RITARI SINIPARTA

HENKILÖT:

Äiti, köyhä ritarinleski.
Anna, | hänen tyttäriään.
Rosa, |
Roope, hänen poikansa.
Ritari Siniparta.




ENSIMÄINEN SEIKKAILU.


(Huone, jossa on kaksi ovea.)

Anna. Rosa. Sittemmin Rouva. Ritari Siniparta.

Rosa.

Anna sisko, missä ootkaan ollut?

Anna.

Tiedäthän, ei ollut pöytään mitään,
siksi läksin käsityöni myymään.

Rosa.

Ah, sen hienon virkkauksen, Anna!

Anna.

Mies vain pari markkaa antoi siitä,
leipää niillä ostin, hieman lihaa.

Rosa.

Hohoi, äiti ritarin on rouva,
sentään elää saamme köyhyydessä!

Anna.

Aikaisin vei meiltä taaton tuoni...
mutta veljemme kun vaurastuvat,
niin, he, väkevät, se usko, Anna,
puuttehesta meidät suojelevat!

Rosa.

Jospa olisimme rikkaat rouvat!

Anna.

Aina tuulentupia teet, Rosa!

Rosa.

Linna kullasta ja marmorista . , .

Anna.

Sellaista en, sisko, ole ajatellut.

Rosa.

Puvut silkistä ja sametista,
jalokiviä ja koristeita!

Anna.

Oikeata onnea ei aina
anna rikkaus, oi, minä sieltä
mielelläni kotiin palajaisin,
äidin huolet keventää jos voisin
onnen pienilläkin uutimilla!
Mutta keitto mun on katsottava.
(Menee.)

Rosa.

Aina täytyy seista lieden luona,
kaikki työt ja hommat itse tehdä.
Oisimmepa rikkaat, silloin voisi
pitää kokin, pari käskyläistä...
Kamarneitsyt ei myös haitaks oisi.

Äiti (tulee.)

Palannut jo, lapsi, kylvystäsi?

Rosa.

Kylvystäkö, äiti!... Kävelyllä
pistäysin vain hieman huvikseni.
Asumme niin hirvittävän yksin,
ihmisiä konsaan näkemättä.

Äiti,

Se on totta... vaan nyt, tyttäreni,
onni koittaa... osan uuden suopi.

Rosa.

Onni, äiti, sano mikä onni!
Joku rikas, vanha sukulainen
kai on suuret lahjat lähettänyt?

Äiti.

Ei, saat laittautua morsioksi,
ritari Siniparran puolisoksi.

Rosa.

Hänen!... Jotta hän mun hautaan veisi,
kuten ennen kuusi vaimoansa?

Äiti.

Hän on kyllä kuusi vaimoansa
ennen sua, lapsi, hautaan vienyt.
Mutta vanhemmasta Anna siskostasi
on hän aivan liian kauhistava,
siksi on hän valinnut nyt sinut.

Rosa.

Niin, tuo suuri, hirmun suuri parta
lapsina jo meitä kauhistutti...
onko hällä paljo rikkautta?

Äiti.

Suuret maat on linnan ympärillä,
ajaa aina parivaljakolla.

Rosa.

Linnan rouvaks, äiti, tahdon tulla,
vähät hänen siniparrastansa!

Äiti.

Hyvä, lapseni, on kaikki selvä.
Jalo ritari jo vuottaa palvoin
salissamme sulta vastausta.
Lähden, ilmotan sen heti hälle.
(Menee.)

Anna (tulee).

Sisko, onko totta se?!

Rosa.

Entä sitten, siskonen?

Anna.

Menet Siniparralle.

Rosa.

Nähtävästi tiedät sen.

Anna (kauhulla).

Kuinka voit, en käsitä,
hälle vaimoks lähteä!

Rosa.

Oi, kun linnaan pääsen vaan,
palvelijat varpaillaan
käskyjäni vartovat,
ovat nöyrät, taipuisat.
Istun kultavaunuissa,
ajan tuulen vauhdilla,
silkkipuku ylläni,
kultakoristeissani...

Anna.

Ah, se vähät hyödyttää,
jos on aina pimeää...

Rosa,

Sisko hyvä, lempeä,
kylliks' sain jo kärsiä
karvautta puuttehen,
nyt mä voitan rikkauden...
(Ovelle koputetaan.)
Hän, ah, hän jo saapuvi!

Anna.

Olet aina laisesi!

(Anna menee. Siniparta tulee toisesta ovesta. Hän on roteva ja
väkevä, parta musta, silmät salamoivat, yllä räikeävärinen puku,
punaista tai keltaista mustalla pohjalla.)

Siniparta.

Siniparraks sanotahan —

Rosa (hieman hätääntyneenä).

Nimes kyllä tunnetahan!

Siniparta.

Mull' on linna, taitaa olla
sekin tuttu tienoholla,
siellä liehuu lähelläni
kymmenittäin väkeäni.

Rosa.

Mahtisi jo tiedän kerta...

Siniparta.

Hovini on kahden verta;
kun mä kuljen, kumarassa,
maassa asti matalassa,
asujan on linnan, tuvan,
kunnes saapi nousta luvan.

Rosa (itsekseen).

Kerskuu aika pöhkön lailla!

Siniparta.

Salini ei mitään vailla,
kymmenittäin ikkunoita,
sit'ei suuruudessa voita
ykskään sali maailmassa.

Rosa.

Siellä on kuin taivahassa!

Siniparta.

Sentään siellä yksinäni
ikävä on elämäni.
Kuudes vaimo — kummallista —
päätti siten elämänsä:
manteleita syödessänsä
juuttui sydän mantelista
hälle kurkunpäähän juuri...

Rosa.

Ah, on teillä suru suuri.

Siniparta.

Miksi?... Jälkeen vaimon kuuden
otan seitsemännen uuden,
senpätähden tulin tänne
kysymähän kätöstänne.

Rosa (epäröiden).

Liian suuri ilo mulle...

Siniparta.

Eihän kieltoa vain tulle...?
Sanottava vain on sinun,
jos pois luotas työnnät minun...

Rosa.

Niinkö sun on kiirehesi
viemään toista vaimoksesi?

Siniparta,

Valko otsa, silmän sini
minulle on mielihini...
Sano, kautta Jumalan,
oletko mun morsian?

Rosa.

Olen... siinä vastaus!

Siniparta.

Hyvä! Helmikoristus
sulle mulla valmis on...
käsi pistä ojohon!

Rosa (syrjään, ojentaen kätensä).

Mua aivan värisyttää!

Siniparta.

Miksi sua täristyttää?
Partaniko? Sano pois!

Rosa.

Ken niin lapsellinen ois!
Rukous on mulla yksi...

Siniparta.

Saat sen varmaan täytetyksi!

Rosa.

Annan, rakkaan sisareni,
tahtoisin mä ratokseni
linnahasi mukanain.

Siniparta.

Suostuttu, hän tulkoon vain!
Utelias ei liene hän?

Rosa.

Siitä vastaan hengellän?

Siniparta.

Uteliaisuutta vihaan.

Rosa.

Hän on vastakohta ihan,
aina tyyni, hiljainen,
miellyt varmaan hänehen.
Kolme veljeäkin mulla
maailmall' on harhailulla...
Toivoni on hartahimpi,
joskus heitä nähdä...

Siniparta.

Impi!
Tulkoot milloin haluavat,
ilon puuskat lapsettavat
mua aivan kerrassaan.
Tule tänne istumaan!

Rosa.

Äiti varmaan — luvallanne —
sanan vaihtais kerallanne.
(Rientää pois.)

Siniparta (yksin, kävelee huoneessa edestakaisin).

Nyt ei auta vitkastella
eikä kauan tuumiskella!
Utelias hän jos oisi,
silloin kadota hän voisi
lailla edeltäjän kuuden:
jos taas jättää salaisuuden
urkkimatta peiton alta,
nähköön päivän taivahalta
elon iltaan paistavan.

Äiti (tulee).

Jalo ritari, ilolla kuulin mä sen...

Siniparta.

Että minusta sait vävypoikasen!
No niin, mua tyttäres miellyttää,
ilovirtenä mielensä läikkyää.

Äiti.

Saattaa hieman kainoksua.

Siniparta.

Kyll' on aikaa tasottua.

Äiti.

Häistä hieman... laittamista
paljon on...

Siniparta.

Viis laitoksista!
Häät mä laitan linnassani
komeat ja kotonani
vuotan teitä viikon päästä
enkä kulunkeja säästä.
Siis te silloin saavutte?

Äiti.

Kyllä, hyvä herrani,
ritarini, poikani!

Siniparta.

Voikaa hyvin siihen asti
toivoo vävy hartahasti.

Äiti.

Samoin teille, herrani,
ritarini, poikani!




TOINEN SEIKKAILU.


(Sali Siniparran linnasssa, loistavasti sisustettu ja koristettu.
Kolme ovea; yksi niistä vie perälle, toinen ulos parvekkeelle,
kolmas ovi on kullalla silattu.)

Rosa. Siniparta. Sittemmin Anna.

Siniparta.

Miellyttääkö linnani?

Rosa.

Miellyttää niin suuresti!
Muhkeaa ja äveriäistä...
mutta hieman yksinäistä.

Siniparta.

Mitä?... Eikö siskosi
riitä sulle seuraksi?

Rosa.

Älä suutu, hyvähän
mun on olla, mielessän
mietin vain, miks kuunansa
emme käy me vieraissa.

Siniparta.

Oi, se naisen viekkaus!
Vieraita on kaipaus! —
Nyt mä lähden linnastani,
sull' on kaikki hallussasi.
Voitko olla tyynenä?

Rosa.

Hyvin olen viihtyvä!

Siniparta.

Tässä, avaimet sä ota...
kaksitoista kammioita,
täytenänsä kallehia
mestarien teoksia,
täällä on sun nähdäksesi,
kule aivan valtoinesi!

Rosa.

Kiitos!... Miten ihanaa!

Siniparta.

Tästä kyyhkyseni saa
vielä yhden avaimen,
tämän soman, kultaisen...
Haluatko kuunnella,
mihin pääsee ovesta?

Rosa.

Onko se siis salaisuus...

Siniparta.

Se on suuri salaisuus!
Tää on kultaovehen,
sulle kerran näytin sen.
Älä mene oven luo...
onnettuuden vain se tuo.

Rosa.

Kun sen kerran kiellät vaan,
niin en oveen katsokaan.

Siniparta.

Palaja en kotihin
muutamihin päivihin.

Rosa.

Saako luvan kysyä,
mi on matkan määränä?

Siniparta.

Huvikseni metsästän,
utelias ystävän!
Hyvästi nyt jättää saan,
sillä mua vuotetaan.

Rosa.

Tulen puistoon saattamaan...

Siniparta.

Ei, jää paikoillesi vaan!
Ystäväni, minne päin
menen, et voi nähdä näin...

Rosa.

Kun sä poistut luotani,
joudu pian takaisi!

Siniparta (menee ovelle, jossa hän kääntyy ja huutaa uhkaavalla
äänellä).

Jos sä rikot käskyni,
seuraa siitä surmasi!




KOLMAS SEIKKAILU.

(Sama sali kuin edellä.)

Rosa. Anna. Sittemmin Siniparta.

Rosa.

Nyt kaikki paikat nähtyäni,
on ikävätä mielestäni.

Anna.

Kaikesta loistaa rikkautta,
pöydätkin silkkaa hopeaa,
ja ruudut välkkyy kirkkautta —
jo tyytyväinen olla saa!

Rosa.

Oon väsynyt, en tyydy siksi.

Anna,

Oot surullinen, mutta miksi?

Rosa.

Suruinen ain' on yksinäinen.
En tahdo mitään udella, —
mut tuokin metsä petäjäinen
on kaiultansa kamala.

Anna.

Sä itket mielin kaihoovaisin!

Rosa.

Oi, jospa äidin nähdä saisin!
Mä pelkään, Anna, alinomaan
mieheni torailee niin kovaan.

Anna.

Jo aavistin... mut vapahasti
oot kuullut lumolaulua,
rikkauden loisto viekkahasti
on kietonut sun paulalla.
On katumus nyt myöhäinen,
saat ottaa toisen sävelen.
Sä tullos, sisko, kauniita
kuvia voimme katsella!

Rosa.

Väsynyt silmän niihin on.

Anna.

Tahdotko tulla puistohon?

Rosa (salaperäisesti).

Sä ootko nähnyt kultaoven.

Anna.

Jo aikoja sen nähnyt olen!

Rosa.

Tää ovi polttaa mieltäni,
se kaunehimmat peittävi...
on kultaa siellä kasottain
ja timantteja sadottain.

Anna.

On niitä yllinkyllin sulla!

Rosa.

Avainta vain ei ole mulla...
Mä hukkasin sen, onneton...
Ah, erehdyin, se täällä on!

Anna.

No, mikäs sitten vielä hätä!

Rosa.

Mut jos se koskee elämätä?
Hän kielsi hengen uhalla...

Anna.

Kun et siis saa sä avata...

Rosa.

Mun täytyy, minä tahdon niin...

Anna.

Se jättäkäämme toistaisiin.

Rosa.

Ei, kovemmin kuin milloinkaan
nyt mielen' palaa avaamaan!
Ah, siskokulta, usko pois,
ei muuten mulla rauhaa ois!

Anna.

Oi, kuule, pyydän sinua...!

Rosa.

Mun täytyy hieman vilaista!
(Menee ovea kohden.)

Anna (koettaa häntä pidättää).

Oi mieltäs malta, onneton!

Rosa.

Vain vilahdus, niin rauha on.

(Hän avaa oven, vilkaisee sisään ja päästää hätäisen parahduksen.)

Anna.

No, mitä, sisko rakkahin?

Rosa.

Oh... petetty mä olenkin!

Anna.

Sä mitä näit, oi siskoni?

Rosa.

Ah, kauhu täyttää sieluni!
On verta täynnä lattia,
ja miekka seisoo nurkassa,
seinällä vierivierenään
kuus päätä riippuu verissään.
(Hän vaipuu siskonsa syliin.)

Anna.

On miehes tehnyt, poloinen,
siis murhan kuusinkertaisen!

Rosa.

Pois, kiireimmästi täältä pois,
murhaajan linnasta pois, pois!

Anna.

Ah, se ei ole helppoa,
on teljet joka portilla.

Rosa (epätoivoissaan).

Siis jälella vain kuolema!

Anna.

Ei, voimme vielä toivoa!
Jo eilen kautta kulkijain
mä viestin veljiltamme sain,
he sua nähdä kaipaavat,
tien tänne tänään raivaavat.

Rosa.

Ah, oisivatpa täällä vain!

Anna.

Mä toivon, sisko armahain!

(Kuuluu metsästystorven toitotus näyttämön ulkopuolelta.)

Rosa.

Hän on jo täällä, julmio,
ah, parvekkeelta voisitko
sä nähdä tulon veljien...
kauhusta aivan vapisen!

(Anna menee parvekkeelle eikä häntä näy seuraavan aikaan.)

Siniparta (astuu sisään).

No, hyvää iltaa, rakkahin,
sain aika hyvän saalihin.
(Asettuu vaimonsa eteen.)
Oot kalpea, mi vaivana?

Rosa (itsekseen syrjään).

On sydämeni haleta!

Siniparta.

Hä, mikä sull' on hätänä.

Rosa.

Ei mikään!

Siniparta.

Taidat peljätä!
Petitkö mun, sä onneton?
kultainen avain missä on?

Rosa.

Kultainen avain? Miss' on se?
Sen panin tuohon pöydälle.

Siniparta.

Se onhan veren tahrima?
Sinäkin petit minua!

Rosa.

Oi, armoa, oi, armoa!

Sä sydämesi lauhduta!

Siniparta.

Ei rukoukses auta sun,
saat kohta kuolon ansaitun.

Rosa.

Oi, kuule, mua armahda!
En koskaan petä sinua!

Siniparta.

En usko sanaa uteliaan,
se pelkkää valhetta on vaan.

Rosa.

Suo yksi tunti mulle vain,
saan sitten maata haudassain..

Siniparta.

Yks tunti vain... no, saanet sen,
vaan sitten käyt mun etehen.
(Menee.)

Rosa.

Oi, veljet, joutuisitte vain! —
Oi, sisko, näätkö veikkojain?

Anna.

Etäällä pilvi häämöttää,
mut mitään muuta en mä nää.




NELJÄS SEIKKAILU.


(Sama näyttämö kuin edellä.)

Siniparta. Rosa. Sittemmin Robert. Anna.

Siniparta (seisoo kultaisen oven edessä miekka kädessään).

Niin, oma syysi kaikki on...
nyt tule alle tutkaimen!

Rosa.

Oi, ällös olko tunnoton,
suo mulle vielä hetkinen!
(Siniparta katoaa kultaiseen huoneeseen.)
Oi, sisko, näätkö vieläkään?

Anna (parvekkeelta).

Vain puut ja sini-ilman nään,
etäällä tomupilvi on.

Siniparta (näyttäytyy ovessa).

Nyt on jo aika, onneton!
(katoaa kultaiseen huoneeseen.)

Rosa.

Mä tulen.
(Sisarelleen.)
Näätkö vieläkään?

Anna.

Ratsailla kaksi miestä nään
kiidättäin linnan portille.

Siniparta (astuu esiin ja lähestyy Rosaa).

Nyt, nainen, lopussa on se?

Rosa (epätoivoissaan).

Oon kuollut, kun he joutuvat!

(Siniparta tarttuu häneen ja laahaa hänet kultaisesta ovesta
näkymättömiin. Silloin kuuluu kova ja kiihkeä kolkutus salin
ovelta.)

Siniparta.

Keit' ovat vieraat meluisat?

Roope (ulkona).

Sen heti näytän, avatkaa!

Rosa (syöksyy esiin kultaisesta ovesta).

Oi, veljet, veljet, auttakaa!

Siniparta (syöksyy ulos peräovesta. Kuuluu miekan kalsketta.)

Takaisin!

Roope (näyttämön ulkopuolella).

Ei, vaan eteenpäin!

Siniparta (samoin).

Sellainen mieron kulkuri?

Roope.

Ei, mutta jalo ritari!

(Anna tulee parvekkeelta. Hän ja Rosa seuraavat näyttämön
ulkopuolella tapahtuvaa taistelua levottomin elein, rientäen
milloin ovelle, milloin taasen takaisin.)

Siniparta.

Sä poika maitopartainen,
lyön sun kuin heinän helpehen!

Roope.

Näin poika maitoparta lyö...
sun nielköön tuonen ikiyö!

(Kuuluu raskas kaatuminen.)

Siniparta.

Voi, lempo... kaikki hukassa!

Roope.

Niin surmasi sait minulta! —
Käy, veli, luokse renkien!

(Kuuluu haarniskoidun miehen askeleet. Roope astuu sisään
peräovesta.)

Käyn voittajana sisällen.

Anna.

Pelastit meidät hädästä.

Roope.

Hän tahtoi teidän henkeä!

Anna (Rosalle, joka on vaipunut sohvalle).

On, sisko, vaara ohitse.

Rosa (nousee pystyyn).

Ah, vapahatko olemme?

Roope.

Oi, sisko, ollos pelvoton,
jo kuollut Siniparta on!
Sä, siskoseni, linnan saat,
molemmat siksi iloitkaat!

Rosa.

Oi, veljet, tänne jääkäätte,
hartaasti pyydän, tehkää se!
Te korjasitte kalliisti
mun tuhman hairahdukseni.

Roope.

Mä äidin tänne noudan vaan,
niin täydelliseks ilon saan.

Anna.

Niin, riennä! Hän on iloinen!

Rosa.

Ah, niin!

Roope (rientää ulos),

Mä riennän lentäen!

Rosa.

Vikani oli turhamaisuus
ja sitten turha uteliaisuus.
Mä muistan aina päivän tän
ja kestämäni kärsinnän,
ja tahdon elää elämäin
kurjuutta muiden lievittäin.
Mun kohtaloni opettaa,
millaista turhuus aikaan saa!

(Esirippu.)