Title: Kolme
Runoantologia
Author: Elina Vaara
Katri Suoranta
Katri Vala
Release date: January 18, 2026 [eBook #77730]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1930
Credits: Tuula Temonen
language: Finnish
Runoantologia
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.
I. Syyskirkkaus.
Syyskirkkaus
Oodi
Ilta
Ole tervehditty
Rukous
Taivaani
Ilo
Vaelluslaulu
Kukkula
Paimenen laulu
Aamulaulu
Inspiratio
Dityrambi
II. Pilven varjo.
Salattu kevät
Heräävä rakkaus
Kevät, armaani
Lyhty
Jääloistoa
Kuolleet lehdet
Pilven varjo
Kysymys
Kevätmyrsky
Onnen laulu
Kauneus
Silmät
Kuun alla
Tuulen laulu
Sanaton laulu
Tumma laulu
Sydämet
Hiiltynyt
III. Laulu kuolemattomuudesta.
Kohtalo
Pieni laulu
Syntymätön laulu
Talvi-ilta
Valkovuokkojen aikaan
Ennen syntymääs
Rannalla
Rauha
Laulu kuolemattomuudesta
Maan laiturilla
Andante religioso
Kauneus
Legenda
Onnellinen
Tornin rakentajat
Katkennut kukka
Autio kaupunki
Huuto
Kuolema
Valvoja
Vapaus
Aurinkolautta
Tähti
Ennen kevättä
Valkeat aamut
Uni
Malja
Vaellus
Meri
Ikävä
Kielot
Myrsky
Laulu rakastetulle
Satu
Matka Eedeniin
Valitus
Herääminen
Nymfi soittaa
Kevät
Sininen aamu
Tänään
Lentokoneelle
Lampun epitaafi
Sanat
Etuvartio
Astraia
Meteori
Profeetta
Alpeille
Lapsen silmät
Syys
Vanha kevätlaulu
Kismet
Laulu nuoresta Joosefista
Kolme pientä runoa
Kohtaaminen
Viimeiseen päivään
Beata Beatrix
Tähti
Hauta meressä
Sumua
Ylösnouseminen
Lapsuudenkoti
Jäälautalla
Lokki
Rannalta
Lahdella
Aamu
Tyhjä kehys
Proteussydän
Juopa
Kirje
Sininen liekki
Siunattu
VI.
Alkanut vaellus
Laulu Kuolemalle
Ojennetuin käsivarsin
Kevät
Runoja
Ei ole pilveä
syyskuun taivahan yllä.
Mutta sen loiston
jäänsinisen näen kyllä.
Riitti jo kaipuu
voimaton. Tahtoni heräs.
Kuin tämä aamu,
kimmellä, sieluni teräs!
Jos olit äsken
punaista, hehkuvaa tulta,
nyt olet puhdas,
valkoinen kuin sula kulta.
Nyt olet kirkas,
nyt olet kylmä ja vapaa.
Syksyn taivas
veljenkatseesi tapaa.
Kohtalon kilpeen
kerran sun taittua annoin.
Nyt valan sulle
vertani kalliimman vannoin.
Totuuden ahjoon
heitin sun — kuolemanpaloon.
Nyt ylös nouse
hengen ylpeään valoon!
Sinä päivänä, kun sinut kohtasin,
yli taivaan mahtavat pilvet uivat.
Unen maailmoiksi ne hahmottuivat.
Lumi tuoksui ja siivin valtaisin
kevättalven hankia halkoi tuuli,
ja kaukaa — sen henkeni kuuli —
soi malmiset kellot.
Rakas sielu, ma kanssasi vaeltaa
sain rikkahan, kallihin kohtalon-vuoden.
Lumen, auringon loistoa sieluuni juoden
olen kuunnellut tuulien huminaa.
Se on kasvanut, paisunut aikain mennen —
kuin nyt, niin korkeaks ennen
vain noussut ei koskaan.
Tänä päivänä täysi ja kypsä on syys.
Nyt koivujen vihreys hento ei kestä,
mut mäntyjen armaasta synkeydestä
soi laulu niin tumma kuin iäisyys.
Se on kalliorantojen kuohunta loitto,
se on tuhanten latvojen soitto
ja huokaus mullan.
Rakas sielu, ma sinulta kaiken sain:
jos tänään on kuoleman silmätkin hyvät
ja tielläni varjot niin siintävän syvät,
tuo kaikki on kirkasta oppias vain.
Oi, maailman ääriin jos jalkani vie mun,
yhä virta voiman ja riemun
käy sinusta minuun.
Kultainen taivas,
tyyni loistosi anna!
Maan sydämelle
kirkas loimusi kanna!
Liekehdi, musta,
salamyhkäinen vesi!
Hehkuvan salli
kylmän pimeytesi!
Puuntakaa, vuoret,
syttyen ehtoon paloon!
Pilvien varjot
rinteillä, liukukaa valoon!
Ihana ilta,
siunaa ihmisen mieltä,
suutele hiljaa
Jumalan ikkunan pieltä!
Herra, ma saavuin Mamren tammistoon.
Kaukaa jo aavistin sinut — täällä vasta
tuulen pauhusta, puiden huminasta
askeleesi ma eroittanut oon.
Ole tervehditty, jumalvieras
ikuinen, kirkas
Herra, paimentolaisena harhailin
virtojen luota erämaan kohtuun hamaan.
Koskaan yöksi en yöpynyt paikkaan samaan,
pimeydessä telttani pystytin.
Ole tervehditty, jumalvieras
ikuinen, kirkas.
Kasvosi, ah, ovat salama ja hiljaisuus.
Kasvosi, ah, ovat myrsky ja aamurusko.
Vaippas on henkeni väkevyys ja usko.
Äänesi tunnen: se öin mua unessa huus.
Ole tervehditty, jumalvieras
ikuinen, kirkas.
Sammuvin silmin näen minä valtaisen näyn.
Herra, Herra, mikä on palvelijasi,
että mun sallit katsella kasvojasi,
kun sua vastahan tammien alla ma käyn!
Ole tervehditty, jumalvieras
ikuinen, kirkas.
Jumala, Henki,
lävistä minut!
Elämä, Totuus,
ota minut omaksesi!
Sinä, joka vahvistat
toukomettisen äänen
ylitse pasuunain pauhun!
Sinä, joka valitset
viidakon hennoimman virven
palavaksi pensaaksesi!
Kultaloimussa pakenee
aurinko länttä päin.
Tuskaa tuntoni vapisee;
tutkin sydäntäin.
Kerran päiväini viimeinen
ruskotus sammuu pois
kuin sen viinihehkua en
nähnyt ma koskaan ois.
Mutta kun pimeys nielee maan,
meren ja tornit nuo,
ihmeen Jumala armossaan
tapahtua suo.
Kauas hetkellä kuoleman
luotani siirtää hän
muiston sairaan ja polttavan,
murheen jähmettävän.
Katso, ilo ja kauneus vain
tulvii ylitsein!
Tuulta hengitä ulappain,
tuoksua syreenein.
Raikas, ihana taipumus —
siinä taivaani mun,
siinä autuus ja siunaus!
Kuolen riemuhun.
Ma istuin luona ikkunan rantamajassani,
kun sumuun peittyi syksyinen meri
ja länteen painui auringon hehkuva pyörä,
niin punainen kuin tuli, kuin veri.
Ja sumuun peittyi haljennut ikkunakin.
Ma itkin hiljaa ilosta ja ruutuun kirjoitin:
Kun tunnet runon riemua,
kiitä Jumalaa!
Kun tunnet tuskan suonissas,
oi kiitä Jumalaa!
Keväällä taitoin
vihreän vaellussauvan.
Taival se alkoi,
jolle jo kaihosin kauan.
Nurmien silkkiä pitkin
polkuni vei.
Jos minä joskus itkin,
huolta se ei.
Kuuntelin kohua
kaukaisten taivahanrantain.
Taakkaa ei mitään,
jot' oisin uupunut kantain.
Kaiku mun uhmani kosti
ilveineen,
nauraen lauluni nosti
harteilleen.
Kuljin ja saavuin
Elämän kaupunkeihin.
Siellä ma hukuin
viiniin ja seppeleihin.
Silmäni nautinnon humu
sokeiksi löi.
Mutta mun sieluni sumu
ympäröi.
Soihdut jo sammui,
turha on juhlia jatkaa.
Tuntoni ruoska
viiltäen vaativi matkaa.
Syvälle tuskaani omaan
hautaudun:
tuhlasin arvottomaan
voimani mun.
Syyspuron kolkon
solinan metsissä kuulen.
Sieluuni lankee
sade ja humina tuulen:
Ihminen, taivas ei nuku
kohdallasi —
katso, on tähtien suku
vartijasi.
Noustessa aamuun
lohtu on ahdistetulla.
Mit' oli kaikki,
josta nyt murhe on sulla?
Nuoruuden hurma — vain vahto
virtaavan veen.
jonka on määrä ja tahto:
Iäiseen.
Kuule, suuren kukkulan sielu puhuu!
Kaiun huulin kaukaiset rinteet huhuu.
Puiden henkien polkuja hiipivän kuulen.
Latvasta latvaan vyöryy humina tuulen.
Siellä on puhtaiden siipien valtakunta!
Aamuinen taivas antaa suojaista lunta.
Siellä nyt lintu, yönsä oksalla maannut,
kosteat siipensä avaa, kohta kun sade on laannut.
Lammaskatraassani valkeassa
itse hilpein karitsa ma oon.
Toista rikkaampaa jos maailmassa,
tuonpa nimen kaiku mainitkoon!
Minkä uneksin, sen kohta omistan,
enkä mitään tiedä puuttuvan
vihreästä onnestani.
Iloinen on ikävyyskin täällä!
Olen paimen, nauran vuorillani.
Niinkuin sammal paaden rintehestä
kiivetessä irti lohkeaa,
kaikki raskas murhe sydämestä
hiljaa kumahtaen putoaa
kuiluun unhoituksen. Kevyt olen jo!
Hymyy korkealta aurinko
kultahius, mun armahani.
Itse olen avaruuden tuuli!
Olen paimen, nauran vuorillani.
Lähde vilpas vettä mulle tarjoo,
mätäs punaisia marjojaan.
Kuusenhavut lepoani varjoo,
kun ma iltaisin käyn nukkumaan.
Riittää vuoteekseni puissa lehtiä!
Yhä ylemmäksi ehtiä
tahdon — eteen Jumalani,
tuonne, missä ikilumi hohtaa!
Olen paimen, nauran vuorillani.
Syystaivaan kylmä kirkkaus
nyt hohtaa kuvastimen lailla,
ja pihlajien punerrus
kuin verihelmin hehkuu mailla.
Ja kuusenlatvain keinuvain
ma ikkunani alla kuulen
nyt humisevan laulahtain,
kun aukee siivet aamutuulen:
Sa kulje siltaa auringon
ja ole vapaa, onnellinen!
Ei tunne taakkaa kohtalon,
ken keinuu alla ilmain sinen!
On tuoksua, on suhinaa,
on sateen raikkautta täällä!
Sun murhees tuuli irroittaa
kuin kuolleet lehdet syksyn säällä!
Sydämen rehellisyys oli multa,
Vapaus juurtesi raikas vesi.
Niin sinä, Jumalan siemen,
paisuit voimasta siunauksen.
Liikahti sirkkalehdet,
yleni vartesi, ensin hento, valoon.
Nyt olet väkevä virpi!
Kuule, sankassa katveessa lehties
kohisee kiitollisuuden riemu,
humisee elämän hurma.
Inspiratio!
Jumalten virta,
kanssasi yhtä ma olen.
Naurua onnellista on rintani täynnä,
naurua elämälle,
naurua kuolemalle!
Nyt ei saavuttaa mua voi käsivarret
ihmisen toisen!
Vuorilla tanssin,
laaksoissa kisailen,
vapautta hengitän,
nuoruutta värisen!
Jumalten virta,
kanssasi yhtä ma olen!
Rannalla meren jäätyneen
sain tuntea ma kevään ensi hurman,
kun olin aivan hiljainen ja nöyrä.
Kovat, kylmät silmät
eivät näe kevättä,
kevään kuisketta ei kuule korvat ylpeäin,
eivät kevään tuoksua he tunne.
Taakse muiston murheen,
taakse usvan tiheän ja siniharmaan
kätketyt on kevään kasvot ihanat.
Herää, hunnutettu nukkuja!
Tuulessa jo hulmuu hiustes pilvi! —
Kauas pitkin rantoja näin kaikui huutoni
ja häikäisevä aurinko nousi.
Olin onnellinen
salatiedostani.
Kimmelsi valkea maailma valkeaa tulta
aistini huikaisten —
kunnes aivan hiljaa
hiipi kylmä uhma minuun jälleen,
ja kevään hauras, kristallinen olemus
jääsirpaleiksi helisten särkyi.
Heräävä rakkaus —
lintuja, jotka lentävät huimaavan kauas.
Vedenharmaita pilviä.
Hämmästyneet kasvot ikkunassa.
Aamunnousun kultajuova.
Värisevä hiljaisuus.
Kevät, armaani,
saavu jälleen, mua suutele.
Hyasintin lailla tuoksuu hiukses,
otsallas on lumen viileys,
huulillasi verenlämpimillä
huoku tuulen, kukkien.
Kevät, armaani,
kuunnella mun sydäntäsi suo!
Silloin kautta korvan valuu minuun
sykähtely sinun elämäs,
vavahtaen herää kuollut olentoni,
sielu, ruumis tulta taivaallista on!
— — —
Sinipunertavat iltapilvet
valoisassa hämärässä uivat.
Sulaa, hajoo kuumiin kyyneliin
talven jähmettynyt kaipaus.
Syttyi varhaiskevään iltaan
lyhty kimmeltäin,
ja sen keinuvan niinkuin kellon
tummassa sinessä näin.
Kuulin askelteni alla
lumen narskuvan.
Tunsin kylmän ja puhtaan tuulen
otsaa koskevan.
Raikas, rauhallinen varmuus
silloin valtas mun.
Syttyi vihreää tähteä kaksi:
silmät kaivatun.
Kun olin nuori, kerran silmät näin
niin kummalliset. Unhoita en niitä.
Ja vaikka ikuisuus on vierryt siitä,
ne vielä elävinä välkkyy edessäin.
Ne silmät kimaltaa kuin alppijää.
Ja kehä kirkas sinisyyteen sulkee
mun sieluni, kun vaiti ohi kulkee
hän — kylmä uni täynnä kylmää ikävää.
Vain kerran valta kuninkaallinen
on mulla: nyt ei katsettaan hän nosta.
Hän sulaa aavistuksen hurmiosta
ja käsiäni etsii, ääni vavisten.
Oi, jyrkänteellä hohtaa Edelweiss,
on ilma kevyt, puhdas, ihmeellinen.
Mut säilymään tuon valon, tuoksun, sinen
vain hengen aurinkoinen, kirkas voima sais.
Miks väkevien osaa tahdoinkin?
Ma tiedän: niin ei olentoni luotu.
Kun ensi malja arasti on juotu,
se särkyy lailla heikon, hauraan kristallin.
Niin talveen valkoiseen ja kirpeään
taas jähmettyy sen hetken loisto, huuma,
ja tuomitaan mun sydämeni kuuma
taas alppijäätiköille, viluun viiltävään.
Tahdoin olla
pakanallisen nuori
yhden ainoan kerran.
Tahdoin olla
kevyt ja ilman ajatuksia
yhden ainoan kerran.
Tulin omaksesi,
koska olit kaunein.
Sydämeni oli silloin aivan kylmä.
Mutta en voinut antaa
raukenevaa tomuani
antamatta myöskin sieluani.
Enkä nyt halaja muuta
kuin sinun sieluasi.
Mutta, ah, niin kaukana
on sinun sielusi!
Hyväilyni putoavat
kuin lakastuneet lehdet
ihanilta kulmiltasi.
Itken toivotonta rakkautta!
Pilven varjo löytää levon meressä.
Sieluni ei löydä
rauhaa sinussa.
Rakkaus ei rauhaa
ja hiljaista iloa.
Rakkaus ei ole uni
kukkivan puun alla —
vaan se on pelkoa,
joka ei koskaan tyynny.
Janoa, nälkää,
joka ei koskaan sammu.
Oletko vielä yhtä voimakas
kuin olit silloin?
Herätit kaiken elämään,
sykkimään ja hengittämään ympärilläsi.
Oletko vielä taivaan sinen,
tuoksuvan maan ja leikkivän veden valtias?
Syntyikö ihme
vain minussa itsessäni?
Versoiko kaikki
omasta sielustani ja verestäni,
niinkuin rakkauteni oli
minun!
Sinä olet kevätmyrskyn
siivekäs jumala,
kauas minua kanna!
Huolettomuutesi
kultainen sinetti
otsalleni anna!
Heikko sieluni kiusaa minua.
Sinulla on huima, naurava sydämeni!
Sinä olet kevätmyrskyn
siivekäs jumala,
vie minut kauas, kauas!
Tahdoit kuulla yhden lauluni.
Olin unohtanut kaikki lauluni.
Rytmit laulujen ei riitä
kertomahan autuuttani.
Silmissäni, huulillani
näet heijastuksen siitä.
Kuinka myrskyssä ma pelkäsinkään,
kuinka vapisin!
Läpi olemukseni nyt keinuu
kaiku tyynen mainingin.
Katso kirkkautta vetten!
Tiesinhän ma varmaan, etten
hukkuis, kun mun käsivarsin kiersit väkevin.
Tahdoit kuulla yhden lauluni.
Olin unohtanut kaikki lauluni.
Sydämestäni vain löysin
yhden suuren hymyilyn,
helmen valtamereen kätketyn.
Se on kaunein lauluni.
Sa seisoit edessäni syksyn kirkkaudessa,
oi avaruuden kaunein kasvatti.
Valoa auringon sun oli sielusi.
Niin heimos väkevyyttä säteillen
sa seisoit edessäni syksyn kirkkaudessa.
Ja kaislat kultaiset kuin harpun kielet soivat.
Kuin veden pinnalla puun varjo värisee,
niin tumma kuvani sun silmäis kalvossa.
Ja minä rampa, vanki, olennoista halvin,
kuin viinin kalliin join ma veres musiikin.
Ja kaislat kultaiset kuin harpun kielet soivat.
Hiivin sävelten kultaiseen taloon,
kun olin pieni, murheellinen tyttö.
Korkeista ikkunoista
hulmahti resedain tuoksu.
Kuultavat valo-olennot virittivät viulunsa
ja hiljaisen musiikin halki
sain katsoa niihin kauniisiin silmiin,
joita en ole vielä valveillani nähnyt.
Unesta herätessäni
halusin heittäytyä lumeen ja kuolla,
vaikka olin pieni tyttö.
Niin suuri oli kaipuuni.
Vuodet vierivät.
Ylenin neidoksi.
Kohtasin enkelin silmät.
Kohtasin saatanan silmät.
Ikävöin ihmisen silmiä — niitä,
joita en ole vielä valveillani nähnyt.
Ruuheni keinuu ääneti kuun alla.
Hyvä on kaislojen apeaa suhinaa kuulla.
Hyvä on joskus paeta onneaankin.
Hyvä on olla ihanasti murheellinen.
Lohdullista on kerran olla yksin
keskellä vihreää merta,
kalpean kuun alla.
Veden kylmä, hiljentynyt ääni
valtimonsykkeenä lävitseni soi.
Olen vain usva, öisistä vesistä noussut,
olen vain kaisloista yksi,
nimeä ja kohtaloa vailla.
Olinko milloinkaan se salainen, lämmin virta,
joka poreili kätkössä jäisten syvyyksien —?
Olenko milloinkaan minä antanut rakkauteni
kuolemanvakaasti, huumaantuneena
kalpean kuun alla —?
En usko enää elämään
enempää kuin kurjenkellon sineen,
joka haalistuu ja varisee
muutamassa kesäisessä päivässä.
Puu kuiskii puulle
tuulen tuomaa tietoa:
»Valhetta, valhetta, valhetta».
Kuitenkin on ihana kallistaa päänsä
mesimarjankukkien keskelle
ja juoda suloisen valheen lähteestä
kyltymättömästi, kyltymättömästi.
Mitä siitä, jos juodessani
säikähdän kalpeita kasvojani!
Lävitse öitteni unen
humisee tuulen laulu.
On pehmeä ja murheellinen hieta,
johon painuvat askeleeni äänettömät.
Miten horsmien tuohukset palaa
ja kuuset on synkeän sinivihreät!
Mun sydämeni on kuin lapsi
ja sen yksinäisyys on kuin vilunväristys,
kuin köyhä ja surullinen hieta,
kuin uupunut savu — ja metsän pimeys.
Katkeruuden hekuma on sielulleni rakkaus.
Kuumin kyyneltulvin peitän synkät, kauniit kasvosi.
Sentään autuasta nojata
raskas pää on rintaan ystävän
ja niin turvallista tuntea,
että meillä yhteinen on murhe elämän.
Sulatin itseeni ihmissydämiä:
yksinäisyys oli kauhea.
Paloin:
poltin kauniit sydämet.
onnettomuuteni liekissä.
Mutta ne ylpein siivin
lensivät aurinkoon!
Koskaan, sydämet,
te kimaltavat linnut,
koskaan en lakkaa teitä rakastamasta.
Katso, tähtimeressä äärettömässä
olen vain pieni, hiiltynyt maailma.
Autius kotini, osani yksinäisyys.
Sydämeni paisui tummasta viisaudesta.
Kerran viheriöitsin, elämää kannoin,
uneksin kauneudesta — itseni petin.
Turhaan anteeks anoin nöyryydessä:
järkkynyt ei oma tuomioni.
Totuuden tuli
saavutti minut.
Leppymättömät liekit
polttivat minut.
Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta.
Kevät saapui ja herätti heidän sielunsa rakastamaan.
Kuin kaksi uhriliekkiä puhdasta, autuasta
sinitaivaita päin ne nousivat, vavisten toisiaan.
Oli vielä silmulla puut, lumipälviä tuolla ja täällä.
Utu kylmä ja valkea aamuin leijaili pinnalla veen.
Mikä kuulaus ilmojen! Tuulet huokuivat kumpujen päällä.
Oras nouseva verhosi laaksot hentohon vihreyteen.
Joka aamu hämmästyksellä yhtä raikkahalla
nuo kaksi kaunista lasta toisensa kohtasivat
kuin ensi ihmiset aikojen rannalla ruskottavalla.
Oli silmänsä suuret, autereiset ja kosteat.
Joka päivä päihdytti heitä harhailu onnellinen.
Jalat joustavat siivitti ihana, siintävä kaukaisuus.
Oli ihmeitä haihtuva pilvi, lehden puhkeaminen.
Joka hetki aukeni heille maailma tuoksuva, uus.
Joka ilta huumauksensa taivaasta huikaisevasta
nuo kaksi kalveten astuivat maahan todelliseen.
Kuin linnut säikähtäneet lumoverkosta kimmaltavasta
pois riistäytyin he kauas lensivät erilleen.
Sade vihmoi, aurinko paahtoi kenttiä multaisia.
Kohos niille kukkien aaltoavaiset paljoudet.
Veri paisutti viinimäkien terttuja kultaisia.
Rypäleinä keskellä helteen kypsyivät myös sydämet.
Oi kukkien riutuvaa hehkua rajalla kuihtumuksen!
Oi punaisten, keltaisten lehtien loistoa liekehtivää!
Väri taivaan tummeni, sai vedet mustan kimmalluksen
Maa huokui niinkuin kuumeen houretta näännyttävää.
Eron raskaan hetkellä silloin, ehtoovartion aikaan
levis ukkospilvien siivet synkistäen yli maan.
Löi salama häikäisevästi — ja ah, miten oudoiksi saikaan
leimahdus silmät nuo, jotka täys oli haavettaan.
Veren kohina täytti yön, tuon aution, kuolleen ajan.
Povi luokseen povea toista käskevän kuumasti pyys.
Pois hävisi erämaa, pois väliltä kahden majan.
Soi myrskyssä elämän riemun ja tuskan määrättömyys.
Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta
ja he vannoivat uskollisuutta hetkehen viimeiseen.
Mut miksi he toinen toisensa itkusta lohduttomasta
yön tunnein yllättivät, kuun paistaissa pimeyteen?
Pyhä, arka, valkoinen lintu — aavistus, haaveksunta
oli taivaiden paloa säikkyen paennut heiltä pois.
Raju nyyhkytys herätti heidät usein keskellä unta:
oli kuin sen kaukaisten siipien havinaa kuulleet he ois.
Kävi raskaaksi elämän tie, suru kasvoi kauhistavaksi
kuin oisivat kylmät laineet nousseet ylitse pään.
Ja etsien kuolemaa nuo poloista lasta kaksi
alas jyrkänteeltä syöksyivät kuiluun syvimpään.
— — —
Tulenhohtavat taivaasta portaat kaartuivat yöhön maiseen.
Jumalhaamut kahta kultaista paaria kantoivat.
Meren helmaan he toisen ruumiin kätkivät kuultavaiseen
ja sen toisen kauaksi kallioluolaan hautasivat.
Myriaadien vuosien jälkeen he löytävät toisensa kyllä,
kun ylitse hautojen koittaa maailman aamu uus.
Tuhatkimmelteinen silta on meren ja vuorien yllä,
ja heidän askelistansa värisee avaruus.
Myriaadien vuosien jälkeen he eivät itkeä saata.
Jumalhenkäyksestä heidän sielunsa kirkastuu.
On silloin rakkaus tuo, jok' ei kestänyt koskea maata,
iankaikkisuuksien keväässä kukkiva, kultainen puu.
Tahdotko olla tähtiystäväni,
sukua sielun ja veren?
Saat olla kylmä, jos olet kirkas
soihtu yli kuohuvan meren.
Ääntäsi kaipaan, sytyn silmistäsi
tummahan murheen paloon.
Tahdotko olla sydämeni autuus
ja viedä minut taivaiden valoon?
Ne silmät, joilla on korkein valta
ajatustesi yli —
se suu, jota suutelematta et malta
olla, kun aukee syli —
se ihminen, joka on armas ja pyhä,
jääpi lauluas vaille,
siks' että se laulu jää soimaan yhä
sielun aarniomaille.
Pimeys
Humina tuulen.
Huuruisten vetten päällä
himmeät, kaukaiset valot.
Maailma nukkuu,
luminen, kaunis maailma
helmassa tumman taivaan,
helmassa jumaluuden.
Lapseni, sulje
usvaiset, raukeat silmäs.
Hyvä on vaipua
unehen viattomaan.
Luonasi suurten siipien havinan kuulen.
Luonasi, puhdas,
hengitän jumaluutta.
Nyt lehtimetsän siimeksessä kukkii valkovuokot
ja viileästi tuoksuu aamupilvi.
Vain joku harva sadehelmi kuuluvasti putoo maahan.
Vie mua kotiin ujo, tumma polku.
Jo varmaan silmät siniset siell' unestansa avautuvat
kuin täynnä kasteisia maailmoita.
Oi kadotetut maailmat! Ma saavuttaa en milloinkaan,
en koskettaa voi niitä käsilläni.
Ja kuitenkin ne löydän, kun sun läheisyytes tunnen.
Mun sydämeni kaipaa nähdä jälleen pienet kasvosi,
oi lapsi, olet valkovuokko, olet aamupilvi.
Silmiisi katson ja näen niissä kukkien taivaan,
perhosten taivaan ja kastehelmien taivaan.
Kaikki ne loistivat ennen syntymääs.
Ja äitisi kulki niin ihanaa unta nähden,
uinahti illoin valohon valkean tähden —
suviset yöt oli ennen syntymääs.
Ikkunan alla aaltoili sininen heinä,
tähdet välkkyivät Jumalan kyyneleinä —
syyskesän yöt oli ennen syntymääs.
Lapseni, saitko sa pienten kukkien sielun,
perhosten sielun ja kastehelmien sielun:
kaikki ne sammuivat ennen syntymääs.
Suolaruohossa
meren rannalla
aaltoja kuuntelet, lapsi.
Ja vanha, sokea urkuri — meri —
soittaa sinulle aution koraalinsa.
Äitis on lähellä —
kuitenkin kaukana:
hänellä on outo, hurmaantunut ilme.
Äitis on paennut omaan kaipaukseensa
suljetuin silmin,
huulilla huokaus, laulu.
Aaltoja kuuntelet,
suursilmä lapsi.
Aaltojen ääni on tumma ja aavistavainen.
Ja kuihtunut kuusi on kuin harmaata savua
rannalla meren.
Pilvisen päivä hämärä
on sulautunut hiljaa
tummaan iltapimeään.
Ilma on pehmeän harmaa.
Kuuluu vain maininkien uupunut keinunta
ja lehtien huokaava hengitys.
Olemme aivan lähellä unta.
Yksi vain valvoo:
jumalainen rakkaus, väkevä kuin luonnonvoima,
virtaa läpi maailman jokaisen solun.
Siksi, armas lapsi, joka lepäät helmassani
pienen linnun lailla, pesään nukkuneen,
unesi on lempeä kuin itse lempeys,
unesi on rauhainen kuin itse rauha.
Tänään melkein vaiennut on tuuli.
Vielä syvään hengähtää sen huuli
meille hyräellen
syksyn laulua,
kukkaa keinutellen
suurta, keltaista.
Punertuvin lehdin langassaan
villiviini huojuu portahalla.
Päivä paistaa, meri siintää alla.
Kuusen siimes uhkuu tummuuttaan.
Oi, syysvalon kuulaus ja hyvyys!
Oi, syyslämmön kypsä hehku, syvyys!
Leikkii auringossa
lapsi naurusuu,
loistaa silmä, jossa
taivas heijastuu.
Leikin hurmaa sulle kaikki on.
Vaan ken aavistaa, on liian vakaa —
siksi mulle kyynelhunnun takaa
hohtaa kultarihmat auringon.
Kun sa joskus oudon tutkivasti
katsot äitiäsi sieluun asti,
siellä värähtääpi:
mietin, milloin jo
siivet levittääpi
tumma kohtalo.
Lehden varjoa ma säikähdän.
Kohta kuinka kyselyihis vastaan?
Itse ihmetellen ainoastaan
harhaillut halki elämän.
Pysyy taivas, aurinko ja meri —
meillä päivien on mitta eri.
Kuoleman et tunne
kylmää nimeä.
Kunne vienee, kunne
polku pimeä?
Lapsi, lapsi, kuinka kestää voin,
jos mua vielä kerran soimaat tästä
sangen tuskaisesta elämästä,
jonka sokea ma sulle soin!
Sädekimppu kimmeltäen sinuun
lankee. Tunnen, suuttua et minuun,
kallis, sentään saata:
ihme kaunehin
olla multaa, maata —
hiuksin kultaisin!
Katso, korkea on avaruus,
kevyt ilman tuoksu hengitellä.
Unet ihanat on ihmisellä:
satumme on kuolemattomuus.
Kuule, sadun tuon ma kerron armaan!
— Tuhat vuotta vierinyt on varmaan.
Jälleen tahtiin noiden
pienten jalkojen
alla vaahteroiden
juoksee lapsonen.
Silmissään on sinun hymyilys —
oi, hän kaltaises on, lemmikkini,
ympärillään syksyn tumma sini
ja syysruohon raikas vihreys.
Samat leikit ikivanha kuusi
nähdä saa, yks kuitenkin on uusi:
kukka kastelehti
hänen pivossaan —
toivomme, jok' ehti
terään tuoksuvaan.
Kruunu kirkas säihkyy päällä pään,
puut ja pilvet kumartavat lasta:
kaikki valo, kaihoomamme vasta,
tulvii silloin yli lapsen tään.
Runoja
Kuljen, kuljen sydän palaen
alla sädehtiväin lamppuketjujen.
Lunta sataa hiljaa, tuoksuvat
vierelläni kukat suuret, valkeat.
Kaupunki on oudon utuinen.
Mitä täältä etsin, sitä löydä en.
Kuulen kohun kaukaa: planeetat
halki avaruuden syöksyy valtavat.
Valtamerten yli ennen kaipasin,
avaruuden rannalla janoon tähtihin
nyt kaukaisiin.
Elämässä kaiken, kaiken kadotin.
Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin
Maan laituriin!
Minun alaston sieluni
kohoo läpi avaruuksien
kuin sokea, huikaistunut lintu.
Tähdet keinuvat ympärilläni
kuin äärettömät kukat yötuulessa.
Ei ole muuta kuin tämä nouseminen,
virran huumaava kaipaus mereen,
väkevyys, jota ei vielä ole,
syntymätön tähti.
Autuuteni on rajaton,
autuuteni suutelee taivaan ovea,
kun suuren valkeuden ihana säde
tarttuu vavahtavaan sieluuni kuin käsi.
Avaruudet ovat polvillansa.
Auringosta aurinkoon käy huuto:
Jumala!
Etäällä,
minne eivät silmämme näe,
ylenee pyhä kukka
tähtisyvyyksien yllä
sanomattoman hiljaisena.
Purjehdin hauraassa veneessäni
yli kolmen pimeän meren.
Rajalla,
mustassa vedessä
huikaiseva kirkkaus
kuin ylösnousemuspäivä.
Peitän kasvoni, janoan:
vain kuvajainen Maan merissä.
Voinko käteeni vangita veden
haihtuvan hohteen,
sirun kuvajaista?
Etäällä
tähtisyvyyksien yllä
polttava saavuttamattomuus.
Kasteisena aamuna
heräsi keltaharsoinen haltiatar
kädessään loistava siemen.
Se säteili kuin Jumalan silmä.
Ja haltiatar vaelsi laulaen
yli aivan nuoren maan,
siniselle vuorelle
hän kantoi siemenen kasvamaan.
Taivas punertui sinä yönä,
kun valtainen terä aukeni vuorella.
Ja tuulella oli ihana salaisuus:
suuri kukanlehti putosi humisten maahan,
ja ihmiset lukivat siitä sanan RAKASTAA.
Ja he riitelivät siitä ja selittivät sitä,
mutta vain yksi sen ymmärsi.
Hän kulki heidän keskellään niin ihmeen hohtavana
ja hänen täytyi kuolla,
sillä ei kukaan voinut nähdä
hänen silmistänsä katsovaa Jumalaa.
Onneni on avaruus,
jossa auringot syntyvät ja kuolevat.
Niin onnellinen on vain se,
joka seisoo rajalla,
joka on kulkenut
kauhun ja kärsimyksen pimeän tien,
kuullut sydämensä huutavan
jättiläispyörän alla,
nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään.
Niin onnellinen on vain se,
jolle ei ole jäänyt mitään,
joka on vain värisevä lanka
yli elämän ja kuoleman rajan.
Olen kahden ihanuuden välillä:
elämä — huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema — ihanasti kiehtova
niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla.
Vaellanpa elämään tai kuolemaan,
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
Välkkyvällä miekalla
karkoitti enkelisi meidät
ja hajoitti ihanan tornimme Baabelissa.
Olemme ylen surulliset,
emme ymmärrä toisiamme,
emme ymmärrä sinua.
Tahdoimme nousta lähemmäksi sinua
läpi sinisen ilman ja tuoksuvain tuulien.
Ja kuin lapset me riemuitsimme,
kun saavuimme tornillemme säteilevinä aamuina:
kohta, kohta olemme lähellä sinua,
kasvojesi hohde lankeaa ylitsemme!
Suuri hurmio yhdisti meidät,
ikävöimme sinua.
Välkkyvällä miekalla
karkoitti enkelisi meidät
ja hajoitti ihanan tornimme.
Emmekä nyt ymmärrä toisiamme.
Mutta me tulemme luoksesi kerran!
Olemme vain tomu,
mutta meillä on ylpeä kaipuu,
sukupolvesta sukupolveen
on ikävämme kasvava.
Me katoavat näemme vuosituhansien takaa
ihmisen huikaisevan tien
sinun valkeuteesi!
Polullani on outo kukka,
tuntematon kaukaisesta maasta.
Kuolevana se katsoo minua
hehkuva terä polun tomussa.
»Sisareni, sisareni», nyyhkytän hiljaa,
»uneksitko maasta, josta tulit
mustankiiltävänä siemenenä
kypsyneenä ihanan auringon alla?»
Olen voimaton ja kuolema on minussa.
Hiljaisuudesta helähtävät soimaan
kultaiset kielet ylitse maan,
humahtaen aukeavat vakaiset ovet!
Näen. Olen väkevä, ilon hurmiossa:
kukkani, sinä olet punainen venhe,
minun sankaritekojeni pursi hopeisella merellä!
Olen leikki keulassasi,
ikävöin, tahdon kasvaa korkeaksi.
Missä on kaukainen maasi?
Missä on minun maani?
En ole nähnyt sitä koskaan.
Palatko, venheeni, ennenkuin tulemme rantaan?
Sydämeni on kaupunki,
jonka asukkaat ovat jättäneet.
Poissa on elämän hengitys.
Tuuli kulkee läpi talojen,
ikkunat rämähtävät auki.
Tähdet ja kuu vaeltavat ylitse,
aurinko paistaa kammottavasti esineisiin,
joita ei kukaan koske,
kaduille, joilta askelten äänet ovat häipyneet.
Kevät, kesä, syksy, talvi menevät,
sateet ja aurinko murentavat taloja,
ruoho kasvaa porraskivillä,
linnut pesivät autioihin huoneisiin.
Kuollutta? Kärsivätkö kuolleet?
Kuulen öin sanomattoman tuskan rajun huudon:
miksi tuho tulee niin hitaasti,
miksi ei nopea tulivirta
pyyhkäise kaikkea pois,
jottei mikään muistuttaisi elämästä,
joka oli?
Eikö kärsimykselleni tule koskaan rajaa?
Liian vahva on elämänlankani.
Tahdon paeta näitä iskuja,
maahan, jossa on mustien kukkien rauha.
Nauran teatraalisuuttasi, oi kohtalo:
on hullua paloitella kirsikkaa
jättiläisen miekalla.
Miksi vihaat sydäntäni,
miksi silvot sen kuin vihollisen?
Näetkö sydämeni aurinkona,
joka nousee julmuutesi yli?
Kun olin hyvin nuori,
kun olin lähellä kukkivaa maata,
aurinkoa ja humisevia puita,
pelkäsin sinua, kuolema.
Nyt seison niiden joukossa,
jotka odottavat rannalla,
jotka katsovat väsynein silmin
pimeälle merelle,
milloin laivasi tulet näkyvät.
Me emme tiedä mitään julmempaa kuin elämä,
siksi me odotamme vapahdusta sinulta,
josta emme mitään tiedä.
Kun annat merkin,
astumme laivaasi hiljaisesti toivoen:
hyvyys, uusi kauneus,
ehkä vapautta, kirkkautta kenties?
Katson unettomin silmin yöhön.
Ikkuna on korkea ja tumma.
Näkymättömänä paistaa kuu.
Hopeapilareina seisovat puut.
Ja kultaiset tähdet lepattavat matalalla
kuin lamput öisessä temppelissä.
Tänä yönä on kuolema hyvä.
Tänä yönä olen niin hiljainen.
Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän
kädessäni tähden väräjävä lyhty.
Ruumiini on ollut vankila.
Nyt lyön sen rikki.
Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy.
Voi tuulet, teissä on kaukaisten
auringonnousujen tuoksu!
Pois, pois yli tuskan maan,
pois kehästä planeettain!
Maa ei kuule riemuhuutoani,
olen liian kaukana.
Nyt katkesi viime köysi,
köysi hohtava rakkauden.
Olen aamun rannalla vapaa
ja autuas ihminen.
Sinut, aurinko, lautakseni
taivaan valkeaan virtaan saan.
Kuin lumotut linnut valoon
me syöksymme Jumalaan!
Näitkö tähden lentävän?
Sen tie värisee vielä sinessä.
Sydämeni on valoisa ja kuuma:
hengästynyt tähti on pudonnut sinne.
Olen värisevä kaari kätesi alla,
vuorilla kaikuva riemuhuuto,
nauru, onnellinen nyyhkytys.
Näkijän autuain kasvoin,
ihanasti hymyillen
kuuntelet, rakastettuni,
suurta kohinaa yössä:
huumauksen mahtava virta vyöryy
tuoksuviin, villeihin metsiin.
Kevät nukkuu aavistavana
pimeässä metsässä.
Kulje äänettömin askelin,
älä puhu kuumia sanoja
näiden puiden keskellä,
jotka odottavat väristen!
Käteni on kädessäsi
kuin silmu pimeässä mullassa.
Aurinkoni, älä nouse vielä,
älä kumarru herättäen ylitseni!
Tahdon uneksia vielä väkevyydestäsi
nukkuvan kevään äärellä
keskellä syntymättömän elämän
jumalallista suloa.
Valkeat aamut tulevat
ihanassa saatossa
peittäen kasteisilla hiuksillaan
maan heräävät kasvot.
Hypähdellen nousevat metsistä
pienet helmenkirkkaat laulut
taivaan siniseen kelloon.
On liian onnellista
elää näinä valkeina aamuina,
kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja,
tuntea huulillansa elämän maku.
Riemu on palannut sydämeeni
kuin muuttolintujen parvi.
Tahtoisin särkyä kasteen lailla
heläjävään, siniseen kelloon!
Siinä unessa oli pimeä yö,
lasinen temppeli täynnä liekkejä,
kaksi vihreää tähteä.
Kalpeat kädet peittävät rukoilijan häikäistyneet silmät.
Kummallinen rukous,
ei ainoatakaan sanaa.
Leikeistä kasvaa nopeasti kuultava kukka:
hennot naisruumiit kehässä,
victoria regia tulimeressä.
Rukoilla sitä, mitä ei ole.
Ojentaa kiihkeä käsi
kohti vihreitä tähtiä!
Kaikki murtuu.
Jospa voisi vain hiljaa
ihmetellä elämää.
Olen malja kädessäsi
kuultava ja hauras.
Huulesi ovat maljan reunalla.
Minkä erämaan yli
tulit niin janoisena?
Juo minut! Juo minut!
Kokosin elämän niityiltä
auringon huuman ja kukkien meden,
outojen hedelmäin mehun,
kaukaiseen rantaan murtuvan aallon,
tähtien kukkia,
riemua, tuskaa,
yksinäisyyttä, kuolemaa.
Juo minut!
Elämän ruhtinaskäsi
on täyttävä minut
yhä uudestaan.
Silmiesi hellyys on ylläni
virvoittaen minut,
niinkuin lempeä sadepilvi virvoittaa
janoisen maan.
Käsi kädessäsi
loistaen silmiesi alla
kuljen ohi kesän lämpimäin kasvojen,
yli hymyilevän, ihanan ruohon.
Mutta tiedän liian onnellisten kohtalon
talvi on lähellä,
vain kukka, ei koskaan hedelmää.
Nopein askelin,
käsi kädessäsi
loistaen silmiesi alla
kuljen yli ihanan maan,
joka huutaa minua,
kuljen lyhyen kesäni lakkaamatta
niinkuin Lapin aurinko.
Olet meri, rakastettuni,
olen ranta, joka ei voi paeta.
Synkässä uhmassa
kuljit tietäsi ylitseni.
Vaelsit vieraille rannoille
petollisena ja julmana.
Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni,
sydämeni voima loppui,
en tiedä, mistä elin.
Silloin palasit säihkyvänä
hukuttavin merensilmin,
suutelit jalkojani,
lauloit: sinä ainoa.
Tuhannesti jo kirosin sinut,
tuhat kertaa anteeksi annoin.
Meren sinisen ulapan äärellä
olen valkea talo.
Sen holvien alla vesi soi.
Ruusuköynnös ympärilläni,
tuskallinen ja ihana kipu:
ikävöin sinua.
Auringonpolte on ylläni,
meren sini on tarttunut minuun,
meren kaipaus:
odotan.
Voit olla ulapan vihreä välke,
hispanon huuto vuoristoteillä,
punainen tuli mustalla taivaalla,
olen tunteva sinut!
Auringonpolte on ylläni,
meren sini on tarttunut minuun.
Ilta on harmaanvihreä kukka.
Olen hiljainen ilosta.
Valkeat, tuoksuvat kukkani,
ihanankostea, suloinen juoma.
Salaperäiset pienet veitikat,
kuka toi teidät surulliseen huoneeseeni,
joka vielä värisi nyyhkytyksistä?
Sadeillan hieno onni:
suuri villipeurani,
olen nähnyt silmäsi,
kauniin pojanhymysi
ikkunani alla.
Tuulen laulu ulkona
soi myrskyä ja kuolemaa,
valittaa ranta harmaja.
Ah, armas, mua peloittaa
sun silmäs myrskyntummat,
kuin lieska veres leimuaa.
Mua suojele!
Soi huuto luona kaislojen.
Lie lintu yöhön eksynyt,
mi etsii parveansa.
Niin sieluasi etsin nyt,
sen tahdon,
tuulen huminassa sitä suutelen!
En näe mustaa tietäni,
en näe kuolemanrannan vartijaa,
joka on huutanut kaiuttomasti:
sinä tulet!
Onni ja aurinko juoksevat nauraen
valkoisella vuorella.
Silmiesi hellyyteen
sukeltavat silmäni
kuin kaksi huoletonta lintua mereen.
Janoinen käteni
on tavoittanut oudon kukan.
Ehkä Kharon heitti sen
kuoleman virran yli.
Se on harmaa ja tuoksuton,
enkä tiedä sen nimeä.
Rakastettuni, sekö toi kirpeän huuman
juhlaamme elämänpuun alle?
Veden partaalla
kesän ihanalla viitalla
on onnellista olla.
Kerronko sinulle päättömän sadun?
Vaaleassa kesäyössä
oli mehiläisen pidot.
Leinikinkukka kiharoillaan
tanssi keltaharsoinen haltiatar huimasti
aina auringon nousuun.
Hunaja oli ihanaa juoda
ja yö oli liian tuoksuva.
Hän nukkuu nyt
peipposen pesässä.
Ja pariskunta on hiukan hämillään
ja pelkää,
sillä aivan pieni jalka
on lähellä kauneinta munaa.
Sinä et kuuntele sanojani,
katsot vain hymyilevin merensilmin.
Pysähdytä aurinko, merenjumalani,
jottei tämä päivä menisi meiltä!
Vieraassa kylässä kuljimme
rakastettu ja minä.
Juna syöksyi kimeästi huutaen
kuin suuri kultanuoli läpi pimeyden.
Oli syysyö ja aseman seinällä
SUNLIGHT, SUNLIGHT, SUNLIGHT
Ja nainen oli kassassa tuhruinen.
»Mrs. Elämä, please,
kaksi matkalippua Eedeniin.»
Hän hymyili äkkiä kirkastuen:
SUNLIGHT!
Juna tyhjä, me vaunussa kahden vain:
kovin harvat kulkevat Eedeniin.
Rakastettuni lauloi yössä:
»orvokkini, mistä tulit luokseni
näin aikaisin?»
Ja juna huusi ihmetellen: aikaisin?
Olin sinulle outo kukka,
seisoin katsoen iltaan
ja odotin rakkautta.
Sinä suutelit silmiäni,
sinä lauloit kukkuloilla:
»Olet enemmän kuin rakas.»
Mistä tiesin säveleen vääräksi?
Mistä tiesin käärmeensydämesi?
Pois, mene pois!
Heitin sydämeni yölliseen metsään.
Voi tätä valitusta!
Kaikki puut huutavat nimeäsi,
joka kerran oli minulle onnen saari.
Virtaavan veden kylmä tuoksu,
linnun onnenhellä sävel,
kukan sinertävät kasvot
unenhimmeään ui tajuntaani.
Punavihertävä valo virtaa
läpi puoliavoimien luonten silmiin.
Mistä saavuin unen sumumeren yli?
Lienen elänyt ja kuollut kauan sitten.
Ja ollut kovin surullinen!
Kuinka ihmeellistä:
tämä maailmahan on tuore, kasteenihana!
On äsken satanut, on koivunlehti nuori,
sen hieno tuoksu käypi sieluun asti.
Maa sädehtivi onnenitkustansa,
ja aurinko on liian nuori, hellä.
Mitä täällä on ja mitä tuolla?
En nähdä ehdi.
Voi, enhän pian kuole?
Mistä tulinkaan, en muistaa voi?
Lienen ollut leppäkerttu,
purjehtinut koivunlehtivenosessa huimaavasti
ja tehnyt haaksirikon oljenkorteen.
Ah, autuasta heräämistä
Virtaavan veden kylmään tuoksuun!
Nymfeistä huimin, hirvijalkainen,
valkea ja raikas kuin nuori, hoikka puu,
hiukset liekkikukkana yllä kasvojen
Panin huilun varastaa ja vanhus raivostuu.
Hei, nauraen lävitse metsien
nyt nymfi huilun vie,
ja jäljessä ähkien, etsien
käy vanhan Panin tie.
»Älä juokse, Pan»,
huutaa nymfi,
»sinulle nauretaan!»
Ken tuulen voisi tavoittaa,
ken hirvijalkaisen?
Pää tulinen kaukana leimuaa
ja Pan on hikinen.
»Mitäs, jätän sen
vanhan huilun
ja hiukan lepäilen.»
Nukahtaa alle laakeripuun
Pan muistain nuoruuttaan,
ja hellästi hopeoi lyhty kuun
hänen pientä kaljuaan.
Ihmiset pimeän laakson tuskastaan
heräävät hopeaisen huilun lauluhun
nuoreen, tulenihanaan, kun nymfi yllä maan
vuorella soittaa säkenöivään aamuhun.
Yö kevään, taivas aivan yllä pään,
sen taivutan ma kohden kasvojani
kuin oksan kasteisen.
Ja syliin poimin kukat tähtien
niin vaaleat ja hennot. Elämään
puunsilmu puhkee koskein huuliani.
Sen riemu alkaa soida sielussani,
sen tuoksu kietoo pilveen kuultavaan.
Sininen aamu, sininen aamu!
Aurinko singahtaa kuin punainen suihku
huurteisen koivun pyöreästä maljasta.
Olentoni lävistää leiskahtaen
ihana sininen miekka.
Oi valkeus, säteilevä valkeus!
Valkeus humahtaa lävitseni kuin lintuparvi.
Pieni hömötiainen,
sinun hurmaantuneessa viulussasi
on vain yksi kieli:
sininen latu vuorelle,
joka on tänään minulle TIE.
Nousin tänään kuolleista:
Tänään astuin kohisevaan junaan,
se laulaa: ELÄMÄ, ELÄMÄ, ELÄMÄ.
Olen aivan hiljaa,
vedän hatun kasvoilleni,
sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan,
kaikki näkevät, miten juna minua riemastuttaa,
miten tahtoisin sanoa jokaiselle:
rakas, ihanaa on elää!
Uusi puutarha
tuoksuu bentsiiniltä ja asfaltilta,
punaiset, siniset, keltaiset lasikukat
riippuvat betooniseinillä,
kiitävät katuja,
leimuavat silminä
säteilevien muurien välissä.
Ihmisiä, autoja, raitiovaunuja,
kohinaa,
valoja, valoja, valoja,
naurua,
Sonny boy
surulliset kasvot,
silmät, nälkä,
palava suu.
Elämä, äänesi kohisee minussa ja ulkopuolellani
suurena, outona, värisyttävänä.
Ja minä kuiskaan filmin ihanalle sankarille:
rakas, ihanaa on elää tänään!
Elän suurta, totta satua:
sinä ihmisen välkkyvä jättiläiskukka,
hopeinen ja valkoinen iris, lentokone,
nouset sinisestä järvestä
valtaavan korkealle
aurinkoisen maailman ylle.
Sinä olet unohtanut juuresi,
sinä olet unohtanut vartesi,
on vain teriösi ihana kiihko:
ylemmäs!
Kurkistan terälehtiesi lomitse maata.
Olen onnellisempi kuin rakastunut.
Taivas on lähellä.
Jumalan silmät katsovat ihmisen kukkaa.
Uusi ihme:
kuin laiva, joka etsii tuntematonta,
kiitää nyt loistava teriösi etäälle, etäälle.
Meissä on vain ilo ja hurjuus ja valloittamisen himo.
Mikä on meidän tuntemattomamme?
Uudet maat ovat liian vanhat meille!
Olla kirkas kuin vesi,
mustat langat sydämenä mulla.
Kaipasin valaista, palaa,
tahtoi sydämeni punaiseksi tulla.
Liian väkevän virran
syöksi luojani lävitseni.
Tuskassa riemuitsin, paloin
pyhän hetken, valoni iäksi meni.
Tukehdun virtaan, joka on minussa.
Siellä on monia sanoja, huutoja, sopertelua,
mutta ne kaikki tekevät minut surulliseksi,
ei ole sanoja, joista uneksin.
Kevät seisoi valkean puun alla,
kevät ampui kultaisen nuolen taivaan lakeen.
Juoksin hennonvihreään metsään.
»Oi värisevä nuoli taivaankannessa,
sinussa on sanani!» huusin.
Hiljaista, tukehdun virtaan.
Silloin näen ruohon ja puut:
niillä ei ole sanoja,
mutta ne ovat loistava sotajoukko,
niiden äänettömyys on väkevämpi kaikkia sanoja.
Runoja
Eräälle uneksijalle.
Etuvartiona yössä silmiin kuoleman
te olette, sisar, katsoneet ajast'aikoihin,
te elämän laivan tähystäjät kasvoin totisin,
sydän vuotain verta vuoksi maailman.
Sama laiva teitä kantoi tuntemattomaan,
teitä ja miljoonia, joita löi vitsaus:
työnorjuus, taudit, nälkä, sukupolvien kirous.
Te vartiopaikaltanne näitte, sisar, maan.
Huipuilta nimettömiltä olematonta päin
te kurkoititte käsiänne aamun koittohon;
jok'ikinen yksinänsä eli saman kohtalon:
teidät ristiinnaulittiin lunnaiks pettäjäin.
Vaan katso: te ette kuolleet, voittamattomat,
yhä väylää viitoitatte ja kutsutte: eteenpäin.
Te uhmasitte kuolemaa tähden eläväin,
siks ulapan yössä yhä soihtunne palavat.
Käsistänne kylmenneistä ne siirtyi toisihin:
me olemme te, meissä te synnytte uudelleen.
Ajan merta mittaamatonta rantaan kaukaiseen
unennäkijät laivaa ohjaavat käsin taipumattomin.
En ollut kaltaisenne,
te jumalat korkean Olympon.
Minut työnsitte juhlistanne
yön tähtien joukkohon.
Perin äitini, Themiin, verta:
oli silmäni kauaksi näkevät,
ja outoja aavoja sousi
ajatukseni väkevät.
Te minua pelkäsitte:
olin teille ounastus kohtalon;
te minussa aavistitte
tuhon, joka tulossa on.
Nyt tähtenä Linnunradan
tytär Zeun, Astraia, kimmeltää.
Vaan sentään turman päivä
ei tulematta jää.
Minun kylmä sieluni nauraa,
te jumalat sortuvan Olympon,
kun kohtalonhetkenne tullen
te siirrytte varjohon.
Suku uusi, suurempi mettä,
yön kohdusta päivään kohoaa.
Sen tähtisilmäni siunaa:
se maailman valloittaa.
Yön, äitini, kaulalla kerta
kera sisarteni kimmelsin.
Joku katkaisi timanttilangan:
alas maahan syöksähdin.
Nyt katson taivaan merta:
näen sisaret kirkkaina ketjussaan;
minä sammuneena lepään
veden alla, päällä maan.
Yön, äitini, tummat kasvot
myös ylläni nään läpi syksyn jään:
hän minua etsii ja itkee,
kun laskee helmiään…
Ah, menetin tähtien rauhan,
yön tytärten ylpeän valkeuden,
tuta sain elon, kuoleman hurman
— nyt mitään kaipaa en.
M. J. Lermontovin mukaan.
Siit' alkaen kun Ikuisen
sain kutsun: tuomita lihaa,
luen silmistä ihmisten
vain syntiä, uhmaa ja vihaa.
Minä puhuin rakkauden
ja totuuden puhdasta kieltä,
vaan vastaani solvaten
he heittivät kiviä tieltä.
Jätin kaupungin sirottain
yli pääni tuhkaa; ja suojan,
kas, erakkoluolassa sain,
ja ravinnon kädestä Luojan
kuten linnut. Eläimet
ja puut ovat veljiäni.
Puhun tähdille, suloiset
ne viihtävät sydäntäni.
Raesateessa kulkien
minä kuulen: lapsiansa
kovin korskasti hymyillen
näin neuvovat vanhempansa:
Tuo mies oli, kuulkaahan,
ylen ylpeä, halveksi meitä;
muka profeetta Korkeimman,
ja vaelsi pyhiä teitä.
Nyt, lapset, katsokaa,
miten kurja ja köyhä hän on,
miten nääntynyt, alaston,
ja hän kaikilta pilkkaa saa.
I.A.Bunin.
Jääpeitteiselle vuoren kukkulalle
ma uursin laulun teräspiirtimin.
Ja vuodet vaihtuvat. Ja hangen alle
on jäänyt polku, jota vaelsin.
Ah, missä taivas kaartuu korkealle,
ja huiput hohtaa lailla smaragdin,
vain näki aurinko, kun kaiversin
ne säkeet jäähän vuoren rintamalle.
Nyt vaikka nimetönnä kuljenkin
ja laakso hymyile ei laulajalle,
mun tuntee runoilija kuitenkin.
Ah, missä taivas kaartuu korkealle,
ma illan tullen laulun kirjoitin
vain sille, joka: nousee kukkulalle.
Suuret, surulliset lapsen silmät
kysyvinä nousevat mua vastaan.
Syvyyttäkö, tuntematon maako,
vaiko peili, pintaa ainoastaan?
On kuin teitä varjoaisi pilvi,
on kuin maailmoiden murhe teissä
piilis, yhtyäkseen vuorostansa
tuleen, joka hiiltyy, sammuu meissä.
Aavistatteko sen? Muistatteko
katsoneenne enkelmaassa vasta,
kuinka Kaiken Luoja hymys teille
kultakartanonsa ikkunasta,
kuinka siivin läpikuultavaisin
leijas luokse joku, kallis kovin,
— jyrähti, löi salamaa, ja linna
kiinnipannuin ikkunoin ja ovin
kohos edessänne uhkaavana,
sitten sankka usva kaiken peitti,
näkymätön käsi sinut, pienen,
kylmään, kummalliseen maahan heitti?
Katsot minuun. Uskos, luottamukses
viiltävät kuin veitsi sydäntäni:
Mitä vastaan sulle, mitä annan?
Voin vain näyttää kuilut löytämäni,
merkkivalon jossain ulapalla,
pienen laulun, jok' on kesken jäänyt
kerran… — Tänään otan sinut syliin,
suutelen, jo silmät hymyää nyt.
Mikä on raskainta ollut,
painui sydämen syvyyteen;
laulava, leikkivä riemu
haihtui kuplina veen.
Mikään ei ollut suotta,
ei suru, tuokiot onnekkaat,
mikään mennyt ei hukkaan,
kaiken takaisin saat:
Lankee keväinen sade,
tuo kesän, kukkaset herättää,
simpukat aaltojen alla
aarteita säilyttää.
Seppele kädessä katsot
aavalle kauas: se houkuttelee.
Tokkopa luotausnuoras
syvyyden pohjannee?
Muistan sun hyvin kyllä,
lapsuudenystäväin,
ruskona aamuini yllä,
varjona vierelläin.
Elämän murheesta kyynelin
silmies suveen pakenin.
Muistan vielä sun kyllä,
lapsuudenystäväin.
Tunnen sen hyvin kyllä,
lapsuudenystäväin:
enää ei kätesi yllä
koskemaan käsiäin:
suru soi siivet valkeat,
kauas ne luotasi kantoivat.
Tunnen sen tuskalla kyllä,
lapsuudenystäväin.
Muistat mun hyvin kyllä,
lapsuudenystäväs:
kietonet syleilyllä
maallista impeäs
saapuissa uusien keväitten:
kuulet havinaa siipien…
Silloin muistat mun kyllä,
lapsuudenystäväs.
Tunnet sen hyvin kyllä,
lapsuudenystäväin:
kimmeltää iltaisi yllä
säde mun hymystäin.
Jälkeen lintujen valkoisten
heität kaipaavan katsehen.
Unissas itket mua kyllä,
lapsuudenystäväin.
Silmät nälkäiset ja kodittomat
kerran yössä näin,
lapsen huulet, arat, levottomat,
poltti käsiäin…
Tyhjennetty kalkki, pelto kuiva, musta,
kahlehdittu olin… Muut' en muistaa voi.
Nyt on malja täynnä kuumaa kaipausta,
kahleet katkenneet, maa vihannoi.
Kannan salaisuutta käsissäni,
unensäteilevää, avaraa,
piillen kerjäläisen ryysyissäni
tutkin joka ohikulkijaa.
Palaan lumotusta puutarhasta,
aarteet, joill' ei vertaa, omistan,
kivisydän-prinssiäni muistain
lohikäärmetietä vaellan.
Vaiti ovat huuleni, en sanaa
ainoata sinis virkkaa saa,
kunis tarhan ruusut, valmut, liljat
sydäntäni nuorta houkuttaa,
kunis helmet, jalokivet, kulta,
oudot, tuoksuavat hedelmät
rauhan vievät sielustani multa,
tuskan silmihini piirtävät.
Palaan suljetusta puutarhasta:
onnen ihmelinnun kiinni sain,
ikuisuuden nimetöntä vettä
pisara on tomuruukussain.
Vaiti, huulet, kunis joku anoo
kuolonjanoon vettä maljastain!
Vaiti, sydän, kunis joku sanoo,
sanan, jonka tunnet sinä vain!
kunis Peri-Banun silkkitelttaan
astuu Ahmed, prinssi aavikon,
kunis jälkeen Nurunnihar-virvan
yksin sinun rakkautensa on.
Ja sinä olit nuori Joosef,
minä paha nainen Egyptin,
ja viattomuutes nähden
minä sinua kiusasin.
Sinä olit kovin kaunis, Joosef,
sua Ammon-Raahan verrattiin,
ja uskollisuutes tähden
minut huostaasi annettiin.
Kai muistat vielä, Joosef,
miten aurinko kultasi kanervaa,
miten kantoi nummelle tuuli
meren tuoksua uuvuttavaa?
Sinä vain ja minä… ja taivas…
Miten vierelläsi vapisin…
Ja omaa nuoruuttani
minä sinussa rakastin.
Sinä olit kovin puhdas, Joosef,
et arvannut kätkeä sydäntäs,
lumivalkoisen madonnankuvan
näin pojansilmissäs.
Kai muistat vielä, Joosef,
miten julmasti sinua haavoitin?
— Oman nuoruuteni tähden
minä sinut pelastin.
Sillä sinä olit nuori, Joosef,
minä paha nainen Egyptin.
— Ja kuitenkin rakastamaan
minä sinut opetin.
Sinun nuoreen rakkauteesi
kuin pelastusrenkaaseen
minä tartuin aallokossa,
kun vajosin syvyyteen.
Läpi kuohujen kamppailimme,
meri niellyt meitä ei.
Rakas, katso: me pelastuimme
— vain renkaan aallot vei.
* * *
Tänä iltana, kaikkein rakkain,
me roolia vaihdetaan:
minä nauran, kun sinun sydämes
on itkua tulvillaan.
Tänä iltana, kaikkeinrakkain,
näet loppuu satu tää:
ken kalleimpansa kavaltaa
ei huomispäivää nää.
* * *
Sa vaikeroit: on rakkautes kuollut,
on ruusutarhas kolkko hautuumaa;
sen käytäviä kulkee valju vainaa,
sun unelmas. Et saata unhoittaa.
Oo sydän, turha huoli. Tunnen sinut:
kuin tuuli tunteesi on vaihtuvaa.
Ens poutapäivä, luulen, nimen uuden
sun vahataulullesi kirjoittaa.
Olen uudesti syntynyt: kuollutta elämääni
joku vieras jumala kosketti kulkiessaan.
Näen, tunnen: on seppele kiedottu ympäri pääni,
tomuruumiini verhottu riemujen purppuraan.
Olen kohdannut kaltaiseni: yössä kuulakkaassa
hän suuteli sieluani terässä angervon;
minä muukalainen, outo kulkija maassa,
nyt tunnustan: täällä, ah, täällä mun kotini on.
Olen toinen nyt: olen ihminen. Kärsimyksin
kukin meistä maksaa saamansa kohtalon.
Sitä välttää en tahdo, en voi, en saa: sehän yksin
maan päällä omaamme on.
K.D. Balmont.
Mun tarhassani hehkuu ruusut valkeat,
ah, hehkuu ruusut valkeat ja punaiset.
Mun sielussani värisevät arat unelmat,
niin surullisen suloiset.
Sun nähnyt olen kerran vain, sä rakkahin,
vain kerran kohtas unelmani unelman,
mut sieluhuni lempi syttyi voittoisin,
se kestää yli kuoleman.
Sun kasvosi näin armaista armaimmat,
ja unen mailta tutut laineet kutries,
sun silmäs taivashaaveen lailla kiehtovat,
ja tulikukat huulies.
Vain hetken haihtuvan sun tunsin, rakkahin,
sun, kohtaloni huikaisevan ihanan,
vaan varjona käyt vierelläni ajast 'aikoihin,
mua seuraat yli kuoleman.
Mun rakkautein — rypäl'verta humaltavaa.
Mun sielussani soivat kuumat, hurjat sävelet.
Mun tarhassani ruusut, ruusut valkeet leimuaa,
ja syvän, syvän punaiset.
Jo ilta viilenee. Sun kädessäs
mun käteni on kylmä, levoton.
Sä tutkit mua. Tutkit itseäs.
Pois painuu kultakehrä auringon.
On linnut vaiti. Laine hiljalleen
lyö rantakiviin. Juova purppuraa
jäi taivaan ääreen. Sinipunaiseen
yö harsoon kaukometsän hunnuttaa.
Niin oli päivä kuuma, helteinen,
se paahtoi keltaiseksi nurmikon
maan janoon uuvuttain. Nyt tuskainen
uponnut katsees katseeseeni on.
Sen tunnet hyvin: poltan ruumistas
kuin liekki; mua vihaat, rakastat
kuin omaa harhailevaa sieluas…
Ja vasta haudassas mun unohdat.
Yö lankee ylitsemme. Kädessäs
mun käteni on tyyni, peloton.
Näät kohtalomme: öistä sydäntäs
ja mua erottaa on mahdoton.
Äl' avaa silmiäs! On aamu tullut,
sen valo leijuu yllä niittyjen,
sen riemu helää virress' leivosen.
Ah, säilytä sa unelmasi hullut!
Sun kuumat huules vielä värisee —
Yön valmu punainen sun kädessäs
viel' elää, vielä ruokkii sydäntäs
se rakkaus, joka luotas pakenee.
Äl' avaa silmiäs! Saat unias
niin hetken nähdä, olla onnellinen.
— Voi, kohta kirpoo valmu sormistas,
kun alkaa päivän tuska, valvominen.
Niinkuin matkaan uupuneena
katsois askeltensa alaa,
iltayössä kalvenneena
yksinäinen tähti palaa.
Ei se kyynelöitse, hymyy,
tuskaa, riemua ei tunne;
avaruuden helmaan lymyy,
hukkuu, emme tiedä kunne.
Niin sun aamuus säteilevään
tähtenä, mi mailleen meni,
sammuneena valoon kevään
katsoo kuollut rakkauteni.
Sinut hautasin mereen, Sargassomereen,
sinut, kaikkeinrakkain, Sargassomereen.
Uit aikasi aaveena aalloillaan,
kunis painut liejuun upottavaan.
Sua virta vie, sua laine kantaa,
vaan koskaan et saavuta pohjaa, et rantaa,
levät kietovat sua, sua kilkit syö,
meren hirmuista haastavat pilvet ja yö.
Ohi vuodet käy, yhä aavistan sinut.
Olen talven sinusta uneksinut.
Kevät saapuu taas kera kukkasien,
joka kevät tuo uuden rakkauden.
Sinut hautasin mereen, Sargassomereen,
sinut, kaikkeinrakkain, Sargassomereen.
Ja uusista unista seppeleen
joka syys sinun haudalles teen.
Ero ei ole ikuinen.
Me toisemme löydämme taas.
Suon mättäällä istun hyräillen:
sumu tuo sinut luokseni taas.
Oli käteni kädessäs.
Otin pois sen hetkeks vain,
suon virvaliekkiä tavoitin
ja — usvaa kiinni sain,
sinä häivyit jonnekin pois.
Ihan yksin yöhön jäin.
Tänä aamuna heräsin muistaen:
me kuljimme käsikkäin.
Sumu vei sinut luotani pois,
sumu välillämme on,
sumu vain — ja sen takana naurava
on silmä auringon.
Ja eräänä aamuna outoon valoon havahdan,
ja kuulen äänen lempeän meitä kutsuvan:
läpi maailmoiden hajoavain kuin huiluna helisee
se ihana huomenvirsi, ja haudat aukenee.
Ja myös meren syvyys antaa kuolleensa takaisin,
ja luokseni käärinliinoissaan käy kaikkein-rakkahin,
ja me tartumme toistemme käsiin ja silmin onnellisin
katsomme hyvää Jumalaa kasvoista kasvoihin.
Ja hän, tuomari, kysyy: »Mitä teitte päällä maan?»
— »Me rakastimme…» — »Ketä» — »Toistamme ainoastaan.»
— »Mitä tahdotte täällä tehdä, kun kaikki uudeks — saa?»
— »Yhä tahdomme, lempeä Jumala, toistamme rakastaa.»
Ja valkea enkeliparvi riemuun puhkeaa,
hymy Jumalan yli kaikkeuden kuin siunaus tulvahtaa:
»Ken yhtä ihmistä lempii, kaikkia rakastaa.
Te tulkaa isänne majoihin, teidän on taivaan maa!»
Enemmän kuin maan päällä mitään
sitä kerran rakastin,
ja unessa usein sinne
yhä palaan takaisin.
Näen kaukaa, kuin läpi usvan:
ladon, niityn ja vainion,
ja tuolla, rannalla järven,
talo harmaa kartanon.
Käyn ääneti pihaan: vielä
kota, talli on paikallaan,
isän Musta hirnuu, ja lehmät,
kas, ammuvat tarhassaan.
Väki nukkuu. En herätä ketään,
teen pienen kierroksen:
yhä aitat mäellä seisoo,
ja riihi on entinen.
On äsken kaivettu ojaa.
Savipohjaa valkeaa
oli muinoin pienten jalkain
niin mainio taapertaa…
Menen kaivolle. Kannen avaan
ja kuvaani katselen:
samat silmät… Kiululla vettä
myös vinttaan hiukkasen.
Joku huokaa. Järvi välkkyy.
Tie rantaan on viileä niin,
ja pehmeenvihreä äyräs
on peittynyt kukkasiin.
Polun löydän sentään ja jäljet
monet lapsenleikkien.
Mut aalloista nousevat muistot
kuin varjot kuolleitten.
He nukkuvat poissa Jossain…
Minä elänkö? Kuka oon?
— Eräs heistä. — Tuttua tietä
taas astun kartanoon.
Oi, häilyikö valkea uudin?
Joku katsoiko tänne päin?
Ihan varmaan kalpeat kasvot
minä verhojen välistä näin,
nyt kiirehtien varmaan
joku ovea hapuilee,
hän, jota en tuntenut koskaan,
mua kohta syleilee…
Minä riennän, huudan: »Äiti, olen tullut takaisin, et arvata saata, kuinka minä tänne kaipasin!…»
— — —
Yhä unessa sinne, kotiin,
kovin usein vaellan:
Enemmän kuin maan päällä mitään
sitä vielä rakastan.
Ei tule alusta mistään.
Mantereesta jää
etenee etenemistään,
railo leviää.
Ankarat, lohduttomat,
tutkimattomat,
päämme päällä ovat
tähdet korkeat.
Veljeni tuntematon
vapisee vierelläin.
Taivaan vaskikaton
kiinnipannuks näin.
Ei ole armahdusta
meille kenellekään:
yö on äänetön, musta,
kuolema alla jään.
K. D. Balmont.
Lokki, harmaja lokki hurjasti huutaen kiitää
yli ulapan myrskyisen.
Se mistä on tullut, ja miks on sen viluinen huuto
noin vihlovan tuskallinen?
Avaruus on rajaton. Käy synkeä taivas pilveen,
Ja vyöryy hyökyaalto kohisten.
Ja nyyhkii pohjatuuli ja kirkuu mieletön lintu,
isänmaaton laps rantojen unelma-kaukaisten.
Lähtee viimeinen laiva.
Jää vana vihreänpunainen
jälkeen sen; autio lahti
on hämärän hiljainen.
Ei lokit kirsku, ei tiirat;
nukkuvat asujat kaupungin.
Kaukana tehtaiden sauhut
yhtyvät pilvihin.
Kaartaa yöllistä rantaa
sähköjen jättiläiskynttilät;
aallot kallioriuttaan
voihkien heittyvät.
Laine nousee ja laskee:
syvyyden hirmu luo suomujaan
peittäen vetten pinnan
kultaan ja hopeaan.
Soutaja yksinäinen
tarttuu airoihin tiukempaan:
Pois, kotirantaan! — Äänet
kuiskivat sivullaan,
valkeat kädet viittoo,
liehuvat hiukset kosteat,
purren laitojen yli
kuolleet kurkkivat.
Aavalta rannattomalta
soi sävel myrskyn ja kuoleman;
kiirii lomitse saarten
kaiku ammunnan.
Noin meren sieluko kutsuu,
noinko se omaansa janoaa?…
Armahda, taivas! tän' yönä
seuraa vainajat saa.
Tuhat laivaa tulee, tuhat lähtee.
Työ käy uupumaton satamassa.
Nostokurki nousee, laskee, nousee.
Kiskot jyrisevät. Ohjaamassa
joku lie. Kai joku tuntematon.
Vaununlastit siirtyy laivanruumaan.
Miehet hikoilevat. Joku kiroo,
toivottaen toisen paikkaan kuumaan.
Päivä paahtaa. Lahti rasvatyyni
rannat kuvastaa. Pian joutuu ilta.
Tehtaanpiipun varjo kasvaa, kasvaa.
Kuuluu soitto jostain kaupungilta.
Koti, vaimo, lapset odottavat
joitakuita, lyhyt lepo työstä.
Riennä, kiiruhda! voi, etkö kuule,
kuiskaa ääni uhkaavasta yöstä:
Kohta kohtalos kuin nostokurki
tarttuu sinuun, heittää ruumiis laivaan,
mustaan laivaan, jonka musta aalto
kantaa kauas ääreen mustan taivaan.
Sarastaa.
Ruso arka itäisen aavan rannan
punertaa.
Meri liikahtaa.
Sen kasvoja nousevan päivän hymy
koskettaa.
Sarastaa.
Kuin unesta armaasta heräten ulappa
huoahtaa
ja havahtuu.
Ylösnousemuksen riemu sen otsalle
heijastuu.
Sarastaa.
Tuhat kultaista liekkiä ylitse taivaan
hulvahtaa.
Meri säteilee.
Sitä elämän antaja, aurinkojumala,
suutelee.
Sun sielusi on uhrikammio:
ain pyhä tuli palaa eessä jonkun kuvan;
näät usein surren liekin tummentuvan,
vaan kun se sammuu, syttyy toinen jo.
Ma kaiken nähden, kaiken tietäen
myös tiedän: salaovi kaikkein pyhimpähän
on kiinnimuurattu, ja holviin tähän
sä kätket kaipuus iankaikkisen:
On tyhjä kehys. Malja kultainen
sen eessä alttarilla, kynttilöitä kaksi,
— yö yöltä pimeys käy raskaammaksi —
ja kun ne syttyy, enää elä en.
Jos kuinka etsit, mua tapaa et,
ma olen harha, peili petollinen:
sä siinä itseäsi katselet,
ja oma varjos peittää taivaan sinen.
Käy ohitseni! pyydän, rukoilen,
jos viivyt liian kauan, särkyy lasi:
sen takana on lauma kauhujen,
se vaanii sieluasi, nuoruuttasi.
Ei kukaan arvaa, kukaan tiedä ei:
se tarttuu varkain niinkuin noidan käsi,
ja salaisuutes kun se kerran vei,
et vapaaks lunastaa voi sydäntäsi.
En ketään rakasta, en vihaakaan,
En ole uskoton, en uskollinen.
Yks laki Proteuksella on vaan:
hetkestä hetkeen muuksi muuttuminen.
Juopa on välillä
ihmisen ja ihmisen,
ylipääsemätön,
haudansyvä, ikuinen.
Milloinkaan näe et
sieluhun ystäväs,
kuin varjo, salaisuus,
astuu hän vierelläs.
Koskaan ei sydämes
ymmärrä sydäntään.
Vie polku yhteinen
pimeästä pimeään.
Juopa on välillä
ihmisen ja ihmisen.
Hento porras yli:
oljenkorsi hyvyyden.
Sen pienen, julman kirjeen
minä avasin vapisten.
Sen pienen, julman kirjeen
revin pirstoiksi hurjasti nyyhkien.
Se pieni kirje kertoi:
eräs, jota rakastan,
on purppurakaavun saanut
ja kruunun ja ruokovaltikan.
Se pieni kirje kutsui
minut luoksensa pimeään.
Mut ristiinnaulittuna
kukin kärsii ja kuolee yksinään.
Sininen liekki yössä,
katso, välkähtää.
— Kaipaus sinisen liekin luokse
voimani näännyttää.
Kapea polku jossain
aarnihaudalle vie…
Kuoleman kuiluko kutsuu mua,
vaiko elämän tie?
Sininen liekki suolla,
iäti-levoton,
edellä menneen rakkaani sielu
suuntaa näyttävä on.
Ken katsonut on silmiin sibyllan,
on nähnyt ikuisuuden aukeevan;
ken häntä suudellut on, jumalaa
sai elollisin huulin koskettaa.
Hän nosti verhon, näki kätkettyyn,
hän tuntee kirouksen, tietää syyn.
Ja siunattuna keskeen ihmisten
hän astuu vieden viestin salaisen.
Voi lähtösi riemua vavahduttavaa,
sydän vaeltajan!
Kuin kuningasvaipan ympärillesi kiedot
sinä ylpeän kieltäymykses,
sidot jalkoihis siivitetyt sandaalit,
uneksija-isäisi perinnön: kaipuun kaukaisuuteen,
ja rannan pensaikosta kätees taitat
pajunvirven loihditun, värisevän
kuin heimosi äitien sydän.
Voi matkasi hurmaa kauhistuttavaa,
sydän vaeltajan:
syö lihaasi manttelis laskokset viiltäin ja lämmittäin;
ulospäin kuin halla ja jää
se huokuu kylmää; ja jalkasi astuvat varmoina jyrkännettä
kuin unissakävijän, joka vaaraa ei näe,
ja virpi sun kädessäs
värisee, värisee
ja salatut aarrelähteet näyttää.
Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa
kuin sinä, Kuolema.
Sinä tulet kerran jokaista noutamaan.
Eilen kuljit vierelläni
varisevien syyslehtien alla
salaman jyrähdellessä ja etäisen jyrinän kaikuessa
ja myrskytuulen rajusti syleillessä vapisevia puita.
Maasta huokui lämmin kosteus,
ihanasti aistejani värähdyttävä
mätänevän kauneuden tuoksu,
ja pilvet laskeutuivat alas, kovin alas,
kuin käärinliina, jota pian tarvitaan.
Ja sinä hymyilit, Kuolema,
vaeltaessasi varisevien syyslehtien alla.
Sanovat, että sinulla on olallasi viikate,
ja että sinä lyöt…
En tiedä.
Eilen oli sunnuntai, olit ehkä jättänyt työaseesi pois,
luulen, että sinulla oli mukanasi vain harmaa harso.
Joku istui vieraan ravintolan tuolilla —
aivan lähelläni
— kuulin hänen tekevän turhan kysymyksen
ja sinä astuit ohitseni
suoraan hänen luokseen,
sinä kiersit hunnun hänen ympärilleen,
— siitä ei yksikään voi vapautua —
sinä avasit oven jonnekin,
ja hän kulki sen läpi
minun jäädessäni kummastuneena katsomaan
sen äänetöntä sulkeutumista.
Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa
kuin sinä, Kuolema,
siksi minä pyydän sinua:
Kun tulet minua noutamaan,
valitse silloinkin pyhäpäivä,
ja jätä viikate kotiisi,
— sinähän arvaat pienen tytön pelkäävän kiiltävää terää —
ja tule mukanasi harsoliina,
johon sisaresi Uni par'aikaa
minun varalleni
ompelee punaista valmunkukkaa,
ja hymyile minulle niinkuin eilen
vaeltaessasi vierelläni
varisevien syyslehtien alla.
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni syvyyteen
ja syleilen Elämää, joka tuntemattoman salatusta hetteestä kohoaa:
Kuinka minä sinua rakastankaan,
sinä petollinen, sinä julma, sinä ikuinen!
Kuinka minä sinua rakastankaan,
sinä alati viheriöivä myrkkypuu jumalaisine hedelminesi,
jossa tuhansine versoineni riipun!
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni maahan
ja syleilen Ihmistä:
Kuinka minä sinua rakastankaan, veljeni,
sinä liha minun lihastani,
sinä luu minun luustani,
sinä sielu omani kaltainen!
Kuinka minä sinua rakastankaan,
sinä vertaiseni hyvässä ja pahassa,
sinä Elämänpuun köynnöskasvi kuten minäkin!
Katso: kukkamme auringonkeltaisine heteineen
aukeavat rinnakkain,
ja niiden tuoksu sekoittuu toisiinsa
huumaavaksi, hullaannuttavaksi viiniksi…
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni avaruuteen
ja syleilen Kuolemaa:
Kuinka minä sinua rakastankaan,
sinä kalpea, sinä äänetön, sinä totinen!
Viimeinen rakastettuni, sinä ihanin,
taivuta pääsi alemmas, alemmas,
niin että voin kuiskata korvaasi
elämäni sanattoman kysymyksen:
Sinäkö avaat
ihmisen lapselle
Kadotetun Paratiisin portit?
Ah katso, kaiken on kevät huuhtonut pois,
mik' ol' sairasta ja pahaa maailmassas,
kevät, joka myrskylinnun siivin kulki ylitses.
Vapisetko, menetitkö jotain, sydän?
Vain kuolleet, alimmaiset lehdet palmuistas vei
kevättuuli, meri nieli lahot laivas,
ja rannoilta jääriutat musersivat mennessään
jonkun raidan, jolla juuret oli hauraat.
Kuin paljas, syvään kynnetty vainio oot:
mustat vaot elämä myös sinuun uursi
teräsaatralla, ja vihkivesin vihmoi kuolema
sinut, sydän. Kohta kylvön aika joutuu.
Jo kuule! Glorianden torvi vuorilla soi,
torvi, jota voi vain puhtain huulin soittaa.
Herää, vastaan riennä! saamme juoda hänen kädestään
kevään maljan, taistelun ja laulun maljan.