language: Finnish

ENSI ASTE

Koulupojan romaani

Kirj.

JEVGENI TSHIRIKOFF

Suomensi

O. H—a [Onni Hamara]

Kirjallisia pikkuhelmiä XXXIII.

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1910.

EWGENIJ NIKOLAJEWITSH TSHIRIKOFF

syntyi 1864 etelä-Venäjällä polveutuen eräästä simbiriskiläisestä aatelissuvusta. Ylioppilaaksi päästyään opiskeli hän Kasanin yliopistossa ensin juridikaa ja sitten luonnontiedettä, ottamatta kuitenkaan kumpaistakaan alaa erikoisalakseen. Kuitenkin täytyi hänen, luultavasti politisista syistä, lopettaa opintonsa.

Tämän jälkeen antautui hän sanomalehtialalle toimien kirjeenvaihtajana useissa aikakauslehdissä. Hän on kirjoitellut m.m. Ruskoje Bogatstwo'on, Nowoje Slowo'on Sisn'iin, Ruskaja Misl'iin y.m. Sisn'in toimitukseen liittyi hän myöhemmin vakinaisesti, mutta siirtyi mainitun lehden lakattua maaseutuosaston toimittajaksi Ruskaja Misl'iin. Hänen mainitussa lehdessä julkaisemansa "maakuntakuvat" herättivät ansaittua huomiota sattuvina ja nerokkaina Venäjän maalaiselämän kuvauksina.

Mutta ei ainoastaan sanomalehtimiehenä, vaan myöskin kirjailijana on T. tehnyt itsensä tunnetuksi. Varsinkin novellistina on hän ollut sangen tuottelias. Niiden joukossa ovat ansiokkaimpia kokoelmat "Invalidy" (Invalidit) ja "V otstavku" (jäähyväishetkellä). Kaikkiaan on hänen novellikokoelmiaan ilmestynyt 18 kpl. kustannusliike "Snanien" kustannuksella, jossa liikkeessä m.m. Maksim Gorjki on osakkaana ja joka on kustantanut Gorjkin, Andrejeffin, Kuprinin y.m. mestariteoksia. T. oli muutenkin sangen lähellä mainittuja kirjailijoita, kuuluen samaan kirjalliseen piiriin ja ollen läheinen ystävä heidän kanssaan. Nyt on tuo ystävyys kuitenkin laimennut, josta syystä hänen viimeiset tuotteensakin ovat ilmestyneet erään toisen kustannusliikkeen kustannuksella Moskovassa.

Se seikka, että T. nuorena ylioppilaana joutui politiseen ilmapiiriin ja nuorten, sivistyneiden, vapaamielisten ylioppilaiden, n. k. "nuorvenäläisten", seuraan, on antanut leiman koko hänen tuotannolleen. Hän liikkuu sangen mielellään politisilla aloilla ja kuvailee Venäjää juuri sellaisena kuin se esiintyy vapaamielisten, niin ylhäisten kuin alhaisten, sivistyneiden kuin sivistymättömien silmissä. Myöskin seuraa hän mielellään Marxin viittomaa yhteiskunnallista tietä.

Dramatisella alalla on T. tehnyt itsensä tunnetuksi etupäässä dramoillaan "Za slavon" (Kunniatta), "Druzja publiki" (Julkisuuden ystävät) ja "Jevrei" (juutalaisia), joka viimeksimainittu näytelmä on esitetty Suomessakin Maaseututeaatterissa. T:n huvinäytelmät ovat sen sijaan vähäpätöisempiä. Niitä ei voida verrata hänen dramoihinsa, jotka uudenaikaisen tyylinsä ja rikkaan vuoropuhelunsa suhteen usein kohoavat runoilutaidon huippuun. Aihe on niissä kyllä suppea ja käsittely lyhyttä, mutta vuoropuhelu sisältää syväaatteisia totuuksia ja osoittaa kirjailijan selväsanaiseksi ja vakavaksi työskentelijäksi. — Aivan viime aikoina on T. myöskin eräillä fantasia-näytelmillään saanut suurta suosiota venäläisen yleisön keskuudessa.

Suomentaja.

Ensi aste.

I.

Kevät on tullut!

Aurinko heloittaa ja paahtaa täydellä terällään. Kaduilla kiitää riemuisassa kilpajuoksussa pieniä jokia ja puroja. Katoilta ja akkunalaudoilta putoilee jääpuikkoja musertuen maahan sattuessaan tuhansiksi palasiksi. Taivas on kirkas, kuulakka ja hohtavan sininen; pienet pilvenhattarat leijailevat sillä kuin yksinäiset valko-joutsenet. Kaikkialta, maasta ja taivaasta, keksii katse suloa, riemua ja kauneutta.

Ihmiset ovat ystävällisiä, iloisia ja onnellisia. Kaikki odottavat jotakin, toivovat jotakin, aivan kuin olisivat hekin uuden kevään tullessa alkaneet elää uutta elämää, toisenmoista kuin tähän saakka eletty oli ollut.

Kimnasipuutarhan korkean orapihlaja-aidan vieressä pitävät varpuset sellaista melua, että vanha viiksikäs konstaapelikin, joka seisoo läheisimmässä kadunkulmassa, torkahtaa ja uneksii valmistettavasta tappelusta, johon hänen viran puolesta pitäisi sekaantua.

Katoilla ja kadun pälvipaikoissa kuhertelevat kyyhkys-herrat. Ne keikailevat, kohottelevat siipiään ja luovailevat kyyhkysneitosten ympärillä, lausuen näille kauniita, rakkautta ja onnea uhkuvia romanssejaan. Naakat ovat vallanneet synkän vankilatornin elämöiden siellä kuin riitaiset noidat.

Kaikki iloitsevat. Vanha vakainen koirakin, joka loikoo suurten kiviportaiden edessä, tuntee itsensä sangen tyytyväiseksi. Se raaputtelee toisella takajalallaan korvantaustaansa, oikoo ruumistaan, laskeutuu sitten selälleen, katsahtaa taivaan sini-kirkkauteen ja makaa sitten mielihyvin mukavassa asennossaan.

Mutta iloisimpia ja tyytyväisimpiä ovat epäilemättä koulupojat, realistit ja kimnasistit. Tänään on ollut viimeinen koulupäivä pääsiäisen edellä. Hitaasti ovat tunnit kuluneet, pojat eivät ole voineet istua hiljaa, tarkkaavaisina seurata opetusta ja tuntea minkäänlaista kunnioitusta opettajiaan kohtaan. Opettajatkaan eivät ole erikoisesti välittäneet opetuksesta, vaan sensijaan lörpötelleet kaikenmoista joutavaa oppilasten kanssa, ja vain näön vuoksi on silloin tällöin kuulunut katkera "shii!", kun poikain mielet lähenevän lupa-ajan hauskuuksia muistellessa ovat joutuneet niin kuohuksiin, että luokka on suuresti muistuttanut varpusia, jotka äskettäin täyttivät auringonpaisteessa tarkastelevan konstaapelin vanhan sydämen perättömillä tappelu-unelmilla.

Vihdoinkin kuluivat loppuun nuo ikävät tunnit, vihdoinkin pääsivät pojat vapaiksi! Vapauden ja riippumattomuuden tunne valtasi heidän mielensä, ja iloisesti ja reippaasti iskivät heidän kenkäinsä korot katukivitykseen, kun he meluisissa joukkioissa suuntasivat kulkunsa kotejansa kohti. Kahden viikon yhtäjaksoinen loma-aika oli lasten mielestä niin pitkä aika, että pääsiäisen jälkeinen maanantai tuntui heistä sangen kaukaiselta mahdollisuudelta. Tuohon maanantaihin mennessä ehtivät he toimia määräämättömästi, elää lukemattomia riemukkaita tapahtumia.

II.

Kimnaasin toisen luokan oppilaat Petroff ja Pawloff olivat eronneet toverien meluisasta joukosta ja kulkivat vilkkaasti keskustellen kahden katukäytävällä.

"Me myöhästymme. He lopettavat, ennen kuin ehdimme perille."

"Mitä se tekee! Tiedäthän, millaisia tytöt ovat. Siihen minkä minä ja sinä suoritamme viidessä minuutissa, kuluttavat he kaksikymmentäviisi", vastasi Petroff. "Mutta laskehan alas housunlahkeesi! Olet käärinyt ne liian korkealle."

Petroff tunsi harmistuvansa noiden ylöskäärittyjen housunlahkeiden takia; Pawloff pysähtyi, kumartui alas ja kääri auki lahkeet. "Kunpa vain muistaisin kääriä ne jälleen ylös ennen kotiin menoa! Muuten saan taas äidiltä toruja", ajatteli hän itsekseen ja kiiruhti ketteräjaikaisen toverinsa jälkeen, joka täyttä vauhtia ohjasi kulkunsa kohti tyttökoulua.

"Jospa vain saisimme selville hänen asuntonsa! Nähtävästi Nikolskaja-kadulla. Seurasin häntä eilen, mutta kadotin hänet näkyvistäni", selitti Petroff jouduttaen kulkuaan.

"Sinä et tiedä hänen sukunimeään?"

"En. Toisten olen kuullut kutsuvan häntä Leliaksi. Ja sukunimenhän minä kyllä saan selville, kunhan vain — kaunis nimi! Hänet on luultavasti ristitty Jelenaksi."

"Ei hänen tarvitse olla Jelena! Luokkamme 'pystynokkaisella balalajkalla' on sisar, jota myöskin kutsutaan Leliaksi, mutta joka ei kuitenkaan ole ristitty Jelenaksi vaan joksikin aivan toiseksi."

Kimnasistit kääntyivät vasempaan, kulkien pitkin vuorelle johtavaa aitausta. He lisäsivät vauhtiaan, sillä he alkoivat jo kohdata koulutyttöjä.

"Katsos, tuolla hän on!" huudahti Petroff ja puukkasi kyynärpäällään
Pawloffia kylkeen.

"Missä?"

"Tuolla, senkin sokko! Kulkee realistin vieressä."

"Todellakin."

"Menkäämme toiselle puolelle katua!"

Toisella puolella katua kulki pieni kaksitoista- tahi kolmetoista-vuotias tyttönen, jolla oli ruskea, kullalle-kimalteleva palmikko, rusoittavat posket ja iloiset, viisaat pikku silmät. Hän keskusteli vilkkaasti seuralaisensa, realistin kanssa ja heilutteli askelten tahdissa huolettomasti kantohihnaan sidottuja koulukirjojaan.

Niin, hän se oli!

Petroff oli huonolla tuulella. "Vai niin, hän on jo tilattu", ajatteli hän tuntien sekä harmia että suuttumusta.

"No, kiiruhdahan! Jäätkö taaskin jälkeen!" murahti hän tyytymättömänä Pawloffille, jonka pitkät housunlahkeet alinomaan valuivat kantapäitten alle ja hidastuttivat siten hänen kulkuansa. Toverukset kulkivat kadun ylitse ja läksivät seuraamaan Leliaa.

Petroff katseli tarkasti hänen palmikkoansa, sinistä palmikkonauhaa ja hänen ruskean hameensa reunaompeleita. Lelialla oli aivan uudet kalossit, joiden jättämät jäljet näkyivät selvästi märässä katukivityksessä. Petroff sijoitti jalkansa hänen jälkiinsä huomaten tuon tehtävän sangen hauskaksi. Pawloff laahusti hänen takanaan, ja syyttä ei Petroff nimitellytkään häntä "kyhnykseksi". Oli aivan mahdotonta pitää hänen kanssaan yllä keskustelua, joka olisi kiinnittänyt Lelian huomion heihin, mutta sitävastoin lörpötteli hän kyllä kaikenmoista joutavaa hetkellä, jolloin heidän olisi pitänyt vaieten kuunnella.

Realisti oli jo hetkisen luimistellut seuraajiaan. Usein oli hän kääntänyt päätään ja mulkoillut vihaisesti kimnasisteihin, mutta Petroff ei joutunut hämilleen. Vaikka hän ei ollutkaan kovin voimakas, oli hän kuitenkin sangen rohkea ja urhoollinen.

"Sipulia ja munakokkelia!" mutisi Petroff, aivan kuin vastauksena realistin raivokkaisiin katseisiin.

Realisti ei ollut kuulevinaan, mutta hänen kasvoillaan voi selvästi huomata ajatuksen: "Odotahan! Kunhan vain saatan hänet kotiinsa, niin kyllä sitten saat maksun sanoistasi." Niin hän mielessään mietti, ottaen kuitenkin samalla osaa keskusteluun naisensa kanssa.

"Meillä alkavat tutkinnot heti pääsiäisen jälkeen kestäen 15 päivään toukokuuta, jolloin lukukausi loppuu. Silloin pääsemme jälleen vapaiksi."

"Te olette onnellisia! Meillä alkavat kirjoitukset vasta 10 päivä toukokuuta. Ja sen jälkeen en saa enää teitä tavata, Alevtina Nikolajevna", huokasi realisti.

"Kuulitko! Alevtina Nikolajevna!" kuiskasi Petroff puukaten toveriaan.

Varmaankin kuuli myöskin Lelia äänen, joka hänen takanaan kuiskasi hänen nimensä, sillä hän keikautti päätään tyytyväisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Lelia oli sangen itserakas keikailija. Se seikka, että takana kulkevat kimnasistit tunsivat mielenkiintoa häntä kohtaan, tyydytti suuresti hänen itserakkauttaan.

Hän heilautti päätään, aivan kuin heittääkseen toiselle puolelle niskaa palmikkonsa, ja alkoi keskustella realistin kanssa äänekkäämmin, kuten on tapana tehdä, kun tiedetään muitakin kuulijoita, kuin se, jolle sanat kohdistetaan, olevan lähistössä ja halutaan puhe saada myöskin heidän kuuluviinsa.

"Ja kimnasistien lukukausi loppuu kaiketi aivan viimeksi, noiden poika-parkojen", lausui Lelia laulavalla äänensävyllä.

Petroff katsoi velvollisuudekseen yskäistä. Realisti vaikeni, mutta hänen kasvoillaan kuvastui tyytymättömyyttä.

Pawloffin uusien housujen lahkeet olivat likaantuneet, joka seikka saattoi hänet sangen levottomaksi. Hän aikoi kääntää ne jälleen ylös, mutta ei Petroffin moitteita peljäten uskaltanutkaan sitä tehdä.

Siten saapuivat he Nikolskajakadulle, jossa Petroff oli edellisenä päivänä kadottanut Lelian näkyvistään. Lelia ja realisti kääntyivät vasempaan, kimnasistit tekivät samoin. Kuljettuaan kolmen tahi neljän talon ohitse, saivat he selville sekä Lelian asunnon että hänen sukunimensä — Trojtskaja, — sen näkivät he oven nimikilvestä.

"Mutta kentiespä hän onkin täysihoidossa, joten tuo nimi ei ole hänen isänsä", koitti Pawloff väittää.

"Tyhmyri! Huomasithan nimilevyssä nimen Nikolai, ja häntähän kutsutaan
Nikolajevnaksi. On päivänselvää, että nimen omistaja on hänen isänsä."

Näin onnistui Petroff saamaan selville hänen ristimä- ja sukunimensä sekä asuntonsa. Mutta siihen ei hän aikonut pysähtyä. Hän päätti hinnalla millä hyvänsä päästä hänen tuttavuuteensa. "Se ei ole ollenkaan mahdotonta", ajatteli hän toivorikkaana. "Varmasti saapuu hän pääsiäismessuun Neitsyt-Marian kirkkoon."

Realisti oli jatkanut matkaansa eteenpäin katua ja lakkaamatta katsahtanut suuttuneena kimnasisteihin.

"Sipulia ja munakokkelia!" kirkui Petroff.

"Pidä suusi, nulikka", kuului vastaus aivan kuin taisteluvaatimuksena.

Petroff ehdotti Pawloffille, että he yhdessä löylyttäisivät realistia, mutta Pawloff ei uskaltanut, ja niin läksivät Lelian saattajat tappelutta kukin omalle suunnalleen.

III.

Pääsiäisviikko oli käsissä. Kevät edistyi nopeasti. Aurinko loisti yhä kirkkaammin, taivas muuttui yhä syvemmäksi ja kuultavammaksi. Lumi oli kokonaan sulanut. Eräät irroittivat jo sisäakkunansa. Kaikkialla valmistauduttiin arvokkaasti viettämään suurta juhlaa.

Kaduilla näkyi pitkiä jonoja hartaita "uskovaisia", jotka hiljaa ja juhlallisesti ohjasivat kulkunsa johonkin kaupungin lukemattomista kirkoista.

Suureen messuun pääsiäisyönä ottivat osaa, kuten luonnollista, myöskin Petroff ja Pawloff. He nuuskivat kaikki mahdolliset kirkot. He menivät Neitsyt-Marian kirkkoon, tunkeutuivat aivan etunenään, tekivät nopeasti ristinmerkin ja alkoivat pälytä ympärilleen, aivan kuin etsien jotakin. Seistyään siinä kymmenkunnan minuuttia, puukkasi Petroff kyynärpäällään Pawloffin kylkeen, jonka jälkeen nuo kaksi pääsiäismessun viettäjää tunkeutuivat jälleen ulos kirkosta. Kirkkomäelle saavuttuaan pistivät he lakit päähänsä ja läksivät kulkemaan kohti Pietari-Paavalin kirkkoa. Siellä uudistui sama juttu. Hartaat ukot ja ämmät suuttuivat.

"On mahdotonta, Jumala nähköön, pysyä täällä hartaana", mutisivat he.
"Edes ja takaisin!"

Mutta kimnasistit eivät masentuneet, vaan jatkoivat etsiskelyään. Petroff oli jo alkanut epäillä, mutta äkkiä kääntyikin kohtalo toveruksille myötäiseksi.

"Jospa käväisisimme seminaari-kirkossa", ehdotti Petroff alakuloisena, heidän kuljettuaan "kahdentoista evankelistan" luvun aikana vahakynttilät käsissään useimmissa kirkoissa.

He astuivat seminaarin kirkkosaliin. Petroffin katse kulki läsnäolijasta toiseen. Äkkiä vavahti hän, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti jyskyttää. Hän oli löytänyt kullankimalteisen palmikon, johon oli solmuttu sininen nauhanruusuke.

"Katsohan tuonne!" kuiskasi hän läähättäen Pawloffille.

Pawloff kurotti kaulaansa, mutta ollen likinäköinen ei hän voinut keksiä etsimäänsä. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää, millainen "sokko" hän oli, vaan kuiskasi vastaukseksi:

"Niin, kyllä minä näen!"

Petroff tunkeutui lähemmäksi Leliaa ja pysähtyi aivan hänen viereensä. Hän seisahtui siihen hartaan hiljaisena ja vaipui innokkaaseen rukoiluun; väliin hän kuitenkin salaa katsahti Leliaan.

Temppeli oli täynnä hartaita rukoilijoita. Pappi luki evankeliumeja, silloin tällöin kuului tornista kellon läppäys ja kirkosta ämmien syviä, hartaita huokauksia. Sitten viritti kirkkokööri soinnukkaan riemulaulun, joka vähitellen kuoli korkeuteen, kajahtavan temppeliholvin salaperäiseen hämäryyteen. Tuli kimalteli sadoissa vahakynttilöissä, ja kun joku evankeliumi oli luettu loppuun, lepattelivat nuo pienet liekit ja sammuivat sitten, hetkiseksi täyttäen ilman savun ja noen tuoksulla.

Kun Petroff saapui seminaari-kirkkoon, oli hänellä vain halpahintainen vahakynttilä, josta hän oli toisen puolen pureskellut kappaleiksi harmitellessaan "löytöretkiensä" hyödyttömyyttä. Nyt osti hän paksun, kullatun kynttilän, joka maksoi kokonaista kymmenen kopeekkaa. Kun uuden evankeliumin lukeminen alkoi, sytytti hän nopeasti kynttilänsä ja ojensi sen sitten Lelialle, jotta tämä voisi saada kynttiläänsä tulen hänen kynttilänsä liekistä.

"Merci!" kuiskasivat hänen huulensa melkein kuulumattomasti. Hän hymyili, sytytti kynttilänsä ja seisoi taas vakavana ja liikkumattomana kuin täysikasvuinen nainen.

Toverukset olivat jo etukäteen sopineet "operationinsa" laadusta. Pawloff, joka seisoi Lelian takana, puhalsi hiljaa hänen kynttiläänsä, kunnes sai sen sammumaan. Jälleen ojensi Petroff kynttilänsä Lelialle.

Sitten sammutti hän aivan kuin vahingossa oman kynttilänsä ja kääntyi sitten Lelian puoleen tulta pyytäen. Tällöin puhutteli hän häntä Alevtina Nikolajevnaksi hämmästyttäen siten suuresti häntä ja tyydyttäen samalla yhtä suuresti hänen itserakkauttaan.

Kun hän sitten meni suutelemaan ristiinnaulitun kuvaa, seurasi Petroff aivan hänen kintereillään. Se seikka, että he tällöin sattuivat koskettamaan toisiansa, ei tehnyt mitään, se oli vain hauskaa. Pawloff jäi taakse, sekaantui kömpelyydessään ihmisjoukkoon ja katosi jäljettömiin. Mutta Petroff oli vikkelämpi. Heti Lelian jälkeen painoi hän huulensa ristiinnaulitun kuvaan, samalle kohdalle, kuin hänkin ja seurasi sitten taas häntä. Realisti, joka muutamia päiviä sitten oli ärsyttänyt Petroffia, näkyi raivaavan itselleen tietä ihmisjoukon lävitse heitä kohti. Kun he astuivat toistensa ohitse, puukkasi Petroff aivan kuin sattumalta kyynärpäällään hänen kylkeensä. Sitten katosi hänkin ihmismereen. Lelia kulki ovelle, ja Petroff luonnollisesti seurasi häntä. Lelia näytti odottavan jotakin.

"Meillä on varmaankin sama matka, Alevtina Nikolajevna! Minun täytyy mennä aina Nikolskajakadun toiselle puolelle, joten voimme kenties kulkea yhdessä?" esitti Petroff käyttäen apunaan pientä hätävalhetta.

Lelia iloitsi. Hän oli kadottanut näkyvistään saattajansa, kamarineito Fenjan, eikä uskaltanut kulkea yksinään, sillä yö oli jo myöhäinen ja ulkona oli sangen pimeää.

Petroff liittyi siis hänen seuraansa. Kotimatkalla koitti hän esiintyä mahdollisimman edukseen, samalla kun hän koitti halventaa realistin "ansiota".

"Realistit eivät voi päästä yliopistoon; heitä ei oteta siellä vastaan."

"Niin, mutta kun he suorittavat jonkunlaisen tutkinnon, niin käy se kyllä päinsä."

"Hekö suorittaisivat tutkinnon! Siihen he eivät kykene. He ovat liian paksupäisiä."

"Mutta heistäpä voi sen sijaan tulla sotilaita."

"Sotilaita! Ikäänkuin se olisi jotakin! Mekin pääsisimme sotilasalalle, jos vain tahtoisimme. Mutta mepä emme halua."

"Sotilailla on sangen kauniit virkapuvut."

Petroff ei voinut heti keksiä sopivaa vastaväitettä.

"Jopa vain!" huomautti hän ohimennen ja käänsi sitten keskustelun varsinaiseen asiaansa. Silloin sai hän tietää, että Lelia oli kuudennella luokalla, että hän joka ilta viiden tienoissa käveli ulkona isänsä seurassa ja että hänen kotipihassaan pelattaisiin pääsiäispyhinä krokettia.

IV.

Toinen pääsiäispäivä oli ihana kevätpäivä.

Satojen kirkonkellojen riemusoitto kajahteli ilmassa. Ylhäiset pääsiäis-onnittelijat ajelivat kaduilla korskuvilla hevosillaan, alempiarvoisten kulkiessa juhlapukuisina katukäytävällä ja syljeskellessä ympärilleen pureskeltuja auringonkukan siemeniä.

Myöskin luonto otti osaa yleiseen juhlailoon ja vietti juhlaa talviunesta heräämisensä johdosta.

Petroff ja Pawloff kulkivat edestakaisin Nikolskajakadun neljännen talon kohdalla. Talon pihasta kuului vilkkaita lastenääniä, naurua ja huutoa. Luonnollisesti pelattiin siellä krokettia. He odottivat nyt sopivaa tilaisuutta voidakseen mennä pihaan pelaamaan, mutta eivät uskaltaneet sitä sentään tehdä. Eritoten Pawloff näytti sangen epäröivältä.

"Siellä on nähtävästi myöskin realisti, ja hän voi iskeä meitä krokettinuijallaan."

Petroff kuunteli. Hän erotti selvästi muiden äänien joukosta Lelian soinnukkaan äänen. Hän olisi niin mielellään pelannut krokettia Lelian kanssa, ja tunsi kuin olisi joku erityinen voima vetänyt häntä tuohon pihaan! Hän työnsi raskaan portin sivulle ja kurkisti pihaan, mutta ei huomannut mitään muuta kuin korkean muurin oikealla ja porraskäytävän vasemmalla. Piha oli nimittäin talon nurkan takana. Mutta hän kuuli ääniä, huutoja ja nuijaniskuja.

"Menemmekö sisään, vai mitä arvelet?" kysyi Petroff astuen portin sisäpuolelle ja kääntyen sitten Pawloffin puoleen.

"Mutta realisti voi …"

"Hätähousu!" vastasi Petroff suuttuneena ja vetäisi jalkansa takaisin.

Mutta kuule! Lelian ääni kajahteli niin lähellä, niin lähellä, hänen pienten jalkojensa astunta ja iloinen naurunsa kuului niin selvästi! Krokettipallo vieri kapeaan porttikäytävään. Petroff pisti heti päänsä portin sisäpuolelle ja kurkisti porttikäytävään.

"Oh! Kuka siellä!" huudahti Lelia peljästyneenä huomatessaan leveästi hymyilevät kasvot porttiaukossa.

"Pelaatteko te krokettia, Alevtina Nikolajevna?" kysyi Petroff tunkeutuen sisemmäksi.

"Tekö se olettekin, Petroff! Miksi ette tule sisään? Tulkaa peliin!"

"Minä en ole yksinäni. Tuolla ulkona on muuan toverini."

"Voihan hänkin tulla mukaan."

Mutta ei! Kun Petroff kääntyi ympäri, ei toveria näkynytkään missään. Kuultuaan huudon: "Kuka siellä!", oli Pawloff luullut kysyjää realistiksi ja kiireimmän kautta paennut tiehensä.

"Hätähousu!" sanoi Petroff itsekseen ja astui portin sisäpuolelle. Hän pisti kätensä takkinsa taskuun ja otti sieltä munan, joka oli varustettu seuraavanlaisella omistuskirjoituksella:

    "Mä mukana munan tään soman,
    Kuin nimikorttini oman
    Rakkauteni tahdon kantaa
    Ja sen kauniille sitten antaa…
    Kristus on ylösnoussut!!
    A.N. T:lle minulta."

Hän antoi munan Lelialle ja sanoi sitten, kaihoisasti häntä pienillä, mustilla silmillään katsellen:

"Kristus on ylösnoussut, Lelia!"

Lelia otti munan, punastui kuin ruusunnuppu, katsoi maahan ja sanoi hiljaa!

"Mutta − − mutta minä en salli herrojen antaa minulle pääsiäissuudelmaa."

"Sepä ikävää", sanoi Petroff alakuloisena, mutta tarttui kuitenkin
Lelian käteen, veti hänet lähemmäksi ja aikoi suudella häntä poskelle.

Koululakki putosi Petroffin päästä ja hänen huolellisesti siloitetut hiuksensa joutuivat sotkuksiin.

Petroff ei varmaankaan olisi pian päästänyt Leliaa irti, ellei äkkiä olisi nurkan takaa ilmestynyt muuan pieni tyttönen, joka käsiään taputellen alkoi huutaa:

"Mutta tulkaapas katsomaan Leliaa! Tulkaa katsomaan Leliaa!"

Petroff tointui jälleen ja päästi irti Lelian. Heti syöksyi realisti paikalle pitäen krokettinuijaa kädessään.

"Nytpä sain sinut kynsiini, sininen naudanlihakappale!" kirkui hän, heilutti nuijaansa ja juoksi Petroffia kohti.

Petroff sieppasi tomuuttuneen lakkinsa maasta ja juoksi nuolennopeudella portille.

"Sainpas kuitenkin häneltä pääsiäissuudelman", ajatteli Petroff paetessaan realistin nuijaa. Ja huomattuaan vaaran olevan ohitse, kääntyi hän jälleen päin, kohotti nyrkkiänsä ja huusi:

"Odotapas, senkin sipuli ja munakokkeli, vielä tulet tuntemaan nyrkkini laadun!"

V.

Kesän vietti Petroff Olshankan kylässä Grisha-sedän luona.

Sinne saavuttuaan ikävöi hän alussa sangen suuresti Leliaa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, kuljeskeli alakuloisena paikasta toiseen eikä voinut löytää mitään lohduttavaa.

Edellisenä kesänä oli siellä ollut sangen hauskaa. Setä Grisha oli ollut iloinen ja ilvehikäs, ja he olivat olleet mitä parhaimpia ystäviä. He olivat yhdessä kierrelleet mailla ja metsissä, laskeneet ilmaan leijoja ja onkineet kaloja. Setä Grisha oli silloin kohdellut Petroffia paljon huomaavaisemmin kuin nyt. Mutta olihan se luonnollista, sillä olosuhteet olivat silloin aivan toiset kuin nyt. Setä Grisha oli mennyt naimisiin täti Dunjan kanssa ja pysyi lakkaamatta nuoren puolisonsa seurassa unhoittaen kokonaan sellaisen olennon kuin Petroffin. Tällainen asiantila tuntui tosin sangen harmittavalta, mutta Petroff ei millään muotoa halunnut osoittaa välittävänsä siitä. Hän kyllä tulisi toimeen yksikseenkin, sedän seurattakin! Uusi täti ei myöskään piitannut mitään Petroffista, mutta sekin seikka oli hänen mielestään yksi ja sama.

Kun he esimerkiksi lähtevät käsi kädessä kävelylle metsään, eivät he lainkaan muista Petroffia, ennen kuin ovat saapuneet veräjän toiselle puolelle ja alkavat kulkea ylös mäkeä. Silloin käännähtää täti Dunja ja huutaa eteisportailla seisovalle Petroffille:

"Petja! Etkö halua tulla mukaan?"

"Ei kiitoksia!", vastaa Petroff ääneen, ajatellen samalla itsekseen: "Äsken eivät he lainkaan kysyneet minun mielipidettäni, ja niinpä eivät he tarvitse tehdä sitä nytkään."

Niin, aika kului sietämättömän hitaasti! Hän heittäytyi pitkälleen ruohikkoon, sulki silmänsä ja antautui suloisten unelmien valtaan. Ruskeat kiharat ja soma pystynokka muistuivat hänen mieleensä, hänen sydämensä täyttyi samalla kertaa sekä riemusta että tuskasta, ja hän alkoi ikävöidä takaisin kaupunkiin.

"Setä voi kyllä olla iloinen", ajatteli Petroff, "hänellähän on puoliso. Mutta minä olen aivan yksinäni, ja siksipä tuntuukin aika minusta sietämättömän pitkältä."

Jospa vain Lelia olisi täällä! Silloin kulkisi hän käsi kädessä hänen kanssaan, aivan kuin setä tädin kanssa, eivätkä hekään haluaisi ketään mukaansa kävelylle lähtiessään.

Ensi viikon ikävöi Petroff niin perinpohjaisesti, että täti Dunja aivan väsyi häneen.

"Etkö sinä voisi tehdä jotakin?" kysyi hän suuttuneena.

"Ei minulla ole mitään tekemistä."

"Voithan lukea jotakin."

"Olen jo aikoja sitten lukenut kaikki täällä löytyvät kirjat."

"Mutta voithan mennä ulos leikkimään."

"Ei täällä ole ketään, jonka kanssa leikkisin."

"Laita sitten leija ja lennättele sitä."

"Ulkona ei tuule."

"Etkö siis voi löytää itsellesi mitään hommaa ja puuhaa?"

"Ei täällä ole mitään, jonka kanssa kannattaisi hommailla ja puuhailla."

Mutta parin viikon kuluttua alkoi Petroff jo unhoittaa ikävänsä. Ja kun vielä oli kulunut viikkokausi, oli Petroffilla niin paljon tekemistä, että hänen oli mahdoton ehtiä niistä suorittamaan puoltakaan.

Hän oli paremmin tutustunut uuteen tätiin ja sopinut setä Grishan kanssa. Ja sitäpaitsi vaikuttivat setä ja täti niin vähän hänen hommiinsa, että hänestä oli aivan yhdentekevää, olivatko he olemassakaan. Hän oli nimittäin saanut kylän lapsista ystäviä ja leikkitovereita, ja leikkien sekä huvitusten paljous oli saanut hänet kokonaan valtaansa. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kierteli hän joko kylässä tahi hedelmäpuutarhassa. Punakkana ja hengästyneenä saapui hän välistä keittiöön vettä juomaan ja pisti päänsä suoraan vesisaaviin.

"Voisitte juoda kauhalla! Se ei käy laatuun, että te pistätte päänne vesisaaviin! Kas, tässä on kauha!" torui keittäjätär Agrafenja ojentaen hänelle vesikauhan.

"Siitä et sinä tarvitse pitää huolta", vastasi Petroff, nosti päänsä vesisaavista ja kiiruhti ulos ovesta.

Kun päivällisaika läheni, täytyi häntä hakemalla hakea syömään.

"Pi-ikku he-rraa! Pjotr Vasilitsh", huuteli Agrafenja keittiönportailla, ja Nikita meni mäelle häntä huutelemaan.

Joka päivä uusia leikkejä, uusia huvituksia − −

Petroff oli hyljännyt kaikki arvoasteet ja soveltautunut täydellisesti ympäristönsä mukaan. Ja talonpoikaislapset puolestaan tottuivat pian häneen ja alkoivat kutsua häntä vain Petjaksi. Kaikki kunnioitus häntä kohtaan oli kadonnut, ja he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Tämä seikka tuntui nyt hänestä aivan luonnolliselta, sillä hän oli jo aikoja sitten unhoittanut, että lapset jaetaan kahteen tarkasti toisistaan eroitettuun luokkaan: parempien ihmisten lapsiin ja katupoikiin.

Nopeasti ja huomaamatta kuluivat päivät. Lelia oli kokonaan haihtunut hänen mielestään. Kuinka voikaan hän ikävöidä häntä, kun hänellä ei ollut edes aikaa muistella hänen olemassaoloaan! Aamusarastuksesta iltaruskoon saakka oleskeli hän ulkona ystävien ja toverien seurassa. Näännyksissä ja väsyksissä meni hän illalla sänkyyn ja nukkui sitten herkeämättä seuraavaan aamuun saakka, jolloin leikit ja huvit alkoivat uudelleen. − −

Melkeinpä huomaamatta oli kesä kulunut. Oltiin jo puolivälissä elokuuta. Kaunis kesäinen ilma vallitsi tosin vieläkin, mutta illat olivat muuttuneet viileämmäksi ja puitten lehdet kellahtaviksi. Vasten tahtoa suuntautuivat ajatukset kaupunkiin, kimnasiin ja ennen kaikkia loma-ajaksi määrättyihin tehtäviin. Mitään niistä ei ollut vielä suoritettu, mutta siitä huolimatta ei hän tuntenut minkäänlaista halua tarttua kirjaan.

Eräitä päiviä ennen Petroffin paluuta kaupunkiin saapui setä Grishan postissa kirje, jonka kuoreen oli epätasaisella lapsenkäsialalla kirjoitettu: "Nikolain kimnasin 3:nnen luokan oppilas Pjotr Petroff." Setä kiusoitteli pitkän aikaa Petroffia. Hän ei antanut hänelle kirjettä, vaan piti sitä ylhäällä päänsä päällä, Petroffin hyppiessä hänen ympärillään ja koittaessa saada kirjeen käsiinsä. Petroff oli aivan tulipunainen ja hän oli juuri selittämäisillään, että kirjeen saaminen oli hänestä aivan yhdentekevää, kun täti Dunja sekaantui leikkiin, otti kirjeen mieheltään ja ojensi sen kiihtyneelle asianomaiselle.

Petroff riensi puutarhassa sijaitsevaan leikkitaloon ja repi vapisevin käsin auki kirjekuoren. Sisällä näkyi vaaleansinistä postipaperia. "Lelialta!" arveli hän heti ja ahmi kiireesti kirjeen sekavaa sisältöä:

"Päivää Petroff! Kuinka voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, hyvin. Lahjoittamanne pääsiäismunan annoin minä kanan haudottavaksi, sillä minä tahdoin hirveän mielelläni saada kananpoikasen. Mutta ilkeä kukko söi sen. Me olemme jo muuttaneet kaupunkiin ja maanantaina alkaa jälleen koulu. Minulla ei ole nyt enempää kirjoitettavaa. Toivon, että kohtaisimme pian toisemme! Voikaa hyvin! Alevtina Trojtskaja."

Ja alempana oli jälkikirjoitus:

"Tulkaa mahdollisimman pian, jotta saisimme sitten pelata krokettia!"

Muistojen tulva valtasi Petroffin mielen ja herätti uuteen eloon vanhoja, puoliksi unohdettuja tunteita. Jälleen seisoi Lelia ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä ja jälleen tunsi hän vastustamatonta vetovoimaa kaupunkiin. Kaikki tähänastinen muuttui vht’äkkiä sietämättömän ikäväksi, joutavaksi ja tyhmäksi. Hän ei ollut enää huvitettu talonpoikaislasten leikeistä ja hommista; hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin Leliaa eikä toivoa muuta kuin pian kohtaavansa hänet jälleen.

VI.

Kaupunkiin palattuaan etsi Petroff kaikkein ensiksi käsiinsä Pawloffin. Toisensa tavattuaan eivät he puhjenneet minkäänmoisiin tunteenpurkauksiin, vaan käyttäytyivät aivan kuin olisivat olleet erossa vain päivän tahi pari.

"Oletko suorittanut loma-ajaksi määrätyt laskutehtävät?" kysyi Petroff.

"Kyllä, mutta vastaukset eivät ole yhtäpitäviä tulemakirjan kanssa.
Laskukirjassa lienee joku painovirhe."

"Se ei tee mitään! Annathan minun jäljentää laskusi?"

"Mielihyvin. Voithan aamulla saapua meille tekemään sen."

Petroff halusi mahdollisimman pian kuulla Leliasta, mutta ei viitsinyt suoraan kysellä hänestä Pawloffilta.

"No, oletko pelannut paljon krokettia?" esitti hän varovaisesti.

"Kyllä. Viimeksi eilen."

"Oliko teitä useampia pelaajia?"

"Kyllä. Ja Lelia pelasi sangen hyvin."

Petroff punastui ja vavahti.

"Minun täytyy päästä pelaamaan hänen kanssaan", lausui hän aivan kuin ohimennen.

"Tule mukaan, niin lähdemme sinne heti", ehdotti Pawloff. "He ovatkin luultavasti siellä parhaillaan leikkimässä. He ovat muuttaneet toiseen taloon, jossa on suuri nurmipiha. Krokettia ei siellä tosin kovin usein pelata, mutta leikitään sen sijaan innokkaasti haukkaa ja kyyhkystä."

"Se onkin hauskempaa."

"Muistatko vielä tuota realistia?" kysyi Pawloff.

"Kyllä. Mitä hänestä?"

"Niin, me olemme nyt ystäviä ja leikimme usein yhdessä. Mukanamme on myöskin muuan Lelian serkku, nimeltään Kukushkin. Hän on hakenut meidän kimnaasiimme, ja ajatteles, juuri kolmannelle luokalle. Hänen vanhempansa asuvat samassa talossa kuin Lelia."

Petroff kuunteli toverinsa tietoja hieman kademielin. Hän huomasi, että
Pawloff oli täydellisesti sulautunut uusiin oloihin, sillä hän puhui
Leliasta kuin vanhasta toverista.

"Sinä olet kaiketi rakastunut Leliaan?" sanoi Petroff, haluten nähdä, miten Pawloff suhtautuisi tuollaiseen otaksumaan.

Pawloff loukkaantui:

"Sinä olet itse rakastunut ja luulet siksi muittenkin tekevän samoin."

Syntyi synkkä hiljaisuus. Pawloff näytti suuttuneelta ja olisi kenties eronnut Petroffin seurasta, mutta koska hän toivoi saavansa jäljentää Petroffin vihkosta kesälomaksi määrätyn latinankäännöksen, ei hän voinut tehdä sitä.

"Huomisaamuna tuon minä sinulle latinanvihkoni ja jäljennän samalla laskutehtävät", sanoi viimein Petroff haluten lopettaa kiusallisen hiljaisuuden.

"Hyvä on", sanoi Pawloff ja leppyi hieman.

"Mutta jos lainkaan aiomme lähteä, niin nyt olisi aika tehdä se."

"Minne lähteä?"

"Minne! Itsehän sinä juuri ehdotit, mutta kysyt siitä huolimatta minne!"

Pawloff alkoi etsiä koululakkiaan.

"Se on tuolla", sanoi Petroff ja otti ylös lakin, joka oli pudonnut pöydän alle, sovittaakseen siten äskeisen loukkauksen.

Toverukset läksivät ulos. Koko matkan tunsi Petroff kiivasta mielenliikutusta, hän samalla kertaa sekä iloitsi että ikävöi.

Oli kaunis elokuun iltapäivä. Miellyttävä viileys vallitsi ulkona.
Siellä täällä kuului avoimesta akkunasta pianonsoittoa.

Harvinainen, tähän saakka aivan outo tunne heräsi Petroffin rinnassa. Hän tunsi huumautuvansa riemusta, nautti hengittämisestä, soitosta ja yleensä ympäristöstään. Hän oli ollut niin kauan poissa kaupungista, että kaikki tuntui hänestä nyt aivan uudelta, vaunujen jyrinä, jäätelökauppiaiden iloiset huudot ja sanalla sanoen koko kiehuva ja kuohuva kaupunkielämä.

Väliin korjasi hän lakkiaan, jotta se olisi, aivan kuin upseereilla, suruttomasti ja veitikkamaisesti kallellaan. Väliin veti hän sormillaan paremmin esille kiiltäviä kalvosimiaan ja paitansa kaulusta. Väliin tarttui hän nenäliinaan ja kuivasi hikikarpalot otsaltaan. Väliin taas koitteli hän varovaisesti, olivatko hiukset hyvässä järjestyksessä.

Nyt saapuivat he viimein perille.

Heidän edessään kohosi suuri ja juhlallinen kaksikerroksinen kivitalo. Petroffin mielestä oli se kuin johonkin salaperäisyyden vaippaan verhottu.

"Tässä talossa asuu siis Lelia", ajatteli hän, ja samalla tuntui talo hänestä niin tutulta ja rakkaalta, melkeinpä aivan pyhältä. Kaikella tuossa talossa oli kuin joku erikoinen leimansa, akkunoilla ja kukkasilla, joita näkyi akkunoissa, portilla ja sadekouruilla katonrajassa. Tuokin sadekourun pää, joka ammoittaa tuossa nurkassa, on kuin joku lohikäärmeen ja krokodiilin välimuoto.

VII.

Syvää hartautta tuutien astui Petroff tuon merkillisen talon pihaan. Piha oli suuri nurmikkokenttä, jonka leikkelivät ristiin-rastiin pienet hietapolut. Kahden sivurakennuksen punaiset levykatot pilkoittivat kellastuneitten lehtien lomasta. Kalkkunakukko asteli ylpeästi talon ainoan kalkkunakanan rinnalla. "Kluk, kluk, kylläpä sinä olet ruma! Kana on sinua kauniimpi!" ärsytteli Pawloff kukkoa. Eteisportailla makasi rotukoira, joka alkoi heilutella häntäänsä Pawloffin nähdessään. He olivat nähtävästi vanhoja tuttavia.

"Mikä se on nimeltään?" kysyi Petroff.

"Kartush."

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt pihassa. Vain vaunuvajan ovesta välähteli vaunuja puhdistavan kuski-Ivanin sininen paita.

Pawloff meni vaunuvajan ovelle.

"Missä on Kukushkin?" kysyi hän Ivanilta.

Ivan käänsi päätään, mutta jatkoi työtään mitään välittämättä Pawloffin kysymyksestä ja hyräili hiljalleen jotakin alakuloista kansanlaulua.

Talon avoimesta akkunasta kuului ihmisääniä ja lautasten kalinaa. Siellä syötiin päivällistä. Sydän kiivaasti tykyttäen kuunteli Petroff ääniä ja toivoi voivansa eroittaa niistä Lelian äänen, mutta turhaan.

"Missä asuvat Trojtskijt?" kysyi hän päättäväisesti toveriltaan.

"Toisessa kerroksessa. Tuo akkuna, neljäs kulmasta, on heidän!"

"Pawloff! Minä tulen heti", kuului äkkiä ääni toisen sivurakennuksen akkunasta.

"Kuka hän oli!" kysyi Petroff.

"Kukushkin. Lelian serkku."

Kukushkin piti sanansa. Ahmittuaan kiireesti päivällis-teen juoksi hän pihaan ja ehdoitti leikittäväksi "kuopan vartiaa".

"Meitä on liian vähän", huomautti Petroff.

"Voimmehan noutaa mukaan Lelian."

Sitä juuri oli Petroff tarkoittanut. Kukushkin riensi sisään, mutta toiset jäivät pihaan odottamaan.

Odotus tuntui sietämättömältä. Petroff alkoi salaa korjata ulkoasuaan ja voi mielenliikutuksensa takia tuskin hengittääkään. Kuullessaan jonkun oven narinan vavahti hän, punastui ja alkoi leikkiä Kartushin kanssa, aivan kuin ei olisi lainkaan odottanut Leliaa. Nyt narisi jälleen joku ovi, Kukushkinin anturat kolisivat portaissa, mutta samalla kuuli hän pehmeitä, taajoja askeleita. Hän se oli, hän, Lelia!

Petroff unhoitti hengittää, ja hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä.

"Petroff! Tekö täällä!" huudahti Lelia ja jäi seisomaan portaille.

"Hyvää päivää!" vastasi Petroff tulipunaisena, kohotti lakkiaan ja kaapaisi maata jalallaan, niin että tomu pölisi pilvenä.

Lelia juoksi riemuiten hänen luokseen. He antoivat kättä toisilleen, eivätkä pitkään aikaan tienneet mitä sanoisivat.

"Onko kesälomanne kulunut hauskasti?" kysyi viimein Lelia.

"Ei ollenkaan, se on ollut hirveän ikävä!" vastasi Petroff synkkänä ja luuli itsekin koko loma-ajan ikävöineensä Leliaa.

"Ja ajatelkaas, kukko söi munan, jonka te annoitte minulle! Sellainen vahinko!"

"Lörpötelkää joskus toiste munasta! Tulkaa jo vihdoinkin leikkimään!" keskeytti heidät Kukushkin.

"Kuopan vartiaa!" ehdotti Petroff.

He alkoivat leikkiä "Kuopan vartiaa". Petroff tarkasteli uteliain katsein Leliaa. Hän oli kasvanut ja päivettynyt, ja hänen äänessään oli hieman toisellainen kaiku, kuin viimeksi tavatessa, tahi kenties hän vain luuli sellaista huomanneensa, sillä pitkään aikaan ei hän ollut kertaakaan kuullut Lelian kirkasta ääntä. Ja hän oli muuttunut yhä kauniimmaksi. Mutta hänen naurunsa oli aivan entisenlaista, iloista ja helisevää. Hän oli pukeutunut valkoiseen pumpulipukuun ja näytti siinä niin notkealta ja sukkelalta. Kun hän juoksi, heitteli hän päätään ja huuteli hilpeänä. Petroff ei voinut lakata katselemasta Leliaa, josta syystä hän voi ottaa osaa leikkiin vain sangen hajamielisesti, sulautumatta siihen yhtä eloisasti ja välittömästi kuin toiset.

He leikkivät kauan. Kun Lelia viimein kutsuttiin sisään, tunsi Petroff janoa ja seurasi siksi Kukushkinia tämän asuntoon.

"Sinähän olet myöskin meidän kimnasissamme?" kysäisi Kukushkin.

"Olen."

Kukushkin hyppäsi ilosta ilmaan ja löi Petroffia niin voimakkaasti selkään, että Petroff ehdottomasti olisi antanut iskun "takaisin", jollei Kukushkin olisi ollut Lelian serkku. He eivät enää jatkaneet leikkiä. Se ei enää huvittanut Petroffia, sillä olihan Lelia poistunut, ja siitä syystä läksi hän Pawloffin seurassa kotiinsa.

Petroff tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi. Tulevaisuudessa häämöitti läheinen ystävyys Kukushkinin kanssa ja sen aiheuttamana tilaisuuksia, joissa usein voi kohdata Lelian.

VIII.

Petroffin laskelmat osottautuivat oikeiksi. Syksyn kuluessa tuli hänestä Kukushkinin uskollinen ystävä, ja pian onnistui hänen päästä myöskin Lelian kotiin.

Hän oli nyt kolmannella luokalla ja Lelia viidennellä. Luokkaeroitus oli kuitenkin vain näennäinen, sillä tyttökoulussa laskettiin luokat "ylhäältä alaspäin", kuten kimnasisteilla oli tapana sanoa, joten siis Petroff ja Lelia olivat vastaavilla luokilla.

Arkipäivinä oli Petroffilla tapana käydä Kukushkinilta kyselemässä läksyjä, milloin venäjän, milloin saksan j.n.e., ja lauantai-iltapäivin saapui hän sinne aivan kuin kutsuttuna.

Leikittyään siellä kaksi kertaa "kuningasta" ja eräänä iltana "sokkoa" huomasi hän selvästi, että hänen rakkautensa Leliaan oli jo juurtunut syvälle ja ettei hän voinut elää hänettä. Siksipä päättikin hän mennä naimisiin hänen kanssaan. Pian loppuisi heidän molempain koulunkäynti, ja hän pääsisi rauhantuomariksi, kuten isänsäkin.

Mutta rakastiko Lelia häntä? Siitähän riippui kaikki. Sitä ei hän itse lainkaan epäillyt, sillä hän oli huomannut paljon siihen suuntaan viittaavaa.

Kun he esimerkiksi olivat kerran leikkineet "kuningasta", oli Lelia tahtonut päästä kuninkaaksi ja samalla tehnyt kaikkensa saadakseen Petroffin "prinssikseen". Tällöin oli hän tehnyt pienen petoksenkin, josta Petroff kuitenkin varoi puhumasta toisille. Hän oli nimittäin pöydän alla töykkinyt häntä toisella jalallaan. Kerran taas oli hän kysynyt häneltä: "Tuletteko tänne myöskin ensi lauantaina?" sekä lisännyt: "Jos te tulette, niin tulen myöskin minä". Ja myöskin oli hän samana iltana sanonut hänelle: "Petja, kyyhkyläiseni, tulkaa istumaan tähän näin!" Tämä oli tapahtunut teepöydässä, Petroffin istuessa toisella puolella pöytää kuin hän, mutta tyttö oli ehdottomasti tahtonut hänet rinnalleen.

Oli siis päivänselvää, että Lelia mielihyvin tulisi Petroffin puolisoksi.

Ensi aikoina hermostutti häntä se seikka, että Lelia suuteli Vasilia saapuessaan Kukushkineille tahi lähtiessään sieltä, mutta sittemmin lohdutteli hän itseään arvelulla, että serkukset kyllä voivat suudella toisiaan, mutta eivät voi mennä naimisiin toistensa kanssa.

Sitäpaitsi olivat kaikki epäilykset haihtuneet tuona muistettavana iltana, jolloin he olivat leikkineet Kukushkinin kotona "sokkoa". Lelia oli nimittäin silloin tahallaan pudottanut puserostaan pienen vaaleansinisen ruusukkeen, ja Petroff oli ottanut sen ylös lattialta ja piiloittanut taskuunsa.

Ruusuketta säilytti hän pienessä, sirossa paperirasiassa näyttämättä sitä kenellekään. Mutta itse otti hän joka aamu ennen kimnaasiin menoaan ruusukkeen rasiasta, painoi sen huulilleen ja sanoi hiljaa: "Rakas pikku ruusuke, pelasta minut tänään latinassa, saksassa" j.n.e. Ja hän oli varmasti vakuutettu siitä, että ruusuke "vaikutti", sillä kun hän eräänä aamuna vain kerran silmäili lävitse latinan kieliopin läksyn ja sitä sitten koulussa kyseltiin häneltä, selvisi hän niin hyvin, että sai vihkoonsa arvosanan "hyvin tyydyttävä". Niin, se oli ollut aivan ihmeellistä! Kouluun lähtiessään ei hän ollut muistanut mitään läksystä, mutta kun häneltä sitten kysyttiin, ajatteli hän vain hetkisen ruusuketta ja alkoi sitten ladella: "Nomineista, jotka omaavat päätteen — is, huomattakoon erikoisesti maskuliinit generis, panis, piscis,−crinis, finis — — —"

"Hyvä! Hyvin käy!" koitti opettaja hillitä Petroffia, mutta hän jatkoi loppuun saakka, ja olisi varmaankin saanut arvosanan "kiitettävä", jollei hän vähän myöhemmin olisi hieman kompastellut substantivien taivutuksessa.

IX.

Oli tullut talvi. Joululoma läheni, ja sankarimme alkoivat jo unelmoida joulukutsuista. Petroffin mielestä olivat joulukutsut Trojtskij'en luona maailmanhistoriallisia tapahtumia, jotka anastivat kaiken hänen mielenkiintonsa, kaikki hänen mietteensä.

Lelia kutsui Petroffin jo samana päivänä, jolloin loma alkoi, ja tämä ryhtyi heti laajoihin valmistuksiin tuon merkitsevän tapahtuman varalta. Koskaan ennen ei hänen mieltänsä ollut vallannut niin suuri keksimisinto kuin nyt. Hakattua an hienoksi jauhoksi liitupalasen, jonka hän oli "siepannut" koulusta, alkoi hän iloisesti hyräillen kiilloittaa koulutakkinsa nappeja ja kalunoita. Sitten osti hän 20 kopekalla benziniä ja alkoi itse pestä valkoisia hansikkaitaan, jotka hän oli saanut edellisenä pääsiäisenä ja joissa oli jo sangen rumia tahroja. Ja äitinsä saattoi hän aivan epätoivoiseksi kärttämällä yht’mittaa uusia saappaita.

"Vanhatkin ovat vielä aivan hyvät ja eheät", koitti äiti väittää.

"Mitäs tämä sitten on", huomautti Petroff kohottaen toisen jalkansa ja osoittaen korkoa.

"Se ei tee mitään! Sinä olet vain kuluttanut kengänkannat läntälleen."

"Niin, mutta sinä et voi aavistaakaan, kuinka tämä kenkä hieroo jalkaani", sanoi Petroff vakuuttavasti.

Uudet saappaat saikin hän vihdoin ja viimein, sillä hän alkoi ontua ja kieltäytyi lopulta vetämästä jalkaansa vasemman jalan saapasta.

Saatuaan ulkopuolisen olemuksensa täysin kelvolliseen kuntoon pälkähti Petroffin päähän ajatus, että hänen pitäisi antaa Lelialle joku muisto. Hän valitsi runoalbumin ja uhrasi siihen kokonaisen ruplan, jonka hän oli säästänyt niistä kolmen kopekan lanteista, joita hän joka lauantai sai äidiltään aamiaisrahoikseen. Se oli komea albumi, jossa oli kultakirjaiset, punaiset sahvianikannet ja komean kukkavihkon kuva ensimäisellä lehdellä. Petroff valvoi puoliyöhön saakka koittaessaan saada kokoon omistusta, joka omakätisesti oli kirjoitettava lahjaan. Vihdoinkin oli se valmis. Kukkavihkon alle kirjoitti hän siroilla kirjaimilla:

    "Se ero on sinulla
    Ja ruusulla kauniilla
    Että pakkanen ruususen surmaa,
    Mutta sinulle tuota ei turmaa.

              Oppilas Nikolskajan kimnaasin
                       III luokalla .

Pjotr Petroff."

Kaikki oli valmiina, ei mitään ollut enää huolehdittavana. Odotusaika tuntui hänestä sietämättömän pitkältä. Kutsuihin oli enää jälellä vain kaksi päivää, ja Petroff kuljeskeli huoneesta huoneeseen kiusaten ja ikävystyttäen talon kaikkia asukkaita ja riidellen pikku veljensä kanssa.

"Ryhdy nyt hommaamaan jotakin!" huusi hänen äitinsä, joka kadotti kokonaan kärsivällisyytensä. Mutta Petroff ei nykyisin voinut ajatella mitään muuta kuin kutsuja ja Leliaa. Hän avasi kirjan, luki pari riviä ja heitti sen sitten taas syrjään.

"Jospa menisin Kukushkineille?" arveli hän itsekseen. "Mutta se ei sovi, sillä kaikkialla on parhaillaan käymässä joulusiivous, ja Leliakin sanoi ennen joulua olevansa kiinni kaikellaisissa puuhissa, niin ettei hänellä ole aikaa edes kävelyillekään näinä päivinä. — Mutta voinhan minä mennä hetkiseksi ulos kävelemään."

Petroff veti yllensä päällystakin ja läksi päämäärättä kävelemään kaupungille, mutta joutui aivan kuin sattumalta kadulle, jonka varrella Lelia asui. Hän kulki talon ohitse, katsahti sivumennen pihaan ja jatkoi matkaansa. Saavuttuaan lähimpään kadunkulmaukseen kääntyi hän ympäri, kulki taas talon ohitse ja katsahti jälleen pihaan. Niin, aika kului hitaasti, sietämättömän hitaasti.

Vihdoin oli käsissä tuo kauan odotettu päivä. Kellon lyödessä seitsemän saapui Petroff Trojtskij'n eteiseen huolellisesti paperiin kääritty runoalbumi kädessään.

Upeasti koristettu kuusi seisoi keskellä suurta salia. Loistavat kynttilät muuttivat sen komean tähtipyramiidin muotoiseksi. Värillisiä lyhtyjä oli kätketty oksien alle. Kullatut ja hopeoidut pähkinät, tähdet, metalliset pikkukoristeet ja lasikuulat kiikkuivat langoissaan ja säteilivät kuin lumikiteet huurteisena kuutamoyönä. Tuon lumoavan tähtipyramiidin kätköön peittyi lukemattomia pikkuherkkuja ja makeispusseja. Kuusen ympäri kierteli aistikkaita värillisiä paperiköynnöksiä. Valo heijastui kirkkaaksi siloitettuun parkettipermantoon. Aivan kuusen latvassa paloi pieni punainen lyhty, joka näytti tuttavallisesti vilkuttelevan kuusta ympäröivälle joukolle.

X.

Tuossa joukossa näkyi yksinomaan nuorisoa. Vanhemmat olivat jättäneet heidät yksikseen, sillä he olivat kiintyneet omiin hommiinsa. Äiti oli useitten vieraitten kanssa asettunut vihreän pöydän ääreen pelaamaan "vistiä", ja isä oli erään eläkettä nauttivan viiksekkään everstin kanssa joutunut keskusteluun, joka koski Venäjän aatelin suuria ansioita ja merkitystä valtaistuimelle ja isänmaalle. — Molemmat olivat aatelisia, jotka omistivat yli arvonsa kiinnitetyt sukutilat. — Isoäiti istui ruokasalissa teekeittimön ääressä, maristen itsekseen joka kerta, kun hänen uudelleen täytyi täyttää se kiehuvalla vedellä, ja kamarineito liehui sinne tänne kuin kuiva nahka ehtiäkseen toimittamaan kaikki saamansa määräykset.

Lelia ja hänen pieni veljensä hoitivat huolellisesti iloisen ja ystävällisen isäntäväen osia. Volodja, jonka hiukset olivat käherretyt ja jolla oli päällään aistikas merimiespuku, liikkui hoikilla säärillään tottuneesti kuin maailmanmies liukkaalla parkettipermannolla ja huvitti naisia keskustelullaan. Lelia sitävastoin menetteli aivan toisin kuin veljensä. Hän kulki jokaisen ystävättärensä kanssa muutamia kertoja ympäri huoneen ja oli poikkeuksetta huomaavainen jokaista nuorta herraa kohtaan. Eloisana, riemukkaana ja sirkeäsilmäisenä, täynnä kekseliäisyyttä ja toimeliaisuutta, oli hän koko joukkueen sielu. Hän tunsi koko joukon leikkejä ja esiintyi kaikkialla aloitteenantajana ja järjestäjänä. Hänen kuuluva ja kaunissointuinen äänensä kaikui lakkaamatta kuin pieni hopeakello, hänen huutonsa ja naurunsa voitti yleisön melun ja hälinän. Olkapäillään aaltoilevan kiharan tukkansa, avointen, iloisten kasvojensa ja veitikkamaisten sinisilmiensä avulla ei tuo kolmetoistavuotias kaunotar vetänyt puoleensa vain nuorten herrojen huomiota, vaan myöskin pitivät hänestä kaikki naiset, jotka kilpailivat onnesta saada tarttua hänen käsivarteensa ja kierrellä hänen seurassaan kuusen ympäri tahi kirjoittaa muistosäkeitä albumiin, jonka hän oli saanut Petroffilta. Se täyttyikin pian.

Herrojen joukosta herätti enimmin huomiota realisti Grisha, vanha tuttumme ja Petroffin kilpailija. Hän oli korkeammalla luokalla kuin kukaan toisista ja oli sitäpaitsi ainoa realikoululainen koko joukosta. Tietoisuus siitä, että hän eräissä suhteissa erosi toisista saattoi hänet esiintymäänkin oman arvonsa tuntevasti. Hän vastusti leikkejä, mutta puolusteli sen sijaan tanssia. Hän tervehti naisia, kuten oikea "kavaljeri", syvään kumartaen ja sotilaallisesti raapaisten jalallaan. Puseroa käyttäviä pikkupoikia kohteli hän kuin vanha vakava koira penikoita — samalla kertaa sekä alistuvaisesti että suojelevasti. Kimnasisteja katseli hän halveksuvasti.

Hänen tanssinjohtajatoimensa ja siihen yhdistynyt nauharuusuke napinlävessä, kellonsa ja kellon vitjansa, valkoiset hansikkaansa ja ennen kaikkia hänen arkailematon paperossinpolttonsa olivat omiaan lisäämään hänen arvoaan seurueen ja etenkin naisten silmissä.

Poikkeuksia oli vain kaksi, Petroff ja Pavljuk. Petroff kohteli realistia halveksien ja tupakoi itsekin, ja Pavljuk oli realistin lihallinen veli, eikä siksi voinut häntä lainkaan kunnioittaa. Vaikka Pavljuk vielä käytti puseroa, oli realisti kuitenkin hänen silmissään aivan tavallinen kuolevainen. Pavljuk oli häikäilemätön, yltiöpäinen ja miesmäinen poikanen. Hän ei itkenyt koskaan, ei valitellut koskaan, mutta oli aina valmis sinkauttamaan haukkumasanoja tahi käyttämään nyrkkejään. Hänellä ei ollut auktoriteteja. Leikkikaluja ei hän sietänyt, josta syystä hänen sisartensa kaikki nuket aina olivat kauhean näköisiä. Yhdellä ei ollut nenää, toisella jalkaa, kolmannella hiuksia j.n.e. Kaikkia, jotka itkivät, kutsui hän akoiksi ja oli kerran nimittänyt tuolla tavoin omaa äitiäänkin. Hän puhui karkealla bassoäänellä, ja hänen kaikki liikkeensä olivat raskaita ja kulmikkaita.

Tuossa nuoressa joukossa vallitsi mitä parhain mieliala, ja aika kului sangen hupaisesti. Pavljuk väänsi pientä posetivia ja muut tanssivat. Sitten leikkivät he leikkejä "posti tulee" ja "kaikki linnut lentävät". (Pavljuk repi Lelian hameesta korureunuksen.) Sitten alkoivat he panttileikin. Kun Lelia punastuen astui realistin eteen, joka vakavana ja umpimielisenä istui eräässä nurkassa, ja nopeasti lausui:

    "Rouvani on lähettänyt minut kaupalle.
    Mitä haluatte ostaa?
    Mustaa ja valkoista valita ette saa.
    Mitä haluatte ostaa?",

sanoi realisti tyytymättömänä:

"Se on tyhmä ja ikävä leikki. Yksin 'naapurien vaihtokin' on parempi!"

Lelia kääntyi toisten puoleen ja selitti aivan odottamatta:

"Ei, tämä leikki on liian ikävä! Ja sitäpaitsi on se niin tyhmä! Eikö herrasväki halua leikkiä 'naapurien vaihtoa'?"

Seurue myöntyi pyyntöön. Tuolit järjestettiin parittain, ja jokainen valitsi paikkansa. Petroff, joka koko ajan oli kierrellyt Lelian ympärillä, kiiruhti luonnollisesti käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja istumaan hänen viereensä.

Mutta tästä aiheutui vaikea selkkaus, kuten lukijat huomaavat seuraavasta luvusta.

XI.

Kun Lelia selitti tyytymättömyytensä naapuriinsa Petroffiin ja tämän täytyi sen vuoksi siirtyä toiselle tuolille erään tytön viereen, joka ei hänen mielestään ollut minkään arvoinen, joutui Petroff sangen huonolle tuulelle. "Niin, se on minusta aivan yhdentekevää", mutisi hän puoliääneen mennessään uudelle paikalleen. Mutta todellisuudessa olisi hän sangen mielellään halunnut Lelian vierustoverikseen. Ja kukapa ei olisi sitä halunnut! Realisti koitti saavuttaa tuon onnen, Pawloff samaten ja yksinpä kömpelö Pavljuk koitti pysytellä mahdollisimman lähellä Leliaa.

Siitä hetkestä alkaen ei Petroff enää ollut kohtelias "kavaljeeri". Hän vastasi naisille epäkohteliaasti ja nenäkkäästi ja tuijotteli alakuloisesti sille suunnalle, jossa tuo häntä loukannut nainen istui. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Lelia, realistin hänen pyynnöstään istuessa Petroffin paikalle, innokkaasti huudahti: "Nyt olen tyytyväinen", johon realisti kiiruusti vastasi: "Minä myös."

Pari kertaa koitti Petroff eroittaa heitä vihaisesti huudahtamalla: "Kaikki ovat tyytymättömiä!" Mutta tulos oli sangen vähäinen. Kun huudot ja nauru olivat vaienneet ja yleinen sekaannus ja epäjärjestys asettunut, huomasi Petroff realistin ja Lelian vain vaihtaneen tuolejaan.

"Uskoton!" ajatteli Petroff. Tähän saakka oli Lelia kaikissa tilaisuuksissa, joissa he olivat olleet yhdessä, antanut hänelle etusijan. "Naisten vapaassa valinnassa" oli hän aina heti rientänyt hänen luokseen, ja kun he leikkivät "naisen arvaamista", oli Petroff aina mennyt suoraan Lelian luokse, ja aina oli osoittautunut, että hän oli arvannut oikein.

Ja tänään aivan aiheetta — tyytymätön häneen naapurinaan!

Petroff tunsi raivokkaasti vihaavansa realistia.

He alkoivat leikin "minkä näköinen on prinssi". Lelian täytyi noutaa vastaukset, ja realisti oli prinssi.

"Ketä hän muistuttaa?" kysyi hän kuiskaten ja lähensi pientä korvaansa
Petroffin suun eteen.

"Hännätöntä aasia", vastasi epäröimättä Petroff, joka jo kauan aikaa oli miettinyt tuota realistia alentavaa vertausta.

Lelia punastui ja joutui sangen hämilleen. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta lausua tuollaista vertausta ääneen ja vieläpä suorastaan tanssinohjaajalle.

"Ei, keksikää joku toinen! Pian!" pyysi hän.

"Sitä en tarvitse tehdä. Olen jo sanonut hännätöntä aasia", uudisti
Petroff julkeasti ja ilkkuen.

"No, sittepähän nähdään. Minä sanon vain — —"

"Hännätöntä aasia!" uudisti Petroff vielä kerran entistä suuremmalla painolla.

Kun Lelia, paremmin muistaakseen, kuiskaten kävi lävitse annetut vastaukset, ei hän maininnutkaan Petroffin vertausta, vaan hymähti jotakin tarkoittaen: "Hm, hm". Sitten kuiskasi hän jokaisen korvaan jotakin, mutta ei välittänyt Petroffista mitään, vaan kulki hänen ohitsensa.

"Hännätöntä aasia", muistutti hänelle vielä kerran Petroff, joka oli noussut paikaltaan ja lähestynyt häntä takaapäin.

Realisti oli levoton. Hän aavisti, että jotakin epämieluista oli tekeillä ja istui tuolillaan kuusen vieressä kuin rikoksellinen, joka odottaa tuomiotaan, pää alas painuneena ja katse permantoon tähdättynä. Lelia astui esiin ja alkoi: "Prinssi muistuttaa ruusua, upseeria, ritaria. Ja sitten vielä jotakin — — niin, teekeittimöä, (sen oli lausunut Pavljuk) kummitusta, (realisti hymähti halveksivasti), kilttiä nuorukaista, ja, ja — —"

Lelia epäröi.

"Aasia", lausui hän sitten päättäväisesti.

"Hännätöntä!" lisäsi Petroff, joka tarkoin vartioi, että hänen loukkaavaa vertauksensa lausuttaisiin täydellisenä.

Realisti punastui, eikä alussa voinut lausua sanaakaan. Koko joukko oli alkanut kirkua, huutaa, nauraa ja taputtaa käsiään. Etenkin Pavljuk ilmaisi suurimman tyytyväisyytensä.

"Hurraa! Hurraa! Hännätöntä aasia!" kirkui hän karkealla äänellään, taputti käsiään ja polki jalkaansa permantoon. "Hurraa!"

"Se ei ollut lainkaan sukkelaa, vaan päinvastoin sangen tyhmää", selitti viimein realisti vavahtelevalla äänellä. "Hännätöntä aasia ei ole olemassakaan. Se vain osoittaa, ettei se henkilö, joka sen on keksinyt, lainkaan osaa luonnontiedettä, vaan on sivistymätön kollo."

"Kuinkas sellaista voit puhua!" huusi Pavljuk nousten tuoliltaan.
"Löytyykö kummituksia sitten? Mutta aasilta voidaan katkaista häntä.
Meidän verikoirallamme ei myöskään ole häntää. Ennen sillä kyllä oli
se, mutta se hakattiin poikki. Siten voi aasikin tulla hännättömäksi.
Hurraa!"

"Kunhan minä kerron isälle, niin saat selkääsi", uhkasi realisti veljeänsä.

"Kielittelijä! Tyhmyri!" kuului heti Pavljukin vastaus.

Syvä, kiusallinen hiljaisuus seurasi noita sanoja.

"Sanokaa nyt, mikä oli paras!" lausui Lelia hiljaa ja aivan kuin anteeksi pyytäen.

"Ritari", sanoi realisti.

"Se oli minun!" huudahti Lelia ihastuneena ja siirsi realistin, joka tunsi olevansa sangen suuttunut ja harmistunut, pois "prinssituolilta".

"Minä en halua enää leikkiä", selitti Petroff aivan odottamatta.

"Sinun täytyy! Sinä et ole vielä ollut prinssinä", vastusteli Kukushkin.

"Hän pelkää! Akka, akka!" kiljui Pavljuk.

"Hän on pelkuri", huomautti realisti halveksivasti.

"Hän on pelkuri! Hän on pelkuri!" toisti Lelia ja taputti käsiään.

"Se ei liikuta sinua, hännätön aasi! Sinulle ei kukaan tässä puhu", kirkui Petroff raivostuneena realistille.

"Nulikka!" vastasi tämä ja vetäisi sauhun paperossistaan.

Nyt tapahtui ihmeellinen muutos Petroffissa. Hän alkoi äkkiä itkeä hillittömästi ja poistui huoneesta.

"Tuollainen akka! Hän itkee! Hän pakenee!" huusi Pavljuk Petroffin jälkeen.

"Mitä nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi moittivasti rouva Trojtskaja, joka äkkiä oli ilmestynyt hämmentyneen seurueen keskuuteen.

"Petroff haukkui Grishaa hännättömäksi aasiksi ja sitten alkoi hän itse itkeä", selitti Pavljuk.

"Mitäs tämä merkitsee, Grisha?" huomautti emäntä ja kääntyi realistin puoleen käsittämättä asian oikeata laitaa. "Olettehan te vanhempi kuin hän! Hävetkää vähän!"

"Minä en ole koskettanut häntä pikkusormella-ni-kaan. Hän a-alkoi, ja minä saan syyn niskoilleni…!"

Tuntien loukkautuvansa moisesta vääryydestä unhoitti realisti arvonsa siihen määrin, että hänkin alkoi vetistellä.

Nyt kuului itkua ja nyyhkytystä kahdesta huoneesta, ja emännän oli mahdoton saada selville, kuka oli syyllinen ja kuka syytön.

"Nadeshda Vasiljevna! Teillä on lyöntivuoro", sanoi muuan silmälaseja käyttävä herra, joka ilmestyi ovelle ja katosi sitten yhtä pian kuin oli tullutkin.

"No kaiken näköistä. Te ette voi edes leikkiäkään rauhassa! Nyt lakkaatte heti riitelemästä ja itkemästä, sillä muuten annan minä sammuttaa joulukuusen!" päätti rouva Trojtskaja suuttuneena ja poistui huoneesta.

XII.

Sunnuntaisin oli Lelian tapana mennä isänsä ja äitinsä seurassa luistinradalle.

Lienee tarpeetonta sanoa, että myöskin Petroff meni sinne. Palkkioksi siitä, että hän kolmasti oli matematikassa saanut arvosanan "kiitettävä" oli hänen äitinsä ostanut hänelle amerikalaiset luistimet, ja joka sunnuntai oli hän niillä luistelemassa.

Ahmittuaan suurimmassa kiireessä päivällisen, usein muistamattakaan jälkiruokaa, otti hän luistimensa ja kiiruhti luistinradalle. Niin kiire oli hänellä, etteivät hänen jalkansa totelleet häntä, vaan kulkivat nopeammin kuin hän määräsi ne kulkemaan, hänen sydämensä jyskytti ja poskensa hehkuivat. Tosin oli luistinrata aivan lähellä Petroffin kotia, mutta siitä huolimatta oli matka hänen mielestään sietämättömän pitkä.

Vasta luistinpaviljongin portaille ehdittyään pysähtyi hän huokaisemaan. Hän kiinnitti nopeasti luistimet jalkoihinsa, liiteli jäälle, teki joitakin käänteitä, kohotti koululakkinsa suoraan, koitti kädellään, oliko nenänsä kuiva, ja alkoi sitten tarkastella ympäristöään. Hänen katseensa etsi supinahkakaulusta ja viheriäreunaista turkislakkia. Ne olivat nimittäin Lelian isän tunnusmerkit. Ja keksittyään supinahkakauluksen ja viheriäreunaisen lakin tiesi hän, että myöskin Lelia oli saapuvilla. Ja muuta hän ei tarvinnutkaan tietää.

Huomattuaan Lelian pisti hän kädet takkinsa taskuihin ja luisteli varmasti mutta kuitenkin aivan kuin sattumalta samalle suunnalle. Saavuttuaan aivan Lelian lähelle teki hän äkkikäänteen, niin että tytön ehdottomasti täytyi huomata hänet.

"Petroff! Tulkaa luistelemaan minun kanssani!"

"Kas vaan, Alevtina Nikolajevna! Oletteko tekin täällä!"

Petroff kääntyi huolettomalla liikkeellä Alevtina Nikolajevnan luo. He tarttuivat toistensa käsiin ja kiisivät radan poikki niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.

Myöskin Pawloff kävi luistinradalla, mutta hän luisteli sangen kehnosti. Hän kulki ruumis etunojossa, heilutteli käsiään ja kaatuili vähän-väliä. "Kasvun varalta" tehdyn päällystakin helmus laahusti pitkin jäätä ja oli lumesta aivan valkeana; samaten myöskin lakki. Totta puhuen häpesi Petroff luistella Pawloffin kanssa ja pysytteli siksi luistinradalla mahdollisimman kaukana hänestä.

Realisti taas ei voinut lainkaan pysyä luistimilla mutta saapui usein luistinradalle katselemaan toisten hyörintää ja kävelemään jäälle Lelian kanssa. Lelia luisteli ja hän kulki keskustellen hänen rinnallaan. Tämä suututti Petroffia. Jää ei ollut tarkoitettu kävelijöille, vaan ainoastaan ja yksinomaan luistelijoille. Kävelijät olivat vain luistelijain tiellä.

Kun Petroff joskus sattui kaatumaan, syytti hän aina siitä kävelijöitä ja suuttui luonnollisesti silmittömästi. Mutta pääasia oli, ettei Lelia vain nähnyt, millaiselta hän näytti kaatuessaan ja potkiessaan jaloillaan ilmaa.

Joulukutsuissa sattunut tapahtuma aiheutti pitemmän keskeytyksen noissa hupaisissa jääkohtauksissa. Petroff häpesi Leliaa, joka Pawloffin kertoman mukaan oli kutsunut häntä "itkupussiksi", mutta sielussaan tuntemaansa polttavaan häpeäntunteeseen sekoittui myöskin loukkauksen kärsineen katkeruus sekä hurja mustasukkaisuus, joka aiheutti hänelle melkeinpä sietämätöntä tuskaa.

"Sipulia ja munakokkelia!" lausui hän ajatuksissaan suositulle kilpailijalleen ja suunnitteli sadottain kauheita kostokeinoja.

"Minä lyön hampaat hänen suustansa", kertoi hän Pawloffille, mutta tiesi tuon teon itselleen aivan mahdottomaksi, koska realisti oli häntä voimakkaampi.

"Hänelle sopii aivan hyvin nimitys 'hännätön aasi'! Hän ei pääse yliopistoon ja hänellä on tuskin välttävääkään arvolausetta oppiaineissa; hän eroitetaan pian realikoulusta ja pannaan suutarinoppiin. Ja sitten tulee Leliasta suutarineukko", ajatteli Petroff vahingoniloisena. Mutta… Hänen silmissään päilyi joka päivä ja joka hetki tuo kultapalmikkoinen ja sinisilmäinen suutarineukko ja hänen korvissaan kaikui lakkaamatta hänen suloinen äänensä. Melkeinpä tahtomattaan veti hän esiin pienen rasiansa ja avasi sen. Siinä oli yhäti tuo hänen jumaloimansa pikkuinen nauharuusuke.

Onnellisten päivien muistot heräsivät uudelleen, ja Petroff vajosi epätoivoon. "Minä otan isän revolverin ja ammun itseni, ja sitten saa hän tietää sen", kuiskasivat hänen huulensa, ja hänen mielikuvituksensa esitti hänelle seuraavan taulun:

Hän on ampunut itsensä. Suoraan sydämeen. Isä ja äiti itkevät ja sanovat: "Oi, pikku Pjotr raukkaa, miksi teit niin?" Pjotr on ennen kuolemaansa kirjoittanut kirjeen, ja siitä saavat he tietää syyn. "Hyvä isä ja äiti! Tervehtikää Alevtina Nikolajevnaa ja sanokaa hänelle, etten tahtonut asettua hänen onnensa tielle!" kirjoittaa hän kirjeessään. Lelia kuulee puhuttavan hänen kuolemastaan. Häntä kauhistuttaa tuo tieto, hän ei voi uskoa sitä todeksi. Mutta epäilykset katoavat, sillä ruumiskirstun kansi on asetettu pystyyn kadulle heidän talonsa seinää vasten. Lelia kulkee ohitse ja kysyy portinvartialta, kuka on kuollut. "Kimnasisti Pjotr Petroff on ampunut itsensä", vastaa portinvartia. "Mitä sanotte?" — "Niin, hän ampui itsensä eilen; kuula osui suoraan sydämeen." — Niin, kaikki on lopussa. Tehtyä ei enää voi saada tekemättömäksi! — Hautauspäivä on käsissä. Petroff makaa valkeassa brokadikirstussa, kukkien peittämänä Nikolainkirkossa. Punapartainen lukkari lukee; kirstun vieressä lepattelevat paksut kynttilät korkeissa jaloissaan. Hiljaa astuu Lelia kirkkoon. Kulkee kirstun luo ja polvistuu. "Rakas pikku Pjotr, kyyhkyläiseni! Olen rikkonut paljon sinua vastaan." Lelia nyyhkyttää ja katuu katkerasti sitä, että oli pettänyt Petroffin. Kuinka iloiseksi hän tulisikaan, jos Petroff heräisi jälleen eloon! Mutta se on mahdotonta. Kuoro laulaa jo: "Uinuos, uinuos hurskaitten joukoss'". Eron hetki lähenee — —

Niin kuvittelee Petroff pimeinä talvi-iltoina sängyssään loikoessaan ja joutuu tällöin surkuttelemaan itseään siinä määrin, että kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan.

Eräänä pitkänä, yksitoikkoisena talvi-iltana seisoo Petroff vierashuoneen akkunan ääressä ajatellen varhaista kuolemaansa. Saatuaan kehitetyksi mielimietteensä aina "Sanomain" kuvaukseen hänen hautajaisistaan kuulee hän jonkun naputtavan akkunaruutuun. Se on Kukushkin. Hän seisoo aivan akkunan takana nenä painettuna lasiin.

Ensin peljästyy Petroff, sillä akkunaruutuun painetut huulet ja nenä eivät lainkaan muistuta Kukushkinin sanottuja kasvojenosia. Mutta kun toveri irroittaa kasvonsa ruudusta ja hymyilee leveästi, tuntee Petroff hänet ja iloiset aavistukset täyttävät hänen sydämensä.

Innokkaasti viittilöi hän Kukushkinia saapumaan sisään. Tämä tottelee,

"Miksikä et enää koskaan käy meillä?" kysyi hän.

"Niin — — minä lueskentelen nykyisin ahkerasti."

"Lelia lähetti sinulle terveisiä!"

Petroff punastui. Mutta ilo katosi pian epäilyksen tieltä ja hän sanoi:

"Se on valhe!"

"Hän oli eilen meillä odottaen sinua ja luullen sinun saapuvan. Me leikimme 'kuningasta'. Mene sunnuntaina luistinradalle. Lelia käski sinun menemään. Ehdottomasti! Me olemme joutuneet epäsopuun realistin kanssa."

"Se on valhe!" toisti Petroff, joka ei voinut uskoa korviaan.

"Ei, minä vakuutan! Voisin vaikka vannoa sen", vakuutteli Kukushkin.

"Mutta mistä se johtui?

"Hän oli hävitön ja kutsui Leliaa keikailevaksi tytönlepakoksi."

"Mokomakin aasi!" huudahti Petroff. "Hänet eroitetaan pian realikoulusta. Oppiaineissa on hänellä tuskin välttäviäkään arvosanoja."

"Mutta, kuten muistanet, kertoi hän joulukutsuissa olevansa viides luokallaan."

"Niin, viides loppupäästä lukien", sanoi Petroff vahingoniloisena.

Hänen mieleensä muistuivat jälleen joulukutsut ja hänen naurettava käyttäytymisensä niissä. Olihan hän itkenyt. Mutta samalla muistui hänen mieleensä jotakin, joka oli omiansa vahvistamaan hänen rohkeuttaan. Myöskin realisti oli itkenyt. Hän saattoi lohduttaa itseään sillä, että jos joku tahtoi puhua itkupussista, niin täytyi hänen muistaa niitä olleen kaksi eikä yksi.

"Älä unhoita saapua sunnuntaina luistinradalle! Lelia käski niin sanoa.
Hän sanoi haluavansa sanoa silloin sinulle jotakin erikoisen tärkeätä."

"Ethän vain valehtele?"

"En, minä vakuutan. Voisin vaikka vannoa sen. Hän sanoi näin: 'Sano hänelle, että hänen välttämättä täytyy tulla, sillä minulla on jotakin hyvin, hyvin tärkeätä sanottavaa hänelle!'"

Kukushkin poistui ja jätti Petroffin samalla kertaa sekä onnellisten että huolestuttavien mietteittensä valtaan.

XIII.

Vihdoin saapui tuo sunnuntai, jonka Lelia oli määrännyt kohtauspäiväksi.

Koko edellisen päivän mietti Petroff, mitä tuo "hyvin, hyvin tärkeä" mahtoi olla eikä sen takia ehtinyt oppia ainoatakaan maanantai-läksyistään. Tosin istui hän kokonaisen tunnin "Latinanlukuharjoitusten" ja kaksi tuntia kreikan kieliopin ääressä, mutta siitä huolimatta ei hänen muistiinsa jäänyt ainoatakaan lausetta tahi kieliopin pykälää. Käsissään pöydän alla piteli hän rasiaa, jossa oli tuo sininen nauharuusuke, ja vähän väliä irtaantui hän kirjastaan katsellakseen ja suudellakseen sitä. "Jotakin hyvin, hyvin tärkeätä", toisti hän ajatuksissaan, samalla kun huulet lukivat: "Leonidas ja 300 spartalaista kaatui Termopylaen luona."

Yöllä nukkui Petroff huonosti. Huokaillen kieritteli hän sinne tänne sängyssään. Tyyny tuntui hänestä sietämättömän kuumalta. Alinomaan kääntyili hän ja siirteli ruumistaan mitä erilaisimpiin asennoihin. Mielessään kiukutteli hän vanhalle lastenhoitajattarelle, joka kuorsasi äänekkäästi ja kiusoittavasti, yski ja puhui unissaan estäen siten hänet nukkumasta. Vasta salin suuren seinäkellon lyödessä kahta sulki Petroff silmänsä ja vaipui väsyneen syvään uneen.

Mutta vielä vitkallisemmin kuluivat sunnuntain iltapäivätunnit! Petroffin mielestä näyttivät kellon osoittimet seisovan paikoillaan, ja että kello oli jätättänyt, — siitä oli hän aivan varma. Hän oli juuri noussut tuolille aikoen lykätä osoitinta hieman eteenpäin, kun hänen äitinsä sattumalta astui sisään ja esti hänen yrityksensä.

"Mitä sinä nyt oikeastaan aiot?" kysyi hän ihmetellen.

"Se on jättänyt, äiti hyvä. Se on vähintäinkin puoli tuntia jälessä."

"Lorua. Kello käy aivan oikein", vastasi äiti kultakelloonsa katsottuaan.

"Niinpä myöhästyn aamulla koulusta."

Vihdoin ja viimein kuuli hän palvelustytön kalisuttelevan lautasia ruokasalissa. Hän alkoi kattaa pöytää.

"Liiku hieman joutuisammin! Minulla on hirveä nälkä!" kiirehti Petroff häntä.

Tänään hylkäsi Petroff karpalokiiselinkin, joka aina oli ollut hänen mieliruokaansa. Ja se tapahtui vain Lelian takia, tuon "hyvin, hyvin tärkeän" takia, jonka Lelia oli luvannut sanoa hänelle luistinradalla.

Hän nousi ensimäisenä pöydästä ja ehtimättä nielaista viimeistä lihapalasta suuteli nopeasti isäänsä ja äitiänsä ja oli juuri lähtemäisillään luistinradalle, kun hänen isänsä pysähdytti hänet:

"Osaatko jo läksysi?"

Petroff joutui hieman hämilleen, mutta sai pian takaisin rohkeutensa ja vastasi huolettomasti, välttäen kuitenkin isän katsetta:

"Meillä ei ole juuri mitään luettavaa. Latinan läksy on vanha, venäjässä emme ole saaneet ollenkaan läksyä ja matematikassa — niin, sen osaan jo entuudestaan."

Mutta isä, joka jostakin syystä oli aamusta alkaen ollut huonolla tuulella, pyysi nähdäkseen Petroffin muistikirjan. Suuttuneena veti hän sen esiin koululaukustaan ja jätti sen isälleen.

"Oletko kirjoittanut käännöksen? Saanko nähdä sen!" sanoi isä läksymerkinnöt luettuaan.

"Käännöksen? Sen ehdin kyllä toimittaa illalla", sanoi Petroff hämmentyen.

"Hm — — No, oletko ratkaissut laskuesimerkin N:o 1,784? Ja kirjoittanut vastauksen? Näytä se minulle!"

"En, isä hyvä. Mutta sen ehdin kyllä tekemään illalla."

"Nyt ryhdyt lukemaan läksyjäsi! Luistinradalle et mene tänään", lausui isä huolettomasti, työnsi syrjään muistikirjan ja alkoi syödä karpalokiiseliään.

Oi, jospa isä olisi tiennyt, millaisen tuskan hän aiheutti pikku
Pjotrilleen, niin ei hän koskaan, ei koskaan olisi hennonut sanoa noin.

Petroff ei yrittänytkään taivuttaa häntä. Hän tiesi, että kun isä lausui jotakin tuolla rauhallisella äänellä, niin ei mikään voima voinut saada häntä muuttamaan päätöstään. Petroff tyytyi siksi vain mielessään kiukuttelemaan isälleen. Kun hän itse kasvaa suureksi ja tulee rauhantuomariksi, ja Lelia ja hän ovat saaneet omia lapsia, ei hän koskaan kohtele heitä niin sydämettömästi, kuin nyt isä häntä.

Petroff meni huoneeseensa, avasi vastenmielisesti laukkunsa, veti sieltä esiin kirjan toisensa jälkeen ja heitti ne huolimattomasti sängylle. Laskuesimerkki N:o 1,784 näytti aivan kuin kiusaa tehden osoittautuvan ratkaisemattomaksi. Turhaan sadatteli hän numeroita, haukkui matematikanopettajaansa, kääntyili sinne tänne tuolillaan, puri kolmasti poikki lyijykynänsä terän ja tuhrasi puolet laskuvihkoaan — esimerkki jäi kun jäikin ratkaisematta. Latinan käännös asettui myöskin aivan kuin uhmaten vastahankaan. Kaikki lauseparret olivat hävinneet hänen muististaan, joten hänen täytyi etsiä ne yksi kerrallaan sanakirjasta. Ja teräskynä tarttui vähän väliä paperiin sotkien koko käännösvihkon.

"Herra Jumala, miten ihmisen täytyy kärsiä!" huuteli Petroff useampia kertoja tuolillaan kärsimättömästi hyppien. Kyyneleet kohosivat jo hänen silmännurkkauksiinsa.

Päivä alkoi jo hämärtyä. Kello löi neljä, puoli viisi. Tuli pimeä. Lastenhoitajatar kantoi sisään viheriäverhoisen lampun. Akkunastaan näki Petroff kynttilänliekin loistavan vastaisesta talosta, ja hetkisen kuluttua sytytettiin myöskin kadulla kaasulyhdyt. Oli siis jo liian myöhäistä mennä luistinradalle, ja niinpä ei Petroff voisi enää tavata Leliaa, eikä saada tietää, mitä tuo "hyvin, hyvin tärkeä" oli, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon tuskaista levottomuutta.

XIIV.

Niin, miten oli nyt meneteltävä? Vielä oli jälellä viimeinen toivo — mennä Vasilij Kukushkinin luo. Kenties oli Lelia nyt siellä.

Sattuma suosi hänen suunnitelmiaan. Isä ja äiti olivat kinastelleet teatterista, ja lopulta oli isä mennyt ulos eteiseen, paiskannut suuttuneena oven jälkeensä kiinni, pukeutunut ja mennyt ulos.

Petroff riensi äidin luo.

"Äiti, minun täytyy mennä Vasilij Kukushkinin luo. En ole muistanut merkitä kirjaani venäjän läksyä."

"Oi, kuinka huolimaton sinä olet, Pjotr!" valitteli äiti. "Aina sinä unhoitat jotakin."

"Älä sano niin, äiti hyvä!" koitti Petroff heikosti puolustella.

"No niin, menehän sitten! Mutta älä viivy kauan!"

Petroff hyppäsi ihastuneena ilmaan, läksi juoksujalkaa ulos, ja vajaan kymmenen minuutin kuluttua soitti hän ovikelloa, jonka yläpuolella olevaan kiiltävään messinkilevyyn oli kaiverrettu: Nikolai Nikolajevitsh Kukushkin.

Eteiseen saavuttuaan huomasi Petroff, ettei Lelia ollut siellä. Kun hän oli siellä, kaikui koko huoneisto hänen hopeankirkkaasta naurustaan, nyt vallitsi talossa synkkä hiljaisuus. Hän kuuli vain seinäkellon heikon, metallikaikuisen raksutuksen ja sitten kiihtyneen bassoäänen, joka kaikui jostakin sisähuoneesta, sanoen: "Sietäisit selkääsi laiskuri! Onko aikomuksesi jäädä toiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle, mitä?" — Vasilij Kukushkin sai nähtävästi nuhteita isältään.

Äkkiä lakkasi bassoääni torumasta ja jyrähti uhkaavasti: "Kuka siellä?"

"Minä, Pjotr Petroff", sanoi Petroff, astui epäröiden saliin ja kysyi:
"Missä Vasja on?"

"Hän on nurkassa häpeämässä", jyrisi basso vihaisena, ja Nikolai Nikolajevitshin hyvinvoipainen vartalo, puettuna yötakkiin ja tohveleihin, ilmestyi ovelle. Petroff joutui yhä enemmän hämilleen. Raollaan olevasta ovesta näkyivät Vasilij Kukushkinin paksut sääret kirjoituspöydän ja seinän välisessä nurkassa.

"Mitä te tahdotte, nuori mies?"

"Minä tahdon vain" kuiskasi Petroff.

"'Vain, vain', niin! On parempi lukea läksyjään ja työskennellä hieman kirjojensa joukossa, kuin juoksennella joutilaana sinne tänne! Niin se on, nuori mies!"

"Enhän minä" — —

Petroff seisoi peloissaan kiihtyneen isännän edessä ja katseli tämän yötakin vyön tupsuja, jotka olivat sidotut kiinni vatsan kohdalta.

"Hm!" ärähti Nikolai Nikolajevitsh, laahusteli tohveleineen sylkilaatikon luo ja sylkäisi.

"Tule tänne!" huusi hän sitten niin että huoneen seinät kajahtelivat. Punaisena ja hikisenä, tukka epäjärjestyksessä hiipi Vasja Kukushkin nurkastaan ja meni akkunan ääreen, jossa hän, kasvoillaan syvämietteinen ilme, alkoi piirrellä akkunaruutuun sormensa nenällä. Petroff meni toverinsa luo. "Menkäämme lastenkamariin!" kuiskasi Vasja hillityllä äänellä irroittamatta katsettaan ja sormeaan ruudusta.

Salista ulos päästyään muuttui Vasja aivan kokonaan. Hän myhähteli itsekseen, irvisti ilkeästi, heilautti kättään ja kulki sitten nelinkontin ylös portaita.

"Miksi et tullut luistinradalle? — Oletko ratkaissut laskuesimerkin?
Annatko minun jäljentää sen sinun vihkostasi?"

"Isä kielsi minun menemästä luistinradalle."

"Kielsi! Kylläpä sinä olet! Lelia suuttui sinuun. Hän jätti minulle kirjeen sinulle annettavaksi. Tässä se on."

Kukushkin jätti Petroffille pienen kirjelappusen. Hän sieppasi sen ja kätki sen taskuunsa. Puheltuaan vielä kymmenen minuuttia Kukushkinin kanssa sanoi hän jäähyväiset ja läksi kotiinsa.

Kotiin saavuttuaan veti hän mielenliikutuksesta vapisevin käsin kirjeen taskustaan, meni lähemmäksi valoa ja luki:

"Te olitte uskoton ettekä saapunut tänään luistinradalle. Sellaista en olisi koskaan voinut odottaa Teiltä ja siksipä onkin nyt kaikki lopussa välillämme, ja Te saatte antaa minulle takaisin nauharuusukkeen. — Alevtina Trojtskaja."

Petroff luki kirjeen vielä kerran lävitse.

Hänen silmäripsissään loisti pari kyyneltä, jotka hetkisen kuluttua putosivat hänen latinan kielioppinsa kannelle. Tuska täytti hänen sydämensä. Hänen sielunsa syvimmistä sopukoista kohosi synkkiä, ahdistavia tunteita, jotka kynsillään kuristivat hänen kurkkuansa. Hänen päänsä painui alas latinan kielioppia vasten.

"Lelia! Rakkaani! Enkelini, jumalani!" kuiskasivat hiljaa hänen huulensa. "Jospa tietäisit, miksi minä en voinut tulla! Oi, jospa vain tietäisit sen! Oi, isä, isä, mitä olet tehnyt minulle!"

Petroff nousi tuoliltaan, heittäytyi pitkälleen sänkyyn, painoi päänsä tyynyyn ja itki katkerasti ja hillittömästi.