YHTEISKUNNAN UHRI

Eräs elämäntarina

Kirj.

A. M. JOHANNESDOTTER

Suomennos

Porissa, Roneliuksen Kirjakauppa, 1907.

ALKUPERÄISEN TEOKSEN ALKULAUSE

Tämä kirjanen ei ole mikään novelli. Sillä ei ole mitään yhteistä noiden salaperäisten päiväkirjakertomusten kanssa, jotka nykyaikana herättävät huomiota kirjamarkkinoilla. Eikä myöskään ole oikeutta lukea häntä, joka nämä tunnustukset kirjoitti, kirjallisten syntisten joukkoon.

Itse en häntä koskaan nähnyt. Hän kuoli viime talvena keuhkotautiin "Grubbens gärde'lla" kahdeksankolmatta vuotisena. Henkilöt, jotka kävivät häntä hänen viimeisinä kuukausinaan katsomassa, puhuvat liikutuksella hänen viehättävistä ja kauniista kasvoistaan, joita ei edes paheissa, kurjuudessa eikä sairaudessa vietetty elämä ollut voinut kuluttaa — lukija on käsittävä, mistä se johtui.

Päänalusensa alla hän säilytti huolellisesti aarrettaan, ei hän sitä tahtonut salata, vaan ei myöskään kenellekään näytellä. Tuo aarre oli kasa paperiliuskoja, joita hän oli vuosikausia säilyttänyt viettäessään kurjaa elämäänsä. — Ne olivat myös hänen testamenttinsa ja hänen koko jälelle jäänyt omaisuutensa. Vasta viimeisellä hetkellä ojensi hän paperiliuskat hänelle, jolle oli ne aikonutkin, naiselle, joka hänelle oli osoittanut tehokasta hyväntahtoisuutta ja joka varmaankin piti itsensä tuhatkertaisesti palkittuna tämän harvinaisen perinnön saatuaan.

Vainaja ei ollut koskaan lausunut mitään toiveita elämäntarinansa suhteen. Mutta varmasti toivoi hän sisimmässään, ehkä itsetiedottomasti, että tuo elämäntarinassaan ilmenevä hätähuuto joutuisi ihmisten kuuluville. Tässä vakaumuksessa julaistaan nyt hänen yksityinen tunnustuksensa, joka sielutieteellisessä suhteessa ansaitsee jokaisen ihmistutkijan huomiota ja syytekirjana — koskee meitä kaikkia.

Kaikenlaisia ja kaikenarvoisia käsikirjoituksia olen käsissäni pidellyt, mutta en koskaan ole niin hellävaroin ja arasti käsitellyt mitään kuin näitä korvaamattomia lehtisiä! Kasa halpoja kirjepaperiliuskoja, täyteen kirjoitettuja, lyijykynällä epäselvästi töherrettyjä tahrittuja ja rasvaisia sekä omituisen hajuisia — lian ja kurjuuden haju löyhähti niistä ennenkuin olin riviäkään selväksi saanut.

Kertomus on kirjoitettu tutkintovankilassa kolmena eri ajanjaksona.. Ainoastaan vankikopin kolkossa yksinäisyydessä, vaan ei koskaan noina liian lyhyinä "vapaa-aikoina", oli tällä kurjalla olennolla malttia ja mieltä, mietiskelyyn, ja mietteensä paperille kyhäilemiseen.

Jo tämä yritys jonkinlaisten muistelmien laatimiseen todistaa henkistä kehitystä, mikä on hämmästyttävää täydellisesti oppimattomassa rahvaannaisessa. Tavallisilta arki-ihmisiltä puuttuu useimmin kykyä eli ainakin halua tekemään tiliä elämästään ja selvittelemään kokemiaan kohtaloita.

Kirjantekijän sivistyskantaa ei saa kuitenkaan ehdottomasti arvostella muodon mukaan millaisina hänen muistoonpanonsa tässä esiintyvät. Oli mahdotonta — niin kuin ensiksi ajattelin — julkaista ne sellaisina kuin ne muistoonpanijan kynästä olivat lähteneet. Ei ainoastaan oikokirjoitus tarvinnut korjausta, vieläpä lauserakennuskin kalpasi auttavaa kättä.

Stiili — voidaan todellakin puhua sellaisesta, sillä epäilemättä oli hänellä hieman kirjallista kykyä — stiili on merkillisesti epätasaista. Monessa lauseessa peräkkäin on kieli täydellisesti moitteetonta ja toisinaan on se lennokastakin, mutta äkkiä se muuttuu kömpelöksi ja hämmentyy sekamelskaksi, jossa vaaditaan tarkkaa silmää sisällyksen käsittämiseen. Tällaisia vaikeuksia olen tahtonut lukijan hyväksi poistaa.

Nuo neljä sanaa, joilla kirja päättyy, ei olleet hänen viimeisensä. Lempeä ja rauhallinen tunnelma vallitsi tämän nuoren syntisen ja kärsivän olennosta kuolinvuoteella. Mutta ehken hänellä oli syytä toistaa seuraavat kaksi riviä eräästä hänen jälkeenjättämästään liikuttavasta vaikkakin muodollisesti vaillinaisesta runostaan:

    Muistopatsaaseni piirtäös sanat:
    En elää tahdo maailmassa niin tylyssä.

Rukous on täytetty, nyt ne siinä ovat — hänen nimettömässä muistopatsaassaan.

Tuhkolma, Tammikuulla 1907.

Klara Johansson.

I.

Tänään, jouluaattona alotan kirjoittamaan muutamia lehtisiä elämäntarinastani. Tahdon koota niin monta muistelmaa kuin vaan voin aina lapsuuteni päivistä tähän saakka.

Ensimäinen mitä muistan, on isoäitini mökki, johon oli puoli peninkulmaa vanhempani! kodista. Olin vaan kahden vuoden vanha, kun vanha, herttainen isoäitini otti minut luokseen vähentääkseen äitini huolia, jolla oli kyllin työtä kodissa ja vuotta nuoremman veljeni hoitamisessa. Äitini tiesikin minun saavan paremman hoidon hyvän, luotettavan isoäitini luona, kuin mitä kotona olisin voinut saada.

Isoäitini vähäinen mökki oli valtamaantien varrella ja minulla oli tapana seista alati ikkunan edessä olevalla sohvalla katselemassa ohikulkijoita, jotka minut huomattuaan nyökyttivät ystävällisesti päätään. Vanhemmaksi tultuani kutsui isoäitini minua kauniiksi keijukaiseksi, silloin en niiden sanojen merkitystä vielä ymmärtänyt.

Jonkun matkan päässä mökiltä oli kaunis leikkipaikka, missä leikkitoverieni kanssa, joiden parissa viihdyin erinomaisen hyvin, oleskelimme päivät päästään. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan, enkä tiennyt mitään hauskempaa kuin seurustelun heidän kanssaan. Isoäitini ei tätä kumminkaan suopein silmin katsellut ja kun minä en voinut käsittää, miksi ei minulle tätä viatonta huvia olisi suotu, niin oli siitä seurauksena, ettemme kaikin ajoin pysyneet isoäidin kanssa ystävinä. Kiellot leikkitoverieni luokse pääsystä saattoivat otsani aina pahimmin synkkenemään.

Tultuani seitsemännelle ikävuodelleni täytyi minun palata kotiini alottaakseni koulunkäyntini. En tahtonut oikein viihtyä kotona. Isä oli kovin ankara ja veljeni kiusasi minua yhtä päätä anastaen itselleen parhaimmat leikkikaluni. Lukeminen oli minusta helppoa, mutta koulunkäynti tuntui orjuuttavalta.

Toisinaan pääsin isoäitiä tervehtimään ja ne käynnit olivat mielestäni juhlahetkiä. Isoäitini oli uskovainen ja tahtoi minuakin kasvattaa kurissa ja Herran nuhteessa. Hänet itsensä oli kasvatettu kovalla ankaruudella ja hän tahtoi nähdä rakkaan lapsenlapsensa kasvavan, yhtä hiljaisissa oloissa kuin mihin itsekin oli tottunut. Minä olin monasti itsepäinen, tottelematon ja pahankurinen ja siksi emme aina oikein sopineet yhteen. Olen aina tottunut saamaan tahtoni läpi enkä voi alistua toisten mielen mukaan.

Isoäiti moitti, että olin yhtä itsepäinen kuin isänikin ja olipa hänellä muutakin moittimista, joka kaikki katkeroitti mieltäni niin, että voin puolen päivää olla aivan puhumattomana.

Jos isoäitini olisi koettanut voittaa minut hyvällä, niin olisimme varmaan tulleet paremmiksi ystäviksi. Tiedän kyllä, että hän tarkoitti parastani, mutta olin siksi lapsi, etten sitä silloin ymmärtänyt.

Olin kovin pahoillani kun olin ollut isoäidille tottelematoin, mutta samalla olin siksi ylpeä, etten heti tahtonut näyttää ystävälliseltä, eikä kumpikaan meistä halunnut katkaista äänettömyyttä. Isoäiti ivasi oikullisuuttani ja mieleni kävi siitä yhä katkerammaksi. "Mitenkähän sinulle käynee lapsi maailmassa, kun sinulla on noin vaikea luonne", sanoi hän usein. "Katso kuinka toiset lapset ovat tottelevaisia ja kuinka häijy sinä olet."

Isoäiti ei tullut ajatelleeksi, ettei kaikilla lapsilla ole samanlainen luonto. Minä voin kyllä olla ystävällinen ja hyvä, mutta en kärsinyt uhkauksia enkä lyöntejä, niistä vaan paaduin. (Isoäiti ei kuitenkaan koskaan minua lyönyt.)

Muistan niin hyvin erään kesäpäivän kun isoäiti koetteli saada heiniä kokoon ennenkuin sade kerkesi nousta. Hän pyysi minua auttamaan, mutta minä kieltäydyin, koska hän ei ollut laskenut minua sinä päivänä naapurin lasten luokse leikkimään. Ja minä muistan miten korvissani kaikuivat sanat: "Joka hyvää voi tehdä, eikä sitä tee, se luetaan hänelle synniksi." Sittemmin kerroin sen isoäidillenikin.

Huolimatta kaikesta rakastin häntä. Joskus saattoi hän sanoa toisten läsnä ollessa "Ehkä piankin kuolen ja jätän sinut lapsi, olen jo niin vanha", ja silloin tunsin miten itku kuristi kurkkuani. Mutta olin liiaksi ylpeä näyttääkseni että itkin.

Isoäitini luona olin kuin paratiisissa, ei kukaan voinut minulle häntä korvata. Sisareni kanssa saimme aina jouluna käydä häntä tervehtimässä ja minä ikävöin hartaasti tuota kaivattua aikaa. Silloin oli isoäiti järjestänyt kaikki parhaimpansa mukaan saadakseen kotinsa lapsenlapsistaan tuntumaan kodikkaalta. Voi, miten ihanaa se oli, sielumme sisimmässä tunsimme, että nyt oli joulu.

En koskaan unohda suureen huiviin kääriytynyttä isoäitiäni, kun hän ilmestyi tienkäänteessä meitä vastaanottamaan. Hän oli kävellyt melkein puoli peninkulmaa ja silmät loistavina tervehti hän hellästi meidät tervetulleiksi. En eläissäni unohda isoäidin luona vietettyä joulua.

Ennenkun jätän isoäidin, tahdon vielä sanoa, että suren sitä kun en ollut hänelle hellempi, enkä osoittanut hänelle suurempaa kiitollisuutta, sillä kenties hän nyt olinpaikassaan ajattelee: "Sinä olit kovakorvainen lapsi ja siksi olet saanut niin paljon kärsiä elämässä."

Mutta isoäiti kulta, elä tuomitse minua väärin! Tultuani niin vanhaksi, että aloin käsittää elämää, olen sinua aina rakastanut, vaikka en puheissa enkä töissä sitä ole voinutkaan osoittaa. Ja kuinka usein olen toivonut saavani sinua jotenkin palkita! Mutta tähän saakka ei se ole onnistunut.

II.

Olin ainoastaan kolmentoista vuotias kun jouduin vieraisiin ihmisiin ja sain oppia nöyrästi tottelemaan toisten käskyjä. Monasti tuntui se raskaalta, mutta olinhan vapaasta tahdostani ottanut paikan ja jättänyt vanhempieni kodin, johon en erityisemmin ollut kiintynytkään.

Viihdyin jokseenkin hyvin ensimäisessä paikassani ja sain aikani kulumaan — sitä paitse ei ollut tavallistakaan maalla jättää palveluspaikkaansa ennen vuoden loppua.

Sitten olin rippikouluaikani kotona. Muistan miten itkin, kun sanoimme jäähyväiset rakkaalle rippi-isällemme, sillä hän erosi seurakunnastaan samana päivänä kun me pääsimme ehtoolliselle. Kuinka hyvin muistan rukouksen, jonka hän puolestamme rukoili:

"Auta näitä lapsia, he ovat heikkoja, vahvista sinä heitä voimallasi! He tulevat vaeltamaan läpi vaarallisen maailman, johda sinä heitä neuvoillasi! He joutuvat kaikenlaisiin kiusauksiin, auta sinä heitä taistelemaan ja voittamaan!"

"Mitähän hän tarkoittaa sillä, että maailmassa on niin paljon kiusauksia?" ajattelin minä. Oi, että voi olla niin tietämätöin elämästä! Usein olen ajatellut näitä sanoja kun kiusaukset ja vastoinkäymiset ovat pahimmin kohdanneet. Rakas pastorimme lopetti seuraavilla sanoilla: "Aikansa on puhumisella ja aikansa on vaikenemisella, kaikella on määrätty aikansa täällä auringon alla — ja siinäkin hän oli oikeassa. En ole häntä sittemmin tavannut." —

Palvelin useissa eri paikoin kotiseudullani. Toisinaan oli hyvinkin vaikeata, mutta aika kului kumminkin kun ei ajateltu muuta kuin työtä ja raatamista. Seitsemännellätoista ikävuodellani otin paikan eräässä herraskartanossa lähellä Norrköpingia. Aluksi viihdyin aika hyvin, vaikka olinkin kovassa työssä. Vanhempani olivat sen arvanneetkin ja kieltäneet minua menemästä sinne, mutta minä olin odottanut jotain aivan toista.

Ikävä kyllä, emme eronneet ystävinä, sillä isäni piti osan ansaitsemistani varoista. Tämä harmitti minua, sillä olin nuorempana hyvinkin ahne rahoille, enkä siitä syystä kirjoittanut ystävällisiä kirjeitä kotiin. Sittemmin kuulin, että äitiäni syvästi suretti heitä kohtaan osoittamani nurjamielisyys, mutta itse unohdin piankin kärsimäni vääryyden ja aloin tuntea hellyyttä kotijoukkojani, varsinkin äitiäni ja sisartani kohtaan. Tunsin rakastavani heitä sydämellisesti, vaikka en sitä ennen ollut huomannut. Ei ollut kukaan ymmärtänyt sitä rakkaudella minussa herättää. Mutta kun olin jonkun aikaa ollut omaisistani erilläni, halusin hartaasti sovittaa sen mitä mahdollisesti olin lapsena heitä kohtaan rikkonut. Enin surettaa minua se, etten koskaan ole ollut tilaisuudessa näyttämään heille hyviä ominaisuuksiani. Mahtanevatko vielä arvostella minua väärin ja ajatella, että olen sama hillitsemätöin luonne kuin olin lapsenakin.

Isäntäväkeni olin oppinut tuntemaan, heidän asuessaan lähellä kotiani, ja muutettuaan Norrköpingin seudulle olivat he kirjoittaneet ja tarjonneet minulle palveluspaikan. Rouva oli luvannut parhaimpansa mukaan pitää minusta huolta ja olikin hyvin hyvä minua kohtaan, mutta ei huomannut, että minulla oli liiaksi työtä. Tosin oli minulla palvelustoveri, joka oli ollut talossa useita vuosia, ja päässyt suuresti rouvan suosioon, joten hänen ei tarvinnut tarttua mihinkään työhön, vaan sekä sisä- että ulkotyöt jäivät minun osalleni.

Kesällä sain istua ulkona lypsämässä sateesta ja kylmästä huolimatta, niin että olin vähällä paleltua, mutta toverini ei sormellaankaan auttanut vaikka minun olisi ollut mahdotoin selviytyä töistäni. Jos joskus valitin, että minulla häneen verraten oli liiaksi työtä, lohdutti hän minua sanomalla: "se on nyt tässä maailmassa niin, että ketä onni kerran alkaa suosia alusta, sillä riittää sitä pitkin elämää, mutta joilla on kova onni alunpitäin — nekään eivät tahdo siitä vapaaksi päästä". Niin, nyt alan minäkin sitä jo uskoa, sillä ainakin minun kohdallani näyttää se toteutuvan.

Kello neljältä aamulla sain nousta ylös ja vasta kello 11 illalla pääsin vapaaksi. Eikä, sillä välin ollut vähintäkään lepoaikaa, ei sunnuntaina enempää kuin arkenakaan. Joskus tuntui raskaalta ajatella, että oli nuori, eikä koskaan saanut ikäistensä kanssa seurustella.

Siksipä aloin työni lopetettua mennä öisin ulos, kulin tammimäelle missä nuoriso kesäilloin tanssi ja leikki myöhäiseen yöhön. Minä en tanssinut, mutta halusin joskus olla vapaana ja sitä en voinut olla ennenkun isäntäväkeni oli asettunut levolle.

Kesäisin oli kartanon ympärillä liikettä ja eloa, sillä silloin muutti kaupunkilaisia paikkakunnalle kesää viettämään. Sain silloin monta tuttavaa, joista opin pitämään. Se oli suloinen kesä, luonto ympärillä oli ihanaa ja minä olin seitsemäntoista vanha — minulla oli elämän kevät luonnon kesässä.

En koskaan unohda erästä elokuun iltaa, jolloin puutarhassa raketit risteilivät. Sellaista varmaankin on paratiisissa. Kaikkialla hiljaisuus ja rauha, ei edes lehtikään puussa värähtänyt. Oli kuin taivaallinen maailma olisi näyttäytynyt oikeassa valossaan. Koko luonto kuunteli ja uneksi, haaveili rauhaa ja lepoa.

Minäkin unelmoin ensimäiset unelmani, sillä olinhan elänyt elämäni ensi kesän. Mutta miten lyhyet, miten sanomattoman lyhyet ovatkaan ilon ja onnen hetket tässä epätäydellisessä maailmassa! Pian nousee myrsky, varistaa puiden latvat, riisuu heidän ihanat pukunsa ja ryöstää heiltä kaiken. Niin, myrsky ei jätä lehteäkään niihin, ei sääli vähääkään ennenkun viimeisenkin kesän ihanan muiston saa pois varistettua.

Oi tätä kylmää syksyä, miksi on sekin olemassa. Ainoastaan hävittääkseen ja tuhotakseen mitä kevät ja kesä ovat luoneet. Olisin voinut kohtaloni lukea siitä, ellen olisi ollut niin tietämätöin elämän myrskyistä. Samallainenko tulisi minunkin elämäni olemaan. Myrskytkö riistävät viattomuuteni, nuoruuden onneni, levon ja rauhan, kauneuteni, nuoruuteni, kunniani ja kaiken ja sen lisäksikö joudun kurjaan vankikoppiin nääntymään ja menehtymään, ilman että kukaan minua kaipaa tahi rakastaa…

Niin, nyt oli paras osa kesästä kulunut, syksy alkoi lähetä kellastuneille lehtineen ja kolkkoine iltoineen, kaikki mihin katsoin näytti synkältä. Ei valonsädettä, joka olisi alakuloista mieltäni virkistänyt. Kesävieraat alkoivat lähteä ja kaihomielin erosin noista tytöistä, joiden kanssa olin kesän aikana ystäväksi tullut.

Tuskinpa tiemme enää yhteen sattuvat. Emme tienneet mitkä kohtalot meitä odottivat, kuka saavuttaisi onnen, ketä onnettomuudet odottaisivat. Kaikki luonnollisesti toivoimme parasta. Ainakin nuo toiset, sillä he olivat huimapäisiä ja hehkuivat nuoruuden iloa. Minä sitävastoin olin vakavampi eikä minulla ollut elämästä erittäin suuria toiveita sillä suru oli synkistänyt elämäni ja lyhentänyt nuoruuteni. Kuinka yksitoikkoista ja kolkkoa elämä oli! Miten hyljätyksi ja yksinäiseksi tunsin itseni! Ei ollut minulla ystävää, johon olisin voinut luottaa ja jolle huoleni uskoa. Ei kukaan ymmärtänyt minua.

Itkin ja huokailin, vaan en käsittänyt miksi sitä tein, uneksin ja haaveilin, ajatukseni kävivät päivä päivältä yhä synkemmiksi. Se oli käännekohta elämässäni, siitä lähtein tunsin itseni kuin yksinäinen metsänlintu tahi niinkuin korven kuusi. Nyt tuntuu minusta kuin olisin jo silloin aavistanut, että "kukkisin aikaiseen, mutta kuihtuisin nuorena."

Voi, miksi nuoruuteni oli niin köyhä iloista? Nuoruus, joka ei koskaan palaja, vaan on ainakin osittain ennättänyt poistua ennenkuin ihminen on kehittynyt. Miten monesti olen nuoruudessani kuolemaa toivonut säästyäkseni turmeluksesta ja menehtymisestä. Ja kuitenkin olen joutunut vietellyistä viheliäisimmäksi.

Kun muistelen kulunutta elämääni, niin levittäytyy siitä synkkä kuva silmäini eteen. Koko nuoruuteni on ollut alinomaista taistelua vastoinkäymisten ja murheiden kanssa. Katkeralta tuntuu elää, katkeralta kuolla, nyt kun olen kerinnyt maailman kavaluutta ja julmuutta kokea. Surullista on nähdä miten toinen ihminen toistaan sortaa ja syöksee hänet perikatoon. Onhan elämä jo itsessään raskasta. Miksi eivät ihmiset koeta sulostuttaa toistensa elämää täällä maan päällä? Silloin voisi vaellusaika täällä tulla taivaalliseksi.

III.

Tunsin itseni ruumiillisesti ja henkisesti murtuneeksi liiasta työstä kartanossa jonkatähden otin itselleni paikan yksinäisessä seudussa pari peninkulmaa kaupungista, siellä jouduin yksin surullisine ajatuksineni. Muistan kirjoittaneeni kotiin äidilleni, kuinka äärettömän onneton olin vieraiden toverieni joukossa, jotka vaan pilkkasivat minua.

Kun talonväkeni huomasi, että tulin surusta aivan mielettömäksi — en todellakaan ollut täysijärkinen niihin aikoihin — sain vihdoin luvan lähteä tieheni ja niin palasin Norrköpinkiin, jossa sain paikan erään makkarakauppiaan luona. Siellä oli kumminkin niin siivotonta, etten siellä kauvemmin viihtynyt, vaan menin kuukauden ajaksi vanhempieni luokse ja sitten kevätmuutossa uuteen palveluspaikkaan.

Nyt olin vihdoinkin onnistunut saamaan hienon ja siistin paikan, mutta alituista touhua sielläkin oli eikä lepoa sunnuntaina enempi kuin arkenakaan. En voi kuitenkaan valittaa, sillä isäntäväkeni koetti sääliä minua kun olin sairas, eikä vihastunut vaikka usein käyttäydyin kömpelösti. Sellaista paikkaa ei minulla ollut koskaan ennen ollut.

Siitä huolimatta sovin kumminkin siellä olevan kamarineidin kanssa, että syksystä tulisin hänen kotiinsa palvelijaksi. He asuivat lähellä Tukholmaa ja elivät hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta elämää. Täällä olin aivan kuin nunna luostarissa, ei ollut yhtään ihmistä, jonka kanssa olisi saanut vaihtaa ajatusta ja sitäpaitse olin jo tottumatoin keittiötoimiin, joten käteni sierettyivät ja halkeilivat, etten kaikin ajoin voinut niitä liikuttaakaan. Siksi en kestänyt kaukaa, vaan päätin matkustaa Tukholmaan. Onnettomuudekseni sinne matkustinkin.

Tämä tapahtui näyttelykesänä 1897, se oli ilon aika kaikille muille paitsi minulle, sillä mitäpä tiesin minä kaikesta siitä komeudesta ja loistosta, joka silloin Tukholmassa vallitsi. Olin aamusta iltaan työssäni, enkä muusta maailmasta tiennyt mitään.

Toisinaan kun tunsin itseni oikein yksinäiseksi sepitin haikeita runoja, joissa valitin miten elämäni auringotta ja kesättä kuluu. Se oli lapsellista, olin vasta yhdeksäntoista ja kuvittelin, että koko nuoruuteni oli jo mennyttä. Hyräilin alinomaa surullista säveltäni, valitellen että olen jo näin vanha, enkä vielä ole nuoruutta tuntenut. Miksi oli Jumala antanut minulle niin raskaan mielen.

Näyttelyn aikana asui muutamia köpenhaminalaisia ylioppilaita rouvani luona. Hyvästellessä anasti yksi heistä minulta suudelman, en koskaan unohda tuota ensi suuteloa, joka poltti huuliani. Niin vähän kuin se merkitsikin, oli se kyllin voimakas herättämään tunteeni ja minä käsitin kaipaavani rakkautta, hellyyttä ja hyväilyä.

Olin kaksikymmenvuotias saadessani viimeisen kerran paikan perheessä. Raskasmielisyyteni oli haihtunut ja minä aloin taas virkistyä, mutta vaikka emäntäni oli minuun hyvin tyytyväinen, väsyin kumminkin sielläkin ja aloin hakea kevyempää paikkaa.

Sain paikan ravintolassa. Moni kielsi minua sinne menemästä — "se ei ollut sopiva paikka nuorelle tytölle" j.n.e. — mutta minä en siitä välittänyt. Olin aina luottanut itseeni ja ajattelin, että joka antoi itsensä vietellä, tyytyköön kohtaloonsa, minua vaan ei kukaan pettäisi.

Mutta pian alkoi kiusaaja vainota saalistaan. Ja siinä oli karitsa, jonka helposti sai pauloihinsa, kun vaan osasi sopivan tilaisuuden valita. Voi noita kirottuja roistoja, jotka saadakseen hetken tyydytyksen raaoille himoilleen syöksevät köyhän tytön ijankaikkisesti turmioon! Onko sellaisella ihmisellä omaatuntoa? Ei, ei!

Olin totutettu taipumaan toisten tahtoon ja siksi niin vähällä suostuin sen toivomuksiin "joka vaan tarkoitti hyvää minulle ja tahtoi hankkia minulle parempaa toimeentuloa kuin palvelijan toimi sellaisessa paikassa"… Niin hän puheli.

Muistan kuinka hävyttömästi tuo konna kohteli minua ensikerran tavatessamme, mutta kun hän huomasi, ettei väkivalta auttanut, keksi hän toisen keinon, jolla onnistui. Mitä hän välitti siitä, jos turmelikin lapsellisen, yksinkertaisen tytön elämän ja antoi tämän kärsiä halpamaisen tekonsa seuraukset. Hän ehkä hekumoi ylellisyydessä ja huveissa samalla aikaa kuin minä, vietelty, istuin vankilaan teljettynä, jonka pian jätän astuakseni taas uuteen.

Sain hankkia itselleni uuden paikan ja tulin hienompaan ruokailupaikkaan. Mutta siellä kohdeltiin minua samoin kuin tuossa kehnossa ravintolassa. Omituista miten nopeasti alaspäin liukuminen käy kun kerran ensi askel turmeluksen tiellä on otettu. On aivan kuin näkymätön suojelija olisi jättänyt ihmisen oman onnensa nojaan. Omatuntoni soimasi minua, mutta minä tukahdutin sen häiritsevän äänen ja riensin sokeasti eteenpäin. Minusta se ei ollut niin hirveätä kun eivät omaiseni sitä tienneet enkä ollut tarkastuksen alainen.

Ensimäinen viettelijäni ei jättänyt minua rauhaan, mutta hänen aikeensa eivät enää onnistuneet, sillä minä en enää ollut sama viaton, tyttö.

Lopuksi väsyin kaikkiin kehnoihin paikkoihin, joihin onnettomuudekseni Tukholmassa jouduin, repäsin itseni irti kaikesta pakonalaisuudesta ja tulin pian poliisin uhriksi.

IV.

Syksyllä 1898 tulin tarkastuksen alaiseksi ja samana syksynä jouduin sairaalaan, olin silloin kaksikymmenyksi vuotias. Ihmettelin siellä olevia ihmisiä ja hoitajamme olivat minusta julmuria, sillä en silloin käsittänyt, että me prostitueratut naiset olimme maailman kehnoimmat.

Monet harmit kärsittyäni pääsin vihdoinkin parantuneena sairaalasta ja minut käskettiin erääseen inhoittavaan huoneeseen toisten prostituerattujen naisten kanssa.

Tunsin itseni sanomattoman onnettomaksi vaikka olinkin liiaksi sokea käsittääkseni mihin pohjattomaan syvyyteen olin langennut. En ajatellut muuta kuin että asiat olivat niinkuin niiden pitikin olla. Mutta huone, jossa istuin kuin lintu häkissään, oli kylmä, kolkko ja epäsiisti, johon ei auringon eikä kuun säteet päässeet tunkeutumaan. Mihin turvautua? Arkkuni ja omaisuuteni olin saanut, mutta ei ollut mihin lähteä. Paras oli tyytyä kohtaloonsa.

Emäntäni lohdutti minua parhaimpansa mukaan: varmaan siellä pian saavutan onneni ja pääsen hyville päiville, olinhan niin nuori ja sievä, en näyttänyt seitsentoista vuotiasta vanhemmalta… Ihastuneena kertoi hän sitten kävijöille, että olin viaton kuin lapsi, joka ei vielä ollut kerinnyt turmeltua. "Hän on hiukan ujo ja näyttää aremmalta kuin toiset, mutta se ei estä"…

Nuo emännät ovat vielä kehnommat kuin me tyttöraukat.

Seuraavalla emännälläni oli sikarimyymälä ja hän osasi peijata yksinkertaisia tyttöjä. Olin niin ymmärtämätöin, että uskoin kaikista ihmisistä hyvää, jonka vuoksi hänen onnistui houkutella minulta kaikki rahat mitä ansaitsin. Lopuksi vuokrasin huoneen eräästä ravintolasta, jonka emäntä ansaitsi minulla hyvät rahat.

Olin täydelleen paheisiin vajonnut, unohdin vanhempani ja elin vain pukuja ja huveja varten. Minusta pidettiin, kaikkialla mihin tulin juhlittiin minulle, olin päässyt nautintojen huipulle. Ihmiset imarrellen ylistivät minua siroksi ja kauniiksi. Kuvastimeni vahvisti heidän puheensa todeksi, joten ei ollut ihme, että olin niin hyvissä välissä herrojen ja noiden rakastettavien emäntien kanssa.

Toverini kadehtivat minua, heidän kanssaan jouduin usein riitaan. Enkä enää ollut yhtä kaino ja lempeä luonani käyville herratutuillekaan kuin ennen olin ollut, vaan nautin nähdessäni heidän olevan kyllin tyhmiä mairitellessaan minua. Olin hyvin itserakas, ja turhamainen.

Mutta "kaikella on aikansa", niinkuin pastori sanoi ja minulle ei onni kaukaa hymyillyt. Ihminen on onnensa päivinä kuin puu, jonka ympärille kansa kerääntyy niin kauan kun se hedelmiä kantaa. Vaan kun hedelmät ovat korjatut, jää se oman onnensa nojaan myrskyn ja pahanilman runneltavaksi.

Matkustin vanhempieni luokse, jotka mitään aavistamatta ottivat minut ystävällisesti vastaan. Tosin olivat he sanomalehdestä lukeneet, että minua oli varoitettu irtolaisuudesta, sisareni oli kätkenyt päänsä sanomalehteen ja itkenyt katkerasti minun tähteni, mutta kun nyt saavuin hienona ja komeana, voin kaikenmoisilla verukkeilla helposti karkoittaa silloin, syntyneet epäluulot. Itsekseni ajattelin: "Suokoon Jumala, että voin salata rikollisuuteni."

Tukholmaan palattuani otettiin minut riemulla vastaan entisessä asunnossani ja minä aloin taas nauttia elämästä niinkuin ennenkin.

Mutta lopuksi ihminen kyllästyy kaikkeen, mikään ei ole pysyväistä. Väsyin kaikkeen huvitteluun jopa vapauteenkin. Mittani oli täysi. Olin tyhjentänyt nautinnon pikarin loppuun. Nyt aloin niittää mitä olin kylvänyt. Herramme mylly jauhaa hitaasti, hitaasti mutta hienosti.

Matka-arkkuni oli valmiina, olin pukeutunut silkkiin ja samettiin aikeessa matkustaa Göteborgiin. Mutta silloin sanoi näkymätön ääni: "Tähän saakka, vaan ei edemmäksi, nyt asettuvat ylpeät aaltosi"…

Matkani vaihtuikin vankilaan. Jouduin vankikoppiin salpojen taakse-, siellä ei kukaan välittänyt minusta enempää kuin kylmästä kivestä, tuskin olisi halunnut vesipisaraakaan minulle tarjota.

Se tuntui liian kovalta. En olisi uskonut, että Jumala ja ihmiset minut niin kokonaan hylkäävät. Sellaista kohtelua en ollut ansainnut, sillä minä puolestani en ollut vahingoittanut ketään lähimäisistäni. Aloin käsittää, että itseäni vastaan rikoin pahimmin. Huomasin mitä sain niittää. Olin myönyt ruumiini, terveyteni, nuoruuteni, tulevaisuuteni, onneni ja rauhani. Ja mitä sain palkakseni? Epätoivon tuskat kolkkojen muurien suojassa, häpeän ja ennen aikaisen kuoleman.

Tulin kauniin, syntisen kaupungin yöelämän hälinästä, olin tottunut vaan nauttimaan kaikesta mikä hurmaa ja viehättää ja nyt täytyi minun istua liikkumatta, näkemättä. Olisin voinut vaikka verikyyneliä itkeä.

Epätoivossani aloin etsiä armoa ja apua Jumalalta, sillä kukaan muu ei minua nyt voinut kuulla. Kävelin edestakaisin väännellen käsiäni. Jospa liipaisin Jumalalle alkaa uutta elämää, kun vaan pääsen vapaaksi täältä, huokasin itsekseni. Mutta mahdotonta on irtautua maailmasta niin äkisti. Silloin täytyisi erota hyvistä ystävistään, emännästäni ja Bertasta, josta niin äärettömästi pidän. Hyvä Jumala, sinä tiedät miten heihin olen kiintynyt. En voi heitä jättää, he ovat liian hyviä minulle, se on mahdotointa…

Tahdoin palvella kahta herraa, mutta se ei onnistunut. "Joka ei luovu kaikesta minun tähteni, hän ei ole minulle kelvollinen", kuulin taivaallisen äänen puhuvan. Jumala antoi minun kylläkin kokea minkä arvoiset maalliset ystävät ovat ja miten kauan heidän rakkautensa kestää: "Minun tieni eivät ole teidän tienne, sanoo Herra."

Minut tuomittiin kahden kuukauden vankeuteen. Väliin uhmailin, toisin ajoin rukoilin Jumalaa. Kaikessa tapauksessa kärsin väärin toisiin ihmisiin verraten, sillä tuomarini olivat rikostovereitani. Kiukustuin koko yhteiskuntaan, joka suvaitsi sellaisia lakeja ja suosi prostitutionia ja rankaisi noita onnettomia vasta sittenkun heillä ei enää ollut tarmoa revästä itseään irti tuosta kurjuudesta. Minä olin ainakin sitä mieltä, että kun kerran olin langennut ja häväissyt oman sekä vanhempieni nimen, niin ei minulla enää ollut mitään menetettävää. Koko maailman rahoilla en olisi voinut saavuttaa menetettyä viattomuuttani, rauhaa ja kunniaani. Elämäni oli mennyttä.

Tämä oli ensimäinen vastoinkäymiseni ja ensi kerta kun aloin kohtaloani miettiä.

V.

Huhtikuun 14 p. 1900 olin vapaa ja jatkoin vanhaa elämätäni. Otin ryypyn suruuni ja aloin uhmailla Jumalaa ja ihmisiä. Olin kärsinyt rangaistukseni ja päätin poliisille näyttää, etten siltä ollut parantunut. Esiinnyin julkean röyhkeästi ja raivostuin, jos poliisi minua puhutteli.

Vapunpäivää päätin viettää oikein juhlallisesti ja ryyppäsin harmissani niin että aamulla rääyisenä ja kurjassa tilassa jouduin poliisin huostaan. Kolmensadan kruunun arvoinen pukuni, joka aamulla lähtiessäni oli aivan uusi, oli nyt mennyttä kalua. Päivemmällä saatettiin minut sairaalaan, jossa sain maata kolme viikkoa. Neljäntoista vuorokauden perästä jouduin taas kiinni, mutta pääsin poliisikamarista vapaaksi. Ilossani ryyppäsin vähän liiaksi ja sain samana iltana maksaa 20 kr. sakkoa. Kuukauden päivät kuleksin taas irtolaisena ja pääsin sitte neljäksi kuukaudeksi vankilaan.

Nyt menetin rohkeuteni. Maksoi mitä maksoi, en voinut olla kertomatta kohtaloani vanhemmilleni. Pyysin heiltä apua, sillä tunsin itseni niin väsyneeksi, etten mitenkään kestäisi vankilassa pitempää aikaa. Mutta vanhempani kauhistuivat ja kirjoittivat, etteivät voineet käsittää, että joku heidän lapsistaan istuisi vankilassa. Minun täytyi kestää rangaistusaikani loppuun. Mutta vankilassa vaan paaduin. Kun pääsin vapaaksi, ryyppäsin kahta kauheammin. Luisuin yhä syvemmälle.

Kuukauden perästä jouduin sairaalaan leikattavaksi. Se kauhistutti minua sillä veistä olin aina kammonut. Mutta täällä ei minun mielipidettäni kysytty.

Kirjoitin äidilleni ja hän matkusti luokseni vähääkään aavistamatta minkälainen olin. Puhuteltuaan lääkäriä ja saatuaan kuulla tautini oli hän vähällä pyörtyä. Kirjoittaessani vankilasta kotiin sanoin, että jouduin sinne kun en ollut huolehtinut itseäni henkikirjoihin.

Äitini oli aivan suunniltaan, sillä se oli suurin murhe minkä voin hänelle tuottaa. Aina olen muistava äitini muodon, kun hän vuoteeni vieressä varoitti toisia tyttöjä sanoen: "Jos äitinne vielä elää, niin ajatelkaa häntä ennenkuin on myöhäistä."

Minua ei miellyttänyt, että äitini puhutteli noita tyttöjä, jotka aina olivat olleet minulle ilkeitä ja siksi pyysin häntä poistumaan. Ja kun hän rukoili minua: "Anna itsesi Jumalalle lapsi", niin vastasin uhkamielin: "En, sillä minä saan kärsiä enemmän kuin olen ansainnut."

Äitini pudisti nyrkkiään kasvojeni edessä sanoen: "Jumala on sen tekevä", ja niin meni hän jäähyväisiä sanomatta. Hän ei tiennyt, mitä teki ja minä olin siksi liikutettu, etten tiennyt mitä vastasin. Heti hänen mentyään kaduin sanojani ja itkin katkerasti sitä että olin saattanut hänelle niin paljon murhetta.

Leikkaus toimitettiin ja minä sain äärettömästi kärsiä niinä viitenä kuukautena, jotka vietin sairaalassa. Vanhempani lähettivät minulle sata kruunua, jotka kerran olin rehellisesti ansainnut, vaan jotka tuhlasin nyt samalla kun kauppasin ruumistani.

Kun vihdoinkin pääsin sairaalasta, sain samana päivänä mennä vankilaan sakkoja sovittamaan ja pääsiäistä viettämään. Neljäntoista päivän vankeuden jälkeen täytyi kuukaudeksi mennä sairaalaan, sillä leikkauksen tuottama haava oli auennut. Tuskin kerkesin yhdestä onnettomuudesta selvitä kuin jo jouduin toiseen.

Eräänä iltana olin mennyt levolle, kun kaksi miestä tuli huoneeseni, makasivat minut väkivaltaisesti ja repivät rintani ja kasvoni niin että parin kuukauden ajan olin hyvin surkean näköinen. Katkeroiduin ja ilmoitin heidät salapoliisille, mutta siellä selviytyivät he vähällä koko jutusta. Poliisit olivat aivan välinpitämättömiä koko asiasta, olihan kyseessä vaan huonomaineinen tyttö, jota miehet olivat rääkänneet.

Sellainen haava ei koskaan mene umpeen, sillä vaikka käyttäydyinkin huonosti en kumminkaan tee toisille pahaa. Ja sittenkin saan minä niin paljon kärsiä ja tuollaiset raa'at väkivallan tekijät saavat kulkea vapaana. Tämä kiihoitti minua yhä enemmän poliiseja vastaan.

Jonkun päivän perästä jouduin tekemisiin tarkastuspoliisin kanssa ja sain ilman mitään syytä istua vahtikonttorissa. Tämä tietysti katkeroitti minua, käyttäydyin hävyttömästi poliisia kohtaan ja jouduin taas viideksi kuukautta vankeuteen.

Pyysin nöyrästi poliisilta päästä asuntooni sen verran että saisin tavarani säilöön, sillä ne olivat kaikki jääneet hujan hajan. Mutta sitä ei minulle suotu. Sain istua neljän seinän sisällä tietäen, että toiset vievät kaiken sen mitä itseäni myömällä olin koonnut. Kirjotin emännälleni ja pyysin hänen ottamaan vaatteeni korjuuseen, mutta hän vastasi tylysti, etteivät käyttämäni puvut olleet minun. Näin opin tuntemaan minkälainen viimeinen emäntäni oli.

Mutta olipa toinenkin, jota jumaloin enemmän kuin emäntääni. Ja istuissani yksinäisyydessä ajattelin, että voisin luopua tuosta kauheasta elämästä, mutta silloin en enää saisi olla rakastettuinikaan läheisyydessä. Tunsin, etten voisi jättää Berttaa ja hänen perhettään. Bertta oli aina ollut parhain ja uskollisin ystäväni ja minä ihmettelin hänen ystävyyttään, että se kesti vaikka tuon tuostakin panin hänet koettelemukseen nähdäkseni onko se pysyväistä. Vaikka olisin ollut kuinka tyly, käskevä ja uhkaileva, ei hän milloinkaan väsynyt minuun.

Tyttötuttavani viekoitelivat minulta rahoja ja vaatteita, ja vaikka monasti olin polttanut siipeni, en kuitenkaan väsynyt heitä auttamasta, vaan lainasin heille aina viimeiseen ropoon saakka, uskoen että he maksavat takaisin. Mutta sitä sain odottaa.

Tuntui tuskalliselta huomata miten hekin pettivät, sillä itse olin aina rehellinen. Möin kyllä itseni paheen palvelukseen, mutta siitähän sain itse kärsiä ja se oli mielestäni kokonaan toinen asia. Mutta rehellisyyttä ennen kaikkea. Vaikka juovuspäissäni uhmailinkin poliisia, enkä oikein tiennyt mitä kiukuissani sanoin, olin kuitenkin oikein ajatteleva ja hyvä ihminen ja pelkäsin tehdä vääryyttä tai vahingoittaa toisia. Hartain toivoni oli olla kaikille oikeudenmukainen.

Vankilassa mietin ja surin elämätäni ja aloin hautoa ajatuksissani itsemurhaa. Kuolema voi ainoastaan pelastaa minut tästä orjuudesta. Mutta miten olikaan, aika kului, vankeusaikani loppui ja taas pääsin vapaaksi.

VI.

Mitä näinkään palattuani asuntooni!

Vaatekaappi oli auki, helyt ja koristeet murskana ja arvokkaimmat tavarani olivat tiellä tietymättömillä.

Muistin raamatunlauseen: "Älkää kootko maanpäällistä tavaraa, jota koi syö ja ruoste raiskaa, vaan kerätkää itsellenne taivaallisia aarteita". Siinä olivat komeat pukuni repaleisina ja ryysyisinä todistaen maallisuuden katoovaisuutta. Ja ystäväni, joista en luullut voivani luopua, karttoivat minua. Bertankin sydämellisyys oli laimentunut.

Paholainenko lie kytkenyt minut kiinni siihen ravintolaan, jossa jo kaksi vuotta olin oleskellut, kun en siitä voinut irtautua, vaikka huomasinkin siellä vajoavani yhä syvemmälle. Tein sovinnon emännän kanssa, lupasin juoda vähemmän ja antaa poliisin olla rauhassa. Mutta se oli helpommin luvattu kuin tehty.

En voinut päivääkään tulla toimeen juomatta, sillä tuskat, joita "vapaudessa" kärsin, olivat kahta kauheammat kuin ne, joita vankilassa kestin. Aika ajoin en voinut syödä enkä maata, enkä voinut ajatella muuta kun että lopettaisin surullisen elämäni.

Purevan kylmänä talvi-iltana hautauduin ravintolan lähellä lumihankeen, sillä elämäni ei ollut mielestäni sitä suurempi arvoinen. Mutta poliisi oli heti jäljilläni ja kuletti minut vahtikonttoriin, jossa sain sakkoa itsemurhayrityksestä. Minut pantiin putkaan, jossa huusin minkä jaksoin, että ottaisivat henkeni, mutta silloin kuulin useita ääniä ja ilkeätä rattaiden kolinaa, luulin itse paholaisen saapuvan minua ottamaan. Tästä säikähdin niin että nukuin.

Aamulla en tiennyt mihin lähteä, olin vakuutettu, ettei minua entiseen asuntooni huolittaisi. Pyysin poliisin lähettämään minut vankilaan, sillä sinne olin aina tervetullut. Mutta hän lähetti minut salapoliisiosastoon ja siellä taas koetettiin päästä minusta erilleen. Niinpä jouduin tarkastusasemalle. Elämään kyllästyneenä ja epätoivoisena pyrin taaskin tuohon kidutushuoneeseen, jossa ennenkin niin äärettömästi olin kärsinyt. Mutta sellaisessa mielentilassa eivät he uskaltaneet jättää minua yksin vaan lähettivät sairashuoneesen.

Kärsin sanomattomia tuskia. Päättelin, että tämä on viimeinen kerta kun kulen näillä likaisilla teillä, tapahtukoonpa sitte mitä hyvänsä, kunhan ei vaan tällaista… Kolmeen yöhön en osannut nukkua. Jos vähänkin torkahdin, tuntui minusta kuin olisin syöksemäisilläni helvettiin. Makasin huumautuneena jyrkänteen reunalla. Olin pyytävinäni toisia ihmisiä rukoilemaan edestäni, kun en itse sitä voinut tehdä.

Kerran olin aivan nukahtamaisillani kun kello löi kaksitoista. Kauhistuneena tunsin ettei minulla enää ollut armon aikaa sillä viime hetkeni oli tullut. "Joudun kadotukseen", huusin, "rukoilkaa puolestani", joka kellon lyönti oli kuin puukon isku sydämeeni ja minä odotin kuolemaa. Huusin toisille: "Sydämeni murtuu", mutta he käskivät pilkaten minua vaikenemaan.

Vilusta väristen ja hikoillen makasin näin kolme vuorokautta. Väliin olin ajelehtivina meren aalloilla, jotka heittivät minut hyrskyjen keskelle. Ja toiset ihmiset vaan katselivat auttamatta. Niinhän se oikeastaan oli todellisuudessakin.

Pelkäsin kuolemaa, sillä olin nähnyt sen kauhistuttavimmassa muodossa ja päätin että käyköön minulle maailmassa kuinka tahansa en tuon koommin yritä enää itsemurhaa.

Sairashuoneen lääkäri kehoitti useita kertoja minua jättämään huonon elämäni ja menemään turvakotiin. Mutta olin mielestäni liian repaleinen sinne menemään, eikä tuollaiset kodit minua ylimalkaan miellyttäneet. Kaikessa tapauksessa täytyi minun ensiksi saada vähän rahaa lunastaakseni siellä täällä olevat vaatteeni ja sitten tahdoin kyllä hakea itselleni kodin, jossa saisin levätä.

Näin jouduin taas ulos syntiseen maailmaan. Lähdin kolkkoon römpsyilmaan ja ajattelin jo, että sittenkin olisi paras seurata lääkärin neuvoa. Mutta toinen ääni sanoi: "Kun lapsi saa tahtonsa läpi niin herkiää se itkemästä."

Mutta onni väisti minua ja vastoinkäymiset kilvan tulivat tielleni ja minusta tuntui kuin olisi kuolema kaikkialla ollut vastassani.

Kerran menin kirkkomaalle ja istuin hautakivelle haaveilemaan: Pian päättyy matkani ja silloin haluaisin tulla kätketyksi tämän kiven alle. Mutta taas oli poliisi kintereilläni ja sakotti minua 60 kruunua. Kaikkialla vainottiin minua, ei ollut maanpäällä paikkaa, jossa olisin saanut rauhassa olla.

Toisena iltana heittäydyin Nybrovikeniin.

Mutta Herran tahto oli, että jäisin eloon, eräs urhoollinen mies heittäytyi jälestäni ja pelasti minut. Tämän kamalan seikkailun jälkeen olin hyvin sairas. Poliisikamarissa sain sitten kuivata vaatteitani aamuun saakka.

Mihin nyt lähteä? Vaatteeni olivat riekaleina ja itse olin henkisesti ja ruumiillisesti turmeltunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä langenneiden naisten turvakotiin, missä hyvät ihmiset tahtoivat auttaa ja kohottaa minunlaisiani, jolta maailma oli kaiken ottanut ja sitten hyljännyt oman onnensa nojaan. Kiinnyin heihin lämpimästi ja tunsin, että heidän rukouksensa puolestamme tulivat kuulluiksi. Minäkin rukoilin Jumalalta voimaa ja rohkeutta voittamaan itseni.

Pahahenki ei hevillä luovu saaliistaan kun sen kerran on niin lujasti saanut kytketyksi ja minulle alkoi yötä päivää kestävä luja taistelu.

Jumala ja pahahenki taistelivat tässä ihmissielusta, kumpikohan voittaisi? Kaikki riippui minusta ja minä heikko raukka en voinut vastustaa kiusaajan ääntä. Sillä vaikka Jumalan käsi lepäsi raskaasti päälläni riistäydyin siitä irti ja haavoitin itseäni yhä enemmän niissä myrkyllisissä okaissa, joita elämäntielleni oli siroiteltu. Kuulin Jumalan lempeän äänen: "Autuaat ovat ne joiden pahat teot ovat anteeksi annetut ja synnit pois pyhityt." Mutta minulla ei ollut rauhaa turvakodissa, halusin ulos maailmaan. Täällä puuttui minulta vapaus, vaatteet ja rahat. En voinut tyytyä siellä vallitsevaan yksinkertaisuuteen. Jos Jumala olisi edes osittainkaan täyttänyt toiveeni, niin olisin koettanut kestää siellä. Mutta hän ei antanut mitään näkyväistä merkkiä.

Rukoilin kodin johtajattarelta lupaa päästäkseni ulos, mutta sitä ei sallittu. Silloin näytti niinkuin Jumala olisi käsittänyt minut paremmin kuin ihmiset, sillä onnistuin päästä sieltä ilman lupaa.

Alussa näytti kaikki käyvän hyvin, mutta pian lehti kääntyi ja minä jouduin taas poliisin käsiin. En voinut enään hillitä juomahaluani, enkä välittänyt määräpäivänä mennä tarkastusasemalle. Sitäpaitse olivat kolmen vuoden surut tehneet minut hiukan hassahtavaksi. Ei riittänyt että sekä katu- että tarkastuspoliisit minua ankarasti vaanivat ja saattoivat minulle sekä sielun että ruumiin kärsimyksiä, mutta kaiken lisäksi hakkasin itse päätäni kivimuureihin lopettaakseni siten elämäni.

Milloin vain poliisi minua puhutteli, raivostuin aina hirveästi ja lopuksi minut tuomittiin Norrköpingiin kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt koetin tyytyä kohtalooni, rukoilin Jumalaa auttamaan minua tästä kauhistavasta elämästä ja pyrin kaikin voimin alkamaan parempaa. Mutta kaikki mikä tähän asti oli minua viehättänyt ja hurmannut ei silti ollut minusta arvotonta. Minun täytyi saada uusi mieli voidakseni luopua kaikesta mikä minua viekoitteli. Niin kauan kuin olin syvimpään suruun sortunut, oli kylläkin helppoa jättäytyä Jumalalle. Mutta sitten tuli toisia hetkiä, jolloin tunsin kuinka entiset huvit vetivät minua pyörteisiinsä niin että oli mahdotoin niitä vastustaa.

Tänä aikana näin paljon herättäviä unia. Kerran olin näkevinäni orjantappuraseppeleen maassa ja minä katselin sitä tarkasti ihmetellen. Toisen kerran uneksuin saavani surureunaisen kirjeen, jonka kuorella oli täydellinen nimeni, jota tavailin ja luin lukemistani. Kohta senjälkeen sain kuulla että yksi onnettomuustovereistani oli siirtynyt ijäisyyteen, mutta sitä ennen ollut erääsä turvakodissa ja siellä valmistautunut kuolemaan. Tuo kirje varoitti minua sanoen: varo, ensikerran on sinun vuorosi. Eräs toinen toverini joka yhtäkkiä päätti elämänsä synnissä, varoitti minua unessa, ennenkuin tiesin hänen poismenostaan.

Minä mietiskelin paljon raamatun totuutta ja uneksin olevani kirkossa, jossa oli pyhä pappi, joka pyysi saada raamattua luettavakseen. Minä näin selvästi kun hän otti kirjan ja siihen oli kullatuilla kirjaimilla kirjoitettu: Jumalan pyhä istuin.

Erittäin huolestutti minua se, että toiset saivat rankaisematta tehdä minulle vääryyttä, jota vastoin minä sain kärsiä vähemmistäkin rikoksistani. Unissani olin taivaassa saavinani korvauksen kaikesta maan päällä kärsimästäni vääryydestä.

Tunsin kuinka Jumala vaikutti sydämeeni ja minulla oli halu seurata hänen kehoituksiaan. Mutta en voinut kokonaan uhrautua hänelle. Vielä vähän aikaa tahdoin olla valloillani. Näiden muurien sisällä olin taistellut ja kärsinyt, nyt tahdoin näyttää itsenäisyyttäni. Voisiko Jumala kieltää minulta viattoman huvin, olinhan niin vähän saanut nuorena viattomasti huvitella? Tuskinpa voisin siitä kieltäytyä, palattuani jättämääni kiusauksen kaupunkiin.

Sunnuntaina kun soiton säveleet kuuluivat yksinäisyyteeni, sykähteli sydämeni ihastuksesta. Pian pääsen vapaaksi ja saan täysin siemauksin nauttia luonnosta ja kaikesta siitä ihanuudesta, josta olen ollut eroitettu. Samana päivänä luin "Sanningsvittnetissa" lauseen, jossa mielestäni Jeesus erityisesti puhui minulle: "Särjettyä ruokoa en ole murentava enkä tuikkaavaa sydäntä sammuttava." Pappi puhui saarnassaan kaidasta ja leveästä tiestä: "Menkää ahtaasta portista sisälle."

Minulla oli leveä tie edessäni.

VII.

Tukholmaan palattuani en suurestikaan saanut iloa. Kaikki, joita tapasin, pyysivät vain rahoja tahi koettivat peijata minua kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kaiken onnettomuuden lisäksi tulin vielä tekemisiin emännän kanssa, joka oli suurin petturi koko Tukholmassa ja jouduin pesään, jossa syöpäläiset olivat syödä ja jossa olin liasta vallan tukehtua. Mutta emäntä otti vaatteeni, niin etten voinut päästä sieltä pois. Vaikka oman ruumiini myymisellä koetinkin ansaita rahaa niin paljon kuin jaksoin, niin en itse kuitenkaan saanut äyriäkään.

Kadulle en voinut mennä, sillä emäntäni otettua siistit vaatteeni, olin kovin ryysyinen näyttäytyäkseni päivän valossa. Siksipä istuinkin nuo loppumattoman pitkät päivät kylmässä, kolkossa huoneessa ilman ruokaa ja juomaa. En nukkunut yöllä enkä päivällä. Kävelin, edes takaisin huoneessa väännellen epätoivossa käsiäni. Kun ihmisen täytyykin olla näin kytkettynä paheesen eikä keksi keinoa miten siitä päästä!

Toivoin että kävijöiden joukossa olisi ollut joku jalomielinen mies, joka olisi minua auttanut pääsemään pois sieltä. Mutta ei. Kun apua tarvitsin, niin ei ollut ketään, joka olisi kurjaa tyttöparkaa auttanut. Poliisi oli ainoa, joka ahkerasti kävi katsomassa ja koetti saada minut jälleen vankilamuurien sisäpuolelle.

Entinen herttainen emäntäni ei huolinut minua luokseen, vaan juoksi joka päivä kuulemaan olisiko minulla rahoja antaa ja minä olin kyllin tyhmä antamaan hänelle, kun minulla vaan jotakin oli. Itselleni ei jäänyt mitään. Kun toverini olivat huveissa ja keinuissa, sain minä tavallisesti istua nunnan tavoin kotona, sentähden ettei minulla ollut vaatteita pukeutuakseni. Pieni omaisuuteni, mikä minulla tämän nylkyrin luo tullessani oli, kului pian loppuun, sillä hän anasti kaiken mitä voi ja vihdoin ei minulla ollut edes paitaakaan. Mutta minkäpä hänelle voin? En koskaan turvautunut oikeuteen kun minulta varastettiin, sillä ajattelin aina, että ehkä sen tavalla tahi toisella saa takaisin. En ole koskaan ymmärtänyt maksaa vääryyttä vääryydellä. Mutta näyttää siltä kuin ei sellaisella olisi siunausta.

Päästäkseni tästä kurjuudesta heittäydyin tahallani pahimpaan helvettiin minkä tiesin, nimittäin poliisin haltuun. Täällä sain kärsiä kymmenkertaisesti, ensiksi sovittaa sakkoni ja sitten siirtyä toiseen vankilaan.

Tätä kirjoittaessani olen tuomittu vankilaan kuukauden ajaksi, maattuani ensin sairaalassa kaksi kuukautta. On joulu, vaan minulla ei ole joulua. Tunnen itseni äärettömästi yksinäiseksi —, ei ystävätä koko maailmassa, ei ketään, joka säälisi minua, eikä ketään, joka minua muistaisi.

Jos kukaan vainoojistani tietäisi mitä olen kärsinyt elämässäni, jospa he aavistaisivat tuhannenkaan osan kärsimyksistäni, niin eivätköhän tuntisi sääliväisyyttä minua kohtaan. Mutta he eivät luule minulla olevan sydäntä eikä kuolematonta sielua. Yksi kuitenkin tietää kärsimykseni, hän, joka lukee kaikki päämme hiukset. Mutta hän ei sääli minua enempää kuin nuo ihmisetkään. Kaikki käy tasaista kulkuaan, olen vihollisteni vallassa ja he kohtelevat minua mielivaltaisesti vähääkään armahtamatta.

Tämä muistuttaa pakanain käsitystä orjista, joiden täytyi uhrata ihmisarvonsa toisten hyväksi. Kun nuo toiset ovat riistäneet minulta kaikki, niin ei ole edessä muuta kuin tulla elävänä haudatuksi. Kun hedelmästä mehu on puristettu, heitetään kuori pois. Niinhän on kaikkina aikoina ollut, ettei turvattomilla ole lakia.

Miksi suvaitaan prostitutionia? Sentähden että niin täytyy olla. Eikä suinkaan kukaan varakas ja hyvässä asemassa oleva nainen ole antautunut sellaiseen ammattiin, vaan köyhälistö se on, joka on määrätty synnin välikappaleeksi. Me raukat, emme niin tarkoin ajattele mitä tulevaisuus tuo mukanaan. [Schveitsiläinen kuuluisa professori ja tohtori Aug. Forel lausuu äskettäin julkaisemassaan ja ruotsinnetussa laveassa teoksessaan: "Den sexuella frågan" siv. 313 ja 314 että yhteiskunta-elämän uudistus ja erittäinkin kapitalismin köyhälistöä kohtaan harjoittaman nylkemisjärjestelmän lakkauttaminen ja alkoholivallan kukistaminen ovat ainoat tepsivät keinot prostitutionin hävittämiseksi. — Suom. muist.]

Me emme voineet aavistaa mikä tämänlaisen elämän loppu olisi. Meidän halveksittujen ja hyljättyjen olentojen täytyy kestää kaikki ne intohimot, jotka muutoin täyttäisivät maailman häpeällä, ja palkaksi olemme tuomitut häväistykseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tätä emme edeltäpäin tietäneet, me joita nyt pilkaten ja halveksien sukumme kurjimmiksi kutsutaan.

Käsitämmehän, että prostitutioni suojelee ylemmän yhteiskuntaluokan naista ja prostitueerattu nainen, paheen julkein ilmiö, on hyveen tehokkain turva. Ellei häntä olisi, niin joutuisi lukemattomien kotien koskematon puhtaus saastutetuksi, ja moni joka ylpeässä tietoisuudessaan puhtaudestaan inhoten ja kauhistuen ajattelee tuota naista, olisi ilman häntä häpeän, katumuksen ja epätoivon uhri. Sivistysmuodot syntyvät ja katoavat, vaan hän pysyy aina ihmiskunnan uhripapittarena, kantaen kansan synnit.

Eikö miehet ole syypäät useiden naisten menetettyyn elämään ja eivätkö he olisi ankarimmin rangaistavat? Sen sijaan täytyy meidän langenneiden raukkojen, jotka emme voi nousta tuosta paheen liejusta, sovittaa heidän ja omat rikoksemme. Minä en voi ajatella parannusta nähdessäni kuinka väärin tässä maailmassa asioita arvostellaan.

Huomaan etten kauemmin jaksa nöyrästi mukautua kaikkeen, mikä osakseni tulee. Jos tulevaisuudessa voin kostaa kärsimäni vääryydet, niin teen sen, sillä siten päästään pisimmälle, ainakin meikäläisessä elämässä. Nyt olen tuomittu puoleksi vuodeksi ja minun on mentävä kuritushuoneesen tuohon hirvittävään paikkaan, jota ajatellessanikin jo kauhistun.

Tähän lopetan nyt kertomukseni jatkaakseni sitä taas vapaaksi päästyäni, jos silloin vielä elän.

VIII.

Nyt istun taas ahtaassa kopissani ja jatkan kertomustani siitä johon sen jätin viimeksi täällä ollessani. Kunpa olisi minulla ollut paperia ja kynää Norrköpingin kuritushuoneessa, jossa sain niin paljon vaikutelmia ja jossa aika tuntui minusta niin pitkältä. Mutta siellä oli kirjoittaminen kielletty.

Siksi en sieltä muistakaan muuta kuin unen, jonka näin viimeisenä yönä ja joka oli hyvin merkillinen. Olin kulkevinani monen huoneen läpi ja katselin ympärilleni pysähtyen erään taulun eteen, jossa oli kirjoitus: "Jeesus Rauhanruhtinas."

Rukoilin kyllä ajottain Jumalaa, vaan se tapahtui niin pintapuolisesti, minulla kun ei ollut Kristuksen henkeä. Maailma ei ollut kadottanut vetovoimaansa, halusin yhä sinne, sillä en voinut luopua jyrkästi siitä erotessani. Olisihan toki hauskaa jatkaa vielä jonkun aikaa vanhaa elämääni. Mutta voi, mitenkä petyinkään!

Eräs kirjailija on verrannut ihmistä ja Jumalaa sakkipelaajiin. Toinen on etevämpi pelaaja, eikä koskaan ole tullut voitetuksi, mutta hänen täytyy mukautua vastapelaajan suhteen, ja joka kerran kuin tämä tekee siirron, tekee hänkin, kunnes toinen häviää.

Ihminen tekee siirron ja Herramme samoin. Hän ahdistaa ihmistä yhä ankarammin, ottaa häneltä milloin tornin, milloin juoksijan ja tekee hevosen käyttämättömäksi ja hänen tarkoituksensa on piirittää kuningas s.o. sydän. Autuas se, joka näin on pelissä hävinnyt, joka sanoo: Sinä olet minut voittanut ja minä olen voitettu, sinä olet ollut minua voimakkaampi. Ihmiselläkin oli vapautensa, mutta silti ei hän voinut matkaansa määrätä eikä siirtojaan suunnata.

Monet tuhannet ovat epätoivon vimmalla vastustaneet ja kuitenkin vihdoin joutuneet häviöön hänen edessään, josta sanotaan: "Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin. Sillä ei kukaan ole häntä voittanut eikä kukaan ole Herraa Jumalaa vanhemmaksi elänyt."

Tämän olen minä kokenut.

"Vapaa-aikani", jos sitä siksi kutsun, joka kesti kaksi ja puoli kuukautta, olen suurimmaksi osaksi viettänyt tutkintovankilassa. Enintäin kahdeksan päivää peräkkäin olin vapaana. Mitäpä haittaisi istua sisällä, jos olisi kunnollista ruokaa ja siistit makuuvaatteet, mutta — en tahdo sen seikkaperäisemmin kuvata tutkintovankilaa, sanonhan vaan: siellä olen kärsinyt sanomattomasti.

Ja vapaa-aikani oli vaan vastoinkäymisiä eikä elämäni parantamisesta tullut mitään. Siihen sijaan, että olisin lunastanut pantatut vaatteeni, hävitin panttilaputkin ja minut ryöstettiin aivan alastomaksi, huolimatta siitä että niin halusta olisin säilyttänyt osan kalleuksista. Mutta jos emme vapaaehtoisesti luovu kaikesta, kun Jumala sitä vaatii, niin ottaa hän sen meiltä.

Nyt ei mikään kiinnitä minua maailmaan, sillä en omista enää silmineulaakaan, tuskin hametta millä itseäni verhoan. Piironkini olivat hyvät ystäväni murtaneet auki ja tyhjentäneet. Nyt on taas uudestaan aljettava.

Mutta saanenhan epätoivossani kohottaa silmäni taivaaseen, sillä sieltä ainoastaan voi iloa ja valoa tulla. Ehkä voin alkaa elämäni uudestaan ja pyrkiä päämäärään tuolla ylhäällä.

Vapaana ollessani olin jonkun aikaa "Fristad'in" turvakodissa, vaan sieltä lähdin pian pois. Aioinhan lunastaa vaatteeni ja olla vapaa, vaikkei se onnistunut. Minun olisi pitänyt jäädä turvakotiin, niin olisin säästynyt monesta surusta, mutta liian myöhään huomasin erehtyneeni.

Viimeksi asuin erään tytön luona, joka otti loputkin vaatteeni, jätin hänelle talletettavaksi hiukan rahoja lähteissäni, mutta vaikka hän tiesi, että istun täällä neljän seinän sisällä omistamatta äyriäkään millä ostaisin edes saippuata saatikka sitten pilsneriä [Pilsner olut], niin ei hän lähettänyt ropoakaan. Muutamia likaisia pyyhkeitä on hän lähettänyt kaikesta minulta lainaamistaan liinavaatteista. Siinä kaikki! Oi kurjuutta, kun seurakumppaneina on vain huoraemäntiä, poliiseja ja vanginvartijoita.

Nyt tulen tuomittavaksi seitsemäksi kuukaudeksi lokakuun 8 p:nä 1905, — pääsen siis vapaaksi vasta toukokuun kahdeksantena päivänä, tulevana vuonna.

IX.

Aina kun vapauteni läheni, toivoin entistä onneani. Mutta turhaan. Luisuin vain alemmaksi ja usein huokailin: "Onko Jumalaa olemassa, jos Jumala on, niin pelastakoon hän minut tästä kurjuudesta äitini rukousten tähden." Mutta yhä uudelleen jouduin poliisin kynsiin.

Eräänä aamuna herätessäni vankilassa olin niin sairas ruumiiltani ja sielultani, että tuskin jaksoin pukeutua ja liikkua. Silloin lupasin Jumalalle, että jos vielä pääsen vapaaksi, kuten monasti ennenkin, menisin heti turvakotiin. Pääsin vapaaksi ja konjakkari ja kahvi virkistivät minua sen verran, että uskalsin mennä ottamaan kylmän kylvyn.

Sitten menin Fristad'iin, jossa minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Mutta pian olin unohtanut kaikki kärsimykseni maailman humussa ja minusta alkoi tuntua pitkälliseltä jäädä tähän turvakotiin kolmeksi vuodeksi. Koetan itse omin neuvoin hankkia vähän vaatteita ja paikan itselleni, ajattelin ja menin ulos etsiäkseni jostakin työtä. Työtä olisinkin saanut kun minulla vain olisi ollut vaatteita. Muistan kirjoittaneeni kotiin vanhemmilleni: "Täytyykö minun joutua kadotukseen ajassa ja ijankaikkisuudessa, vain sentähden ettei minulla ole vaatteita ryhtyäkseni kunnolliseen työhön?"

Samana päivänä kuin lähdin turvakodista otti poliisi minut kiinni ja seuraavina kuukausina olin tuskin päivääkään vapaana. Niin pian kuin esiinnyin kadulla juovuksissa tahi selvänä, riitaisena tahi hiljaisena, korjasi poliisi minut. Näytti niinkuin Jumala olisi minut kokonaan hyljännyt.

Ponnistelin yötä päivää saadakseni itselleni pumpulihameen. Sitten aioin tehdä kaikkeni hankkiakseni jotakin työtä. Siksipä oli minusta kumma, että Jumala niin itsepintaisesti tahtoi rangaista suurta pahaatekoani. Ennen kun en parannusta ajatellut, vaan huveja ja vaatteita, silloin aina ilmestyi joku joka oli valmis minua sadalla kruunulla avustamaan, mutta silloin ei minulla ollut halua, sillä minulla oli menestystä huikentelevassa elämässäni. Nyt sitä vastoin kun koko sydämestäni toivoin päästä tästä helvetistä, nyt jouduin heti poliisin käsiin niin pian kuin vain astuin kadulle synnin harjoitukseen.

Vankilasta päästessäni lauantaiaamuna ajattelin: Annahan menen illalla ulos ja juon itseni humalaan, niin tulen tänne takaisin ja saan ainakin sunnuntain yli suojaa kristillisessä kodissa… Toisinaan pyysin jonkun miehen tarjoamaan minulle portteria ja sain sakkoa viisikymmentä kruunua; joskus olin likanen, niin että lapset kokoontuivat ympärilleni ja se maksoi viisikymmentä kruunua, jos taas en sanonut enkä tehnyt mitään, jouduin kuitenkin poliisin käsiin. Tässä täytyi jo olla jotain outoa.

Näinä kahtena kuukautena kuin olen sakkoja ollut sovittamassa, on äitini rukoillut puolestani tavallista enemmän ja itse olen taistellut, rukoillut ja uskonut, mutta kuitenkin täytyy minun vankilaan mennä kahdeksaksi kuukaudeksi.

Jospa minulla vain olisi ollut hame pukeutuakseni, niin olisin paikan saanut! Mutta ei, mahdotonta oli minun saavuttaa tarkoitustani. Ennen oli minulla menestystä etsiessäni onneani kadulla, vaan nyt, kun niin tärkeästi tarvitsisin rahaa parantuakseni, en sitä mistään saa, en rehellisellä enkä epärehellisellä tavalla. Ja nyt saan taas mennä pitkäksi aikaa vankilaan, vaan siksi, ettei minulla ollut varoja ruveta työhön — onko se oikein Jumalalta ja ihmisiltä?

Nyt en ajattele enempää parantumista, käyköön kuinka tahansa. Aion vaan kestää nämä kahdeksan kuukautta saadakseni nähdä siskoni ja äitini vielä kerran.

* * * * *

Tämän kaiken olen kärsinyt täällä maailmassa vapaana ja vankilassa ja kuoltuani on minulla ijankaikkinen kadotus odotettavissa.

Nyt alan jo paatua.