The Project Gutenberg eBook of Kolmen Töräpään tarina, by Pentti Haanpää

Harmaat, poimukkaat pilvet laahustivat matalalla metsänlatvojen ja kyläaukeitten ylitse. Tuuli heräsi jossakin erämaassa, nousi lymypaikastaan; sen sairaat keuhkot läähättivät ja puhkuivat, pilvien pinta pullisteli ja muutti muotoaan kuin laho, harmaa vaate. Paikoin se painui maata kohti kuin valtava, riippuva vatsa, joka jälleen rypistyi, kuroutui kiinni selkärankaan… Sitten siellä kai repeilivät ja ratkeilivat ohuet kalvot; tuiskusi, isot monimuotoiset hahtuvat tanssivat alas kevytmielisesti pyörähdellen. Tuisku yltyi, hämärä laskeutui maisemille. Mutta pimeydessä tanssivat monimuotoiset, isot, kuin pöhötautiset hiutaleet. Pimeyttä ja valkeutta sekaantuneina toisiinsa vähämieliseksi, murheelliseksi tuprakaksi…

Laajan mäen lappeella on Töräpään talo, kuulujen Taikinamaitten talo, harmaana ja matalana, lumeen vajonneena. Isäntä, Timo Taikinamaa, seisoo portailla; valju ja sileä vanhanmiehen naama kurkistaa harmaan, pitkän takin sisästä. Näkee pimeyden, hiutaleiden vähämielisen pyörinnän, tuntee tajuunsa painuvan yhä raskaamman synkeyden, levottomuuden, huokaa ja mumisee:

— Kevätkö nyt on vai talvi? Marraskuuko tulossa vai toukokuu? Onko siellä ylhäällä riitingit sekaisin: yritelläänkö asettaa kaksi talvea seläkkäin…

— Syntien tähden ihmistä koetellaan. Sillä paha sydän ei nöyrry eikä
masennu. Yhä se ajattelee katkeria ja pilkallisia ajatuksia.

Vanha isäntämies kääntyy, painuu huoneeseen narahtavasta ovesta ja
yrittelee ottaa lepoa, unta mustin ja levottomin mielin.

Tulee aamu. Tuisku on laannut, mutta kaikkialla on paksuna ja pehmeänä lumen suunnaton valkea vaippa. Taivaan iso ontelo on näkyvissä, viimeiset pilvenrepaleet haihtuvat, pohjanpuolelta pyyhkii viima purevana ja kylmänä kuin partaveitsi.

Töräpään isäntämies seisoa harottaa keskellä kartanoa haarojaan myöten lumessa, kynsäisee päätään ja kahlailee takaisin tupaansa murahtaen ainoastaan:

Sitten ottaa hän kirveen ja koivuisen kelleksen ja alkaa hakata. Ei siitä mitään synny, iskut vain putoilevat ankarina, isot lastut sinkoilevat räsähdellen palkeille. Talon vanha emäntä vaappuu tupaan leveänä ja lihavana. Hän on kuin syötetty hanhi, jalat ja kädet liikahtelevat kuin tönköt kapulat. Hän nousee seinää kiertelevälle kapealle penkille ja yrittelee tavoitella katonrajassa naulassaan roikkuvaa aitan avainta, mutta ei onnistu. Iso vatsa ottaa kiinni seinään ja hän horjahtaa takaisin lattialle.

— Ota sinä, ukko, tuo avain, sanoo hän hiljaisella, lempeällä äänellään. Minä en saa.

Ukko ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Kirves kolkkaa, lastut irtaantuvat räsähdellen kuivasta puusta. Emäntä yrittelee itse välillä, ei onnistu ja alkaa uudelleen ruihnata:

Silloin ukko viimein paiskaa kirveen pois, hyppää kiukkuisesti tasakäpälää penkille, töytäisee avaimen aivan emännän nenän alle ja tiuskaisee:

— Tuossa! Vielä tässä avaimia! Mitä siellä tyhjässä aitassa teet?
Loppu tässä kuitenkin tulee…

Navettapiika tulee ulkoa, päällään roikkuen joitakin likaisia ja karvaisia vaateriekaleita, kengät tolokkosessa, paljaat kintut sonnassa.

— Lehmä. Nälkään ne alkavat kupertua. Koivun varvutkin ovat taasen kaikki. Millä heitä ruokittanee…

— -kele! Ei millään! Kun ei ole lehmille suuhun sujuvaa, niin koetetaan löytyykö lehmistä vielä ihmisen suuhun sujuvaa. Kun ei kerran kesä tule, en minäkään enää odota…

Ja Timo Taikinamaa, Töräpään isäntä, alkaa romuta puukkoja kahasta ja teroitella niiden teriä.

Pitkästä ja matalasta, tuohikattoisesta navetasta tuodaan elukka toisensa jälkeen surkean laihana, luut ponkollaan, karva pörhöisenä ja takkuisena, vaivoin pystyssä pysyvänä hankurana, joka kuitenkin yrittelee harata vastaan. Kirvesnakka kumahtaa sen niskaan, puukko sujahtaa kurkkuun, veri lirisee astioihin, naudan silmät mulahtelevat tovin, sorkat sätkivät. Lumen valkeudelle ilmestyy verisiä vuotia, lihakasoja, joissa tosin ei liene kuin luita ja jänteitä, suolia ja kutistuneita rapamahoja. Aurinko on kohonnut korkealle ja katsoo ikäänkuin pilkallinen, kaihinen pirun silmä, hanki punertaa ja sädehtii, päivänpuoleiselta räystäältä tipahtaa joku vesipisara.

Mutta yhä uusia elukoita kiskotaan esiin vitsaperistään. Joku mölähtää surkeasti, mutta nuija putoaa, puukko tekee työtään ja ei ikinä ole siitä kurkusta kuuluva enää älähdystä. Ukko itse liikkuu lehmien ja lihojen keskellä kepelänä ja sukevana kuin pieni pirun poika, kädet kyynäspäitä myöten veressä, puukko ahkerassa liikkeessä irroittaen nahkaa, silpoen irti lapoja ja lihankappaleita. Tulee ilta ja hämäryys. Silloin Töräpään pitkä navetta on tyhjä. Puolenkymmentä nautaa kiekkuu siellä kytkyvissään ynähdellen surunvoittoisesti. Neljäkymmentä on niitä nuijittu ja lihattu. Ukko kulkee ja katsoo, että vuodat tulevat huolella levitetyiksi orsille, että lihoihin ja luunsolmuihin, joita on talon kaikki ammeet ja astiat kukkurina, tulee runsaasti suolaa.

Niin hän kävelee, isännöipi, neuvoo ja tiuskii ikäänkuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunutkaan, aivan kuin olisi tehty vain heinätyötä tai korjattu viljaa. Sitten taasen hänen herkät verensä joutuvat liikkeelle, niinkuin hän nyt vasta huomaisi, niitä tässä on tehty, hän, kitsasluontoinen mies, jolle pieninkin vahinko taloudessa oli kangastellut silmissä perikatoon vievänä, joka oli joutunut suunniltaan, jos häneltä joutuu hukkateille jokukaan pahainen karitsa.

— Neljäkymmentä lehmää, neljäkymmentä lehmää! Niin ihmistä koetellaan… Siihen meni eläminen, siihen kahdenkymmenen vuoden aherrus! Jumala, punnitsitko tarkasti: olinko niin suuri syntinen, pitikö minun maaltani hävitä…

— Navetta tyhjäksi minulta poloiselta! Niin meni eläminen! Kuolema, kuolemahan tässä kuitenkin tulee, tai kerjääjän keppi kouraan…

Hän menee talliin, ottaa marhaminnan ja ripustaa itsensä orteen. Siinä hän korisee, jalkaterä viputtaa lattiaan, tärisee ikäänkuin tahtia polkien. Silloin tulee renki ja sivaltaa marhaminnan poikki.

Töräpään vanha isäntä korisee hetken, tointuu, nousee ylös
marhaminnan kappaleet käsissä, äyskäisee rengille:

— Katkaisit hyvän marhaminnan! Saat maksaa! Mitä? Meinaatko ettet
maksa? Tilistäsi se vedetään…

  Mutta renki taluttelee isännän huoneeseen ja vuoteeseen. Hän on
  sairas, kuolema on iskenyt häneen kouransa, ehkä hän ei saanutkaan
  lopettaa hengenvetojaan nuoran nenässä… Tulee yö, Timo Taikinamaan
  viimeinen yö.

Pilvet vaeltavat taasenkin taivaalla, tuulen keuhkot hengittävät raskaasti, metsä puhisee, sataa, pisarat tippuvat kattoon raskaina kuin lyijynrakeet. Sade rummuttaa kummallista soivaa ja salaperäistä, enteilevää rummutustaan…

— Mitä? Sataako? Se on vettä… Tulee kesä! Kesä tulee muille, mutta minulle kuolema… Neljäkymmentä nautaa löin minä lihoiksi juuri kesän tullessa… Niin syntinen veri ihmisessä öntyilee, teettää hulluntöitä, kuolemansyntiä… Oo, kuolema korjaa. Hakekaa tänne Iisakki.

Iisakki, ukon ainoa poika, tulee ylisillään; pienenlainen, liki toista ikäkymmentään oleva mies. Hänellä on isänsä valju, selkeä ja ilmeetön naama, mutta hänen rauhallisista liikkeistään, koko olennostaan on havaitsevinaan, että hänessä liikkuu talon emännän laimeaa ja väritöntä, leppeää verta, tai ainakin asuu isän kuumuus ja kiivaus jossakin syvällä.

— Iisakki! Joo, minusta nyt aika jättää. Hetki on tullut. Kaksi kertaa elämässäni olen tehnyt suuren synnin. Ensin minut armahdettiin. Nyt ei. Eikä ole väliäkään, Iisakki, mutta sinun on yritettävä. Älä anna talon hävitä. Kokoa omaisuutta, omaisuutta… Siinä on turva. Elä viisaasti. Kokoa kaikin keinoin. Kyllä olen opettanut, vaikka en itse ole pystynyt, hulluverinen mies… Sinä osaat, tiedän sen… Omaisuutta, omaisuutta…

Ne ovat Töräpään vanhan isännän viimeiset sanat. Hän on saavuttanut rauhan, hän makaa levossa.

III

Valkeni seuraava päivä. Kaikkialla oli lumisohjoa, vettä suurissa lammikoissa ja vettä pisarteli vielä harmaista pilvistäkin, ja joskus kurkisti aurinko pilven repaleista ja silloin häivähti maanpinnalla ikäänkuin suuri, onnellinen hymy. Metsän puut hamottivat vihreinä, koivunvarvut paisuneina, ikäänkuin punastellen, tuuli puhisi, soitteli oksastoissa. Se oli vapauden laulua, vanhaa ja siltikin uutta. Kartanolta höyrähti sonnanhaju ja sulavan lumen tuoksu, vainiot näkyivät harmaina ja paljaina, kukko pelehti kanoineen tunkiolla ja kiekaisi röyhkeästi.

Töräpään vanha isäntä vietiin riiheen ojennettuna laudalle, pestynä, parta ajeltuna, valkoinen paita päällä. Iisakki nojasi ovenpieleen, katseli ja mietti.

— Siinä se nyt makasi hänen isänsä valjuna ja kumman rauhallisena. Eilen se vielä reutoi teurastöissä, hihat käärittyinä ja kädet veressä, puukko kourassa. Rinnassaan asui tuska ja levottomuus. Noin nättiinkö siitä pääsi… Vai oliko se jokin yhä olemassa tuskineen ja levottomuuksineen jossakin, heitettyään tuohon tuon valjun pökkelön.

Pojan mieleen nousevat kuvat tuon nyt niin liikkumattoman miehen vaelluksesta tällä maankamaralla. Oh, miten paljon olikaan tarvittu kiivautta ja vaivaa ja pyrkimyksiä päästäkseen nyt lopulta tuohon laudalle parta ajeltuna, puhdas paita päällä…

Tässä se oli syntynyt maailman vaivaan samassa Töräpäässä, jossa henkikin lähti. Isänsä oli juureva ukko. Se oli rakentanut jyhkeistä puista nämä Töräpään nykyiset rakennukset, viljellyt maata, ja nostanut talon rikkaaksi öhytaloksi, jossa oli rahaa ja rukiita. Äitinsä, talon emännän, sanottiin jääneen taloon mustalaisjoukosta ja siitä kai peri poikakin kiivasta, hurjapäistä, kulkevaisen verta.

Viidentoista vanhana se rupesi kulkemaan kylillä ja juomaan. Ajeli oriilla, varasti aitasta viljaa ja vaihtoi viinaan. Isäukko työlästyi perinpohjin ja sanoi, että kun kerran kuljet niin kulje sitten, äläkä palaa ja lähde alinomaa. Silloin Timo Taikinamaa lähti, eikä siitä kuultukaan kymmenkuntaan vuoteen. Taloon jäi kuitenkin toinenkin poika, vähäistä nuorempi, joka oli kotona pysyväinen ja puuhaili sävyisästi. Mutta toinen poika kulki missä lienee kulkenutkaan, merimiehenä purjelaivoissa, vieraissa maissa ja suurissa kaupungeissa, teki väliin töitä ja taasen vaelsi. Sitten hän ilmestyi jälleen kotikyläänsä puettuna kuten oudon hieno herrasmies, leuan alla simsetti, jaloissa patiinit, mustat kuin tervaruuhet. Äitinsä oli kuollut jo vuosia sitten, ja isänsä makasi juuri tautivuoteella.

Isänsä, vanhan ja harmaantuneen miehen, sydän oli käynyt pehmeäksi, leppeäksi ja unhoittavaiseksi, kun hän siinä lepäsi odotellen kuolemaa. Hän kutsui maankiertäjä-poikansa luokseen ja sanoi, että tälle oli tuleva toinen puoli niin maasta kuin muustakin taloudesta, asukoot veljekset yhdessä tai erillään, kuinka sopivat.

Mutta se oli käynyt kovin sen kotona pysyneen veljen sydämelle. Hän sanoi, että oli tehty vääryyttä: toinen, joka oli humunnut maailmanrantoja, tuli ja otti häneltä sen minkä eteen hän oli vuosikausia uurastanut ja hikoillut kuin orja. Niinpä lienee siis hänen vuoronsa lähteä, täällä hän ei enää voisi elää rauhassa, tehdä työtä ja syödä. Lähti, meni kai merille ja sille tielle jäikin.

Mutta Timo-poika puuhaili nyt talon töissä ja riijaili lähikylästä rikkaan talon tyttöä saadakseen taloon emännän. Isänsä kuoli. Nytpä hänen verensä taasen kuohahti outoihin toimiin: hän pitäisi häät ja hautajaiset yksin tein. Ne häät pitäisi kuitenkin pian pitää ja parempi yhtä aikaa kuin kovin lähekkäin. Turhaan kylän hurskaat muorit selittelivät hänelle aikeen jumalattomuutta, kehoittelivat saattamaan isänsä kunnialla ja rauhassa hautaan.

— Maatkoon isä levossa. Uskon, että hän ei enää välitä maallisista, peijaisista paremmin kuin häistä tai ristiäisistäkään… Ja monta kertaa hän sanoi minulle, että emäntä se talossa tarvitaan. Miksi siis aikailla…

Niinpä tapahtui, että kun Töräpään toisessa tuvassa oli vanhan isännän peijaat, oli toisessa pojalla häät. Se oli marraskuinen yö, tähdet loistivat taivaan mustansinisestä vahvuudesta, kuun kannikka painui metsän taa kapeana ja käyränä kuin silppuviikate, vainiot aukenivat tummina ja kellertävinä, teiden ja kartanoiden jäätiköt kiilsivät ja kimmelsivät kuin tinapaperi. Häätuvassa yritti olla hiljaista ja vähäpuheista, iloisuus ja remu näytti jääneen kauas. Mutta sulhanen itse huojahteli humalaisena, päissään kuin taivaan käki.

— Hohoi, näyttääpä, että sain talooni kahdet hautajaiset! Siksi asetin häät ja hautajaiset rinnan, jotta ilo murheen rinnalla sitä selvemmin havaittaisiin. Mutta näyttääpä, että ei häähuonetta tullutkaan, tuli tuplapeijaat… Soita, pelimanni! Viinaa ollaan noutamassa.

Vanha, harmaantunut soittaja, jonka veriä viina kiehtoo kevyempään kiertoon, tempaa viulun leuan alle. Sen punaisenruskeat laudat kimmeltävät himmeässä valossa, pitkät, hoikat sormet hypähtelevät kielillä, käyrä keikkuu ja hääpolskan tahti ja sävelet täyttävät tuvan palkeista mustaan, karstaiseen laipioon, tummina ja riemastuttavina, veriä huumaavina. Jopa alkaa tanssi, palkit natisevat, kauas tummankirkkaaseen yöhön kaikuu jyske tanssin hiostavasta ympyrästä, poikien hihkaisu tai tyttöihmisten naurunkikatus.

Sulhasmies vuoroin huojahteli häähuoneessa, vuoroin painui läpi pimeän porstuan toiseen tupaan, missä istuskeli vanhempia, vakaita ihmisiä muistellen vainajaa ja puhellen sen elämästä ja kuolemasta ja maahanpanosta. Täällä istui sulhasmieskin hetken vakavana, ikäänkuin syvästi murheissaan, kuunteli totisena, kun he puhuivat hänelle moitiskellen syntisistä, jumalattomista meiningeistä, myönteli, nyökytteli päätään. Sitten hän taasen ärtyi:

Ja hän kompuroi läpi porstuan häätupaan, nauroi ja hekahteli, ärtyi taasen mitättömästä syystä, kävi miehiä rinnuksiin, tuli työnnetyksi nurkkaan ja sydämistyi peräti:

— Mitä? Kenen luvalla on tultu tanssimaan ja hyppäämään tänne peijaistaloon? Onko tämä enää ihmisten hommaa. Vaikka en olekaan häävi mies, niin kyllä vielä sen verran vaikkua on, ettei täällä hypitä ja remuta silloin kun isäukko on tuskin ehtinyt rauhassa saada multaa päälleen…

Hän ottaa uunin kolapuun, noituu ja räiskää ja ajaa kaikki kartanolle. Siellä hän sitten seisoo keskellä pihaa, avopäin, tukka hurrin harrin, nokinen kola kädessä, kaivaa pullon poveltaan ja sanoo:

— Ryyppy murheeseen! Yksi sille kun isä kuoli ja toinen, kun otettiin akka…

Taivaan äärettömästä holvista tuikkivat tähdet ikäänkuin iskien silmää jollekin, jäinen tie kiiluu kuin tinainen nauha, ja poistuvan hää- ja hautajaisväen häly etääntyy. Talonväki ja nuori morsian seisoskelevat ovissa ja portaissa siunaillen ja päivitellen, naiset itkeä tihauttaen jonkun kyyneleen.

Sitten he vähitellen poistuvat jättäen nuoren isännän taivastelemaan pihamaalle, humalaisena kuin käenpoika. Hän kompuroi viimein saunaan, jossa tuntuu vielä eilisen kylvyn lämpö, ja nukkua rötkähtää lattialle. Sieltä hänet aamulla löydetään kohmeisena, tukka jäätyneenä kiinni lattialla olleeseen vesilätäkköön, sairaana ja kuumeisena.

Tauti on kova. Monta kertaa katsovat vanhat muorit hänet kuolevaksi, loppua tekeväksi mieheksi. Mutta monia viikkoja sairasteltuaan hän viimein tointuu, nousee hoitelemaan taloaan ja tavaroitaan ikäänkuin toisena miehenä.

Tauti oli syönyt Töräpään Timosta kaiken lihan, eikä sitä enää uutta ilmestynyt. Oli vain luut, jänteet ja kellertävä nahka, tukka oli käynyt valkoiseksi. Ei ollut enää kuin pelkkä varjo jäljellä äsken niin uljaasta miehestä. Veri vain oli pysynyt entisenä, vieläpä siihen oli ikäänkuin jäänyt pitkän kiduttavan taudin jäleltä entistä enemmän kuumetta, herkkyyttä ja ärtyisyyttä. Miehen muu luonto vain oli ikäänkuin toinen. Väkeviä hän ei maistanut enää pisaraakaan, eikä havitellut muihinkaan entisiin hullutuksiinsa. Kaiken kiihkeän verensä voimalla hän heittäytyi taloudenhoitoon, rikastuakseen, kootakseen omaisuutta. Pian hän, Töräpään humupoika, oli kuulu kitsaudestaan ja tavaranhimostaan. Omaisuus, iso omaisuus, jyviä, lehmiä ja rahaa; siinä hänen alituinen mietteensä. Haamiloi hän silti olla ikäänkuin jumalinenkin mies, luki raamattua, ja puheli oikeudesta ja laista, koetti, minkä ärtyinen verensä suinkin salli, elää tasaisesti, nöyrästi, päästäkseen Jumalan suosioon, että tämän turvissa voisi sitten entistä enemmän saada kasaan omaisuutta…

Sinä ensimmäisenä vuotena syntyi jo Iisakki. Useampaa lasta ei tullutkaan. Äiti, leppeä ja laimeaverinen nainen, joka jo niinä vuosina alkoi lihoa mahdottomaksi kasaksi, hoiteli häntä huolella. Isä puuhaili ankarasti, teki työtä ja isännöi. Iloitsi, kun talo vaurastui ja tuskitteli ja joutui epätoivoon pienimmänkin vahingon kohdatessa.

Aika vieri ja Iisakin tajuun uppoutuivat ensimmäiset kuvat elämästä. Kesäinen talo mäenlappeella, harmaa rakennusrykelmä, vihreä ruoho, taivaan sininen kupu, pääskylintujen mustat sakset, tarha, missä naudat ynähtelivät, tuulimylly vihreän laihopellon takana mäen harjalla korkeana ja kummallisena, suuret siivet viuhtoen ja humisten ilmassa… Tai talvi, johon hän tuijotti huurteisesta akkunaruudusta, könötellen polvillaan penkillä, autio hanki, jota tuulen näkymätön puukko siveli kirkkaana ja terävänä, tehden taitoleikkauksia, outoja ja ihmeellisiä… Hieno, valkea jauho lensi harmaana, hypähtelevänä pilvenä kohti metsää, jonka totisesta, huurteisesta reunasta erotti kummallisia, kurkistelevia päänuppuja, rujoja vartaloita, isoja, osoittelevia peukaloita…

Pian Iisakki sai kuitenkin heittää alituiset katselemiset ja kuvittelut. Isä alkoi pitää häntä alituisessa työntouhussa heti polvenkorkuisesta, pahaisesta mukulasta. Ajatti hänellä hevosta heti kun ohuet ohjakset vaivoin pysyivät käsissä; niisti nenän ja nosti kuorman päälle. Antoi hänelle puukon ja vuoletti pieniä, tarpeellisia esineitä, lietsotti palkeita pajassa takoessaan, teetti mihin poika suinkin pystyi. Iltaisin piti opetella lukemaan käryävän päreen valossa, ankarasti, pää märkänä.

Timo Taikinamaa kasvatti poikaansa. Hänen tajuaan jäyti alinomainen, kirvelevä katumus omasta nuoruudenaikaisesta elämästään. Hän katsoi joutuneensa hunningolle, humumiehen jäljille siksi, että oli pienenä saanut kasvaa liian vapaasti ja holtittomasti, hänen elämänsä rehevälle ja viheriälle kasville ei oltu asetettu minkäänlaista humalasalkoa tai tukikeppiä. Hän oli kasvanut ja rönsinyt pitkin maanpintaa, kunnes hän elämän runtelemana itse pystytti itselleen saikan, jota myöten kiemurrella ylöspäin ja pysyä juurillaan.

Niin ei saanut tapahtua pojalle. Nuorena oli vitsa väännettävä. Hän aikoi ahdistaa hänet vielä sangen nuorena ja taipuisana määrättyyn muottiin, pystyttää hänelle tukiseipään, koota ruokamullan ja osoittaa päämäärän, jonka oli havainnut oikeaksi sitten, kun selkeni nuoruutensa huuruista…

Alinomaa sai Iisakki oppia, että oli aina tehtävä työtä, säästettävä, rikastuttava, kaikella muotoa ja joka tapauksessa rikastuttava. Kaikenkaltainen vaolta poikkeaminen tai hurvittelu ei saanut olla mahdollista. Timo Taikinamaan ylen ärtyinen ja kärsimätön luonto pysyi ihmeen tasaisena ja sävyisänä poikaa kohtaan. Hän malttoi aina mielensä, sanoi tuskin kieroa sanaa, vaikka turmeluksensa nousi alinomaa muuta talonväkeä ja naapureita vastaan. Pari tai kolme kertaa muisti poika hänen suuttuneen mitättömistä, käsittämättömistä syistä.

He olivat pajatöissä. Oli syksyinen ilta. Poika lietsoi, hiilet hehkuivat ja rauta punertui, ahjon reunoilla kimaltelivat pajakuonakasat kummallisina, sileät kulmat välkkyen kuin posliini. Isä takoi kuokkaa, iski ankarasti, kipunat sinkoilivat kattoaukosta pimeyteen. Hän intoutui puhumaan, kuten tapansa oli joskus intoutua, saarnailevasti. Sanoi, että ihmisen pitää kuokkia maata, viljellä sitä ankarasti, pysyä konnullaan. Hupsut lähtevät vain jeputtelemaan maanteitä ja maailmanrantoja… Miten lieneekään, sattui silloin poika kysäisemään, että miksi isä sitten ennen oli lähtenyt maailman kululle…

— Mitä? tuimistui tämä ja sysäsi raudan ahjoon, vaikka se oli ennestään tulikuuma, niin että säkenet pölähtelivät. — Mitä sinä, kakara, kyselet? Ovatko ihmiset puhuneet? Tekeekö sinunkin mielesi mennä? Mene, mene Norjanmerelle, sillinpyyntiveneeseen, mene! Saat kylmää vettä niskaasi, saat sisääsi mädänneitä sillinraatoja, hylkeentraania… Kyllä minä tiedän…

  Sitten hän oli kuitenkin rauhoittunut. Selittänyt pojalle
  hiljaisesti, ihmisiksi, että hulluuksissaan hän oli lähtenyt, hänkin.
  Siksi hän tiesikin, tiesi tarkoin. Paikoillaan ihmisen on pysyttävä.
  Vierivä kivi ei ota sammalta.

Toisen kerran he olivat myllyssä. Silloinkin oli syksyinen pimeä, ankara tuuli. Siivet humisivat, korkea mylly ryskyi, rattaat kävivät kolisten, rukiit painuivat tuuttiin ja soluivat jauhoina alakerrassa olevaan säkkiin. Pieni Iisakki kuuntelee ja miettii. Hänen mieleensä muistuu, että Hurra, sen pienen mökin pahasuisen akka, on kysynyt jauhoja jotakin kappaa työn päähän ja isä on äyhkäissyt: Ei ole antaa.

— Paljotkin jauhot tarvitaan, ääntää Iisakki itsekseen muistamatta isäänsä. Ei ole antaa.

— Mitä? ärähtää isä. Opetteletko sinä ihmisten puheita, laiskureitten? Onko jauhoja mielestäsi paljon? Pitäisikö ne jakaa niille retkulaisille, jotka venyvät penkeillä, eivät yritä uskosta, makaavat… Sen, joka on toimellisesti vaeltanut, säästänyt, pitäisi antaa sitten niille retkuille. Painu jalkoihisi!

Poika oli juosta kipittänyt halki pimeän pellon tupaan, mielessä tunne, että isä oli joskus kummallinen, käsittämätön.

Kun kuljettiin kappale Töräpään mäeltä alaskäsin, kohti jokilaakson kyläkuntaa, oli siinä paikassa, missä pieni, lirisevä puro katkaisi maantien, sillankorvassa punainen mökki, valkoisin nurkin ja akkunalaudoin. Siinä asui Laki-Matti, omituinen mies, joka kyläkuntain ihmisille teki asiakirjoja, toimitteli niitä virastoille, kävi käräjiä. Hänen asunnossaan oli suuret pinot kirjoja, papereita, mustetölkki ja kyniä. Ja sieltä yhytti Timo Taikinamaa kerran poikansa. Laki-Matti oli sen tavannut maantiellä, vienyt mökkiinsä, näytellyt kirjoja, kuvia, selitellyt pojalle, joka katseli suurin, ihmettelevin silmin. Laki-Matilla oli omat haaveensa: pitäisi muka kansaa opettaa, kehittää…

Mutta nyt oli Timo Taikinamaa suuttunut tavattomasti, haukkunut Laki-Mattia, taluttanut pojan pois ja tarttunut tukasta kiinni ja räpsinyt varvulla paljaille kintuille.

— Mitä? Meinaatko ahtaa kirjoja päähäsi, oppia järkiviisautta, katala mukula… Ruokaa ja ruoskaa ja työtä, siinä sinulle ohjelmaa…

Ei, Timo Taikinamaa ei päästänyt poikaansa väärille teille. Lukea sai vain sunnuntaisin ja piti lukea suurta raamattua, lautakantista, ukkovaarin ostamaa. Ei muuta. Kylille ei saanut mennä milloinkaan. Ei siellä ollut opittavissa mitään hyvää eikä hyödyllistä.

Niin Iisakki kasvoi ja kehittyi. Hän oli varhain jo vakaa mies. Ei nauranut koskaan, sai värittömälle, ilmeettömälle naamalleen tuskin hymyn värettä, ei puhellut joutavia, ei yleensä mitään. Pienestä pitäen tottuneena työhön ei osannut olla hetkeäkään ilman tointa. Nukkui yöt raskaasti, luki sunnuntait raamattua, ensin siksi, että se oli hänelle työksi annettu, lopulta kai omasta halustaankin. Epäilemättä hän käsitti vauraan talouden, muheitten peltojen, lihavien nautojen, rukiin ja rahan edut. Ei penninkään arvosta hän ollut tuhlannut vielä tavaraa turhuuteen tai hekumaan tai ylellisyyteen. Ei vetänyt rintaansa tupakan savua, ei maistanut viinan tilkkaa, ei pitänyt ylimääräistä vaatekappaletta, ei mitään.

Timo Taikinamaa alkoi lopulta katsella poikaansa kummastellen, ihmetellen, puoleksi peloissaan. Oliko hän tosissaan saanut noin verrattoman aikaansaannoksen, oliko kehittynyt virheetön, oikea ihminen vai tapahtuisiko joskus lankeemus katkera ja musertava. Mitään ei tapahtunut. Ja Timo Taikinamaa melkein pelkäsi ja kunnioitti poikaansa, uskoi ja voi turvallisesti sanoa läähätellessään kuoleman kourissa viimeisenä yönään:

Sellainen oli se poika, Iisakki Taikinamaa, Töräpään isäntä, joka nojaili ovenpieleen, kun isänsä makasi laudalla, pestynä, parta ajeltuna, valkoinen paita päällä.

Leivonen, ensimmäinen leivonen, kohosi kevättaivaan uhkuvaan sineen laulaen rinnan täydeltä sokeltelevaa, kuin riemusta pakahtuvaa lauluaan. Sillä sade oli herennyt. Vesipisarat vain kimmelsivät lehdettömien varpujen nirpuissa.

Iisakki Taikinamaa astui siis rahkeisiin Töräpään isännäksi ollessaan erään vuoden alle toisesta ikäkymmenestään. Kylien ihmisasukkaat ja talon väkikin ikäänkuin nousivat varpailleen, utelivat, kuuntelivat ja kurkistelivat: miten se nyt eläisi Töräpään öhytalon perijä, kun isänsä oli pois paimentamasta, kun tiellä ei ollut enää alituista osviittaa… Heräisivätkö siinä ehkä sukunsa rajut ja levottomat veret? Ei mitään näyttänyt heräävän tai nousevan. Nuori Iisakki eleli vain isäntänä, vakaana, nauramattomin suin, vähäpuheisena, tehden töitä ja ohjaillen töitä. Viikot menivät harmaina ja tasaisina. Tuli sunnuntaiaamu, jolloin talon väki vuoron perään sai astella porstuan peräkamariin ja nakata suuhunsa pikarillisen kirkasta viinaa. Se oli ollut Töräpään talon tapa vuosikymmeniä, eikä Iisakkikaan siitä luopunut, vaikka ei itse maistanutkaan tuota nestettä yhtään pisaraa. Sitten hän nukkua keuvotti sängyssään tai luki raamattua, samaa raamattua, mistä ukkovaari vainaja oli ottanut alkuun tuon talon sunnuntaiaamuisen tavan, keksiessään sieltä lauseen: Voi sitä maata, missä ei viinaa ole.

Parin vuoden vierittyä oli talon karja taasen täysilukuinen, yhtä runsas kuin silloin, kun Timo Taikinamaa viimeisenä elonpäivänään hommasi sen ammeisiin ja aittoihin. Laareissa oli jyviä, arkunpohjalla, rautapeltilaatikoissa oli rahaa se määrä, minkä isäukko oli sinne kerännyt, taisivatpa pohjimmaiset olla ukkovaarinkin jäljeltä.

Kylien ihmiseläjät kurkkivat yhäkin uteliaina: eikö mitään tapahtunut, eikö se ottanut edes akkaa, taloon emäntää, äveriäistä taloista, missä niitä oli otettavissa, eikö pitäisi edes omia piikojaan, punaverisiä ja pyöreitä… Mutta Iisakki käveli vain vaitonaisena maillaan. Epäilemättä sillä oli suonissaan jotakin laimeaa nestettä, eikä punaista, väkevää verta, ei ihmiselämän himoja ja kiihkoja.

Mutta Iisakilla oli himonsa ja kiihkonsa, se, minkä isäukko oli häneen juurruttanut ja kasvattanut, niin ettei mieleensä muuta mahtunutkaan: himo kasata rahaa ja tavaraa, omaisuutta.

Yhtenä talvisena päivänä hän oli etsinyt käsiinsä isävainajansa rautapeltisen laatikon, rahalaatikon.

— Niin, pitikö hänen ruveta sitä kartuttamaan, koota rahaa tuohon laatikkoon, arkunpohjalle? Eikö se ollut maahan kaivettu leiviskä? Eikö ollut parempi, että menit ja asioit niillä ja annoit niiden kasvaa omasta voimastaan kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi…

Iisakki alkoi lainata rahoja ympäristön tarvitseville talonpojille ja torppareillekin kovalla korolla. Vähitellen hänestä kehittyi ikäänkuin pankkiiri, kymmenien pitäjien mahtimies, jota vihattiin ja pelättiin ja kunnioitettiin, kumarrettiinkin. Oli mainittava ja kuulu mies, omituinen tavoiltaan, saituri ja kinnari. Ei ollut puettukaan niinkuin muut ihmiset, lieneekö aina edes syödä hennonut. Kesät talvet sillä oli sama rojettunut turkkikasukka päällä, päässä lammasnahkareuhka, jaloissa vanhat saappaanterät.

Silloin ja tällöin joku velallinen joutui yhä kovempaan ahdinkoon, ei voinut suorittaa korkoja; tuli vasaramarkkinat ja Iisakki sai hoteisiinsa talon ja tavarat. Meni vuosia ja hänellä oli monia taloja, peltoja ja jylkkiä metsiä, pinkka seteleitä, velkakirjoja, jotka imivät rahaa, kypsentivät monen velanalaisen niin, että tämä vihdoin häätyi konnultaan, heitti kaikki sille, jolla ennestäänkin oli runsaasti.

Töräpään isännän nimi ei ollut enää Iisakki. Häntä mainittiin Töräpään Isoksi. Siellä hän asui harmaassa talossaan mäenlappeella, jonka harjalla humisi tuulimylly. Vanha talo lahosi, rapistui, katot sammaltuivat ja puhkeilivat, vuosivat vettä. Mitään ei korjattu. Meni akkuna rikki. Sijalle pistettiin päreitä tai olkitukko tahi rehupussi. Ovenlenkkanoiden ruosteiset saranat naukuivat, leveät lattiapalkit olivat lahonneet ja niissä ammotti reikiä, iso uuni oli rokeloinen ja tiilensirut vyöryivät ja murenivat alaskäsin, kaikkialla oli tomua, nurkissa lukin seittiä. Kello kävi nilkuttaen miehenmittaisessa kaapissaan, mustissa seinähirsissä juoksentelivat ruskeat russakat. Koko talossa, sen ilmapiirissä henkäili outo surunvoittoisuus, synkeys. Mutta siellä viihtyi Töräpään Iso erinomaisesti, siellä hän kässehti, mietti, johteli laajojen maidensa töitä, keskusteli velkamiestensä kanssa, teki sopimuksia, kauppoja. Harvoin hän lähti katsastelemaan ympäri pitäjiä olevia maitaan, joita asuivat pehtorit ja arentimiehet. Astui pitkin hiekkaista tietä, hartioilla kelsiturkki, rojettunut ja likainen, päässä karvareuhka, jaloissa saappaanterät, astui kesäisen auringon paistaessa. Löysi talonsa maantien poskesta, katsasteli kaikki paikat, neuvoi työmiehiä, söi, nukkui yönkin ja lähti edelleen etsiäkseen toisia talojaan. Niin hän teki kierroksensa ja saapui jälleen Töräpäähän, synnyintaloonsa laajan mäen lappeelle. Siihen näkyi suokin, Suurisuo, aukeana kuin järvi. Senkin hän oli kuivannut, ojittanut ja viljellyt. Kymmeniä latoja nousi harmaina ja valkoisina sen kesäisen vihreästä pinnasta.

Töräpään Iso on mahtava, mainittava mies. Kolmekymmentä vuotta hän on jo ollut Töräpään isäntänä ja mitään ei ole tapahtunut, mies vain on tullut yhä äveriäämmäksi. Ei ole hänellä akkaa, ei lasta.-Ihmiset kylällä kuihkivat: mihin, mihin kokoaa tämä mies tavaraa? Mihin ne joutuvat, kun hän kuolee? Kuoleeko? Ei osaa kuvitella, kuinka se kuolisi, Töräpään Iso, paremmin kuin sitäkään, että se osaisi akan ottaa, tai sen elämän uralla tapahtuisi muuta mullistusta.

Hän on ikäänkuin järkkymätön laakakivi rinteellä, joka ei vyöry, ei murene.

Liki Suurtasuota pienellä kangasnyppylällä on mökkirötiskä, seinät puolimaihin turpeilla vuorattuina, navetta puoleksi upotettuna maan sisään kuten perunakuoppa, yläpuoli ladottuna maan pinnalle tökeröksi turvekasaksi. On siihen kuokittu joku peltosarkakin, laiha ja hedelmää kantamaton, kaivettu ojennaveroa, koottu kivennupuloita kasaan. Mökissä asuu suutari Teppo, Töräpään torppari, iälle ehtinyt mies, lestien ääressä kutistunut, naskalin ja polvihihnan kumaraan painama, ja akkansa Hurra, vaimoihminen, jonka kieli laulaa, joka ei vaikene muulloin, kuin ehkä nukkuessaan. Navetassa on lehmä, kippurasarvinen ja linkkajalkainen, levein, pullottavin vatsoin. Lapset, ne ovat jo varhain painuneet maailmanrannoille jätkämiehiksi ja piian tuikuiksi taloihin. Joku heistä käypi aina mökilläkin joskus, sunnuntaisin, tuopi pöönäjässäkän, sokerinokareen, viipyy päivän ja pari ja menee taasen omille teilleen.

On elokuinen, poutainen päivä. Auringon raukeassa paisteessa leikataan Töräpään pelloilla viljaa. Kellertäviä kuhilaita nousee taajat rivit, riihien ovista höyrähtelee sauhu. Niissä on ensimmäiset ahokset. Aamulla kuuluu jo varstojen jyske. On käsissä syksy, hämärät illat, joiden viileyteen paimenpoikien tuohitorvet soittavat outoja, monipoimuisia lurituksia.

Mutta nyt on elokuinen iltapäivä. Töräpään Iso tulee suurelta suoviljelykseltään karanko kädessä, noituu ja ärähtelee. Hän ajaa lehmää, suutari Tepon kippurasarvista lehmää, joka juosta lenkkaa kappaleen, poikkeaa syrjään, jyystää ja mulkoilee suurin silmin, kun isäntämies taasen lähestyy heristäen karahkalla ja älähdellen vihaisesti. Niin he lähestyvät vitkalleen suutari Tepon mökkiä. Jo tulee Hurra ja ottaa lehmän huostaansa.

— Pitäisit huolta kankustasi, ettei mene ihmisten viljelyksiin, äyhkäsee isäntä.

— Ää, räsähtää toinen, näkyypä tuolla olevan paimenia! Ajaa roihuuttaa toisen elukkaa, että eikö liene suolet solmulla… Ja aitaa viljelyksesi, kun ei köyhän pirun elukka saa nykäistä yhtä Luojan kasvattamaa ruohotukkoa.

— Älä rällää! Pitää sitä itsekurikin ainakin yritellä elämään omin neuvoin, eikä aina toisen turvin. — Ja sano sille Tepolle, että käypi mun pakeillani.

— Omillaan! Kunpa eläisit niinkään omillasi kuin me. Aina olet imenyt
maakuntaa, kerännyt toisten hien ja vaivannäön…

Akka haukkuu ja säkättää, hoivaa lehmäänsä, mutta Töräpään isäntä
astuu jo kaukana karanko kädessä yli peltojen taloonsa.

Pistäytyessään solasta kartanolle näkee hän portailla istuvan miehen, hampaissa piippunysä, sinisen savupilven leuhahdellessa kesän ilmaan. Töräpään Iso pysähtyy hetkeksi nurkan suojaan ja katsoo, luurailee toista, joka ei ole vielä häntä huomannut. Siinä seisoo Töräpään Iso, monien kiroama mies, peljätty mies, pienikokoinen, kuivettunut äijä, harmahtavin, raskaitten mietteitten juovittamin kasvoin, laajoin, kuhmuisin otsin, paksuin nenin, suupielessä ivallinen hymyn poimu, leuassa joku harmaa haiven, kulmat painuneena julmaan ryppyyn, joten silmänluontiin tulee jotakin haukkamaista.

Ja siinä on heitä taasen yksi Töräpään kuulussa kartanossa, yksi isäntämies jostakin etäisestä kylästä, velkamies, jolle Töräpään Iso on lähettänyt tiedon, että olisi luettava rahat pöytään siitä velasta. Se ei voi maksaa, arvattavasti. Mistäpä se haravoisi sen summan? Niinpä joutunee sen maat ja mannut Töräpään Ison hoteisiin, kuten on monelle muulle käynyt. Siksi jysöttää hän piippua poltellen Töräpään portailla ja päässä piileilevät synkkämieliset ajatukset.

— Eipä joutavia. Kesän ilmat vain, viljankorjuun kiireet, mutta eipä auta. Niiden asiain, asiain takia piti lähteä astumaan. Kun kirjoittelitte, että olisi luettava lantit siitä velasta…

— Joo, niinhän se sattui. Tuli tarpeita. Ovat tässä paikat joutuneet vähän uuruokkoon, kuten sen vieraskin näkee. Pitäisi kohentaa.

— Niinpä niin. Mutta kyllä se niin on, etten minä tässä yhden äkin rahaksi repiä. Ja siksi tulin puhumaan, että eikö tätä asiaa voisi mitenkään järjestää, odottaa, maksaa vähitellen…

— Ei kävele, ei kävele! Olen odotellut tarpeeksi täpärälle. Kyllä
minun nyt pitää saada ne rahat ja nopsasti pitääkin.

— Mutta kyllä te, rikkaaksi mainittava mies, voitte järjestää, minä
uskon, muutenkin asioitanne, jos vain tahdotte.

— Joo, niin sen outo luulisi, kun kylällä kuulee. Sehän on aina ollut ihmisten tapa, että mikä vähäiseksi uskotaan, se luhistetaan maatakin matalammaksi ja mikä korkeaksi, se koroitetaan pilvenpatsaisiin. Rikkaaksihan minua huutelevat, porhoksi, ja hyvä on, että huutelevat, sillä pirunkaulalla ovat asiani; sen voin teille uskoa salaisena sanana. Minähän olen suuriin asioihin sotkeutunut mies, tavallaan kuin liikemies. — No, päällisin puolin näyttää: iso pytinki, mutta pirustako tiedät, mikä siinä on kivijalalla, mikä onton päällä…

— Hm, lieneeköhän niin. Ei mahdu päähän. Juoksisihan rahasta korko ja hyvä juoksisikin. Ja olenhan aina sen suorittanut säntilleen?

Harmaatakkisen, piippuaan kopistelevan miehen veret hieman nousevat, ääni värähtää:

— Joo, aivan niin kuin ihmiset sanovat: tunnoton mies, koronkiskuri, nylkyri, kinnari, kuin kokkohaukka… Kyllähän minä sitä velkaa ottaissani jo huoppailinkin, että pirulle siinä pistit pikkulillisi. Nyt menee koko käpälä.

— Tyhmysissäni! Jos oli se järki päässä, mikä nyt, niin en ottaisi teiltä puolta poltettua puupenniä. Oli niitä silloin vielä muitakin keinoja ja teitä. Odottamattomat asiain keikaukset tekivät minulle silloin vahinkoja, hätäännyin ja otin teiltä rahaa ja vielä niin suuren summan, kun niin höölisti annettiin. Arvelin, että eihän noin rikas mies liene heti pois ronkkumassa. Sitä päivää kadun ikäni.

— Niinpä niin. Kun teillä kerran on niin hoppu, niin ei kai tässä muu keino auta kun maan myynti. Saatte nyt ainakin siksi odottaa, kun kerkiän ostajan hommata.

— Parasta siis, että minä rupean ostajaksi. Jos ostajaa ruvetaan
muualta odottelemaan, niin asia pitkistyy ja mutkistuu.

— No, arvasinhan! Sama kuin niin monelle muullekin: talo ja tavarat!
Vaikka äsken oli olevinaan tarve tätä taloa kunnostaa…

— Niin kuin onkin. Ei se siitä somene. Kun talo on kerran myytävä, eikö ole sama, jos minä sen muutan rahaksi? Eikö asia näin järjesty mukavimmin ja mutkattomimmin?

— Niinpä lienee. Ei kaikki yhtäälle: te parantelemaan isän perintöä ja minä saan sen vuoksi luopua omastani kokonaan.

Huokaa ja lataa piippukänäänsä. — Olkoon menneeksi: paljas maa teille sitä velkaa vastaan; irtaimisto jää minulle. Halpaan menee, peräti pilkkahintaan, mutta eipä sillä isompia saane nykyaikana, ja kun tässä tuli niin tavaton kiire…

— Paljas maa! No, tietenkin rakennukset, puut ja kaikki mitä maa kasvaa tulevat myös…

  — Olkoon. Sovittu. Mitäpä turhia kiistellä… — Hohoi, huutaa
  hän piikapalvelijalle, joka juuri on menossa tarhalle, juoksepa
  Laki-Matti tänne ja nopsasti, nopsasti sinä ja nopsasti Laki-Matti! —
  Tehdään siis kaupat ja kontrahdit kirjan päälle. Käydäänhän sisään.

Ja he painuvat tupaan ovenremppanasta, jonka saranat naukaisevat
itkevin äänin.

VII

Hän on pitkänhuiskea, riukusäärinen mies, housunlahkeet höllällään ikäänkuin olisivat aivan tyhjät. Naama pitkä ja kapea, kalvakka. Koko olentonsa tuopi mieleen rämeellä kahlailevan kurjen: siinä ilmenee totisuutta, arvokkaisuutta, juhlallisuutta. Hän on jonkinlainen asioitsija. Monien kylien miehet teettävät hänellä asiakirjansa, jotka aiemmin oli tehtävä ruotsiksi, sittemmin jo suomeksikin, kysyvät neuvoja, käyttävät ovelana käräjäpukarina. Maantien vieressä hän asuu punaisessa mökissään, ainoana seuranaan mustetölkki ja kuorma kirjoja. Hän on Töräpään Isolle välttämätön mies, laintuntija, neuvonantaja, läheisin mies, melkein henkiystävä tälle omituiselle, erakkomaiselle mahti-isännälle. Sellainen on se mies, joka tulla humsuttaa mustassa puvussa, hattu päässä, nahkainen laukku kainalossa, ehtii kartanolle ja astuu tupaan.

— Ahaa, äännähtää Töräpään Iso, siinähän se mies, jota tarvitaan. Käyhän töihisi. Tekaistaan tässä pienet kaupat tämän Kaukokorven kanssa. Sinähän, lait tunteva mies, osaat kirjoittaa sen kirjaan, niin ettei siihen pysty esivallan ja oikeuden mutkat ja koukut.

— No, onhan heitä joku määrä piirustettu, sanoo Laki-Matti. Hänen puhetapansa on kuivaa, katkonaista, pysähtelevää, ikäänkuin hän etsisi tarkasti täsmällistä sanaa. Avaa laukkunsa, asettaa pöydälle mustetolpon ja hiukan paperia ja ryhtyy kirjoittamaan.

— Että Kaukokorpi myypi minulle omistamansa Kaukokorven tilan kaikkine etuineen ja rasituksineen välillämme sovitusta hinnasta, joka heti kuitataan maksetuksi, ja että irtaimisto ei seuraa kauppaa.

Vallitsee hiljaisuus. Laki-Matin kynä rapisee, Töräpään Iso kurkkii hänen olkansa yli. Aurinko paistaa peräakkunasta, jonka yhdessä ruudussa on päreristikko, toisessa rehutukko, ja heittää lahonneille palkeille kummallisen kuvion. Kaukokorpi istua ähöttää piippua imien, sylkäisee:

— Niin piti mennä mieheltä isältä peritty maa ja häätyä maantien
kululle…

— No, no, ehätti Töräpään Iso, rankempia niitä on maailmassa! Onhan
siellä vielä tavaraa kuin markkinassa, ja nautoja ja hevosia lauma.

Kaukokorpi vaikenee. Jälleen kuuluu vain seinäkellon nilkuttava tokutus ja kynän rapina.

Töräpään Iso tarkastelee paperit hitaasti ja perinpohjaisesti ja piirtää raapustaa nimensä kömpelösti ja varovaisesti:

— Ei se sievää tule, sanoi, mutta täydestä käypi. Ei siihen nurku pysty missään oikeudessa… Joo, minunhan piti se velkapaperi ja todistajat. Niiksihän käypi nuo piikapalvelijat, vai…

Hän menee portaille, äyhkäisee ja vinkkaa piikoja tarhalta ja painuu
sitten toiseen tupaan tai porstuanperä-puurukkaan.

Kaukokorpi ja Laki-Matti ovat kahden. Auringon säteet siivilöityvät
ja leikkovat piipun harmaassa, leijuvassa sauhupilvessä.

— Mitä laatua mies se tuo isäntä oikein on? Semmoinenko kuin ihmiset
puhuvat?

— Laatua? En minä ole nähnytkään ihmisiä kuin yhtä laatua: että
itsensä toista parempana pitää…

— Mutta kyllä tämä isäntä näyttää olevan ikäänkuin muista erotettu,
eri rotua, itsehyväinen, tunnoton…

— Yhtä luuta se on ihmisluonto, samasta pölkystä veistettyä. No, rakenne, muoto saattaa vaihdella, niin että välistä voi näyttää ikäänkuin aineskin, laatu, olisi muuttuvainen…

Isäntä tulee ja jo tulevat piiatkin, kaksi nuorta naisihmistä, jotka katsovat asiakseen nauraa tyrskähdellä ja tukkia taasen käsin nauravaa suuta, ikäänkuin olisi kyseessä joku perin lystillinen juttu. Mutta viimein saa Laki-Matti heiltä puumerkkiviirut nimien alle ja isäntä ajaa heidät töihinsä. Kaukokorpi piirtää nimensä, heittää kynän pöydälle, että muste pärskähtää ja sanoo:

— Mutta painava sillä saatiin paperikin, virkahtaa Töräpään Iso ja ojentaa velkakirjan Kaukokorvelle. Tämä silmäilee paperia ja työntää rusauttaa sen taskuunsa.

— No, no, päinvastoin! Sehän oli aikansa pönkkäpuuna! Ilman sitä olisi lähtö tullut kai ennemmin.

Kaukokorpi ei väitä, eikä puhu enää mitään, eipä näytä kuulevankaan. Hänet on vallannut jokin levottomuus tai kiire. Hän kävelee ja kompastuu yhteen lahon lattian rekistä.

— No, puhelee Töräpään Iso. Hän on viime vuosikymmenenä herennyt puheliaaksi, vastakohtana nuoruusvuosiensa vaitiololle — taikka milloinka hän nyt oikeastaan on ollut nuori… — No, puhelee hän siis, eläkää varovasti, varovasti… on siinäkin rahalle reikiä; sen vieraskin huomaa.

Harmaatakkinen mies astelee jo tiellä, nysä hampaissa, vaikka siinä ei ole tulta eikä tupakkaakaan. Hiekka narskuu ja pääluussa piileilevät synkkämieliset ajatukset.

Moni on niin poistunut Töräpään kuulusta kartanosta, joka harmaana ja rapistuvana, akkunalävistään outo synkeys kurkistellen, seisoo laajan mäen lappeella.

VIII

Töräpään Iso istuu tuvassaan honkaisen pöydän päässä, avopäin ja lenoo setelipinkkaa, laskeskelee ja ääntelee jotakin itsekseen mutruilevin huulin.

Suutari Teppo on tullut ja seisahtunut oven suuhun ilman, että isäntämies on häntä heti huomannut puuhaillessaan omissa hommissaan. Kohta hän kuitenkin huomaa ja hätkähtää, survaisten setelipinkan edessään pöydällä olevan lakkireuhkanansa poimuun.

— Mitä sinä Teppo, ärisee hän, sillä lailla äänenpuhumatta hiivit ihmisten huoneisiin? Sitä on tapana sanoa päivää tai muuta.

— Huono tapa semmoinen. Varkaan lailla liikkumista. Se taitaa olla
Tepolla verissä.

— Siltä se vähän näyttää. Vai muistatko sinä mitä kirkonmies
rippikoulussa opetti: että pidä erossa muiden omaisuus omastasi…

— Jo nuo minunlainen omansa muistaa. Ei niitä niin hupsusti ole:
naskali ja polvihihna.

— Niin luulisi, mutta ainapa kuitenkin menet sekaisin. Vetelet kelkkoinesi kuivetuisia talon metsästä, vieläpä polttelet valmista aitaakin, ettei ole kuin haamu jäljellä, käyt vohkimassa heiniä suoladoista ja jyrsität kankullasi milloin vain silmä välttää.

— Ai, ai, Teppo! — Töräpään Ison äänessä on isällinen, neuvova ja varoittava sointu. — Tämä on sinulle paha asia, jos se menee lain ja oikeuden eteen. Siitä ei sinun päätäsi silitellä. Minulla on todistajat. Mutta mitäpä me käräjöimään, naapurin miehet; sovitaanhan me muutenkin. Viikon kun pistät kenkiä, niin sillä selvä tähän asti.

— Oho, vai viikon! Milläs me akan kanssa sen aikaa elämme, kun minä palkatonta työtä teen?

— Vai ne pitäisi syödä heti syksyllä ja teitä rikastuttaa viimeisillä voimanhivenillään…

— Kyllä se on parasta, että et yhtään reutoile, Teppo. Sinä teet minulle, nakertaja, siksi sievän vahingon, ettei mitenkään passaa sikseen heittää. Kun ottaisit vähempi, kun ottaisit välillä muiltakin…

Pilkallinen poimu Töräpään Ison suupielissä syvenee ja venähtää, silmä tuikahtaa, mutta samassa ovat kasvot entisessä muodossaan.

— No, pikkuvorohan sitä sinä olet, Teppo, eikä sinusta isoa tulekaan. Mutta miksi suojelisin hiirenpesää vainioni reunassa? Käräjiin sinut häätyy viedä, ellet taivu oikeisiin tuumiin.

— Viekää, äityy toinen. Minkä minulta saatte, tyhjältä mieheltä? Sama
se, jos ruunun leivissäkin istuu jonkun kuukauden.

— Nähdäänpäs! Mökistäsi häädyt maantien kululle. Onko sinulla mitään
kirjoja tai kontrahteja?

— Tunnoton! Eri peli tässä nähtäisiin, jos tunnoton öisin. Mutta mitä
minä vanhalle miehelle ja naapurille muuta kuin että kohtuus.

— Tämäkö se oli se asia, kun se akka sitä haamaili, että ootte joskus
puheille käskenyt!

Korjaa sitten setelit lakin poimusta parempaan talteen, kässehtii lattialla pää nyököllään, vältellen reikiä, kai miettien jotakin, hymähdellen ja murahdellen. Ilta yhä tummenee; huonetta valaisee hiilistön kellanpunainen hehku.

Ovi narahtaa ja Laki-Matin tumma, pitkä hahmo, laukku kainalossaan, pujahtaa näkyviin. Mutta tuskin hän on ehtinyt ääntää: hyvää iltaa, kun takaansa samasta ovenavauksesta syöksähtää esiin Hurra, suutari Tepon akka. Hän on luiseva, kipakka naisihminen, naama keltainen, ryppyinen ja juovainen, koukkuleuka, katse pistävä kuin puukonkärki. Etukumarassa, nyrkit pystyssä, mieli kiivaana syöksyy hän esiin, tuijotellen ison huivin huppulasta, mahdoton solmu leuan alla, päällyshameet ropaistuina röökille. Hän hypähtelee, leiskahtelee ja kimmahtelee vihan voimasta.

— Öö, senkin kääpänaama, kinnari, rahakukeli, aloittaa hän, ja puhe juoksee yhtenä virtana, hurisee kuin rukki, sohisee kuin sahti tynnyristä, mutta on siinä silti ivallisia korostuksia, pausseja. — Että kehtasitkin taasen Teppoa syyttää vasten silmiä varkaaksi, hyppiä silmille, mokomakin lain patsas, iso voro! Vaikka oot kuinkakin Töräpään Iso, kuinkakin raharuhtinas, niin sen sanon, että isompi voro oot kuin kukaan muu. Aina sinä olet nylkenyt meitä ja muita, kinnaroinut, imenyt hien ja veren, teettänyt ilmaista työtä. Koko maakunnan olet ahdistanut valuttamaan rahaa pusseihisi… Ja taasen tuli tuo toinen hyväkäs, kuvatus, kirjatoukka, lain nuuskija! Valmistetaan papereita, velkakirjoja, joilla päästään lain varjolla imemään ihmisiltä viimeisetkin pennit! Ainako vain pientä rosvoa piiskataan ja isot katsovat päältä?

Laki-Matti on vetäytynyt nurkkaan, josta selkä seinää vasten katselee valjuin, liikkumattomin naamoin. Töräpään Iso on ällistyneenä ja tyhmistyneenä äkillisestä hyökkäyksestä seistä tollotellut keskilattialla. Nyt hän viimeinkin tointuu, yrittelee huudella väliin:

— Meinaatko vielä inistä, senkin töräpää! Kuulet kerrankin! Ainako sinua pitäisi palvella, kunnioittaa raharuhtinasta, ikäänkuin olisit joku taivaan ovenvartija… Vaikka oot kuinkakin mahtimies, pösö ja porho, niin et sinä silti mikään Jumala ole, et niinkään Jumala kuin penni on Jumala sinulle…

Töräpään Iso, jonka luonto on palannut entiselle järkkymättömälle uralleen, ärisee:

— Hä, hä, siinä on miehellä jumala, homeisia lantteja, keltaisia,
koin syömiä velkakirjoja! Niitä kumartaa: Hä, hä hä…

Akka hähättää pahaa naurua, joka suututtaa Töräpään Isoa. Hän
hihkaisee:

— Mene pois, akka, ennenkuin tässä tarvitsee viljellä vanhoja
puheenparsia ja näyttää, mistä on viisi hirttä poikki!

  — Kutsumatta olen tullut ja käskemättä menen pois, kunhan oon sanani
  sanonut. Ja sanon, vaikka ajaisit mökistä pois, vaikka pitäisi
  loppuikänsä nälviä kanervan juuria…

Mutta silloin akka hämärässä pirtissä hypähdellessään saa jalkansa yhteen lattian monista lävistä, kompastuu, äyskähtää selälleen. Siinä hän ähkyy, siunailee ja noituu hetken, pääsee jälleen jaloilleen.

— Kostoon kovaan mies rikastuu! Niin on kuin variksen pelätti pellolla ja maja niin, että köyhältä kintut katkoo, katto niskaan tippumassa… Ja hyvä on, että jäisi loukkuun! Mihin sinä sitä tavaraa keräät? Mies kuolee kuin koira, menee helvettiin ja piru kääntää haaralla niin monta kertaa kuin oot toisten vaivannäköä anastanut… Ja tavarat on toisten takana, jaetaan vielä vaivaisille, köyhille… Hä, hä, ei ole miehellä jälkeentulevaisia, kakaroita, jotka perisivät!

— Ja kukapa naisenpuoli sinusta huolisi, raiskaeläimestä, vaikka öisille kahden maailmassa ja samassa kirnussa istuisitte… Hä, hä, ei näe mies ruumiinsa hedelmää muualla kuin tunkion laidalla! Hä, hä…

Nytpä Töräpään Iso viimein kiivastuu toimintaan. Potkaisee oven auki, tempaisee jakkaran ja iskee sen lattiaan.

— Älä luule! Ei Teppo pistä sinulle ilmaiseksi neulettakaan, vaikka pää pölkylle! Et ristuksen killinkiä meiltä saa! Ja vielä se löytyy lakipykälä sullekin, jos ei ennen niin helvetissä! Oota, raato, oota…

Sitten hän menee, juosta hynttyyttää poikki pimenevän pellon kohti mökkiä, vielä mennessäänkin räiskäen ja haukkuen, höpisten itsekseen.

Töräpään Iso on sulkenut oven, etsinyt jostakin nurkasta öljytuijun ja sytyttänyt sen ja asettanut laajalle, honkaiselle pöydälle. Laki-Matti tulee esiin sopestaan ja alkaa rauhallisesti selitellä asioita, aivan kuin ei olisi mitään keskeytystä ja häiriötä ollutkaan, kuten häneltä olisi kokonaan jäänyt huomaamatta tuo kiivas, myrtynyt naisihminen. — Tulin, kuten puhe oli, katsomaan, mitä paperitöitä sinulle olisi kertynyt.

Töräpään isäntämies istuu pöydän päässä ikäänkuin ei kuulisi mitään, mietteissään, synkistyneenä, rummutellen kynsillään pöytää, käpristyneillä, mustilla kynsillään.

— Mietitkö yhä sitä Kaukokorven kauppaa? puhelee Laki-Matti kuivakiskoisesti. Sinä meinasit, että tulit antaneeksi liikaa, kun vainiot eivät olleet laajat ja huononlaisessa ruokossa. Mutta metsät, jylkät metsät! Puulla on iso arvo tulevina aikoina.

Töräpään Iso ei vastaa, vaan naputtelee ainoastaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin nostaa kasvonsa ja sanoo:

— Ettäkö tuntuisi niinkuin sen puheitten valossa kirkastuvan oma elämäkertasi?

— Niin, tämä akkako minulla tulen näyttäjänä? Älä veikkonen! Kyllä minä ymmärrän ja käsitän paremmin asioita kuin joku luulee, kauan olen jo käsittänyt. Eikä minuun tepsi se iva ja pilkkakaan. Olen tähän elettyyn ikään jo siksi palttoutunut maailmaa vastaan. Ja ihmisistä minä yleensäkin tuhannen viis! Äläs kelpokaluja! Kaikilla heillä on oma mittapuikkonsa, jolla tarkastelevat ympäristöään. Mutta missä lienee oikea mitta? Luulen, että jos joku on toista hintinkään mittavampi, niin sen osoittaa aikanaan vissimpi kyynärpuu.

— Ja kun sinut asetetaan sen kyynärpuun viereen, niin nähdään, että sinä olet niitä etevimpiä miehiä rikastumaan.

— Ehkä. Mutta eikö mitään muuta? Niinkö vähän sinäkin, jonka pitäisi tuntea minut paremmin kuin kukaan muu, tiedät, mitä sisälläni liikkuu? Luulitko, että aherran ja kokoan tavaraa koko elinaikani niin kuin kusiainen roskaläjää, ja sitten kuolla köykähdän homeinen lantti hyppysten välissä…

— Voi, miten aju onkaan kehrännyt ja takonut tuolla kallon ontelossa! Mutta olenko kovinkaan syvälle päässyt, kun on tullut läpäisemätön usva ja huuru… Niin olen antanut ajan kulua ja tavaran kasautua, elellyt ja miettinyt. Omaisuus, se on raskas vasara, voimallinen vipu, jolla saa suuria aikaan maailmassa.

— Antanut tavaran kasautua! Kyllä minä luulen, että olet ollut kasaan kantamassakin innokkaana kuin muurahainen, nyhtänyt minkä suinkin olet irtisaanut, tunnottomastikin…

— Tunnottomasti! Aina teillä on lingottavana minua vastaan se tunnottomuuden tuomio. Ikäänkuin ei kaikissa ihmisissä olisi sama tunto tai tunnonpuute. Ei ole vain kaikissa samaa kykyä ja väkevyyttä. Eikö niin?

Töräpään Iso nostaa harmaat kasvonsa, joissa himmeänä ja laimeana hohtaa eräänlaista innostusta, huitaisee kädelläänkin.

— Etkö ole koko luonnosta huomannut, kuinka siellä kaikki sotivat toisiansa vastaan, käyvät kamppaukseen kuihduttaakseen ja kuolettaakseen toisen ja itse hyötyäkseen ja paisuakseen.

— No, ihminen on kuitenkin erittäin ja elukka erittäin ja muu älytön luonto. Ihmisellä on omatunto, puntari. No, tosin eri herkkä: toisella toppaa sadan gramman, toisella kilon tai kymmenen kilon paino… No, sinulla on kaikessa toiminnassasi ollut puolellasi voima ja väkevyys ja oikeuden vahva varjo! Et milloinkaan ole ahminut niin paljon, että puntari sisässäsi oli tullut levottomaksi. Siten olet pysynyt rauhallisena, onnellisena. No, jos puntari joskus osoittaisi, että nyt teit vääryyden, niin silloinpa tulisit levottomaksi, pelokkaaksi, sinulle tulisi tunne, että ylhäällä istuu joku, jota pitää lepyttää, palvoa ja kumartaa, jolle olet kiitollisuuden velassa siitä, ettei se sinua rankaise, muserra. No, tämä pelko — siitä saa alkunsa uskonnollisuus…

— Ehkä. No, siihen siis jäät, luonnonvertauksistasi päättäen, että elämäsi päämäärä on yhä ja yhä koota rikkauksia.

— Ei. Se on ainoastaan keino, välikappale, elääkseni lopulta sitä väkevämmin. Sillä juuri näinä päivinä, näillä hetkillä, aion tehdä kirkkaan käänteen, vinkkeli-mutkan elämäni taipaleella.

— Niin, tietenkään en ole kummempaa keksinyt kuin lakata kokoon haalimasta ja ruveta päinvastoin kuluttamaan. Minä rakennan komean talon, tornin, otan akan, montakin akkaa, huoria, käyn kalliissa asussa, elän joka päivä ilossa herkullisesti…

— No, hm. Lieneeköhän sekään viisaan miehen hommaa? Eikö olisi parempi käyttää rahoja noin yleishyödyllisesti. Ja muutenkin sellainen homma olisi uskonnollisesti ottaen pahennus, sielun päälle käypää hommaa.

— Uskonto! Kyllä olen sitäkin tunnustellut ja tutkinut. Tuolla nurkkahyllyllä on maailmanaikainen raamattu, ukkovaarin ostama — mokomaan länttäsi ison summan rahaa…

Laki-Matti hymyilee hienosti ja Töräpään isäntämies huomaten vuosikymmenien tottumuksen puuskahtaneen esiin, jatkaa hieman harmissaan:

— No, sen kirjoituksia olen minä lukenut ja tutkinut. Siellä kerrotaan muutamasta rikkaasta miehestä, joka eli joka päivä ilossa herkullisesti, ja toisesta, joka aina lykkäsi elämisen eteenpäin, kunnes hänelle sanottiin: sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta pois! Mutta näin ei päästä sanomaan Iisakki Taikinamaalle, Töräpään isännälle!

— Aha, alkaako epäilyttää? Riippuu tietenkin kulutuksen nopeudesta. Paljonhan sitä on: selvää rahaa, tuottavia maita ja olletikin velkakirjoja, ylen edullisia kuten sekin Kaukokorven. Kyllä siinä nousee rahan roskaa…

— Mutta otapa huomioon, että omaisuutesi kymmenen vuoden kuluttua tavallisia keinojasi käyttäen olisi kaksinkertainen.

— Älä, älä yritä kiusausta! Ei vetäise! Ei ole aikaa! Sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta pois! Tahdon elää!

— No, elä sitten ihmisiksi, kuten maailman ajan ovat rikkaat talot eläneet: rakenna tämä kartano, ota akka, viljele sitä ja viljele maata. Se on viisaampaa kuin hullutus ja muutenkin omaltasi ja jälkeentulevaisten kannalta hyödyllisempää.

— Minä himpun jälkeentulevaisista! Eikö ole kylliksi niitä, jotka mallin mukaan elävät? Minä rakennan tulitornin, senkaltaisen putkulan, että ihmisiltä nähtäisiin, mainittaisiin: tuon teki se! Ja sitten kun sitäkään ei enää ole, vanhat ukot raasun paisteella kertovat tarinoita minusta, miehestä, joka ennen eli…

— Merkillistä! Ihmisiä sinä vihaat ja halveksit ja kuitenkin heidän ihailuaan ja ihmettelyään himoitset…

— Kaikkein merkillisintä olisi kuitenkin tuo sinun kääntymyksesi
vanhalta uraltasi.

— Päinvastoin. Sillä on peruskivet luonnerakennelmassani. Sillä
olenko minä tätä ennen elänyt ihmisten ojennusnuorien mukaan?

— Kolmekymmentä, vuotta, enemmänkin, elämäni ajan, olen minä koonnut omaisuutta, koonnut ja elänyt kuin kerjäläinen, en edes aina kyllältä syönytkään. Mutta loppuaika on oleva eri rillitystä…

— Sittenpä senkin näkee. No, muistuupa mieleeni muuan tuuma. Kun minä tässä pian pukeudun rikkaan miehen purppuraan ja kalliiseen asuun, niin ota sinä nämä nykyiset tamineeni kengistä lakkiin saakka säilytettäväksesi. Sinultahan sitten ne saan, kun niitä taasen tarvitsen.

— Oikein. Sinullahan on minulle ikäänkuin velkaa pieni summa. Kirjoita siis kuitti. Minä vahvistan sen nimelläni ja perin sinulta sillä tämän pukuni, jos sitä tarvitsen, tai löytyy se jälkeenjäämistäni kuoltuani. Sopiiko?

— Miksei, jos niistä hommistasi nyt lopultakin jotakin tulee, eikä luonto jälkiviisautta voita.

Töräpään Iso töytää tuohtuneena pystyyn, menee paiskaten ovet selälleen porstuaan ja sen peräkamariin. Tulee takaisin ja iskee penkkiin rautapeltisen laatikon.

— Siinä on raha ja rahanalaiset paperit! Ja mitä minä teen muulla, mitä minä teen tällä vanhalla talon ronilla, minä, joka rakennan tornin! Katso, entinen on mennyt ja uudesti teen minä kaikki…

Hän pudottelee orsilta pärekimput hiilien ja kekäleitten sekaan.
Laki-Matti seisoo valkein kasvoin liikkumattomana kuin patsas.

— Mi-mitä sinä nyt? Oletko tullut hulluksi? Nytkö siinä nousi
isävainajansa viiripää…

Hän pujahtaa laukkuineen nopeasti ulos, mutta isäntämies sytyttelee kaikki tarkoin. Vasta kun koko tuvan sisus roihahtelee liekeissä, astuu hän ulos, toisessa kainalossaan peltilaatikko, toisessa raamattu.

Kohta on hälinää ja huutoa. Rengit yrittelevät sammutustöihin, mutta isäntämies estää heidät jyrkästi:

Palvelusväki katsoo isäntäänsä pitkään ja tutkivasti: näyttääkö se miten muuttuneen vähämielisen tai riivatun näköiseksi… Isäntärenki, keski-ikäinen, romuluinen, väkeväkourainen mies huomauttaa, että tuli voi levitä vielä muuallekin.

Niinpä paloi Töräpään vanha rakennus syyskuisessa pimeässä. Tulenkielet tupsahtelivat näkyviin akkunalävistä ja katosta. Jo paloi porstua, jo toinen tupakin ja kauas yli pihamaan ja peltojen valaisi tulinen roihu.. Edempää katselivat Laki-Matti ja palvelusväki ja itse isäntä. Hänen harmaa naamansa hohti punaiselta ja paahtuneelta; selkäkenossa hän seisoo rahalaatikko kätkössä turkkinsa liepeessä, jalkojensa juuressa reksotti raamattu avoimena. Niin hän seisoo ja lausuu jonkun huomautuksen tulen kulusta ja muodosta, kehahteleekin:

Liekit hulmusivat ja hulmusivat ja jopa putosi katto ryskyen alas,
säkenet vain sinkoilivat korkealle kohti taivaan mustaa vahvuutta.

— Eikö nyt ole lauantai? kysäisee sitten isäntämies äkkiä. Kylvettävä
on ennenkuin se on myöhäistä. Voi vielä levitä ja polttaa saunankin.

Niinpä he kylpevät, isäntä, Laki-Matti ja muut, suuressa saunassa. Kivet kohisevat ja harmaa huuru tulvahtelee saunan otsikosta, jota tulipalon rome valaisee. Ähkynän ja vastojen pehmeän hössytyksen joukosta kuuluu Töräpään Ison kehaisu:

— Mitä minä välitän, vanhan pellon poika! Pistän vain löylyksi kun talo palaa, vanha kotitalo, Töräpää…

Toiset katselevat häneen entistä enemmän epäillen: kyllä se on tullut nöyräpäiseksi, mööpelit yläkerrassa menneet entistä enemmän sekaisin…

Töräpään Isolla on yhä entinen vanha onnensa. Tulipalo ei levinnyt. Se poltti vain vanhan asuinrakennuksen, mutta jätti navetat ja tallit, vilja-aitat ja muut polttamatta. Tulipalo raukeni kekäleiksi, hiilistöksi, pienet sinertävät liekit hehkuivat ja pihahtelivat ja tulisijat törröttivät outoina, kummallisina, mustina kasoina kekäleitten keskellä.

Yö oli leuto ja hiljainen, tuuleton ja tumma. Taivas kumotti kalpeana, ikäänkuin iloiten laimeasti, joku tähti pilkoitti läpi öisen tummuuden.

Talon palvelusväki oli mennyt nukkumaan aittoihin ja tallinvintteihin. Mutta vanha isäntämies oli jäänyt saunaan ja yksi piioista, nuori ja kevytverinen, iloluontoinen ihminen. Ensikerran kukaan näki tai kuuli Töräpään Isolla olevan vetoa naisenpuolen seuraan. Varmaa oli, että se oli eksynyt järkimiehen ladulta hupsuille teille.

Sinne siis jäivät Töräpään Iso ja nuori naisihminen saunan leutoon herpaisevaan lämpimään. Ukko oli tehnyt käänteen, valtavan mutkan elämänsä taipaleella. Rahalaatikon oli hän salavihkaa pistänyt piiloon saunan lattialankun alle. Toiset piiat poistuivat pilkallisina ja kateellisina. He puhelivat, ettei sillä yhdellä lutkalla ollut älyä pelätä Jumalaa eikä hävetä ihmisiä. Vanhan, homeisen ukon kepulin laskee ääreensä… Mutta sisuksissaan he tunsivat kateuden: sillä tarvitsiko tässä rakastua ihmiseen, mutta ainoastaan rahoihin…

Laki-Matti viipyi vielä raukenevien kekäleitten ääressä hieman punaisena ja raukeana kylvyn jäljeltä. Siinä hän katseli, mietti, vanhapoika, jonka sivuitse elämä oli lipunut, ettei ollut jäljellä kuin harmaata, väritöntä hännän lierukkaa. Ei voinut hän toivoa, eikä halunnutkaan, saavansa riehahtaa kiivaaseen, kuumaveriseen elämään, kuten tuo vanha tuttavansa tuolla mustaotsaisessa saunassa. Ainoana ilonaan ja nautintonaan olivat mietteet hiljaisten metsien keskellä.

Niinpä hän viipyi siellä tovin suitsevilla raunioilla katsellen, mietiskellen ja lähti astumaan hiljaisessa yössä asunnolleen. Tuulimyllyn hahmo vilahti viimeiseksi hänen silmiinsä ja mieleensä syntyi kummallinen kuva: se oli kuin entisajan saarnaileva munkki, etusormi osoitellen kohti taivas lakea: tuolla ylhäällä.

Jo huomenna kävi pitikin monia kyliä huihke, että Töräpään Iso oli tullut hulluksi: sytyttänyt asuntonsa ja pidellyt piikoja saunassa, talo tulessa. Kohta kerrottiin, että se rakennutti itselleen tiilitaloa, korkeata kolmikerroksista, pyöreätä tornia jokiahteelle suuren suvannon äkkijyrkälle törmälle. Oli pukeutunut oudon koreihin pukimiin, naismaisiin hepeneisiin. Oli aikeissa ottaa emännänkin niin nuoren ja kauniin kuin suinkin löytäisi kymmenestä pitäjästä. Ei huolehtinut isosti omaisuuksistaan; saivat hänen puolestaan työmiehet tehdä työtä tai olla tekemättä niillä laajoilla tiluksilla. Oli muuttunut tauhkaksi, leppeäksi mieheksi.

Kylien ihmisasukkaat sanoivat viisaasti hymyillen, että odotettava asia se oli, vaikka kauan sitä nyt sai odottaa. Milloinkaan ei kukaan Taikinamaa ole tyytynyt elämään ihmisten tavalla.

On kesäyö Juhannuksen aikaan tulvillaan valoa, kirkkautta ja lempeyttä. Maassa on vihreyttä yllin kyllin, värikkäitä kukkiakin, unenhuumaavia tuoksuja, taivaan suuri haalea silmä ei himoitse eikä nuhtele. On öistä hiljaisuutta, jota leikkaa vain yörastaan laulu muhevassa kesämetsässä, intohimoinen, riemuitseva ja villi, monipoimuinen hupatus.

Yössä seisoo Töräpään Ison tiilitorni punertavana ja muhkeana. Ruutujen takana on sytytetty keltaiset lamput; himmeästi heloittavat ne yöhön, jossa kyllä olisi valoa runsaasti. Töräpään Iso on sanonut tämän talonsa nimen olevan Autuuden Sarven, mutta kansa nimittää sitä enimmäkseen Tapuliksi.

Iloista on Tapulin pyöreässä, avarassa salissa keltaisten lamppujen hehkuessa. Seinistä ja katosta heloittavat räikeänväriset hedelmämaalaukset läpi tupakan sinisen sauhulaatan. Pyöreän pöydän ääressä istuu vieraiden valtapyörä ja siinä istuu itse isäntäkin, joka ennen eleli Töräpään mannulla asussa, joka muistutti variksenpelättiä, himoiten rikkauksia. Kuinka onkaan nyt mies muuttunut! Merkillinen, ylen omituinen on hänellä puku: matalat kengät, levein, perhosina lehottavin nauhoin, silkkisukat, lyhyet housunlahkeet puristettuina partaveitsen terälle, valkoiset liivit, keltaiset, paksut kellonvitjat, laaja, sininen kauhtana, johon on vielä maalattu päivänkakkaroita. Miehen harmahtaville kasvoille on langennut leppeyttä, tauhkaa rauhallisuutta, silmänsä hehkuvat, poskensa alkavat punertaa viinan vaikutuksesta. Sillä tämä mies, joka ei ennen maistanut pisaraakaan jakaessaan palvelusväelleen sunnuntaiaamuiset ryypyt, maistelee nyt runsaasti kuumia, tulisia nesteitä. Lasikarahveissa välkkyy kirkas, karvas viina taikka punssi imelänä ja kellertävänä. Salissa vallitsee häly, helähtelevä, kukerteleva nauru, kuin metristen suruton surina. Ketä ovat kaikki nämä ihmiset, miehet ja naiset, mistä on Töräpään Isolle ilmestynyt niin paljon ystäviä? Ei Töräpään Isolla ole ystäviä enemmän kuin ennenkään, eipä pahoin tuttaviakaan. Hän puhelee heidän kanssaan, mutta aina hän pysyy ikäänkuin ylhäällä taivaansinessä, ikäänkuin ylpeä haukka, jota ei kuitenkaan tällä kertaa haluta iskeä turvattomien, vapisevien lintujen niskaan. Mutta kaikki, jotka saapuvat Tapuliin, kuuluun Autuuden Sarveen, saavat ruokaa tai ryypyn tai molempia, ja siksi on Töräpään Isolla runsaasti ja liiankin runsaasti ystäviä, vieraita. Töräpään Iso tarjoaa surkeilematta, lukua pitämättä.

Täällä on myöskin talon nuori ja kaunis, kemuja rakastava emäntä, koreilevassa puvussa, ylen iloisena ja hilpeänä. Tuon tuostakin saa hän pitkätukkaisen, synkkäsilmäisen soittajan liikkeelle pyöreän pöydän ja punssilasin äärestä. Ja pienen, nurkkaan syöstyn pöydän päällä vetää tämä säveliä, mustia ja sumeita, kaipaavia, ja moni pari alkaa kieppuvan kierron ympyriäisessä salissa ympäri pyöreän pöydän, jonka ääressä istuvat isäntä ja osa vakaaverisiä vieraita, joita ei tempaise liikkeelle punalaitainen viulu eikä kieppuva käyrä.

Viina kimmeltää laseissa, savukkeet höyrähtelevät sinisin, haaveilisin kiemuroin.

Puhellaan; Töräpään Iso miettiväisenä nyykyttelee päätään, kun joku noista vieraista kertoo kaskuja, tapauksia tai toinen mies, paksupäinen, harjastukkainen, leveäsuinen alkaa puhua paksuin lausein, katkerasti ivaillen, lohkoen mahdottomiin möhkäleisiin ihmiset ja kaikki elämänilmiöt. Tahi väliin intoutuu isäntäkin puhumaan viinapäissään, selittelee mietteitään, uskomuksiaan, kertoo juttuja vieraiden kuunnellessa kunnioittavan tarkkaavaisina, inttelee ja väittää sen paksupäisen miehen kanssa, joka uskaltaa ainoastaan varovaisesti ja viisaasti kaataa rytöjä mahtimiehen ajatuksien langettamiseksi.

Yö kuluu. Kaikki alkavat olla juovuksissa. Soittaja on unohtunut nurkkaan muistamatta enää punssilasiaan ja vetää viulua herkeämättä, tanssivat parit kiepahtelevat yhä hupsummin pöydän ympäri, jonka ääressä istuvien puheet alkavat käydä yhä yhtäkaikkisemmiksi, puiseviksi ja työläämmin tajuttaviksi.

— Miksi, sanoo se paksupäinen mies, miksi te tämän Autuuden Sarven tänne pystytitte? Siinähän se entisen kartanonne paikalla olisi ollut yhtä korkealla, mainiolla paikalla; sitten siitä vasta olisi tullut oikea Töräpää.

— Ei käynyt. Siinä ei voi iloita rauhallisesti vanhalla paikalla: tulevat mieleen monet vainajat, jotka ovat siinä ennen asuneet. Alkaa tuntua kaamealta, levottomalta, tulee synkkämieliseksi… Joo, niin tapahtuu, vaikka tyhmät eivät käsitä! Kukaties vielä kummittelee… Mutta tässä on uusi, veres paikka, aivan uutta elämää varten rakennettu rakennus. Tässä ei muistu mikään mieleen. Voi elää rauhassa, iloita ja nauttia elämästään…

— Olkoon. Mutta vanhoissa rakennuksissa en enää asu. Siellä asuvat henget. Ihminen kun kuolee, niin pitäisi talokin polttaa… Siksi minä poltinkin Töräpään, sillä entinen isäntä kuoli silloin ja syntyi uusi, tämä nykyinen, joka tässä istuu, aivan veren mies…

Niin he puhelevat, lapsekkaasti vatoen samoissa asioissa, yhä enemmän päihtyen, nauraen ja suristen, tanssien viulun säveleitten lennähtäessä avoimesta ikkunasta kauas, hiljaiseen yöhön, taivaan alle, minkä suuri, haikea silmä katsoo ilman himoa ja nuhdetta, kalpeasti iloiten…

Töräpään Iso tuntee päänsä raskaaksi lyijymöhkäleeksi, kaikki vaappuu silmissä värikkäänä sumuna, hän nuokkuu, ärähtelee ja nukkuu kuullen vielä viulupelin tahtiin lällätetyn laulunrenkutusta.

Sitten herää Töräpään Iso ryntäiltään pöytänsä äärestä. Huoneeseen lankeaa päivän punainen valo, säteet leikkivät lasien särmillä, jotka tyhjinä törröttävät laajalla pöydällä. Huone on tyhjä. Vieraat kai ovat poistuneet raikkaaseen aamuyöhön, jolloinkin auringon noustessa ja lintujen alkaessa virkein mielin viserrellä.

Hän tuijottelee hetken tyhmin silmin kaiken tuntuessa jättimäiseltä, oudon paksulta ja pöhöttyneeltä, tointuu ja päättää mennä nukkumaan. Hän menee läpi keittiön saadakseen vettä kuivaan suuhunsa, jolla ei nyt tunnu saavan aikaan mitään muita ääniä kuin kivitaskun tapaisia maiskahduksia, ja huomaa siellä sen paksupäisen miehen, joka on uupunut nukkumaan taikinatiinun viereen. Taikina on noussut, pursunut yli laitojen ja valunut nukkuvan miehen vatsan päälle. Töräpään Iso ihmettelee, ällistelee ja katselee pääsemättä turralla ajullaan selville, mitä on tapahtunut: oliko paksupäisen miehen maha ehkä halennut… Viimein hän lähtee liikkeelle ja painuu myristen vuoteelleen herätäkseen päivän paistaessa jo kovin viistoon kesän suloisen raikkaana iltana.

Niinpä elelee Töräpään Iso punertavassa tornin komussaan remu-elämää ajan kieriessä, taivaan valtavan ja puhtaan silmän alla.

Vuosia meni. Ihmiset elivät ja Töräpään Iso eli maan kamaralla taivaan vahvuuden alla.

Suuri joki halkoi mustana maisemia, kaislat ja ruohot, lumpeitten vihreys ja kukkien kauniit tyhmännäköiset kärsät rehoittivat sen rannoilla ja kala posahti oudosti niiden rehevyydessä. Jokipenkalla kohosivat vanhat ja ryhmyrunkoiset haavat, lehdet lipatellen ja sipisten, vaikka vähäinenkään tuulenhenki ei niitä häirinnyt. Oli kaunista, kesäistä ja lämmintä. Ilta-auringon paiste lankesi maille; jokin pilvi viipyi vielä taivaan sinessä kuin suuri pumpulinen möhkäle. Sillä oli ikäänkuin matala, mietinnästä rypistynyt otsa…

Jokitörmällä kohosi Töräpään Ison tiilinen talo, punertavana hirviönä, joka kuumotti kauas. Aurinko välkkyi sen isoissa ikkunoissa, joiden takana Töräpään Iso keinahteli kiikkutuolissa koreassa asussaan, siinä samassa isossa ja ympyriäisessä, hedelmien ja kukkien kuvilla kaunistetussa salissa.

Pöydän luona tuolilla istuu Laki-Matti näöltään yhtäläisenä kuin ennenkin. Puhelee:

— Sanon siis sinulle, ettet ole enää rikas mies. Ei sinulla, ole maita, eikä arvopapereita liiemmälti. Nyt sinulta todellakin kaikki entinen on mennyt! Hyvä, ettet joudu kunnan elätiksi.

Töräpään Iso soutelee, tupakoitsee ja vastaa viimein laimeasti, rauhallisesti, melkein välinpitämättömästi:

— Niinhän se saattaa pyörä kiepahtaa. Tikka on kirjava, mutta ihmisen elämä kirjavampi. — No, niin. Kun siis et ole enää rikas mies, et saa elääkään enää rikkaan miehen tavalla kalliissa asussa ja ilossa. Elämä on järjestettävä varojen mukaan.

— Sanotaan sanassa, että kullakin päivällä on surunsa. Antaapa ajan kulua, kyllä mies aina pärjää.

— Sinä vanha kuhveli, sanoo Laki-Matti ärtyisästi. Ota huomioon, että et ole enää yksin. Sinulla on vaimo — no, yksi virallinen ja liepä epävirallisia lisäksi… Ja tuolla piikapalvelijallasi on poikakin; hänenkin tulevaisuuttaan sinun olisi katsottava.

— Itsensä sitä on itsekunkin eteensä katsottava — niin on säännöt tässä maailmassa. Onhan heillä yhtä suuret silmät päässä kuin minullakin…

— Niin olet laiska ja tyhmän välinpitämätön, että etkö liene päästäsi vialla! Pitäisihän sinun ymmärtää, että olet puilla paljailla: sinulla on velkaa niin paljon, että niippis naappis saatko maksetuksi Töräpään maalla, mikä sinulla enää on jäljellä. Saamisia ei muuta kuin minulta ja senkin sinä kuittasit, vaikka et antanut paperia haltuuni. Ei siis muuta kuin tämä tornin komu ja mitä tämä sisällänsä pitää.

— Yksi on ylhäällä, sanoo Töräpään Iso viitaten kattoon. Hän pitää huolta niistä, jotka on kerran maailmaan lähettänyt… Miksi siis pullistella ja huolehtia — kaikki sattuu kuitenkin niinkuin sattuu…

— Sattuu semmoiselle kuin miksi sinä olet heittäytynyt… Viisaalle sattuu niinkuin hän tahtoo!

— Mutta ehkä sinä olet kätkenyt jonkin summan etkä pannut kaikkia rahojasi tähän elämän hullutukseen…

— Etkö ole lukenut sanasta, mitä siellä sanotaan maahan kätketyistä leivisköistä? Mitäs rahoista olisikaan, ellei niiden osaisi antaa huilata?

— Niin, sehän olisi oikein, jos kauttakulku olisi hyvää, mutta siitä asti kun rikkaasti rupesit elämään, on suita vain mennyt, eikä tullut mitään.

— Äh, kuinka sinä olet rauhallinen, että oikein harmittaa! Sanon sinulle, sanoo hän sitten hiljaa, melkein kuiskaten, vanhana, lapsesta asti tuttuna: sinua uhkaa suuri vaara…

— Saat nähdä! Minä selitän sinulle seikkoja ja kirkastan asioita, jotka ovat tärkeitä — kun vain annat minulle niistä veloista sen kuitin, joka on jo kirjoitettuna.

— Joo, palkka, palkka! sanoo Töräpään Iso ivallisesti. Tuosta tunnen
ihmiseläjät! Sinun, jonka pitäisi olla minun henkiystäväni…

— No, kun se kuitti on kerran kirjoitettuna, niin yhtä hyvinhän
voisit sen antaa minulle.

— Se annetaan, kuten puhe oli, sitten kun kuolen tai tulen vaatimaan
sinulta sitä kuulua pukuani, yhtä kuulua kuin tämäkin…

— Ohoh! Luuletko, että minulta on äly mennyt, kun olen heittänyt rehkimisen pois? Ei likikään! Eikö liene tämäkin asia näin:

— Kun minä aloin elää kuin rikas mies, oli minun, otettava akka. Ja sainkin nuoren, vetreän, minä äveriäs kitupiikki, iällinen ukko, jonka saattoi toivoa piankin kuolevan, että sitten pääsisi rahojen kanssa nauttimaan elämästään… Mutta minäkö kuolemaan! Silloinhan minä vasta elämän aloinkin. Se oli aika läikönen akalle: pettymys! Mutta se mietti uuden keinon: keplotteli ja pimitti monin keinoin minun omaisuuttani — ja pelkäänpä, että sinäkin, vanha henkiystävä, saatoit olla siinä jotenkin avullisena. Mutta nyt varani näyttivät olevan lopussa, eikä akka ollut saanut vielä kyllältä, luulee minulla vielä olevan salattuja rahoja, joita himoitsee. Saattaapa miettiä keinoja saattaakseen minut hengiltä, ja sitä tietä päästäkseen ehkä selville viimeisistä varoistani ja niiden omistajaksi.

— Jos kerran tuommoista luulet talossasi tapahtuneen, niin mikset ole estänyt?

— Mitä minä huoppailemaan ja ohjailemaan, kun kerran ylhäällä on parempi perämies… Ja mikä rikas eläjä minä sitten olisin jos rupeaisin huolehtimaan ja kamppailemaan maailman ja ihmisten kanssa…

— No, kohta saat seisokkia aivan nauramattomalla suulla maailmaa vastaan, sen takaan.

— No, niin minä olen puhellut sinulle, kuten olen katsonut velvollisuudekseni. Et näytä välittävän. Luotat omaan päähäsi. Ja mikäs; paremminhan olet pärjännyt tähän asti kuin kukaan ja elänet edelleenkin. Lähdenpä siis kävelemään. Näkemiin.

Nousee, ottaa lakkinsa ja menee Töräpään Ison jäädessä soutelemaan hiljalleen savuke hampaissa.

Laki-Matti laskeutuu alas pitikin kiertäviä portaita ja kohtaa niissä naisen, kookkaanlaisen, nuorehkon, kaunismuotoisen naisen, koreilevassa puvussa. Ulkonäkö, käytös ja ääni, kaikki hänessä on kylmää, kirkasta ja kuulakkaa. Hän on Autuuden Sarven emäntä, Iisakki Taikinamaan vaimo.

  — Eipä. Ei hänellä muka ole salaisia varoja, ei huolehdi huomisesta.
  Se on vielä perin viisas ja kavala mies, vaikka sillä joku mutteri
  liekin liestynyt…

— Kavaluus kavaluutta vastaan, äännähtää nainen melkein vihaisesti.
Kyllä niiden rahojen täytyy löytyä, vaikka sinisen kiven sisästä.

— Minun uskoni on, ettei sillä ainakaan kovin tavatonta summaa ole,
siksi selvillä olin sen omaisuuksista.

— Olipa nyt suuri tai pieni, niin kyllä sen täytyy tulla käsiini
keinolla millä hyvänsä.

— Toivon, ettei käytetä mitään äkkipikaisia keinoja, ja ettei miestä paljasteta aivan putipuhtaaksi. En ilkiä nähdä sitä tienkululla…

Nuoren naisen hampaat välkkyvät hymyävästä suusta, käherrettyjä
hiuksia kultaa ilta-auringon sade.

— Älkäähän turhia. Saattehan tekin osanne ja heitetään ukolle sen
verran, ettei anella tarvitse.

  — No, niin. Nyt on kuitenkin parasta odotella. Äkkipikaiset päätökset
  ja teot voivat viedä kaikki pilaan. Aika on paras liittolainen, se
  tuo keinoja ja mahdollisuuksia.

— Oh, odottaminen on niin ikävää. Olen jo niin kauan odottanut ja elänyt tässä vankitornissa. Te, viisas mies, kyllä osaatte menetellä nopeasti ja hyvin…

Hän sanoo hyvästi ja lähtee. Nainen katsoo portailta hänen jälkeensä, kun hän mennä humsuttaa nopeasti, hoikin säärin, pitkin, heiluvin käsin, ikäänkuin jokin suunnaton, hoikka, pitkänivelinen hyönteinen.

XII

On talvi. Lumen suunnaton vaippa on peittänyt kaikki, metsän puutkin se on paisuttanut pöhöisiksi, muodottomiksi möhkäleiksi. Tulee pakkanen. Taivaan vahvuus on korkealla, haalakkana ja kuulakkana. Sen pintaa rikkovat ainoastaan tähtien pilke ja kuun keltainen naama. Päivisin kurkistaa aurinko lumitaakkaisen metsän takaa, kurkistaa ja painuu johonkin, jossa sillä on paremmat olot. Ilmassa asuu pakkanen, harmaana, kireänä ja ankarana.

Vanhan suutari Tepon on vaikea tulla toimeen. Mökki on kylmä. Ei tahdo uskaltaa lähteä kehnoilla kerineillä lumiseen metsään, ei edes lähimmälle niityn aidallekaan, saadakseen puuta, jotta uuninkivet hohkaisivat lämmön suloisuutta. Voi vielä käpertyä hangelle vanhoine verineen russakan tavoin. Eivätkä talojen isännät tuo uppokelillä puukuormaa työn päähänkään, eivät ne teetä kenkiäkään. Niillä on ennen teetettyjä.

Hurra pauhaa ja säkättää, haukkuu Teppoa, ihmisiä, luontoa, maata ja taivasta ja niiden asukkaita. Teppo istuskelee vehkeittensä ääressä liikkumattomana, vaiti. Rintaa ahdistaa murhe.

— Kun olisi edes jotakin villaista, lammasnahkaista, ettei pakkasen viima heti tunkisi ytimiin, niin tarkenisi edes nujuuttaa puuta uuniin.

Vilahtaa siinä mielessä sen entisen Töräpään ainainen turkki, joka sillä oli yllään kesät talvet, olipa lämmin tai kylmä.

Hän miettii ja päättää viimein käydä kysymässä Laki-Matilta. Juosta hynttyyttää läpi pakkas-illan, hitinäisen, repaleisen takin liepeet heiluen.

— No, sanoo Laki-Matti, Iisakki Taikinamaan entiset turkit? Minullahan ne ovat. Antoi minulle säilytettäväksi, ties miksi. Ainahan sillä on hullutuksia. Kuluneet ketaleet. Ei niistä juuri mihinkään ole. Ja kohtahan tuo taitaa nuo tarvita taasen, katala, köyhtyy, tekee velkaa, entinen porho. Liiaksi hullutteli…

— Kyllä ne passaisi antaa minulle. Ei se niitä tarvitse, eikä muistakaan…

— Kyllä se muistaa ne. Mutta pahahan on sekin, että sinulla on kylmä ja ne turkit tuolla vain nipussa, tyhjän panttina. No, eihän tässä isoja kummia, ota ja pidä. Jos se niitä kaipaa, niin ainahan tuollaiset saa. Ja jos ne pitää samat olla, niin saanhan ne sinulta takaisin.

Omituinen kohtaus sattui tuossa rötistyneessä, lumeen vajonneessa mökissä, öljytuijun keltaisessa, hämärässä valossa, pakkasen risahdellessa ulkona, tähtien tuikkiessa vihaisesti.

Teppo kääntelee noita äveriään mahtimiehen peruja, likaista rojettunutta turkkia ja lakkireuhkaa. Äkkiä hän älähtää säikähtyneenä:

Hurra tulee, hätkähtää ja jopa on rykösen vaitikin ällistyksestä. Lakkireuhkan saumasta, vuorin välistä näkyy setelitukon laita. Ihmettelivät, siunailivat, etsivät kaikki paikat tarkoin ja löytävät pari muutakin kätköä. Laskevat setelitukkoa moneen kertaan nuoleskellen vapisevia, ryppyisiä sormiaan, mutta eivät saa muuta selville, kuin että heillä on nyt rahaa, paljon rahaa. Sitten he kätkevät setelit visusti uunin taakse irtautuneitten kivien alle. Mutta eivät he saa yölläkään unta. Useammin kuin kerran he nousevat, pistävät tulen päreeseen, ottavat setelit esiin kätköistään: kyllä ne ovat olemassa edelleenkin. He kätkevät ne taasen, kokevat pilkistellä jäisestä akkunalävestä: eihän vain joku kytännyt ulkona… Pakkanen vain rapisi, tähdet katsoivat tuhansin silmin, kuu painui metsän taa naama paisuneena ja hymyten salaperäisesti. Ja he kävivät taasen levolle kohta jälleen noustakseen kaiken tuntuessa epätodelliselta, tarulta.

— Se oli selvää: nämä olivat Töräpään Ison rahoja. Joko hän lienee ne sinne vasiten kätkenyt tai muuten unohtanut. Yhdestä he ovat varmat: he ovat vaiti kuin kivi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikö ollut sama, jos he pitivät ne? Töräpään Isolla oli kyllä rahaa, ainakin oli ollut enempi kuin oli kohtuullista yhdelle ihmiselle. He sen sijaan olivat aina olleet köyhiä kuin vanhat metsäpirut. Eiköhän lienekin joku, joka istui korkealla pakkastaivaan yllä, tahtonut antaa heille pehmeämpää, leudompaa oloa vanhan päivän varalle…

Eivät he alussa kuitenkaan uskaltaneet rahoja käyttääkään. Pelkäsivät, että mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät heillä setelin laidan.

Teppo vain raahasi Töräpään Ison turkki yllä, kelkkoineen ja latuskaisine suksineen metsästä puuta muutaman pesällisen. Ja sitten he istuivat uunin lämmössä, miettivät ja kypsyttivät viimein ajukopassaan tuuman.

Tepolla oli vanhempi veli, joka joskus, vuosikymmeniä sitten oli mennyt Amerikkaan, johonkin Sikakoon puoleen, josta tuodaan jätkille sianläskiä. Tämän velimiehen oli nyt sanottava kuolleen, heittäneen omaisuutta, joka oli lähetetty Tepolle. Tätä ajatusta he nyt pyörittelivät ja vatvoivat tajussaan oppiakseen valehtelemaan sen selvästi, vakain naamoin, uskoakseen sen viimein melkein itsekin todeksi ja tapahtuneeksi.

XIII

Ovat jälleen liikkeessä tuulien humisevat siivet, laahaavat taivaalle pilviä, huojuttavat lumista, jähmettynyttä metsää ja pudistelevat latvuslumia harmaina pilvinä hangelle. Pilviverhot tihenevät, harmenevat ja tummenevat, jopa pisartelevat vettäkin, metsä huokaa, kohahtelee, pudottelee viimeisetkin lumien taakat oksistaan ja hennoista rungoistaan. Joku on ne väännellyt esittämään peikkoja, kouria ja rumia varpaita, kummallisia peukaloita, pöhöisiä, osottelevia etusormia, ja nyt ne ojentelevat ja pudistelevat soittaen vanhaa huminaansa.

On tullut talvinen suoja, alakuloinen, hiukan kitulias ja sairas. Märkä lumi natisee, räystäältä tipahtelee pisaroita, kimallellen, venyen, ikäänkuin vastahakoisesti, apein mielin pudoten lumen karkeaan pintaan.

Nyt lähtee suutari Teppo harmaasta mökistään, lähtee mielessä merkillinen, kumma tuuma, joka ties mistä syystä on itänyt hänen pääluunsa takana. Hän kulkee pitkin lumisia teitä, joita reunustavat harmaiden, paljastuneiden pisteaitojen selät. Hän on menossa Töräpään Ison Autuuden Sarveen, kuuluun Tapuliin.

Korkeana ja punertavana kohoaa tuo tiilinen kuvatus talven valkeudesta, ja kunnioittava, pelokas tunne valtaa väkisinkin Tepon, kun hän sitä lähestyy ja ryhtyy nousemaan kiertäviä portaita.

Astuu sisään avaraan, pyöreään huoneeseen. Laki-Matti istuu siellä yksin. Hänen pitkä, valju muotonsa keinahtelee isännän kiikkutuolissa, laukkunsa roikkuu käsipuissa.

— Eipä se liene kaukanakaan. Istu ja odottele. Siellä on suoja.
Turkitta tarkenee.

— Ne taisivat jo pakkaset pidellä Teppoa lujilla, kun siinä mökissä ei ole sitä puun puolta. Piti jo käydä saamassa suojaksi lammasnahkoja.

Teppo on tovin vaiti, tuijottelee toiseen, mutta sanoo sitten äkkiä
ja rennosti:

—— Vaan näistäpuolin en taida muilta turkki kasukkaa kartella! Satuin
saamaan vähän periä.

— Velimies siellä Amerikan puolessa oli kuollut kaivantoon kiven alle, selittää Teppo levollisesti, ja siellähän ne lähettivät useamman markan.

— Vai niin. Kuolemallako se nyt Teppoa lykästi… Onhan se sananlaskukin, että toisen kuolo toisen leipä.

— Niinhän se on, alkaa Teppo, epäröipi ja jatkaa. — Minä olenkin tässä nyt oikeastaan maanostelijana. Ajattelin, että jos isäntä möisi sen Töräpään maateikaleen. Saattaisihan se olla ja elää tässä aina mainittavassa Tapulissaankin.

— Ahaa, vai tuli sitä rahaa niin rutkasti, että sinusta äityy oikein pösö talollinen! No, joo, miksei se voi myydäkin, kun hinnoilla sovitte. Myynythän se on muutkin maat.

Töräpään Iso tuleskelee sisään savuketta tuprutellen ja istahtaa pöydän ääreen.

— Eipä kummempia. Meinasin vain kysäistä, että eikö isäntä myy tuota
viimeistä maakappalettaan, Töräpäätä?

Töräpään Iso katselee kummastellen pääsemättä selville, onko toinen
tosissaan vai eikö, ivanpoimut suupielissä venähtelevät.

— Kyllä kai. Sitä on Tepolle kertynyt arkunpohjalle sen verran, että
maihin pystyy…

— Lienee tuota sen verran, puhuu Teppo vakaasti ja tukevasti, että
pystyy tämmöisistä pesistä lyömään tinat pöytään.

Töräpään Ison järkkymättömän mielen valtaa melkein ällistys, miltei vihastus sen johdosta, ettei tiedä, puhuuko toinen tosissaan vai onko sillä joku ilkeys ja piruus mielessä. On rykösen hiljaista. Viimein kiikkutuoli narahtaa ja Laki-Matti virkkaa:

— Katos pakanaa, kirkastuu Töräpään Isolle. Rikastui! No niin, osta siis vain Töräpää. Eikä siitä tarvitse lukea minun kämmenelle pennin hyrrää. On kertynyt velkaa tuolle Kauppajehulle. Sen kun maksat, niin pidä maa, kunhan vain tämän taloni ympärille heität jonkun metrin tontiksi.

— En tiedä tarkalleen, mutta ei se mene mahdottomiin. Vallan kohtuullinen hinta se Töräpäälle on.

— En tiedä nyt lyödä kauppaa lukkoon niin uusummassa, mutta jos velka ei mene murtomiin, niin pyöräytetään kauppakirja ja maksetaan. Käynkin siellä Kauppajehulla siekailematta.

— No, eihän nyt niin hoppua olisi, estelee isäntämies. No, mene, mene soutelemaan asiaa eteenpäin. Hyvästi.

— Katsoppa Teppoa! Mistähän tuolle se perintö nakattiin? Nyt se sieltä hiirenpesästään pellonreunasta nousee availemaan Töräpään viljelyksiä — minun ja sukuni rakennelmia… Se viheliäinen suutari Teppo! Voi, matala läjä — oudosti saattaa sattua maailmassa…

XIV

He ovat syöneet alakerran ruokahuoneessa kauniisti katetulta pöydältä ravitsevia ja makeita ruokalajeja. Töräpään Iso, joka ennen eläessään kotitalossaan vanhana poikana ja mahtimiehenä haukkasi vain leivänkannikkaa, puri kalaa ja ryyppäsi piimää, eikä aina kyllälti sitäkään, syöpi nyt aina monia, suunmukaisia ruokalajeja ja tarjoaa muille. He siis söivät, Töräpään Iso ja Laki-Matti ja nuori, kaunis emäntä, kaksikin emäntää ja pieni poika. Sillä Töräpään Iso on kutsunut, hetimiten jouduttuaan yysyrjäisiin väleihin nuoren vaimonsa kanssa, tänne Autuuden Sarveensa entisen piikansa, sen, jonka kanssa oli jäänyt saunaan nukuskelemaan Töräpään talon palaessa. Tämä naisihminen on tullut ja tuonut mukanaan kolmen tai neljänkin vuotiaan pojan, kirkassilmäisen nupupään, joka epäilemättä lienee Töräpään Ison poika. Ainakin itse isäntä sitä sinä pitää.

Tietenkään ei nuori ja laillinen emäntä katsonut tätä epävirallista tulokasta suopein silmin ja sortikin häntä minkä voi. Ei kuitenkaan paljon voinut, sillä isäntämies, vaikka pysyikin periaatteittensa mukaan mahdollisimman rauhallisena, irti kaikista puuhista, riidoista, vehkeistä ja kamppauksista, oli sen jyrkästi estänyt. Piialla, joksi isäntämies häntä aina nimitti, ja pojalla olivat omat huoneensa ylimmässä kerroksessa, joihin talon emännällä ei ollut asiaa.

Keskustelu ei ole ollut mitään erikoista. Nuori emäntäihminen on puhunut jonkin ivallisen lauseen Töräpään Ison entisestä elämästä ja nykyisestäkin ja varsinkin toisesta emännästä, Piiasta. Mutta nämä ovat vaienneet melkein tyystin, ja niin on puhe tyrehtynyt. Syötyä on Piika poikineen äkkiä kadonnut, isäntä itse on kompuroinut ylös portaita isoon saliinsa, ainaiseen kiikkutuoliinsa sytyttelemään tupakkaansa.

Laki-Matti ja emäntä ovat jääneet kahdenkesken. Emäntä katselee
hetken vanhaa asioitsijaa, keikauttaa päätään ja virkahtaa:

— Ei siis tuon vanhan saiturin kanssa tule sen selvempää. Aina se
vain elää ja rahaa riittää.

— No, enpä mene sanomaan, onko raha niin selvää. Velkaa sillä on jo niin, että siitä menisi Töräpään maa, viimeinen maansa. Näistäpuolin sen alkaa nähdä, onko sillä jokin minulta salattu tulolähde tai kassapaikka.

Nuori, verevä nainen silpoo vihastunein liikkein jotakin viuhkaa,
puree huultaan.

— Ei kannata epäilläkään. On sillä. Miten se muuten istuisi ja
kiikkaseisi, tupakoisi…

— No, voihan se vetää aikaa, ennenkuin tulee mitään selvyyttä tai tapahtuu romahdus tai jotakin repäisevää. Onhan sillä, ellei muuta, hyvä luotto. Velkaa se saa vielä paljon. Niin iso on ihmisillä usko Töräpään Isoon. Meinataan, ettei sillä tarvetta olisikaan. Muuten vain ottaa, huvikseen, lystäillessään…

— Niin. Siispä tässä täytyy jotakin keksiä, yrittää. Minä en rupea
enää kauan elämään tässä mokomassakin Autuuden Sarvessa, luostarissa.

— Tuskin se siitä vastaan yrittää, jos lähdetiekin, ja mitä sitten
jos yrittelisikin.

— Mutta minä en lähde näin! Kun kerran olen käynyt vihillä tuon vanhan, homeisen kitupiikin kanssa ihmisten edessä, niin täytyy siitä jotakin etua olla, hyötyä enemmän kuin on ollut.

— Luuletteko, että tuo muuan lutka, Piika, voisi olla sen rahojen
säilyttäjänä?

— Enpä usko. En luule, että se toiselle, ollenkaan naiselle, heittää
tärkeitä ja selvästi havaittavia toimia.

— Eikä sillä ole muitakaan ystäviä, tuskin tuttaviakaan, kun ei ole kerran teillekään uskonut. Lienee siis tehnyt kätkön johonkin, mutta eipä se ole liioin liikkunut tästä tapulistaan, vai onko?

— Eikä se osaa elää, hengittääkään muuten kuin rahojen lähellä, vanha saituri. On siis kätkenyt ne tähän kuuluun Tapuliinsa…

— Niin, herääpä mielessäni muuan tuuma, virkahtaa nuori nainen ja leikkii viuhkalla mietteissään.

Laki-Matti jättää hänet, nousee portaita ja tapaa Töräpään Ison kiikkutuolissaan. Alkavat jutella minkä mitäkin, yhtäkaikkista, Teposta, tämän perinnöstä ja maanostosta, vaikenevat ja mietiskelevät.

Laki-Matti hypähtää pystyyn. Töräpään Iso seisauttaa tuolin keinunnan
ja kuuntelee.

— Tuli on irti alakerrassa, sanoo Laki-Matti hätäilevänä ja
säikähtyneenä.

— Joo, onhan olemassa siitäkin sananlasku, virkahtaa Töräpään Iso,
että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.

— Hoi, mies, älä järkeile! Sammuttamaan! älähtää toinen yritellen
ovea kohti.

Töräpään Iso viittaa käskevästi, jolloin toinen seisahtuu, ja alkaa
rauhallisesti keinuen puhella:

— Älä hätäile! Enhän minäkään hätäile, vaikka on oma tönö tulessa. Minulla on semmoinen tapa, että kun palaa niin minä annan palaa! Hohoi, sinä näit, kuinka paloi se vanha Töräpää… Merkillistä, kuinka kaikki käänteet elämäni radalla tapahtuvat tulipalon yhteydessä…

— Sinähän olet pähkähullu! Tointa nyt tarvitaan! Portaat voivat palaa
ja silloin ollaan kistussa…

Laki-Matti tarttuu toista kaulukseen ja kiskoo pystyyn ja vetää häntä
ovelle ja portaille kuin vastahakoista mullikkaa.

— Se on akan vinkeitä koko höly, ärisee hän. Samassa he törmäävät
nuoreen emäntään, joka kiireesti kapuaa portaita.

— Koko alakerta tulessa, heläyttää hän kirkkaalla äänellään, huoneiden seinustat ja välikattokin. Ukko, onko sinulla mitään arvopapereita tai muuta rahanalaista, että keritään pelastaa?

Töräpään Iso nojaa käsipuuhun ja ivanpoimut suupielissä venähtelevät,
silmät tuijottelevat juhmukulmien alta pirullisen pilkallisesti.

— Mitäpä niitä, nyt enää olisi, ja vähät välitänkin noista
maallisista asioista…

  — Siinä on miehellä aarteita, tiuskaisee emäntä äkäisen ivallisesti.
  Tallessa ovat! Tuolla olivat pikkuportailla; raahasi vielä rojuakin
  ulos.

  Töräpään Iso nojaa taasen käsipuihin ikäänkuin mietteissään,
  katsellen, kuinka liekit leiskahtelevat ulos alakerran akkunalävistä
  ja palaneen käry nousee sieraimiin.

  — Hoi, hyvä mies, huutelee Laki-Matti ja pudistelee häntä olkapäästä.
  Eikö tulipalossa pitäisi jotakin yrittää? Ehkä sinulla sittenkin on
  jotakin arvokasta pelastettavaa? Ainakin se minun kuittini?

— Omastaan kukin huolehtii, puhelee Töräpään Iso hätäilemättä. Tallessa on. Onpas sinullakin ne minun vaatteeni. Kun tuli syö linnan, niin lie nilistettävä herrasasu päältä pois ja pukeuduttava kulku-ukon ketineisiin…

— Ne rojettuneet turkit ja lakkiko, ihmettelee Laki-Matti. Annoin ne tässä pakkasilla suutari Tepolle.

Töräpään Iso tuijottelee toiseen tyhmistyneenä, silmät suurina ja säikähtyneinä, hypähtelee sitten portailla kokonaan malttinsa menettäneenä, vähän kähein äänin:

— Annoit Tepolle! Annoit Tepolle minun vaatteeni! Herra Jumala! Siinä se oli Tepon Amerikan perintö! Niissä vaatteissa oli rahakätkö, minun hätävarani, vanhan päivän turva… Ja nyt se on mennyt! Voi, matala läjä! Sinä teit minusta kerjäläisen…

— Siinä on miehellä pankkilaitos, aloittaa nuori emäntä ivallisen vihaisesti. Rahat siltä menee ja talot palaa eikä muuta kuin tollottaa…

— Palaahan ne kun poltetaan! Akka saatana, sinä olet varastanut minun omaisuuteni ja polttanut taloni! Sinä joudut vielä kiipeliin…

Ojentaapa vielä kättäänkin, mutta kun Töräpään Iso ei siihen tartu,
pyörähtää ja hypähtää portaita alas.

— Mikä nyt neuvoksi? kysäisee Laki-Matti masentuneen näköisenä.
Voisikohan Tepolta saada peloittelemalla ne rahat pois?

Alakerran akkunoita räsähtää rikki ja lieskat kuumentavat ahtaat portaat, yrittelevätpä nuoleskella jo käsipuita. Ukot painuvat pihalle katselemaan, eivät yritäkään ryhtyä pelastushommiin, ja tuli hypähtelee jo toisessa kerroksessa, kohta kolmannessakin ja hulmahtelee pian katolla.

— No, tiiliset vahvat seinät siihen ainakin jäävät, ääntelee viimein
Laki-Matti. Mutta muutapa sulle ei jääkään. Mitä ottanet neuvoksi?

Töräpään Iso seisoo hajasäärin yritellen tapailla entistä tyyneyttään ja rauhallisuuttaan. Häneen on noussut jonkinlaista innostusta, vahvaa tunnelmaa: tässä Töräpään Iso taasen seisoo, katselee, kuinka talonsa palaa.

— Neuvoksi! aloittaa hän ja huitaisee kädellään ja jatkaa kuin saarnaillen: — Neuvot ovat monet! Aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin! Ja maailmassahan tässä vielä ollaan! Sinäkin, jos lienetkin näinä viime aikoina puliveivannut omaisuudestani jonkun markan, niin olitpa edesmenneinä aikoina hyvällä nurkalla sitä omaisuutta kasaamassa. Tässä on siis vielä kuitti niistä vanhoista veloista. Jos tietäisin, että teit tämän viime rötöksen tahallasi, niin olisinpa tällä velalla voinut sinua hieman kiusailla. Mutta mitäpä näistä maallisista asioista. Yksi on ylhäällä, jonka hyppysissä ovat nyörit…

Töräpään Ison ylen kuuluisa Autuuden Sarvi paloi melkein perin pohjin. Tiiliseinät jäivät törröttämään nokisina ja murenevina ja kevätahavat ulisivat alakuloisesti raunioitten raoissa.

Taivaankumu uhoi sineä, sen rinta oli pysty ja röyhkeä, auringonsilmä sädehti leppeästi ja hyväntahtoisesti. Valkeilla tuulen ja auringon taituriveitsien koristamilla hangilla välkkyi ja kimmelsi loputon määrä juovuttavaa kirkkautta. Metsä punoitti himokkaan muhevana ja kevytmieliset teerilinnut kukertelivat sen vehreydessä. Siellä lemusi väkevästi pihka, pihoilla ja raiteilla levisi sulavan lannan terve ja totinen haju ja kukko kiekaisi kuumaverisen laulun.

Siellä seisoi maaliskuisessa sinessä, valkeudessa ja kirkkaudessa suutari Tepon mökki harmaana ja matalana vainion liepeellä. Mitä onkaan raikas maaliskuu mökille tehnyt? Ei mitään merkillistä. Se on paljastanut seinät ja katot, istuttanut räystäisiin jääpuraita, jotka loistelevat päivänpaisteessa, tipauttavat heltyen nokastaan vesipisaran kuin kyynelen. Turvenavetan tienoilla tuoksahtaa sonta, lehmä ynähtää haikeasti.

Mutta mökin akkunapuurukan takana ei istu enää viheliäinen Teppo. Siellä istuu entinen Töräpään Iso nahkainen esiliina yllään, pyöreät sankalasit nenällä, hiat käärittyinä kyynärpäihin ja naputtelee nauloja kengän kantoihin.

Niin on käynyt nyt mahtimiehelle, Töräpään Isolle, jota näihin aikoihin Töräpään Rajaksikin, mainitaan. Kaikki oli mennyt hurvitellessa; lakkireuhkaan tehty kätkö oli keikahtanut viheliäisen Tepon hyväksi. Autuuden Sarvensa tiilenjäännöksillä, jollakin kellolla ja sormuksella ja muulla arvoesineellä sai hän vähän elämisen keinoa, tinkasi Tepolta, joka osti kuin ostikin Töräpään Ison omilla rahoilla, suuren kotitalonsa, tämän mökin. Siinä hän siis asua törsöttelee, tekee ja korjaa kenkiä elinkeinokseen, koska oli sitä ammattia jo ennenkin rikkaana miehenä ollessaan tullut saituudessaan opetelleeksi. Onpa hänellä vaimokin, tosin vihkimättä; se entinen palvelijansa, joka oli ollut Tapulissakin, ja jota hän aina mainitsi vain nimellä Piika. Vihitty vaimonsa oli mennyt ties minne.

  Hurrasta alkoi kehittyä toimelias emäntä, ylväs ja riuskanlainen.
  Maailman rannoilla vaellelleista lapsistakin tuli yksi ja toinen
  talon töihin.

  Tänä maaliskuisena päivänä siis Töräpään Iso naulaili kenkään pohjaa,
  akkansa hääri kahvinkeittopuuhissa ja Laki-Matti istuskeli ovensuussa
  ainainen laukkunsa vieressään ja katsasteli toisten töitä, puheli:

— No, oudosti saattavat asiat punoutua tässä maailmassa! Siinä nyt entinen rikas Töräpään Iso lyöpi hengenpitimekseen nauloja navettapiikojen sontakenkiin…

— Mitäs tuosta, vastaa entinen mahtimies rauhallisesti. Moni lyöpi nauloja niihin syntymästä hautaan saakka, eikä ole milloinkaan saanut olla Töräpään Iso, ei elää ilossa ja herkullisuudessa, ei kokea mitään onnenvaihteluita, kohtaloita… Se on paljon yksitoikkoisempaa!

— Saat kai niillä mietteillä hyvittää mieltäsi. Mutta totta se on sinunkin kohdallesi se sana, että tyhmän pään takia saa ruumis kärsiä… Sillä aivan tyhmyyksissäsi ja hullusissasi sinä haalasit itsesi tuolle jälelle vanhaksi päiväksi.

— Mikä parempi minun olisi sitten elää sillä entisellä jälelläni, lantteja laskien, huolehtien, ettei vain omaisuus vähenisi, hupenisi… Ja kuolema tulisi kumminkin.

— Toista se olisi kuitenkin hautaa odotella, kun olisi runsaasti leipää ja leivän särvintä. Tekisi mitä tahtoisi ja söisi mitä lystäisi — monien maiden isäntänä ja ihmisiltä pelättynä ja kunnioitettuna. Kun sen sijaan nyt vahingoniloisina virnistelevät ja puhuvat pilkkapuheita.

  — Minä ihmiseläjistä tuhannen viis, sanoo Töräpään Iso lyöden
  naksauttaen äkäisesti naulaa. Minkäs nauru mahtaa eli tylsä puhe?
  Johonkuhun toiseen saattaisi ottaa, kun se on siltä kohtaa pehmeä.
  Minusta kilpistyy pois kuin kirves kivestä.

— Saahan sitä sitten viisastella ja intoa kiskoa, virkahti Piika hääräten omissa puuhissaan, kun hupsutteli ja haaskasi ja antoi sen muutaman lutkan varastaa omaisuutensa… Viisas olisi hupsutellut edes sillä varaa, että olisi riittänyt hautuumaalle asti, eli ainakin pitänyt sen varan, että olisi jäänyt talontapaista asuttavaksi, edes pientäkään.

— Huonosti hurisi, ärähtää Laki-Matti. Kuka sen rojettuneen nahkalakin arvasi miksikään pankkiholviksi.

— Ja Teppo sitten sai minulta haltuunsa talon omilla varoillani. Voi, matala läjä! Tuntuupa toisinaan kismittävän, turmelus nousevan! Teppo asuu nyt Töräpäässä niinkuin minä ennen ja otti minut tähän entiseen pesäänsä niinkuin armosta ahertamaan entiselle työalalleen. Ikäänkuin olisi osia vaihdettu! Niin se saattaa piru sotkea selvät älynjengat! Tätä nyt luulisi jonkun loukossa kyhnöttävän ruotiukon joutojutuksi, taruksi…

— Kyllä sinä oletkin luonnoltasi niitä tarun eläjiä. Ihme, että nyt jo tyydyt elämään jotenkin muiden tapaan.

— Mihinkä pemistelemällä pääset taivaan alla? Maailmassa pysyt ja jonkun ajan perästä kuolet. Mitä siis niin lyhykäisestä ajasta: eli miten eli.

— On ne nuo leudot olot nähty! On saanut ruumis hyvää, jos nyt on
jokin huonompikin päivä. Kaikki pitää ihmisen kokea!

— No, ryästelee Laki-Matti, hyvähän se on, että ihminen kokee olla
tyytyväinen.

— Ja minkäs katumalla mahtaa! Tapahtunutta ei tee toiseksi Jumalakaan! Tuolla nurkkahyllyllä on kirja — ukkovaari siihen länttäsi sen mokoman rahaa — ja siinä sanotaan, että rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt…

Silloinpa narahtaa matala ovi ja sisään työntyy Teppo uudessa sarkapuvun hölttänässä, kädet pistettyinä takin rintamustaskuihin, koko olennoltaan muistutellen pakkasessa pöyhistelevää tiaista. Äänikin on kirkastunut, on ikäänkuin soittimen lanka vedetty kireämmälle: siinä on voimaa ja varmuutta, vaikka näyttääkin, että hän vielä joskus haksahtaa, ei muista uutta asemaansa.

— Ei erikoista. Poikkesin vain kysäisemään, että mikä sitä harventaa tuota raja-aitaa, kun sitä ei ole kuin haamu jälellä?

— Eikö tuota samat syyt harvennelle kuin tässä edesmenneinä aikoinakin: kun torpalla ei ole metsää eikä varaa ostaa puuta, niin täytyy ottaa mikä käteen käypi.

Teppo seisoo tukevana, hajasäärin ja yrittää katsoa tuimasti, silmä
kiiluu kuin tinainen nappi ja ääni on jyrkkä:

— En minä kärsi semmoista nakertelua! Jos se jatkuu, niin saatte
lähteä lipettiin tästä tönöstä.

— Ja onneksi, aloittaa Laki-Matti, onneksi se oli sinulle, Teppo, että oli vähän puuta ja tuli kylmä. Sitä lyytä sitten sait ne rikkauden turkit ja lakit…

— Joo, Teppo, puhelee Töräpään Iso ikäänkuin isällisesti, minultahan sinä sait sen Amerikan perinnön! Älä yhtään opettele ylvästelemään: ei tiedä vielä miten käypi.

— Sinun, sanoo Teppo venytellen ivallisella äänellä. Kansalta nyljetyillä rahoilla! Joudat nyt nähdä! Toisen omaa imit kuin iilimato rikkaana ja samaa teet vielä köyhänäkin.

— Voi veikkonen, puhelee Töräpään Iso taasen tyyntyneenä, luuletko itse häävimpi olevasi? Yhtä luuta se on ihmisluonto! Kyllä me saisimme pistää peukaloa! Jos minä olin iso rosvo ensin ja pieni perästäpäin, niin olet sinä sitä vain eri järjestyksessä.

— Onhan se mahdollista, ettei sinusta tule niin isoa, ei tule toista Töräpään Isoa. Mutta ei siihen muu ole syynä kuin ettei ole niskantakuista, ei vaikkua kynnen alla…

— Ja sen sitä saa niittää, minkä on kylvänytkin! Et niistä vohkimisistasi ihan iltiksesi pääse, kuten en päässyt minäkään. Saat lyödä puolipohjia kenkiin!

— Ja varo, ettet polttele aitoja enää. Siitä et sitten pääsekään yhtä huokialla.

Ja Teppo työntyy ulos, astuu akkunapuurukan alitse Töräpäätä kohti pitkävartisissa pieksuissaan, kädet pistettyinä sarkatakin rintamustaskuihin.

Mökissä on hetken hiljaisuus; pannu vain porahtelee, suutarin vasara napsaa. Sitten Läki-Matti alkaa puhella:

— No, näyttää todellakin osat vaihtuneen, kuten itse sanoit. Tuolla lailla sitä sinäkin Teppoa pidit jöötisi alla! Eikö ala jo tuntua siltä, että elämässä on parasta pysytellä pinnalla ja käskijänä, eikä ehdoin tahdoin painua viheliäisten joukkoon…

— Erittäin se olisi minullekin olo emäntänä Töräpäässä, sanoo Piika asetellen kahvivehkeitä pienelle, letisevälle pöydälle. — Ero se on lehmänläjällä ja pannukakulla!

Töräpään Iso heittää työn ja kääntyy kahvipöytään päin, harmaasta vanhanmiehen naamasta uhoen jotakin innostusta, puhelee saarnaillen, käsillään elehtien:

— Ei minusta. Olen minä ollut rikkaanakin. Kyllä minä tiedän. Rikasta ahdistaa ainainen huoli, ettei yön ei päivän rauhaa: että noita pennejä kasoittuisi… Köyhä ei huolehdi, köyhä ei kaadu korkealta. Olkoon rikas se jota huvittaa! Heittäytykää rikkaaksi — minä yllytän! Olen itse ollut rikkaana. Minä tiedän… Kuule sinä Piika ja Laki-Matti: viisas on se, joka ei huolehdi, ei rasita itseään, vaan elelee niinkuin kedon kukka tai taivaan lintu auringon alla.

Tuli kalpea maaliskuun ilta ja sinertävillä, laihtuvilla hangilla seisoa kyyhötti se matala mökki, jonka seinän takana nukkui se harmaantunut mies, monin vaihein vaeltanut, taruinen eläjä, joka piankin oli kai heittävä elämän levottomuuden nukkuakseen levon unta viileässä, kauniissa mullassa.

Oli sinertävän elävä, riutuva maaliskuun ilta. Taivaalla oli röyheä rinta, tähdet välkkyivät, kalpea kuu hymyili. Tummissa metsissä ja kylissä vallitsi öinen hämy, aavemainen ja salaperäinen, sihisevä hiljaisuus, joka idätti kauniita kuvitelmia elämän muhevasta ihanuudesta, toivoa tulevien päivien kulusta.

XVI

Kesäisenä päivänä laskee pari päiväläistä kirveitään Töräpään tanhuvilla. Toinen veivaa tahkoa ja toinen pitelee kirvestä sen selällä. Kuivat navat yrittelevät vingahdella ja veivimies sylkäistä topsauttaa niihin, saamatta niitä kuitenkaan vaikenemaan ja kiroaa äkeissään. Jopa nostaa toinen kirveen, tarkastelee sen terää, sylkäisee tottuneesti ruskean syljen ja virkkaa:

— Oli sekin aikanaan köyhien nylkijä, mutta eipä tainnut itselläänkään lopulta olla häävit oltavat. Korjaili kenkärajoja…

— Niin piika… Ja mikähän senkin pojan hyvittää. Huutopoikapa tietenkin entisen Töräpään Ison ainoasta mukulasta…

Töräpään Iso on todellakin kuollut harmaassa mökissä vainion liepeillä. Hän kuoli äkkiä ja kitumatta: vasara putosi kädestä lattialle ja siihen hän nytkähti kenkärajojen ja suutarivehkeitten päälle. Piika, joka jo kauan on ollut kivulloinen ja rykinyt rintaansa, tuli ulkoa ja näki lopun tulleen. Sai silmänurkkaansa vettä, ajatteli: äkkiäpä tuli Töräpään ukolle kuolema. Ja kyllähän tästä olen minäkin menevä… Mikähän poikarievun hyvittää? No, onhan ihmisiä maailmassa, eihän ketään jätetä kuolemaan…

Mutta ulkona hiekkaisella pihamaalla istuu Töräpään Ison poika, Jallu, joka ei vielä eräisiin vuosiin täytä ensimmäistä ikäkymmentään. Hänen valkoista tukkaa tunkeva päänsä on pieni, mutta otsassa isiltä peritty luonnoton laajuus, posket ovat paksut ja pyöreät, silmät kirkkaat ja ihmetteleväiset. Sellaisena hän istuu ja rakentelee jotakin tikuista ja hiedasta, huulilla hymy. Aurinko paistaa, ruoho lemuaa.

Pojan kirkkaissa silmissä näkyy vakavuus. Kuollut: ehkä se tuopi hänen tajuunsa jotakin liikkumattomasta ja kylmästä, iäksi menevästä…

Sitten hän juosta hynttyyttää lähimmälle ihmisasunnolle, Töräpään taloon, jossa oli ennen pyörähdellyt naurusuisena piikana, ilmoittamaan tapahtumasta, hakemaan apua.

Jo entinen Töräpään Iso, mainittava, mahtava mies hommataan hautaan ja tuskin on hänet sinne saatu, niin jopa nuikahtaa piikakin kuten sairas linnunpoika. Rykii ja oksentaa verta ja on valmis vietäväksi maanrakoon.

Jallu, Töräpään Ison ainoa poika, on yksin. Pieni, kirkassilmäinen nupupää, älytön kuin metsänelävä, osanneeko mielensä myrtyä, tuleeko tajuunsa suru tai murhe? Ehkä hän tuntee hämäränä ja sekavana turvattomuuden tunteen, tyhjyyden… Isä ja äiti, läheiset, ylen tutut ja aina läsnäolevat eläjät, ovat kadonneet, ovat jossakin, mihin ei ylety.

Vanha Teppo-ukko, entinen viheliäinen suutari mies, nykyinen öhytalon isäntä, on saanut pääluunsa taakse mietteen ottaa hoitoonsa tuon pienoisen kunnanelätin, josta hän saa ne ja ne markat vuodessa. Siinä on hänestä outoa viehätystä: Töräpään Ison poika huutopoikana Töräpään talossa…

Kuten isänsä ennen, niin joutui Jallukin sangen varhain ahertamaan työn touhussa Töräpään tanhuvilla. Hakata napuloi puita liiterissä, tuhersi tunkion kimpussa, ajeli hevosta seisten sontareen kannoilla. Kesäisin oli hän paimenena pitkät päivät. Se olikin hänestä mieluisinta. Sai olla omissa oloissaan etäällä Töräpäästä ja sen asukkaista.

Sillä talon asukkaat, olletikin vanha emäntäihminen, Hurra, joka yhä kuivettui, kutistui entistä ryppyisemmäksi ja jonka sisässä kihahteli entinen ilkeys ja pahantuulisuus, kohtelivat poikaa yliolkaisesti ja pilkallisesti. He puhuivat hänelle isävainajastaan, Töräpään Isosta, hullupäisestä rikkaasta miehestä. Ähä, siinäpä oli hänen huoripoikansa ruotipoikana samassa talossa, jossa isänsä ennen pelättynä ja isovaraisena käveli. Ähä, menepä ruotipoika tallin luontiin ja ota oppia! Vaikka mitäpä se huurupää oppinee? Minkä voi, kun verissä on hupsuutta? Se on sen suvun tauti. Ei niistä tule ihmisiä.

Mutta Jallun mieli oli herkkä. Iva ja tyly kohtelu painoivat piankin hänen mieleensä lähtemättömät jäljet. Hän tunsi olevansa orpo ja yksinäinen, vieras kaikille ihmisille. Hänen silmiinsä herahti helposti kyyneleitä, mutta silloinpa vasta yllyttiinkin ivailemaan.

  — Ähä, älä itke poika! Ei se isäsikään itkenyt, kun talo paloi! Pisti
  vain iloksi saunassa, lystäili herra, eli niin lystisti, että sai
  pojankin, joka itkee puolestaan… Älä välitä! Olethan sinä rikkaan
  miehen poika! Ei se isäsikään välittänyt, vaikka maaltaan hävisi!

Eikä poika kohta välittänytkään, ei ainakaan ollut välittävinään. Vaikeni, ei puhunut, eikä pukahtanut. Toimitteli töitään. Mutta vanhenevalle Hurra-akalle kävi tämä kylmäkiskoisuus ja vaikeneminen tuiki sydämelle, katkeruus ja närä nakerteli hänen sisuksissaan.

— Voi, voi, kun tuo poika on hullu! Tollottaa vain, vaikka kuka mitä puhuisi, opettaisi… Pieksää pitäisi, että järki selvenisi!

Koettipa hän lyödä räpsäyttääkin kun käsiksi pääsi, mutta epätietoiseksi jäi, minkä verran se pojan ajua kirkasti. Poika vaikeni, teki nöyrästi, arkana töitään ja tunsi mielessään surua ja katkeruutta kaikkia ihmiseläjiä kohtaan, joissa näki vain ivaa ja ilkeyttä. Hän tunsi olevansa vieras heille kaikille, yksin kaikkien näiden ihmisten keskellä. Hän oli repaleinen ja surkea, nöyrän näköinen, mutta sisässään eli jo ylpeys. Hän ajatteli isäänsä, joka oli ollut pelätty mies, jota oli täytynyt palvella ja kunnioittaa. Mieleensä tuli hämäriä muistoja suuresta tiilitornista, jossa oli pienenä asunut, jossa tuuli humisi ja ihmiset elivät iloisesti… Hän kuuli ihmisten sitä kertovan pilkallisesti, mutta ihailun sointu äänissään, kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan.

Ja eräänä sunnuntaina kävi hän katsomassa sen paikkaa, raunioita ison joen partaalla ja sieluunsa sikisi sekavia haaveita, kuvitelmia, että kerran hänkin kasvaa, näyttää ihmisille, tekee töitä, joita mainitaan. Hän mietti, mitä hän tekisi silloin Hurtalle, Tepolle ja kaikille Töräpään asukkaille, yleensä ihmisille… Sisässään iti viha ja kostonhimo, ylpeys ja mielikuvitus rakenteli outoja kuvia näiden höystämässä maaperässä.

Niin menivät vuodet etanan tavalla rähmien ja poika kasvoi ja kehittyi vitkalleen, kituliaasti. Ihmiset pitivät häntä hieman nöyräpäisenä, kun oli aina vaiti, nyyrötteli, hymyili joskus itsekseen. Kesäisinä sunnuntaipäivinä istui hän joen rannalla onkien. Siinä sopi miettiä, kuvitella, tuijotella kaarnaa, odotella kalan nykäisyä. Sitten hän hiipi sieltä takaisin, varkain, heittäen kalat kissalle.

Kerran illalla ajellessaan karjaa kotiin näki hän ukon istuvan sillan korvassa punaisen mökin kohdalla. Se oli Laki-Matti ylen vanhana, laihana ja harmaana, hän oli ikäänkuin mehuton, pakkasen palelluttama korsi. Hänen kuvansa uppoutui ainiaaksi Jallun tajuun. Sillä tämä äijä sanoi käheällä, kuiskaavalla äänellä:

— Sehän on Töräpään Ison poika. Isäsi oli viisas, jymy mies. Yritä sinäkin. Eihän sinussakaan liene veri väljähtynyt…

XVII

Niin meni aikaa Jallulta eräitä vuosia, työssä, vaitiolossa, mielihauteissa. Ivalla ja pilkkapuheilla ei häntä liioin enää häiritty, koska ne näyttivät tepsimättömiltä. Poika eli vain omaa elämäänsä. Oli jo viisitoista ja ylikin. Vanha, viheliäinen Teppo on kuollut ja haudattu ja haudan päälle on ostettu kallis, mustanpuhuva kivi. Hurra elää, mutta leini on väännellyt hänen jäsenensä muhkuroihin, tehnyt ne kankeiksi ja häätänyt melkein vuoteen omaksi. Siellä hän rähisee, kitisee, vihan ja kivun kaivellessa hänen sisuksiaan. Isäntänä on joku Tepon pojista, kookas ja salskea ruumiiltaan, luonnoltaan sekoitus äitinsä ilkeyttä ja pahantuulisuutta ja isänsä leppeää vähä-älyistä mitättömyyttä.

Sitten tapahtui jotakin. Laki-Matti punaisessa mökissään harmaana, Ikäänkuin läpinäkyvän mehuttomana kuolee ja jättää jälkeensä paperin, jolla hän antaa kaiken omansa Töräpään Ison pojalle, Jallu Taikinamaalle. Niinpä on siis hänellä punainen mökki ja pino kirjoja, mustetölkki ja kyniä. Siitäpä saivat taasen aiheen pitkiin ivapuheisiin tilanomistajasta ja suurviljelijästä, kuinka hänellä nyt oli siemen, ensimmäinen maa: ei muuta kuin alkaa kerätä toisia, kuten isänsäkin ennen…

Jallu vaikeni ja muutti kuin muuttikin Töräpäästä punaiseen mökkiin. Tienasi itselleen kirveen ja lapion töillä kuivaa leipää ja suolanrakeita ja ryyppäsi päälle puron vettä. Ja ihmiset havaitsivat piankin, että suvun hullutukset olivat puuskahtaneet siinä esiin: oli ryhtynyt lukemaan. Yökaudet Jallu istui Laki-Matti vainajalta jääneitten kirjojen ääressä, luki tukka pörrössä ja naama oudosti puuntaen, istui ja tähtäsi kirjojen sivuja. Mutta suurin osa vainajan kirjoja oli ruotsalaisia, ja niitäpä sai Töräpään Ison poika turhaan kääntää ja väännellä. Niistä ei hänen ajunsa ruostunut. Mutta mitäpä teki hän silloin? Meni kirkolle rovastin puheille saadakseen opetusta ruotsinkielessä. Sai, hikoili ankarasti ja oppi. Vanha pappismies ihmetteli, puheli, että olisi hommautettava opin tielle, yllytti yrittämään. Poika palasi jälleen mökilleen, istui ja luki, tutki kirjojaan.

Nytpä osui hänen kouraansa jokin merkillinen kirja, jossa puhuttiin Saatasnammasta, Saatasnammasta, joka oli kurja orja, kovan kohtalon mies, ja kokosi kaikki sorron alaiset suureen kapinaan valtiaita vastaan. Kas, siinäpä Jallulle kirja! Veri kihelmöi poskinahoissa, silmät tuijottivat pitkällä kuin puukonpään nuppi, pitkin selkäpiitä kävi outo värinä, sydän läpätti. Hän näki Saatasnamman laihana ja leveäharteisena, korkean, tylyn otsan, synkän ja miettiväisen muodon, terävän katseen, hukari vyöllä, punainen sulka hatussa liehahdellen. Hän kuuli hänen äänensä jylinän suitsevien pyssyjen jyskeestä, näki tuhansien keihäitten ja teräaseitten välkkyvän, veren roiskuvan ja tippuvan punaisena sateena keihäitten kärjistä, ja palavien talojen roihun nousevan tulisina pilvinä taivasta kohti.. Niin taisteli Saatasnamma ja hänen väkensä sortajaa vastaan… Vapaus! jylisi Saatasnamman ääni, vapaus tai kuolema! Onnellisia ne, jotka kaatuvat, jotka luoti murskaa, joiden suolet roikkuvat teräaseitten terissä, sillä he eivät enää koskaan nuoleskele maata tyrannin edessä, eivät heidän niskansa nöyrry sortajan ikeen alle…

Kas, siinäpä Jallulle kirja! Hän luki ja hytisi mietteistä, hän itki Saatasnamman kovaa kohtaloa. Sillä Saatasnamma sortui. Hänen omat toverinsa pettivät hänet, pelkurit, kurjat kavaltajat, ja Saatasnamma pistettiin kuoliaaksi, neljä keihästä varrasti hänet yhtaikaa. Kapinaliekit sammutti veren vesi, mutta vapauden aate jäi aina kytemään ja itämään sorrettujen sydämiin.

Sitä kirjaa luki Jallu Taikinamaa, luki ja alkoi lukea taasen uudelleen. Lähti liikkeelle vasta nälän ahdistamana, hakata rytyyttääkseen puita, luodakseen ojaa isäntämiehille. Sai leivänkakkaroita ja suolanrakeita imeskelläkseen, oli hentoluinen, laiha ruipelo, mutta jäseniltään oudon sitkeä, kasvonsa olivat kalpeat, silmänsä hehkuivat kuin hiilet laajan, kallion tavoin esiin tunkevan otsan alla. Harvoin hän puheli mitään; näytti käyvän omissa ajatuksissaan, ikäänkuin olisi selvitellyt jotakin perin sekavaa ja raskasta pääluunsa takana. Ihmiset odottelivat, että milloin siltä viimeisetkin mutterit yläkerrassa liestyisivät, kun se vasiten sekoitti päätään kirjojen kimpussa.

Mutta tapahtui, että Jallua rupesivat kiehtomaan muut verevämmät ja väkevämmät asiat kuin kirjojen mustat koukerot, harmaat, kellastuneet lehdet, ajan ja tomun haju tai Saatasnammankaan mahtava ja synkkä hahmo. Talossa, jossa hän suoritteli joskus henkipitimikseen töitä lapiolla ja kirveellä, oli hän nähnyt tytön. Se oli piikaihminen, valkoinen iholihoiltaan, veriltään nuori ja kihisevä, hepentelevä ja houkutteleva narttu. Vaikeneva, töissä aherrellut ja nyt viimeksi kirjojen laimea tuoksuiseen elämään uppoutunut poika tunsi veriinsä imeytyvän huumetta ja kuumuutta. Hänen tajuunsa tunki outoja ja viekoittelevia tunnelmia. Haamoitti ajatus pienestä mökistä, punaverisestä, viehättävästä emästä, pienestä lapsi-ipanasta, joka ahnain suin kävisi sen rintoihin. Niin sihisivät sekavat, viekoittelevat tunteet, joita hän turhaan koki ajun voimalla kuolettaa ja masentaa. Kuvitteli mieleensä likaisen mökin ja kakarat, kuihtuneen naisihmisen, joihin oli elämänsä ajaksi sidottu, koskaan saamatta muuta yrittääkään kuin niille leipäpalaa. Siinäpä hänelle olisi tulevaisuus, hänelle, joka alkoi joskus mullistella, vasaroida tylsäpäisten ihmisten seassa, jonka päässä itivät ja versoivat oudot ja sekavat ajatukset, suuret ja merkilliset pyrkimykset. Mutta jokin pieni ja rumanverevä tuntui lopultakin kiehtovan enemmän kuin sumuinen ja suuri. Ei muistanut mennä mökilleen, jätti vanhat kirjat nurkkaansa ja oleili talossa alkaen lähennellä verevää, naurusuista naista. Uskotteli itselleen: eihän tässä kenen vielä tarvitse miettiä mökkiä ja kakaroita, yhteistä elämää. Voihan muutenkin, miksei, elää ja leikitellä, pistäytyä sänkyyn ja lystäillä.

Eikä tyttöihminenkään hakastellut liian paljon. Ei Jallu Taikinamaa ollutkaan kaikkein hulluimman näköinen: notkea ja sujakka runko, kirkkaan valkoiset kasvot ja silmät katsoivat hehkuen. Ja hänelle antoi outoa viehätystä se, että oli Töräpään Ison, rikkaan, kuulun, aina mainittavan miehen poika. Tahi piili tuossa suopeudessa vain naiseläjän ylimalkaista halua miellyttää miehenpuolia, näytellä itseään kauniina ja kiehtovana, enkelinsuloisena.

Niinpä alkoivat Jallu Taikinamaata vallata sumeat ja hempeät tunnelmat, mutta kohtapa niihin sekaantui muitakin kiivaita tunteita, närää, kateutta, ja katkeruutta.

Se Töräpään nykyinen isäntä, Tepon poika, oli vielä emännätön mies, etsiskeli naisenpuolta ja hoksasipa juuri saman elävän, mitä Jallu koki vokotella. Ja pianpa olikin Töräpään mies voiton päällä: hän oli vanhempi, rotevampi ja rohkeampi ja ison talon isäntä. Eikä tyttö paljoakaan epäillyt asettaessaan hänet etusijaan hennomman, ikäänkuin hellävaraisemman, köyhän Jallun rinnalla, josta ei oikein tiennyt, mikä elävä se oli. Ei hän kuitenkaan mennyt niin äkkipäätä ilmiantamaan mielialojaan. Hän ikäänkuin heilui, heilui seipään nenässä kuten vaivaisen onni, kaikkien tuulien häälyteltävänä, että kummalle puolelle pudota vai eikö kummallekaan. Siten hän sai molemmat miehet vireiksi, innokkaiksi, ärtyisiksi, ylen kateellisiksi ja vihaisiksi.

Laki-Matti vainajan torppa oli Töräpään maalla, ehkei sillä enempää ollut sitä viljeltävänä kuin mitä seiniensä alle sitä tarvitsi. Töräpään nuori isäntä mietti saavansa kilpailijalleen kiusaa, etsi, oliko mökillä kirjoja. Löysi ne, mutta, havaitsi vuokra-ajan olevan lopussa, joitakin kuukausia enää jäljellä. Vaikeni, odotteli, kunnes vuokra-aika oli kaikki ja sanoi sitten Jallulle talossa, jossa he kulkivat kohtailemassa mielihalujensa esinettä:

— Ei näy enää se mökkisi kuuluvan sinulle. Vuokra-aika on lopussa.
Niin, että muuttelepa sieltä pois se kirjallisuus ja muu rönä.

Jallu tunsi itsensä päältänähden masentuneeksi ja vaisuksi, sisällä kiehuessa kiukun. Ei siksi, että hän olisi hätääntynyt mökkinsä ja kirjojensa puolesta: ne tuntuivat nyt hänestä merkillisen yhtäkaikkisilta. Mutta häntä kiusasi se, että toinen voi noin osoittaa isäntävaltaa tytön nähden, ilmoittaa, että kannapas nyt vehkeesi siitä ja siitä paikasta muualle… Mutta Töräpään mies tunsi röyhistyvänsä yhäkin varmemmaksi ja päätti esittää hiukan sitä entisen laatuista ivaa:

— Joo, Jallu, näyttää, että sitä sinäkin hävisit talostasi, kuten isäsi ennen!

Jallu ei hoksaa siihen vastata juuri mitään, ei edes miettiä sitä, että oliko sillä lopultakin oikeutta hätyytellä pois mökistä. Hän tunsi itsensä oudon tyhjäksi ja avuttomaksi.

— Enpä heillä pidä väliä, sanoi sitten. Elä siellä niin kuin hyväksi
näet. Ilman saatu tönö…

— Ilman on saatu minunkin tönö, mutta kyllä minä sentään vähän
välittäisin, jos joku rupeaisi ulos patistamaan.

Meni eräitä päiviä ja Jallu lähti mökilleen katsoakseen, oliko siellä jotakin tapahtunut. Akkunat olivat väännetyt sijoiltaan ja tupa oli tyhjä ja kylmä, sisälle oli tuiskunnut lunta. Vähäiset huonekalut olivat nostetut pihalle, tuuli kasaili lunta isojen kirjakasojen peitoksi ja liehutteli avautuneitten kirjojen lehtiä. Samassa kuuli hän kulkusen ja tiukujen heleästi soivan, virma hevonen ravasi ohi harja hulmahdellen, kirjavat vällyt tuulessa liehahdellen. Kaksi ihmistä istui perässä ja nauroivat nähdessään miehen seistä harottavan hangessa aution mökin kartanolla. Ne olivat Töräpään isäntämies ja se nuori naisihminen, arvattavasti matkalla pappilaan.

Mökin kartanolla seisovan nuoren miehen tajuun valahti raskas apeus. Oli kuin hänen sisällään olisi pyyhkinyt tuo talvinen tuuli: vihainen ja alakuloinen, leikkaava ja kalsea. Turhaan hän yritti synnyttää ajatusta, että mitäpä tuosta yhdestä naisesta. Niitä oli toisiakin. Narttu kun narttu. Tunsi sittenkin, että jotakin, jota oli kiihkeästi tavoitellut, oli luiskahtanut ohi sormien kuten niljakas kala. Nyt hän tunsi, että olisi osannut antaa arvoa taasenkin tuolle mökille ja kirjoille. Olisi istunut tulen ääressä, lukenut ja miettinyt, ja unhoittanut piankin tämän joutavan jutun. Nyt oli kaikki mennyt.

Raskaasti hän paarusti paksussa lumessa, heittäen kirjansa ja vehkeensä aution mökin pihalle lumen peitettäväksi» Korjatkoon ne sieltä vaikka piru.

XVIII

Niinpä Jallu Taikinamaa oleili harmaassa kylässä ja mielensä oli autio ja tyly ikäänkuin nämä talviset ajat, tyhjä ja toivoton kuin harmaat pakkaspäivät. Mutta tulipa sitten tuuli ja tuisku, vähämielinen, ylen ärtyisä ja sinne tänne töytäilevä. Samoin Jallunkin mielessä sikisi katkeruuden ja vihan älytön ja etsiskelevä pyry. Mielensä harmaa tyhjyys täyttyi mitättömällä vihalla, kostotuumilla.

Hänen täytyisi jotakin tehdä Töräpään miehelle. Se oli vienyt häneltä naisen ja mökin turvallisuuden, jossa hän oli tulen ääressä, tuulen ähkyessä nurkan takana, lukenut ja miettinyt alakuloisen onnellisena. Jallu mietti ja päätteli, eipä silti, että hän olisi siitä naisesta ja tönöstä niin välittänyt, pitänyt niitä raskaina vahinkoina, mutta muuten ansaitsi Töräpään mies jotakin muistutusta, joka kävisi sen älälle, olisi sille kiusaksi… Se oli tympeä ja ilkeämielinen ja konu mies…

Jallu mietti, mietti olevansa pitkämielinen ja kaukaa viisas. Sitten joskus, kun hän oli kohonnut mahtavaksi ja paljon voivaksi mieheksi, hän kostaa jotenkin… Mutta se ajatus ei mieltä lievittänyt. Mikäs sen tiesi, milloin hän oli paljon voipa mies, vai oliko milloinkaan? Mistä hän kasaisi sen mahdin ja väkevyyden? Tuulestako ja auringon paisteesta?

Jallu elätteli itsessään yhä karvastelevampaa närää, katkeruutta, ikäänkuin tuo Töräpään isäntämies olisi valmistanut kaikki ne kiusat, mitä hänelle sattui. Sitten sanoi se isäntämies hänelle kerran, sanoi perin tarpeettomasti ja tahdittomasti, ajaessaan hevosineen ohi Jallun, joka hakkaili halkoja metsätien vieressä:

− No, hei, hei, Jallu, tule sinä Töräpäähänkin iskemään joku syli halkoja! Saat maata yöt vaikka emännän vieressä, vanhasta rakkaudesta.

Silloin oli Jallu kiristänyt hammasta ja poskilihakset olivat longahdelleet vihasta. Eikä tajuunsa mahtunut muuta kuin nippu kirouksia:

— Tuhannen tuhatta laivanlastia mannaryynin kokoisia, rutikuivia perkeleitä! Luuleeko tuo Töräpään mies puhuvansa ihan iirikseen mitä lystää?

Illalla oli pimeys ja ilkeä pyry. Jäinen, räntäinen lumi iskeysi ihoon kirvellen kuten suola. Mutta Jallu, ei voinut pysyä aloillaan, läpi pimeyden ja tuiskun hän paarusti kohti Töräpäätä. Siellä hän seisoskeli ja kykki nurkkajuurissa käsi povella, silmät kiiluen vihaisesti kulmien alta. Nyt, nyt oli Töräpään isäntämies kävellyt lyhty kourassa talliin. Jallu valitsi liiteristä sopivan koivuisen halon ja hiipi pitkin tallin seinää aivan ovenpieleen. Läpi mustan pimeyden vilkutteli asuinrakennuksen himmeä tuli kuin kaihinen, ivallinen silmä, tuuli ulisi nurkissa, jäinen räntä iski ilkeästi kasvoihin.

Sitten tuli isäntämies tallista kantaen lyhtyä edessään korkealla. Kanki iski häntä käsivarteen, lyhty putosi ja särkyi rämähtäen. Samassa musta haamu syöksähti liki; ase rikkoin sarkatakin rintamuksen jurahtaen ja painui lihaan, veri purskahti ja mies lysähti parahtaen kontalleen lyhdyn sirujen päälle. Mutta Jallu juoksi jo etäällä tiellä, heitti verisen puukon kauas ja jatkoi juoksuaan. Lumi pieksi valkeita kasvoja, tuulen ulina kyläaavalta kantautui korvaan kuin kiukkuinen itku.

— Sait nyt saatana rautaa keuhkoihisi, ähisi hän tyyntyen viimein kävelemään.

Tuli seuraava päivä, ja Jallu sai kuulla kerrottavan, kuinka Töräpään isännälle on lyöty puukko rintaan ja se makaa henkitoreissaan ja pian kai kuoleekin. Hän kuuli ihmeteltävän, että kuka lienee teon tehnyt ja kuunteli valjuin naamoin ja vaiti. Hän ei voinut sanoa asiaan sanaakaan ja kiitti onneaan, ettei muulloinkaan sekaantunut ihmisten asioihin ja puheisiin, niin ettei hänen vaiteliaisuuttaan oudoksuttu. Mutta päivällä iskiessään kirveellä vimmatusti petäjän tyviä, alkoi hän tuntea nousevaa hätää. Mitähän, jos asia tulee ilmi? Jos saa raudat kinttuihinsa ja hänet raahataan vankilaan? Äkkiä hän tuli havaitsemaan, kuinka hän sittenkin rakasti elämää ja vapautta, kaikesta sen surkeudesta huolimatta. Rintaan alkoi rähmiä rautainen huoli, pelko, niljakkana ja kosteana, kylmin raajoin. Hän rukoili, rukoili ylhäällä olevaa Valtiasta, jota ei ollut niihin asti paljon ajatellut, jopa epäillytkin ja kironnut, sanonut, että jos se siellä oli, oli se tyhmä eläjä, hirmu… Nyt hän rukoili, asettuipa polvilleenkin hankeen, rukoili, että Taivaan Valtias armahtaisi tämän kerran, niin silloin hän uskoisi, palvelisi häntä aina ja tekisi, mikä oli oikein. Katkerasti hän katui eilistä tekoaan, ajattelematonta, huonosti harkittua työtä. Lupasi, jos Herra häntä nyt armahtaisi, sen monin verroin korvata hyvillä töillä tulevina aikoina. Sitten hän tunsi taasen häpeää, ahdistavaa harmia: nytkö on aika armoa pyytää, poika parka… Ja näinkö sinä teet katumusta ja parannusta: pyrit irti pahojen tekojesi seurauksista…

Levottomana ja lamaantuneessa mielessään hämäriä ja sekavia kuvia hän viimein hiihteli taloon. Siellä hän kuuli, että Töräpään isännän puukottaja oli saatu ilmi. Se oli Tepon entisen mökin mies, torppari, jonka kanssa isäntä oli alituisessa riidassa, olivatpa olleet vähällä yhteenkin ottaa aikaisemminkin, kuin sinä päivänä, jolloin puukotus tapahtui. Tosin torppari oli kieltänyt kiven kovaan, väittänyt, ettei ollut liikkunut mökistä mihinkään, ollut hyvin hermostunut, hädissään ja puhunut ristiin. Isäntä itse makasi kuoleman kielissä, houriessa ja tuskin lienee tuntenut pimeässä lyöjää. Torppari oli vangittu. Poliisimiehet ovat kuulemma pampulla iskien koettaneet saada häntä tunnustamaan. Mies on ärtynyt, suuttunut, purrut hammasta ja kironnut, ettei hän ole lyönyt, vaan hyvä on, että joku on lyönyt… Oikein on ollut! Eikö liene piru puukottanut, velimiehensä…

Jallu kuunteli kaikkea tätä, ja hän tunsi vapautuvansa, melkein ilostuvansa: auttoipa ja armahtipa häntä taivaan Jumala… Samassa vilahti mieleensä kuitenkin, että äläs kelpo auttaja: syytön mies sen pitää saada tilalle! Samat on sillä vinkeet maailman ajan: kärsiä pitää, kärsi kuka kärsi, vaikka syytön ja viaton… Sitten hän kuitenkin tukahutti tämän ajatuksen, häpesi, nöyrtyi: mistäpä hän tiesi korkeat asiat? Ojennusnuorat siellä ylhäällä ovat mutkikkaat ja ihmiselle tajuamattomat. Ehkä on tämä mies muuten vikapää; sillä on salaisia, kuittaamattomia syntejä… Niistä se viedään tilille. Hän, Jallu Taikinamaa, saanee armon. Ja hänestä todellakin tuntui, ettei syntisäkkinsä ollut vielä ylen raskas, niin että tarvitsisi kovin nuijia.. Ja nyt hän parantuisi paljon, vähitellen. Ehkä Jumala huomasikin näin parhaaksi ohjailla hänet oikealle tielle…

Niin Jallu, mielessä levottomuus ja vuoroin taasen lyhyt rauhallisuus, teki mieltään viihdyttääkseen ankarasti töitä. Tuli taloon pimeän päässä, söi, ojensi väsyneet jäsenensä vuoteelle ja nukkui herätykseen taasen samaan ahdistavaan, kiusalliseen rauhattomuuteen.

Sitten tuli mieleensä, että miltä mahtanee tuntua siitä torpan miehestä? Kuinka raskaasti se kironnee, kun käypi pitkälleen kopin lattialle? Ja sillä miehellä oli kotona mökissä vaimo ja liuta lapsia. Eikä niillä kaiketi ole runsaasti muuta kuin kurjuutta… Ja täällä oleili vapaana nuorimies, jolla ei ollut veriheimolaista, ei muuta huolehdittavaa taivaan alla kuin oma ruumiinsa. Ja tämän nuoren miehen iskemä oli se haava, josta toista syytetään…

Taasenkin vilahti Jallun päähän ikäänkuin varkain ja syntisesti ajatus, että mitähän se ukko mahtoi ajatella siellä ylhäällä… No, ehkä hän vain säikäytti, opetti, ehkä tulisi hänenkin vuoronsa kerran… Niin kerran, epäilemättä se tulisi kerran. Pitikö hänen siis tästedes kulkea ainaisen huolen ja pelon alla, että milloin putoaa rankaiseva vasara? Eikä olisi rauhaa vaikka vaeltaisi kuinka nöyräniskaisena ja katuen ja tehden oikeita töitä? Ainako pitäisi epäillä, että synti on siellä tallella, että sitä ei ole pyyhitty pois? Jokaista iloa häiritsisi ajatus, että nyt Jumala närkästyy, vihapäissään kaivaa kaikki entiset esiin ja rankaisee… Eikö olisi parempi, että lyönnit tulisivat nyt jo heti, kun niiden kerran tultava on? Eikö hän voisi silloin kävellä pystyin niskoin ja rauha mielessä: mitään ei ole salassa, kaikki tekoni saat kaivaa esiin, Jumala, antaa rangaistusta täydet vaaksat… Jos tyhjästä suutut niin suutu, jos syyttä rankaiset niin rankaise! Tämä mies kärsii sen ilolla, veri ei vapise, sillä hän on silloin sinun vertaisesi-…

Jallu hakkasi ankarasti, mielessä kuohuva levottomuus, kuume. Meni päiviä. Sitten hän eräänä aamuna, mielessä outo keveys ja viileä rauha, lähti astumaan. Hän meni ja ilmoitti nimismiehelle puukottaneensa Töräpään isäntää. Torppari oli syytön. Päästettäköön hänet vapaaksi.

Oli talvinen päivä, tyyni ja kirkkaan lauhkea. Metsän latvoille
levisi punerrus, ikäänkuin hymy nousevasta auringosta.

Jallua pantiin rautoihin. Vanginkuljettaja iski niittejä, vasara
kolisi. Jallu istui ja tuijotteli kylmin, liikkumattomin kasvoin.

— Olisit saanut harkita jo vähän ennemmin, ennen kuin menit tekemään
liian ruokaisia töitä. Se lyönti toi sinulle leipää, nuori mies…

Niinpä vietiin Töräpään Ison poika kotikylästään hilut kintuissa
talvisena päivänä.

— Tuskin sitä nyt sentään yhdellä lyönnillä niin paljon tienataan, vastasi toinen. Kovin on vielä nuori mies. Ei kahta kymmentäkään…

XIX

Jallu Taikinamaa kävellä viputtelee tiilisessä kopissaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan. Taasen alkaa rintaansa mataa pelko, epäilys, rähmii litteänä ja ilkeänä kylmin raajoin. Tuntuu tukalalta ja ahdistavalta, kaamealta. Kirottu, miksi sulkevat ihmisen kivien taakse, jossa mieli happanee, tunkkaantuu, aivoja särkee, yksinäisyys tuntuu ruhjovan rintaluut sisään… Vaikka rasittaisivat ruumista surkealla työllä, kun vain pitäisivät väljän taivaan alla, missä käy tuulien humu, pilvet laahautuvat ilmojen halki…

— Miten käynee sen Töräpään miehen? Tointuuko se? Tuomitaanko Jallu miestaposta vaiko pahoinpitelystä?

— Kun tulisi päätös, tulisi kummin hyvänsä, että pääsisi rauhassa istumaan, alistumaan, kohtalon alle, jota ei voi enää väistää. Sitten se menisi. Mutta tämä hirveä odotuksen aika… Ja miksi piti mennä tuohomaan älyttömästi puukolla? Miksi purkaa vihansa ja raivonsa typerällä, mitättömällä tavalla? Ja miksi piti sen torpan miehen joutua kiikkiin, miksi kaiken sattua niinkuin sattui?

Jallu kävelee, ei saa öisin unta, ajatukset harhailevat ja iskevät aina samassa uudelleen tähän samaan asiaan. On ikäänkuin olisi hänen omiin lihoihinsa juurtuneena pensas, jota täytyy kiskoa kaikin voimin latvuksista, vaikka pieninkin nykäisy tuottaa sietämätöntä tuskaa.

— Niin, miksi pitää hänelle sattua niin kuin sattuu? Turhaanpa kyselet. Siellä ylhäällä tietänevät ne yksi tai kaksi, Jumala tai Piru, mutta eivät hiisku mitään… Voi, matala läjä! Eipä ole Jallu saanut kokea muuta kuin kovaa kohtaloa pienestä pitäen.

Hän tuntee hetkisen kummallista, haikeaa onnellisuutta ajatellessaan olevansa onneton ihminen, kovan kohtalon lapsi…

Menee kuukausia raskaina ja harmaina unennäön tapaisina ja tulee tieto, että Töräpään isäntä on tointunut. Tulee tuomiokin. Kaksissa käräjissä seisoskelee Jallu ja tuntee sisässään ylpeyden sekaista harmia ja kiukkua, kotikylänsä asukkaiden kurkkiessa uteliaasti: sielläpä se seisoo Töräpään Ison poika, raitapuvussa, pari leiviskää rautaa päällä…

Niin saa Jallu Taikinamaa tuomionsa: parisen vuotta ruunun leipää läänin punertavassa, tiilisessä hökötyksessä..

On kesäinen-poutapäivä tukala helle, aurinko hehkuu kirkkaana ja kuumana. Töräpään päiväläiset latovat aitaa kuivan ja pölisevän kesannon vieressä. Sääret lynkässä iskee mies seivästä pystyyn, sylkäistä ruikuttaa ja puhelee:

— Samat, samat niillä on vinkeet Töräpäillä, niin isällä kuin pojalla: tiilinen, tiilinen torni niillä olla pitää…

Sielläpä eleli nyt Töräpään Ison poika tiilisessä talossa. Oli rookissa vedellä ja leivällä, rautakiilat kintuissa, käsiraudat ruuvattuina niin tiukalle, että peukalot rampaantuivat. Pääsi sieltä jälleen, mutta eipä voinut pitää suutaan kiinni, vaan kiroili ja puheli kauttarantain piloja ja ärsytti pirunahkaiset vartijat kimppuunsa. Vasiten teki myrkyksi elämänsä, kypsytteli sisässään sammumatonta vihaa, karvasta katkeruutta. Muisteli, mitä oli lukenut kirjoista ennen, surkeana pojan ketaleena, sovitteli niitä omiin kiivaisiin kuvitelmiinsa ja hautoi koston töitä. Mutta hän ei enää aikonut horjahtaa pieneen ja mitättömään. Laajasti, laajasti hän iskisi, siksi, että oli sortunut onnettomuuteen… Sillä mikä oikeus on toisella elää onnellisempana kuin toisellakaan? Istukoon vain kaikkien niskoilla yhtäläinen onni tai onnettomuus…

Niin hän mietti mustin mielin kopin nurkassa, valjut kasvot hehkuen, ojennellen jalkojaan, että ketjut romisivat.

— Tuli korventakoon koko nykyisen yhteiskunnan! Luhistukoon vanha ja typerä, että päästään rakentamaan uutta, samantekevää mitä. Nouskoon sitten uusi Autuuden Sarvi kuten isä-ukolle ennen… Vaikkapa sen sitten taasen nielisi tuli.

Ah, hän oli Saatasnamma, suuri ja synkkäotsainen kapinoitsija! Hän mietti ja muisteli vanhaa ja merkillistä, rakasta kirjaansa, ja sydämensä vapisi vihasta ja ylpeydestä. Kerran hän iskisi, näyttäisi hampaitaan, nousisi humisten kuin mahtava, vapaa kokkohaukka…

Niin olivat Jallu Taikinamaan, nuoren vangin, hämäriin viha- ja kostokuvitelmiin sekaantuneet yhteiskunnalliset mietteet. Siellä ne liikkuivat suurina ja muodottomina, raskaasti ja kömpelösti, kuten puujaloilla liikahdellen. Mutta ne antoivat sisältöä elämälle, toivat elämänhalua, toivoa tulevista ajoista. Hän ei nähnyt enää itseään kuivettuneena kelohonkana, luisevana, harmaana ja hedelmättömänä, josta ei ikipäivinä putkahtaisi tuoretta oksaa. Hän tunsi itsessään mahlan kihisevän, vihan ja katkeruuden väkevän nesteen.

On talvi, kirkas ja kuulakka, kuuraiset puut hohtaen sinertävinä, savun noustessa harmaana ja punertavana, monin poimuin korkeuteen. Mutta Jallu Taikinamaan mielestä tuoksahtaa kevät, tuoksahtaa väkevästi ja selittämättömästi. Varpuset pyörivät sontaisilla teillä kuin harmaat kerät päästäen enteileväsi! kahisevia ja suhisevia tirskahduksiaan.

Jallu Taikinamaa näkee ja hengittää kaikkialla vapautta, kevättä ja taistelua.

On kapinakevät. Osa Suomen kansaa on noussut sotaan toista osaa vastaan. He ampuvat toistensa ruumiiseen pieniä ja kirkkaita nikkelinpalasia, sohivat toisiaan pistimillä, paksut rautaputket rykivät raskaasti, heittääkseen ihmisten päälle esineitä, jotka löisivät heidät kasaan, liiskaksi, taloja tuohustetaan tuleen…

Kapinallinen on Jallu Taikinamaakin, Töräpään Ison ainoa poika, parahin punikki onkin.

Ah, nytpä oli unista tullut tosi! Hän oli Saatasnamma nyt, vanhan kirjan uljas, tylyotsainen synkeäsilmäinen Saatasnamma, kapinoitsija, jonka ääni jyrisi mustien pyssyjen räpseestä, yli suitsevan sauhun, yli taajan ja välkkyvän keihäsmetsän, joiden kärjistä tippuivat punaiset pisarat… Ah, nyt oli luhistettava, rusennettava, verta, verta ja tulta! Hursikoon yli maan kuten kulovalkea! Syököön ja tuhotkoon kaikki, kehnon ja vanhan, kulottuneen ja mädänneen. Nouskoon tuli kuten helvetin lieska, kuuma ja rankaiseva… Mikä ei siinä kestä, se on huonoa, saa kadota, että sijalle pääsee nousemaan uusi maailma, uudet valkeiksi piilutut rakennukset: Nyt riehukoon viha ja kosto, että kerran puhdistuneeseen, raikkaaseen ilmaan nousisi uusi ja onnellinen päivä, vanhojen mätien rakennelmien vielä suitsutessa, veren noustessa vielä huuruna maasta…

Jallu käveli pitkin keväisiä teitä ja kapinalaulujen uljaat ja raisakat sävelet saivat hänen verensä väräjämään. Nyt lyötäisiin asian puolesta, huomenna nousisi onnen aika, nousisi hänellekin, jonka osana oli ollut aina vain kova kohtalo. Vai olisiko ehkä edelleenkin? Saisiko hän kuten Saatasnamma kapina mielineen nähdä kaiken kukistuvan ja kuolisi pois? Ei, voitto on tuleva; oikeuden ja totuuden, tulevan ajan voitto, miekanrauta on vahva… Voitto! Vähät sitten, jos Jallu Taikinamaan ruumis nykertyisikin karkealle sulavalle lumelle, sontaisen tien viereen, punertavaan lätäkköön, puhelinlankojen ulistessa surunvoittoisesti. Moni oli sinne jo nuukertunut, ja moni vielä nuukertuisi — asian puolesta.

Jallu Taikinamaa astui punakaartin laumassa, hontelona, lätyskälakki päässä, punaisen kaulahuivin päät lerppuen ja liehahdellen. Väsymättä hän venyi hangella, puristi pyssyä poskea vasten, ruskeatukkista, äkäisesti yskähtelevää pyssyä, joka sylkäisi vinkuvan nikkelinokareensa sinne johonkin eteen, missä sen tuli käydä vihamiehen jäseniin. Siellä se oli jossakin edessä se sortaja, porvari, jonka Jallu näki mielikuvituksessaan suurena, mulkoilevana, vähämielisenä ja voimallisena kasana. Se ei tahtonut, että tulisi uusi aika, että tasattaisiin, että onni ja onnettomuus silputtaisiin yhtäläisiin kappaleisiin ja annettaisiin kullekin osansa… Se tahtoi edelleenkin olla päällepäsmäri; pitää mahdollisimman pitkältä onnellisuuden nuoraa ja heittää toisille onnettomuuden vahvan köyden; se tahtoi, että Jallu Taikinamaalle ei koittaisi koskaan pehmeää ja leppeää aikaa… Jallu vihasi sitä edessä olevaa vihamiestä verisesti, kiroili, ettei se ollut sellainen kuin hän sen sisässään näki: mahdoton möhkäle, jonka voisi ampua seulaksi, rusikoida pyssyn perällä, söhäistä pistimellä, että veri ruiskahtaisi.

Mutta ei päästy eteenpäin, ei käyty kimppuun. Kaveri toisensa perästä nykertyi tantereeseen veren imeytyessä hankeen, ja sitten lähdettiin talsimaan takaisin pitkin tietä, keväisiä lumisohjuisia teitä, täynnä risaisia heinänkorsia. Taivaan kumu oli selkeä, aurinko paistoi, mutta Jallu, talsi raskain mielin punaisen kaulahuivin heilahdellessa. Mutta ei hän uskonut mitään pahaa tapahtuvan: tämä oli hetkellistä; kohta tehtäisiin tenä, iskettäisiin ja voitettaisiin. Mitä jos nykertyisikin miehiä? Antaa nykertyä, molemmin puolin, paljon. Sitä väljempää, tulisi, sitä enemmän riittäisi eloon jääneille onnea ja rikkautta, parempaa elämää, tasajakoon…

Mutta yhä vain väistyttiin pitkin keväisiä teitä, auringon paistaessa, lumen sulaessa vedeksi, joka liristen juoksi jonnekin. Yhä useamman miehen tapasi sieltä takaa tuleva metallinokare, nokaisi kuin näkymätön, salavihainen aavehaukka, ja siihen käpertyi mies tai jäi kiusallisesti kitumaan veren valuessa pinnan alta. Yhä useampi ruskeatukkinen pyssy laskeutui alas ja vaikeni. Raskaasti talsivaan kapinoitsijalaumaan matoi epäilys- ja lamaannus, pelko, että tässä taisi tulla surkea loppu asialle. Ne, jotka antautuivat vielä tappeluun iloisen äkäisesti, iskivät ainoastaan epätoivosta, pitäen asiaa menetettynä, ja toivoen saavansa jättää kaikki, jättää komeasti veren ja tuhkan tulvassa.

Sitten, jonakin keväisenä yönä, paljastuneitten kyläaukeitten kuumoittaessa murheellisina kuin hedelmätön hiekka-aavikko, veden tippuessa tummista repaleisista pilvistä, huomasi Jallu Taikinamaa jälleen olevansa vanki. Heidät oli kavalasti kierretty, ahdistettu kuin älyttömät kalat nuotanperään. Jallu oli monien viikkojen liikkeestä uupunut, valvomisesta lamassa ja nyt masensi hänet toivottomuus, tunne, että kaikki oli mennyt. Kontettuneilla, voimattomilla käsillään hän tuskin sai painetuksi patruunoita kiväärinsä makasiiniin, sitten loppuivat patruunatkin ja samassa väännettiin kuuma kivääri hänen kourastaan. Oltiin vankeja. Ruumiita oli paljon, paikoittain röykkiöinä, siinäkin, missä Puna-Simin konekivääri oli rällätellyt… Haavan saaneita oli samoin epälukuisia. Jallu oli ainoastaan vanki. Yön tummuudesta kuului rähäkkää ja kirouksia, joku haavoittunut ulisi ja vaikerteli, jossakin räsähteli vielä pyssytuli, luodit leikkasivat ilmaa kuin suuret, valtavat ruoskanlyönnit.

Ja Jallu Taikinamaan sydämeen valahti vaisu haikeus, katkeran onea apeus. Kaikki oli mennyt. Punaisen huivinsa otti hän kaulastaan ja itki. Kaikki oli mennyt. Oikeutta ei ollut maailmassa, totuus värjötteli, piileskeli kuin myyrä… Vääryys vesoi ja raha oli väkevä, herrat voittivat.

Kuului huuto, että kaikille erikoisemmin syyllisille annettaisiin pikatuomio. Jäisihän niitä vankeja siteenkin tuhoton lauma. Siellä yön hämyssä, lyhdyn haaleassa valossa, tuotiin Jallu Taikinamaakin esiin.

— Olette ollut ase kädessä laillista järjestystä vastaan, vielä viime tingassakin, kun osa jo oli antautunut.

— Joo, joo! Tappaa pitää. Yhtämieltä ollaan, kaveri: tappaa pitää.
Viekää pois.

Samana aamuyönä kaivoi parikymmentä vankia pitkää kuoppaa metsäntörmänteeseen järven rannalle. Niin he kaivaa töhersivät hieman jääkohmeista maata, enimmät äänettöminä, joku hiljaa kiroillen ja jonkun yrittäessä lasketella sukkeluuksia. Muuan lättälakkinen, punahuivinen mies loi ylen innokkaasti, hiki tippui hänen sotkuisesta otsatukastaan lättälakin alla. Hän ojensi hetkeksi selkäänsä, nojasi lapioonsa. Vinha tuuli ajeli kohahtaen vettä vasten aaltojen sileiksi nuolemia rantakiviä.

— No, no, äsähtää siellä joku voittajain päällysmies, pistäkääpä nyt ravakasti, punikit! Työ valmiiksi, että pääsette lepäämään… Teidän takia tässä vielä valvoa. Pitäkää kiirettä, kirotut!

Pian kuitenkin se punakaartilainen kohotti taasen päätään, ojensi selkäänsä ja alkoi puhua:

— Koska hautapuhe taitaisi jäädä pitämättä, elleivät asianomaiset siitä huolehtisi, lausun siis minä tarpeelliset, lohduttavat ja sovittavat mietteet. Toverit! Ei me raukkoja olla, vaan ne, jotka ovat syntymättömiä lapsia. Me olemme jo kipumme kärsineet. Kohta on kaikki ohi. Mutta ne, jotka tulevat, jotka eivät ole vielä aloittaneetkaan: niitä sitä koetellaan. Niistä tuntuu kuolema aikanaan makealta…

Mutta puhe tuntui merkillisen tyrehtyneeltä; kukaan ei naurahtanut, tuskin veti suutaan visaan tai edes kuunteli. Ja päällysmies käski miehen pitää turpansa kiinni.

Viimein on kuoppa valmis. He kämpivät sen reunalle ja lapiot kerätään
pois.

— No, sanoo päällysmies, heittäkää nyt itsenne Jumalalle tai Pirulle.
Napse alkaa. Pitääkö teille sitoa rättejä silmille?

— Mitäs noilla, sanoo joku pitkä, mustanpuhuva, synkkä sälli. On se
ennenkin nähty pyssyntorvi…

Jollakin punakaartilaisella on kädet ristissä, huulet liikkuvat, joku on lysähtänyt polvilleen, enimmät seisovat tyhmännäköisinä. Synkkä, mustanpuhuva sälli sanoo:

— Vielä siellä piruilette, äsähtää päällikkö. Valmista siellä jo!
Antakaa rapsaa!

Aamu kajasti. Kiväärit räsähtelivät ja hauta täyttyi. Sinne pitkään kuoppaan, matalien mäntyjen keskelle, jäi se lättälakkinen punakaulahuivinen mieskin.

— No, sanoi päällysmies, selvältä näyttää. Tuokaa, sieltä joitakin niitä eläviä punikeita, että heittävät vähän muraa kavereitten päälle.

— Mutta Töräpää seisoo yhä mäkensä lappeella, pajassa kalkkaa vasara, tuulimylly humisee mäen harjalla. Ja uudessa, avarassa tuvassa voidaan vielä kertoa tarinoita entisestä mainittavasta Töräpään suvusta.

Päiväläiset askartelevat jotakin, keltainen lamppu on sytytetty, pakkanen rapsaa talvi tai vaan alla.

— Joo, niinhän se Töräpään Iso… Mutta sen poika vietiin linnaan. Kuuluu olleen punikki. Ja surmansa löysi silloin häikän aikana. Tämä isännän velimies oli nähnyt, kun vietiin ja ammuttiin…

XXI

Mutta Jallu Taikinamaa ei ollut vielä löytänyt rauhan valtakuntaa, hänen asuntonsa päälle ei vielä ruoho yrittänyt tunkea viheriää koreuttaan.

Voittaja oli poiminut laumasta ne parikymmentä, joita syystä tai toisesta pidettiin erikoisen syyllisinä. Siinä he seisoivat eri ryhmänä, vaikkakin aivan muiden vankien vieressä, ympärillään joitakin harvalukuisia, pitkien taistelujen ryöseessä väsyneitä vartijoita. Yötummalta taivaalta tippui vielä vettä; vaikkakin pilvet olivat ohenemassa ja haihtumassa. Jallu Taikinamaan sydämeen matoi taasenkin kaameaa, niljakasta ja kylmää: kuoleman kammo. Hän olisi halunnut elää vielä maailmassa, taivaankumun alla, missä maa muutteli muotoaan, rehoitti ja lakastui, ja taivaan suuri aurinko paistoi tai lymysi pilviin, joista herui virvoittavia pisaroita… Ah, raskasta on kuolla, kun on kerran elämään juotettu. Kunpa ei olisi nähnyt maailmaa ollenkaan, kunpa olisi jo pienenä räämäisty kiveen… Ei älyttömällä ipanalla ole sielua…

— No, sanoo matalin äänin eräs vangituista siinä lähellä, Puna-Simi, jonka kanssa Jallu on viikkokausia vaeltanut yhdessä, toverina. — No, sinulle siis luettiin laki lyhyeen. Olit edes sen puolesta onnellinen…

— Toivo? Mitä tässä on toivottavaa: asia on menetetty. Ei nyt voi
elää. Ja parempi äkkinitistys kuin kituminen.

— Niin sen sanoo, ärisee Jallu hiljaa, mutta kun luetaan, että nyt,
niinkuin kissanpentu…

— No, jos sinulla on vielä halu yrittää, kokeilla, niin nopsasti…
Minä olen jo väsynyt.

Puna-Simi tulee, sieppaa Jallun lättälakin ja punaisen huivin ja
pistää oman reuhkansa tämän päähän.

— Siksipä juuri. Ei tässä pitkälle potki toisetkaan. Ja en voisi elää
sielläkään nyt, kun asiaa ei saatu jalalle…

Puna-Simi työntää Jallun pois ja jää itse paikalle. Kivääriään vasten
torkkunut vahtimies havahtuu ja ärisee:

— Mitä mylläystä siinä? Haluatteko maistaa kiväärin tyvi- vai
latvapuolta?

  — Siinäkö ne nyt ovat kaikki? Eihän niistä vain ole joku livistänyt
  tai vaihtunut toiseen? Montako niitä on? Yksikolmatta. Täysi määrä ja
  välipä muusta! Kunhan on yksikolmatta punikkia! No, liikkeelle, mars!

  He häipyvät yön hämyyn vahtimiehet ympärillään pistintorrakkoineen
  ja lapionippuineen. Mutta Jallu Taikinamaa jää seisomaan sinne kylän
  pihamaalle vankilaumaan, mieli autiona ja kalsuna.

Niinpä alkoi aika lipua. Tutkinnoita. Kesä ja vankileiri. Harmaat, apean toivottomat päivät kesäisen taivaan alla, nälkä ja syvällä sisuksissa kiukku.

— Miksi ei, miksi ei tapeltu talvella kovemmin, kysäisee Jallu itseltään syödessään jotakin merkillistä juurista ja muista tehtyä tahasta. Tai olisin edes kuollut silloin, kun olisin saanut lyhyen lopun. Nytpä tätä kestää… No, ehkä ei päivä laske niin, ettei se nouse jälleen. Mutta milloinka se on juuri noussut minulle, Jallu Taikinamaalle?

Ja joka päivä vietiin leiristä miehiä, taudin ja nälän tappamia, alastomina roikkuen rattailla. Elävät kävivät varjoiksi, aidaksenharmaiksi haamuiksi. Joka ruohonpiikki oli leirialueelta nyhdetty, olipa männytkin kaluttu kuorista puhtaiksi niin korkealta kuin oli yletytty.

— Kiduttavat nälällä, ajatteli Jallu laiskoin, uupunein aivoin, synkeitä, paksuja ajatuksia. No, niukasti niillä taitaa olla murua itselläänkin. Ja kukapa se vangille liioin, kun antaa puuttuu vartijaltakin. Maassa ei ole ruokaa. Paljon tapettiin, mutta enemmän olisi pitänyt tappaa. Liikaa on ihmisiä.

Hänessä pysyi henki, hän eli. Meni syksy vankileirissä ja sitten eräitä vuosia vankilassa, aju turtana, tylsänä, aivoihin piintyneenä ajatus: näin elää kovan kohtalon mies, onneton ihminen. Tämän miettiminen tuotti hänelle jonkinlaista outoa nautintoa.

Sitten tuli vapaus. Jälleen avautuivat vankilan portit. Oli kesä, ruohoa, tuoksua ja lämmönvärinää. Jallu Taikinamaa oli vuosikaan tuskin viisissäkolmatta, mutta yhtä hyvin olisi häntä luullut viisikymmenvuotiaaksi. Oli laihtunut karangoksi, kuten ukkovaarinsa kerran kovassa taudissa, ja hänen iholleen oli langennut resuisen pisteaidan harmaus.

Niinpä seisoskeli Jallu Taikinamaa, kerrallisen Töräpään Ison ainoa
poika. Minnekä hän nyt askelensa ohjailisi?

Hän oli vankilassa kehunut jollekin toverilleen, ettei hän tee työtä,
kun vankilasta pääsee, ei niin hipaisekaan työkalun nimelliseen.

— Kyllä ihmiset elättävät. Hullut tekevät töitä, tekevät liikaakin. Liian työnteon takia ne syntyivät nämä suuret sodatkin maailmaan. Kasaantuu paljon työn tuotetta, jota ei voida kuluttaa. Tekevät pyssyjä, valavat ammuksia ja ampuvat sitten toisiaan. Ei auta. Liikaa on sittenkin ihmisiä ja liikaa tehdään työtä. Jos kukin tekisi vain sen, että ruoassa pysyisi, niin vähänpä valaisivat pyssyjä ja pommeja, myrkkyä ja surmakojeita…

Kaveri oli katsellut Jallua pöllistyneenä. Katsellut harmaasta naamasta hohtaviin hieman verenkarvaisiin silmiin ja päätellyt, että hullun se on näköinenkin, mutta hupsut sen on puheetkin.

Jallu Taikinamaa on siis vapaa, astuu tovin ja menee taloon. Heti näkevät, ettei tuo ole oikea kulkija. Istuu penkille laihana karankona, verenkarvaiset silmät hehkuen harmaasta, liikkumattomasta naamasta.

— Taistelin vapauden puolesta, alkaa hän puhua yksitoikkoisella, kumealla äänellä kiusallisen äänettömyyden jälkeen. — Vapauden puolesta tappelin! Pirua ja sortajaa vastaan! Maa on vapaa! Tässä olen nyt! Näin käy vapahtajalle!

Näitä lauseita hän hokee, kumeasti, yksitoikkoisesti ja pyytää viimein suoraan ruokaa ja rahaa.

Ei tuo ole täysipäinen, ajattelee talonväki. No, miksei, on kai taistellut maan puolesta, vapaussoturi… Äly on mennyt raukalta. Antavat ruokaa ja pienen rahankin ja Jallu Taikinamaa lähtee.

Menee seuraavaan taloon: istuu nököttää penkillä ja hokee kuin joku
älytön linnunkuvatus samoja hokemiaan:

— Tappelin vapauden puolesta! Kaikki annoin vapauden puolesta!
Omaisuuteni, voimani! Kaikki meni! Tässä olen nyt!

Eikä hän lähde, ennenkuin on saanut jonkun rahan tai ruokaa, jos on
nälissään.

Näin hän alkoi vaelluksensa talosta taloon, kylästä toiseen. Ensi aluksi tunsi hän sisässään jonkinlaista häpeilyä: hän kerjäilemässä ruokaa ja rahaa ihmisiltä, joita kohtaan hän tunsi mustaa kaunaa, kateutta, vihaa ja halveksumista. Mutta eivätpä varvaa pyssyä silläkään rahalla, eivät ammu kuulaa toisen lihaan… Ja oliko hän edes valehdellut: vapauden puolesta hän oli ampunut…

Joskus muistaa hän kärsimyksiään, nälkää vankileirillä, pamppuja ja pamputtajia ja sadattelee mielessään ja tuntee vihaa ja kostonhimoakin. Muistelee ensimmäistä vankilassa oloaan, suuria kuvitelmiaan, pyrkimyksiä, että hän kohoaa etumieheksi, johtajaksi, tien näyttäjäksi, vanhan kirjan Saatasnammaksi… Nyt hän ei enää kuvittele sellaista. Mikäs nostaja ja johtaja hän olisi ja minkä näyttäjä, lihaton kuhveli, mikäs Saatasnamma se oli, joka ei uskaltanut ammuttaa itseään, vaan tapatti toverin sijastaan…

Hän miettii, että mitä silloin tapahtuisi, jos muut panisivat vielä asian jalalle… Yhtyisikö hän joukkoon? Puristaisiko taasen ruskeapuista pyssyntukkia ja antaisi sen sylkeä metallinappeja vihamiehen jäseniin? Tai vielä parempi, jos pääsisi liki, tuikkimaan pistimen nokalla… Siitä liha nauttisi, kun muistaisi sen ajan, jolloin se sai maistaa pamarin pamppua…

Näin Jallu Taikinamaa miettii, mutta ei hän pääse asiasta oikein selville: menisikö tappeluun vai ei. Viimein hänelle selviää, että ei tappelisi, mutta yllyttäisi muita, tienaisi oikein ja nauttisi, kun ihmiset karkaisivat toistensa kurkkuun, iskisivät kuin pyöräpäiset, hullut jäärät, että otsaluut lusahtaisivat sisään… Silloinpa älymies seisoisi kaikessa rauhassa syrjässä ja nauttisi kuitenkin tappelun ihanuudesta.

Niin hän miettii itsekseen, kulkee pitkin teitä ja puhelee ihmisille vanhoja hokemiaan:

Hänen resuisten vaatteittensa taskuihin, vuorin väleihin, takin kätköihin alkaa kertyä rahaa, setelitukkoja. Sillä hänen kerjäämisensä onnistuu mainiosti. Hän saa. Ja raha, jonka hän saa, pysyy tallella. Hän ei menetä penniäkään. Ruoan, sen vähän, minkä hän sitä nykyjään tarvitsee, hän kerjää samoin. Hän ihmettelee välistä itsekin, kuinka kerjääminen luonnistuu häneltä niin erinomaisesti. Hän tietää, että on toisia, joilla on paremmatkin syyt anella kuin Jallu Taikinamaalla, mutta eivät vain saa hintin tinttiä. Mutta kun hän nököttää penkin reunalla, laihana kuin karanko ja aloittaa omituisen laulunsa, ei hän hellitä, ennenkuin kukkaro on avautunut. Kuka antaa nikkelirahaa, kuka viitosen tai kympin tai joskus joku rikas isänmaanmies, jonka sydämelle käy vapaussankarin kohtalo, saattaa antaa isommankin setelin. Jallu on kerran laskenut rahojaan ja huomannut ällistyksekseen, että niitä on paljon, tuhansia.

— En minä suotta ole Töräpään Ison poika: rahaa kertyy. Repaleinen se oli puku isäukollakin ollut ja sen poimuihin kokosi, vaikka loput sieppasikin toinen, väärä mies. Mutta siihenpä vain minäkin lopuksi tulin, että rahaa vain kasaan… Lienee verissä, sukuvika…

Vuosia meni. Sitten Jallu Taikinamaa kerran kesäisenä päivänä luki taasen rahojaan tien varrella metsässä. Sitten sijoitti hän rahat paikoilleen ja lähti kiireesti astumaan. Hän pyrki kotikyläänsä, Töräpäähän. Tuskin malttoi käydä edes kaikissa tienvarren taloissakaan hokemassa lauluaan:

XXII

On ollut hallayö, tylynselkeä, kuuraa ripotteleva. Töräpään rukiin on pannut pakkanen. Se hamoittaa harmaantuneena, kahisten viluisen, kolakan pohjatuulen pyyhkiessä. Isäntämies tuijottelee siihen ikkunasta synkin miettein: leipä siepataan kynsistä. Saa siinä sitten yrittää, kun yö vie, minkä vuosien työ tuo. Eihän siinä auta kynnen kovuuskaan…

Jo rykösen on lihaton, harmaan kellertävä hupsu kulkumies istunut penkin reunalla ja hokenut omia kotkotuksiaan:

— On tässä itsekukin, tapellut vapauden puolesta! Mitäpä tuosta sitten leipä valkeni… Menot vain lisääntyivät ja verot ja pakkanen vie viimeiset.

Isäntämiehen ääni on ärtyisä ja hän on kääntynyt viimeinkin selin akkunaan ja katselee hupsua vierasta. Tämä jatkaa mistään välittämättä omia lausejaksojaan:

— Niin, sillä jälellä sitä pian on, ellei tässä jotakin hoksaa. Saisi tämän talon ronin myydyksi, että pääsisi painumaan leipämaihin, Amerikkaan, tai vaikka Austraaliaan. Sieltä kirjoittavat hyvää.

— Vai taloa sinä oletkin vailla. Äsken kuulosti, että tyytyisit vähempäänkin.

— Luuletko, ettei ole tekevää? Heti lyödään raha pöytään, kun hinnalla sovitaan.

Isäntä katsoo suurin silmin. No, hullujahan on monenlaisia, rikkaitakin. Siinä taitaisi olla nyt ostaja. Hän katselee harmahtavaa ruisvainiotaan, kääntyy ja epäröipi ja mainitsee viimein summan.

Niinpä tapahtuu, että kauppa tulee. Kulkumies vetää setelitukon toisensa perästä pukunsa kätköistä, lukee ne ja työntää isännän eteen. Sitten hän ripustaa takkinsa naulaan ja sanoo:

— No, nyt sitä ollaan isäntänä kotitalossa, isä vainajan entisessä talossa.

Kaikki hätkähtävät. Nyt he erottavat Jallu Taikinamaan, talon entisen ruotipojan, tuon karankolaihan, harmaan kellertävän haamun takaa. Isäntämies, joka kerran on saanut keuhkoihinsa Jallun puukon, silmäilee häntä peloissaan ja epäluuloisesti: mikähän sillä nyt on mielessä…

— Entisen väen ei tarvitse pitää mitään hoppua. Menee kun kerkiää.
Kyllä tässä mahtuu. Minä kun olen aivan yksinäinen mies.

Entinen isäntäväki poistuu kuitenkin aivan ensipäivinä. He hommautuvat ulkomaille puheittensa mukaan. Ennen lähtöään kysäisee entinen isäntä kuitenkin Jallulta:

— Miten sinä selvisit niistä häikän ajan kahakoista? Sanovat, että
sinut olisi ammuttu…

— Eivät kaikki kuulat tapa! Eikä multa niin raskasta ole, ettei ylös
jaksa nousta!

Kohta puhuttiin pitkin kyliä, että Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison ainoa poika, joka jo kerran oli ammuttu, oli nyt ostanut Töräpään ja oleili siinä isäntänä kuten isänsä ennen. Pian tiedettiin, että hullu mies se on kuten koko entinen sukunsa. Tietäähän ne Töräpäät. Sillä kuuluu olevan aikomus ottaa akka ja siittää lapsia. Kuului sanoneen, ettei suku saa kuolla. Jos vieras kävi, niin eipä häneltä saanut kuvan puhetta.

— Olin punikki, saattoi hän äityä selittämään vieraalle. Taistelin vapauden puolesta. Nyt olen porvari. Minulla on rahaa ja voimaa. Ei kannata ruveta laumassa, rysyssä ja ryymingillä elämää parantamaan. Itsekukin kohdastaan. Joka ei onnistu, se on huono. Joka onnistuu, se on porvari ja pysyy porvarina niin kauan kuin voimaa on…

Akankin hän oli saanut, nuoren leski-ihmisen. Meni aikoja ja lasta ei syntynyt. Jallu Taikinamaa äitteli akalleen: Ei meinaa tehdä hänelle perillistä, koska toivoo, että Taikinamaitten suku kuolisi, että kuolisi viimeinen Töräpään isäntä ja akka sitten pääsisi talon ja tavarain kanssa rillittelemään… Niin puhui mies, joka oli ikävuosiltaan kymmenisen vuotta akkaansa nuorempi. Lopuksi hän ajoi akan pois ja eleli yksinään. Oli muuttanut mieltään. Ei aikonut enää tuottaa lapsia pahaan maailmaan tappelemaan, sotamiehiksi, tykin ruoaksi… Ihmisiä oli ilmankin liikaa, siksi piti tehdä surmankojeita, sotia ja tappaa nitistellä aina vähän väliä. Paljon viisaampaa oli, jos niitä ei siis tehty ollenkaan. No, kuluihan hupsuilta hyvin aika tässä maailmassa, niissä teko- ja tappomeiningeissä. Oli se sen puolesta hyvä. Mutta eri miehet ne on, jotka ruumiita tekee ja eri, jotka niitä pesee…

Hän alkoi kulkea kylällä. Puhui pirullisen pilkallisia puheita, ivaili ilkeästi ikäänkuin viillellen veitsellä lihanpintaa. Koettaa saada ihmiset suuttumaan, riitelemään itsensä ja muiden kanssa. Riemuitsee kovin, aivan hytisee onnesta, kun saa ihmisille harmia ja kiusaa, kun saa heidät vihastumaan ja sadattelemaan. Hän, vuosiensa luvulta tuskin päälle kolmenkymmenen, näyttää iänikuiselta ukolta, hieman käyränä rungoltaan, niin laihana, että voi joka luunsolmun lukea, pinnaltaan harmaana kuin resuinen pisteaita. Näytti, että iho meinasi ottaa sammaltakin, harmaata, homeista jäkälää.

XXIII

On lokakuinen ilta. Pimeys on musta, maa litkahtelee märkyydestä, tuuli puhisee ja sade lankee kumeasti rummutellen ruutuihin.

Jallu Taikinamaa istuu jonkun vieraan miehen kanssa Töräpään kamarihuoneessa. Jallu kohentelee kekäleitä pystyraasussa, se vieras herrasmiehen näköinen istuu pöydän ääressä, jolla näkyy kahden talikynttilän valossa papereita ja kirjoitusneuvoja.

— Miten? puhelee se vieras herra. Te teette testamentin, sellaisen, että ette anna omaisuuttanne kenellekään, että sen pitää antaa olla semmoisenaan, koskemattomana, iänpäivän… Ei laki tunne sellaista testamenttia. Ei sitä voi tehdä, eikä sitä hyväksytä.

— Mitä oppia se on? Omaisuus on minun ja minä saan tehdä sen kanssa
mitä haluan.

— Saatte kyllä, selittää herrasmies, saatte eräissä puitteissa niin kauan kuin elätte. Mutta yhteiskunta ei salli, että te määräätte sen käyttämättömäksi, koko tämän omaisuutenne, talon ja maat, metsittymään ja villiytymään, ilman että ihmiskäsi saisi niihin enää milloinkaan koskea. Se ei käy.

— Kyllä sen kävellä häätyy. Ja mitä te välitätte, kunhan kirjoitatte paperin, niin kuin testamentti tehdään, lain sanoilla ja pykälillä ja esitätte kuoltuani oikeudelle.

— Ei laki sitä hyväksy. Ja, yrittelee herrasmies, mitä te vielä testamentista? Tehän ehditte sen vielä, nuori mies, kolmissakymmenissä…

— Tosi se on. Minä kuolen. Tehkää vain paperi. Ja jos laki ei huolehdi siitä, että kuolevan tahto täytetään, niin kyllä minä huolehdin. Minä kummittelen. Jos joku elävä iskee kyntensä näihin maihin, niin minä lentää louhkasen hautuumaalta ja revin tukasta…

Sade rapisee, tuuli ulvahtaa, ähkäisee uunin hormissa ja tuprauttaa tulista tuhkaa. Herrasmiehestä alkaa tuntua kaamealta. Hän katsoo tuota omituista miestä, joka kyhnöttää uunin ääressä kuin suuri, harmaa lintu, muistaa ne monet tarinat, joita on hänestä kuullut, ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.

Sade hakkaa seiniä ja akkunoita, tuuli humisee pimeydessä, kynä rapisee ja Jallu Taikinamaa istua nököttää tuijotellen riutuvaan hiillokseen.

  Viimein on paperi valmis. Jallu Taikinamaa tutkii sen huolellisesti,
  piirtää nimensä alle ja painaa sinetinkin punaiseen, kihahtelevaan
  lakkaan.

— No niin, sanoo hän sitten. Välttää. Te huolehditte, että se esitetään asianomaisissa paikoissa. On jo myöhä. Käykää tänne levolle. Mihinkäpä siellä liikkunette sateessa ja pimeässä.

Hän poistuu ja herrasmies alkaa hankkiutua levolle, pysähtyen väliin kuin miettimään, pudistellen päätään.

Mutta Jallu Taikinamaa on ottanut tuvan puolelta lyhdyn ja mennyt ulos. On myöhä, pian puoliyö. Musta pimeys tuntuu melkein läimäyttävän naamaa, tuuli tohisee ikäänkuin nuhaisena, synkkämielisesti, ja sade jatkuu. Jallu Taikinamaa kävelee lyhtyineen ympäri tanhuvia, kiertelee rakennuksia, seisoskelee ja näyttää katselevan välittämättä sateesta. Mutta mitäpä hän juuri nähnee muuta kuin pimeyden, sateenpisarat ja tuulen, joka melkein läimäyttää sammuksiin hänen lyhtynsä.

Viimein hän lähtee tupaa kohti. Istuu portaille kuin jokin öinen pöllö pää käsien välissä, liikkumattomana. Hänen vieressään palaa lyhty, jonka liekin tuuli saa hurjasti, levottomasti heilumaan, pitkin lyhdyn laseja valuvat isot, sumeat pisarat.

Menee yö ja talon palvelusväki nousee ja tapaa isännän yhä nököttämässä portailla, kuin harmaan, läpimärän linnun. Lyhdystä on öljy loppumassa. Sen liekki pihahtelee vielä surkeana ja kituen. Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison ainoa poika, on kuollut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLMEN TÖRÄPÄÄN TARINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.