The Project Gutenberg eBook of Tuuli käy heidän ylitseen, by Pentti Haanpää

Hanuri-Pelimannin elämäkerta.
Jätkä ja jätkän onnea.
Kotiin.
Lumirimppa.
Vapaa.
Vanha emäntä.
Voimaa.
Laki.
Petkuttaja.
Pekka Älämäen vanhuus.
Vanha kartano.
Aholan Juuseppi.
Sairas Hese ja Hesen omaisuus.
Vanha toveri.
Eedenin poika.

HANURI-PELIMANNIN ELÄMÄKERTA.

Puut suhisivat ja huokasivat tuulen pyyhkiessä, pilvien hahmot vaelsivat taivaalla kuin mustat, pitkäkaulaiset linnut, ja joskus ulahti tuuli, kuten nuo synkät pilvihaamut olisivat rääkäisseet käheän korpinäänen. Sitten välähti pilvien välitse kuun keltainen, vääntynyt, ikäänkuin taudin näivettämä naama…

Sinä yönä syntyi Remu-Eemeli, jonkin talon mustaotsaisessa saunassa. Oli piian poika, punakan ja verevän, joka oli tahtonut ottaa iloja irti elämästä minkä voi, elää ja tuntea lihansa huumaantuvan. Mutta huumeiset ja hemaisevat yöt olivat tuottaneet maailmaan sen paljaan ja pienen, kitisevän eläjän syksyisenä yönä, nokisilla lauteilla, käryävän öljytuikun haaleassa valossa, eläjän, jota sittemmin vuosien kuluttua mainittiin Remu-Eemeliksi. Mutta likeltä piti, ettei Remu-Eemeli nukkunut jo alkuunsa, häipynyt pois jo silloin, kun hän ei ollut mikään, ainoastaan lihamöhkäle tai taimi, nimetön ja nopeasti unohtuva.

Piika, nuori, punanverevä emä, ei ollut ensinkään mielissään tästä tulemasta, siitä, että ihmiseläjän ilojen ja nautinnoiden piti siitä lihaksi. Hän oli katkeroitunut ja ärtynyt. Olivathan ihmiset häntä pakkailleet ja yritelleet nöyrrytellä häpeään, eikö poikamieslauma ollut eräitä päiviä sitten, kun hän oleskeli nuorten ilopaikoissa pyörein ja tukevin vartaloin, rallatellut: — Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa… Ja näissä poikamiehissä saattoi olla se, joka oli syynä hänen kukoistukseensa. Hän oli yksin oltuaan miltei itkenyt kiukusta ja pahasta mielestä ja päättänyt, ettei hän tule sitä tulijaa eloon imettämään, ei vetämään vaivoikseen perässään halki nuoruutensa verevimmät vuodet… Miksikä todellakaan: huora-penikka saisi paljon kärsiä, parempi, että kuoli pienenä pois, pääsi koreaksi, siipiselkäiseksi enkeliksi taivaan iloihin.

Ja niinpä nyt piian sormet asettuivat tuon paljaan ja nihkeän, kitisevän rääpiskän kaulan ympäri ja pusersivat lujaa. Hieman vain vielä, ja koskaan ei enää olisi henki pihissyt tuon eläjän keuhkoissa. Remu-Eemeliä ei olisi koskaan näkynyt kylien raiteilla. Mutta napamuija, keltainen ja ryppyinen, liikkaseva, alinomaa piippuaan lataava akka, tuli ja pelasti pojan, pesi ja hoiteli henkiin.

Sitten, päivien kuluttua, poika taasen uskottiin äidilleen, imemään punaisin, ahnain turvin pullottavia rintoja. Eikä emä enää halunnut sitä tappaa. Ihmisen mieli muuttuu. Hän oli harkinnut: kun oli kerran siinnyt ja syntynyt, niin niinpä eläköön. Ja hän ruokki ja hoiteli lasta sen kuin kerkesi, elätellessään itseään kylän taloissa piikaihmisen töillä.

Typerä poikanulikka se oli, isopäinen, suurisilmäinen, tukka töyröllään kuin tilhintöyhtö. Ei siitä näyttänyt olevan työn touhuun, istui äänetönnä, sormi suussa. Yhteen asiaan sillä näytti olevan harrastusta: soittoon, monin värein juokseviin ääniin. Se kuunteli sorakielisen linnun viserrystä haaveilevin silmämunin, kalvakka, näivä naama oudosti kallellaan.

Eemeli kasvoi yhä, oli kymmenissä oleva torvelo, joskin hontelo, kalvakka ja kurja. Eikä siitä näyttänyt tulevan itsensä elättäjää. Hänet pantiin paimeneen, mutta kohta olivat naudat aumoilla ja laihopelloissa, ja poika töyrötti jossakin kuunnellen soittoa. Mikä soitti? Linnut lauloivat ja tuuli soitteli oksastoissa… Poika ei menestynyt missään askareissa. Äiti, nyt jo elähtänyt, mehevän olemuksensa menettänyt naisihminen, nimitti häntä »pelikseen» ja valmisti soittoa hutkimalla häntä koivunvarvuilla selkään ja kirkui:

Todellakin näytti siltä, ettei hänestä tulisi ihmistä. Suurissa taloissa, joissa äitinsä eleli palkkapiikana, hän sai potkuja aamusta iltaan, että oli lopulta pehmeä kuin ruttoinen peruna, veltto ja taudin nujertaman näköinen.

Mutta mitäpä tuosta! Päreistä ja jouhista hän oli rakentanut itselleen viulun ja sitä hän sahasi ja kitkutteli aamusta iltaan, milloin suinkin rääpyä sai. Monen monta kertaa iskettiin tuo kurja viulu risoiksi seinään, mutta aina hän sen rakensi uudelleen. Soiton synti oli siinä nulikassa poisjuurittamaton.

Tuli kesäisiä sunnuntai-iltoja, leudonraikkaita ja ruohon lemuisia. Aurinko painui, puiden latvat punersivat ja taivaanlaella oli outoja värinkajoja. Ja pitkin kellertävää tietä kulkivat kylänpojat ja tytöt, rintapielissään lemuavia tuomenkukkia, haitari remusi, ja niin meni matkue halki kylän ohi vöyräiden talojen kumisevalle tanssimäelle.

Ja Eemeli katsoi hievahtamatta, suurin, ahmivin silmin sälliä, joka astui kulkueen etunenässä ja veti hanuria, metallihelaista ja välkkyvää, punanahkapoimuista. Ollapa pikku Eemelillä sellainen! Ja sävelet! Ne vyöryivät mahtavina, hihkaisten, ujostelematta ja remuten, ne uppoutuivat tuutien ja keinuen Eemelin sieluun, joka värisi ja hukkui niihin. Tällaista lienee taivaassa!

Pikku Eemeli juosta lippasi paljain säärin tanssimäelle, lymysi pensaaseen ja kuunteli ja katseli. Haitari lauloi ja tanssi kävi, ja Eemeli kuunteli koko sielullaan, kunnes pensaat ja puut ja koko luonto tuntui väräjävän samaa soittoa. Eikä hän huomannut, että kosteankylmä yöusva nousi ja piiritti mäen, että vilu täristeli hänen jäseniään soiton tahdissa. Sitten hän viimein havahtui, kun peli hetkeksi taukosi, irtautui vaivoin ja juosta kipitti loukuttavin leuoin ja kasteisessa maassa kirvelevin varpain takaisin kylään ja pääsi onnekseen huomaamatta yöpaikoilleen. Kukapa hänestä niin tarkkaa lukua piti mokomastakin kuvatuksesta!

Ja koko seuraavan päivän hän tapaili surkeasti kitisevällä päreviulullaan, nenä nuhasta tohisten, hanuripelin keinuvaa tahtia ja yritteli rallatella sekaan, kuten oli kuullut yöllä humalaisen sällin laulavan soitontahdissa:

Siitä pitäen näki Eemeli unessa ja valveilla ainoastaan haitarin. Hän uneksi siitä alinomaa. Hän näki sen: monipoimuiset, kureille painuvat, punaisiksi päärmätyt nahkat, metallihelat, valkoiset näppäimet, houkuttelevina, tenhoavina, vihreän remmin, josta se laitettiin mahtavasti olkapäälle… Se kangasteli alinomaa hänen tajussaan ja epäilemättä tulisikin pysymään vain haaveena. Sillä mistäpä tulisi tämän nulikan kynsiin haitari, töyhtötukkaisen, huurupäisen huorapojan, joka epäilemättä ei ikipäivänä omaa leipäänsä ansaitsisi.

Kylän laidassa, keltamullalla väritetyssä talossa asui Päärhälli, entinen vallesmanni, hupsu mies, joka oli mestannut virkansa juoden ja rähjäten ja toimitellen hulluntöitä. Siellä hän asui talossaan, ainoana seuranaan vanha, puolikuuro palvelijansa; ryypiskeli, käveli metsässä pyssytorrokko olalla, hankki vuoroin lauman koiria, vuoroin komean ratsun, tai itselleen ihmeellisen puvun, jossa toinen housunlahje oli verenpunainen, toinen harmaa, hupsutteli jos jotakin. Rahoja häneltä riitti, mistä lie riittänytkin.

Tällä miehellä oli hanurikin, koreavärinen ja raskas, moninäppäiminen. Hän soitatti sitä itselleen silloin kun sattui soittajan saamaan tai oli itsekin soittaa kurnuttavinaan. Kerran oli kylässä isot tanssit, suuret häät. Päärhälli houkutteli viinalla ja rahalla pelimannit luokseen, soitatti itselleen, ja sillä välin sai hääväki tulla toimeen ilman soiton kumua. Niin teki Päärhälli kiusaa ihmisille milloin vain voi.

Pikku Eemeli tiesi, että tällä hullulla miehellä oli tuo ihmeellinen soittokoje, ja niin hän alkoi kierrellä keltaista taloa ikäänkuin korppi haaskaa. Mitä hän odotti? Ei mitään, tai ehkä jotakin epämääräistä.

Kerran tapahtuikin jotakin. Päärhälli istui talonsa vieressä viinimarjapensaan juurella, humalaisena, alkoholisamein silmin, vierellään karahveissa vettä ja viinaa ja sylissään hanuri, jota hän hiljoilleen venytteli painellen näppäimistä veltoin sormin. Eemeli tuijotteli kätköstään hehkuvin silmin ja outo, epäselvä ajatus sikisi hänen tajussaan: ottaa, heittää vihreästä remmistä olalleen ja astua pitkin tietä johonkin etäälle…

Silloin nousi Päärhälli, heitti hanurin nurmelle, niin että rämähti ja astui huojahdellen taloonsa. Eemeli hiipi lähemmä. Oli hiljaista, auringon raukea paiste kimmelsi viinakarahveissa, mettinen lensi pöristen sivuitse, haitari retkotti nurmella kuin jokin kummallinen ihmiskääpiö, vatsa kureille kuihtuneena, valkoiset näppäimet loistaen kuin hampaat suunnattomassa, ivallisessa naurussa… Heinikko kahahti. Eemeli oli hanurin luona. Hänen laihat, vavahtelevat käsivartensa kohottivat vaivoin soittokonetta, hoikat sormet hyväilivät näppäimiä. Nyt oli tuo himoittu taikakalu hänen hallussaan mutta poikanulikka ei livistänyt pensaitten peittoon, vaan jäi älyttömänä paikoilleen, rapistellen sormillaan koskettimin ja kuunnellen sen kirkkaita, helähteleviä hengenvetoja.

Hän ei huomannut, että aika lipui, että Päärhälli palasi, huomasi pojan, ällisteli ja yritti ärjäistä kirouksen. Mutta jokin muu miete virkosi kai lepattelemaan hänen alkoholihöyryisessä päässään, sillä hän katseli vain tovin, rykäsi ja sanoi käheän rämisevällä äänellään:

— Ka, Korkalan piian huorapoikahan se on, peli-Eemeli! No, no, älä säikähdä! En minä ketään purematta niele! No, pelaa, pelaa, kun mielesi tekee, soita, kun setä käskee…

Ja pelästynyt Eemeli kiskoi palkeita kaikin voimin, ja kummallinen, hytkähtelevä luritus virtaili todellakin soittokoneesta, ikäänkuin se ei ensikertaa olisikaan poikasen hentoluisissa käsissä. Hullu Päärhälli istua läsötti, sekoitti vettä ja viinaa, ryyppäsi ja irvisteli, kuunteli ja nyökytteli päätään, neuvoi ja usutti kiihdyttämään tahtia.

Omituinen miete syntyi hänessä: hän on Raamatun mies, hän on Sauli, hänellä täytyy olla soittaja, Taavetti, ja Korkalan piian huorapoika tulkoon hänen Taavetikseen. Näin tapahtuikin. Päärhälli kävi puhumassa pojan tähänastiselle huoltajaväelle, sanoi ottavansa pojan palvelijakseen, tai vaikka ottopojakseen, kasvattavansa hänestä mieleisensä miehen… Ja niin eleli Eemeli sitten vanhan vallesmannin kanssa, soitteli hänelle ja soitteli itselleen, oppi erinomaiseksi pelitaituriksi. Ei muuta tehnytkään; korkeintaan oppi, hintelä, oudon kalvakka poikanulikka, tuskin härevämpi lasta, ottamaan ryypyn isäntänsä laseista ja käsittelemään taidolla korttipakkaa. Niin he elelivät, kaksi leuhkaa, kunnes tauti nujersi Päärhällin vuoteeseen. Siinä hän kirosi ja tuskitteli: — Tässä tulee synkkämieliseksi! Alinomaa sai Eemeli sekoitella hänelle höyryäviä toteja, sillä viina oli ainoa, mikä hänelle enää maistui, ja soitella haitarilla kiveröitä pelejä. Eikä kuulunut pelastusta, lääketiede osoittautui tehottomaksi, voiteet vähenivät ja sairas kävi yhä kiukkuisemmaksi.

Sitten Päärhälli kuoli syksyisenä iltana, tulen takassa humistessa ja
Eemelin vetäessä haitaria littein rinnoin, rystyset valkeina:

Niin oli Eemeli pian toisen ikäkymmenensä loppuun ehtivä nuorimies, yksin, pääasiallisena omaisuutenaan haitari ja nuhraantunut korttipakka. Muu omaisuus oli ikäänkuin parahiksi riittänyt siksi kauan kuin Päärhällin elämäkin. Se mitä jäljellä oli, meni parissa viikossa maahanpanijaisryyppyihin, joita Eemeli kallisteli ja kallistelutti muille sureskellessaan isäntäänsä.

Nyt oli hänellä edessään pitkä ja monivaiheinen maantie. Mutta hätäkös hänellä, joka taisi pelata hanuria ja taisi pelata korttia paremmin kuin kukaan laajassa maaherran läänissä. Kyllä hän leivässä pysyi. Niinpä alkoi monivaiheinen elonvaelluksensa, monivaiheinen ja kuitenkin aina yhtäläinen, samaa toisteleva. Astui maantietä, räikeitä värejään taivaan tuulissa haalistuttanut haitari vihreästä remelistä roikkuen, pelasi isoissa pirteissä häitä ja muita hyppyjä, tai päivänpaisteisilla mäkirinteillä ja lenseän lämpimissä saunoissa korttia. Tai eli myös korpien tukkikämpillä ja remusi alas uittoväyliä savotan mukana. Koskaan ei ihmeeksikään ottanut mitään työasetta käsiinsä. Laajalti tunnettiin tuo mainio peliniekka, Remu-Eemeli, pieni, rähjäinen, liian viinan ja muidenkin tunteiden kalvistama jätkä. Monet tarinat kerrottiin hänestä talvisin, kun talo oli vajonnut lumeen, pimeys peitti ilmapiirin ja tuli takassa räiski kevytmielisesti… Useimmiten hän soitti humalassa, niin humalassa, että hänet oli työnnettävä nurkkaan ja naulattava rintapuu eteen pidättelemään, ettei pelimanni tuuskahtaisi nenälleen.

Niin eli monet vuodet piian poika, jota ei oltu aiottu imettää henkiin, josta aiottiin henki puristaa pois jo silloin, kun hän oli nähnyt ainoastaan öljytuikun väräjävän liekin nokisessa saunassa. Taiturisormin juoksutteli hän eräät tuntimäärät peliä kuluneesta, monesti korjatusta hanuristaan, osasi oikealla hetkellä lyödä sopivat korttilehdet lautaan ja pyyhkäistä haltuunsa rahanpennit, ryyppäsi viinanestettä, nautti ravintoa ja ryhtyi naisenpuoliin, tyytyen niihin, joita sai.

Niin eleli, ja tauti ruostutti hänen keuhkojaan, kunnes hän eräänä päivänä vieraassa pirtissä oksenti sisuksistaan punaisen ja lämpöisen verisuihkun, ojenteli jäseniään, korahteli ja kuoli. Vanha hanuri retkotti hänen vierellään, ikäänkuin sekin kuolinkamppauksen väänteissä, vatsa kureilla kuihtuneena, keltaiset, kuluneet näppäimet suunnattomassa, ivallisessa naurussa…

Remu-Eemeliä ei enää ollut. Mitä hän oli etsinyt, mitä saavuttanut? Kukapa käsittää. Hän oli vain elänyt aikansa, kuten jokainen ihmislapsi.

Remu-Eemeliä ei enää ole, hänen hanurinsa roikkuu vielä erään pirtin seinällä siitä samasta vihertävästä hihnasta, josta Eemeli kuljetti sitä pitkin tietä ja kyliä, roikkuu rapistuneena ja vanhana, russakkain asuinsijana, kirkkaat maalit ja kiiltävät helat murheellisesti himmentyneinä. Ja keltaiset, kuulun soittajan luisevan taitosormen kuluttamat näppäimet irvistävät suunnatonta, ivallista nauruaan.

JÄTKÄ JA JÄTKÄN ONNEA.

Jokipenkan päivänkaltevan rinteen peitti tiheä tuore ja lemuava ruoho, vesiäpräässä rehoitti mustanpuhuva leppäpuska, aurinko heloitti, kimalainen turrasi, koski hymisi ja kohahteli.

Välkähtelevä vesi soljutteli tukkeja, joiden nokat kolahtelivat taidolla rakennettuihin korvakkoihin, niljakkapintaiset propsit nyökkyivät laineilla ikäänkuin unimielisinä.

Jokipenkan kaltevalla rinteellä venyimme me, kaksi rähjäistä, sinimekkoista jätkää auringon lempeässä paisteessa. Pääluun ontelossa eivät itäneet repäisevät mietteet; oli ikäänkuin se olisi ollut täynnä pehmeitä pumpuleita tai poutapilven harsoriekaleita… Poutapilvien takainen valtias on toisinaan lempeä ja hyvä, se silittää luomakunnan alimpienkin päätä; antaa jätkän lojua nurmella ja olla onnellinen kuten sen harmajan torpanmiehen lehmänkin, joka märehtii haassaan kiven kupeella vatsa pullollaan keväistä ruohoa.

Venyi siinä vierelläni Närhi-Isko, kulkumies ja jätkä, jäsenet raukeina, uniset silmät siikaillen siintävään, pyörryttävään taivaankumuun. Närhi-Isko, rihainen, pienikokoinen mies, kasvoillansa suurien tunteiden kalvea leima ja punertava puukonpiirto halki naaman. Ympäri Suomenniemen vaellellut mies, ottanut elantonsa sahalla ja hakavarrella; lie joskus juonut ja rähjännyt ja tapella nahistellutkin saaden tusinan verran koristelevia arpia. Liekö pihissyt suonissaan mustalaisveren alaa. Ei tiennyt isästään, ei äidistään. Oli vain löytänyt itsensä isoisten ihmisten pirttien loukoista, sittenkuin tajunlanka alkoi juosta hänen ajukopassaan. Oli kuullut mainittavan, että oli jostakin maantien poskesta löydetty se lihantaimi, josta oli kehkeytynyt Närhi-Iisko, synkeä sällimies. Eikä ollut ilmestynyt sitä vaimoihmistä, joka olisi sanonut: sinä olet minun poikani, sinuun olen mielistynyt…

Aurinko paistoi ja aika lipui sähisten sivuitse, aika, joka jaettuna tunnin kappaleisiin toi rahaa jätkille, jotka eivät rasittaneet ruumistaan raskaalla työllä… Luonto on toisinaan ihmisille laupias ja lahjoittaa jätkällekin joksikin häipyväksi tuokioksi ylen suuren onnen.

Oli saapunut jokin päivä sitten koko roikka tämän kihahtelevan koskisarjan partaalle. Ja niin me olimme kahden vahtimiehinä kosken ylimmässä nikamassa, kaksi synkeätä, savotoissa rähjistynyttä jätkää, sinimekkoista ja pitkäsaappaista, leveät hatunreunat remsallaan, vyöllä roikahteleva helahoito. Olipa rakenneltu korvaukset, että soluivat puut sivuitse ilman huolta ja vaivaa, oli uisteltu kirkaskupeisia haukia koskenniskan pyörteistä, oli pelailtu markan nakkia leppäpuskan siimeksessä. Olipa kerrottu tarinoita, sattumuksia elämän suuressa souvissa, itselle ja muille.

Kunnes ei enää tehty mitään näistä, oltiin vain onnellisia. Miksikä läpsytellä likaisia korttilehtiä, lurkkia uistimella, puhua ja nauraa kihauttaa tolkutonta naurua… Olihan sitä tehty niin monesti ennen ja tultaneen tekemään tulevinakin aikoina… Lojua, ah, lojua haaleassa, tuoksuvassa kesän ilmassa juuri ja juuri kierittäen itseään sen verran, että leppäpuska langetti ylle sakean varjon. Tai käveltiin, toikkailtiin, raukein jäsenin, haalein ja harmain silmin, haukkaamaan jokin ruuanpala Isoon Mahalaan, taloon, joka jykevänä kohosi vainioittensa keskellä. Kärpäset surisivat uneliaasti avarassa, valkopermantoisessa tuvassa, emäntäihminen pyörähteli ruokapuuhissa, jätkät söivät ja napsuttivat ja nököttivät penkeillä savuke veltosti suupielessä. Sammupa nyt tai savua… Suuri hiljaisuus; vain kello tokutti ja keittiön puolella kolahtelivat astiat. Piikaihmiset, pyöreät lyllykät, missä lienevät olleet pölisevällä kesannolla talikkoineen tunkion kimpussa kuin sontiaiset… Joku huutomuori nukkua nyyrötti pankonkulmassa; vihamielinen kärpänen vainosi sen paljaita sääriä eikä antanut levon rauhaa…

Mentiinpä myös harmaaseen, kallistuneeseen mökkiin vesakon keskelle, missä akka kiehautti meille kahvit mustakylkisellä pannullaan. Jätkä tietää, että taloista saa ruuan, mutta kahvi on etsittävä mökeistä. Hörpittiinpä mustaa lientä, kastettiin vehnästä, liepä lirautettu toisinaan sekaan korpikuusen hempeän karvaita kyyneleitäkin. Mutta ei maistunut nyt viinakaan. Ei nautittu niin, että olisi kihahtanut onnellisen uneliaaseen päänuppiin ja turistu kuin kimalaiset humalan humussa jokiahteiden asunnoilla.

Niinpä loikoiltiin nurmella kirkkaina päivinä ja lauhoina, tyyninä öinä unen kääriessä tylsät aivot pehmeisiin pumpuleihinsa. Ah, ylistys unelle! Nukumme, ja hetket lipuvat vaivatta taaksemme. Tai saatettiin istua nököttääkin kivipaadella viileässä iltailmassa, jolloin kymmenmies tavallisesti kulki katselmusretkellään nähdäkseen, että vartijat olivat raittiit ja valvoivat. Koski pihisi ja hymisi ainaista hyräilyään, Isosta Mahalasta kantautui ilta-askareitten ääni, kuusikossa yritteli kukahdella sorakielinen käki. Saattoi silloin Närhi-Isko vetäistä housun liitingistä holskuvan putelin ja ryypätä, imeskellen, muljahuttaen silmää kuten nahkasilmä säynäs.

Viisi viikkoa kestivät nämä onnenajat, leudot olot sinisen taivaan alla, taivaan, jossa poutapilvien terhenet purjehtivat monin hahmoin. Lie joskus pisaroinut vettäkin mustanpuhuvasta kuuronpilvestä, että Ison Mahasen, jumalisen miehen pelloilla viljankorsi tunkisi rehevästi mullasta.

Sitten se loppui. Koski nieli viimeiset ylhäältä uivat puut. Saapui häntäroikka ja alkoi hajoitella virran vietäviksi korvakoitamme. Eipä ollut enää unta ja onnea. Työnnä, vedä, kieritä ja väännä. Närhi-Iskosta maistui se ylen puulle. Otti tilin ja katosi. Olikin siinä makaillessa tullut useahkoja seteleitä, niin että mikäs kävellessä.

Ja niin valuin häntäroikassa ahteista alas tehden töitä haamuharmain, unisin silmin, umpimielisenä, hautoen pääkopassani, että nyt humusi Närhi-Isko kaupunkipaikassa, humusi ja sumusi, kunnes raha oli lopussa, ja painui sitten kellertävälle tielle…

Mutta minä erehdyin. Ei ollut Närhi-Isko mennyt maalikyliin. Kumma jätkä! Jäi siihen harmaaseen tölliin vesakon peitossa, lähellä Isoa Mahalaa. Siellä sitten eli, syöden vehnästä, leipää ja läskiä ja naukkien viinaa aamusta iltaan. Humusipa täällä minkä voi! Pelaili Ison Mahalan rengiltä pennit pois mustissa saunoissa, piteli piikoja luhdissa, ui ja roikisteli alasti auringonpaisteessa paahdattaen nahkansa niljakan punaiseksi. Kun sitten Ison Mahalan väki liehui heinätöissä, liehuivat isäntä ja palkkalaiset, että hiki kierähti vesiherneinä pinnasta, silloinpa istui Närhi-Isko juuri vieressä kahareisin mökin harjalla ja vetäisi hanurilla lurituksia, alastonna kuin nyljetty made, parhaana luokopäivänä…

Ja sillävälin kulkeusin minä yhä alemmas vierivän veden vartta aina jokisuulle saakka. Teinpä taasen lastaustöitä mykkänä ja yksitoikkoisena kuin tylsä muuli, kunnes kului kesä ja kului vielä syksykin. Sittenpä painuin valtatielle tylynselkeinä marraskuunpäivinä, kun tie oli kovettunut rypyläiseksi ja raudankovaksi ja kuuraa oli piroteltu ruohonkuloihin ja varpupuihin. Astelin kiertelevää tietä, joka leikkoi synkeitä korpimaita, kiipeili kankaille ja tapasi kylärykelmiä mukaisissa laaksoissa, sekasortoisia ja ikävänharmaita tai helakoiksi ja tylynkoreiksi väritettyjä. Verkoin kuljin, välittämättä, mihin tie vie, mille haaralle käännyin. Kuljin minkä kuljin tai poikkesin taloon tai suonsyrjässä kyhjöttävään tölliin.

Silloin syystalven harmaina päivinä, kun auringon silmä juuri ja juuri kurkisti metsän sahareunan takaa, tapasin ihmeekseni Närhi-Iskon kaukana kesäisiltä onnenkentiltämme.

Niinpä pantiin kirves puiden juurelle, päätämme elätellessämme. Saha suhisi, nila sinkosi rungosta ja kova oli mäellä mäike. Mutta sunnuntain seudussa humistiin kylällä tanssituvissa, missä hanuri lauloi raisakoita säveliä, tai joikui alakuloisin rytmein jotakin kaihoilevaa niinkuin kissa maaliskuun sädehtivällä hangella, vihertävässä kuutamossa.

Olivat sitten jouluviikot, jolloin koko savotta vietti laiskanpäiviä, ja silloinpa Närhi-Isko taasen tuli huomaamaan, kuinka ruumista rasittavaa oli sahata petäjän juurta. Sanoi ottavansa oppia karhusta ja nukkuvansa, kunnes kevään metiset ilmat hänet herättäisivät uuteen eloon… Kiipesi uunille, hiostavaan, leutoon lämpimään. Siellä hän ähötti. Lie nukkunut enimmät ajat, lie valvonut alakuloisin miettein, tiiristellyt mustaan laipioon, missä russakat rapisivat. Laskeusi sitten sieltä alas aina vuorokauden parin perästä ja söi aterian leveän pöydän päässä.

Niin kuluivat viikot. Mutta sitten eräänä päivänä hän luovutti viimeiset killinkinsä syötyään mahansa täyteen läskiä ja perunaa. Monta päivää makasi hän sittenkin uunin kuumilla kivillä koivuinen kelles päänsä alla.

Olipa jo kevät tulossa: taivas sininen ja valkea maa. Hanki sädehti, metsät lemusivat pihkalle. Tikka pärrytti onttoa honkaa, tiainen rimpuili koivun kärhämässä ja soitteli kiivaita tunteitaan… Mutta kuusikon vihertävässä hämärässä Närhi-Isko taasen suhisutti sahaa ja katkoi paperipuita.

Kevät teki työtään, pehmeitä huuhkansiipiään suhisuttava kevät. Ehkäpä kesän leppeä valtias lahjoittaisi taasen jonkin onnen haipuvan hetken uittoväylän varsilla: levon ja suloisen uneliaisuuden…

KOTIIN.

Syksy saapui, puiden ja pensaiden lehtiverho karisi, rimmet ja suot kohvettuivat. Suurella sydänmaalla vallitsi tuulien humu ja metsän puhina, joskus kakkasi tikka, metsälinnun siipi havisi raskaasti, närhi nauroi. Tuiskusi lunta ja tuli jätkäroikka. Hirsisaunat rakennettiin ja työ alkoi.

Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli juuri tällä savotalla. Veti ankarasti jännesahaa ja koloi kuorta puunrungosta, söi leipää ja läskiä, nukkua törsötti raskasta tukki-unta kämpän ahtaudessa, istui äänetönnä, kirosi synkästi ja lausui jonkin jätkäsananparren. Iltaisin, kun tuli paloi, käristettiin läskiä, kuivailtiin kerineitä ja pelattiin korttia, makaili Eenokki ritsillään selällään sammuva sätkä hampaissa ja mietti, laskeskeli, paljonko tässä tienasi päivässä, ja mitä ehtisi saada kokoon siksi, kun lumi sulaa ja uitto alkaa. Teki usein mieli yrittää pelatakin, mutta kuinka monta kertaa se sama mieliteko olikaan jo katkaissut hänen suunnitelmansa: onneton tuuri vei kaikki. Ja niinpä tyytyi hän lyömään markan katkuja, ettei pelitaito kävisi aivan ruosteeseen. — Kun oli viinankauppiaita kämpällä ja vallitsi viinan humuinen ja sumuinen elämä, himoitti Eenokkia ylettömästi yhtyä leikkiin. Maallistahan tämä kaikki oli! Höh, minkälaisia suunnitelmia hän elättelikään itsessään, hän, jo kouliintunut lentojätkä… Mutta sittenkin hän, juopporetku, ei ostanut viinaa kuin pari pullollista talven mittaan, asteli pikkuhinarissa ja valehteli muille jätkille ylettömiä reisuistaan ja teoistaan…

Talvi meni ja Eenokilla oli todellakin säästössä joku seteli. Uitto alkoi. Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, käytteli keksiä ja tienasi, söi lujasti ja joi kahvia vahvasti, mutta eipä yhtynyt kortinlyöntiin tai ryyppysakiin. Toiset jätkät mulkoilivat häneen altakulmain ja puhuivat piloja. Mitähän tämä Eenokki mahtoi suunnitella sisuksissaan? He laskeskelivat, että oli sillä varmaankin senverran rahoja säästössä, että sai kyytirahat Niuvanniemeen, kun jokisuulle päästäisiin.

Niin mentiin tukkien ja solisevan veden mukana ohi monien kylien ja pitkien korpirantojen sivuitse. Kesä meni ja syksyllä oltiin uittoväylän päässä laajassa, maalaillussa kyläkunnassa.

Eenokilla, Kärki-Sipon vanhimmalla pojalla, oli nyt vihdoinkin tukku rapisevia seteleitä heteissään — asia joka oli sattunut tätä ennen ani harvoin ja ylen pikaisesti hänen jätkävaelluksensa aikana.

Nyt viimeinkin toteutuisi hänen mielihauteensa, joka oli lakkaamatta äännellyt ja nakertanut hänen sisuksissaan, kuten joku seinätoukka. Monesti ennenkin oli hän jo yrittänyt, mutta aina olivat viina, kortit ja naiset eksyttäneet hänet suunnitellulta tieltä, ja sitten oli hän kaikki aatokset hetkeksi heittänyt.

Ja nyt oli hän melkein päämäärässään. Viimeinkin palaisi hän etäiseen ja eteläiseen kotikyläänsä, näkisi vielä lapsuutensa pienen, harmaan mökin, jonka akkunan alla pari vanhaa ja väärää omenapuuta kannatteli kai näihin aikoihin punertavia, kypsyviä omenanmöykkyjä…

Oh, muistot tulvahtelivat kuin kihisevä kosken vesi hänen tajussaan! Siitä oli kauan, kun hän oli nähnyt tuon kaiken, vanhan ja etäisen, omituisesti liikuttavan… Oh, kuka uskoisi, että sellainen tunteenarka taimi eläisi hänen jätkänsydämessään!

Siitä oli kauan, kun hän oli kotoaan lähtenyt, siitä oli vuosikymmen tai toistakin. Viina, rähjäykset ja lentojätkän levoton veri ajoivat hänet sieltä. Monesti oli hän aikonut palata sinne, mutta ei hän halunnut yritellä takaisin resuisessa jätkänasussaan ikäänkuin joku puoliksi kynitty linnunkuvatus…

Mutta nyt hän viimeinkin saisi nähdä kotikylänsä ja lapsuutensa tantereet, kuten oli kauan suunnitellut. Ja kun hän sinne tulisi: entä sitten? Ei hän tiennyt. Miten lienevät siellä olot? Eihän piintynyt jätkä voine siellä elää, eikä viihtyä… Kunhan oleilisi siellä vain hetken ja astuisi taasen jätkän loputonta tietä…

Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, kaukaa harmaasta mökistä, jonka ikkunan alla oli omenapuu, heitti yltään kaksi kuukautta yhtämittaa päällä roikkuneen nokimustan paidan, pihkaisen puseron, riekaleita roikkuvat sarkahousut ja lätyskäisen lakkireuhkan. Hän käveli nyt uudessa, sinisessä puvussa, joka hohti kuin sittisontiaisen panssari, siistissä hatussa, punarantuisessa simsetissä, kiiluvissa kellonperissä. Ja sitten osti hän juutalaisukon puodista saappaat, mustat, kovat ja kimmeltävät.

Mitään ei puuttunut. Kaikki oli kuten hän oli kuvitellut. Vielä oli rahaakin, että kykeni matkustamaan kuten herra ja näyttämään setelinlaitaa vielä kotinurkillakin. Olipa sitä Eenokin mielestä enemmänkin, niin että oli syytä ottaa pikku kihaus, ja saada iloja irti elämästä…

Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, otti ryypyn ja useammankin. Päivä meni ja yö ja toinenkin päivä, ja tuli taasen yö. Hänen alkoholihämyisessä päässään kuvasteli satuisen kauniina romeena kotikylään paluunsa. Hän selitteli sitä toisille jätkille takeltavin lausein, seikkaperäisesti, kuinka hän, Kärki-Sipon vanhin poika, retu, saapuisi kotikyläänsä ikäänkuin herra, autolla, hienossa puvussa, sikaari hampaissa. Ihmiset katselisivat oudostellen: se on Kärki-Sipon poika, Eenokki… Ja hän oleilisi hetken ja lähtisi sitten.

Niin kuvitteli Eenokki viinan kihistessä pääkopassaan, ja viimeisetkin markat menivät ja sitten aamulla heräsi Eenokki maantien ravista, sateen kastelemana ja rapaisena, vilusta täristen ja pakottavin päin. Joka ainoa penni, kellot ja puukot olivat pois, ja hänen hienot, kiiltävät saappaansa… Oh, kavala juutalainen oli hänelle myynyt pahvikengät! Nyt ne olivat sateessa kastuneet, särkyneet ja loukahdelleet rikki, harmaa pahvi irvisti sieltä ja täältä murheellisesti…

Siinä makasi Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, ja sanomaton haikeus täytti hänen turran päänsä. Oh, taisi olla niin, ettei hän koskaan näkisi kotimökkiään, lapsuutensa laaksoa. Hän oli jättänyt sen ainiaaksi. Ehkäpä ilmestyi silmänurkkaan katkera kyynel, ehkäpä ainoa, mitä sieltä tuli esiin puristumaan hänen vaellellessaan jätkän loputonta tietä…

Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli seuraavina päivinä taas töissä. Hienossa, sinisessä puvussaan ja simseteissään juoksenteli hän lankkutaakka olkapäällä. Mutta jalkojen verhoiksi oli kääräisty säkit, jotka oli köytetty nilkan ympäri toppinuoralla.

LUMIRIMPPA.

Hammasreunaisen kuusikkokorven mustan ja synkeän seinämän takaa alkoi auringon hehkuva kiekko kohota lyhytkaariselle tolalleen. Pilvien resuiset, ryppyiset palteet hehkuivat veripunaa ja tulipalon loimotusta alakuloiselle nevalle, minkä karskuvasta lumipinnasta tunki tuolla ja täällä näkyviin vaivaisen varvun tai suojuornikkaan harmaa, hedelmätön latva, lumenpinta kimalteli ja säihkyi, ja jonkin nyreännäköisen, mustasuortuvaisen männynkärrin pitkä varjo leikkasi sitä tummana hiiliviiruna.

Kuusikon katveesta toikkaili esiin Lumirimppa — tuhkanharmaa, pörhöhöyheninen, riukusäärinen kurki. Isona, harmaana haamuna asteli se juhlallisesti nevanselällä, pitkä kaula kiertyi ja Vääntelehti ja pienet, pyöreät, punertavat silmät killistelivät alakuloisesti talvista luomakuntaa.

Aurinko katsoi jo koko silmällään kuusikon sahareunan takaa, siimamäntyjen sorea lakkapäinen pilaristo puunsi verisenhaaleana nevan toista syrjää paartavalla kangaskaarteella. Tohiseva teeriparvi, joka juuri oli kaivautunut nutuistaan kankaan reunassa ja pyyhkäisi yli nevan, teki kurjen kohdalla säikähtyneenä pitkän mutkan.

Vaivaiskoivujen, kiertyvien ja kitukasvuisten varvunkärhämien seassa Lumirimppa nyt kaivoi ja pehnasi lunta pitkillä riukusäärillään ja särmikkäällä puikkonokallaan. Paljastuvista rahkamättäistä näykkäsi se makeanpunaisen ja väkevänmehevän, mutta jäisenkalisevan karpalon. Kuiva ja kipsakka ilma liimasi pärskähteleviä lumikiteitä sen pörröisiin höyheniin, joiden lomitse pakkanen itsepäisesti yritti kohmettamaan linnun luulaihaa ruumista. Mutta se eli kiivaasti, kuopi säärillään, karhoi nokallaan ja pehnasi siivillään niin, että lumi pyrähteli ympärillä. Ja etempää, suon reunasta katseli valkoposkinen, pakkasessa pöyhistelevä metsätiainen, joka rimpuili lahonneessa koivunluu rangossa ja äännähti ihmetellen: äks tii tii tii…

Sillä se ei ymmärtänyt, miksi kesän eläin, suon liejussa kahlaileva jättiläinen, toikkaili nyt narskuvalla lumella, taivaan holvikaaren kaartuessa korkealla, puiden seisoessa huurteisina ja sulina läikkyneiden nesteiden ollessa jääksi jähmettyneinä.

Suon syrjäisimmissä ja iätivievissä sopukoissa, niissä mustien kurnamoitten silmäkkeistä vaani vesipirun tyly, pilkallinen silmä — siellä oli se ilmestynyt taistelujen maailmaan. Suo oli höyrynnyt, suolla ja suon reunoilla, koivikoissa, männiköissä kuhisi elämää, ja taivaan siintävässä ylhäisyydessä hehkui päivän pyörä…

Mutta kurjenpoika oli paljas ja pieni rääpiskö; nokka ja koivet kömpelöt ja holtittomat ja siipispankan tyngät sulkia vailla. Sen hoikkakaulaiset vanhemmat kahlasivat ja kalastivat liejussa ja ruokkivat sitä toukilla, mustilla rasvaa tiukkuvilla sammakoilla ja kaikenkaltaisilla suossa rähmävillä hyönteisillä. Ja se kasvoi ja vahvistui. Höyhenet ja sulat putkahtivat esiin, kasvoivat ja peittivät sen tiilenpunaisen ihon. Sitten se oli toikkaroinut ulos suolle, oppinut kohottamaan ruhonsa humisevien siiveniskujen varassa ilmaan ja etsimään ravintonsa avaralta suolta, vetisiltä rimmiltä ja ryteisiltä rämemailta.

Syksyisin, kun pienet liejuelävät ryömivät piiloon, kohosi kurkijoukko mahtavin kiertein korkeuteen. Sitten pyyhkäistiin suhisevana kiilana kohti etelän maita, missä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä, aurinko paistaa seipään reikään taivaan laelta ja elämänkuhina on ylipursuileva.

Mutta tuli toinen kevät ja orpo, alakuloinen neva heräsi: vesi solisi ja porisi, rahka, lieju ja muta hengitti, huokui ja lemusi. Silloin kurkiroikka palasi etelänretkeltään kiivaita tunteita täynnä. Ja se nuori kurki, joka nyt lähmi lumessa, sinimustan talvitaivaan alla, oli komea uros ja kantoi päätään ylväästi korkealla hoikan kaulansa nenässä. Se sai puolison ja katosi vetelimmälle, vellinä notkuvalle rimmelle, sai kaksi ruskeankirjavaa kalkkikuulaa ja kasvatti maailmaan parin pitkäkaulaisia jälkeläisiä.

Niin se oli elänyt monet ajat. Kun lumi ja vilu valtasi sen kotinevan, avaran ja monisokkeloisen, oleskeli se etelän hehkuvan taivaan alla heti keväällä palatakseen.

Niin oli taas kevätaamu, ja kosintatanssit suon reunassa sujuivat kiivasta menoaan. Kurjet patsastelivat ja pöyhistelivät korkeina riukusäärillään. Piirissä seisoivat toiset juhlallisina, totisina patsaina, mutta keskellä tanssi kurkipari kiivain liikkein, kumarrellen, kaulaa keikistellen, siipiä räpytellen, riukukoipia ojennellen ja pyörähdellen.

Mutta silloin tirrisilmäisen kurkivanhuksen varoituskirkaisu leikkasi hiljaisuuden, ja silmänräpäyksessä suurien siipien havina ja kohu kiidätti kurkiparvea kaikkiin suuntiin. Suon helmuksia kiertelevästä turkintiheästä tureikosta suitsahti savupatsas, ase räiskähti ja yksi kurki pyörähteli surkeasti ilmassa toisen siiven hervotonna painuessa sivulle ja toisen pieksäessä ankarasti ilmaa. Siipirikko rääpsähti nokalleen ruohikkoon, mies säntäsi pyssyineen kohti, mutta samassa lintu tointui, turvautui koipiinsa ja oli kohta kaukana tuhoavan tulitorven seutuvilta.

Siitä pitäen ei se enää koskaan saanut kohota taivaan siintävään kumuun, ei valita itselleen puolisoa, ei elää toisten joukossa. Sillä se ei ollut enää kurki, se oli siipirikko, jota toiset eivät enää tunnustaneet veljekseen. Se oli kuin toista rotua, aave, kamaiseva kummitus, jota toiset karttoivat ja jonka he karkoittivat kauas.

Se eli erakkona, kahlaili rimmillä ja rämeillä surumielisenä ja tiiristeli alakuloisena kesän elämää ja auringon hehkua. Kesä kului ja saapui syksy. Ja niin se näki kurkien kohoavan korkealle ja pääskynpyrstönä alkavan liukua päivää kohti. Silloin sai sen valtaansa suunnaton tuska ja hätä. Se hyppi tasajalkaa mättäältä mättäälle, huhtoi väkevästi siivellään ja sai riippuvan siipensäkin lepattamaan. Se kohosi metrin, kohosi kaksi ja putosi nurinniskoin alas. Mutta se yritti yhä uudelleen, yritti vimmatusti, kunnes se ruhjoutuneena, sairaana ja voimatonna rääpsähti mättään koloon. Talvi lähestyi vitkalleen. Myrsky pyyhki raskaalla luudallaan maita ja metsiä, salo huokaili, valitti ja ryskyi. Suhusade vihmoi, viimeisetkin kesän elävät muuttivat muille maille. Raskaan kanalinnun siipi havisi joskus näreikössä, tikka hakkasi, hohkanärhi nauroi rumasti ja synkkä korppi louhotteli yli metsän etsien haaskaa. Joskus pilkisteli auringon silmä töhryisten, murheellisten pilvien lomitse.

Sitten tuuli pyyhki pilvivaipan kasaan, ilma kiristyi ja kirkastui. Sinimustan taivaan kumusta tähdet vilkuttivat sakaroitaan ikäänkuin salaperäisellä ilmekielellä selittäen outoja asioita. Ankara oli pakkasen mahti. Nesteet jähmettyivät, suon lieju kopristui rauskavaksi rautapelliksi.

Kurkea palelti, ja se näki nälkää. Marjat ja kaikenlaiset kasviaineet pitivät vain vaivoin yllä hengen pihinää. Monet viikot oli siitä, kun se oli nielaissut viimeisen kohmeisen, piiloon rähmivän sammakon. Mutta se ei murtunut. Elinvoima istui lujassa sen laihtuvissa, pitkissä jäsenissä, höyhenet pörhistyivät ja kokivat tiheytyä lämmittäväksi turkiksi. Ja korpi, tuo tiheä ja synkkä kuusikkokorpi, huokui kosteita, lauhkeita höyryjä. Sieltä kaatuneen kuusen juurakon luolasta kurki löysi asuinsijan, minne pakkasen mahti ei ylettynyt kaikella voimallaan.

Eikä ainoastaan nälän musta haamu ja kylmän jäisenhilisevä kummitus hautoneet Lumirimpan pään menoa. Monta vaani muutakin vaaraa. Punaturkkinen, nälistynyt kettu kierteli, ja harmaissa metsämökeissä ja maalatuissa kyläsikermissä asui verenhimokkaita petoja.

Liukuipa eräänkin kerran tämmöinen kumma pölkynmuotoinen elävä yli nevan, liukui nököttäen hirsiläjällä, joka huilasi sileätä tietä, edessään takkuinen juhta. Juhta näki viidakossa pelmostavan kurjen ja säikähti, hirsiläjällä nököttäjä ihmetteli, ja repsukorvainen rakki kiiti vinkuen kohti. Kurki roikki nopein askelin pakoon, mutta nököttäjän usuttama koira oli nopea. Se oli jo kintereillä, sen naskalinterävät hampaat valmistautuivat iskuun. Mutta silloin kurki pyörähti, sen iskuun jännitetty kaula laukesi raskaasti, nokka tökkäisi koiraa silmään, ja ulisten pakeni rakki.

Siitä pitäen oli kurki ylen kuuluisa mökeissä ja kyläsikermissä. Siellä se ristittiin Lumirimpaksi.

Suon syrjässä kyhjötti rampa mökki — pölkynmuotoisen pedon pesä — sammalseinäinen, tihruakkunainen lätiskö. Mökissä oli keskenkasvuinen poika, likasilmäinen, räkäkourainen torvelo, joka oli ottanut asiakseen vaania ja vainota Lumirimppaa. Niinpä hän lipui tervatuilla suksillaan monisokkeloisella nevalla sinne ja tänne ja yhytti viimeinkin ruokailevan linnun.

Elämisen, olemassaolon kiihkoisa, vastustamaton yty yllytti kurkea säntäämään vimmaista vauhtia neva-aavikkoa. Tappaminen, huvittelu — sen, joka eli ja hengitti, kuolleena, vastustelemattomana möhkäleenä näkeminen, se sai pojan sysimään vielä vihaisemmin perässä. Meni aava nevanselkä, meni viidakkoniemi ja tuli toinen nevan salmi, mutta yhä olivat linnun jäntevät riukukoivet pojan sivakoita liikuttavia kinttujänteitä nopeammat. Niin leikattiin taivalta, kurki teki lysmiä ja koukerolta, mutta ihminen tuli perässä. Aika kului ja tuli ilta. Vitkaan poika saavutti, mutta saavutti kuitenkin, ja jo raapaisi sauvan käyräpiikki kurjen höyhenpintaa. Poika oli lääpästynyt, jäsenistä oli taito ja tarmo poissa. Kurki käännähti — viimeisetkin voimanhiutaleet keräytyivät pitkään kaulaan, joka lennätti luupuikkonsa vasamana kohti pojan päätä. Takaa-ajaja tyrmistyi. Sauvanpistot sattuivat vain nirhaten, mutta Lumirimppa nakutti ja tuikki vimmatusti ja erehtymättä.

Ja niin tapahtui, että ihmisenpenikka horjui verille hakattuna ja silmä puhkaistuna harmaaseen kallistuneeseen pesäänsä halki iltaisen erämaan…

Oli yö. Resuiset pilviriekaleet täyttivät pumpulihahtuvina taivaan. Tuhkanharmaa lintujättiläinen astua rimputteli halki yöhiljaisten maisemien kohti mustaa kuusikkoa päästäkseen lämpöä hohkaavaan juuriluolaansa.

Kuun jäänvihreä, vipajava, häilyvä valo väreili hangilla, metsän juurilla lepäsi sekasortoinen valoja varjokudelma, ja yksinäisen kurjen kuvajainen hiiviskeli muodottomana ja aavemaisena lumiaavikolla.

Mutta korven reunassa muhkuraisessa, kitukasvuisessa, pörhöpartaisessa kuusessa istui isohuuhkaja, juronjuovikkaassa naamassa hiilenhehkuvat, tuijottavat silmät. Kurki marssi kuutamoista tietään, lumi rapsahteli sen varpaitten alla. Silloin iso, pehmein siivin liihoitteleva höyhenpilvi häilähti sen pään päällä ja höyhenpilvestä ojentuivat karskavan terävät naskalihaarukat. Mutta ne nirhaisivat vain pintaa, ja iskijälintu putosi hangelle. Kuun horjuva valo ja kurjen säikkyvä hyppy olivat vieneet sen harhaan. Mutta se hyökkäsi uudelleen äkäisin, äänettömin siivenlyönnein. Kurki ojensi särmikkään nokkansa peitseksi eteen, mutta se lipsahti tehottomana syrjään ja yölinnun kynnet kouristuivat sen kaulaan. —

Se oli Lumirimpan, väkevän eläjän surmayö suurella suolla Pohjan armottomassa talvessa.

VAPAA.

Olipa kerran katraassa jäärä, jonka pään oli metsän vapaus saattanut pyörälle, syrjään lampaan tavalliselta elämäntolalta. Sille ei riittänyt enää hakamaan ahdas ala, eikä maistunut sen ruoho. Se laihtui, jalkainsa juuressa mehevä heinä, ja määkyi haikeasti kuivin kurkuin. Sen luisiin koipiin kokoontui voimaa ja se loikkasi aidan yli mennäkseen omille teilleen. Mutta ihmiseläjät hätistivät sen takaisin ja paransivat aitaansa pingoittamalla rautaisen langan puuaidan yläpuolelle. Saipa nyt kilupäinen jäärä yrittää, minkä yritti: lanka heitti sen takaisin ja sitä nopsemmin heitti, kuta voimallisempi oli ollut sen hyppy. Kuitenkin se yritti yrittämistään, kunnes lanka murtui ja se meni metsäisille laitumille kenenkään huomaamatta ja koskaan palaamatta.

Se kulki ja näki uusia ja outoja laitumia ja tuntemattomia laumoja, lyöttäytyi niiden seuraan ja jätti ne taas tavatakseen piankin toisia. Ja kuolettava syksy matoi esiin, väritteli lehdet heleiksi ja antoi tuulenhengen karistaa ne irti, ryöpytellä ja laulaa hautalaulua…

Niityllä, keskellä metsänkorpia oli ihmiseläjän työläästi rakentama heinäsuova. Mutta mitä tapahtuikaan, kun tulivat talven jäähileet, huurre ja lumituiskujen ryöpe? Eikö tämä jäärä ja kaksi sen seuraan liittynyttä kiharavillaista emää kaivautunut siihen ikäänkuin laupias luonto olisi sen niitä varten maasta nostattanut… Olipa niillä nyt omituinen luola, huuruavan lämmin, seinässä ruokaa sen kuin halusi haukata tai polkea vuodepehkuksi nopsilla sorkilla.

Talvi kului, ja tulivat hankiaiset, rapsavan kantavat lumet, auringon ja hangen kilotus. Silloin saapui ihmiseläjä periäkseen kesällä kokoomansa heinät. Ja silloin syntyi suovan vaiheilla näytelmä, missä kuusinen seiväs ruhjoi kahdelta lampaalta poikki koipia tai selkärangan ja missä kyömykuonoinen, kippurasarvi jäärä pakeni pitkin kantavia lumia metsän turvallisiin pimentoihin.

Kurnamokorpi on kumma korpi! Korkeiden kangasmaiden piirittämässä rotkossa kohoavat siellä liehuvine naavapartoineen iänikuiset kuusijättiläiset imien juurillaan hyllyvistä syvyyksistä elämän voiman. Ei ole ihmisen saastainen kynnenjälki pystynyt heittämään tänne lautuvaa sijaansa, ei ole tuon raiskaavan eläjän tänne tulemista, vaikka hänen kyltymätön sydämensä kuinkakin himoitsisi noita jylkkiä metsänpuita.

Kurnamokorvessa on väkevä henki. Sen pohja on pohjaton liete, josta Herra elävää varjelkoon, musta mutainen vesi, jonka pinta on ohut ja pettävä. Sille kun astut: humsis — ei ollut enää ihmistä! Pari miestä oli sinne mennyt eikä koskaan enää palannut, hiiviskellessään pitkin puiden juuria punaturkkisten oravien perässä. Ei ole ihmiseläjän tänne tulemista: puiden takana kurkkivat pahat henget ja mustasta silmäkkeestä vilkuilee vesipirun vaaniva katse…

Eikä tottele tämä korpi pakkasenkaan rautaista mahtia. Se uhkuu syvyyksistään lämmön, joka ei suvaitse jäätä eikä lumenhiutaleita.

Näille oudoille maille tuli tämä jäärä etsi onnellisesti polkunsa pitkin puiden juurakoita, polun, jota ihmiseläjä ei tule tallustelemaan. Mikä sen tänne johti? Itsesäilytysvaistonsako, joka ujui sen tajussa? Muualla ei henki olisi pysynytkään; täällä pysyi. Täällä se eli humajavien kuusijättiläisten alla, joiden sotkuiset naavaparrat liehahtelivat ja tarjosivat sille ravinnon. Vallitsi synkeä hämärä, maanpovesta nousi kohti taivaanlakea valju, salamyhkäinen, kostea huuru. Täällä se eli, ja luonto kiersi järkkymätöntä kiertoaan: tuli kesä ja taasen talvi. Kesällä nousi se korvesta levottomana etsien sukuistensa seuraa, jotka ihmiseläjä oli vapauttanut laitumille talvisista vankikammioistaan. Mutta kun läheni talvinen viluja autius, pakeni se takaisin omille asuinsijoilleen. Sillä se oli vapaa.

VANHA EMÄNTÄ.

Talvisen, lyhkäisen päivän alkaessa vaisusti valjeta on isossa pirtissä hiljaista. Miehet ovat ajaneet metsään hevosineen ja naiseläjät ahertanevat navetoissa tai kyökinpuolella. Ainoastaan vanha vaimoihminen istuu nurkassa ja liekuttaa lasta, huulillaan jonkinlainen hyräily.

Pirtti on vanha, laakea, levein likaisenvalkein palkein, jyhkeä uuni, kuusiin ruutuihin jaoitetut akkunat. Pöytä on raivattu puhtaaksi einesuuruksen jätteistä; kaksikorva tuoppi seisoo vain sen keskellä talon vanhojen tapojen jälkeen, tarjoten työtä tekeville virvoitukseksi piimänkokkaa tai sinertävää sinnun luirunkia; joku ruskeapintainen russakka vaeltelee juuri ylös tuopin punertavaksi sivuttuja laitoja…

Lasta liekuttava vaimoihminen tuijottelee eri esineitä, tikuttavaa kelloa ja muita, kallistelee päätään, hyssyttelee ihmisen taimelle, joka kitinällään ilmaisee tyytymättömyytensä. Mihin — sitä on työläs tajuta: vasta sen maha on täytetty maidolla, eikä vuodevaatteissa pitäisi olla mitään epämukavuutta. Ihmisellä näkyy nyt kerta kaikkiaan pitävän olla kiusansa, ikäänkuin joku räpsisi polttiaisen varvulla salaperäisestä, tahmaisesta pimeydestä, siitä saakka kuin hän astuu maailmaan vaimon verisestä kohdusta, siihen saakka kuin hänet peitetään maan rakoon…

Tämä vanha vaimoihminen on talon entinen emäntä. Hänellä on vielä melkein entinen voima veressään ja lihassaan, elämänkaavakkeet ovat vielä selkeäpiirteisinä hänen tajussaan, hän katselee, karvaalla sydämellä näkee ylitsekäymiset tarkkaviivaisen ojennusnuoransa poikki. Eikä ole mitään sanomista! Jos sanot, on se yhtä kuin jos et olisi sanonutkaan. Kukaan ei kuuntele, ei ota huomioon. Tämä sen jälkeen kun hän on lähes puoli vuosisataa kävellyt emäntänä näillä tanhuvilla, kun kaiken täytyi käydä juuri niin kuin hän tahtoi, eikä hituistakaan toisin! Sitten maailman kulku lujaotsaisesti ja vähämielisesti on ottanut hänen käsistään nyörit ja asettanut hänet tälle jäljelle: vaiteliaana syömään leipää ja toimittelemaan pikkuisia askareita.

Kuitenkin on hänessä lähes laimentumattomana entinen veri ja jäntevyys. Hän ei ole kääntynyt pois maailmasta, ei osaa miettiä muuta kuin tämän talon elämää ja mitä sen ympärille kutoutuu, eikä löydä tyydytystä hoitelemalla lapsia, niiden nuorempien naaraitten siittämiä ja synnyttämiä, jotka ovat tunkeneet hänen tilalleen ja saattavat aikaan muutoksia talon vanhaan järjestykseen. Ja tämä talo ja sen järjestys oli vanhan emännän koko elämä. Muuta hän ei tuntenut. Lisäksi oli hänellä käsitys Jumalasta, joka oli ylhäällä ja jonka hoteissa oleva oikeuden alkuperäinen kaava oli täsmälleen sama kuin tämän eukonkin. Hän oli saanut siitä edesmenneinä aikoina jäljennöksen ja soveltanut sen elämäänsä — tämän talon ja talouden hoitoon. Nyt, julkeasti ja syntisesti rikotaan hänen ja Jumalan järjestyksiä… No, tosin he siitä saavat aikanaan tietyn palkan! Samoin on hänen ja Jumalan väli selvä; oikeastaan elää eukon tajussa se kuvitelma, että Jumala onkin olemassa pääasiassa sitä varten, että hän kuoleman jälkeen ottaisi hänen ja joidenkin muiden soveliainten kalliisti lunastetut sielut ja valmistaisi niille leudon ja hyvän olon… Ja tämä autuus pyrkii kangastelemaan mielessä saunan makeasti löyhähtelevänä löylynä, hössyttelevien vihtojen vaiheilla…

Ne olot tulevat aikanaan palkaksi kaikesta, mutta sillä välin elättelee eukko itsessään kirvelevää katkeruutta, närää, joka tekee myrkyksi hänen elämänsä.

Ylen lyhkäinen sydäntalven päivä ei viitsi kirkastua kovin selkeäksi, kun kuitenkin hetimiten pitäisi ruveta tihentämään toista hämärää, ja olletikkin kun harmaa pilviverho seuloskelee lumikiteitä.

Sitten tulee huutopoika, parin kyynärän mittainen nupupää, kylmästä punertavin, räkäisin naamoin, kirkkain, pyörein silmin. Hänen on ollut määrä puhdistaa talli jäisistä sontakokkareista ja hakata silppuakin; liekö sitten mitä aikaan saanut. Tuossa se nyt tälläilee kämmeniään uunin otsakiviin ja rapisuttaa jäisiä kenkärajojaan.

Vanha emäntä katselee häneen kulmat rypyssä, tuiki vihaisesti. Hyödyttömästi elätetään tuotakin vierasta mukulaa. Tosin ne sille ärjäisevät ja kiroavat, kitistävät työhommaan, mutta sekös siltä valmistuu… Ja sitten se saa taasen olla omissa oloissaan. Eukon kurkkuun nousee karvasteleva harmi: kuluttaa vain, ja paha sillä on nahoissa, tekee kiusaa; taitaa taas virnistellä suupielillään…

— Milloin se ennen on loppunut! Aattelin vain, että hullu paljon työtä tekee! Tulin lämmittelemään ja juomaan…

Poika on aika viikari. Hänessä istuu ihmiseläjän tavallinen halu tehdä kiusaa sille, jonka tietää voimattomaksi. Hän tietää, ettei mikään käy eukon niin älälle kuin hänen pirtissä vetelehtimisensä ja olletikkin se, kun hän ryypiskelee sinukkaa. Siksi hän juo tuopista äänekkäästi ryystäen, asettuu rehevän veltosti rahille jalkapohjat vasten uunin otsikkoa, käy toistamiseen ryyppäämässä ja tulee leposijalleen jälleen.

Harmi nousee eukon sisässä, vaikka hän on vaiti, mutta se nousee, se on ylen voimallinen kuin höyrykone täynnä höyryä… Hänen täytyy puhkaista, pihahtaa. Yrittää ajatella, että olkoon; eihän hän ole mikään enää, toistenhan tässä on peli ja ohjat! Ei auta! Koko ikänsä ovat häntä nöyrästi totelleet raavaatkin miehet, ja nyt tuommoinen mukula pitää häntä pilkkanaan… Kyllä hänellä sentään on valtaa ja vaikkua tuommoinen ipana nitistämään…

Poika nousee taasen, menee pöydän luo, vilkaisee eukkoon, ryyppää.
Silloinpa eukko kiehahtaa.

— Menetkö töihisi kakara! Ja hän sieppaa jonkin kättä pitemmän ja karkaa ylös.

Poika juosta sukaisee kiireesti uunin ja seinän väliseen leveään solaan. Sinne ei mahalta paksu eukko mahdu, mutta hän ottaa uuninkoukun ja sorkkii sillä ja heittelee halonkalikoilla. Mutta aseet eivät satu, sillä poika on ehtinyt nurkan ympäri toiseen solaan, ja kun eukko muuttaa sinne, on poika yhtä nopeasti suojassa edellisellä sivulla. Vanha emäntäihminen kiihtyy raivoon, karjahtelee, tulee syntisesti kiroilleeksi, hypähtelee uunin edessä ja käyttelee uutterasti aseitaan. Mutta sillä aikaa kun hän meiskaa toisella solalla, juosta sukaisee poika toisesta pöydän luo, ryypätä karrauttaa, iskee tuopin pöytään, että sintu roiskahtaa ja on taasen turvallisen uunin takana, ennenkuin akka ehtii rankaisevine koukkuineen.

Sitten tulee nuori emäntä. Poika vilkuilee niinin solasta, vanha emäntä hästää koukkuineen, vaalimatta jäänyt lapsi melusta säikähtyneenä parkuu kätkyessään.

Järjestys palautuu. Eukko istuu pian kätkyen ääressä, huutopoika on saanut luvan ryypätä sinnkkaa sen kuin haluaa, ei siksi, että nuoriemäntä armahtaisi tai säälisi häntä enempää kuin vanhakaan, mutta hän haluaa nöyryyttää toista, näyttää hänelle, vanhalle emännälle, kuinka voimaton ja tehoton hänen sanansa ja mielinouteensa on… Niinpä eukon, sisässään pohjaton harmi ja katkeruus, on nähtävä, kuinka poika ajaa juomaa hyödyttömiin jäseniinsä, molemmat kourat tukevasti tuopin korvissa, silloin tällöin välähdyttäen sen takaa ilkeästi irvistävää naamaansa.

Sitten on vanha emäntä taas yksin. Nuori emäntä on mennyt askareilleen ja huutopoikakin on hätistetty johonkin ulkokausteelle. Lapsi itkee uikuttelee hiljaa, mutta ei eukko sitä nyt liioin hoitele. Ajattelee maailman pahuutta, kuinka siinä oikeuden yrtit kuoleutuvat ja vääryyden vesat ovat rehevät, ja ajattelee sitten sitäkin, että kohta hän täältä erkanee ja saa Aaprahamin helmassa lohdutusta ja hoivaa…

Nousee, etsii nurkkalaudalta virsikirjan, pudistelee siitä torakat, iskee yhtä virsikirjan selällä, kun se tarrautuu seinään, ja poljeskelee ne liiskaksi, jotka karisevat lattialle. Sitten hän veisaa, veisaa vatsan pohjasta nousevalla, heleällä, kiekaisevalla äänellä laakeassa, karstalakisessa pirtissä. Lapsi katsoo ihmettelevin, suurin silmin, ja vanha emäntä tuntee veisusta uhovan itseensä uskon voimaa, jotenkuten taasen sietääkseen tätä elämää ja maailmaa, missä mikään ei enää idä ja verso oikeuden salkopuun juurella…

Talvinen vaisu ja hämärä päivä kahistun alakuloisesti ja raskasmielisesti iltapimeäksi.

VOIMAA.

Harmaassa laajamantuisessa talossa oli eläkeukko, seitsenkymmenvuotias köpeli, joka oli antanut talonsa nuoremmille, ja jolla ei ollut muuta virkaa kuin olla ja odottaa hautaa. Talonhaltijaväki näki hänessä vain ikäänkuin jonkin nihkeän sienikuvatuksen, lehmäntatin, loiselukan, joka joistakin käsittämättömistä syistä oli juuritettu heidän taloutensa pintaan estämään sitä hyötymästä. Se, että talo ja muut oli lakipykälien mukaan joutunut juuri sillä ehdolla heidän hoteisiinsa, oli jo ehtinyt unehtua. Siis he katselivat yysyrjäisenä ukkoa, toivotellen hiljaisesti sisuksissaan, että hyödytön henki hänessä lakkaisi kuluttamasta elinaineita, jotta ne saisivat kasaantua sen hetken varalle, kun heidän jäsenensä ja henkensä olisivat yhtä hyödyttömät… Tämmöinen oli heidän mielinouteittensa sisus, joskin se tässä selkeydessä oli heiltä itseltäänkin piilossa, ja he kokivat tarkasti olla sitä hituistakaan ilmiantamatta muille ihmisasukkaille. Sillä he olivat uskovaisia, heränneitä ja hurskaita ihmisiä ja karttoivat kaikkea synnillistä. Mutta minkäs he mahtoivat itse ihmisluonnolle, sen tekoja aineslaadulle, jota uskokin sivui ja vernissasi vain pinnalta…

Mutta ukko ei liioin huomannut näitä elättäjiensä mielitekoja, päinvastoin, eleli siten, että se oli omiaan saattamaan näiden sydämet myrtyneiksi. Ukko, ehkä hekin ennen huolehtinut, hiostunut ruumiintöissä ja rasittanut mieltään isännyyden taakalla, oli nyt ne uneuttanut. Laupias luonto oli hätistänyt hänen tajustaan senlaatuiset huolet, estänyt ukkoa hautomasta synkkämielisiä aatoksia ja nostanut sinne uusia ja viehättäviä. Ukon aju ahersi mielellään ja hapeneesti vain yhteen suuntaan: voimaa, voimaa, jänteiden ja lihassäikeiden kykyä… Pitkien vuosikymmenien kierähdellessä hän ei ollut huomannut mitään niin ihailtavaa kuin voimanmies, mies, jolla oli ruumiissaan jänteitä enemmän kuin toisella, ja toisen esiin työssä tai riitapaikoissa repäisevissä liikkeissä. Siinäpä asia, jota ukko ihaili muissa ja olletikin itsessään! Sillä kun ihmiseläjällä on mittapuikko, jossa hän näkee sen mitä katsoo hyväksi ja ihailtavaksi, niin hän tietenkin pyrkii kohottamaan päälakeaan tuon mittapuikon huippua kohti… Siten ukkokin, kun vuosien luku oli sekoittanut hänen aivoihinsa höperyyttä, uskoi itsensä väkeväksi, luki itsensä niiden joukkoon, jotka työnhommassa loivat tai hakata jutkistivat mahdottomia tahi reuhauttivat toisia miehiä kuten keuhkonippuja… Tämä ei luonnollisesti ollut totta: pikkuisen, vanhan ukonköykkänän jäsenissä ei ollut väkevyyttä liikoja. Mutta mitäs siitä: ne olivat terveet, lujat, ja luonto oli ukolla karski ja usko hyvä. Hän uskoi itsensä väkeväksi, näki maailman mukavana ja oli onnellinen. Luonto on toisille ylen leppeä: se täyttää heidän tajunsa mieluisilla mietteillä ja näyttää heille totiset ja varmat ihanteet…

Mutta talonväellä oli runsaasti syytä olla myrtynyt, sillä ukkohan oli terve ja väkevä ja näytti syövän ja kuluttavan loputtomiin. Se saattoi heidät kiusaukseen tuoda harminsa synnillisesti ilmi.

Joka ainoa aamu nousi ukko pää iloisen keveänä ja ajatteli piammiten voimaa, omaansa ja muiden, paahtoi kahvinpapuja, keitti liemen ja asteli sitten kappaleen tietä sepän pajalle, jonka kattoaukosta säkenet sinkoilivat.

Seppä oli nuori, raavas mies, lujatekoinen kuin sonni, mustin väkevin kourin. Hänen kanssaan ukko jutteli voimasta ja voiman töistä, kun seppä lietsoi rautaa puhkuvalla palkeella, rauta hehkui ja ankara vasara taivutteli sitä soveliaisiin muotoihin. Siinä tuli kerrotuksi omat työt, ennen jo monesti kerrotut: milloin hän oli pistänyt sataviisikymmentä syltä ojaa päivän ajalla tai läjäyttänyt viisi syltä halkoja yhteen lastaukseen. Tahi oli asiain mennessä kamppaukseen juonikkaitten miesten kanssa pitänyt vedota ruumiilliseen voimaan ja esittää ravakoita lyöntejä, kaateita ja tönäyksiä. Kaikki asioita, jotka epäilemättä olivat tapahtuneet, mutta jotka olivat ukon voiman kuvittelujen kuumassa ahjossa pehmenneet ja muuttaneet muotoaan, kuten rauta tuon sepän pihdeissä…

Mutta lopuksi tapahtui voimankoitto sepän ja eläkeukon välillä, että nähtäisiin, onko jänni väljähtänyt vanhoissa jäsenissä vaiko ehkä nuoremmissa… Ukko pöyhötti kuten talitiainen, ähisi ja puliisi sepän vyötäröissä paljas päälaki verestä punaisena; seppä horjahteli ja kaatua rojahti, ihmeellistä kyllä, aina samaan loukkoon, romahtavaan sysiläjään. Ukko tarrautui hänen kaulukseensa, ryntteli polvillaan hänen rinnoillaan ja julisti, että jos emännät ruokaa tuovat, et pääse pois milloinkaan.

Niin oli huomattu ukon väkevyyden pysyneen ennallaan, ellei yhä enenneen. Hän nauraa hekautti, antoi sepälle paksun, mustan sikaarin tapansa jälkeen ja läksi hyvillä mielin astua lapsuttelemaan.

Mutta onnen vihreä ja rehevä vesa saattaa yhtäkkiä olla laho, tomuksi raukeava pökkelö. Onnenkuvitteluilla voi näköjään olla kiviperustus, mutta todellisuudessa istuu se perin häälyväisen korren nokassa, luhistuu tuulenpuuskan tultua, ja sisälle astuu elämän tavallinen murheellinen näytelmä, jota kaiken aikaa on tahkottu ja rakennettu itse kunkin varalle juuri tuon onnen kuplalinnan suojassa…

Väkevähartiainen seppä muutti joistakin syistä toisille paikkakunnille. Sitä ennen he panivat toimeen ukon kanssa vielä viimeisen voimankoiton talon heinäladossa. Ukko oli siihen perin kärkäs, ja sepän oli tapana ärsytellä hänet siihen pienillä intoksilla ja epäilyksillä joka Jumalan päivä, painiskella, nujertua loukkoon ja saada musta ja mieluinen sikaari. Niin tapahtui nytkin. Ukko voitti, nauraa hekautti, vei sepän kamariinsa, jossa ryypittiin kahvia ja poltettiin sikaareita. Mutta sitten menivät puheet sille tolalle, että päätettiin painiskella vielä kerran.

Mentiin latoon, ja nyt tapahtui, että väkeväkourainen seppä sinkautti köykäisen eläkeukon korkean heinärintuuksen päälle.

Se heitto ei tosin ruhjonnut luita tai reväyttänyt lihaksia. Mutta jotakin, mikä oli ukolle perin kallista ja välttämätöntä, oli lusahtanut mäsäksi. Ymmärtämättömät voivat nauraa, mutta kuitenkin oli tässä tapahtunut yksi elämän loppukohtauksia, sisimmältään yhtä surkea ja murheellinen kuin mikä hyvänsä. Elämän murhenäytelmät ovat monet muodoiltaan. Ukosta ei ollut enää eläjäksi. Oliko hän ehkä ennenkin epäillyt voimiensa paljoutta nähdessään ihmisten ivallisia ilmeitä ja silmän välähdyksiä, tietämätöntä, mutta nyt oli tapahtunut hirmuinen, häpeällinen, herpaiseva lankeeminen… Miksi hän enää eläisi tässä maailmassa…

Ukko alkoi riutua ja kääntyi vuoteeseen. Joku uskovainen ukko- tai akkaihminen könötti usein hänen vuoteensa ääressä niinä viikkoina, jotka hän sairasti ja puheli kokeneesti iäisyysasioista. Ukko kuunteli ja myönteli mielellään; karskikin luonto lauhkenee kuoleman oudoilla kynnyspuilla. Epäilemättä hänen sielunsa pelastui autuuden iloihin, mutta epäilemättä taivas valmisti hänelle odottamattoman suuren onnen antamalla sen verhoksi rotevan ruumiin ja vahvat hauvislihakset.

Eläkeukko saatettiin turpeen alle, ja talon haltijaväen oli syytä tuntea sisuksissaan mielihyvää ja hykertää kämmeniään. Herra, ehkä ensin koetteleekin, ohjaa kaikki parhain päin ja tekee niiden vaelluksen onnelliseksi, jotka häntä pelkäävät.

LAKI.

Kelo-Apram, kylän suutari, astuskelee pitkin syksyistä, kuraista tietä laihana ja kutistuneena lestien ja pikilankojen ääressä istumisesta, kalvakkana liioista ryypyistä. Kura pyrkii sisään hänen rikkeimien kenkiensä syrjistä. — Suutari, mikset ompele itsellesi kenkiä? kysäisi joku häneltä kerran. — Kukas sen maksaisi? kysäisi Kelo-Apram vastaan. Ostanpa ennen pullon viinaa, kun lantin saan, niin unehtuvat sekä huonot kengät että moni muukin seikka.

Hän saapuu punaisen talon luokse, kylän poliisin asunnolle, pysähtyy puotirivin nurkan taakse, pyyhkii kenkänsä nurmeen, ottaa pullon poveltaan ja ryypätä karauttaa pari pitkää ryyppyä.

— Rohkaisuksi, mutisee hän, että uskaltaa mennä sen poliisimiehen puheille. Meinaa saada minut sakkoihin, linnaan istumaan…

Hän astuu suoraan poliisin kamariin, jossa tämä istuu kynä kädessä katsellen papereitaan. Seinällä riippuu hänen virkapukunsa, rivi pyssyjä, sapeli ja pamppu, muistuttamassa sisääntulijalle, että hän seisoo esivallan ankaran kouran edustajan huoneessa.

Vaihdetaan välttämättömät tervehdyspuheet. Poliisimies nostaa otsaansa, nuuhkaisee ilmaa, naama rypistyy ja katse on tuikea. Ajattelee:

— Mitähän se tuo suutari nyt tänne? Alituiseen renttuilee. Päissään se on taaskin. Haisee viinalle…

Kuinka se on, minä kuulin, että poliisi olisi antanut minut ilmi päihtymyksestä ja pullon hallussapidosta…

— Totta se on. Sinut olisi pitänyt antaa ilmi jo ennenkin monta kertaa.
Ja nyt tulee toinen juttu. Olet taasen juovuksissa!

− No turhaan sinä tänne tulit viisastelemaan. Tästä tulee vain tuplajuttu.

— Muistiko poliisi antaa myös ilmi oman velimiehensä, tuon Pellon nuoren isännän.

— Mitä sinä oikein auot päätäsi, renttu? Mitä se sinuun kuuluu, mitä minä teen ja mitä en?

— No, no, turhaan konstaapeli nyt kiivastuu. Minä ainoastaan tahdon ilmoittaa, että jos se on poliisilta unohtunut, niin minä tulen sen tekemään.

— Ilmiannon? Mikä ilmiantaja sinä olet? Ja millä sinä toteen näytät ne kaikkia ihmisiä kohtaan?

— No, turhaan konstaapeli siitä huolehtii. Minä osoitan, lautamies haastaa, todistajat puhuvat ja korkea oikeus tuomitsee. Ja sattuuko poliisi tietämään, että esimerkiksi nämä hänen serkkunsa tässä lähitaloissa ja kunnallislautakunnan esimies ja osuuskaupan hoitaja ja apteekkari ja Nökön ukko olisivat ilmiannettavat?

— Herra konstaapeli saisi ottaa huomioon, että tämä ei ole hyvin hupainen juttu, sanoo suutarimies vakavasti ja kaivaa povitaskustaan papereita. — Minä tulen vain ilmiantamaan nämä tässä listassa nimitetyt henkilöt juopumuksesta, ja tässä toisessa listassa mainitut ovat haastettavat todistajiksi.

— Mitä hupsutusta tämä on? Nämäkö muka annetaan ilmi? Tässähän on isoin osa kylän miehiä…

— Herra konstaapelihan sen parhaiten tietää, mikä osa niitä on. Ja onhan siinä pari naistakin joukossa…

— Enhän minä vanhoista asioista puhukaan. Viime kesän aikana ne ovat kaikki juoneet ja olleet juovuksissa.

Mutta se ei ole sillä selvä, että ilmiannetaan. Syytös pitää myöskin näyttää toteen.

— Minähän jo huomautin poliisille, että siinä toisessa paperissa luetellaan todistajat.

— Vai luetellaan! Hyvähän niitä on luetella, mutta toinen asia on, mitä ne sitten tietävät.

— Se ei tule ilmi missään. Mikä ilmiantaja sinä olet? Sinun ilmoituksiasi ei oteta missään mihinkään huomioon…

— Jos lienee niin. Mistäpä minä tiedän lain pykälät. Mutta minä etsin ja löydän kanssa miehen, jonka puhe otetaan huomioon. Pistän vain ne paperit sille.

— Oho, vai aiot sinä olla niin konstikas! Puolisataa miestä yhdeltä kylältä kieltolakirikoksista yksille käräjille! Sillehän nauraa jo Viron sudetkin. Siitä vasta laulu tehdään, kuinka tällä kylällä juodaan ja resutaan, eletään rivosti. Ja kuitenkin tämä kylä on niitä raittiimpia kyliä. Sinä olet ainoa resu…

— Se on paha, kun se laki ei ota huomioon, kuka on resu, ainoastaan sen, että on ollut humalassa…

— Humalassa! Humalassa ei tällä kylällä ole muut kuin sinä. Jos joku maistaakin viinaa kerran kaksi vuodessa yskäänsä eli muuhun, niin mitä se on sen rinnalla, kun sinä maistat joka pyhänseutu ja välistä viikollakin. Oletpa toisinaan yritellyt laulamaan ja loilottelemaan…

— Kylläpä minä toin jo mielestäni sen selvästi esille. Minä tarkoitin huomauttaa poliisille, että sillä lyhemmällä listalla mainitut ovat tehneet itsensä syypääksi kännissä oloon ja pitemmällä listalla mainitut sen todistavat.

— Jaa, vai niin! Puolisensataa henkilöä yhdeltä kylältä ja yhtäaikaa käräjiin, ja todistajia kokonainen lauma. Komeatahan se olisi, kun se kävisi.

— Kyllä sen täytyy käydä. Minä olen ajatellut, että kun kerran ollaan yhden kylän miehiä, niin mennään joukolla, jos kerran mennään. Mitäpä sitä ruvettaisiin eriseuraisiksi…

Oletko sinä kuullut, mitä laki sanoo väärästä ilmiannosta? Sinä et saisi puoliakaan näistä ilmiannoista toteen näytetyksi. Tämä olisi sinulle paha paperi. Mutta tämä herättäisi kyllä naurun röhäkkää ja joutojuttuja ympäri pitäjiä. Kyllä se on parasta sinulle ja muille, että tämä paperi revitään palasiksi.

— Mutta kyllä se on sitten parasta, että sekin ilmianto minua vastaan revitään ja peruutetaan. Jos minut haastetaan, niin silloin haastetaan kaikki ne paperissa mainitut perässä.

— No, peruutetaan tällä kertaa. Ei silti, että sinun ilmiantojasi pelättäisiin, mutta muuten vain, että saat parannuksen aikaa. Mutta muista, että en enää näe sinua päissäsi. Silloin ei päätäsi enää silitetä?

— No, konstaapeli muistaa sitten tämän puheen. Jos minut haastetaan, syntyy tälle kylälle vähän liian komea juttu…

— Pääasiassa sinulle. Sinulle siitä tulisi suolainen ja kuuma soppa. Mutta tällä kertaa syyte sinua ja Hako-veljeksiä vastaan peruutetaan, ettet tuon nimilistasi kanssa saisi aikaan mitään joutojuttuja ympäri pitäjiä. Ja painu jalkoihisi nyt!

— Hyvästi vain ja kiitoksia, herra konstaapeli. Kelo-Apram lähtee tölmäten kumpaankin ovenpieleen, loikkii yli pihan, pysähtyy nurkan taakse ja ryyppää pari pitkää ryyppyä pullostaan. Tuumii:

— Siinäpä se! Arvasinhan, että siliäksi se menee minunkin kohdaltani, kun rupean punomaan koko kylää yhteen köyteen. Joo, oisihan tässä mentävä vetämään sitä pikilankaa, kurottava kenkiä, mutta onhan niitä vielä päiviä muitakin. Mennäänhän Riemu Tillikkaan kahville.

Hän astuu pitkin syksyistä, kuraista tietä kohti kyläkahvilaa, vuoroin toista vuoroin toista laitaa ja välillä aina vinoon yli tien.

Kylän poliisimies katsoo akkunasta hänen jälkeensä ja raapaisee päälakeaan, miettii tyytymättömänä:

— Päissään on taasen. Kyllä sille olisi saatava sakkoa selkään ja tiilenpään lukemistakin, mutta mitenkäs sait! Vetää koko kylän muassaan. Siivot oikeat ihmiset, jotka ovat sattuneet kerran kesässä maistamaan. Veisi koko kylän maineen, lauluksi ja nauruksi pitkin pitäjiä. Mistä sen kaninpäähän lienee juolahtanutkin, että hän muka ilmiantaa oikeita ihmisiä.

PETKUTTAJA.

Yrjö Kiimamaan olennossa ja käytöksessä oli hienostuneen köyhälistön leima. Hänen isänsä oli ollut jo vuosikymmenen tai parikin sumerilaisen maakylän meijerilaitoksen koneenkäyttäjänä. Työnsä väliaikoina hän luki sanomalehtiä, työväen julkaisuja ja muutakin kirjallisuutta, toimi työväenyhdistyksessä, jossa piti puheitakin, luki ja näyttelikin. Oli sen seudun työväenluokan etevimpiä miehiä, harrasti oppia ja sai asioista jotakin laajempaa käsitystä, kuten työväen paras osa yleensäkin, halveksi talonpoikia, jotka vain harrastivat saada rukiita ja potaatteja, maitoa ja rahaa, omaisuutta. Äitinsä oli myös lueskellut, toiminut yhdistyksissä. Siksipä lieneekin heidän ainoaan poikaansa Yrjö Kiimamaahan, luonnon pakosta tullut jotakin liiaksi hienoa ja herkkää, ikävästi sairasta verta. Taipumus ruumiilliseen työhön, joka jo isässäänkin oli vähäinen, oli hänestä hävinnyt kokonaan. Jo pienenä oli isä havaitsevinaan pojassaan taipumusta oppineeseen elämään, nähdessään sen viihtyvän kirjojen ääressä tai istua nököttelevän lattialla kuten koiranpentu kuunnellen ihmisten puheita. Tätä hän ei pannut pahakseen. Paremminkin oli hyvillään. Hän jaksaisi toki kouluuttaa ainoan lapsensa, ehkä se kovallekin ottaisi, kasvattaa sen paremmille, helpommille päiville, ainakin pois jäseniä vaivaavasta työstä.

Poika oli hiljainen ja mietiskeleväinen, toimitteli säännöllisesti tehtävänsä, pääsi lävitse kansakoulun ja siirtyi sitten kaupungin lyseoon. Mutta jo parin vuoden kuluttua hän sieltä palasi yrittämättä enää koulutielle. Hän oli luonnoltaan liian herkkä, arka ivalle ja naurulle, hänen verensä kuohahti raskaasti, ja silloin hän piankin teki ällistyttäviä tekoja. Joitakin sellaisia vaikeuksia oli kai hänelle kaupungissa tullut, ja lisäksi oli käynyt ilmi, että hänen oli muutenkin vaikea seurata mukana opinkappaleissa, matematiikan numerovyöryissä ja kielioppien pykälöissä. Isälle tämä oli pettymys. Hän alkoi uskoa, ettei pojastaan ollut mihinkään, ja painui mieleltään äreäksi ja nyreäksi.

Poika oleskeli nyt vuoden verran isänsä kotona iältään puolivälissä toista kymmentään, makaillen, oleskellen, lueskellenkin jotakin, etupäässä romaaneita. Sitten hän yritti olla puotipoikana, konttoristinakin, mutta ei menestynyt niissäkään, ja palasi jälleen isänsä asuntoon. Hänen isänsä puheli hänelle vähän ivallisesti, kuten toiveissaan pettyneen on tapa, että kyllä kai sinä tässä niin kauan elät kun minusta aika jättää. Mutta entä sitten? Sitä sietäisi opetella johonkin käyttämään jäseniään, kun kerran äly on vähäinen, vaikkapa katkaisemaan puunrunkoa, ottamaan siitä kuorta tai iskemään se halki.

Poika näytti kiusaantuneelta, mietiskelevältä ja synkältäkin, oli vaitelias ja oleskeli mielellään yksin. Siinä hän kuitenkin pysyi isänsä kotona. Varoi ryhtymästä mihinkään töihin. Hankki vain jostakin pyssyn, ampumatarpeita, pienen, pystykorvaisen koiran ja alkoi kuljeksia metsiä.

Siellä tuulien humina, ikuinen kaihoisa humina tummissa puissa toi lohtua hänen varhain vanhentuneelle, kiusaantuneelle ja mietiskelevälle mielelleen. Hän tunsi sulautumansa yhdeksi olennoksi koko luonnon kanssa, noiden tummien puiden, joiden humina oli niin aavistelevaa, hämärää, levotonta ja sittenkin niin kevytmielistä, välinpitämätöntä. Hän tottui katsomaan asioita laajasti, korkealta, mietiskelemään, että mitäpä merkitsi yksi Yrjö Kiimamaa, ihminen… Ei sen kohtaloa kannattanut surra, hänen itsensä enempää kuin muittenkaan. Ei kannattanut pysähtyä tuijottelemaan, kiusaamaan aivojaan sillä, että miksi minä, Yrjö Kiimamaa, olen tässä, miksi olen tällainen, en halua töihin, en menesty enkä tule toimeen ihmisten kanssa, en tunne niitä veljikseni, vaan vihaan niitä, inhoan ja kiroan… Se kaikki oli pientä, naurettavaa. Kunhan on vain, kuten sammaleinen kivi, kuten tuo kaarnainen mänty hiljaa, levollisesti. Nälkäkö työn puutteessa? Yhdentekevää. Ja olipa häntä elänyt tähän asti. Kai edelleenkin. Maa, tuo iso möhkäle, muhoileva ja kitsas äiti, sehän siitti surutta lapsia, puitakin ilman määrää, ja kaikkien juuret löysivät vettä, kohottivat latvaviuhkaansa tuulen siveltäväksi. Vai oliko niin, ettei tämä maa-äiti pitänyt niin hyvää huolta lapsistaan joilla kuitujen sijasta oli lihansuonia, kihoilevan pihkan asemesta punaista, juoksevaa verta… Niin, montahan niistä puistakin myrsky paiskasi maahan, ja märkyys mädätti ne, monta jäi varjoon, kuivettui, menetti vihannuutensa ja jäi seisomaan harmaana ja elottomana luurankona. Näinkö kävisi Yrjö Kiimamaankin ihmisten lihantaimistossa, puutarhassa… Se olisikin hänestä mieleen: olla eloton, kylmä, kuollut, jäkälä otsallaan.

Mutta toisenlaisiakin ajatuksia hän ajatteli. Mietti että hän oli vielä iältään nuori, että hänellä oli vielä elämä edessä, ehkä merkillinen, kiivas ja kuohuvainen. Paljon voi vielä hänelle sattua, tulla kokemuksia. Intohimoja voi herätä, olla kaunista, syntistä… Naisiin hänen täytyy tutustua, valkoisiin ja pehmeisiin, joiden piti olla suloisia ja nautintoa antavaisia, ja viinaan, kirkkaaseen viinaan, jonka piti nostaa aivoihin satuista sumua, ihania kuvitelmia, kuolettaa murheelliset mietteet. Ja vielä oli yksi asia, jota hän usein ajatteli ja joka tuntui hänestä nautinnoista merkillisimmältä, syvimmällä: kun sielussaan nousisi synkeä viha jotakuta kohtaan, saisi tarttua kirkkaaseen puukkoon ja upottaa sen ihmisen lihaan, sydämen lihaspumppuun, joka rikkoutuisi pursuttaen veren veistä pitkin hänen vihasta vapiseville käsilleen…

Niin hän kulki mietiskellen, haaveillen metsissä, hiekkaisilla kankailla, joilla mäntyjen ruskeat pilarit seisoivat, rinnemailla, missä koivut heloittivat syksyn räikeitä värejä, verenkarvaista ja keltaista, kulki yli synkeiden, mustien kuusikkokorpien, poikki aavojen nevojen, kanervien ja vaivaisten varpujen seassa. Hän ei ollut innostunut metsästykseen. Ampui kuitenkin, kun havaitsi metsänelävän lähistöllä, oravan tai raskassiipisen kanalinnun. Ja pieni, ruskea koira kulki hänen kanssaan. Hän taipui luulemaan, että se oli ainoa hyvä ja vilpitön olento maailmassa. Ihmiset, nehän olivat nostaneet puheen, että heillä vain oli sielu erotukseksi eläimistä. Jos oli, oli tällä koiralla suuri sielu, mutta ihmisillä vain pieni jytynen. Tämä koira oli rehellinen; ei sellainen monioloinen kuvatus kuin ihminen, joka on tulvillaan suurta, kaukaista viisautta, viekastelua…

Yrjö Kiimamaa oli likimain onnellinen, alakuloisen onnellinen, kulkiessaan metsissä varhaisesta aamusta iltaan. Mutta hänen isänsä ei ollut siitä yhtään mielissään. Hän alkoi tuntea syvää vastenmielisyyttä poikaansa kohtaan, jossa ei huomannut taipumusta muuhun kuin vetelehtimiseen, jouten oleskeluun. Hän ei lopuksi voinut sietää häntä näkyvissään, vaan päätti karkoittaa hänet maailmalle, eläköönpä sitten millä tahansa tahi kuolkoon. Jos hänessä oli kunnon ainesta ollenkaan, niin kylläpähän karkeneisi mieheksi, kun joutuisi nokka vasten maailman tuulta. Jos ei, no, se näyttäisi, ettei hänestä ihmistä tullut leipomallakaan.

Eräänä yönä heräsi Yrjö Kiimamaa siihen, että pyssy pamahti ja koira ulvahti surkeasti. Hän kiepahti istualleen, sydämessään paha, synkkä aavistus. Isänsä astui huoneeseen ja heitti pojan pyssyn nurkkaan.

— Tapettu on. Tässä kaikenlaisia koiraroikaleita elätetään. Ja joutaisit tästä sinäkin yrittelemään elää omalla opillasi, kun ei sinusta näytä ihmistä tulevan minun opillani…

Yrjö Kiimamaa tunsi nyt sydämeensä laskeutuvan sen mustan, synkeän vihan, josta hän oli uneksinut. Vaistomaisesti hän silmäsi ympärilleen. Kirkasta veistä ei kuitenkaan näkynyt. Hän säpsähti ja alkoi kamuilla vaatteita ylleen.

— Tulipa se Nopellekin, ja se oli kuitenkin monta vertaa parempi kuin minä tahi te…

— Saisi tuo opettaakin vähän paremmin kuin mitä teitä on opettanut, sanoi poika. Ja sitten hetken kuluttua: — olisitte nyt opillanne laittanut pois maailmasta, kun ei kerran mieluista tullut. Teidän opillahan tänne on tultukin.

Isä ei vastannut. Vallitsi tukehduttava, läkähdyttävä äänettömyys. Sisähuoneen ovella seisoi pojan äiti yöpukimissaan, äänettömänä, kyyneleisin silmin. Poika meni, läimäytti oven kiinni ja kirosi ajatellen, ettei koskaan enää sitä aukaise. Pihamaalta hän löysi koiransa, vielä lämpimänä, verta tihkuvin päin. Hän nosti sen hartioilleen ja lähti kävelemään läpi pimeyden, itkien, purren hammasta:

Maantien varressa oli sorakuoppia. Sinne hän hautasi koiransa pimeässä, tuulen puhistessa mäntyjen oksissa, ja makasi sitten haudalla, kosteassa sorassa, kunnes päivä valkeni. Hänen mielensä oli katkera, mietteissään syden väri, kun hän ajatteli että kohta ne hänessäkin madot ovat nokamiehinä…

Niin ei kuitenkaan käynyt. Lienevätkö kohtalon valtaiset sormet tai sallimus, joka kyyröttelee jossakin kuten harmaja hämähäkki, jonka seitteihin ihminen takertuu, suunnittelipa hän mielessään mitä hyvänsä, johtaneet hänet seuraavana päivänä hiukan vanhahtavan, omituisen maantien vaeltajan pariin. Heistä tuli ystävät. Yrjö Kiimamaa kiintyi tuohon kulkuriin, kuten oli kiintynyt Noppe-koiraansa, ja hänessä syntyi omituinen luulo: sen koiran sielu oli siirtynyt tuohon pieneen, outoon kulkuriin, hänen toverikseen. Se miete syntyi hänessä heti, kun hän lähti koiransa haudalta ja tapasi tuon miehen tiellä laihoin, ryppyisin kasvoin, joista silmät katsoivat syvinä, surumielisen iloisina. Ne olivat Nopen silmät hänen kuolleen koiransa silmät…

Niin he vaelsivat sitten yhdessä vuoden, toistakin. Tältä vanhahtavalta, omituiselta, ryyppyiseltä mieheltä Yrjö Kiimamaa oppi paljon, oppi vaeltamisen, elämisen taidon. Oppi elämään huoletonna, vaikka ei ollut tiedossa ruuan murua, ei sijaa, mihin päänsä kallistaa. Oppi, että oli joskus ryhdyttävä työhönkin, ellei muun vuoksi, niin ruumiin terveydeksi. Hänen seurassaan hän oppi tuntemaan maailman makeuksia, joista oli ennen uneksinut metsiä kulkiessaan, joille ihmiset yleensä tuntuivat antavan ison arvon ja joita tämä vanha, rypistynyt kulkurikin vielä himoitsi: maistoi ensimmäiset kerrat naista ja viinaa. Hänelle ne tuottivat pettymyksen. Ei ollut hänen mielestään niissä mitään niin suloista, ihanan synnillistä, kuin sen oli kuvitellut. Tympäsi, äitelöi. Muutakin hän oppi, paljon hän viisastui tämän vanhan vaeltajan kertoessa retkistään ja muistakin, satuja, kummallisia tarinoita, jotka ainaiseksi jäivät tummina, sumuisina hahmoina hänen mielikuvitukseensa. Hän rupesi noudattelemaan vanhemman ystävänsä oppia, ettei tämä maailma ollut ylen paha eikä myöskään kaunis, siinä oli molempia. Aika, jota elettiin, oli yleensä harmaa, kalsea, mutta jos katselit kauas ennen elettyyn aikaan, oli se satuisen kaunis, kuten kaukana sinisyydessä mäellä kuumoittava kylä. Samoin saatoit nähdä kauniina tulevaisuudenkin, ja hyvä, jos kykenit nykyisenkin ajan näkemään. Hyvä, jos sait itsesi uskomaan, että oli aina pyhä ja aina kesä, aina häitä…

Yrjö Kiimamaa oli taasen likimain onnellinen. Hän odotti aina mielenkiinnolla uutta päivää ja sen tapauksia, toisteli mielessään vanhan Vaeltajan lausumia. Ellei mitään tapahtunut: Hyvä, sileää, liukuvaa. Ei kannattanut surra. Jos tapahtui jotakin, mitä pidit pahana: turha murehtia, sillä et vielä tiennyt, oliko se onni tai onnettomuus. Ajan kuluttua saatoit ehkä havaita, että olikin hyväksi se, minkä tapahtumista itkit. Kaikessa tapauksessa ei voinut tapahtua mitään kuolemaa pahempaa, ja sekin, oi veljeni, niin vähän me tiedämme — voi yhtähyvin olla kaikkein suurin onni…

Mutta sitten Yrjö Kiimamaa eksyi tästä vanhasta toveristaan. Se tapahtui eräässä merenrantakaupungissa, ja hänellä oli syytä uskoa, että Vaeltaja oli karannut, vasiten jättänyt hänet. Jo eräät ajat hän oli aavistellut Vaeltajan haluavan olla yksin tai uusien tovereitten seurassa. Nyt hän oli mennyt. Yrjö Kiimamaa suri, unehuttaen Vaeltajan opit. Mutta sitten hän taasen taipui luulemaan, että se hänen vanhan, kuolleen koiransa sielu ei ollutkaan siinä Vaeltajassa. Se oli jossakin paremmassa paikassa, paratiisissa, missä kukat lemusivat, oli aurinkoa ja ketään ei ikävä rasittanut. Siellä Yrjö Kiimamaa sen tapaisi aikanaan…

Nyt hän kulki yksin tai ihmisten kanssa, joista yksikään ei kuitenkaan ollut niin merkillinen kuin se vanha Vaeltaja, jota hän ei koskaan enää tavannut. Hän yritti monenkaltaista työtä, mutta ei viihtynyt missään, kulki toiseen paikkaan heti kun kyllästyi. Hän ajautui lentojätkien seuraan ja eli heidän elämäänsä. Ryyppi ja oli juovuksissa, ei siksi että siitä olisi mielestään erinomaista iloa herunut, mutta kuluihan aika siinäkin. Myöskin hän tiesi, niiltä tuntui kun mieleen tulvahti kuuma, synkeä viha ja tartuttiin kirkkaaseen puukkorautaan. Hän oli saanut ruumiiseensa verestävän ja kirvelevän haavan, joka arpeutui punertavaksi rannuksi. Ja hänenkin puukkonsa oli piirtänyt rikki ihmisen kudoksia, saanut tumman ja punaisen veren valumaan. Hän otti osaa varkauksiin henkensä pitimiksi, eikä se hänestä tuntunut merkilliseltä. Hän tutkiskeli itseään ja havaitsi sen melkein luonnolliseksi, eikä tajunnut mitään lankeemusta tapahtuneeksi. Arvattavasti hänen luonnerakennelmassaan ei ollut sellaista kohoumaa, jolta pudota.

Niinpä oli Yrjö Kiimamaa tiellä, lavealla tiellä, jolta on työläs palata etsiskelemään toisia polkuja. Olisi kai sattunut ennemmin tai myöhemmin, että hän olisi joutunut linnan seiniä katsomaan ja sieltä päästyään, mielessään se Vaeltajan ainainen ohje, ettei koskaan tiedä, onko sattuva tapaus onneksi vaiko onnettomuudeksi, taasen joutavaan renttuilemiseen, pieniin rikoksiin ja jälleen linnaan. Mutta sattui kuitenkin, että hän tuli tekemään poikkeuksen tältä jo viitoitetulta, aukenevalta tieltä.

Siellä pienessä rantakaupungissa pohjoisessa, samassa missä Vaeltaja oli hänet eksyttänyt itsestään, ei kovin kaukana kotiseudultaan, luki hän työväenlehdestä ilmoituksen, jossa hänen isänsä pyysi häntä tulemaan kotiin, koska äitinsä oli sairas, kuoleman sairas. Yrjö Kiimamaa ajatteli ja taisteli päivän ja yön, oli kauan kahdella päällä, mutta sitten hän lähti matkustamaan kotiseudulleen. No, hänet oli kerran sieltä karkoitettu, ja hän itse oli kerran kiroten luvannut olla sinne palaamatta, mutta kerrankos ihminen kiivastuu, tulee tehneeksi tekoja ja päätöksiä, joiden noudatteleminen kävisi työlääksi. Yrjö Kiimamaasta tuntui vieläkin, että hänen isänsä oli ampuessaan koiran tehnyt raskaamman rikoksen kuin miesmurhan, mutta jos pojan näkeminen voi ikäänkuin lievittää vanhan miehen ja vaimon elämänillan kylmyyttä, niin ei poika tullut heiltä sitä kieltämään. Lisäksi palasivat mieleen lapsuuden muistot, kauniin sumuisina, kuten Vaeltaja oli sanonut, ja halu nähdä ne seudut taasenkin kerran. Hän, ikävuosiltaan parissakymmenissä, tunsi itsensä vanhaksi astuessaan kolmen vuoden poissaolon jälkeen isänsä asuntoon.

Isä näytti paljon vanhenneen, käyneen ryppyiseksi. Vuodet ja elämän murheet lienevät häntä sivelleet. Lienee murehtinut tätä poikaansakin, sitä, että tuli kiivaudessaan hänet pois ajaneeksi, oikeastaan oli hänellä sittenkin ollut tarkoitus opettaa poikaa, nöyryyttää, luulo, että hän palaisi takaisin kuten koiranpentu korjattavaksi syyssateista. Ja sitten hän näyttikin kadonneen ainaiseksi, ainoa poika. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, oli taipuvainen unhoittamaan poikansa puutteet, uskomaan, että tämä olisi vähitellen mieltynyt, ryhtynyt työhönkin. Katumus kaiveli häntä. Sitten oli vaimonsa sairastunut, ja silloin hän lähetti ne ilmoitukset muutamiin sanomalehtiin vähäisin toivein. Mutta sitten tuli kirje, tieto, että poika tulee, ja vanha mies oli iloinnut, uskonut saavansa pojan jälleen. Nyt oli poika tullut, mutta hän huomasi erehtyneensä. Heidän välillään ei ollut mitään yhteistä, läheistä. Tämä oli hänelle vieras mies, joku synkkäsilmäinen kulkija, nukkavierussa takissa. Eikä poikakaan tuntenut mieltymystä, ellei enää vihaakaan, kuten vielä äskettäin. Hän katseli kylmästi. Ei ajatellut: isä, vaan: mökinmies, koneenkäyttäjä, vanha työväenaatteen mies…

Ja samalta ventovieraalta tuntui hänestä äitinsäkin, kun näki hänen makaavan heikkona, iho keltaisena ja läpikuultavana, silmät sameina. Yrjö Kiimamaa istui hänen vuoteensa vieressä, puheli jonkin sanan, piteli häntä kädestäkin, ajatteli: tuo vanha vaimo, se oli hänen äitinsä. Sen verestä oli hän elänyt, imenyt ravintoa, ja nyt se oli hänelle vallan vieras, kuten joku muukin vanha, rapistuva ihmismöhkäle. Hän ihmetteli, tunsikohan tuo vanha vaimo hänet pojakseen, rakasti vieläkin sielussaan, kuten kerran jotakin pientä eläväistä, nimetöntä lihantainta.

Paitsi vaimonsa kuolemaa, tuli vanhalle koneenkäyttäjälle nyt muitakin suruja. Hänen elinaikaiset aatteensa ja ihanteensa näyttivät romahtavan kasaan. Oli alkanut punainen kapina. Suomen työväki ryhtyi sotaan, tappoon ja murhaan. Vanha työväen aatteen mies ei tätä hyväksynyt. Itse päämäärän kyllä sanoi oikeaksi, mutta ei sitä, että siihen ase kourassa pyrittiin. Hi sanonut väkivallan milloinkaan mitään pysyväistä luovan. Sanoi, ettei hän voi nostaa asetta ihmistä vastaan…

Yrjö Kiimamaa tunsi ahdistavan harmin nousevan sisässään kuunnellessaan näitä puheita, eikä hän malttanutkaan mieltään, vaan sanoi:

— Olette te tappanut parempiakin kuin ihmisiä. Ammuitte sen koiran, joka ei ollut teille mitään tehnyt, joka oli parempi kuin minä tai te, yleensä ihmiset…

— Ne näyttävät sen paremmin ansainneen. Tämä ihminen on itseviisaudessaan tehnyt sananlaskun: syötä koiraa, juota koiraa, koirana koira pysyy. Mutta minä sanon, että on hyvä, etteivät ne ala muuttua ihmisen kaltaisiksi.

Sotarintama, se oli kaukana etelässä. Sieltä kuului vain humu ja huhut. Ja sitten tuotiin ensimmäiset ruumiit, vapaussankarit, ruudista mustina, verisinä. Ja heidät saatettiin hautaan suurella komeudella, puhein ja lauluin, lipun liehunalla, pyssynräiskeellä ja kyynelillä. He oivat olleet vapauttamassa maata, tätä muhevan kitsesta möhkälettä, että sen pinnalla voisi kukin rauhassa loikoilla tai ahertaa työtä. Yrjö Kiimamaakin oli tätä kaikkea katsomassa ja häneen nousi innostus, kuume. Ennen hän ei ollut paljon väittänyt koko tästä kohinasta, oli ajatellut, että ihmisten tavallisia vinkeitä: välistä niiden pitää saada tapella, välistä syödä rauhassa leipäänsä. Työväenaatteetkaan, ne, jotka synkkinä ja yrmeän kateellisina liikkuivat niissä köyhälistölaumoissa, joissa hän oli elänyt, eivät häneen tehonneet. Hän ei uskonut, että kullekin ihmiselle voitiin millään järjestelmällä tiputtaa tasajakoinen määrä elämän hyvyyksiä.

Mutta nyt heräsivät Yrjö Kiimamaassa muistot entisistä metsäkuvitelmistaan, joihin oli kuulunut sekin, että kerran hän on kehittyvä sotasankariksi, taitavaksi tappelun johtajaksi, joka ällistyttää ihmisiä suurilla veritöillä, ammuttaa, hakkuuttaa, pistättää… Ja nyt heräsivät ne muistot. Ja nyt oli aika! Ehkä se hyvinkin oli hänen alansa. Hän päätti lähteä sotaan isänmaan puolesta.

Mutta hänen isänsä, vanha työväenaatteen ja ihanteitten mies, vanheni ja harmaantui äkisti, tuli sairaaksi. Kaikki oli häneltä mennyt. Tämä kapina luhisti hänen suuret kuvitelmansa, uskon, että työväki loisi rauhallisella, tyynellä mahdilla, uuden ja paremman järjestyksen. Vaimonsa oli kuollut ja ainoa poika lähti sotaan, sotaan, joka oli jo sinänsä väärä teko, ja lähti väärän asian puolesta. Sillä vanha koneenkäyttäjä ei nähnyt tässä mitään isänmaan puolesta ponnistamista. Porvari ja punakaarti siinä iskivät vain yhteen tökerösti vihaan kiihoitettuina. Ja punaisten asia oli sittenkin oikea, uskoi vanha aatteen mies, se sortui noin siksi, kun oli tartuttu miekkaan. Hän tunsi olevansa ylen yksin, tunsi että hänellä ei ollut muuta enää elämältä odotettavissa kuin kuolema, raskas kuolema.

Mutta Yrjö Kiimamaan sotaura muodostui lyhyeksi. Jo ensimmäisessä taistelussa sai hän luodin käsivarteensa, makasi nietoksessa taidotonna ja kohmeisena, korjattiin ambulanssiin ja sairaalaan, missä hänen käsivartensa täytyi sahata poikki. Ja sitten hän makasi sairaalassa kuukausikaupalla, hourien, vaappuen elämän ja kuoleman välillä. Hänet oli vallannut suuri kuolemanpelko, hätä ja läkähdyttävä levottomuus. Hän ei halunnut nyt muistaa sen Vaeltajan sanoja, ettei ollut tiedossa, oliko kuolema onni tai onnettomuus. Hän rukoili Jumalaa, rukoili, että saisi vielä elää tätä maailmaa, elää nyt oikeuden mittanauha silmäinsä edessä, vakavasti ja kunnollisesti. Hän rukoili, että hänelle lievitettäisiin vielä elonaikaa, tunnusti katkerasti katuen, ettei ihminen voi elää hätäpäivän tullen oman itsensä varassa, vaan hänellä täytyy olla tuki, johon turvautua. Ja tämä tuki oli Jumala. Vain mies, jota ei ollut koskaan kohdannut pohjaton hätä ja kärsimys, kuten Vaeltajakin, voivat uskoa järjellään käsittävänsä kaiken, olla viileitä ja viisaita, luulotella, ettei heitä enää pysty heiluttelemaan pelko eikä himo. Elämä kangasteli Yrjö Kiimamaan mielessä ihanana. Ihmiset ja maailma olivat hyvät. Katkerasti katuen rukoili hän anteeksi, että oli ihmisestä, Jumalan jaloimmasta työstä, omasta kuvasta, ajatellut niin syntisesti, Jumalaa pilkkaavasti, että koira oli sitä monin verroin parempi… Hän muisti elämästä vain auringon loisteen ja valon, kesän ja kukat, linnunlaulun.

Hän toipui ja pääsi sairaalasta, mieli sovinnollisena, lempeänä, täynnä kiitollisuutta ja nöyryyttä korkeutta kohtaan, joka oli sallinut hänen elää. Entiset synkänviileät ajatukset olivat poissa. Hän ajatteli ihmisistä hyväntahtoisesti, tuntien olevansa yksi heistä, horjuvainen ja heikko, mutta tästä lähtien pyhästi luvaten tarkoittaa vain hyvää. Mutta hänen toinen käsivartensa oli poissa. Hiha hamoitti tyhjänä, suu takin taskuun pistettynä. Yrjö Kiimamaan mieli meni haikeaksi ja hän ajatteli runollisia ajatuksia siitä, kuinka Jumalan myrskyn oli pitänyt häntä riuhtoa, karsia pois yksi elinvoimainen, synnillinen oksa, ennenkuin hän huomasi kirveen olevan valmiina myös koko runkoa varten. Nytpä hän eläisi nöyrästi. Ei pyrkisi pröystäilemään, hihkumaan maailman tiellä ja lyömään kahta kämmentä…

Hän meni kotiseudulleen. Isänsä, vanha koneenkäyttäjä, aatteen mies, oli kuollut ja haudattukin pojan maatessa sairaalassa. Vanhempainsa haudalla hän mietti, muisteli, vuodatti kyyneleitä ja sai niistä lievitystä. Sitten hän meni ottamaan haltuunsa vanhemmiltaan jääneen pienen omaisuuden, pienen mökin ja palan peltoa. Mutta kauan hän ei siinä viihtynyt. Mieltä ahdistavalta tuntui siinä asua. Hän möi sen ja osti toisen torpan kylän laidasta, jossa sitten eleli tehden töitäkin, joihin kykeni ja saaden valtiolta, vapaussodassa kätensä menettäneenä, pienen eläkkeen.

Ryhtyi lueskelemaan kirjoja, mihin hänellä olikin ollut synnynnäistä halua ja taipumusta, vaikka olikin vaellusvuosillaan siitä vieraantunut. Luki etupäässä uskonnollisia, työläästi tajuttavien ajattelijain kirjoituksia ja raamattua. Se vaikutti häneen ihmeellisesti. Se oli hänestä kuin suunnaton metsä, jossa ryhmyiset rungot seisovat ja tuuli humisee korkealla lehvissä ja päivänvalo läikkyy lehtien lomitse himmeänä ja lanketellen valojen ja varjojen ihmeellisen kudelman. Se oli kuin lammikko, kirkasvetinen ja kimmeltävä, tai taasen himmeä ja samea, johon hän sukelsi näkemään pohjakivien kummallisia muotoja, heiluvia kaisloja virvoittavan vihreinä, lumpeen leveitä lehtiä, liekoja, outoja vesikasvien lonkerolta, limaisia ja ilkeitä…

Niin vaikutti häneen raamattu, kun hän luki sitä, soutaen, kiikkasten keinutuolissaan. Hän mietiskeli paljon, ja aika kului. Elämisen ilo alkoi taasen kadota, kiitollisuuskin siitä, että elon päiviä riitti. Jopa päivien paljous alkoi tuntua raskaalta, tyhjältä ja harmaalta. Vaistomaisesti alkoi taasen tarkastella, mikä tässä elämässä tarjoaisi iloa ja ajan kulua. Hän huomasi tarvitsevansa ottaa emännän. Se kai toisi viihtyisyyttä, rauhaa. Mutta hän havaitsi, että ei käynyt ottaminen ketä hyvänsä naisenpuolta; se kai olisi lihanhimoa, synnillistä. Hänelle pitäisi olla sellainen, joka muistuttaisi kedon kukkaa lauhkeudessa ja koreudessa, tuoretta marjaa, jossa ei olisi karvasta jälkimakua, repiviä okaita. Hän katseli ympärilleen ja näkikin naisia, mutta kun ei heidän okaisuudestaan voinut muuten saada selvää, luuli hän viisaimmaksi, ettei rupea sitä kokemuksenkaan kautta selville ottamaan. Sitten hän tuli viinaan. Mutta hän muisteli entisestä kokemuksestaan, että sen tarjoamat ilot olivat vähäiset. Oli kuin vyöryttäisit aivoihisi painostavan, sumuisen möhkäleen, joka teki sinut kömpelöksi, nuorasta hoideltavaksi leikkiukoksi. Laulatti ja nauratti ilman pätevää syytä. Ja sitten tuntui elämä viheliäiseltä ja sameriaiselta. No, sellainen ihminenhän oli papeille mieluinen ja kai Jumalallekin. Tuli synnintuntoon, tunnusti surkeilematta: minä vaivainen, syntinen…

Yrjö Kiimamaa etsi raamatustaan sanat: Nautitse vähän viinaa sydämesi tähden… Ja hän katsoi sydämensä nyt sitä tarvitsevan, katsoi, että sielulleen oli tarpeellista, että siellä vietettäisiin vuoroin peijaisia ja häitä… Silloin se kypsyisi ja muokkaantuisi Herralle otolliseksi. Maassa oli kieltolaki, mutta Yrjö Kiimamaa muisti raamatun sanat, että enemmän on kuultava Jumalaa kuin ihmistä. Ja sydämessään hän luuli kuulevansa Jumalan puheen. Hän keitteli viinaa, pontikkaa. Hapatti rukiita ja istui patojensa ja pilliensä ääressä, kirkkaan nesteen liristen tippuessa kannuun. Sitten hän istui raamattunsa ääressä, kumosi ryyppyjä, luki, ja aika vieri, iloisen hartaat mietteet tunkivat merkillisinä ja sameina hänen päälakeensa. Sitten tuli kohmelo, synnintunto, katumus ja harras rukous.

Kun viina loppui, keitti hän uutta, ryyppi, luki ja vatvoi ajatuksissaan loppumattomasti uskon, iäisyyden ja sielun asioita. Lopuksi hän kutsui joitakin kylänmiehiä luokseen. Ryypittiin ja puheltiin. Yrjö Kiimamaa ilmoitti silloin, että hän on paljon ajatellut ja taistellut iäisyysasioissa, että hän on ikäänkuin jo pappi, pyhä mies, vaikkakin vaatimattomasti. Herra on jo valaissut hänelle tien, antanut valon langeta niin, että hän on jo voinut lukea kirjoitukset maailman suuresta tienviitasta… Hän on huomannut, että yksi on maailmassa tarpeellinen, nimittäin piru, saatana. Ellei sitä olisi, niin eipä olisi hyvyyttäkään, valoa. Pimeys tarvitaan, että valkeus huomattaisiin. Piru ja pahuus ne ovat ne, jotka muokkaavat ja höystävät maan, että siinä voi hyvyys ja hurskaus kasvaa rehoittaa ja kantaa hedelmää… Kuinka olisi hänkään, jos hän nyt otti esimerkin itsestään, tullut pyrkineeksi hurskauden ja valon, hyvyyden polulle, ellei hänen sielunsa olisi ensin ollut synnin vallassa, nuhraantunut, joutunut kärsimyksiin ja hätään… Älköön siis pirua, vanhaa uskollista kyntömiestä moitittako. Hän ehkä tekee kaiken pahaa tarkoittaen, mutta tyhmyyksissään tuleekin tehneeksi kaikkein kiitettävimmät työt maailmassa. Hän valmistaa ihmiselle tilaisuuden mennä itseensä, palata ja tehdä parannusta…

Vieraat kuuntelivat, ryyppäsivät, tuijottivat Yrjö Kiimamaahan silmät pyöreinä kuin suitsirenkaat. Ja lopuksi nauraa rähähtivät. Eräs heistä sanoi:

— Sinä saarnaat uutta oppia, mutta minä en sitä usko. Saat inttää ensin kiinni kirveen silmänkin, ennenkuin siihen uskon.

Ja hän lyödä mäjäytti puhujaa ainoalla kädellään kasvoihin, niin että tämä kierähti loukkoon kuten kinnas, veri valui ja kaksi hammasta oli murtunut poikki.

Hän oli jo perin juovuksissa, kiihtynyt ja täynnä pyhää innostusta ja veisasi: Voi iäisyys, minä pelkään sinun pituuttasi…

Mutta tästä Yrjö Kiimamaan uskon julistuksesta tuli käräjäasia. Hän sai maksaa sakkoja ja kipurahoja, vieläpä tulivat ilmi hänen viinankeittonsa ja juopumuksensa. Mutta hän ei surrut. Hän näki tien, jolle Jumalansa langetti ihmeellisen valon hohteen, näytti hänelle iäisyysasioitten tummat ja kosteat ruokamullat. Hän oli pyhä mies, profeetta, hän pitäisi voimallisen saarnan. Ei sanoilla, mikä oli samaa kuin sivellä linnun siivellä ihmisten syntisiä päitä, mutta teoilla. Hän toimittaisi heille vointinsa mukaan sitä, mitä he sanoivat onnettomuuksiksi, kärsimyksiksi. Vasta onnettomuuksien, kovien kiusojen ahdistamina he lähestyisivät Jumalaansa, huomaisivat rähmivänsä kuten kärpänen aineellisuuden tervassa, pörisevänsä kuten mehiläinen vasten synnin lävitsekuultavaa lasia… Niin heidän sielunsa kirkastuisi ja puhdistuisi kärsimyksissä ja kiusoissa ja pääsisi Herransa iloon…

Mutta hänen kotikylänsä asukkaat, joilla oli tieto näistä hänen ajatuksistaan, nauraa hohottivat ja puhuivat: Kuulkaas Kiimamaan Yrjöä! Se on tutkinut Jumalan sanaa monta vuotta ja huomannut, että perkele on Herran suurin palvelija ja profeetta. Nyt se tahtoo tietenkin itse olla tällä korkeuden ja kunnian paikalla, hiipiä saatanan karvaisiin housuihin. Joutuneeko se entinen Vanha Erkki viralta, vai sulaneeko nuo yhteen tämän uuden kanssa…

Kohta he eivät kuitenkaan ainoastaan nauraneet, eivät ainakaan kaikki. Yrjö Kiimamaa ryhtyi todellakin saamaan aikaan kiusoja ja koettelemuksia ihmisille. Ja kyllä se niitä saikin siksi, että ei niitä, joita ne kulloinkin kohtasivat, juuri naurattanut, pikemminkin kiroilutti. Hän pisti itsensä kaikkiin asioihin, jotka eivät vähääkään hänelle kuuluneet, kaivoi valoon vanhoja ja salattuja erheitä ja syntejä, vei oikeuteen ja tuskastutti peräti asiaan osalliset. Hän tarttui kiinni jokaiseen tilaisuuteen, millä voi ahdistaa toisen joko häpeään tai jonkinlaiseen ahdistukseen ja hätään. Heidän sielunsa pelastukseksi, sanoi hän. Jos hän kuuli itsestään tehdyksi pieniäkin huomautuksia, vei hän käräjiin kunnianloukkauksesta. Hänellä oli kymmeniä käräjäjuttuja vireillä, jotka hävittyään hän vetosi hovioikeuteen ja jälleen korkeimpaan oikeuteen. Paikkakunnan ihmiset alkoivat piankin pelätä häntä ja vihata synkeästi. Häntä koetettiin saada pois paikkakunnalta uhkauksin ja houkutuksin. Hänen torpastaan tarjottiin satumainen hinta, mutta hän ei siitä luopunut sittenkään. Lopuksi liittoutui pieni joukko miehiä antaakseen hänelle hirmuisesti selkään, mutta Yrjö Kiimamaa ampui heihin pahoja haavoja haulipyssyllään ja selitti oikeudessa tehneensä sen hyvästä sydämestä, heidän terveydekseen, niin kuin isä kurittaa lapsiaan… Kaikesta huolimatta jatkoi hän voimallista saamavirkaansa saattaakseen ihmisiä oikealle tielle. Eikä kukaan tuntenut olevansa turvassa hänen tunnetulta uhkaukseltaan: — Minä vien oikeuteen, vaikka eihän Suomessa juuri oikeutta löydy…

Viimein kuitenkin tuli tästäkin loppu. Yrjö Kiimamaa menetti käräjän käynnissä koko sievoisen omaisuutensa, jota viime vuosina oli kartuttanut saamansa perintö. Monet ihmiset etäämpänä, joilta hän oli keinotellut velkaa, huomasivat menettäneensä rahansa, ja Yrjö Kiimamaa iloitsi lähtiessään karkuun, että oli heille tehokkaasti osoittanut, kuinka katoavaista maallinen tavara on…

Ja hän osoitti sen vielä monilla paikkakunnilla, joihin hän tuli tuntemattomana, esiintyen milloin milläkin nimellä, ollen puuhailevinaan jos joissakin hommissa. Aina hän toi ilmi uskonnollisuutensa, pyrkimyksensä hyville teille, vaikka katsoikin olevan asioilleen eduksi, ettei heti ilmaissut, mitä luuli tuon uskon itseltään syvästi vaativan. Hänen esiintymisessään oli jotakin suurenmoista, kiehtovaa. Taitavasti hän pujottautui mitä erilaisimpien ihmisten suosioon, sai heiltä rahoja lainaksi ja pani ne menemään sen tien. Hän paijasi ihmisiä monin tavoin, kuten katsoi profeetan virkansa vaativan ja kuten ruumis vaati tarpeitaan. Hän oli ottanut myöskin tavakseen pitää voimallisia saarnoja naisille, nuorille ja vereville, joiden suosion hän voitti ja sitten taasen yhtä helposti heitti. Saarna, jonka tuli heille osoittaa, kuinka mitätöntä oli riippua kiinni maailmassa ja ihmisissä ja niiden koreuksissa ja makeuksissa, palauttaa heidät Jumalan ja katoomattomien iäisyystoiveitten turviin. Mutta sitten, kuten profeettojen kohtalo on, kun hänen päälleen alkoi kasaantua sama synkeä viha, samat lain mustiin varjoihin turvaantumiset kuin aikoinaan kotiseudullaankin, hän nopeasti matkusti toisiin seutuihin. Sitä ennen hän kuitenkin, jos suinkin kävi laatuun, ilmoitti kysymyksessä olevalle seurakunnalleen, mitä hänen opetuksensa oli sisältänyt, ja kehoitti kulkemaan tietä, jonne hänen profeetansormensa oli viitannut.

Yrjö Kiimamaa istuu vankina. Vaino on kohdannut voimallista saarnamiestä, tien viittaajaa, lain synkeät varjot ovat langenneet hänen polulleen. Hän istuu siis tyrmässä ja lukee raamattuaan, pientä ja pehmytkansista, hakien lohdutusta, lukee vangista tornissa, vanhurskasten vainosta, vihatuista profeetoista: ketä profeetoista eivät teidän isänne vainonneet, kivittäneet ja pilkanneet… Hän tuntee itsensä suloisesti liikutetuksi, kyyneleiseksi, että ties kuinka monta sielua hän on pelastanut säikyttäessään ne irti maallisista ja lihan haluista, että saisivat ojentaa tyhjät, anovat mielensä kohti ylhäistä korkeutta… Ja sitten hänet pistetään linnaan, lukkojen taakse, nimitettynä petkuttajaksi, huijariksi, ikäänkuin rosvo, synnintekijä. Pahat ihmiset eivät ymmärrä hänen tekevän käännytystyötä, puhuvan voimallisesti oikeuden kieltä. Yrjö Kiimamaan mieli painuu synkeäksi ja hän miettii, tokko kannattaa tehdä mitään ihmisten hyväksi, tuskin mikään vaikuttaa heidän pimeihin sydämiinsä.

Mutta sitten hän jälleen muistaa, että niin on aina käynyt profeetoille, että hän on yksi heistä, pyhien miesten vertainen, jolle Jumala ylhäisyydessä osaa antaa arvoa, vaikka hän on ihmisten edessä syntinen, lyötävä ja vainottava. Hän tuntee itseensä tulvivan lauhkean ilon, rauhallisuuden, tuntee voivansa istua vankina kauan, kauan, kuten entisten aikain vanhurskas ja vainottu mies tornissaan.

Ja kerran on hän, koneenkäyttäjän poika, näyttävä ihmisille, ketä he ovat pistäneet, ja saava kirkkaan kruunun.

PEKKA ÄLÄMÄEN VANHUUS.

Pekka Älämäki oli saavuttanut jo vuosia sitten sen, mihin oli pyrkinytkin, tosin vanhana, työn köyristämänä, kasvoilla taisteluiden ja vaivojen uurteet. Mutta se taistelu ja vaiva, joka oli jo takana, herätti enää vain muistoja, joissa ajatus mielellään vatvoi, tehden näiden nykyisten hetkien olon yhäkin mieluisemmaksi. Ja hän oli vakuuttautunut siitä, että vaivat ja huolet eivät enää uusiintuisi, että penninkejä liittäisi, että tämä nykyinen olo ei enää muuttuisi hänen elonpäivinään.

Hänen pieni talonsa oli maalailtu, porraspäihin ja nurkkajuuriin oli juuritettu kukkia, reheviä ja värikkäitä. Oli rivi marjapensaita, jokunen käyrä omenapuu, lohko peltomaata, jossa sopi viljellä juurikasveja ja viljaakin.

Kesäisin puuhaili Pekka Älämäki paljon siellä tarhassaan, kasvatti kasvejaan, perkkasi maata, nyhti ruohoja ja käveli kastelukannuineen. Tai istui hän omenapuunsa juurella piippu hampaissa nauttien kesän kirkkaudesta, rehevyydestä, väreistä ja hajuista. Mutta kun tuli syksy, pimeänä ja kosteana, ja talven pitkä, valju kylmyys, ei hänellä ollut juuri muuta tehtävää kuin istua pystyraasunsa ääressä ja kohentaa tulta, miettiä ja tupakoida. Tosin saattoi hän lukea kirjojakin, joita hänellä oli eräs hyllyllinen. Sillä Pekka Älämäki on aina rakastanut kirjoja, joiden valkoisilta sivuilta nuo salaperäiset, rytöiset ketjut ikäänkuin luikersivat sisään silmän aukoista aivoihin ja siittivät siellä sen tai tämän tunnelman eli mietteen…

Mutta enimmäkseen hän kuitenkin istui hiljaa, mietteissään, savun noustessa haaleina kierukoina piipunpesästä, muisteli entistä elämäänsä, työtä ja pyrkimyksiä, joiden perille hän lopultakin oli päässyt kutakuinkin: saavuttanut lepoa, huolettomuutta ja rauhaa. Ja oliko se ylenmääräistä, jos olikin saavuttanut? Sillä runsaasti, yllin kyllin oli ollut levottomuutta, taistelua ja vaivaa Pekka Älämäen elämässä.

Hän oli syntynyt köyhänä, mieheksi, jonka oli määrä tehdä hengen pitimikseen ruumiin töitä.

Jo sangen varhain hän huomasi, että heillä työmiehiä ei ollut mitään pyrkimyksiä, yrityksiä, toivoa parempaan. Vaivattiin jäseniä, syötiin mitä saatiin, vähemmän tai enemmän, kunnes ruumis rapistui, tuli vanhuus ja kurjuus. Vähänpä Pekka Älämäki osasi olla huoletta huomisesta, kuten enimmät toverinsa, kehaisten mainita, että hänelläkin oli talo ja maa, vaivaistalo ja hautuumaa. Tämmöistä Pekka Älämäki huomasi ja kauhistui, että hänenkin elämänsä ja tulevaisuutensa olisi sellainen. Ainakin oli hänen yritettävä, pyrittävä johonkin, päästäkseen irti ladulta, jonka lopussa odotti kurjuus, vaivaistalo ainoana turvapuuna. Sentähden Pekka Älämäki jo silloin, nuorena pojantorvelona, kun muut toverinsa juoksentelivat joutoaikansa joutavissa ja turhissa puuhailuissa, istui yksin, luki, opiskeli. Sillä jotakin hän jo käsitti hämärästi, hamuili niitä rappupuita, joiden oli määrä kohottaa hänet laumasta ainoalle polulle, jonka lopulla häämöitti hänen oma rakentamansa turvapaikka, jossa voisi elää rauhassa, ikäänkuin erillään tämän elämän kuhinasta ja ihmisistä, pyytämättä keneltäkään mitään tai jotakin toiselle tarjoilematta…

Sitten oli hän päässyt niin pitkälle, että voi siirtyä valtameren taakse, maahan, missä oli väljyyttä ja tilaisuutta yrittää hänenkin, jonka piti koota omaisuutta jäseniensä voimalla. Ja sitten oli ollut työtä, ankaraa työtä, metsissä, kaivannoissa, tehtaissakin. Ja dollareita oli kertynyt vähitellen. Mutta välistä oli kaikki romahtanut kasaan, mielen masentanut musta toivottomuus, etteivät suuret pyrkimyksensä koskaan toteudu. Pitkällinen tauti oli ollut vähällä viedä hänet juuri siihen asemaan, mistä hän pyrki itseänsä iäksi vapauttamaan: ihmisten ja yhteiskunnan armoleipiin. Kuitenkin hän pelastui, aloitti uudelleen. Pitkiä vuosia, työtä ja työtä. Rahaa alkoi kertyä ja hän piti huolta, että se pysyi koossa ja kasvoi, sijoittelemalla sitä taitavasti ja varovasti tuottaviin yrityksiin.

Sitten jonakin päivänä tunsi hän ruumiissaan väsymystä ja haluttomuutta. Rahan ja pyrkimyksien saavuttamisen miettiminen ei saanut sitä karkotetuksi. Vanhuus, mietti hän, vanhuus on minut saavuttanut. Hän valvoi monta yötä, laski ja epäili ja vakuuttautui lopulta siitä, että hänen ei tarvinnut enää mitään tehdäkään, että hän voi jo saavuttaa sen, mitä oli tahtonutkin.

Hän kokosi omansa, matkusti yli meren kotimaahansa ja synnyinseutunsa tanterille, osti tämän pienen talon, vuoraili seinät laudoilla ja väritti ne, istutteli kukkia, pensaita ja puita ja muokkaili peltoja puutarhamaata.

Pitikö Pekka Älämäen olla tyytymätön elämäänsä? Vaikka hän olikin syntynyt köyhänä, kärsinyt kurjuutta ja vaivaa, niin olipa hän saavuttanut sen, mihin oli pyrkinytkin. Mitään tämän isompaa ei hän koskaan ollut mielessään haamiloinut eikä havitellut toimeenpannakseen. Hänellä oli oma talo, kasveja, rauhaa. Kukaan ei pystynyt häntä komentelemaan. Hän oli kohonnut, oli kieltämättä herra. Hänen ei ollut pakko tehdä kerrassaan mitään. Jos hän pehnaili ja tonki puutarhassaan, niin teki hän sen vain huvikseen, lystäillessään; kylän ihmiset sanoivat, että söisivät ja makaisivat he vain Älämäkenä. Ja sitähän se etupäässä tekikin. Pekka Älämäki oli kieltämättä herra, onnellinen mies. Ei ollut sitä voimaa, joka olisi pystynyt hänelle sanomaan: nouse, liikupas nyt niin tai näin. Vähät siitä, että hän oli tämän saavuttanut vasta vanhana, kun puolen vuosisadan kesäauringot olivat lämmittäneet hänen paljastuvaa päälakeaan. Niinpä osasi hän ollakin tyyni ja viisas, ottaa onnesta sen mikä oli saatavissa, eikä yritellä mihinkään turhiin pullistuksiin. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä merkillisen nuoreksi jälleen päästyään synnyinseuduilleen, lepoon, heitettyään työt ja huolet.

Sitten kesän ollessa kaunis, raukea ja rehevä, pehnaillessaan kasvimaallaan, poltellessaan piippuaan ja kävellessään kylälläkin siistinä herrasmiehen asussa, hän tuli tutustuneeksi nuoreen naisihmiseen, joka seisoskeli puodin tiskin takana, Tämä tyttöihminen tunsi selvää mielenkiintoa tuohon siistiin, vaikkakin vanhahtavaan, vierailta mailta saapuneeseen mieheen. Pekka Älämäki mietti asiaa ja havaitsi, että oikeastaan hänen pyrkimyksiinsä alunperin oli kuulunut, että siinä maalatussa, kukilla koristetussa talossa asuisi sitten paitsi häntä joku toinenkin, akka, nainen…

Niinpä sitten suoritettiinkin asianomaiset menot ja nainen siirtyi kauppapuodista Pekka Älämäen pieneen taloon. Sitä kai oli sitten kestänyt parisen vuotta, aikaa, jolloin tässä punavalkoisessa talossa oli emäntä, Pekka Älämäellä vaimo. Lapsia ei tullut. Ja silloin oli emäntä ehdottanut, että otettaisiin taloon joku vieras lapsi hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Pekka Älämäki oli miettinyt ja myöntynyt: no, miksei, kyllä kai ne pennoset riittäisivät, vaikka heillä ruokkisi ja vaatettaisi jonkun elävän… Niin oli emäntä sitten tuonut taloon puolenkymmenen ikäisen jonkun sukulaisensa pojan. Mutta naisihmistä se ei tainnut kauankaan viehättää tai poistaa sitä, mitä hän tahtoi pois hädistää. Sillä hänellä oli ikävä. Hän oli nuori, ja punavalkoisessa talossa oli hänen mielestään liian rauhallista, yksitoikkoista ja siistiä. Hän ei osannut ottaa onnesta sitä, mikä oli saatavissa. Mutta eipä hänellä ollut myöskään, kuten Pekka Älämäellä, muistoja taistelusta ja vaivasta, ei hän nähnyt tässä elämässä mitään suurien pyrkimyksien toteutumista.

Lopuksi tapahtui, että hän lähti Pekka Älämäen talosta erään paikkakunnalla hetkisen asuneen nuoren herrasmiehen mukana. Kylän ihmiset luulivat, että korean talon herralle oli tämä isohko onnettomuus, että hän oli suutuksissaan, harmissaan, tai suruissaan, varsinkin kun luulivat, että vaimon mukana oli myös mennyt joku erä rahoja. Mutta he erehtyivät. Kuinka olisi Pekka Älämäki, joka monta vuosikymmentä oli koonnut pientä omaisuuttaan suurella, vieraalla mantereella, monien kiusojen ja vastusten läpi, antanut nyt jonkun naisihmisen kähveltää sitä mukaansa. Todellisesti tämä tapaus sai Pekka Älämäen veriä liikkeelle vallan vähän. Hän mietti tätä asiaa ja havaitsi, että hän voi kestää sen, sekä vaimon menetyksen, että hänen mukanaan menneitten varojen, jokseenkin samalla helppoudella kuin sen, että puutarhassa kyykkiessään joku nappi pirahti hänen housuistaan ja hukkaantui multaan.

Siitä oli nyt monta vuotta ja hän saattoi muistella sitäkin tapausta, vaimoaan, kuin jotakin hyvin kaukaista aikaa, istuessaan pystyraasunsa ääressä ja polttaessaan piippuaan. Se vaimonsa ottama ottopoika hänellä oli yhä talossaan, vaikka Pekka Älämäki oli hänet melkein unhoittanut, eikä tullut kiinnittäneeksi siihen minkäänlaista huomiota. Se oli jo kymmenissä iältään ja kävi kansakoulussa, tuli ja meni laukku selässä, söi, lienee katsellut kirjaakin, ja kadonnut sitten pelehtimään kylän kujille. Pekka Älämäki ei liioin tiennyt, mitä poika puuhaili.

Siksipä hän ikäänkuin hätkähti hereille, hölmistyi, kun koulunopettaja tuli hänen luokseen puhumaan Älämäen ottopojasta, Ansusta. Mitä? Eikö hän ollutkaan pyrkimystensä perillä? Oliko hän erehtynyt? Hän ei ollutkaan kenestäkään riippumaton herra. Sillä näillä ihmisillä oli jotakin muistuttamista hänelle, he tahtoivat huomauttaa hänelle velvollisuuksista. Hän oli siis sekaantunut ihmiseläjien vyyhteen, kanssakäymiseen. Hän, Pekka Älämäki, joka oli edistynyt ja hankkinut älyä vuosikymmenien kuluessa vieraalla mantereella, hän oli sittenkin huomaamattaan iskenyt kouransa mäihään… Mitä? Se poikako ei menestynyt koulussa? Oli laiska, huolimaton, harjoitti ilkeyttä, tappeli toisten kanssa, oli rikkonut ikkunoitakin. Oliko kasvattaja tätä huomannut, ja mitä tehoisia toimenpiteitä hän harkitsi, että pojasta kehittyisi kunnon ihminen…

Pekka Älämäki ei tähän osannut vastata juuri mitään. Mutisihan vain jotakin, että tuli annetuksi sen akan hommata tähän se mukula… Ansu, ottopoika, haettiin esiin, sillä opettaja tahtoi hänelle puhua, varoittaa holhoojan kuullen, ja Pekka Älämäki katsoi asiakseen sanoa pojalle, että esiintyköön ihmisiksi, ellei halua selkäänsä kirjavaksi, ruvelle…

Sitten hän rupesi miettimään, miten päästä eroon tuosta pojasta, jonka oma varomattomuutensa ja aina onnettomuuksia siittävä kohtalo näytti heittäneen hänen vanhojen päiviensä vaivaksi ja huoleksi. Hän tuumi antaa hänet takaisin sinne, mistä se oli otettukin, mutta kävi ilmi, että pojalle ei ollut ketään omaisia enää löydettävissä. Hän mietti antaa hänet yhteiskunnan haltuun, mutta hänelle selitettiin, että kun kerran oli ottopojaksi otettu, niin siinä pysyikin. Koreaksi maalailtu talo oli pojan koti ja Pekka Älämäki ikäänkuin hänen isänsä. Älköön siis Älämäki turhaan yritelkö irtaantua velvollisuuksistaan, vaan holhotkoon ja huolehtikoon pojasta kuten isä ainakin…

Huolehtikoon! Niin oli siis käynyt, että ihmiseläjät vieläkin pystyivät sanomaan Pekka Älämäelle: Tee tämä. Hän oli luullut olevansa rauhassa, saavansa muistella vain menneitä huolia ja vaivoja, uskomatta uusia enää tulevankaan. Mitäs jos antoikin eräälle lapsimukulalle ruuan ja suojan, eihän se mitään, jos se olisi ollut kuten tavallinen ihmisen lapsi, mutta tämä pojan tolikka oli raisuverinen, räntäpäinen sikiö. Se laiskotteli ja keksi konnanjuonia koulussa, varasteli puutarhoista ja linkoili tiilikiven siruja. Pekka Älämäki huomasi huolettomuutensa häirityksi, hän oli saanut vieraan mätimunan rauhanpesäänsä. Turhaan hän yritti ohjailla poikaa ihmistavoille, ensin hyvällä, sitten jo kiroillen. Hän aikoi antaa pojalle selkään, mutta siitä ei tullut mitään, kun poika äyskäsi:

— No, luuletko, äityi Pekka Älämäki, luuletko, että tämä on sitten kotisi, että tässä saat koiruutta harjoittaa?

Mutta Pekka Älämäki ei uskaltanut häntä poiskaan karkoittaa, peläten siten joutuvansa ihmisten kanssa yhä pahempiin ja kiusallisempiin kanssakäymisiin. Hän koetti jo houkutella poikaa, luvaten lahjoittaa tälle talonsa ja omaisuutensa, jos poika käytöksellään osoittaisi sen ansainneensa.

Mutta poika osoitti paatumustaan ja röyhkeyttään kysäisemällä, että luuletteko rahalla sieluja ostavanne…

Niinpä meni vuosia ja Pekka Älämäki toivoi niitä menevän vielä nopeasti muutamia, jotta ottopoikansa olisi varttunut ja ollut valmis elämään oman jalkansa juuresta. Olisihan hänellä sitten taasen vielä eräitä vanhan miehen päiviä, vaisuja ja harmaita, elettävänä levossa ja rauhassa ennenkuin tulisi retki mustaan ja outoon Tuonen maahan.

No, aika rähmii kulkuaan, kello naputtelee välittämättä siitä, halutaanko hetket viipyviksi vai poistuviksi. Ansu, Pekka Älämäen ottopoika, kulki lävitse kansakoulun alituiseen joutuen pikkurötöksiin, niihin sen pahemmin sotkeutumatta, kävipä vielä rippikoulunkin ja sivuutti viidennentoista ikävuotensa. Vanheneva, kutistuva, yhä enemmän kalkinvalkoiseksi väriltään raukeneva ukko luuli jo hänestä piankin pääsevänsä ja toimitteli häntä yrittelemään sitä tai tätä työtä. Mutta poika ei näyttänyt olevan halukas eikä pystyvä mihinkään. Pekka Älämäki kauhistui ja kirosi, että luuletko, että sinua elätän kaiken ikäni… Sinulla on jo järki päässä ja miehen jäsenet…

− No, mene, mene! Juokse jalkoihisi. Minä annan vielä matkarahaakin, ison setelin, kun et sitten täällä näytä nenääsi…

Pekka Älämäki ei uskonut hänen lähtevän, ei luullut hänestä koskaan enää pääsevänsä. Mutta poika lähti pitkin hiekkaista tietä Pekka Älämäen seteli taskussaan. Se oli elokuinen ilta, aurinko painui metsän taa ja kuun alkoi erottaa taivaan sinestä, valkoisena, ohuena ja kuluneena ikäänkuin imeskelty pastilli. Ja vaisu, kalkin valkoiseksi rauennut ukko seisoi portillaan ja näki hänen poistuvan. Mutta ei hän tuntenut iloa laskeutuvan sydämeensä, kuten oli luullut, lopultakin päästessään tuosta kiusanhengestään. Hän huomasi jonkin merkillisen haikeuden ja kaipauksen, jopa iloitsikin siitä, että hänellä oli tuo poika ollut, että hän oli kasvattanut sen täysirunkoiseksi eläjäksi. Hän tunsi, kuten ei koskaan ennen, itsensä vanhaksi ja ylen yksinäiseksi. Oli kuin avaruuden suuri tyhjyys olisi ammahtanut hänen ympärilleen oneana ja kalsakkana. Muistot menneistä, nekin olivat siellä vaisut ja haalistuneet, ikäänkuin imeskellyt ja hioutuneet, melkein huomaamatta jääneet, kuten tuo valkea kuu iltataivaalla…

Mutta ilta yhä viileni, ja jopa sai väriä, vaskenkarvaa ja punerrusta, kuun kalvas naama, ja taivaan sinimanttelista välähtelivät tähtien kirkkaat sakarat, maasta nousi kylmänkostea huuru, ja rehevät kukat talon seinustoilla tuoksuivat viimeisillä hetkillään ennen tautista ja tappavaa syksyä.

VANHA KARTANO.

Kellertävältä, tummankellertävältä valtatieltä, jossa vallitsi loka ja jalan alla litkahteleva rapakko, alkoi koivukuja. Vanhat ja väärät rungot ja syksyinen keltatauti lehdissä; ne kahisivat kosteassa tuulessa, jonkin lehden kanta jo katkesi, ja se oli piankin löytävä lopullisen sijansa — sen ruohon juuren, jossa sen oli määrä mädätä.

Kujan päässä oli kartano, korkea ja kaksikerroksinen, puistikon keskellä, isojen koivujen, haapojen, leppä- ja pihlajapensasten, joiden sekaan oli juurrutettu jokin kukkapenkki ja johdatettu jokin hiekkainen käytävä. Edempänä olivat navetat ja läävät, aidat ja luhdit ja niiden takana vainiot laajat ja multaiset.

Kartano oli vanha, kovin vanha se oli kartano. Monta asuinriviä oli siinä ohut ennen tätä, ja tämäkin oli vanha. Siihen sivelty väri oli aikoinaan ollut iloisen heleä, mutta nyt se oli tumma ja murheellinen. Sade oli hakannut seiniä, saaden aikaan outoja, töhryisiä kuvioita, ikäänkuin joku olisi yritellyt hahmoitella entisten aikain eläjiä ja tapahtumia, aurinko oli paistanut ja maali oli kohonnut pinnasta monina ryppyinä…

Kartanon itäisimmästä päästä pisti lyhyt kylkirakennus esiin, aivan seinissä ja akkunoissa kiinni oli puita, kaikki lehdet sairaina, räikeinä, ikäänkuin himokkaan koreina, punaisina ja verestävinä, kellertävinä ja ruosteisina… Hämärä laskeutui maille kuin savu, taivaalla vaelsivat kosteat pilvet, viluinen tuuli kahisi puutarhassa.

Mutta sisällä huoneessa paloi pystyvalkea, iloisin räsähtelevin liekein. Ukko istui sängyssä rennoilla, kahisevilla kaisloilla, imi piippua ja puhui; minä venyin lavitsalla kirjavan raanun päällä. Ukko puhui hiljaisella, tasaisella, värittömällä äänellä, joka toi mieleen pitkän, harmaantuneen hiuskarvan, jonka sisästä on kadonnut ydin, puhui ja imaisi piippuaan. Hänen haaleat, harmaat silmänsä katsoivat kauas. Mutta kun ne sitten tovin tuijottivat silmiini, saatoin hätkähtäen huomata, ettei niissä ollut mitään ilmettä: ne eivät katsoneetkaan kauas, vaan sisäänpäin. Elämä oli jo valahtanut tämän äijän sivuitse; se mitä nyt siinä tapahtui, ei ukkoa liioin liikuttanut. Hän eli muistoissa, niissä asioissa ja puheissa ja tapahtumissa, jotka olivat iskeytyneet hänen tajuunsa ennen, silloin, kun hän otti oman elämänsä kiivaasti ja tärkeästi, kun sen monisakarainen hierin hämmensi hänet maailman suureen sikakaukaloon…

Nyt ei enää hämmentänyt, hauta häämöitti jo lähistöllä. Ainoastaan muistot menneistä kuljeskelivat ukon pääluun ontelossa, ja niistä hän puheli vaisulla, hiljaisella äänellä minulle, joka tulin joka ikinen ilta, kun vallitsi syksyinen hämärä, loka, puita kahisuttava tuuli. Astuin yli kynnyksen huoneeseen, jonka takassa humisi tuli. Ukko kohosi istualleen kaisloilta, hamuili tupakkavehkeitä viereltään.

Ja hän täytti piippunsa, sytytti, imeskeli; piippu kurahti, hehkuvat tupakat pursuivat korkealle, ennenkuin ukko painoi ne alas pitkällä, mustalla etusormenaan. Alkoi puhua oudolla, vaisuna äänellä tästä kartanosta, sen entisistä eläjistä ja tapauksista. Ei koskaan puhunut muusta. Kertoi jotkut asiat moneen kertaan, mutta kertoi aina uuttakin ja ennen kuulematonta.

Saatoin toisinaan harhautua omiin mietteisiini ja unhoittaa ukon ja hänen tarinointinsa. Sitten ikäänkuin heräsin, ja yhä nökötti ukko sänkynsä laidalla, kelteisillään, oli tovin vaiti, piippu kurisi, ja jatkoi puhetta vanhoista asioista…

Kekäleet raukesivat kasaan, hiilet hehkuivat, sinersivät, pihahtelivat ja tummenivat. Huoneessa oli outo valonkajo, samanlainen kuin niiden entisten aikain ja tapausten yllä, joista ukon hymisevä ääni kertoi… Nyt, mitä tapahtuukaan tässä kartanossa — ei mitään. Sen eläjät vain nostattavat maasta leivän ja syövät sen. Minä en heitä ollenkaan kunnioita.

Oli yö kun astuin taasen puutarhaan, jonka himokkaan koreita lehtiverhoja rapisuttivat sateenpisarat ja tuuli.

Niin se mies, joka juurrutti nämä puut, se oli ensimmäinen, joka tämän kartanon haltijoista kohotti hahmonsa esiin ajan hämystä. Ne entiset isännät, ja niitä oli jo ohut monta, olivat yhtä harmautta, mykriä, jotka ahersivat maankamarassa ja söivät leipää. He, hiljaiset ahertajat, livahtivat sivuitse huomaamatta: mitä heistä olisi kerrottavaa — kaiken kertoo peltomuru, joka on jäänyt jälkeen…

Pienenä se puita juurruttanut mies luuhotti tämän talon ovinurkassa ruotipoikana. Oliko luonto tehnyt hänelle vääryyttä? Tai miksi oli katsottava ruma naama, merkillisen soikula kallo ja tavattomasti längelle painuneet sääret. Toiset ihmiseläjät, tämän talon silloiset isäntäväetkin, jotka katsoivat ansiosta kantavansa parempimuotoista ruumiinrakennetta ja muitakin kykyjä, ivailivat ja pilkkasivat häntä — tekivät elämän alun ylen ryppyiseksi. Ja viha ja katkeruus painuivat raskaina pisaroina hänen sydämeensä. Poika kasvoi, teki työtä ja oli vaiti, murjotti, liekö mitä hautonut sisuksissaan. Sitten hän katosi.

Ei sentään kadonnut iättömiin. Eräitten vuosien kuluttua hän palasi ja oli rikas mies, porho kerrassaan. Osti tämän kartanon, luki markat pöytään ja istui nyt isäntänä siellä, missä oli ennen ollut kaikkien ivattavana. Silloinko jo lienee itänyt mielessään se miete, että kerran hän näyttää, nauttii kostosta; sillä saivatpa nyt entiset pilkkaajat havaita monin muodoin, että kaikki hän muisti, että väkevä veri oli hänessä ja että ei ole hyvä elää rikkaan miehen vihoissa… Kovin he ihmettelivät, että mistä tämä näköjään ylen mitätön mies oli äkisti kahmaissut omaisuutta: liekö ryövännyt vai varastanut. Hämäräksi jäikin, millä keinoin sai — pääasia, että sitä oli ja että sillä oli väkevyyttä. Täytyi kumartaa huolimatta siitä, kenen hyppysissä penni oli. Herra on se jolla on!

Ja tämä mies eleli aikansa. Availi viljelyksiä, rakensi huoneet, jotka ovat aikaa lahonneet, ja istutti nämä puut, jotka yhä elävät ja julistavat hänen nimeään. Oli kyläkunnan napa, valtias, jonka edessä vapistiin, nautti siitä, että ajanpyörä oli kiepahtanut, että oli toisten vuoro olla vaiteliaita ja nöyriä, jos oli hänen ollut aikaisemmin, hopuksi kuoli, mutta muisto elää.

Tässä kartanossa ei ole milloinkaan vallinnut suku, se ei ole siirtynyt isiltä pojille. Tämä maa on elätellyt pinnallaan aina uutta ja verestä verta.

Seuraava isäntä oli taaskin sitä työmykrien laatua, mutta jäsenissään outo sitkeys, kaivukämmenensä tonkivat syvälle ja avaralle. Kaivoi siis syvälle ja kauan, koko elämänsä ajan, kunnes kaatui vaolleen. Siinä oli hänen nautintonsa, ja talo siitä hyötyi ja jälkeentulevaiset. Ja miehelle itselleen tipautettiin kuolema, palkka, jonka luonto järkkymättömällä naamalla suorittaa jokaiselle, vaelsipa tämä tiensä kuinka tahansa.

Hyvä oli nyt elää sen miehen, joka astui sijalle. Ei huolehtinut pelloista. Oli rikas mies, eli joka päivä ilossa herkullisesti. Jaoitteli maahan vanhat rakennukset ja rakennutti uudet uhkeammat. Maa kasvoi, ja oli miehellä muitakin tuloja. Elämänsä kului ainaisena sumuna ja humuna. Pimeinä öinä hehkuivat valorivit alas muuhun tuhruiseen ja harmaaseen kylään, saleissa helisi soitto, oli naisia, kirkasta viinaa, joka kimmelsi hienoissa, hauraissa laseissa… Ei ollut surua, ei ajan yksitoikkoista jonoa; oli naurua, mieltä riemastuttavana kohosi alkoholin höyry, suruttomina lentelivät puheet…

Sitten kuoleman mustat sakset leikkasivat elämänlangan. Vaolleen kaatui isäntä, kuten edellinenkin. Ryntäillään nökötti hän pöytää vasten, missä törrötti laseja, toisia kumollaan, pöydällä lammikko ryyppyainetta, savukkeitten tuhkaa, himmeleissä hehkui punainen tuli…

Nytpä asui kartanossa ylen omituinen mies, merkillinen kuvatus. Oli elossa, hengitti, mutta oli kuitenkin kuollut tälle maailmalle. Lie joskus syönyt, enimmäkseen kuitenkin nukkui, venyi herpaisevassa lämpimässä uunin päällä. Haikuroi joskus pihamailla, avopäin, oudonkalvain naamoin. Mutta useimmiten ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle mistään syystä; pyllisti — ruskeat juovat ja räiskeet valuivat alas pitkin uunin rintakiviä…

Maa alkoi jo laihtua, pelehtyä ja rappeutua, mutta aina se kuitenkin yhden miehen elätti. Luoja ties, miten pysyi vähäkin järjestys, miten palvelusväet olivat, elivät ja toimittelivat töitään.

Tämä isäntä oli taasen niitä, joille luonto oli määrännyt uran täynnä touhua ja toimeliaisuutta, Hätisteli pajupehkot pientareilta, pehnasi maata, oli ruumiinvoimiltaan kuulu: käsitteli täysinäisiä tervatynnyreitä kuin muut miehet piimätuoppia.

Sen jälkeen asuskeli kartanossa iholtaan mustanpuhuva, synkkäsilmäinen, umpimielinen mies. Toimitteli töitä, huolehti tarkasti eduistaan, oli arka arvostaan, viisas ja kiivas. Joutui riitaan naapuriensa kanssa, riita kiihtyi, meni kamppaukseen, ja kartanon isäntämies humautti kiven riitaveljensä kalloon.

Oikeuden koura on ankara ja väkevä. Tuolla kirkon luona, kaakinpetäjän kupeella lyötiin miestä raipoilla. Sisu siinä miehessä oli voimallinen; hän pilkkaili, uhmasi: — Syökää nyt minun lihani, juokaa nyt minun vereni… Päärhälli, se paha vallesmanni, heilautteli vain keppiään piiskurille: jatka. Ja piiskuri löi, kunnes oli miehen heltyminen — pyörtyi. Luuturesuja tukittiin hänen kylkiluittensa rakoihin, kun suoletkin pyrkivät näkymään — ja mies lähetettiin Siperian vankitielle…

Nyt tapahtui, että kartano kerrankin kulki perintönä. Siperiaan lähetetyllä miehellä oli poika. Isien perintöä lienee ollut outo hehku ja levottomuus veressään. Joi ja resusi, hurrasi kylillä ja pistipä viimein elokuun haavemielisessä kuutamossa tuohikäiverön talonsa nurkkaan. Liekki horsusi, humusi tuhansin urkuäänin, söi ja kukisti kekäleiksi uhkean kartanon, puutarhan puista tippuivat kärventyneet lehdet… Mutta talonisäntä asteli pitkin hiekkaista valtatietä ja katosi.

Monet, monet pitkät vuosien ympyrät oli kartano autio. Puutarhan puissa vain soitteli tuuli, rehevissä lehvissä ja jossakin nokisessa, hankautuneessa, kummitusmaisessa karankassa. Mökkiläiset ja resutalojen isännät korjasivat pelloilta heinän.

Sitten talon omistaja tuli takaisin, tuli muuttuneena, hillittynä ja hiljaisena, kasvoillaan leuhka rauhallisuus, poskilla pehmeä parta. Oli sillä jonkin verran kai varojakin, koska rakennutti kartanon entisen tilalle, paranteli uuruokkoon joutuneita maitakin, eli kuin ihminen… No, ei sentään aivan! Vintissä sillä oli jokin kamari, johon se ei ketään laskenut ja jossa se aherteli melkein alituiseen puolen vuosikymmentä. Kävi kuiske, että se rakenteli siellä rattaita, konstikkaita laitteita — aikoi saada aikaan ikiliikun… No, selvisi se siitä viimein, kun rattaat ja pyörät eivät lopultakaan ruvenneet elämään.

Mutta kun tällä miehellä kerran oli verissä vika, niin tyytyikös se elämään ihmisten tavoin, tasaisesti, yhdellä luiskahtelemattomalla radalla ja yhtäläisesti väritetyillä ajopeleillä.

Istui kirjojen ääressä ja luki, tutki raamatulta ja uskonmiesten kirjoituksia. Alkoi puhua Jumalasta ja selitellä hapeneesti iäisyysasioista ja muista, jotka olivat kylien eläjille työläät tajuta ja saattoivat hänet yhä enemmän joutavia hourailevan miehen kirjoihin.

Vanheni, mietiskeli, käveli hajamielisenä maillaan, noudatteli outoja, sekavia mietteitään töissään, huoppaili sinne ja tänne.

Aika kului. Vanheni yhä enemmän, parta valkeni, ja silmissä asui usvaa. Ei ollut enää jumalinen mies, oli Jumalan kieltäjäkin ja mikä lienee ollutkaan. Otsaltaan sikisivät yhä raskaammat mietteet. Jos joku halusi kuunnella, selitteli uskomuksiaan katkonaisin lausein, kiihtyi, huitoi käsillään. Sanoi kaiken olevan yhtä: ihmiseläjien, elukoiden, maan ruohon, kivien ja soran — on sattunut vain elämän iäti jauhavassa myllyssä pursahtamaan siihen muotoon… Ei ollut ihminen hänen mielestään mikään kaunis elämänmuoto: oli törkyisin luonnontuote, rumin ja ilettävin elävä… Ah, kivi ja maa olivat ehkä onnelliset ja kauniit, ehkä niihin ei ollut istutettu sielun tympeätä basillia, tietoisuutta… Eikä uskonut Jumala-eläjien odottavan pimeydessä puntari kourassa, kohennellen helvetin tulia ja sytytellen taivaan kynttilöitä… Iloitsi, että humahti kohta ylleen kuoleman pimeys ja että sai ihmisen ilettävän muodon sijaan muuttua viileäksi, kauniiksi maaksi…

Niin hän puhui sumuisin, epäselvin lausein tavallisten eläjien ihmeeksi, kirkkohurskaitten kauhuksi. Sitten elämä herkesi kuljettamasta ajatuksiaan ukon otsaluun takana. Hautuumaan sammaltuneen aidan vieressä tuirapäinen kivenmöhkäle osoittaa hänen viimeisimmän ja rauhallisimman asuntonsa.

Hänen viimeisinä elonvuosinaan oli ukon suosioon pujottautunut eräs mies — pienenläntä, rihainen, pitkin, solakoin kasvoin. Älynlanka oli siinä miehessä kovin kierä, sisuksiinsa juurtuneena himo kohota ihmisten nähtäväksi mieheksi, rikkaaksi ja voimalliseksi. Oli ylen viekas ja kavala, pinnalta hurskas ja haikea, jumalinen ja rehellinen, kieleltään lipevä, naamaltaan näyttelijä, läpiliipattu ihmisten ja elämän tuntija. Tämä mies punoutui nyt tuon vanhuuttaan höpsäksi järkikotkaksi ajautuneen ukon seuraan, puheli hänelle mieliksi, eli kaikessa hänen mielinouteekseen. Sitten ukon kuoltua tapahtui, että tämä mies toi esiin paperin, jonka mukaan kaikki, mikä ennen oli ollut vainajan omaa, oli nyt hänen.

Eleli edelleen, tarttui jokaiseen riippuvaan rahkeeseen, josta oli tilaisuus nykäistä, viljeli maata, käveli pelloilla kintut sonnassa — oli taasen ikäänkuin herrasmieskin, lipevä olennoltaan, lautamies, lopuksi herastuomarikin, viljeli emäntiä, kolmea luvultaan, jotka kaikki kuolivat tekemättä pahaistakaan rintaperillistä. Sitten iski leini touhunmiehen jäseniin; istui ähkyen ja irvistellen rohtopullojen ääressä ja viimein ojensi koipensa, kuoli. Kansa taruaa, että tämä herastuomari kätki ja mädätti setelitukon metsään, koska ei halunnut, että ne lämmittäisivät vieraita kämmeniä…

Niin he kohottivat hahmonsa ajan hämystä, he, joilla oli omia muotoja, väriä, kohottivat, ellei muualla, niin vanhojen tarinoissa, kun takkavalkea paistaa, ulkona elää tuuli ja syksyinen pimeä. Muut — heidän päällään viipyy sumu. Kukapa haluaisi loppumattomasti lappaa samankaltaista, harmaata ja sileätä narua… Mitäpä huvittaisi katsella eläjiä, jotka muuttavat vain sontakokkareen leiväksi ja leivän jälleen sontakokkareeksi, eikä muuta mitään.

Sen vuoksi hiiviskelen minä illoin, kun jostakin akkunasta tuijottaa hikihimmeä valo, yhä harvenevat, himokkaan sairasveriset lehdet huokailevat levottomasti, hiiviskelen ukon luo, joka nököttää sänkynsä reunalla ja kertoo vanhoja tarinoita.

AHOLAN JUUSEPPI.

Juuseppi huojahteli pihamaalle läpi pimeän verannan ja seisahtui tukka harillaan ja haalein silmin.

Elokuinen aamuyö oli pehmoisen hämärä. Metsien sahareuna kyläaukean ympärillä oli kuin hiilellä vetäisty synkkä viiru, pois painuvan kuun verestävä silmä kurkisteli vielä sen ylitse, ja taivaan haaleasta ontelosta erotti jonkin tähtisakaran pilkkeen. Hiljaisuus, suuri hiljaisuus. Ruskeat kuhilaat seisoivat pellolla totisina, ikäänkuin jotkin leveähameiset kääpiöämmät, erään päälaella sirpin kiiluva käyrä.

Sitten kolahteli tallissa hevonen ja puraista rouskautti rehua terävin hampain. Hevonen, se oli vielä Juusepin, samoin naudat navetassa ja lampaat ja kaikki kuolleetkin irtonaiset kappaleet. Mutta tämä talo kaikkine rakennelmineen, tämä pihamaa, jolla hän seistä hojotti humalaisin päin, nuo vaimot, jotka olivat tunkeneet esiin nurmea ja viljaa, ne eivät olleet enää hänen. Vielä äskettäin, iltayöstä, ne olivat, mutta eivät enää. Juuseppi oli pelannut talonsa. Korttilehtien punaiset ja mustat silmät olivat sanoneet, ettei Juusepilla ole taloa.

— Hohoh, huokasi Juuseppi, kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa.

Housun liitingistä nousi kirkas putelli, korkki natisi, neste solisi, suu maiskahti ja mutruili tovin, ja pullo painui jälleen sijoilleen. Juuseppi nojasi nurkanpäähän ja tuijotteli lauhaan, hämyiseen, elokuiseen yöhön harmain silmin, alkoholin kieppuhäntäisten molekyylien pitäessä pääluussa omaa kihinäänsä.

Siitä oli pari kuukautta, kun Juuseppi, Aholan talon ainoa poika, saatteli hautaan isäukkonsa, ja puolisen vuotta, kun hän seisoskeli äitinsä haudan reunalla. Juuseppi, parissakymmenissä oleva vohlakka poika, jäi yksin Aholan talon haltijaksi. Se isäukko, kuiva ja luinen, oli häntä tautivuoteellaan varoitellut elämään ihmisiksi, antanut neuvoja ja sanonut: — Lapsen reiässä olet saanut tähän asti olla, eikä sinusta olisi vielä maailmaa vastaan eikä itsesi elättäjäksi… Mutta on koetettu sen vainajan kanssa koota sinun varallesi, että tässä kyllä pärjää, kun vähänkin on niskantakuista…

Niin sanoi hänelle, kolmikyynäräiselle, raavaalle miehelle! Ymmärtämätön, kuiva, itseviisas ukon saatana… Voi, kuinka se puhe otti Juuseppia älälle!

Niin, pari kuukautta oli mennyt, kun isäukko sai lopullisen asuinsijansa sinne siunattuun someroon. Juuseppi oli toimitellut isännän ja maamiehen töitä ja yritellyt samalla hiljoilleen etsiä iloa ryypyistä ja muista. Ja nyt hän oli kolmessa tunnissa menettänyt maansa korttipelissä Mustalle-Samulle, hevoshuijarille ja pelimiehelle. Kotitalo oli mennyt, tuo tuttu kamara ja tutut seinät, se, jossa oli ensi kerran muovannut suunsa itkuun tai hymyyn, jossa oli kellistellyt nurmella pienenä paita päällä, tai vähän isompana yritellyt työn touhuun…

Pyrkikö Juusepin mieltä painamaan muukin kuin alkoholi, yrittelikö silmiin laskeutua muutakin kuin viinan sumua? Tunkiko sydämeensä lapsellisuus ja lauhka haikeus…

Se isäukko oli sanonut: lapsimies ei maailmaa vastaan, eikä leipänsä tienaajaa… Saatana! Eikö Juusepilla ollut miehen runko! Mitäs jos meni maa: maallistahan se oli. Ja vieläpä oli hänellä, maanpäällistä monen setelin arvosta. Sai sillä vielä… Mutta mitä: kun oli mennyt maa, niin menköön maanpäällinenkin. Hän aloittaa elämän tyhjin kämmenin, sille isäukolle kiusaksi, joka ei luullut hänestä miestä tulevankaan… Isä kokosi, mutta poika pelasi! Mitäs siis muuta kuin pirttiin takaisin, ja sanoo Mustalle-Samulle, että vastakkain nyt maa ja maanpäällinen, kerta katkulla, mutta kolmesta poikki… Jos kävi kortti hyvin ja hän sai talonsa takaisin, niin mitäs, hän yrittelee elää kuten ihmiset ja isäntämiehet… Jos taas kaikki meni: no, hän astui ulos talostaan ja lähti kyykkimään jätkämiehenä, jolla ei ole muuta kuin hartiat ja nyrkit… Tämä oli sellainen hetki, nyt viippui, viippui, elokuisena yönä… Vainaja luuli, ettei poika pärjää…

Aamutuulen henki narahutti tuuliviiriä. Juuseppi havahtui ja katsahti siihen samein silmin.

— Hm, sitä peltikukkoa hän oli monesti poikasena viskellyt kivillä ja ampunut sitten rihlapyssyllä pyrstön poikki… Nyt katsottaisiin, yhäkö hän eläisi tuon tuulikukon alla, vaiko jossakin muualla…

Pullo nousi liitingistä, korkki natisi, ja sitten Aholan poika huojahteli pirttiin, joka ei enää ollut hänen.

Kynttilän lepatteleva valo, se sopi yhteen humalaisen Juusepin kanssa, se oli levoton ja heiluva kuten Juusepin omat mietteetkin. Mustan-Samun tumma, pitkä muoto, korkein otsin, vilkusilmin ja riippuvin viiksin, oli toiselle puolella honkaista pöytää ja hän toisella. Viisi lehteä jaettiin ja peli alkoi.

Ensimmäinen tikki: se oli vängällä Samun. Mitäs Juuseppi toimitti pienisilmäisillä lapuillaan, joita ei tukenut ainoakaan kuvakortti. Toinenkin meni Samulle, vaikka Juusepilla oli nyt kortit, joilla piti jotakin toimittaa. Mutta Samu olikin vanha tekijä, ei siihen tepsinyt viikatteetkaan.

Yksi voitto enää, ja niinpä olisi Samu täysinäisen talon haltija ja toinen tyhjä mies. He ottivat välillä ryypyt ja sekoittivat huolella kortit. Juuseppi ei tuntenut alakuloisuutta eikä levottomuutta. Hän ajatteli eräänlaisella ylpeydellä: tässä Aholan Juuseppi pelaa maataan. Hänelle kävi huono kortti, eikä hän enää toivonutkaan mitään; peli oli Samun, kunhan tiputteli lehdet pöytään. Mutta kas, nyt sai Juuseppi tikin. Ei Samukaan sentään mikään hevonen ole, että pystöstä veisi talon täysineen. Seuraavassa pelissä oli Juusepilla jekke, akka ja ukko ja kaksi ässää, ja silloin oli Samun vaiettava.

Nyt oli molemmilla kaksi tikkiä. Seuraava peli oli ratkaiseva. Saisiko
Aholan Juuseppi takaisin maansa vai ei?

Ei hän saanut. Musta-Samu sai esiin patasumansa, ja mitäpä Juuseppi voi vieraan maan korkeilla korteillakaan.

Kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa, huomautti Samu ja veti kasaan kortit.

Kun pienenä pelasin sen pappani talon,
Tuli kurjuus mun eteheni juu, laulahteli Juuseppi ja ryyppäsi.

Hän nukkua rötkötti aamupuolen yötä ja pitkälle päivää. Sitten hän lähti ja huomautti mennessään pihalla piikapalvelijoilleen: — Minä lähden nyt. Tähän tulee toinen isäntä.

II.

Ei Aholan Juuseppi kävellyt pitkälle. Siinä hän eleli lähikylien ja pitäjien tutuissa maisemissa metsänkaatomiehenä, ojurina ja päiväläisenä. Kyllä hän pärjäsi, vahvarunkoinen mies. Juuseppi eli omien lihastensa ja aivojensa avulla eikä vainajan perinnöllä. Kovin häntä kiusasi vain se, että tutut ihmiset joka näkemällä kysäisivät:

Ihmiset kuitenkin päättelivät, että sitä se kuitenkin suree talonsa menetystä, siksi se juo, suruunsa. Sillä tämä ihminen joi. Viikon hän tehdä jutkisti työtä, mutta lauantai-illasta maanantaiaamuun huojahteli hän humalaisena kylillä, ja toisinaan meni maanantaipäiväkin perään. Miksi Juuseppi joi? Etsikö hän jollekin surulle unhoitusta tai lievitystä, esimerkiksi side, että oli maaltaan hävinnyt… Ei, hän etsi vain elämästä joitakin iloja ja mehuja, ja sitä hän oli havainnut löytyvän vain viinapullosta, alussa pinnalta, sitten pohjalta, tai verevissä piian pullukoissa punaisissa luhdissa voi sitä myöskin löytyä, ja korttilehtien läiske voi myös saada ajalle vauhdin ja mielelle virvoituksen…

Niin, Juuseppi siis heräsi joka ainoan maanantaipäivän aamuna tai ehkä iltapuolellakin kortteeripaikastaan, tai ehkä jostakin vallan vieraasta paikasta, jopa joskus maantien ojastakin, ja tunsi pääsuonissaan veren takovan ja koko elämän näyttävän sameriaiselta. Silloin tuntui taas ylen työläältä tarttua kirveen ja sahan tahi lapion ja kuokan varteen. Tuli silloin mieleen, että saisi se olla se isänkin Ahola. Silloin ei ollut kiirettä työhön, vanhan pellon pojalla, vaikka tulitkin juovuksissa kotiin. Jos oli nälkä, etsit kaapeista voileipää, sianpintaa, viiliä ja piimää, söit ja olit väkevä. Jos halutti, sait kiivetä piian viereen.

Siten mennyt kangasteli jo Juusepin mielessä kauniina ja nykyinen tuntui kolialta ja erämaan tapaiselta.

Eivätkä kylien ihmiset nyt olleet niinkään väärässä kun sanoivat: —
Katuu se tunnossaan, siksi se juo, kun maaltaan hävisi…

III.

Aholan Juuseppi aikoi hirttää itsensä. Hän solmeili narua vajan kattoon, katseli, että silmukka oli luja ja juokseva, sytytti tupakan ja istahti pölkyn tyvelle. Epäilikö Juuseppi?

Oli elokuun yö, kuutamon viehkeä valo, varjot kuin mustia pitsirimsuja. Kaikki kaunista, ikäänkuin eivät tuska ja murhe asuisikaan maailmassa. — Niin, tällaisena elokuun yönä vuosi sitten oli Juuseppi pelannut talonsa. Ja nyt hän aikoi hirttää itsensä. Tai eikö hän ehkä hirttäisikään, vai miksi hän istui mietteissään ja poltteli savuketta…

Kuinka Juusepin mietteet olivat ajautuneet sille tolalle, että hän oli solmeillut narun vajan kattoon ja tarkastanut, että silmukka oli luja ja juokseva… Hänellähän oli riittävästi työtä ja työ toi ruokaa ja viinaakin sen kuin Juuseppia haluttikin. Mutta tällainenko siis olisikin Juusepin elämän radan puiseva kaava: työtä, ruokaa ja viinaa…

Kaikki oli Juusepista ruvennut näyttämään yksitoikkoiselta ja hämärältä, jolla ei ollut väliä, missä se pisteeseen päättyisi.

Ja tänä elokuisena yönä oli Juuseppi saapunut koreaan ja maalattuun taloon, kamariin, pitsiverhoisten akkunaruutujen taa, vaalean ja kauniin tyttöihmisen luo. Monesti ennenkin oli Juuseppi siellä jo käynyt, komea poika, tuuhein, kiharaisin otsatukin, tummin silmin, komeassa kartanossa, valkokukkaisten pihlajapuiden suojassa, valkoisten ikkunaverhojen takana, vaaleanverevän tyttönsä ääressä… Ah, silloin oli veren ja viinan hehkua, kesän ja kukkien lemua, sadunomaista ja kaunista, jotakin epätavallista, kuumeista ja suurta…

Ja nyt oli tuo valkoisenverevä tyttöihminen samojen vaaleiden verhojen takana sanonut hänelle, että Juuseppi oli isä, että oli tulossa maailman valoon joku uusi elävä lapsi, joka olisi valkoverisen tytön ja Aholan Juusepin. Akkunaruudun takana oli syksyinen tummuus, ja pihlajapensaiden tertut olivat punaisia ja lehdet verestäviä ja kellertäviä.

Juuseppi istui hetken äänettömänä, hieman humalassa ja hänestä lemahti somaan ja koreaan kamariin viinan ja tupakan haju. Sitten hän huomautti ikäänkuin välinpitämättömästi:

Sitten oli tullut valkoisenverevän tytön kyyneleitä ja huudahduksia ja kiivastuneita syyttelyjä:

— Kyllä niitä on todistajiakin sattunut. Saat sen maksaa lapsellesi eläkkeen, vaikka lakituvassakin, kun niin olet… Ei se ole kaunista sinultakaan, eikä halpaa…

Juusepin sydämeen oli ensin tulvahtanut sääli nähdessään naisen kyyneleet ja sitten tukahduttavana ja raskaana käsitys koko elämän yksitoikkoisuudesta, harmaudesta ja turhuudesta. Hän oli huomauttanut ivanväännös äänessään:

— Ensin rakastakaamme ja sitten riidelkäämme! Mitäpäs siinä. Sehän on tapa maailmassa.

Juuseppi oli haparoinut lakkinsa ja kävellyt ulos yöhön. Sitten hän oli seisoskellut hetken, huokaissut, ottanut puukkonsa ja katkaissut palan pyykkinarua ja mennyt vajaan.

Savuke sammui. Nyt Juuseppi nousi, asetti narun kaulaansa ja ajatteli, että hetken kuluttua ei enää olisi Aholan Juuseppia, vaan ainoastaan ruma ruumis, mustan puhuvin kasvoin, silmät pullistuneina, kieli venähtäneenä, sinisenä möhkäleenä… Juuseppi kurkotteli tyhjyyttä, naru piukkeni, ruumis roikkui, värisevin säärin, kurkku korahti.

Silloin veitsi välähti, naru katkesi ja Juuseppi pudota rysähti kasaan, ärisi ja puistalehti, konkoili sitten nelinkontin kuin joku elukka, kääntyi istualleen ja tuijotteli mulkoilevin, älyttömin silmin.

— Enkeli, oliko se enkeli. Mitä oli tapahtunut? Oliko Juuseppi kuollut? Ei, hän eli, ja tuo tuossa oli tämän maalaillun talon komea tytär, joka aikoi saada Juusepin maksamaan housuveroa viisin, kuusinkymmenin tuhansin. Siksi se oli katkaissut narun.

Vaaleaverinen nainen seisoi ohuissa pukineissa, hiukset levällään ja väänteli käsiään: — Juuseppi poloinen! Itsensä se aikoi menettää…

— Oi, Juuseppi, miten sinä noin… Emmekö voisi vielä elää yhdessä. Me olimme niin onnellisia.

— Yhdessä edelleen. Miksei: mökkirähjä, lauma mukuloita, orjuus ja kurjuus… Siinä tulevaisuus! Varoja, varoja sellaiseen yhdyselämään tarvitaan, jos mieli sen olla otollista.

Nyt huokaisi maalaillun talon vaalea tyttö, hajallisin hiuksin: —
Juuseppi, miksi sinä talosi pelasit?

Niin miksi! Mikäpä sen tiesi. Täytyi pelata. Ja nyt taasen täytyisi saada talo takaisin, välttämättömästi täytyisi. Ja Juuseppi innostui ja selitti aikeensa tytölle, puolihöperönä, kiihkeästi:

Se Aholan Juusepin kotitalon isäntä Musta-Samu on kuollut tapaturmaisesti ja talon haltijaksi on jäänyt leski, vanha, karvaleukainen, pöhölihainen möhkäle. Hänet aikoo Juuseppi saada pauloihinsa, naida ja päästä jälleen syntymäkotinsa isännäksi. Sitten se vanha vaimoihminen pian kuitenkin kuolisi ja Juuseppi olisi vapaa ottamaan emännäksi maalaillun talon tyttären, elää lihan ja luonnon jälkeen ja saattaa vapaasti maailmaan pieniä ihmisasukkaita… Niin, täksi epämieluiseksi odotusajaksi olisi naisen parasta muuttaa johonkin edemmä, outoihin seutuihin, että välttyisi kaikki häly ja tyhjä puhe…

Ja katso, maalaillun talon komea tytär seisoi valjuin, ihmettelevin kasvoin ja suostui; kyyneleisenä, hieman ivallisena ja kylmänä ojensi hän kätensä: selvä. Kääntyi ja käveli ylitse pihan, lanteet soutivat, vartalo keinui, hiekka narisi anturan alla.

Juuseppi istua läsötti vajan lattialla kirvelevin kauloin, kädessään nuoranpätkä, jaloissaan välkkyvä veitsi.

IV.

Näistä puolin alkoi kuulua kylillä kuihke, että Juuseppi kosiskeli Mustan-Samun leskeä, paksua, karvaleukaista kellivatsaa. Oleili ikäänkuin renkimiehenä talossa, jossa äskettäin oli ollut isäntänä ja jossa tuli piammiten jälleen olemaan. Sillä jonakin marraskuisena kylmän kirkkaana päivänä vihittiin ikäkulu leski ja Aholan Juuseppi, nuori, vohlokka poika.

Aika rupesi kierimään. Juuseppi oleili vakaana ja vaiteliaana, kuten ainakin isäntämies. Teki töitä ja katsasteli tarkasti taloutta, maisteli taidolla viinaa, oli kaikessa kohtuullinen. Muisteli välillä sitä komean talon komeaa tytärtä, joka oli muuttanut johonkin etäisempään kylään, jossa sillä poika, pieni poika, Juusepin poika…

Mutta aika kieri yhä. Meni vuosi ja toinen ja kohta kolmaskin. Juuseppi pitkästyi ja työlästyi oloonsa. Se vanha naisihminen, aviopuolisonsa, eli yhä edelleen ikäänkuin kiusalla. Oli kuin olisi Jumalakin uneuttanut koko eläjän ja jättänyt hengen sille, jolle ei siitä ollut itselle iloa ja muillekin vain haittaa ja vastusta. Juuseppi ihan synkistyi. Mietti jo sellaisia asioita, joista oli kuullut kansan taruavan tämänlaatuisissa tapauksissa, kuten myrkynsekoittamista ruokakuppiin ja muuta.

Näyttipä kuin olisi aika mennyt odotellessa, elämä luiskahtanut läpi kämmenten kuten limainen, niljakka made.

Mutta sitten vanha vaimo kuitenkin kuoli. Syksyn sateella hän luiskahti märältä, niljakalta porraspuulta koskeen vaatteita huuhtoessaan ja hukkui. Juuseppi oli päältä nähden kylmän tyyni, mutta hänen sisällään oli myrskyä ja iloisuutta. Nytpä hän viimein eläisi, eläisi kuten muutkin ihmiset, nauttisi vauraan talon pösön elämästä, kuten muutkin, täysin kahmaloin. Hän oli valmis pitämään häät ja hautajaiset yksin tulin!

Hän kirjoitti sille kauniin talon kauniille tyttärelle sinne etäiseen kylään: — Nyt on asiat niin kuin niiden mennä piti. Se tämän talon emännän kuvatus on nyt vainaja. Uusi tarvitaan. Tule. On häät, ja alkaa uusi elämä…

Meni pari viikkoa ja Juusepille tuli kirje. Ei se sisältänyt kuin jonkin lauseen: — En voi vielä tulla. Minäkin rupesin tässä emännäksi, sinua odotellessani. Talo on iso, mutta isäntä on vanha, vaikka tuskin se sentään ylen pian kuolee. Varro siis vähän, kuten minäkin olen odottanut…

Kun Juuseppi sinä iltana hämärissä astui kartanolle talostaan, muisteli hän kauniin talon kaunista tytärtä, sen poikaa, omaa poikaansa, jota ei ollut nähnyt ja joka ihmisten edessä ja virallisesti oli erään vanhan miehen poika… Kylmänä myöhäissyksyn iltana näki hän renkinsä palaavan työstä, parin piikapalvelijansa askartelevan navetan puolella ja mustan korpin louhottelevan ylitse talon. Ja Juusepin sydämeen laskeutui autiuden ja yksinäisyyden tunto. Hän oli yksin maailmassa. Ja äkkiä hän tunsi itsensä vanhaksi, hän, tuskin viisissäkolmatta oleva mies. Mitä — suriko hän sitä tyttöä? Paljonhan naisia maailmassa. Kuitenkin: paljon oli iäksi mennyt…

Ja Juuseppi käveli lysmähtelevin jaloin alas kartanon mäkeä saunalle kylpeäkseen. Jalka nousi vaivalloisesti, ja takin taskusta pisti esiin pullon kaula.

SAIRAS HESE JA HESEN OMAISUUS.

Siitä oli jo kauan, monta vuotta. Lääkäri oli koputellut, kuunnellut ja kurkistellut torveensa Hesen hengittäessä röhisevin rinnoin. Sitten tohtori oli pudistellut isoa päätään, joka oli puhdas ja sileä kuin kananmuna, ja kysäissyt, että kuinka runsaasti, kuinka runsaasti on isännällä sitä maallista tavaraa.

Hese oli ajatellut harmaata taloaan, peltoja, kymmenkuntaa lehmää, paria juhtaa ja sitäkin, että ne kylillä puhuivat, kuinka se Alatalon Hese pärjää hyvästi, on vöyräs eläjä. Mutta hän karautti kurkkuaan, silmäsi tohtoriin huuli törrössä, niin että tupakkapurujen kellastuttamat hammaspiikit näkyivät, ja sanoi, että pirustako sitä olisi niin pulskasti. Hyvä, että saa suurusmurun rintaan, jopa sitten märkiviä keuhkoja ruveta parantelemaan rahan voimalla…

— Jaha, jaha, oli tohtori hokenut, se puhdas ja sileä pää nyökähdellen, ja sitten se oli kirjoittanut reseptin, jolla Hese sai apteekista pullon, jonka kupeeseen oli liimattu pitkä paperinen pyrstö. Hän maksoi, mitä oli menevää, otti hevosensa, tempasi suitsista ja karautti pois kaupungista äkein mielin. Hän oli nyt varma, että ne pienet, kavalat vihamiehet istuivat hänen rinnassaan, nakersivat ja valmistivat hänelle tuhoa. Eikä niitä vastaan voinut mitään, ei muuta kuin istu ja odota kunnes ne ovat työnsä tehneet. Lääkäri, no, se oli sitä varten, että nylkisi liiat pennit pois sairailta ja hautaan meneviltä. Hese luotti sangen vähän siihen karvasnesteiseen pulloon, jonka kaula törrötti hänen sarkatakkinsa taskusta.

Hän lausui kirosanan, tempoi suitsia ja laski niin, että somero pirisi kolisevien rattaiden alla. Hän kirosi vielä toistamiseen ja mietti, että kaikki tämä oli saanut alkunsa siitä, että oli silloin ottanut akakseen sen Mäkelän Salmen, hentoluisen naisen, josta ei ollut mihinkään, jossa oli rintatauti, joka teki rintatautisen lapsen ja kuoli kohta sen jälkeen lapsineen kaikkineen. Niistä kai se taudin itu oli jäänyt Heseenkin, kuten hän oli viime aikoina luissaan tuntenut ja nyt saanut vahvistuksen puhdaspäälakiselta tohtorilta.

Hän kirosi vielä ja löi hevostaan kovempaan juoksuun. Näin nyt piti käydä, kun hän jonkin lehmän ja tuhatlappusen persolla otti sen Mäkelän Salmen. No, nyt sait vaikka raakata partasi ja ruveta laudalle valmiiksi odottelemaan hautaa. Eipä silti, mietti hän edelleen, etteikö tästä maailmasta hennoisi erota. Ei tämä niin makea paikka ole. Kuolema, se oli niin jokapäiväinen juttu. Eikä hän pelännyt sitä tulevaistakaan elämää, eikä sitä liioin ajatellutkaan. Hän oli kyllä kuullut mainittavan siedä olevan kaksi majapaikkaa, paremman ja pahemman. Mutta Hesestä tuntui melkeinpä yhdentekevältä, kumpaan hän joutuisi. Ihmisiä vartenhan ne olivat rakennetut molemmat, ja tottapahan siinä yksi pärjää missä toinenkin…. Ja sitäpaitsi tämä ruumishan mätäni maassa nuuskaksi, keuhkojen jo nyt alettua mädätä. Sen täytyi siis olla Hesen henki, joka joutui toisiin tai toisiin olosuhteisiin siellä kaukana. Ja hänestä tuntui, että se sormin koskettelematon henki, sielu jos sitä nyt hänessä oli — oli kokonaan toinen elävä kuin hän, Alatalon Hese. Tottapahan pitää huolta itsestään. Ei Hese ainakaan rupea sen puolesta suremaan…

Tällaiset työläät mietteet valuskelivat Hesen tajun läpi, kun hän istuskeli ajopeliensä tärisevällä istuimella ja läheni kotiaan, Alataloa, missä hänen, isännän, lisäksi asui ainoastaan pari piikaa ja renki. Aluksikin oli hän jo unohtaa koko tautinsa taittuessaan talon töihin; ryki rykimisensä, korjasi mäihä poskessaan ja touhusi töissään. Sitten hän kuuli renkinsä puhuvan, mitä naapurin isäntä oli sanonut, että jokohan se Hese nyt uskoo, että tauti on, kun kävi tohtorissa. Parasta, että nakkaisi loput keuhkot kissalle ja jättäisi talon terveiden miesten hoitoon, ennenkuin maahankin tulee keuhkotauti. Tämä naapurin mies oli Hesen nuorempi veli, Yläpellon isäntä. Veljekset olivat perineet isältään maan, jakaneet sen kahtia ja asuneet eripuraisina, riidellä nahisten niityistä, laidunmaista ja raja-aidoista. Nytpä selvisi Heselle, että siinäpä velimies kopolla kourin odottaa hänen kuolemaansa. Kuta kiivaammin tauti söisi hänen keuhkojaan, sitä enemmän se hykertäisi kämmeniään, himoitsisi. Sillä se oli perivä kaiken, mitä Heseltä jäisi.

— Saatana, mietti Hese itsekseen, luuletko, että niin äkkiä kuolen, eli että minulta paljonkin jää? Saattaapa sattua, että saat odotella niin kauan, että kääpä otsaan kasvaa…

Miettipä hän jo sitäkin, että muuttaa kaiken omansa rahaksi ja yrittää sitten rahan ja lääkärien ja lääkkeiden väkevyydellä parantua taudistaan. Mutta mikä tiesi, paraniko sittenkään, ja hän olisi siis vain rikastuttanut puhdaspäisiä tohtorimiehiä. Ja sitäpä ei Hese tee, ei pennin ymmyrkäistä anna hän heille. Eikä hän heittäisi rahtuakaan omaisuudestaan muillekaan, ei ainakaan velimiehelleen. Mutta myöskin kaikenlainen tuhlaus, remuinen ja humuinen elämä, kuten juonti tai peli, ei tule hänen mieleensäkään. Hänellä ei ole sellaiseen hituistakaan harinetta, vaan karttaa hän sitä luontojaan. Hän tuumi ottavansa vielä akan, siittävänsä lapsia. Mutta eipä tullut siihenkään ryhtyneeksi. Siitäkin olisi niin paljon vaivaa ja puuhaa ja koko aviohomma oli alkanut häntä jollakin lailla peloittaa, tympäistä. Kuka ties mitä silloinkin tapahtuisi…

Mutta yksi asia ei haihtunut hänen mielestään: kuinka estää rikkautta persova velimiehensä perimästä hänen omaisuuttaan, varsinkaan runsaasti. Hän istui vain huoneessaan, puri tupakkaa, sylki ja söi. Hän hävitti vähitellen lehmänsä ja hevosensa. Asui yksin, ottaen kyllä välistä jonkun työmiesperheen hyyryläiseksi huoneisiinsa. Vuokrasi peltonsa ja heinämaansa; möi puita ja jopa jonkin maapalstankin ja eli yhä edelleen. Hänen keuhkonsa näyttivät riittävän loppumattomiin.

Todellakin, jos hän halusi tehdä kiusaa velimiehelleen, niin eipä olisi löytynyt parempaa keinoa. Kitsaan, rikkautta persovan, penninkejä venyttävän miehen kävi ylen älälle, kun hän näki omaisuuden, jota oli pitänyt jo melkein kuin omanaan, hyödyttömästi kuluvan ja hupenevan, mureitten peltojen hoidon puutteessa pelehtyvän. Ja taudin hivuttama mies ei muuta kuin istui ja söi ja sai kaiken tämän aikaan. Epäilemättä oli asia unehtunut Jumalaltakin, koska hän salli tällaisen syntisen seikan jatkua. Harmi ei tahtonut mahtua hänen kuivien nahkojensa sisään.

Ja joka päivä hänen täytyi nähdä velimiehensä astuvan talonsa sivuitse hontelona ja laiskana, läkkinen kannu heiluen kädessä. Hän haki kylän taloista maidon, jota hän juoda siemaisi päivässä litroittain, koska uskoi sen kasvattavan keuhkoja sijaan sen mukaan kuin tauti niitä kulutti. Olisi sitä maitoa Ylipellossakin, mutta eivät veljekset sopineet niin paljon, että Hese olisi voinut sitä sieltä ostaa.

— No, sanoi velimies kerran kyntäessään aidan takana, kun Hese käveli maitomatkoillaan — no, se tauti se vain pelailee sinun kanssasi. Ei parane eikä pahene, ei heitä eikä vapahda…

— Joo, vastailee Hese, mitäpä tässä, kun Jumala ei huoli eikä piru pidä kiirettä. Eikähän tässä ole hoppua minullakaan, kun on vielä noita maallisia keinoja saada leipää ja leivän särvintä. Kuolee häntä sitten, kun ei ole jäljellä hintin tinttiä, ei ristuksen killinkiä…

Hän astui kohti rapistuvaa taloaan hontelona, laiskasti, läkkinen maitokannu heilahdellen, poikki sonnan ja hoidon puutteessa pelehtyvien peltojensa. Velimies jatkoi työtään tuntien sisuksissaan pohjattoman harmin ja tyytymättömyyden elämään, jossa mikään ei tapahdu kuten oikeus ja kohtuus olisi.

VANHA TOVERI.

Kyläkunta aukeni epätasaisena; notkelmia ja kumpuja, joilla talot seisoivat, ympärillään jokin tuuhea puu tahi kasvi- ja kukkamaakin. Viljapellot ja nurmet hohtelivat ilta-auringon paisteessa, kylän laidassa välkkyi hämäränä järven lahti. Kesää ja kauneutta. Siitä sopi kääntyä taloon kovapintaiselta maantieltä, taloon, jonka katolta voit lukea neljä savupiippua ja jonka kivinavetta oli leveä ja pitkä. Portailla istui mies piippua imeskellen, paitahihasillaan. Heti huomasi hänet isännäksi.

Jaa, Rasnakaisesta, Rasnakaisesta… Jaa, no, ethän sinä vain… Jo minä nyt! Heti tulikin mieleen, kun kartanolle astuit, että kovin on tutun näköinen mies. Sehän sinä olet Marnan poika? Muistathan sinä? Niitähän sitä minäkin olen Rasnakaisen tuotteita, Jussi, sen Naperon poika… Mitä sinä nyt patikoitset?

Jaa, että patikoitset vain. Tien päällä. Onhan sekin, näin kesäisin. Näkee aina uutta, verestä. Se kun luonto aina vaihtuu. Ei ole maanpinta eikä puutkaan aina samanlaiset. Vaikka saattaisihan tuon senkin toisekseen ajatella, että maa kuin maa ja puu kuin puu. No, kunhan aika kuluu. Milloin sinä olet viimeksi Rasnakaisessa käynyt? Mitäs siellä päin tapahtuu? Vieläkö Naperossa on entiset asukkaat, vanhempani?

Jaa, että siinä vain elää kituuttelevat mökissä. Ja vanha muori on kuollut ja se kitulias Ville veli ja Antti on jo iso, työssä käypä tolikka. Niinhän se muuttuu, mutta onhan siitä jo aikaakin kun Rasnakaisesta läksin.

Että miten minä tulin Rasnakaisesta lähteneeksi? Silloinhan minä lähdin, kun sattui se Päätalon isännän kahaus. Muistathan sinä? Jaa, mutta se pitäisi kertoa laajemmalti, juurta jaksain, että siitä pääsisi känninkiin tästä minunkin elämäkerrastani. — Istukan ja pistä tuosta rouheita piippuusi.

No, jaa, nehän olivat ne minunkin vanhempani, niin, ja lienevät vieläkin, uskovaisia ihmisiä. Kasvattivat meitä lapsiakin kurituksessa ja Herran nuhteessa, ohjeitten mukaan. He olivat lukeneet kirjasta, että joka piiskaa säästää, se vihaa lastansa. He eivät vihanneet: sitkeitä varpuja oli aina oven päällä seinän raossa. Mutta kun Antti oli pieni ja Ville kivuloinen, niin sain minä niitä vitsoja maistaa useimmiten, tekipä ylitsekäymisen kuka tahansa. Näin tulin minä saaneeksi kolminkertaisen kurin, eli kasvatuksen. Housut vain nilkkoihin ja tuoreilla varvuilla takapuoliin, että se asusti aina hellänä, oli makkaroillakin.

Joo, en minä sitä pahalla sano, enkä muista. Epäilemättä se oli minulle hyväksi, onneksi. Ja saattoipa olla, että olin useimmiten syyllinenkin. Ja jos olisi ollut syytä toisissakin, niin mitenkä niitä nyt pieksit: kovin pientä ja kovin kivulloista… Sekin sopi antaa minulle, joka olin jo iso mukula, terve, purin hammasta enkä hevillä parkunut. Tyhmyyksissäni, kuten olen nyt jäljestä päin huomannut, sillä jos olisin päästänyt ison äläkän, olisin päässyt vähemmällä. Mutta toisinaan ne lyönnit olivat terveelliset, onneksi…

Sinä muistat. Jaa, olihan siinä se muorikin. Se oli jo vanha, mutta ymmärsi vielä sen, että kasvatusta sikiö tarvitsee, että siitä ihminen kasvaisi. Sanoi toisinaan, että puistan niin tukastasi, että joka nurkan näet. No, se oli vanha, sen käsissä ei ollut jänniä, eikä se pystynyt puistamaan, mutta se yllytti äidin ja isäukon ja nepä pystyivät. Joo, kyllä minä kasvatuksen sain, mutta tarpeellista se olikin. Kerrankin — jäi mieleen. — Antti se nuorempi veli, kyykötteli jonkin matkan päässä ja huusi, että et osaa minuun kivellä. Minä en heittänyt. Se sanoi, ettet uskalla. En vieläkään heittänyt. Sitten se sanoi, ettet osaa, etkä uskalla. Silloin minä paiskasin nupukiven: se kävi kulmaan, ja poika nosti ison itkun ja äläkän. Tietenkin siitä oli tiedossa hyvä löyly. Mutta silloin minä kirrasin tuppivyön niin lujalle ja pitelin päästä kiinni niin lujasti, etteivät pystyneet housuja laskemaankaan. Sen teinkin aina niistäpuolin, joten saivat isontaa vitsoja ja ronsia vaatteitten päälle miten taisivat. Sitä ei pahasena ymmärrä omaa parastaan.

Joo, joo ne vuodet kuluivat ja kasvettiin melko tolikoiksi. Minussakin, vaikka kasvoinkin hyvässä kurissa ja nuhteessa, pysyi synnin elkeitä — vanhemmiltani salassa. Alettiin etsiä mukavaa, lystinpitoa kylältä öisinkin ja etupäässä öisin. Mehän oltiin silloinkin mukana toisten poikain kanssa, kun Päätalon isäntä pönkittiin vahvoilla hirsillä naapurinsa piian äären aittaan. Se isäntä oli jo iäkäs ja akallinen mies, mutta einepäivissä se sieltä aitasta laskettiin. No, tuli vanhempien korviin, että minä olin ollut osallinen tässä tempussa, ollut kylän jätkäjoukossa, vieläpä yöllä ja harjoittanut suurta koiruutta Päätalon isäntää kohtaan, jonka maalla mökiämme seisoi. No, tietysti oli piiskat tiedossa. Mutta ihmisluonnossa on synti lujilla juurilla. Minä olin saanut kolminkertaisen kasvatuksen, mutta luulenpa, että se olisi pitänyt olla nelin-, viisinkertainen oikein tehotakseen. Minussa oli vielä syntistä sitkeyttä, ylpeyttä: tuntui, että olin liian iso ja vanha ja hyväkin könöttämään kyyryssä piiskattavana, kuin jokin sahapukki, renkku, purren hammasta ja pidellen kaikin voimin tuppivyön päästä kiinni. Niinpä minä lähdinkin sitten Rasnakaisesta astumaan sinä iltana.

Joo, että mitenkä sitten? No, minä astua taputtelin. Onhan tätä tästä matkaa Rasnakaiseen. Vähemmällä minä olen päässyt sen kulkukonstin sivu, kuin miltä sinustakin näyttää. Tämän välin, tästä Raskanaiseen olin kulussa, ilman muuta turvaa kuin tie, ja sitten osuin tähän taloon renkipoikaseksi.

Niin, että miten minua on onnistanut, että nyt oleskelen isäntänä? Saattaapa se näyttää sinusta kummalta, että entinen Naperon poika on öhynlaisen talon isäntänä. He, he… Mutta ei se niin kummaa ole, kun sitä lähempää katsot. Minä, kuten olen tässä koko ajan selvitellyt, sain hyvän kasvatuksen, kolminkertaisen, ja niinpä palvelinkin renkinä nöyrästi, kunnollisesti, enkä hanastanut mitään huonoja tapoja. Tässä oli isäntänä vanha mies ja sillä nuori tytär. Muuta talon väkeä ei ollutkaan. Emäntä oli jo kuollut. Niinpä minä viimein väännyin tässä kotivävyksi.

Niin, niinhän sitä sanotaan, että kesä kaikilla, vaan onni yksillä. Jaa, no, appiukko kuoli, ja tässä viime kesänä jo kuoli eukkokin ja poika. Minulla oli jo kyynärpuun mittainen poikakin.

Joo, niinhän se on luonnon kulku. Kuolema haluaa niittää viljansa, hänkin aikanaan. Sanovatpa joskus, että ennen oikeaa aikaakin. Tässä kylässä puhuivat, että minä muka olisin pieksämällä tappanut sen kyynärpuun mittaisen poikani. Se oli neli- tai viisivuotias, mutta siinä alkoi näkyä jo synnin elkeitä: juonitteli ja maurusi. Silloin minä ajattelin, että mikä oli ollut hyväksi ja onneksi minulle, ei tekisi pahaa hänellekään ja läiskäyttelin sitä vähän tuppivyön latvalla. No, tästä akat kylällä puhumaan, että se sen vuoksi kuoli. Mutta minä uskon, että muuten se kuoli, omaa huonouttaan, tautiin. Enkä minä kadu sitä, että löin, enkä tunne tunnonvaivoja. En niinä sitä pahalla tehnyt, vaan vilpittömässä mielessä, hyvää tarkoittaen.

Jaa, että mitäkö edespäin? No, mitäpä tässä asuessa ja viljellessä maata. Ja pitäisihän se katsella taloon emäntäkin, kun tässä tulisi toimeksi.

Niin, että ruokaako sinun piti saada? Painu sinne keittiön puolelle.
Puhu piioille. Kai sieltä jotakin löytyy puuta pehmeämpää.

EEDENIN POIKA.

Järven rannalla oli rakennus, jonka ympärillä nukluvaiset ja kaikenlaiset rikkaruohot kasvoivat merkillisen rehevästi, yrittelipä niiden seassa jokin kitulias, hoitamaton kukka tai marjapensaskin kasvaa ja kantaa hedelmää. Toiset niistä olivat jo kuolleita, mustia ja harmaita karankoja. Tätä tarhaa kiersi harmaa, sortunut, maahan kukistunut kiviaita.

Tätä rakennusta sanoivat kylän asukkaat Paratiisiksi ja sen isäntää mainittiin Eedenin Pojaksi. Tämä Eedenin Poika oli asukas, jota ihmisten mielestä erinomaisesti sopi nimittää hupsuksi. He kertoivat mielihalulla hänen tarinansa, josta hän oli saanut nimensä ja jolle heidän mielestään hyvin sopi nauraa röhäyttää tai vääntää suutaan vinoon — tarinan siitä, kuinka tämä Eedenin Poika oli saanut päähänsä rakentaa ilon ja autuuden tarhan, kuten Jumala joskus, kasvattaa maasta kaiken kukkia ja hedelmäpuita, kauniita nähdä ja hyviä syödä.

Mutta mitäpä naurettavaa siinä oikein lienee, jos Eedenin Pojalla olikin pyrkimys saada aikaan onnen ja rauhan paikka. Sellaisia haaveita istunee itsekunkin sydämessä.

Moni saattaa odottaa, että ilontarha annettaisiin hänelle valmiina, palkkana vaikkapa hurskaudesta ja hyvistä töistä, niin ettei muuta kuin astuit sisään ja lymyilit kukkien ja hedelmien ja Eevojen sekaan. Näin ei odotellut Eedenin Poika. Hän tahtoi rakentaa ilontarhan itse. Vaikka hänellä olisi ollut varoja teettää sitä päiväläisillä ja palkkatyömiehillä ja katsoa päältä, niin hän oli itse heilunut siellä kuokka kädessä paahtavan auringon tai räiskävän sateen alla. Hän oli kärrännyt siihen raskailla kärryillä suota jos sakeampaakin, pyllistellyt siellä kontallaan monet pitkät päivät nenä ja kynnet maassa, tahraten käsiään ja vetäen sisäänsä pahaa hajua, huolellisessa sekoitustyössä. Hän oli sanonut itselleen: vedä vain honoosi! Siinä ei ole luita! Ja lohduttanut itseään sillä, että sellaisesta luonto kasvatti aikanaan korean ja tuoksuvaisen kukan tahi makean hedelmän. Hän oli väännellyt raskaita laakoja ja koonnut pieniä kivennupuloita rakentaessaan kiviaitaa, korkeata ja suoraa, tarhansa ympärille suojaksi pahaa maailmaa vastaan. Ja vihdoinkin oli maa ollut hänen mielestään kylliksi hedelmällinen, pehmeä ja kuohkea, jotta siihen voitiin karistella siemenet ja istuttaa pensaat ja puut. Sittenkin vielä hän oli saanut töytätä epälukuisat kerrat ulos asumuksestaan, juosten ja ärjyen, heilutellen käsiään, karkoittaakseen pois varikset ja muut räähkälinnut, jotka mielivät varastaa ja syödä sisäänsä siemenet.

Lopuksikin eräänä kesänä olivat sitten tarhassa rehoittaneet värikkäät kukat, sinisinä ja punaisina, tuoksuen, vihreät pensaat valmistelleet marjannuppuja, mehiläiset lennelleet höristen, kauniit perhoset lepatelleet värisevin siivin. Aurinko oli paistanut hehkuen, taivaan sinisessä vahvuudessa uinut jokin poutapilvi kuin suunnaton pumpulinen möhkäle. Eedenin Poika oli astunut tarhaansa alastomana punainen silkkiriepu lantioilla, iloitakseen, nauttiakseen elämästään, ajan huolettomasta kulusta. Oikeastaan oli hänen suunnitelmiinsa kuulunut, että hänen seuranaan tässä ihanassa, vaivalla rakennetussa tarhassa, puiden siimeksessä ja järven hiekkaisella rannalla, tulisi olla Eeva. Nyt sitä ei vielä ollut. Hän oli kyllä ilmaissut tämän aikeensa taloudenhoitajattarelleen, Loviisalle, mutta tämä ei suinkaan suostunut tulemaan tarhaan, ei ainakaan silkkinen riepu lantioilla. Hän oli äkäisesti keikauttanut ruumistaan ja tiuskaissut: Hm tolvana! Eikä Eedenin Poika tarkemmin mietittyään sitä liioin surrutkaan. Tämä Loviisa taisi olla liian pyöreä perältään ja punainen poskiltaan Eedenin Eevaksi, ympyriäinen, laaja möhkäle. Hän taisi liiaksi, Eedenin Pojalle keitellessään, maistella kermaa ja tirisevää läskiä pannuista…

Siispä Eedenin Poika sai nyt oleilla tarhassaan yksin. Pistäytyä järvessäkin, loikoilla hiekalla tai puiden siimeksessä, haistella kesän tuoksuja tai kuunnella lintujen kirkkaita ääniä. Ehkä hän tunsikin jonkin hetken olevansa Paratiisin yrttitarhassa, olevansa onnen poika. Mutta sitten kävi kuitenkin ilmi, ettei ihmisen ole kauan hyvä olla, ettei Eedenin Poika ollut saanut pysyväisempää ilotarhaa kuin vanhan testamentin Jumala ennen.

Hän oli nukkunut hiekkaiselle rannalle, nukkunut raskaasti ja sikeästi, ja helteinen aurinko oli polttanut hänen iholihojaan, paahtanut sen karvasteleville rakkuloille, vasten kuumaa, hautovaa hiekkaa. Viimein oli Eedenin Poika herännyt, huomannut kauhistuen, mitä oli tapahtunut, ja lähtenyt juosta hölkkäämään asunnolleen, mutta matkalla olivat orjanruusupensaan piikit raapineet rakkuloita, sen juurella piilleet nukluvaiset tarranneet jalkoihin, ja lopuksi hän oli langennut asuntonsa nurkkajuurissa kasvavaan viholaispensaaseen.

Loviisa oli sanonut, että se oli rangaistus syntisistä elkeistä. Mutta
Eedenin Poika oli synkistynyt, myrtynyt ja käynyt vihaiseksi.

Eikö hän ollut nähnyt paljon vaivaa tämän tarhan tähden, maata pehnatessaan, höystellessään, rakentaessaan kivistä aitaa, karkoitellessaan taivaan lintuja, riiputtaessaan vettä järvestä näihin kukkiin ja pensaisiin… Ja nyt taivaan aurinko paahtoi hänen ihonsa rikki, maan kasvut vahingoittivat ja polttivat häntä… Senkö vuoksi hän oli itseään vaivannut? Eedenin Poika avasi suunsa ja kirosi sen tarhan. Hän ei siitä enempää välittäisi: se saisi kuivettua, tulla täyteen rumia ruohoja, kaikenlaiset raiskaeläimet saisivat siellä mielin määrin pelehtiä. Hän kävi vyöryttelemässä vaivalla rakentamansa kiviaidan maahan ja ajoi tarhaansa kylän vasikoita ja sikoja ja kanoja, ja istui itse asunnossaan voitelemassa ruumistaan öljyllä.

Mutta siitä pitäen nimitettiin häntä Eedenin Pojaksi, ja ihmiset olivat saaneet uuden ja pätevän todistuksen hänen hulluudestaan. He sanoivat, että oli hyvä, kun se oli varakas mies. Raha se holhoo ja hoitaa hullujakin. Muuten kai Eedenin Pojallekin olisi tullut yhteiskunnan kustantaa köysiä jos koppejakin, kylmiä kääreitä ja vartioita. Oli siis hyvä, että Eedenin Pojan vanhat sukulaiset olivat ahertaneet toimeliaasti yhteiskunnassa, saaneet kokoon tavaraa ja osanneet lähteä aikanaan näistä katoovista. Siispä oli Eedenin Pojallakin varaa olla hullu, rakennella iloisia yrttitarhoja jos muitakin ja jälleen niitä kukistaa.

Järven hiekkaisella rannalla seisoo Eedenin Pojan asunto, ympärillään ihmeellinen rehevyys nukluvaisia ja rikkaruohoja ja niiden keskellä jokin kuollut puu tai pensas paljain ja mustin oksin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUULI KÄY HEIDÄN YLITSEEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.