?

MARTTA-ROUVA.

Niin kyllä, armon herra, niin hän tekee.
Toispäivänäkin hälle tuomari
lähetti kuolinsairaan helmikanan.
Vuos sitten paransi hän kanansampaat,
ja tämänkin hän ruokkii elämään;
vaan kiittämään ei tuomaria näy.

WALTER (hämmästyneenä).

Taas kaatakaas, ja kohta, olkaa hyvä.
Taas tarjotkaas. Viel' yksi lasi vain.

AADAM.

Oo, mieliksenne! Teette ilon mulle. (Täyttää lasit.)

WALTER.

Siis onneksenne! — Kyllä tuomar' Aadam
tuleekin varhemmin tai myöhemmin.

MARTTA-ROUVA.

Niin luuletteko? — Minä epäilen.
Toist' ois, jos kaataa herra kuomalle
ma voisinkin Niersteiniä, jota juotte
ja jota kellarissaan ajoittain
miesvainaanikin, kappalainen, piti;
vaan mitäs leskirievull' ois, mi häntä
talooni houkuttais.

WALTER.

Sen parempi.


YHDESTOISTA KOHTAUS.

Licht. Brigitta-rouva (kädessään peruukki).
Piiat. Edelliset.

LICHT.

Brigitta-rouva, sisään, tänne.

WALTER.

Se rouva tämä onko, herra Licht?

LICHT.

Hän on Brigitta-rouva, armon herra.

WALTER.

No niinpä päättäkäämme tämä juttu.
Pois viekää nämä, piiat.

PIIAT (korjaavat pois lasit y.m.).

AADAM (sillävälin).

Kuules, Eeva,
nyt kanalleni oiva pilleri
sa laita, niin tän' iltana mä teillä
käväisen kuore-keiton syönnissä.
Kitansa täyteen saakoon haaska nyt,
jos ei saa niellyks, siihen tukehtukoon.

WALTER (huomaa peruukin).

Vaan minkäs peruukin Brigitta-rouva
tuo meille?

LICHT.

Armon herra?

WALTER.

Minkäs tuo
peruukin meille rouva?

LICHT.

Hm!

WALTER.

Niin minkä?

LICHT.

Aa, anteeks suokaa—.

WALTER.

Saanko tietää sen?

LICHT.

Jos rouvalt' armon herra kysymään
suvaitsee panna tuomar' Aadamin,
niin, olen varma, selviää niin hyvin,
kenenkä peruukki on, kuin myös muu.

WALTER.

En kysy, kenen on se. Miten joutui
se rouvan käsiin? Mistä hän sen löysi?

LICHT.

Sen Martta-rouvan seiniviereltä
löys rouva säleaitaan tarttuneena;
kuin linnunpesän köynnöskierteissä,
ja aivan alta tytön ikkunan.

MARTTA-ROUVA.

Ääs, mitä? Minun säleaidastani?

WALTER (salaa).

Jos herra tuomarin' on sydämellään
jotakin, niin la'in arvon nimessä
puhukaa mulle kaikki, olkaa hyvä.

AADAM.

Minulla —?

WALTER.

Eikö —?

AADAM.

Kautta kunniani — (Käy kiinni peruukkiin.)

WALTER.

Ei teidän ole siis tää peruukki?

AADAM.

On, herrat, tämä peruukki on minun!
Tuli ja leimaus, juuri tätähän
jo viikko sitten laitoin pojan tuon
Utrechtiin viemään mestar' Mehlille.

WALTER.

Kenenkä?

AADAM.

Ruprechtin.

RUPRECHT.

Mun?

AADAM.

Enkös, lurjus,
Utrechtiin viikko sitten mennessäs
ma peruukkia sulle antanut,
sen siellä viedäksesi korjatteelle?

RUPRECHT.

Jaa, sitäkö —? Niin annoittehan —.

AADAM.

Mikset
siis, hirtehinen, sitä vienyt sinne?
Miks sit' et, niinkuin käskin, antanut
työhuoneess' itse mestarille käteen?

RUPRECHT.

Vai miksi —? Miksi? Horna nielköön teidät!
Mä veinhän sen työhuoneeseen ja annoin
mestari Mehlin käteen —

AADAM.

Annoitko?
Ja nyt se riippui Martan säleistössä!
Ooh, hurtta, varos! Näin et pääsekään.
Jotakin salajuonta täss' on varmaan,
mit' uppiniskaisuutta lie. — Kai suotte
mun heti rouvaa tästä tutkia?

WALTER.

Peruukin todellako —?

AADAM.

Armon herra,
kun viime tiistaina tuo nulkki ajoi
isänsä härill' Utrechtiin, hän poikkes
virastoon, sanoi: »Herra tuomari,
teill' oisko asioita kaupunkiin?»
Ma sanoin: »Poikani, teet oikein hyvin,
jos korjatteelle viet tuon peruukin.»
En toki sanonut: »Vie, piiloon laita,
tee valetukka tuosta itsellesi,
ja Martan säleaitaan ripusta.»

BRIGITTA-ROUVA.

Ei, herrat, Ruprecht ei sit' ole tehnyt,
sen uskon, hänet päästäkää. Viim' yönä
tätini luo kun menin meijeriin,
— hän lapsivuoteess' sairastaa —, niin kuulin
puutarhast' Eevan toran hillityn,
äänt' tukahdutti pelko taikka raivo:
»Hyi, hävetkää, hyi, katala, pois menkää,
tai huudan äidin! Mitä aiotte?»
Kuin espanjalaiset maassa ois.
Ma aidan takaa huudan: »Eeva, Eeva,
mik' on sun, mitä siellä —?» — Vaietaan.
»No, vastaatkos sa?» — »Mitä täti tahtoo?»
»Mik' on sun siellä?» kysyn. — »Mitäs siitä?»
»Se onko Ruprecht?» — »Kukas muu kuin Ruprecht
Menkäähän, menkää vain.» — »No, keitä tees.
— Ne rakastelee», mietin, »muut kun kinaa.»

MARTTA-ROUVA.

No siis!

RUPRECHT.

No —?

WALTER.

Vaiti! Loppuun saakka, rouva.

BRIGITTA-ROUVA.

Kun sitten meijeriltä palailen,
keskiyöllä suunnilleen, ja ehtinyt
oon juuri Martta-rouvan lehmuskujaan,
niin puikkii sivuitse mies kaljupää,
kaviojalka, jättäin jälkeensä
kuin pien, jouhen, tulikiven katkun.
Rukoilen Isä-meidän, kauhulla
takaisin käännyn, vaan, voi taivas, herrat,
viel' lehmuskujaa pitkin kaljun nään, kuin
lahovan kannon, kaukaa loistavan.

RUPRECHT.

Äh, hiisi — taivas!

MARTTA-ROUVA.

Houritteko, Briitta?

RUPRECHT.

Olikoon piru —?

LICHT.

Hss!

BRIGITTA-ROUVA.

Kautt' autuuteni,
mä tiedän, mitä näin ja haistaa sain.

WALTER (kärsimättömästi).

En tutki, rouva, oliko se piru,
hänt' eihän, häntä, lakiin saada voi.
Jos muista jotain tiedätte, niin hyvä;
vaan jääkööt jutut tuosta riettaasta.

LICHT.

Salliiko Armo hänen jatkaa loppuun?

WALTER.

Nää hourupäitä on!

BRIGITTA-ROUVA.

No, vaiti oon.
Vaan, herra Licht, te todistajan' ootte.

WALTER.

Te, tekö todistaja?

LICHT.

Tavallani —.

WALTER.

En totta totisesti ymmärrä —.

LICHT.

Mä pyydän aivan alamaisesti,
puhetta rouvan älkää keskeyttäkö.
En väitä, että piru oli se,
vaan jos en pahoin erehdy, on perää
puheessa kaviosta, kaljusta
ja katkusta, mi jälkeen jäi. — Vain eespäin!

BRIGITTA-ROUVA.

No, kummakseni tänään kuulen ma
tapauksen rouva Martta Rullin luona,
ja ruukun rikkojasta, jonka yöllä
ma kohtasin, kun selvää ottamaan
käyn niiltä paikoin, jonne hyppäs hän,
niin, herrat, lumessapa jäljet löydän —
ja mitkä jäljet, mitäs luulette?
Ain' oikea on siro, selvä, täsmällinen,
kuin ihmisjälki konsanaan,
vaan vasen raskaan tönkin töytäisemä,
kavion jälki suuri, kamala.

WALTER (äkeissään).

Lorua hourupäistä, horna vieköön —!

VEIT.

Ei suinkaan, rouva!

BRIGITTA-ROUVA.

Kautta kunniani!
On, nähkääs, ensin hyppypaikalla
lavea pyörö lumeen pahnattuna,
kuin emäsika siin' ois rypenyt;
vaan ihmisjalka — kavio siit' alkain,
ja jalka sekä kavio ja jalka sekä kavio,
puutarhan kautta kaikkeen maailmaan.

AADAM.

Se oiskoon lempo pirun mallia
rohjennut matkia —?

RUPRECHT.

Hä, minä?

LICHT.

Vaiti!

BRIGITTA-ROUVA.

Ei mäyrän pyytäjä, tien löydettyään
sen pesään, iloitse kuin minä silloin.
»Nyt, herra Licht», ma sanon, juuri nähkääs
tää arvon herra saapuu luotanne,
»nyt käräjät on turhat, herra Licht,
syypäät' ei teidän tuomionne yllä,
sill' itse helvetissä istuu hän;
ja näitä jälkiä hän hävis sinne.»

WALTER.

Siis itse näitte ne!

LICHT.

Niin, armon herra,
on rouva jäljist' oikein kertonut.

WALTER.

Kavio oli?

LICHT.

Ei, vain ihmisjalka,
mut _praeter propter_ niinkuin kavio.

AADAM.

Vakava seikka, herrat, minusta.
Jumalan olemassaolo usein
on pilkkakirjoituksiss' evätty.
Mut ateisteinkaan en tiedä vielä
pirua häätäneen pois viralta.
Tää tapaus erikoista tutkimusta
mun nähdäkseni vaatii. Ehdoitan
siis, ennenkuin me päätöksemme teemme,
kysyttäväksi Haagin synoodilta,
sopiiko oikeuden olettaa
Belseebubia ruukun rikkojaksi.

WALTER.

Tuot' ehdoitusta teiltä odotinkin.
Mit' ajattelee herra kirjuri?

LICHT.

Ei synoodia teidän armonne
lie tarvis tässä päätöstänne varten.
Te, Briitta-rouva, loppuun kertokaas,
— kai sallitte! Käy toivoakseni
tapaus siitä selväks syitään myöten.

BRIGITTA-ROUVA.

Niin sitten sanoin: »Herra kirjuri,
katsastetaanpa hieman jäljistä,
se piru onko minne pujahtanut.»
»Niin juuri, niin», hän sanoo, »Briitta-rouva,
ehk' on vain pieni kierros tarvis tehdä,
luo tullaksemme tuomar' Aadamin».

WALTER.

No, silloin löytyi —?

BRIGITTA-ROUVA.

Ensin löydämme
puutarhan takaa, lehmuskujalta,
sen paikan, missä piru sivuitseni
pois töytäs, tulikivikatkun jättäin:
kuin arka koira siin' ois kaartanut,
kun kissa sylkien sen eteen istuu.

WALTER.

Ja sitten?

BRIGITTA-ROUVA.

Vähän matkaa siit' on puussa
sen muistomerkki, mi mua säikäyttää.

WALTER.

Sen muistomerkki?

BRIGITTA-ROUVA.

Niinpä niinkin, saatte —

AADAM (itsekseen).

Äh hitto raajojani.

LICHT.

Ohi, pyydän,
se sivuuttakaa, rouva Brigitta.

WALTER.

Mä tietää tahdon, minne jäljet vei!

BRIGITTA-ROUVA.

Toi, taivas nähköön, tänne suoraa päätä,
sen oikein arvasikin herra Licht.

WALTER.

Vai tänne, tähän taloon?

BRIGITTA-ROUVA.

Juuri. Kujalta
ylitse pellon, pitkin puroa,
ja portaan kautta, sitten hautuumaata,
— ja juuri tänne, tuomarimme taloon.

WALTER.

Luo tuomar' Aadamin?

AADAM.

Mun talooni?

BRIGITTA-ROUVA.

Niin juuri, taloonne.

RUPRECHT.

Kai piru siis
käräjätaloss' asuu?

BRIGITTA-ROUVA.

Enpä tiedä,
en tottakaan, tääll' asuuko hän myös;
mut tänne hän on poikennut, sen vannon:
tuo jäljet takaa kynnykselle saakka.

AADAM.

Kai varmaan täst' on läpi kulkenut —?

BRIGITTA-ROUVA.

Niin, taikka läpi kulkenut. Kun jäljet
ol' eessä talon —

WALTER.

Jäljet sielläkin?

LICHT.

Ei, anteeks, Armo, siell' ei ollut niitä.

BRIGITTA-ROUVA.

Niin, jäljet tallatut ol' eessä talon.

AADAM.

Hiis otti. Tallatut. Se täst' on mennyt.
Se tääll' on, saatte nähdä, lakeja
jotenkin häväissyt. Oon kunniaton,
silt' ellei arkistossa hajahda.
Jos laskuni, jot' epäillä en voi,
siell' aivan hujan hajan löydettäneen,
mä siit' en vastaa ensinkään, sen vannon.

WALTER.

En minäkään, (itsekseen.) Hm, vasenko se oli?
Vai oikeako? Toinen jaloistaan —
Tuomari, pyydän nuuskarasiaanne!

AADAM.

Oo, nuuskaa?

WALTER.

Nuuskaa, tuokaas!

AADAM (Lichtille).

Viekääs herra Neuvokselle!

WALTER.

Aa, mitäs mutkia? Yks askel vain.

AADAM.

Sen herra Licht jo tekee. — Tässä, viekääs!

WALTER.

Olisin teille jotain kuiskannut

AADAM.

Meill' ehkä myöhemmin on tilaisuus —

WALTER.

No niin. (Lichtin jälleen istuuduttua.)
Mut tietävätkö herrat ketään
jaloiltaan epäluomaa Huisumissa —?

LICHT.

Hm, joku kyllä tääll' on —

WALTER.

Kuka se?

LICHT.

Ehk' Armo herra tuomarilta sitä
kysyä tahtoo —

WALTER.

Tuomar' Aadamilta?

AADAM.

En minä tiedä. Vuotta kymmenen
tääll' ollut virass' oon, mut tietääkseni
kaikk' ovat täällä suorin kasvaneet.

WALTER (Lichtille).

No ketäs tarkoititte?

MARTTA-ROUVA.

Näkyviin vain jalat!
Miks säikytitte alle pöydän ne?
Vois luulla, että teidän on ne jäljet.

WALTER.

Kenenkä? Tuomar' Aadamin?

AADAM.

Mun? Jäljet?
Ma oonko piru? Kavio tää onko?

(Näyttää vasenta jalkaansa.)

WALTER.

(Salaa.) On jalka hyvä, totta tosiaan.
— Istunto kohta loppuun saattakaahan!

AADAM.

Jos pirun oisi jalka tällainen,
hän tanssiaisissakin menestyisi.

MARTTA-ROUVA.

Sitähän minäkin. Miss' oiskaan tuomar' Aadam —

AADAM.

Aah, mitäs! Minä!

WALTER.

Loppuun, sanoinhan!

BRIGITTA-ROUVA.

Muut' epäröitävää ei, arvon herrat,
lie enää pait tää juhlakoriste!

AADAM

Mi-mikä juhla —

BRIGITTA-ROUVA.

Tämä peruukki!
Siin' asussa ken pirua on nähnyt?
Ylevä torni, talin-uhkuva
kuin tuomiorovastilla virassaan!

AADAM.

Muodeista helvetin on meillä täällä
vain puutteellinen tieto, Briitta-rouva!
Hän muka yleens' omaa tukkaa pitää;
vaan varma oon: maan päällä peruukkiin
hän päänsä pukee, täällä käydäkseen
mist' arvohenkilöstä hyvänsä.

WALTER.

Te kunnoton! Ois oikein teidät häätää
istuimeltanne kaiken kansan nähden!
Vain arvo oikeuden teit enää suojaa.
Istunto päättäkää!

AADAM.

Ei, toivon vain —

WALTER.

Ei, ette mitään toivo! Erillenne!

AADAM.

Mun, tuomarin, te uskotteko eilen
peruukin säleaitaan jättäneen?

WALTER.

Jumala varjelkoon! Sen teiltähän
kuin Sodoman ja Gomorran söi tuli.

LICHT.

Ei, armon herra, eihän toki, koska
ol' eilen siihen kissa penikoinut.

AADAM.

Jos syylliseltä, herrat, näytän mä,
niin pyydän, malttakaas. Tää juttu tietää
mun häväistystäni tai kunniaani.
Mik' oikeus teili' on syyttää mua, niin kauan
kuin tyttö vaiti on, en ymmärrä.
Ma tuomarina istun Huisumissa
ja lasken pöydälle tään peruukin:
jos kuka väittää, ett' on mun se, hänet
Utrechtin ylioikeuteen ma haastan.

LICHT.

Hm! Sentään sopii teille peruukki,
kuin kasvanut se oisi kiireellänne.

(Panee sen hänen päähänsä.)

AADAM.

Ääh, juutas!

LICHT.

Eikös —?

AADAM.

On jo harteilleni
viitaksi väljä, saati sitten päähän.

(Tarkastaa itseään peilistä.)

RUPRECHT.

Kas siinä lemmon liero!

WALTER.

Vaiti, vait!

MARTTA-ROUVA.

Kas siinä siisti tuomari, no onpas!

WALTER.

Asia munko täytyy päättää, kysyn vielä?

AADAM.

Mit' tahdoittekaan?

RUPRECHT (Eevalle).

Hänkö se ol', Eeva?

WALTER.

Mit' uhoilet sä siinä, hävytön?

VEIT.

Suus kiinni, kuuletko!

AADAM.

Saat vielä, hylky!

RUPRECHT.

Kaviohiisi, hyi!

WALTER.

Hoi, poliisi!

VEIT.

Et malta kieltäs?

RUPRECHT.

Tänään jäitkin loukkuun!
Et tänään lyökään soraa silmiini.

WALTER.

Miss' äly-vähänne on, tuomar' Aadam —?

AADAM.

No niin, jos sallii teidän Armonne,
asiast' annan heti tuomion.

WALTER.

Hyv' on, se tehkää.

AADAM.

Nyt on seikat selvät,
ja rikkoja tuo Ruprecht hurtta on.

WALTER.

Vain paranee. Ja sitten!

AADAM.

Raudan kaulaan
mä hälle tuomitsen, ja tuomarilleen
kosk' on hän ollut kovin töykeä,
mä hänet heitän taakse ristikon,
kuin kauaks aikaa, siitä määrään sitten.

EEVA.

Ruprechtko rauta kaulaan?

RUPRECHT.

Vangiks minä?

WALTER.

Pois huoli, lapset — Valmis ootteko?

AADAM.

Mun puolestani ruukun korvatkoon, tai älköön.

WALTER.

No hyvä. Istunto on päättynyt

Ja Ruprecht vetoo oikeushoviin Utrechtin.

EEVA.

Vai hänen Utrechtiin on vedottava?

RUPRECHT.

Minunko?

WALTER.

Niin, vie hiis, ja siihen saakka —

EEVA.

Ja siihen saakka—?

RUPRECHT.

Raudoiss' olla saan?

EEVA.

Vai rauta kaulaan? Tekin tuomari?
Tuo tunnoton, tuo, joka istuu tuolla,
hän itse, hän se —

WALTER.

Vait, tai piru vie sun!
Viel' ei hält' taitu hiustakaan —

EEVA.

Nyt, Ruprecht!
On tuomar' Aadam ruukun rikkoja!

RUPRECHT.

Aa, varros!

MARTTA-ROUVA.

Hänkö?

BRIGITTA-ROUVA.

Tuo?

EEVA.

Niin, hän! Nyt, Ruprecht!
Sun Eevas luona illall' oli hän!
Käy kiinni, pui nyt häntä kyllältäsi!

WALTER.

Seis! Kuka järjestystä —

EEVA.

Siitä viis!
Jott' ansaitsisit raudan, joudu, Ruprecht,
käy, survaa hänet alas istuimeltaan.

AADAM.

Anteeksi, herrat! (juoksee tiehensä.)

EEVA.

Joudu!

RUPRECHT.

Kiinni hän,
se juuttaan kämpä!

EEVA.

Juokse! Saitko kiinni!

RUPRECHT.

Ää, kuolema ja kiusa, — sain vain vaipan!

WALTER.

Pian tänne poliisi!

RUPRECHT (lyö vaippaa.)

Nyt saunan saat
Kas tuossa! Tarkenetko? Tuossa vielä!
Ja tuossa vielä, kosk' ei luita riko!

WALTER.

Sä riiviö! — Tääll' eikö totella!
Jos et sä kohta ole aloillas,
saat todella jo tänään rautaa kantaa.

VEIT.

Sa lemmon kuotus, ole aloillas!



KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset (paitsi Aadam. — Kaikki siirtyvät näyttämön etualalle).

RUPRECHT.

Voi, Eeva, kuink' oon häväissyt sua tänään!
Ja entäs eilen, Herra armahda!
Voi sydänkäpyseni, kullanmuru,
eläissäs voitko mulle anteeks antaa?

EEVA (heittäytyy oikeusneuvoksen jalkoihin).

Nyt, herra, apuun, tai me hukumme!

WALTER.

Hukutte, miksi?

RUPRECHT.

Taivas, mitä nyt?

EEVA.

Sodasta Ruprecht pelastakaa! — Nähkääs,
hän Itä-Intiaan on värvätty,
— sen salaisuuden mulle ilmaissut
on tuomar' Aadam —; ja se tiedetäänhän:
vain joka kolmas mies sielt' enää palaa!

WALTER.

Oo, houritkos? Vai Itä-Intiaan!

EEVA.

Bantamiin, Armo, älkää kieltäkö!
Täss' on se kirje, salamääräys,
min hallitus on maalaisrekryyteistä
vast'ikään juuri voimaan saattanut:
mä, näettehän, tiedän asiat.

WALTER (ottaa kirjeen ja lukee sen).

Petosta suunnatonta, kettumaista!
On kirje väärennetty!

EEVA.

Väärennetty!

WALTER.

Sanokaas itse, herra Licht, tää säädös
Utrechtist' onko teille saapunut?

LICHT.

Tuo säädös? Sitä ryöttää! Omin käsin
hän sepittänyt on tuon töherryksen!
— Ne joukot, jotka värvättiin, ne viedään
maan sisäosiin; Itä-Intiaan
ei kukaan aio niitä lähettää!

EEVA.

Ei, älkääs, herrat!

WALTER.

Kunniani kautta!
Ja jos et usko mua, ja jos niin on
kuin sanoit, Ruprechtin ma vapaaks ostan!

EEVA (nousten).

Oi taivas, kuinka tahtoi kurja pettää!
Tuon huolen myrskyn, nähkääs, syömeeni
hän vuodatti ja tul' yöaikaan mulle
Ruprechtin atestia tyrkyttämään;
ja väitti väärän sairastodistuksen
vapaaksi aivan hänet auttavan;
ja selitti ja vakuutti, ja hiipi
mun kamariini, kirjoittaakseen sen;
ja multa, herrat, pyys niin rietasta,
ett' tytönsuu ei sanoakaan julkee.

BRIGITTA-ROUVA.

Voi petturia kurjan katalaa!

RUPRECHT.

Mitäpä kavioista, kulta, mitä!
Nääs, vaikk' ois hevonen sun luonas ollut,
ma öisin yhtä äkeä kuin nyt.

(Suutelevat toisiaan.)

VEIT.

Se on oikein! Sovinnossa rakastelkaa;
ja helluntain' on häät, jos tahdotte!

LICHT (ikkunan ääressä).

Kas tuomar' Aadamia, katsokaas:
kuin hirsipuuta pakoon mennä painaa
lumista, kuhmuraista pellonharjaa!

WALTER.

O-onko tuomar' Aadam tuo?

LICHT.

On, on!

ÄÄNI JOUKOSTA.

Nyt tielle pääsee hän! Kas kas, kuin selkään
lyö häntä peruukki!

WALTER.

Pian jälkeen! Hänet
takaisin tuokaa, herra kirjuri,
ett' tyhmyydell' ei pahaa pahentaisi
Virasta kyllä hänet pidätän
ja sijaiseksi määrään teidät täällä
asian loppuselvittelyyn saakka;
mut toivon kassain kunnoss' olevan,
ja siks en vielä pakoita hänt' eroon.
Pian tuokaa hänet, teette mielikseni!


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Edelliset (paitsi Licht).

MARTTA-ROUVA.

Sanokaas, herra Neuvos, mistä päin
ma Utrechtissa hallituksen löydän.

WALTER.

Ja miksi, rouva Martta?

MARTTA-ROUVA.

Hm! Kai siellä
ma oikeutta ruukulleni saan?

WALTER.

Aa, anteeksi Totta kai. Suurtorin varrell'
istunnot tiistain' on ja torstaina.

MARTTA-ROUVA.

Hyv' on! Mä sinne saavun viikon päästä.

(Kaikki poistuvat.)

Loppu.