The Project Gutenberg eBook of Nuorta lempeä, by Anna Baadsgaard

Metsän halki vievä tie oli sateen pehmittämä. Koivujen valkeat rungot kohosivat aavemaisina metsän sopukoissa väräjävän sinertävän usvan keskeltä, ja kaiken alla erottui mustikanvarpujen ruosteenruskea väri sammalen kosteata vihreyttä vasten. Siellä täällä näkyi suuria kiviä, jotka muistuttivat irtaantuneita kalliolohkareita, ja mustanvihreät katajapensaat kasvoivat jos jonkinlaisen muotoisina tai kohosivat kuin kypressit viidakossa. Vaikka olikin vasta elokuun loppupuoli, alkoivat koivujen hennot lehdet jo kellastua. Sataa tihuutti yhtenään, ja synkkä taivas kaareutui yksitoikkoisen harmaana. Sadepisarat leikkivät tielle muodostuneissa vesilätäköissä, oksista tippui tippumistaan, ja ilma oli täynnään epämääräistä, haikeata lakastuneitten lehtien ja versovien sienien tuoksua. Aitoja oli metsässä ristiin rastiin, ja punaiseksimaalatut veräjät sulkivat siellä täällä tien. Niiden syvä punaväri teki hauskan vaikutuksen kivien himmeän harmauden ja metsän syyskesäisen hillityn kirjavuuden rinnalla.

Koivulan nuori omistaja kulki metsän halki. Hän kulki etukumarassa, lakki otsalla ja kädet paksun, harmaan nuttunsa taskuihin pistettyinä. Hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy, ja kaunis suu oli tiukasti suljettuna, joten se antoi kasvoille kovan ilmeen. Aage Sparre ei halunnut lumoutua metsän raskasmielisestä kauneudesta. Hän ajatteli katkerana sen ajan jo ammoin sitten menneen, jolloin hän saattoi vaipua luonnon ihailuun ja runoillakin siitä. Kööpenhaminassa ollessaan, nuorena ja suruttomana ylioppilaana, hän oli kuvitellut maailman olevan hänelle avoinna siksi, että hän oli nuori, kaunis ja vanhempainsa ainoa lapsi. Mutta myöhemmin, kun isä kuoli omaisuutensa menettäneenä, kun äiti surun murtamana seurasi miestään kuolemaan — silloin Aage Sparre sai muuta ajattelemista kuin runoilua ja huvittelua. Elämä muuttui kovaksi taisteluksi jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi, kauneus ja ilo olivat käsitteitä, jotka eivät enää olleet häntä varten, ja kun hän nyt vaelsi metsikön halki pieneen kartanoonsa, hän ajatteli ainoastaan, paljonko koivut voisivat hänelle tuottaa, jos hänen olisi pakko hakkauttaa metsänsä.

Koivula oli ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi perikadosta. Hänen isänsä oli ostanut sen yksistään siitä syystä, että siellä oli erinomainen tilaisuus metsästykseen ja kalastukseen ja että häntä halutti viettää muutamia syksykuukausia Smålannissa. Nyt se oli pojan koko omaisuus, kiinnitetty ja rappiotilassa. Aage ei ollut koskaan oppinut maanviljelystä, ja miten vakavasti hän koettikin siihen perehtyä, kun hänen isänsä kuoltua oli pakko luopua opinnoistaan, ei hän kuitenkaan koskaan voinut varttua oivalliseksi maanviljelijäksi. Tämä kova käytännöllinen työ oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Tiedemiestä, uneksijaa hän ei voinut kokonaan itsessään vaimentaa, vaikka kaikin voimin koetti vastustaa luonteessaan sitä, mikä oli vastoin hänen uuden asemansa vaatimuksia.

Hänen ympäristönsä ei pitänyt hänestä. Hän oli ankara isäntä — vaikka aina oikeudenmukainen — hiljainen ja itseensäsulkeutunut naapuri, joka ei helposti saanut itselleen ystäviä. Oli ainoastaan yksi, joka näki hänet oikeassa valossa ja sai ottaa osaa hänen suruihinsa, sieluntaisteluihinsa. Tämä oli eräs vanha nainen, neiti Gertrud Sparre, hänen isänsä sisar ja hänen ainoa ystävänsä. Hän asui Koivulassa ja hoiti veljenpoikansa taloutta. Aagen isä oli ollut kymmenen vuotta nuorempi sisartaan, joka nyt oli yli kuudenkymmenen. Se melkein äidillinen rakkaus, jota vanha neiti oli tuntenut nuorempaa veljeänsä kohtaan, oli myös kohdistunut tämän poikaan, ja Aage oli jo lapsena ymmärtänyt, että saattoi huoletta uskoa täti Gertrudille kaikki riemunsa ja murheensa tietäen häneltä aina saavansa myötätuntoa ja ymmärtämystä. Neiti Sparrella oli ollut jotenkin suuri omaisuus, mutta hän oli veljensä konkurssissa menettänyt kaiken. Aage piti kunnianasianaan tarjota tädilleen kodin, miten yksinkertaisen ja vaatimattoman tahansa, ja oli vakaasti päättänyt huolehtia siitä, ettei täti tulisi kaipaamaan mitään, niin kauan kuin hänellä itsellään oli kattoa päänsä päällä.

Hänen ei tarvinnut katua, että oli ottanut neiti Sparren kotiinsa, sillä tämän tädin äidillinen hellyys oli hänen surullisen elämänsä valokohtana. Täti ei koskaan tehnyt hänelle kysymyksiä eikä viitannut menneisyyteen, vaikka tunsi hänen elämänsä suuret pettymykset, katkerat tappiot. Aage oli ollut kihloissa, ja kun kaikki häneltä särkyi, hylkäsi morsiankin hänet. Tämä oli nyt naimisissa erään tilanomistajan kanssa Skånessa. Kun Aagen liikeasiat veivät hänet niille seuduille, missä entinen morsian asui, saattoi tapahtua, että Aage näki hänen saapuvan asemalle hienoissa vaunuissaan, terveenä ja hymyilevänä, ikäänkuin ei mikään rikottu uskollisuudenvala painaisi hänen mieltään, ja katkerin tuntein Aage silmäili silloin ympärillään aukenevia hedelmällisiä maita. Hänen pelloillaan lainehti kultainen sato, siellä kotona taas antoi köyhä, karu maa kiviä leivän asemesta. Ja kuitenkin hän oli vähitellen oppinut rakastamaan sitä seutua, jonne kohtalo oli hänet heittänyt. Vaikka hän ivailikin tunteitaan, oli hänen rakkautensa luontoon niin syvä, ettei se voinut sammua. Ja Smålannin pehmeä raskasmielisyys soi hänen sielussaan kuin kansanlaulu mollissa. Ruskeista soista, joissa vesi kimalteli mättäiden keskellä, mäntyjen ja katajien pimennoista, koivikkojen äänettömistä pylväskäytävistä ja järvien silopinnoista kaikui häntä vastaan hiljainen, viihdyttävä soitto — ja oli kuin käsi olisi pehmeästi hivellyt hänen poskeaan, kuin ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Älä sure. Kerran saat suuren levon, syvän rauhan. Taistelu taukoaa lopulta, mutta lepo on iäinen…»

Nyt tuli metsässä valoisampaa. Puut olivat harvemmassa, ja lehtikatoksen välistä saattoi erottaa suuria kappaleita tasaharmaata taivasta. Vielä punainen veräjä — ja hän oli saapunut metsän reunaan. Täällä levisivät pellot molemmin puolin sateensyleilemien metsien reunustamina. Kaura oli leikattu ja lyhteet pantu kuhilaille. Nämä viljakuhilaat näyttivät hämärässä eriskummallisilta eläinhaamuilta tai vanhoilta kumaraisilta noitaukoilta, joilla oli pitkät nenät ja karkea tukka ja parta. Aage Sparre näki varsin hyvin kasvot joka kuhilaassa, mutta hän ei tahtonut nähdä niitä — hän ajatteli vain tämän ikuisen sateen surkeutta, joka mädätti kauran, ennenkuin se saatiin korjatuksi.

Jo saattoi erottaa Koivulan valkean päärakennuksen hämärän sylistä puutarhan puuryhmien keskeltä. Parista ikkunasta loisti kellertävä valo. Gertrud täti oli tietysti sytyttänyt lampun ruokasalissa ja odotti häntä illalliselle. Hänestä tuntui, kuin hän ei tarvitsisi mitään, mutta joka tapauksessa — oli hauska tietää valon loistavan ja uskollisen ystävän odottavan häntä kotiin iloiten hänen tulostaan. Hän ei saanut olla kiittämätön, sillä hän voisi tulla vieläkin köyhemmäksi kuin oli.

Hän meni puutarhan läpi. Siellä oli omenien tuoksua ja syyskesän kukkien, leukoijan ja resedan lemua. Neiti Sparre tuli häntä vastaan kuistille. Avoimesta ovesta virtaavassa valojuovassa hän näki hänen ryhdikkään, vielä solakan vartalonsa ja hänen harmaan tukan ja siron pitsimyssyn alta näkyvät hienopiirteiset kasvonsa.

»Hyvää iltaa, Aage, mikä kauhea sade! Sinä olet kai läpimärkä, raukka. Olehan kiltti ja mene huoneeseesi muuttamaan sekä kengät että nuttu, ettet vilustu.»

»Oh, ei minusta hätää», sanoi hän lyhyesti. — »Mutta säälittää sinun puhtaat lattiasi, jos tulen sisään märissä kengissä», jatkoi hän heti lempeämmällä äänellä.

»Niin, syytä vain lattiata, poikaseni, se on yhdentekevää, kunhan tulos on sama.»

Täti Gertrudilla oli verrattoman iloinen ja tasainen luonne. Hänen mielensä oli aina tasapainossa, ja hän levitti ympäristöönsä viihtymystä ja kodikkuutta. Hän kuului sellaisiin vanhuksiin, jotka ääneti kantavat nuorten suruja ja aina ovat valmiit lohduttamaan pyytämättä mitään vastalahjaa.

Hetkisen kuluttua Aage Sparre tuli ruokasaliin kuivissa pukimissa. Kattolampun tasainen, kellertävä valo valaisi katetun pöydän lumivalkeine liinoineen ja yksinkertaisine ruokineen. Keskellä pöytää oli vanhanaikainen messinkimalja, joka oli täynnä mitä erilaisimpaan sinipunervaan ja karmiinipunaiseen vivahtavia astereita ja leukoijia. Huoneessa ei ollut paljon huonekaluja — muutamia korkeaselkäisiä tuoleja, mahonkinen kaappi, vanha messinkisilainen lipas ja valkeakaappinen taalalaiskello. Täti Gertrud istui pöydän ääressä lukien tanskalaista sanomalehteä. Hänen sylissään lepäsi suuri, harmaa kissa, joka kehräsi tyytyväisenä.

»Hyvää iltaa, Pekka», sanoi Aage Sparre silittäen kissan selkää mennessään paikalleen.

Neiti Sparre pani pois sanomalehden, laski kissan lattialle ja kiiruhti tarjoamaan veljenpojalleen. Tämä söi hyvällä ruokahalulla, mutta näytti tuskin huomaavan mitä söi. Pilsner-pullon, joka oli hänen lautasensa vieressä, hän siirsi syrjään katkerana: »Sinä tiedät, ettei minulla ole varaa juoda olutta.» Ja neiti Sparre huokasi sekä tarjosi hänelle kupillisen teetä sen sijaan.

Kun iltaruoka oli syöty, sytytti Aage Sparre lyhyen piippunsa ja ojensi kätensä ottaakseen sanomalehden. Täti Gertrud keskeytti kutomisensa.

»Odotahan hetkinen, ennenkuin alat lukea. Tahtoisin jutella kanssasi eräästä asiasta. Olen saanut kirjeen tänään. — Sanohan minulle, miltä sinusta tuntuisi saada nuori tyttö taloomme joksikin aikaa?»

»Nuori tyttö!» — Aage katsahti terävästi tätiinsä. Hänen kapeat sormensa hypistelivät sanomalehden kulmaa. »Mikä eriskummainen päähänpisto, täti. Luulisin sinun tietävän minun saaneeni kylliksi nuorista tytöistä loppuiäkseni.»

»Agnete Kaas», toisti Aage. Silmien välinen syvä ryppy haihtui, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. »Sitä nimeä en ole kuullut moneen vuoteen. — Minne he joutuivatkaan, eikö hänen isänsä saanut paikan Pariisissa — vai oliko se Lontoossa?»

Neiti Sparre kumartui lähemmäksi lamppua ja korjasi pudonneen silmän kutimessaan. Hän oli huomannut Aagessa tapahtuneen mielenmuutoksen, ja hänen silmälasiensa takaa säihkyvissä sinisilmissä välähti veitikkamaisesti ja tyytyväisesti.

»Kaas oli monta vuotta Tanskan lähetystössä Lontoossa. Hän oli ollut Englannissa nuoruutensa päivinäkin — sinähän muistat, että rouva Kaas oli englannitar. Mutta nyt he ovat molemmat kuolleet. Agnete on viime aikoina asunut eräässä täysihoitolassa Richmondissa. Mutta siellä hän tuntee itsensä kovin yksinäiseksi ja hän on sitäpaitsi heikko, joten hän tarvitsee maalaisilmaa ja lepoa. Siksi hänen isänsä sisar, neiti Elisabeth Kaas, kirjoittaa minulle kysyen, eikö Agnete voisi tulla meille joksikin aikaa.»

»Hän kyllästyisi täällä oloonsa kahdessa viikossa.» Aage oli työntänyt tuolinsa kauemmaksi pöydän luota ja istui nyt jalat ristissä heiluttaen toista jalkaansa. Tumma tukka valui otsalle, ja lamppu valaisi hänen selväpiirteistä profiiliaan.

»Silloinhan hän voi lähteä, jos häntä haluttaa. Ja ehkäpä sinä erehdyt. Ehkä hän viihtyisi juuri täällä hyvin. Seutu on niin kaunista, ja me antaisimme hänen tuntea, että hän saapuu ystävien luo. Eikö niin, Aage?»

»Niin tietysti», vastasi Aage lyhyesti. — »Tiedätkö hänestä mitään muuta?» jatkoi hän hetken kuluttua.

»Tiedän hänen olevan hyvin kauniin. Hänen vanhempainsa eläessä seurusteli moni nuori taiteilija hänen kodissaan; he maalasivat hänen muotokuviaan ja kirjoittelivat runoja hänestä. — Häntä ihailtiin suuresti.»

»Se ei ole niinkään varmaa. Jalo luonne voi varsin hyvin kestää ihailua. Ja sinä muistat kyllä, mimmoinen Agnete oli nuorena.»

Ajatuksissaan Aage näki pienet herttaiset kasvot, jotka niin lapsekkaan luottavina ja lempeinä silmäilivät häntä. Pieni Agnete oli aina osoittanut hänelle liikuttavaa rakkautta, vaikka hän aina kohteli häntä poikamaisella etevämmyydellä; nyt Agneten muisto sai hänen mielensä omituisesti pehmenemään; vaikka siitä oli vierinyt niin monta vuotta.

»Hän puolusti sinua usein, niin pieni kuin olikin, isäsi ollessa sinulle ankara — mikä muutoin tapahtui hyvin usein.»

»Niin, minä tiedän hänen olleen hyvän ystäväni», sanoi Aage ajatuksissaan.

Hän tuijotti sinivalkealta hohtaviin savupyörylöihin, jotka kohosivat kattoa kohti. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat, ja sade pieksi ikkunoita.

»Agnetella on ollut sydänsuru», jatkoi täti Gertrud hetkisen kuluttua. »Elisabeth Kaas on kertonut siitä minulle. Hän rakasti nuorta englantilaista maalaria, mutta tämä oli keuhkotautinen ja kuoli.»

»Vai niin», sanoi Aage kylmästi. Hän oli äkkiä muuttunut alakuloiseksi eikä tiennyt itsekään mistä syystä. Ei se johtunut siitä, että hän olisi tuntenut myötätuntoisuutta lapsuudenystävättärensä surun johdosta — ei, häntä vaivasi pikemmin itsekäs pettymys siksi, että Agnete oli pitänyt jostain toisesta. Hän ei käsittänyt mielentilaansa. Mitä se häneen koski? Eihän Agnete ollut enää hänelle mitään…

»Ja nyt hän on menettänyt vanhempansakin. Lapsi raukka, hän on saanut kokea jo niin paljon. Meidän täytyy olla hyvin ystävälliset hänelle.»

»Minä olen vakuutettu siitä, että sinä olet hyvä häntä kohtaan, täti
Gertrud.»

»Minä?» — Hän kohautti hartioitaan. »Minulla on työni, joten en ehdi paljoakaan seurustelemaan neiti Kaasin kanssa.»

»Mutta sinä voit olla ystävällinen tavatessanne. Sinä voit olla iloisen näköinen ja heittää tuiman katsantosi toisinaan nurkkaan.»

Aage naurahti lyhyesti ja ivallisesti. »Sinä kai pelkäät minun säikyttävän hänet täältä — niinhän, täti? Muutamia vuosia sitten ei kai kukaan olisi luullut minun sillä tavoin käyttäytyvän nuorten naisten seurassa. Mutta ihminen muuttuu — huonommaksi.»

»Siinä erehdyt, täti Gertrud. Se on syvälle juurtunut. — Onhan vallan mahdotonta kestää samanlaisena, kun kaikki se, mihin on luottanut, murtuu.»

»Useimmat ihmiset kadottavat onnensa, Aage, ole vakuutettu siitä, mutta silti ei saa menettää uskoansa hyvään tässä elämässä. Täytyy oppia unohtamaan itsensä, ettei tuomitsisi väärin. Etkö luule minullakin olleen suruni ja pettymykseni?» kysyi neiti Sparre hiljaa. Hänen harmaa päänsä painui syvemmälle työn yli.

»Kyllä — kyllä, täti Gertrud, tiedän sen varsin hyvin. Mutta sinä olet niin vanha — niin, suo anteeksi, se tuntuu ehkä loukkaavalta. Minä tarkoitan vain, että me kai jokainen ajan pitkään rauhoitumme ja tyydymme elämäämme. Niin kauan kuin on nuori, tuntuu kaikki vain niin raskaalta.»

»Mutta teillä nuorilla on toivo, tulevaisuus voi vielä kaiken muuttaa hyväksi. Meillä vanhoilla sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.»

Aage ei huomannut hänen viimeisiä surullisia sanojaan. Nuoruuden itsekkyydellä hän jatkoi omia ajatuksiaan.

»Mikähän minunkaan elämässäni enää muuttuisi, täti? Paremmaksi se ei voi muuttua, pikemmin huonommaksi, niin että olen pakotettu lähtemään talostani. Tämä alituinen sade turmelee sadon, ja ellen saa viljaa hyvin myydyksi, en ymmärrä mistä saan rahat kuoletuksiin — — —»

»Ehkäpä siihenkin keksitään keino», sanoi neiti Sparre rauhoitellen. »Agnete on rikas, ja olen varma siitä, että hän mielellään auttaa sinua lainalla, jos —»

Aage ei antanut hänen puhua loppuun. Hän nousi ja seisoi nyt hänen edessään synkkänä ja uhkaavana.

»Täti, jos sinulla on pienintäkään aikomusta hyötyä Agneten täälläolosta, niin en aio sallia hänen astua jalallaankaan näiden kynnysten yli, kuuletko? Niin syvälle en vielä ole vaipunut, että aikoisin käyttää hyväkseni nuoren tytön hyväntahtoisuutta ja houkutella häneltä rahoja. — Vaikka» — hänen äänensä muuttui purevaksi ja pilkalliseksi — »kyllähän nuoret tytöt yleensä ymmärtävät raha-asioita hyvin — minä voin ehkä olla huoleti.»

Hän käveli kiihtyneesti edestakaisin lattialla. Sitten hän asettui neiti Sparren tuolin eteen.

»Mikseivät Agnete ja hänen maalarinsa menneet naimisiin?» kysyi hän äkkiä.

Neiti Sparre, joka kauhistuneena oli katsahtanut häneen, antoi kutimensa vaipua syliin.

Vanha neiti pudisti päätään. Hän miltei pelkäsi veljenpoikaansa tämän ollessa sillä päällä. Se ei kyllä kestänyt kauan, sen hän tiesi, ja sitten Aage puhui taas hyväillen. Mutta hän kärsi joka kerta tällaisten katkeruudenhetkien tullessa.

Kun Aage oli rauhoittunut, saattoi hän halveksia itseään. Totta oli, että hänellä oli maailmassa ollut vastoinkäymisiä — hän oli pettynyt ja petetty — mutta ei hänellä sittenkään ollut oikeutta antaa täti Gertrudin kärsiä huonosta tuulestaan. — Hän ei koskaan valittanut, ja kuitenkin hän oli Aagen isän takia menettänyt omaisuutensa ja oli nyt pakotettu elämään vallan toisissa olosuhteissa kuin mihin oli tottunut. Tädin äskeiset surulliset sanat, joita hän silloin tuskin oli huomannutkaan, muistuivat hänen mieleensä. »Meillä vanhoilla sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.» Se oli totta. Mahtoi olla vaikeata tulla vanhaksi. Voimat loppuivat, ystävät hylkäsivät. Menneisyyteen kuuluivat iloiset, valoisat päivät, tulevaisuus ei tuonut muuta kuin ääretöntä pimeyttä — ehkä joitakin epävarmoja toiveita kuolemantakaisesta nuoruudesta ja uudesta elämästä.

Aagen käsi lepäsi keveänä hänen olkapäällään. Neiti Sparre katsahti ylös, ja hänen katseensa oli kokonaan muuttunut, kirkas ja nuorekas, ja lämmin, hyväilevä hymy leikki hänen huulillaan.

»En, en, poikani.» — Hän otti silmälasinsa ja alkoi pyyhkiä niitä nenäliinallaan. Lasi oli himmeä kyynelistä. »Me kaksi kyllä ymmärrämme toisiamme, enkä minä ajattele sitä sen enempää.»

»Minä olen iloinen sinun takiasi, että Agnete tulee», jatkoi Aage. Hän oli vetänyt tuolin tätinsä viereen ja hyväili hänen kättään. »Sinä olet hauskan seuran puutteessa.»

»Mutta minulla on niin kovin vähän aikaa olla kotona, täti; hänet sinä sitävastoin saat pitää luonasi kaiket päivät. — Kirjoitatko pian Englantiin? Pyydä häntä tulemaan, milloin häntä vain haluttaa — mieluimmin heti, niin kauan kuin meillä on vielä kesä.»

Aage päästi irti hänen kätensä, ja täti alkoi jälleen kutoa. Nurkassa oleva vanha kello raksutti, sade pieksi ikkunoita. Aagesta tuntui huoneessa vallitseva hiljaisuus painostavalta; hän oli tarttunut sanomalehteen, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään, eikä hänen. järkensä tajunnut ainoatakaan lausetta. Päivän työtä seurannut väsymys sai hänet valtoihinsa.

»Minä menen levolle, täti Gertrud», sanoi hän vihdoin ja nousi. »Olen väsynyt ja minun täytyy nousta huomenna hyvin aikaisin elonkorjuun takia.»

»Mene, poikaseni, nukkumaan. Sinä tarvitset kaiken levon, minkä vain voit saada. — Minä sytytän sinulle kynttilän.»

Hetkisen kuluttua Aage nousi yläkertaan vieviä kuluneita portaita kynttilä kädessä. Pieni liekki heitti lepattavan valon hänen ympärilleen, hänen siinä noustessaan portaita. Ja kuta laajemmalta pimeys hänen ympäriltään hävisi, sitä selvemmin hän näki sielunsa silmillä menneisyyteen — hän muisti pienen tytön, joka aina oli ollut hänelle niin hyvä. Hän näki nuo pienet kasvot — herttaiset lapsenkasvot suurine, ruskeine silmineen, tummine kiharoineen, jotka kehystivät hänen poskiaan ja pientä, jalopiirteistä suutaan. Oi, jospa hän olisi ollut vielä lapsi! Oi, jospa hän olisi voinut saapua sellaisena kuin ennenkin! — Mutta hänestähän oli tullut suuri kaunotar, maailmannainen, joka oli viettänyt elämänsä vieraissa maissa, Euroopan suurimmissa kaupungeissa.

Tämä tuntui niin kummalta ajatella. Hän ei tahtonut luopua sydämessään kantamastaan kuvasta.

Sade taukosi vähitellen; seuraavat päivät olivat kirkkaat ja poutaiset, yöt kuutamoiset. Vaikka vielä oli yhtä lämmin kuin keskikesällä, näkyi jo kaikkialla, että syksy saapui. Koivulan puutarhaa ympäröivillä alavilla niityillä leijaili usva keskipäivään saakka, ja vaikka aurinkokin paistoi, ei kaste ottanut kuivuakseen pitkässä ruohossa. Kuivuneet lehdet tanssivat pienimmänkin tuulahduksen voimasta pitkin tietä. Kukkiva punakanerva alkoi kuihtua, kangas ja metsä tummua syksypukuunsa. Näinä kauniina päivinä oli kiirettä. Vilja ajettiin säilöön, ja pian olivat sänkiset pellot tyhjinä syyskuuntaivaan leppoisana kaartuessa niiden ylitse.

Kuukauden keskivaiheilla Aage Sparre ja neiti Gertrud ajoivat lähimmälle asemalle hakemaan Agnete Kaasia. Aage ajoi itse; hän ajatteli katkerana, että Agnete Kaas voisi pitää häntä tavallisena renkinä hänen siinä istuessaan kuskipukilla paksussa nutussaan, lakki otsalle vedettynä.

Kun he saapuivat asemalle, nousi neiti Sparre vaunuista ja siirtyi odotussaliin Aagen jäädessä kuskipukilleen. Asemarakennuksen edessä oleva kenttä näytti tyhjältä ja hyljätyltä kirkkaassa auringonpaisteessa. Äkkiä pyörähtivät asemalle komeat vaunut, joiden kuskipukilla oli liveripukuinen kuski ja palvelija. Vaunuissa istui lihava, harmaatukkainen herra, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja pienet silmät vilkuilevat, sekä hänen rinnallaan kalpea, jäykkä, mustiin puettu nainen. Aage tunsi heidät; tilanomistaja Sandell rouvineen Dalan kartanosta. Hän ei pitänyt heistä — patruuna oli meluava ja hänen vaimonsa kylmä ja tuomitseva — ja olisi mieluimmin välttänyt heitä, mutta Sandell oli jo huomannut hänet ja käski kuskin seisauttaa viereen.

»Hyvää päivää, Sparre! — Harvoin saa sellaisen kunnian, että teidät näkee. Odotatteko vieraita? — Vai niin, erästä nuorta neitiä! Hänet voitte kernaasti tuoda meille, kuuletteko! Nuoret haiset ovat aina tervetulleita Dalaan, varsinkin jos ovat kauniita — hahahaa! — Mekin odotamme vieraita tänään. Erästä nuorta pariskuntaa Skånesta. Rouva on ihastuttava.»

Viimeinen lause hukkui junan kimakkaan vihellykseen. Palvelija hyppäsi alas kuskipukilta ja avasi vaunun oven herra ja rouva Sandellille, jotka menivät odotussaliin. Rouva Sandell tervehti Aagea jäykästi kumartaen. Hänen musta silkkipukunsa sihahteli uhkaavasti hänen mennessään Aagen ohi.

Hetkisen Aage istui tuijottaen torin varrella olevan puistikon puihin. Hän näki vaahteranlehtien loisteliaan punan. Miten hiljaista oli — varpuset visertelivät. — Mutta samassa avautui odotussalin ovi ja ihmisiä alkoi tulvia ulos. Hän kuuli täti Gertrudin äänen: »Tässä me nyt olemme, Aage!» Hän käänsi päätään ja näki nuoren, solakan tytön seisovan vaunujen vieressä ojentaen hänelle kätensä. Agnete oli siis tuntenut hänet. — Tai ehkä se johtui siitä, että täti Gertrud oli kutsunut häntä nimeltä. Aage olisi tuskin tuntenut häntä — niin muuttunut hän oli — ja kuitenkin — kuitenkin oli siinä jotain, joka muistutti noita pieniä lapsenkasvoja, jotka olivat hänelle niin rakkaat.

»Kiitos, että sain tulla», olivat Agneten ensimäiset sanat. Hänen pehmeässä äänessään oli hiukan ulkomaalainen sointu.

»Kunhan te vain voisitte viihtyä luonamme.» Aage huomasi itse vastauksensa lyhyyden ja kylmyyden, ja kuitenkin hän oli vakaasti päättänyt koettaa olla ystävällinen. Agnete katsahti häneen moittivasti.

»Teititteletkö sinä minua, Aage? — Mehän olemme niin vanhat ystävät! Sitä et saa tehdä, jos tahdot minun viihtyvän täällä. Sinuttele minua ja sano Agneteksi.»

»Kyllä, jos haluat, tahdon koettaa», vastasi Aage. Näkemänsä rukoileva katse sai hänet hymyilemään. »Mutta nouskaa nyt vaunuihin, muuten Liisa tulee levottomaksi», jatkoi hän huomatessaan hevosen luimistavan korviaan. »Renki saa noutaa matkatavarasi sittemmin.»

Agnete nousi reippaasti vaunuihin ja ojensi kätensä auttaakseen neiti Sparrea. Täti Gertrud oli iloinen heidän pikaisesta lähdöstään. Hän oli nähnyt, keitä tilanomistaja Sandell odotti, ja tahtoi säästää Aagea tuskallisesta tapaamisesta.

Heidän matkansa kävi pitkin Isoakatua, joka kulki koko kaupungin läpi mäellä sijaitsevalta harmaalta kivikirkolta aina pienen putouksen yli vievälle sillalle saakka. Kadun molemmin puolin oli pieniä, siroja puutaloja, joiden edessä oli somia puutarhoja ja joiden kuisteja kaunistivat vihreät köynnökset ja kukat. Rautatielinja kulki kadun poikki; kiskojen tumma juova näkyi pitkän matkaa peltoja halkovalla vaalealla ratapenkereellä ja katosi vihdoin metsän kätköön. Aurinko paahtoi kuperia katukiviä ja kävelytien leveätä, tasaista pintaa. Tuntui ihanalta päästä kaupungista koivujen keskelle, kellertävien peltojen luo, missä kaurakuhilaat upeilivat ja korjuuväki hääri lumivalkoisine paidanhihoineen ahtaen viljaa odottaviin vaunuihin — suuriin heinähäkkeihin, joita kirjavat härät vetivät heilutellen häntiään vapautuakseen tunkeilevasta, surisevasta kärpäsparvesta.

Joen luo saavuttaessa Aage pysäytti hevosen ja pyysi Agnetea katsomaan ympärilleen.

»Minun täälläoloni on kuin unta», sanoi Agnete hiljaa. Hän oli kohottanut harsonsa otsalle ja hengitti täysin siemauksin maalaisilmaa.

Oi tätä ilmaa, miten ihmeellistä se oli! Sinistä taivasta verhosi kevyt usva, joka himmensi kirkkaan auringonpaisteen miellyttäväksi, pehmeäksi valoksi. Puitten lehväkerros oli vielä tuuhea, mutta siellä täällä pisti silmään kullankeltainen lehti tummuvan vihreän keskeltä. Tuolla loistivat pihlajan hehkuvanpunaiset tertut. Sillan toisella puolella vesi virtasi vuolaana, mutta täällä joenpinta oli tyven ja peilikirkas — pieni kaupunki puiden välistä pilkistävine vaaleine taloineen, kirkko taustanaan ja sillan harmaat kaaret etualalla, kuvastui ylösalaisin veden vaaleahkoon, hiukan väreilevään pintaan. Lähellä rantaa, missä joki juoksi puiden levittämässä tummanvihreässä varjossa, tanssivat sudenkorennot aikaansaaden veden pintaan pyörylöitä, jotka suurenemistaan suurenivat, lopulta haihtuakseen. Kovakuoriainen lensi ohi, ja sen siivet loistivat sinertäviltä sen istuutuessa hetkiseksi tienviereen heinänkorrelle, jatkaakseen kohta taas matkaansa suristen. Silloin tällöin tuulahdus heilautti puita ravistaen jonkun kuihtuneen lehden veteen, jossa se eteni virran mukana. Syvä rauha huokui kaikkialla — syyskuun kullanpunerva hiljaisuus, maita raiskaavan syysmyrskyn edellä käyvä suuri lepo.

Aage oli kääntynyt katsomaan Agnetea, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tuijottaen jokeen.

Niin, Agnete oli kaunis. Hänen kauneutensa ei ollut sellaista, joka ensi silmäyksessä lumoaa, vaan se oli sitä, joka vähitellen syöpyy sydämeen ja valloittaa mielen. Aage ymmärsi, että nuori runoilija saattoi runoilla hänen kunniakseen, että nuori taidemaalari saattoi uneksia voivansa maalata hänet madonnana.

Hän oli keskipituinen, solakka, rinta matala, olkapäät pehmeästi kaareutuvat. Hänessä oli sellaista suloutta, että Aagen mieleen muistuivat vanhassa italialaisessa taiteessa, Botticellin ja Peruginon tauluissa esiintyvät naiset. Hänen kapeita, soikeita, hienohipiäisiä kasvojaan kehysti pitkä, ruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina laskeutui korvien yli muodostaen paksun palmikkokiehkuran kapeaan niskaan. Hienopiirteisten silmäkulmien alla paloivat hänen tummat samettisilmänsä lempeinä ja sydämellisinä. Mutta kasvojen kaunein osa oli suu punertavine, ruusunlehden tavoin taipuneine huulineen. Vaikka hän oli niin nuori, oli hänen olennossaan jotain surumielisyyttä, joka suli yhteen luonnon alakuloisuuden kanssa, syyspäivän levollisen, hillityn hohteen kanssa.

»Tämä kai on vallan toista kuin mihin olet tottunut», sanoi neiti
Sparre Agnetelle, Aagen tarttuessa ohjaksiin, ja niin jatkettiin matkaa.

»On kyllä — ja kuitenkin istuin juuri ajatellen Englantia. Themsin varrella on monta paikkaa, jotka muistuttavat tätä.»

»Niin, mutta tämä on vain pieni osa smålantilaista luontoa», sanoi Aage kääntymättä. »Kaupungin ja Koivulan välisellä matkalla saat nähdä pelkkiä idyllejä. Mutta sitten näytän sinulle jotain vallan toista — penikulmain laajuiset, synkät metsämme, suomme ja kanervakankaamme. En tiedä, tuletko niistä pitämään, mutta ne ovat joka tapauksessa aivan erikoisia.»

»Minä tulen varmasti pitämään tästä seudusta. Rautatiematka tänne oli hyvin kaunis. Kun on asunut sellaisessa maassa kuin Englannissa, jossa jokainen jalanala maata on ihmisen käyttämä ja viljelemä, kaipaa suunnattomasti oikein raivaamatonta luontoa. Kyllä Englannissakin on koskemattomia paikkoja — Yorkshiressä ja Walesissa esimerkiksi, mutta minä en ole koskaan ollut siellä.»

»Asuimme, niin kauan kuin isä eli. Sitten muutin äidin kanssa Richmondiin, ja kun hän kuoli» — Agnete hiljensi ääntään —»jäin asumaan sinne vuodeksi. Mutta minä tunsin itseni niin yksinäiseksi — minä kaipasin olosuhteiden muutosta ja tulin ajatelleeksi lapsuuteni ystäviä — sinua, täti Gertrud, ja Aagea. Muistatko, Aage, miten hauskaa meillä oli toistemme kanssa?»

»Muistan kylläkin. Mutta muistan myöskin, että tapanani oli kiusoitella sinua ja aina esiintyä käskijänä. Sinä et ollut milläsikään käytöksestäni ja olit ihmeteltävän mukautuvainen — — — Minä pelkään, että piankin tulet huomaamaan, etten ole muuttunut.»

»Älä välitä hänestä, Agnete», keskeytti neiti Sparre hymyillen. »Hän puhuu aina niin. Hän tekeytyy pahemmaksi kuin on.»

»Minä en pelkää Aagea», sanoi Agnete rauhallisesti. Hän istuikin juuri ajatellen, miten Aage häntä miellytti, vaikka hänen käytöksensä oli niin kylmä ja luotaantyöntävä. Lapsena hänellä oli ollut se tunne, että Aage kaipasi ystävällisyyttä ja että hänen — juuri hänen — erikoisena tehtävänään oli olla hyvä hänelle.

Kiivasta, nopeaa kavionkapsetta kuului heidän takanaan — — — Vaunut ajoivat ohi. Auringonsäteet säihkyivät valjaitten hopeaheloissa ja kuskin virkapuvun napeissa. Vaunuissa istui kaksi herraa ja kaksi naista. Agnete näki vilahdukselta hymyilevät, nuorekkaat naisenkasvot punaisen päivänvarjon takaa. Kasvot olivat hänelle tutut — — — Pitkän, nuoren herran hän tunsi myöskin. He olivat hänen matkatovereitaan, jotka olivat tulleet junaan eräällä asemalla Skånessa.

Samassa Aage tempasi ohjaksista. Hevonen säikähti ja heittäytyi sivulle. Agnete kirkaisi. Neiti Sparre oli tullut aivan kalpeaksi. Mutta heti Aage sai hevosen taas rauhoittumaan ja he jatkoivat matkaansa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Ne olivat herra ja rouva Sandell läheisestä Dalan kartanosta sekä
heidän vieraansa, joita vastassa he olivat asemalla», vastasi neiti
Sparre. Sitten hän kumartui nuoren vierustoverinsa puoleen ja kuiskasi:
»Älä puhu Aagelle heistä.»

Agnete katsahti hämmästyneenä puhujaan, mutta ei uskaltanut kysellä enempää. Neiti Sparre oli hyvin huolestuneen näköinen.

He ajoivat eteenpäin äänettöminä. Jonkun ajan kuluttua he poikkesivat kapealle sivutielle, jota korkeat koivut reunustivat. Täti Gertrud nyökäytti päätään Agnetelle. »Nyt olemme kohta kotona», sanoi hän.

Valkea asuinrakennus kohosi matalan, puutarhaa ympäröivän kiviaidan takaa. Agnete näki vilahduksen vihreäksimaalatusta kuistista, jonka seiniä peittivät syksyn punaamat villiviiniköynnökset. Rakennuksen edessä olevan laajan ruohikon keskellä kasvoi mahtava riippakoivu, jonka latva ulottui koko joukon yli katon. Kukkapenkeissä koreili punaisia ja sinipunervia astereita ja leukoijia tummanharmaitten resedojen ja keltaisten auringonruusujen seassa. Agnetesta kaikki näytti ihmeen kauniilta ja siistiltä. Hän oli luullut tulevansa yksinäiseen, rappeutuneeseen taloon — mutta tässähän ei ollut merkkiäkään köyhyydestä ja huonoista oloista.

»Miten kaunista täällä on!» sanoi hän neiti Sparrelle, ja vanha neiti hymyili tyytyväisenä.

Vaunut ajoivat pihaan ja pysähtyivät kuistin eteen. Aage hyppäsi istuimeltaan auttaakseen naisia.

»Tervetuloa Koivulaan», sanoi hän ottaessaan Agneten käden omaansa. Agnete katsahti häneen. Hänen äänensä vapisi hieman, ja otsalla ja katseessa oli synkkä pilvi. Agneten sydän täyttyi säälistä Aagea kohtaan. Vaikka hän ei tuntenutkaan Aagen elämäntarinaa kokonaisuudessaan, tiesi hän hänen kokeneen paljon suruja. Syvä hellyytensä, halunsa lohduttaa ja auttaa, nämä hänen luonteensa perusominaisuudet vetivät häntä Aagen puoleen voimakkaammin kuin ennen.

»Kiitos, Aage», sanoi hän hiljaa. Aage tunsi kättään puristettavan ujosti ja viivytellen, mutta silti sydämellisesti. — »Jospa voisin olla teille vähäiseksi iloksi.».

»Iloksi», Aage toisti. Hän aikoi sanoa jotain ivallista ja katkeraa, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Ei, hän ei voinut puhutella häntä tylysti — hänellähän oli nuo kasvot — lempeimmät kasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt. Sehän oli Agnete, hänen lapsuutensa paras ystävä. Ja hänestä tuntui, kuin lapsuuden suloinen rauha olisi Agneten mukana muuttanut siihen kotiin, jonka hän oli saanut omakseen.

»Minä uskon sinun tuovan iloa minne tuletkaan», sanoi hän hiljaa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen katsoessaan Agneten silmiin.

Päivällisen jälkeen Agnete vietti hetkisen huoneessaan. Se oli suuri ja valoisa, ja ikkunat olivat puutarhaan päin. Neiti Sparre oli nostanut sinne joukon vanhoja huonekaluja, jotka alkuaan olivat kuuluneet taloon. Muutamia hienoja vaskipiirroksia oli seinillä, lattiamatto ja ikkunaverhot olivat kotonakudottuja, kansanomaista kuosia.

Agneten matkakirstu oli jo saapunut, ja hänellä oli täysi työ purkaessaan ja järjestäessään vaatteitaan piirongin syviin, lavendelintuoksuisiin laatikkoihin. Ympäristö miellytti hänen kauneudenaistiaan, ja hän tunsi kotiutuvansa. Hän tunsi voivansa asua täällä kuukausimääriä, vaikkapa vuosiakin.

Hänen huoneensa sijaitsi kuistin vieressä. Ikkunoiden edessä oli ruohokenttä riippakoivuineen — kauempana hiekkakäytävä ja kiviaita, jonka valkeaksimaalattu portti oli auki maantielle päin. Oli alkanut tuulla hiukan; koivun oksien varjot tanssivat aurinkoisella käytävällä. Silloin tällöin irtaantui keltainen lehti, joka hiljalleen putosi maahan. Varjossa olevan kiviaidan takaa näkyi vihreitä niittyjä auringonpaisteessa, ja kauempaa häämötti metsä sinertävässä usvassa. Suuria, valkeita pilviä liiteli taivaalla, joka hohti syyskesän läpikuultavassa kirkkaudessa, sen kellervässä, hillityssä valossa. Harakka hyppeli puutarhan poikki, siisti sulkiaan ja lennähti ilmaan nauraa räkättäen. Ruohonkorret värisivät tuulahduksen niihin koskiessa, ja suuret, punaiset ja sinertävät asterit huojuivat taivuttamatta kruunuaan.

Miten rauhallista ja kaunista täällä oli! Juuri tällaisessa ympäristössä ihmisten tulisi elää, Agnete ajatteli. Ei suurkaupunkien hälinässä ja hyörinässä, vaan maalla, raittiissa ilmassa, luonnonkauneudessa ja hiljaisuudessa. Täällä katoaisi hermostus, täällä jalot ajatukset täyttäisivät sielun. — Luonto — sehän on kaiken äiti, ihmisen paras ystävä.

Neiti Sparre tuli ilmoittamaan, että kahvi aiottiin juoda puutarhassa, ja Agnete seurasi häntä sinne.

Tumman kuusikon edessä olevalla ruohikolla oli pari vihreäksimaalattua puutarhapenkkiä ja pyöreä pöytä, jossa kahvikeittimen kirkas messinki ja ohuiden posliinikuppien himmeä norsunluuhohde erottuivat valkeasta liinasta. Ja täti Gertrud harmaassa villaleningissään, päähineen nauhasolmukkeiden kehystäessä hänen ryppyisiä kasvojaan, oli kuin luotu toimimaan emäntänä tämän hauskan, kodikkaan kahvipöydän ääressä.

Agnete oli vaihtanut ruskean matkapukunsa valkoiseen musliinileninkiin ja suureen olkihattuun. Hän näytti nuoremmalta tässä puvussa — tyttömäisen hennolta ja pieneltä — ja raikas ilma oli jo nostanut hieman punaa hänen kalvakoille poskilleen.

»Aage on mennyt pellolle katsomaan leikkuuväkeään», sanoi neiti Sparre kaataessaan kahvia. — »On vaikea tietää, milloin hän palaa, joten minusta on turha odottaa häntä. — Ota paljon kermaa, Agnete kulta, — sinun täytyy saada pyöreämmät posket.»

»Tuhannen kiitosta — — — Mutta istuhan nyt, että saisit jotain itsekin, täti Gertrud. Huomenna sinun täytyy luovuttaa minulle emännäntoimet.»

»Ei, rakas lapsi, mitä ajatteletkaan! Sinähän olet tullut tänne virkistymään. Mutta sinä voit kaataa kahvia Aagelle. Se maistuukin hänelle paremmalta, kuin jos minä sen teen vanhoilla käsilläni.»

»Kyllä, hän pitää sinusta paljon, ole varma siitä!» huudahti neiti Sparre vakuuttavasti. »Hän ei ole unohtanut, miten hyviä ystäviä te olitte lapsina. Muuten hän ei olisikaan suostunut sinun tännetuloosi. Hän on muuttunut melkein ihmisiä kaihtavaksi, senjälkeen kuin häntä kohtasi suuri surunsa.»

»Niin, mitä se oli oikein? — Mutta ehkä» — Agnete punastui kovasti — »ehkä minulla ei ole oikeutta kysellä.»

»Onpa kylläkin! Minä juuri ajattelinkin puhua siitä kanssasi ollessamme kahdenkesken. Ei se ole mikään salaisuus, että Aage oli kihloissa neiti Lotten Rosénin kanssa ja että tämä purki kihlauksen, kun Aage menetti omaisuutensa.»

»Niin, eikö totta, sitä ei voi käsittää? Sinä ja minä, pikku Agnete, me kuulumme niihin naisiin, joiden mielestä onnettomuus kiinnittää meitä vielä enemmän niihin, joista pidämme. Mutta se mielipide on hyvin vanhanaikainen», jatkoi hän hienosti hymyillen. »Lotten oli joka tapauksessa toista mieltä.»

»Mielelläni. Lotten oli erään rutiköyhän ruotsalaisen kamarijunkkarin lapsi. He asuivat silloin Kööpenhaminassa, kun Aage tutustui häneen. Hänellä oli muutamia veljiä, jotka olivat upseereja. Koko perhe eli varojensa yli ja oli ainaisessa rahapulassa. Jo lapsuudestaan saakka oli Lotten asettanut itselleen päämaalin: joutua rikkaisiin naimisiin. Hän oli kaunis ja liehittelevä, eikä hänen maineensa ollut paraimpia. Kukaan ei voinut käsittää, mistä hän sai rahoja pukuihinsa, jotka olivat niin ylen hienoja, että niistä kerrottiin sanomalehdissä. — Kun hän meni kihloihin Aagen kanssa, luulivat kaikki Aagen saavan periä suuren omaisuuden. Hän piti Aagesta omalla tavallaan, sen verran kuin hän saattoi pitää muista kuin itsestään. Mutta kun onnettomuus tuli, oli Lotten myös ensimäinen, joka hylkäsi hänet. Ja Aage on katkeroitunut siinä määrin pettymyksestään, että on kuin toinen ihminen.»

»Niin, se oli vaikeata silloin. Mutta se oli hänen onnensa. Lotten on sellainen nainen, joka voi häikäilemättä saattaa miehensä häviöön ja pettää häntä. Minä säälin tilanomistaja Tholanderia, jonka kanssa hän sittemmin meni naimisiin, paljon enemmän kuin Aagea.»

»Minä luulen hänen nähneen hänet matkoillaan Skånessa. Ja nyt tänään — Lotten ja luultavasti hänen miehensä istuivat vaunuissa, jotka ajoivat ohitsemme maantiellä. He vierailevat Dalassa nyt jonkun aikaa. Olen niin pahoillani Aagen takia. Lottenin tapaaminen repii auki vanhat haavat.»

Neiti Sparre pudisti huolestuneena päätään. Hänen suutaan ja silmiään reunustavat rypyt näkyivät nyt kovin selvästi.

Agnete aikoi vastata, mutta näki samassa Aagen tulevan portista ja suuntaavan kulkunsa heidän luokseen.

Hän heittäytyi heitä vastapäätä olevalle tuolille. Kissa, joka oli paistattanut itseään ruohikossa, lähestyi hiljaa naukuen ja hypähti hänen polvelleen. Hän silitti sen sametinhienoa harmaata turkkia, ja sitä katsellessa levisi hänen nuorille, vakaville kasvoilleen iloinen hymy.

»Täällähän teillä on oikein hauskan näköistä», sanoi hän. »Saanko minäkin kupillisen kahvia?»

»Miten monta sokeripalaa haluat?» kysyi hän. Hänellä oli sokeripihdit kädessä.

»Anna hänelle kolme palaa», neuvoi neiti Sparre. »Aage ei koskaan kiinnitä huomiota siihen, mitä syö tai juo — paitsi milloin saa sellaista, josta ei pidä. Silloin hän kylläkin tietää.»

»Niin, minä olen kerta kaikkiaan häijy ja kiittämätön olento. Siinä kuulet.»

»Oo, toistaiseksi en vielä ole kuullut mitään varsinaista pahaa sinusta», sanoi Agnete hymyillen. Hän seisoi Aagen edessä ojentaen kahvikuppia, minkä Aage otti vastaan hiukan kömpelösti, sillä kissa oli yhä hänen sylissään. Heidän kätensä koskettivat toisiaan, ja Agnete veti omansa äkkiä takaisin punastuen.

»Jos sinua haluttaa lähteä kanssani, Agnete, niin olisi minulla nyt aikaa näyttää sinulle ympäristöä», sanoi Aage juotuaan kahvin. »Lähdetkö mukaan, täti Gertrud?»

»En kiitos, lapsi kullat, menkää te yksin. Minä istun mieluimmin rauhassa sukankutimineni.»

Aage nousi kääntyen Agneten puoleen. Nyt hän vasta huomasi, että tämä oli muuttanut vaatteita. Miten solakka ja nuorekas hän olikaan tuossa puvussa! Hänen kaulansa ja käsivarsiensa ruusunvärinen hipiä kuulsi leningin pitsien ja ohuen kankaan läpi. Hatun syrjien alta näkyi ruskea tukka soluvan pehmeästi poskia myöten. Aagesta tuntui hänen siinä seistessään, kuin Agnete olisi vielä ollut sama pikku tyttö, minkä hän muisti lapsuutensa ajoilta.

»Eikö sinua palella? Ilma alkaa jo käydä viileäksi» sanoi hän sivellen veljellisesti Agneten käsivartta.

»Ei, ei, ei minua palella.» Agnete hytkähti ja värisi hiljaa, tietämättä oikein miksi.

He kulkivat kapeata käytävää vierekkäin. Ensi silmäykseltä puutarha näytti hyvinhoidetulta, mutta Agnete huomasi pian, että se erosi suuresti englantilaisista puistoista, jotka hänellä olivat tuoreessa muistissa. Täällä ei ollut ainoatakaan sametinpehmeätä, tasaiseksileikattua ruohokenttää, jossa toinen ruohonkorsi ei saanut kasvaa toisen ohi. Ruoho kasvoi vapaasti, mutta näytti kuitenkin rehevältä ja smaragdinvihreältä auringonpaisteessa — ja ruohikosta päänsä nostaneet kissankellot ja apilankukat tekivät puutarhan hyvin viehättäväksi Agneten silmissä. Siellä oli ääretön joukko vanhoja, kyhmyisiä omenapuita, joiden oksat viistivät maata hedelmien painosta, ja ylt'ympäri ruohikossa oli pudonneita omenia, tuoreita ja tuoksuvia. Kun he saapuivat vattupensaikon luo, kohotti Agnete raskasta, maahan painunutta oksaa, jotta lehtien harmahtava puoli loisti kuin hopea, ja poimi kouransa täyteen kosteita, tummanpunaisia marjoja.

Miten hyvältä ne maistuivat! Siitä oli aikoja, kun hän oli viimeksi poiminut marjoja tämmöisessä maalaispuutarhassa. Nämä vatut herättivät eloon lapsuudenmuistot.

He kulkivat edelleen ja saapuivat tallin ja navetan lähettyville koivikon ääreen, josta talo oli nimensäkin saanut. Navetta oli pitkä, matala graniittikivirakennus, jonka pärekatto suojusti pieniä ikkunoita. Navettaan liittyi puinen lisärakennus, jonka ruskeahkolla olkikatolla sammal rehotti; sen seinien alkuperäinen punaväri oli kulunut ja muuttunut epämääräisiksi vivahduksiksi, jotka muistuttivat vanhan puunrungon väriä. Suurella, kiviaidan ympäröimällä pihamaalla kasvoi ruoho mehevänä, ja siellä täällä pilkisti keltaisia kukkia. Eräässä nurkkauksessa oli vanhanaikainen kaivo, jonka pitkä vintti kohosi synkkänä kohden valkeita pilviä. Näkyvillä oli koko joukko erilaisia ajopelejä — tasapohjaisia heinähäkkejä, tavallisia työkärryjä sekä tilava kaleesi, joka näytti ainakin sadan vuoden vanhalta. Pihamaan takaa koivujen valkoisten runkojen välistä näkyi perkaamaton tiheikkö, jossa kasvoi katajia, kanervaa ja mustikkaa sammaltuneiden kivien ympärillä. Viidakosta kuului lehmänkellojen kilkatusta, ja siellä täällä näkyi sarvipää puiden lomitse ja saattoi erottaa vihreyden keskeltä ruskea- ja valkopilkkuisen ruumiin.

»Tämä on ihastuttavinta, mitä olen täällä nähnyt!» huudahti Agnete tyytyväisenä. »Nämä vanhat ajoneuvot muistuttavat minulle Gösta Berlingin tarusta sitä kohtaa, jossa kerrotaan, miten kavaljeerit hakevat vanhat vaununsa ajaakseen Ekebystä. — Onko Koivulalla mitään tarua, Aage?»

»Luulen olevan, mutta en tiedä siitä paljoakaan. Tiedän vain, että viimeinen omistaja, jolta isä osti talon, oli ihmisiä kaihtava, synkkämielinen vanha upseeri, joka ei koskaan tahtonut tavata naapureitaan. Kerrotaan, että hänen vaimonsa oli hyljännyt hänet monta vuotta sitten. Hän kuoli äkkiä — huhu kertoo, että hän hirtti itsensä, mutta kukaan ei tiennyt sitä varmaan, paitsi hänen vanha palvelijansa, joka vaikeni kuin muuri.»

Agnete kalpeni. »Huh, sepä oli hirmuista! Missä se tapahtui — minä tarkoitan, missä hänen sanottiin hirttäytyneen?»

»Se kuuluu tapahtuneen siinä huoneessa, jossa minä nykyisin asun», sanoi Aage ja hymyili hänen kauhulleen. »Ole rauhassa, Agnete, en ole koskaan huomannut, että siellä kummittelisi. Olkoon kapteenin syntien ja surujen laita miten tahansa, niin luulen kuitenkin, että hän on saanut rauhan haudassaan.»

»Mutta — että sinä asutkaan siellä! Miksi valitsit sen huoneen?» Hän oli tarttunut Aagen käsivarteen ja katseli häntä suurin, pelokkain silmin. Aage puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ennenkuin vastasi:

»Siksi, että se on kauimpana, ja minä tahdoin olla rauhassa. Ja miksi pelkäisin? — Kuolleet eivät tee kenellekään pahaa.»

»Eivät tietenkään. Mutta minusta tuntuisi kauhealta asua sellaisessa huoneessa, missä sellainen toivoton ihmisparka kerran on asustanut. Joskaan hän itse ei kummittele, tuntuisi kuitenkin siitä, kuin hänen raskaat ajatuksensa kummittelisivat siellä. — Minä toivoisin, että antaisit minun järjestää itsellesi toisen huoneen, Aage — huoneen, joka on avara ja valoisa ja josta on laaja näköala. Minä toisin sinne joka päivä tuoreita kukkia ja ripustaisin seinille muutamia hauskimpia taulujani. Sinun täytyy nähdä tauluni — minulla on niin monta jäljennöstä kuuluisimpien englantilaisten taiteilijain tauluista — Burne Jonesin, Wattsin ja Rossettin. Luulisin sinun pitävän niistä.»

Aage hellitti hänen kädestään kuin ajatuksissaan, ja hänen katseensa muuttui synkäksi.

»Kiitos, Agnete, aikomuksesi on hyvä, mutta minä pysyn mieluimmin siellä, missä olen. Ja sinun taulusi eivät sovi minulle. — Näetkös, silloin kun vielä luulin isän olevan rikkaan, aloin lukea taidehistoriaa. Olin jo tehnyt pari matkaa Italiaan ja Hollantiin saadakseni nähdä taulukokoelmat, ja kirjoitin niistä muutamia artikkeleita. Mutta sitten tuli muutos. Nyt olen talonpoika ja minun tulee elää kuin talonpoika. Kaikki, mikä muistuttaa entistä elämääni, tuottaa minulle tuskaa.»

»Mutta Aage» — hän ei katsonut häneen, vaan puhui ujosti ja hiljaisella äänellä. »Kenenkään ei pidä karkoittaa kauneutta elämästään, vaikkei se voisikaan olla siinä ensi sijalla.»

»Minulle se on kaikki tai ei mitään», sanoi Aage lyhyesti. »Palaammeko nyt täti Gertrudin luo? Minulla ei ole enää mitään näytettävää.»

Agnete seurasi häntä ääneti. Hän katseli hänen ryhdikästä vartaloaan, hänen ylpeätä niskaansa, joka ei ollut taipunut surussa, vaan kohosi entistään uhmaavampana, ja hän ajatteli surumielin, miten vaikeaa oli voittaa hänet, vaikeaa tuoda valoa hänen elämäänsä, niin hartaasti kuin hän sen halusikin tehdä.

III

Rouva Lotten Tholander nousi Dalan herraskartanon komeita pääportaita ja astui halliin, johon auringonsäteet tunkeutuivat keltaisten silkkiuudinten raoista. Hän riisui englantilaisen hattunsa ja valkoisen liinatakkinsa ja alkoi järjestää kiharoitaan ikkunain välissä olevan peilin edessä. Pahantuuliset ja tyytymättömät kasvot silmäilivät häntä peilistä. Hän oli tehnyt aamukävelynsä Koivulan tienoille toivoen saavansa nähdä Aage Sparren, mutta ei ollut onnistunut aikomuksessaan. Hän kaipasi häntä — kaipasi tulisesti, intohimoisesti. — — Hän oli tullut Smålantiin ainoastaan saadakseen tavata häntä. Mitä sitten tapahtuisi, siitä hän ei välittänyt eikä halunnut sitä tietääkään. Hän sulki tahallaan silmänsä tekonsa seurauksilta.

Hän kuuli ääniä ruokasalista. Rouva Lotten tunsi ne ja nyrpisti halveksien nenäänsä. Hänen miehensä siellä jutteli tilanomistaja Sandellin kanssa. Nuo molemmat sopivat hyvin yhteen. He olivat kumpikin meluavia karkeita ja raakoja miehiä, jotka eivät välittäneet muusta kuin maanviljelyksestä ja paikkakunnan asioista — niin, ja sitten vielä juomingeista, kortinpeluusta ja naisista. Hänen miehessään oli vielä nuorekkuutta ja tuoreutta, mikä kerran oli viehättänyt häntä, — mutta aikojen kuluessa kai hänkin muuttui yhtä lihavaksi, kerskailevaksi ja epämiellyttäväksi kuin Sandell nyt oli. Mutta aika, surut tai köyhyys eivät kyenneet himmentämään Aage Sparren jaloja rotupiirteitä, älyn ja tahdonlujuuden leimaa, mikä asetti hänet muiden miesten yläpuolelle.

Rouva Lotten huokasi raskaasti. Elämä ei ollut antanut hänelle sitä, mitä hän kerran oli toivonut. Mutta nuoruutensa ja kauneutensa tuottamaa iloa hänellä oli yllinkyllin. Peilistä hän näki kukoistavan, solakan vartalonsa vaaleansinisessä aamupuvussa, sievät punertavan kiharatukan ympäröimät kasvonsa kapeine, harmaine, veitikkamaisine silmineen, jotka melkein sulkeutuivat hänen vetäessään suuren, raikkaan, valkohampaisen suunsa nauruun. Näitä kasvoja miehet eivät voineet vastustaa. — Ja miten paljon mielistelyjä hän olikaan saanut kuulla poskiensa naurukuoppien takia, valkean kaulansa ja pienten, pehmoisten käsiensä vuoksi! Hän rakasti ihailua ja imartelua eikä voinut tulla toimeen miesten suosiotta. Häntä viehätti vain erotiikka.

Hänen pienet, korkeakantaiset kenkänsä kapsattivat lattian kivilaattoja vasten. Hän avasi ruokasaliin vievän oven. Kolmesta suuresta ikkunasta näki puutarhan kirjavien syyskukkien runsauden, kauempaa häämötti havumetsä, ja yllä kaareutui sinitaivas. Pöydän ympärille istuivat herra ja rouva Sandell, heidän poikansa Gösta ja tilanomistaja Tholander. Rouva Sandell nousi; hän oli mustiin puettu, kalpea ja jäykkä, tukka sileänä kehystäen ankaria kasvoja. Hän meni rouva Tholanderia vastaan pyytäen anteeksi, että he olivat jo istuutuneet pöytään.

»Syyttäköön pikku rouva itseään, kun tulee liian myöhään. Minä puolestani olen jo sivuuttanut sen iän, jolloin eletään lähdevedestä ja rakkaudesta. Ei, tämmöinen tuore, keitetty hummeri on sentään jotain toista, vai mitä? Hahahaa!»

Lotten rouva istuutui miehensä viereen, joka juuri tyhjensi suuren lasillisen baijerilaista olutta ja pyyhki suutaan lautasliinalla, ennenkuin kääntyi rouvansa puoleen välinpitämättömästi sanoen:

»Silloin rouva kai kulki Koivulan ohi. Tapasitteko patruuna Sparren?» kysyi tilanomistaja Sandell.

»Hän on kai pelloillaan aamusta iltaan. Mies on ahkera, se täytyy myöntää, mutta hän ei ymmärrä maanviljelystä, joten kaikki menee päin männikköön.»

»Kenestä setä puhuu?» kysyi tilanomistaja Tholander ja lakkasi katselemasta lautastaan.

»Puhun lähimmästä naapuristani, patruuna Sparresta. Hän on eräs nuori tanskalainen, joka peri velkaisen talon isänsä jälkeen. Kerrottiin isän olleen upporikkaan, mutta hän teki kai liian uhkarohkeita yrityksiä. Ja nyt on poika puilla paljailla. Hän kuuluu olleen niihin aikoihin kihloissa, mutta morsian purki, kun rahat loppuivat — —»

»Kiitos, rouva Sandell, saanko kupillisen kahvia!» — Lottenin käsi vapisi hiukan hänen ojentaessaan kuppiaan emännälle. »Tuopa on vasta kaunis kannu! Saako näillä seuduin tuollaisia vanhoja messinkitavaroita?»

Rouva Sandell vastasi lyhyesti, että kannu oli ostettu jostain huutokaupasta, eikä Lottenilla ollut enää muuta sanottavaa. Herrat jatkoivat keskusteluaan Aage Sparresta. Nuori rouva painoi hetkisen käsillään poskiaan, sillä niitä poltti niin sanomattomasti. — Mahtoi sittenkin olla varomatonta, että hän oli uskaltanut lähteä näille tienoille, missä Aage asui. Täällä Ruotsissa vain ani harvat tiesivät hänen olleen kihloissa Kööpenhaminassa. Hänen miehellään ei ollut siitä aavistustakaan. Ja huolimatta ulkonaisesta välinpitämättömyydestään tämä saattoi olla kovin mustasukkainen. Ja silloin Lotten pelkäsi häntä, vaikka tavallisesti saattoikin kietoa hänet pikkusormensa ympäri.

»Komea mies kun Sparre on, saattaa hän mennä rikkaisiin naimisiin», jatkoi herra Sandell. »Nyt on Koivulaan tullut eräs rikas nainen vieraaksi. Eikö veli Tholander nähnyt häntä asemalla torstaina? Hän oli puettu ruskeaan hameeseen — englantilaista tyyliä — oikea lady sormenpäihin saakka.»

»Näin kylläkin! Mehän matkustimme samassa junassa. Lotten, etkö muista tuota kaunista naista, joka luki englantilaista lehteä?»

»Oliko hän todella niin kaunis?» kysyi Lotten terävästi. »Minusta hän näytti jotensakin ikävältä.»

»Ne naiset, ne naiset», naureskeli tilanomistaja Sandell. Hänen paksut, kiiltävät poskensa pullistuivat, niin että silmät hävisivät tuon lihavuuden taakse. »Ei nainen koskaan myönnä, että joku muu voi olla kauniimpi häntä. Niin, pikku rouva Tholander, täytyy myöntää, ettei hänellä ollut teidän vartaloanne eikä veitikkamaisia silmiänne, mutta hän oli kuitenkin kaunis.»

»Ehkä — vaikken minä voinut sitä nähdä. Mutta minä en olekaan sellainen naiskauneuden erikoistuntija kuin te.»

Rouva Lotten lausui sutkauksensa mitä viattomimman näköisenä. Häntä ei vähääkään liikuttanut, että rouva Sandell puristi yhteen ohuet huulensa ja katsahti mieheensä katkerana ja vihaisena. Mitä hän heistä välitti! Hän ajatteli ainoastaan, että Aage oli joka päivä yhdessä nuoren naisen kanssa, joka ehkä osasi voittaa hänet. Voittaa Aagen, joka kerran oli ollut hänen omansa, josta hän oli luopunut vain siitä syystä, ettei tahtonut, ettei voinut tulla köyhän miehen vaimoksi. Hän näki hänet ajatuksissaan — näki hänen suoran, solakan vartalonsa, hänen vakavat kasvonsa, jotka olivat niin kauniit hänen nauraessaan. Hän muisti tumman, valkoiseen niskaan kätkeytyvän tukan, niskan, jota hän niin mielellään oli suudellut. — — — Ja hän ajatteli inholla miehensä härkämäistä niskaa, jossa kuroutumat kulkivat korvasta korvaan. — — Niin, hän oli maksanut korkean hinnan saamastaan rikkaudesta. Ja ehkä hänen asemansa ei ollutkaan niin varma kuin hän oli luullut. Hänen miehensä oli intohimoinen pelaaja, joka saattoi menettää suunnattomia summia yhtenä ainoana iltana. Jospa hänen joskus täytyisi jakaa köyhyyden huolet hänen kanssaan! — — Ei, ei, sitä oli hirveä ajatella. — Miksi säikyttelisikään itseään turhilla mietteillä — —

Rouva Lotten alotti vilkkaan keskustelun kuusitoistavuotiaan Gösta Sandellin kanssa. Tämä oli pitkä, vaalea ja kaunis, — Lottenia huvitti panna poikaparan pää pyörälle. Gösta punastui Lottenin puhuessa, ja hänen kätensä vapisivat. Hänen äitinsä taisteli levottomuuttaan vastaan — ei tiennyt, kenen suhteen piti enemmän pelätä, miehenkö vai pojan. — — Hyvä isä, mikä raukka! Lottenista hän oli suunnattoman naurettava.

»Minä aioin sitäpaitsi ehdottaa, että iltapäivällä ajaisimme Koivulaan tervehtimään Sparreja», sanoi tilanomistaja Sandell. »Sitten voisimme pyytää heitä luoksemme jonakin iltana ensi viikolla. Mitä te siitä arvelette, pikku rouva Tholander?»

Lotten katsahti häneen loistavin silmin. Hän unohti Göstan kanssa alottamansa leikin. Hän saisi sittenkin nähdä Aagen vielä sinä päivänä! Mutta olisiko se sopivaa? Jos hän antaisi itsensä ilmi? — Hän — tai Aage? Hänen miehensä ei pitänyt saada vihiä asiasta. Ei koskaan. — — Mutta hän päätti kyllä uskaltaa. Hän tahtoi saada kaipuunsa tyydytetyksi.

»Kiitos, minusta on oikein hauskaa lähteä pienelle ajelulle», sanoi hän kohteliaasti suostuen, ikäänkuin vallan vähäpätöinen asia olisi ollut kysymyksessä. Hän loi äkkiä katseensa alas, joten hänen pitkät silmäripsensä peittivät harmaanvihreitten, viekkaitten silmien ilonvälähdyksen, silmien, jotka ehkä juuri epämääräisen, välttelevän ilmeensä vuoksi omituisesti viehättivät.

Mutta nuori Gösta Sandell oli hyvin pettynyt, kun nuo ihmeelliset silmät eivät enää koko aterian aikana katsoneet häneen.

He istuivat arkihuoneessa päivällisen jälkeen yhdessä. Aage oli heittäytynyt kiikkutuoliin, väsyneenä, silmät ummessa. Täti Gertrud huomasi hänen suunsa ympärillä tuskaisen piirteen ja hänen veltosti riippuvassa kädessään hermostuneita nytkäyksiä. Sitten hän katsahti Agneteen, joka nojasi sohvannurkkaan, lempeät, uneksivat kasvot varjossa, kosketti hiljaa hänen kättään ja pyysi: »Soita meille hiukan.»

Agnete nousi heti ja meni avoimen kuistinoven ohi, josta auringonvalo virtasi lattialle leveänä juovana, vastakkaisella seinällä olevan pianon luo. Vanhanaikaisen pianon yläpuolella riippui valkeaksi kalkitulla seinällä kuuluisien säveltäjien kuvia tummissa mahonkipuitteissa; murattiköynnös kiersi Beethovenin kuvaa. Agnete selaili nuotteja, istui hetkisen epäröiden ja alkoi sitten soittaa vienon pehmeästi skotlantilaisia ja englantilaisia kansanlauluja, viehkeitä, surumielisiä laulelmia, jotka toivat mieleen sadepisarain leikin lehdikossa tyynenä iltana, puron hiljaisen lorinan ruohikossa.

Täti Gertrud istui ja hyräili ohuella vanhan naisen äänellään. »Etkö osaa mitään tanskalaista laulua, lapsi?» kysyi hän kerran väliajalla.

»Osaan kyllä — muutamia, mutta en varmaankaan muista niitä ulkoa eikä minulla ole nuotteja. — Osaan myöskin erään norjalaisen laulun, josta isä piti paljon — sanat ovat kai Vilhelm Kragin.»

    "O Herre, jeg er meget træt,
    o Herre, skænk mig Hvile!
    Min Sjæl er tung af megen Sorg,
     min Fod af mange Mile.

    Min Fod har traadt mangt modigt Fjed
    for Glæden mig at finde,
    og jeg har set al Jordens Pragt,
     men Glæden ingensinde.

    Jeg ønsker, jeg var Barn igen
    og saå min Moder smile —
    O Herre, jeg er meget træt,
     o Herre, skænk mig Hvile!"

Aage avasi silmänsä ja katsahti Agneteen. Hän istui niin suorana ja näytti niin solakalta tummassa leningissään, paksut, ruskeat palmikot erottuen valkeasta kaulasta. Nyt näkyi osa pyöristyvää poskea, jonka hipiä oli kuin ruusunlehti, ja kaksi koskettimilla liikkuvaa hentoa kättä.

Agnete ja musiikki sopivat hyvin yhteen. Hänessä oli kaikki niin sopusuhtaista, rauhallista ja kaunista. — Ja kun Aage sulki silmänsä, näki hän hänet koko ajan edessään, tunsi hänen läsnäolonsa sävelissä, ja se tunne tuotti hänelle lohdutusta ja lepoa kuten aina.

Sohvassa istuva neiti Sparre piti silmällä molempia nuoria. Hän näki Aagen katseen kirkastuvan, näki miten hän alkoi hiljalleen keinua tuolissaan seuraten tahtia. Ja vanha neiti huokasi syvään, hymyillen omille ajatuksilleen, tulevaisuudentoiveilleen, jotka hänen sielussaan virisivät.

Silloin — aivan yhtäkkiä — kuului vaunujen kolinaa ja hevosen kavioiden kopsetta, piiskanläjähdyksiä ja kovaäänistä puhelua, joka tunkeutui räikeänä läpi iltapäivän poutaisen hiljaisuuden — — —

He nousivat kaikki kolme. Agnete sulki pianon nopeasti, ikäänkuin tuntien, että saapuvat vieraat eivät ymmärtäneet sävelten ja unelmien maailmaa. Aage ilmestyi ensimäisenä portaille. Hän pysähtyi kuin halvauksen saaneena. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän lensi kalmankalpeaksi. — Oliko se Lotten — Lotten! Miten hän uskalsi tulla vierailemaan hänen kotiinsa, tulla miehensä kanssa, — Lotten, joka oli pettänyt hänet ja pirstonut hänen elämänsä! Hän tunsi suunnattoman vihan kuohahtavan itsessään, mutta oli siksi ylpeä, ettei näyttänyt sitä. Hän hillitsi itsensä äärettömin ponnistuksin. Ei, Lotten ei saanut aavistaa, miten vaikeata se oli. Hänen ei pitänyt saada tilaisuutta ivata hänen heikkouttaan. Aage tahtoi olla yhtä rauhallinen kuin Lottenkin, hymyillä vieraanvaraisesti, vetää ylitsensä jääkylmän välinpitämättömyyden verhon. Lotten ehkä silloin ymmärtäisi, että hän oli tappanut rakkautensa, tukahuttanut sen, tallannut jalkoihinsa kuin kekäleen ja sammuttanut sen viimeistä kipinää myöten.

Hän oikaisihe punan palatessa hänen poskilleen. Hänen mielenliikutustaan ei huomannut muusta kuin hänen äänensä värinästä, kun hän lausui vieraat tervetulleiksi.

Lotten hillitsi itseään huonommin heidän tervehtiessään. Hänen katseensa oli maahan luotu, ja hän veti kiireesti kätensä toisen kädestä. Aage näki heti, ettei hän rakastanut miestään. Hän tunsi Lottenin kyllin hyvin huomatakseen sen heti. Hän oli siis myynyt itsensä — hyvä! Hän kai itse paraiten tiesi, miten vähäarvoinen se tavara oli, joka oli tarjolla enimmän antavalle.

Tilanomistaja Sandell astui sisään, rehentelevänä, leveänä ja lihavana, ja esitti herra ja rouva Tholanderin sekä esittäytyi Agnetelle, joka nopeasti vetäytyi syrjään loukkaantuneena näkemästään lähentelevästä ihastuksesta. Oi, miksi nämä ihmiset tulivat sinne? Heillä oli vain pahoja aikeita — — — Tuo rouva Tholanderkin? — Agnete tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ei yksistään siksi, että hän oli pettänyt Aagen, vaan myöskin siksi, että heidän luonteensa olivat toistensa vastakohdat. Ja Tholander oli kuin nuorennos Sandellista, vain uneliaampi, hiljaisempi. Rouva Sandellia kohtaan Agnete ehkä olisi tuntenut myötätuntoisuutta, ellei tämä olisi näyttänyt niin jäykältä ja kylmältä. Hän oli varmaankin onneton — mutta työnsi luotaan muitten myötätunnon. Miellyttävimmältä näytti epäilemättä nuori, kaunis ja ujo Gösta Sandell.

Mutta Aage — Agneten sydäntä kouristi, kun hän katsahti häneen. Aage oli täysin rauhallinen, ja Agnete ihaili häntä sen takia. Mutta miten kovalta hän näyttikään; ryppy silmien välissä oli syvä, ja katse oli kylmä ja terävä — — Näytti siltä, kuin hänen mielensä olisi jähmettynyt katkeruudeksi ja uhmaksi. Ja täti Gertrudkin oli menettänyt tavanomaisen rauhallisen arvokkuutensa. Hänen kätensä vapisivat, hän oli punainen kasvoiltaan, ja myssy oli valunut toiselle korvalle. — Hän kai olisi mieluimmin heti osoittanut rouva Tholanderin ovelle. — — Agnete meni hänen luokseen, korjasi myssyn paikoilleen ja silitti hellävaroen hänen harmaita hiuksiaan. Ja neiti Sparre nyökäytti päätään, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Niin, niin, ole vain rauhallinen, en aio panna toimeen skandaalia.»

Hän tervehti Lottenia jääkylmästi kumartaen ja kääntyi heti rouva Sandellin puoleen. Herrat keskustelivat vilkkaasti avoimen kuistinoven edessä. Lotten koetti solmia keskustelua Agneten kanssa, mutta sai niin lyhyitä vastauksia, että jätti sen sikseen. Hän meni päättävästi herrojen luo, pisti kätensä miehensä kainaloon ja nojasi häneen hellästi, kiihottavan katseen hakiessa Aagea. Hän oli tosiaankin ollut järkytetty tavatessaan Aagen. Mutta nyt hän oli jo rauhoittunut. Hän ei kärsinyt Aagen kylmää levollisuutta — hän tahtoi kiusata häntä, ärsyttää ja lumota, kunnes saisi taas hänet valtoihinsa.

»Vai niin, herrat puhelevat Smålannista?» yhtyi hän keveästi keskusteluun. »Täällä on vallan suurenmoista! — Klaus, minä toivoisin, että sinä myisit kartanosi siellä kotona ja ostaisit sijaan täältä toisen. Minä asuisin paljon mieluummin täällä kuin aukeassa, ikävässä Skånessa.»

»Rouva tulisi pian katumaan vaihtoa», sanoi Aage luoden häneen terävän katseen — katseen, joka oli niin täynnä halveksimista, että se sai Lottenin vapisemaan. »Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista — täällä ei ole läheskään niin suurta seurapiiriä kuin Skånessa, missä herraskartanot ovat niin lähekkäin.»

»Oo, seuraelämää ei kaipaa, kun koti on onnellinen», sanoi Lotten. Hänestä vastaus tuntui erinomaiselta kostolta. Sitten hän loi hymyilevät silmänsä mieheensä, joka katsahti häneen ällistyneenä. Ehkäpä herra Tholander ei oikein ymmärtänyt, miten onnellinen hänen kotinsa itse asiassa oli.

Aagen kasvoissa ei yksikään hermo värähtänyt. Jos Lottenin vastaus oli häntä loukannut, ei hän sitä ainakaan näyttänyt. Niin, Lotten muisti vanhastaan, että Aage aina pani kovan kovaa vastaan. Mutta kuitenkin hän, Lotten, oli niihin aikoihin aina voittanut.

»Toivon, että saamme pitää teidät kauan aikaa vierainamme», sanoi tilanomistaja Sandell. »Silloin veli Tholander voi katsoa itselleen sopivan kartanon. Sillä koska rouva toivoo muuttoa, niin te tietysti muutatte. Nuoret, kauniit rouvat saavat aina tahtonsa täytetyksi. Hahahaa!»

Tholander halusi mielellään ilmituoda eriävän mielipiteensä siinä suhteessa, mutta Lottenin lämmin kädenpuristus sai hänet vaikenemaan. Lotten saattoi olla ihastuttava, milloin tahtoi — vaikkei kukaan tiennyt paremmin kuin juuri hänen miehensä, mikä pieni paholainen hän itse asiassa oli.

Aage puri huultaan. Pitikö Lottenin särkeä hänen sielunrauhansa kaikiksi ajoiksi — eikö hän soisi hänelle rauhaa täälläkään, minne hän oli entisten päivien muistoja ja omaa itseään paennut, saavuttaakseen unhotusta ja lepoa työssä ja rakastamansa luonnon helmassa? — Mutta hän ei aikonut antaa karkoittaa itseään täältä. Hän oli valmis alottamaan taistelun.

Herrat alkoivat jutella smålantilaisista maatiloista, maanviljelyksestä ja metsänhakkuusta. Lotten kyllästyi. Hän päästi miehensä käsivarren ja meni hitain askelin lattian poikki pianon luo, jonka hän avasi hajamielisesti.

Aage hätkähti. Aikoiko hän soittaa täällä — täällä, missä Agneten viimeisten sävelten soinnut vielä tuntuivat väräjävän ilmassa? Hänestä tuntui, kuin Lotten raiskaisi pyhätön, jos koskisi pianoon. Hän katkaisi puheensa kesken lauseen ja meni hänen luokseen.

»Piano on vanha ja huono, rouva Tholander», sanoi hän. »En luule teidän viitsivän sillä soittaa.»

Lotten katsahti häneen ärsyttävästi hymyillen. »Voinhan koettaa», sanoi hän pannen leveän, pullean kätensä koskettimille.

»Sinä et soita», kuiskasi hän hänen korvansa juuressa — käheästi, katkerasti.

»Miksen?» kysyi Lotten. Kiemaileva uhma oli kuin poispyyhkäisty hänen katseestaan. Hän oli kalpea ja vapisi kuten Aagekin.

He katsoivat toisiaan silmiin hetkisen, ja Lotten loi katseensa maahan.
Miten Aage katsoikaan häntä! Häntä vapisutti sydänjuuria myöten. Miten
Aage mahtoikaan vihata häntä nyt — — —

»No niin, eihän minulla ole nuottejakaan mukana», sanoi hän ääneen ja nousi. Hän alkoi selailla skotlantilaisia lauluja, joita oli pianolla, mutta Aagen katse pysähdytti hänet. — »Enkö saa edes nuotteihin koskea?» kysyi hän tukahtuneella äänellä.

Samassa rouva Sandell kutsui Lottenia sohvalle. Hän tahtoi näyttää hänelle erästä valokuvaa. Nuori rouva puri punaisia huuliaan ja puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystyt valkenivat. Hetkisen kesti taistelua — hän voitti mielenkuohunsa ja saattoi mennä naisten luo hymyilevänä ja kylmänä.

Hän alkoi tutkia Agnetea. Hän haki turhaan hänestä ulkonaisia puutteellisuuksia. Niitä ei ollut, Agnete oli todellakin kaunis. Sen pahempi. Ehkä hiukan laiha, mutta ei kulmikas eikä luiseva. Ihanat kädet ja silmät — — Lotten ei pitänyt hänen kampauksestaan. miten silmäänpistävää olikaan vetää se korvien yli — hän kai tahtoi muistuttaa vanhanaikuista maalausta. Mahtoikohan Aage ihailla häntä kovasti?

Oo, mitä heidän välillään äsken tapahtuikaan! Lotten ei ollut koskaan tuntenut itseään niin nöyryytetyksi. Ei hänellä ehkä olisi ollut mitään sitä vastaan, että Aage hänet voittaisi, mutta se ei saisi tapahtua toisen naisen takia. Se ajatus kuohutti hänen mieltään.

Juotiin kahvia, ja sitten piti heidän maalaistapojen mukaisesti katsella taloa ja puutarhaa. Lotten silmäili ympärilleen terävin, arvostelevin katsein. Huoneet olivat yksinkertaisesti, melkein köyhästi sisustetut, mutta siellä oli sentään koko joukko vanhoja, kauniita tavaroita ja kaikessa huomasi neiti Sparren järjestyksenhalun ja nopeiden, ahertavien käsien jälkiä. Tässä talossa vallitsi luja tahto, tahto, joka ei lannistunut köyhyyden ja vaikeuksien tullessa.

Puutarhassa Lotten poimi ruusupensaikosta viimeisen, hehkuvanpunaisen, raikkaan ruusun, joka näytti kuin kuumimpana kesäpäivänä kehittyneeltä. Hän piteli sitä käsissään ja nosti sen vähänväliä huulilleen. Kun he sitten saapuivat Aagen huoneeseen — Lotten oli välttämättä tahtonut nähdä sen, eikä Aage voinut sitä kieltää kaikkien kuullen — hän jätti ruusun kirjoituspöydälle, ikäänkuin olisi unohtanut sen. Hän tiesi hyvin, että Aage heti vieraiden mentyä heittää sen pois kuin myrkyllisen kasvin, — mutta yhtäkaikki se oli ollut siellä hetkisen, ja ajatuksissaan Aage oli näkevä sen kirjoituspöydällään yhtä hehkuvana ja viekoittelevana kauan sen jälkeen kuin se jo oli muuttunut tomuksi. Tuota muistoa Aage ei voi karkoittaa huoneestaan, yhtä vähän kuin hän voi kuolettaa rakkautensa Lotteniin — — —

Vieraat olivat jääneet illalliselle, puoliyö oli jo käsissä. Syötyä herrat olivat pelanneet l'hombrea ja naiset istuneet arkihuoneessa käsitöineen. Mieliala oli lamassa. Lotten oli ääneti eikä koettanutkaan peitellä, miten ikävää hänellä oli naisten seurassa, eivätkä neiti Sparre enemmän kuin Agnetekaan voineet puhutella häntä ystävällisesti.

Mutta nyt oli kaikki ohi. Vaunujen räminä ja herra Sandellin kovaääninen juttelu häipyi vihdoin kuulumattomiin. Aagen ja Agneten edessä oleva tie oli tyhjä ja rauhallinen; kuu sitä valaisi, ja koivunrungot heittivät sille tumman varjonsa.

Yö oli kumman hiljainen. Ei kuulunut muuta kuin lehtien kahinaa ja joen kaukaista loisketta. Heidän yllään kaareutui tähtikirkas taivas; pienet vilkkuvat valot loistivat tummansinisellä pohjallaan. Kasteisista koivun lehdistä levisi voimakas tuoksu.

Aage seisoi hievahtamatta varjossa. Agnete ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Ehkä hän juuri senvuoksi uskalsi pujottaa kätensä hänen kainaloonsa. Aage puristi kättä niin kovaa, että Agnete oli vähällä huudahtaa kivusta. Mutta hän ei vetänyt kättään pois — — —

Aage kumartui hänen puoleensa. Nyt Agnete näki hänen kasvonsa. Miten kärsivän ja epätoivoisen näköinen hän oli — — —

»Pikku Agnete — älä puhu minulle tästä, hänestä, — mutta jää luokseni.»

Agnete ei tiennyt itsekään, miksi hän äkkiä kumartui ja painoi pehmeät, vilpoisat huulensa Aagen kättä vasten.

Aage ei voinut sanoa sanaakaan. Miten vahva hän olikin, miten kova hän luulikin olevansa, tunsi hän kuitenkin olevansa purskahtamaisillaan itkuun. Agneten hyvyys liikutti häntä sanomattomasti. Tämä oli kuin heidän lapsuudessaan — Agnete oli aina valmis auttamaan ja lohduttamaan, valmis antamaan runsaasta rakkaudestaan surujen lievikkeeksi.

Kun Agnete laski irti hänen kätensä, kietoi Aage sen hellävaroin hänen vyötäisilleen ja vei hänet takaisin kotiin. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan. Mutta Aagen kosketus oli hyväilyä, kiitosta, ja Agnete otti sen sellaisena vastaan.

Puutarhan veräjällä he pysähtyivät hetkiseksi. Niitty muistutti sumun peittämää merta, ja puiden pitkät, tummat varjot lankesivat leijaileville, liiteleville, hopeanhohtoisille valkoaalloille. Joesta nouseva usva muodostui ilmaviksi olennoiksi, jotka vuoroin hajaantuen ja yhteenliittyen seurasivat virran kulkua, kuten rauhattomat haamut yön halki.

Lehvien läpi tuikkivat ikkunoiden valot. Ja Agnetesta tuntui tuo punertava hohde niin inhimillisen lämpimältä ja kodikkaalta kylmän kuuvalon rinnalla.

He kulkivat hitaasti puutarhan poikki. Porstuassa Agnete vetäytyi hiukan kauemmaksi Aagesta.

Ja niin Agnete joutui huoneeseensa. Ovi heidän välillään oli lukossa. — Kun Aage nyt astuu huoneeseensa, on Lottenin hehkuva ruusu vielä hänen kirjoituspöydällään, ja vanhat muistot valtaavat hänen mielensä.

Hän heittäytyi ikkunan edessä olevalle tuolille ja jäi tuijottamaan eteensä. Huone oli yhtä valoisa kuin päivällä, sillä kuu paistoi sisään.

Sen valossa näkyi kaikki selvästi. Näkikö hän selvästi myöskin sielunsa sopukkoihin? Mitä hän tunsi Aagea kohtaan? Miksi hän tunsi niin suurta riemua Aagen sanoessa: »Jää luokseni»? — Ja sitten — miksi häntä pyörrytti, kun Aage kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen? — Aagen läheisyys tuntui niin suloiselta — suloiselta ja rauhoittavalta, ikäänkuin se kuuluisi asiaan.

Rakastiko hän Aagea? — Mutta hänhän oli antanut rakkautensa pois jo kerran tässä elämässä. Ja hän oli luullut olevan mahdotonta enää koskaan rakastaa. Hän olisi tahtonut elää kuin leski — nunna, jonka ajatukset aina olisivat puhtaat ja valkeat.

Sielunsa silmillä hän näki englantilaisen hautausmaan. Se oli korkealla, mäkisellä, aaltoilevalla seudulla, missä joki luikerteli metsien ja niittyjen halki ja missä ei auringonpaisteisenakaan päivänä voinut kevyen auteren takia erottaa taivaanrantaa. Kirkko sijaitsi korkealla kummulla kunnianarvoisena, harmaan jykevänä neliskulmaisine torneineen, ja muureja peitti muratti. Hautojen joukossa oli yksi hänelle tuttu. Hän taivutti ruusuköynnökset sivulle ja luki rististä: Arthur Freeman.

Arthur ja hän — he olivat olleet onnelliset. Yhteinen työ, samat harrastukset olivat kiinnittäneet heitä toisiinsa. Oi, hän muisti heidän South Kensingtonissa sijaitsevan valoisan atelieerinsa, jossa he olivat yhdessä maalanneet — heidän retkeilynsä Kansallisgalleriassa ja British Museumissa. —— Hänen mieleensä muistuivat souturetket Themsillä, rauhalliset, lämpimät kesäillat Richmondin puiston tammien varjossa. Työteliäs ja nautintorikas elämä, nuoruuden ja toivon aika — — —

Hän oli ihaillut Arthurin neroa. Arthurista olisi voinut tulla suuri maalari. Pieninkin hänen kädestään lähtenyt luonnos oli taidetta. — Agnete tuli muistelleeksi pientä taulua, joka kuvasi valkoisia liljoja. Liljat eivät olleet kukkia, ne olivat valkeita enkeleitä, valkeita pyhimyksiä — — — Ja samaa voi sanoa kaikesta, mitä hän maalasi. Hänen näkyvään taideluomaansa sisältyi aina mystiikkaa, joka tenhosi salaperäisyydellään.

Sitten tuli tauti ja kuolema. Raskaita, raskaita aikoja. Muutamien vuosien kuluessa hän kadotti rakkaimpansa — isän, äidin ja Arthurin. Ja itsekin hän oli saanut tuntea kuoleman kylmän käden kouristavan.

Kun hän toipui ja tunsi, että elämä oli kestettävä, tuli hän ajatelleeksi täti Gertrudia ja Aagea. Mitenkä hän olikaan pitänyt Aagesta lapsena kotona Tanskassa! Ja nyt hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan olisi kuolettanutkaan rakkauttaan häneen, vaan kuin se olisi uinunut hänen sydämensä sisimmässä elämänvaiheiden läpi. Ihailu ja säälikö häntä vetivät Arthurin puoleen — vai ehkä nuoren naisen rakkaudenkaipuu? — Ellei häntä silloin lapsena olisi erotettu Aagesta, ellei hän olisi ollut niin kaukana hänestä niinä vuosina, jolloin rakkaus herää, niin hän ei koskaan olisi rakastanut ketään toista. — — Ja nyt hänen ajatuksensa löysivät jälleen vanhat polkunsa, niin luonnollisesti, niin itsestään, ikäänkuin horjumattoman lain pakottamina. Hän taipui Aagen tahtoon nyt kuten ennenkin, ja jos Aage häntä kutsuisi, niin hän tulisi. Jos Aage olisi ollut onnellinen, niin hän olisi voinut luopua hänestä, mutta surussa hänen täytyi olla lähimpänä kaikista. Se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa — se oli hänen elämäntehtävänsä.

Hän katseli laihaa vasenta kättään, joka näytti kuutamossa niin valkealta vasten mustaa hametta. Miten Aage olikaan tarttunut siihen, ikäänkuin se olisi voinut tukea häntä — — —

Agneten pää vaipui hitaasti syliin päin. Sitten hän suuteli omaa kättään, koska Aage oli pitänyt sitä kädessään.

Kaikki oli saanut hänen silmissään suuremman arvon, yksinpä elämän pikkuseikatkin. Rakastaminen, ilman vastarakkauttakin, oli onnea, rikkautta — — —

On ihana sunnuntaiaamu syyskuussa. Ilma on täynnä leijailevaa hämähäkinverkkoa, ja suuret, valkeat pilvenhattarat tummansinisellä taivaalla lepäävät aivan liikkumattomina. Ei tunnu tuulahdustakaan, ja aurinko valaisee säteillään pronssinvärisiä metsiä. Taivaanranta ikäänkuin lähenee kuulakassa ilmassa — etäiset kirkot Ja talot, joita ennen tuskin on voinut erottaa, esiintyvät äkkiä selväpiirteisinä metsien ja kukkuloiden taustaa vasten. Joelta päin kuuluu airojen loisketta, ja näreikössä kilkattavat lehmänkellot. Mutta ilmassa väräjävät äänet häipyvät syvään sunnuntairauhaan — —

Agnete oli kuistilla ja silmäili ympärilleen villiviinin punertavien köynnösten lomitse. Samassa Aage tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Lähdetkö kanssani kirkkoon, Agnete? Ei kaupungin, vaan penikulman päässä täältä ole vaan maalaiskirkkoon — paikan nimi on Fallnaveka.»

»Fallnaveka!» toisti Agnete hymyillen. »Miten kaunis nimi! Minusta se kuulostaa intialaiselta — tai ehkä suomalaiselta.»

»Se on aito ruotsalainen», vastasi Aage. »Mutta ruotsi on kaunista kieltä — sen ehkä tiedät ennestäänkin.»

»Ei, matka on hänelle liian pitkä. Ja sitäpaitsi hän pelkää Liisaa hiukan. Mutta uskallatko — uskallatko sinä antautua minun turviini?»

Agnete katsahti Aageen luottavasti ja lämpimästi, aivankuin muinoin lapsena nuoreen leikkitoveriinsa. »Uskallan kyllä», vastasi hän.

Ruskea hevonen juoksi vaunujen edessä. Tie luikerteli aurinkoisena kastevihreitten niittyjen ja vaaleahkojen sänkipeltojen halki. Ylt'ympäri rajoittivat näköpiiriä kaukaiset metsät.

He kohtasivat vain muutamia kirkkomiehiä, jotka kulkivat hitaasti ja harvakseen siisteissä sunnuntaipukimissaan. Naisilla oli mustat hameet ja valkeat esiliinat; käsissään he pitelivät virsikirjaa käärittynä uudenuutukaiseen nenäliinaan, jonka poimuista pilkisti esiin pieni lavendelinoksa, sillä sen tuoksu virkistää, jos saarna käy pitkäksi.

Pellolla, aivan ojan reunalla, oli kaksi pientä valkoista pukkia puskusilla. Nämä olivat ainoat, jotka osoittivat sopimatonta iloisuutta ja taisteluhalua. Muuten vallitsi kaikkialla syvä ja tunnelmarikas sunnuntairauha, jommoista ei koskaan voi tuntea suurissa kaupungeissa.

Joelle saavuttua matka suuntautui toisaanne, missä Agnete ei koskaan ollut käynyt. Leveänä ja häikäisevän valkeana tie vei metsän keskelle. Kyläkirkon kellojen viimeinen kumea sointu häipyi kuulumattomiin. Tietä molemmin puolin reunustava havumetsä näytti synkältä ja läpitunkemattomalta. Siellä oli valtavia kuusia, joiden alimmat oksat viistivät maata kuin kuninkaallisen vaipan laahus, oli mäntyjä vaskenkarvaisine runkoineen, tummanvihreine latvuksineen; näreikössä kasvoi katajapensaita kuin pieniä kypressipuita. Silloin tällöin katkaisi rapina hiljaisuuden, kun harmaanruskea orava ketteränä hyppäsi oksalta oksalle ja runkoa myöten kiipesi korkealle, minne se uteliaana jäi kirkkain silmin seuraamaan vaunuja.

»Nyt me jätämme kristittyjen maan selkämme taa ja matkustamme peikkojen valtakuntaan», sanoi Aage hymyillen. »Tuntuuko sinustakin niin, Agnete?»

»Juuri niin — saattaisin varsin hyvin kuvitella kaikenlaista tämmöistä, ellen tietäisi, että olemme matkalla kirkkoon.»

»Kirkkoon me todella ajammekin, mutta kirkko ei ole tavallinen, eikä pappikaan. Odota, niin saat nähdä.»

»Tätä tietä sanotaan 'Suoraksi tieksi'», jatkoi hän hetkisen kuluttua. »Yhtä suorana, kuin sen tässä nyt näet, se jatkuu kolme tai neljä penikulmaa itään päin ja melkein koko ajan metsän halki.»

»Tuntuu niin kummalliselta ajatella», sanoi Agnete, »jos me nyt jatkaisimme näin kohti itää — saapuisimme meren rantaan, mutta meren toisella puolella on Venäjä ja kauempana Aasia. Seikkailujen ja unelmien maa — — — Minä olen niin kauan oleskellut käytännöllisissä, proosallisissa länsimaissa, että vastakohta vetää puoleensa. Nyt minusta tuntuu, kuin tuohon yhteen sanaan — itä — kätkeytyisi suunnaton tenhovoima.»

»Venäjä on kai mielenkiintoinen maa», sanoi Aage miettivänä. »Suurenmoinen, jylhä luonto. Minusta olisi hauskaa päästä sinne kerran. Purjehtia pitkin Volgaa, joka paikotellen on leveä kuin meri, ajaa karauttaa pitkin tasankoja ja nähdä auringonsäteitten taittuvan Kremlin kullattuihin torneihin — — —»

»Oi Aage, älä pidä itseäsi köyhänä. Muista, että minulla on niin paljon, paljon enemmän kuin mitä tarvitsen.»

»Mutta rakas pikku Agnete, enhän minä voisi matkustaa sinun rahoillasi — — —»

»Oh, sinä kai et soisi minulle niin suurta iloa», vastasi Agnete raskaasti ja käänsi päänsä pois.

Aagen huulet avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotain, mutta hetkisen ajateltuaan hän sulki ne taas päättävästi ja lujasti.

He ajoivat edelleen ääneti. Metsä oli vaiti heidän ympärillään synkkänä ja tummana, tien valkoinen juova katosi kaukana kapeana nauhana taivaan sineen.

»Minä kerron sinulle Fallnavekan papista, ennenkuin näet hänet», sanoi hän. »Hän on itse asiassa ainoa ystäväni näillä seuduin. Mutta yleensä ihmiset pitävät hänestä yhtä vähän kuin minustakin. Niin, köyhät — he tietävät voivansa luottavina kääntyä pastori Hedénin puoleen; hän auttaa heitä vaikka viimeisilläänkin. Mutta ne, jotka ovat jotain olevinaan näillä seuduin, kuten tilanomistajat ja talonpoikaisruhtinaat, katselevat halveksien pastoria, koska tämä heidän mielestään ei ole täyttänyt tärkeintä yhteiskunnallista vaatimusta pitänyt mainettaan moitteettomana. Hänellä oli ylioppilasaikanaan lemmitty — eräs nuori tyttö, joka oleskeli hänen vanhempainsa kodissa. Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, koska hänellä ei ollut varoja perustaa kotia — ja vanhemmat olivat liittoa vastaan eivätkä tahtoneet auttaa häntä. Sitten tyttö kuoli, ennenkuin pastori oli ennättänyt naida hänet. Mutta niin pian kuin hän pääsi pastoriksi tänne, otti hän heidän lapsensa luokseen ja antoi hänelle nimensä. Sitä eivät ihmiset ole voineet antaa anteeksi. Se, että hänellä oli ollut rakastajatar — se saatettiin unohtaa — mutta että hän, pastori, julkisesti tunnusti lapsen omakseen ja kasvattaa sitä kodissaan seurakunnalle pahennukseksi — se on synti, jota ei voi antaa anteeksi. — — Sano nyt, Agnete, sinä vuorostasi, onko pastori mielestäsi tehnyt oikein?»

»Minua ilahuttaa, että sinä sanot niin, vaikka olet asunut niin monta vuotta Englannissa.»

»Niin, ehkä se on, joissakin suhteissa. — Ja näetkös» — hän punastui ja epäröi hetkisen. »Ei minustakaan pastori ole tehnyt oikein kaikessa — mitä kertomuksen alkuun tulee.»

»Sinun mielestäsi hänen olisi pitänyt odottaa vihkimistä, niinkö?» kysyi hän ivallisesti.

»Sinä tunnet luultavasti rakkaudesta sen puolen, joka on hellyyttä ja uhrautuvaisuutta, mutta intohimoa sinä et varmaankaan tunne.»

Agnete istui pää toisaanne käännettynä ja katseli kuusia ja mäntyjä, jotka vilisivät silmien ohi loppumattomana jonona. Mutta katsetta peitti kyynelharso, joka sulatti ääriviivat, eikä hän nähnyt kuin pohjatonta vihreyttä.

Aage luuli häntä kylmäksi ja tyyneksi. Oi, jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen sydämensä oli sykkinyt sinä iltana, jolloin hän oli kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen — — Mutta hän tiesi syyn — — hän oli Aagelle vain lapsuudenystävä, menneitten aikojen sisko. Eikä Aage varmaan ollut koskaan ymmärtävä, miten Agnete rakasti häntä, ei koskaan vastaava hänen rakkauteensa.

»Et suinkaan sinä itke, Agnete?» kysyi Aage äkkiä kokonaan muuttuneella äänellä.

»Nyt et puhu totta.» Hän otti ohjakset toiseen käteensä ja käänsi toisella Agneten kasvot puoleensa. Agnete loi silmänsä alas, mutta Aage näki kuitenkin kyynelten väreilevän pitkissä silmäripsissä, kierivän poskille, joilla kuumeiset täplät paloivat.

Aagen sydän sykähti niin kumman lämpimästi. Hän ajatteli Agneten pieniä lapsenkasvoja, jotka niin usein olivat olleet kyynelten kostuttamat. Hän oli itkenyt paljon, sillä hänen mielensä oli niin herkkä. Kuinka hän muistuttikaan nyt entisaikaista itseään! — Pikku Agnete — ei, Aage ei voinut nähdä häntä murheellisena. Kietoen kätensä hänen kaulaansa hän veti hänet puoleensa. Sitten hän kumartui ja suuteli kevyesti hänen suljettuja silmiään.

Agnete ei ollut koskaan kuullut hänen äänensä soivan niin vienona. Mutta kyynelet, joita hän oli tahtonut estää, valuivat vain vuolaammin. Nenäliina peitti taas silmät, ja Aage antoi hänen rauhassa itkeä, piti vain käsivartensa hänen ympärillään ja silitteli rauhoittavasti hänen kättään.

Agneten sydämessä vellova ilo sai kyyneltulvan ehtymään. Ilma ja aurinko kuivasi kyynelet, ja pian hän katsahti Aageen onnekas hymy huulillaan.

»Sepä hyvä. — Nyt käännymme tänne päin. Sano hyvästi 'Suoralle tielle'. Täällä vasta kaunista on. Matkamme vie kahden järven vieritse, ja toisen rannalla sijaitsee Fallnavekan kirkko.»

He olivat saapuneet tienristeykseen. 'Suoraa tietä' leikkasi kaksi pohjoiseen ja etelään vievää tietä. Eräässä risteyksen kulmassa oli pieni, punaiseksi maalattu mökki, jonka matalaa kattoa peitti ruohoturve. Savupiipusta kohosi tummansininen, avaruuteen haipuva savu, joka näytti loistavalta pylväältä kuusien mustanvihreätä taustaa vasten. Puutarhakaistaleen portinpielessä kasvoi kaksi katajapensasta, jotka olivat leikatut siroiksi pyramiideiksi. Valkotukkaisia lapsenpäitä näkyi vihertävien ikkunain takaa, pieni, musta koira juoksi haukkuen vaunujen jäljessä.

»Niin, täällä on muutamia. — — Näin pitäisi asua — kaukana hälinästä ja hyörinästä.»

Tie, jota he nyt matkasivat, oli kapea ja kiemurteleva. Metsä ympäröi heitä yhä, mutta kuta pitemmälle he tulivat, sitä valoisammaksi ja harvemmaksi se muuttui, lehtipuita sekoittui havupuihin. Tien vieressä luikerteli joki raikkaana ja teräksensinisenä auringonpaisteessa. Suurilla, vihreillä niityillä joen varrella märehti ruskea- ja valkopilkkuisia lehmiä, joiden kellot kilkattivat ja kalkattivat kirkkaassa ilmassa.

Samassa tie teki jyrkän käännöksen, ja heidän silmiensä eteen avautui aivan äkkiä järvi.

Aivan vierekkäin, tummissa riveissä, puut seisoivat vartioina metsälammen ympärillä, joka ikäänkuin kutsui hiljaisuuteen, loppumattomaan, äärettömään rauhaan. Pilvenhattarat olivat sinitaivaalla pysähtyneet kulussaan kuvastuen kirkkaaseen, tyyneen vedenpintaan, jonka syvyyksissä toisinaan värähti hopeanhohtoiselta, kullankuultavalta. Suopursujen väkevä tuoksu sekoittui havumetsän rehevien neulasien pihkaiseen hajuun; kaukaisen kyläkirkon kellojen kaiku kiiriskeli nyt kuulakan ilman kannattamana metsälammelle saakka.

»Niin kaunista, etten pysty sitä sanomaan. — Oi tätä syyskuun ihanuutta — siinä on jotain, joka saa melkein itkemään — — —»

»Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Syksy vie ajatuksemme lähemmäksi kuolemaa. Mutta sinun ei tarvitse sellaista tuntea, sinun, joka olet nuori ja saat vielä monta, monta kertaa nähdä metsän versovan, luonnon heräävän.»

Aage katsoi häntä tuskaisin tuntein. Miten hänen ihonsa olikaan kalvas, miten kuumeisina hänen ruskeat silmänsä loistivatkaan — — Hänen mieleensä muistui samassa täti Gertrudin kertomus Agnetesta. Hän oli heikko — siksi hänen täytyi asua maalla. Mutta mikä häntä sitten vaivasi? Oliko hän heikkorintainen — oliko hän saanut Englannissa ehkä tartunnan ystävältään? Hänen mielensä kuohahti, hän tunsi katkeraa mustasukkaisuutta tuota toista kohtaan, vainajaa kohtaan, joka oli omistanut Agneten rakkauden ja tahtoi nyt ehkä vetää hänet mukaansa hautaan.

»Rakas» — hän katsahti Aageen herttaisin silmin — — »älä ole peloissasi minun takiani. Minä elän kyllä kauan vielä. Enhän ole juuri muita heikompi.»

Aage puristi kovasti hänen kättään sanomatta mitään. Sitten hän hoputti hevosta ja he jatkoivat matkaansa.

Tie kääntyi jälleen metsään, ja he saapuivat viimein uudelle järvelle. Mutta se ei ollut yhtäläinen metsälampi kun edellinen. Täällä oli puiden välissä muokattuja peltoja, ja siellä täällä näkyi yksinäisiä asumuksia, joiden punaiset, harmaat ja valkeat rakennukset antoivat vaihtelua maiseman vihreydelle. Järven läntisellä puolella olevalla kummulla kohosi matala kirkko, ja sen vierellä näkyi kellotapuli kupukattoineen.

»Eikö sinusta tämä kirkko näytä vanhalta, eriskummaiselta laitokselta?» kysyi Aage. »Eikö tunnu siitä, kuin se olisi seissyt täällä niiltä ajoilta saakka, jolloin kristinuskon kirkonkellojen kumahdukset voittivat pakanuuden vallan? — Niin vanha se kai ei sentään ole, mutta se on rakennettu varmasti katolisella ajalla. Saat nähdä, miten siellä on paljon kultaa ja monivärisiä pyhimyskuvia sisällä. Raamatunhistoria kokonaisuudessaan on kuvattuna sen kalkituilla seinillä.»

»Niitäpä on hauska katsoa», sanoi Agnete. »Tänään ei mikään saa minua kummastumaan. Minähän olen seikkailumatkalla.»

    "Sen siunatun päivän, sen autuahan
     ain' muistan jok' aamu mä aivan,
    jon' armon aurinko maailmahan
    loi valon, ja enkelit taivaan
    näin julisti riemuksi paimenten:
     Autuuden päivä on tullut!"

Auringonsäteet leikkivät kirkonikkunoiden värikkäissä lasimaalauksissa, virrenveisuu, urkujen kannattamana, tervehti tulijoita — — —

Agnetesta tuntui kummalliselta astua tähän pieneen ruotsalaiseen maaseutukirkkoon Aagen rinnalla, hiljalleen kivikäytävää edentyen sijoittautua lopulta syrjäiseen penkkiin tummiinpuettujen, vakavien talonpoikien keskelle. Käydessään viimeksi kirkossa hän oli keskeltä Lontoon hyörinää ja pyörinää joutunut avaraan, komeaan temppeliin, jossa näki ympärillään silkissä sihajavia naisia ja upeasti puettuja herroja. — Mutta tämä oli paljon juhlallisempaa. Tämä pienoinen kirkko oli eriskummallisin rakennus, minkä hän oli nähnyt. Hautausmaalla hän oli pysähtynyt hartauden valtaamana — — Ensinnäkin tuo ihmeellinen kellotapuli. Näytti siitä, kuin kolmet tikapuut olisivat asetetut pyramiidimaisesti suurta kellokukkaa muistuttavan kuvun alle. Kirkko oli vuorattu päreillä, seinät olivat punaisiksi maalatut, ja ikkunakaiteet olivat valkoiset, kuten useimpien talonpoikaistalojen niillä seuduin. Mustansinervä tervattu katto kimalsi kirkkaassa auringonpaisteessa. Kirkkoa ympäröi hautausmaa, jonka valkeat ristit ja hautapatsaat erottuivat selvästi tummien tammien ja syyskukkien väriloiston keskeltä. Ja kirkkomaalta avautui seutu silmien eteen surumielisessä yksitoikkoisuudessaan penikulmanlaajuisine kirkasvetistä järveä ympäröivine metsineen — metsineen, jotka ulottuivat silmänkantamattomiin muistuttaen hyytynyttä merta tummine aaltoineen.

Tämmöistä oli ulkona. Sieltä siirryttiin valo- ja värijuhlaan. Saarnastuoli ja alttari olivat leikattua puutyötä, ja niitä koristivat äärettömän monet maalatut ja kullatut apostolien ja pyhimysten kuvat, jotka näyttivät liikuttavan yksinkertaisilta avuttomassa kömpelyydessään. Pelikaani syötti poikasiaan saarnastuolin yläpuolella olevan katoksen päällä, ja kullattu kyyhkynen leijaili papin pään kohdalla. Kummalliset, vanhat seinämaalaukset kertoivat raamatunhistorian tapauksista. Agneten paikkaa vastapäätä riippui muistokirjoitus eräästä upseerista, joka oli kaatunut taistelussa Kaarle XII:n aikana. Täällä sisällä tuntui, kuin olisi mennyt ajassa vuosisatoja taaksepäin.

Virrenveisuu loppui ja saarna alkoi. Agnete kiinnitti huomionsa pappiin. Hän oli keski-ikäinen ja hänellä oli ilmehikkäät kasvot sekä tumma, harmahtava tukka ja parta. Hänen syvissä silmissään paloi levoton tuli, ja hänen laihat, hienopiirteiset kätensä olivat koko ajan hermostuneessa liikkeessä. Hän puhui hyvin — mutta hänen esityksessään oli jotain kiihottunutta, salaperäistä ja tunteellista, joka tuskin sopi tälle seurakunnalle, sillä se olisi varmaankin halunnut saarnoja vanhaan totuttuun tapaan, saarnoja, joita saattoi seurata suuremmitta ponnistuksitta. Pastori Hedén oli vallan liian uudenaikainen syrjäisen maaseurakunnan papiksi.

Erään pysähdyksen aikana Agnete kuiskasi Aagelle: »Eikö pastorin tytär ole täällä?

»Ei. Margit ei käy kovinkaan usein kirkossa. Hän sanoo pitävänsä enemmän isästään kuin hänen saarnoistaan. Sitäpaitsi täytynee hänen pysyä kotosalla pitämässä huolta päivällisestä. Hän on hyvin mieltynyt kotiaskareisiin.»

»Kyllä — Hedénissä on runoilijaa. Mutta Margit ei ymmärrä panna arvoa kauniisiin sanoihin. Hän on käytännöllinen luonne.»

Heillä ei ollut tilaisuutta puhua enempää jumalanpalveluksen aikana. Sillaikaa kun seurakunta veisasi pitkää loppuvirttä — Agnete oli huomannut, että useimmat ruotsalaiset virret olivat hyvin vanhoja ja melkein kaikki kymmenen, jopa kahdentoista värssyn pituisia — hän ajatteli koko ajan, mimmoinen pastori Hedénin tytär mahtoi olla. Niin, mimmoiseksi voi nuori tyttö kehittyä äidittömänä, siskoja vailla kaukaisessa syrjäseudussa synkkämielisen isän seurassa? — Hän oli hyvin utelias näkemään Margit Hedéniä, joten hän mielihyvällä suostui Aagen esitykseen, että he kävisivät pappilassa ennen kotiinlähtöä. Liisa ja vaunut olivat hyvässä turvassa järven rannalla olevassa talonpoikaistalossa.

Kirkkomäellä he odottivat, kunnes pastori tuli. Hänen vakavia kasvojaan kirkasti iloinen hymy, kun hän näki Aage Sparren. Nämä molemmat miehet puristivat toistensa käsiä, ja Aage esitti Agneten ystävälleen. Pastori katsoi häneen tutkivasti, niin että Agnete vaistomaisesti hiukan räpäytti silmiään, ja ojensi sitten kätensä hymyillen, joka hymy kertoi, että Agnete teki häneen hyvän vaikutuksen.

»Olimme aikoneet käväistä pastorin luona, jos meidät otetaan vastaan», sanoi Aage. »Neiti Kaas ei ole koskaan nähnyt ruotsalaista pappilaa.»

»Älkää odottako suuria, neiti. Pappila on vanha ja vaatimaton kuten kirkkokin — mutta ei yhtä merkillinen. Te olette sydämellisesti tervetulleet, ja tyttäreni tulee iloiseksi nähdessään teidät.»

Agnete kiitti. Hän olisi halunnut sanoa jotain saarnasta ja kirkosta, mutta pastori alkoi heti keskustella Aagen kanssa pelkistä käytännöllisistä asioista, ilmasta ja vuodentulon toiveista. Ehkä hänestä oli vaikeata seurustella naisten kanssa. Agnete seurasi heitä äänettömänä ja kuunteli pastori Hedénin kalskahtelevaa ruotsia ja Aagen matalampaa ja pehmeämpää ääntä, joka puuttui puheeseen muutamin sanoin silloin tällöin.

Pappila ei eronnut suurestikaan ulkomuodoltaan paikkakunnan suuremmista talonpoikaistaloista. Matala, pitkä puurakennus pärekattoineen ja hauska kuisti — ainoa ero oli, että seinät olivat maalatut valkeiksi. Päätyä pitkin kierteli villiviiniköynnös väriloistossaan, joka vaihteli tummasta burgundinpunaisesta vaaleaan kullanpunervaan äärimäisissä lehdissä, jotka kuihtuivat, ennenkuin ehtivät kehittyä suuriksi.

Nuori tyttö tuli juosten puutarhan poikki kädet levällään. Vaalea leninki liehui pilvenä hänen ympärillään, kaksi kullankeltaista palmikkoa oli valahtanut olkapään yli hänen juostessaan, ja sirot jalat mustissa sukissa ja matalissa kengissä näkyivät selvästi nilkkaa myöten. Hänen kasvojensa kukkeus oli seurauksena terveestä luonnonelämästä, ja ne loistivat nuoruuden elinvoimasta.

Hän pysähtyi pelästyneenä, kun näki, ettei isänsä tullut yksin. Hänen kätensä herpautuivat, ja hän sävähti tulipunaiseksi. Silmänräpäyksen hän seisoi hämmentyneenä ja epävarmana, sitten hän nakkasi palmikkonsa nopeasti olan yli ja meni vieraita vastaan.

»Tämä on tyttäreni, Margit Hedén — neiti Agnete Kaas», esitteli pastori. »Tämä nuori neiti vierailee nykyisin Koivulassa.»

Margitin pieni ruskea, hiukan kovapintainen käsi oli hetkisen Agneten kädessä. Sitten hän veti sen ujosti pois. Mutta Aagea hän tervehti iloisesti, tuttavallisesti hymyillen, ja tämä nyökäytti hänelle päätään ystävällisesti ja hieman suojelevasti, kuten tervehditään lapsia.

Agneten oli vaikea saada keskustelua sujumaan nuoren papintyttären kanssa. Alussa tämä vastaili vain yksikantaan hänen kysymyksiinsä. Margit oli suljettu ja ujo vieraitten seurassa, ja sitäpaitsi hänen oli vaikea ymmärtää Agneten puhetta. Hän oli tottunut Aage Sparren tanskankieleen — mutta tämä uusi tanska, englantilaisine äänenpainoineen, sai hänet rypistämään kulmakarvojaan, niin että hänen avomielisten silmiensä väliin tuli syvä ryppy.

Taideaistia ei hänellä ollut ensinkään. Hän ei voinut havaita vanhassa kirkossa mitään kaunista ja mielenkiintoista. Sitävastoin hän kysyi innoissaan Agnetelta, oliko tämä nähnyt uudet urut. Nuo hirvittävät urut, jotka pilasivat sisustuksen koko tyylin! — Mutta Agnete ei tahtonut loukata tyttöstä ja tyytyi vain kehumaan niiden kaunista sointua.

Hän alotti nyt keskustelun puutarhan kukkasista. Margit ei ollut innostunut niistäkään. Ei, neidin pitäisi nähdä kyökkipuutarha; siitä oli tänä vuonna saatu erinomaisen runsas sato. Entä hedelmäpuut sitten. — — Omenat pudistetaan pian alas. On niin hauskaa kiivetä puihin ja ravistaa oksia, niin että hedelmät kierivät joka taholle. — — —

Kun molemmat tytöt ehtivät talliin ja navettaan, ymmärsi Agnete, että täällä oli Margitin valtakunta. Hän oli antanut nimet joka elukalle — hevosille ja lehmille, vahtikoiralle ja runsasperheiselle tallin seinustalla asustavalle sikajoukkueelle. Suuri emäsika, joka sai Agneten hameitaan pidellen vetäytymään parisen askelta taaksepäin, nousi takajaloilleen, niin että lika räiskyi joka taholle, ja ojensi kärsänsä Margitia kohti, joka antoi sille kahmalollisen maahanpudonneita omenia. Sitten hän kääntyi Agneten puoleen hymyillen niin, että valkeat hampaat loistivat, ja kysyi, eikö »Pella muori» ollut erinomainen? Ja Agnete myönsi, mutta ajatteli itsekseen, että Pella muori oli sellainen tuttava, josta mieluimmin pysyi erillään.

Hevosiin Margit oli eniten kiintynyt. Hän selitti, että vanha, ruskea hepo »Ilo» oli hänen rakkaimpansa maailmassa — »isän jälkeen». Hän meni sen pilttuuseen, kietoi kätensä sen kaulaan ja painoi rusottavan poskensa sen turpaa vasten, ja Ilo kohotti päätään tuttavallisesti hirnahtaen.

»Nyt te olette nähnyt kaikki ystäväni», sanoi Margit hymyillen heidän saapuessaan tallin ovelle.

»No — ehkäpä minulla on joitakin ystäviä heidänkin joukossaan. Mutta minä pidän eniten eläimistä. Niihin voi luottaa.»

Margitin katse muuttui äkkiä uhmaavaksi ja katkeraksi. Sillä hetkellä hän muistutti isäänsä.

»Minä en anna pettää itseäni», sanoi hän lyhyesti. »Minä tiedän, mimmoisia ihmiset ovat, enkä odota heiltä mitään.»

Sitten hän saattoi Agneten seurusteluhuoneeseen, joka oli välkkyvän puhdas ja siisti, mutta teki sisääntulijaan kylmän ja asumattoman vaikutuksen, jätti hänet talon ainoan valokuva-albumin ääreen ja lähti keittiöön täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.

Nämä ainaiset valokuvat, jotka otettiin esille joka talossa täällä maalla! Niiden tuli korvata taidetta ja kirjallisuutta. Agnete hymyili katsellessaan valokuvia, jotka esittivät talonpoikaisväkeä paraimmissa tamineissaan. Sillä välin hän ajatteli Margitia. Miten kummallinen hän oli elämäniloineen ja uhmineen, nuorekkaine hyväsydämisyyksineen ja vanhamaisine katkeruuksineen. Hän olisi epäilemättä ollut täysin onnellinen, ellei vanhempien surullinen kohtalo olisi heittänyt varjoa hänen elämänpolulleen. — — —

Terveyden perikuva hän oli joka tapauksessa. Agnete tunsi itsensä kumman väsyneeksi ja vanhaksi hänen rinnallaan. Hänestä tuntui, kuin heidän ikäeronsa, kahdenkymmenenkolmen ja kuudentoista vuoden välinen, olisi ollut suunnaton. Kuusitoistavuotiaan kultainen aika! Siinä iässä valaisee elämää aamurusko, ja joskin ihminen silloin on olevinaan maailmanhalveksija ja epäilijä, luottaa hän kuitenkin täydellisesti onneen. — — —

Päivällispöydässä he jälleen olivat kaikin koolla. Ruoka oli erinomaisen hyvää, ja pastori oli ylpeä tyttösestään. Margit selitti olevansa halukas askartelemaan taloustoimissa, kunhan hänen vain ei tarvitsisi istua sisällä yhdessä kohdin koruompelus käsissä, sillä se oli hänestä kauheinta maailmassa. Mutta mieluimmin hän menisi maanviljelyskouluun tai —

Kaikki nauroivat, mutta Margit näytti närkästyneeltä ja sanoi tarkoittavansa täyttä totta.

»Minä saan kai siis kääntyä sinun puoleesi, kun kuskinpaikka Koivulassa tulee vapaaksi?»

»Saat — taikka ei, nimittäin vain siinä tapauksessa, ettei isä tarvitse minua enää niihin aikoihin.»

»Isä tarvitsee aina tyttöstään», sanoi pastori lämpimästi. »Sinä et pääse minusta, Margit, ennenkuin menet naimisiin tai minä kuolen.»

»Minä naimisiin ——» Margit nyrpisti nenäänsä, mutta ei puhunut sen enempää.

»Tässäpä on neitonen, joka halveksii rakkautta», sanoi Aage leikillisesti. »Oletko koskaan lukenut rakkausromaaneja, Margit?»

»Luen kyllä, luonnonhistoriaa ja keittokirjoja — ja sitten otan mielelläni käsiini oikein jännittävän rikosromaanin, jossa on murhia joka sivulla —»

»Siinäpä vasta terveet hermot», tuumaili Aage. »Maljasi, Margit! Kunpa kaikki nuoret neitoset olisivat yhtä iloisia ja reippaita kuin sinä!»

Hän nosti punaviinilasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Agnete koetti hymyillä, mutta tunsi, ettei se onnistunut. Hänen sydäntään ahdisti, ja hän kyseli kauhuissaan itseltään, alkoiko hän tulla mustasukkaiseksi. Voisiko hän sydämessään kantaa tuota rakkauden irvikuvaa — hän, joka niin mielellään tahtoi pitää sydämensä puhtaana — — — Hänellä olisi ehkä syytä olla mustasukkainen rouva Tholanderille, mutta ei tälle herttaiselle pikku tytölle. Jos Aage alkaisi rakastaa häntä, olisi se ehkä hänen onnensa. — — —

»Agnete —» Aage katsoi äkkiä häneen. »Minusta näyttää, kuin sinä et söisi mitään. Muistahan toki, että meillä on vielä pitkä ajomatka edessä.»

Hän pani lihaviipaleen hänen lautaselleen. Agnete koetti vastustella, mutta Aage sai tahtonsa perille.

»Ole hyvä ja syö mitä olen pannut lautasellesi», sanoi hän päättävästi.
Ja Agnete totteli tuntien itsensä samalla jälleen iloiseksi.

Sittemmin hän oli kahta ystävällisempi Margitille, ikäänkuin anoen anteeksi sitä, että oli hetkenkään voinut ajatella häntä vihamielisesti. Eikä ollut ensinkään vaikeata voittaa nuori papintytär puolellensa. Tämän jo heti alussa tuntema ihastus nuorta vierasta neitiä kohtaan muuttui ennen iltaa lämpimäksi ystävyydeksi. Hän soi Agnetelle sen kunnian, että vei hänet omaan huoneeseensa. Se oli yksinkertaisesti sisustettu ja näytti pikemmin nuoren miehen kuin naisen huoneelta. Siellä ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei ainoatakaan koruompelua, ei pienintäkään korutavaraa. Kaksi ristissä riippuvaa jahtipyssyä oli seinällä — Margit selitti, ettei hän käyttänyt niitä milloinkaan, sillä hän rakasti eläimiä liiaksi voidakseen ampua niitä, mutta hänestä pyssyt olivat seinäkoristeina »tyylikkäitä». Siellä oli vielä koko joukko laatikoita, joissa oli kiviä ja näkinkenkiä sekä simpukoita, ja lukematon joukko täytettyjä lintuja. Margitin vuoteen yläpuolella riippui nuoren, kauniin naisen kuva — yhtä kukoistavan kuin Margit itse, mutta katseessa oli lämpimämpi ilme. »Se on äitini», sanoi Margit hiljaisella äänellä, melkein häpeissään liikutuksesta, joka pyrki esiin. »Hän kuoli kun olin aivan pieni, enkä minä voi muistaa häntä — mutta minä rakastan häntä sittenkin. Olihan hän äitini.»

Ja Agnete puristi nuoren papintyttären kättä ja ajatteli omaa äitiään. — — —

Illan tullen Aage ja Agnete lähtivät kotimatkalle. Valkeita usvapilviä kohosi soista, kaste välkkyi ruohikossa, taivas loisti kullanpunervana tummien puunlatvojen yläpuolella, ja havumetsä tuoksui voimakkaasti.

He olivat kumpikin ääneti; he ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelivat luonnon levolle-laskeumista. Mutta Agnete oli onnellinen siinä istuessaan Aagen vieressä vaunujen keikunnan tuudittamana, ja mieli tuntui keveältä ja suloiselta illan rauhaisassa tyyneydessä. Hän oli kiitollinen tästä uudesta elämästä, joka hänen sielussaan virisi, joka yhdisti nykyhetken lapsuusajan muistoihin. Välillä vierineet vuodet olivat hänestä kuin unta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vallan toinen kuin se nuori tyttö, joka oli oleskellut Lontoossa ja rakastanut — tai luullut rakastavansa — Arthur Freemania. Mutta nyt hän taas oli lapsi, jonka maailmana oli Aage Sparre, tuo kummallinen, itsepäinen poika, joka oli hänen valtiaansa ja jota hän puolestaan jumaloi. Ja seutu, jossa he silloin olivat eläneet, muistui hänen mieleensä aivan selvästi. — Pohjois-Seelannin vaaleanvihreät, puhkeavat metsät humisivat hänen päänsä päällä, ja hän muisti maasta nousevan orvokintuoksun. Kaiken hän näki sielunsa silmillä, kaikki astui selvänä esiin muistojen hämäristä kätköistä. — — Vastapuhjenneet valkoruusupensaat Eremitage-tasangolla, koko satumaailma, jonka vertaista ei ollut muualla maailmassa — ja myöhemmin kesällä kokkotulien punertava hohde taivasta vasten juhannusyönä. Hän alkoi äkkiä kaivata Tanskaa, jossa oli syntynyt, jossa oli lapsuusaikansa leikkinyt Aagen kanssa. Sehän oli kuitenkin hänen kotinsa — eikä hän ollut käynyt kotona niin moneen pitkään vuoteen — —

Mutta täällä Ruotsissakin oli hyvä olla. Täälläkin hän tunsi Pohjolan raikkautta, Pohjolan syvää, vienoa runoutta. Tuntui siitä, kuin täällä olisi aivan toinen henki kuin suurissa maissa, missä elämä kihisi ja kuhisi, niin että ihmisillä tuskin oli aikaa oppia tuntemaan omaa itseään. Täällä oli elämä yksinkertaista ja luonnollista, sen hän oli nähnyt tänään kirkossa katsellessaan ihmisten levollisia katseita. Ja hän tunsi hyväätekevän rauhan laskeutuvan ruumiin ja sielun yli, tunsi salaista turvallisuutta, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut.

»Suora tie» avautui heidän eteensä, kuultavan valkeana tumman metsän keskellä. Näytti siitä, kuin tämä valkea tie jatkuisi loppumattomiin, ikäänkuin se ei koskaan päättyisi, ikäänkuin Aage ja hän ikuisesti ajaisivat näin kahdenkesken, vierekkäin — —

Havumetsä tuoksui, ja taivas oli kuin kultaa. Kaukaa kuului Fallnavekan iltakellojen soitto.

Pakkanen oli tuhonnut puutarhan. Nurmikot ja käytävät olivat kuihtuneiden lehtien peittäminä. Lehtiverhon lävitse loistaneet kiiltävät, punaposkiset omenat olivat poissa — ravistetut maahan ja kätketyt hiljaisiin vinttikamareihin, missä ne levittivät ympärilleen suloista tuoksua ja kesämuistoja. Kukkasaroissa alkoivat kirjavat asterit näivettyä, kallistaa päitään kuolemaan. Kapeat lehdet ruskettuivat päistään ja kiertyivät kokoon. Mutta kukkien sydämessä oli vielä kylmästä väsyneitä ja uneliaita mehiläisiä, jotka imivät itseensä viimeisen hunajan, ennenkuin kesä ja elämä loppui.

Aage Sparre kulki koivikossa myrskyisenä ja sateisena lokakuun päivänä. Tuulen suhina puunlatvoissa seurasi häntä koko matkan niin ihmeellisen tasaisesti, että hänen oli pakko kulkea tahdissa sen mukaan. Oli kuin olisi kuulunut lyhyitä, reippaita hengähdyksiä, korkealla ilmassa lentävän, näkymättömän lintuparven siipien suhinaa. Eikä Aage voinut olla kuuntelematta, vaikka se häntä vaivasikin, kuten sairasta vaivaa alituiseen uusiutuva ääni.

Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia. Syksyn sato ei ollut tyydyttävä, ja hän pelkäsi kuoletusmaksuja. Sitäpaitsi Tholanderit oleskelivat vielä Dalassa ja tilanomistaja oli todellakin ryhtynyt neuvotteluihin maatilan hankkimiseksi niiltä seuduin. Koti ei ollut enää rauhansatama, minne vanhan surun muistot eivät päässeet. Milloin Aage vain kulkikaan rakkaita teitään, saattoi hän kohdata Lottenin tai hänen miehensä. Hänen rauhansa oli mennyttä.

Ja hän olisi juuri nyt voinut iloita. Jokapäiväinen elämä Koivulassa olisi ollut niin hauskaa Agneten ja täti Gertrudin seurassa. Hän oli ilomielin odotellut ruoka-aikoja ja iltapuhteita, jolloin Agnete soitti ja lauloi tai kertoi elämästään Englannissa. Toisinaan Aage taas luki ääneen naisten ommellessa. Ilman ollessa vielä suotuisa he olivat kuutamoisina öinä tehneet kävelymatkoja metsikköön. Tänä viimeisenä viikkona oli ollut sateista ja kolkkoa. Mutta heillä oli ollut sitä suloisempaa kotona. Agnetea kohtaan tuntemansa levollinen hellyys sai hänen mielensä keveäksi.

Mutta kun hän tapasi Lottenin tai vain kuuli hänen nimeään mainittavan, oli rauha poissa. Hän luuli halveksivansa häntä, mutta oli hetkiä, jolloin hänellä oli intohimoinen halu sulkea hänet syliinsä ja tulisesti suudella hänen pieniä, viekkaita, mutta lumoavia kasvojaan — — Ei kukaan ollut saanut hänen tunteitaan niin kuohumaan kuin Lotten, ei kukaan ollut saanut hänen sydäntään niin kiivaasti sykkimään kuin juuri Lotten — — Hän ei tiennyt, vihasiko vai rakastiko häntä enemmän.

Metsäpolulla tuli häntä vastaan vaalea, solakka nainen. Hän tunsi heti notkuvan käynnin, pienten jalkojen kiemailevat harppaukset vesilätäkköjen yli. Vastaantulija oli Lotten.

Aagen ensimäinen ajatus oli kääntyä takaisin tai lähteä oikaisemaan viidakon läpi. — Mutta se olisi näyttänyt paolta, ja häntä hävetti näyttää pelkurilta.

Hän astui siis Lottenia vastaan pää pystyssä, nosti kevyesti hattuaan ja aikoi mennä ohi. Mutta Lotten asettui hänen eteensä sulkien tien käsivarsillaan.

»Ei ei, Aage, älä mene — minä olen niin äärettömästi kaivannut hetkeä, jolloin saisin puhua kanssasi niinkuin ennen — vain tämän ainoan kerran.»

Aage katsoi häneen. Hänen kukoistavia, tuulen punaamia kasvojaan peitti hatun ympärille kääritty harso. Tuuli kietoi pitkän, vaalean sadetakin hänen ihanan vartalonsa ympärille. Aage tunsi väkevää heliotroopin tuoksua, joka melkein huumasi.

»Minulla ei ole aikaa», vastasi Aage lyhyesti. »Matkani käy Eksjön kartanoon puimakoneasioissa.»

He kulkivat hetkisen äänettöminä toistensa rinnalla. Aage ei katsonut Lotteniin, mutta kuuli koko ajan hänen silkkihameittensa sihinän ja hänen reippaan huohotuksensa, kun myrsky sai hänet hengästymään. — Parisen kertaa tuuli lähetti Lottenin valkean harson hänen poskiaan vasten. Se oli kuin hyväily, jota hän ei voinut estää.

»Aage, miksi olet minua kohtaan tuollainen?» kysyi Lotten viimein hiljaa ja levottomasti. »Toisinaan, kun olemme muitten seurassa, sinä katsot minuun niin kylmästi, että minua ihan itkettää. — — — Sinä kohtelet minua kuin pahinta vihollistasi.»

»Etkö sitten ole viholliseni?» kysyi Aage. »Luuletko kenenkään ihmisen tehneen minulle niin paljon pahaa kuin sinä, Lotten?»

»Oli. Muista, että minä en saanut ajatella ainoastaan itseni pelastamista köyhyydestä, vaan myöskin isääni ja veljeäni. Heidän takiaan olin pakotettu kaikin mokomin menemään rikkaisiin naimisiin.»

»Tahdotko, että pitäisin sinua marttyyrina?» kysyi Aage pilkallisesti.
»Se tuntuu minusta vaikealta.»

»Tuomitse minua niin kovin kuin tahdot», sanoi Lotten äkkiä kiivastuneena. »Mutta totta on sittenkin mitä sinulle nyt sanon, että sinä olet ainoa mies, josta koskaan olen pitänyt.»

Aage kuuli äänestä, että Lotten tarkoitti mitä sanoi. Hän pysähtyi vaistomaisesti katsoakseen häneen. Oi, nuo silmät hän tunsi — ne olivat kosteat, intohimon himmentämät. Lotten ei kai tuntenut sitä rakkautta, joka voi uhrautua ja kärsiä, mutta kiihkeän lempensä hän oli antanut Aagelle. Sen Aage näki selvään, ja hänen sydämensä tykytti nopeasti.

»Miksi et sanonut sitä minulle silloin, Lotten? Minun suruni ei olisi ollut niin katkera. Miksi kirjoitit niin lyhyesti ja kylmästi lähettäessäsi sormuksen takaisin?»

»Syy oli isän. Hän saneli kirjeen — hän pakotti minut niin kirjoittamaan. Se on aivan totta, Aage — etkö usko minua?»

Hänen pienet, helmenharmaiden hansikkaiden peittämät kätensä tarttuivat Aagen käsivarteen, ja hän katsoi häntä rukoilevasti silmiin. Aagea puistatti hänen kosketuksensa. Mutta hän ei työntänyt häntä luotaan. Ehkä oli totta mitä hän sanoi. Hän muisti kamarijunkkari Rosénin. Hieno maailmanmies, aina kohtelias, mutta katse kova, mikä osoitti, että hän saattoi olla tyranni kotona — — — Jos kaikki oli käynyt kuten Lotten kertoi, ei hänellä ollut oikeutta halveksia häntä. Lotten oli ollut vain leikkikaluna, kohtalon, sattuman käsissä, kuten hän itsekin. Ja hänen uhmansa kärki taittui. Heidän yhteisen onnensa aikuiset muistot tulvivat hänen ylitseen, houkuttelevina, hämmentävinä — hän oli uudelleen entisten tunteitten vallassa.

»Sinä uskot minua!» huudahti Lotten riemuiten, kun näki hänen katseensa. Ja hän nosti käsivartensa ikäänkuin kietoakseen ne hänen kaulaansa.

»Olettakaamme, että se on totta», sanoi hän. »Mitä apua siitä nyt on?
Nyt on liian myöhäistä sanoa, että pidät minusta. Miksi tulit tänne,
Lotten — mitä sinä tahdot minusta?»

»Minä kaipasin, kaipasin — minä tahdoin nähdä sinut, puhua kanssasi — kuulla, että annat minulle anteeksi.»

»Kuule siis — minä annan sinulle anteeksi, Lotten. Minä uskon, ettet niiden olosuhteiden vallitessa ja siksi, että nyt kerran olet sellainen kuin olet, voinut menetellä toisin. — Mutta sinä et saa jäädä tälle paikkakunnalle. Me kaksi voimme nyt ainoastaan tehdä toisillemme pahaa. Sinä olet toisen miehen vaimo — — —»

»Minä vihaan häntä!» uudisti Lotten hillittömästi. »Hän on pelaaja, juoppo, ja hän on minulle uskotonkin. Sitäpaitsi hän on raaka ja tyly. Suurin rangaistukseni on, että minun täytyy verrata häntä sinuun — — —»

Samassa tuli vihuri — niin voimakas, että Lotten hengästyneenä pysähtyi kesken lausetta. Hänen solakka vartalonsa huojui kuin ruoko tuulessa. Tukka valahti otsalle ja silmille, harso liehui, niin että Aage näki hänen kasvonsa kuin valkean pilven keskellä.

»Nyt saamme sadekuuron niskaamme», sanoi Aage. »Hakekaamme suojaa.» Ja laskematta irti Lottenin käsiä hän veti hänet suuren puuryhmän alle tien viereen.

He olivat saapuneet avarammalle paikalle metsässä, missä puut toiselta puolen olivat poishakatut. Heidän edessään laskeutui maa syvään laaksoon, jossa oli mustan vihreitä kuusia ja tammia, ja kauempaa näkyi harmaanvihreitä sänkipeltoja ja sametinruskeita kynnöksiä; taivaanranta hukkui sankkaan metsään. Aurinko paistoi vielä. Kuihtuva kanerva pensaiden juurella loisti räikeän punasinervänä, ja auringonsäteet tanssivat tiellä olevissa lätäköissä. Kaukaa häämötti valkoinen talo, mutta se peittyi pian laskeutuvaan hämärään. Kaukaiset metsät näyttivät synkiltä ja uhkaavilta. Puiden latvoissa suhisi, ja oksat taipuivat myrskyn käsissä ja värisivät. Loistava sateenkaari kohosi taivaalle, sädehtien tummia pilviä vasten, ja alempana näkyi toinen, vaaleampi ja ikäänkuin keskeltä katkennut. Samassa puhkesi rajuilma, ja väriloisto hukkui virtaavaan sateeseen; maa ja taivas näyttivät yhtyvän metsän huojuessa vyöryvän meren tavoin myrskyssä.

Lotten painautui vavisten Aagea vasten. Hänen pienet, raikkaat kasvonsa muuttuivat sinertäviksi kylmästä. Se ei häntä juuri kaunistanut — mutta miten suloinen hän silti oli! Kuten lapsi, jota palelee.

»Muistatko, kun olimme sateessa Dyrehavenissa?» kysyi Lotten. »Silloin oli kesä. Me olimme kukkivan tuomen suojassa Eremitage-tasangolla — — —»

»Mutta mennyt päivä oli niin ihana, ja uusi taasen on niin kauhea, niin surkea — — — »

Hän sanoi sen kiivaasti, ajattelematta, ikäänkuin tahtomattaan. Aage pudisti päätään ja hymyili puolittain katkerasti, puolittain surumielisesti.

»Sinä tekisit nyt samoin kuin silloinkin. Sillä vaikka isäsi sanelikin jäähyväiskirjeesi minulle, olit sinä kuitenkin pääasiassa samaa mieltä kuin hän.»

Lotten ei vastannut. Aage laski irti hänen kätensä ja vetäytyi kauemmaksi nojautuen puunrunkoa vasten. Lottenin mieliala muuttui äkkiä. Vihamielinen välke tuli hänen silmiinsä.

»Neiti Kaas on käymässä tätini luona, ei minun. Sitäpaitsi me olemme lapsuudenystäviä. Muusta suhteesta meidän välillämme ei voi olla puhettakaan.»

»Miten sinä muutut kylmäksi ja arvokkaaksi, niin pian kuin minä mainitsen hänen nimensä! Onko hän sitten niin pyhä ja rauhoitettu, että hänen nimeänsä tuskin saa mainita?»

Lotten oli muuttunut halpamaiseksi. Hänen äänensä vapisi vihasta, ja hänen kasvonsa olivat rumat ja vääntyneet.

»Se riippuu siitä, millä äänenpainolla sen mainitsee», sanoi Aage.
»Minä en tahdo kuulla mitään alentavaa Agnete Kaasista.»

Lotten ymmärsi tehneensä erehdyksen. Hän oli menettänyt valtansa Aagen suhteen osoittaessaan olevansa mustasukkainen ja pikkumainen. Kun hänen luonteensa alhaisuus puhkesi esiin, muuttui Aage umpimieliseksi. Näin oli aina käynyt. Sydämensä sisimmässä Lotten tunsi katkeruutta Aagea kohtaan siitä, että hän oli niin paljon ylevämpi häntä. Mutta hänen täytyi voittaa tuo tunne, jos mieli säilyttää valtansa Aagen suhteen.

Lotten oli selin niin kauan, että tunsi voivansa hillitä kasvojaan. Nyt oli otsa taas sileä, silmät kirkkaat — Ja hän kääntyi Aagen puoleen mitä suloisimmasti hymyillen.

»Älä ole vihainen minulle, Aage», pyysi hän hyväilevästi. »Etkö voi suoda minulle anteeksi, että olen mustasukkainen? Olen tällainen, kun pidän sinusta niin paljon — niin äärettömän paljon — — —»

»Mutta sinä et saa pitää minusta, Lotten. Me kaksi emme voi olla toisillemme koskaan mitään.»

Lotten huoahti valittavasti ja kätki kasvot käsiinsä. Aage ei tiennyt itkikö hän vai eikö. Hän kuunteli sadepisaroitten rapinaa ja myrskyn suhinaa, ja hänen mieltään painoi syvä, toivoton suru Lottenin ja itsensä takia.

Samassa he kuulivat kavionkapsetta tieltä. Vähän ajan kuluttua näkyi hevosen ja ratsastajan hahmo sateen keskeltä. Lotten katsahti ylös ja tunsi miehensä.

Kun hän saapui heidän kohdalleen; nosti hän ratsupiiskansa hatun reunaan tervehtien kohteliaasti sanomatta sanaakaan ja pysähtymättä. Mutta Lotten näki hänen silmissään välkkeen, joka sai hänet kauhistumaan. Hän tiesi miehensä olevan nyt mustasukkaisen ja epäilevän häntä. Hän luuli varmaankin heidän sopineen kohtaamisesta.

Tilanomistaja Tholander ratsasti neliä edelleen ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin, kuin varjokuva sateessa.

Lotten valitteli itsekseen. Hän puri pienen nyplätyn nenäliinansa nurkkaa, ja suuret kyynelkarpalot valuivat hänen poskilleen.

»Voi, ajattelen miestäni. Hän on nähnyt meidät täällä yhdessä ja nyt hän on vihoissaan minulle. Sinä et usko, miten pelottava hän on mustasukkaisuudessaan — — — »Hän on lyönyt minua monta kertaa — — — voi, mitä minun on tekeminen? — Minä en uskalla mennä kotiin hänen luokseen — —»

»Puhutko sinä totta?» kysyi Aage kauhistuneena. »Niinkö hän sinua kohtelee? Pikku Lotten parka!»

Lotten nyökäytti ääneti päätään. Kesken tuskaansa, joka todellakin oli oikeaa, täyttyi hänen mielensä ilolla, kun hän tunsi, miten syvästi Aage häntä sääli. Hän tarttui hiljaa hänen käteensä, eikä Aage vastustellut.

»Seuraa minua kotiin Dalaan», pyysi hän. »Pysy vain rauhallisena ja anna Klausin ymmärtää, että olet tavannut minun aivan sattumoilta. Se ehkä auttaa. Minä voitan aikaa, ja hänen vihansa menee ohi.»

»Oi kiitos, kiitos! — Me saamme siis kulkea pitkän matkan yhdessä kuten menneinä päivinä. Koko matkan Dalaan. Miten olen iloinen! — Katsohan, Aage, nyt on sade lakannut.»

Sade oli lakannut melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Tuulenpuuskat hajoittivat pilvet, ja aurinko pilkisti esiin. Metsä alkoi jälleen loistaa. Koivujen kullankeltaisten lehtien välistä näkyi tammien tumma pronssiväri, ja vaahterain tulipunaiset lehdet hohtivat. Miljoonia sadehelmiä välkkyi puissa ja kosteassa maassa. Yläpuolella kaartui taivas sinisenä, ja sadekuuro jatkoi matkaansa muihin metsiin. Pilvet rusottivat ikäänkuin salaisesta, sisäisestä palosta.

Lotten keräsi hameensa helmat toiseen käteensä ja harppasi tielle. Sitten hän kääntyi Aagen puoleen ja hymyili, niin että valkeat hampaat loistivat punaisten, hehkuvain huulien välistä; hän oli kuin elpynyt luonnon elpyessä.

Kun Aage tuli tielle, pisti Lotten kätensä hänen kainaloonsa, ja he kulkivat hiljalleen metsätietä. Aage oli ryhdikäs ja komea arvokkuudessaan, Lotten taas nojasi häneen naisellisen viehkeästi. Hän hyppeli vesilätäkköjen yli naureskellen. Kun tuuli heitä hätyytteli, etsi Lotten suojaa hänen luotaan ja nojasi poskensa hänen olkaansa vasten. Puiden uloimmista oksista tipahteli vesihelmiä heidän päällensä, metsä tuoksui väkevästi sateen jälkeen. Tuuli suhisi raskaasti puunlatvoissa, mutta Aage ei kuunnellut sitä enää. Hän kuuli vain Lottenin ilakoivan äänen, hänen silkkihameensa kahinan.

Neiti Sparre ja Agnete odottivat Aagea turhaan illalliselle. Aage ei tullut. Iltapäiväkahvia juotaessa hän oli sanonut aikovansa Eksjön kartanoon, mutta palaavansa muutaman tunnin kuluttua. Hän iloitsi jo etukäteen hauskasta illasta. Eräs uusi Björnsonin kirja oli juuri saapunut, ja hän aikoi lukea sen Agnetelle. Agnete tunsi liian vähän uudempaa pohjoismaista kirjallisuutta. Hänen ajatuksensa olivat täynnä englantilaista runoutta, Keatsin ja Shelleyn, Tennysonin, Browningin ja Rossettin teoksia. Etenkin Rossettin. Hänen englantilaisen taiteen ihailussaan oli jotain sairaalloista, oli Aage sanonut; hänen tuli oppia ihailemaan skandinaavilaisessa kirjallisuudessa uhkuvaa voimaa ja terveyttä. Olihan hän itsekin Pohjolan lapsi. Ei kokonaan, hän vastusti. Ei, se oli totta, hänen äitinsä oli ollut englannitar. Hänen herttainen äitinsä! Aage oli puhunut ihastuneena hänestä, ja Agnete oli kuunnellut ilomielin. Kaikki ihmisethän sanoivat hänen olevan äitinsä näköisen.

Pöytä oli aistikkaasti katettu. Sadekuurojen lomissa Agnete oli kiiruhtanut puutarhaan keräämään kukoistavimmat asterit, mitkä löysi, ja tuossa ne nyt olivat korkeassa kristallimaljakossa keskellä valkoista pöytäliinaa. Mutta Aage ei tullut. Viimein molemmat naiset istuutuivat syömään, mutta se tapahtui vain näön vuoksi, sillä kumpikaan ei syönyt juuri ollenkaan. »Aage on kai jäänyt Eksjöhön», sanoi täti Gertrud. Agnete nyökäytti päätään, mutta ei uskonut neiti Sparren selitystä — ja tiesi, ettei tämä itsekään sitä ajatellut. Heidän ajatuksensa yhtyivät samaan pelkoon: jos hän nyt oli rouva Tholanderin luona, jos tämä saisi hänet taas valtaansa.

Ruuat korjattiin pois, ja he istuivat hiljaisina ja alakuloisina arkihuoneessa. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat koneellisesti, Agnete selaili muutamia »The Studion» vihkoja, jotka oli ottanut mukaansa näyttääkseen Aagelle. Vähänväliä hän työnsi vihot luotaan ja meni ikkunan luo, josta koetti uudinten välitse katsella ulos. Ilta oli kauhea ja myrskyinen. Kuutamoa ei enää ollut. Tummien, levottomasti huojuvien puiden lomitse näkyi tie valkeana, kapeana juovana. Mutta sitä ei kukaan kulkenut. Keltasuojuksinen kattolamppu kuvastui ikkunassa. Hän näki osan omista kasvoistaan, ne olivat kalpeat ja surulliset — — — Tämmöisiäkö olivat vaimon tunteet, kun hän istui yksinään kotona ja odotteli miestään, joka ei tullut! — Oh, miten oli vaikea olla — — Kalvava tuska rinnassa — ja itku, joka koko ajan pyrki purkautumaan, mutta joka täytyi pidättää — — — Vanha seinäkello raksutti nurkassa niin äärettömän hitaasti. Aika oli seisahtunut sinä iltana. — Eikö kello todellakaan ollut enempää kuin yhdeksän?

Kellon lyödessä puoli yksitoista täti Gertrud nousi ja pani kokoon sukankutimensa.

»Nyt minä menen levolle, Agnete pieni, ja tee sinä samoin. Aage voi tulla hyvin myöhään. Täällä maalla herrat pelaavat säännöllisesti korttia, kun joutuvat yhteen, ja niin eivät huomaa ajan kulumista.»

»Ei kylläkään, mutta hän pelaa sentään joskus. Ei ole aina niinkään helppoa kieltäytyä. Ja Eksjön vuokraaja pelaa mielellään vistiä.»

Eksjön vuokraaja! Täti Gertrud piti itsepintaisesti kiinni siitä. Ja kuitenkin Agnete oli vakuutettu siitä, ettei hän uskonut sanaakaan omista selityksistään.

»Niin, niin, lapsi, tee kuten haluat. Älä vaan unohda sammuttaa lamppua, ennenkuin menet. Hyvää yötä!»

Agnete oli yksin. Nyt hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään, nyt hän saattoi itkeä rauhassa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan itkeä. Hän oli liian levoton. Hän alkoi kävellä edestakaisin lattiata pitkin, silloin tällöin pysähtyen katsoakseen ikkunasta ulos. Hän näki vain yön pimeyden ja puiden huojunnan. Missä Aage oli — miksi hän ei tullut?

Agnetea alkoi vilustaa. Uunissa oli ollut valkeata, mutta huoneessa oli jo kylmä. Agnete meni omaan huoneeseensa ottamaan jotain yllensä. Hän löysi tummanpunaisen teatterivaipan, jossa oli leveät, rypytetyt hihat. Siitä oli aikoja, kun hänellä oli ollut se yllään! Hänen mieleensä muistui konsertteja, teatterissakäyntejä Lontoossa vanhempien ja Arthur Freemanin seurassa. Noiden kolmen, jotka silloin olivat hänelle rakkaimmat. Oliko hän uskoton heille nyt? Olisiko hänen pitänyt taistella tätä uutta rakkautta vastaan, joka oli vallannut hänen sydämensä niin kokonaan? — Oi ei, ei hänen rakkautensa Aageen ollut syntiä. Isä ja äiti sekä Arthur olivat kuolleet, he olivat saaneet rauhan, mutta Aage eli eikä ollut onnellinen, vaan tarvitsi häntä. Ja vaikkei Aage sitä itse tietäisikään, niin hän tunsi sielunsa sisimmässä olevansa ainoa, joka pystyi häntä auttamaan ja tukemaan siinä taistelussa, joka oli tuhota hänet.

Hän kietoutui vanhaan, punaiseen vaippaansa. Hänen pienet kätensä kätkeytyivät avariin hihoihin. Vaipasta levisi »White Rosen» tuoksu, omituinen vanha, tunnelmallinen tuoksu, joka loihti esiin menneitten aikojen muistoja.

Näin hän istui pimeässä huoneessaan kumartuneena valkoisesta uunista sädehtivän hehkun yli. Aika kului. Nyt löi kello kaksitoista. Hän voisi yhtä hyvin mennä arkihuoneeseen sammuttamaan lampun. Hän oli lujasti päättänyt valvoa, kunnes Aage tulisi, mutta ehkä olisi parasta, ettei hän näkisi häntä.

Hän nousi ja sytytti kynttilän. Hän ei uskaltanut mennä käytävän poikki pimeässä. Tuntui niin kamalalta tässä hiljaisessa, pimeässä talossa, jossa kaikki nukkuivat paitsi hän. Ja vaikka hän tiesi sen olevan hullua, täytyi hänen ajatella kapteenia, joka oli hirttänyt itsensä Aagen huoneessa — — —

Kun Agnete saapui porstuaan, avattiin ulko-ovi samassa. Hänen kynttilänsä liekki lepatti vedossa ja oli sammua. Mutta hän näki kuitenkin, että tulija oli Aage.

Hänen äänessään oli omituisen vieras sointu. Kynttilän valossa, joka taas paloi kirkkaasti, Agnete näki, miten kalpea hän oli ja miten märät ja lokaiset hänen vaatteensa olivat. Aage riisui päällystakkinsa ja ripusti sen naulakkoon koko ajan välttäen Agneten katsetta.

Agnete ei kysellyt enempää eikä näyttänyt myöskään hämmästyneeltä.
Hänhän oli koko ajan tuntenut, että Aage oli rouva Tholanderin luona.
Mutta mitä oli tapahtunut heidän välillään? — —

Aage haparoi vielä takkiaan. Agnete ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen kätensä vapisivat. Nämä kylmät, vapisevat kädet anoivat hänen hellyyttään, hänen myötätuntoaan. Hän meni lähemmäksi.

»Tule arkihuoneeseen, Aage. Lamppu palaa vielä siellä. Minä laitan sinulle kupillisen teetä. Olet sen näköinen, kuin olisit lämpimän tarpeessa.»

Oi, tämä vieno ääni, nämä tavalliset, jokapäiväiset sanat olivat kuin lääkettä hänen kiihottuneelle mielelleen! Mutta hän ei voinut vastaanottaa Agneten hellää huolenpitoa tänä iltana. Eihän siitä ollut montakaan hetkeä kulunut, kun hän vielä seisoi Dalan eteisessä ja Lotten hiipi hänen luokseen pimeässä ja heittäytyi äkkiä hänen syliinsä ja suuteli häntä — suuteli häntä niin, että hän oli unohtanut kaiken muun maailmassa paitsi häntä ja intohimoansa, joka heräsi taas eloon — — — Hän oli vastannut hänen suudelmiinsa, hän oli luvannut tavata hänet niin pian — niin usein kuin hän vain tahtoi. Ja kun hän sitten muutamia hetkiä myöhemmin oli ojentanut kätensä tilanomistaja Tholanderille, oli hän tuntenut itsensä kunniattomaksi mieheksi. Tuo katkera häpeän ja kunniattomuuden tunne repi hänen mieltään nyt vielä enemmän hänen siinä seisoessaan Agneten edessä. Hän tiesi, että Agnete olisi voinut antaa hänelle sellaisen rakkauden, joka on kuin ravitseva jokapäiväinen leipä, sen onnen, joka kestää elämän ehtooseen saakka, että Agnete olisi voinut luoda hänelle kodin. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hän oli itse tehnyt sen mahdottomaksi.

»Kiitos, Agnete, mutta minä en kaipaa mitään», vastasi hän soinnuttomasti. »Menen levolle heti.»

Hän meni Agneten ohitse portaiden luo. Mutta siellä hän pysähtyi sisäisestä pakosta ja kääntyi. Miten herttaiselta Agnete näytti siinä seisoessaan, niin lapsekkaan hentona suuressa, punaisessa vaipassa, mustan tukan kehystäessä kapeita, kalpeita kasvoja, joissa silmät katsoivat kysyvän pyytävinä. Vaistomaisesti Aage meni askeleen häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

Agneten käsi lepäsi luottavasti ja turvallisesti hänen kädessään. Hänen silmiinsä hiipi hymynvälke. Jumalan kiitos, Aage ei ollut menetetty. Hänen tuli vain olla kärsivällinen ja kestävä. Hän ei saa koskaan kysyä, ei koskaan olla tunkeileva, hänen tulee vain odottaa rauhallisena ja olla valmis antamaan hellyyttään, kun tulee aika, jolloin hän itse tulee sitä pyytämään.

Oi, miten iloinen hän olikaan siitä, että Aage oli kääntynyt takaisin, että hän oli tullut hänen luokseen.

Seuraavina aikoina Agnete ei nähnyt Aagea paljoakaan. Hauskat illat olivat loppuneet. Hän oli säännöllisesti ulkona, ja jos sattui, että hän vastoin tapojaan jäi kotiin, meni hän heti syötyään huoneeseensa. Hänen mielenlaatunsa oli hyvin epävakainen. Milloin hän oli hiljainen ja raskasmielinen, milloin hän taas koetti peittää mielenkuohunsa pakollisella iloisuudella. Neiti Sparre ja Agnete hääräilivät äänettöminä puhumatta siitä, mikä heidän mieliään painoi. Agnete ei soitellut enää, piano oli lukossa ja ääneti. Suurimman osan päivästä hän vietti huoneessaan. Siellä hän hoiteli kukkasiaan tai lueksi kirjojaan, mutta teki kaiken innostuksetta. Näytti siitä, kuin hän ei itsekään olisi tiennyt mitä milloinkin teki. Joka kerta, kun kuuli Aagen äänen tai erotti hänen askeleensa porstuassa, hän jätti puuhansa sikseen ja kuunteli joka hermollaan, koko sielullaan. Mutta askeleet eivät koskaan pysähtyneet hänen ovelleen, ääni ei koskaan lähettänyt terveisiä hänelle.

Syksy edistyi. Syyskuun vieno surumielisyys, lokakuun hehkuva värileikki, jolloin vuoden hiipuva elinvoima vielä kerran puhkeaa loistoon ja riemuun, olivat mennyttä — oltiin harmaassa, värittömässä ja surunvoittoisessa marraskuussa, jolloin sade valui virtanaan tai sakea sumu kietoi luonnon syliinsä, jolloin päivät olivat lyhyet ja kolkot, työhalu poissa, mieli lamassa. Eikä Agnete päässyt maaliaan lähemmäksi, hän ei voittanut Aagen luottamusta eikä saanut vaikutusvaltaa häneen. Hän näki, että Aage oli levoton ja kärsi — paljoa enemmän kuin ennen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta kysellä häneltä syytä. Sitäpaitsi — hänhän tunsi, hänhän tiesi, että Lotten kietoi hänet itseensä yhä lujemmin päivä päivältä — ja mitä mahdollisuuksia hänellä, Agnetella, olisi torjua onnettomuutta? Aagehan ei enää huomannutkaan häntä, tuskin muisti, että häntä oli olemassakaan.

Mutta tässä Agnete erehtyi. Aage ei ollut niinkään sokea ja välinpitämätön hänen sielläolostaan, kuin hän luuli. Mutta oli aikoja, jolloin hän tuskin sieti nähdä häntä, — juuri siksi, että Agnete oli hänen onnensa, se onni, jota hän ei nyt koskaan voinut voittaa omakseen. Hän tunsi olevansa sidottu Lotteniin puolittain mielenhuumauksen, puolittain säälin siteillä. Pari kertaa hän oli nähnyt, miten raaka tilanomistaja Tholander saattoi olla vaimoaan kohtaan, kun viha sai hänet valtoihinsa ja hän unohti tavanmukaisen välinpitämättömyytensä. Sellaisina hetkinä Aage oli pakotettu asettumaan Lottenin puolelle ja ottamaan hänen asiansa omakseen. Kun he sitten jäivät kahdenkesken ja Lotten painautui kiitollisena häntä vasten, ei hän voinut työntää häntä luotaan. Mutta kuitenkin hän tunsi Lottenin siksi hyvin, ettei voinut täydellisesti luottaa häneen. Hän tiesi, ettei Lotten aina pysynyt totuudessa. Luultavinta oli, että heissä kummassakin oli yhtä paljon syytä. Vaikkei Lottenille siis tehtykään niin paljon vääryyttä kuin hän väitti, oli hänen avioliittonsa kuitenkin siksi onneton, että oli syytä sääliä häntä. Ja Lotten kietoi hänet yhä lujemmin verkkoonsa, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi hänen oli katsoa hänen miestään avoimesti silmiin. Vielä hän ei ollut Lottenin rakastaja, mutta jos intohimo kerran saisi hänen valtaansa — hän tiesi silloin elämänsä olevan tuhotun. Sen luonteinen mies kuin Aage Sparre kärsisi sisäisen haaksirikon, jos menettäisi itsekunnioituksensa.

Viime aikoina oli uusi onnettomuus liittynyt edellisiin. Hän oli alkanut pelata. Tholander se aina häntä kehotti siihen. Ehkä hän tahtoi kostaa sille miehelle, jota hänen vaimonsa piti parempana. Aage oli tottumaton pelaaja ja hävisi aina — ja Tholander tiesi, ettei hänellä ollut varaa hävitä. Hänen aikomuksensa oli syöstä hänet turmioon. Ja Aage eli kuin kuumehoureissa voimatta taistella lähestyvää perikatoa vastaan tai ehkäistä sitä.

Eräänä aamuna Agnete heräsi keveämmällä mielellä kuin pitkiin aikoihin ennen. Hän ei heti ymmärtänyt syytä siihen, mutta saatuaan silmänsä auki hän huomasi, että huoneessa oli toinen valo kuin tavallisesti. Kirkas, sinertävä hohde tunkeutui verhojen läpi; se oli tosin kylmä ja terävä, mutta vaikutti virkistävämmin kuin tuo ainainen harmahtava hämäryys, jota oli kestänyt useita viikkoja. Astuessaan ikkunan ääreen hän näki yöllä pakastaneen. Ikkunaruudut olivat täynnään hentoja valkeita jääkukkia, ja maa oli kuurassa, joka kimalteli auringonpaisteessa. Taivas oli vaaleansininen, kylmänkirkas. Talvi oli tullut — siinä syy. Ja hän lausui sen ilomielin tervetulleeksi. Tämä oli paljon ihanampaa kuin tuo loppumaton, lohduton syksy, joka tuntui ainaiselta kesän kukoistuksen hautaamiselta. Talvi toi mukanaan raikkaan ilman ja virkistävän pakkasen. — Se oli myöskin tuova tullessaan rohkeutta ja tarmoa, jotta hän voisi panna toimeen päätöksensä. Tänään hän tahtoi puhua Aagen kanssa.

Suurin osa kauniista, aurinkoisesta päivästä meni menojaan suomatta hänelle tilaisuutta siihen. Vasta illan hämärässä he jäivät kahdenkesken arkihuoneeseen. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi epävarmalla äänellä:

»Etkö tahdo tulla katsomaan huonettani, Aage? Minulla on siellä niin monta kaunista taulua — — — Sinä et kai ole käynyt siellä kertaakaan sen jälkeen kuin minä muutin sinne asumaan.»

»Ei, tule nyt kuitenkin!» Ja hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä: »Minä tahtoisin niin mielelläni puhua kanssasi rauhassa.»

Hän joutui omituiseen mielentilaan astuessaan tuohon huoneeseen — hän tunsi suloista rauhaa, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Agneten huone oli kuin kuva hänestä itsestään. Siinä oli jotain puhdasta ja hienoa, ilmakin tuntui siellä kodikkaan turvalliselta. Siellä täytyi puhua hillitysti ja matalalla äänellä, täytyi kulkea varovaisin askelin lattian poikki. Ja rauhan ja kodikkuuden tunteeseen yhtyi kauneuden ja sopusuhtaisuuden tunne, mikä hänet lumosi. Vähällä oli Agnete onnistunut tekemään huoneen hauskaksi. Siellä oli tyynyjä ja liinoja himmeissä, sopusuhtaisissa väreissä, kukkia oli kaikkialla, ja seinät olivat täynnään uudenaikaisen englantilaisen maalaustaiteen ihania tuotteita. Valokuva- ja kuparipiirrosten joukosta pisti silmään Rossettin Beatrice, Burne-Jonesin »Rakkaus raunioissa» ja »Neitsyet kullatuilla portailla». Kahdesta suuresta ikkunasta virtasi kirkas hohde heijastaen pakkastuntuisen iltataivaan sineä ja yhtyi huoneessa takasta leviävään punertavaan hehkuun, joka välähti vähänväliä koivupuiden räiskyessä. Palavien halkojen haju ja kukkien raikas tuoksu ympäröi hänet; orvokkien ja resedan suloinen tuoksu sekoittui tuberosojen valkeista samettipikareista ja nerioiden kalpeanpunaisista tertuista leviävään henkäykseen. — Kukat olivat Agneten ainoa ylellisyys. Hän tilasi pari kertaa viikossa suuria kukkalähetyksiä Tukholmasta. Hän rakasti kukkia eikä voinut tulla toimeen niittä. Muissa suhteissa hän eli yhtä yksinkertaisesti kuin muutkin Koivulassa, eikä hänen puvuistaan tai tavoistaan saattanut huomata, miten rikas ja hemmoteltu hän oli.

Agneten kirjoituspöydällä oli pieni italialainen lamppu, siro taideteos taotusta kuparista, kupu tummanpunaista lasia. Hän sytytti sen heidän astuessaan yhdessä huoneeseen, ja sen lämpöisessä, kodikkaassa valossa näyttivät pöydän yläpuolella riippuvat kaksi suurta muotokuvaa saavan eloa. Aage katseli niitä.

»Nämä ovat kai isäsi ja äitisi», sanoi hän. »Ne ovat heidän näköisiään, vaikka näyttävät vanhemmilta kuin minä muistan heidät.»

»Se on luonnollista», vastasi hän. »Nämä ovat viimeiset kuvat heistä, ja ne otettiin Englannissa vähän ennen heidän kuolemaansa.»

Aagen katse siirtyi pienempään, näiden alla riippuvaan kuvaan — se esitti nuorta miestä, jolla oli hienot, mutta sairaalloisen näköiset kasvot.

»Kuka tämä on?» kysyi hän, mutta katui samassa kysymystään. Hänenhän olisi pitänyt tietää se kysymättäkin. Nyt hän pahoitti Agneten mielen vallan suotta.

Agnete kalpeni. Hänen kätensä vapisivat hänen silittäessään valkean chrysanthemum-kukan käpertyneitä lehtiä.

»Arthur Freeman», sanoi hän. »Me olimme kihloissa — — — Mutta hän on nyt kuollut!»

»Suo anteeksi» — ja Aage laski hiljaa kätensä Agneten kädelle. Agnete katsahti häneen ja hymyili heikosti.

»Minä tiesin kyllä sinun olleen kihloissa. Täti Gertrud on kertonut siitä.»

Aage kohotti punahohteista lamppua nähdäkseen paremmin Burne-Jonesin taidetta esittäviä kuvia, joita oli seinällä ikkunoiden välissä. Hän katseli niitä kauan ja tarkkaavaisesti — sitten hän asetti lampun paikoilleen ja kääntyi hymyillen Agneten puoleen.

»Etkö näe, miten kaikki nämä nuoret naiset muistuttavat toisiaan — ja että sinä olet heidän näköisensä?» kysyi hän. »Kaikilla on jotain yhteistä. Aaltoilevat kiharat kehystävät hienopiirteisiä, soikeita kasvoja, joiden silmät ovat suuret ja surunvoittoiset ja suu niin kaunis ja ilmehikäs. Etköhän sinä olekin tullut heidän näköisekseen juuri siksi, että olet katsellut heitä niin paljon.»

»Olen ehkä kammannut tukkani ja järjestänyt pukuni heidän mukaansa.
Muun — — —»

»Niin, muusta on luonto huolehtinut. Sen olet perinyt englantilaiselta äidiltäsi. — Tule, istuutukaamme tänne. Täällä on niin mukava viettää hämyhetkeä.»

Hän veti Agneten mukaansa huoneen pimeimpään nurkkaan, missä puolittain parin viuhkapalmun suojassa oli sammalvihreä leposohva.

He istuivat siellä hetkisen äänettöminä. Aage ojensi kätenä ja puristi
Agneten käden omaansa.

»Sano minulle, Agnete», kysyi hän hiljaa, »luuletko ihmisen voivan rakastaa muuta kuin yhden kerran?»

Agneten sydän tykytti kiivaasti. Mitä hän tarkoitti tämmöisellä kysymyksellä?

»En tiedä», sanoi hän. »Ehkä voi vain kerran tuntea todellista, syvää rakkautta, mutta» — hänen äänensä aleni kuiskaukseksi — »voi niin helposti erehtyä ja luulla jotain toista tunnetta rakkaudeksi.»

»Mitä tunnetta tarkoitat?» kysyi Aage. Hän kierteli erästä Agneten sormusta. Käteen koski — hän oli kovakourainen — mutta tuo kosketus oli Agnetesta suloinen.

»Ensimäinen rakkautesi, Agnete — luuletko sen olleen sääliä —ja ihailua?»

Agneten pää vaipui alas. Lampun valossa hän näki Arthurin kuvan kirjoituspöydän yläpuolella. Kieltäisikö hän hänet nyt? Eikö se olisi hänen kuolettamistaan vielä kerran? — Mutta se rakkaus, jota hän nyt tunsi, oli niin lämmin ja voimakas, että se vaati kaiken — entisyyden, muistotkin. Aagen täytyi saada odottamansa ja toivomansa vastaus. Ken ei voi antaa kaikkea, ei voita mitään.

Aage ei liikahtanut eikä edes puristanut hänen kättään. Mutta Agnetesta näytti, kuin hänen silmänsä olisivat välähtäneet ilosta, eikä hän pyytänyt enempää.

»On olemassa vielä muukin tunne, jota usein luullaan rakkaudeksi», sanoi Aage hetkisen kuluttua. »Me olemme puhuneet siitä ennenkin. Tarkoitan aistillisuutta.»

»Te ette tahdo tietää siitä mitään, te jalot naiset — tuskin uskaltaa teidän läsnäollessanne mainita sitä sanaa. Ja kuitenkin aistillisuus on voima, joka tuhoaa monen ihmisen elämän.»

»Mutta ihminen ei voine tuhoutua omatta syyttään», sanoi Agnete ujosti.
»Voi kai taistella vastaan — — —»

»Ei sen tarvitse olla helppoa. Jolla on voimakkaat intohimot, hänellä on myös melkein aina luja tahto.»

»Silloin on myöskin melkein aina olemassa — joku — joka mielellään auttaa — — —»

Hän puhui hiljaa, niin hiljaa, että sanat tuntuivat henkäyksiltä Aagen korvan juuressa. Mutta Aage ymmärsi hänen sanansa ja tunsi myös, miten paljon niihin sisältyi. Hänen ei olisi tarvinnut lausua kuin pari sanaa, tehdä yksi ainoa pieni kysymys, ja Agnete olisi ollut hänen. Tuo hento käsi lepäisi hänen kädessään elämän halki, ellei hän itse laskisi sitä vapaaksi. Agneten mukana hän saisi sielunrauhansa ja itseluottamuksensa takaisin. Agnete yksin voisi auttaa häntä kestämään nykyiset olot, jotka saattoivat hänet sellaiseen alennustilaan. Ja vielä enemmän — hän tuli äkkiä ajatelleeksi hänen rikkauttaan. Raha poistaisi pikkumaiset surut, jokapäiväiset leipähuolet, jotka nyt häntä vaivasivat ja tylsistyttivät, avaisi hänelle uudelleen opinuran ja mahdollisuuden nauttia elämästä, rikkaasta, vaihtelevasta elämästä vapaasti. Mutta samassa hän kauhistui ajatustensa suuntaa. Tässä hän saattoi istua ajatellen hänen rahojaan, kun Agnete oli valmis antamaan hänelle lämpimän sydämensä, nuoren, koskemattoman kauneutensa. — — —

Mitä hän voisi antaa vastalahjaksi? Köyhyys ja velkataakka ei kai ollut suurenakaan esteenä, mutta hän ei voinut antaa täyttä ja ehyttä rakkautta — vain veljen hellyyttä. Hänestä tuntui, kuin onneton suhteensa Lotteniin olisi liannut hänen sielunsa. Jos hän voisi riistäytyä irti, oliko silti varmaa, ettei hän uudelleen tavatessaan Lottenin joutuisi hänen pauloihinsa, vaikkapa Agnete olisikin hänen vaimonsa? Hän ei luottanut enää omiin voimiinsa. — Ja itseään kohtaan tuntemansa halveksuminen muuttui katkeruudeksi Agnetea kohtaan — syyttömästi kyllä, mutta hän ei voinut olla kiusaamatta häntä tällä hetkellä, jolloin itse kärsi niin sanomattomasti.

»Oh, auttaa —» sanoi hän tylysti ja laski äkkiä irti Agneten käden. »Kuka tahtoo auttaa lähimäistään tositarpeen vaatiessa? Itsekkyys hallitsee maailmaa. Jokainen ajattelee vain itseään.»

Agnete kyyristyi kokoon kuin iskun saaneena, niin kova, niin odottamaton oli Aagen vastaus ollut. Kesti hetkisen, ennenkuin hän saattoi puhua. Mutta lopulta hän sanoi — yhtä lempeästi kuin tavallisesti, äänessä vain pieni surun väre:

»Luulen sinun erehtyvän, Aage. On ihmisiä — naisia ainakin — jotka mielellään uhraavat kaikkensa sen puolesta, josta pitävät.»

»Uhraavat!» toisti Aage katkerasti. »Siinä sana, jota naiset rakastavat. Eräät heistä ovat onnellisia vain luulotellessaan uhranneensa itsensä meidän, syntisten miesten tähden. He kiihottautuvat haltioitumistilaan, jossa kärsimys tuottaa heille nautintoa. Mutta etkö näe siinäkin jonkinlaista itsekkyyttä? — Tämmöinen toisen pelastamisen tarve on pohjatonta itsensä ihailua ja jumaloimista. Nautitaan omasta hyvyydestä — muututaan omissa silmissä marttyyriksi. Tuossa kaikessa on jotain sairaalloista. Suoraan sanoen en ymmärrä antaa sellaiselle uhraukselle paljoakaan arvoa.»

Agnete kuunteli äänetönnä, kauhistuen hänen sanojaan. Hän tunsi niiden valaisevan räikeästi jotain oman elämänsä puolta, jota hän ei ymmärtänyt. Olisiko mahdollista — rakastiko hän Aagea oman itsensä takia eikä hänen? Koettiko hän voittaa hänet vain täyttääkseen oman elämänsä tyhjyyden? — Hän tiesi toisinaan tunteneensa onnea ajatellessaan kärsivänsä hänen takiaan — — — oliko se sairaalloisuutta, mielikuvitusta — tai jokin muoto aistillisuutta? — Oi, miten tämä oli kauheaa! Hän oli kuin kivettynyt ja tutkisteli sydäntään. Nyt oli Aage tehnyt hänet niin köyhäksi kuin ihminen voi olla, sillä hän oli riistänyt häneltä uskon rakkauden oikeutukseen.

Hänen äänettömyytensä pelästytti Aagea. Hänen aikomuksensa ei ollut loukata Agnetea. Hän oli puhunut kuten epätoivoinen ihminen, ajattelematta keneen sanat osuivat. Agnete istui siinä niin hiljaa, niin omituisen velttona — — — miten häntä saattoikaan kohdella siten? — Vaikka itse oli onneton, ei hänen, Aagen, silti tarvinnut tehdä muita onnettomaksi! Mutta täällä hän vain kiusasi heitä, täti Gertrudia ja Agnetea, noita ainoita, jotka hänestä pitivät ja soivat hänelle hyvää. Etenkin kävi hänen sääliksi Agnetea — hän kesti vähimmän. Aage vihasi itseään siksi, että oli saattanut olla niin julma Agnetelle.

»Minä odottelen tässä vastaväitteitäsi», sanoi hän äänellä, jonka koetti tehdä keveämmäksi ja kirkkaammaksi. »Minä olen aina halukas kuulemaan vastapuolen mielipiteitä.»

»Ehkei minulla ole mitään vastaväitteitä», sanoi hän väsyneesti.
»Pelkään sinun olleen oikeassa. Sinä näet kaiken niin selvästi.
Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta, on kai itsekäs.»

»Ei, ei, niin et saa sanoa!» huudahti Aage innokkaasti. »Minä en saata kuulla omia lausuntojani sinun suustasi. Opi täti Gertrudilta — hän antaa minun jutella, mutta ei silti väisty tuumaakaan vakaumuksestaan. Katsos, me miehet mielellämme kiusoittelemme naisia heidän tunteellisuutensa ja idealisminsa vuoksi, joista itse asiassa kuitenkin pidämme. Naisten täytyy rakentaa, Agnete — epäileväisyys vain repii maahan.»

Agnete oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin seuraisi vain niiden lentoa kuulematta toisen sanoja. Kun Aage lopetti, katsahti Agnete ylös. Aagesta hänen silmänsä paloivat kummasti ja poskilla hehkui punaiset täplät — ehkä niissä heijastui räiskyvän takkavalkean hehku — — —

»Aage», kysyi hän hiljaa. »Jos kerran löydät rakkauden, joka antaa kaikkensa — eikä mitään, kerrassaan mitään vaadi vastalahjaksi, tahdotko silloin uskoa sitä?»

»Mutta, rakas Agnete» — Aage ei oikein tiennyt mitä sanoa. Agneten kasvojen ilme pelästytti häntä.

»Lupaan — lupaan kyllä, — mutta minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — — —»

Aage tahtoi sanoa jotakin, väittää vastaan, mutta ei löytänyt sanoja. Keskustelun saama suunta koski häneen tuskallisesti. Mutta samassa soi ruokakello. Aage nousi helpotuksesta huokaisten.

»Etkö tule mukaan, Agnete?» — Aage ojensi kätensä auttaakseen hänet seisaalleen, mutta Agnete ei liikahtanut.

»En, kiitos. Pyydä täti Gertrudia suomaan minulle anteeksi. En jaksa syödä mitään.»

»Mitä joutavia!» Aage rypisti kulmiaan. »Sinulla ei ole ollut tapana oikkuilla. — Tule nyt mukaan ja ole kiltti tyttö!» jatkoi hän kärsimättömästi.

Vastoin tavallisuutta Agnete ei totellut. Hän pudisti päätään ja toisti hiljaisella, väsyneellä äänellään:

Aage ymmärsi nuhteen — ensimäisen, jonka hän oli Agnetelta koskaan saanut. Hän puri huulensa yhteen, loukkaantuneena ja pahoillaan.

Ovi oli kiinni ja Aage oli poistunut vihoissaan. Agnete lyyhistyi kokoon kyynelettömin nyyhkytyksin. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi sortunut, kuin tämä keskustelu olisi murskannut kaiken. Hänen rakkautensa oli toivoton.

Äkkiä hän tunsi rinnassaan pistoksen, joka salpasi hengityksen. Hän oli tuntenut sitä usein viime aikoina. Ja hän odotti tuskallisin tuntein — niin, nyt tuli yskä. Jotain kosteaa ja lämmintä kohosi suuhun. Hän painoi nenäliinansa huulilleen.

Tuokion ajan tuntui siitä, kuin hänen sydämensä lakkaisi lyömästä. Jäätävä tuska valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin lattia vaipuisi syvyyksiin hänen jalkainsa alla. Muutama minuutti sitten hän oli katkerassa pettymyksessään toivonut saavansa kuolla pian. Mutta nyt hänet valtasi mitä kauhein pelko. — — Kuolema, mitä kuolema on? Ei, hän ei uskaltanut kuolla — — — oi, elämä oli kuitenkin niin ihana. Yksinpä iltataivaan rusko, tähtien tuike ja huurteiset puut, miten ne olivatkaan kauniit — — — entä hänen kukkansa, tuo pieni orvokki tuossa — oi, hän siunasi niitä — — —

Mutta hänen täytyi saada varmuus. Niin pian kuin pyörryttävä tunne oli ohi, hän nousi ja meni ikkunan luo. — — Niin, hän ei ollut erehtynyt. Nenäliinassa oli verta.

VII

Jonkun aikaa tämän jälkeen saapui Koivulaan kutsukortti suurille Dalassa pidettäville päivällisille. Neiti Sparre koki parhaansa mukaan taivuttaa Aagea olemaan vastaanottamatta kutsua, mutta se ei onnistunut. Silloin hän ja Agnetekin päättivät lähteä sinne.

Agneten pahoinvointi oli mennyt pian ohi, eikä hän puhunut siitä kenellekään. Mutta tuntemansa väsymys, usein uusiutuvat sydämentykytykset ja kuumeväristykset, jotka häntä vaivasivat iltasin, valmistivat häntä lähenevään kovaan sairauteen. Koko hänen olentonsa muuttui, kun hän ymmärsi sen. Hän ei enää levottomana kuunnellut, milloin Aage tuli tai meni, eikä koettanut pidättää häntä kotona. Hänen rakkautensa oli yhtä suuri, mutta hän tunsi, että onnen saavuttamiseen tarvittiin vahvemmat kädet. Hänestä tuntui, kuin elämä toiveineen ja suruineen valuisi hänen käsistään. Nyt hän ajatteli enimmäkseen vanhempiaan, etenkin äitiään. Hänen mielessään väikkyi viimeinen päivä, jonka he olivat olleet yhdessä, ja hän ajatteli ajan tulleen, jolloin itse voittaisi suurimman kokemuksen, jolloin hänelle selviäisi kuoleman salaisuus — —

Hän olisi mieluimmin ollut lähtemättä Dalaan. Hän yksin tiesi, miten sairas oikeastaan oli, ja sitäpaitsi häntä tuskastutti ajatus olla koko ilta herra ja rouva Tholanderin sekä raa'an tilanomistaja Sandellin kanssa. Mutta Aagen takia hän tahtoi alistua siihen. Hänessä oli herännyt aavistus, että Aage oli alkanut pelata — ja hän toivoi, että jos täti Gertrud ja hän olisivat läsnä päivälliskutsuissa, he ehkä voisivat taivuttaa hänet lähtemään kotiin, ennenkuin herrat istuutuivat pelipöytien ääreen.

Yöt olivat jälleen valoisat. Sinä iltana, jolloin heidän oli määrä lähteä, oli melkein täysikuu. Koivut — nyt lehdettöminä — huojuivat tuulessa, ja jäätynyt tie kimmelsi valkeana kuutamossa ikäänkuin lumen peittämänä.

Umpivaunut ajoivat oven eteen. Täti Gertrud lavendelinvärisessä silkkipuvussa ja Aage hännystakkiin puettuna odottelivat arkihuoneessa. Agnete tuli heidän luokseen ihanana pitkässä, laahaavassa resedanvihreässä samettileningissä, ja huoneessa-olijat eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta nähdessään hänet. Hänen hento valkea kaulansa kohosi puvun kaarroksesta kuin vihreästä verhosta pistävä kukka, ja kapeissa, aaltoilevan tummanruskean tukan kehystämissä kasvoissa oli sama puhdas kukkaskauneus. Hän seisoi äänetönnä ovensuussa heikosti hymyillen, mutta tuntematta iloa heidän ihastuksestaan.

Eteisessä Aage kääri hänet iltavaippaan — ei siihen vanhaan punaiseen, vaan maidonkarvaiseen, silkillä vuorattuun, tuoksuvaan vaippaan, joka kertoili suurkaupunkien ylellisyydestä ja kauneudenkaipuusta. Ensi kerran Aage tunsi ikäänkuin rakastuneensa Agneteen. Hän oli aina kaunis — mutta Aage ei ollut voinut uskoa häntä niin ihanaksi. Ja tämä omituisen kylmä ylevyys, joka hänestä oli säteillyt viime aikoina, oli niin erilaista kuin tuo entinen rakkautta uhkuva alistuvaisuus ja teki hänet entistä viehättävämmäksi Aagen silmissä. Aage oli luullut tarvitsevansa vain ojentaa kätensä omistaakseen hänet, mutta siitä hän ei ollut enää niinkään varma. Hän ei voinut enää lukea Agneten ajatuksia. Agneten suuret, ruskeat silmät tuijottivat hänen ohitseen uneksivina ja kaukokatseisina, ikäänkuin tähystäen salaperäiseen, tuntemattomaan maailmaan, johon Aage ei voinut seurata häntä.

Vaunuissa Aagea halutti puhutella häntä ja koettaa, eikö voisi herättää häntä unelmista, joissa hän näkyi elävän. Mutta neiti Sparren läsnäolo esti häntä puhumasta muusta kuin jokapäiväisistä asioista. Siksi hän oli mieluummin vaiti.

Kavioiden kapse kumahteli jäätyneellä tiellä, metsä kiiti ohi, puunrungot näyttivät kummallisen kiertyneiltä kirkkaassa kuutamossa. Silloin tällöin he sivuuttivat aukeamman paikan — nukkuvan, tumman pellon, jolle kaukaisten talonpoikaistalojen valaistuista ikkunoista heijastui punertavia valotäpliä. Kuului koiran haukuntaa — — — Kukaan ei puhunut vaunuissa.

Agnete katseli ulos. Aage saattoi vain erottaa hänen niskansa ääriviivat, paksujen palmikkojen tummuuden vaipan pehmeätä valkeata nahkakaulusta vasten. Hän hätkähti toivoessaan olevansa yksin hänen kanssaan ja saavansa ajaa hänen kanssaan maailman ääriin, yhdentekevää minne — kunhan ei vaan Dalaan. Kunhan hänen ei tarvitsisi nähdä enää Lottenia, — se olisi hänen pelastuksensa. Hetkisen hän ajatteli käskeä kuskin ajaa takaisin kotiin Koivulaan. Mutta hänen arka, ylpeä luonteensa esti häntä siitä, sillä häntä ei haluttanut tehdä mitään tavatonta ja silmään pitävää, joka antaisi toisille aihetta kummeksumiseen ja pahoitteluun. Hän oli itse valinnut — uhman. Nyt oli liian myöhäistä enää välttää kohtaloa.

Hetkinen vielä — ja vaunujen pimeys ja hiljaisuus vaihtui häikäisevän kirkkaisiin saleihin, joissa nauru ja puheensorina vallitsi. Naisten kirjavat puvut muistuttivat keväistä tulpaanikenttää, ja tästä väriloistosta erottuivat herrojen mustat hännystakit ja muutamat kullallakirjaillut univormut. Jos Agnete oli luullut herrojen Sandellin ja Tholanderin edustavan ruotsalaista yläluokkaa, huomasi hän mielihyväkseen erehtyneensä. Kun hän nyt silmäili tätä loistavaa kauniiden, hienostipuettujen ja äärimäisyyksiin saakka kohteliaiden herrojen joukkoa, hän näki monta viisasta silmäparia, monta miellyttävää hymyilyä. Nuoret neitoset olivat poikkeuksetta sieviä ja miellyttäviä. Vanhemmat olivat komeita ja esiintyivät arvokkaasti ja juhlallisesti. Olisi voinut luulla olevansa lontoolaisessa seurustelusalissa — ja kuitenkin — näissä kookkaissa, vaaleaverisissä ruotsalaisissa oli jotain aivan erikoista, heissä yhdistyi pohjoismaalainen voima ja pikemmin ranskalainen kuin englantilainen sirous.

Herra Sandell otti vieraansa vastaan säteillen ympärillään näkemästään nuoruudesta ja kukkeudesta. Tänä iltana vallitsi hänen luonteensa valoisa puoli; raakuus oli kuin kadonnut. Hänen hiljainen rouvansa toimitti emännänvelvollisuutensa jäykästi ja kylmäkiskoisesti, ikäänkuin näyttelisi jotain pakollista osaa.

Lottenin päähän oli pälkähtänyt pukeutua kokonaan mustiin. Syvästi avokaulaisessa mustassa pitsileningissä kimalteli tuhansia mustia kivihiilihelmiä. Mutta mikään muu puku ei olisi siinä määrin voinut kohottaa hänen kukoistavaa kauneuttaan, kaulan ja käsivarsien huikaisevaa valkeutta.

Tuntien mustasukkaisuutta hän oli heti huomannut Agneten ihanuuden. Hän oli toiminut niin, että Agnete ja Aage joutuivat mahdollisimman kauaksi toisistaan pöydässä. Itsensä hän oli asettanut Aagen viereen, vaikka hänen oikeana pöytätoverinaan olikin eräs nuori, aatelissukuinen luutnantti lähimmästä kaupungista. Tilanomistaja Tholander istui vastapäätä rouvaansa. Hän puheli hyvin vähän ja joi sitä enemmän. Kuta pitemmälle ehdittiin, sitä punaisemmaksi hän tuli kasvoiltaan, mutta hänen katseensa seurasi uhkaavana molempia vastapäätä-istuvia, jotka näyttivät elävän vain nykyhetkeä varten ajattelematta mitään muuta.

Alussa Aage Sparre oli ollut kylmä ja itseensäsulkeutunut. Mutta häntä ympäröivä huumaava ilma, valomeri, kukkatuoksu, viinit ja etenkin Lottenin läsnäolo mursivat sulut, jotka hän oli koettanut kohottaa heidän välilleen. Hänen vaunuissa tuntemansa mieliala oli kuin poispuhallettu. Kun hän peilistä näki vilaukselta Agneten, hän ajatteli ainoastaan, miten äänetön hän oli, miten kalpea ja hiljainen. Lotten sitävastoin säteili ilosta ja terveydestä. Aage ei voinut irroittaa silmiään hänestä — hänen viekoittelevista, suloisista kasvoistaan, tulipunaisista neilikoista, jotka hän oli pistänyt pukunsa avoimeen kaarrokseen, puolittain mustaa pukua, puolittain huikaisevaan valkeata ihoa vasten — — —

»Me kai pelaamme hetkisen päivällisen jälkeen, vai miten, Sparre? Te hävisitte viime kerralla, kuten muistatte. Tänään luulisin teillä olevan onnea.»

Hänen katseensa oli uhkaava, vaikka sanat olivat tarkoitetut leikkisiksi ja kevyiksi. Lotten vastasi Aagen puolesta nopeasti, huonosti peittäen tuskansa:

»Ettehän toki, Klaus, tänään te ette saa pelata. Täällä tanssitaan, ja minä pidän tilanomistaja Sparren luonani.»

»Pidätkö?» kysyi Tholander ivallisesti. »Niin, voihan olla, että tilanomistaja Sparre mieluimmin välttää pelaamista. Taisitte mielestänne menettää liian paljon viime kerralla?»

Ääni vielä enemmän kuin sanat oli kuin taisteluunvaatimusta. Aagesta se oli kuin isku kasvoihin. Veri nousi poskipäihin.

»Olen kestänyt suurempia tappioita kuin mistä herra Tholander puhuu», sanoi hän vapisevin äänin. »Ja kuka tietää? Onni on ollut minulle niin kauan vastainen, että se ehkä joskus kääntyy myötäiseksikin. Olen käskettävänänne, milloin vain haluatte.»

Tholander kumarsi ääneti. Sitten hän kohotti lasinsa ja antoi samppanjan väreillä valoa vasten.

»Juokaamme onnen ja sen voittajan malja! Suostutteko siihen, Sparre?
Mutta lasin täytyy olla täynnä ja se on juotava pohjaan.»

Kun Aage pani lasinsa takaisin pöydälle, kosketti Lotten hänen käsivarttaan. »Älä juo enää», kuiskasi hän. Aage katsahti häneen kummastuneena. Mutta Lotten ei voinut selittää tarkemmin, sillä Tholander katseli heitä. Nopeasti Lotten kääntyi luutnanttinsa puoleen. Aage näki hänen valkean kaulansa, kullankeltaisen tukan; silkki kahisi pitsien alla.

»Eihän meidän tarvitse pelata koko iltaa», jatkoi Tholander, joka
jälleen kumartui pöydän yli. »Täällä on tänä iltana pari ystävääni
Skånesta. Meitä huvittaa joskus pelata hyvinkin jännittäviä pelejä.
Herra Sparre kai ottaa osaa?»

Hän ymmärsi nyt, että Tholander tahtoi nöyryyttää häntä niin paljon kuin mahdollista — saada hänet valtoihinsa voittamalla häneltä enemmän kuin mitä hänellä oli varaa maksaa. Siksi Lotten varoitti häntä juomasta liikaa. Nyt hänen täytyi pysyä selväjärkisenä. Ehkä Tholander ja hänen ystävänsä tekivät vääryyttäkin pelatessaan. Se ei häntä kummastuttaisi. Mutta hän saisi heitä tuskin kiinni. — Hetkisen hän katui, ettei kuitenkin ollut käskenyt kuskia ajamaan takaisin kotiin, kuten oli aikonut. Silloin hän ehkä olisi voinut pelastaa tulevaisuutensa. — — — Ja miksi hän ei sitä sitten tehnyt?

Hänen turha ylpeytensäkö häntä siitä esti — pelko esiintyä raukkana, pelko tehdä jotain silmäänpistävää? Miksi ei koskaan uskalla asettua ennakkoluulojen yläpuolelle! — Oi, istua Agneten kodikkaassa huoneessa, pitää hänen kättään omassaan — nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta — —

Hänen ohimonsa jyskyttivät, hänen poskiaan poltti! — — Hän tiesi rakkautensa Lotteniin olevan ainoastaan huumausta. Jos Lotten tahtoisi erota miehestään, jos hän tahtoisi mennä naimisiin hänen, Aage Sparren kanssa huolimatta köyhyydestä, niin he ehkä eläisivät yhdessä joitakuita onnellisia kuukausia, enintään vuoden — ja kun he heräisivät huumauksesta, muuttuisivat he toistensa vihamiehiksi, katkeriksi, loukkaaviksi, ja singahuttelisivat toisilleen moitteita ja pistosanoja. Mutta Agnete — niin, hän kykeni rakentamaan kodin, hän oli tosi nainen — — —

Herra Tholander oli mielissään nähdessään vihamiehensä äänettömyyden ja alakuloisuuden päivällisten loppuajalla. Kun päivälliset olivat loppuneet ja vieraat siirtyneet toiseen huoneeseen juomaan kahvinsa, suuntasi Aage kulkunsa siihen nurkkaan, missä oli vilaukselta nähnyt Agneten harmaanvihreän samettileningin.

Hän istui neiti Sparren ja muutamien muiden naisten kanssa sohvassa. Kalpeana, silmät suurina, uneksivina, hän siinä istui ottamatta osaa muiden keskusteluun. Kun Aage äsken oli nähnyt hänet peilistä, oli hänestä tuo kalpeus näyttänyt rumalta. Nyt hän vain ajatteli, miten kauniit ja puhtaat hänen kalpeat kasvonsa olivat näiden viininpunaamien poskipäiden, kiiluvien silmien ja hymyilevien, rupattelevien suiden keskellä — — —

Aage otti kahvikupin, joka Agnetella oli käsissään, ja asetti sen pöydälle, ja Agnete kiitti häntä heikosti hymyillen.

Hänen paikkansa oli sohvan päässä. Aage otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.

»Minä en nähnyt sinua juuri ensinkään pöydässä», sanoi hän. »Sinä olit joutunut niin kauaksi.»

»Niin», vastasi Agnete vain. Hän ei sanallakaan moittinut, ei sanallakaan viitannut siihen, miten kokonaan Aage oli hänet unohtanut Lottenin takia.

»Miksei? Oletko jo liian vanha?» kysyi Aage koettaen laskea leikkiä.
»Kaksikymmentäkolme vuotta on tosiaan korkea ikä — — —»

»En siksi — — — Mutta en ole tanssinut sen jälkeen kuin isäni ja äitini kuolivat. Ja nyt minulla ei ole enää halua — eikä se olisi minulle terveellistäkään.»

Aage katsahti häneen kysyvästi. Hänen mieleensä juohtui, että Agnete oli ollut huononnäköinen viime aikoina. Mutta hän ei ollut siitä välittänyt muistaessaan vain omia itsekkäitä surujaan.

»Enhän minä», sanoi Agnete vältellen. »En oikeastaan sairas. Mutta saan tanssiessa sydämentykytyksen.»

»Kun et tanssi, niin sinä kai et halua viipyä täällä kovin kauan. Täti Gertrud ja sinä voitte ottaa vaunut, milloin teitä vain haluttaa. Minä voin kyllä lainata hevosen Sandellilta ja ratsastaa kotiin myöhemmin.»

Agnete katsoi häneen rukoilevasti. Mitä hän tarkoitti — aavistiko hän vaaraa, joka odotti Aagea, jos hän jäisi? — — Oi, jospa hän voisi lähteä kotiin hänen kanssaan. Mutta hän oli luvannut Tholanderille, eikä mies voi syödä sanaansa. Ja kuitenkin — eikö ole hetkiä, jolloin on parempi rikkoa kuin pitää lupauksensa? — Jos hän sortuisi, jos hänen elämänsä särkyisi, niin onnettomuus kohtaisi myöskin täti Gertrudia — ja Agnetea. Agnetea, joka häntä rakasti — — —

Salista kuului lumoavan kauniin valssin säveliä. Peilistä hän näki parin toisensa jälkeen liitävän avonaisen oven ohi. Solakoita vartaloita, nuoria, ilosta säteileviä kasvoja, loisteliaita pukuja, jotka muistuttivat kirjavia perhosia tai irrallisia terälehtiä, joita tuuli pyöritteli — — Kas Gösta Sandellia, joka ihastuneena seurusteli vaaleansiniseen puetun neitosen kanssa, jonka vaaleat palmikot olivat sidotut seppeleeksi pään ympärille. Sehän oli Margit Hedén — — Mutta hän ei ollut näköisensä tänä iltana. Tuo vallaton, poikamainen tyttönen oli muuttunut miellyttäväksi naiseksi. Oliko hän rakastunut Gösta Sandelliin? Ja Gösta — niin, hän ei varmaankaan hetkeäkään enää ajatellut Lotten rouvaa. Gösta näki vain tuon pienen sinisen kevätkukkasensa. Mieli nuortui, sai halua tanssia nähdessään nuo kaksi — — —

Agnete ja hän, hekin olivat nuoria, ajatteli Aage. Miksi he eivät tanssineet? — Agnete tosin sanoi, ettei se ollut hänelle terveellistä, mutta kerran hän kai voisi liidättää hänet salin ympäri valssin pehmeissä sävelissä, yhden ainoan kerran. Se ei varmaankaan olisi vahingoksi. Ja sitten he voisivat ajaa kotiin. Oi, mukavissa suljetuissa vaunuissa vallitseva hiljaisuus, kavioiden kapse, kuun valaisemat tiet, uinuvat puut ja pellot — tuo kaikki oli niin rauhallista ja kaunista, ajatus saisi levon. Ja ajomatkan takana odotti koti, tuo vanha talo metsikössä, joka todella voisi olla Agneten ja hänen kotinaan, jos hän vain itse haluaisi — — —

Samassa kuului silkin ja pitsien kahinaa, tuntui väkevien hajuvesien tuoksua. Lotten seisoi heidän edessään ja kumarsi syvään Aagelle. Hänen vaalea päänsä painui alas, ja silkki pingottui polvien kohdalta.

»Tahtooko tilanomistaja Sparre tanssia tämän tanssin minun kanssani? —
Mieheni sanoo, ettei pelipöytä ole vielä kunnossa.»

Aage hätkähti. Tanssiko hän Lottenin eikä Agneten kanssa? — Mutta mahdotonta oli kieltäytyä nyt, kun niin monet silmäparit seurasivat heitä.

Hän nousi kumartaen ja tarjosi Lottenille käsivartensa. He menivät lattian poikki tanssisaliin. Agnete silmäili heidän jälkeensä. Lottenin valkea käsi lepäsi Aagen mustalla hihalla, hänen kullankeltainen päänsä oli kumartuneena Aagen olkaan päin. Vapaalla kädellään hän kannatti pitkää laahustintaan.

Tanssisalin ovella he pysähtyivät. Aage kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, ja he alkoivat tanssia.

Toisia pareja näkyi ovessa. Agnete näki ne kuin harson läpi. Hänen pettymyksensä, hänen surunsa tällä hetkellä oli miltei kuin ruumiillista tuskaa. Painostava tunne päässä, kirpeä maku suussa — — — Täällä hän istui yksinään, unohdettuna vanhojen naisten seurassa. Jonkun ajan kuluttua hän ajaisi täti Gertrudin kanssa kotiin, ja Aage jäisi tänne tanssimaan rouva Tholanderin kanssa. Hänen rukoukseensa, että he ajaisivat yhdessä kotiin, hän ei edes vastannut. Hetkisen näytti siitä, kuin Aage epäröisi ja lähtisi — mutta silloin tuli Lotten, ja kaikki oli hukassa.

Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista valtaa Aagen suhteen. Ohimenevin katkeruudentuntein hän muisti, miten häntä oli juhlittu ja ihailtu kodissaan Lontoossa. Ja hän oli nähnyt miesten kasvoista tänäkin iltana olevansa vielä kaunis. Mutta Aage yksin ei sitä nähnyt, Aage, tuo ainoa, jonka tähden hän olisi tahtonut olla mahdollisimman kaunis ja miellyttävä. Aagelle hän ei ole koskaan muuta kuin lapsuudenystävä, pikku sisar — — —

Äkkiä Agnete tuli ajatelleeksi olevansa itsekäs. Tässä hän ajatteli itseään, persoonallista nöyryytystään, loukattua turhamaisuuttaan. Aagea hänen tuli ajatella. Täytyi koettaa pelastaa hänet, vaikka ylpeys kärsisikin siitä, että vielä kerran täytyisi rukoilla häntä, kuten äsken, jolloin hän ei antanut vastausta.

Kun musiikki taukoaa, kun tanssi loppuu, niin hän menee etsimään Aagea tanssisalista, ennenkuin hän istuutuu pelaamaan. Ellei muu auta, niin hän kertoo miten on sairas. Se ehkä koskee Aageen ja taivuttaa hänet täyttämään hänen rukouksensa. Hän tiesi, että Aage piti hänestä, — mutta miten kaukana tuo tunne oli rakkaudesta!

Nyt — nyt oli salissa hiljaista. Agnete sulki silmänsä ja hengähti syvään. Hänen täytyi koota voimiaan.

Samassa eräs vanha ruotsalainen rouva sanoi hänelle jotain. Hän tuskin tiesi mitä vastasi, sillä häntä tuskastutti viivytys. Oi, tämä viivytys saattoi käydä hänelle kalliiksi! Hän saattoi tulla liian myöhään; Aage oli jo varmaan mennyt.

Vihdoin hän keksi tekosyyn, millä lopetti keskustelun. Hän oli ehkä epäkohtelias, mutta se oli yhdentekevää. — Kunhan hän vain tapaisi hänet — — — Suuri sali oli melkein tyhjä tanssin tauottua. Seiniä pitkin asetetuissa pienissä, punaisella sametilla päällystetyissä sohvissa istui joitakuita pareja naureskellen ja veikistellen. Muut olivat hajaantuneet viereisiin huoneisiin. Aagea ja Lottenia ei näkynyt.

Agnetesta tuntui vaikealta mennä yksinään suuren tyhjän lattian poikki kattokruunujen valossa. Hänestä parit seinävierillä keskeyttivät puhelunsa ja tuijottivat häneen. Mutta hänen täytyi mennä tanssisalin poikki, jos mieli löytää Aage toisista huoneista.

Hän kulki huoneesta huoneeseen löytämättä. Vieraita ihmisiä oli kaikkialla. Vihdoin hän näki rouva Sandellin. Miten ankaralta ja vakavalta tämä näyttikään ruskeassa silkkileningissään, tukka kiinteästi kammattuna, huulet lujasti suljettuina ja silmissä kylmä kiilto. — — Mutta Agnete alkoi ymmärtää häntä. Hän oli itse kokenut tänä iltana, miten hymy voi kuolla huulilla, miten kummasti voi kiristää ohimoissa ja silmissä. Kun nainen on rakastettu, on hän aina iloinen ja kaunis — kuin kukkanen auringonpaisteessa. Mutta katkeruus ja mielipaha on hyljätyn osana, ja he menettävät lempeyden ja naisellisuuden vetovoiman — — —

»Onko rouva Sandell nähnyt tilanomistaja Sparrea?» kysyi Agnete epävarmalla äänellä. »Neiti Sparre puhuu kotiinlähdöstä.»

»Nyt jo? — Ettekö te tanssi, neiti Kaas?» kysyi rouva Sandell emännän muodollisella kohteliaisuudella. Mutta kun Agnete vain pudisti päätään vastaukseksi, selvisi hänelle, että tämä nuori, kalpea neitonen hätäili ja kärsi, kuten hän itse oli kärsinyt niin monia vuosia.

»Herra Sparre on mieheni työhuoneessa pelaamassa korttia tilanomistaja Tholanderin ja muutamien muiden herrojen kanssa. Minä tulen kanssanne, rakas neiti, vaikka en luule herrojen pitävän siitä, että heitä häiritään.»

Rouva Sandell otti Agneten käden omaansa. Siitä oli kauan, kun hän viimeksi oli ollut näin ystävällinen vieraille. Mutta Agneten silmissä oli jotain, joka liikutti häntä ja sai hänet muistelemaan aikoja, jolloin hän itse oli ollut nuori ja taistellut pelastaakseen rakkautensa ja onnensa.

He nousivat yhdessä leveitä portaita, joita peitti kirjava brysselinmatto. He kuulivat hiljaista soittoa, tanssi oli varmaankin jälleen alkanut salissa. Ylimmässä kerroksessa rouva Sandell pysähtyi valkeaksi maalatun oven eteen ja koputti. Karskilla äänellä huudettiin sisältä: »Kuka saakeli siellä?»

Hetkisen kuluttua tilanomistaja Tholander avasi oven ja kumarsi teennäisen kohteliaasti rouva Sandellille samalla katsoen Agneteen epäilevästi. Hän oli juovuksissa. Hänen silmänsä olivat kalseat ja lasimaiset, ja joka kerta kun hän puhui, levisi hänestä väkevä viinanhaju.

»Neiti Kaas haluaa puhutella patruuna Sparrea», vastasi rouva Sandell.
»Vanha neiti Sparre on väsynyt ja haluaa lähteä kotiin.»

»Vai niin — — — Luulen, ettei Sparre anna häiritä itseään. Mutta miten haluatte — voitte koettaa.»

Agnete näki vilaukselta pienen neliskulmaisen huoneen, jonka seiniä peitti tumma tammipaneeli. Kirjoituspöydällä oli vihreävarjostiminen lamppu. Keskellä lattiaa olevalla pelipöydällä lekotti kaksi kynttilää, ja kynttilänjalkojen keltainen messinki heijastui kiiltävään mahonkipöytään. Pöydällä oli korttipakkoja ja hopearaha-kasoja. Hän näki kahdet vieraat kasvot, yhtä viinin punaamat kuin Tholanderin, sekä Aagen — Aage oli kalpea, hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja näytti kuin tumma tukka olisi liimautunut otsaan. Käsi, joka piteli kortteja, vapisi hermostuneesti.

Jäätävä tuska kouristi Agneten rintaa. Mimmoiseen seuraan Aage olikaan joutunut! Nämä juopuneet miehet — entä hän itse — oliko hänen järkensä selvä? — Taustassa näkyi pöytä, jolla oli joukoittain pulloja ja laseja. Entä nämä rahamäärät — pelattiinko siellä uhkapeliä?

— Voisiko Aage kestää suuria rahatappioita — hänhän puhui aina köyhyydestään — — — Ja Aage, joka oli niin ylpeä, halusi tietysti maksaa velkansa viimeistä äyriä myöten, menettipä vaikka kaikkensa.

Kuinka vihaisesti nuo vieraat herrat katsoivat häneen — — Hän tunsi heidän katseensa pistoina selässään, kun meni Aagen luo ja kumartui hänen puoleensa. Aage oli puolittain noussut Agneten astuessa sisään, mutta vaipui väsyneenä ja velttona takaisin tuolinsa selustaa vasten.

»Aage, minä tulen pyytämään sinua lähtemään täti Gertrudin ja minun kanssani kotiin.»

He katsoivat toisiaan silmiin. Aagen katse muuttui; näytti kuin hän olisi silmillään riippunut hänessä kiinni anoen apua ja tukea. Agneten sydän sykki kiivaasti. Oi, jospa hän nyt voittaisi, niin voisi pelastaa hänet.

»Tee se, rakas, tee se», kuiskasi hän. Hänen äänensä oli kuin hyväilyä.
Hän oli tarttunut Aagea käteen.

»Ei mutta, Sparre, ette kai lähde kotiin? Siihen me emme suostu. Ei sitä niin vain jätetä kanssapelaajiaan. Täällä on yllinkyllin nuoria herroja, joka hyvinkin mielellään saattavat neidin kotiin.»

Tholanderin viinistä käheä ääni lausui nämä sanat, ja niiden takana piili uhkaus. Aage oli hänen vallassaan, sen Agnete ymmärsi. Hänen syyllisyytensä kai teki hänet niin heikoksi tämän miehen edessä, jonka vaimo ehkä oli hänen rakastajattarensa. Jos he olisivat eläneet jossain toisessa maassa, niin Tholander kai olisi vaatinut vihamiehensä kaksintaisteluun. Täällä hän pakotti hänet pelaamaan kanssaan syöstäkseen hänet perikatoon ja epätoivoon.

Aage katsahti muualle pudistaen päätään. Hän veti kätensä pois ikäänkuin työntäen Agneten luotaan.

»En voi, Agnete. Sinun täytyy suoda minulle anteeksi. Pelin täytyy loppua, ennenkuin voin palata kotiin. Minähän sanoin sinulle, että Gertrud täti ja sinä voitte ottaa vaunut milloin vain haluatte.»

Hän pyysi vieläkin, vaikka tiesi sen ole van turhaa. Aage ei katsonut häneen enää, istui vain kumarassa ja sekoitti kuumeisesti kortteja.

Agnete meni hitain askelin ovea kohti. Rouva Sandell oli jo siellä. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt miten kävisi. Hänen katkera kokemuksensa oli hänelle opettanut, että naisen sekaantuminen asioihin on harvoin minkään arvoista, kun intohimo sitoo miehet pelipöytään.

Pitäen kättään ovenrivassa Agnete katsahti vielä kerran Aageen. Hän ei ollut mitenkään voida jättää tätä huonetta, jättää Aagea yksinään vihamiestensä käsiin, onnettomuuden ja synnin valtaan.

Tholander oli jo istuutunut paikalleen selkä naisiin päin, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että heidän sekaantumisensa asioihin sai loppua tähän ja että pelin tuli alkaa.

Rouva Sandell tarttui lujasti Agneten käsivarteen ja veti hänet pois. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Käytävässä hän katsahti nuoren, onnettoman tytön silmiin ja siveli keveästi hänen hiuksiaan.

»Lapsi raukka», sanoi hän vain. »Minähän tiesin, ettei siitä ollut apua — — —»

VIII

Agnete heittäytyi nyyhkien neiti Sparren syliin, heti kun vaununovi oli sulkeutunut.

»Oi täti Gertrud, he joivat ja pelasivat — varmaankin uhkapeliä — ja Aage oli — hän oli juonut enemmän kuin kestää. Ettei hän vain menettäisi kaikkia rahojaan — kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta! Voi, mitä tehdä?»

»Emme me kai voi tehdä mitään, lapsi. Etkö pyytänyt häntä lähtemään meidän kanssamme kotiin?»

»Oi pyysin, pyysin — senhän vuoksi juuri meninkin häntä hakemaan. Ja hän olisi ehkä lähtenytkin — ellei herra Tholander olisi häntä estänyt.»

»Niin, Tholander tahtoo tietenkin kostaa.» — Täti Gertrudin pitsimyssy heilahti ikäänkuin vahvistaen hänen sanojaan. — »Mutta hän ei ajatellut, ettei syynä onnettomuuteen ole Aage, vaan hänen oma vaimonsa — senkin lutka!»

»Säälin, sillä luulen hänen olevan hyvin onnettoman, ja — jos hän rakastaa Aagea — —»

»Jos hän rakastaisi Aagea, niin hän ei olisi pettänyt häntä silloin», sanoi täti Gertrud ankarasti. »Hänen rakkautensa ei ole paljonkaan arvoinen. — — Mutta te nuorempaan sukupolveen kuuluvat olette kummallisia. Te pelkäätte aina kovin, että ajattelette asiata yksipuolisesti, niin että ette erota rajaa hyvän ja pahan välillä. Me vanhat olemme vallan toisenlaisia. Me olemme oppineet tarkoin erottamaan oikeuden ja vääryyden — ja minä luulen sen olevan terveellisintä ihmiselle.»

»Älä ole liiaksi huolissasi, pikku Agnete. Herra Sandell ei tosin ole mikään kunnian mies, mutta en usko hänen kuitenkaan sallivan, että joku hänen vieraistaan syöstään turmioon. Hänen on pakko sekaantua asiaan — ellei muun takia, niin ainakin välttääkseen skandaalia.»

»Hänen rouvansa oli siellä kuitenkin ja näki minnepäin asiat kallistuivat.»

»Oi, rouva Sandell parka, hän näyttää niin alakuloiselta — hänellä ei suinkaan ole rohkeutta puhua siitä sanaakaan. Miksi me oikeastaan lähdimme kotiin, täti Gertrud? Eikö olisi ollut parempi jäädä odottamaan Aagea?»

Agnete oli itse niin tuskaantunut, että neiti Sparren levollisuus vaivasi häntä. Hän oli aina ihaillut tämän vanhan naisen tasaista, arvokasta käytöstä ja toivonut itse kerran tulevansa samanlaiseksi — mutta tänä iltana hän ei ymmärtänyt häntä, tänä iltana, jolloin mielensä oli kuohuksissa, jolloin hermonsa värisivät niin, että hän tuskin saattoi istua alallaan vaunuissa — —

»Mitä meidän jäämisemme olisi hyödyttänyt? Hän ei kuitenkaan tulisi siitä syystä. Ja sinun täytyy myöskin muistaa, että minä alan jo olla vanha. Minun täytyy saada nukkua muutamia tunteja, muuten en voi huomenna täyttää tehtäviäni.»

Huomenna! Agnete ei voinut ajatella uutta päivää, jolloin elämä kuluisi vanhaan tapaan, jolloin jokapäiväiset askareet toimitettaisiin. Tähän yöhön sisältyi hänen kaikkensa, eikä hän jaksanut nähdä kauemmaksi.

»Voi, täti Gertrud, minkä arvoista tuo kaikki on — tuo jokapäiväinen askartelu — jos Aage kenties palaa kotiin kaikkensa menettäneenä, epätoivoisena — — Kukaan ei voi tietää, mitä voi tapahtua — —»

Agnete oli kohottanut päänsä neiti Sparren olkapäältä. Hän väänteli käsiään, niin että hänen hennot sormensa rusahtelivat. Kuumat, katkerat kyyneleet polttivat hänen poskiaan.

»Mutta rakas lapsi» — täti Gertrudin ääni muuttui hyvin vakavaksi, melkein juhlalliseksi — »etkö sinä luota taivaalliseen Isään? Etkö luule Hänen voivan suojella Aagea paljon paremmin kuin sinä tai minä?»

Agnete oli vaiti. Tämä vanhojen ihmisten vakaa usko oli aina kummastuttanut häntä. Mikä hänestä tuntui toivolta, mahdollisuudelta, sielunkaipuulta, se oli heistä varmin, eittämättömin totuus. He eivät hetkeäkään epäilleet Jumalan olemassaoloa, että Hän käänsi kaiken parhain päin. Eivätkö he todellakaan nähneet elämässä hirveitä vääryyksiä? Sulkivatko he silmänsä ollakseen näkemättä elämän varjopuolia?

»Oi, täti Gertrud», kuiskasi hän. »Jospa sinä tietäisit, miten olen rukoillut rakkaimpieni puolesta — ja kuitenkin minun on täytynyt nähdä heidän kärsivän ja kuolevan — kaikkien —»

»Miten varmasti sinä sen sanot! — Etkö ole koskaan itse ollut epäilyksien vallassa? — — Oi, tahtoisin omistaa saman uskon kuin äitini, mutta tapahtuu niin paljon, joka hämmentää käsitteet, niin paljon, jonka ei voi ajatella lähteneen Jumalan rakkaudesta.»

Neiti Sparre katseli ulos vaununikkunasta, katseli tähtikirkasta taivasta, joka kaartui yössä uinuvan maan yli. Hän puhui lempeästi ja hellästi:

»Jos nyt olisikin asioita, joita emme ymmärrä, niin uskon kerran näkevämme selvästi — iankaikkisuuden valossa.»

Iankaikkisuuden valossa — nämä sanat rauhoittivat mielen, tuottivat lepoa. Jotain kaukaista tähtientakaista, äänetöntä kuin talviyö — —

»En minäkään ole aina ollut näin rauhallinen», jatkoi neiti Sparre. »Mutta aika, joka riistää meiltä niin paljon, tuo myös mukanaan sielunrauhan. — Pidin eräästä miehestä nuoruuteni päivinä, mutta hän petti minut. Kului aikoja, jolloin en ymmärtänyt miksi näin piti käymän — minä en voinut saada elämääni sisällystä, kun suuri rakkauteni oli ollut turhaa. Minusta oli vähällä tulla pahin mitä maailmassa on — katkera vanhapiika. Mutta sitten huomasin olevan muita, jotka minua tarvitsivat. Ensinnäkin veljeni — ja sitten hänen poikansa, Aage. Kunhan vain on joku, josta oikein pitää, kunhan ei sydän piinny itsekkyydessä, ei koskaan ole aivan onneton — ja siten ei ole niinkään vaikea uskoa, että kaikkea täällä elämässä ohjaa hyvänsuopa tahto.»

Agnete katseli täti Gertrudia. Hänestä täti näytti kasvavan puhuessaan. Tässä istui vanha, valkohapsinen nainen, pettyneenä ja petettynä, rakkauden marttyyri — ja kuitenkin hän puhui rakkauden puolesta. Se oli suurta. Agnete sulki neiti Sparren ryppyisen käden omaansa.

»Sinä olet niin herttainen, täti Gertrud, minä pidän sinusta niin äärettömän paljon — —»

»Ja minä sinusta — jospa sinä voisit ainiaaksi jäädä luoksemme
Koivulaan.»

»Minä ymmärrän mitä tarkoitat, lapsi. Sinä luulet, ettei Aage sinusta välitä. Mutta se on aivan väärä luulo. Hänen mieltään reutova huumaus menee varmasti ohi, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään sinun oikean arvosi. Kunhan sinä vain jaksat olla kärsivällinen ja vahva tämän ajan — — —

»Niin, niin, tiedänhän miten hyvää sinä ajattelet kaikista. — — Mutta emmekö käänny koivikkokujaan? Kohta olemme siis kotona.»

»Älä menetä toivoasi, lapsi. Saat vielä joskus sen seuran, jota eniten rakastat.»

Puutarhakäytävän hiekka narskui vaununpyörien alla. Äkkinäinen nykäys, kuski pysäytti hevoset kuistinoven eteen. Palvelustyttö unenpöpperössä näyttäytyi pidellen lamppua käsissään.

»Vieläkö sinä valvot, Maija? Sepä kiltisti», sanoi täti Gertrud, kun tyttö auttoi hänet vaunuista. »Oletko pitänyt huolta, että neidin huone on oikein lämmin?»

Tyttö vakuutti siellä palavan aimo takkavalkean. »Mutta missä herra on?» kysyi hän katsellen hämmästyneenä vaunuihin.

»Herra tulee myöhemmin. Nyt voit mennä nukkumaan, Maija. Hyvää yötä, Kustaa!» Neiti Sparre nyökäytti päätään kuskille, joka tervehti piiskallaan, ennenkuin käänsi vaunut ajaakseen tallipihalle.

Agnete seisoi hetkisen portailla tuijottaen kuutamoiseen yöhön ja sen mustiin, teräviin varjoihin. Hän katseli lehdettömien oksien hienoja ääriviivoja tummansinistä taivasta vasten, jossa tähdet tuikkivat — — —

Peltojen yllä näkyi aaltoileva usvapilvi, hopeanhohtavana kuutamossa — — — Tämä yö oli melkein samanlainen kuin se, jolloin hän Aagen kanssa oli seissyt puutarhanportilla. Nyt oli vain talvi, puut lehdettömät, kukat kuolleet — — —

Täti Gertrud laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän lysähti kokoon ja kääntyi ympäri.

Porstuassa Maija auttoi heiltä päällysvaatteet yltä, kumarsi ja poistui. Neiti Sparre saattoi Agneten tämän huoneeseen ollakseen vakuutettu siitä, että siellä oli lämmintä ja valoisaa.

Agnete kyyristyi takkavalkean ääressä olevalle matolle. Hän ojensi värisevät kätensä tulta kohden. Hänen hampaansa kalisivat vilusta.

»Onko sinun noin kylmä, lapsi?» kysyi täti Gertrud pelästyneenä. »Etkö joisi lasillista viiniä lämpimiksesi?»

»En, kiitos, en halua mitään.» Agnete nousi ja meni neiti Sparren luo. — »Rakas Gertrud täti, sinä ajattelet aina meitä muita etkä koskaan itseäsi!»

»Me vanhat olemme saaneet tottua siihen. Siinä on ainoa elämisen oikeutuksemme. Oma elämämmehän on jo loppuun eletty. — Mutta nyt sanon sinulle erään asian, Agnete, — minä en poistu luotasi, ennenkuin olet kunnolla sängyssä. Sinä olet niin sairaan näköinen, että olen enemmän huolissani sinun takiasi kuin Aagen. Tule nyt tänne ja anna minun auttaa itseäsi.»

Agneten vastustelemiset eivät auttaneet mitään. Neiti Sparre alkoi aukoa hänen leninkiään ja päästeli neuloja hänen paksuista, ruskeista palmikoistaan. Ja pian hän lakkasi vastustelemasta ja nautti vain Gertrud-tädin rakkaitten käsien aikaansaamasta suloisesta hyvinvoinnin-tunteesta. Siitä oli niin kauan, kun joku oli häärinyt hänen ympärillään osoittaen äidillistä hellyyttä — — Ja nyt hän vasta tunsi, miten väsynyt itse asiassa oli. Viimeisten tuntien jännitys ja mielenkuohu laukesi, ja hän ikäänkuin herpaantui. Jouduttuaan sänkyyn hän varmaankin nukahtaa, vaikka hänen ei tulisi nukkua tänä yönä — — —

Hänen päänsä vaipui pielukselle. Silmät sulkeutuivat kuin kuolemanväsyneen.

Neiti Sparre seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hän ajatteli, ettei ollut koskaan nähnyt ihanampia kasvoja kuin nämä kalpeat, tummien hiussuortuvien kehystämät kasvot. Puhdas, sileä otsa hienosti kaartuvine silmäkulmineen, pitkät silmäripset poskia vasten, vaaleanpunainen suu — — — Sinisellä silkkipeitteellä oli kaksi läpikuultavaa, valkeaa kättä.

»Hyvää yötä, lapsi. Rukoile Aagen puolesta, jos luulet hänen olevan vaarassa, ja nuku sitten rauhassa.»

Siellä oli nyt aivan hiljaista. Kuu valoi hopeitaan eteenvedettyjen
uudinten raoista ja kiinnitti ikkunakehysten ristin varjon lattialle.
Vuoteen hohtavanvalkeat lakanat ja tyynyt erottuivat nurkasta.
Arkihuoneessa kello löi hopeanheleällä äänellä kaksi.

Agnete vaipui uneen, uneen, joka seuraa ruumiillista ja sielullista uupumusta. Hänestä tuntui, kuin raskas käsi olisi painanut hänen aivojaan pakottaen hänet vaipumaan unholaan. Hän vaipui vaipumistaan pohjattomiin syvyyksiin — pimeys hänen ympärillään synkkeni, ikäänkuin hän ei enää koskaan heräisi valoon ja elämään.

Hänestä tuntui, kuin käytävään vievä ovi olisi avautunut aivan äänettömästi. Haalistuneeseen, tumman siniseen sotilaspukuun puettu mies astui sisään. Hänen ryppyisiä, kalpeita kasvojaan ympäröi harmaa tukka ja parta. Mies katseli häntä kumman väsynein ja sammunein katsein. Agnete tunsi hänet — hän oli nähnyt nämä kasvot eräässä vanhassa vintiltä romunurkasta löytämässään taulussa. Se oli kapteeni, Koivulan entinen omistaja. Unissaan Agnete kummasteli, että kapteeni tuli hänen luokseen — hänhän tiesi hänen kuolleen. Haamu kutsui häntä, ikäänkuin tahtoen häntä nousemaan ja tulemaan muassaan. Hänen äänettömässä rukouksessaan oli sellainen voima, ettei Agnete voinut olla sitä noudattamatta. Hän nousi ja meni haamua kohden. Miten kummallista — hän näki kapteenin vielä vallan selvästi — ja kuitenkin hän saattoi nähdä oven hänen hahmonsa läpi, oven valkeaksimaalatun pinnan kiiltävine messinkiripoineen — — —

Kapteeni lähti huoneesta, ja Agnete seurasi häntä. Ylös vintinportaita ja pimeän vintin poikki. Aagen oven eteen hän pysähtyi, huoneen luo, joka kerran oli ollut hänen omansa, ja loi Agneteen kummallisen surunvoittoisen, pyytävän katseen. Agneten tuska yltyi. Hän toivoi unissaan heräävänsä, tarvitsematta uneksia eteenpäin — hän ei uskaltanut nähdä mitä lukittu ovi sulki taakseen. — Siinä oli jotain kauheaa. Mutta kapteenin katse pakotti häntä. Hänen täytyi seurata, minne haamu tahtoi.

Avautuiko ovi vai solahtivatko he sen läpi kuin kaksi varjoa? — Nyt he olivat huoneessa, ja tuossa — tuossa lattialla heidän edessään, kuun valaisemalla kohdalla, makasi Aage Sparre, kuolleena, ampumahaava ohimossa.

Huoneessa oli aivan pimeä. Kuu oli laskenut, eikä päivä ollut vielä valjennut. Hän ojensi kätensä ja haparoi tulitikkulaatikkoa, joka oli yöpöydällä, sängyn vieressä. Saatuaan kynttilän sytytetyksi hän katsoi kelloaan. Se oli viiden ja kuuden välillä aamulla.

Kauhea uni oli yhä hänen mielessään. Hänen sielunsa sisimmässä kantamansa tuska, hänen salaperäinen kauhunsa oli saanut kiinteän muodon tämän unen johdosta. Nyt hän tiesi mitä oli pelännyt.

Hän oli noussut istumaan ja kuunteli hermot jännittyneinä. Oliko Aage tullut kotiin? Oliko hän voinut nukkua niin raskaasti, ettei ollut kuullut Aagen tuloa? Talossa oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut risahdustakaan — kyllä sentään, arkihuoneen kellon naksutus, hyvin, hyvin hiljaa. Kohta senjälkeen kuului kukon kieuntaa, johon toinen vastasi jossain hyvin kaukana. Luonto alkoi taas herätä, aamu sarastaa. Mutta missä Aage oli?

Agnete ei voinut kestää epävarmuutta kauempaa. Hän nousi ja puki kiireesti hiukan vaatteita ylleen — valkean villaisen aamunutun. Miten kylmä oli! Hänen kätensä vapisivat, niin että hän tuskin sai hameitaan kiinni. Sitten kengät. — Hiuksiaan hän ei ennättänyt kiinnittää. Pitkät, puolittain avautuneet palmikot riippuivat valloillaan valkealla aamupuvulla. Hetkisen hän oli kumartuneena uunin ääressä, jossa valkea ei ollut vielä vallan sammunut. Sitten hän nousi ja loi aran katseen ovea kohden. Mikä harmahtava haamu sieltä näkyi? Kapteeniko siellä häntä odotti seuraamaan itseään? Ei, se oli kai mielikuvitusta. Mutta uni ei jättänyt häntä ja hän alkoi kulkea unessa näkemäänsä tietä.

Eihän ollut soveliasta mennä Aagen ovelle koputtamaan kuullakseen, oliko hän tullut kotiin. Mutta sitä hän ei voinut ajatella tällaisella hetkellä! Ei hänen tarvinnut ajatella sitä, että oli nuori nainen ja että Aage oli nuori mies — tuskan ja hädän hetkellä he olivat vain kaksi ihmistä.

Pitäen kynttilää kädessään hän nousi vintinportaita ja meni ullakon poikki. Täällä kapteeni oli kulkenut viimeiset epätoivon askeleensa hautoen itsemurha-aikeitaan. Jos nyt Aage — ei, ei, Jumala häntä varjelkoon — Agnete ei voinut ajatella loppuun sitä ajatusta.

Ovenraosta näkyi valojuova. Aage oli siis palannut. Agnete koputti ja seisoi hetkisen äänetönnä pidättäen henkeään. Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain oman sydämensä kiivaan sykinnän. Sitten hän avasi oven.

Aage oli siellä. Hän seisoi ikkunan luona, selin oveen, mutta kääntyi äkkiä, kun Agnete astui sisään. Hän oli vielä hännystakissa, mutta liivi oli auki ja kaulaliina riippui kauluksen syrjän alta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä paloivat tumman, otsalle valahtaneen tukan alla. Hän tuijotti Agneteen ikäänkuin epäillen näkemäänsä — ikäänkuin epäillen, ettei se ollutkaan Agnete, joka seisoi hänen edessään.

»Suo anteeksi», änkytti Agnete. »Älä ole vihoissasi, vaikka tulen. Minä olin niin peloissani sinun takiasi. Minä tahdoin vain nähdä, olitko tullut kotiin.»

»Olen tullut, kuten näet», sanoi Aage lyhyesti ja kärsimättömästi.
»Mene nyt huoneeseesi ja levolle.»

»Niin, mutta —» Agnete meni pelokkaasti muutaman askeleen eteenpäin.
»Menetkö sinäkin nukkumaan?»

»Tietenkin, miksi en sitä tekisi?» Aage asettui samassa hänen eteensä.
Agnetesta tuntui, ikäänkuin hän tahtoisi peitellä jotain.

»Siksi, että näytät niin kiihtyneeltä, siksi — —» hän pysähtyi ja huudahti kauhusta. Aage oli liikahtanut hiukan syrjään, ja Agnete oli nähnyt, mitä hän oli koettanut salata: kirjoituspöydällä kiilsi lampun valossa välkkyvä — revolveri — — —

»Aage, mitä tämä on? Et kai sinä — kaksintaistele herra Tholanderin kanssa?»

»Mutta mihin sitten tarvitset revolverin? Sinä et ole oma itsesi tänä yönä, Aage. Sano minulle mitä on tapahtunut — anna minun auttaa — — —

Agnete tarttui yhä lujemmin hänen käsivarteensa ja loi rukoilevan, epätoivoisen katseensa häneen. Aagen kasvot olivat kovat ja kylmät, kulmakarvat rypyssä, huulet lujasti yhteenpuristetut. Ja kuitenkin oli Agnete nähnyt nuo silmät niin lempeinä, nuo huulet mitä herttaisimmassa hymyssä. Jospa hän vain löytäisi oikean tien hänen todelliseen olemukseensa, siihen, johon uskoi, jota uskonsa takia rakasti — — —

»Muista että me kaksi olemme olleet ystäviä vallan pienestä», pyysi hän. »Kukaan ei voi sinusta pitää niin kuin minä. Älä anna minun olla ulkopuolella kuten ventovieraan. Anna minun kantaa osa suruistasi, Aage. Enkö voi tehdä kerrassaan mitään puolestasi, Aage?»

»Kyllä, kyllä voit», sanoi Aage äkkiä päättävästi. »Sinä voit pitää huolta täti Gertrudista, kun minä — —»

Agnete ei antanut hänen puhua loppuun. Epätoivoisesti huudahtaen hän heittäytyi hänen syliinsä.

»Ei, ei, ei sitä sanaa! Sinä et saa kuolla — sinulla ei ole oikeutta lopettaa elämääsi, kun minä rakastan sinua niin äärettömästi —»

Aagen silmät himmentyivät, kulmien välinen syvä ryppy katosi. »Pikku
Agnete», kuiskasi hän hiljaa. Hänen kätensä hivelivät hellävaroin
Agneten hiuksia.

»Lupaatko minulle, että tahdot elää?» rukoili Agnete painaen huulensa hänen poskeaan vasten.

»Sinä et tiedä, miten arvoton se elämä on, jonka puolesta rukoilet, pikku, rakas ystävä parkani — —»

»Minä tiedän, että sinun elämäsi on myöskin minun. Minä tiedän jaksavani kantaa kaiken, kunhan sinä vain elät ja sinun on hyvä olla. Mutta ilman sinua on elämä tyhjää.»

»Mutta, Agnete — — —» kädet hänen olkapäillään Aage piti hänet loitompana ja katsoi terävästi ja tutkivasti hänen silmiinsä. »Jospa minä olisin uskoton ja kunniaton? Jospa minä olisin pettänyt sinut toisen naisen tähden ja pannut koko tulevaisuuteni kevytmielisesti alttiiksi — menettänyt kaiken omaisuuteni? Sanoisitko sittenkin samoin?»

Agneten silmiin kihosivat kuumat kyyneleet, ja huulet alkoivat vavista.
Hän koetti kätkeä kasvot käsiinsä, mutta Aage piti ne omissaan.
Armottomasti hän tuijotti toisen tuskasta vääntyneisiin kasvoihin.

»Sanoisin, minä sanoisin samoin», kuiskasi Agnete viimein heikosti, melkein soinnuttomasti. »Elä itsesi takia, ei minun. Älä ensinkään välitä minusta —»

Agnete pysyi tuskin seisaallaan, kun Aage laski hänet irti. Huone pyöri hänen silmissään. Hän näki kuin unessa suuren ikkunan, josta talviyö kirkkaine tähtineen katsoi sisään, sängyn, jäykän jouhisohvan, kirjoituspöydän, jolla revolveri kiilsi — nämä näyt liitivät hänen silmiensä ohi, ja lattia keinui hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui, kuin hän sairastuisi jälleen. Tuo ajatus tuntui helpotukselta. Sairaus oli kuin syvä, synkkä kuilu, johon hän vaipuisi lepoon täytettyään ensin tehtävänsä, pelastettuaan Aagen.

Hän antoi hänelle revolverin ja katseli, kun Aage tyhjensi patruunasäiliön ja lukitsi aseen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Sitten Aage ojensi hänelle kätensä hymyillen entisellä herttaisella tavallaan, ja tuota hymyä Agnete rakasti.

»Vai niin, kapteeni on varoittanut sinua! Sepä kummallista. Voisi melkein luulla hänen tahtoneen pelastaa minut omasta kohtalostaan. Ehkei itsemurhaajan ole hyvä olla haudantakaisessa maailmassa.»

»Niin, sinä olet oikeassa. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkuin aika on tullut — — Mutta, rakkahin, sano minulle nyt, miksi olit niin onneton — — Rouva Tholanderinko takia?»

»En suinkaan, Agnete.» Aage naurahti lyhyesti. »Hänet olisin saanut millä hetkellä tahansa.»

Agnete vetäytyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Mutta hänen suuri rakkautensa oli niin ylivoimainen, että kaikki Aagen virheet ja rikokset joutuivat varjoon. Oliko Aage kyynillinen, katkera, kova — —? Mutta yhdentekevää. Aagea hän rakasti ja oli ollut vähällä menettää hänet — —

»Olen pelannut kuin mieletön», jatkoi Aage. »Olen menettänyt Tholanderille niin suuria summia, että minun on pakko myydä taloni maksaakseni velkani. Enkä voinut kestää ajatusta, että minut ajettaisiin talostani, kodistani. Siksi tahdoin mieluummin kuolla.»

»Mutta kuinka saatoit ajatella itsemurhaa rahojen takia! — Etkö tiennyt voivasi käyttää omaisuuttani kuten omaasi?»

»Tahdon olla rehellinen, Agnete. Olen ajatellut sitäkin. Minä tiesin sinun tahtovan auttaa minua, siksi että pidät minusta. Mutta sitten minusta tuntui olevan raukkamaista ja kunnotonta käyttää hyväkseni sinun rakkauttasi, kun en kuitenkaan tahtonut pyytää sinua vaimokseni.»

Agnete oli kuin kivettynyt, veri kuohui hänen suonissaan, ohimoissa jyskytti — — Oi, miksi Aage tahtoi nöyryyttää häntä näin syvästi! Oliko se välttämätöntä? — Hän oli niin häpeissään, niin nöyryytetty, ettei luullut enää koskaan voivansa katsoa Aagea suoraan silmiin.

»Luulitko minun haluavan tulla vaimoksesi tietäessäni, ettet minusta välittänyt?» kuiskasi hän poispäin kääntyneenä.

»Mutta minähän pidän sinusta, Agnete.» Aage kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen. »Jumala tietää, että on vaikea päästä selville tunteistaan. Minä en ehkä ole yhtä rakastunut sinuun kuin aikoinani Lotteniin. Mutta minä kunnioitan sinua ja luotan sinuun, ja sinä olet ainoa, jonka kanssa voisin ajatella yhdyselämää. Jos minä vain voisin luottaa itseeni — — — mutta olisi sääli sinua, jos nyt sitoisin sinut. Ajattele, mimmoinen olen ollut. Vaikka minä näin sinut joka päivä, vaikka minä tunsin sinun pitävän minusta, en kuitenkaan voinut vastustaa Lottenia. Minä olen pannut koko tulevaisuuteni alttiiksi väärän ja turhan ylpeyteni takia, sillä en voinut alistua kilpailijani ivaan. Minunkaltaisellani miehellä ei ole oikeutta sitoa itseensä nuorta, viatonta naista. Ja katsohan — minä kärsisin sanomattomasti ajatellessani olevani velkaa sinulle kaikki voimatta antaa sinulle mitään. Minä muuttuisin kärsimättömäksi, mahdottomaksi seurakumppaniksi — minä tekisin sinut äärettömän onnettomaksi. — Minulla on vain yksi mahdollisuus. Minä kiitän sinua, jos tahdot lainata minulle rahaa suorittaakseni velkani, ja tahdon tehdä parhaani maksaakseni lainan korot. Sitten pyytäisin sinua matkustamaan täältä pois. Luulisin sen olevan parasta meille kummallekin. Sinä unohdat minut, sinä tapaat muita miehiä, jotka voivat rakastaa sinua, niinkuin sinä ansaitset, ja tulet onnelliseksi. Minä alotan uudelleen taisteluni, köyhyys toverinani; ehkä joskus voitan itsekunnioituksen ja muiden kunnioituksen.»

Agneten kuunnellessa alkoi veri hänen suonissaan virrata yhä hitaammin — niin hitaasti, että hänestä tuntui, kuin sydän lakkaisi lyömästä. Agnete ei jaksanut tajuta puoliakaan Aagen sanoista. Hän ymmärsi vain sen, että oli menettävä hänet nyt kokonaan. Hän ei edes saisi elää hänen läheisyydessään hänen ystävänään. Hänen näkemisensä tuottaisi Aagelle tuskaa, koska se muistuttaisi hänelle hänen rakkausvelkaansa, jota hän ei koskaan voinut maksaa. Ehkä oli välttämätöntä, että hän joutuisi pois, jotta Aage voisi vapaana miehenä hallita itseään ja elämäänsä tarvitsematta kantaa edesvastuun ja velvollisuuksien taakkaa. Hänen läsnäolonsa Aagen kodissa olisi sanattomana syytöksenä. Hän ymmärsi nyt olevan Aagelle parasta, että hän lähtisi pois. Tämä oli suurin, raskain uhraus, mutta kieltäytymisen kaikki olisi silloin tyhjennetty. Hän oli kysynyt kerran, uskoisiko Aage rakkautta, joka uhraa kaiken vaatimatta mitään. Nyt hän oli näyttävä tarkoittaneensa silloin täyttä totta.

Oli äärettömän raskasta lähteä avaraan, tyhjään maailmaan, missä hänellä ei ollut ystäviä, missä hänellä ei ollut päämaalia — lähteä yksinäisyyteen ja kaipuuseen. Hän oli luullut työalansa ja kotinsa olevan täällä. Mutta hän oli valmis tekemään tämän uhrauksen. Hän voisi koettaa, kuten niin monet naiset ennen häntä, kestää elämän epätoivoista tyhjyyttä alistuvasti ja kärsivällisesti. Ehkä hänen elämänsä ei tullut niinkään pitkäaikaiseksi. Hänen rinnassaan ja selässään pisti taas kuin puukolla, mikä enne ilmoitti yskäkohtauksen lähestyvän, verensyöksyn olevan tulossa. Häntä vuoroin vilusti ja hiotti, ja lattia alkoi taas huojua. Hän näki pienien valopilkkujen tanssivan.

»Lähden, koska sitä toivot», sanoi hän. Hän melkein pelästyi omaa ääntään, niin murtunut ja soinnuton se oli. »Vaikeaksi lähtö kyllä tulee — minähän olen niin yksin, ja olin luullut saaneeni kodin täällä. Mutta mitä minusta, kunhan sinä olet onnellinen.»

Hän oli vetäytynyt aivan rauhallisesti Aagen sylistä. Nyt hän seisoi hänen edessään vaaleana, pitkässä valkeassa mekossaan, laahustin kietoutuneena jalkainsa ympäri. Aage ei voinut katsella hänen silmiensä ilmettä.

»Agnete, sinä et saa käsittää minua väärin — — Sinusta tuntuu varmaankin, että minä olen julma ja kova, mutta Jumala tietää, että olen enemmän ajatellut sinua kuin omaa parastani.»

Aagen kasvot olivat ikäänkuin hyvin kaukana. Agnete näki ne sumuharson läpi. Hänen sanansa tulivat niin kaukaa, eikä Agnete niitä oikein ymmärtänyt. Oli kuin hän ei siitä olisi erityisesti välittänytkään. Kärsimysten katkerin hetki oli ohi, ja hän oli nyt niin oudostuttavan veltto ja väsynyt. Nyt hän vain halusi päästä huoneeseensa, heittäytyä vuoteelleen kuin haavoitettu eläin, joka kätkeytyy kuollakseen.

»Minä menen nyt», sanoi hän. »Me tarvitsemme kumpikin lepoa, eikä minua pelota enää jättää sinua — minullahan on lupauksesi — —»

Aage tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta Agnete veti sen pois — vihatta, mutta silti päättävästi. Hänen siinä seisoessaan Aage tunsi, miten katkerasti tuli häntä kaipaamaan, sillä hänen omat sanansa olivat avanneet leveän kuilun heidän välilleen.

Agnete hoippui rappusia alas. Hänestä tuntui, kuin portaat liukuisivat hänen jalkainsa alta — hän luuli kävelevänsä myrskyisen meren keikkuvilla aalloilla. Nyt hän tuli alas, Jumalan kiitos. Hän meni huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle.

Päivä oli valjennut. Uudinten välistä hohtavassa valossa hän näki äitinsä kuvan.

Äiti — hän oli tuntenut kuoleman katkeruuden ja voittanut sen. Seurasiko pimeyttä valo — löytyikö siellä suruista väsähtäneelle sielulle lepoa? Hyljätylle, halveksitulle, kodittomalle maan päällä — — —

Oi äiti, äiti, tule luokseni, jos voit, ja auta minua, sillä nyt pimeys valtaa minut — — —

Päivällisten jälkeisenä päivänä rouva Lotten Tholander tuli myöhään aamiaiselle; hän oli kalpea ja silmänsä olivat punaiset, ikäänkuin hän olisi itkenyt. Hän pyysi rouva Sandellilta anteeksi miehensä puolesta, joka ei ollut vielä noussut. Molemmat naiset olivat kahden aamiaispöydässä Göstan kanssa. Herra Sandell oli seurannut herra Tholanderin esimerkkiä ja nukkui vielä. Gösta uneksi Margitista ja oli iloinen siitä, ettei kukaan puhellut sinä päivänä ruokapöydässä, joten hän sai rauhassa ajatella. Hän oli hetkisen ihmetellyt rouva Tholanderin kalpeutta ja hiljaisuutta. Mutta eilisestä alkaen hän ei enää välittänyt hänestä hitustakaan.

Syötyä rouva Sandell vetäytyi omiin toimiinsa, ja Gösta lähti ratsastamaan — luultavasti Fallnavekaan päin. Lotten jäi yksikseen arkihuoneeseen. Hän oli vetänyt tuolin takkavalkean ääreen ja tuijotti liekkeihin. Ulkona satoi lunta.

Mitä olikaan tapahtunut eilen illalla? Hän ei ollut saanut tietää mitään mieheltään, joka oli ollut uninen ja humalassa, heittäytynyt vaatteet yllä sänkyyn ja nukkunut heti. Lotten oli kääntynyt hänestä pois halveksien ja inhoten. Hän oli mennyt viereisen, rouva Sandellin hänen käytettäväkseen luovuttaman huoneen sohvalle nukkumaan. Mutta hän ei ollut saanut unta. Hän oli vilaukselta nähnyt Aage Sparren kalpeat, epätoivoiset kasvot, ennenkuin tämä ratsasti kotiin sinä yönä, ja muisto hänen katseestaan seurasi häntä. Hän muisti nuoren, kirkassilmäisen ylioppilaan, jonka kasvot olivat sädehtineet, kun he tapasivat toisensa Kööpenhaminan tanssisaleissa. Silloin ei kumpikaan heistä olisi luullut, että hän oli syöksevä Aagen turmioon.

Lotten istui uunin ääressä polkien pientä mattoa. Hän nojasi kyynärpäänsä polviin ja kätki kätensä punertavan tukan kiehkuroihin. Miksi häntä rangaistiin näin kovasti? — Hän oli ehkä kevytmielinen nainen, liehittelevä ja itserakas, — mutta oliko hän silti huonompi monia muita, jotka saavuttivat onnen maailmassa? — Jospa Aage ei olisi menettänyt rikkauksiaan, jospa hän olisi joutunut Aagen vaimoksi, niin — niin, mitä sitten? Sielunsa sisimmässä Lotten tunsi, ettei sittenkään olisi ollut hyvä. Kyllä hän itse sittenkin oli syypää suurimpaan onnettomuuteen — — —

Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut pyytää anteeksi. Hän saattoi tosin joskus huomata virheitään, mutta katumatta niitä, tuntien vain hiukan katkeruutta ja kärsimättömyyttä. Hän syytti vanhempiaan siitä, että oli sellainen, vanhempiaan, kasvatustaan, kohtaloa, mutta ei koskaan itseään. Ja hänen miehensä oli tällä kertaa hänen erikoisen harminsa esineenä.

Nyt se nukkui tuolia ylhäällä ja kuorsasi minkä ennätti, senkin sika! Ja tuollaiseen ihmiseen hän oli sidottu elämäniäkseen — mieheen, jolla oli oikeus puolellaan! Vaikka Lotten halveksikin häntä, pelkäsi hän häntä kuitenkin. Hän tuskin uskalsi kysyä, mitä eilen illalla oli tapahtunut, sillä hän pelkäsi, että syytös kohdistuisi häneen itseensä.

Mutta jos tuo mies oli tuhonnut Aage Sparren, syössyt hänet turmioon, niin hän ei ikinä anna sitä hänelle anteeksi. Se oli varmaa se.

Nyt hän kuuli miehensä saapuvan ruokasaliin raskain, laahustavin askelin. Hän oli mennyt kaapin luo saadakseen ryypyn. Lotten hymyili katkerasti. Eikö hän ollut saanut kyllikseen eilen illalla? Mutta hän oli kai pohjaton — — —

Neljännestunnin tai kahdenkymmenen minuutin kuluttua, kun hän on saanut ryyppynsä ja syönyt suolaisen sillinsä, hän varmaankin tulee tänne Lottenin luo, ja silloin on selvittelyn hetki tullut. Kerran se kuitenkin tapahtuu.

Lottenin valtasi lamauttava herpaantumisen tunne. Hän tuijotti vain tuleen ajattelematta mitään ja odotti vain.

Viimein hän kuuli miehensä nousevan ja työntävän tuolin kauemmaksi. Heti sen jälkeen hän oli jo kynnyksellä lihavana ja rehentelevänä, kasvot punaisina, pöhöttyneinä ja silmäluomet turvonneina yön mässäyksestä.

»Istutko siellä, Lotten! — No, sinä et näy edes viitsivän vaivautua toivottamaan minulle hyvää huomenta! — Niin, minähän en olekaan tottunut ystävällisyyteen sinun puoleltasi — — —»

Hänen äänensä kuului uhkaavalta. Lottenin sydän sykki kiivaasti. Mutta hän katseli yhä rypistynein silmäkulmin mieheensä. Hän ojensi pienen jalkansa ja työnsi kengänkärjellään tuolin lähelle tulta.

»Sepä vasta kohtelias tapa tarjota tuolia.» — Mies näytti loukkaantuneelta, mutta istuutui kuitenkin.

He olivat kumpikin hetkisen ääneti. Lotten odotti jännittyneesti mitä nyt tuli. Hän saattoi nähdä miehensä kasvoista, että hän aikoi tänään torua häntä jostain erikoisesta. Ja vaikka hän pelkäsikin selvittelyä, niin hän kumminkin saattoi kiinnittää huomiota pieniin yksityisseikkoihin. Hän katseli Tholanderin suuria käsiä, jotka lepäsivät polvia vasten niin lujasti nyrkissä, että rystyt olivat valkeat ja suoniverkko näkyi selvästi. Hänen tuuheat, punertavat kulmakarvansa olivat rypyssä ja paksut huulensa yhteenpuristettuina riippuvien viiksien alla. Ikkunasta tuleva valo lankesi terävästi hänen lyhyeksi leikatulle vaalealle tukalleen. Hänen päänsä takaa näkyi huoneen tumma seinä, ja ikkunasta näki lumihiutaleiden leijailevan.

»Eilen illalla sain varmuuden eräästä asiasta, jota jo kauan olin aavistanut», alkoi herra Tholander viimein. Hänen äänensä oli käheä pidätetystä raivosta. »Kapteeni von Essen kertoi minulle, että sinä olit ollut kihloissa Kööpenhaminassa tuon kirotun tanskalaisen, Sparren kanssa. Mikset puhunut siitä minulle, kun kosin sinua?»

»Sehän oli sinulle yhdentekevää», sanoi Lotten soinnuttomasti.
»Kyselinkö minä sinun rakkausseikkailujasi?»

»On kai ero miesten ja naisten välillä. Minun entisyyteni ei kuulu sinulle, mutta sinun — — — Minä en olisi suinkaan sinusta huolinut, jos olisin tiennyt, että olit antanut toisen miehen syleillä ja suudella itseäsi ja että olit valmis sitä jatkamaan niin pian kuin hänet jälleen tapasit — — — Mikset sitten mennyt naimisiin Sparren kanssa, kun olit niin rakastunut häneen — ja olet vielä tänä päivänä?»

»Ja minulla oli. Siis vain rahojen takia sinä minut otit. Kiitos vaan! — Ja minä olen uhrannut parhaimmat tunteeni sinunkaltaisellesi naiselle — sydämettömälle hepsakkeelle — joka — joka —»

»Niin, ivaile sinä vain — — pelkkää ivaa ja kiittämättömyyttä olenkin saanut osakseni siitä, että olen rakastanut sinua ja täyttänyt kaikki oikkusi — — — Minusta olisi voinut tulla parempi mies, jos olisin saanut rakastavan vaimon — mutta sinä saat vereni kiehumaan, Lotten, sinä herätät henkiin pahan hengen minussa — minä joudun perikatoon sinun tähtesi — — —»

Tholanderin ääni oli käheä itkusta, ja kyyneleet kiilsivät hänen vaaleansinisissä silmissään. Lotten katseli häntä jäätävän halveksivasti. Äkkiä hän ojensi kätensä ja osoitti hänen liivintaskuansa.

»Tuolla on nenäliinasi», sanoi hän. »Pyyhi silmäsi, Klaus, — ja siivoa nenäsi myös.»

»Lotten!» Hän polki kiivaasti jalkaa. »Pidä varasi, ettet ärsytä minua äärimäisyyksiin! Kärsivällisyydellänikin on rajansa. Minua ehkä haluttaa kostaa — kostaa teille molemmille — — —»

»Kas, kas, nytpä osuin arkaan kohtaan! Niin, minulla on taskussani velkakirja, jossa hän sitoutuu maksamaan minulle summan, jota — jota hän ei voi hankkia, kerjäläisparka. Silloin minä otan talon ja ajan ystäväsi maantielle — —»

»Mitä olen tehnyt!» — Hän tarttui lujasti Lottenin käsivarteen.
»Uskallapa sanoa se kerta vielä, niin —»

Hän oli tarttunut rautakourin hänen olkapäihinsä ja kumartui kiihtynein, vihaisin katsein hänen puoleensa. Lotten vapisi pelosta, mutta säilytti kuitenkin ulkonaisen, hämäävän levollisuutensa.

Tuskin hän oli sen sanonut, ennenkuin ovi aukeni. Gösta sieltä tuli pitkävartisissa saappaissa ja ratsupiiska kädessä, punaposkisena ja reippaana ratsastusretkeltään lumipyryssä. Hetkisen hän tuijotti äänettömänä heihin kumpaankin. Sitten hän ymmärsi, että Tholander pahoinpiteli vaimoaan, ja heikosti huudahtaen hän riensi Lottenin luo ja asettui hänen tuolinsa taakse piiska ojossa.

Lotten huoahti helpotuksesta ja vaipui takaisin nojatuoliinsa silmät puolittain ummessa.

»Mitä vielä, luulen Göstan pettäneen minut», sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. »Nyt hän ihailee tuota pientä papintytärtä, jolla on keltaiset palmikot — —»

Gösta lensi tulipunaiseksi. Hän ei pitänyt siitä, että Lotten mainitsi Margitin nimeä. Ei yksistään se, että salaisuutensa oli tullut ilmi, vaikuttanut häneen niin tuskallisesti, vaan hän ymmärsi vaistomaisesti, miten suuri ero näillä kahdella naisella oli. Pikku Margit avomielisine kirkkaine katseineen! Hänessä heräsi miehekäs halu varjella ja suojella häntä. Margit ei saanut koskaan kokea mitään raakaa ja rumaa maailmassa, jos hän vain saattoi sen estää.

»Kuka oli muuten neiti Hedénin äiti?» kysyi Lotten vihamielisesti. Tämä kysymys oli hänen mielestään sopivin rangaistus Gösta luopiolle.

Margitin äiti — niin, miten sen asian laita olikaan? Ketään rouva Hedéniä ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan — — Nuorukainen katsahti hämmentyneenä herra Tholanderiin, joka äkkiä alkoi häntä puolustaa.

»Älä välitä siitä, poikaseni.» — Hän meni Göstan luo ja taputti häntä toverillisesti olalle. — »Tyttö voi silti olla hyvä, jos onkin jotain muistuttamista hänen syntynsä suhteen. Sydän ratkaisee, sydän — muista se, Gösta Sandell. Mies joutuu perikatoon naidessaan sydämettömän naisen.»

»Niin, sinä oletkin juuri sydämellisen ihmisen perikuva, Klaus, eikö totta? Sinä olet kuin luotu idyllistä kotielämää varten!»

»Minä olen luotu ainakin parempaa kotia varten kuin minkä sinä olet minulle valmistanut! — mutta sen minä sanon, Lotten, minä en kestä kauempaa. Minä vaadin avioeroa — — —»

Gösta katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen. Hän oli monasti ollut näkemässä isänsä ja äitinsä välisiä tuskallisia kiistoja, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt kahden ihmisen katselevan toisiaan niin vihaisin katsein kuin herra ja rouva Tholander. Hän tuli levottomaksi. Oli niin paljon pahaa ja surkeata, jota tuskin saattoi aavistaa. Tämäkin ihana rouva Tholander, jota hän oli ihaillut kokonaista kaksi kuukautta, mimmoinen nainen hän itse asiassa oli? — Saattoiko niin erehtyä ihmisistä? — Mutta Margitiin hän saattoi luottaa — aivan varmaan Margit oli puristanut hänen kättään rehellisesti ja lujasti kuin mies — — — Hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli tuota kädenpuristusta ja Margitin valoisaa hymyä.

»Vai niin, sinä siis haluat erota minusta! Sinä kai menet naimisiin
Sparren kanssa?»

Tholander oli kääntynyt Lottenin puoleen. Hänen mustasukkaiseen, kysyvään katseeseensa sisältyi hitunen entistä rakkautta.

Mutta Lotten ei huomannut sitä. Klaus Tholander tunteineen oli hänelle vallan olematon. Hän pudisti päätään ja hymyili katkerasti.

»Älä luule, saat nähdä, ettei hän huoli minusta, kun niiksi tulee. Hän tekee samoin kuin Gösta. Minä olen sopiva hetkellinen leikkikalu, mutta sitten miehet hakevat muita naisia — naisia, joilla on ylevä luonne. Minulla — ei ole sitä enää — — —»

Hän tunsi äkkiä kummakseen, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Hänen päänsä vaipui alas, ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Hän näki nyt selvästi, miten pirstottu elämänsä oli. Hän ei ollut kyennyt voittamaan kenenkään ystävyyttä ja rakkautta, ei Aagenkaan, jota hän kuitenkin oli rakastanut siten kuin kykeni, ja jonka takia hänen avioliittonsa nyt purkautui. Hänen tulevaisuutensa oli oleva katumusta ja omantunnontuskia; ehkä siihen oli sisältyvä uusia rakkausseikkailujakin — hän tunsi itsensä kyllin hyvin tietääkseen, ettei tulinen luonteensa, kuuma verensä vielä moniin vuosiin suo hänelle rauhaa ja lepoa. Ja niin hän on vajoava yhä syvemmälle, kulkeva kädestä käteen, sylistä syliin — ja kuitenkin hän oli ollut iloinen tyttönen, kun oli ensimäisissä tanssiaisissaan nojannut Aage Sparren käsivarteen.

Kun hän viimein kohotti päätään, oli hän yksin huoneessa. Hänen miehensä oli mennyt, Gösta oli mennyt. Kumpikaan ei ollut katsonut maksavan vaivaa lohduttaa häntä.

Suuria, laajoja tasankoja, jotka peittyivät harmaasta taivaasta hitaasti putoilevien lumihiutaleiden alle. Siellä täällä näkyi puolittain hautaantunut pensas, ojentaen lehdettömiä oksiaan kuin lumimereen hukkuva. Hiljaisuuden halki kumahtelivat kaukaisten kirkonkellojen äänet, ja lumitasankoa pitkin lähestyi ruumissaattue. Ensin kaikki näytti epäselvältä, kummalliselta, tummia pilkkuja valkeata lumivaippaa vasten, mutta vähitellen erotti ääriviivoja, ja pilkut muuttuivat mustiksi hevosiksi, jotka vetivät ruumisvaunuja, surupukuisiksi miehiksi ja naisiksi, jotka kulkivat jäljessä päät kumarassa, ristissä käsin — pitkänä, äänettömänä jonona — — —

Kuka oli kuollut? Hän ei saanut sitä selville unissaan, hän ei voinut nähdä surevien alaspainuneita kasvoja. Mutta hän tunsi kylmän ja hiljaisuuden vaikutuksen. Hänen jäsenensä jäykistyivät, sydän alkoi sykkiä yhä hitaammin. Kohta kai hänenkin osanaan on valkeus, jäätävä kylmyys, hiljaisuus, ja hänen kuolinkellonsa kumajavat — — —

Mutta silloin — mikä tuoksu hänen lähellään? Puhkesivatko lumipeitteestä kukat eloon, kevään herttaiset lapsukaiset? Miten vahvatuoksuisia ne olivat, miten lähellä hänen kasvojaan — — — Hän heräsi ja avasi silmänsä.

Neiti Sparre istui hänen vuoteensa ääressä. Hän oli asettanut kukkavihon peitteelle, nuoren sairaan läpikuultaviin käsiin. Valkeita hyasintteja, joiden vahankelmeät kellot nuokkuivat hunajan painostamina, ja tummansinisiä orvokkeja, ihania hentoudessaan vihreitten lehtien kehystäminä.

»Oi, et ensinkään, Gertrud täti, minä tahdoin oikein mielelläni herätä, uneksin niin murheellisista asioista. — Miten suloisia nämä kukat ovat! Onko puutarhuri lähettänyt ne Tukholmasta?»

Agneten posket punehtuivat muistuttaen lumipeitteelle valahtavaa iltaruskoa. Hän kätki kasvonsa kukkiin ja hengitti täysin siemauksin niiden tuoksua. Oi, tätä kevään esimakua, tätä maaemon nuorekasta elinvoimaa, joka oli herättänyt hänet talvisen kuoleman unelmista — —

Aage oli nyt hyvä häntä kohtaan. Ollessaan huonoimmillaan Agnete oli muutamina harvoina valoisina hetkinään, kuumeen aletessa, nähnyt Aagen kumartuneena ylitseen, katseessa sanomaton epätoivo ja levottomuus. Agnete oli silloin halunnut sanoa hänelle, ettei hänen pitäisi olla niin suruissaan hänen takiaan. Mutta he eivät koskaan olleet antaneet hänen puhua, ja hänen olikin ollut vaikea saada sanoja suustaan. Nyt hän voi hiukan paremmin, mutta sitä kai ei kestä kauan. Hän tiesi, että hänellä oli ollut verenvuotoa keuhkoissa ja että pelättiin keuhkotautia. Mutta itse asiassa se ei häntä surettanut. Hänen oli nyt hyvä olla, kun tuskat olivat miltei poissa ja Gertrud täti ja Aage kilvan täyttivät hänen toivomuksiaan. Jos nämä päivät olivat hänen viimeisiään, olivat ne ainakin valoisia ja onnellisia. Hän ei pelännyt enää kuolemaa kuten ennen, jolloin ensi kerran oli tuntenut sen läheisyyttä. Eräs seikka vain painoi hänen mieltään. Häntä ei haluttanut kuolla, ennenkuin raha-asiat olisivat järjestyksessä. Hän oli useita kertoja ottanut sen puheeksi, mutta Aage oli aina muuttanut puheenainetta, sillä hän pelkäsi potilaan rasittuvan liiaksi. Nyt Agnete oli saanut uuden tuuman. Hän tiesi, miten kaikki paraiten oli järjestettävissä, niin että Aagen tulevaisuus olisi turvattu. Tänään hän tahtoi puhua tuumastaan Gertrud tädin kanssa.

»Mistä uneksit, kun sinut herätin?» kysyi neiti Sparre. Hän oli ottanut kutimensa ja istuutunut vuoteen ääreen. Talvipäivän sinertävä hohde valaisi huoneen; puutarhassa varpuset ilakoivat uneksien keväästä, vaikka maa oli lumen peitossa. Gertrud tädin myssyn nauhasolmukkeet nuokkuivat sukkapuikkojen väsymättömässä tahdissa, villalanka liukui herkeämättä hänen luisevissa sormissaan. Koivuhalot paloivat iloisesti takassa. Aagen kukat olivat asetetut veteen sängyn ääressä olevalle pöydälle, niin että Agnete saattoi nähdä ne tarvitsematta nostaa päätään.

»Uneksin näkeväni loppumattomia lumitasankoja, ja samassa kirkonkellot alkoivat soida ja ruumissaattue kulki ohi — — Se kai merkitsee minun kuolemaani.»

»Ei, rakas lapsi, älä semmoista ajattele!» huudahti Gertrud täti innokkaasti. »Hae mistä unikirjasta tahansa, niin tuo uni merkitsee häitä.»

Agnete hymyili heikosti. »Ehkä se voi tarkoittaa kumpaakin», sanoi hän.
»Sekä häitä että kuolemaa.»

Hän loi katseensa alas ja hypisteli lakanan hienoja pitsejä. Sitten hän taas puhui epävarmalla äänellä:

»Täti Gertrud, eräs ajatus on pyörinyt päässäni nämä viime päivät. Luuletko Aagella olevan mitään sitä vastaan, että hän menisi naimisiin kanssani — nyt?»

»Mutta lapsi kulta!» Neiti Sparre pudotti kutimensa hämmästyneenä ja tuijotti Agneteen kysyvin katsein.

»Ajattelen rahoja, katsos. Kun minä olen hänen vaimonsa, saa hän periä koko omaisuuteni. Ja sinähän ymmärrät, että mitä isä ja äiti ovat minulle antaneet, sen minä vuorostani tahdon antaa sille, josta eniten pidän. Minähän voisin kylläkin tehdä testamentin Aagen hyväksi, mutta en ole vielä aivan täysi-ikäinen, joten pelkään holhoojani ja englantilaisten sukulaisteni tekevän vastaväitteitä ja ryhtyvän toimiin testamentin mitättömäksi julistamiseksi. — — Tämähän olisi vain valeavioliitto, sen hyvin ymmärrät. Minä kuolen pian — ja silloin Aage on jälleen vapaa.»

Hän puhui lempeästi ja hiljaa, tuntematta vähääkään katkeruutta. Neiti
Sparre niisti kiireesti nenäänsä ja pyyhki silmälasejaan.

»Tahdotko kysyä Aagelta tästä, täti Gertrud?» jatkoi Agnete. »Älä sano hänelle mitään rahoista, sillä silloin hän ei suostu. Anna hänen luulla, että mielelläni kuolisin hänen vaimonaan.»

»Oi sinä rakas, rakas tyttöseni!» Gertrud täti kumartui nyyhkien hänen ylitseen ja suuteli häntä. —»Jumala siunatkoon rakastavaa sydäntäsi! — Niin, minä puhun asiasta Aagelle ja olen jo etukäteen varma hänen vastauksestaan. Minähän olen nähnyt hänen epätoivonsa, kun sinä olit huonoimmillasi. Mutta sinä et saa aina puhua kuolemasta. Minä elän vain toivossa, että sinä paranet ja olet ilonamme kauan, kauan — — —»

»Jos sitä toivoisin, täti Gertrud, niin en koskaan mistään hinnasta tekisi tätä kysymystä Aagelle — — —»

»Niin, niin, minä ymmärrän sen varsin hyvin, rakkahin.» — Ja neiti Sparre oli ääneti, sillä hän pelkäsi herättävänsä Agnetessa epäluuloja, jos puhuisi liian paljon.

Hän istuutui jälleen paikalleen, pyyhki silmiään ja alkoi kutoa. Toviin kumpikaan ei puhunut. Hiljaisuudessa kuului vain varpusten iloiset viserrykset. Auringonsäde leikki kirjoituspöydällä, valaisten jok'ikisen kiillotetulla mahonkilevyllä olevan tomuhiukkasen. Kärpänen lensi ikkunaa vasten ja jäi siihen surisemaan.

»Tänään on niin ihana ilma», sanoi täti Gertrud viimein. »Yksi aste pakkasta vain ja niin tyyntä ja aurinkoista kuin keväällä, vaikka vasta odotamme joulua.»

Agnete ajatteli, ettei hän suinkaan enää koskaan saa nähdä kevättä. Aage oli kertonut hänelle, miten kaunista täällä Smålannissa oli. Hän kuvitteli mielessään kevään kehkeytymistä koivikoissa. Kirkas taivas, jonka sini pilkisti koivujen hentojen, vihertävien lehtien lomitse, ja valkorunkojen keskellä oli äärettömästi vuokkoja ja kultaisia kevätesikkoja, jotka toivat mieliin suloisimman kevättunnelman. Entä koivunlehtien ja kuusenneulasten tuoksu — lintujen liverrykset suurten, tyynten järvien rantamilla — heräävä luonto, elpyvä elämä soissa ja nevoilla — — —

Hän tahtoi mielellään nähdä kevään vielä kerran. Mutta vaikkei hän sitä näkisikään, olisi hän tyytyväinen ja kiitollinen saadessaan kuolla täällä. Hän pelkäsi yksinäisyyttä, kodittomuutta kaikkein eniten. Ja nyt hän sai elää viimeiset hetkensä rakkaassa Koivulassa. Kuolema yksin, ei elämä, erotti hänet Aagesta.

Täti Gertrudilla oli jotain kerrottavaa Agnetelle. Hänestä se oli hyvä uutinen, mutta kuitenkin hänestä tuntui vaikealta ottaa se puheeksi.

»Eilen Tholanderit lähtivät Dalasta. Herran ja rouvan välillä oli ollut vallan hirveitä kahakoita; palvelusväki koetti kuunnella joka oven takana, ja nyt ei koko seudulla puhuta muusta kuin skandaalista. Nyt he aikovat erota, ja rouva matkustaa Tukholmaan ruvetakseen näyttelijättäreksi.»

»Oo», — täti Gertrud nykäytti innokkaasti suikkapuikkojaan. — »Häntä minä en sääli. Kunhan hän vain joutuu kirjavan, vaihtelevan elämän pyörteisiin, moniin rakkausseikkailuihin, niin hän on täysin tyytyväinen. Semmoisiin tuollaisten ihmisten mielet palavat.»

»Onko Aage pahoillaan hänen lähdöstään?» kysyi Agnete hiljaa katsomatta neiti Sparreen.

»Pahoillaan! Mitä sinä ajatteletkaan? Nyt toivon, etteivät heidän tiensä enää milloinkaan satu yhteen —»

»Ehkä sentään — kun minä olen kuollut ja he ovat molemmat vapaat — — —»

»Se ei tapahdu koskaan», sanoi hän kiivaasti. »Nyt Aage ajattelee vain sinua. Hän ei unohda mitä olet hänelle ollut ja mitä hän on sinulle velkaa.»

Agnete ei puhunut enempää. Hän tahtoi mieluimmin olla ajattelematta katkeraa ajatusta loppuun. Se häiritsi hänen rauhaansa. Tässä oli niin suloista levätä aivan rauhassa, antautua näiden kahden rakkaan, täti Gertrudin ja Aagen, hoidettavaksi. Mikä häntä terveytensä aikana oli vaivannut ja tuskastuttanut, sen hän tahtoi nyt unohtaa. Hän toivoi elämänsä sammuvan yhtä rauhallisesti ja kauniisti kuin kesäpäivä raukenee kauniina ilta-auringon laskiessa.

Puutarhanportti avautui. Aage tuli. He kuulivat hänen tömistävän lunta saappaistaan porstuassa.

»Minä puhun Aagen kanssa nyt heti», sanoi hän. Hän silitti rohkaisevasti Agneten poskea, kokosi kutimensa ja lähti huoneesta. — — —

Auringonsäde oli paennut, ja hämärä alkoi laskeutua. Taivas hohti punaisena kaukaisen metsän yläpuolella, pitkiä, sinertäviä varjoja liukui lumella. Lintujen laulu vaihtui väsyneeseen piipitykseen.

Kun ovi jälleen avautui, hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hän kuuli Aagen astuvan lattian poikki. Sitten Aage kumartui hänen puoleensa ja painoi hiljaisen suudelman peitteellä olevalle kädelle.

Agnete nosti päätään ja katseli häntä surumielisesti hymyillen. Miksi hän oikeastaan oli kätkenyt kasvonsa? Eihän hänellä ollut syytä hävetä. Eihän hän pyytänyt rakkautta. Hän ei enää janonnut elämänonnea, sillä sitä ei kukaan kuolevainen voinut hänelle, kuolevalle, antaa. Hänhän pyysi vain Aagen nimeä, voidakseen vastalahjaksi omaisuudellaan turvata hänen tulevaisuutensa.

»Minä olen sinulle niin sanomattoman kiitollinen», jatkoi Aage. »Täti Gertrud on sanonut, että sinä — että sinä mielelläsi tahtoisit tulla minun vaimokseni, mutta minä ymmärrän kyllä, että tahdot mennä kanssani naimisiin vain minun takiani, pelkästä hyvyydestä. Minä en ole enää ylpeä, Agnete, minä otan vastaan suuren lahjasi, vaikken voikaan antaa sinulle mitään takaisin. Ja kuitenkin — hiukan minä sentään voin antaa — huolenpitoni ja — rakkauteni.»

Agneten posket peitti tumma puna, huulet avautuivat onnelliseen hymyilyyn. Minkä sanan hän olikaan kuullut — mitä hän olikaan lukenut Aagen katseesta? Aage ei ollut koskaan katsonut häneen sillä tavalla. Oliko hän voittanut hänet nyt, kun oli jo myöhäistä? — Ei, ei, sääli se kai sai Aagen osoittamaan hänelle sellaista hyvyyttä. Hänen itsensä takia ei voinut olla toisin.

»Se on siis päätetty», sanoi Agnete hiljaa. Hän koetti puhua hyvin levollisesti, ikäänkuin olisi kysymys aivan jokapäiväisistä asioista. »Milloin mielestäsi annamme vihkiä itsemme? Sen tulisi tapahtua mahdollisimman pian, niin kauan kuin vielä olen voimissani.»

»Minä lähden huomenna Fallnavekaan keskustelemaan pastori Hedénin kanssa. Hän järjestää sen kyllä aivan ensi tilassa.»

Agnete tahtoi ojentaa hänelle kätensä, mutta Aage ei nähnyt sitä. Hän oli kumartunut syvälle hänen ylitseen pitäen käsiään hänen hartiainsa ympärillä.

Miten paljon Agnete pitikään hänen kasvoistaan — jokaista piirrettä hän rakasti. Otsa ohimoille kaartuvine tummine hiuksineen, harmaat, syvämietteiset silmät, suora nenä, päivettyneet, hiukan laihtuneet posket ja suu, joka oli kaunein, mitä hän tiesi — — — Toisen silmän luo oli tullut ryppy, jota hän ei ollut nähnyt siinä ennen. Hän olisi tahtonut suudella sen siitä pois! — Aagen silmät olivat surulliset, ja kuitenkin ne näyttivät niin lempeiltä ja rauhallisilta, että Agnetenkin tuli hyvä olla. Olikohan hänen mielensä nyt rauhallisempi, olikohan hän voittanut katkeruuden? Oi, jospa hän vain olisi onnistunut johtamaan Aagea askeleenkaan rauhaa kohti, niin hän ei olisi elänyt turhaan. Silloin hän voisi kiittää kaikesta, mitä elämä oli hänelle suonut, kiittää kuolemastakin.

Mutta äkkiä hän tuli levottomaksi. Hän koetti kaikin voimin työntää
Aagea luotaan.

»Älä suutele minua — älä suutele minua — voit saada tartunnan», kuiskasi hän.

Aage vain hymyili ja sulki hänen pienet, torjuvat kätensä oikeaan käteensä. Sitten hän painoi huulensa lujasti ja lämpimästi hänen huuliaan vasten. Ja Agnete sulki silmänsä tuntien onnen virtaavan läpi koko olentonsa, ruumiin ja sielun, ja tunsi koko pitkän elämän onnen tällä ainoalla hetkellä.

Mutta vain tällä ainoalla. Seuraavana hetkenä hän muisti sairautensa ja lähestyvän kuoleman, hän muisti heidän vain tehneen kauppasopimuksen.

Agneten huoneen seinällä on taulu, joka esittää Rossettin maalaamaa Beatricea. Hänen päänsä on ikäänkuin runsaan tukan takia taaksepäin painuneena, silmät ummessa ja huulet puolittain auki. Ei siitä ole apua, että hänen rakastamansa Dante on hänen vierellään, sillä hän ei näe häntä kuitenkaan — ei siitä apua, että valot välkkyvät Arno-joen aalloissa kaarisillan alla, missä he muinoin onnellisina tapasivat toisensa — hän ei enää koskaan kävele siellä. Varjo peittää hänen vieressään olevan aurinkokellon ikäänkuin muistuttaen hänen viimeistä hetkeään, ja hänen syliään, hänen rukoukseen liittyviä käsiään kohden lentää pieni lintu unikukka suussa — kuoleman kukka, joka vaivuttaa ikuiseen uneen.

Agnete muistuttaa Beatricea. Hänkin on tuntenut kylmän viiman varjojen valtakunnasta, hänen poskensa ovat sen kosketuksesta kalvenneet, hänen silmänsä muuttuneet kaukonäköisiksi, kuten kuolevan katse, joka koettaa nähdä pimeyteen, kohti tuntematonta, tulevaa maailmaa. — Hymy hänen huulillaan on jähmettynyt, hän on unohtanut ilakoivat, leikilliset sanat. Elämän ilot ja surut, elämän riemut ja murheet ovat hänestä kaukana, kaukana maailmassa, joka ei enää ole hänen. Yhtä hän ei kuitenkaan ole unohtanut — rakkauttaan. Se seuraa häntä viimeiseen saakka, se elvyttää häntä viimeiseen hengenvetoon asti, kunnes viimeinen selvä ajatus sammuu.

Ja päivät kuluvat — hiljaisina, yksitoikkoisina, luonto uneksii, elämä kuluu tasaista juoksuaan. Lunta sataa yhä hitaasti ja pehmeästi. Agneten ikkunoiden alla olevat aukeamat — nuo suuret viheriöitsevät niityt, joilla lehmät kävivät laitumella syyskuun auringon säteillessä, kun hän tuli Koivulaan — näyttävät nyt laajalta lumierämaalta, rajattomalta, äärettömältä valkealta mereltä — aivan kuin unissaan näkemänsä. Harvoin ketään kulkee tiellä, ihmiset ja eläimet pysyttelevät mieluimmin sisällä. Varpuset yksin antavat luonnolle eloa, kun ne levottomasti piipahdellen kokoontuvat täti Gertrudin niille heittämien murusten ympärille. Tuntuu kuin itse elämä uinuisi syvässä unessa.

Valkenee päivä, jolloin Agnete on vihittävä. Sinä päivänä paistaa aurinko.

Hänen huoneensa on koristettu vihkiäisiä varten. Täti Gertrud ja Maija ovat varhaisesta aamusta alkaen puuhailleet siellä hiljakseen. Huoneen joka nurkkauksessa on vihreitä ruukkukasveja, ja pienet urut ovat niiden suojassa. Valkea liina peittää sängyn vieressä olevaa pöytää, jolle on asetettu avattu raamattu hopearistin viereen. Ikkunoiden eteen vedetyt verhot estävät valoa tunkeutumasta sisään, huoneessa vallitsee hämärä, johon kynttilöistä lähtevä valo sekoittuu. Agneten vuode on lumivalkoinen kuten hän itsekin, ja peitteelle on asetettu hänen morsiuskukkavihkonsa, jonka Aage on hänelle valinnut — kaksikymmentäkolme valkoista ruusua, yksi kutakin Agneten elämän vuotta kohti.

Vähitellen kokoontuivat vihkiäisvieraat. Seudun nuoret tytöt olivat opetelleet laulamaan tanskalaisia virsiä, joita Agnete oli halunnut juhlahetkenään kuulla. He ovat vetäytyneet urkujen ja vihreitten ruukkukasvien taakse ujoina ja puolittain peloissaan. Sairashuoneen ilma ja morsiamen laihat, riutuneet kasvot kuumeisine silmineen saavat nuoret, valkopukuiset, elämänhaluiset tytöt värisemään, ja he toivovat pian pääsevänsä ulos raikkaaseen talvi-ilmaan, lumikinoksiin, joita joulukuun aurinko valaisee. Margit Hedén on heidän joukossaan; hän on kalpeampi kuin tavallisesti, kullankeltaiset palmikot pään ympärille kiedottuina, sydän täynnä ihmeellisiä uusia mietteitä.

Neiti Sparre istuu vihreällä sametilla päällystetyssä nojatuolissa, puettuna sihajavaan mustaan silkkipukuun, virsikirja ja nenäliina sylissään. Tänäkin päivänä hän oli yhtä tasainen, yhtä levollinen ja rauhallinen kuin joka päiväisissä oloissa. Ehkä hänen mielessään kytee salainen toivo, joka antaa hänelle voimia, joka lieventää surua.

Aage Sparre seisoo Agneten vuoteen ääressä. Nuoret tytöt kuiskivat keskenään hänen kauneudestaan ja sanovat, että kalpeus ja vakavuus pukevat häntä. Heidän käy häntä sääliksi, kun hänet nyt vihitään keuhkotautisen, kuolevan naisen kanssa. Mutta sitten he juoruavat kauniista rouva Tholanderista, joka eroaa miehestään, patruuna Sparren pelivelasta ja morsiamen suuresta omaisuudesta, kuiskivat innokkaina, vaikka omatunto soimaa, ja mykistyvät äkkiä, kun urkuri istuutuu soittamaan.

Urut alkavat soida, hiljaa ja pehmeästi, kuuluu iloinen häävirsi, jota lauletaan jokaisissa tanskalaisissa vihkiäisissä. Nuoret, kirkkaat äänet yhtyvät, ruotsinvoittoisesti ääntäen tanskalaisia sanoja. Täti Gertrud laulaa mukana hennolla äänellään. Vaikka ääni on jo särkynyt, iloitsee Agnete kuitenkin, että tuo uskollinen ystävä tahtoi yhtyä hänen häävirteensä.

    "On rinnan kulkea ihanaa,
    kun lempi yhtehen liitti kaksi.
    Se kaksinkertaiseks' ilon saa
     ja surun puoltansa helpommaksi — —"

Vihreitten ruukkukasvien takaa kuuluu tukahutettu nyyhkytys. Margit Hedén ei voi pidättää kyyneleitään. Oi, nuo kaksi eivät varmaankaan saa kauan elää yhdessä! Hänen sydäntänsä kirvelee — hän pitää heistä molemmista niin paljon. Aage Sparre on aina ollut hänen ystävänsä, ja Agnete on hänen mielestään kaunein ja herttaisin nainen maailmassa. Ei, hän ei ole koskaan ollut näin surullisissa vihkiäisissä.

Pastori Hedén seisoo alttarilla. Hänen ajatuksensa viipyvät erään toisen sairasvuoteen ääressä, erään toisen nuoren naisen luona, joka kuoli, ennenkuin ennätti kantaa vihityn vaimon nimeä.

Kun laulu taukoaa, hän puhuu rakkaudesta, jolla on valta kuoleman yli — siitä rakkaudesta, joka kestää, kun kaikki muu loppuu, sillä rakkaus on iankaikkinen elämä.

Hän käy heti vihkimissanoihin. Aagen ääni kaikuu kirkkaana ja lujana hänen vastatessaan pastorin kysymykseen. Agneten »tahdon» lausutaan niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla. Mutta hänen silmistään voi lukea koko hänen sielunsa, kun hän ojentaa hennon, kuumeisen kätensä sulhaselleen, jonka käsi on niin viileä ja vahva.

Itse vihkimisen hetkenä, kun pappi yhdistää morsiusparin kädet, on kuin huoneen ilma olisi tuntunut painostavalta, kuin se olisi ollut täynnä ihmisten kaipuuta, toiveita, unelmia ja suruja. Kaikki kuuntelevat, kaikki kumartuvat eteen päin jännittyneinä. Ja vaikka ajatukset yhtyvätkin mitä syvimpään myötätuntoon, mitä parhaimpiin onnentoivotuksiin näille kahdelle, jotka nyt vihitään, niin jokainen huoneessa-olijoista kuitenkin ajattelee myöskin itseään, salaisia surujaan ja ilojaan.

Jokainen meistä on uneksinut hetkestä, jolloin kahden kädet liitetään yhteen ikiajoiksi, haaveillut siitä ja odottanut sellaista hetkeä elämänsä ihanimpana. Mutta moni odottaa odottamistaan, vuodet vierivät, eikä tuo hetki koskaan tule. Toisille taas tuo hetki tulee — mutta käsi, johon omasi suljetaan, on vieras, välinpitämätön, se ei saa sinun sieluasi ja ruumistasi onnesta väräjämään — ja elämän tärkein hetki on täynnä pettymystä ja murhetta.

Gertrud täti pyyhkii silmistään pari kyyneltä, mutta ne eivät vuotaneet näiden kahden takia, ei, hän muisteli omaa lyhyttä onnen-untansa. Pastori Hedén ajatteli häntä, joka oli kärsinyt häpeän ja kantanut surut hänen takiaan, joka ei koskaan saanut palkkaa suuresta rakkaudestaan. Ja pikku Margit Hedén on näkevinään itsensä pienessä, koristetussa Fallnavekan kirkossa alttarin edessä solakan nuorukaisen rinnalla, nuorukaisen, jonka iloiset sinisilmät ovat hänelle niin rakkaat. Ja samassa hän lentää tulipunaiseksi ja on hämillään, sillä hän tietää, että nuo silmät ovat Gösta Sandellin.

Sormukset ovat vaihdetut ja rukoukset luetut. Aage Sparre ja Agnete
Kaas ovat mies ja vaimo.

Aage on polvistunut vuoteen ääreen ja nojaa otsaansa Agneten käteen. Tuo rakas, hento käsi, nyt niin kuumeinen, on kuitenkin ollut kyllin voimakas tukemaan häntä, pelastamaan hänet epätoivosta, häpeästä ja kuolemasta. Tähän saakka Aage on tuottanut hänelle vain surua ja tuskaa. Mutta tällä hetkellä hän tekee lupauksen pyhittää jok'ikisen silmänräpäyksen elämästään, jokaisen pienimmänkin ajatuksensa hänelle, yksin hänelle.

Agnete on onnellinen katsellessaan siinä hänen alaspainunutta, tummaa päätään. — Kun päivä laskeuu mailleen, on vallan yhdentekevää, onko se ollut pitkä vai lyhyt. Lyhyt kuin joulukuussa tai pitkä kuten keskikesän valoisat, aurinkoiset päivät — — — Ihminen muistaa vain, onko tuo päivä ollut surun vai ilon päivä. Semmoinen oli kai elämäkin. Mitä siitä, vaikka hän kuolisikin nuorena, kunhan hän saa kuolla Aagen vaimona, kunhan hellät, rakkaat sanat heitä yhdistävät — — — Ja nyt on Aagen tulevaisuus turvattu, hänen ei koskaan tarvitse enää tuntea köyhyyden katkeruutta. Hän voi matkustaa, jatkaa rakkaita lukujaan, tehdä jotain maailmassa — — — Ja tämä uusi elämä kaikkineen — muuttuneet olosuhteet, jokapäiväinen hyvinvointikin muistuttavat hänestä, Agnetesta, kertovat hänen rakkaudestaan, joka ympäröi ja seuraa häntä vielä kauan Agneten kuoleman jälkeenkin.

Urkujen sävelet kiiriskelivät jälleen huoneessa, ja onnentoivotus-laulu kaikui voimakkaana ja selvänä —

Rouva Agnete Sparre istui puutarhassa suuressa lepotuolissa tyynyjen ja vaippojen keskellä. Huhtikuun aurinko paistoi lämpimästi.

Ympärillä olevat kukkapenkit, joissa hän muisti viimeksi nähneensä syksyn kirjavia kasveja, olivat täynnä rehottavia krokus-kukkia, keltaisia, sinipunervia ja valkeita, jotka erottuivat kevätraikkaina mustasta mullasta. Esikkojen poimuiset lehdet alkoivat jo versoa, ja siellä täällä ruosteenkarvaisten sananjalkojen keskellä näkyi pieniä leppäkerttuja, jotka muistuttivat veripilkkuja. Jos silmäili puiden ääriviivoja autereessa, näki lehtisilmujen olevan puhkeamaisillaan. Pensaat rehottivat, niiden vaaleanvihreät lehdet olivat vielä hyvin hennot. Lintujen lakkaamattomat viserrykset olivat kuin yhtämittaista heräävän kevään, elpyvän elämän ylistystä. Ja kas, tuossa liiteli keltainen perhonen ruohikon yli — —

Oli tapahtunut jotain vallan odottamatonta. Tänään tunti sitten lääkäri oli sanonut hänelle, että hän jää eloon, saa voimansa takaisin. Hänen tuli nyt vain lähteä joksikin ajaksi johonkin parantolaan tai matkustaa etelään — ja ennen kaikkea muistaa olla varovainen, välttää mielenliikutuksia varsinkin nyt alussa. Hän ei ymmärtänyt tätä vielä, kaikki oli vielä niin uutta. Oli kuin hän olisi nukkunut kauan ja raskaasti ja vihdoin herännyt häikäisevään valoon, oli kuin hän olisi herännyt kuolemanunesta uuteen elämään.

Hän oli kylläkin huomannut voimistuvansa. Pitkiin aikoihin ei ollut näkynyt verta hänen ysköksissään, kuume oli kadonnut, hän oli saanut hyvän ruokahalun ja lisääntynyt painossa. Mutta hän ei ollut kuitenkaan koskaan uskaltanut toivoa parantumista. Ja nyt — nyt hän oli kuullut nuo kummalliset sanat, jotka palauttivat hänet kuoleman portilta. Tässä hän nyt istui auringonpaisteessa seuraten luonnon elpymistä joka taholla, ja hänen sydämensä sykki uusin voimin, sairaat keuhkot paranivat paranemistaan. Hän olisi sanomattoman onnellinen, ellei eräs ajatus tuskastuttaisi häntä — — —

Hänellä ei ollut itse asiassa oikeutta elää. Hänen avioliittonsa oli petosta. Kun heidät vihittiin, eivät he kumpikaan uskoneet avioliittoa pitkäaikaiseksi. Hän oli vain tahtonut turvata Aagen tulevaisuuden, tehdä hänen elämänsä valoisaksi ja rauhalliseksi, antaa hänelle suuren omaisuutensa. Ja nyt Aage oli sidottu sairaaseen vaimoon, jota ei rakastanut. Tätä Agnete ei ollut tarkoittanut.

Mutta oliko hän varma siitä, ettei Aage häntä rakastanut? Tuhannet seikat johtuivat hänen mieleensä, seikat niin raikkaat ja valoisat kuin orastava ruoho, hyväilyt ja lemmekkäät sanat, pikkuseikat, jotka kaikki kertoivat hänen huolenpidostaan. Aage oli ollut hänelle sanomattoman hyvä ja hellä sairauden aikana, etenkin heidän vihkimisensä jälkeen. Aagen ja Gertrud tädin huolenpito ja hoito, näinä viime kuukausina viettämänsä onnellinen, rauhallinen elämä olivat yhdessä hänen nuoruutensa kanssa suoneet elämälle voiton.

Agnete sulki silmänsä, aurinko lämmitti hänen kasvojaan, joita kevättuulahdus niin raikkaasti hyväili. Pelloilta kuului naurua ja äänekästä puhelua. Koivujen oksissa suhisi, ja lintujen liverrykset täyttivät ilman.

Oi aurinko, kevät, kummallinen elämä, miten onnellinen minä olisin, jos vain uskaltaisin!

Puutarhanportti narisi. Agnete avasi äkkiä silmänsä. Aage palasi kevättöistä pelloilta. Hänen saappaillaan oli tuoretta multaa, hänen kasvonsa olivat päivänpaahtamat, terveväriset ja hymyilevät. Hän näytti onnelliselta — oi, tuo onnenvälke sytytti Agnetenkin rinnassa ilontunteen — — —

Aage otti tuolin ja istuutui hänen viereensä. Agnete katsoi häneen heikosti hymyillen, mutta tuohon hymyyn sisältyi hänen suuri rakkautensa.

»No?» kysyi Aage tarttuen hänen käteensä. »Miten jaksat tänään? Eikö täällä ole ihanaa?»

»Pian sinä vahvistut niin, että uskallamme lähteä ajelulle. Silloin saat nähdä koivikon puhkeamaisillaan — muitakin koivuja kuin nämä tässä.»

Agnete katsahti riippakoivun latvaan, jossa hennot, puolittain puhjenneet lehdet muistuttivat vangittuja auringonsäteitä, jotka haluavat vapauteen. Kultaisen verkon takana sinitaivas kaartui kevätauringon kirkastamana. Kottarainen visersi heidän päänsä päällä.

»Tämmöinen puu on vasta ihana», sanoi hän. »Mutta kuitenkin iloitsen saadessani nähdä koko metsän — —»

Aage ei vastannut. He istuivat hetkisen ääneti käsi kädessä. Viimein
Agnete kysyi hiljaa:

Hän kääntyi nopeasti Agneteen päin, ja hänen jalopiirteiset kasvonsa olivat täynnä odotusta.

Oi, jospa tietäisi syyn hänen äänessään väräjävään levottomuuteen! ajatteli Agnete. — Tunsiko Aage pelkoa vai toivoiko hän? — — Hän oli ollut niin kärsivällinen vaimonsa sairauden aikana, mutta ehkä se johtui siitä, että hän luuli hänen pian kuolevan. Mutta mitä hän ajattelisi saadessaan kuulla lääkärin lausunnon? Jos hänen katseensa synkistyisi, jos äänen soinnusta kuuluisi, että sanoma ei tuottanut hänelle iloa, — oi, silloin Agnete ei välittäisi elonlahjasta, silloin hän mieluummin kuolisi — —

Hänen kätensä kylmeni. Hän ei uskaltanut katsella Aagea, hän vain tuijotti hiekkaan puutarhakäytävällä, jolla koivun heittämät varjot tanssivat niin keveästi.

Oi, Jumalan kiitos, hänen äänensä värisi ilosta, siinä ei ollut surua, ei pettymystä. Aage sulki hänet syliinsä, hän syleili ja suuteli häntä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen hyväilynsä eivät enää olleet arkoja kuin sairasta hyväiltäessä, ei, hän suuteli häntä lämpimästi ja tulisesti kuin nuori mies suutelee nuorta, tervettä vaimoaan, kun elämän onni odottaa heitä. Ja hymyillen kyyneltensä läpi, vavisten onnesta Agnete kohotti katseensa häneen.

»Oi Agnete, oletko voinut sitä hetkeäkään epäillä? — Etkö sitten tuntenut, miten sinua rakastin? — Etten sitä sanonut sinulle ennen, johtui siitä, että luulin kadottavani sinut enkä tahtonut tehdä eronhetkeä tyttöraukalleni raskaammaksi — — —»

»Luulen sen tapahtuneen sinä yönä, tiedäthän — jolloin pelastit minut, ja minä, heittiö — minä olin vähällä murtaa sydämesi palkaksi. Poistuessasi huoneestani olisin antanut mitä hyvänsä voidakseni kutsua sinut takaisin. Mutta minä en uskaltanut — minä halveksin itseäni niin sanomattomasti. — Ja sitten sairautesi aikana, johon katsoin olevani syypää, avasi suru silmäni, ja minä ymmärsin, että sinä olit kalleimpani maan päällä — ainoa nainen, jota koskaan olin rakastanut — —»

»Lotten? — Niin, häneen minä olin rakastunut sokeasti, kuten rakastutaan nuoruuden päivinä. Mutta koskaan ei tunteeni häntä kohtaan ole ollut niin syvä kuin sinua kohtaan. Jos minussa on jotain omistamisen arvoista, on se aina ollut sinun, Agnete — se ei ole koskaan ollut hänen omaisuuttaan. Minä en halua enää koskaan tavata Lottenia. Mutta minun käy häntä sääliksi — sen sinä hyvin ymmärrät.»

»Kyllä, kyllä», vastasi Agnete lempeästi ja silitti hiljaa hänen kättään. »Ajattele häntä vain ystävällisesti. Sitä minäkin koetan tehdä. Hänhän on onneton nainen.»

Agnete oli hetkisen ääneti. Sitten hän katsahti jälleen Aageen leikkisästi hymyillen.

»Margit!» toisti Aage hämmästyneenä. »Rakkahin, kuka on koskaan voinut ajatella häntä?»

»Sitä en ole koskaan aavistanut. Ja kerrassaan syyttä olet ollut mustasukkainen, sen vakuutan. Minun mielestäni hän on kylläkin reipas tyttö, mutta liian kehittymätön, liian yksipuolinen, että hän koskaan olisi voinut lumota minua — ja minä kai olen hänen mielestään jo vanha setä, kahdenkymmenenkuuden vuotias kun olen. Ei, Margit tahtoo Gösta Sandellin. Odotahan, niin saat nähdä. He sopivat toisilleen. Gösta on kesyttävä villikissan, ja Margit taasen totuttaa hänet terveeseen, luonnolliseen elämään ja opettaa häntä voittamaan pahan, jonka hän ehkä on perinyt isältään. Heidän on hyvä olla — entä sinä ja minä, Agnete, emmekö mekin ole tyytyväisiä toisiimme, vai mitä?»

Aage kohotti hänen kasvojaan. Agneten silmissä paloi rakkaus kuten aina, mutta niissä oli myös jotain surumielistä, jotain haikeata, kesken heidän onneaan.

»Olen, rakkahin, minä olen niin onnellinen.» — Hän painoi pehmeät huulensa Aagen poskea vasten. — »Mutta tulin ajatelleeksi jotain. — Minä en tule koskaan enää oikein terveeksi. Ja minä en voi työskennellä sinun eteesi, elää kokonaan sinua varten, niinkuin tahtoisin. Minä en voi antaa sinulle kaikkea — ja itse saan niin äärettömän paljon. Minä tarvitsen kärsivällisyyttä, hyvyyttäsi joka päivä, joka hetki.»

»Älä sitä sure, Agnete. Ehkä siinä onkin pelastuksemme. Sinä olet kärsinyt ja taistellut minun takiani jo kyllin kauan, nyt on minun vuoroni palkita sinua. Anna minun nyt hoitaa sinua, suojella sinua — se on paras maaperä rakkaudelle ja painaa vaa'an hiukan minunkin puolelleni. Sinä, joka olet saanut maistaa rakastamansa eteen uhrautumisen tuottamaa onnea, suot varmaan minulle nyt saman tunteen. Sinä olet oppinut antamaan enemmän kuin muut — opi nyt myös ottamaan jotain vastaan. Silloin luulen meidän voivan elää yhdessä onnellisina.»

Agnete piiloutui hänen syliinsä liikutettuna ja kiitollisena. Hänestä tämä hetki oli heidän varsinainen vihkimistilaisuutensa. Nyt he vasta tunsivat itsensä mieheksi ja vaimoksi, valmiina yhteisvoimin alottamaan yhdyselämän, valmiina jakamaan surut ja ilot.

Äkkiä Aage nousi mennen kukkapenkereen luo. Hän alkoi poimia, innokkaasti ja valitsematta, kaikkia kukkia. Siinä oli viimeisiä talvikukkia ja erantista sekä vastapuhjenneita orvokkeja, pieniä hentoja krokus-kukkia kapeine lehtineen ja yksi ainoa puoleksi puhjennut hyasintti. Sitten hän palasi kädet täynnä kukkia vaimonsa luo.

»Minä annoin sinulle vain valkeita ruusuja, kun meidät vihittiin», sanoi hän. »Mutta nyt sinun tulee saada muita kukkia. Nämä kevään hennot kukat tuovat muassaan toiveita ja lupauksia. Sillä vasta nyt aikaa meidän elämämme, Agnete.»

Agnete hyväili hennoilla käsillään näitä kevään esikoisia — valkeita, keltaisia, erilaisia sinipunervia. Siinä ei ollut ainoatakaan punaista kukkaa vielä — ne heräsivät eloon vasta myöhemmin, kun aurinko pääsi paistamaan oikein täydeltä terältään, kun kesä lähestyi. Mutta onnellisena omistaessaan toiveet hän hymyili Aagelle, kuten oli hymyillyt tullessaan Koivulaan, kun Aage oli toivottanut hänet tervetulleeksi. Ja Aage tunsi nyt omistavansa kerran hämärästi aavistamansa onnen, — onnen, joka oli niin varma ja voimakas kuin lapsen kodin tunne, mutta kuitenkin paljon suloisempi ja rikkaampi. Kahden ihmisen syvä onni, kun he surun kautta ovat löytäneet toinen toisensa ja näkevät valoisampien aikojen koittavan — kaikki kesän riemu ja syksyn rikkaat sadot, jotka kevät kantaa sylissään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORTA LEMPEÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Nuorta lempeä

NUORTA LEMPEÄ

ANNA BAADSGAARD

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE