MAININKI JA VAAHTOPÄÄ

Runoja

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1924.

SISÄLLYS:

I

Naapurit
Pakkanen
Talvinen näky
Käy sisähän hiljaisuus —
Ne puhuvat —
Ken hiihtäjä —
Peippo ja minä
Napapiirin kevät 1, 2
Iltalaulu
Lauluja rannalta 1 — 4
Aurinkolaulu
Erämaassa
Tyytymys

II

Veljeilyä
Mitävarten heitä —
Pikkarainen laulu
Lumipyryssä
Julkisuuden koiralle
Realipolitikko
Vappumonoloogi
Pienen tytön värsykirjaan
Äiti, anna anteheksi —
Enskerrat kun aurinko nousi —
Kokemus ja kaipuu

III

Talviaurinkoa
Kevätlaulu
Tulenliekillä leikimme —
Serenaadi
Sanattomasti
Nokikanto
Kun kirjotin kirjeen
En tiedä —
Näky
Jos onnea ei —
Parakraafi
Satimessa
Mit’ ikään onni —
Elämän keskipäivä

IV

Kantaatti:
I. Infernon poika
II. Infernon marssi
III. Enkelten laulu
IV. Voittaja
V. Profeetta
VI. Rakkaus
VII. Kuoro

V

Vanha laulu
Lemmenlehdet ja pohjatuuli
Juopon juttu
Matti ja Maija
Tuppilan Jussi
Paha mies
Olipa kerran —
Minä etsin —
Pitkä matka
Carmen saeculare
Parantajat






I




NAAPURIT


Kylväjä, uskossa keväimen,
maan multahan kätki siemenen.

Tuli kesä. Hän katseli laihojaan,
ne poudassa kypsyivät povella maan.

Tuli syksy. Hän satonsa leikata sai,
jyvät kultaiset aittaansa korjasi kai.

Oi, kylväjä, iloitse onnestas,
älä puoleeni käännä katsettas;

mä mitään en sarkaani kylvänyt,
en kesältä mitään mä pyytänyt,

tuli syksy, metsät jo kellastui,
nyt jyvää en ainokaista pui,

syystuuli yli aution peltoni vain
käy keltalehtiä tanssittain.

Pois, naapuri, käännä katsehes.
Sua kaipaa en neuvoines, lohtuines.

Ma rakastan martoja kenttiä vain
ja tanssia lehtien katoavain.




PAKKANEN


Metsätieltä soivat kulkuset
niinkuin muistot ikimennehet.

Laaja hankivaippa verhoaa
vanhaa nukkunutta maailmaa,

jonka yllä tähdet korkeat
tuntehettomina tuikkivat.

Jossain metsähiiri vikisee
— kärppä ehkä kurjaa runtelee.

Jänön parkaisun sa kuulit kai?
— kettu ehkä saaliin siitä sai.

Vait on taasen metsän hämäryys.
Pakkanen vain puheenvuoron pyys,

halki raikahutti järven jään
kietoin rannat pitkään jylinään.

Saalihiltaan loikkaa kärppä pois,
kettu laukkaa niinkuin kuolo ois.

Kiihtyy kirpelöivä pakkanen.
Sammunut on ääni kulkusen.




TALVINEN NÄKY


Pimeähän pitkään
rako aukeaa.
Näy ei armot mitkään,
näkyy talven maa;

pakkastaivahalla
sauhupatsahat,
talot niitten alla
hangen saartamat. —

Rakosesta kahden
pitkän pimeän
katsoo yli lahden
päivä kylähän,

kylän taakse heittää
kylmän katsehen,
metsiin, joita peittää
lumi valkoinen.

Näkyi sieltä jostain
sauhu eilettäin,
rukouksen nostain
taivaskantta päin.

Liekkö ollut keitten
pyyntö viimeinen,
taakse umpiteitten
unohdettujen?

Hiljaa nyt on siellä
tölli takamaan,
nietos kaivotiellä
nietos portaallaan. —

Lyhyt hämär hankein
tölliin haparoi,
jota oksin kankein
kuuset vartioi,

mutta yö jo ryhtyy
maita peittämään;
huomispimi yhtyy
eilispimeään.




KÄY SISÄÄN HILJAISUUS —


Käy sisähän, hiljaisuus,
tuo takaisin suruni mulle,
tuo sieluuni levottomuus
ja takaisin suruni mulle.

Ei olla voi köyhempää
kuin hän, joka surunsa kieltää.
Muu menköön. — Sa tule, sa jää!
sua, ainoa, tahdo en kieltää.




NE PUHUVAT —


Ne puhuvat ihmisistä
ja jumalistakin.
Oi, molemmista niistä
pois olla tahtoisin.

Ma tahtoisin joku olla,
joku täällä ollut vain,
jok’ ei tahdo muuta olla
kuin joku ollut vain,

joku, rakastanut teitä
ja teihin tyytynyt,
joku, liki ollut teitä
ja teistä väsynyt.




KEN HIIHTÄJÄ —


Ken hiihtäjä hankien harjalla lie?
Et tietää voi — kuka lienee.
Mihin johtaa eessäsi säihkyvä tie?
Et tiedä minne vienee.
Tuli maaliskuu, tuli aurinko luo.
On juopunut hiihtäjä tuo.

Ne nukkuvat alla hankien
sinipiiat ja Tapio-ukko,
yhä Metsolan portill’ on pakkasen
ja talven kireä lukko.
On äänetön hankien kirkkaus
ja taivaan holvien korkeus.

Mut hiihtäjä, missä sun mieles on?
Sitä, juur’ sitä ethän tiedä,
vain antanet johtaa auringon,
lumikenttien säihkyn viedä.
Sinä liu’ut itsesi luota pois
kuin verissäs ääretön aurinko ois.




PEIPPO JA MINÄ


Oi peippo, helkkyy laulus sun
niin luottavaisna julki,
kautt’ akkunani avatun
se korvihini kulki.

Sull’ onhan kesä autuas
pian vehmahinnaan eessä,
pian aukeaa se vastahas
niin korkeana, seessä.

Sa pieni, osas helppo on
— vain uskoa ja luottaa.
Sa katso: lahjat auringon
jo edessäsi vuottaa.

Sa kiitä osaas, pienoinen.
Pian uskos talven voitti,
sai koivunsilmut lehtehen
ja kentät vihannoitti.




NAPAPIIRIN KEVÄT


1

Yli maitten ja merten rajain
Kevät tanssii voitosta voittoon,
pois talvea takaa-ajain
yön maille, Pohjaan loittoon.
Ja riemuhan ilmat ratkeaa,
ilojuhlaan kiihtyvi maa.

Niin kerällä riemun täyden
ja juhlasta juhlaan käyden
Kevät karkeli kaikkialle,
niin maailmanmatkallansa
hän voitonhurmassansa
tuli kauvas pohjoiseen, napapiirin alle.

Yhä täynnä voittajamieltä
hän hulmusi ylitse metsäin, soiden,
ja uupunut talvi hoippuneiden
hätäpäissään pakeni tieltä.

Mut miks niin kylmää, vaiteliasta?
Miks kiitosta ei, ei ääntäkään?
Kevät seisahtuu, ja nyt vasta
hän katsovi, hieroen silmiään.
Ei lehteä puuss’ ole ainokaista,
ei kukkaa pienintä kentällä paista,
ei iloa ilmoille raikuvaa,
ei yhtään ihmistä nauravaa.
Niin raskas on humina kuusien,
veden kuohu kylmä allaan,
niin kaukana, vilussa värjyen on
aurinko taivahallaan.
Pajupensas lätäkön reunalla vain
on tuntenut Kevään tulon,
ja ujona tarjovi kurkottain
se kukkainsa köyhän sulon;
joku vihreä korsi kyljessä mättään
sekin tervehdykseksi puistaa kättään;
joku harmaja lintu huutelee
kuin itkevän lapsen lailla;
joku ihminen työhönsä astelee
niin kasvoilla huolekkailla.

Kevät tunsi jo kammon ahdistavan.
Hän hiipi luo pajupensahan
ja kuiskasi korvahan tälle:
Hyvä ystävä, miks ootte köyhiä niin
ja kitsaita Kevähälle?
Ma karkoitinhan jo Talven pois.
Nyt riemun aika ja leikin ois.


2

PAJUN LAULU

Niin pitkä on talven valta
kuin ikuinen se ois,

meni aurinko taivahalta,
meni elämä luotamme pois.

Kevät, turhan toivon toitko
sa meille jällehen,

sa luvata meille voitko
myös suvea hiukkasen?

On juurillamme routaa,
syli kylmä on soitten veen.

Suo vielä hiukkasen poutaa
ja me nousemme uudelleen.




ILTALAULU


Jo kohina illan tuulen
käy metsiä tuudittain,
jo tervehtivän sitä kuulen
ma lintujen raukeain.

Oi tuuli, jok’ ennen yötä
käyt metsiä siunaten,
tuo vuotehelleni myötä
yks onnen hiukkanen,

sa illan kohinan ääni,
tee mulle armotyö ja
laula unehen pääni,
joss’ on jo valmis yö.




LAULUJA RANNALTA


1

Jopa aurinko maata turtaa
hyvin hellitti poutasäin.
Tien roudan lävitse murtaa
elo ikuinen päivää päin,

moni vihreä pälvitilkku
jo kentillä kuumottaa,
ens rentukan keltapilkku
puron vartehen puhkeaa.

Jopa ulapan auki huhtoi
suvituuli huoleton,
jäät rannan kivihin
ruhtoi ja nostatti aallokon;

jäälauttoja hartehiltaan
ne paiskovat vaahtopäät,
ja sihisten sulavat iltaan
ne mennehen talven jäät.


2

Se kantele soitettavaksi,
kuin muutkin, tehtihin kai,
kupu vuoltiin kaikuvaksi,
ja se heleät kielet sai.
Mut minne, minne se joutuikaan,
kun soitettu ei sitä milloinkaan?

Jäi unhoon se laatijaltaan,
kai unohtui muiltakin,
jäi loukkohon se, tomun valtaan,
puri ruoste sen kielihin.
Niin kantele odotti loukossaan,
mut soitettu ei sitä milloinkaan.

Ja kuka sen kerran keksi
jo kielin katkennein,
toi vanhoille ihmeheksi,
leluks lapsille yksintein;
piti lapset sen leikkilaivanaan.
Mut soittaneet eivät sitä milloinkaan.

Kun vihdoin se leikkipaatti
sai tuohesta purjehen,
ens tuulen puhuri saatti
yli ulapan kiehuvan sen.
Lens kauvas se, kuohut keulassaan,
mut soitettu ei sitä silloinkaan.

Pois autiorannalle heitti
sen kuohut jonnekkin
ja helein hiekoin peitti
sen pienen ruumihin.
Niin löytänyt oli se rauhan maan,
Mut soitettu ei sitä milloinkaan.


3

Lähdössään oli merimies.

— Minne matkasi lienee?

— Kukapa sen niin varmaan ties
minne tuulet vienee.

— Tuultenko vietävä oot sinä vain?

— Tuulta on paljo mun matkassaan.

— Olkoon. Mut missä sun aatteesi ovat,
miehentahtos, ja määräsi kovat?
Ilman niit’ olet irtolainen,
aalloilla keinuva korkki vainen.

— Merelle, merelle pauhaavalle
saattaa sortua mies.
saattaa painua aallon alle
tai säilyä voi, kenties.
Vaikka en päätyisi milloinkaan
minkäänlaisehen valkamaan,
niin vaaran vierellä voitto lie,
taistossa elämän tie.


4

Ma rannan aaltoja lukea koin,
ja niit’ oli monta, monta.
Vain keinua niitten keralla voin,
mut lukea — mahdotonta.

Ei sellaista tekstiä lukea voi
sen painetun kirjan lailla;
ken aaltojen kirjan suuren loi,
lukutaitoa hänkin oli vailla,

hän tunsi vain ihanan hurmion
ja elämänriemun täyden,
ikiunten syliin mi vievä on
kuin aallonkeinussa käyden.

Mit’ ei voi viisaus kirjoineen,
sen voi tuo läikky laineen,
joka sielun, aineesta syntyneen,
taas laulaa lepohon aineen.




AURINKOLAULU


Sykkää, sykkää vielä jotain tuolla,
rinnassa sykkää, viel’ en tahdo kuolla.

Viel’ on mieli alttiimpi päivälle kuin yölle
viel’ on altis turhalle, tukalalle työlle,

joll’ on tahto löytää viisaus ja hyvyys,
elämän murheesta riemun syvyys.

— Aurinko armas, paista vielä hetki,
valaise mun elämäni autio retki.

tee väkirynnäkkö sydäntäni vastaan,
anasta se asunnokses sun ainoastaan,

jotta se surussakin kasvaa voisi,
yöhön astuessaan kypsempi oisi.




ERÄMAASSA


Kuin levotonna harhaellut oonkaan
tään pitkän päivän pitkin erämaita!
Ma, jättäin asumukset viimeisetki
ja kiertäin salo töllein peltotilkut,
oon kapuellut poikki kumpujen
ja kuunnellut kuin hartellilla niitten
soi virsi huojuvaisten petäjäin.
Ma eksyttäväin karjapolkuin pohjaa
oon tapaellut soitten reunamilta.
Ja vaatteet pääni päälle vyöttäen
oon uinut poikki järven, jossa
ol’ verenkarvainen ja tumma vesi,
ja silloin nauroin, konsa jäseneni
veen alta paistoi niinkuin kupari,
kuin kupari, niin kiinteänä paistoi

jokainut jäsen, mutta notkeana
ja varmoin viilloin vettä puhkoen.
Mik’ onkaan riemu, hurmio ja riemu,
kun tahto käskee, ruumis tottelee,
tuo ruumis, heikko, mutta sitkeä.

Niin metsän uumenista viihdytystä
löys mieli ärtynyt, löys ruumis voimaa.
Pois haihtui uupumus ja katkeruus.
Mut pitkin taivaan haaleata pintaa
on harmajissaan pilvet kiitäneet.
Ma tuskin huomasin kuin sulloutuivat
ne tiukkaan taivahalle tuuliselle
— ja niin on sade yllättänyt mun.
Nyt hämy tihenee, ja ilta tummuu,
jo huokaa raskahasti metsä laaja,
kun lähestyvän sateen ensi kuurot
lyö pauhuin puitten oksiin, kallioihin.

Yö saapuu. Yksin metsämaille
jäin alle sateen, alle myrskyn ruoskan,
ja rintaan pyrkii ahdistava hätä
kuin lapsen, pimeähän hyljätyn.
Mut lähtisinkö ihmisasunnoita
taas etsimään — ja suojaa pyytämään?
Ei, heit’ en kaipaa, enpä kaipaa ketään.
Ma tahdon olla yksin. Terveheksi
ma tahdon tulla metsän synkkyydessä
ja tuulen alla, sateen ruoskiessa.
Näin saakoon taasen pitkäst’ aikaa olla
mun suojanani villi metsä vain,
se hulluin luonnonvoimain vihaa vastaan
ja elämää ja ihmisiä vastaan
mua suojelkoon kuin jotain petoa,
kuin sutta, joka haavoitetuin rinnoin
sen viidakoista suojaa vaatii
ja suojan ottaa.

Tuon jyrkän vuorenseinän kupehelta
ja selkä vasten kovaa kalliota
saan kyllin suojaa, kyllin armoa
— saan minkä saan, mut pyytämättä saan.

Yö tummukoon. Ja villiin erämaahan
nyt sammionsa sade kaatakoon.
Sen raskas ääni — pisaroitten pauhu,
kun metsän uumeniin ne uppoavat
— puunlatvuksissa tuulen vihellys —
se olkoon tuutulaulu turvallinen,
se olkoon seinä, jonka takaa
ma kirkkain mielin saatan siunata:
hyv’yötä maa ja maailma.




TYYTYMYS


Mik’ onkaan päivän ihanuus
yli kaiken maailman!
Jok’ aamu syttyy ihme uus
ja sammuu iltahan.

Ei mielialojen vaihtelut,
ei raskas menneisyys
sitä heittele, ken auennut
ja altis olla pyys.

Mitä uskoa tunnustaa ma voin,
se ei kuulu kellekkään.
jos hartauden hetken toin
vain arjen vilinään.

Ja ma tuon sen, niinkuin uupunut,
joka työstä huoahtaa
ja katsoo kuinka muuttunut
on ihanaksi maa.

Mitävarten tänne synnyttäis
jos kirous vain ois
se, mikä saaliiksemme jäis
kun kerran käymme pois?

Miks emme etsis iloa,
jos löytää voimme sen?
Miks oisi meille maailma
vain laakso murehen?

Jok’ aamu syttyy ihme uus
ja sammuu iltahan.
Mik’ onkaan elon ihanuus
yli kaiken maailman!






II




VELJEILYÄ


Minä himojeni kanssa veljeilin
ja ne olivat veikkoja veikkoin.
Ei niill’ ollut haamua helvetin,
ei häntää, ei sorkkia peikkoin.

Tosin olivat ne joukkoa riivattua
ja tahtia vailla ja tapaa,
mut olalle reilusti löivät ne mua
ja niill’ oli katse vapaa.

Jos silloin tällöin ne hommihin vei,
joist’ ei sovi puhua julki,
niin huoleta ei, ja kaduta ei,
jos niitäkin teitä kulki.

Ja jos vielä mua joskus kuivattais
lain puustavin alla olo,
yhä heisiäpä seuran vapahan sais,
joss’ ei lie olla nolo;

ne saattavat ohjata oikeampaan
kuin kirjat ja järjen ääni
ja ne oppivat alati matkallaan,
sillä niill’ on avara lääni.




MITÄVARTEN HEITÄ —


Mitävarten heitä mä pilkkaisin,
jotka on mua huonompia,
mitävarten toisille hurraisin,
jotka on mua parempia.

Ei ole ykskään nokkaansa saanut
muille kuin ittellensä.
Viisaan onni on viisautensa
ja tyhmän onni tyhmyytensä.

Hyvä on tyytyä muihin, ja itte
jyrsiä kannikkaansa,
juoda jos on juotavaa,
laulaa milloin laulattaa,
ja viljellä laiha maansa.




PIKKARAINEN LAULU


Yhtä vähän kuin ma olen
käskettävä kenenkään,
yhtä vähän itse polen
ihmislasta yhtäkään.

Jos lie keissä kelvollista
itsekseni iloitsen.
mik’ ei siedä katsomista,
näkemättä jättänen.

Nurkumatta väistän heitä,
jotk’ on itsetärkeät,
jopa kartan valtateitä,
jotta välttyis rähinät.

Mut ken vaikka varpahille
astuu mua tahallaan,
nyrkistäni annan sille,
jotta oppii muistamaan:

yhtä vähän kuin ma polen
ihmislasta yhtäkään,
yhtä vähän itse olen
poljettava kenenkään.




LUMIPYRYSSÄ


Kai saattelin tyttölasta
ma äsken kotiaan,
kai silmästä kiehtovasta
sain kutsun uskaltamaan,

mut vaitipa annoin kättä,
»hyvän yön» tylyn toivotin,
edes hetkeä viivähtämättä
pyryilmaan painausin.

Kai kyllä sen tunsin: kaksi
olin silmää pettänyt.
Mut mieleni vapahaksi
todentotta ma tunsin nyt.

Mitä kuuluu mulle naiset
nuo hiiren-lemmekkäät
ja kuutamonkatsojaiset
ja viisahat pikku-päät.

Mut annas, kun kohdanneisin
rutihullun tyttösen,
käsin kantaen sen veisin
pois hullujen onnehen.




JULKISUUDEN KOIRALLE


Miks vapiset omissa housuissas
sa koira, sa miesi löyhä?
Jos kerjäät edessä kuulijas,
oot totisesti köyhä.

Hyvin tajunnet liukkaalla järjelläs
tään päivän tunnusmerkin,
ja tunnonherkässä hännässäs
on sielu herkistä herkin.

Mut häntä jos koiran kunnia lie,
älä laske noin sitä lakoon,
älä hiidessä kunniaasi vie
noin häveten koipies rakoon.




REALIPOLITIKKO


Miss’ eilistotuus olleekaan,
se orhi vaahtokuono,
se, jolla ratsain kunniaan
mies päästä saattoi huono.
Se tänään rankkurille annettiin
ja kulkukoiran viereen kuopattiin.

Uus totuus nyt jo keksittiin,
ja uljas kyll’ on tääkin;
se paperist’ on tehty niin
ett’ paperia on pääkin.
Ehkei se kelpais rankkurillekkaan,
ma siitä silti parhaan ratsun saan.

Voin paperisen orhin sen
ma sanoin kyllä ostaa,
ja, hieman vielä paikaten,
vaikk’ alttarille nostaa.
Tään päivän sill’ on oiva ratsastaa.
Kai huomiseksi jonkun uuden saa.




VAPPUMONOLOGI


Valkolakki, valkeat hansikkaas
— väärä lippuko mastossa taas?
On. Nyt mennään joukkoon
yhden-päivän-houkkoon.

Susi, ole nahkassa lampaitten,
kaapparilaiva, ole valkoinen,
säikehes, villi veri.
ruususolmulle keri.

Vappumielellä aurinkoon!
Silmä tyynenä katsokoon
menoa, melua joukkoin
yhden-päivän-houkkoin.




PIENEN TYTÖN VÄRSYKIRJAAN


Jokaisella kiltillä tytöllä
on oma pikkuenkeli,
valkoiset siivet seljässä,
joilla se taivaasta lenteli.

Pilven syrjällä istuen
katselee hyvä Jumala,
halliten joukkoa enkelten,
käskien niitten totella.

Jokaisen kiltin tytön luo
oma enkeli lentelee,
hyviä unia hänelle tuo,
yöllä ja päivällä suojelee.

Kun olet ahkera koulussa,
syöt kiltisti kaurapuuroa,
isää ja äitiä tottelet,
niin enkelit ovat iloiset.

mutta jos paha oot, juonikas,
etkä syö sitä puuroas,
silloin on enkelit suruissaan
ja Jumala itkee taivaassaan.




ÄITI, ANNA ANTEHEKSI —


Äiti, anna anteheksi
kolttoseni kirjavat,
jotka saivat suruiseksi
sydämesi sopukat.

Jumalilta, ihmisiltä
anteheksi pyydä en,
pyydänpähän yksin siltä,
jonk’ oon eessä syyllinen

siks’ ett’ annoit, tiettävästi,
kaiken anteeks eeltäpäin
— siit’ on pitkä jälkirästi
jäänyt aneltavaks näin.

Vastaisetkin anteheksi
anoen nyt antaos.
Eihän tiedä mitä keksi
vielä poikahulttios,

kun ne vielä veret soivat,
sydän levotonna lyö,
kun on vielä nyrkit oivat,
sappi sisuksia syö.




ENSKERRAT KUN AURINKO NOUSI —


Enskerrat kun aurinko nousi
mun kehtoni piirihin,
en tiennyt mitä päivät toisi,
mut huusin kuitenkin.
Ja päivät ne ajavat toisiaan.
Mitä on ne tuonehet tullessaan?

Kai tuhansin kierroin juoksi
jo ylitseni auringon tie,
toden ankaran tuoden luoksi,
mut enään ei huudettu lie.
Niin päivät on ajaneet toisiaan.
Ne tuskalla kyntivät uhriaan.

Sen käsittelyn mä kestin,
joskohta läähätin.
Ma huutoni uhalla estin
ja leikit luikkasin.
Yhä päivät ajavat toisiaan
syvin viilloin leikkeen uhriaan.

Niin kyllähän aura vaivan
teki jälkeä kuohkeaa,
mut en ole tunnoton aivan,
olen ihminen, enkä maa.
On hermovoimani uupuneet.
Kuka kylvää ne kynnetyt tantereet?




KOKEMUS JA KAIPUU


Jos ei päivää korkeaa
koskaan aukeaisi,
ei tuo silti musertaa
kaipausta saisi.

Vaikka ijät asuisin
maalla harmajalla
vielä harmajammankin
itkupilven alla,

vaikka korppi raakkuen
toivoilleni kukkuis
kun ne soille murehen
umpipäihin hukkuis

— huono oisin, kaipaus
jos sentähden vaipuu.
Enemmän kuin kokemus,
enemmän on kaipuu.






III




TALVIAURINKOA


Anna sun äänesi kirkkahan
auringon keralla soida,
ylitse hangen ankaran
säihkyen kipunoida.

Sun on auringon armaus
kevättä kirkkahampi,
mun on hanki ja turtumus
talvea raskahampi.

Lumensa kohtalo satanut on
äkäisen rintani ylle
karkelokentäksi auringon
tytölle siivitetylle.




KEVÄTLAULU


Sa katso, kukkahan puhkeaa
taas vanha, väsynyt maa.

Näet kaiketi lailla Ofelian
hänen yrttejä meille ojentavan;

kukan sulle, kukan mulle hän antanee,
ja nyökkää, ja raskaasti hymyilee.

Ota vastaan se lahja, minkäs sait,
se on alttiilla mielellä annettu kait.

Ota vastaan, ota hajamielisnä, vait,
kuin antajakin on tuo, jolta sen sait.

Sa katso, kuin kaikkeen jo väsynyt ois,
hän kukkaset käsistään karisti pois.




TULENLIEKILLÄ LEIKIMME —


Tulenliekillä leikimme. Nyt sen nään,
vaikk’ aavistaneet sitä emme.
Kuin ennen, me emmehän lienekkään
nyt herroja sydäntemme.

En eilen peljätä tietänyt
tällaista tapausta,
mut’ onpa niinkuin tuntisin nyt
tuhon saapuvan huimausta.

Ikä meidän jos ei lie lapsosten
ikä lemmen ja lemmenvalain,
sitä varmempi lie vesi hiljainen
kai liikkua suurten kalain.

Myös kyllin suorat luontomme lie
ja veremme kyllin kuumat,
ne kun yhteisvoimin meitä vie,
ei auttane järjen tuumat.

No, tulkoon tuho, jos tuleva on,
ihan aavistamatt’ ei se tulle.
Mut laulun tään panen piilohon.
Sitä en edes näytä sulle.




SERENAADI


Siitä asti kun sinut näin,
sekasorto surkea on mielessäin.
Intohimot keitti
liemen tulisen,
hyvät, pahat sekaisin ne patahansa heitti,
loikkien piirissä ympärillä sen.

Poissa oli voima mun tahdostain.
Houkka, sitä balettia katselin vain.
Valmihiksi soppa
joutui niin.
hoilaten se kitahani kaadettiin
ihan joka noppa.

Siitäpä juovuin kerrassaan.
Himot ovat vartijatta valloillaan.
Näin ne miehen raastaa
valittunsa luo.
Pakenetko? Kuuletko? — lempeästi haastaa
paholaiset nuo.

Tahtovat ne kylpeä silmissäs,
himoitsevat sointua äänestäs,
varrellesi köyrtyin
hiipivät ne luo.
ylpeät, ne kesyinä sun etehesi nöyrtyin
huultes mehun juo.




SANATTOMASTI


Kuin sydämeni riemastui
sun, kallis, nähdessäin;
ja sanat kaikki unohtui
mun mielestäin!

Vain tunnevirta lämpöinen
mun rinnastani nous.
ja lainehilla virran sen
mun sydämeni sous.

Jos arkaellen airot käy,
niin kuplii virran vuo,
ja hiljallensa matka käy
sun hengitykses luo.

Ei sanaa kuulu. Kuuluvat
vain lyönnit sydänten.
— Sa venheeseeni astahdat
Niin luottaen.

On kallis lasti matkassani,
sun luottamukses on.
Ma liian suuren lahjan sain.
Oon siihen arvoton.




NOKIKANTO


Olin pitkänä kantona tielläs sun,
ja siihenpä kompastuit.
Miks et mua lyönyt, vaikka mun,
mun vuokseni haavoituit.

Tulit kukkia poimien, laulellen
suvi-illalla riutuvalla;
hymys katse vanhojen honkien,
maa värjyi askeles alla.

Pirunpahka, ma vaanin askeltas,
nokikanto, kamppasin sun
— kukat kaikki sun kirpoi sormistas,
sinä puhkesit itkuhun.

Menit pois, sun kukkasi jäivät vain
ja sun kyynelhelmesi jäivät.
Nokikanto, kukkia paljon sain,
mut synkkeni suveni päivät;

veti verhon aurinko silmilleen,
puut syyttäen päitään puistaa,
kukat kenttien itkevät itsekseen
— ne kaikki sun käyntisi muistaa.

Olin pitkänä kantona tielläs sun,
ja siihenpä kompastuit.
Miks et mua lyönyt, vaikka mun,
mun syystäni haavoituit.




KUN KIRJOITIN KIRJEEN


Häpeän sun edessäs,
armahain.
Kun luonnollisin avomielin
haastat lemmestäs,
ryhdyn kirjeen tekoon myös,
filosofeeraan kuin houkka
ikäloppu kirjatoukka,
homehtunut, syömä koin.

Ei! Se katkerasti väärin
molemmille meille on.
Miksi sydämeni käärin
jaaritusten verkkohon,
kun on minullakin rinta
täynnä runsahinta
uutta elämää.

Armas, ajattele emme
miksi, mistä rannoillemme
seilas lemmen lippulaiva tää.
Astukaamme laivaan,
nauttikaamme lahjat taivaan,
joita meille tarjotaan,
joita oomme olleet vailla.
Riemuitkaamme lasten lailla,
joill’ on autuus omanaan.




EN TIEDÄ —


En tiedä, jos mainehikkaat
lie onnen toukomaat
kuin kerskuvat raharikkaat
ja arvovaltiaat,

mut mun on onneni ainut
sun lempesi luona vain
kun rintaani vasten painut,
minut omakses tunnustain,

ja rikkauteni kallein
on laulu, jonka luon
ja omalle armahallein
nyt huomenlahjaksi tuon.




NÄKY


Kuin tauti jäytää kaipaus
sun luokses, ainokainen,
ja mielessä on ahdistus
niin verta kiehtovainen.
Se on aikamiehen kaipaus,
kun ympärill’ on autius;
ma kaipaan luokses silloin
niin yksinäisin illoin.

Näen kaukaa pienen huonehen
ja siellä kahvipöydän.
Siell’ naisen mustakulmaisen
ma sylistäni löydän.
Jo pianon ääreen nainen käy.
Ei silmän säihke mulle näy,
mut kuuluu täysi ääni,
joka rauhottaa mun pääni.

Kyll’ kuuluu äänin kantavin
jos joitain aarioita,
ne pauhaa tuskaa Carmenin
ja Simson-Deliloita,
mut oudosti ne viihdyttää,
ne autiuden lievittää
kuin moiset jalopeurat
nyt ois mun sydänseurat.

Kuin aavat hiekat Saharan
mun silmihini siirtyy
ja hahmot kahden leijonan
päin taivaanrantaa piirtyy;
jos näännyttävä helle on
ehk’ yllä hiekan aution,
niin kahta jalopeuraa
mun katseheni seuraa:

Ne pystypäisnä kulkevat
halk’ aavan hietapellon
ja silmät mustanhohtavat ne
leijonattarell’ on.
Sill’ onhan kasvot ihmisen
kai mulle melko läheisen!
Noin hänkin mua seuraa.
Voi kahta jalopeuraa.




JOS ONNEA EI —


Jos onnea ei mulla itselläin,
sun onnessas ma soisin lepääväin,
sun sielussasi riemun-kirkkahassa,
jok’ on mun hoivassani kasvamassa.

Sun onnes hellin käsin kasvatin
ja myrskyiltä sen vaivoin suojasin.
Nyt täysin auennut oot lemmessäsi.
Kuin vahtisolttu valvon vierelläsi.

Ma soisin lepääväni onnessas,
tulikukka, nukahtaisin kuvussas.
Ei, ei! Vain vaalia voin kukintaasi.
— Puutarhur himokas, sa turvaa kukkamaasi!




PARAKRAAFI


Aran haavees aavistanhan sen
ja ma myönnyn: käyköön niin.
Minä hommaan jostain sormuksen
ja me mennään naimisiin.

Me ostamme osakehuoneuston
— ne on halpoja nykyisin.
Näet: etelän puoleen akkuna on,
näet pienen alkoovin.

Ei hätiä mitiä, kunhan vain
minut kyyhkyks kesytät,
me arkeen auomme sunnuntain,
joss’ on ilot hempeät.

Runovärsyjä pannussa paistellaan
ja kahviks keitetään
ja me laakerinlehtiä paiskataan
joka rokkaan kitkerään.

Ja minä olen Eerikka-kuningas,
sinä Kaarinani mun,
minä halailen sun polvias
ja sylihis unohdun.

Oi kotinen kananen kultainen
kuin tahdot, käyköön niin.
Hoi! pappi mustatakkinen!
Me mennään naimisiin.




SATIMESSA


Joutui viisaskin vipuhun,
kettu riivattu ritahan,
hukka hautahan humahti,
karhu kaatui keihä’äsen.
Minkä vierähti vipuhun
senpä silmihin syvihin,
taas min tarttuihe ritahan
senp’ on huulihin hyvihin,
minkä hautahan humahti
senpä muihin muotoisihin,
keihääseen min kellistyihe
lysmyi lemmen leikkilöihin,

Varjele vakainen luoja,
auta armias jumala ettei
pää perin palaisi,
kaula varsin katkeasi
näissä pauloissa pahoissa,
omin uhmin ottamissa.
Anna usko aivuihini,
rikas riemu rintahani,
että vivussa viserrän,
ritasessa riuskuttelen,
hukka, hauassa huhuan,
karhu, keikun keihä’ässä
niinkuin oiva ois oloni,
hunajainen muu huvini,
vaikka istuisin ijäksi
naisen vierehen verevän,
soma rengas sormessani,
kätten kahle kaulallani.




MIT’ IKÄÄN ONNI —


Mit’ ikään onni tarjoiskin
se on nautittava varoen.
Sun sylihisi valmistin
ma itselleni vuotehen.

Oot turhaan, kallis, peljännyt.
Jos vuoteen kerran itse tein,
yöks yhdeks sit’ en pyydellyt.
Tein haudan hyvän itsellein.




ELÄMÄN KESKIPÄIVÄ


Elämän keskipäivä,
sinä lähestyt totisin kasvoin,
mutta silmäsi ovat kuin armaani silmät,
tummat ja syvät.

Elämän keskipäivä,
tulen eteesi hiljaisena miehenä,
köyhänä ja laihtuneena,
uskaliaana yhäti,
mutta vailla uhmamieltä.

Elämän keskipäivä,
en pelkää tuloasi,
mutta sieluni, vapauteen tottunut,
oikkujen hurmaan tottunut,
vapisee kasvojesi vakavuutta.

Elämän keskipäivä,
ota minut vahvuutesi piiriin,
kypsytä minuun miehuutta
onnen ja onnettomuuden hetkille,
kypsytä miehuutta uskomaan,
miehuutta rakastamaan.






IV




KANTAATTI



I. INFERNON POIKA


Ne tahtovat käydä maailmaan,
ne jo haastavat kapinasta,
ja tuskin heidät hillityks saan
läpi porttien painaumasta.
Hyvä on — en pidätä heitä,
— ma en ole vanginvahti —
nyt käyköön Helvetin mahti
sekin vapauden teitä.

Tämä hullua järjestelmää on
näin maailma kahtia panna:
puol’ toinen, mi käy alla auringon,
elon vettä ei toiselle anna.
He tuolla, he kirjainta seuraa ja sanaa,
oman parhaansa tänne he manaa,
jos kiellettyyn se johti
tai kirosi taivasta kohti.

Ylipäätään suoraa väkeä
he siimana tänne valaa.
Ei ihme, jos mieli äkeä
Infernossa voittaa alaa,
jos tuomitut oikeuttansa kysyy,
moni kostoa hautoo povi.
Se on selvä, ja selvänä pysyy;
nyt auetkohon ovi.

Te siellä, te asujat valkeuden,
pian näätte nyt vierellänne
epätoivonne, kieltonne, kaiken sen,
jonka kätkitte itseltänne.
Valon heimo, sa pelkosi heitä,
oman itsesi meissä tapaat,
sa tartu käsihin meitä,
ole vapaa kuin me oomme vapaat.



II. INFERNON MARSSI


Infernon hetki on täyttynyt,
sen portit on auki lyöty nyt,
ulos joukot rynnäkkövalmiit käyvät,
sinitaivahan alle järjestäyvät.
Alust’ aikain paossa piillehet,
he nyt ovat esille tullehet,
he vannoivat loppua maailmalle
ja he polkevat nyt sen jalkainsa alle.

Pois tieltä. Turha on vastustaa.
Hei, kaukana tuolla jo ratsastaa
Infernon poika nuorin,
hän, iskussa sukkelin, suorin,
hän, loistava, syntynyt hävittäjäks,
Infernon edelläkävijäks,
hänen eessään ei suorana seistä
voi ykskään teistä ei meistä.

Hän tullut on teitä kurittamaan,
on vapaus hänellä ratsunaan,
on ohjina oikeus silkka
ja ruoskana kirkas pilkka.
Hänen katseensa heidät puhki syö,
hänen ruoskansa kasvoihinne lyö,
hän Uskonne joukot jakaa
ja Toivon hän kiertää takaa.

Hei katsokaa, hänen jäljissään
käy mustia pilviä vyörymään,
se on meidän, Helvetin uho,
ja sen helmassa piilee tuho.
Se on omaanne, katkua pistävää.
Joko itkettää? Joko yskittää?
Oman tuskanne saitteko maistaa,
epätoivonne katkua haistaa?

On turhaa maan sekä Taivaan työ,
nyt on voittava kipu ja kauhun yö,
ja sen turvissa Inferno niittää
ja laihoa riittää, riittää.
Hei, kuulkaa huutoa enkelten,
kun usvassa lentävät valittaen
ne, itkien kauhua allaan,
ja yskien tukehtumallaan.



III. ENKELTEN LAULU


Lyötynä on hyvä.
Hetki viivästyvä
uhkaa viime voimat masentaa.
Kaikk’ on rikki, jolla
äsken vielä olla
saattoi arvovaltaa oikeaa.

Usko lyötiin lakoon,
Toivo kärkäs pakoon
pahan näköä jo säikähtäin.
Järkkyy taivaan pielet,
joukot rienakielet
riehuu pyhätöitä hävittäin.

Vielä koittakaamme.
Avuks kutsukaamme
ahdistettuin turva, Rakkaus.
Rakkauden mahti,
anna uusi tahti,
uusi toivo, uusi uskallus.

Kokoon kaikki hyvä;
hetki viivästyvä
saattaa kaiken, kaiken hajottaa.
Rakkauden henki,
auta taistellenki,
auta joukkoamme hukkuvaa.



IV. VOITTAJA


Infernon nuorin poika, hän pääsi voittajaks
ja käskyt rauhan, lempeyden jätti miehillensä.
Hän tullehensa tiesi kuin kauhun kantajaks,
ties oikeuden armotonta työtä tehnehensä,
ties tuskan auran maata nyt syvään kyntäneen
ja miekan tiesi lyöneen ja ruoskan sattuneen.
On taivas lannistettu, maan käyty oikeus,
nyt jatkakoot he itse — on heillä vapaus.

Hän nousi kumpareelle, ja päänsä paljastain,
loi katsehensa tyyntyneille taistotanterille.
Siin’ on hän uljas nähdä, kuin aikain sammuvain
ois kuolonvahti hän, ja alku tuleville.
Infernon öitten muistot jos polttaa rinnassaan,
niin hymynä ne hohtaa vain hänen huulillaan,
ja viime säde päivän, pois kuolleen, hajonneen,
vain uuden aamun hohteen luo hänen otsalleen.

Niin näyttää voi, mut toisin hän itse aavistaa,
kun hävityksen viestit hänen silmiänsä kohtaa.
Inferno, kauvan vangittu, nyt verta janoaa,
ja loimut murhapolttoin yhä vielä hohtaa.
On kaikki siellä sekaisin, lyö veli veljeään,
ja kuuluu hätähuudot, käy parku yhtenään.
On turhaa järjen manaus ja lohdutuksen työ
— ken siihen ryhtyy, kiroten ne maahan hänet lyö.

Infernon poika, voittaja, hän, taiston kärkimies,
hän rinnassansa tuntee tuskan aallon lyövän
ja syyllisyyden hampaan kipeästi syövän.
Hän kantaa tästä vastuun, sen hän selkeästi ties.
Pois sotisopa päältä, pois kilvet, miekkavyöt,
nyt alkaa päivät kuumimmat ja raskahimmat työt,
nyt käyvä on hän joukkoon kuin veli veljen luoksi,
on käyvä työhön nöyryyden hän — voittonsa vuoksi.



V. PROFEETTA


Turhaa, turhaa kaikki on,
auttaa heit’ on mahdoton,
tehoa ei tunto, järki;
epäillen he kaiken särki.

Sen he siis on oppineet!
hulluuteensa hukkuneet,
heistä’ ei kokonaista luoda.
Karvas on se kalkki juoda.

Mun on yksin kaikki syy.
Kaikki, kaikki myrkyttyy,
johon kosken käsilläni,
toivoin hyvää tekeväni.

Puutuin ehkä jotakin
jok’ on kaikkein tärkein,
jossa juuret ihmiselon
viihtyy, tuntumatta pelon.

Outo puutos, esiin
astu teoin elävin,
joudu, astu tilalleni,
korjaa huono luomiseni.



VI. RAKKAUS


Ken mua kutsui?
Ullakko saan?
Kauvan jo varroin
kutsua maan,
vaikk’ olin syrjitty,
toivoin salaa:
kerran mun luokseni
maailma palaa,
muu kun on pettänyt, mua tarvitaan.

Turhaan kolkutin
päivin, öin,
sydänten ovia
turhaan löin.
Nimeni he ottivat
itsellensä,
peittivät sillä
tyhjyytensä
solvaten nimeäni kylmin töin.

Nytkö on tullut
hetkeni mun?
Ei, jos on kutsu
taisteluun.
Maa vain kutsuu
vaivaansa omaan,
enkelit taistoon
toivottomaan.
— Kutsuu Inferno! — On hetkeni mun.

Muut avuks tahtovat
itselleen,
yks toki itsensä
puutteeseen.
Kutsuu Inferno,
hänelt’ en kiellä,
hän onhan ainoa
nöyrällä miellä,
ottaen syyn kaiken itselleen.

Kutsut Inferno!
Viestisi sain!
Muille en kuulu,
sulle vain.
Uljas, ma oon sun
palvelijasi,
tahdon ma käydä
rinnallasi
lävitse kaikkien maailmain.



VII. KUORO


Alust’ aikain vierasta kaksi
on toisensa löytänyt,
he saapuvat vierahaksi
joka ihmiselle nyt.
Nyt itsemme kanssa meidät
he voivat sovittaa.
Ken vastaanottaa heidät,
hän mielenrauhan saa.

He syntyneet ovat meistä
— siitä, jonka me kätkimme pois —
ken itseään ei heistä
nyt jälleen tuntea vois!
He on parhainta itseämme
ja he meitä vahvistaa,
he meidän sydämissämme
kodin pysyväisen saa.

Ole kiitetty päivänkoitto,
Ole kiitetty valkeus.
Nyt vasta on saatu voitto,
nyt vasta on vapaus.
Tuli Taivas meidän luoksi,
Inferno oli kerallaan.
On syntynyt heidän vuoksi
joka ihminen uudestaan.






V




VANHA LAULU


Pouta se narrasi nuoren nurmen
ennenaikoja kukkimaan.
Pouta meni piiloon pilven taakse.
Halla tuli kukkia korjaamaan.

Poika se narrasi neidon nuoren
ennenaikoja kukkimaan.
Poika meni piiloon maailman teille.
Suru tuli neitoa korjaamaan.

Nousi se nurmi hallan alta,
uusiin kukkihin puhjeten.
Neito ei toipunut surunsa alta.
Kuihtuivat ruusut poskien.

Kuka sen pienen lapsen heitti
virran vierivän pyörteisiin?
Kuka nyt kalterin takaa katsoo
kentän kukkihin kultaisiin?




LEMMENLEHDET JA POHJATUULI


Ja lemmenlehdet ja pohjatuuli
ne toisens’ syksyllä kohtasit,
kun kesän menneen jo mailta luuli,
mut hohti metsien temppelit.

Ol’ pihlajat punamekko päällä
ja koivunlehvät jo kellastui.
Kaks punalehteä siellä täällä
pois oksistansa ne tempautui.

Tuul’ niitä lennätti, sitte heitti
ne metsän syrjähän sylikkäin.
Pian talven tuisku ne sinne peitti,
kaks lemmenlehteä, lähekkäin.




JUOPON JUTTU


— Miksi juot sinä villi poika
viikkokausia yhtenään?
— Siksi juon, kun et neitokulta
ole mun luonani yhtenään.

— Omasi olen jo, juopporenttu;
miksi juot yhä yhtenään?
— Siksi juon, kun sa muijakulta
olet mun luonani yhtenään.

— Nurmen all’ oon jo nukkumassa;
miksi juot yhä yhtenään?
— Haluan luoksesi nurmen alle,
siksi juon yhä yhtenään.




MATTI JA MAIJA


Oli kerran Matti ja Maija,
ja he rakasti toisiaan.
Monet muutkin Matit ja Maijat
kai rakastaa toisiaan,
mut nämä oli Maija Koisti
se konttorineitonen,
ja Matti Savikurki,
pienvirkailija tunnollinen.

He sielujen sympatiiaa
tosilemmessä tunsivat
— jos ketkään, niin tottavieköön
he toisiaan rakastivat,
he päivin ja yönkin hetkin
vain uneksit toisistaan,
ja kun toisens he kohtasit illoin,
he vaipuivat suudelmaan.

He suutelit siihen asti
että Maija pikkuisen sai,
senjälkeen oli selvä juttu
että Matti Maijan nai
— kas kunnon poika oli Matti
ja hän Maijaansa rakasti niin!
Oi, terve, Maija ja Matti,
ei kaikki rakasta niin!

Pesän yhteisen laittoivat he
ja olivat onnelliset.
Ei surreet he huomista päivää
kuin nykyiset ihmiset,
vaan luottivat isähän taivaan,
joka hänkin rakastaa
ja kaarneen poikia ruokkii,
kedon kukkaset vaatettaa.

Mut pesähän Matin ja Maijan
ei osunut anti muu,
vain heilimöi anteliaasti
se lemmen hedelmäpuu...
Koki Matti pennejä koota,
teki kahdenkin miehen työt,
ja Maija säästi ja neuloi,
kera Mattinsa valvoen yöt.

Oi rakkauden voimaa
kuin pienissä se väkevä on,
kuin yhäti saattaa se kestää
läpi puutteen ja ahdingon,
ei säiky, jos kuinka köyhyys
käy ovesta irvistämään,
jos Matilta kolmatta kertaa
jo takki käännetään.

Mut ihmislapsi ei koskaan
täystyytyväinen lie.
Ja kerran Matinkin aatos
hyvin oudoille teille vie.
— Nyt Maija on sairas, ja lasta
saa Matti lullata
ja mustikkavellit keittää
ja astiat tiskata,

niin silloinpa Matin kulmat
jo hiukan ryppyhyn käy
ja aviojuhdan toimeen
ei tyytyvän hän näy,
vaan pienintä lullatessa
kun hetkeksi istua saa,
hän kyyneleisin silmin
näin laulun laulahtaa:

*

Aa — aa — lullaa

Miksipä, Matti, synnyinkään
tänne ihmiseksi?
miksi en kukkaiseksi tullut
taikka lintuseksi?

Aa — aa — lullaa

Oisinpa pieni peipponen
siipiniekka veikko,
oma öisin herrani,
vaikka kuinka heikko;

Aa — aa — lullaa

koivunoksaan laitteleisin
sammalista pesäsen,
jota tuulen sormet soutais
koko pitkän kesäsen.

Aa — aa — lullaa

Tuuli se pieniä tuudittais,
minä Maijalle lauleleisin,
joskus kärpäsen, joskus toukan
pienten suuhun veisin.

Aa — aa — lullaa

Ei olis huolta einehestä
eikä vaattehista,
ei veronkantajan käynnistä,
ei ulosottajista.

Aa — aa — lullaa

Talvikaan ei peljättäis
kun siiville nousisimme
ja halki ilmain siintäväin
luo kesän lentäisimme

Aa — aa — lullaa

Niilin rannan kaislikoille
luokse kultakalojen
luokse lemmen ikuisen
ja lootoskukka-alojen.

Aa — aa — lullaa




TUPPILAN JUSSI


Oh leppeä lauvantainen ilta,
puut puhkesi vihreään,
kun Tuppilan Jussi tuli kaupungilta
ja haasteli mielissään:

»Nyt, muijani, nyt on lauvantai
Ja Jussi litviikkinsä sai,
mut ostoksia teki Jussi,
ja nyt on tyhjä pussi.
So-soo, ei huolita kiivastella,
ei itselleni ole ostokset,
vaan muijani tahdon kaunistella
kuin tulipaanin kukkaiset.
Hei katsoppas hattua, kenkiä koita,
pitspöksyjä, liivejä valkeoita,
ja katsele hepeniä muitakin,

pue itsesi niihin kaikkihin.»
Mutta Jussin muijassa siinä on muijaa;
sepä kiljahtaa, sepä pystyyn tuijaa.
Tämä vaimo pulskista tuomisista
vain keksii touhua lapsellista,
jopa keksii pilkkaa ja typeryyttä,
kun vanha muija, näin, ilman syyttä,
nyt tehtäis nauruksi naapurein.
Ja muija se Jussin korvaan huusi
etten minä oo joku joulukuusi,
joka puetaan rimpsuin ja hetalein.

Niin pauhaa muija, ja Jussi parkaa
se meteli hämmästyttää.
Ovipuolessa viitisen lasta arkaa
pelon vallassa kohtausta kyttää.
Mut vaimo on tullut jo tikahtumalleen,
hän vaivoin kopeloi penkin alleen
ja itkua tehden äijältä kysyy
että näilläkö rimpsuilla eletään
ensviikko, ja näilläkö mukulat kengissä pysyy,
ja entäs, kun tölli on kahviton
ja sokeriastia tyhjä on.

Sepä kysymys nyt ei Jussia paina,
ja sellainen syytös tällä tovin
on väärä ja ilkeä kovin!
Hän, joka on lauhkea ollut aina,
tämä Jussi, hän pöytään nyrkillä möykkää,
kaks pienintä myttyä esille töykkää
ja haastaa asian vakaan,
sanat lyö kuin lukkoon ja hakaan:

»On huolehdittu sun kaffistas,
sitä muistanut oon, ja sokerias;
sinä todistat väärin ja turhia torut.
Pian nähdä saat: nyt ei auta porut,
vaan kun on saunassa piipahdettu,
iho löylyn poltossa norjennettu,
puet siivosti yllesi korut. —
Minä tahdon katsoa muijaani omaa
ja leivänhuolille antaa lomaa;
sua halata tahdon, ja penikkakullat
ajan saunanlavolle nukkumaan,
mut ensiksi niillekkin annetaan
kai kompiaiset ja kottapullat
— toki sitäkin sorttia muisti

tämä Jussi, ja markat luisti. —
Niin, muijariepuni, pyörällä päästäin
tänä iltana oon, minä tiedän sen,
mut sanasi tuonnemmaksi säästäin
koe olla altis ja suloinen
etten minä aivan hulluksi tulis
ja kiivauteeni sulis.
Kas nyt on päivä, se veriä vievä,
kun kevät on tullut kaupunkiin,
kun nainen on silmälle sangen sievä
ja sormia syyhyttävä niin.
Voi voi sitä vilskettä Espiksellä,
sitä paljasta kaulaa valkeaa
ja pohjetta, joka silkkisellä
vain kalvolla karvansa verhoaa;
voi sentoki, kun minä katselin,
pää kuumeni, tulinpa vimmoihin,
ihan silmillä nielin mamsselleita
ja ne nielin kaikkine riepuineen,
silksukkine, pitseine, paitoineen,
jotta täyteen tulin niitä parselleita.
Ja niin tulin täyteen mamsselleita
ja niitten fiinejä parselleita
että puodista puotiin markkani vein,

jymykaupat tein
ja töinpä ne tuomiset muijallein.
Siin’ on ne, kisko ne päällesi vainen,
sinä tykkäät rimssuista varmasti,
ja jos tykkää et, et ole se nainen,
jota Jussi nuorena armasti.
Ja sen minä sanon että vaikka luet
ikävuosia takanas ankaroita,
kun oikeat hynttyyt ruholles puet,
sua Espis-likat ei syrjään soita;
sull’ on paksut reidet ja pyöreä ruho
ja käy siitä yhäti lämpimän uho
— kun painautuu sen kylkeen,
niin on kuin vierellä hylkeen.»

Näin Tuppilan Jussi haastaa ties
— Jöröjussiksi haukuttu jämerä mies —
oli suulas, suonissa tulta.
Ja siitäpä muija-kulta
ties nätisti suppuun hillitä suunsa
ja ottaa tuomiset tarkasteluunsa.
Liki mittoja mallasi vaateparsi!
— hyvin Jussill’ oli muistissa muijansa varsi.

Ja kun oli saunassa piipahdettu,
suut mustalla kahvilla huljuutettu,
niin muija jo tukkansa suki,
ylen pörhölleen sen kietoen,
jopa rautanaulalla piippasi sen,
ja kaikki ne parsellit päällensä puki,
ylen paljon peiliä käyttäin,
pian tyytyväiseltä näyttäin.

Mut Jussin naama, se peili paras,
sekin hyviä merkkejä näytti,
tämä Jussi hymyten partaansa haras,
näin peilin tehtävät täytti:

»Jopa joo, sit’ on pulskaa naisenpuolta
näet meilläkin, kun sen pukee parhain,
ja minä sen puetan, pidänpä huolta
ett’ on se kuin ruusunen yrttitarhain
tai niinkuin ihana joulukuusi.
Pahus soi miten taas on se fiini ja uusi!
Ei espislintuja tarvita täällä;
ne raukat mua ihan säälittää,
kun ei niill’ oo lihoja luittensa päällä,
ja kintut niitten — kuin ristissä ois
kaks kaunaa vain, ja kuivia netki.
Minä käännän niistä mieleni pois,
ne olivat harharetki. —
Hei mukulat saunaan nukkumaan!
Minä käyn tätä hyljettä halaamaan.»

Oli leppeä lauvantainen ilta.
Puut puhkesi vihreään.
Ja Tuppilan tölliin kaupungilta
toi Jussi kevätsään.




PAHA MIES


Näin äsken miehen muutaman,
jok’ ei ollut muitten malliin,
joka sopinut ei sen rakkahan
pyhän yhteisyyden talliin.

Kun muilta riemu irti läks,
pilajuttu ja leikki kulki,
hän silloin suunsa sulki
ja muuttui miettiväks;

kun muut tuli juhlamielelleen
ylös pilviin nousten kovin,
hän, jos oli mukana, itsekseen
tais torkahdella tovin;

Ja muut kun ratsasti murheellaan
niin fraasein tuskantärkein,
selin kääntyi hän, hymy huulillaan,
koko tärkeyden särkein.

Miesrievusta tietysti koitui niin
pyhän yhteisyyden pilkka,
siks hälle myrkkyä juotettiin
pian tepsiväinen tilkka.

Paha mies ei kuollut kuitenkaan
edes myrkkykuuriin tähän:
sekin keskinkertaisuudessaan
vain sylkemään sai vähän.




OLIPA KERRAN —


Olipa kerran ihminen eräs,
elämänjuoppo luultavasti,
jonka aivussa aatos heräs
elellä ijäti, kerrassa loppuun asti
elämän mahdollisuudet tyhjentäin.
Ja niinpä hän kerjäsi hiessäpäin
taivahaiselta jumalaltaan
lääkettä avuksi kuoleman valtaan.

Jumala, joka on ukko hyvä,
rukouksista herkentyvä,
kääntyi surulliseksi
ei ollut hän mahtaja sellainen!
Mut kosk’ on hän viisas yli kaikkien,
jopa lopulta neuvon keksi.
Mettiäiseksi rupesi hän,
lenteli kentillä elämän,
näpisti hituisen sieltä ja täältä

huolettomien orren päältä
ja taltehensa kantoi.
Niin hän voimaa elämisen
lopuksi sai hyvän pussillisen
ja sen ihmiselle antoi:
»Viis-kuussataa vuott’ on nyt säkissäs,
nauti ja pidä hyvänäs.
Jos ei riitä se, taivahan isää
pyyydä, ja taas hän hankkii lisää.
Mut ettei ois liikoja vuosia tässä,
ole varova lääkkeen käytännässä.»

Ihminen kiitti ja hymysi,
piiloluolahan lymysi
appaen siellä vatsahansa
kaiken elämän-voitehen
niin että lopuksi naamaltansa
oli hän aivan rasvainen.
Ja hurmauneena onneensa uuteen
astui hän elämän ikuisuuteen.

Vieri vuossata, vieripä kaks,
hän tunsi olonsa ihanaks.
Elämän kuohu loppumaton
huimana ohitse virtasi,
hän kuin jumala kuolematon
elämänvirralla souteli.

Aika yhä vieri ratojaan
vaihtaen vuosisatojaan,
se ihminen yhäti eli,
mut kurjana itkeskeli.
Nyt hän kaipasi haudan poveen
kerjäten kolkutti kuoleman oveen:
Tämä mielettömyys mua uuvuttaa;
olen väsynyt, mutta en lepoa saa.
Tätä ikuisuutta en kestä, en kestä.
Tulen hulluksi paljosta elämisestä.

Haasteli hänelle isä taivaan:
»Yks vain apu on siihen vaivaan:
varro vielä vuoskymmen muuan.
Miks heti ahmit kaiken ruuan
jonka silloin minulta sait!
Varro nyt, ja ole vait.»




MINÄ ETSIN —


Minä etsin entistä itseäin
ja en sitä löytää voinut.
Olin muistonsiruja pyydystäin
sen haussa kompuroinut,
murun sieltä, täält’ olin löytänyt,
ne visusti konttiini kätkenyt,
mut niistä en voinut yhdistellä
sitä muotoa, joka on ihmisellä.

Se milloin mitenkin muovautui,
kala, lintu se oli, oli iileskotti,
ja kun se parhaiten onnistui,
niin aasin muodon se silloin otti.
Paha muruista koota, mahdoton,
sitä, joka jo unhoon hajonnut on;
sellainen työ voi hetkellänsä
vain kuvastella tekijätänsä,
ja tekijä vaihtuu vuosien mukaan;
edes eilist’ ei itseään tavota kukaan.

Mut kerranpa luulin löytäneeni
polun lapsenmielehen entiseeni,
kun sattuma niitylle minut johti,
joka auringon alla kukissa hohti,
ja niitten keskessä poikanen
pien puheli kerällä ruohojen.
Jopa varmana luokse polin;
jos mikään, niin tuo minä olin.
Nuo kasvot on samat kuin minunkin
— iän eroa välillä vähän —
ja muistanpa hyvin kun unohdin,
hänet kerran kentälle tähän.
»Hei terveeks, pikkumies!
Minut tuntenet kenties?»

»Et kuulu mun tuttaviini.
Mikä lietkin, kuka sen tietää.
Paha silmä sull’ on, paha miini.
Mene pois! En voi sua sietää.»
Päin silmiä haukkui noin
mua poikanen pieni.
Palan karvaan niellä koin,
»niin lie», vain nolona hoin,
kun pois vei tieni.

Meni päiviä, viikkoja juoksi.
Tulin talohon muutamaan.
Jano poltti. Emännän luoksi
kävin juomista anelemaan.
Toi tuopin emäntä aimo
ja sen ojensi juodaksein
— mut valjuks valahti vaimo,
ma otsalle käteni vein,
ja tuoppi putosi meiltä
kuin lapsilta säikkyneiltä.
Me tuttuja oltiin vuotten takaa,
ja liian tuttuja! tottavie.
Tilin vaatii nyt tuo katse vakaa:
seis! pystyssä on pakotie.

Sellaisen katseen alla
en paina ma paljoakaan,
vaan häveten, mielellä masentuvalla,
alas pääni laskea saan.
Kuin hukkuen helmaan vetten
oli silloin tunto mulla;
niin huonoksi tunnuin etten
voi huonommaksi tulla.
Sulut rintani hetkessä suli,
sanat kerrankin totiset tuli:

»Sano kuin olen syyllinen miesi,
mua kadotetuksi sano,
sen tiedon jos kielesi tiesi,
vain silloin mun loppuu jano.
Olen etsinyt kiihkoisasti
ma entistä itseäin,
ja nyt sun silmies pohjalta näin;
olen pettäjä alusta asti.»

»Älä väärää todistusta ano.
Niin en minä koskaan, en koskaan sano.
Sa väärin minua tulkitset
— et oo mua pettänyt, itseäs et.
Mikä nyt liet, siihen ei tietoni yllä,
mut entisen itsesi tiedän kyllä,
ja se entinen oothan minulle yhä,
sen muistossa sinua tervehdin;
se muisto on minulle pyhä
nyt vieläkin.
Olet sydämessäni kallis, kallis,
jota kenenkään en soimata sallis.
Mun silmäini pohjalta löytää voit
kuvan oikean itsestäsi.
Ja sormus, jonka sa kerran toit
— viel’ onko se mielessäsi? —
se tallella on, sen saatan näyttää.
Täst’ alkaen taas sitä tahdon käyttää.»




PITKÄ MATKA


Kuin pitkä onkaan matka ihmisiin,
niin lyhyt vihamiehiin, pitkä ystäviin.

Se syntyi diplomaatiksi ystävyys,
se niukoin käsin antoi, mutta paljon pyys,

ja jos se käden rakkaan tarjoaa
niin toinen käsi varkain puukon piilottaa.

Se varuillaan on aina hiukkasen,
se — äänenkantamattoman kaukainen.




CARMEN SAECULARE


Rautahepo ja automobiili!
— Voimansa antoi
sähkö ja hiili!
Maapallo kuljettu navasta napaan,
luonnon vapaan
jäsenet lyötynä kahleisiin;
jättilaivat meriä viiltää,
pilvissä kiiltää
pauhaten kotka rautainen.

Sekuntikello raksaa, raksaa
hermoja kiihottain.
Ihminen uupuu, ja toinen jaksaa
vaivalla vain.
Hetki on kallis. Hetken työtä
räiskävät konehet päivää, yötä;
hetken voittaja
kaiken voittaja,
sekunnin varas
varkaista paras.

Raudan ja sähkön vuosisata,
terve!
Terve, sa teknillinen järki,
keksinnöittesi huima rata
entiset ihmeet särki.
Teeppäs yks kukkanen, pieni puu,
oksalle lintu laulusuu,
tee yks ihminen tilalle sen,
joka jää pyöritän konehen
ja murskautuu.




PARANTAJAT


Olympon jumalat kaikin
he kerran, joutessaan,
kävit maata parantamaan.
Ja paljon he aikaansaikin!
He sanoilla filosofeeras
ja asiat abstraheeras,
kukin järjestelmiä laati,
lain voimaa niille vaati.

Huhu silloin oudon sanan
toi joukkoon jaloon:
On Hades, herra Manan,
ylös yöstään kömpinyt valoon;
hänet nähty on jossain siellä
puusauva kourassa tiellä.

Kun salien loukosta loukkoon
lens kauhunsanoma uus,
niin riitaisaan jumaljoukkoon
tuli hiljaisuus.
Ja jumalat pienet ja suuremmat
ne kysyen toisiinsa katsoivat.
Ja naisia pyörtyi nurin.

Oli tulossa vallankumous,
ylen kauhea rikkomus kurin!
Eip’ ihme, jos leimahti suuttumus,
jos yhteisten etujen puolustus
pian rohkaisutti mielet
ja ennenkaikkea kielet.

Tuli kaikille innostus yhteinen
ja he seiniltä aseita riipi
pois häätääksensä vieraan sen,
joka varkain maassa hiipi.
Oli kiirettä, tuhinaa, tohinaa kyllä,
mut pian oli sotisopa kaikkien yllä,
oli kiväärit kaikilla seljässään

eikä puuttunut konekiväärikään.
Lopuks naftaliiniarkusta siivet tuotiin
ja viimeiset rohkaisuryypyt juotiin.
Ja niin jumalurhot lensi ja juoks
pahan rauhanhäiritsijän luoks
— hänet löysivät illansuussa vasta
tienviereltä vaiti istumasta.

»Miks hiivit sa meidän maille?
Ulos! tai jäät päätäsi vaille.»
Ei pahasti säikkynyt outo mies,
vaan pauhaaville vastata ties:

— Te katsokaa miten yksin on
maan luonto kesänsä hetkin.
Te kai väistytte saleihin Olympon,
selin kääntyi ihmisetkin;
ei kukaan pilvien lentoa seuraa,
ei puhele keralla kukkain,
näe kukaan ei synnyttävää peuraa,
ei tappelua hukkain.
Te valtaanne vartioitte vain,

mut vallanalaiset unhottain.
Senverran tok’ ihmislapsia vaalitte
että suitsutuksia heiltä haalitte
mun nimeäni kiristyskeinona käyttäin.
Jos yhäti jatkuu se taktiikkanne,
Manan herra on vaaliva maailmanne
vähän toisellaisia tapoja näyttäin.
— Hän, joka on valtias vainajain,
hän yksinkö elämää rakasti vain?

Näin sanoen otti hän taskustaan
sen lakin, jota usein mainitaan,
ja kun hän sen päähänsä veti,
hän häipyi silmistä heti,
eikä kukaan tiedä, hän menikö pois
vai vieläkö maahan jäänyt ois.
Ei tiedetä. Zeuskaan kurkistaa
ei voi Manan taikahytyrän taa.
Joku vaivattu lie silti tuntenut
hänen lempeän äänensä rohkaisut.