language: Finnish

MUMU

Novelli

Kirj.

I. S. TURGENEV

Venäjänkielestä suomeksi

Artturi Railo

Kirjallisia pikkuhelmiä XXIV.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

Ivan Sergeevitsh Turgenev.

Ivan Sergeevitsh Turgenev, joka ensimäisenä Venäjän kirjailijoista sai osakseen Europan jakamattoman tunnustuksen ja ihailun, syntyi v. 1818 Orelin kaupungissa vanhassa aatelisperheessä. Talo oli varakas, vanhempien välit riitaiset, oikkuileva äitinsä seurasi aina epäluuloisin silmin toistakymmentävuotta nuorempaa miestään, hurjistelevaa upseeria. Ulkomaalaisista kotiopettajista ei Turgenev paljoa välittänyt, vaan seurasi mielenkiinnolla turpeeseen sidotun, onnettoman venäläisen talonpojan elämää, viettäen aikansa ystäviensä, sorrettujen maaorjien seurassa. Jo tällöin teki hän Hannibal-valansa, vannoen olevansa maaorjuuden leppymätön vihollinen.

Turgenevin isä kuoli nuorena; päästyään täten pelkäämänsä ja rakastamansa miehen vallanalaisuudesta, tuli äidistä alustalaistensa täydellinen tyranni, joka ennen pitkää karkoitti luotaan omat lapsensakin. Turgenev siirtyi Pietarin yliopistoon, suoritti jo muutamia pienempiä tutkintojakin, toivoipa itsekin joskus istuvansa yliopiston katederilla. Mutta opinnot vähitellen jäivät ja voimmepa sanoa, että se oli onneksi. Hänen elämänsä suurin intohimo, metsästys, johti hänet korpia ja metsiä samoilemaan, erämaita harhailemaan, antaen hänelle aineksia elämäntehtäväänsä. Metsästä hän siirtyy kirjoituspöydän ääreen ja ennen pitkää ilmestyy tuo Venäjän yhteiskuntaelämässä käänteitä tekevä lastukokoelma "Metsämiehen muistelmia" (Zapiski ohotnika). Se oli Aleksanteri II:en mielilukemista ja voimmepa sanoa, että se näytteli suurta osaa vuoden 1861 tapahtumista, vaikuttaen suuresti orjien vapauttamiseen. Hänen monista muista teoksistaan mainittakoon: "Rudin" (Rudinj), "Aatelispesä" (Dvorjanskoe gnezdo), "Aattona" (Nakanunj), "Savua" (Dym), "Isät ja Lapset" (Otsi i djeti) ja "Uutismaa" (Novj), joissa Turgenev on osoittanut olevansa suuri taiteilija, ehkä suurin kaikista Venäjän kirjailijoista. Ne ovat teoksia, joita lukee yhtä mielellään länsieuropalainen kun syntyperäinen venäläinen.

Esilläolevassa pienessä uutelossa "Mumu" (Mumu) kuvaa Turgenev omaa äitiään, tuota yllämainittua oikullista tilanomistajatarta; siinä on kerrottu vain yksi niistä surullisista muistoista, joita Turgenevilla oli niin runsaasti nuoruusvuosiltaan. — Turgenev kuoli huvilassaan lähellä Parisia v. 1883.

Suomentaja.

MUMU.

Erään Moskovan kaukaisimman kadun varrella asui harmahtavassa, valkoisten pilarien ja välikerrosten koristamassa talossa leskirouva monilukuisen palvelusväen ympäröimänä. Hänen poikansa palvelivat Pietarissa, tyttäret olivat naimisissa; harvoin matkusti hän pois kotoaan, yksin vietti kitsaan ja ikävän vanhuutensa viimeisiä vuosia. Hänen elämänsä päivä, iloton ja pilvinen, oli kauan sitten kulunut, mutta ilta oli yötäkin synkempi.

Merkillisin hänen palvelijoistaan oli piharenki Gerasim, kaksi arsinaa kaksitoista verskaa pitkä mies, ruumiinsa rakenteelta oikea jättiläinen ja syntymästään kuuromykkä. Rouva oli ottanut hänet maalta, jossa hän oli elänyt erillä veljistään pienessä tuvassa ja oli tunnettu miltei parhaimpana päivätyöläisenä. Hänellä oli tavattomat voimat, työtä hän teki neljän edestä — työ tunsi tekijänsä, ja olipa hauska katsella, kun hän joko kynti, asettaen suuret kämmenensä aurankurkeen ja ikäänkuin yksin, hevosen avutta, leikkeli maan kimmoisaa povea, tai kun hän Pietarin päivän aikoihin huitoi viikatteellaan, niin että olisi vaikka nuoren koivikon juuriltaan katkaissut, tai kun hän reippaasti ja pysähtymättä pui kolmen arsinan pituisella varstalla pitkien ja vahvojen olkalihasten vipuna noustessa ja laskiessa. Ainainen äänettömyys antoi juhlallisen arvokkaan leiman hänen uupumattomalle työlleen. Hän oli kelpo mies, ja mielellään olisikin jokainen tyttö mennyt hänelle, ellei olisi ollut tuota hänen onnettomuuttaan… Mutta nyt Gerasim tuotiin Moskovaan, hänelle ostettiin saappaat, ommeltiin kesäkauhtana ja talven varalle turkki, käteen annettiin luuta ja lapio ja määrättiin piharengiksi.

Kovinpa vastenmieliseltä tuntui hänestä alussa tämä uusi elämä. Lapsuudesta oli hän tottunut peltotöihin, maalaisoloihin. Onnettomuutensa vieroitti hänet ihmisten seurasta, hän oli kasvanut mykkänä ja voimakkaana, kuten puu kasvaa viljavassa maassa. Kun hänet siirrettiin kaupunkiin, ei hän käsittänyt mitä kummaa hänellä tehdään — hän ikävöi ja epäröi, kuten nuori, roteva härkä, joka äsken on otettu laitumelta, jossa mehukas heinä ulottui vatsaan saakka, — otettu, pantu rautatievaunuun — ja nyt lihavan ruumiin peittyessä milloin lainehtivaan höyryyn, milloin savuun ja kipinöihin, kiidätetään pyörien kolistessa ja vinkuessa, mutta minne — Jumala tietää! — Gerasimista tuntuivat uudet palvelustehtävät leikinlaskulta, raskaisiin talonpoikaistöihin tottunut kun oli; puolessa tunnissa oli kaikki valmista, ja hän milloin seisoskeli keskellä pihamaata suu auki katsellen kaikkia ohikulkevia, ikäänkuin heiltä olisi toivonut saavansa selityksen arvoitukselliseen asemaansa, milloin taasen meni johonkin pihan sopukkaan, ja heittäen kauaksi luudan ja lapion heittäytyi kasvoilleen maahan ja tuntikausia vangitun pedon tavoin makasi liikkumatta vatsallaan. Mutta kaikkeen tottuu ihminen, ja Gerasim tottui vihdoin kaupunkilaiselämään. Työtä oli hänellä vähän, hänen velvollisuutenaan oli vain pitää piha puhtaana, kahdesti päivässä tuoda tynnyrillinen vettä, kasata ja hakata tarvittavat halot, estää syrjäisten pääsy taloon ja öisin pitää vahtia. Ja täytyy tunnustaa, että hän innokkaasti täytti velvollisuutensa. Pihalla ei koskaan näkynyt lastuja eikä muuta likaa; jos lokaisena aikana hänen huostaansa uskottu hevoskulu sattui jossain tynnyrineen kiinnitakertumaan, hän vain koskettaa olkapäällään ja silloin ei ainoastaan kärryt, vaan vieläpä itse hevonenkin nousevat paikaltaan; jos hän ryhtyy halonhakkuuseen, niin kirves lasina soi hänen käsissään ja halot ja lastut sinkoilevat kaikkiin suuntiin. Mitä vieraisiin kulkureihin tulee, niin sen jälkeen kuin hän kerran yöllä, saatuaan kiinni kaksi varasta, takoi heidän otsiaan vastatusten ja niin ankarasti löylytti heitä, ettei siihen enää poliisia tarvittu, kaikki seudun asukkaat alkoivat häntä suuresti kunnioittaa, vieläpä ohikulkijat päivälläkin, rauhalliset tuntemattomat ihmiset, pelottavan piharengin nähdessään, käsillään huitoen estivät häntä lähenemästä ja huusivat hänelle jotain, ikäänkuin hän olisi saattanut kuulla heidän puolustuksiaan.

Koko muun palvelusväen kanssa Gerasim oli ei juuri ystävällisissä — he häntä pelkäsivät — vaan läheisissä suhteissa; hän piti heitä omaisinaan. He vaihtoivat ajatuksiaan hänen kanssaan merkkejä tehden, ja hän heitä ymmärsi, tarkoin täytti kaikki heidän käskynsä, mutta oli itsetietoinen myöskin oikeuksistaan ja kukaan ei uskaltanutkaan istuutua hänen paikalleen ruokapöydässä. Yleensä Gerasim oli luonteeltaan ankara ja totinen, halusi kaikessa noudattaa järjestystä; eipä edes kukotkaan uskaltaneet tapella hänen läsnäollessaan, — muuten ne paha peri. Jos hän jotain sellaista näkee, tarttuu hän niitä jaloista, pyörittää kymmenkunta kertaa ympäri ilmassa ja heittää menemään. Talon pihalla käyskenteli myöskin hanhia, mutta hanhi, kuten on tunnettua, on vakava ja älykäs lintu; Gerasim tunsi niitä kohtaan kunnioitusta, vaali ja ruokki niitä; hän itsekin muistutti suuresti levollista koirashanhea. Asunnoksi hänelle luovutettiin pieni komero keittiön ylisillä; hän itse järjesti sen makunsa mukaan, rakensi sinne neljän pölkyn varaan sängyn tammilaudoista, — todellisen jättiläissängyn: vaikka sata puutaa heitä siihen — ei se sorru; sängyn alla oli vankka arkku; nurkassa oli yhtä vahvarakenteinen pöytä ja pöydän vieressä nelijalkainen tuoli, sekin niin luja ja tukeva, että itse Gerasim joskus sen kohottaa, pudottaa ja sitten hymähtää. Komeron ovessa oli lukko, joka muodoltaan muistutti mustaa sämpyläleivosta. Lukon avainta säilytti Gerasim vyöllään. Hän ei pitänyt siitä, että hänen luonaan vierailtiin.

Siten kului vuosi, jonka lopulla Gerasimille sattui seuraava tapaus.

Vanha rouva, jonka luona hän palveli piharenkinä, seurasi kaikessa vanhoja tapoja, pitäen muun muassa suuren joukon palvelijoita; hänen talossaan ei ollut ainoastaan pesijättäriä, ompelijattaria, puuseppiä, mies- ja naisräätäleitä, vaan olipa vielä satulaseppäkin, joka oli samalla eläinlääkäri ja palvelusväen puoskari; vielä oli rouvan oma kotilääkäri, vielä eräs suutari, patajuoppo Kapiton Klimov. Klimov piti itseään loukattuna ja kelvottomasti kohdeltuna, sivistyneenä miehenä, pääkaupunkilaisena, jonka ei sopinut elää työttä Moskovassa, mokomassa erämaassa; jos hän joi, niin teki hän sen vain surusta, kuten hänellä oli tapana sanoa verkkaan ja rintaansa lyöden. Nytpä syntyi kerran keskustelu hänestä rouvan ja tämän päähovimestarin Gavrilan kesken, jolle itse kohtalo — näytti siltä — oli suonut johtavan aseman, kuten saattoi huomata jo hänen keltaisista silmistään ja ankan-nenästään. Rouva pahoitteli Kapitonin siveettömyyttä; tämä oli taaskin edellisenä päivänä löydetty jostain kadulta.

— Mutta kuulehan Gavrila, — katkasi rouva äkkiä vaitiolon: — jos me naittaisimme hänet, mitäs luulet? Saattaisi siten ehkä vakaantua.

— Miksikä ei, sehän sopii hyvin — vastasi Gavrila: — ja luulen sen auttavan, teidän armonne.

— Sitä minäkin, mutta kukapa häneen sitten suostuu.

— Siitä ei pelkoa. Mutta muuten, kuten vain suvaitsette käskeä.
Kaikesta huolimatta tarvitaan häntäkin jossain. Lisänä rikka rokassa.

— Ehkä häntä Tatjana miellyttää? Gavrila oli vastustamaisillaan rouvan päähänpistoa, mutta vaikeni kuitenkin, puristaen huuliaan.

— Niin!… Kosikoon vain Tatjanaa, sanoi rouva päättävästi mielihyvällä nuuskaten: — kuuletko?

— Kyllä, teidän armonne, — lausui Gavrila ja poistui. Palattuaan huoneeseensa (se sijaitsi sivurakennuksessa ja oli miltei kokonaan metallilevyillä kirjailtujen arkkujen täyttämä) Gavrila ehätti vaimonsa ulos huoneesta, istuutui ikkunan ääreen ja vaipui mietteisiin. Rouvan odottamaton toimenpide häntä nähtävästi huolestutti. Vihdoin hän nousi ylös ja kutsutti luokseen Kapitonin. Kapiton saapui… Mutta ennenkuin me kerromme lukijoillemme heidän keskustelunsa, katsomme kohtuulliseksi muutamin sanoin mainita, kuka oli Tatjana, jonka kanssa Kapitonin piti mennä naimisiin, ja miksikä rouvan käsky sai hovimestarin hämille.

Tatjana, joka kuten yllä on mainittu, oli ammatiltaan pesijätär, (muuten hänelle taitavana ja oppineena pesijättärenä luovutettiin vain hienot vaatteet) oli noin kaksikymmentäkahdeksanvuotinen nainen, pieni, hintelä, vaaleaverinen, luomia vasemmassa poskessa. Vasemman posken luomia venäläinen pitää huonona merkkinä — onnettoman elämän enteenä… Tatjana ei voinutkaan kehua kohtaloaan. Lapsuudesta aikain oli hän jo ollut pahimpana palkollisena, työtä oli hän saanut tehdä kahden edestä, mutta hyväilyistä ei hän mitään tietänyt; huonosti oli hän aina puettu; palkan hän aina sai mitä pienimmän; sukulaisia ei hänellä ollut juuri lainkaan: vain muuan vanha isännöitsijä, joka irstailunsa vuoksi oli jätetty maille, oli hänellä sedän nimessä, ja muut sedät olivat taasen yksinkertaisia talonpoikia, — siinä kaikki. Olipa häntä joskus pidetty kaunottarenakin, mutta kauneus oli hänet pian jättänyt. Luonteeltaan oli hän kovin rauhallinen, paremmin sanoen arka, itsestään aivan välinpitämätön, muita pelkäsi hän hirveästi; hän ajatteli vain sitä, miten saisi työn määrälleen valmiiksi, koskaan ei hän kenenkään kanssa puhunut ja vapisi jo rouvan nimen kuullessaan, vaikka tämä tuskin tunsi hänet. Kun Gerasim tuotiin maalta, oli Tatjana kuolla kauhusta nähdessään hänen suunnattoman vartalonsa, ja hän koetti kaikin tavoin karttaa häntä, rypisti kulmiaan, jos joskus sattui kulkemaan hänen ohitsensa kiirehtiessään asunnosta pesutupaan. Gerasim ei alussa kiinnittänyt häneen suurempaa huomiota, mutta alkoi sitten aina kun hänet tapasi, naureskella, jopa unohtui häntä katselemaankin, ja vihdoin ei katsettaan enää hänestä poistanut. Tyttö kerta kaikkiaan miellytti häntä: lempeillä kasvoillaanko, vaiko aroilla liikkeillään — Jumala sen tietää! Kerran sattui Tatjana kulkemaan pihan poikki, kantaen varovasti, sormet hajallaan rouvan kiiltäväksi silitettyä puseroa… joku silloin tarttui lujasti hänen kyynärpäähänsä; hän kääntyi ja kiljahti: hänen takanaan seisoi Gerasim. Yksinkertaisesti hymyillen ja ystävällisesti ynisten hän tarjosi Tatjanalle sokerileivosta, kukkoa, jonka siivet ja pyrstö olivat kullanväriset. Tatjana pani vastaan, mutta hän väkisin pisti sen hänen käteensä, ravisti päätään, meni pois, kääntyi vielä kerran ja ynisi hänelle jotain sangen ystävällisesti. Siitä päivin ei hän jättänyt Tatjanaa enää rauhaan; meneepä tämä minne tahansa, aina on hän kintereillä, rientää vastaan, hymyilee, ynisee, huitoo käsiään, vetää äkkiä palmikkonauhan povestaan, pistää sen hänen käteensä ja pölyt hänen tieltään puhdistaa. Tyttö raukka ei lopulta tiennyt miten olla ja miten tehdä. Pian koko talonväki sai tietää mykän piharengin kujeista; ivapuheita, sukkeluuksia, purevia sanoja sinkoili Tatjanan osaksi. Gerasimista eivät kaikki kuitenkaan rohjenneet tehdä pilaa: leikinlaskusta ei hän pitänyt; ja yleensä Tatjana sai hänen läsnäollessaan olla rauhassa. Oli miten oli, tyttö joutui hänen suojelukseensa. Kuten kaikki kuuromykät oli hänkin hyvin tarkka ja sangen helposti käsitti milloin häntä ja Tatjanaa pilkattiin. Kerran päivällispöydässä taloudenhoitaja, Tatjanan käskijä, ryhtyi häntä, kuten sanotaan, härnäämään ja siinä määrin kiusasi häntä, että Tatjana raukka ei tietänyt, mihinkä kätkeä silmänsä ja oli itkeä harmista. Gerasim äkkiä nousi, ojensi suoraksi suuren kätensä, pani sen taloudenhoitajan päälaelle ja katsoi häntä kasvoihin niin synkän ja raivoisan näköisenä, että tämä kyyristihe pöytää vasten. Kaikki vaikenivat. Gerasim otti jälleen lusikan ja alkoi uudelleen särpiä hapankaalia. "Näetkös, kuuro paholainen, metsänpeikko", sopersivat kaikki puoliääneen, mutta taloudenhoitaja nousi ja meni palvelusväen huoneeseen. Erään toisen kerran, kun Gerasim huomasi, että Kapiton, sama Kapiton, josta äsken oli puhe, jollain tavoin liian rakkaasti pieksi suutaan Tatjanan kanssa, viittasi hän tätä sormellaan luokseen, vei hänet vaunuvajaan ja siepaten nurkassa seisovan aisan, uhkasi häntä sillä kevyesti, mutta merkitsevästi. Siitä lähtien ei enää kukaan puhutellut Tatjanaa. Ja kaikki tämä meni häneltä pahemmitta seurauksitta.

Taloudenhoitaja kylläkin, heti kun tuli palvelusväen tupaan, oli pyörtyvinään ja muutenkin toimi niin taitavasti, että rouva vielä samana päivänä sai tiedon Gerasimin raa'asta käytöksestä; mutta oikullinen eukko vain nauroi, pakottipa taloudenhoitajan useampaan kertaan tämän suureksi kiusaksi toistamaan, miten Gerasim raskaalla kädellään häntä taivutti, ja seuraavana päivänä lähetti piharengille hopearuplan. Hän piti Gerasimista, kuten uskollisesta ja voimakkaasta vahdista ainakin. Gerasim pelkäsi häntä aikalailla, mutta luotti kuitenkin hänen hyvyyteensä ja oli jo hankkeissa lähteä hänen luokseen kysymään, eikö hän antaisi hänelle Tatjanaa. Hän odotti vain uutta mekkoa, jonka hovimestari oli hänelle luvannut, esiintyäkseen säädyllisessä asussa rouvan edessä; mutta nytpä oli tämän saman rouvan päähän tullut ajatus antaa Tatjana Kapitonille.

Lukija nyt helposti itse käsittää syyn siihen kiihtyneeseen mielentilaan, joka valtasi hovimestari Gavrilan keskusteltuaan rouvan kanssa. "Rouva — ajatteli hän istuessaan ikkunan ääressä, — luonnollisesti katsoo Gerasimin parasta (Gavrila sen hyvin tiesi, ja siksipä hän itsekin oli Gerasimin mieliksi); onhan hän joka tapauksessa äänetön olento; eiköhän olisi ilmoitettava rouvalle, että nytpä Gerasim, niin sanoakseni, silmäilee Tatjanaa. Ja sitäpaitsi olisi se oikeudenmukaista, sillä miten sopiva hän olisi aviomieheksi. Ja toiselta puolen, jos tuo metsänpeikko — suo Jumala anteeksi — saa vain tietää, että Tatjana aiotaan antaa Kapitonille, kääntää hän koko talon nurin, aivan varmasti. Hänen kanssaan et sanoin selviä; häntähän, senkin paholainen, — tein taasen syntiä onneton, — et millään saa taipumaan… tiedän sen"…

Kapitonin saapuminen keskeytti Gavrilan ajatusjuoksun. Huikentelevainen suutari astui sisään kädet selän takana, ja kevyesti nojaten seinän ulkonevaan nurkkaan oven vieressä, asetti oikean jalkansa ristiin vasemman eteen ja pudisti päätään. "Kas tässä, lausui hän, olen minä. Mikä on asiana?"

Gavrila katsahti Kapitoniin ja alkoi sormillaan koputtaa akkunanpieleen. Kapiton vain hiukan rypisti elottomia silmiään, mutta ei luonut niitä kuitenkaan maahan, vieläpä keveästi hymyili ja silitti kädellään vaaleita hiuksiaan, jotka pörröisinä törröttivät joka suunnalle.

"Niinpä niin, se olen minä. Mitä katsot?"

— Mokomakin sulhasmies, — virkkoi Gavrila ja vaikeni — sulhasmies, ei voi kieltää!

Kapiton vain kohautti olkapäitään. "Sinäkö sitten mielestäsi olisit muka parempi?" ajatteli hän itsekseen.

— No, tarkastappa itseäsi, tutki tarkoin, — jatkoi Gavrila nuhdesaarnaansa: — no minkä näköinen olet?

Kapiton katsahti rauhallisena kulunutta repaleista nuttuaan, paikattuja housujaan, erittäin tarkoin silmäili rikkinäisiä saappaitaan, varsinkin toista, jonka kärkeen hän keikarimaisesti nojasi oikealla jalallaan, ja uudestaan suuntasi katseensa hovimestariin.

— Mitä sitten?

— Mitä? — toisti Gavrila. — Mitä muka? Vielä sinä kysyt: mitä? Paholaisen näköinen sinä olet, — tein taasen onneton syntiä, — häntä juuri sinun muotosi muistuttaa.

Kapiton räpytteli sukkelaan silmiään. "Haukkukaa, haukkukaa vain,
Gavrila Andreitsh", ajatteli hän itsekseen.

— Mutta kuulehan, sinä olet taasen ollut juovuksissa, — alkoi Gavrila: — taasen? Häh? no vastaappas!

— Totta kylläkin, että heikon terveyteni vuoksi olen tullut nauttineeksi alkoholijuomia, — vastasi Kapiton.

— Heikon terveyden vuoksi?… Sinua on liian vähän piesty, — siinä syy; ja sitten Pietarissa on vielä opin käynyt… Paljon taisit viisastua opissa ollessasi! Ilmaiseksi syöt sinäkin leivän.

— Sen asian, Gavrila Andreitsh, ratkaisee vain Jumala itse, eikä kukaan muu. Hän yksin tietää, millainen ihminen minä tässä maailmassa olen ja syönkö todentotta leipäni ilmaiseksi. Ja mitä sitten tulee juopotteluun, — niin en minä siihenkään ole yksin syyllinen, vaan enemmän eräs minun toverini; hän itse minut vietteli, keinoillaan puijasi, meni pois, mutta minä…

— Ja sinä, senkin hanhi, jäit kadulle. Voi sinua irstailijaa. Mutta asia ei nyt koske sitä, — jatkoi hovimestari, — vaan olisipa muuta. Rouva… siinä hän vaikeni, rouva haluaisi, että sinä menisit naimisiin. Kuuletko? Hänen armonsa otaksuu, että sinä saatuasi vaimon tasaantuisit. Ymmärrätkö?

— Kuinka en ymmärtäisi?

— No niin. Minun mielestäni olisi tepsivämpää ottaa sinut lujiin kouriin. Mutta sehän on hänen armonsa asia. No mitä? Oletko suostuvainen?

Kapiton veti suunsa hymyyn.

— Vaimon otto on miehelle suuri asia, Gavrila Andreitsh; minäkin puolestani suostun suurella mielihyvällä.

— No niin, — vastasi Gavrila ja ajatteli itsekseen: täytyy tunnustaa, mies puhuu sattuvasti.

— Mutta kuulehan, — jatkoi hän ääneen! — morsian on sinulle valittu epäkelpo.

— Kuka sitten, sallikaa kysyä?…

— Tatjana.

— Tatjanako?

Ja Kapiton mulisti silmiään ja siirtyi seinän vierustalta, johon oli nojannut.

— No, mitä siinä säikähtelemistä?… Eikö hän sinua ehkä miellytä?

— Kuinka ei miellytä, Gavrila Andreitsh? Hänhän on kelpo tyttö, ahkera ja hiljainen tyttö… Mutta tehän itsekin tiedätte, Gavrila Andreitsh, että se metsänpeikkohan, se arokummitus, sehän se sitä…

— Tiedän veliseni, kaikki tiedän, keskeytti hänet hovimestari harmistuneena: — mutta…

— Armahtakaahan, Gavrila Andreitsh! Hän varmasti minut tappaa, jumaliste, tappaa, koppaa käteensä kuin jonkun kärpäsen; hänen käteensähän, olettehan suvainneet itsekin huomata, millainen on hänen kätensä. Hänellähän on todellinen Mininin ja Pozarskijn koura. Hän on kuuro, jos lyö, ei kuule, miten lyö! Huitoo kuin unissa suunnattomilla nyrkeillään. Ja hillitä häntä ei voi mitenkään; miksi ei? siksi, että on kuuro, kuten itsekin Gavrila Andreitsh tiedätte, ja päälle päätteeksi tyhmä kuin kantapää. Sehän, Gavrila Andreitsh on peto, epäjumalan kuva, — huonompi sitä… senkin juutas: miksikä pitäisi minun kärsiä hänen takiaan? Tietysti on minusta kaikki yhdentekevää: miestä on lyöty ja hutkittu, voideltu ja paahdettu kuin saviruukkua, mutta olenhan silti kuitenkin ihminen, enkä sittenkään mikään saviruukku.

— Tiedän, tiedän, älä selittele…

— Hyvä Jumala, jatkoi suutari kiihtyneenä: — milloinka tämä loppuu, milloinka, Jumalani! Olen säälittävä olento, peräti säälittävä! Voi kohtaloani, kohtaloani tulee pakostakin ajatelleeksi! Pienenä poikana pieksi minua saksalainen isäntämies; elämäni parhaimpina nuoruusvuosina oma veljeni ja vihdoin miehuusiässä olen joutunut tällaiseen…

— Voi sinua, senkin rehjana, — virkkoi Gavrila. — Mitä soitat suutasi, sano mitä?

— Kuinka mitä, Gavrila Andreitsh! en selkäsaunaa pelkää, Gavrila Andreitsh. Rangaiskoon kartanonherra suojissaan, antakoon minulle läksytyksen ihmisten läsnäollessa, olen yhä silti ihminen; mutta kuka minua nyt tässä tapauksessa joutuisi…

— Mene tiehesi, — keskeytti hänet Gavrila kärsimättömänä.

Kapiton kääntyi ja alkoi poistua.

— Mutta otaksukaamme, että hän ei olisi tielläsi, — huusi hänen jälkeensä hovimestari, — suostutko omasta puolestasi?

— Sen ilmoitan, — vastasi Kapiton ja poistui.

Kaunopuheliaisuus ei jättänyt häntä vaikeimmissakaan tapauksissa.

Hovimestari kulki muutaman kerran pitkin huonetta.

— No, kutsukaahan nyt Tatjana, — lausui hän vihdoin.

Muutaman hetken kuluttua Tatjana saapui varovasti hiipien ja pysähtyi kynnykselle.

— Mitä suvaitsette käskeä, Gavrila Andreitsh? — lausui hän hiljaisella äänellä.

Hovimestari katsoi häntä tutkivasti.

— Kuulehan, — lausui hän: Tanjusa, haluatko saada miehen? rouva on valinnut sinulle sulhasen.

— Tottelen, Gavrila Andreitsh. Mutta kenenkä hänen armonsa on suvainnut määrätä minulle sulhaseksi? —

— Kapitonin, suutarin.

— Tottelen, hyvä herra!

— Hän on kevytmielinen mies — se on totta. Mutta rouva luottaa tässä sinuun.

— Tottelen.

— Vain yksi ikävä juttu… se kuuro Garaskahan silmäilee sinua. Ja millä sinä sen karhun olet itseesi noitunut? Mutta hänhän voi sinut ehkä tappaa, sellainen karhu…

— Tappaa niinkin, Gavrila Andreitsh, varmasti tappaa.

— Tappaa… se kyllä vielä nähdään. Kuinka sinä sanot: tappaako?
Näinköhän hänellä on oikeutta surmata sinua, ajatteleppa itse?

— Sitä en tiedä, Gavrila Andreitsh, onko hänellä oikeutta vaiko ei?

— Mokomakin! ethän sinä vain liene hänelle mitään luvannut…

— Mitäpä sitten, suvaitkaa kysyä? Hovimestari vaikeni ja mietiskeli:

— "Sävyisä tyttö olet!" —

— No hyvä, — jatkoi hän: — me vielä tästä puhumme keskenämme, nyt voit,
Tanjusa, mennä tiehesi, minä huomaan, että todellakin olet kiltti tyttö.

Tatjana kääntyi, nojasi kevyesti ovipieleen ja poistui.

Mutta ehkäpä rouva jo huomiseksi unohtaa nämä häät — ajatteli hovimestari — suottapa olen niistä niin huolissani!

Tuon hävyttömän me kyllä sidomme, ja jos jotain kummempaa — annamme poliisille tiedon… —

— Ustinja Feodorovna! — huudahti hän äänekkäästi vaimolleen: — pankaapa teekeittiö tulelle rakkaani…

Melkein koko päivän oli Tatjana pesutuvassa. Alussa hän itki, kuivasi sitten kyyneleet ja ryhtyi työhön entiseen tapaan. Kapiton istui myöhäisimpään yöhön erään synkännäköisen toverinsa kanssa anniskelussa ja kertoi tarkoin tälle miten hän Pietarissa asusti erään herrasmiehen luona, joka oli kaikin tavoin keinotellut varallisuutta, miten hän hoiti tämän taloutta ja joutui silloin hiukan erään paheen valtaan: liiaksi juopotteli ja mitä naisiin tulee, tunsi hän niitä kaikenlaisia… Synkkä toveri vain myönteli, mutta kun Kapiton vihdoin ilmoitti, että hän erään asian vuoksi oli pakoitettu riistämään itseltään hengen, käsitti synkkä toveri, että oli aika mennä levolle. Ja he erosivat ääneti ja tylyinä. Hovimestarin toiveet eivät kuitenkaan täyttyneet. Rouvaa huvitti ajatus Kapitonin häistä siinä määrin, että hän yölläkin keskusteli vain niistä erään seuranaisen kanssa, joka oli hänen talossaan unettomia öitä varten ja päivällä makasi kuin yöajuri. Kun Gavrila tuli hänen luokseen aamuteen jälkeen päivän tehtävistä puhumaan, oli rouvan ensimäinen kysymys: miten on häittemme laita, ovatko hyvässäkin alussa? Gavrila tietysti vastasi, että ne ovat hyvinkin lähellä ja että Kapiton tänään tulee hänen armoaan kiittämään. Rouva ei tuntenut itseään täysin terveeksi ja pienen ajan vain uhrasi asioitten käsittelyyn. Hovimestari palasi huoneeseensa ja kutsui kokoon neuvoston. Asia tietystikin vaati erityistä harkintaa. Tatjana ei luonnollisestikaan pannut vastaan; mutta Kapiton julisti kaikkein kuullen, että hänellä on tässä asiassa vain yksi pää, eikä kahta, kolmea… Gerasim heitti heihin pikaisia ja tutkivia katseita, ei poistunut väentuvan portailta ja näytti siltä, kuin olisi hän aavistanut, että hänelle aijotaan tehdä jotain pahaa. Neuvottelevat (heidän joukossaan oli myös vanha kellarimestari, setä Hvost, jonka puoleen kaikki kunnioituksella kääntyivät neuvoa kysymään, vaikka hän ei osannut sanoa muuta kuin — kas niin se on, niin! niin, niin, niin!) — lähtivät siitä, että kaikkien mahdollisuuksien varalle sulkivat Kapitonin aittahuoneeseen, jossa säilytettiin vedenpuhdistajaa ja alkoivat perin pohjin asiaa harkita. Olihan kylläkin helppoa turvautua ylivoimaan, mutta varjele Jumala siitä! syntyisi melua, rouva hermostuisi — ja entä sitten! Mitä oli siis tehtävä. Asiaa tutkittiin ja pohdittiin, ja päätettiin vihdoin turvautua seuraavaan keinoon. Oli usein huomattu, ettei Gerasim voinut kärsiä juopuneita… Istuessaan portilla, hän joka kerran harmistuneena käänsi pois päänsä, kun hänen ohitseen epävarmoin askelin, hatunlippa korvalla, kulki joku juopunut henkilö. Siksipä päätettiin, että Tatjanan oli näyteltävä juopuneen osaa kulkemalla horjuen ja hoippuen Gerasimin ohi. Tyttö raukka pani kauan vastaan, mutta pakotettiin lopulta suostumaan; ja näkihän hän itsekin, ettei hän muuten vapautuisi ihailijastaan.

Hän ryhtyi tehtäväänsä. Kapiton päästettiin komerostaan: koskihan asia joka tapauksessa häntä. Gerasim istui hirsipölkyllä portin vierustalla ja kohenteli lapiolla maata… Kaikista nurkista, ikkunauudinten takaa pidettiin häntä silmällä…

Kepponen onnistui mitä parhaiten. Nähtyään Tatjanan, hän aluksi tapansa mukaan lempeästi ynisten nyökytti päätään; sitten katsoi tarkemmin, pudotti lapion, hypähti ylös, meni hänen luokseen, katsoi häntä silmästä silmään… Kauhun valtaamana alkoi Tatjana yhä enemmän horjua ja sulki silmänsä. Gerasimin otti häntä kädestä, kiidätti yli pihan, talutti hänet huoneeseen, jossa neuvosto oli koolla, ja sysäsi hänet suoraan Kapitonin luo. Tatjana oli aivan menehtymäisillään… Gerasim seisoi hetken, katsoi häneen, heilautti kättään, hymyili ja poistui, raskaasti astuen, huoneeseensa. Vuorokausiin ei häntä kukaan nähnyt. Esiratsastaja Antipka kertoi myöhemmin, että hän reiästä oli nähnyt, miten Gerasim, istuen vuoteellaan, käsi poskella, hiljaa, tasaisesti, ja vain harvoin ynähtäen, — lauloi, s.o. huojui, sulki silmänsä ja pudisti päätään, kuten ajurit tai lotjan hinaajat, kun he virittävät surulliset laulunsa. Antipkan tuli tukala olla, ja hän ei voinut kauemmin katsella Gerasimia. Kun Gerasim seuraavana päivänä poistui huoneestaan, ei hänessä voinut huomata mitään erityistä muutosta. Hän oli vain käynyt ikäänkuin synkemmäksi, mutta Kapitoniin ja Tatjanaan ei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota. Samana iltana he kumpikin hanhet kainalossa menivät rouvan luo, ja viikon kuluttua viettivät häänsä. Eipä edes hääpäivänä Gerasimin käytöksessä saattanut huomata vähintäkään muutosta; vettä hän ei kylläkään joelta tuonut: häneltä oli jollain tavoin matkalla särkynyt vesitynnyri, iltayöstä hän taas puhdisti ja harjasi tallissa hevostaan niin innokkaasti, että se huojui kuten oljenkorsi tuulessa, siirrellen jalkojaan hänen rautaisten käsiensä pitelemänä.

Kaikki tämä tapahtui keväällä. Kului vielä vuosi, jonka kuluessa Kapiton kokonaan turmeli itsensä juomisella; hän ei kelvannut enää mihinkään ja lähetettiin kuormaston mukana vaimoineen kaukaiselle maaseudulle. Lähtöpäivänä hän aluksi rehennellen vakuutteli, että minne hänet lähetettäneekään, vaikkapa sinne, missä pippuri kasvaa, hän ei sittenkään joudu hukkaan; mutta vihdoin kadotti hän malttinsa, alkoi valitella, että hänet lähetetään oppimattomien ihmisten luo, ja tuli lopulta niin heikoksi, että ei voinut hattuakaan panna päähänsä; joku hyväntahtoinen ystävä pani sen hänen otsalleen, asetti lipan kohdalleen ja painoi hatun hänen korvilleen. Kun kaikki oli valmista, ja kyytimiehet pitivät jo ohjia käsissään, odottaen sanaa: "Jumalan haltuun!" silloin Gerasim astui esiin hökkelistään, lähestyi Tatjanaa ja lahjoitti hänelle muistoksi punaisen pumpulihuivin, jonka noin vuosi sitten oli ostanut Tatjanalle. Tämä, joka tähän asti suurella kylmäverisyydellä oli kestänyt vaihtelevan elämänsä kaikki hetket, ei kuitenkaan enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi kyyneliin ja, asettuessaan kärryihin, suuteli kolmasti kristillisen tavan mukaan Gerasimia. Gerasim aikoi saattaa häntä tulliportille asti ja kulki hetken aikaa hänen kärryjensä vieressä, mutta pysähtyi äkkiä Kriminkaalamon luona, heilautti kättään ja läksi kulkemaan pitkin joen viertä.

Oli iltapuoli. Hän kulki hiljaa ja katseli veteen. Äkkiä oli hän näkevinään, että jokin pulikoi rannan liejussa. Hän kumartui ja näki pienen, valkean mustatäpläisen koiranpenikan, joka kovista ponnistuksista huolimatta ei mitenkään voinut nousta vedestä; se taisteli, ponnisteli ja sen kostea, laiha ruumis värisi yltään. Gerasim huomasi onnettoman koiranpenikan, tarttui siihen kädellään, pisti sen povelleen ja kiiruhti nopein askelin kotiin. Hän astui kojuunsa, asetti pelastamansa koiranpennun vuoteelle, peitti sen raskaalla vaipallaan, juoksi ensin talliin noutamaan olkia, sitten kiiruhti kyökkiin hakemaan lasillisen maitoa. Varovasti kohotti peitteen, levitti oljet ja asetti maitokupin vuoteelle. Rakkiparka oli vain noin kolmen viikon vanha, se oli vasta äsken saanut silmät, vieläpä näytti toinen silmä suuremmalta kuin toinen; se ei kyennyt vielä juomaan kupista, vapisi vain ja räpytteli silmiään. Gerasim kosketti kevyesti kahdella sormellaan sen päätä ja painoi sen turvan maitokuppiin. Rakki alkoi äkkiä ahnaasti juoda, päristeli, värisi ja kakisteli. Gerasim katseli jonkun aikaa ja sitten äkkiä pyrskähtää nauramaan… Koko yön hän hoiteli sitä, nukutteli, silitteli ja vaipui vihdoin itse sen viereen iloiseen ja hiljaiseen uneen.

Eipä yksikään äiti vaali lastaan niinkuin Gerasim hoiteli elättiään. Ensi ajat oli koira heikko, laiha ja rumannäköinen, mutta vähitellen se kostui ja somistui, ja noin kahdeksan kuukauden kuluttua, pelastajansa vaalimana, siitä varttui oikein sievä, espanjalaisrotuinen, tuuheahäntäinen, pitkäkorvainen ja ilmehikäs-, suurisilmäinen koira. Se kiintyi läheisesti Gerasimiin, ei jäänyt hänestä askeltakaan, aina seurasi häntä, heilutellen häntäänsä. Antoipa hän sille nimenkin — mykät tietävät, että heidän muminansa kiinnittää heihin muitten huomion — hän kutsui sitä Mumu'ksi. Koko talonväki alkoi pitää siitä ja kutsui myöskin sitä Mumu'ksi. Se oli sangen viisas, liehakoi kaikkia, mutta piti yksin Gerasimista. Gerasim itse piti siitä intohimoisesti… eikä hän suvainnut, että toiset sitä silittivät: pelkäsikö hän jotain sen puolesta, oliko hän kateellinen siitä — Jumala sen tietää! Se herätti hänet aamuisin, nykien häntä vaatteista, johti hänen luokseen suitsista hevoskulun, jonka kanssa eli hyvässä sovussa, tärkeän näköisenä lähti hänen kanssaan joelle, vahti hänen varpaluutiaan ja lapioitaan, eikä päästänyt ketään hänen kojuunsa. Hän varta vasten sille oli uurtanut aukon oveen, ja se ikäänkuin tunsi, että vain Gerasimin kojussa oli se täydellinen emäntä ja siksipä se mentyään tämän kammioon tyytyväisenä loikkasi vuoteelle. Yöllä ei se lainkaan maannut, mutta eipä se tyhjän päiten haukkunutkaan, kuten muut tyhmät piharakit, jotka takakäpälillään istuen, turpa pystyssä, silmät sirillään vain ikävissään vonkuvat, kuuta haukkuvat ja tavallisesti kolmasti kerrallaan — sellainen ei se ollut! Mumun hieno ääni ei koskaan turhaan kuulunut! vain silloin, jos vieras liiaksi lähenee aitausta tai jossain syntyy epäiltävää melua tai hälinää… Sanalla sanoen se oli kelpo vahti. Tosin oli talossa vielä eräs vanha kellertävä ruskeatäpläinen koira, nimeltä Hukka, mutta sitä ei koskaan, ei edes yöllä päästetty kahleista, ja eipä se itsekään, raihnas kun oli, kaivannut vapautta — nukkui itsekseen, käärössä, kopissaan ja vain silloin tällöin käheästi, tuskin kuuluvasti haukahti, mutta vaikeni taasen, ikäänkuin olisi arvellut sen turhaksi. Herrasväen suojiin ei Mumu pyrkinyt ja kun Gerasim kantoi halkoja huoneisiin, jäi se aina jälkeen ja kärsimättömänä odotti aina hänen paluutaan, höristeli korviaan ja käänteli päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle, jos vain kuuli oven takaa pienintäkään kolinaa…

Siten kului vuosi. Gerasim suoritti piharengin työt ja oli tyytyväinen kohtaloonsa, kunnes kerran sattui odottamaton tapaus. Se oli seuraava: eräänä kauniina kesäisenä päivänä käyskenteli rouva seuranaistensa kanssa vierashuoneessa. Hän oli hyvällä päällä, nauroi ja laski leikkiä; seuranaiset nauroivat ja laskivat myöskin leikkiä, mutta erityistä iloa eivät he silti tunteneet: talonväki ei suurestikaan iloinnut silloin kun rouva oli leikkisällä tuulella, koska hän silloin ensiksikin vaati kaikkia ehdottomasti ja täydellisesti yhtymään iloonsa ja toiseksi, koska nämät oikut eivät kestäneet kauan ja tavallisesti päättyivät synkkään ja happamaan mielentilaan. Sinä päivänä oli hän onnellisesti noussut oikealla jalallaan, kortit osoittivat neljää sotamiestä: toiveet täyttyvät (hän ennusti aina aamuisin), — teekin oli hänestä erittäin maukasta, josta sisäkkö sai kiitokset ja kymmenkopekaisen. Makea hymy ryppyisillä huulillaan käveli rouva vierashuoneessa ja meni ovelle. Ikkunan edustalla oli puutarha, ja keskisellä kukkaskummulla, ruusupensaan suojassa lepäsi Mumu ja kalusi huolellisesti luupalasta. Rouva huomasi sen.

— Jumalani! — huudahti hän äkkiä: — mikä koira tuo on?

Seuranaisen, tuon raukan, jonka puoleen rouva kääntyi, valtasi se ikävä levottomuus, jonka tavallisesti saattaa huomata vallanalaisessa ihmisessä silloin, kun tämä ei vielä tarkoin tiedä, miten hänen on käsitettävä käskijänsä huudahdus.

— E… e…n tiedä, teidän armonne, — sopersi hän: — nähtävästi mykän.

— Jumalani! — keskeytti hänet rouva: sehän on sangen sievä koira! käskekää tuoda se luokseni. Onko se jo kauan ollut hänellä? Mitenkä minä en ole sitä ennemmin huomannut?… Käskekää tuoda.

Seuranainen kiiruhti heti eteiseen.

— Mies, mies! — huusi hän — noutakaa pian Mumu! Se on puutarhassa.

— Sen nimi on Mumu, — lausui rouva: — oikein sievä nimi.

— Niin, oikein sievä! — vastasi seuraneiti. — Pian, Stefan!

Stefan, voimakas nuorukainen, joka hoiti edeskäyvän tehtäviä, syöksi pää edellä puutarhaan ja oli tarttumaisillaan Mumu'hun, mutta se vapautui vikkelästi hänen käsistään ja juoksi häntä pystyssä minkä käpälistä pääsi Gerasimin luo, joka parhaillaan kyökissä kolisteli ja pudisteli vesitynnyriä, käännellen sitä käsissään kuten lapsi rumpua. Stefan kiiruhti sen jälkeen ja alkoi tavoitella sitä isännän jaloista; mutta sukkela koira ei antautunut vieraan valtoihin, kierteli ja kaarteli. Gerasim katseli hymyillen tätä touhua; vihdoin Stefan harmistuneena nousi ja alkoi merkkejä tehden selvittää, että rouva itse vaatii koiran tuotavaksi luokseen. Gerasim joutui hiukan ymmälle, kutsui kuitenkin Mumun luokseen, nosti sen maasta ja jätti Stefanille. Stefan vei sen vierashuoneeseen ja asetti sen parkettilattialle. Rouva alkoi lempeällä äänellä kutsua sitä luokseen. Mumu, joka ei syntymästään ollut nähnyt näin loistavia suojia, oli kovin peloissaan ja aikoi syöksyä ulos ovesta, mutta avulias Stefan sysäsi sen takaisin ja Mumu väristen puristautui seinää vasten.

— Mumu, Mumu, tule vain luokseni, tule rouvan luo, — lausui valtiatar: — tule, pikku tyhmyri… älä pelkää… — Mene, Mumu, mene rouvan luo, — toistivat seuranaiset: — mene!

Mutta Mumu vilkui surullisesta ympärilleen eikä liikahtanut paikaltaan.

— Antakaa sille jotain syötävää, — sanoi rouva.

— Miten se on tyhmä! ei tule rouvan luo. Mitä se pelkää?

— He eivät vielä ole kotiutuneet, — lausui eräs seuranainen, aralla ja mielistelevällä äänellä.

Stefan toi lautasella maitoa, asetti sen Mumun eteen, mutta Mumu ei edes haistanutkaan maitoa, yhä vain vapisi ja katseli ympärilleen.

— Kas, millainen sinä olet! lausui rouva, lähestyen ja aikoen sitä silittää, mutta Mumu suonenvedontapaisesti käänti päätään ja näytti hampaitaan. — Rouva veti nopeaan kätensä takaisin.

Syntyi hetken vaitiolo. Mumu hiljaa vingahti, ikäänkuin valittaen ja anteeksi pyytäen… Rouva poistui ja rypisti kulmiaan. Koiran äkillinen liike oli häntä peljästyttänyt.

— Voi! — parahtivat kaikki seuranaiset yhteen ääneen: — eikö se, Jumala varjele, purrut teitä! (Mumu ei vielä ollut koskaan purrut ketään): voi, voi!

— Se vietäköön heti tiehensä! — lausui eukko muuttuneella äänellä. —
Häijy koira! kuinka se on ilkeä!

Ja heti hän kääntyi ja suuntasi askeleensa työhuoneeseensa. Seuranaiset arasti vilkuivat toisiaan ja aikoivat seurata häntä, mutta hän pysähtyi, katsoi heihin kylmästi ja lausui: "mitä asiaa teillä? enhän minä teitä ole kutsunut", ja poistui.

Seuranaiset huitoivat toivottomina käsillään Stefania luokseen; tämä otti Mumun ja paiskasi sen heti oven taa, suoraan Gerasimin jalkoihin — ja puolen tunnin kuluttua vallitsi talossa jo syvä hiljaisuus, ja vanha rouva istui sohvalla synkempänä ukkospilveä. Millaiset pienet asiat — ajattelet kaiketi — saattavat joskus häiritä ihmistä!

Koko illan oli rouva huonolla tuulella, ei puhellut kenenkään kanssa, ei pelannut korttia ja yön nukkui huonosti. Oikutteli, ettei hänelle annettu oikeaa hajuvettä, että hänen tyynynsä haisevat saippualta, ja pakoitti taloudenhoitajattaren tutkimaan kaikki vaatteet, — sanalla sanoen, riehui ja oikein "kiukutteli." Seuraavana aamuna hän kutsutti luokseen Gavrilan tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.

— Sano, ole hyvä, alkoi hän, — heti kun tämä mieli rauhattomana oli astunut hänen työhuoneensa kynnyksen yli: — mikä koira se on, joka kaiken yötä haukkui pihalla? ei antanut minun nukkua!

— Koirako… millainen… ehkä mykän koira, teidän armonne, — lausui hän vihdoin hiukan epävarmalla äänellä.

— En tiedä, oliko se mykän vaiko jonkun toisen, mutta nukkua en minä saanut sen haukunnalta! Ja minä suuresti ihmettelen, mitä me teemme niin suurella koiralaumalla. Haluaisin tietää? Meillähän on jo pihakoira?

— Onpa niinkin. Hukka, teidän armonne. No, mitä vielä, mitä me sitten enää teemme toisella? Siitä on vain pelkkää vastusta. Kylänvanhinta ei ole talossa — mistä sitten tuo toinen koira. Ja mitäpä mykkä tekee koiralla? Kuka on antanut hänelle luvan pitää koiria talossa? Eilen minä menin ikkunan luo ja näin, miten se makasi puutarhassa, kaluten jotain sinne kiskomaansa inhoittavaa haaskaa, — ja sinnehän on ruusuja istutettu…

Rouva vaikeni.

— Pidä huoli siitä, ettei sitä enää tänään tässä talossa nähdä… kuuletko?

— Kuulen, teidän armonne.

— Jo tänään. Nyt voit mennä. Asioita esittämään kutsun minä sinut myöhemmin.

Gavrila poistui.

Kulkiessaan vierashuoneen läpi, hovimestari muka järjestyksen vuoksi siirsi soittokellon pöydältä toiselle, niisti salissa hiljaa ankannenäänsä ja meni eteiseen. Eteisessä, pitkällä kirsturahilla makasi Stefan kuten kaatunut soturi taistelua esittävässä kuvassa; hän oli oikaissut jalkansa suonenvedontapaisesti esiin nutun alta, jolla hän oli peittänyt itsensä.. Hovimestari sysäsi häntä ja puoliääneen ilmoitti hänelle jonkun käskyn, johon Stefan vastasi puoleksi haukotellen, puoleksi nauraen. Hovimestari poistui, mutta Stefan hypähti ylös, veti mekon ylleen ja saappaat jalkaansa, lähti ja pysähtyi portaille. Ei kulunut viittä minuuttia, kun Gerasim saapui suunnaton halkotaakka selässä, eroamattoman Mumu'n seuraamana. (Rouva vaati, että sekä hänen makuu- että työhuoneensa olivat lämmitettävät kesälläkin). Gerasim asettui sivuttain oven eteen, sysäsi sitä olallaan ja astui sisään taakkoineen. Mumu jäi tapansa mukaan häntä odottamaan. Silloin Stefan huomasi hetken sopivaksi, syöksyi sen päälle kuten korppikotka kananpojan kimppuun, puristi sitä rinnallaan maata vasten, tarttui kiinni molemmin käsin, ja hatutta päin, juoksi sen kanssa pihalle, istui ensimäiseen tapaamaansa ajuriin ja ajoi Metsästäjä-Halliin. Sieltä hän pian löysi ostajan, jolle luovutti sen viidestäkymmenestä kopekasta, vain sillä ehdolla, että tämä ainakin viikonpäivät pitäisi sitä nuorassa, ja sitten hän heti palasi takaisin, mutta hän ei tullut hevosella kotiin saakka, vaan astui alas ajurista, kiersi pihan ja talontakaiselta poikkikadulta aidan yli hyppäsi pihalle; pienestä portista ei hän rohjennut tulla, sillä pelkäsi kohtaavansa Gerasimin.

Muuten oli hänen pelkonsa tässä suhteessa turha: Gerasimia ei enää näkynyt pihalla. Tultuaan sisältä, hän heti tähysteli kaivaten Mumu'a; hän ei jaksanut muistaa, että se vielä kertaakaan olisi poistunut ennen hänen paluuta, alkoi juosta ympärinsä, etsien ja kutsuen sitä omalla tavallaan… syöksyi kojuunsa, heinäparvelle, kadulle, — sinne — tänne… Se oli hävinnyt! Hän kääntyi ihmisten puoleen, kyseli sitä tehden epätoivoisia kädenliikkeitä, kuvasi sitä käsillään, osoittaen puolen arsinan korkealle maasta… Toiset eivät todellakaan tietäneet, minne Mumu oli kadonnut ja heiluttelivat vain päätään, toiset tiesivät ja nauroivat hänelle vastaukseksi, ja hovimestari tekeytyi sangen tärkeän näköiseksi ja alkoi kirkua ajureille. Silloin Gerasim juoksi pihalta tiehensä.

Oli jo hämärä kun hän palasi. Hänen uupuneesta muodostaan, epävarmasta käynnistään, pölyttyneistä vaatteistaan saattoi päättää, että hän oli ehtinyt juosta jo puoli Moskovaa. Hän pysähtyi herrastalon ikkunoiden alle, heitti katseensa portaille, jonne oli kokoontunut muutamia talon palvelijoita, kääntyi ja äännähti vielä kerran: "Mumu!" — Mutta Mumu ei vastannut. Gerasim poistui. Kaikki katsoivat hänen jälkeensä, mutta ei kukaan hymyillyt, ei sanonut sanaakaan… ja utelias esiratsastaja Antipka kertoi kyökissä seuraavana aamuna, että mykkä kaiken yötä oli ähkinyt.

Seuraavana päivänä ei Gerasimia nähty; senpätähden ajuri Potap'in täytyi hänen sijastaan mennä vettä noutamaan, josta tämä ei ollut ollenkaan mielissään. Rouva kysyi Gavrilalta, onko hänen käskynsä täytetty. Gavrila vastasi, että se on jo täytetty. Seuraavana aamuna ilmestyi Gerasim kojustaan työhön; tulipa hän päivällisellekin, söi ja poistui jälleen ketään tervehtimättä. Hänen kasvonsa, jo muutenkin elottomat kuten yleensä kuuromykillä, olivat nyt ikäänkuin kivettyneet. Päivällisen jälkeen hän jälleen poistui kartanolta, mutta ei pitkäksi aikaa, palasi ja meni heti tallinparvelle. Tuli kuutamoinen ja kirkas yö Gerasim makasi raskaasti henkien ja tuon tuostakin käänteli itseään; hän oli äkkiä tuntevinaan, että joku nykii häntä vaatteista; hän alkoi koko ruumiiltaan vavista, ei kuitenkaan kohottanut päätään, rypisteli vain kulmiaan; mutta kas, taasen häntä nykäistiin entistä voimakkaammin; hän hypähti ylös… hänen edessään kiekkui Mumu nuoran pätkä kaulassa. Äänettömästä rinnasta pääsi ilonparahdus; hän tarttui Mumu'hun, puristaen sen syliinsä; se äkisti nuoli hänen nenäänsä, silmiänsä, viiksiänsä ja partaansa… Hän seisoi ja mietti hetken, varovasti hiipi alas ylisiltä, vilkasi ympärilleen ja päästyään varmuuteen, ettei häntä kukaan näe, hän pujahti onnellisesti kojuunsa. Gerasim oli jo heti aavistanut, ett'ei koira ollut kadonnut itsestään, että se nähtävästi oli viety pois rouvan käskystä; ihmiset olivat hänelle merkeillä selittäneet, kuinka hänen Mumunsa oli ollut rouvalle äkäinen — ja hän päätti ryhtyä toimenpiteisiin. Ensin hän syötti Mumua leivällä, hyväili sitä, pani sen nukkumaan ja sitten alkoi hän asiaa harkita, ja kaiken yötä mietiskeli, miten hän voisi sen parhaiten piilottaa. Vihdoin päätti hän pitää sitä kopissaan kaiket päivät ja vain silloin tällöin käydä sitä katsomassa ja yöllä viedä se ulos. Oven aukon tukki hän lujasti vanhalla nutullaan, ja päivän valjettua oli hän jo kartanolla, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja kasvoillakin väreili yhä entinen alakuloisuus. Kuuro raukan mieleen ei voinut mitenkään johtua, että Mumu vinkunallaan itsensä ilmaisee: ja pianpa talonväki saikin tietää, että mykän koira oli palannut takaisin ja että se istui hänen kopissaan lukon takana; mutta säälistä Gerasimia ja hänen koiraansa, ja osaksi ehkä pelosta häntä itseänsä kohtaan ei kukaan millään muotoa osottanut päässeensä hänen salaisuutensa perille. Hovimestari yksin hieroi niskaansa ja viittasi kädellään "Jumala hänen kanssaan", lausui hän; "ehkäpä ei tule rouvan tietoon!"

Mykkä taasen ei koskaan uurastanut niin ahkerasti kuin sinä päivänä: hän puhdisti ja haravoi pihan, nyhti kaikki ruohot yksitellen, tempoi ylös jokaisen aitauksen säleen, päästäkseen varmuuteen, ovatko ne tarpeeksi vahvat ja takoi ne sitten maahan takaisin, — sanalla sanoen, hommasi ja hääräsi niin innokkaasti, että rouvakin kiinnitti huomion hänen aherteluunsa. Päivän kuluessa Gerasim kahdesti salaa käväsi majassaan; kun yö tuli, kävi hän koiran kanssa nukkumaan kojuunsa eikä tallinparvelle ja vasta kahta käydessä tuli sen kanssa kävelemään raikkaaseen ilmaan. Kun hän oli astellut sen kanssa jonkun aikaa pitkin pihaa ja aikoi jo palata takaisin, kuului äkkiä aidan takaa poikkikadun puolelta jotain kahinaa. Mumu teroitti korvansa, alkoi murista, läheni aitausta, nuuski ja päästi kovan, läpitunkevan haukunnan. Joku juopunut aikoi sijoittua sinne makuulle. Juuri tähän aikaan oli rouva vaipunut uneen pitkällisen "hermostuneen levottomuuden" jälkeen: tällainen mielenkiihko valtasi hänet aina liian runsaan illallisen syötyä. Äkillinen haukunta herätti hänet: sydän oli kiivaassa lyönnissään pysähtyä. "Tytöt, tytöt! valitti hän. — Tytöt!" Säikähtyneet tytöt juoksivat makuuhuoneeseen.

"Voi, voi, minä kuolen!" puheli hän, surullisesti levitellen käsiään. — "Taas, taas se koira!… Voi, lähettäkää noutamaan lääkäriä. He tahtovat minut tappaa… Koira, taasen koira! Voi!" ja hän heitti taaksepäin päänsä ja oli siten pyörtyvinään. Juostiin hakemaan tohtoria, s.o. kotilääkäri Haritonia. Tämä lääkäri, jonka koko taito oli siinä, että hän käytti pehmeäpohjaisia saappaita, osasi hienotunteisesti tarttua valtasuoneen, nukkui neljätoista tuntia vuorokaudessa, muun ajan huokaili ja alati kestitsi rouvaa kirsimarjatipoilla, — tämä lääkäri saapui heti, käski savustaa linnun sulkaa ja, kun rouva avasi silmänsä, tarjosi heti hänelle hopeaisella lautasella lasissa noita salaperäisiä tippoja. Rouva otti ne, ja alkoi heti itkevällä äänellä syytellä koiraa, Gavrilaa, valitti kohtaloaan, sitä, että kaikki ovat hänet vanhan onnettoman naisen hyljänneet, ettei kukaan hänestä välitä, että kaikki odottavat hänen kuolemataan. Sillä välin onneton Mumu jatkoi haukkumistaan ja turhaan huuteli Gerasim sitä pois aitauksen luota. "Ja nyt… nyt… taasen"… sopersi rouva ja hänen silmänsä muljahtivat luomen alle. Lääkäri kuiskasi jotain tytölle, tämä juoksi eteiseen, nykäsi Stefania, tämä kiiruhti herättämään Gavrilaa, Gavrila tulistuneena nostatti jalkeille koko talonväen.

Gerasim kääntyi, näki välkehtivät tulet ja varjot ikkunoissa ja aavistaen mielessään jotain pahaa, heitti Mumun kainaloonsa, juoksi kojuunsa ja sulkeutui sinne. Hetken kuluttua viisi miestä koetti väkivallalla tunkeutua sisään kojun ovesta, mutta turhaan, sillä ovi oli salvassa. Gavrila juoksi kovaa vauhtia, käski heidän kaikkein jäämään kojun edustalle aamuun asti ja pitämään vahtia, ja itse syöksyi hän naisten puolelle ja pyysi vanhinta seuranaista Ljubov Ljubimovnaa, jonka kanssa yhdessä varasteli ja hävitti talon teevaroja, sokeria ja kuivatuita hedelmiä, ilmoittamaan rouvalle, että koira kaikeksi onnettomuudeksi on taasen jostain päässyt taloon, mutta että huomenna se ainakin pääsee hengestään; samalla tuli tämän pyytää rouvaa leppymään ja rauhoittumaan. Rouva ei nähtävästi olisi niinkään pian tyyntynyt, ellei lääkäri kiireissään olisi antanut hänelle kahdentoista tipan asemasta kokonaista neljäkymmentä: kirsimarjatipat tekivät vaikutuksensa — neljännestunnin kuluttua makasi rouva jo rauhallisesti ja sikeästi; ja Gerasim lepäsi aivan kalpeana vuoteellaan ja puristi lujasti Mumun kuonoa.

Seuraavana aamuna rouva heräsi tavallista myöhemmin; Gavrila odotti hänen heräämistään voidakseen käskeä talonväen valtaamaan Gerasimin turvapaikan ratkaisevalla äkillisellä hyökkäyksellä; itse hän valmistautui kestämään ankaran nuhdesaarnan. Mutta myrsky ei puhjennutkaan. Maatessaan vuoteella kutsutti rouva luokseen vanhimman seuranaisen.

— Ljubov Ljubimovna, alkoi hän hiljaisella ja heikolla äänellä; hänellä oli tapana esiintyä joskus turvattomana ja hyljättynä marttyyrina; ei ole erittäin tarpeellista huomauttaa, että talonväki tunsi silloin asemansa noloksi: — Ljubov Ljubimovna, te näette minun vaikean tilani; menkää ystäväni, Gavrila Andreitshin luo, kysykää häneltä: lieneeköhän todellakin joku rakki hänelle hiljaisuutta arvokkaampi, hänen oman armollisen rouvansa elämää kalliimpi. Ainakaan en minä voisi sitä uskoa, lisäsi hän syvällisen liikutuksen valtaamana: menkää ystäväni, olkaa niin hyvä, menkää Gavrila Andreitshin luo.

Ljubov Ljubimovna meni Gavrilan huoneeseen. Emme tunne heidän kesken syntynyttä keskustelua, mutta jonkun ajan kuluttua kulki melkonen ihmisjoukko pihan poikki kohti Gerasimin kojua: ensimäisenä asteli Gavrila, pidellen kädellään lakkia, vaikka ei lainkaan tuullut; hänen ympärillään kulkivat kokit ja edeskäyvät; akkunasta katseli setä Hvost ja jakeli neuvojaan, s.o. tapansa mukaan levitteli käsiään; heidän jäljessään hyppivät ja irvistelivät poikanulikat, joista toinen puoli oli vieraita. Kojuun johtavilla kapeilla portailla istui joku vahdissa; ovella seisoi kaksi kepit käsissä. Väki alkoi kavuta pitkin portaita, vallaten sen pitkin pituuttaan. Gavrila astui ovelle, löi siihen nyrkillä ja huudahti:

— Avaa!

Kuului hillittyä haukuntaa, vaan ei vastausta.

— Etkö kuule, avaa! toisti hän.

— Mutta, Gavrila Andreitsh, huomautti Stefan alhaalta: — hänhän on kuuro, — eihän siitä apua.

Kaikki rähähtivät nauramaan.

— Mitä siis tehtävä? huvisi Gavrila ylhäältä.

— Mutta onhan siinä aukko ovessa, vastasi Stefan: — tutkikaapa kepillä.

Gavrila kumartui.

— Hän on tukkinut sen aukon jollain nutulla.

— Mutta sysätkää te nuttu sisään. Taasen kuului kumeaa haukuntaa.

— Näetkös, näetkös, ilmaisee itse itsensä, huomautti joku joukosta ja taasen kajahti äänekäs nauru. Gavrila hieroi korvansa taustaa.

— Ei veliseni, jatkoi hän vihdoin: — itse saat nutun sisään sysätä, jos haluat! Ja Stefan kiipesi ylös, otti kepin, työnsi nutun sisään ja heilutti keppiä kojun aukosta, lausuen: "joudu ulos, ulos!" Hän juuri paraillaan huitoi sitä, kun samassa kojun ovi avautui — koko joukkue syöksyi suin päin portailta, Gavrila etunenässä. Setä Hvost sulki akkunan.

— No, no, no, no — huusi Gavrila pihalta: odotapas, kyllä minä opetan sinut. Gerasim seisoi liikkumatta kynnyksellä. Joukkue oli sijoittunut portaitten alipäähän. Gerasim katseli ylhäältä kaikkia näitä harmaisiin kauhtanoihin pukeutuneita ihmisiä: punaisessa talonpoikaismekossaan näytti hän joltain jättiläiseltä heidän edessään. Gavrila kulki askeleen eteenpäin.

— Malta mieltäs, veliseni, lausui hän: — minulle älä pöyhkeile.

Ja hän alkoi merkkejä tehden selittää, että rouva heti vaatii hänen koiraansa: anna se heti, lausui hän, muuten paha sinut perii.

Gerasim katsoi häneen, osotti koiraansa, teki kaulansa kohdalla kädellään liikkeen, vetäen ikäänkuin silmukan umpeen ja kysyvin silmin katsoi hovimestariin. —

— Niin, juuri niin, vastasi tämä, nyökäyttäen päätään: — niin, ehdottomasti.

Gerasim loi katseensa maahan, sitten äkkiä pudisti itseään, osoitti taasen Mumua, joka kaiken aikaa seisoi hänen vieressään, arasti heiluttaen häntäänsä ja uteliaana liikuttaen korviaan, teki sitten uudelleen saman liikkeen kaulansa kohdalla ja löi merkitsevästi rintaansa, ilmaisten siten, että hän itse pitää huolen Mumun hävittämisestä.

— Niin, mutta sinä taasen petät, selitti Gavrila hänelle merkkejä tehden.

Gerasim katsoi häneen, hymyili halveksivasti, löi jälleen kädellään rintaansa ja paiskasi oven kiinni.

Kaikki vaihtoivat vaieten silmäyksiä.

— Mitä tämä oikeastaan merkitsee? aloitti Gavrila. — Hänhän sulki oven?

— Jättäkää hänet, Gavrila Andreitsh, lausui Stefan: — mitä hän kerran lupaa, sen myöskin täyttää. Onhan hän tunnettu… Jos hän jotain lupaa, on se jo silloin varmaa. Hän ei siinä suhteessa kuulu meikäläisiin. Siitä ei mihin pääse, asia on niin.

— Niin, toistivat kaikki ja pudistivat päätään. — Se on niin.

Setä Hvost aukasi akkunan ja sanoi myös: "niin".

— No, olkoon menneeksi, katsotaan, sanoi Gavrila — mutta jonkun täytyy kuitenkin olla vahdissa. Kuulehan sinä Eroshka, lisäsi hän kääntyen jonkun keltaiseen nankinilaiseen kasakanviittaan puetun viheliäisen miehen puoleen, jolle oli uskottu puutarhurin tehtävät; — sinulla ei ole mitään tekemistä! ota keppi ja istu tuohon, ja jos vähänkin huomaat jotain, kiiruhda heti luokseni kertomaan!

Eroshka otti kepin ja istuutui viimeiselle porraspuulle. Joukko hajaantui, jäi vain muutamia uteliaita ja jokunen poikaviikari; Gavrila palasi kotiin ja Ljubov Ljubimovnan välityksellä ilmoitti rouvalle, että kaikki on jo valmista, mutta itse hän varovaisuuden vuoksi lähetti esiratsastajan poliisin luo.

Rouva sitoi nenäliinaansa solmun, kaatoi siihen hajuvettä, haisteli, hieroi ohimoltaan, särpi kyllikseen teetä ja ollen vielä kirsimarjatippojen huumaamana, hän nukkui jälleen.

Kun noin tunti oli kulunut tästä hälinästä, avautui kojun ovi ja Gerasim astui ulos. Hänen yllään oli pyhä kauhtana; hän talutti Mumua nuorasta. Eroshka väistyi syrjään ja antoi hänelle tietä. Gerasim suuntasi askeleensa portille. Kaikki pihalla olevat poikanulikat seurasivat häntä katseillaan. Hän ei edes kääntynyt ja pani hatun päähänsä vasta kadulla. Gavrila lähetti saman Eroshkan pitämään häntä silmällä. Eroshka huomasi kaukaa, että Gerasim poikkesi ravintolaan ja hän jäi odottamaan hänen ulostuloaan.

Ravintolassa tunnettiin Gerasim ja ymmärrettiin hänen merkkinsä. Hän tilasi itselleen hapankaalia lihan kera ja istuutui nojaten käsillään pöytään. Mumu seisoi hänen tuolinsa vierustalla ja levollisena katseli häntä älykkäillä silmillään. Sen karva oikein kiilsi: nähtävästi oli se äsken harjattu. Gerasimille tuotiin hapankaalia. Hän murenteli siihen leipää, leikkeli lihan hienoksi ja pisti lautasen lattialle. Mumu alkoi syödä sille ominaisella hienoudella, tuskin koskettaen ruokaa kuonollaan. Gerasim katseli sitä kauan; kaksi raskasta kyyneltä vierähti äkkiä hänen silmistään: toinen putosi koiran leveälle otsalle, toinen — lautaselle. Hän peitti kasvonsa kädellään. Mumu söi puoli lautasta ja poistui nuoleskellen. Gerasim nousi, maksoi hapankaalin ja meni ulos; ravintolan palvelija hiukan neuvottomana silmäili häntä. Kun Eroshka näki Gerasimin, piiloutui hän nurkan taa, laski hänet ohitsensa ja lähti sitten jälleen seuraamaan häntä.

Gerasim kulki verkalleen ja piteli Mumu’a nuorasta. Kadun kulmaukseen hän pysähtyi ajatuksiin vaipuneena ja lähti sitten äkkiä nopein askelin kohti Kriminkaalamoa. Matkalla hän poikkesi sivurakennuksella varustetun kartanon pihalle ja otti sieltä kaksi tiiltä kainaloonsa, Kriminkaalamolta hän suuntasi askeleensa rannalle, etsi erään paikan, jossa oli kaksi paaluihin kytkettyä pientä venettä airoineen (hän oli ne jo ennen huomannut), ja hyppäsi yhteen niistä Mumu'n kanssa. Ontuva äijäpaha ilmestyi ryytimaan sivustalle rakennetun hökkelin takaa ja huusi hänelle jotain. Mutta Gerasim nyökäytti vain päätään ja alkoi niin lujasti soutaa, että hetken kuluttua oli ehtinyt vastavirtaa jo noin sata syltä rannasta. Ukko seisoi jonkun aikaa, hieroi selkäänsä ensin vasemmalla, sitten oikealla kädellä ja palasi ontuen mökkiinsä.

Mutta Gerasim souti soutamistaan. Moskova oli jäänyt jo kauaksi taakse. Pitkin rantoja ulottui silmänkantamattomiin niittyjä, ryytimaita, peltoja, lehtoja tupineen. Hän tunsi maalaiselämän onnea. Hän heitti airot, laski päänsä Mumu'n rinnalle, joka istui hänen edessään kuivalla tuhtolaudalla — veneen pohja oli veden vallassa — ja jäykistyi paikoilleen, voimakkaat kädet ristissä Mumu'n selkää vasten; laine hiljalleen kuljetti sillä välin venettä takaisin kohti kaupunkia. Vihdoin Gerasim ojentihe suoraksi, nopeasti, jonkunlainen sairaloisen katkera ilme kasvoilla, kiinnitti ottamansa tiilikivet nuoraan, teki silmukan, pani sen Mumu'n kaulaan, laski sen veden pinnalle ja viimeisen kerran katsoi sitä. — Se katseli häntä luottavasti ja pelotta ja heilutti kevyesti häntäänsä. Gerasim käänsi päänsä, rypisti silmiään ja irroitti kätensä.

… Hän ei kuullut mitään, ei vajoavan Mumu'n äkkinäistä vingahdusta, eikä veden raskasta loiskahdusta; hänestähän oli meluava päiväkin paljoa vaikenevampi ja äänettömämpi kuin meillä hiljaisin ja äänettömin yö, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, niin kiiruhtivat pienet laineet entiseen tapaan pitkin jokea toinen toistaan takaa ajaen, ennallaan loiskivat ne veneen sivuja vasten ja kaukana takaa levisivät rantoja kohti leveät ympyrät.

Heti kun Gerasim oli kadonnut näkyvistä, palasi Eroshka kotiin ja ilmoitti, mitä hän oli nähnyt.

— No niin, virkkoi Stefan: — hän hukuttaa sen. Nyt voitte olla aivan levollisia.

Jos hän jotain on kerran luvannut…

Päivän kuluessa ei kukaan nähnyt Gerasimia. Hän ei syönyt päivällistään kotona. Tuli ilta, kaikki tulivat illalliselle paitsi hän.

— Kumma mies se Gerasim! kähisi paksu pesijätär: — saattaako tuolla tavoin koiran vuoksi hukata aikaa!… Toden totta!

— Gerasimhan oli täällä, huudahti äkkiä Stefan, kaapien lusikallaan puuroa.

— Kuinka? milloin?

— Noin kaksi tuntia sitten. Aivan varmasti. Minä kohtasin hänet portilla, hän oli silloin jo kotona, oli taasen menossa. Minä aioin kysyä häneltä jotain koirasta, mutta hän nähtävästi oli huonolla tuulella. Ohimennessään sysäsi hän minua, ehkä hän siten vain ehätti minut tieltään pois: älä muka tuppaa tielle, — ja antoi minulle siinä selkäytimeen sellaisen iskun, että kyllä tuntui, että voi—voi—voi! — Ja Stefan painui kokoon hymyillen vastenmielisesti ja hieroi niskaansa, — Niin, lisäsi hän: — hänen kätensä, ei voi kieltää, on siunattua tekoa.

Kaikki rähähtivät nauramaan Stefanille ja illallisen jälkeen hajaantuivat makuulle. Mutta juuri tähän aikaan pitkin T…. viertotietä astui hartaasti ja pysähtymättä joku jättiläinen, säkki olalla ja pitkä sauva kädessä. Se oli Gerasim. Hän kiiruhti taakseen katsomatta kotiinsa, omaistensa luo maalle, synnyinseudulle. Kun hän oli hukuttanut Mumu-raukan, juoksi hän kojuunsa, pisti sukkelasti tavaransa vanhaan hevosloimeen, sitoi sen solmuun, heitti olalleen ja katosi. Tien oli hän oppinut tuntemaan hyvin jo silloin, kun hänet tuotiin Moskovaan: maakylä, josta rouva oli hänet ottanut, sijaitsi kaikkiaan noin kahdenkymmenenviiden virstan päässä viertotiestä. Hän kulki sitä pitkin lannistumattoman rohkeana, epätoivoisen ja silti iloisen päättäväisenä. Hän kulki; leveänä kohoili hänen rintansa; silmät tuijottivat himokkaasti ja suoraan eteenpäin. Hän kiiruhti ikäänkuin äitivanhus olisi odottanut häntä kotiseudulla, ikäänkuin hän olisi kutsunut häntä luokseen pitkäaikaisen harhailun jälkeen vierailla seuduilla, vieraissa ihmisissä… Vast'ikään luonnon vallannut kesäinen yö oli hiljainen ja lämmin; toisella puolen, siellä, missä aurinko oli laskenut, häämöitti taivaanranta vielä vaaleana ja heikosti punertavana sammuvan päivän viimeisestä hohteesta, — toisella puolen kohosi sinervä, harmaa hämärä. Yö teki sieltäpäin tuloaan. Peltopyyt kuhertelivat ympärillä satalukuisina parvina, ruisrääkät kilvan huutelivat toisilleen… Gerasim ei voinut niitä kuulla, ei voinut hän myöskään eroittaa puitten yöllistä tuntehikasta kuisketta, puitten, joitten ohi häntä kantoivat hänen voimakkaat jalkansa, mutta hän tunsi kypsyvän rukiin tutun tuoksun, joka voimakkaana tuulahti tummista laihoista, hän tunsi, miten hänen vastaansa kiitävä tuuli — kotiseudun tuuli — lempeästi hyväili hänen kasvojaan, leikitteli hänen hiuksillaan ja parrallaan; hän näki edessään häämöittävän tien, — kotiin vievän tien, suoran kuten nuoli; hän näki taivaalla lukemattomat tähdet, jotka valaisivat hänen tietään, ja hän astui kuten jalopeura voimakkaasti ja reippaasti, niin rivakasti, että kun nouseva aurinko kosteanpunervilla säteillään valaisi vasta käymisenvauhtiin päässyttä reipasta nuorta miestä, silloin oli Moskova jäänyt hänestä jo kolmekymmentäviisi virstaa…

Kahden päivän kuluttua oli hän jo kotonaan, hänen tuvassaan asustavan sotamiehen vaimon suureksi hämmästykseksi. Rukoiltuaan pyhimyskuvan edessä, lähti hän heti kylänvanhimman luo. Esimies aluksi hämmästyi; mutta heinänteko oli juuri alkanut: Gerasimille, tuolle kelpo työmiehelle annettiin käteen viikate, — ja hän alkoi niittää vanhaan tapaansa, niittää siten, että talonpoikia oikein pöyristytti, kun he katselivat hänen iskujaan ja sivalluksiaan…

Mutta Moskovassa kaivattiin Gerasimia pakonsa jälkeisenä päivänä. Mentiin hänen kojuunsa, tutkittiin se tarkoin ja ilmoitettiin asiasta Gavrilalle. Tämä tuli, ihmetellen kohotti olkapäitään ja päätti, että mykkä on joko paennut tai hukuttanut itsensä tyhmän koiransa kera. Annettiin tieto poliisille, sitten myös rouvalle. Rouva suuttui, alkoi itkeä, käski etsiä hänet millä hinnalla hyvänsä, vakuutti ettei hän ollut koskaan käskenyt hävittämään koiraa ja piti lopuksi Gavrilalle sellaisen nuhdesaarnan, että tämä kaiken päivää vain pudisteli päätään ja tuon tuostakin lausui: "No?" kunnes setä Hvost sai hänet järkiinsä sanomalla: "No—o!" Vihdoin tuli tieto maaseudulta Gerasimin sinne tulosta. Rouva rauhoittui hiukan; hän määräsi ensin, että Gerasim oli viipymättä tuotava takaisin Moskovaan, mutta myöhemmin kuitenkin ilmoitti, ettei hän lainkaan tarvitse niin kiittämätöntä miestä.

Eipä hän enää itsekään kauvaa tämän jälkeen elänyt, ja perilliset eivät tarvinneet Gerasimia: he vapahtivat äidin muutkin orjat päivätöistä veroa vastaan.

Ja Gerasim elää vielä nykyäänkin mäkitupalaisena yksinäisessä tuvassaan; hän on kuten ennenkin terve ja väkevä, tekee työtä neljän edestä ja on kuten ennenkin vakava ja levollinen. Mutta naapurit ovat huomanneet, että hän Moskovasta paluunsa jälkeen on kokonaan lakannut seurustelemasta naisten kanssa, ei edes silmäile heitä, eikä hänellä enää ole koiraakaan elättinään. "Sehän on muuten — puhuvat ukot keskenään — hänelle onneksi, ettei häntä naisväki huvita; ja mitä koiraan tulee, mitä hän sillä tekisi, eihän hänen pihalleen saa varasta väkisinkään tuoduksi!" Sellaista tietää huhu mykän jättiläisvoimista.