The Project Gutenberg eBook of Enon rahat, by Th. Barrière

PLUMET, entinen turkitsia, 49 vuoden vanha.
PHILIP PLUMET, hänen orpanansa, 35 v. v.
DUTOCQ, 55 v. v. |
SARAZIN, 60 v. v. | virasta eronneita everstejä.
ROBINEAU.
HENRIETTE, hänen vaimonsa, Plumet'in sisaren-tytär.
MARTEL, Plumet'in toisen sisaren poika.
LAURA, Martel'in vaimo.
GALOUZOU, asian-ajaja, Lauran holhoja.
LUCIEN, Plumet'in kummi-poika.
CLEMENCE, Sarazin'in sisaren-tytär, 27 v. v.
PAULINE PROTAT, 19 v. v.
PALVELIA.

Tapaus: Ensimmäisessä näytöksessä Plumet'in luona Parisissa, toisessa ja kolmannessa Meurseault'in maatilalla Bourgognessa.

Huone Plumet’in luona. Ruokasaliin johtava ovi perällä auki; ruokasalista näkyy katettu päivällispöytä.

Philip. Tämäpä on saakelin hyvää madeiraa Tätä pitää orpanan toimittaa kosolta kellariinsa niin kauvan kuin tätä voipi saada.

Robineau. Miksi hänen pitää sitä niin kosolta toimittaa? Eihän eno itse milloinkaan juo madeiraa.

Philip. Orpana on paitsi sitä kauniisti paikannut kätensä, kun möi turkitsemis-toimensa, siitäkin syystä saattaa hän, totta vie, panna pöydän kauniiksi.

Henriette. Oli se muka viisas työ, tuo mainittu myöminen. Olisi oikein hauska tietääkseni, kuka häntä neuvoi siten jättämään ammattinsa. Se ihminen on joko äärettömän tuhma tai sanomattoman ilkeä.

Henriette. Tekö? — Ja mitä teidän on sekaantumista senlaisiin seikkoihin?

Philip. Hm! Minun mielestäni on orpanan aika ajatella lepoa ja voittojensa nauttimista.

Henriette. Puoti ei ollut hänelle mikään rasitus — päin vastoin huvitus. Sen huomaa siitäkin, että hän, sen myötyään, lakkaamatta kävelee ja tuskittelee itsekseen.

Robineau. Tuo iva ei ollut ollenkaan mehukas. Min'en milloinkaan kiistele vaimoni kanssa, kun tiedän hänen olevan oikeassa.

Philip (hymyillen). Mutta minä olen varsin merkinnyt, että tuo erinomainen yksimielisyys syntyy ainoastaan silloin, kun te alatte minua kaltata.

Henriette. Mutta saanko luvan kysyä, mitä te oikeastaan tarkoitatte! — Oletteko te milloinkaan kuullut meidän moittivan enoa hänen hyvän-luontoisuudestaan ja anteliaisuudestaan teitä kohtaan?

Henriette. Minä olen, kuten miehenikin äsken sanoi, enon todellinen sisarentytär, ja te olette ainoastaan hänen orpanansa, mutta kuitenkin on hän tehnyt paljon enemmän teidän hyväksenne, kuin hän milloinkaan on tehnyt minun hyväkseni. Kun te joku aika sitte kauniisti suutuitte sotilaan virkaan, pelasti eno teidät siitä suurilla summilla, mutta min'en vielä ole virkannut teille siitä sanaakaan — en hiiskahtanutkaan. Olenko ehkä? (Istuu vasemmalle).

Henriette. Nyt te olette jo kaksi vuotta kävellyt kädet taskussa, toimittamatta niin pienintäkään, olette vain elänyt minun enoni kukkarolla, aivan kuin olisitte ollut hänen esikoispoikansa. Min'en ole milloinkaan tehnyt siitä muistutusta, min'en ole milloinkaan sanonut ainoatakaan nuhde-sanaa, en teille enkä enollekkaan.

Philip. Rouva Robineau, te näytte vallan unohtavan, että minä olen hyödyttänyt taloa elatukseni edestä, minä olen auttanut Plumet-orpanaa hänen toimissaan.

Robineau. Ei, täm'ei hyödytä mitään. Älkäämme nyt enää pilkatko toisiamme. — Te olitte aina enemmän kafeessa kuin puodissa.

Philip (vakaasti). Hra Robineau! Teidän vaimollenne suon minä anteeksi hänen pienet koiranpäänsä, joita hän viskeli mulle vast’naamaa, mutta — —

Robineau (äkkiä). Rakas ystävä, te ymmärsitte sanani varsin väärin, — min'en ollenkaan tahtonut loukata teitä, en milläänmuotoa — — −

Philip (kuin edellä). Näettekös, se ei ole mikään leikin asia. Ihmiset voisivat luulla minua — —

Robineau (k. e.). No, mutta rakas, paras ystävä — kuinka semmoista voisi tulla kysymykseenkään?

Henriette (nousee, väittäen). Ei millään muotoa — sehän juuri — — —

Philip (todellisella tunteella). Tietäkää, minä pidän orpanastani enemmän kuin te voitte aavistaakkaan. Minun sydämeni on niin kiintynyt häneen, ett'en luule voivani elää ilman häntä. (Lucien tulee sisään; katselee ikkunasta ulos).

Robineau. Enpähän! — Vaan hän tuossa on tottunut teräskaluja käyttämään — ja se on juuri minun heikoin puoleni.

Lucien. Luulenpa, häpeä olkoon, että hra Protat menee matkoihinsa — Niin, Pauline menee yksin huoneesen.

Lucien. Anteeksi — min'en ollenkaan huomannut, että täällä oli ketään. (Kumartaa läsnä-olioille).

Lucien. Siinä on otteet kaikista asiaan kuuluvista kauppa-papereista. Minä luulin tapaavani orpanan täällä.

Lucien (kainosti). Hra Plumet on tavallaan myöskin minun orpanani. Minun äitini oli nimittäin hänen serkkunsa.

Robineau (vaimolleen). Huomaatkos, mitenkä tuo käärme jo alkaa nostella päätään.

Robineau (teeskennellyllä ystävyydellä). Anteeksi, nuori ystäväni, meidän täytyy jättää teidät. Enon poissa ollessa pitää vaimoni ja minun hoitaa taloutta. Meidän täytyy mennä käskyjämme antamaan (Menevät).

Philip. Ja minun pitää mennä katsomaan, että saamme oikeita viinejä pöydälle. — Hyvästi siksi! (Menee).

Lucien. Herralle kiitos, että menivät tiehensä! (Rientää Pauline'a vastaan).

Lucien. Niin — ja näin myöskin isänne sanovan teille jäähyväiset ja menevän pois. — Kai hän toki tulee päivälliselle?

Pauline. Tuskin. — Hän muisti yht'äkkiä, että hänen välttämättömästi oli puheltava asian-ajajansa, hra Galouzou'n kanssa, hän sanoi jäähyväiset ja jätti minut, kuten tavallista, ypö yksinäni seisomaan keskelle katua.

Pauline. Joka päivä. — Aina keväästä saakka on hän joka päivä noin kello 2:n aikana sanonut minulle: Pauline, pukeupas tänään vähän koreaksi, niin menemme ajelemaan Boulognen metsään. Minä olenkin joka kerta koettanut tehdä parastani toalettini suhteen — ja isä on ottanut suuren tukun karttapapereita matka-lektyyrikseen.

Pauline. Juuri tätä nykyä on hänellä seitsemäntoista. — Sitte me nousemme vaunuihin, mutta ennenkuin olemme ehtineet Champs Elysées'iin, muistaa isä joka kerta yht'äkkiä jonkun asian, josta hänen ihan välttämättömästi pitää heti paikalla puhella jonkun kanssa. — Sitten hän tavallisesti joko heti sanoo jäähyväiset, antaen minun ajaa yksinäni kotiin, tai, kuten toisinaan tapahtuu, ajamme yhdessä jonkun asian-ajajan luo, ja minä saan jäädä ulos vaunuihin ja monesti odottaa häntä kolme, neljä tuutia.

Pauline (hymyillen). Min'en saa koskaan nähdä Boulognen metsää. — Maltappa! Kun me tulemme aviopariksi, on minun ensimmäinen pyyntöni: Seuraa minua Boulognen metsään!

Lucien (huoaten). Niin, kun me tulemme aviopariksi! — Kylläpä sitä vielä saat odottaa.

Pauline. Siihenpä ei pienintäkään syytä. Onhan mun isäni sen jo myöntänyt.

Lucien. Niin mutta sillä ehdolla, että minä ensin pääsen asian-ajajaksi — ja lisäksi sellaiseksi, jolla on asioita.

Pauline. No, ja siksihän sinä voit päästä milloin ikinä tahdot, Onhan sun nykyinen isäntäsi, hra Dubarle, heti valmis jättämään sinulle koko liikkeensä — tai miksi te sitä kutsutte.

Lucien. Aivan oikein, kun minä vain ensin lyön 100,000 franc'ia pöytään, tai ainakin hankin vankan takauksen siitä summasta. — Minä olen pyytänyt hra Plumet’iä, joka on ainoa rikas tuttavani, takaukseen, mutta hän kielsi.

Lucien. Ei mitään, kun hän vain saisi itse päättää, mutta hän on mokoma heikko olento, joka antaa nykäistä itseään joka nuorasta. Hän on aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa viimeksi puhuu. − Hän oli suuttunut äitiini, joka oli hänen serkkunsa siitä, että tämä oli mennyt miehelle, joka ei ollut varakas. Äitini kuoltua katui hän käytöstään, ja koetti parantaa sitä; hän otti minut turviinsa ja hoiti minua aivan kuin omaa lastansa. Mutta senpahempi on hänen lähimmäiset omaisensa päässeet vaikuttamaan häneen. Ne koettavat kaikin voimin saada häntä hylkäämään minut.

Pauline. Sitä olen minä jo kauvan aavistanutkin, ja olen senvuoksi keksinyt keinon, jolla saadaan eno meidän puolellemme. — Mitä luulet, jos koettaisimme naittaa hänet?

Pauline. Minulla on eräs ystävä, joka on oikea enkeli, mitä hyvyyteen ja lempeyteen tulee; hän on kuin luotu enolle. Ensiksikin hän pitää sanomattoman paljon minusta, siis tulee hänestä varsin hyvä rouva Plumet meitä kohtaan. Toiseksi tulee hänestä hyvä avio-vaimo, sillä hän on hyvä kaikille, ja kolmanneksi on hän köyhä tyttö, jonka tulevaisuus juuri tämän naimisen kautta vakautuisi.

Pauline. Clemence Dutocq, erään vanhan everstin sisarentytär. — Tiedäthän isälläni olevan pari kartanoa Bourgogne'ssa; aivan lähellä niitä asuu juuri tämä neiti Clemence soturi-enoineen, — niitä on kaksi, everstit Dutocq ja Sarazin. — Sarazin on oikea sota-karhu, hällä on noin pitkät viiksetkin, kuin minun parasollini. Elämä niiden kanssa on luonnollisesti kaikkea muuta kuin hauskaa, mutta kuitenkin pitää Clemence itseänsä onnellisena, josta huomaat, että hän aivan epäilemättä on hyvä ja tyytyväinen tyttö.

Lucien. Kuinka vanha hän on? Pauline. Seitsemän kolmatta. — Ikäänsä katsoen on hän ihan parahultanen Hra Plumet'ille.

Pauline. Niin, eikö totta?! Lucien. Minulla ei ole mitään muuta tuota esitystäsi vastaan, kuin että sen toteutuminen — varovasti lausuen — on varsin epäiltävä, koska se on perustettu kahden personan naimiseen, jotka eivät toisiaan tunnekkaan ja jotka asuvat 60 penikulman päässä toisistaan. —

Pauline. Noo, eikö muuta — -? Minä olen jo puhunut vanhan eversti Dutocq'in kanssa hyvin paljon hra Plumet'istä. Minä olen kiitoksillani kohottanut hänet kymmenenteen taivaasen, ja olen kuvaillut Dutocq'ille, kuinka oivan naapurin hän hra Plumet'istä saisi. Isäni olen minä houkutellut myömään toisen kartanonsa Bourgogne'ssa. Nyt on ensimmäinen tehtävä, saada hra Plumet ostamaan sen, ja se kyllä onnistuukin, sillä eversti lupasi auttaa minua. — Kunhan Plumet vain saapi nähdä Clemencen, käypi kaikki aivan itsestään, siitä min'olen varma — Clemence suostuu, hra Plumet takaa sinulle 100,000 franc'ia, sinä pääset asian-ajajaksi, ja minä sinun vaimoksesi.

Lucien. Minä pelkään vain, että orpanani epävakaisuus kumoo koko sinun kauniit tuulen-tupasi. Mitä hän tässä silmänräpäyksessä päättää, sen hän melkein aina seuraavassa hylkää. Eilen esimerkiksi, myötyään varastonsa ja puotinsa hyödyllisillä ehdoilla, oli hän varsin ilon vallassa, — ja, minä voin varmaan vakuuttaa, tänään on hän aivan toivoton — — — (keskeyttää, huomattuaan Plumet’in tulevan)

Plumet (its,, näkemättä toisia). Hm! Hm! — Se oli tuhmuus — suuri tuhmuus! — Jos olisin odottanut edes tulevaan kesään, ja sitte vasta myönyt — — (pudistaa päätään).

Plumet. Niin, sinun piti puhella kanssani — mutta siitä on jo kokonainen tunti, kuin sinä tänne tulit, ja minä olen ollut tuossa viereisessä huoneessa; — miks'et tullut luokseni, kun sulla oli mulle asiaa?

Plumet. Vai niin — se on toinen asia. — No, ja mitä sinä minusta tahdot sitten?

Lucien. Tässä on otteet kaikista papereista, jotka koskevat myömistä — —

Plumet (eriks.). Uh — oi! Tuota tuhmaa liikkeeni myömistä! Sepä vasta kiusoittavaa!

Plumet (eriks., allapäin). Sitä ei siis ennää voi muuttaa — se on mahdotonta — tuiki mahdotonta! (Ään. Lucienille). Niin, niin — nyt sinä voit huoletta palata konttoriisi, kyllä minä pidän neidille seuraa. — Luultavasti jäisit mielemmin tänne lörpöttelemään aina päivälliseen saakka. Sen kyllä uskon, sillä minua pikkuisen aavistaa, ett'et sinä ole erinomaisempi ahkeruuden, säntillisyyden esikuva. (Istuu oikealle).

Plumet. Mutta minä huomautan sinulle yhden seikan, kummipoikani, — sinä olet varsin yksin, turvatonna maailmassa, sinun ei ole keltään odotettava pienintäkään apua. Muista tarkoin kohtalosi. Sinä kärsit äitisi vikojen tähden; niin käypi, kun totellaan ainoastaan omaa päätä, kuultelematta, mitä ymmärtäväiset ihmiset sanovat.

Lucien (vakavasti, painolla). Minun äitini meni miehelle, jota hän rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein.

Plumet. Vai — niin! Minä olen siis aina vain väärässä. Minä olen arvattavasti mokoma vanha turhanpäiväinen lörppö? Niinhän!

Plumet. Anteeksi, neiti. Mutta tuo — hän tuossa — — hän on niin korkeamielinen ja kiusoittava jupero, että — — hän on ihan äitinsä kuvainen!

Plumet (huomaamatta Lucienin poistuneen). Vai niin! Minua kielletään tekemästä mitä itse tahdon − omissa huoneissani! — O'o — se on kaunista! – Tuoss on ovi, herraseni! Mene! — Matkoihis, sanon minä!

Plumet (hämmästyen). Meni? — "Minun äitini meni miehelle, jota hän rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein." — Onkohan koskaan kuultu mokomampaa! — Antaa hänen mennä — menköön vain tiehensä. — Minä olin oikeassa, se on varma. Mitäs te sanotte, neiti, enkös minä ollut aivan oikeassa?

Pauline. Niin, ehkä minä olen erehtynyt. Nuorella tytöllä ei olekkaan tarpeeksi kokemusta, voidakseen tuomita tuommoisessa riidassa.

Plumet. Oliko hällä kyynelet silmissä, — nyt, äsken? — Noo — kyllä kai hän toki tulee päivälliselle — tulee kyllä!

Pauline. Katkerata lieneekin yhä kuulla äitivainajaansa armottomuudella mainittavan.

Plumet. Niin, mutta — min'en ollutkaan armoton, — en millään muotoa. — Kenties — kenties minä olin vähän liian ankara? — Se on ehkä mahdollista.

Pauline. Niin, ankara te olitte - ankara juuri sitä miestä kohtaan, joka niin sanomattomasti pitää teistä.

Plumet. Niin, minä myöskin, minä myöskin. Minä pidän myöskin siitä poika-lurjuksesta oikein paljon, — Tarkoin ajatellen — olipa vähän ilkeätä, että minä äsken — äsken — — soisin, ett'en olisi sanonutkaan kaikkea — —

Plumet (suutelee hänen kättään). Niin, niin, sulo-käpykkäni, minä olen varoillani, — — —

Pauline. Te olette oikein herttainen ihminen, hra Plumet, — (eriks.) ah, Herra, kuinka kauvan! (huomaa Robineaun ja Martel’in), Kas niin! Nyt onkin jo loppu!

Martel (Plumet'ille). No, hyvää päivää, enokulta! Minua suuresti ilahuttaa, nähdä sinut noin terveenä ja raittiina! — Minä luulin, toden totta, etten olisi ehtinyt tulemaankaan, kun mulla aina on aivan kädet täydet toimituksia.

Martel. Mutta, Herralle kiitos, sain toki kaikki kunnollisesti lopetetuksi — ja tässä nyt olen.

Robineau (Plumet'ille). Vaimoni ja minä olemme jo pari tuntia olleet täällä ja ikävällä odotelleet teitä.

Plumet. Niin, suokaa anteeksi viipymiseni, mutta minun täytyi aivan välttämättömästi puhella hänen kanssaan, joka puotini osti. — Minä tahdon, näette, tuon turhan puuhan loppuun niin pian kuin suinkin, ja siksi olenkin ollut liikkeellä aivan aamusta alkaen.

Martel (innolla). Niin, jo eilen aamulla varhain sanoi Laura minulle: Enolla on varmaankin joku vaiva.

Martel. Niin, sinä aina sanot; mutta tiedätkö mitä, enokulta. Sinä varsin rääkkäät ruumistasi.

Robineau. Niin, teidän pitäisi todellakin pitää enemmän huolta itsestänne.

Martel. Ellet itsesi tähden niin toki meidän tähtemme, jotka sinusta niin sanomattomasti pidämme.

Robineau. Levähtäkäähän nyt vähän tässä nojatuolissa! (Viepi hänet siihen). Kas niin! Onko siinä hyvä istua? — Voitteko nyt paremmin?

Martel. Koska tämä seikka nyt kerran tuli puheeksi, et saa suuttua, me torumme sinua vähäsen, eno-hyvä.

Martel. Tai oikeammin tuon rakkaan orpanasi varomattomuuksista, joihin sinä annat itsesi viekoitella.

Robineau. Muistakaahan toki, enokulta, Philip ei koskaan ole tehnyt muuta kuin syönyt, juonut ja maannut, — hänellä on todellakin varsin rautainen terveys; mutta jos te elätte hänen tavallaan, olette ennen puolen vuoden kuluttua neljän laudan suojassa.

Martel. Ei mitään väitteitä, enokulta. Näinä viimeisinä aikoina olet sinä elänyt liian epäsäännöllisesti. Sinä olet aina ollut päivällis-seuroissa, huviretkillä, lyhyesti, sinä olet ottanut liian paljon osaa senlaisiin huvituksiin, jotka aivoja kuumentavat. Usko pois — sitä sin'et kauvan kestä. Anna sinä Philip'in elää niin hullusti kuin hän tahtoo, hänen terveytensä kyllä kestää, eikä häneltä rahojakaan puutu — siitä saa hän kiittää sinun hyvyyttäsi.

Plumet. Noo — en minä hänelle niin hirveän paljon anna, kuin te luulette.

Robineau. Niin, eihän se meitä liikuta. Rahat ovat teidän ja teillä on tietysti valta panna ne mihin itse tahdotte.

Martel. Niin tietystikin, luonnollistahan se, mutta terveytesi — se on vallan toista.

Robineau. Jos Philip todellakin pitäisi teistä, jos hän edes kunnioittaisi teitä, ei hän suinkaan saattaisi kuljettaa teitä kaikkialle: Ravintoloihin, yleisiin baaleihin ynnä muihin pimeyden paikkoihin. Chateau de Fleurs esim. ei ole juuri sopiva paikka teidän ollaksenne.

Martel. Philipin laita on vallan toinen, hän on juuri omiansa sellaisiin seuroihin.

Plumet. Mutta se liikuttaa minua. — Kukas senlaiset ilot maksaa — ei, häpeä olkoon, Philip ainakaan.

Plumet. Hän pitää erinomaisen paljon suurellisen herran elämästä; ja kylläpä minun kukkaroni saapikin toisinaan tuntuvasti kärsiä siitä. — Eilen esim. sai hän minut houkutelluksi päivälliselle Véry'n luo ja arvatkaapa, kuinka paljon se kahden hengen ateria minulle maksoi? — 67 franc'ia 80 centimia.

Plumet. Se oli hävytön hinta! Nylkyrin hinta! — Sitten osti hän loge'n, kaikkein kalliimman, operaan ja — ajatelkaahan — antoi vaunujen odottaa koko illan teaterin edustalla. — Se ilta maksoi minulle 129 franc'ia 75 centimia. — Ei, se on toki liian hullua! — Ja sitten vielä — mikä on kaikkein pahin — hän pitää itse sitä semmoista mynttäämistä aivan luonnollisena ja merkillisen halpana. -Alanpa, tottamaar, uskoa, että hän pitää minua jonkinlaisena lypsy-lehmänään.

Robineau (nostellen olkapäitään). Sitä nyt ei kuitenkaan voi millään keinoin auttaa — —. Hän asuu teidän luonanne ja sitä on vaikea saada toiseksi.

Plumet. Kuinka niin? — Enhän minä, lempo soi, ole hänen kanssaan naimisissa, tiedän mä.

Martel. Ruman ilkeätä on, että juuri me olemme tulleet puhumaan tuosta seikasta. — Heittäkäämme se sen vuoksi hornan tuuttiin! Miettikäämme nyt ainoastaan sinun terveytesi varjelemista.

Plumet (nousee, toiset samoin, asema sama). Minun terveyteni varjelemista! Mitä te luulette Philip'in huolivan minun terveydestäni! Hän on ehkä, niinkuin äsken sanoittekin, syypää minun heikkouteeni, ett'ei mulla kenties enään ole pitkiä aikoja elettävänä. — Ehkä luulettelee hän saavansa periä minut. — Mutta siinäpä iskeekin poikonen kirveensä kiveen! Hän on jo saanut enemmän, kuin hänen osalleen tuleekaan, ja vaarinhan olisi, jos hän saisi menettää vielä muidenkin osan. — — Huomispäivänä sanon minä hänelle. Hakekoon itselleen toisen kortteerin, minun saa hän jättää. — Mikä pakko minun on osoittaa hyvyyttä ihmistä kohtaan, jok'ei minusta vähintäkään pidä.

Martel. Oikein ilkeätä, että juuri tämä seikka tuli puheeksi. — Ethän toki ole suutuksissa meille, kun olemme suoraan lausuneet ajatuksemme? Plumet. Mitä puhetta — —

Robineau. Me pidimme velvollisuutenamme teitä kohtaan, puhua asiat aivan suoraksi.

Plumet. Ja siitä minä teitä kiitän. Minä tiedän varmaan teidän molempain totisesti pitävän minusta.

Martel. Sehän luonnollista. Kuka sinusta pitäisi, ellen minä. Minähän olen sinun lähimmäinen sukulaisesi, todellinen sisaresi-poika.

Robineau (äkkiä). Aivan samoin sanoo aina Henriettekin, teidän todellinen sisarenne-tytär: "Kenen olisi enemmän pidettävä enosta, kuin minun", — sanoo hän aina. Te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon hän pitää teistä. Siksipä minä uskonkin teille erään salaisuuden, — mutta te ette millään muotoa saa olla sitä tietävinänne: Näinä viimeisinä viikkoina on hän ommellut tohveleja, joilla hän aikoo teitä ihastuttaa. Hän on oikein saanut silmänsä kipeäksi työstään.

Plumet. Oi, sitä enkeliä! Martel. Mutta mitäs sanot Laurasta, eno? Kuusi viikkoa on hän jo valvonut jok'ainoa yö kello kahteen, neuloen sinulle yö-lakkia.

Plumet. Niin. Te olette herttaisia ihmisiä? Teihin neljään voin minä huoletta luottaa; sillä te pidätte minusta vilpittömästi. Mutta te saattekin nähdä, ett'en sitä unhoita, — minulla on jo pieni lahja teitä kumpaistakin varten.

Robineau (teeskennellyllä väitökselle). No, mitäs semmoisista — — ei suinkaan?

Martel. (samoin). Ei suinkaan meidän sillä tavoin pidä osoittaa ystävyyttämme toisiamme kohtaan?

Plumet. Ei mitään pakinaa enää, lapsikullat! (Salaisesti). Minä olen pistänyt sivulle kaksikymmentä pientä 1000-franc'in arvoista lippua-, niistä te saatte kymmeneen mieheen.

Martel. Ihmiset voisivat luulla meidän rakastavan sinua ainoastaan kehnosta oman-voitonpyynnöstä — ainoastaan sinun povi-taskuasi.

Plumet. Ettehän te vain tahtonekkaan suututtaa minua. — Minä olen päättänyt ja määrännyt, että tuon summan pitää tulla teidän omaksenne — ja niin sen pitääkin.

Martel (pyyhkivinään kyyneleen silmistään). Oi, ääretöntä jalomielisyyttä!

Martel (tekee heti samoin). Min'en saata koko elinaikanani kylliksi osoittaa kiitollisuuttani?

Plumet (liikutettuna). Kas niin, lapseni; — nyt ei enää sanaakaan tästä asiasta.

Robineau. Minun pitää heti mennä kertomaan vaimolleni tämä ilahuttava uutinen. — Jäätkö sinä tänne, Martel?

Martel. En. (Katsottuaan kelloonsa, eriks.). NicoIine odottaa minua kello viisi. (Ään.). Minulla on vähän toimittamista ennen päivällistä, enokulta, senvuoksi suonet anteeksi, että jätän sinut puoleksi tuntia.

Voi, kuinka suloisen hyvät nuo kaksi on! Ja kuinka sydämellisesti ne minusta pitävät! Ja lisäksi ovat ne niin merkillisen yksimieliset — oikein sopusointuiset! (Istuu vasemmalle).

Martel (häristää leikillisesti sormellaan). Sinä olet toki aina tuo vanha — — — aina sinä annat hyvän sydämesi houkuttaa itsesi harhateille.

Martel. Milloin ikinä vain huomaat olevasi tilaisuudessa tekemään jonkun hyvän, ylevän, työn, et sinä koskaan kysy ymmärrykseltäsi, vaan ainoastaan sydämeltäsi neuvoa.

Martel (katselee tarkasti ympärilleen). Meidän kesken puhuen, — sin'et tee ollenkaan viisaasti, antaessasi niin suuren summan Robineaulle. — Tunnethan sinä hänen hullumaisen halunsa yhä keksiä jotakin uutta. Nuo 10,000 franc'ia ovat vähän ajan kuluttua tuhlatut, joka ropo, johonkin tuhmuuteen; toisin sanoin, ne ovat kuin veteen viskatut.

Plumet. Hm, hm, — sitäpä min'en — häpeä olkoon — ollenkaan tullut ajatelleeksi.

Martel. Niin, tällä kertaa on katumus tietysti liian myöhäistä — mutta vastaiseksi — — —

Plumet (nousee, muuttaa asemaa). Myöhäistä? Miksikä se vielä on myöhäistä?

Martel. Minulle on luonnollisesti samantekevä, annatko hänelle nuo 10,000 fr. tai et, — minä olen täyttänyt velvollisuuteni, kun olen sanonut, mitenkä hän niitä epäilemättä käyttää.

Martel. Älä kuitenkaan kerro Robineaulle, että minä olen mitään puhunut, sillä moiset seikat maailma aina ymmärtää väärin. Hyvästi, eno. (Menee oikealle)

Plumet. Hyvästi siksi. (Yksinään). Martel on oikeassa, — hän on ihan oikeassa. Robineau on aivan semmoinen kuin hän sanoi, — turhanpäiväinen tuumamestari eikä muuta. Hänelle annetut rahat ovat todellakin kuin veteen viskatut. Minä olin liian ajattelematon, kun lupasin hälle niin suuren summan. — — — Hm, hm, kuinka se nyt — pistää vihakseni! — Minä luulen, että mun on paras suoraan sanoa hälle — — —

Robineau. Onnellinen sattuma, että saan silmänräpäyksen puhua kanssanne kahden kesken.

Robineau. Sallikaa minun ensiksikin vielä kerran kiittää teitä ja senjälkeen vakuuttaa, että teidän jalo lahjanne tulee mitä parhaimmalla ja viisaimmalla tavalla käytetyksi. Niin, minä voin luonnollisesti sanoa ja vakuuttaa sen ainoastaan omasta osastani.

Plumet. Te voitte luonnollisesti vakuuttaa ainoastaan omastanne — niin, luonnollisesti. Mutta miksi te sanotte sen niin merkillisen painavasti? — Onko teillä kenties jotain korvan takana?

Robineau (viekkaalla salakielisyydellä). Minullako — ei — minull’ ei suinkaan ole mit'ikinä korvani takana.

Robineau. Minulla ei ole mitään Martel’ia vastaan. Hän on perin kunnon mies — kaikkia muita pait itseään kohtaan.

Robineau. Tunnettehan te hänen naurattavan turhamaisuutensa. Hän tahtoo à tout prix koettaa onneaan kaunotarten keskuudessa, ja hänen onnistuukin löytää jonkunlainen onni erään luokan naisten kanssa; vaan — — —

Robineau. Hänen täytyy tietysti ostaa itsensä kauniiksi ja, uskokaa, se tulee kalliiksi.

Robineau. Josko minä luulen! Rakas eno, koko Parisissa ei ole ketään, paitsi te ja Martel’in oma yksinkertainen vaimo, jok'ei tunne hänen huikentelevaisuuttansa.

Robineau. Kysykäähän Galouzoulta, asianajajalta, joka on Lauran holhoja, — hän voipi kertoa teille monta kaunista historiaa.

Robineau. Minä voin panna veikkaa vaikka kuinka suuren summan, että ne 10,000 fr., jotka äsken hälle lupasitte, ovat neljäntoista päivän kuluessa kuitti joka ropo: Hän syöttää ne ensimmäiselle kauniille kirsikka-huulelle, jolla vain on "kaksi riviä valkoisia" suussa.

Robineau. Tietysti te käsitätte, eno-hyvä, ett'en minä sano tätä, jauhoittaakseni omaa kakkuani, eihän mulle siitä mitään hyötyä olisi. Mutta minä pidin velvollisuutenani, ilmoittaa teille Martel'in heikkouden, au'aista silmänne, jotta vasta voitte vartioita hyvää sydäntänne.

Robineau. Vaikka hän perisi vuodessa kymmenen kertaa miljonan, olisi hän mies menettämään jok'ainoan rovon, sitä myöten kuin ne käsiinsä saa.

Robineau. No, mutta, hyvä rakas eno, eihän sitä muuta saata odottaakkaan ihmiseltä, jolla ei milloinkaan ole pienintäkään tointa, ei ainoatakaan totista halua eikä taipumusta?

Plumet. Mutta minäpä en annakkaan rahojeni Martellin kautta mennä aivan kuin lahtarille, joka myöpi keitettyä soppa-lihaa, — tai muita epärehellisiä teitä - — — en; minä vedän massini suun tarkoin umpeen. Hällä ei ole nuo 10,000 fr. kourassa vielä!

Robineau. Mutta olettehan te jo luvannut ne hänelle; vaan vast’edes varmaankin kysytte minulta neuvoa, ennenkuin jälleen antautte jalomielisyytenne orjaksi.

Robineau. Enokulta, minä olen yhä viettänyt yksinkertaista elämää. Minä olen tottunut tulemaan toimeen vähällä; mutta minä ymmärränkin kartuttaa tuota vähääni parhaimmalla tavalla. Olisittepa saanut nähdä, minkä ilon olisitte saanut rahoistanne, jos minä olisin saanut Martelinkin osan; saisittepa nähdä mitä minä tekisin, jos mulla vain olisi 20,000 — tai edes 15,000 fr.!

Robineau. Kiitoksia! Tuhansia, tuhansia kiitoksia, hyvä, rakas enokulta! (Syleilee häntä). Mutt'ei niin sanaakaan tästä Martel'ille — eikö niin?

Plumet. Philip — hän menköön matkoihinsa, heti paikalla. Kiitos teille ja Martel’ille: Nyt "minä tunnen väkeni, ne ovat — — —"

Philip (on, tämän kuultuaan, hiipinyt ulos oikealle; tulee takaisin, antaa itsensä ilmi).

Robineau. (Plumet'ille). Tuossa hän onkin! Älkää nyt vain olko vaha-palanen!

Philip. Vaimonne tahtoi puhutella teitä, hra Robineau; hän on tuolla sisällä.

Robineau. Kiitos! (Plumet’ille). Älkää nyt vain olko mämmi, kuten tavallista. (Menee).

Plumet. (Suuttuu). Mämmi! — Nytpä minä kerrankin näytän, ett'en ole mämmi.

Philip. Mutta minä puhun ensiksi. — Minä tahdoin vain sanoa: Minä matkustan pois.

Philip. Kuinka, minä kokoan kapineeni sanon jäähyväiseni? — ja menen matkoihini, sehän luonnollisinta.

Philip. Ei mitäkään loruja! — Se on jo kauvan maannut mielessäni, mutta nyt minä sen panen toimeen. Sinä olet perinpohjin hyvä mies, orpana, ja tuleepa vihdoin sekin päivä, jona sinä myönnät, että täälläkin, liivin alla (lyöpi rintaansa) tykytteli hyvänlainen kapine.

Philip. Minä tiedän kyllä, että minullakin on pienet vikani. (Ään.; kuni kumoten jonkin väitettä). On, minulla on vikani, jos niitä vioiksi voipi sanoa. Minä olen laiska, minä pelaan korttia, juon ja pidän lemmon paljon kauniista naisista, mutta kuitenkin on mulla sydän paikan paikassa. Ymmärrätkös, mun sydämeni on paikan paikassa!

Philip. Et sinä, vaan nuo kaksi Laban'ia, israelilaista, nuo — — — no niin! Minä kyllä tiedän, ketä tarkoitan, ja siit'ei sanaakaan enää.

Plumet (tyytyväisnä). Ei, siinä olet oikeassa, jätetään se seikka sikseen. (Eriks.). — Hän menee tiehensä, ihan itsestään — minun ei tarvitse sanoa sanaakaan — sepä hyvä!

Philip. Se ei ketään liikuta! — Minä menen Algier'iin. Otsani hiessä koen ansaita elatukseni ynseällä, vieraalla maalla.

Plumet. Ei, anteeksi, ystäväni, Algier kuuluu olevan erinomaisen hedelmällistä maanlaatua.

Philip (ivalla). Oo — vai niin — todellakin? Siellä varmaankin lentää paistettuja varpusia kurkkuni täyteen, kun vain suuni aukasen, niinhän?!

Philip (yhä ivalla). Tiettyä se, Afrikahan on suloinen paradisi, Eldorado, kaivattu maa, johon minä toivon ikävällä matkustan: elämä on siellä nautintoa vain. — — — Vai niin, sinä luulet siis, että minä ainoastaan huvikseni matkustan oudoille aloille, kuollakseni siellä puutteessa ja kurjuudessa kaukana syntymä-maastani, — ihanasta, armaasta syntymämaastani!

Plumet (kuivasti). No, mutta, saateri olkoon, enhän minä ole sua pakoittanut Afrikaan menemään —

Philip. Enhän minä sitä sanokaan. Mutta kun minä turhamaisen arkatuntoisuuteni tähden tykkänään uhraan itseni, syöksen itseni kurjuuteen, ei sinun toki pitäisi sanoman, että minä teen sen ainoastaan huvikseni.

Philip. Mikäkö se arkatuntoisuus on? — Niin, sen olisin kernaammin pitänyt salassa — —

Philip. Mutta koska sinä sen niin välttämättömästi tahdot tietää, niin Herran nimeen sitten. Minä jätän sinun talosi, kun kunniani ja sydämeni ei salli minun nähdä, mitenkä tuo hävytön Robineau ja tuo ilettävä Martel surkuteltavan häpeällisesti tanssittavat sinua pillinsä mukaan.

Philip. Sinä olet sokea, ystäväiseni, umpisokea! — Sin'et — surkeata kyllä — ollenkaan näy huomaavan, että se teeskennelty rakkaus, jota he niin kukkurapäisesti sinua kohtaan osoittavat, yksinomaisesti tarkoittaa sinun rahojasi.

Philip. He toivovat saavansa periä sinut, ja pitävät nyt jo sinun omaisuuttasi omanaan. Siksi heidän mieltänsä kirveleekin nähdessään sinun huvittelevan, välin panevan molemmat koipesi liikkeelle, kun luulettelevat että se käypi heidän kukkarolleen — sillä mitä sin'et eläissäsi kuluta, se jääpi muka heille.

Philip. Koetapas tuhlata rikkautesi, tai − mikä varmaankin on enemmän mielesi mukaista − panepas omaisuutesi aivan nipusta nappuun johonkin elatuskorko-laitokseen, niin saatpa nähdä, miten koko perheen rakkaus sinua kohtaan haihtuu, kuin nukkuvan huokaus.

Plumet. Niin, hyvin mahdollista, että olet oikeassa. — Kun et toki juuri sinä olisi herättänyt epäilystäni! —

Philip. Se oli velvollisuuteni; nyt saatan huoletta matkustaa. (Vähän perälle).

Philip. Se on välttämätöntä, muuten et sinä saa lepoa etkä rauhaa omassa kodissasi. — Minä tiedän varsin hyvin, kuinka monta mielikarvautta sinä olet saanut niellä minun tähteni, sillä "sisaresi-pojat" — — —

Plumet. Luuletko sinä minun kysyvän sisareni-pojalta lupaa, saada pitää luonani hyvää ystävää. Luuletko niin?

Philip. Me olemmekin nykyään ainoat Plumet'it koko maan pinnalla, me olemme ainoat jäännökset koko suuresta suvustamme. — Varmaan tiedän minä, että vanhat, edesmenneet Plumet’it tälläkin hetkellä tirkistelevät hautojensa pohjasta meihin, — niin, orpana, niin ne tekevät!

Plumet. Ja meitä tahdotaan eroittaa toisistamme, — ei maar', ystävä-kultani! Te pidätte minusta ainoastaan rahojeni tähden; mutta, saattepa nähdä, nenänne venyy, sillä te ette saa niin ropoakaan, ette nyt ettekä kuolemanikaan jälkeen.

Philip. Mutta näinköhän voinet pitää tuota lähtöäsi viittäkään minuuttia?

Plumet. Kuuleppas, orpana, min'en ole mikään nahkiainen. Minä tiedän, mitä minä tahdon, sen minä teen. — Me emme eroa toisistamme milloinkaan, Se olkoon päätetty; — sillä minä pidän sinusta oikein paljon. — Tuossa! Ota nuo! (Tarjoo Philip'ille moniaita setelejä, jotka otti povitaskustaan).

Philip (kieltäen). Kiitoksia, orpana, minulla on vielä joitakuita jälellä niistä, jotka viimeksi annoit.

Plumet. Ota nuo, sanon ma. — Minä tahdon näyttää, ett'en pelkää noita toisia (huomaa Robineaun ja toiset, jotka tulevat perältä; hiljaa Philip’ille). Pistä ne taskuusi ja mene huoneesesi. Parasta on, ett'ei kukaan niitä näe.

Philip (itseks. mennessään, tarkoittaen tulioita). Kas niin, ystäväiseni, minä voin kuitenkin vetää teitä nenästä! (Menee vasemmalle).

Robineau. Henriette. Martel. Laura (tulivat viimeisten lauseiden ajalla). Plumet.

(Martel, Robineau ja Henriette katsovat toisiinsa hämmästyneinä ja pettyneinä).

Laura (Plumet'ile). Enokulta, min'en ole vielä kiittänyt sinua äärettömästä lahjastasi — — —

Henriette. No, Herrantähden, pitäähän meidän toki kiittää sua. Mutta, enokulta, minulle on sinun terveytesi kaikkein tärkein. Robineau kertoi sinun voivan huonosti. Sinulla on jokin vaiva?

Henriette. Sin'et vain tahdo myöntää sitä. — Sinä olet liian ankara itseäsi kohtaan, kun et henno saattaa meille surua myöntämällä olevasi sairas.

Martel. Eno ei ole terve, — sanokoon hän itse, mitä tahansa — hän ei ole terve, voihan sen nähdä puolellakin silmällä.

Robineau. Niin, kuinka eno voikaan olla terve, kun Philip vetää häntä jokapaikkaan, samaan hurjaan elämään, jota itsekkin viettää.

Henriette. Loruja, ystäväiseni! — Sinä et oikein voi pitää Philipistä, — siksi syytät sinä häntä kaikesta.

Henriette. Philip on varsin hyvä ihminen, ja hän pitää erinomaisen paljon enosta.

Henriette. Ja onnellisin sattuma on ollut, että hän on asunut sinun luonasi, — ja minua suuresti huolettaisi, jos sinä aikoisit tehdä jotakin muutosta siinä suhteessa; sillä sinä kaipaat tuon tuostakin jotain rattoisata ajanviettoa, ja Philip, joka aina on iloinen ja tyytyväinen, onkin juuri soveliain toveriksesi.

Plumet (hurmaantuneena). Niin, eikö totta! Juuri niin minäkin ajattelen. - Mutta sinun hra puolisosi neuvoo minua päinvastoin ajamaan Philipin tiehensä.

Henriette. Niin, sen kyllä uskon, sillä minun hra puolisoni on Philip'in ankarin kilpailia. Niin, älä kieltelekkään, Robineau. Sinä pelkäät enon pitävän Philipistä enemmän, kuin sinusta.

Robineau (tajuaa nyt Henrietten menetyksen). Niinpä vain, tottavie, taidan ollakin.

Henriette. Ja jos ei terveytesi, enokulta, olekaan niin hyvä, kuin me toivoisimme, tulee se ainoastaan siitä, että kaksikymmentä vuotta olet elellyt kaikenlaisten nahkojen ja turkkien joukossa. Se ei suinkaan ole terveellistä.

Henriette. Mutta tästälähinhän ei sulla enään olekaan muuta tehtävää, kuin vain hoidella terveyttäsi. Ja sallitko minun antaa sinulle hyvän neuvon.

Robineau (Plumet’ille). Voi, kuinka tuo Henriette toki pitää teistä, eno, — eikö totta?

Henriette. Sinä olit äsken luvannut Martel’ille ja minun miehelleni 10,000 franc'ia kummallekin. — Sinun ei pidä antaa heille niin mitään. (Plumet hämmästyy). Matkustapas niillä rahoilla Italiaan. Kun vain oleskelet edes puolen vuotta Florens'issa, niin saatpa nähdä, kuinka terveenä ja raittiina sieltä palajat.

Plumet (Robineaulle ja Martel'ille). Mutta sanoittehan te äsken välttämättömästi tarvitsevanne rahoja?

Martel. Kaikkein tärkein on meille sinun terveytesi, enokulta. (Puristaa hänen oikeaa kättään).

Robineau. Se on sydämemme tärkein aate. (Puristaa hänen vasempaa kättään).

Plumet (liikuteltuna). Teiltä, lapsikullat, teiltä ei pidä koskaan mitään puuttuman. (Eriks.). Ja noita herttaisia olentoja voipi Philip niin rumasti panetella!

Henriette. Ja sitte — tiedätkö mitä, enokulta: Ett'ei niin pitkä aika vieraalla maalla rupea ikävystyttämään, pitää sinun ottaa Philip mukaasi.

Plumet. Philip? — Ei, kiitoksia paljon! (Eriks.). Nyt minä jo tunnen senkin veitikan.

Plumet. Ei ainakaan Philip. — Jos minä päätän matkustaa Italiaan, matkustan minä yksinäni.

Plumet. Niin, neitiseni. Minä kaipaan raitista ilmaa, tullakseni oikein entiselleni jälleen.

Pauline. Mutta miksikä te matkustatte niin äärettömän kauvas? Bourgogne'ssa on ilma ihan yhtä raitis, kuin Italiassakin. Siellä elävät ihmiset enemmän, kuin sadan vuoden vanhoiksi.

Pauline. Ja hupaisempi olisi kai sukulaisillennekin, jotka teistä niin sanomattomasti pitävät, että välin saattaisivat käydä teitä tervehtimässä ja voisivat itse hoitaa teitä, jos sattuisitte sairastumaankin. — Rautatietä ei sinne ole kuin muutaman tunnin matka.

Martel. Se on helpoin keino eroittaa hänet Philipistä, jok'ei surmikseen ole maaseudulla. (Keskenään).

Robineau. Ja Lucien jääpi samalla myöskin erikseen hänestä. (Keskenään).

Henriette. Ja ajatelkaas, kuinka paljon rahoja häitä siten säästyy — siit'on suuri hyöty. (Keskenään).

Plumet (on puhellut Pauline'n kanssa). Onkohan maalla todellakin niin hupaista — — —

Dutocq. Hyvää päivää hyvät herrat! (Tervehtien). Hyvät naiset! (Plumet’ille). No, mitenkäs voitte?

Dutocq. Mutta te näytätte ainakin oikein kukoistavalta. Ettehän vain lienekään todellisesti sairas, — ehkä joku ilkeä liika-varvas — — —

Dutocq. Se on oikein. Ei mikään ole niin terveellistä, kuin raitis maan ilma.

Dutocq. Ihanat! — Ja päälliseksi on sen läheinen metsä aivan sakea otuksista.

Robineau. No, mitäs siitä sanotte, eno? Olettehan te metsästäjä kiireestä kantapäähän.

Martel. Ja niin terveellistä kuin metsästys onkin! Se on sinulle parahin lääke.

Henriette (Dutocq'ille) Luuletteko enon siellä saavan sopivan asunnon ja erityisen puutarhan?

Dutocq. Ystäväni Protat myöpi erään tiluksistaan. Minun ymmärrykseni mukaan paikka on aivan kuin teitä varten, hra Plumet.

Pauline. Siinä on verrattoman suuri puutarha, jossa me olemme kasvattaneet kaikenlaatuisia kyökkikasvia.

Martel. Ilse kasvattaa kyökkikasvinsa, sepä vasta hupaista! (Eriks. Lauralle). No, sanohan sinäkin jotain!

Laura. Luonnollisesti, ne maistuvat aina makeammalta, kun on ne itse kasvattanut.

Plumet. Sehän on tyhjää luulettelua vain; mutta totta se on: Kaikki, mitä itse — toimittaa itselleen, näyttää paremmalta, kuin ostettu.

Robineau. Muistatteko vielä kaalia, jota kerran istutitte tuonne takapihan nurkkaan?

Plumet. Sanokaapa, eversti, onko siinä kauniita näky-aloja läheisyydessä, — se on minun mielestäni mitä tärkein ehto.

Pauline. Kauniin näky-ala, kuin voitte toivoa, on eräältä kukkulalta aivan asuinrakennuksen vieressä.

Plumet. Sepä oivallista! — Siellä minä istun joka ilta ihailemassa auringon laskua.

Henriette. Mutta, enokulta, älä vain ole liian kauan ulkona iltasin, — ilta-ilma ei ole terveellinen.

Robineau. Minä luulen, toden totta, että Henriette näkee aaveita keskellä päivää, kun vain on kysymys enon terveydestä.

Henriette. Niin, naurakaa te vain. Kun eno vainen sairastuu, on varovaisuus myöhäistä.

Plumet (taputtelee häntä ystävällisesti poskelle). Te lellittelette minua, lapsikullat — te lellittelette minua!

Philip. Orpana hoi! Oletko sinä kipeä? Oletko tallannut jalkasi — johonkin?

Philip. Meursault'in! — Aivan keskellä Bourgogne'a! Siellä on suloisia viinejä! — Noo, — sitte kyllä, tullaan toimeen, orpana-hyvä.

Philip. Mitä sanottekaan; — Viininkorjuu-aika on huikean hupainen; - kekkeri toisensa jälkeen — välin kaksi, kolme yht'aikaa.

Martel. Mutta muu vuoden-aika varmaankin tulee teille tuiki tukalaksi ja ikäväksi.

Dutocq. Noo, kyllä ajan aina saapi kulumaan. Talvella, tai kun on ruma ilma, kokoonnumme toinen toisemme luo.

Plumet (äkkiä, iloisesti). Ja saamme pienen whistin toimeen, — eikö niin?!

Dutocq. Niin, tai hupaisen pakinan pienen lasin ääressä, ilta-valkean räpyttäessä kamiinissa.

Plumet. Sehän on suloisen hupaista, se semmoinen! — Maa-elämä lieneekin paljon hauskempaa, kuin elämä suuressa kaupungissa.

Plumet. No, mennään sitte ruualle; — minä olen saanut oikein kirvelevän ruokahalun, ainoastaan ajatellessani maa-elämää. — (Viittaa, seurue alkaa mennä ruokasaliin. Plumet seuraa heitä).

Pauline (toisien mentyä, Lucienille). Minä muutin kuvertit, — me tulemme nyt istumaan vierekkäin. (Menevät ruokasaliin).

Philip (joka jo istuu pöydässä). Minä esittelen ensimmäisen maljan orpanani onnelle, toivoen hänen heikkoutensa pian poistuvan, jotta hän saapi jäykän, miehen mielen!

Plumet. Galouzou. (Molemmat ovat puutarhassa, tarkastavat rakennuksen ulkopuolta).

Galouzou (ulkona, kokoittaa räystäälle). Tuo ränni tuolla, katto-ränni, pantiin vasta viimme vuonna; se on aivan uusi. (Äreämäisesti) Ettehän te katso sinnepäinkään! Tuo, — näettekös, — tuo, tuo — tuolla!

Plumet. Kyllä, kyllä, kyllä minä näen. Galouzou. Nuo patsaat tuolla ovat takkiraudasta; alukset harmaasta kivestä; ikkunan-kaaret tuolla ovat tiilistä; nuo pienet ikkunat tuolla, oikealla, valaisevat kyökkiä ja ruokakamaria. — — No, ettehän te puhu ettekä pukahda? Kenties ette ymmärrä koko puheestani mitään? — Kun te ette puhettani käsitä, on minun varsin hyödytöntä, suutani turhaan vaivata. Plumet. Minä ymmärrän kaikkityyni! (Tulee huoneesen; eriks.). Tuo on toki hirvittävän tulinen mies. (Ään.) Tämä on vastaanotto-huone, — eikö niin?

Galouzou. Luonnollisesti. — Nyt olette nähnyt koko alikerroksen, — mitä pidätte siitä?

Plumet. Niin, minä myönnän, mitä sisäpuoleen tulee, olen minä varsin tyytyväinen.

Galouzou. Siis ei ulkopuoli ole teistä mieleinen? — Saanko kysyä, mikä ulkopuolta vaivaa?

Plumet. No — — sitä min'en juuri — — noin — — voi sanoa, vaan — — —

Plumet. Minun mielestäni on facadi pikkuisen — noin — — kuinka minä sanoisin — noin — lyhyesti, se ei ole kaunis.

Galouzou. Siis itse rakennustapa teistä vastoinmielinen? — Te tahtoisitte hakattuja kuvia seiniin, korinthilaisia patsaita? Tai kenties byzantilaisia koristuksia? Hä? — Mitä rakennustapaa teidän mielenne tekee, jos uskallan kysyä, dorilaista, gothilaista tai renaissance'a?

Galouzou. Jos mielitte ostaa historiallisen muistomerkin, niin ostakaa — Pantheon! Mutta minä luulin teidän haluavan maatilaa. Kumpaa te nyt oikeastaan etsitte: Maatilaako vai temppeliä? saanko luvan tietää sen.

Galouzou. Sepä hauskaa — kiitoksia! — No, ostakaa sitte tämä ja päästäkää meidät rauhaan.

Plumet (eriks.). Hän on todellakin pähkä-hullu! — (Ään.) Minä tahtoisin toki kernaasti puhutella itse omistajaa. Protat on minun ystäväni ja saattaisi välittää monta seikkaa.

Galouzou. Mitä hän selittäisi? Olenhan minä tässä? — Ahaa, te ette kenties luota minuun? Tiedättekö, minulla on ollut Protat’in toimituksia jo kaksikymmentä vuotta?

Plumet (tervehtii ystävällisesti Clemencea). Hyvää päivää, neitiseni. — Saammekohan me kunnian nähdä eversti Dutocq'ia tänään?

Clemence. Sen luulen ihan varmaan; — minä puolimittain toivoin Dutocq-enon jo olevankin täällä.

Pauline. Joutukaa, joutukaa pian valmiiksi noiden kauppa-asioittenne kanssa, hra Plumet. Me tulimme noutamaan teitä kävely-retkelle. Ilma on ihana ja tiet vallan verrattomat!

Plumet (ystävällisesti). Te olette pieni kelpo neiti! — Teidän isänne lienee varmaankin sanomattoman onnellinen, saadessaan joka päivä elää tuommoisen enkelin kanssa.

Galouzou (tulee takaisin, huutaa julman kovaa oikeasta ovesta). Saanko luvan kysyä, minne te jäitte? — Eihän siitä synny tuon enempää, vaikka minä yksinäni töllistelisin huonetta viisi päivää peräkkäin. Enhän minä sitä ostaa ai'o.

Plumet. Niin, niin, minä tulen! (itseks.). Voi sitä hirveätä kulkkua, kuin tuolla miehellä on! (naisille) Anteeksi niin kauvan! (Menee oikealle).

Clemence. Mitäkö minä pidän hra Plumet’istä? — Min'en todellakaan niin tarkoin katsellut häntä, että olisin saanut mitään varsinaista ajatusta hänestä. Minusta näyttää hän varsin hyvältä mieheltä; siinä kaikki, mitä hänestä sanoa saatan.

Pauline. Hän ei näytä, vaan hän on hyvä mies, ole ihan vakuutettu siitä. — Mutta sanopas pilan vuoksi, Clemence, miks'et ole mennyt naimisiin?

Clemence. Sinun kysymyksesi ovat hyvin kummallisia. Tiedäthän varsin hyvin, ett'en minä hennonnut luopua äidistäni.

Clemence. Ovathan enoni jälellä vielä. — Kun minä, äitini kuoltua, olin yksinäni maailmassa, tuiki turvatonna, ottivat he kumpainenkin eronsa sotaväestä ainoastaan — ollakseen minulle isän sijassa. Se ei ollut vähäpätöinen uhri. — (Hymyilee). Ajattelepas, jos minä nyt luopuisin heistä! — Kukas sitte sovittaisi heitä, kun sattuvat riitelemään, ja semmoinen "sattumus" tapahtuu, kuten hyvin tiedät, sata kertaa päivässä. Sula rakkaus ja yksimielisyys kiihoittaa heitä tuohon ainaiseen riitaan.

Pauline. Minä vakuutan, he olisivat sanomattoman iloiset kumpainenkin, kun vain saisivat kuulla sinun joutuvan kelpo miehen turviin. — Minä puhelin viimeksi eilen tästä asiasta Sarazin-enosi kanssa, ja hän sanoi, että ainoa seikka, joka tekisi hänen kuolin-hetkensä katkeraksi, olisi, nähdä sinut jäävän turvattomana, tuettomana maailmaan. (Maikaillen) Sanopas siis, Clemence-kulta, etkö sinä myöntyisi minun naima-ehdotukseeni, kun minä ihan varmaan lupaan hankkia sinulle oikein hyvän, kelpo miehen?

Pauline. Niin, se on kummallinen heikkous, niinkuin Aurore-tädissä muinoin, — ett'ei mikään ole minusta niin hupaista, kuin naittaa ihmisiä. — Voi, rakas Clemence-kulta, salli minun naittaa sinutkin!

Pauline. Annas kun katson. — No, eikös todellakin! (Nykäsee hiuksia Clemence'n tukasta). Kas niin! Nyt ei siell' ole enään ainoatakaan!

Pauline. Luota sinä vaan minun sanaani, sinä olet vielä sievä ja kaunis, kuin ennenkin, — sinusta tulee oikein suloinen morsian, usko pois!

Pauline, Niin, mutta se ei olekkaan pilapuhetta, vaan täydellisin totuuteni. — Koko minun tulevaisuuteni pylväät ovat pystytetyt sinun naimiseesi Lucien'in kummin kanssa, — muuten emme mekään, Lucien ja minä, saa toisiamme.

Clemence (hämmästyen). No, mutta sittehän kaikki sinun lorusi ovat täydellisintä tosi-tarkoitusta.

Clemence. Min'en tiedä, onko hän ruma vai kaunis, minä olen tuskin katsonutkaan häneen.

Pauline. Mutta minäpä olen. Eilenkin tarkastelin häntä kaksi pitkää tiimaa yhtä mittaa, ja tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän, tarkoin katsoen, on vielä varsin kaunis.

Clemence. Olkoon tuo pakina joko pilaa tai totta, vaan — puhelkaamme nyt muista asioista.

Pauline (melkein itku suussa). Niin puhelkaamme sitten, mutta sitä ennen menen minä sanomaan jäähyväiseni Lucien'ille ikipäiviksi.

Clemence. No, mutta mitä tuo äskeinen pakinasi Lucien'in ja sinun rakkauttas liikuttaa?

Pauline. Se on pian sanottu. Hra Plumet’in sukulaiset ovat pahoja ihmisiä, jotka ovat panetelleet Lucien'iä hra Plumet'ille, ja sen tähden hän ei lainaakkaan Lucien'ille rahoja, jotta hän voisi ostaa Dubarle'n asianajajan-liikkeen; ja isäni vaatii välttämättömästi, että hänen vävy-poikansa pitää oleman asian-ajaja. Ja ajatteleppas nyt toki — jos sinä tahtoisit, niin, jos sinä vain tahtoisit? — Sinä voisit luonnollisesti heti saada Plumet'in lainaamaan Lucien'ille rahoja — ja me tulisimme onnellisiksi. Ja monta muuta, paitsi meitä, tekisit sinä onnelliseksi: Omat enosi, jotka siinä tapauksessa voisivat olla huoletta sinun tulevaisuudestasi, — ja kenties voisit tehdä — oman miehesikin onnelliseksi. — Mutta sin'et vain tahdo, — jättäkäämme siis koko puhe sikseen! Minä jään vanhaksi-piiaksi tai kuolen suruun ja − ja kenen vika se sitten on?

Pauline. Etkö tuonut isääni tänne? Minä luulen, että hra Plumet odottaa häntä.

Lucien. Isäsi on matkustanut Dijon'iin, jossa hän aloitta riita-asian, joka varmaankin venyy hyvin pitkäksi.

Pauline. Mutta tottakai hänen toki pitää tulla tänne, päättämään tämän tilan kauppa hra Plumetin kanssa.

Lucien. Hän on täällä tarpeeton. Tässä ovat kaikki paperit täydessä järjestyksessä, ja hra Galouzou'lla on valtuus-kirja isältäsi.

Lucien (alla päin). Sillä sen kautta on isäsi vihdoinkin löytänyt vävyn, joka on hänestä mieleinen.

Lucien. Nuori asianajaja, joka hoitaa hänen riita-asiaansa Dijon'issa, on minun entisiä ylioppilastoveriani. Minä puhelin hänen kanssaan tän'aamuna ja, tietämättään minun sydämeni asioista, kertoi hän suoraan, että sinä olet palkkio, jonka hän saapi, jos riita-asia päättyy isäsi eduksi.

Pauline. Huomaatkos nyt, Clemence-kulta, ett'en minä liioitellutkaan. — Sinä olet niin tottunut uhraamaan itsesi toisten hyväksi, — tee se vielä yksi kerta, yksi ainoa kerta vain minun hyväkseni, niin en minä koskaan enää pyydä sitä!

Pauline. Mene naimisiin hra Plumet'in kanssa, — siinä kaikki! Muusta minä kyllä huolen pidän.

Clemence. Mutta eihän se ole ollenkaan varma, että hra Plumet tahtookaan naida, — vielä vähemmin, että hän tahtoo naida minut; hän ei edes tunnekkaan minua.

Pauline. Tunteepa — ja varsin hyvin tunteekin; siitä olen minä pitänyt huolen; viime aikoina olen minä alati, aivan lakkaamatta puhellut sinusta.

Pauline. Ihan herkeämättä — niin, no en toki juuri aivan herkeämättä, mutta usein minä olen puhunut sinun avuistasi — ja hän pitääkin sinusta jo hyvin paljon. — Jos hän nyt tulisi kosimaan sinua, — mitä vastaisit?

Dutocq (tulee vasemmalla, etsien jotain). Missä hitossa hän nyt lienee, tuo vanha tussarin-hana? (Clemencelle) Etkö sinä ole nähnyt Sarazin'iä tänään?

Clemence. Hän meni ulos jo varhain aamulla. Sittemmin en ole nähnyt häntä.

Dutocq. Minun piti tavata hänet täällä, mutta nyt olen etsiskellyt jo kokonaisen tunnin joka sopesta ja lokkerosta — — missä lemmon — — —

Lucien. (Paulinelle) Kontrahtia odotetaan jo varmaankin. — Hyvästi, Pauline — minä luotan ainoastaan sinuun. (Menee).

Pauline. Ole aivan huoletta, kaikki käypi hyvin! Clemence, mennäänkö puutarhaan kävelemään?

Dutocq. Ja jos tapaat sen beduinin, enosi, kotona, niin sano, että minä odotan häntä täällä.

Clemence. Kyllä, — mutta sillä ehdolla, ettette jälleen, tavallisuuden mukaan, rupea riitelemään.

Dutocq. Riitelemään? — Minä en, surma syököön, suinkaan tahdo riidellä tuon vanhan rötkäleen kanssa, minä annan hälle vain kelpo tervetuliaiset; siinä kyllä! (Katselee oikeanp. perä-ikkunasta). Kas, kas! Tuolla hän, lempo soi, potkieleekin kaalisarkojen välissä ja näyttää niin merkillisen suuri-arvoiselta, aivan kuin olisi voittanut Austerlitz'in. — Halloo, vanha vänkipannu! — Front! Ja suoraan kuni lemmon laukaus eteenpäin!

Dutocq. Miks'en minä koko pitkänä päivänä, ole saanut nähdä sinun inhoittavaa naamaasi?

Dutocq. Olisi oikein herttaista, jos sinä kerrankin rupeaisit vähän ihmismäisemmäksi.

Dutocq. Kuulepas, tiedätkö mitä, — tänään näytät sinä — jos mahdollista — vielä enemmän pirun inhoittavalta ja ilettävältä, kuin ennen. — Mitä sinä oikeastaan kävelet ja nuuskielet — hä?

Dutocq. Vanhentua? — Siksikö, ett'emme juuri eilen täyttäneet 14:sta ikä-vuottamme?

Sarazin. Voipi tapahtua, että me molemmat jonakuna päivänä ihan äkkiarvaamatta pistetään turpeesen.

Sarazin. Oletko ylimalkaan tehnyt mitään, jolta vastaisuudessa voipi varjella häntä puutteesta ja kurjuudesta?

Sarazin. Sinä olet ollut huikentelevainen heittiö, sydämetöin olento, hävytön suurimaha. — Eikö totta, Dutocq?

Dutocq. Niin, niin, — sinä olet oikeassa. (Ääneti, kuni katuen). Niin, mutta sinä? Oletko sinä pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan?

Sarazin, En, minä olen myöskin ollut ilkeä heittiö — mutta eihän se ollenkaan asiata paranna. — Vai kuinka?

Dutocq. Ei! — Hm! Hm! — Ja kun me kuolemme, kuolee eläke myöskin, — (miettii) tässä ei ole muu edessä, kuin: Meidän täytyy elää niinkauvan, kuin mahdollista.

Dutocq. Meidän täytyy ruveta syömään ja juomaan niin paljon, kuin suinkin — —

Sarazin. Ja kun sinä joskus vilustut, täytyy sun varovasti maata 14 päivää "kahden lakanan välissä". — Ja sinä, vanha jukuri-pää, luulet kaikesta tuosta todellakin olevan mitään hyötyä! — Vihdoin viimein täytyy sun kuitenkin, vaikka vastoin tahtoaskin, jupisematta laskea aseet ja kääntää töppöset taivasta kohti! — Siinä sitte makaat nenä pystyssä, — ja mitä on koko tarkka varovaisuutesi Clemence'ä hyödyttänyt?

Dutocq. Ei mitään! — No, mutta mitä pirua meidän pitää tehdä sitten? — Min'en käsitä niin pienintäkään. Ymmärrykseni seisoo — järkähtämättä.

Sarazin. Kaikeksi onneksi on toki joku, joka pystyy ajattelemaan enemmän, kuin sinä ja minä. — Pikku Pauline-neiti, jok'ei ole vielä kahdenkymmenenkään, hän saattaa meidät molemmat häpeään. Tiedätkö, mitä hän on neuvoitellut?

Dutocq (hämmästyy). Oletko sinä riivattu? Ihanhan sinä hyökkäät huoneesen paalu-portti päässä! — Luuletko Plumet’in, joka on miljoniekka, huolivan tytöstä, jolla ei ole ropoakaan — ei niin kuvaakaan?!

Sarazin (puhuu, kunnes kiivastuu). Mitä siinä hymiset? Minä rohkenen väittää, että Clemence'n pikku sormikin on sata vertaa sen arvoinen, kuin koko Plumet kiireestä kantapäähän saakka! Eikä jörinää ollenkaan! Sinä — —

Dutocq. Enhän minä sitä kielläkkään. Sarazin. Minä rohkenen väittää, että hän on onnensa kukkulalla, saadessaan senlaisen tytön! Hä?! Dutocq. Aivan epäilemättä! Sarazin. Ja hän on ihan hullu, ellei hän tytöstä huoli. Sillä olisipa hupaista tietääkseni, mistä syystä mokoma musta-takki sivilinäis-jukuri saattaisi halveksia sellaista tyttöä, kuin Clemence on!

Dutocq. No, mutta lemmon kattilassa! — Eihän tuosta naimisesta ole vielä ollut puhettakaan, ei siis mikään halveksiminenkaan voi tässä tulla kysymykseen!

Sarazin. Mutta tässä tulee pian kaikki kysymykseen. — Pikku Pauline vakuutti aivan varmaksi, että Plumet neljänkolmatta tunnin kuluessa tulee kosimaan Clemencea.

Dutocq (liikutettuna). Täällä, sydämeni sopessa, viileeksii niin kummallisesti. — Meidän armas Clemence'mme saisi siis kodin — ja hyvän, lämpöisen kodin koko elämänsä ajaksi. — Mitä sanot Sarazin! (Läpsähyttää häntä olkapäälle). — Sinä voit siis vallan huoletta ojentaa koipesi ja — kuolla hetipaikalla!

Sarazin. Minkä tähden pitää juuri minun ensiksi minull'ei ole ollenkaan suurempaa hätää Manalaan, kuin sinullakaan.

Dutocq (puristaa hänen kättään sydämellisesti). Rakas, vanha ystäväni! — (Äkkiä totisemmin). Vaan, kuuleppas, jos sinä vähänkin syötät mulle pajunköyttä tuolla pakinallasi, niin — — —

Sarazin (vastaa siihen fintillä ja töyttäyksellä). Väistä! Yks'! Kaks'! Noin! (Syleilevät toisiaan, sydämestään nauraen).

Clemence (Dutocq’ille). Täss'on sinun piippusi (Sarazin’ille) ja täss' on sinun tupakkikukkarosi.

Sarazin. Kiitos, kiitos, lapsikultani! (Syleilee ja suutelee innokkaasti Clemencea otsalle).

Dutocq. Sinun jälkeesi — jos jääpi jotain kun sinä olet täyttänyt tarpeesi.

Sarazin (Dutocq’ille). Sinä voisit juuri mennä tuonne kaali-maahan, katsomaan, olenko minä vielä siellä.

Dutocq (suutelee otsalle Clemence'a, joka on tullut hänen luokseen). Kyllä, jos Clemence tulee mukaan. Tuletko sinä minun kanssani puutarhaan, katsomaan, onko tuo tuhma Sarazin-enosi siellä, kaalinpäitten joukossa?

Clemence. Minä tulin juuri pyytämään teitä kävelylle kanssani — mutta puutarhan käytävät ovat vielä varsin kosteat.

Sarazin. Sepä oivaa, sitte rupee kleini kohta vaivaamaan Dutocq'ia, ja se tekee hänen äärettömän hyvää. (Clemence ottaa Dutocq’in käden toiseen, Sarazin’in käden toiseen kainaloonsa; hänen ottamaan Sarazin’in käden, sanoo).

Sarazin. Luonnollisesti, muuten ette voi mua sieltä löytää. (Menevät puutarhaan).

Plumet. Siitä, mitä olette kertonut, päätän minä, että neiti Clemence varmaankin on kelpo tyttö.

Plumet. Niin, — ehkä olette oikeassakin — mutta minulla on nuo sukulaiset vielä — — −

Plumet. Niin, sen kyllä uskon — — mutta mitähän sukulaiseni siihen sanovat?

Pauline. Saisitte nähdä, kuinka perinpohjin hän ymmärtää talouden-hoidon.

Plumet. Sitä min'en ollenkaan epäile; mutta minun sukulaiseni ovat niin kummalliset.

Pauline. Clemence on itse kunto ja järjestys, — hän on säästäväinen, lempeä ja hyväluontoinen, hän eläisi aivan teidän tahtonne mukaan — se on varma.

Plumet. Niin, niin, semmoisesta luonteesta minä juuri pidänkin; — — mutta, sen pahempi, minä pelkään, että sukulaiseni — — —

Pauline (polkasee jalkaansa vähän kiivaana). Antakaa mun olla rauhassa noista sukulaisistanne. Mitä teidän naimisenne niitä liikuttaa? Ovathan nekin naimisissa; miks'ei teidän olisi lupa — — —

Plumet. Aivan totta sekin; — mutta, näettekös, asia on nyt sitä laatua, että ne pitävät minusta niin sanomattoman paljon, ne maikailevat minua aivan kuin isäänsä.

Plumet. Niin, sitte, sitte ne luonnollisesti kadehtivat kaikkia, joista minä pidän. Esimerkiksi Philip'iä; ne havaitsivat, että minussa oli syttynyt jonkinlainen ystävyyden kipinä Philip'iä kohtaan, — ja heti tahtoivat he minun poistamaan hänet luotani, tai, suoraan sanoen, ajamaan hänet matkoihinsa.

Plumet (kainosti). Niin, niin juuri. — Uskokaa, min'en tohdi pitää kissaa enkä koiraakaan talossani; sillä minä tiedän ihan varmaan, että he tappaisivat, myrkyttäisivät ne, — siitä voitte huomata, kuinka äärettömästi ne lapsikullat minusta pitävät.

Plumet. Ajatelkaa siis, mikä suru se olisi heille, että minä menisin naimisiin.

Pauline (teeskennellyllä epäilyksellä). Niin, mutta kun ne pitävät teistä niin hirveän paljon.

Plumet. Minä pelkään ainoastaan niitä; ne voisivat surra taudin niskaansa.

Pauline. Kaikki neljä? Sisarenne-tytär myöskin? Sepä olisi hirveä historia. — Ei, tiedättekö, mitä minä luulen? -Minä luulen, että teillä on väärät ajatukset sukulaisistanne. Minä luulen, että he olisivat iloiset, kuullessaan teidän olevan yhdistettynä lempeän, rakkaan ja uskollisen puolison kanssa.

Plumet. Ei, ei — ei siitä, vaan siitä, ett'en minä olisi heidän kauttaan saavuttanut onneani.

Pauline. Ja heidän itsekkäisyytensä tähden voisitte te uhrata oman onnenne? — Sitä min'en ymmärrä.

Plumet. Se onkin, tarkoin ajatellen, tuhmasti. Minä olen jo tähänkin saakka uhrannut liian paljon heidän hyväkseen. — Kun kaikki ympäri käy — jos minun mieleni tekee naida, niin mitä se heihin koskee?

Sarazin. (Plumet’in huomaamatta, Paulinelle hiljaa). Onko hän päättänyt?

Plumet. (ei ole nähnyt Sarazin’ia; eriks.) Minä olen todellakin uhrannut liian paljon niiden ihmisten hyväksi. — Lieneehän minun toki lupa elää tahtoni mukaan — — — (Sarazin lykkää tuolia) -. Kas, eversti Sarazin!

Plumet. Pauline-neiti kertoi erinomaisen paljon hyvää Clemence-neidistä, — hän on epäilemättä hyvin viehättävä nainen. — — (Sarazin ei vastaa).

Pauline (pienen äänettömyyden jälkeen). Minä sanoin muun muassa, että Clemence'lta puuttuu ainoastaan kaksi seikkaa, muuten hän olisi naisten ensimmäisiä.

Sarazin. Niin minäkin ajattelen (eriks.). Eipä hän sentään olekkaan niin riivatun hullu, kuin luulin.

Sarazin. Aatelis-sukua? — Hän ei ole ylhäistä sukua, se on totta, mutta hänellä on keksi enoa, jotka juuri ovat aatelis-säädyn tarvepuita.

Sarazin. Dutocq'illa ja minulla ei ole aivan paljon tietoja eikä taitoja — minulla ei ole niitä nimeksikään. — Mutta sen pidän kunniana. Me olemme alkaneet halvoista sotamiehistä ja olemme raivanneet arvotiemme taistelutanterella. Joka arvo-askeleen olemme haavoilla maksaneet; on semmoinenkin tie, joka viepi arvoon.

Sarazin. Piruja kanss'! — Tätä nykyä me kuitenkin olemme jotenkin tavallisia seura-miehiä sitä ei voi kieltää — — —

Pauline (keskeyttäin). Vai niin? — Mitä puhuttekaan? (Plumet’ille) Jos olisitte vain ollut viime baalissa maaherran luona, jonne koko maakunnan ylimykset — sekä synty- että osto-ylimykset — olivat kokoontuneet. Voitte uskoa, että eversti näytti muhkealta mustassa frakissaan, valkoisine viiksineen, arpi otsassa ja kunnian-legionan komendörinristi rinnassa.

Pauline. Ja kun Clemence yksinkertaisessa valkoisessa hameessa enojensa välissä astui saliin, kuului yleinen ihastuksen osoitus läpi koko seurueen — Minä vakuutan, se teki oikein hurmaavan vaikutuksen, kun näki tuon nuoren, kauniin tytön kahden vanhan arvoisan soturin välissä, joilla oli kunnian ja urhouden symboli rinnassa. — Kaikki antoivat kunnioittaen tilaa — ja minä tulin niin liikutetuksi, että tietämättäni rupesin itkemään.

Pauline. Eikö niin? — Mutta mitä nyt? Minusta näyttää, ikäänkuin teillä itsellännekin olisi kyynelet silmissä.

Sarazin (tarjoo hälle kätensä liikutettuna). Te olette kelpo mies, hra Plumet. — Vahinko vain, ettette ole soturi.

Pauline. Clemence oli koko illan baalin kuningatar. Rikkaimmat ja aatelisimmatkin nuoret tytöt olivat kuni varjossa hänen suloutensa ja viehättäväisyytensä rinnalla.

Plumet. Niin, hän on erinomaisen kaunis ja suloinen olento. Ja se mies, joka saapi hänet vaimokseen, tulee sanomattoman onnelliseksi.

Plumet (kovin kainosti Sarazin’ille). Sanokaapa — tuota — eversti — — — Jos — jos nyt — — joskus sattuisi, — — niinkuin esimerkiksi — —

Plumet (Paulinelle). Kun ei ihminen ole tottunut tämänlaisiin toimiin, niin — — —

Plumet (eriks.). No, nyt ei auta muu, kuin — (ään.) niin, näettekös, eversti — — Jos joku kelpo mies, jolla on arvollisella tavalla koottu arvollinen omaisuus — pyytää teiltä sisarenne-tytärtä vaimokseen, — mitä te siihen vastaatte?

Sarazin. Niin, no — monen seikan mukaan. Ensiksikin — hänen pitää olla oikein kunnon mies.

Sarazin. Hänen täytyy luvata tehdä Clemence niin onnelliseksi, kuin hän ansaitsee. — Hän ei saa vaatia myötäjäisiä, sillä Clemence’lla ei ole niin mitään. — Hän ei saa asua liian kaukana täältä, sillä ei Dutocq enkä minäkään voi elää, saamatta joka päivä nähdä Clemence'a.

Plumet (tekee vihdoinkin vakaan päätöksen). No, niin. — Minä olen säädyllinen mies, sen saatan vakuuttaa. — Minulla on 40,000 fr:n tulot vuodessa, jott'en ollenkaan kaipaa vaimoni myötäjäisiä; minä ostan tämän maatilan, jolla aion eleskellä elämäni loppuun saakka. — Luuletteko, eversti, minun voivan täyttää vaatimuksenne Clemence-neidin suhteen?

Sarazin. Luonnollista se. — Teidän pitää ensin saada Dutocq'in suostumus, ja — ennen kaikkea — Clemence'n oma suostumus.

Sarazin. Ja nyt minä lausun ajatukseni teistä, hra Plumet. Jo alusta aikain pidin minä teistä; mutta kun teille äsken, kuultuanne tuon pikku historian baalista, tuli kyyneleet silmiin, sanoin minä itsekseni: Tuo on varmaankin peijakkaan potra mies, tuo Plumet.

Plumet (ei saa liikutuksiltaan oikein puhutuksi). Noo — — eversti. — - Minä — — — minä — —

Sarazin. No, no, eihän siitä ole syytä tulla noin liikutetuksi, siitä, että minä pidän teitä kelpo miehenä; ja samoin tekee Dutocq myös, sen tiedän.

Sarazin. Nyt menen minä kotiin, puhelemaan asiasta Dutocq'in kanssa, ja jos hän on samaa mieltä, kuin minäkin, voimme heti viivyttelemättä puhua tyttösenkin kanssa (tarkastelee Plumet’iä), Ettehän te niin vanhan-aikuinen sentään olekkaan, — te kyllä vielä voitte moniaita vuosia olla kaikin puolin täydellinen aviomies, — hm! — — Hyvästi (Menee arvokkaasti vasemmasta ovesta).

Plumet (innoissaan). Voi, niin mainio mies! Niin verrattoman jalomielinen! Niin sydämellinen mies! — Herralle kiitos, että sain tulleeksi tänne Meursault'iin! — ja siitä on minun kiittäminen teitä, neitiseni.

Plumet. Teitä on minun kiittäminen onnestani. Sillä, saattepa nähdä, minä tulen onnelliseksi. — Minä saan nuoren, kauniin vaimon, sitä min'en ole ikinäni toivonutkaan. — Naima-kontrahti pitää kirjoitettamaan heti, tänään, eikö niin? — Ja sitte minulla on pieni aate mielessä vaimoni myötäjäisistä.

Plumet (veitikkamaisesti). Saapa kyllä! — Minulla on aate mielessä (hieroen käsiään). Minua huvittaa välin olla pikkuisen veitikkamainen! — Tottahan te toki läsnä-olollanne kunnioitatte häitäni? Ja tanssitte kerran minun, sulhaisen, kanssa? — Noiden kahden sahapukin — suokaa anteeksi, enonne niiden pitää, totta toisen kerran, myöskin tanssia, hahaha, nuo kaksi komendöriä! — (Veitikkamaisesti). Heidän kutsumuskortillensa kirjoitan minä: "Herra eversti se ja se, kunnianlegionan komendöri." Kunnianlegionan komendöri, se kuuluu joltakin se!

Pauline. Mutta minä olen aivan hämilläni, hra Plumet. — Teitä ei suinkaan voisi luulla heikoksi.

Plumet. Minun sukulaiseni saavat mennä (vähän hilliten ääntään) sinne ja sinne!

Pauline. Niin, se on oikein! — Vaan kas, tuoltapa asian-ajaja jo tuleekin! — sitte menen minä tieheni. — (Mennessään Lucien’in ohi) Onnistuu! - Hän naipi! (Menee).

Galouzou. Niin, jos ajatte niille 100-naulaisia tykkejä, saattavat ne ehkä mullistua, mutta tätä rakennusta ei olekkaan ai'ottu linnaksi. (Asiamiehen äänellä) Me olemme tähän saakka tarkastelleet kaikki paperit, jotka koskevat omaisuutta ja sen muuttamista entisen omistajan hoteista teille. — Hm! — Jos nyt ryhtyisimme lopulliseen seikkaan. Suvaitsetteko istua, hra Lucien?

Galouzou (törkeästi). Mitä sallimista te pyydätte? Minun mielestäni on jo kylliksi aikaa turhaan menetetty.

Galouzou. Mikä on luonnollista? Luuletteko te meidän tahtovan pettää teitä? — Luuletteko te meitä roistoiksi?

Galouzou. Ja jos me olisimme roistoja, luuletteko, että olisi vaikea vetää teitä nenästä — aivan tietämättänne? — Ei, se kävisi, kuin saapas jalkaan.

Galouzou. Teidän on paras pitää suunne kiinni, eikä ollenkaan puuttua koko asiaan.

Plumet (pikkuisen vakaasti). Mutta lieneehän mun toki lupa puhua, penturi olkoon!

Galouzou. Hän on Dijon'issa! Täss' on kirje hältä, — uskotteko nyt! (Näyttää kirjeen).

Plumet. Anteeksi — — — (Eriks.) Hän on toki melkein liian äreä ja tulinen, tuo procuratori. Hm! — Ovatko paperit järjestyksessä?

Lucien (lukee). "Mainitulla maatilalla on: Yksi kahdenkertainen, rapattu asuinhuone-rakennus pihan ja puutarhan välissä, mainittu puutarha ja piha ulkohuoneineen."

Galouzou. Koko omaisuus on minun valtuuttajani oma, joka sen täten myöpi — —

Plumet (aikoo kirjoittaa, vaan lukee ensin kauppa-kirjan). Mutta tässä — tässä on kauppasumma 55,000 franc'ia. Minun ja Protat'in välipuheen mukaan piti mun maksaa ainoastaan 50,000 fr.?

Galouzou. Ha?! — Oikein. Kiinteä omaisuus maksaa ainoastaan 50,000 fr. — Mutta hra Protat on tilan omistajana alkanut monta riita-asiaa; niiden kulungit kuuluvat tähän tilaan.

Plumet. Mutta minä en tahdo ollenkaan riidellä, ja mitä Protat'in riita-asiat minua liikuttaa? Galouzou. No, mutta antakaa te meidän olla rauhassa ja keskustella, sanon minä. Koska tämä uusi omistaja käyttää hyödykseen mainittuja riita-asioita, jos hän ne voittaa, on oikein laillista ja asianmukaista, että hän myöskin maksaa kulungit.

Plumet. No niin, antakaa sitte tämän historian päättyä vihdoinkin. Minä maksan, minä maksan — — — Suvaitsetteko minun vain pikkusen kurkistaa tuohon tokumenttiin. Minä en, näetten, osta tätä tilaa itselleni, vaan — —

Galouzou. Kelle sitten? Plumet (lukeissaan). Se tulee lahjaksi. Galouzou. Lahjaksi — ahaa — sisarenne-pojalle?

Galouzou. Noo — sitte minä arvaan — hehehe! Laura-näpykälle — mun holholaiselleni. Niin, kas se on oikein. — Hän pitääkin sanomattoman paljon teistä, enemmän, kuin ne toiset yhteensä. — Kas siinä te teette kauniisti, oikein kauniisti, - ja tämä on loistava kauppa. Tila tulee vähän ajan kuluttua puolta kalliimmaksi.

Galouzou. Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Lisätkää sitte vain tuo tavallinen lahja-kirjan liite! — Kas, se oli oikein, hra Plumet! — (Lucien kirjoittaa). Kas, siinä te teette kauniisti ja viisaasti, se on minun mieleeni!

Plumet (vilkkaasti). Eikö hemmetissä! Ei, ei, ei millään muotoa! — Kirjoitahan: Neiti Clemence Dutocq'ille.

Pauline. Huolii kyllä, — minä tulen juuri hänen luotaan. (Plum. kirjoittaa alle) — — Eversti Dutocq on jo matkalla tänne, hän tulee noutamaan teitä.

Galouzou (its.). Siinä ei Laura saakkaan periä Plumet'iä. Hänen miehensä on joutunut häviöön. Laura lankeaa jälleen minun niskoilleni. — Minun pitää kiirehin kirjoittaa Martel'ille ja Robineau’lle!

Palvelia (Henriettalle). Ei vielä rouva, siell' ei ole ketään liikkeellä vielä. Täällä oli eilen päivälliset, jotka kestivät myöhäiseen iltaan.

Henriette (hilj. miehelleen). Kihlajaiset luultavasti. (Palvelialle.) Hyvä! Ilmoita Galouzou'lle, että rouva Martel on täällä ja pyytää puhutella häntä.

Henriette (kärsimätönnä). Niin pitää hänen nousta nyt heti. — Tee, kuin käskin. (Palvelia pois). — (Kovin liikutettuna). Naipi — hänen i'ässään! Onko koskaan kuultu mokomata!

Henriette. Rauhallinen — olla rauhallinen! Hm, hyvä on niin sanoa. — (Martel’ille, joka on heittäinnyt nojatuoliin oikealle). Kuulittehan te, mitä palvelia sanoi. — — — Nuo päivälliset ovat luultavasti olleet kihlauksen kunniaksi.

Henriette. Mutta jos te olisitte eilen mennyt suoraan kotiinne pörssistä, ettekä ventturoinnut tiesi missä — niin olisimme voineet lähteä matkalle puolenpäivän tienoissa, sen siaan kuin nyt lähdimme ilta-hämärässä, ja olisimme kenties saapuneet hyvään aikaan, ja voineet estää tuon ilkeän kepposen.

Martel. Olenhan sen jo sanonut. Minä olin eräässä osakasten kokouksessa, (Its.) Nicoline'n kanssa.

Martel. Minä olen, tottavie, kuin luuton liha, — tämäpä vasta huvi-matka! Seitsemän tuntia yhtämittaa junassa! Aaa — huh!

Martel (nousten). Min'en käsitä, miten te tulette toimeen. — Te lienette varmaan raudasta.

Henriette. Niin, välin on meillä oikein rautainen tahto (Kärsimätönnä). No, minne se palvelia jäi?

Martel (tarkastaa itseään peilissä, järjestää partaansa). Minä toivon toki, että tässä korpin pesässä löytyy edes jonkinlainen Figaro, sillä partani on muuttunut oikein rosvonparraksi.

Henriette. Vai niin, — te ajattelette ainoastaan ulkomuotoanne näin tärkeänä hetkenä? Teillä on ehkä rendez-vous toimessa daamin kanssa, jota junassa niin kiekailitte?

Laura. Kyllä minä näin, miten sinä koko ajan kuiskuttelit sen kanssa, suu makeana.

Henriette. Rakkauden tunnusten siaan pitäisi teidän ajatella, millä keinoin voimme poistaa vaaran, joka uhkaa meitä.

Laura. Niin, se olisi paljon parempi. (Rukoillen). Lupaa minulle, kulta, rakas Edouard, ett'et mene tapaamaan tuota ilkeätä naista!

Henriette. Herra nähköön, kuinka sin'olet tuhma, Laura! Se nainen teki vain pilkkaa miehestäsi, — näkihän sen jokainen.

Robineau (vaimolleen). Mitä hyötyä siitä on, että sinä tosi-asioita lakkaamatta toistat?

Henriette (totisesti). Minä pyydän, älä sinä myöskään suututa minua. Minä olen tarpeeksi herkkä-hermoinen muutenkin.

Galouzou. Olisitteko tahtonut nähdä minut senlaisena, kuin sängystä nousin?

Robineau. No, kuinka loitos historia on ehtinyt? — Onko toivoa saada seikkoja oikealle uralle jälleen?

Galouzou (nostellen olkapäitään). Tuskin! Plumet on tarttunut ihan keskelle naimispuuhan pyörää. Hän on julmasti rakastunut.

Robineau. Mutta mikä hitto mokoman tuuman on hälle päähän pistänyt?! — Se ei ole hänen omiaan. Henriette. No, sehän on helppo arvata. Kuka muu, kuin nuo kaksi juonikasta enoa.

Robineau. He ovat siis ainakin kätensä paikanneet, — ja kunnon lailla ovatkin.

Martel. Hyödytöntä olisi mainita kaikkia "pikku-summia", jotka sinä, enon iloksi, olet suosiollisesti vastaanottanut.

Henriette. Te, hra Martel, te ette todella ole tyytynytkään "pikku-summiin"; — paras olisi, ett'ette puhuisi mitään.

Galouzou. Oikein, — riidelkää, tapelkaa, repikää tukkaa toisiltanne; sill'aikaa kirjoittavat toiset naima-kontrahdin valmiiksi — ja se ei, Jumal'avita tule rouva Plumet’ille vahingoksi, sen tiedän.

Galouzou. Jälkeenjäänyt saapi koko tukun, rahat ja tilat kirjoineen karjoineen, semmoinen on päätös (yleinen hämmästys.)

Galouzou. Sitte ette saa kuluttaa hetkeäkään turhaan; sillä nuo toiset eivät makaa kädet ristissä, olkaat varmat siitä?

Martel. (hymyillen) Ehkä heidän täytyy kiiruhtaa häitä erinäisistä syistä.

Henriette. Ja naiminen on epäilemättä paras keino saada kaikki pahat huudot vaikenemaan. (Yleinen nauru.)

Galouzou. Minä tiedän niin paljun, että Clemence Dutocq on varsin sävyisä tyttö, ilman pienintäkään pilkkua.

Henriette (ivaten). No, sittehän se onkin oivallinen kauppa, ja meidän täytyy kaiken mokomin, voimiemme mukaan, koettaa edesauttaa sitä.

Henriette, (kuin ed.) Täytyyhän meidän koettaa lykätä Clemence'a onnensa kukkuloille, hän ansaitsee sen; vähät siitä, että me itse sen kautta joudumme häviöön? (Lauralle) No, sanehan jotain sinäkin, — näyttää siltä, kuin ei koko asia liikuttaisikkaan sinua, — sinä vain istua nuljotat kuin — en tiedä, mikä.

Laura. Mitä sinä tahdot minun sanomaan, min'en ymmärrä sanaakaan koko puheestanne.

Henriette. Mutta onneksi me emme ole sinun emmekä hra Galouzou'nkaan avun vaivaisia. — Robineau ja minä, me kyllä — — —

Galouzou. Riitelemisen siaan pitäisi meidän ajatella, millä keinoin estäisimme tuon naimisen, se olisi paljon parempi, se.

Henriette (iva-naurulla). Älä sinä vaivaakkaan aivojasi turhaan, Laura-kulta; minä olen ihan varma siitä, ett'et sinä kuitenkaan pääse tuota tuonnemmaksi.

Martel. Me kaappaamme palasen enon suusta. Me suostutamme puoleemme tuon nuoren neidin. — Me kiedomme hänet kiinteästi köysiimme, ja — — Sen toimen otan minä kernaasti osakseni.

Laura (riippuen hänen kaulassaan). Ei, ei, ei millään muotoa, min'en sitä salli.

Galouzou. Tahdotteko kuulla minunkin mietteeni? Teidän ei ollenkaan pidä sekoittua asiaan. Teidän pitää — päin vastoin hellästi kohdella neiti Dutocg'ia, — Jonkun toisen täytyy pitää naimisen estämisestä huolta, jonkun, johon ei perintö-seikka, koske niin paljon, kuin teihin.

Galouzou. Minä kirjoitin hälle, että hänen läsnä-olonsa täällä on erinomaisen tärkeä.

Henriette. Sitte emme suinkaan saa nähdä vilaustakaan hänestä. Jos olisitte kirjoittanut, että hänellä nyt on tilaisuus olla ihmiselle kiusaksi ja vahingoksi, olisi hän jo aikoja sitten ollut täällä.

Philip. Hyvää päivää ystävät! (Galouzou’lle). Eilen illalla sain kirjeenne ja — tässä nyt olen. (Toisille). Panitteko kovinkin pahaksenne minun tuloni?

Henriette. Me juuri äsken sanoimme: "Oi, jos tuo kelpo hra Philip toki olisi täällä!"

Philip. Eikös hitto! No, sepä hauskaa! — Sittehän täällä saadaan oikein kuninkaalliset kekkerit! Olipa saakelin hyvä, että lähetitte minua hakemaan.

Philip. Kuinkas muuten? — Tietysti myöskin teidän mielestänne, eikö niin?

Philip (muistaa). Ai, kas niin! — Ei, ei suinkaan! Nyt huomasin! — Teidän suloiset toivonne menivät "kuni juusto korpin suusta" — Nyt voitte pukeutua mustaan joka sorkka, ja kun teiltä kysytään, ketä surette, saatte vastata: "Lempo sieppasi meiltä lihavan perinnön, eikä jättänyt muuta, kuin petollisen toivon kuivat luut kurkkuumme!" Hahaha! Tämäpä huvittavan hauska historia!

Robineau (malttaen mieltään). No, me valvomme vain oikeuksiamme, — emme suinkaan itsemme tähden — — —

Philip. Ette, ette, — ette millään muotoa, ette itsenne tähden, vaan — luonnollisesti Turkin keisarin tähden!

Philip (teeskennellyllä myötätuntoisuudella). Oikein, oikein! Ja saatte mahdollisesti moniaita "kakun marruttajia", ja noista pikkuis-raukoista tahdotaan kernaasti pitää huolta. Se on velvollisuuskin. — (Luonnollisella äänellään). — Noo, turhaa kaikki! Älkää luulkokaan minun uskovan ryöväri-historioita. Sanokaa vain suoraan haluavanne orpanan omaisuutta ja että se on hänen raskas rahamassinsa, joka painaa nenäänne maahan.

Robineau. Mutta voittehan itsekkin arvata, Philip, kuinka katkeralta tuntuu, kun ihmisellä on sukulainen, jota kohtaan vuodet pitkät on osoittanut kaikkea mahdollista hellyyttä — —

Philip. Eikä kuitenkaan saa mitään vaivastaan — ei edes noista koru-kirjailluista tohveleista eikä dito yölakeista maksoa; semmoinen kiittamättömyys tuntunee hävyttömän kiusoittavalta, — niin niin!

Galouzou. Kuuluu siltä, ett'ei hra Philip oikein käsitä kysymyksessä olevata seikkaa. — Te näytte pitävän suorapuheisuudesta; siksi puhun minäkin kaunistelematta. — Robineaun ja Martel’in perheet ovat tätä nykyä hra Plumet’in lailliset perilliset, eikä kenkään voine moittia heitä siitä, etteivät he aivan kädet ristissä päästä 40,000 franc'in vuotista perintöä sivuitsensa.

Galouzou. Näille perheille olisi siis parasta, että jollain keinoin saataisiin tämä naiminen menemään mitättömiin, ja siinä katsannossa olemme toivoen luottaneet teihin, joka myöskin kernaasti suotte hra Plumet'in pysyvän naimatonna.

Galouzou. Martel ja Robineau ovat tähän saakka eläneet tulevaisuuden toivossa, sanoitte, mutta te itse, te olette elänyt nykyisyyden todellisuudessa. Teillä ei ole mitään, te ette toimita mitään muuta, kuin elätte orpananne niskoilla.

Galouzou. Niin, suokaa anteeksi, minä olen asiamies ja mainitsen asioita omilla, oikeilla nimillään. (Vähitellen kuni olisi hän oikeudessa. Papattaa). — Varmuuteen vivahtava todellisuus on, että hra Plumet naineena miehenä tuntuvasti muuttaa entistä elämäänsä, kuin myöskin, että hänen tuleva vaimonsa ja sen perhe anastaa talossa sen paikan, jonka hän tätä ennen ihmeteltävällä vapaa-mielisyydellä salli orpanansa ja ystävänsä pitää, — niin, olematta liian tulinen toivoissaan, voipi jotenkin suurella varmuudella ennustaa, että mainittu orpana ja ystävä jonakuna onnen päivänä löytää itsensä maantieltä.

Galouzou (jatkaa). Jota vastoin, toisaalta katsoen, jos ei hra Plumet nai, vaan jääpi vanhaksipojaksi, yhtä suuri todellisuus on, ett'ei hän ollenkaan muuta entistä elämäänsä, että status quo jääpi entiselleen, ja että, niinkuin Robineaun ja Martel'in perhe oikeuden mukaan jääpi hänen perillisikseen, ei myöskään hra Philip'iltä ryöstetä hänen kohtuullisia oikeuksiaan. — Tämän jätän minä täten korkean oikeuden tarkemmin tutkittavaksi! (kumartaa). Philip. Bravo, hra asian-ajaja, bravo! Galouzou (huomaa hajamielisyytensä). Anteeksi, tämä meni vanhan tavan mukaan!

Philip. No niin, — siis on tuon pitkän puheen lyhyt ajatus se, että minun pitää saattaa orpanan naiminen mitättömiin, niinhän?

Martel. Niin, me olemme sydämestä kiitolliset, ja kun eno vihdoin kuolee, saatte tekin osan perinnöstä.

Philip. Niin, nöyrin kiitokseni, vaan min'en ole tottunut käyttämään toisen kuolemaa hyödykseni. Kun orpanani kuolee, suren minä, sillä minä pidän hänestä sanomattomasti; mutta saapiko Martel'in ja Robineaun perheet hänet periä tai ei — se on minusta aivan yhdentekevä. — Te ette kärsi minua! minä tiedän sen, mutta enpä minäkään, Jumal'avita, pidä tietä niin minäkään! — Plumet-orpanan naiminen ei ole mieleeni, mutta uskokaa pois, se on vallan eri tynnyrin viiniä, se. Orpana oli iloinen ja tyytyväinen minun kanssani, — mutta se ei ole sanottu, että hän on yhtä iloinen ja tyytyväinen vaimonsa kanssa. Minä sain häneen jo vähän ihmistapoja, ja pirun ikävätä olisi, jos olisin tehnyt vallan turhaa työtä.

Philip. Niin teen, mutta Plumet’in tähden ja itseni tähden, mutt'en suinkaan teidän tähtenne, olkaa varmat siitä.

Galouzou (toisille, paitsi Philip'ille). Sitte menen minä tieheni. Te ette tiedä mitään — ihastutte sen kuultuanne. Ymmärrättekö?

Plumet (tulee iloisena ja tyytyväisenä, hieroen käsiään, vaan huomattuaan sukulaisensa, muuttuu hänen katseensa). Mitä näen minä?

Plumet (änkyttäen). Tämäpä suloinen ihastus! — Tepä vasta kiltit olitte. (Eriks.). Hyvä, jos olisitte hornan tuutissa!

Robineau. Ilma oli kaunis. Huomenna on sunnuntai; — siksi me mietimmekin itseksemme: Mennäämpäs nyt rakkaan enomme luo.

Henriette. Ja tässä nyt olemme. Plumet. Sepä oli oikein oiva aate! Laura. No, mutta kuinkas sinä nyt oikeastaan jaksat, kiltti enoseni?

Henriette. Entäs naapurisi, minkälaisia ne ovat? — Se on erinomaisen tärkeä ehto, että naapurit ovat oikein kelpo ihmisiä, muuten on maalla ikävä.

Plumet. Minun naapurini ovat sanomattoman herttaista väkeä, ja minä luulen yhä enemmän ihastuvani tähän elämään.

Plumet (hämillään). Hm — no — ensiksikin tässä on Protat tyttärineen, sitten eräs eversti Dutocq ja hänen lankonsa eversti Sarazin — äärettömän arvokkaita miehiä — ne ovat kumpainenkin kunnianlegionan komendörejä — sanomattoman kelpo ukkoja — niin — hm — — ja Sarazin'in sisarentytär neiti Clemence.

Henriette (vilkaistuaan loisiin). Vai niin, Clemence Dutocq — hänestä on Pauline usein puhunut; sehän kuuluu olevan sanomattoman herttainen olento.

Plumet (pikkaisen miehekkäämmin). Niin, niin — taivaallisen herttainen — — ja kolmenkymmenen vuoden vanha.

Plumet (lyhyen kamppauksen jälkeen). Niin — semmoiset on hällä juuri tuumat.

Plumet. No niin, sitä ei juuri saata sanoa, - hänen sulhaisensa on minun i'ässäni.

Robineau. No, sepä vasta sopiikin aivan kuin lukkoon, varsinkin kun ei Clemencekaan enään ole juuri eilisen teeren poikia.

Henriette (teeskennellyllä hämmästyksellä). Herrainen aika — mitenkäs muuten? — Etkö sinäkin ole samaa mieltä?

Plumet. Otaksukaamme nyt pilan vuoksi, ett'ei tuo sulhanen ole yksin maailmassa; — että hällä on perillisiä.

Plumet. Eikä, vaan sukulaisia, jotka ehkä ovat eläneet siinä toivossa, ett'ei hän koskaan enään naisi.

Henriette. No, hyväinen aika, tottahan hän ennen kaikkea ajattelee omaa onneansa — — —

Plumet (iloissaan). Ajatteletteko todellakin tuolla tavoin tätä asiata? — Otaksukaamme nyt pilan vuoksi että minä aion naida!

Plumet (miehistäikse). No niin! Niin, lapset, minä ai'on naida! (Eriks.). Kas niin, nyt se on sanottu!

Henriette (uhaten sormellaan). Kas, kas, kuinka salaisesti tuo eno kutoo juoniaan!

Plumet (vakuuttaen). Ei! Minulla ei todellakaan ole ollut mitään juonia pelissä…..

Henriette. Voi, kuinka minä ikävöitsen tulla tutuksi tuon neiti Dutocq'in kanssa!

Plumet (vikkelään ja sydämellisesti). Luuletteko voivanne pitää hänestä?

Henriette. Tietysti, jos hän vain oikein sydämensä pohjasta rakastaa sinua.

Plumet. Te ette siis ole ollenkaan suutuksissa minulle siitä, mitä olen tehnyt?

Robineau. Oletteko todellakin silmänräpäystäkään voinut luulla — — −

Plumet. Niin, minun täytyy tunnustaa, oli silmänräpäys, jolloin pelkäsin teidän pahastuvan tästä naimisesta.

Plumet. Niin, niin, nytpä minä sitä kadunkin, — minä olin hyvin paha, kun voin - —

Henriette. Menkäämme nyt puhdistaimaan matka-tomusta, ja sitte pitää sinun esitellä meidät tulevalle tädillemme.

Martel (leikillä). Minä sanon sinulle jo edeltäpäin — minä alan hienostella häntä.

Robineau. Ja vanhalle eversti Sarazin'ille pitää teidän kaiken mokomin esitellä minut.

Plumet. Sen minä teen, ystäväni. (Puristaa, liikutuksella Robineaun kättä). Te olette perinpohjin kelpo lapsia. (Puristaa Martel’in kättä). Min'en tiedä, kuinka minä saattaisin — — — (suutelee Henriettaa ja Lauraa otsalle, pitää heitä liikutettuna hetken sylissään). Te olette liian hyvät minua kohtaan! (Menee vähän sivulle, pyyhkiäkseen pois kyyneleen).

Robineau (hilj. Martel'ille). Minä luulen, häpeä olkoon, että ukko jo on vanhuudestaan lapsellinen.

Henriette (hilj. Philipille). Nyt on teidän vuoronne! (Seuraa toisia ovea kohti).

Philip (eriks.). Tämä naimiskauppa huvittaisi mua suuresti, ellei mun olisi sääli tuota orpana-parkaa.

Plumet. Koko talon huoneet ovat hallussanne. Valitkaa itse — — — (Syleilee ja suutelee vielä kerran Henrietteä ja Lauraa; kaikki neljä menevät oikealle).

Plumet. Ja minä vielä pelkäsin sanoa asiaani noille kelpo-ihmisille. — Voi toki, kuinka minä olen epä-luuloinen ja paha! (Huomaa Philip'in). Kas, sinä olet siellä! — Sinä näit tämän taannoisen kohtauksen, — eikö se ollut kaunis ja liikuttava? (Pienen äänettömyyden jälkeen.) Sin'et vastaa. Sin'et ehkä ole samaa mieltä, kuin he?

Plumet. No, mutta vastaahan toki ihmisiksi. Onko se sinun mielestäsi järjetöntä, että minä nain?

Philip. Ei suinkaan, päinvastoin, erinomaisen järjellistä, — koska sinua haluttaa naida — niin — —

Plumet. Koska minua haluttaa naida — sinun vastauksesi ovat niin kummallisia.

Philip. Minä seuraan aina haluasi ja sallin muidenkin tekevän aivan samoin. Mikä oikeus minulla on tuomita muiden ihmisten tekoja? Enhän minä ole ollenkaan viisaampi, kuin hullut ihmiset tavallisesti ovat.

Plumet. Hullut ihmiset! — Sinä luulet siis kuitenkin, että tämä naiminen on hullun työtä?

Plumet. No, mutta suoraan ja selvästi, — mikä on sinun ajatuksesi? Saanko minä kuulla sen?

Philip (nousee). No, koska tahdot niin, — minun ajatukseni on, että olet tekemäisilläsi suuren, suuren — tuhmuuden.

Philip Kuuden vuoden kuluttua olet sinä viidenkymmenen kuuden vuoden vanha, ja vaimosi ainoastaan vähän yli kolmenkymmenen. Toisin sanoin, sinä olet vanha äijäressu, ja hän on nuori, kukoistava nainen.

Philip. Se on vain mokoma pakanallinen taikausko, harha-luulo. Ei, päinvastoin, päinvastoin!

Philip. Ensiksikin siksi, että — ja sitten siksi, että — ja lopuksi siksi, että.

Philip. Niin, yhtäkaikki minusta. — Sinun i'ässäsi mennä naimisiin, — silloin pitää olla pikkuisen filosofinen, — mutta, koska sinä oletkin — — —

Plumet (miettien). Minun i'ässäni. — — Hm. hm! — Filosofinen! — min'en, Herra paratkoon, ole ollenkaan filosofisempi, kuin muutkaan tavalliset ihmiset.

Philip. Luuletko todellakin tyttösen ottavan sinut suloisten silmiesi tähden — -?

Plumet (epäilevästi). Ei minun silmäni taida enää niin merkillisen suloiset ollakkaan — —

Philip. — — Ei, ystäväni, hän ottaa sinut ainoastaan rahojesi tähden. Sinä olet houkuteltu kieroon tynnyriin.

Philip. Ensin ovat he viekoitelleet sinua ostamaan tämän maatilan, luonnollisella tavalla päästäkseen luoksesi — sitte he ovat mairitelleet sinua ja, kissa hiassa, veisanneet samaa virttä, kuin sinäkin. Eilenkin esimerkiksi istuit sinä ihan epäilemättä noiden everstien välissä päivällispöydässä?

Philip. Ja he kilistelivät lasia kanssasi, jotta vihdoin rupesitte kävelemään korottomilla kengillä?

Plumet. Niin, — totta sekin! Minun täytyi todellakin juoda vähän enemmän, kuin helposti voin kantaa.

Philip. Ja teidän sitä tehdessänne, istui Sulotar läheisyydessänne ja kuumensi sinua hellillä silmäilyksillään? — Ja jälki-ruokaa syödessä itki nuo kaksi "husaaria" sinun lautasesi kyyneleitä kukkuralleen, ja syönnin jälkeen syleilivät ja suutelivat he sinua — ja toivat vihdoin viimein naima-kontrahdin esiin?

Plumet (väipästellen). Niin, niin — melkein juuri sillä tavoin ne mua kiepoittelivat — —

Philip. Ja tänään he nauraa mutistelevat itsekseen, ajatellen: Hän meni loistavasti loukkuun, tuo hellä-sydäminen Plumet!

Plumet. Minä näytän niille, ett'en ole pöllöpää. Minä olen antanut heidän venyttää itseäni nenästä, sen huomaan; sillä toissa päivänä vielä en tuntenut naimisen nykäystäkään mielessäni, en ollut edes huomannut neiti Clemence'n olevan maailmassakaan, vaan sitte, ihan yks', kaks' — en oikein tiedä miten — — olin kihloissa hänen kanssaan.

Philip. Nuo vanhat everstit ovat tietysti konstinsa oppineet kavaljeerit, ja kaunotar on kärkäs saamaan miehen, ja päälliseksi rikkaan.

Plumet (heltyy jälleen). Ei, hänestä min'en luule mitään pahaa, — vaikka voipihan, tottavie, olla mahdollista, että olet aivan oikeassa. — Mutta sanohan, mitä mun nyt pitää tehdä, — olenhan minä tavallani kiini, kuin käpälä-laudassa?

Philip. Sano suoraan, että, tarkemmin mietittyäsi, olet huomannut hulluutesi.

Plumet (tekeikse jäykäksi). Niin, sen minä sanon suoraan. — Min'en tahdo naida, min'en tahdo millään ehdolla naida. Sinun pitää olla kuulemassa, kun minä sen sanon, jotta voit samalla vahvistaa syitäni, eikö niin? (jälleen hellänä). Ja minun sukulaiseni, jotka tästä naimisesta niin iloitsivat, ne raukat pettyvät — se on paha.

Philip. Älä ole milläsikään heistä. — He olivat oikein hurjat, pelätessään sinun onneasi; mutta niill'ei ollut mieltä näyttämään sitä sulle.

Plumet. Sen mä luulen, sillä ne pitävät minusta niin hirveän paljon. Mene sinä nyt heti rauhoittamaan heitä.

Plumet. Tottahan toki. Mene heti! (Philip menee oikealle). Ja tule kohta takaisin! -? Minä tahdon Philip'in olemaan vieressäni, sillä Dutocq ja Sarazin voivat joka silmänräpäys olla täällä. (Huomaa niiden olevan perä-ovessa; juoksee oikean puoliselle; huutaa). Philip! Philip!

Dutocq. No, nyt on avioliitto julistettu ja neljäntoista päivän kuluttua pidetään häät.

Dutocq. Niin, ystäväni, niitä on mahdoton pikemmin saada toimeen; mutta, lennä ja polta, koska olette näin kauvan ollut morsius-vuoteesta poissa, voitte kyllä helposti odottaa nuo neljätoista päivää vielä.

Sarazin. Siitä minä olen varsin iloinen. Me saamme siis vielä muutaman päivän pitää tyttö-letukan luonamme, ennenkuin sanomme hälle viimeiset jäähyväiset. — Niin, viimeiset ne ovat, sillä — vaikka me tosin saamme nähdä hänet joka päivä — kun hän vain on naimisissa, ei meillä enää ole häneen mitään kiinikettä.

Plumet. Te tulette kaipaamaan, suuresti kaipaamaan häntä — sen minä helposti ymmärrän.

Plumet (Its.). Hänen onnestaan! (Hämillään). Niin — kunpa vain tietäisi hänen ihan varmaan tulevan onnelliseksi minun kanssani. (Philip tulee).

Plumet. Minä tarkoitan — kun ihminen on viettänyt vanhan-pojan elämää niin kauvan, kuin minä tässä esim. on siihen tarttunut niin monta eriskummaista tapaa ja oikkua, ett'ei nuoren vaimon ole ollenkaan hupaista koko elinaikaansa elää semmoisen miehen kanssa.

Dutocq (huomaa Philipin). Kas, hra Philip! Philip. Hyvää päivää, hra eversti! Sarazin. No, semmoiset tavat ja oikut saattaa mies helposti jättää.

Plumet. Niin, mutta se ei ole niinkään helppoa minun ikäiselleni, ja minä olisin sanomattoman onneton, jos teidän oiva sisarenne-tytär vihdoin katuisi kauppaansa. — Sitä min’en milloinkaan voisi antaa itselleni anteeksi — —

Dutocq. Tuo arvelunne kunnioittaa teitä. Sarazin. Clemence’lla oli myöskin arveluja, hän ei ollut ollenkaan kärkäs menemään naimisiin.

Plumet. Niin, sepä se! Minä jo aavistinkin, että — mitä minä sanonkaan — että hän ei, tarkoin ajatellen, pidäkkään minusta.

Sarazin. Hän ei tosin pane sekä nenäänsä että suutansa alttiiksi rakkaudelle, sit’ei hän tee, vaan ettehän te lie sitä odottanutkaan?

Plumet. Minä vain pelkään, kovasti pelkään, että hän ottaa minut, ainoastaan totellakseen teitä. Hän on niin hyvä — niin hellä, että — — —

Sarazin. Luuletteko te meidän houkutelleen tai pakoittaneen häntä? Te luulette meitä kenties roistoiksi — te — —

Plumet, (Kadottaa miehuuttaan). En suinkaan, en suinkaan: mutta te ette kenties ole aprikoinneet asiata niin pohjasta pitäin, kuin minä.

Plumet. Min'en voi sitä kieltää, minä — minä pelkään, että hän uhraa itsensä. Niin, älkää vain ymmärtäkö minua väärin, minä olisin luonnollisesti äärettömän onnellinen, saadessani sellaisen vaimon, kuin Clemence on. Hän on kelpo vaimojen esikuva ihan joka katsannossa.

Sarazin (tarkastaa häntä). Hän ei ollenkaan kaipaa teidän ylistys-virsiänne —

Plumet (aivan hämillään). Ei, ei — tiettyä se — mutta minun mielestäni pitää mun toki sanoa siten, vakuuttaakseni teille, ett’ei mulla ole pienintäkään sivu-ajatusta, joka pienimmässäkään määrässä halventais sisarenne-tytärtä.

Dutocq (kärsimätönnä). Sen minä hiton helposti käsitän, sillä mistä te sen olisitte voinut saadakaan? Mutta mikä teidän mielessänne oikeastaan mojottaa? Teillä on jotain sanottavaa?

Plumet (tyhmistyneenä) Niin, minun piti vain sanoa, eversti-kulta, että minun velvollisuuteni, kunnon miehenä, on — — —

Sarazin. No, turkasen vietävä, en kauniimmin voi sanoa, pelkäättekö meidän syövän teidät?

Plumet (koettaa hymyellä). E — e — — Minä tiedän ihan varmaan, että te olette kaksi herttaista kelpo miestä. — Hm! Minä puhelin teistä viimeksi tänään Philip'in kanssa. Eikö totta, Philip, enkö minä sanonut varsin hämmästyneeni, huomattuani min paljon ihmis-tuntoa ja sydäntä noissa kahdessa kunnon soturissa, — hä?

Sarazin. Nyt ei ole ollenkaan puhetta meistä, vaan Clemence’sta! Te olette muuttanut mielenne? Eilen te tahdoitte naida hänet — tänään ette?

Plumet (pingolla). Minä vakuutan, — jos saisin seurata sydämeni ääntä — — —

Dutocq (voimalla). Jälleen! — Hiisikö teidän sydämestänne huolii! Tahdotteko te naida vai ettekö tahdo naida?

Plumet (ei saata päättää vastauksestaan). Minä tiedän kyllä — — — minä -? — —

Philip (on ollut levoton, vihdoin). Minä vastaan hänen nimessään: En — hän ei tahdo naida.

Plumet (lepuna). Uskokaa — minä vakuutan — tämä tuntuu minusta hirveän katkeralta!

Sarazin (kiihoissaan). Mutta eipä, lempo vie, käykkään laatuun tuolla tavoin pitää rehellisten ihmisten kunniaa ja onnea leikki-kalunaan.

Sarazin. Oo, menkää sen tulla ja viedä, mongerruksinenne, minä vaadin vallan toista — tietäkää — — —

Dutocq (arvokkaisuudella). Älä hätäile, Sarazin, annapas minun nyt puhua. — Eversti on oikeassa! luvatonta ja katalaa on, huikentelevasti panna ihmisten onnea ja kunniaa alttiiksi. Teidän ikäiseltä mieheltä on oikeus vaatia, että hän tarkoin ajattelee ja harkitsee asiat, ennenkuin ryhtyy mihinkään toimeen. Siten ette ole te tehnyt, hra Plumet — ja olette käyttäinyt hyvin huonosti.

Dutocq. Pitää tarkoin ajatella, ennenkuin herättää köyhän, vaan siveän tyttösen poveen toivoja odottamattomasta onnesta, ennenkuin petollisilla virvatulilla ihastuttaa harmaapäitä vanhuksia, kuin Sarazin ja minä, sanoen: Te surette lapsenne tulevaisuutta — minä otan pitääkseni huolen siitä. — Semmoisia lupauksia ei pidä tehdä, ellei tiedä tuiki varmaan voivansa täyttää niitä, sillä köyhyys on jo kyllin raskas taakka, rauenneet toiveet sen lisänä sortavat kantajansa.

Philip (samoin, eriks.). Minä olen tehnyt väärin tuota kunnon vanhusta kohtaan.

Sarazin. Jos me vain olisimme rikkaita, tai jos Clemence edes saisi jotain myötäjäisiksi, ette niin helposti voisikkaan noin vain suoraa päätä saattaa syytöntä tyttöparkaa maailman huudonalaiseksi. Vaan. asiain nykyisellään ollessa, me saamme luvan olla vaiti — ja kärsiä!

Plumet. Minä vakuutan, Clemence'n maine ei tule ollenkaan kärsimään. Vääryys on aivan tykkänään minun puolellani, ja minä kyllä pidän huolen siitä, että ihmiset saavat sen tietääkin.

Dutocq (kiivaasti). Minä kiellän teitä ainoallakaan sanalla puolustamasta Clemence'a. Tytöstä, semmoisesta kuin hän, on koko maailman lupa puhua pahaa, mutta me emme salli kenenkään puolustavan häntä, kun pidämme puolustuksen hänen arvoansa alentavana.

Plumet (kovassa mielenliikutuksessa). Mutta taivahan tähden, eversti-kulta, min'en tiennyt — min’en ole ajatellut asian olevan sellaisen, jonlaiselta se nyt näyttää. Mutta jos minun epävakaisuudellani on niin hirveät seuraukset, niin toivon sydämeni pohjasta, että unohdatte, mitä minä taannoin lausuin unohdatte että olin heikko ja peruutin sanani. — Voidaanhan kaikki vielä saada hyväksi jälleen, eikö niin

Sarazin. En, minä olen jo, tottavie, ollut liian kauvan rauhassa! Luuleeko tuo — hra Plumet että me olemme tulleet tänne peijailemaan, niinkuin hän ehkä on tottunut tekemään turkki-kaupoissa?! Te luulette kenties, että me olemme koettaneet pehmitellä sydäntänne, jälleen voidaksemme kääpätä teitä ja teidän rahamassianne sisareni-tyttären puoleen? Te luulette kenties — — —

Dutocq. No, mutta olehan jo vaiti, Sarazin! Meillä on ainoastaan yksi teko jälellä — mennä matkoihimme. (Aikovat mennä).

Plumet (rukoillen). Mutta Herran tähden! Enköhän minä toki voi tehdä kaikkea hyväksi jälleen?!

Philip. Eversti Dutocq! Eversti Sarazin! — Minä yksinäni olen syypää koko tähän rettelöön. Minä houkuttelin orpanaani peräytymään ai'otusta liitostaan. Min'en tuntenut teidän luonnettanne — se olkoon puolustukseni. Nyt sitävastoin, kun tunnen teidät, sanon minä orpanalleni, — tuo perhe on tuhatta vertaa parempi kuin oma perheesi, minut myöskin siihen luettuna, — sinä olet onnellinen, jos sen jäseneksi pääset; ja teille minä sanon: Unohtakaa, mitä orpana taannoin sanoi, sillä minä olin säkki, hän oli suu. Hän on heikko, hän on oikea viirikukko, mutta hän on hyvä, kunnon mies, kun hän on kelpo ihmisten joukossa.

Plumet (Dutocq’ille ja Sarazin'ille). Antakaa anteeksi! (D. ja S. epäilevät).

Entiset. Clemence (perältä. Kohta) Robineau. Martel. Henriette ja
Laura. Galouzou.

Plumet (rientää Clemence’a vastaan, ottaa häntä kädestä). Neiti, tahtoisitteko sanoa enoillenne hyvän sanan minun puolestani!

Plumet. Niin, minä olen loukannut teitä ja teidän perhettänne, mutta minä tulin tehneeksi sen vallan tiedottani ja tahdottani, — pelkästä tuhmuudesta, Min'en voi sitä muulla tavoin parantaa, kuin sydämeni pohjasta pyytämällä teiltä kaikilta anteeksi.

Clemence. Minä ainakin olen jo antanut anteeksi, vaikk'en rikostakaan tunne. Ja enoni (menee niiden luo, ystävällisesti) eivät saata olla kauvan suutuksissa, sen tiedän monenvuotisesta kokemuksestani.

Dutocq. Niin, kun sinä menet vihollisten puolelle, on meidän antautuminen. Eikö niin Sarazin?

Sarazin (Philipille). Teissä on jotain, josta minä paljon pidän. (Kättelee).

Plumet (suutelee kunnioituksella Clemence’n kättä). Minä tulen vallan varmaan onnellisimmaksi olennoksi maanpinnalla. Kaikki huolet poistuivat, kun vaimo kultaseni näyttihe. (Henriette. Robineau, Laura ja Martel, sivu-ovesta).

Plumet (huomaa perheensä). Kas, kas tuollahan on Henriette ja Laura! — Te toivoitte taannoin päästä neiti Dutocq'in tuttavuuteen, — tuossa on sekä neiti Dutocq että — minun tuleva vaimoni.

Henriette (hävyttömällä kohteliaisuudella). Minä toivotan teille sydämeni pohjasta onnea, neiti. Te ette suinkaan joutunut tappiolle, — vaikka vähän kauvemmin odotittekin.

Henriette. Te teette erinomaisen kaupan tällä naimisellanne; te opitte vihdoinkin nauttimaan rikkauden suloisuuksia.

Sarazin (Robineaulle). Suvaitsetteko nyt, mitä pikemmin sitä parempi, tukkia vaimonne suun?!

Robineau. Älkää luulkokkaan, että teillä on pelkkien "Plumet'ien" kanssa tekemistä?

Sarazin (tulisesti). Jyrinä ja leimaus! Elleivät nuo korpin ruuat mahdu ovesta pihalle, koetan minä kohta, eikö ikkuna lie avarampi!

Henriette. Tätä minä jo ajattelinkin. Meidät ajetaan ulos — oman enomme huoneista! (Plumet’ille) Ja sinä sallisit sen?

Robineau (Plumet’ille). Todellakin, kauniisen perheesen olet nenäsi pistänyt, eno.

Henriette. Ja hylännyt meidät. Se on kiitos kaikesta huolenpidostamme ja rakkaudestamme sinua kohtaan! — Tule, Robineau, meidän on paras aika lähteä! Me väistymme syrjään, jättäin paikkamme uudelle perheelle, joka meitäkin paremmin tietää, kuinka kallisarvoinen enonlainen mies on.

Clemence. Ei, rouvani, meidän täältä poistua pitää. (Dutocq'ille). Tule eno! (Plumet estelee häntä) Älkää estelkö, hra Plumet. Min'en tahdo olla syynä eripuraisuuteen teidän ja perheenne välillä. (Dutocq ja Clemence pois).

Sarazin (liikkeellä). Voi, kuinka kynteni syhyy, kämmeniäni kutkuttaa, — ah, jos toki saisin kunnon lailla — — —! (Menee).

Philip (kiivaasti Plumet'ille). No, mutta älähän, hiiden kattilassa, anna noiden tuolla tavoin mennä, — pidä ne luonasi, ja laita nuo sinne, missä pippuri kasvaa!

Martel (samoin). Sinä sallit todellisten sukulaisten tulla tällä tavoin herjätyksi — omassa huoneessasi!

Plumet (pitkän sisällisen kamppauksen jälkeen). Niin, minä sallin, sillä te olette käyttäineet hävyttömästi minua kohtaan. Te olette saattanut minulle arvaamattoman surun. Ja tästälähin saatte säästää tuon "enokultanne" ja muut maikailuksenne, sillä nyt minä vihdoinkin tiedän, ett'ei teidän suunne ja sydämenne nimeksikään pidä yhtä!

Plumet. Nyt poistuu heikkouteni, liiallinen hellyyteni teitä kohtaan, ja sen te olette itse matkaansaattaneet. Te olette au'aisseet silmäni, nyt minä näen selvään, ja jos sydämeni jälleen joskus alkaisi viedä minua harhaan, luotan minä matka-toveriini elämäni poluilla, jonka te multa ai'oitte anastaa. (Liikutettuna). Te sydämettömät! Sellainenko oli teidän rakkautenne. Vilppiä, valhetta, petosta vanhaa enoanne kohtaan, enoanne, joka ainoastaan yhdessä suhteessa teki väärin teitä kohtaan: oli liian hellä-sydäminen! (Kiiruhtaa ulos).

Henriette. No, ja mikä on vihdoinkin loppu laulusta? — Nyt hän tietysti meni Dutocq'in luo, ja hetken kuluttua on hänen ja tuon vanhanpiian naiminen vallan valmis ja valettu.

Martel (Galouzoulle). Eiköhän lain kautta voisi saada tuota naimista menemään kumoon? —

Galouzou. Ei, sen pahempi. Min'en ainakaan, lakiin nojaten, huomaa mitäkään mahdollisuutta.

Martel. No, mutta Plumet'ihan on mokoma mieletön olento, jota mikä konna hyvänsä mielensä mukaan voipi vetää nenästä, siitä minä olen nähnyt sata esimerkkiä. — Hänet voipi hakea holhonalaiseksi.

Galouzou. Vai on se niin helppoa?! Saanko olla rohkea ja kysyä: Mistä syystä te hänet holhonalaiseksi tuomitsette?

Robineau. Ei ollenkaan, se on vallan helppoa. (Miettivät kumpikin hetken). No peijakas! Että hänen ikäisensä mies menee naimisiin — siinähän syytä kylliksi.

Robineau. No, naikoon sitte hiiden nimeen niin paljon kuin tahtoo; mutta emmekö me toki saata estää häntä määräämästä omaisuuttaan muille kuin meille, hänen laillisille perillisilleen?

Martel. Toisin sanoin, minulla ei ole pienintäkään toivoa periä mitään enon omaisuudesta!

Galouzou. Sitä olisi teidän pitänyt vähän ennemmin ajatella, hra Martel — Minun velvollisuuteni on, lakkaamatta varjella hänen myötäjäisiään, hänen ainoata omaisuuttaan — hänen äitinsä-perintöä teidän hurjasta tuhlaavaisuudestanne.

Galouzou. Etkö sittenkään, kun minä aukasen silmäsi, kun saat tietää, kuinka uskoton hän on sinua kohtaan ollut? (ottaa portfolj'in esiin).

Laura. Minä tahdon itse nähdä, — minä tahdon omin silmin nähdä todistukset. (Galouzou, Martel ja Laura vetäytyvät peremmälle).

Robineau (Henriettalle). Minä ymmärrän aivan täydelleen Galouzoun tarkoituksen. En minäkään tästä lähin maksa kaikkia sinun rätinkiäsi.

Robineau. Mutta myötäjäisesi eivät riitä likimaillekkaan. — Kun minä sinut nain, tyydyin minä varsin mitättömiin myötäjäisiin; korviini kilistettiin "suuria vuotuisia kasvuja". Minä sain tosin 2,000 fr. vuosittain sinun kauttasi; mutta sinä kulutat enemmän kuin 10,000 fr. vuodessa pukuusi.

Henriette. No niin, kun ihminen kerran on tehnyt itsensä niin naurunalaiseksi maailman silmissä, että on ottanut sinunkin kaltaisen olennon miehekseen, lienee toki annettava anteeksi, että kokee voimiensa mukaan peittää tuota pilkkua pikkusen loistavalla toaletilla.

Galouzou (lähenee Robineau'ta, annettuaan Lauralle pari kirjettä). Teidän täytyy, ellette hae naima-eroa.

Laura (on lukenut kirjeet, Martel on koettanut poistaa niiden vaikutuksia). En — min'en voi enää elää tuntiakaan sinun kanssasi!

Galouzou. Sit' ei sun tarvitsekkaan, lapsikulta — ole huoletta, sinä pääset hänestä; siitä minä pidän huolen. (Robineau'lle) Toimitanko minä ehkä teidän asianne samalla?

Philip (huumeisen näköisenä, alussa ei saa liikutuksiltaan selvään puhutuksi). Hyvä, että tapasin teidät! — Ajatelkaa — — —

Philip. Orpana — — — Plumet — — — (Heittäikse tuolille, jonka ympärille kaikki kokoontuvat). Orpana — — —

Philip. Hän oli täältä lähtiessään kovassa mielenliikutuksessa. — Vähän aikaa sen jälkeen tunsi hän voivansa pahoin — ja tuskin viiden minuutin kuluttua, oli henki poissa. (Yleistä hämmästystä ja ulkokullattua surua).

Martel. Ohhoo! — Niin, niin! Ihminen ei tiedä, missä silmänräpäyksessä täytyy täältä lähteä, — — Siis ei mulla enään ole enoa! — Hm!

Martel. Niin, erinomaisen jalo sydän! — Mutta hänelle pidetäänkin kuninkaalliset maahanpaniaiset, me emme säästä mitään, osoittaissamme hänelle viimeistä kunniaa.

Robineau. Huomatkaamme — se olisi suuri synti. Sillä hän oli eläissään yksinkertainen mies, joka vihasi kaikenlaista loistoa ja huomion herättämistä.

Martel. Niin olikin — minä luulen sentähden, että niin yksinkertaiset hautajaiset kuin suinkin, ovat parhaiten hänen mielensä mukaan. Niin yksinkertaiset kuin suinkin! —

Martel. Niin, ken tietää kuinka monta surua hän vielä olisi saanut kärsiä. — Tuo naiminenkin — — (muuttaa ääntä). Tottakin! Ei hän vain lienekkään tehnyt testamenttia!

Martel (pysähtyy). Meidän? Sen asian kanssa ei sinun ole juuri mitään tekemistä.

Martel. Mutta sinähän lupasit hakea naimaeron Henriette'stä? Ja omasta puolestasi olet sinä aivan vieras asiassa.

Robineau. Minä luulen, sinä alat pienen koti-riidan. Min'en luonnollisesti ole koskaan todella tarkoittanut hakea eroa hänestä.

Galouzou. Luonnollisesti, eikä Laurakaan. Paitsi sitä, ei toivotuksilla ole mitään laillista voimaa.

Henriette (Robineau’lle). Sinä olit jälleen, kuten tavallista, tekemäisilläsi suuren tuhmuuden.

Philip. Todellakin, nyt muistan erään seikan. Silmänräpäys ennen kuolemaansa viittasi hän schatulliinsa, mainiten jotakin 300,000 fr:ista, mutta hänen äänensä oli niin heikko ja epä-selvä, ett'en oikein saanut selville, mitä hän sillä tarkoitti.

Martel ja Robineau. Niin, se meidän pitää tehdä! (Kaikki, pait Philip kiirehtivät, ovelle, jonka Plumet samassa aukasee. Seisahtuvat).

Plumet. Niin, eno, joka on kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä, minun poissa ollessani, on sanottu. Sanoinhan minä teille, hra Galouzou, että seinät ovat jotenkin ohuet, tuonne huoneesen voipi selvästi kuulla jok'ainoan sanan, mitä täällä puhutaan (Sarazin, Dutocq, Clemence, perällä).

Philip (tyytyväisenä hieroen käsiään). Jonka minä olen pannut toimeen, — niin. Minä tahdoin kaiken mokomin opettaa orpanan oikein pohjasta pitäin tuntemaan teidän "rakkautenne" ja "enokultanne" ja mitä tohveleilla sekä yölakilla tarkoitettiin — hahaha! Ja paitsi sitä tahdoin näyttää neiti Clemence’lle, ett'ei orpana aivan suurta vahinkoa kärsi, päästessään vapaaksi mokomista "sukulaisista".

Henriette. Emme! Hyvästi! Onnea "uudelle" perheelle! (Robineau ja Henriette pois).

Martel (pilkallisella kohteliaisuudella Plumet'ille ja Clemence’lle). Enon uudet olot näyttävät tulevan niin lupaaviksi, että minä suurella surulla sanon — jääkää hyvästi! (Martel ja Laura pois),

Plumet (Dutocq'ille ja Sarazin’ille). Jos tekin nyt hylkäätte minut, olen minä ypö-yksinäni maailmassa. (Dutocq ja Sarazin antavat hänelle kätensä).

Clemence (tarkoittaen Pauline’aja Lucien’iä). Tuossa on vielä pari, joka ei muuta toivo, kuin saada kiittää teitä onnestaan.

Plumet (iloisena). Olkaa huoletta, lapseni! (Lucien’ille) Minä annan sinulle niin paljon rahoja, että voit ostaa Dubarle'n liikkeen.

Plumet (Paulinelle). Ja huomenna käyn minä isänne luona, puhumassa "hyvää kaunista" Lucien'in eduksi.

Pauline. Menkää sitten oikeuteen klo 12 ja 2:n välillä, siellä te hänet varmemmin tapaatte.

Sarazin. Kovin toki tuntunee oudolta, aina kotiin tullessa, nähdä Clemence’n huoneen olevan tyhjänä.

Plumet. No, Herralle kiitos, että vihdoinkin ollaan näin pitkällä! — "Ei pidä uskoa ystäväänsä, ennenkuin on sitä hädässä koettanut," — sanotaan, mutta siihen lisään minä: Ja sukulaistaan vielä vähemmin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENON RAHAT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Enon rahat

ENON RAHAT

TH. BARRIÈRE

JÄSENET:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE