language: Finnish

KAKSI LUPAUSTA

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

»Seuranäytelmiä» 293

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

HENKILÖT:

Varstalan isäntä.
Varstalan emäntä.
Antero, heidän poikansa.
Helmi, heidän tyttärensä.
Ollikan Matti, | nuoria isäntämiehiä.
Salkolan Eino. |

NÄYTTÄMÖ.

Varstalan arkitupa kaikissa näytöksissä.

OHJEITA ESITTÄJILLE.

Varslalan isäntä on hillitysti hyvätuulinen luonne, ja liikkeet ilmaisevat pehmeätä vilkkautta. Hänen sanonnastaan ja olennostaan ilmenee täsmällisyys ja älykkyys valoisana ja vaatimattomana. Hän on kiinteä, mutta ei kireä. Valistunut, aikaansa seuraava maalainen, mutta ei vähääkään herrastunut. Ikä 50 v.

Emäntä on herttainen ja toimelias. Kodin ja lasten onni on hänen elämänsä sisältö. Ikä 45 v.

Antero on poikamainen ja vähän vallaton. Ei yritäkään hallita kirmailevia ajatuksiaan eikä huoletonta ryhtiään. Mutta nämä piirteet ovat kuin henkistä hutikkaa, jonka ovat synnyttäneet kotiinpaluu ja juuri suoritettu kypsyystutkinto. Välähdyksittäin ilmenee poikamaisuuden raoista sekä selvää ajatusta että luonteen tarmoa. Ikä 20 v.

Helmi on alakuloinen ja surumielinen. Hänellä on kannettavana taakka, joka on liian raskas. Ja kun hän toiminnan kestäessä siitä vapautuu, nähdään, että hänen luonteensa pohjana on iloisuus ja aurinkoinen mieli. Ikä 22 v.

Ollikan Matti on vakava, melkein synkkä luonne. Hiljainen ja mietiskelyyn taipuva. Luja ja itsenäinen omalta kohdaltaan, mutta arkailee loukata toisten oikeuksia. Peräti rehti ja oikeudentuntoinen. Uskonnollisuus puhdasta ja sydämestä lähtevää. Ei sanavalmista tekohurskautta. Ikä 30 v.

Salkolan Eino on iloinen ja reipas. Voisi olla repäiseväkin, mutta synnynnäinen ujous vaimentaa sen ja tekee hänen olentonsa hillityksi ja miellyttäväksi. Ikä 25 v.

Muuten voivat esiintyjät kiinnittää huomiota »Onnen veräjä»-nimisessä näytelmässä tehtyyn yleishuomautukseen.

Aika: Kevätkesäinen aamupäivä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Helmi istuu kirjoituspöydän ääressä tehden käsityötä.

Emäntä (tulee peräovesla hiljaisessa touhussa, iso avain ja valokuva kädessä). Ihan kesken kiirein minun täytyy tulla näyttämään sinulle tätä Anteron valokuvaa — kun se poika vihdoinkin sen löysi kompeistaan. Katsos! Eikö se ole tavatonta? Ylioppilaslakki päässä ja rinta niin täynnä kukkia, että — näes — ihan leukaan asti ja olkain yli!

Helmi. Kas vaan! Hyvinhän se kaupunkilaisserkku on velimiestä hoidellut.

Emäntä. Hyvin! Oikein hyvin! Ja antaessaan oli kaikki oikein nimitellyt, sanoi Antero. Nuo ovat minulta — nuo sinulta — ja nuo isältä — ja nuo Hilja-serkulta itseltä — ja —

Helmi. Onhan se pulska poika!

Emäntä (ottaa kuvan ja istuu keinutuoliin). Vai pulska! En ikinä ole nähnyt mitään näin kaunista! En ikinä!

Helmi. Joko on noussut?

Emäntä. Jo. Väsynyt se raukka taisi olla kaiken jälkeen — ja vielä koko eilispäivän matka lisäksi. (Katselee kuvaa aina väliin.) Mutta en minä enää malttanut — kiipesin vinttikamarin ovelle —

Helmi (hymyilee). Älä nyt! Jytyyttämäänkö menit?

Emäntä. Een-kä! Minä vaan siinä vähän yskähtelin ja rapistelin — ja — sitten huusin aamiaiselle —

Helmi. Ja nyt Antero on ruokasalissa?

Emäntä. Niin on! — Ajatteles nyt, että pikku Antero on ylioppilas. Valmis rupeamaan miksi tahansa — papiksi tai tuomariksi tai —

Helmi (taputtaa äitiä olalle). No, ei nyt varsin vielä sentään!

Emäntä. Niin! Ei kai ihan heti! Ja ikääkin pitää karttua — ja siinä ohella kai tutustua asioihin — mutta sentään — eikö tämä ole ihmeellistä! Minua niin itkettää, kun katselen tätä kuvaa, mutta — (kuivaa silmiään) — en minä itke!

Helmi. Ei pidäkään itkeä. Iloinen tapaushan tämä on! Ja me olemme iloisia.

Emäntä. Niin sinä sanot, Helmi! Niin sinä sanot! (Katsoo Helmiä pitkään.) Mutta et sinä iloiselta näytä, vaikka sulla olisi kymmenesti syytä, kun väistyi sellainen kauhea onnettomuuden uhka. Vieläkin koskee sydämeen, kun ajattelen Ollikan Mattia virrassa, hevosineen, kärryineen päivineen —

Helmi. Niin — ja pieni poika mukana —

Emäntä. Siunatkoon! Sitä en ole muistanut koko aamuna! Sanos muuta! Kymmenvuotias Mikko! Matin sisarenpoika! Ja lautalta virtaan päälleen pystyyn! Sellaisia jumalattomia ne villit oriit ovat. Mutta oli siinä kaikkivoipa auttaja! Pelasti sinulle sulhasesi! Uskon, että hyvinkin siitä iloitset. Vai mitä?

Helmi. Tietysti, äiti! (Hetken kuluttua hiljaisesti.) Iloitsenhan minä ihmishenkien pelastuksesta.

Emäntä (korjailee neuvottomana pääliinaansa, vilkaisten Helmiin). Niin — ihmishenkien — niin — totta kai! Mutta — ennen lähtöään sisarensa tykö — viime viikolla — pyysi Matti sinua vaimokseen — isältä pyysi — ja sitten puhui sinulle — ja sinä suostuit — niin että hän on sinun sulhasesi —

Helmi (pään painuessa vähän kumaraan). Niin on!

Emäntä (epävarmana). Niin että — kai sitten — senkin puolesta iloitset —

Helmi (ei voi peittää pientä ärtyisyyttä). Iloitsetko sinä erikseen Ollikan Matin pelastuksesta ja Varstalan vävyn puolesta erikseen?

Emäntä (hämillään). No, en kai — enkä minä osaa niin sanoa kuin ajattelen — mutta — minä olen tainnut vain touhuta tässä silmät ummessa — en ole edes tullut sinulta kyselleeksi —

Helmi (arasti, melkein säikähtyen). Mitä sitten?

Emäntä. No, kas! Kyllähän minä vähän hämmästyin, kun sinä olit niin valmis myöntymään sille Matille — mutta kun teit sen ilman kehoitusta, niin — niin — (Ei osaa enää jatkaa.) Ei! Kyllä minun täytyy nyt ajatella — (Ei halua sanoa enempää.) Enkös vaan jäänytkin tähän, vaikka aittaan piti mennä! (Nousee ja vie kuvan sohvapöydälle.) Niin, niin, Antero! Olen iloinen, että sinäkin olet kotona! (Äkkiä.) Tiedätkö missä isä on?

Helmi. Seisoi äsken tuossa kujalla ja katseli, kun Matin rikkinäisiä rattaita tuotiin virrasta kotia.

Emäntä. Niinpä niin! Kaikkeapa nyt sattuikin samalle päivälle! (Kuuntelee.) No, nyt sieltä tulee Antero! Jos en nyt lähde, niin en pääse aittaan koko päivänä. (Menee oikealta ulos.)

Isäntä (tulee perältä Anteron seuraamana, jatkaen keskustelua). Niin, eilen illalla se tapahtui, jotenkin myöhään. Olit jo silloin nukkumassa.

Antero. Mahtoiko hevonen pelästyä jotakin? (Huomaa Helmin ja menee hänen luokseen, tarttuen olkapäihin.) Kas! Helmi! Hyvää huomenta! Ollikan Matillehan on kummia tapahtunut!

Helmi. Hyvää huomenta, Antero! Oletko nukkunut hyvin?

Antero. Kiitos! Erinomaisesti! Niinkuin kissin poikanen! (Heittäytyy keinutuoliin ja ottaa savukekotelon taskustaan.) Tiedätkö, isä, mitä?

Isäntä (on huomannut valokuvan ja asettunut sitä tarkastelemaan). No, mitä nyt pitäisi tietää?

Antero. Minä olen viime aikoina tainnut oppia tupakoimaan!

Isäntä. Hyi, lempo! Sepä vasta akkamaista!

Helmi. Anteron kuvako?

Isäntä (heittää kuvan pöydälle ja naurahtaa). Noo — ei se kaukana mamsellista taida olla sekään.

Antero. Hyi lempo! (Nauraa.)

Isäntä (katsoo Anteron tupakkahommaa). Tuo tupakkatouhu on akkamaista.

Antero. Kas ryökälettä! Ja minä olen pitänyt sitä miesmäisenä!

Isäntä. Ennen vanhaan kyllä nulikat niin kuvittelivat, mutta nyt kuuluvat naiset ryöstäneen sen kuvittelun itselleen. Luulivat tulleensa miesmäisiksi, mutta tulivatkin akkamaisiksi. Minun mielestäni!

Helmi. Poltathan sinäkin, isä, joskus!

Isäntä. Joskus, kun toivon sadetta.

Antero (tarjoo isälleen savuketta). No, eikö nyt voisi vähän ripsutella?

Isäntä (vähän härnäten). Minä luulen, että rupean pureksimaan karamellejä. Oikein kieltä jo karvastelee, kun katselen sinua, parratonta jehua.

Antero. Näyttääkö pahalta?

Isäntä. Eikö mitä! Se on ihan vietävän kaunista! Ja niin perin säästeliästä!

Antero. Kuules, Helmi! Ei taida paljon puuttua, että isä on oikeassa! (Työntää tupakat ja tikut Helmin eteen pöydälle.) Tuossa! Ota kaikki! Sinulle sopii kauneus paremmin kuin minulle. (Heittää palavan savukkeen tuhka-astiaan ja pärskii.) Tpfyi, pirnale! Karvasta se taitaa ollakin. Näes! Se kävi niin kovin hyvin — (keskeyttää äkkiä ja naurahtaa) — siellä — siellä —

Isäntä. — siellä sedän punssipöydässä!

Antero. Mistä isä sen tietää? (Menee takaisin keinutuoliin.) Ai, kapernaum! Nythän muistan sedän sanoneen, että sinä sen jutun olit määrännyt. Kiitos vaan toistenkin puolesta!

Kaikki meidän luokan pojat olivat siellä. Se oli nerokas keksintö! Ei päästy eksymään. Ajatteles, Helmi! Isän pikkusormen pitää sitten olla joka paikassa!

Isäntä (ei välitä kuulla enempää). Missähän äitimuori mahtaa olla?

Helmi. Meni äsken juuri aittaan!

Isäntä (nousee). No, eihän se muijaressu siellä ilman minua pärjää.

Antero. Mitä siellä on tekemistä? Minä menen!

Isäntä. Sitten — sitten myöhemmin alamme tehdä kaikkea yhdessä. Leikittele nyt vielä maisteria tämä kesä! Ja käyt kai Ollikan Mattia tervehtimässä ja onnittelemassa. Ajattele, että jutussa oli tosi vaara mukana. Pelastuminen oli suoranainen ihme. (Menee ulko-ovesta.)

Antero. Oliko Matilla todellakin ollut oikein hengenvaara edessä?

Helmi. Kai siinä vaara oli, kun sellainen raisu hevonen äkkiä mursi puomin poikki ja hyppäsi virtaan.

Antero. Ja Matti istui Mikon kanssa kärryillä?

Helmi. Sepä se juuri oli! Aisat olivat painaneet oriin heti upoksiin — ja sitten alkoivat kärryt vaipua pohjaan. Matti oli noussut seisomaan ja piti Mikkoa toisin käsin olkapäällään. Sitten olivat kärryt luisuneet jalkojen alta ja Matti oli jäänyt veden varaan.

Antero. Eikä Matti osaa uida — minä tiedän sen.

Helmi. Eikä Mikkokaan kuulu osaavan.

Antero. No miten sitten — oliko lähellä ihmisiä?

Helmi. Oli pari hevosmiestä rannalla odottamassa ylipääsyä. Mutta ei ollut muuta venettä kuin lautan mukana kulkeva lautturin vene.

Antero. Ja lautturi-Jussi on vanha äijä! Kylläpä olikin paikka.

Helmi. Oli sentään ehtinyt apuun ihan viime tingassa. Kai kuulet Matilta itseltään tarkemmin.

Antero. No, hevonen jäi tietysti?

Helmi. Tietysti!

Antero (nousee.) Pitääpä käydä Mattia tervehtimässä! Mutta olen minäkin Matti, ellen minä sitä miestä opeta tänä kesänä uimaan. Olispa ollut sellainen uimari kuin minä ja Salkolan Eino! Niin! Varsinkin Eino! Kesken kaiken: miten Eino jaksaa?

Helmi. Eiköpähän — hyvin.

Antero. Miten sinä niin kylmästi sanot minun parhaasta ystävästäni?

Helmi. En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin. En sitten pääsiäisen.

Antero (tarkastaa Helmiä). Et — sitten pääsiäisen?

Helmi. En.

Antero (katselee yhä Helmiä ja palaa keinutuoliin). Eikö sitten ole ollut iltamia tai muita huveja täällä — tai muissa kylissä?

Helmi. On kai niitä ollut — joitakin!

Antero (heittäytyy luontaiseen, huolettomaan sävyynsä, mutta vilkaisee silti tutkivasti Helmiin silloin tällöin). Mutta sinä et ole tullut menneeksi?

Helmi. Juuri niin! Ei ole tullut mentyä.

Antero. Mutta sinähän loistit donna primana vielä viime kesänä kaikissa meidän näytelmissämme! Etkö sen jälkeen ole ottanut osaa seurapuuhiin?

Helmi. Enpä juuri!

Antero. Juuri?

Helmi. En oikeastaan — ollenkaan!

Antero. No niin! Tekeehän primadonnienkin joskus mieli levätä. Vai niin olet ruvennut tätimäiseksi! Mutta se on liian aikaista! En minä vielä aio naimisiin!

Helmi (naurahtaa vähän). Etkö? No, miksi et?

Antero. Ei ole heilaa! Mutta — Einolla kai jo on? Vai eikö?

Helmi. En tiedä! En ole kuullut mitään.

Antero. Eikä hän ole käynyt täällä?

Helmi. Ei!

Antero (nauraa). Tiedätkö, että olet kuin kivireki, jota minä kiskon jukolaudasta henkeni edestä? Nyt minä olen kyllästynyt tähän nykimiseen — ja menen Einon luo kuulemaan uutisia.

Helmi. Mene vaan!

Antero. Soo! Se on sinusta samantekevä — menenkö vai enkö! Kuules, tätiseni! Mikä sinua riivaa? Luuletko, etten huomaa, mikä mörökölli sinusta on tullut? Et sinä minua puijaa, hyvä musteri! Kesällä olit kuin visertävä peipponen! Ja nyt! Nyt et ole yhtään mikään!

Helmi. Eikö äiti ole kertonut sinulle mitään?

Antero. Mitään? Sepä nerokas kysymys! Mitä hänen olisi pitänyt kertoa?

Helmi. Minä olen luvannut mennä Ollikalle emännäksi.

Antero (hypähtää pystyyn). Sinä? Ollikalle? Matin vaimoksi?

Helmi. Niin!

Antero. Älä nyt, Helmi-kulta! Olisinko minä niin kokonaan erehtynyt isän suhteen?

Helmi. Isän suhteen?

Antero. Niin! Onko isä pakottanut sinut Matille?

Helmi. Ei kukaan ole minua pakottanut. Vapaasti annoin sanani viime viikolla. Mitäpä minä tänne vanhanpiian päivillekään!

Antero (vaipuu keinutuoliin). Rakastatko sinä Mattia?

Helmi. Enköhän tuota mahda oppia. Matti on hyvin rehti. Pidän hänestä.

Antero (päivitellen). Pidät hänestä — ja olet morsian — ja olet kuin surun haamu omissa hautajaisissasi! Voi, kapernaum sentään sinua, täti-tyllykkäni! (Hypähtää taas ylös.) Vai naimisiin, vai? Eikä Einon kanssa! Lentävä lempoko tässä temmeltää! Mitä sinulla on Einoa vastaan? Häh?

Helmi. Älä, hyvä ihminen, henkeäsi vedä Einosta! Hänellä ei ole asiassa mitään osaa! Ei hiuksen vertaa!

Antero. Vai ei osaa? Ei mitään? Hänhän on ollut meidän paras ystävämme! Niin sinunkin! Älä kielläkään! Ja nyt te ette enää tapaa toisianne ollenkaan! On kai siinä seikassa hiuksen verta jotakin sotkuntapaista.

Helmi (nousee ja ottaa käsityönsä). Ei mitään sotkua ole missään, ellet sinä rupea sitä tekemään. Mutta — anna olla! Sen sanon! Älä hyökkää asioihin, jotka eivät sinulle kuulu! Näyt saavan seuraa. Eino tuli portaille! (Menee peräovesta.)

Antero (jää paikalleen ihmettelemään, alkaa sitten kävellä ja vihellellä).

Eino (tulee ulkoa). Hyvää huomenta!

Antero (kääntyy nopeasti ympäri). Hei! Heippa rallaa! (Menee Einon luo.) Eino-poikaseni! Moorning — sinä junkkari! Terve tuloa!

Eino. Niin! Terve tuloa kotiin! Ja onnea ylioppilaalle! En malttanut olla heti tulematta tapaamaan. Aioin vinttikamariisi, mutta tapasin isäsi ja äitisi tuolla pihalla ja —

Antero. Niin, niin! Tule nyt istumaan! Painu tuohon akkunanpieleen! Minä mielelläni lullaan itseäni tässä keinutuolissa!

Eino. Olet kai kaikesta kohusta vielä vähän käymistilassa?

Antero. Melkein! Olen kuin arenahärkä! Hyvä, että tulit! Aioin muuten — mutta ei tarvinnut vuoren liikkua, kun Muhametti tuli vuorelle. No, mitäs uutta — paitsi Ollikan Mattia Tuonen virrassa?

Eino. Niinpä niin! Nyt kyllä jo sopii leikkikin. Mutta vaikene pilasta Matille! Se kuului olleen kiperä kohta. Matti on entistään vakavampi.

Antero. No, en sitten mene ollenkaan Ollikalle. Minä haluan iloita hänen puolestaan enkä surra hänen viiripäistä hevostaan. Ripotelkoon vaan itse tuhkaa tukalleen! Otahan tuosta tupakka-tutti suuhusi ja rupea kertomaan, mitä sinulle kuuluu!

Eino (ottaa tupakan). Kas! Oletko jo sinäkin opetellut tämän konstin?

Antero. Olen yritellyt, mutta isä sanoo, että se on akkamaista. Luulen, että rupean polttelemaan ainoastaan — salaa isältä. (Nauraa ja sytyttää tupakan.) No, nyt! Mitä sinulle kuuluu?

Eino. Tuossahan tuo menee! Mitä itsellesi?

Antero (tuskastuneesti, lyö kämmentä polveen). No, voi pirnale sinua! Sinä kapernaumin muurijärkäle! Tuossa ja tässä — ja tulee ja menee ja plus minus nolla! Ja mitä itsellesi? Minulleko? Lasta ja oppilasta ja ylioppilasta joka kantilta ja yltä ja päältä! Historiaa, matematiikkaa, kieliä ja roskaa! Hocus pocus filiocus! Sitä herralle itselle kuuluu! (Huokaisee ja nauraa.) Oletko nyt tyydytetty?

Eino (hymyilee). Onni, että taas olemme saaneet sinut kesäksi kotia! Tulet kuin tuuli ulapalta!

Antero. Ja sinä olet kuin seinänraossa torkkuva torakka! Et sano kertaakaan kapernaum! Etkä naura! Haukotus vaan puuttuu. Miten sisaresi jaksaa, sinä tuppisuu?

Eino. Alli voi hyvin ja pääsee tyttökoulusta nyt — aivan näinä päivinä.

Antero. Se on jotakin, se! Saat nähdä, veikkonen, kuinka tänä kesänä tyttölasta hakkaillaan! Voi; yhden kerran, mies! No, ketä sinä nykyään hakkailet?

Eino (hämillään). Enhän minä —

Antero. Taidat olla jo kihloissa?

Eino. Enhän minä —!

Antero. Soo! Aiotko pysyä naimattomana?

Eino. Minä luulen — melkein!

Antero. Melkein naimattomana! Soo! Soo! Sepä vitsikästä! Niinkö — että toinen jalka on naimisissa ja toinen on yöjalka? (Räjähtää nauruun.)

Eino (liikahtaa hermostuneena). Ei puhuta minusta! Ei meille niin helposti emäntää tuoda!

Antero. Miksi ei?

Eino. Kyllähän sen tiedät! Talo velkana — enemmältä puoleltaan! Ei löydy lähtijöitä!

Antero. Oletkos kysynyt keltään?

Eino. En! Johan nyt! Ja suoraan sanoen, minä karttelen tyttöjä! Voisi vielä sattua mieltymystä — ehkä molemmin puolin! Tietäähän, että sellaisesta voisi koitua paljasta ikävyyttä.

Antero. Voi sinua, hakovaari! Kapernaumin porttipylväs! Sinähän puhut vanhasti kuin itse Metusala! Etkö sinä, pirnale, enää muista, että olet maanviljelysopiston läpi käynyt mies — että osaat asua taloa, jos kukaan?

Eino (vastahakoisesti). Eivät tyttöjen isät sitä vielä huomaa!

Antero. Ja sinä odotat, että he sanoisivat: jo äkkään, jo äkkään! Nai meiltä, nai meiltä!

Eino (naurahtaa vasten tahtoaan). Ei viitsitä puhua tästä asiasta!

Antero. Vai niin! Olet tullut laiskaksi! Et ole viitsinyt käydä meilläkään koko talvena!

Eino (nopeasti). Kuka on sanonut?

Antero (häijynkurisesti). Enpähän tuota — viitsi sanoa.

Eino (alakuloisesti). Enpä minä — ole tainnut käydäkään.

Antero. Et tietysti, kun pelkäät, että tyttölapset rakastuvat sinuun. Mutta — sen verran olisit voinut piipahdella, että nyt tietäisit mihin meidän Helmi on matkalla!

Eino (tiukasti). Eikö Helmi ole kotona sitten?

Antero (välinpitämättömästi). Kyllä! Vielä — vastaiseksi.

Eino (kiihkeästi). Mitä sinä tarkoitat? Onko jotakin tapahtunut?

Antero. Kas, kas! Mikä nyt tuli? Joko Laiska-Jaakko herää?

Eino. Minne Helmi aikoo? Sano — tai lähden tieheni!

Antero. Minnepä tyttölapsi muuanne kuin naimisiin! Aikoo kai siirtyä tästä tuonne Ollikalle.

Eino (hypähtää pystyyn). Ollikalle?!

Antero. Noo — mitä ihmettä siinä on?

Eino (vaikeasti ja hiljaisesti). Onko asia jo päätetty?

Antero (nousee). Kyllä kai — koska Helmi itse sanoi. (Katselee Einoa, joka tuijottaa eteensä; panee kätensä Einon olkapäälle.) Kuules, Eino-pojuseni! Sinä olet tainnut olla tyhmänsorttinen kakara! Sinuun on tarttunut tuhkarokkoa — ja olet tartuttanut sitä muihin — ja sitten sinä olet juossut kotiisi ja vetänyt peiton korviisi! Niin juuri! Ujouden peitto sinulla on pään ympärillä kuin turbaani! Olet kohtalon narri kuin turkkilainen! Katselet tulipaloa, mutta et sammuta.

Eino (painuu istumaan). Älä puhu! Älä puhu! Sinä et tiedä, mitä tämä talvi on minulle maksanut! Tunnen isäsi. Hän on niin monta kertaa sanonut, ettei Helmiä koskaan anneta velkaantuneeseen taloon.

Antero. Ei, niin! Ei anneta velkaantuneeseen eikä velkaantuvaan! Sen olen minäkin kuullut. Mutta sinun talosi ei ole kumpaakaan. Päinvastoin! Salkola on vaurastuva talo, vaikka ostitkin sen melkein velaksi. Vaurastuva! Kolme huutomerkkiä!

Eino. Asianajoa! Asianajoa! (Nousee.) Ja sitäpaitsi! Mitä siitä enää puhua! Anna anteeksi, mutta minun täytyy nyt lähteä kotiin!

(Isäntä ja Emäntä tulevat peräovesla).

Isäntä. Teit oikein hyvin, Eino, että tulit tänne jututtamaan Anteroa. Mahtaa tuntua perin yksinäiseltä, kun äkkiä putoaa maaseudun rauhaan helsinkiläisestä pörinästä. Mutta älkää nyt seisoskelko, vaikka teillä onkin nuoret jalat!

Eino. Olin juuri lähdössä.

Emäntä. Vai lähdössä! Siitä ei tule mitään! Naapuri, joka ei ole käynyt koko talvena! Täytyyhän toki saada aamupäiväkahvit! Siirrymme kohta ruokasaliin.

Isäntä. Juuri prikulleen niin! Se on kuin nakutettua, mitä meidän muori sanoo. Istuskellaan nyt kaikessa rauhassa! (Menee keinutuoliin.)

Emäntä. Tulkaa tänne, pojat! Tule tänne sohvan puoleen, Eino, niin näytän sinulle jotakin! (Ottaa valokuvan pöydältä.) Istu nyt tuohon, niin näet! Noin! Katsoppa tuota kuvaa! Tunnetko?

Eino. Tottahan toki! Näkyypä sentään pää kukkien yli!

Emäntä. Eikös olekin kaunis?

Eino. On — ja hyvin onnistunut!

Emäntä. Niin on! (Saatuaan kuvan Einolta, siirtyy oikealle akkunanpieleen.) Minä en ole ikinä nähnyt näin kaunista kuvaa!

Antero (menee sohvalle lojumaan ja nauraa). Voi, äiti kulta! Oma kunkin hyvä! Sammakonkin nuijapää!

Emäntä. Ole sinä! Mutta älä välitä, Eino! Tiedäthän, että Anterolla on aina omat juttunsa. On se sentään omituista, että siitä nallikasta on tullut oikein oikea ylioppilas! Isä on aina sanonut, että ylioppilaasta voi tulla vaikka minkälainen mies.

Antero. Niin kyllä, äiti! Tiellä on ainoastaan muutama leiviskä kirjoja ja pieni nippu vuosia.

Isäntä (naurahtaa). Niin! Osta ruutia ja ammu variksia!

Emäntä. Älä nyt niin sano! Totta kai Anterosta tulee tuomari tai jokin muu sellainen. Mitä varten hän muuten olisi kouluja käynyt?

Isäntä. No mutta, muijaseni! Sinähän vasta olet byrokraattisella tuulella! Miksi Anterosta pitäisi tulla virkamies? Luuletko, ettei ylioppilaasta voi muuta tulla?

Emäntä. Muuta? Mitä muuta? Sinä ihan peloitat minut! Olet aina ollut vaiti tästä asiasta! Ylioppilaaseen olet lopettanut kaiken keskustelun! Siihenkö sitä nyt jäädäänkin sitten?

Isäntä (leikkisästi). Tuo äitimuori olisi ollut erinomainen ihminen minun isäni aikana. Siihen aikaan, jolloin kansa keräsi suomalaisille kouluille seiniä ja kattoja markoista ja penneistä. Silloin ajateltiin etupäässä virkamiesten leipomista! Eikö niin, pojat?

Eino. Niin — tietysti! Kun niistä oli peloittava puute.

Isäntä. Niin — puute! Oli oikea suomalaisuuden nälkä! Mutta nyt se nälkä on tyydytetty! Virkamies- ja työmiesluokat tuottavat pojistaan ja tyttäristään jo ylituotantoakin virkaurilla. Pitäisikö meidän tilallistenkin lisätä heidän joukkoaan? Ja hekö sitten kääntyisivät maanviljelykseen? Meidän sijallemme? Mitä sellainen ristitikun hyppy merkitsisi? Ja mistä he saisivat tilansa? Velaksiko? Eino on tehnyt siten — kaikella kunnioituksella poikkeusta kohtaan — mutta hän tietää mitä vaikeuksia siitä johtuu.

Antero (innostuneesti). Niin, mutta Eino pärjää niin riivatusti, vaikka on rakennustyöläisen poika.

Isäntä. Olen sen huomannut. Näes, hän on saanut vereensä juuri sen pisaran, mikä tarvitaan — ehkä äidiltään.

Emäntä. Mikä merkillinen pisara se on?

Eino. Pisara maalaisverta! Aivan oikein! Äitini kasvatti minut maalaiseksi. Hän oli talon tytär.

Isäntä. Maalaiseksi! Sinäpä sen sanoit! Kuulkaas! Kun minut pantiin aikoinani samaan kouluun, josta Antero on juuri päässyt, niin tunsin itseni kuin reestä jääneeksi. No! Minä tunasin kuitenkin perässä kykyni mukaan. Eikä se pääasiassa kai niin peräti hassusti olisi mennytkään, ellei olisi joskus sattunut maalaispojan mieleen ihmeellisiä kotikuvia. Kauniita kuin jouluaamun kirkko! Aurinkoisena syyspäivänä istuin luokalla kuin tulisilla hiilillä. Muistelin hopeisia härmäniittyjä, peilikirkasta järven jäätä, perunankaivamista, paistikkaita ja milloin mitäkin. Talvisin ajelin halkometsään heleitten helistessä ja kulkusten soidessa. Kuulin kaiken ja näin elävänä edessäni lumisen, satumaisen metsän ihanuuden. Aina ei näin ollut! Useimmiten sentään seurasin ainetta ja osasin läksyni. Varsinkin rumien ja huonojen ilmojen aikana. Mutta annapa, että oli kaunis, leuto talvipäivä! Silloin! Kerran sattui sitten hauskasti latinan tunnilla. Kuvittelin juuri istuvani korkealla heinäkuormalla, ja metsä seisoi hiljaa pyhässä hartaudessa. Silloin kuulin terävän äänen huutavan nimeäni ja kysyvän: missä sinä taas olit? Hämmentyneenä, mutta totuuden mukaisesti vastasin heti: heinäkuormalla! Siitä vasta syntyi naurua ja tirskumista! Koko luokka riemuitsi! Mutta pahinta oli, että tuo heinäkuorma tuli taas esille ruotsin tunnilla. Sen käännös ja väännös jäi minun nimekseni. Olin Lasse Höö erooni asti. Toverit eivät vahingossakaan käyttäneet muuta nimeä. (Nauraa lapsellisesti ihastuneena.)

Emäntä. Lopeta nyt tuo vanha juttu! Kai se on kymmenesti kuultu. Siten puikit vain pois pääasiasta.

Isäntä. Enkö helkkarissa! Minä puhuin maalaispojan taipumuksista ja haluista. Sellaisestako pitäisi tehdä virkamies?

Emäntä. Ei sellaisesta, joka käy muutaman luokan ja eroo! Mutta Antero on käynyt koko koulun.

Isäntä. Juuri kuin pitikin. Jaksoi paremmin kuin minä. Se oli hyvä merkki! Pojasta polven muute! Mutta ei minun tahdostani tuumaakaan virkauria kohti! On jo korkea eikä, että koulut rupeavat tuottamaan sivistyneitä kansalaisia kaikille aloille. Maanviljelykseen, teollisuuteen ja liike-elämään!

Eino. Aivan oikein, setä! Siitä on päästävä, että kaikki pyrkivät suuriksi herroiksi ja halveksivat työtä.

Isäntä. Pyrkivät — niin! Kun jo muka ovat suuria herroja ylioppilaina. Pyrkivät ja putoavat. Sadat ja taas sadat! Minä ainakin teen kohdaltani selvän pelin! Työ on miehen kunnia!

Antero. Jos se minua koskee, niin minä olen mukana. Tunnustan suoraan, etten vielä ole mitään!

Emäntä (tuskassa). Älä nyt, hyvä poika, myönny kaikkeen! Teet kohta mustan valkoiseksi! Mitä sinä tarkoitat, isä? Missä asiassa teet selvän pelin?

Isäntä. Jos Antero on minun miehiäni, menee hän syksyllä maanviljelysopistoon! Menee ja pysyy omassa säädyssään.

Antero (hypähtää ylös ja menee taputtamaan isää olalle). Eläköön! Eläköön järki ja maalaisveri! Minussakin on pisara sitä verta suonissani! Kiitos, isä! Olemme niin tuhottomasti samaa mieltä, että oikein naurattaa. (Menee äidin luo.) Ja rakas äiti on samaa mieltä ihan prikulleen, kun vaan ehtii ajatella. Maattomien luokat eivät kaipaa minun rikkaani rokkaansa. (Menee Einon luo.) Ja Eino on samaa mieltä — muuten hän kieltäisi oman itsensä. (Kääntyy ympäri ja hyökkää Helmin luo, joka tulee perältä.) Ja Helmi on myöskin sitä mieltä, että minä menen maanviljelysopistoon.

Helmi. Menetkö? Turpeenpuskijako sinusta tuleekin? Vielä vai!

Antero. Älä nyt ole kuin Holofernes! Vastustat vaikka kuinka hyvää asiaa, kun et ole sitä itse keksinyt!

Helmi (tervehtii vähän jäykästi Einoa). Kerranpa sinutkin, Eino, saa sanoa tervetulleeksi meille! — Pyydän siirtymään kahville! Tee hyvin, Eino!

Emäntä (nousee). Vai ei Anterosta tulekaan yhtään mitään! Ohhoh sentään!

Isäntä. No, mutta — minä sanon kohta Kapernaum, niinkuin meidän suntio! Mitäänkö? Muija, muija! Hänestä tulee minun jälkeeni meille isäntä! Kuulkaa, pojat, onko se tyhjää, vai?

Eino. Täyttä on! Ja miehen mittaista!

Antero. Ja kyllin arvokasta, vaikka kuinka suurelle herralle!

Isäntä. Kuuletkos, äiti! Eikä tarvitse virkapaikoista kilpailla — eikä vuosituloista keskustella muiden kuin itsensä ja jumalansa kanssa! No, lähdetään!

Helmi. Siellä on Ollikan Matti! Hän haluaa puhutella sinua, isä! Kahden kesken!

Isäntä. Soo? No, mitä lempoa — ääh! Menkää sitten — ja lähetä tänne! (Toiset menevät keskustellen.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Isäntä kävelee edestakaisin ja odottelee Mattia vähän tyytymättömänä ja ärtyisenä.

Matti (tulee peräovesta). Nähtävästi tulin sopimattomaan aikaan. Näkyi olevan vieraita — ja Anterokin on juuri kotiutunut.

Isäntä. No, eihän siinä mitään! Mutta olisimme ehkä voineet hörpätä kupin kahvia —

Matti. Kiitos vaan! En minä nyt! Minulla olisi — olisi pieni — mutta jos setä haluaa, niin tulen hetken päästä uudelleen.

Isäntä. Joutavia! Käy vaan istumaan! Käy tuon pöydän ääreen! Noin! Tolkuttelen mielelläni tässä keinutuolissa. — No, onko Mikko vielä pahasti säikäyksissään tapaturmasta?

Matti. Mitäpä ne poikavekarat! Nukkui yönsä kuin tallukka, lämpöisissä vällyissä. Suree kai vähän hiirakko-oritta. On olevinaan hevosmiehen vikaa.

Isäntä. Suruun on syytäkin! Kallis ori!

Matti. Niin! Sääli olisi ollut nähdä kotivarsan — oman kasvatin menoa, mutta tapaus oli minulle niin tiukka, etten sellaista ehtinyt huomata.

Isäntä. Kyllähän hengenvaaran käsittää, vaikka ei sellaisessa ole ollutkaan.

Matti. Jos olisin ollut yksin, niin ei se ehkä niin peräti kova paikka olisi ollut. Mutta — oli se poika — sen avuton elämä minun suojassani — toisen avuttoman suojassa. Juuri siitä seikasta johtuukin paljon asioita, joista nyt tulin puhumaan.

Isäntä. Ovatko ne nyt niin erin tärkeitä, kun tuloksena kuitenkin on suuri onni — pelastus?

Matti. Kyllä ne ovat hyvin tärkeitä! Olen niitä pohtinut koko yön. En ole silmää ummistanut.

Isäntä (tarkistaen). Soo, soo! On sitten jotakin erikoista —?

Matti. On. Meidän pelastuksemme on vallan erikoinen tapaus. Mutta setä ei saa oikeata käsitystä asioitten arvosta ja yhteydestä, ellei palauteta mieliin sitä lupausta, joka sitoo minut Kelmiin.

Isäntä. Nyt minä en ymmärrä sinua ollenkaan!

Matti. Kyllä te pian ymmärrätte! Mutta tärkeätä on sanoa, että minä pyysin Helmiä vaimokseni tosimieltymyksen ja vakavan harkinnan perusteilla. En tehnyt sitä hetkellisestä mielijohteesta. .

Isäntä. En usko, että kukaan on sellaista epäillytkään.

Matti. En minäkään sitä luule. Mutta sanon sen, ettei sellainen epäilys pääsisi syntymäänkään. Siltä varalta sen sanon.

Isäntä. Sinä vallan hämmästytät minua!

Matti. Ymmärrän sen. Ja pahoittelen sitä sydämestäni. Hämmästynyt ja hämmentynyt olin itsekin, ennenkuin asia minulle selvisi. Kamppailin rakkauteni, kunniantuntoni ja omantuntoni kanssa koko yön. On sanottava, että jumalani kanssa kamppailin.

Isäntä (katsoo tiukasti Mattia). Jos minä en sinua niin perinjuurin tuntisi —

Matti. — niin pitäisitte minua höynänä!

Isäntä. No, melkein! Mutta sanohan nyt, mitä siellä virralla tapahtui! Minä aavistan, että siellä on täytynyt tapahtua jotakin vallan erikoista.

Antero (kurkistaa arasti peräovesta). Anteeksi — jos minä häiritsen — mutta saanko pistäytyä pikipäinsä?

Matti (ystävällisesti). Tule, veikkonen! Tule!

Antero (tulee sisään). Antakaa nyt anteeksi kömpelyyteni, mutta minä unohdin nuo hiivatin tupakat.

Isäntä (tyytymättömänä keskeytyksestä). Ethän sinä poltakaan!

Antero (hymyilee). Enhän minä muuten, mutta kun Eino sanoi, ettei pieni sade tekisi pahaa.

Matti. Kuulehan, Antero! Jos setä sallii, niin istahtaisitko tänne hetkiseksi? Mitä arvelette?

Isäntä. Kyllä minun puolestani. Sinunhan on asia! Matti, näes, tässä juuri aikoi kertoa siitä virtaonnettomuudesta.

Matti. Olet järkevä poika, Antero! Luulen, että ymmärtäisit sen omituisen tilan, mihin minä olen joutunut.

Antero (asettuu pöydän viereen, partaan puolelle). Järkeäni minä en takaa, mutta — yritys hyvä kymmenen! No? Miten sinä sinne virtaan oikeastaan jouduit?

Matti. Yllätys se oli! Täydellinen yllätys! Vastarannalla oli pari hevosta. Ori ehkä kiimaantui — tai hyökkäsikö paha paarma — tai mitä lie sen päähän pistänyt — vaikea sanoa. Erikoista levottomuutta en aikaisemmin ollut pannut merkille.

Antero. Ja siitä vaan työntyi ilman muuta?

Matti. Suoraa päätä! Puomi murskaksi — ja virtaan! Tuskin minä älysin, miten kävi, ennenkuin kärryt alkoivat vajota ja me mukana. Nousin seisomaan ja nostin Mikon olalleni. Silloin ymmärsin vaaran vakavuuden, kun olemme molemmat uimataidottomia. En huutanut apua, kun rannalla ei ollut venettä. Eikä Mikkokaan huutanut. Näin selvästi, ettei muuta apua ollut kuin kaikkivallan varjelus. Siihen turvaannuin ja rukoilin niin palavasti kuin hengenhädässäni osasin ja voin. Pojan puolesta rukoilin. Hänelle pyysin pelastusta. Silloin liukuivat kärryt altani ja jouduimme virran varaan. Salamannopeasti ajattelin, että jos pelastumme, niin annan taloni Mikolle. Sitä ajatusta takoivat aivoni yhä uudelleen, räpäköidessäni parhaani mukaan ja kannattaessani pojan päätä pinnan yllä. Kuinka sitten viime tingassa sain kiinni lautturin venheen kokkarenkaasta, en muista. Mutta kiinni olin saanut — ja niin pelastuimme. — Jätin kaiken naaraamisen tähän aamuun, riensin kotiin, vetäydyin kamariini ja kiitin jumalaa. Mutta sitten alkoi tili.

Antero. Mikä tili?

Matti. Tilittäminen siitä, mitä olin luvannut pelastuksestani ja Mikon pelastuksesta. Silloin alkoivat tuskat ja kamppailut. Ne kestivät aamunkoittoon asti.

Antero. Mitä varten? Sanasta miestä ja sarvesta härkää. Jos uskot, että lupauksesi pelasti teidät, niin tietysti teet uskosi mukaan ja täytät lupauksesi.

Matti. Niin — mutta kun on olemassa toinenkin lupaus — ja rakkaus Helmiin. Kaksi lupausta, jotka olivat sovittamattomia keskenään.

Antero. Nyt en ymmärrä!

Isäntä. Enkä minäkään!

Matti. Lupaus Helmille merkitsee emännyyttä Ollikalla. Mutta toinen lupaus merkitsee talottomuutta. Siinä se! Minä jo yritin tinkiäkin ja ajattelin, että eihän Mikko tarvitse taloa vielä kymmeneen vuoteen. Menen naimisiin ja rupean sitten vaariksi. Mutta entä lapset? Mitä ne sanovat, kun eivät saa mitään? Isänsä perillisinä saisivat lähteä talosta kuin itsellisväki. Ja mitä sanoisi lasten äiti?

Antero. Niin, niin! Syntyisi riitoja joka taholla! Nyt käsitän.

Isäntä. No, minkälaiseen tulokseen sitten lopulta tulit?

Matti (tuskassa). Minun järkeni mukaan — en — minä koskaan voi mennä naimisiin. Siinä syntyisi sellaista pahennusta, mistä voisi olla arvaamattomia seurauksia.

Isäntä. Asia näyttää todellakin pahalta! On sitten vielä Helmi! Matti. Sepä se! Jos ei häntä olisikaan, niin voisi tässä vielä hengittää. Mutta kun ajattelen Helmiä, niin — kuristuu — kurkku — (Painaa päänsä.)

Isäntä. Onkohan mahdotonta löytää — jotakin sovittavaa kohtaa — jonkinlaista keskitietä —

Antero (äkkiä). Minun mielestäni ei tässä ole muuta löydettävissä kuin se henkilö, joka antaa rukkaset.

Matti. Ymmärräthän, etten minä voi sitä tehdä. Helmin arvo on säilytettävä ulospäin. Onhan tieto kihlauksesta jo voinut alkaa kierrellä.

Isäntä (kärsimättömästi). Onko nyt sitten mahdotonta keksiä mitään — välimuotoa? niin siirrytään sitten isännän kamariin ajoissa! Helmi voi tulla tupsahtaa tänne milloin tahansa. Näin, että hän juuri sai meijeritilityksen maitomieheltä.

Isäntä. No, lähdetään! Lähdetään ilman muuta! Tulkaa mukana! (Nousee ja menee ulos oikealle, ja toiset seuraavat.)

Helmi (tulee perältä ja äkkää Anteron, joka on menossa viimeisenä). Antero! Minne sinä menet?

Antero (iloisesti). Minä menen hyökkäämään asioihin, jotka minulle eivät kuulu — aivan kuin se pakanakuningas, jonka sivuammattina oli solmujen aukaiseminen.

Helmi. Älä aina hulluttele! Mene Einon ja äidin luo! Onko sopivaa sillä tavalla jättää vieras?

Antero. Ennen vanhaan oli hyvin sopivaa, että minä jätin pari ihmistä rantakiville onkimaan ja nousin töyräälle mansikanhakuun.

Helmi. Sinä olet parantumaton ilkimys! (Tulee pöydän luo, jolle heittää papereja ja rahoja.)

Antero '(seuraa pari askelta). Silloin olin todellakin ilkimys. Söin marjat itse. Mutta jos nyt löydän mansikkamättään, niin tuon sinulle kokonaisen tuokkosellisen.

Helmi (istuu pöydän ääreen ja avaa pöytälaatikon). Mene nyt! Sinun juttusi eivät huvita minua ollenkaan! Kuinka saatatkin jättää äidin yksin hoitamaan vieraita?

Antero. Kas vaan! Entä sinä?

Helmi. Minunko pitäisi hoitaa sinun vieraitasi?

Antero (ilakoivasti). Ei ole tarpeen! Muistakin pitää näppisi irti Einosta! Aina! (Menee ulos oikealle.)

Helmi (kohauttaa olkapäitään, järjestää sitten paperit ja rahat, työntäen ne laatikkoon. Jää katselemaan ulos akkunasta).

Eino (tulee perältä). Hämmästyt kai, kun poistuessani kuljen tätä tietä —

Helmi (nousee). Joko aiot lähteä?

Eino. Jo. Sanoin jo äidillesi hyvästit, ja lähdin sitten omin päin hakemaan sinua.

Helmi. Ripitin juuri Anteroa, joka sillä tavalla jätti vieraansa —

Eino. Noo — älä välitä! Ei huolita olla niin tapojen orjia meidän kesken. Löydän kyllä Anteron vinttikamaristaan. Ja ellen — niin hän kyllä tietää tien Salkolaan.

Helmi (kaksimielisesti). Niin — toivokaamme, että hän ei unohda naapureitaan.

Eino (hämillään). Niin — tuskin me sitä teemme — kumpikaan!

Helmi (pisteliäästä). Ainakin Anteron muistiin luulisi voivan luottaa.

Eino (hajamielisesti). Kyllä — tietysti —! Antero kertoi minulle äsken, että sinä olisit —

Helmi. Mitä sitten?

Eino. Saanko onnitella sinua? Hän kertoi, että olet mennyt kihloihin.

Helmi (kääntyy hermostuneena pöytään päin). Niin kai siitä on sanottava! Olen luvannut mennä Ollikalle emännäksi.

Eino (arasti). Minä pyytäisin vain kysyä — oletko tehnyt sen vapaaehtoisesti?

Helmi. Tietysti! Kuinka voit sellaista kysyä — ja epäillä?

Eino. Anna anteeksi! Se oli kai hyvin sopimatonta. Mutta — minä vain — ajattelin, että — että — sitten minä toivotan sinulle onnea kaikesta sydämestäni. (Ojentaa kätensä, vaikeasti.) Tule onnelliseksi! (Kääntyy nopeasti ja aikoo syöksyä ulos.)

Helmi. No, älähän nyt niin kiireesti! Muuten jään siihen harhaluuloon, että tämä kihlaus ei sinua miellytä.

Eino (on pysähtynyt, kääntyy hitaasti). Eihän voi olla kysymystäkään minun mielialastani.

Helmi. Onko sinulla sitten jokin mielipide tästä? (Odottaa hetken Einon vastausta, astuu sitten keinutuolin eteen ja viittaa tuoleille sohvapöydän ääressä.) Voit ehkä istahtaa hetkiseksi. Tee hyvin! (Asettuu keinutuoliin; vähän katkerasti.) Taidamme olla liian vanhoja ystäviä — noin äkkinäisiin pyrähdyksiin — kun kerran pitkästä ajasta satuttiin yhteen — sattumalta.

Eino (menee hitaasti istumaan). Mikäpä sattuma! Olisinhan kuitenkin tullut onnittelemaan sinua ennemmin tai myöhemmin.

Helmi. Niin minunkin mielestäni. Olemmehan sentään olleet niin paljon yhdessä näinä vuosina.

Eino. Niin — olemme.

Helmi. Niinpä niin! Siksipä voitkin sanoa mielipiteesi minun kihlauksestani.

Eino. Eihän minulla voi olla mitään mielipidettä — nyt enää.

Helmi. Nyt enää! Mitä tarkoitat?

Eino. Ei enää sen jälkeen, kun sain tietää, ettei sinua ole pakotettu.

Helmi. Mutta jos — olisi pakotettu?

Eino. Silloin olisin surrut — vielä enemmän.

Helmi (tutkivasti). Vieläkö enemmän?

Eino (matalasti). Vielä!

Helmi (epäillen). Sinä siis suret — nytkin?

Eino. Kyllä. — Kyllä minä suren.

Helmi (salaa ihastustaan). Sano, mitä sinä suret?

Eino (nousee). Älä kysy! En saa sinulle puhua sellaisesta.

Helmi (kiihkeästi, nousee). Sano minulle! Minä tahdon sen tietää! Minä pyydän, sano minulle!

Eino (harvaan ja raskaasti). Minä suren itseäni. Suren menetettyä onneani. Jää hyvästi, Helmi! (Menee nopeasti ulos.)

Emäntä (tulee perältä). Eikö Eino käynytkään täällä hyvästiä sanomassa?

Helmi (liikahtaa nyt vasta ja kääntyy kirjoituspöytään päin). Kyllä kävi.

Emäntä. Ja meni jo?

Helmi. Niin meni. (Vaipuu kirjoituspöydän ääreen ja painaa pään käsiinsä.)

Emäntä. No, mitä nyt? Helmi! Mikä sinua vaivaa?

Helmi (nostaa päänsä ja hymyilee). Ei mikään, äiti! Ei yhtään mikään!

Emäntä. Minä jo pelästyin pahanpäiväisesti. Mutta — sinun silmäsihän loistavat kirkkaampina kuin pitkiin aikoihin. (Asettuu keinutuoliin.) Olenkin niin surrut sinun puolestasi. Sinä olet ollut alakuloinen koko talven. Eikä kihlauskaan tehnyt sinua iloisemmaksi. Olen usein ajatellut puhella siitä vakavasti. Olikohan ollenkaan viisasta antaa suostumusta niin äkkipikaisesti? Anterokin sanoi —

Helmi. Mitä Antero sanoi?

Emäntä. Sanoi, ettei se ole muuta kuin Helmin tavallisia päähänpistoja. Tupsahtelua koko juttu! Niin sanoi.

Helmi (alakuloisesti). Ei kai sitä nyt kuitenkaan voi enää auttaa!

Emäntä. En minä ainakaan käsitä kuinka päin se nyt enää olisi autettavissa! Ollikan Matti on liian kunnon mies pilkan kapulaksi. Mutta niinpäin asian voi auttaa, että kantaa iloisempana, minkä kerran on kannettavakseen ottanut. Sinun pitää muistaa, ettei kukaan sinua käskenyt — ei edes kehoittanut. Päinvastoin! Minä hämmästyin, kun annoit heti suostumuksesi. Sinä ajattelit silloin jotain muuta kuin avioliiton tärkeyttä. Jos nyt olet päässyt siitä muusta ja mielesi on tullut valoisammaksi, niin olen kovin iloinen.

Helmi. Mitä sanoisit, jos myöntäisin, että Antero oli oikeassa?

Emäntä. Missä asiassa?

Helmi. Siinä — mitä sanoit hänen sanoneen.

Emäntä (sävähtää). Ettäkö — olisit ainoastaan — olisit ajattelemattomuudessa antanut sanasi Matille?

Helmi (nousee). Vielä pahempaa tein! Tein sen yltiöpäisyydessä! Uhmamielessä sen tein! (Lähtee kävelemään.)

Emäntä. Uhmamielessä? Siunatkoon! Ketä sitten uhmasit? Mattiako?

Helmi (naurahtaa katkerasti). Mattia! Ee-hen! Mitä Matti minulle merkitsee! Ei tuon taivaallista! Mutta aseenani käytin häntä! Niin juuri — aseena!

Emäntä. Helmi! Helmi! Sinä puhut kauhistuttavia sanoja, joista en ymmärrä mitään! Aseena? Herra varjelkoon! Ketä vastaan sitten?

Helmi (pysähtyy sohvapöydän ääreen). Sitä miestä vastaan, jota rakastan! Ja sitä asiaa vastaan, että hän on niin arka, ettei uskalla minua kosia! Ei uskalla sentähden, että hän asuu velkaista taloa!

Emäntä. Kenestä sinä puhut? Einostako?

Helmi. Niin — Einosta — jolle tahdoin kostaa hänen arkuutensa — tai oikeastaan hänen välinpitämättömyytensä. Mutta äsken minulle selvisi, ettei hän olekaan välinpitämätön. Päinvastoin! Minä näin, että hän pitää minusta. Ja minä huomaan, että olen — (vaipuu tuolille) — olen tehnyt tyhmän teon. Minun uhmani on käynyt kokonaan väärään suuntaan! Kokonaan toisaalle olisi pitänyt! Jos ollenkaan! Niin — jos ollenkaan — sillä kaikki syyt ovat vallan toisaalla.

Emäntä. Sinä puhut ihmeellisiä asioita! Kostaako toisaalle? Herran tähden, minne? Missä toisaalla ovat syyt? Missä?

Helmi (nousee, tulistuneena). Meillä — ja koko tässä kylässä — joitten rikkaus ja mahtailu ovat tehneet Einosta aran ja melkein saamattoman miehen.

Antero (on tullut sisään viimeisen sanelman aikana). Sinä erehdyt, sisko hyvä! Eino ei ole ollenkaan arka eikä saamaton.

Helmi (kiivaasti). Minun suhteeni hän on ollut arka!

Antero. Voi olla! Hän on vähän ujo koppavien naisten seurassa. Äkäpussin kesyttäjäksi hänestä ei ole. Luultavasti hänestä tulee aikamoinen tohvelisankari.

Emäntä (hädissään). Antero hyvä! Ole nyt vakava! Sain tässä juuri kuulla kauhean asian. Helmi sanoo menneensä kihloihin pelkästä oikusta niinkuin väitit. Mitä, herran nimessä, nyt tulee hänen elämästään — ja Matin elämästä?

Antero. Pannukakku siitä tulee! Paksu ja kokkareinen! Johan sen sanoin.

Helmi (kiivaasti). Älä sinä aina sekaannu vanhempien ihmisten asioihin!

Emäntä (nousee). Olipa tämä nyt odottamaton onnettomuus! Minun oma tyttäreni tekee tuollaisen tekosen! Hankkii itselleen elin-ikäisen onnettomuuden. Menee miehelään kuin paimeneen ikään!

Helmi. En minä ole vielä mennyt! (Menee sohvan luo katselemaan akkunasta.)

Emäntä. Mitä sitten teet? Aiotko vielä tuottaa sen häpeän, että annat rukkaset — purat lupauksesi? Silloin sinusta varmasti tulee ikuinen vanhapiika! (Alkaa itkeä.) Kyllä olet tehnyt tekoropeen! Ja vielä syytät meitä rikkaudesta ja ylvästelystä. Varallisuus ei ole meidän yksin! Se on yhtä hyvin sinun ja Anteron! Emmekä me ole ikinä ylvästelleet. Sellaista olemme pitäneet paheena — ja opettaneet lapsemmekin niin tekemään!

Antero (hyvittelee äitiä). Älähän nyt itke, äiti kulta! Helmi on hermostunut — jos on jotakin sanonut! Älä välitä! Ajattele, että Helmi istuu nyt ketunsaksissa, ja se on julman paha paikka. Hän on tietenkin ärtynyt omaan itseensä. Ja kun me sen ymmärrämme, niin emme vähääkään loukkaannu hänen sanoistaan. Kas niin, äitimuori! Menehän nyt istumaan tuonne sohvaan! Sitten juttelemme kaikessa rauhassa! Kas noin! Nyt istut siinä kuin kirkkoon menossa — ja minä tässä — näin — (On hoitanut äidin sohvaan ja asettuu itse tuolille vastapäätä.) Körö, körö, kirkkoon! Poikkee sieltä tätilään! Täti kakun leipoo —

Helmi (kiepahtaa äidin viereen). Anna anteeksi, äiti! Puhuin äsken kauhean tyhmästi! Olet niin — niin hyvä! Ja minä olin paha! Mutta minä olen, totisesti, ollut niin suuttunut Einoon, etten ole tietänyt, mitä olen tehnyt.

Emäntä. Mitä ihmettä hän sitten on tehnyt sinulle?

Helmi (painaa päänsä alas). En minä sitä — osaa sanoa.

Antero. Täytyyhän äidin tietää asia! Tunnusta suoraan vaan! Eino ei ole tehnyt yhtään mitään — ja siitä viha.

Emäntä. Olisiko Einon sitten pitänyt tehdä jotakin?

Antero. Olisi kyllä! Suoraan sanoen, en minäkään hyväksy Einon menettelyä. Hän on hakkaillut Helmiä siksi kauan, että hänen olisi pitänyt tietää mihin se johtaa.

Emäntä. Se on kai ollut vaan tavallista ystävyyttä.

Antero. Ehkä aluksi, mutta muutti sitten väriään kuin jänis karvaansa. Minä sanoisin kaartelematta, että he rakastavat toisiaan. Eikös ole kummaa, että minä olen ainoa selväjärkinen ihminen koko tässä kylässä!

Helmi (ystävälliseen sävyyn). Älä nyt taas niin kovin kehu itseäsi!

Antero. Sinuako sitten kehuisin siitä, että lensit pääsi seinään, tehdäksesi kiusaa Einolle? Molemmat olette olleet aikamoisia kanoja! Sensijaan että Einokin olisi jo aika päiviä kosia päräyttänyt, vetäytyi hän kuoreensa ja rupesi leikittelemään kärsivää martyyriä. Hyi, hiivatti, sellaista lirunlarua!

Helmi. Näes nyt! Sehän juuri minua suututti.

Antero. Ja se juuri oli päin mäntyä, että sinua suututti. Jotakin muuta sinun olisi pitänyt tehdä!

Helmi. Mitä sitten?

Antero. Olisit kosinut!

Emäntä. Älä hulluttele!

Antero (pilaillen). Sinun korviisi sana voi kuulua hullulta, mutta itse asiassa on siinä järkeä. Ja naisilla on kyllä sellaisia asioita varten omat keinonsa — tarkoitan — nykyajan naisilla. Mitä se yhdenvertaisuus muuten olisi!

Emäntä. Mikä hirveä lörppö sinusta on tullut! Ethän sinä tällaisista asioista ymmärrä yhtään mitään!

Antero (nauraa iloisesti). Minä ymmärrän tasajaon kaikessa työssä! Jos ollaan samanarvoisia, niin — tasapeli! Mies hakkailee — ja nainen kosii, jotta paukkuu paikat! (Nousee.) No, kas noin! Nyt te molemmat hymyilette! Olen saavuttanut tarkoitukseni. Nyt pitää olla reippaita ja maltillisia. Isä ja Ollikan Matti kuuluvat tulevan jo eteisessä.

Helmi (hypähtää ylös). Minä karkaan.

Antero (melkein kiivaasti). Kapernaum! Sinä et hievahda paikaltasi! Muista, että istut ketunsaksissa! Kohta saadaan nähdä, saatko niissä istua ikäsi!

Emäntä ja Helmi. Mitä sanot? Mitä nyt tapahtuu? Mitä?

Antero. Minä melkein luulen, että — että minä en sitä tiedä!

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Naiset istuvat sohvassa niinkuin edellisen näytöksen lopussa. Antero istuu partaan puolisella kirjoituspöydän sivulla, Isäntä keinutuolissa ja Matti sohvapöydän ääressä.

Isäntä. Niin! Nyt tiedätte, mihin välikäteen Matti joutui eilen illalla, kun hän pitää kiinni lupauksestaan.

Emäntä. Totta kai se on täytettävä. Ei siinä ole vilpille sijaa.

Matti. Olen iloinen, että täti on sitä mieltä ja ymmärtää myöskin, etten minä voi Ollikalle emäntää tuoda.

Emäntä. Ei, ei! Avoimin silmin ei saa ruveta tulevia onnettomuuksia rakentamaan. Sehän olisi ilmeistä sallimuksen vastustamista.

Isäntä. No niin! No niin! Saatte pitää päänne! En rupea riitelemään uskon asioissa. Mutta minä olen tehnyt erään väliehdotuksen.

Emäntä. Mikä se on?

Isäntä. Jos Helmi ja Matti haluavat mennä naimisiin, pitää Helmille ostaa talo. Sellainen on ehdotukseni — sillä jos asia jää tälleen, on kihlaus tietysti purettava. Enkä minä sellaisista purkamisista pidä.

Matti. Olen jo sanonut sedälle, ettei minulla ole siinä asiassa — talon ostossa, tarkoitan — mitään sananvaltaa. Minä olen pyytänyt Helmiä Ollikalle — ja kun Ollikkaa ei enää siinä merkityksessä ole olemassa, niin on Helmillä vapaus — antaa minulle matkapassit.

Antero. Minun mielestäni tuo isän välitysmuoto ei ole ihan paikallaan.

Isäntä. Miksi ei?

Antero. Kun asia on saanut näin kohtalokkaan käänteen, niin olisi selvintä, että se raukeisi kokonaan. Jos eronneet senjälkeen haluaisivat mennä yhteen, syntyisivät siitä johtuvat päätökset silloin uudella pohjalla — vapaina ja välittöminä.

Isäntä. Kas, kas keltanokkaa! Taisit puhua järkeä!

Antero (katsoo ilakoivasti Helmiä). Ellei Helmi välttämättä tahdo pitää kiinni Matin lupauksesta.

Helmi. Ei, ei! En minä tahdo! Minä vapautan Matin kaikesta — mikä minua koskee.

Isäntä. Soo? No, sittenhän asia on selvä. Minä jo pelkäsin, että tässä tulee itku ja hammasten kiristys.

Matti (vaikeasti). Kun vaan et, Helmi, epäilisi minun rehellisyyttäni. Minä en tässä tahallani keinottele itseäni irti sinusta. Et usko kuinka — tämä — on vaikeata.

Helmi. Tiedätkö mitä minä ajattelen? Minä ajattelen sinusta pelkkää hyvää. Mutta minä luulen, että tuo onnettomuus tapahtui sentähden, että tämä aiottu avioliitto menisi tyhjiin.

Matti (valoisammin). Se ajatus minuakin on vaivannut, vaikka minä en ole uskaltanut sitä sanoa. Nyt minä ehkä rohkenen paljastaa koko ajatukseni, ilman että sitä ymmärretään väärin. Minä uskon lujasti, että minun on luovuttava kaikesta vastakynnestä ja heittäydyttävä ihan aseettomana kaikkivallan armoille. Tämä voi ehkä olla vähän outoa teidän mielestänne, mutta — minä olen sellainen. Eikä tämä ole minulle helppoa! Pyydän nöyrästi, että se uskotaan.

Helmi (hiljaisesti). Minä ainakin uskon ja kunnioitan sinua.

Emäntä. Kyllä me kaikki!

Isäntä. Kyllä! Vakaumusta on aina kunnioitettava! On! Sen sanon.

Matti. Voinko minä sitten pitää asiaa ratkaistuna? Tietenkin niin päin, että Helmi on tehnyt eron?

Antero (nousee ja menee kättelemään Maitia). Siinä teet kauniin kumarruksen rakastamallesi naiselle. Minä kiitän sinua!

Matti (nousee). Mitä Helmi sanoo?

Helmi (nousee hitaasti). Kuules, Matti! Minä en tiedä, mikä minua itkettää, vaikka niin syvästi tunnen, että tämä ratkaisu on ainoa mahdollinen. Sanon rehellisesti — minä iloitsen meidän molempien puolesta. (Menee Malin luo ja ottaa häntä kädestä.) Erotkaamme ystävinä samoin kuin yhdyimmekin. Muutahan emme ole koskaan olleetkaan. Salli minun pitää sinua ystävänä yhä edelleenkin.

Matti. Aina! (Aikoo sanoa vielä jotakin, mutta ei voi. Kumartaa kaikille ja lähtee.)

Isäntä. Siinä on mies, joka uskoo teoissaan eikä ainoastaan sanoissaan!

Antero. Ollikan Matti on harvinainen mies. Päätään pitempi muuta kansaa.

Helmi. Minua hävettää sanoa — mutta minä iloitsen niin sanomattomasti. (Menee hyväilemään isää.) Minä kiitän sinua, isä hyvä! Kiitän sydämestäni, että annoit tämän näin helposti päättyä! (Menee äidin luo.) Ja äitiä kiitän!

Isäntä (hauskasti). Jos asia on mielestäsi hyvä, niin älä nyt pilaa sitä liialla sokerilla! Minähän harasin vastaan minkä jaksoin. Mistä riivatusta minä olisin tietänyt, että ero oli sinulle mieluinen! Ensin naimisiin! Häthätää! Sitten eroon! Samassa hengenvedossa! Sitten minua kiitetään naimisiinmenosta — ja vielä enemmän erosta. Mutta minä sanon top siihen kaikkeen. Olen pyörinyt mukana kuin lankakerä lattialla. Sellaiseen olen perin kankeakinttuinen. Nyt minä jo puhisen. Siunaanko minä vai sadattelenko?

Emäntä. Älä, isä kulta, älä sadattele!

Isäntä. Kyllä vaan! Minä sanoisin nyt — kapernaum, mutta tuo agronomi-kandidaatti on senkin minulta pilannut. Ottanut sen parrattomaan suuhunsa. Kaikki se junkkari vie minulta. Hänhän tämän eronkin tisleerasi selväksi kuin kristallin. Kun minä vielä ostelin taloja, oli hän jo selvillä siitä, ettei siinä ollut järjen kipinääkään.

Antero. Oliko siinä sitten?

Isäntä. Ei — munsööri! Ja siksi sinä saatkin niellä kaiken siirapin! Minusta tämä asia maistuu pelkältä etikalta.

Emäntä. Onko kumma? Olethan tänään jäänyt ilman aamupäiväkahvia!

Isäntä (nousee). Ai, lempo! Minähän olen ollut kuin paholaisen pakarissa koko päivän!

Emäntä. Tule nyt sitten minun kanssani, muuten rupeat vielä riitelemään!

Isäntä (lähtee). Minä melkein luulen, että minulla on siihen syytäkin. Te olette niin riivatun kypsyneitä tähän erojuttuun — kaikki. Minä luulen, että minua on vedetty nenästä. Mutta kahvini tahdon joka tapauksessa! (Menee emännän kanssa perältä.)

Helmi. Kuule, Antero! Sinä olit erinomaisen hyvä minulle. Ilman sinua olisi keskustelu voinut kääntyä hyvinkin kiusalliseksi. Sinä annoit asialle oikean käänteen! Ja minä olen niin tuhottoman iloinen! (Liikkuu sinne tänne.) Voi, armias, kuinka olen iloinen! Minussa ihan räiskyy ja ryskää! Täytyi hillitä muille. En uskaltanut näyttää. (Hyökkää Anteron luo.) Mutta sinulle, viisas poika! Älykäs veli! Kiitän sinua!

Antero (siirtyy keinutuoliin istumaan). Älä, musteri-kulta, älä! Enhän minä vanhojen ihmisten asioista mitään ymmärrä.

Helmi (vilkkaasti). Ymmärrät sinä! Sinä olet hurjan viisas! Oikea Salomoni olet! Isäkin ihmetteli sinua! Ja minä olen niin taitamattomasti hyvilläni, että voisin vaikka — itkeä — mutta en vaan itke — en — en vaikka — (Pillahtaa itkuun ja vaipuu kirjoituspöydän ääreen.)

Antero. Kuule! Jos sinussa ei ole mitään muuta kuin sokeria ja suolavettä, niin menen heti tieheni.

Helmi (itkien ja nauraen). Vieläkö muutakin? Mitä muuta? Mitä minussa vielä pitäisi olla tällaisena ihanana hetkenä?

Antero. Pieni kipinä ajatusta! Ajattelisit nyt vähän Einoakin!

Helmi (suurin silmin). No mutta, Antero! Niinkö tyhmä sinä olet! Enhän minä mitään muuta ajattelekaan! Jokaisena silmänräpäyksenä!

Antero. No, mitä sinä ajattelet?

Helmi. Minä ajattelen, että Eino pitää minusta. Minä näin sen. Ja hän sanoikin sen. Vaikkei ihan suoraan, mutta sanoi kuitenkin. Hän oli onneton tästä tyhmästä kihlauksesta. Kovin onneton! Ja sen hän sanoi. Ja minä olin kovin onnellinen, kun hän oli — oli —

Antero. — Kun hän oli kovin onneton!

Helmi. Niin olinkin! Juuri siksi! Se puhui minulle enemmän kuin sadat sanat.

Antero. Sinä ihan paistatat itseäsi onnen auringossa, ja Eino värjöttää onnettomuuden yössä! Oi sitä suloista naisen meininkiä!

Helmi (sävähtää). Älä herran tähden! Se on totta! Eihän Eino tiedä, mitä on tapahtunut! (Nousee.) Mitä minä nyt tekisin?

Antero (kiusoitellen). Enhän minä tiedä! En ymmärrä vanhojen ihmisten asioita.

Helmi (suuttumuksen ja naurun sekaisesti). Lopeta nyt tuo vanha jorina — tai minä suutun — ja sanon Allille — kun tulee kotiin, että sinä olet ilkeä — et mitään muuta kuin ilkeä — ja häijy ja paha! (Pyytäen.) Sano nyt pian, mitä olisi tehtävä!

Antero. Selvintä kai olisi, että menisit suoraa päätä Salkolaan kosimaan.

Helmi (toivottomasti). Voi, voi sinun hulluja juttujasi!

Antero. Niin ainakin minä tekisin!

Helmi (ihastuneena). Nyt minä tiedän. Sinä menet kertomaan Einolle koko jutun —

Antero. Jahah! Ja kosin sinun puolestasi!

Helmi. Ole vaiti! Älä nyt ole enää sellainen poikaviikari, kun sinulla kerran on miehen mieli. Eihän kosiminen tässä ole pääasia.

Antero (nousee). No voi, kapernaumin pirhana! Minä olen uskonut, että koko hökötys tähtää naimista kohti. Häitä minä odotan.

Helmi. Mene nyt, hyvä poika! Mene Salkolaan ja kerro kaikki!

Antero. Entä jos se Eino-peijakas aikoo puskea päänsä tänne? Mitä sitten?

Helmi. Annat hänen tulla! Tietysti! Pyydäkin häntä tänne! No, juokse jo! Ei Salkolaan niin pitkä matka ole.

Antero. Mitä riivattua minä Salkolassa tekisin, kun Eino itkeä tillittelee minun kamarissani. (Räjähtää iloiseen nauruun.)

Helmi. Oi, herranen aika! Sehän on mainiota!

Antero. Vai siltä sinusta tuntuu, kun mies itkee?

Helmi. Eikä — mutta että hän on täällä! — Itkeekö hän?

Antero. Sitä en tiedä! Ei ole kuulunut vuotamista tänne alas. Mutta en luule, että häntä erikoisen pahasti naurattaakaan. Minulla oli kova työ, ennenkuin sain hänet jäämään tänne.

Helmi. Olitpa herttainen veli, kun teit sellaisen hyvän työn! Sinä olet maailman kaikkein paras Antero!

Antero. Kas, kas! Kuinka tuuli nyt kieppuu! Taannoin sanoi musteri, että —

Helmi (työntää Anteroa). Mene nyt musterinesi! Mene!

Antero. Tiedätkö minkätähden minä menen?

Helmi. No — sano?

Antero. Sentähden, että — (ottaa Helmiä olkapäistä) — sinusta taas on tullut iloinen ihminen! Minä kiipeän taas töyräälle marjaan. (Menee nopeasti oikealle.)

Helmi. Sinä olet sata kertaa parempi kuin miksi tekeydyt! (Liikkuu levottomana ja hämillään, korjaillen tukkaansa ja pukuaan, eikä oikein tiedä mitä tekisi.)

Emäntä (tulee perältä). En malttanut olla piipahtamatta tänne isän kahvipöydästä. Tahdoin nähdä oletko nyt iloinen.

Helmi. Olen äiti! Niin, etten osaa sanoa —

Emäntä. Minäkin olen iloinen sinun puolestasi ja siunaan sitä Matin tapaturmaa. En tietysti tapaturmana enkä vahinkona, vaan sentähden, että siitä seurasi niin paljon onnea. Uskon, että Matin lupaus tuottaa onnea — varsinkin kun hän sen niin rehellisesti täytti. Mutta Mattia minun tulee sääli. Näitkö kuinka nöyrästi hän alistui ristinsä alle?

Helmi. Näin. Sepä minua rupesikin itkettämään.

Emäntä. Mattiahan se isäkin nyt säälii. Isään näkyi koskeneen kovin, vaikka hän koetti sitä peittää. Myötäänsä hän sanoo: sellainen mies! Sellainen harvinainen mies!

Helmi. Onko isä minulle vihainen?

Emäntä. Eihän isä osaakaan olla vihainen, vaikka hän joskus urhoollisesti yrittää. Tiedäthän sen! Mutta kyllä hän vähän murahteli sinun ajattelemattomuuttasi, kun huomasi, ettei jutussa ollutkaan rakkautta sinun puoleltasi. Hän sanoi aina luulleensa, että sinä pidät Einosta.

Helmi. Sanoiko hän niin?

Emäntä. Niin sanoi. Ja minä myönsin sen — totuuden mukaan.

Helmi (levottomana). Pahastuiko isä siitä?

Emäntä. En tiedä, mikä häntä pahastutti, mutta kyllä hän sanoi tyytymättömänä, että tällainen piilosleikki ei kelpaa mihinkään — ja että jos Helmi vielä kerran yrittää naimisiin, pitää mennä pappilaan heti. Sanoi, ettei sinun päätöksiisi voi luottaa tuntia kauemmin.

Helmi. Luuletko, että hän antaa minut Einolle?

Emäntä. En tiedä, kun Salkolassa on velkoja.

Helmi. Velkaahan silloinkin olisi tullut, jos isä olisi ostanut talon minulle ja Matille!

Emäntä. Niin — todella! Sitä minä en sitten ymmärrä. Mutta eiköhän isä mahda kammota ainoastaan sellaisia taloja, jotka velkaantuvat — eikä sellaisia velkaisia, jotka vaurastuvat.

Helmi. Ja isähän myöntää aina, että Eino menee eteenpäin.

Emäntä. Niin — ja sinun myötäjäisesihän sellaisen talon velat maksavat, jos niikseen kävisi. Mutta — minä tulin tänne oikeastaan tiedustamaan — tahdon tietää koko totuuden —

Helmi. Minkä sitten, äiti?

Emäntä. Menisitkö Einon kanssa naimisiin, vaikka isä olisi vastaan?

Helmi. Menisin, äiti!

Emäntä. Vaikka isä kieltäisi — eikä antaisi myötäjäisiä?

Helmi (ajattelee hetken). Kyllä menisin — jos Eino huolisi!

Emäntä. Luuletko, että Eino ei sitten sinusta välitä, jos olet rahaton?

Helmi (tuskassa). Voi sentään! En osaa sanoa mitään! Emmehän ole koskaan puhuneet mitään sellaista. Voi, äiti kulta! Mitä tästä tulee? (Vaipuu istumaan.) Kuinka tässä nyt sitten käy?

Emäntä. En tiedä, mutta tämän tahdoin sinulle sanoa, että tiedät, kun tapaat Einon ensi kerran. Toista kertaa ei saa purkaminen tulla kysymykseen!

Helmi. Ei, ei! Sen ymmärrän.

Emäntä. Niin — se olisi meille kaikille kauhea onnettomuus ja ikuinen häpeä! Minun täytyy nyt mennä, muuten isä ihmettelee, mihin olen joutunut. Kahvihommakin jäi kesken.. (Menee nopeasti perältä.)

Helmi (jää liikkumattomana paikalleen).

Antero (tulee oikealta). Tule tänne vaan minun perässäni! Siinä on oven reikä! Kai näet, vaikka oletkin vähän pyöräpäinen!

Eino (tulee perässä). Enhän sentään sokea ole!

Antero. Kas, täällä on sureva elävän leski, joka tarvitsee heti viihdyttäjän. Ja tässä on leskelle — mansikkatuokkonen! Koettakaa nyt sietää toisianne parhaanne mukaan! Minä menen ilmoittamaan isälle, että haukka on hyökännyt meidän kanakoppiin. (Lähtee, mutta kääntyy ympäri perin huvitettuna.) Mieluimmin sanoisin sen Lasse Höölle latinaksi, huvittaakseni häntä, mutta en kuolemaksenikaan tiedä, mitä kanakoppi on latinaksi. (Menee perältä nauraen.)

Helmi (on noussut). Eino! Mikä ilo — kun — näin pian palasit!

Eino (menee ja ottaa Helmiä käsistä). Helmi! Antero kertoi minulle, että olet vapaa. Tulin kuin juopuneeksi ja syöksyin heti portaita alas. Tämä päivä on ollut minulle kauhistuksen päivä —

Helmi. Ei puhuta siitä! Kun ikävä on ohi, niin annetaan sen olla!

Eino. Annetaan vaan! Mutta sen sanon, että kyllä olen itseni tuominnut — ja typerän arkuuteni ja pelkoni ja raukkamaisuuteni. Miksi en uskaltanut edes kysyä! Se oli typerää! Eihän siitä henki olisi mennyt.

Helmi. Mitä sinun olisi pitänyt kysyä?

Eino. Samaa, mitä nyt kysyn. Rakastatko minua? Tuletko omakseni?

Helmi. Rakastatko sinä sitten minua?

Eino. Rakastan niin, että päätin lähteä koko maasta, kun olit lupautunut toiselle miehelle.

Helmi. Ei puhuta siitä enää!

Eino. Ei puhuta, mutta se pani minut sellaiseen kuohuntaan, että kyllä nyt rohkenen pitää puoliani. Ja nyt mulla on vallan tuhoton kiire! Vastaa pian minulle, pidätkö minusta sen verran, että taivut tulemaan omakseni.

Helmi (vetää vähän Einoa kädestä). Tulehan nyt istumaan tuohon! Minä asetun tähän sohvan kulmaan. Keskustellaan asiasta rauhallisesti.

Eino (menee vastahakoisesti istumaan). Rauhallisesti? Älä, herran tähden! Mitä rauhaa siihen tarvitaan? Ehkä et pidäkään minusta?

Helmi. Sinustahan juuri minä pidänkin — ja sentähden toivottomuudesta lupasin itseni —

Eino. Niin — niin! Minä tiedän! Antero kertoi kaikki. Päällisin puolin kyllä, mutta se riittää! No — siis?

Helmi. Mitä?

Eino. Rakastatko minua kylliksi paljon tullaksesi vaimokseni?

Helmi. Kyllä minä rakastan. Siitä voit olla varma! Ja siitä myös, että haluan tulla omaksesi — jos tahdot.

Eino. No, mutta Helmi kulta! Sitähän minä tässä juuri tahdon enkä mitään muuta. Etkö sinä ymmärrä minua?

Helmi. Kyllä minä sinut. Mutta ajatellaanpa, jos isä ei suostu.

Eino (masentuneesti). Niin! Hän kyllä voi tehdä esteitä. Etkö huolisi minusta siinä tapauksessa?

Helmi. Kyllä — huolin! Kaikissa tapauksissa!

Eino (iloisesti). No, sittenhän on asia selvä!

Helmi. Mutta ajattele! Jos isä kieltää, niin hän voi kieltää myötäjäisenikin.

Eino. Mitä se minua liikuttaa! (Huomaa Helmin tarkoituksen.) Aa! Nyt ymmärrän! Sinä pelkäät, että minä en sinua rakastakaan. Haluan ainoastaan rikkautta sinun kauttasi. Älä, Helmi rakas, ajattele minusta sellaista —

Helmi (melkein säikähtäen). En, en! Mutta onhan sinulla velkoja. Tarvitset rahoja!

Eino. Minä en tarvitse ulkopuolisia rahoja. Parannan taloani vuosi vuodelta, ja sen tuotantokyky nousee nousemistaan. En! Sen sanon lujasti! Usko siihen! Mutta sinua minä tarvitsen ja sinun rakkauttasi — ja tietysti sinun emännyytesi on arvaamaton lisä. Kuka on sinun päähäsi pannut sellaisen ruman epäilyn?

Helmi (hätäisesti). Ei se ollut epäilystä, mutta se oli rakkaan äidin varovaisuutta, ettei taas tapahtuisi uutta purkamista. Anna se hänelle anteeksi — ja minulle myöskin! — Oletko nyt ihan varma, että ottaisit minut rutiköyhänäkin — etkä sitten katuisi jälkeenpäin?

Eino. Kuule, Helmi! Minä sanon nyt sinulle aivan vakavasti! Minä ajattelen kyllä vaurastumistani, päästäkseni omin voimin maailman läpi. Mutta omasta työstäni ja toimistani toivon vaurautta! Ymmärrätkö? Omasta yritteliäisyydestäni! En sivullisten avusta! Mitä iloa sellainen tuottaisi? Minä tahdon, että työni on minulle ilon lähde — ja sen tulokset minun maallinen onneni. Niin minä tahdon! Niin toivon ja uskon. Lujasti!

Helmi (nousee ihastuneena). Ota minut sitten rinnallesi tuohon työhön — toivoon ja uskoon!

Eino (hypähtää ylös). Täyden sydämeni ilolla otan sinut sellaisena kuin tuossa edessäni seisot! Katso aina minuun noin kirkkain silmin ja hymyilevin huulin! Niissä on sinun myötäjäisesi — ja niissä avain minun onneni aittaan!

(Isäntä, Emäntä ja Antero tulevat perältä).

Isäntä. Kas vaan! Täällä on vieraita — ja seisovalla jalalla! Oletko jo poislähdössä — vai?

Eino. En aivan vielä! Tulin juuri! Mutta jos haluatte olla vain oman perheen kesken äsken sattuneen tapahtuman jälkeen, niin koetan toimittaa asiani hyvin lyhyesti.

Isäntä (ei oikein hyvätuulisena). Vai niin? Vai olet jo kuullut! Pianpa! Ja sinulla on tärkeätä asiaa? Minulleko?

Eino. Niin — sedälle — ja kaikille —

Isäntä. Soo! No, paina sitten puuta! Et kai ole tulta lainaamassa (Menee keinutuoliin.) Vai jo se juttu kylälle ehti! — No! Anna paukkua!

Eino (vähän hämillään). Vastikään teimme Helmin kanssa tärkeän, yksimielisen päätöksen. Me haluamme mennä naimisiin —

Isäntä (äkkiä). Soo! No, no —! (Ei keksi sanoja.)

Antero (päräyttää). Kapernaum!

Isäntä (kivahtaa). Niinpä juuri! Kaikki maailman kapernaumit! Meillä taitaa olla sulhasmiehiä — jonottamassa porstuan täydeltä!

Antero. Viis muista! Yksi vain on määrän päässä!

Isäntä (katselee ympärilleen). Te — te — te —!

Eino (rohkeammin). Ja nyt minä pyydän sedän ja muun perheen suostumusta.

Helmi (kiepahtaa isän luo). Isä kulta! Muu perhe kyllä suostuu. Sinusta vain on kysymys. Rakas isä! Tee minut onnelliseksi!

Isäntä (ärtyneesti). Sinulla vasta merkillinen onni on! Sehän kieppuu kuin tuuliviiri. Milloin sinne, milloin tänne! Anna minulle tuo mies! Päästä siitä! Anna tuo! Päästä taas! Eihän kukaan nainen vaihda edes hattuja niin usein kuin sinä sulhasia! Onko tämä enää säädyllistä? Minä kysyn, onko?

Eino. Minun on kokonaan syy! Minun kiirehtimiseni vaikuttaa teihin pahasti ja epämiellyttävästi. Sen käsitän. Mutta kun olosuhteet sattumalta näin järjestyivät, niin en voi muuta kuin pyytää päätöstänne. Meidän mieltymyksemme toisiimme ei ole satunnaista eikä harkitsematonta. Sen vakuutan — vaikka tilapäinen keskeytys pääsikin sitä häiritsemään.

Antero. Kuulkaas tuota mansikkatuokkosta! Sehän puhuu kuin aapiskirjaa lukien.

Isäntä (tiukasti). Kuules, keltanokka! Etkö sinä ymmärrä, että tämä on vakava asia!

Antero (poikamaisen rohkeasti ja hauskasti). Jahah! Koska isä tahtoo! No! Minä annan vakavan siunaukseni!

Isäntä (naurahtelee harmistuneesti ja kyhnii päätään vähän neuvottomana). Entä sinä, muoriseni?

Emäntä. Päätä sinä vaan! Sinä päätät aina oikein. Lastemme onnihan on meille pääasia.

Isäntä. Äiti tahtoo ja poika tahtoo ja tytär tahtoo! Kyllä teidät ymmärrän! No! Pankaa sitten hevonen valjaisiin — ja ajakaa pappilaan kuin pyry-ilma! Heti! Siitä paikasta! Sillä jos morsian saa hetkenkään hengähtää — purkaa hän kaupan.

Emäntä. Isä-kultaseni! Ei niin kiireesti! Ei Ollikan Matin tähden! Se olisi kovin tunnotonta menettelyä häntä kohtaan.

Isäntä (katsoo pitkään). Olet oikeassa! Oikeassa olet! Se olisi julma loukkaus. No! Myöhemmin sitten! Mutta sen sanon sulle, Eino, että köyhän muijan saat. Helmille en anna penniäkään. Se on päätetty!

Eino. Se miellyttää minua suuresti! Kiitän setää, että näin vaivattomasti vapaudun rumista epäilyksistä! Minä tahdon ainoastaan Helmin — enkä yhtään mitään muuta.

Isäntä (yrittää salata liikutustaan). Kuuletkos, äiti! Meidän kylä näkyy olevan täynnä vain erinomaisia miehiä! Ja kaikki he yrittävät ajaa minun ohitseni! Ja kotiväki — kaikki!

Antero. Eikö mitä! Ei kukaan aja isän ohi! Lasse Höö istuu niin leveällä heinäkuormalla, ettei sen ohi kukaan pääse. Ja se heinäkuorma on isän hyvä sydän. Kapernaum!

Toiset. Niin, niin! Niin se on!

Väliverho.