The Project Gutenberg eBook of Kansojen historia 2, by Carl Gustaf Grimberg

Meedialaiset ja persialaiset.
   Indoeurooppalaisten alkukoti.
   Meedialaiset ja persialaiset.
Aigeialainen kulttuuri.
   Kreetta, sivistyksen silta.
   Taru Theseuksesta ja hänen pääsystään labyrinttiin.
   Mykeneläinen sivistys.
   Maailmanliikenne kreettalais-mykeneläisellä ajalla.
   Aigeialaisen kulttuurin häviö.
Helleenien tarukausi. Patriarkallisen kuningaskunnan aika.
   Sivistyksen ahjo siirtyy Vähään-Aasiaan.
   Troian sota.
   Satu Odysseuksen harharetkistä.
   Homeros ja homerolainen kysymys.
   Ensimmäinen talonpoikaisrunoilija.
   Elämä Homeroksen ja Hesiodoksen aikoina.
   Helleenien jumal'usko.
   Delphoin oraakkeli.
   Olympia ja olympialaiset kisat.
Taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia.
   Kreikan niemimaan talonpoikaisväestö kehittyy merenkulkijoiksi.
   Toinen kreikkalainen uudisasutus.
   Taru argonauttien retkestä.
   Hajanainen, mutta valtiollisesti valveutunut kansa.
   Kuningaskunnasta ylimysvaltaiseksi tasavallaksi.
   Spartta, järkkymättömän valtiomuodon yhteiskunta.
   Ateena, poliittisten mullistusten kaupunki.
Joonialainen kulttuuri, lyriikka ja filosofia.
   Filosofian synty.
   Kreikkalaisen lyriikan loistoaika.
   Laulurunous ja filosofia.
Ensimmäinen suuri voimainmittely idän ja lännen välillä.
   Helleenien vapaustaistelu.
   Attikalais-delolainen liitto.
   Helleenit ryhtyvät hyökkäämään persialaisia vastaan
      Ateenan hegemonian aikana.
Perikleen onnellinen aikakausi.
   Perikleen Ateena.
   Murhenäytelmän ensimmäinen suuruudenaika.
Veljessota.
   »Kolmikymmenvuotinen rauha», joka olikin vain viisitoistavuotinen.
   Toinen peloponnesolaissota.
   Kolmas peloponnesolaissota.

Tässä osassa minulla on ollut etu saada esitykseni tarkastajana käyttää »Meedialaiset ja persialaiset» jaksossa dosentti H.S. Nybergiä ja koko muussa osassa professori Ernst Nachmansonia. Sen lisäksi on jakson »Aigeialainen kulttuuri» tarkastanut muinaistutkija fil.toht. Otto Frödin, varsinkin Asinen kaivausten esityksen, sekä fil.toht. Arthur Norden, joka myöskin — erityisesti silmällä pitäen arkeologisia kysymyksiä — on läpikäynyt jaksot »Helleenien taruaika» ja »Taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia » Kappaleen »Filosofian alku» on tarkastanut myöskin fil.toht. Alf Ahlberg. Monista näiltä tarkastajilta saamistani arvokkaista neuvoista ja opastuksista esitän heille kaikille sydämellisen kiitokseni.

Alkusanansa lopussa kirjoittaja puolustaa tapaansa käyttää kreikkalaisista nimistä latinalaismallista muotoa. Tätä menettelyä ei suomennoksessa kumminkaan ole seurattu, vaan on pääpiirtein omaksuttu suuren Maailmanhistoriamme kirjoitustapa yrittäen välttää sen eräitä epäjohdonmukaisuuksia. — Nimien ensimmäistä kertaa esiintyessä on yleensä merkitty tavujen kesto siten, että yllä oleva viiva osoittaa pituutta, kaari lyhyyttä, samoin myös paino. Näin on menetelty varsinkin sellaisissa tapauksissa, missä väärä ääntäminen on meillä vakiintunut.

Homeros-suomennokset ovat Mannisen, Sophokleen Antigonekäännökset Kaarlo Koskimiehen, muulloin on suomentaja kussakin kohdin mainittu erikseen.

»Jokamiehen» historiassa olen pitänyt tarpeellisena lukuisia selittäviä alahuomautuksia.

MEEDIALAISET JA PERSIALAISET

INDOEUROOPPALAISTEN ALKUKOTI.

Iraanin kansojen, meedialaisten ja persialaisten, tarttuessa Etu-Aasian kohtaloihin oli tullut indoeurooppalaisten kansojen vuoro ottaa vastaan sivistysperintö seemiläisiltä ja haamilaisilta. Haamilaiset egyptiläiset olivat antaneet ainaiseksi ihmiskunnan perinnöksi omaperäistä kulttuuriansa; ja mitä seemiläisiin kansoihin tulee, kesti vielä enemmän kuin vuosituhannen, ennenkuin uskonnollinen innostus, profeetta Muhammedin aikaansaama, jälleen teki ne kykeneviksi suorittamaan kulttuuritekoja.

Indoeurooppalaiset kansat eivät muodosta tasa-aineista rotuyhteyttä, vaan ainoastaan kielellisen yhteyden: niihin kuuluvat ne kansat, jotka puhuvat indoeurooppalaista kieltä.

Kysymykseen, missä näiden kansain alkukoti oli, on vastattu parilla kymmenellä tavalla. Kielentutkijat ovat etsineet sitä eri paikoista alueelta, jonka äärimmäisinä rajoina ovat toisaalta Luoteis-Eurooppa ja toisaalta Keski-Aasian ylänkö tai Intia. Monet tiedemiehet ovat sitä mieltä, että indoeurooppalaiset ovat peräisin Itämeren etelärantamilta. Luulevatpa jotkut, että Skåne ja Tanskan saaret olivat heidän alkukotinansa. Tällöin on muun muassa kiinnitetty huomiota siihen, että ohra näyttää indoeurooppalaisilla alkuaikoina olleen tärkein viljalaji. Jos niin todellakin oli asianlaita, viittaisi se siihen, että alkukoti on etsittävä seudusta, jossa on verraten lyhyet kesät, missä paremmat viljalajit, kuten vehnä ja hirssi, eivät tuohon aikaan ehtineet antaa riittävää hyötyä, jotta niitä olisi yleisesti viljelty. Nythän on tosiasia, että Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Pohjois-Frieslandissa »koru» (= ohra) on nimenä viljalla yleensä tai on ainakin ollut meidän aikoihimme asti.

Mutta on, kuten pian saamme nähdä, toisia seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan, että Itämeren seudut olisivat olleet indoeurooppalaisten alkukoti. Osa kielentutkijoita tahtoo sijoittaa sen keskiseen Eurooppaan, toiset taasen haluavat etsiä sitä jostakin Mustan- ja Kaspianmeren pohjois- ja itärantamain suurilta ruohoaroilta, ja tällä mielipiteellä tuntuu nykyisin olevan voimakkaimmat puoltajansa ammattimiesten piirissä. On kumminkin neljäskin ryhmä tutkijoita, joiden mielestä indoeurooppalaiset ovat alkujaan eläneet paimentolaiselämää suurella Keski-Aasian ylängöllä, joka on niin monien kansanheimojen kehto. Pääsyynä sieltä tapahtuneeseen suureen vaellukseen olisi ollut se, että sekä paimentolaiset itse että heidän karjalaumansa lisääntyivät niin, että eläminen ja riittävien laidunten saanti kävi tukalaksi. Kenties indoeurooppalaisia vuorostaan painostivat toiset kansat idästä päin, Kiinan rajaseuduilta. Sellaisia kansainvaelluksia on tapahtunut, niin kauas taaksepäin ajassa kuin voimme seurata ihmiskunnan vaiheita; ja tulemme kohtaamaan useita samanlaisia ilmiöitä myöhemmässä historiallisessa kehityksessä.

Että kysymys indoeurooppalaisten alkukodista on niin vaikea — mahdoton — varmasti ratkaista, riippuu siitä, että tässä ei ole muinaislöytöjä tai historiallisia todistuskappaleita, mihin nojautua. Ainoastaan vertaileva indoeurooppalainen kielitiede voi antaa jotakin opastusta, mutta sekin on pakosta hyvin epävarmaa.

Kielentutkijat ovat osoittaneet selvän sukulaisuuden indoeurooppalaisten kielten kesken, kuten intian, persian, slaavilaisten kielten, kreikan, latinan ja eri germaanisten kielten välillä. »Isä» on ruotsiksi fader, saksaksi Vater, englanniksi father, latinaksi pater, josta italiassa on tullut padre ja joka ranskassa on lyhentynyt muotoon père; kreikaksi se kuuluu patér ja muinaispersiassa ja -intiassa pitar. Samalla tavalla »äiti», ruots. moder: Mutter, mother, māter, mādre, mère[1], mētēr ja mātar. Venäjäksi se on matj. »Veli» on: broder, Bruder, brother, frāter, frate tai fratello, frère, phrātér ja bhrātar; venäjäksi brat. Täytyy edellyttää, että keskenänsä sukua olevat sanat palautuvat samaan kantasanaan, joka on kuulunut indoeurooppalaisen kantakansan kieleen.

Kantakansan kielessä on tietenkin ollut murteita niinkuin on nykyisissäkin kielissä. Näiden murteiden väliset eroavaisuudet kehittyivät vähitellen yhä suuremmiksi, sikäli kuin eri heimojen välinen yhteys höltyi ja lopuksi katkesi; erilaistumisen yhtenä tekijänä oli se, että kantakansan eri osat joutuivat kosketuksiin erilaisten vieraiden kansojen ja kielien kanssa. Lopuksi tuli aika, jolloin entisistä heimoista muodostuneet kansat eivät enää edes tunteneet keskinäistä sukulaisuuttansa. Siitä huolimatta nerokkaat kielentutkijat useiden tuhansien vuosien päästä osoittivat niiden kielten ikivanhan sukulaisuuden ja vertailemalla niitä toisiinsa loivat summittaisen kuvan indoeurooppalaisesta alkukielestä. Tämä alkukieli voi antaa meille joitakin — joskin — epävarmoja — tietoja niistä olosuhteista, joissa tuo indoeurooppalainen alkukansa on elänyt, ja siis myöskin ehkä joitakin viittauksia siitä, minkälainen oli se maa, jossa tämä kansa aluksi asui. Niin korvautuu jossakin määrin indoeurooppalaista alkuaikaa koskevien arkeologisten ja historiallisten todistuskappaleiden puute. Indoeurooppalaisen alkukielen sanavarastosta näkyy, että tätä kieltä puhunut kansa asui maassa, missä lumi ja jää eivät olleet harvinaisia eivätkä sateetkaan. Näillä ihmisillä oli nimet neljälle eri vuodenajalle. Alkukoti on siis sijainnut lauhkeassa vyöhykkeessä. Tähän viittaavat myöskin eläinten ja kasvien nimet. Niistä etsii nimittäin turhaan lämpimämmän ja kuuman vyöhykkeen lajeja.

Vuoria indoeurooppalaisten alkukodissa oli, ja sanavarastosta päättäen on melko varmaa, että merikin on ollut kantakansalle tuttu. Merenkulkua koskevia termejä ei kuitenkaan ole ollut kantakielessä. Indoeurooppalaisissa kielissä ei myöskään ole eri kalalajeja tarkoittavia yhteisiä sanoja enempää kuin kalastusta tai kalastajan pyyntivehkeitä tarkoittavia kielellisiä ilmauksia. Näistä tosiasioista ei kuitenkaan saata ehdottomasti tehdä sitä johtopäätöstä, että indoeurooppalainen kantakansa asui sisämaassa.

Kuitenkin kaikitenkin on merkillistä, että indoeurooppalaisessa alkukielessä on niin perin vähän merta koskevaa; ja tämä vaikutelma vahvistuu siitä mielenkiintoisesta tosiasiasta, että ei ole jälkeäkään indoeurooppalaisesta meripihkan, tämän tyypillisen Itämeren-tuotteen nimestä, tuotteen, jota hyvin aikaisin käytettiin koristuksiin Itämeren alueella ja jolla oli niin tärkeä asema pohjoisten kansojen Etelän maiden kanssa harjoittamassa kauppavaihdossa.

Metalleista tunnettiin vain kupari alkukodissa. Yhteisajan päättyessä kantakansa näyttää olleen juuri siirtymässä kupari- tai pronssikauteen. Indoeurooppalaisten hajaantuminen olisi siis alkanut noin 4000 vuotta sitten. He olivat silloin vielä paimentolaiskansaa, joka kuljeskeli ympäri karjalaumoineen. Maanviljelystermejä alkukielessä ei yleensä ole. Nykyisistä kotieläimistä oli m.m. hevonen tuttu, vaikka ei ole varmaa, että se jo kantakansalla oli vetojuhtana. Indoeurooppalaisten alkukielessä on runsaasti nimiä rattaiden eri osille kuten pyörälle, pyörän navalle ja akselille.

— Nyt lähdemme seuraamaan indoeurooppalaisten heimojen itäistä haaraa, tarkemmin sanoen Iraanin kansoja niiden tunkeutuessa kohti vanhoja sivistysalueita. Saman alkukansan intialaisen ryhmän, joka kulki kaakkoon päin ja valtasi Intian, kohtaamme myöhemmin toisessa historiallisessa yhteydessä.

Justin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser bis zur makedonischen
Eroberung. (Laajoin kirjallisuusviittein.)

MEEDIALAISET JA PERSIALAISET

olivat kaksi voimakasta indoeurooppalaista kansanheimoa, jotka asettuivat asumaan Iraanin ylängölle itään Assyriasta ja Babyloniasta. Aluksi meedialaiset olivat hallitseva kansa ja persialaiset heidän alamaisiaan. Kukoistavimmillaan Meedian valtakunta oli Niniven kukistumista lähinnä seuraavina aikoina. Assyrian valtakunnan häviö lopetti useita vuosisatoja kestäneet riidat kahden naapurikansan välillä. Aikaisemmin Assyrian valtiot olivat olleet voittoisia taistellessaan meedialaisten pikkuruhtinasten kanssa, mutta nyt osat olivat vaihtuneet.

Tietomme Iraanin varhaisemmasta historiasta kiertyvät muutoin pääasiallisesti suuren uskonnonperustajan Zarathustran eli Zoroasterin, Iraanin profeetan ympärille.

Muutoin ovat lähteinä meedialaisten ja persialaisten aikaisempaan historiaan samanaikaisten juutalaisten profeettain sitä koskevat viittailut sekä joitakin jätteitä assyrialais-babylonialaisista piirtokirjoituksista ja aikakirjoista, joita vuosituhansien myrskyt ovat säästäneet. Mutta nämä niukat katkelmat ovat monissa kohdin siksi ristiriitaisia, että Iraanin kansojen varhaisemmasta historiasta puhuessamme on kysymyksessä enemmän usko kuin tietäminen. Paremmin on laita, kun joudumme Persian valtakunnan loistokauteen. Varsinkin Dareios I:n suuri piirtokirjoitus Behistunin kalliossa on hyvin arvokas historian kannalta. Myöskin 4:nnellä ja 3:nnella vuosisadalla e.Kr. eläneillä kreikkalaisilla historioitsijoilla on paljon kerrottavaa Persian valtakunnasta, vaikka heidän ilmoitustensa totuusarvo on kovin vaihtelevaa. Mutta varsinaisia meedialais-persialaisen valtakunnan kätkemiä muinaismuistoja koskevat arkeologiset kaivaukset ovat vasta aivan alulla. Siellä on raunioina sellainen määrä muinaisia kaupunkeja temppeleineen ja aarteineen, että muinaistutkijoille on siinä työtä vuosisadoiksi. Käänteentekeviä kirjallisten muistomerkkien löytöjä tuskin voinee kuitenkaan odottaa, sillä Persian suurkuninkaat eivät ole osoittaneet lainkaan samanlaista halua hallitustoimiensa luetteluttamiseen kuin Egyptin ja Assyrian hallitsijat.

ZARATHUSTRA.

Vanha taru kertoo, että itämaan viisaat miehet, jotka tulivat Betlehemiin kumartamaan seimessä makaavaa lasta, olivat lähteneet pitkälle matkalleen »Zoroasterin ennustuksen johdosta.»

Zoroaster on persialaisen Zarathustra nimen kreikkalaisperäinen muoto. Tämän niminen oli eräs muinaisajan suurista totuudenetsijöistä, joka kuuluu sellaisten suurten henkien piiriin kuin Buddha, Konfutse ja Sokrates. Hänen esiintymisensä ajasta ovat asiantuntijat eri mieltä. Muutamien mukaan se tapahtui noin kuusi sataa, toisten mielestä tuhat vuotta e.Kr. Hänen elämästäänkin tiedämme hyvin vähän. Sen tapahtumat ovat punoutuneet taruihin, jotka osaksi ovat hyvin myöhäisiä, ja legendoihin, jotka esittävät todistuksia hänen pyhyydestään hänen levätessään vielä äitinsä helmassa. Monista vaaroista, joilla pahan vallat koettivat häntä tuhota, pienokainen pelastui ihmeen avulla. Mieheksi vartuttuaan hän jätti kotinsa ja vetäytyi erilleen maailmasta erämaan suureen yksinäisyyteen vain Jumala ja ajatuksensa seuralaisinaan. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän eräänä yönä näki ilmestyksen. Ormuzd,[2] hyvän jumala, tuotatti eräällä arkkienkelillään hänet luoksensa ja käski hänen julistaa hänen oppiansa.

Zarathustran ajatukset olivat kauan risteilleet pahan probleemassa. Kun hän tarkasteli elämää ja olemassaoloa täällä maailmassa, niin kaikki näytti hänestä lakkaamattomalta hyvän ja pahan väliseltä voimain mittelyltä. Minne hän kääntyikin, hän näki tämän taistelun olevan käynnissä. Hyvä olennoitui hänen silmissään Ormuzd jumalaksi, viisauden herraksi, pahan personoituessa Ahrimaniksi[3], pahaksi hengeksi, joka vastasi juutalaisten Saatanaa, Kaikkialle, minne Ormuzd saapuu, hiipii hänen kintereillään hänen vastustajansa Ahriman tuhotakseen kaiken hyvän, mitä Ormuzd tekee. Kun Ormuzd loi elämän, sai Ahriman aikaan kuoleman. Hän lähettää meteoreja häiritsemään tähtimaailman säännöllistä järjestelmää, hän saa aikaan välistä vahingollisia tulvia, välistä veden puutetta, ja ihmisiä vaivaamaan hän lähettää kymmeniä tuhansia tauteja ja sairauksia. Rakastajattarekseen hän valitsee Djeh-nimisen naishaltijan, menstruaalisen[4] epäpuhtauden personoituman.

Keskinäisessä kamppailussaan Ormuzdilla ja Ahrimanilla oli apunaan muita hyviä ja pahoja henkiä, enkeleitä ja perkeleitä. Tähän hyvän ja pahan väliseen taukoamattomaan taisteluun oli ihmistenkin otettava osaa. Jos mieli ihmisen voida auttaa hyvää voittoon, hänen täytyy ensiksi tehdä työtä omaksi puhtaudekseen. Jos hän on rikkonut puhtaudensääntöjä vastaan, hänen on suoritettava katumus ja parannus: hänen on itse rangaistava itseänsä »hevosruoskan, kuuliaisuuden välikappaleen», läimäyksillä. Mutta ei siinä kyllin. Eivätkä uhrit ja ylistyslaulutkaan riitä, vaan hyödyllisellä työllä ihminen myöskin edistää hyvää asiaa. Joka hyvin hoitaa karjaansa, raivaa erämaita viljelykselle, kastelee maata ja tekee sen hedelmälliseksi, joka hävittää vahingollisia eläimiä, rakentaa siltoja ja ravitsee nälkäisiä, hän palvelee Ormuzdia. »Joka kylvää viljaa», niin sanotaan Ormuzdin palvelijan pyhässä kirjassa, Avestassa, »hän kylvää pyhyyttä. Kun kylvö orastaa, pelästyvät perkeleet; kun vilja kasvaa, pysähtyy perkeleiden sydän kauhusta, ja kun viljaa jauhetaan, he vaikeroivat.» Viljelys karkoittaa pahat henget, mutta hedelmättömissä ja epäterveellisissä erämaissa he viihtyvät.

Itsensä kiduttamiseen ja maailmaa halveksivaan askeesiin[5] tyytyminen, kuten teki suuri osa iraanilaisten läheisistä sukulaisista, intialaisista, ei ollut Ormuzdin auttamista, vaan Ahrimanin palvelemista. Asettamalla työn ja kulttuurin korkeaan arvoon Zoroasterin oppi eroaa ratkaisevasti intialaisten ihanteesta vajota maailmasta-irtautumiseen, kaikki aineelliset harrastukset tuhoavaan nirvanaan.

Sen mukaan, valitseeko ihminen täällä maailmassa paikkansa Ormuzdin vai Ahrimanin puolella, hän saa palkkansa kuoleman jälkeen. Vainaja joutuu ensiksi kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Nämä istuvat alkupäässä kapeata kohtalonsiltaa, joka on rakennettu yli helvetin kuilun. Ainoastaan jumalaapelkääväiset saavat sitten kulkea yli sillan ikuisen valon piiriin, jossa Ormuzd ja autuaat asustavat. Jumalattoman sielu sitävastoin tuntee heti kuoleman jälkeen, mikä sitä odottaa. Äänekkäästi vaikeroiden se levottomana surisee vainajan pään ympärillä, kunnes sen on vaellettava kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Ja kun sen on kuljettava yli kohtalonsillan, se syöksyy suin päin helvetin pikimustaan, löyhkäävään syvyyteen.

Helvetin rangaistukset eivät kuitenkaan ole ikuisia. Zarathustralla oli optimistinen usko hyvän lopulliseen voittoon pahasta. Mahtavalla loppuromahduksella pahan voimat lopuksi tuhoutuvat. Meteori on kiitävä halki avaruuden ja sulattava malmin kaikista vuorista. Hehkuva metallivirta on valuva yli maan, ja siinä jumalattomat kärventyvät, mutta hurskaat sitävastoin puhdistuvat. Sitten käydään viimeinen taistelu Ormuzdin ja kaiken helvetin ryönän välillä. Tässä taistelussa pahuuden vallat sortuvat. Ahriman itse karkoitetaan lopuksi alas helvetinkuiluun ja poltetaan yhdessä kaiken sen löyhkäävän saastan kanssa, mitä on kerääntynyt sen syvyyksiin. Sen jälkeen luodaan uusi maailma, missä puhdistuneet ihmiset saavat asua ikuisessa valossa ja autuudessa.

Zarathustran oppi on omaksunut useita piirteitä vanhemmista Iraanin uskonnoista, kuten auringon ja muiden taivaankappalten palvonnan sekä tulen uskonnollisen palvelemisen. Hän käskee myöskin äärimmäiseen varovaisuuteen kaikkea kohtaan, mikä tahraa ruumiin tai sielun, kehoittaen karttamaan varsinkin ruumiiden ja kuolleiden eläinten saastuttavaa koskettamista. Persialaiset pelkäsivät siinä määrin niin tulen kuin maankin saastuttamista, että he eivät polttaneet eivätkä haudanneet kuolleitansa, vaan asettivat ne ulkosalle korppikotkien syötäviksi.

Kymmenen vuotta Zarathustra sai vaeltaa ympäri ja saarnata kuuroille korville. Kovin ahdistivat häntä myöskin pahat henget. Mutta taistelussa pahuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan hän sai vahvistusta uusista ilmestyksistä. Monta kertaa noiden kymmenen vuoden aikana hän hurmiotilassa näki Ormuzdin ja hänen arkkienkelinsä.

Ormuzdin käskystä profeetta lopuksi läksi Vishtasp-nimisen iraanilaisen kuninkaan luo ja teki kaksi vuotta työtä hänen käännyttämisekseen.[6] Kun vanhan opin papit huomasivat, että kuningas näytti taipuvan Zarathustran uskoon, he vehkeilivät häntä vastaan, syyttivät häntä noituudesta ja velhoudesta ja onnistuivatkin saamaan hänet vankeuteen. Mutta Zarathustra pelastui heidän pahoista vehkeistään. Hänen onnistui näet kuin ihmeen avulla parantaa Vishtaspin musta lemmikkihevonen täydellisestä halvautumisesta, ja se todisti sekä kuninkaalle että kuningattarelle, että hän oli jumalan lähettämä. He omaksuivat molemmat uuden opin. Koko hovi seurasi heidän esimerkkiänsä ja Zarathustran parjaajat ja pilkkaajat rangaistiin kuolemalla. Sitten kääntyi kansaa yhtä mittaa, ja uskonnollinen herätys levisi voittoisana yli koko Iraanin.

Zarathustra sai marttyyrin lopun. Kun häntä suojeleva kuningas ja eräs demoneja palveleva kansa olivat sodassa keskenään, surmattiin 77-vuotias uskonnonperustaja pappeineen temppelissään. Mutta kun kaikki jo näytti menetetyltä, tuli kuninkaan nuori sankarillinen poika kuin pelastava enkeli ja musersi epäjumalanpalvelijain vallan. Tällä oli uuden uskonnon olemassaolo turvattu.

Zarathustran oppi on, tai oikeammin sanoen, oli kerran kirjoitettuna Avestaan, »persialaisten raamattuun», joka oli Traanin kansojen vanhin kirja. Avesta on kerran ollut valtava teos, mutta nyt siitä on jäljellä vain katkelmia, ja niitä ovat tietämättömät jäljentäjät ja kääntäjät osittain niin vääristelleet, että vaaditaan vielä paljon työtä sen palauttamiseksi alkuperäiseen asuunsa. Nykyinen Avesta on luonteeltaan pikemmin rukouskirja kuin raamattu.

Zarathustran uskonto on kaikkia muita »pakanallisia» uskontoja korkeammalla varsinkin selvässä ja suoraviivaisessa käsityksessään hyvän ja pahan välisestä erosta sekä siinä, että se panee painoa velvollisuudenkäskyn siveelliselle puolelle ja puhtaudenvaatimukselle. Sillä on monta kosketuskohtaa juutalaisuuden ja kristinuskon kanssa. Kumpi uskonto — Zarathustran vai juutalaistenko — on ollut antavampi puoli, sen suhteen mielipiteet eriävät. Muutamat väittävät, että persialaiset — myöskin Zarathustra — ovat lainanneet seemiläisiltä, jopa että kaikki hyvä Zarathustran opissa olisi seemiläistä alkuperää. Mutta toiset ovat sitä mieltä, että päinvastoin juutalaisuus on lainannut Zarathustralta. Toiset Raamatun ja Avestan tutkijoista taasen kulkevat keskitietä ja pitävät todennäköisimpänä uskonnollisten aatteiden molemminpuolista vaihtoa. Sellaista ajatustenvaihtoa voi odottaakin, kun ottaa huomioon juutalaisten suoranaiseen kosketukseen joutumisen persialaisten kanssa Babylonian vankeuden aikana ja heidän ihailunsa Persian kuningasta, Kyyrosta kohtaan, »oikeamielistä», »Herran voideltua», joka vapautti heidät vankeudesta. Olihan Juudea sitäpaitsi sen jälkeen Persian maakuntana aina siihen asti, jolloin Aleksanteri Suuri tuon valtakunnan kukisti.

Mitä kristinuskoon tulee, niin sen ja Zarathustran opissa viimeisistä tapahtumista on silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Muuan vanhimpia ja elinvoimaisimpia kristittyjä lahkoja olikin voimakkaasti Zarathustran opin värittämä.

Zarathustran opin hävitti melkein tyystin 600-luvulla j.Kr. monessa suhteessa alemmalla asteella oleva muhamettilaisuus. Ormuzd sai väistyä Allahin tieltä, ja Avestan tilalle tuli Koraani. Mutta tänäkin päivänä on satakuntatuhatta ihmistä, jotka ovat pysyneet Zarathustran opille uskollisina. Kymmenes osa heistä elää hajallaan siellä täällä vanhassa kotimaassansa. Mutta osa Zarathustran tunnustajista läksi kernaammin maanpakoon kuin luopui uskostaan, ja he löysivät turvapaikan Intiassa. Heistä ovat peräisin parsilaiset, jotka asuvat suurimmaksi osaksi Bombayssa ja sen lähistöllä ja nauttivat yleistä kunnioitusta korkean moraalinsa, ahkeruutensa ja lähimmäisenrakkautensa vuoksi. Heidän anteliaisuutensa on tunnettu koko maailmassa. He elävät ankarassa yksiavioisuudessa ja osoittavat samaa inhoa valhetta ja petosta kohtaan kuin Zarathustran tunnustajat enemmän kuin tuhat vuotta takaperin.

KYYROS,

babylonialaisten voittaja ja juutalaisten vapauttaja, oli alkujaan Meedian alakuningas. Mutta noin vuonna 550 hän nostatti kapinan ja kukisti Meedian valtakunnan. Neljä vuotta myöhemmin hän voitti Lyydian rikkaan kuninkaan Kroisoksen ja laski valtaansa tämän valtakunnan, joka käsitti melkein koko Vähän-Aasian. Vuonna 539 hänestä tuli myöskin Babylonian valtakunnan herra.

Monta tarua liittyy Kyyroksen kuten muidenkin suurten miesten lapsuuteen ja nuoruusaikaan. Herodotos oli kuullut kokonaista neljä eri muunnosta Kyyros-tarusta. Hän kertoo niistä sen, mikä hänen mielestään oli vähimmän epätodennäköinen. Aluksi, hän sanoo, oli suorastaan ihme, että lapsi säästyi kuolemalta. Kyyroksen äiti oli Herodotoksen mukaan Astyageen tytär, juuri sen Meedian kuninkaan, jonka Kyyros kukisti. Itse asiassa tämä on hyvin epätodennäköistä, varsinkin kun Kyyros voitettuaan Astyageen otti tämän tyttären puolisokseen. Mutta olkoonpa tämän laita miten hyvänsä — kuunnelkaamme Herodotosta!

Astyageella oli tytär nimeltä Mandane. Hän näki unen, että tämä laski niin paljon vettä, että se täytti koko kaupungin ja tulvi yli koko Aasian. Hän kertoi unensa unenselittäjille ja kauhistui saadessaan tietää, mitä uni merkitsi. Sillä unenselittäjät tulkitsivat hänen unensa niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen tilalleen. Senvuoksi hän ei naittanut Mandanea ylhäiselle meedialaiselle, vaan antoi hänet Kambyses-nimiselle persialaiselle, joka oli hyvää syntyperää, mutta jota hän piti paljoa vähemmänarvoisena kuin keskiluokan meedialaista.

Mandanen odottaessa synnytystä Astyages näki jälleen merkillisen unen. »Hänen tyttärensä kohdusta oli kasvavinaan viinipuu, ja tämä levittäytyi yli koko Aasian.» Tästä kauhistuneena hän noudatti tyttärensä Persiasta ja vartioitutti häntä aikoen tuhota hänen kohtunsa hedelmän. Ja kun Kyyros syntyi, kutsutti äidinisä luokseen Harpagoksen, luotettavimman miehensä, ja velvoitti tämän ankaran rangaistuksen uhalla viemään lapsen kotiinsa ja surmaamaan hänet.

Harpagos lupasi täyttää kuninkaan käskyn. Mutta hän ei hennonut itse suorittaa murhaa, vaan päätti uskoa tehtävän eräälle Astyageen karjanpaimenelle, joka kaitsi laumaansa vuoristossa, missä vilisi verenhimoisia petoja. Hänen Harpagos käski panna lapsen heitteille rotkoon.

Paimen otti pienokaisen mukaansa. Kun hän tuli kotiin, oli hänen vaimonsa, joka oli odottanut synnytystä, saanut juuri lapsen. Mutta se oli kuolleena syntynyt. Hän lohduttautui kuitenkin hiukan surussaan, kun mies tuli hänen luoksensa, kaunis, hyvinmuodostunut lapsi mukanaan. Ja tämä oli kaiken hyvän lisäksi vielä prinssi! Sillä lapsen syntyperän paimen oli saanut tietoonsa eräältä Harpagoksen palvelijalta.

Vaimon ilo muuttui kumminkin kauhistukseksi, kun hänen miehensä kertoi, minkä tehtävän hän oli saanut Harpagokselta. Hän puhkesi itkuun, syleili miehensä polvia ja vannotti häntä, ettei hän millään muotoa panisi lasta heitteille. »Ota sen tilalle», hän sanoi, »meidän kuollut lapsemme ja pane se heitteille, ja pitäkäämme me pikku prinssi omana lapsenamme.» Ja niin kävikin.

Kuninkaallista syntyperää oleva poika sai siis kasvaa paimenpojaksi. Hän leikki ikäistensä kanssa kylässä, missä oli hänen kotinsa. Kerran tapahtui leikissä, että toiset pojat valitsivat hänet kuninkaaksi. Kyyros antoi silloin, heille erilaisia tehtäviä: toisten tuli olla hänen henkivartijoitaan, toisten hänen tiedustelijoitaan tai neuvonantajiaan j.n.e. Mutta erään ylhäisen meedialaisen poika ei halunnut tehdä, mitä Kyyros oli hänelle määrännyt. Silloin pikku kuningas antoi hänelle kelpo selkäsaunan. Mutta nuori meedialainen juoksi ylhäisen isänsä luo ja valitti tälle sitä arvotonta kohtelua, joka hänen osaksensa oli tullut »Astyageen karjanpaimenen pojan» taholta. Ja isä luonnollisesti otti pitääkseen poika parkansa puolta ja meni suoraa päätä Astyageen linnaan. »Katso, herra kuningas», hän sanoi, »kuinka minun poikaani on kohdellut sinun orjasi, sinun karjanpaimenesi poika!»

Astyages lähetti heti noutamaan rikollista ja hänen isäänsä. »Kun molemmat olivat saapuneet» — Herodotos jatkaa — »katsoi kuningas tiukasti Kyyrokseen ja sanoi: 'Sinä, niin vähäpätöisen miehen poika, olet siis uskaltanut näin häpäisevällä tavalla kohdella tämän miehen poikaa, joka on minun ylin mieheni.' Kyyros vastasi: 'Herra kuningas, siinä olen menetellyt oikein, sillä hän ja muut pojat olivat yhdessä valinneet minut kuninkaaksi. Muut tekivät sitten, mitä käskin, mutta tämä oli tottelematon, ja senvuoksi hän sai rangaistuksensa. Jos nyt tästä syystä ansaitsen saada rangaistuksen, niin — tässä seison edessäsi.'»

Astyages hämmästyi pojan ujostelematonta puhetta, ja kun hän lähemmin häntä tarkasteli, hän oli huomaavinaan, että pojan kasvonpiirteet muistuttivat häntä itseänsä. Hän tuli ajatelleeksi sitäkin, että pojan ikä soveltui Kyyroksen heitteille panon aikaan; ja kun hän ryhtyi paimenta tiukasti kuulustelemaan, tunnusti tämä kauhuissaan, miten asianlaita oli. Sitten kuningas kutsui luoksensa Harpagoksen, ja kun tämä näki paimenen, ymmärsi hän, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja tunnusti koko totuuden.

Mutta Astyages ei näyttänyt lainkaan vihastuvan siitä, että häntä oli petetty, vaan selitti iloitsevansa siitä, että tyttärenpojan henki oli pelastunut. Ja kääntyen Harpagoksen puoleen hän sanoi: »Kun nyt asia on saanut näin onnellisen käänteen, niin lähetä poikasi tänne tämän saapuneen pojan luo! Saavu sitten itse pöytäni vieraaksi, sillä aion uhrata kiitosuhrin tyttärenpoikani pelastuksesta.»

»Tämän kuullessaan Harpagos lankesi maahan kasvoilleen kuninkaan eteen ja ylisti itseänsä onnelliseksi siitä, että hänen rikkomuksensa oli näin hyväksi kääntynyt ja että hänet sellaisella onnen hetkellä oli kutsuttu kuninkaan pöytään. Ja sitten hän meni kotiinsa.

Heti kotiinsa tultuaan hän käski ainoan poikansa, joka silloin oli noin kolmentoista vuoden vanha, mennä Astyageen taloon ja tehdä, mitä kuningas käskisi. Mutta kun Harpagoksen poika oli tullut Astyageen luo, surmautti tämä hänet ja paloittelutti jäsen jäseneltä. Osan lihaa hän paistoi, osan keitti ja laittoi hyvän ruoan.

Kun aterian aika tuli ja Harpagos muiden vieraiden mukana oli saapunut, katettiin Astyageelle ja muille vieraille lampaanlihaa, mutta Harpagokselle oman poikansa lihaa, kaikki paitsi pää, sormet ja varpaat — ne olivat peitossa eri vadissa. Kun Harpagos oli mielestään syönyt kylläkseen ruokaa, kysyi Astyages häneltä, pitikö hän kestityksestä. Kun Harpagos sanoi, että ruoka oli maistunut oivalliselta, kantoivat palvelijat esiin hänen poikansa pään, kädet ja jalat, hyvin verhottuina. Ja he kehoittivat Harpagosta poistamaan verhon ja ottamaan vadista, mitä haluaisi. Harpagos poisti peiton ja näki poikansa jätteet. Mutta hän ei siitä joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti malttinsa. Astyages kysyi silloin häneltä, huomasiko hän, minkä eläimen lihaa oli syönyt. Hän vastasi, että hän huomasi ja että kaikki, mitä kuningas teki, oli hyvää.»

Sitten kuningas kutsui unenselittäjänsä kuullakseen, mitä nyt oli tehtävä Kyyrokselle. He selittivät, että kuningas voisi nyt olla levollinen, sillä hänen unensa oli jo käynyt toteen, kun poika oli ollut kuninkaana leikissä. Astyageen ei sen vuoksi tarvinnut pelätä mitään hänen puoleltaan. Uni kävisi toteen vain yhden kerran.

Kyyros sai siis jäädä eloon. Mutta varmuuden vuoksi äidinisä lähetti hänet hänen oikeiden vanhempainsa luokse Persiaan. Heidän iloansa voi helposti kuvitella.

Persialaiset elivät siihen aikaan hyvin yksinkertaisissa oloissa. Herodotos, jonka tiedonannot saa ottaa vastaan hyvin varovasti, kertoo heistä muun muassa: »Lapsillensa he viidennestä aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka antavat opetusta vain kolmessa taidossa: ratsastamisessa, jousella ampumisessa ja totuuden puhumisessa. Valhe on heistä kaikkein häpeällisintä ja sen perästä velan tekeminen. He ajattelevat näet, että velkaisen miehen välttämättömästi täytyy myöskin joskus valehdella.» Kohtuullisuuden hyveessä persialaiset sitävastoin Herodotoksen käsityksen mukaan eivät olleet yhtä pitkälle päässeet kuin totuudenrakkaudessa. »Viiniin he ovat hyvin halukkaita», hän sanoo, »mutta ylenantaminen tai veden heittäminen ei ole sallittua toisten läsnäollessa. Siinä he ovat hyvin tarkkoja. Humaltuneina he tavallisesti keskustelevat kaikkein vakavimmista asioista; ja mikä heidän mielestään silloin on oikein, sen esittää isäntä, jonka luona keskustelu tapahtuu, heille uudelleen seuraavana päivänä, kun he ovat selviä. Jos he silloinkin selvillä päin pitävät sitä oikeana, niin se tulee päätökseksi; muutoin asia saa raueta.»

Herodotos kertoo edelleen: »Kun Kyyros oli päässyt täysikasvuiseksi, oli hän miehekkäin ja suosituin ikätoveriensa joukossa. Nyt Harpagos alkoi lähettää hänelle lahjoja ja yllytti häntä kiihkeästi kostamaan Astyageelle.» Vähitellen koston ajatus kypsyi Kyyroksessakin, ja hän keksi keinon, miten saada persialaiset mukaan. Eräänä päivänä hän kutsui kokoon heidän ylhäisimmät miehensä ja luki heille Astyageen kirjeen, jonka mukaan Kyyros nimitettiin persialaisten ylipäälliköksi. Mutta tuon kirjeen Kyyros oli kirjoittanut itse! Uuden arvonsa nojalla hän käski persialaisten saapua seuraavana päivänä sirppi mukanaan. He tekivät niin, ja hän käski heidän silloin yhdessä päivässä raivata suuren alan, joka oli orjantappurain peitossa.

Kun persialaiset olivat päättäneet raskaan päivätyönsä, käski hän heidän seuraavana päivänä saapua juhlapukimissa. Heidän saavuttuaan hän toimeenpani uhkeat pidot ja kestitsi heitä runsaasti ruoalla ja viinillä. Kun juhla oli lopussa, hän kysyi heiltä, kummasta päivästä he olivat enemmän pitäneet. Vastaus oli selvä. Tämän vastauksen saatuaan Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin te olette meedialaisten alamaisia, saatte ikuisesti raataa ja tehdä orjan työtä, aivan kuin eilen. Mutta jos luovutte Astyageesta ja seuraatte minua, niin jokainen päivä on oleva tämän kaltainen.» Silloin kaikki persialaiset vannoivat hänelle uskollisuutta.

Kun Astyages sai tiedon persialaisten kapinasta, hän kutsui kansansa aseisiin ja teki Harpagoksen heidän päälliköksesi unohtaen sen hirmuisen vääryyden, jonka hän aikaisemmin oli tälle tehnyt. Seurauksena oli, että suurin osa Meedian sotajoukkoa joko meni Kyyroksen puolelle tai pakeni. Tästä katkeroituneena Astyages seivästytti ne unienselittäjät, jotka olivat neuvoneet häntä jättämään Kyyroksen eloon. Sitten hän kokosi ympärilleen ne kansastaan, jotka olivat pysyneet hänelle uskollisina, ja johti heidät persialaisia vastaan, mutta hänet voitettiin ja hän joutui itse vangiksi. Näin tuli Kyyroksesta Meedia-Persian valtakunnan hallitsija noin vuonna 550 e.Kr.

Kyyroksen menestys huolestutti kovin toista mahtavaa hallitsijaa, Lyydian kuningasta Kroisosta, miestä, jonka rikkaus on tullut sananparreksi. Hänen valtakuntaansa kuului suurin osa Vähää-Aasiaa. Itään päin se ulottui Halys-jokeen saakka, joka virtaa pohjoista kohti laskien Mustaan mereen. Erinomaisen viljavassa seudussa oli pääkaupunki Sardes, Smyrnasta itään päin, joen rannalla, joka tuli kultarikkaasta seudusta ja itse kerrosti kultaa sisältävää hiekkaa rannoilleen.

Kroisoksen ei ollut vaikeata saada liittolaisia, sillä monen muunkin turvallisuutta uhkasi Kyyroksen äkillinen kohoaminen valtaan ja kunniaan. Babylonian ja Egyptin kuninkaat tekivät hänen kanssansa liiton Aasian tasapainon häiritsijää vastaan, ja levisipä Kyyroksen pelko Kreikkaankin. Ennenkuin Kroisos kumminkaan uskalsi ryhtyä taisteluun Kyyrosta vastaan, hän tahtoi tiedustella jumalain tahtoa ja lähetti senvuoksi lähettiläitä kallein lahjoin Delphoin kuuluisan oraakkelin luo Kreikkaan. Temppelin sisimmässä huoneessa, niissä rikkipitoista höyryä nousi vuoren halkeamasta, istui Apollonin papitar Pythia ja lausuili hurmiotilassa katkonaisia sanoja, joita jumalan luultiin hänelle ilmoittaneen. Temppelin papit merkitsivät ne muistiin ja sommittelivat ne yhteen, niin että ne sisälsivät ajatuksen. Kun Kroisos tiedusteli, pitikö hänen lähteä sotaretkelle persialaisia vastaan, kuului oraakkelin vastaus: »Jos Kroisos menee Halys-joen yli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Kun tämä Pythian vastaus kerrottiin Kroisokselle, iloitsi tämä suuresti. Hänen ihastuksensa oli niin suuri, että hänen piti tiedustella oraakkelilta vielä kerran ja tällä kertaa sitä, tulisiko hänen ja hänen jälkeläistensä valta pitkäaikaiseksi. Tähän hän sai Pythialta vastauksen, että hänen sukunsa kukistuisi vasta »sitten, kun muuli kerran tulee Meedian valtakunnan kuninkaaksi.»

Tällaiset vastaukset saatuaan Kroisos luuli voivansa olla varma asiastaan eikä kuullut varoituksia.[7] Voitonvarmana hän vei sotajoukkonsa Halys-joen yli.

Kyyros puolestaan kokosi myöskin sotajoukon ja läksi häntä vastaan. Hän oli myöskin koettanut saada Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaiset siirtokunnat luopumaan Kroisoksesta ja asettumaan persialaisten puolelle. Mutta he kieltäytyivät siitä.

Lähellä rajaa viholliset kohtasivat toisensa. Mutta ankara taistelu jäi ratkaisematta. Kroisos peräytyi silloin Sardeeseen hankkiakseen apuvoimia liittolaisiltaan egyptiläisiltä ja babylonialaisilta. Mutta Kyyros oli häntä nopeampi, ja ennenkuin Kroisos aavistikaan, oli vihollinen hänen pääkaupunkinsa ääressä. Lyydialaiset olivat kumminkin hyvin pelättyjä, erinomaisia ratsumiehiä. Mutta Harpagoksen neuvosta Kyyros turvautui sotajuoneen: hän järjesti rivin kameeliratsastajia persialaisen sotajoukon kärkeen. »Hevonen näet», kuten Herodotos sanoo, »pelkää kameelia eikä voi sietää sen näkemistä eikä sen hajua. Kun nyt iskettiin yhteen, pyörähtivät hevoset heti ympäri ja pakenivat, kun ne olivat vainunneet kameelien hajun ja nähneet ne.»[8] Lyydialaiset lyötiin pakoon, ja Kyyroksen joukot valloittivat ja hävittivät Sardeen.

Kyyros oli antanut ankaran käskyn, että Kroisos oli otettava vangiksi, mutta että häntä ei saisi tappaa, vaikka hän tekisi vastarintaakin. Hän oli kuitenkin vähällä saada surmansa erään persialaisen kädestä, joka syöksyi häntä vastaan tietämättä, kuka hän oli. Kroisoksen oma poika pelasti hänet silloin kuolemasta. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla tavalla. Poika oli kuuromykkä — tietenkin suureksi suruksi isälle, joka oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet parannetuksi. Muun muassa hän oli lähettänyt kysymään neuvoa Delphoin oraakkelilta. Ja Pythia oli vastannut: »Mahtava Lyydian kuningas, mieletön Kroisos, kauan olet sinä odottanut saada kuulla poikasi riemuisan äänen sinua tervehtävän. Luovu kaipauksestasi! Paljon parempi sinulle, jos koskaan et saisi nähdä surujen päivää — sitä päivää, jolloin poikasi on puhkeava puhumaan!»

Tämän hämärän vastauksen sisällys selvisi isälle vasta nyt, hetkellä, jolloin kaikki oli menetetty ja hän odotti vain surman iskua. »Kun nyt», niin kertoo Herodotos, »kuuromykkä poika näki persialaisen syöksyvän esiin, irroitti pelko ja onnettomuus hänen kielensä siteet ja hän sanoi: »Mies, älä surmaa Kroisosta.» Nämä olivat ensimmäiset hänen lausumansa sanat, ja sitten hän osasi puhua koko elinaikansa.»

Näin Kroisos oraakkelin ennustuksen mukaisesti oli kukistanut suuren valtakunnan menemällä Halys-joen yli, mutta ei sitä valtakuntaa, jota hän itse oli ajatellut. Nyt hänellä oli edessänsä pahempi kohtalo kuin se surmanisku, jolta hän oli säästynyt. Kahleissa hänet vietiin Kyyroksen eteen, joka rakennutti suuren rovion, jolla Kroisos piti poltettaman elävältä. Onnettomuuksiensa masentamana äsken mahtava kuningas seurasi äänettömänä kuljettajiansa roviolle. Vasta siellä seisoessaan hän puhkesi puhumaan. Hän huokasi syvään ja huusi kolme kertaa sanan »Solón».

Kuningas, sen kuullessaan, tiedusteluni Kroisokselta, ketä hän huusi. Tämä vastasi: »Paljon antaisin, jos saisin mainitsemani miehen kaikkien maailman kuninkaiden puheille.» Kun häneltä tiedusteltiin, mitä hän noilla arvoituksellisilla sanoilla tarkoitti, hän kertoi, miten hänen mahtavuutensa päivinä, jolloin hän mielestään oli ihmisistä onnellisin, viisas mies nimeltä Solon, sama, joka oli säätänyt Ateenalle sen kuuluisat lait, oli paljon matkustellessaan käynyt kerran häntä tervehtimässä. Kroisos kuljetutti häntä yltympäri aarrekammioissaan ja näytätti hänelle kultansa, hopeansa ja jalot kivensä koko ihanuudessaan. Sitten hän sanoi hänelle: »Ateenalainen vierasystäväni, sinä olet matkustellut laajalti ja nähnyt paljon ihmisiä. Haluaisin kysyä sinulta, oletko tavannut ihmistä, joka on kaikkia muita onnellisempi.» Mutta vastaus kuuluikin vallan toisin, kuin Kroisos oli odottanut. Suorasukaisesti ja imartelematta viisas vastasi: »Kyllä, herra kuningas, ateenalaisen Telloksen.» Kroisos hämmästyi ja kysyi uteliaana: »Minkä vuoksi mielestäsi Tellosta on pidettävä onnellisimpana?» Solon vastasi: »Tellos eli aikana, jolloin hänen kotikaupunkinsa oli kukoistavimmillaan, hänellä oli hyviä, kelpo lapsia ja hän sai nähdä, miten he vuorostaan saivat lapsia. Vihdoin hän taistellen isänmaansa puolesta kaatui voittoisana sankarina, ja ateenalaiset pitivät hänen muistoansa suuressa kunniassa.»

Silloin Kroisos kysyi, kuka Solonin tapaamista ihmisistä oli lähinnä onnellisin — ja nyt hän ainakin oli varma siitä, että oli kuuleva oman nimensä. Mutta rajattomaksi hämmästyksekseen hän sai vastauksen: »Kleobis ja Bitōn. Heidän äitinsä, joka oli papitar, piti kerran mennä Hera jumalattaren kunniaksi vietettävään juhlaan temppeliin. Mutta kun vetojuhtia ei saatu ajoissa laitumelta kotiin, valjastautuivat nuorukaiset itse vaunujen eteen ja vetivät äitinsä temppeliin, lähes penikulman matkan. Miehet ylistivät nuorukaisten voimaa, ja naiset ylistivät onnelliseksi äitiä, jolla oli sellaisia poikia. Ylen onnellisena äiti astui temppeliin ja rukoili jumalia antamaan lapsille parasta, mikä ihmisen osaksi voi tulla. Tämän rukouksen johdosta nuorukaiset nukahtivat temppelissä ikuiseen uneen. Silloin äiti ymmärsi, että ihmiselle on onnellisinta kuolla nuorena.»

Nyt Kroisos jo oli vallan pahastunut ja puhkesi puhumaan: »Minun onneani sinä siis et pidä minkään veroisena, et edes niinkään suurena kuin tavallisten ihmisten.» Solon vastasi: »Tällä hetkellä sinä olet mahtava, rikas mies ja monien kansojen kuningas, mutta ketään ei voi ennen kuolemaansa kiittää onnelliseksi. Sillä monille ihmisille jumalat ovat näyttäneet onnen syöstäkseen heidät sitten sitäkin syvemmälle.»

Solon joutui rikkaan miehen epäsuosioon, eikä Kroisos sen koommin suvainnut häntä silmissänsä.

Mutta nyt, kuolinhetkellä, hän oli täysin tajunnut viisaan miehen sanojen totuuden ja tullut ajatelleeksi, etteivät ne koskeneet vain häntä, vaan kaikkia ihmisiä, jotka pitivät itseänsä onnellisina.

Ajatellessaan tämän johdosta onnen epävakaisuutta Kyyros tuli liikutetuksi: tämä mieshän, joka nyt oli valmiina kärsimään tuskallisen kuoleman, oli kerran ollut yhtä mahtava ja onnellinen kuin hän itse! Hän antoi tuoda voitetun vastustajansa pois roviolta, päästi hänet kahleista, antoi hänen istua vierellään ja kohteli häntä siitä päivin hyvin kunnioittavasti.

Herodotoksen kaunis kertomus viisaan Solonin käynnistä rikkaan Kroisoksen luona on kumminkin historiallisesti mahdoton, sillä Solon kuoli samoihin aikoihin, jolloin Kroisos tuli kuninkaaksi. Vanha viisas oli silloin jo aikoja sitten lakannut kiertelemästä matkoillaan, sillä hän oli kuollessaan kahdeksankymmenvuotias ukko. Yhtä vähän uskottava on Herodotoksen draamallinen kuvaus Kroisoksen roviolla olosta, sillä tulen käyttö teloitukseen ei ole sopusoinnussa sen kanssa, että persialaiset osoittivat tälle luonnonvoimalle jumalallista kunnioitusta. Pelkäsiväthän he niin tulen kuin maankin saastuttamista siinä määrin, etteivät koskaan halunneet polttaa eikä haudata kuolleitaan. Kohtaus on ristiriidassa senkin kanssa, että Kyyros kohteli muita vastustajiaan säälivästi ja hienotunteisesti. Sekä Meedian että Babylonian kuninkaita hän näet heidän kukistuttuaan kohteli niin humaanisesti, että herätti sillä huomiota koko maailmassa. Sellaista voittajan osoittamaa jaloutta ihmiskunta ei vielä koskaan ollut saanut nähdä. Miten erilaista se olikaan kuin Assyrian soturikuninkaiden tapa silpoa voitetut viholliset!

Jotakin historiallista pohjaa täytyy kuitenkin olla Herodotoksen kertomuksella Kroisoksen roviolla olosta. Tähän on esitetty selitykseksi se olettamus, että hän tappionsa jälkeen, kuten Assyrian viimeinen kuningas, olisi yrittänyt uhrata itsensä jumalille.

Sotaretkensä päätyttyä onnettomasti Kroisos lähetti lähettiläitä Delphoihin kysymään, mitä oraakkeli oli tarkoittanut puhuessaan hänelle vastauksessaan muulista. Hän sai selityksen, että sillä tarkoitettiin juuri Kyyrosta. Hän oli näet syntyperältään kahta eri heimoa, äitinsä puolelta ylhäisempää, isän taholta alhaisempaa.

Niin pian kuin Kyyros siten oli tullut Lyydian valtiaaksi, lähettivät Vähän-Aasian seutujen kreikkalaiset siirtokunnat hänelle Sardeeseen pyynnön saada olla hänen valtansa alaisina samoilla ehdoilla kuin aikaisemmin Kroisoksen. Kyyros ei ollut unohtanut sitä vastausta, jonka oli saanut pyytäessään heiltä apua Kroisosta vastaan. Hän vastasi kertomalla läheteille seuraavan tarinan: »Oli kerran huilunsoittaja. Kun hän näki kaloja meressä, hän alkoi soittaa toivoen niiden hyppäävän maalle. Mutta kun hänen toivonsa ei täyttynyt, hän otti verkon ja pyydysti suuren joukon kaloja ja veti ne maalle. Nähdessään niiden siinä pyristelevän hän sanoi niille: »Tauotkaa tanssistanne, koska ette halunneet tulla tanssimaan minun soittaessani!»

Kreikkalaiset ymmärsivät yskän ja varustautuivat vastaanottamaan uhkaavaa vaaraa. Mutta Kyyrosta he luonnollisesti voivat yhtä vähän vastustaa kuin lyydialaisetkaan.

Vähemmässä kuin viidessä vuodessa oli Iraanin ylängön pikkuinen persialainen kuningaskunta laajentunut aina Välimereen saakka ja tullut maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi. Persian valtakunnan ulkopuolella oli enää vain yksi Etu-Aasian valtakunta, nimittäin Babylonia. Olemme jo nähneet, mitenkä Kyyros vuonna 539 e.Kr. helposti pääsi tämänkin valtakunnan valtiaaksi. Kaivauksia tehtäessä Babylonissa on tavattu eräästä palatsista savilieriö, jonka piirtokirjoitus tavallansa kertoo, miten Babylonian valtakunnan häviö tapahtui. Se riippui siitä, että Marduk jumala oli vihastunut Babylonian kuninkaan jumalattomuuteen. Suuttuneena siitä, ettei ollut saanut asianmukaisia uhreja Marduk ja häntä seuraten kaikki muutkin Babylonian jumalat olivat hylänneet maan. Vihdoin hän kuitenkin oli tuntenut sääliä kansaa kohtaan ja valinnut babylonialaisille hyvän ja oikeamielisen hallitsijan, nimittäin Kyyroksen. Tätä oli Marduk seurannut sotaretkellä Baabelia vastaan ja auttanut häntä, niin että hän »voi miekan iskutta marssia Baabeliin». Sitten seuraa kuvaus Kyyroksesta itsestänsä ja siitä, miten lempeästi hän kohteli Baabelin asukkaita: »Eivät yksin he, vaan kaikki Babylonian mahtimiehet lankesivat polvillensa hänen eteensä ja suutelivat hänen jalkojansa. He riemuitsivat hänen herruudestaan, ja heidän kasvonsa säteilivät.»

Piirtokirjoituksen on ilmeisesti sepittänyt Kyyroksen käskystä joku Baabelin Mardukin papeista. Sekä valoisain että tummien värien liioittelu on silmäänpistävää.

Babylonian valtauksen johdosta joutui Syyriakin Persian valtakunnalle. Siellä niinkuin muuallakin Kyyros kohteli kukistettua kansaa miellyttävän sovinnollisesti. Hän noudatti hienotunteisuutta eri kansojen uskonnollisten tottumuksien suhteen ja otti tahdikkaasti huomioon heidän kaupalliset harrastuksensa. Hänen pyrkimyksensä voittaa Syyrian kansat täten puolelleen oli läheisessä yhteydessä hänen niiden suunnitelmiensa kanssa, jotka koskivat hyökkäystä Syyrian naapurimaan Egyptin kimppuun. Tähän hänen pyrkimykseensä saavuttaa suosiota Syyrian kansojen keskuudessa kuului viimeisenä vetona hänen politiikkansa sitä kansaa kohtaan, joka eli Babylonian vankeudessa ja hartaammin kuin mikään muu kansa kaipasi pääsyä kotimaahansa. On hyvin todennäköistä, että valtioviisas Persian kuningas oli käyttänyt hyväkseen tätä Baabelissa eläväin juutalaisten mielialaa jo ennen kuin hän kävi kaupungin kimppuun. Tällaiseen valloittajan kiitollisuudenvelkaan viittaa se seikka, että hänen Baabelissa suorittamistansa hallitustoimista oli kaikkein ensimmäisiä juutalaisten päästäminen palaamaan pyhään kaupunkiinsa rakentamaan jälleen temppelinsä. Eikä siinä kyllä, että työ piti suoritettaman hänen kustannuksellaan, vaan Kyyros salli juutalaisten viedä takaisin ne kultaiset ja hopeiset pyhät temppeliastiat, jotka Nebukadnesar oli riistänyt Salomon temppelistä.

Pyrkiessään tekemään kukistetut kansat tyytyväisiksi ja itsensä suosituksi Kyyros käytti valtiotaidossaan myöskin periaatetta: »Hallitse ja hajoita.» Hän varoi sekaantumasta kotona olevien ja vankeudesta palaavien juutalaisten Jerusalemin temppelin rakentamista koskeviin riitoihin ja antoi molempien pyrkiä suurkuninkaan suosioon ja etsiä hänen tukeansa. Voi olla hyvä voida luottaa molempiin suunniteltaessa Egyptiin tehtävää sotaretkeä. Samasta syystä Kyyros suosi Sidonia sen vanhan kilpailijan Tyroksen edellä, ja Vähän-Aasian kreikkalaisten siirtokuntien levotonta väestöä hän piti jonkinlaisessa tasapainossa antamalla armonsa auringon loistaa välistä joillekuille kaupunkiruhtinaille, välistä erinäisille aatelisperheille.

Babylonian valtauksen jälkeen olisi vuoro oikeastaan ollut Egyptin. Mutta Kyyros saikin, kuten näyttää, tarpeeksi tekemistä niistä hurjista paimentolaiskansoista, jotka asuivat Jaksartes-joen takana ja tekivät sieltä ikäviä tervehdyskäyntejään koillisen Persian sivistyskeitaille. Egyptin sotaretken valmistelut hän sen sijaan jätti poikansa Kambyseen huoleksi.

Vuosikymmen sen jälkeen kuin Kyyros oli kukistanut Babylonian valtakunnan, hänen sankariuransa katkesi. Tarun mukaan hän kaatui sotaretkellä massageetteja vastaan, joka urhoollinen paimentolaiskansa asui Kaspian meren itäpuolella olevilla aroilla. Tästä yrityksestä kertoo Herodotos: »Massageetteja hallitsi tähän aikaan, puolisonsa kuoleman jälkeen, Tamyris niminen nainen. Kyyros lähetti nyt lähettiläitä kosimaan häntä teeskennellen aikovansa naida hänet. Mutta Tamyris, joka ymmärsi, että Kyyros ei niinkään paljon kosiskellut häntä kuin massageettien kuningaskuntaa, torjui hänen lähentelynsä. Kun viekkaus ei siis onnistunut, marssi Kyyros Arakses-jokea kohti ja ryhtyi avoimesti sotaretkeen massageetteja vastaan.» Aluksi Kyyroksella näyttää olleen menestystä. Petoksella hänen onnistui saada vangiksi Tamyriksen poika ja tuhota suuri osa massageettien sotajoukosta. Tätä surren poika päätti päivänsä. Saatuaan tiedon näistä onnettomuuksista massageettien kuningatar kirjoitti Kyyrokselle kirjeen ja kehoitti häntä lähtemään pois hänen maastansa. »Jos et sitä tee», hän kirjoitti, »vannon minä nimessä auringon, massageettien herran, että sinä minun toimestani, niin kyllästymätön kuin oletkin, saat juoda verta kylliksi.»

Hänen uhkauksensa täyttyikin. Kyyroksen sotajoukko lyötiin, eikä yksin hän itse, vaan useimmat hänen sotureistansakin kaatuivat. Tamyris täytti nyt nahkasäkin ihmisen verellä ja etsi kuolleiden persialaisten joukosta Kyyroksen ruumiin. Löydettyään sen hän pisti hänen päänsä säkkiin, herjasi ruumista ja sanoi: »Sinä olet tuhonnut minun elämäni ottamalla poikani petoksella vangiksi. Mutta sinulle annan minä nyt verta kylliksesi, kuten olen uhannut.»

Eräs aikamme parhaita Persian historian tuntijoita kokoaa suunnilleen seuraaviin sanoihin arvostelunsa persialaisten suurimmasta kuninkaasta: Kyyros ansaitsee nimen Suuri. Valloittajana hän on paljoa suurempi kuin kaikki Assyrian, Babylonian ja Egyptin hallitsijat ja hän on luonut elinvoimaisen maailmanvallan. Valtiomiehenä hänellä ei aikaisemmin ole ollut vertaistaan. Hänellä oli kauas kantava valtiollinen katse. Vastoin vanhaa perinnäistapaa hän jätti kukistamillensa maille jonkinlaisen itsenäisyyden; ja joskin tämä itsenäisyys oli vain näennäistä, se joka tapauksessa mairitteli voitettuja kansoja. Ja miten erilaista olikaan hänen ja aikaisempain voittajain tapa kohdella kukistettujen kansojen uskonnollisia tunteita! Miten suurta edistystä merkitsikään Kyyroksen valistunut kunnioitus toisten kansojen uskontoa kohtaan verrattuna Assyrian kuningasten Assur jumalan kunniaksi harjoittamaan murhaamiseen ja silpomiseen! Baabelissa hän rinnatusten poikansa kanssa uhrasi Mardukille ja Jerusalemissa hän auttoi juutalaisia Jahven temppelin rakennuskustannuksissa.

Lopuksi Kyyros ansaitsee kunniasijan maailmanhistorian kuvagalleriassa myöskin lainsäätäjänä sellaisten miesten kuin babylonialaisten Hammurapin ja kreikkalaisten Solonin rinnalla. Suurin edistysaskel hänen työssään oikeuden inhimillistämiseksi oli se, että hän kielsi omankäden koston ja jätti rankaisemisen valtion tuomioistuinten huostaan.

KAMBYSES.

Kyyroksen pojan ja seuraajan Kambyseen aikana tuli vuoro kolmannen niistä mahtavista valtioista, jotka olivat liittyneet yhteen pannakseen sulun persialaisten etenemiselle länttä kohti, nim. Egyptin. Sota tätä maata vastaan oli, kuten olemme nähneet, päätetty jo Kyyroksen eläessä, mutta vasta hänen seuraajansa aikana voitiin siihen ryhtyä. Varustukset valmiiksi saatuaan Kambyses samosi Niilin suistomaahan, missä Egyptin pääkaupunki silloin oli. Erään Niilin suuhaaran rannalla taisteltiin verinen taistelu, joka päättyi Egyptin sotajoukon tappioon ja pakoon.[9] Kun sitten lyhyen aikaa oli piiritetty Memfistä, saatiin viimein faarao, Psammetik III, vangiksi, ja egyptiläiset tunnustivat Kambyseen hallitsijakseen vuonna 525 e.Kr. Sillä aikaa Persian laivasto, johon kuului Foinikian kaupunkien ja Vähä-Aasian kreikkalaisten siirtokuntain sotalaivoja, oli pitänyt kurissa Egyptin laivastoa.

Menestystänsä Kambyses ei ollut saavuttanut yksistään asevoimin — Egyptin armeijassa ja laivastossa ilmenneellä kavalluksella oli suuri osa. Näissä salaisissa selvittelyissä olivat myöskin Siinain niemimaan arabialaiset olleet mukana. He varustivat näet Persian sotajoukon vedellä, mikä oli aavikkojen halki marssittaessa kaikkein tärkeimpiä tarvikkeita.

Egyptin valtauksen perästä Kambyses teki sotaretken etelään, sitä maata vastaan, missä asuivat »pitkäikäiset aithiopialaiset», joiden sanottiin olevan tavattoman kookkaita ja saavuttavan 120 vuoden iän ja ylikin siitä. Yrityksessä persialaiset kärsivät suuria häviöitä.

Herodotos kertoo, että Kambyses valmisteli »sotaretkeä lähettämällä miehiä maata vakoilemaan, tekosyynä lahjojen vienti Kambyseeltä sen kuninkaalle.

Kerrotaan aithiopialaisten tapana olleen valita kuninkaakseen miehistä kookkain ja voimakkain. Kun miehet tulivat aithiopialaisten kuninkaan luo, he sanoivat: »Kambyses, persialaisten kuningas haluaa tulla sinun ystäväksesi ja liittolaiseksesi ja on senvuoksi lähettänyt meidät tänne tuomaan näitä lahjoja.» Mutta aithiopialainen osoitti, että hän älysi heidän tulonsa tarkoituksen, ja lisäsi: »Persialaisten kuningas ei ole oikeamielinen mies, sillä muuten hän ei haluaisi toisten maata eikä koettaisi saattaa orjuuteen ihmisiä, jotka eivät ole tehneet hänelle mitään pahaa. Antakaa hänelle tämä jousi ja sanokaa hänelle näin: »Aithiopialaisten kuningas antaa persialaisten kuninkaalle sen neuvon, että vasta sittenkuin persialaiset niin helposti kuin minä kykenevät jännittämään tämän suuruisen jousen, vasta sitten hän lähteköön suuren suurin sotajoukoin retkelle pitkäikäisiä aithiopialaisia vastaan. Mutta siihen saakka kiittäköön hän jumalia, jotka eivät herätä aithiopialaisten lapsissa ajatusta anastaa vierasta aluetta omansa lisäksi.» Sitten hän pilkkasi Persian kuninkaan lahjoja ja kysyi lopuksi vakoojilta muun muassa, mitä heidän kuninkaansa tavallisesti söi, ja kuinka kauan persialainen enintään voi elää. He vastasivat, että hän söi vehnästä tehtyä leipää, jota viljaa maa kasvoi, jos sitä lannoitettiin. Ja mitä persialaisten ikään tuli, niin kahdeksankymmentä vuotta oli ihmisiän pisin mitta. Tähän aithiopialainen vastasi, ettei hän ihmetellyt heidän ikänsä lyhyyttä, koska he söivät lantaa. Oman kansansa saavuttaman korkean iän hän luki sen ansioksi, että heidän ravintonaan oli keitetty liha ja juomanaan maito. Sitten hän vei heidät kaivon luo, joka oli oikea nuorennuslähde. Sen vesi oli lienteätä kuin öljy ja tuoksui kuin orvokki ja oli niin kevyttä, että mikään ei pysynyt sen pinnalla, ei edes puu, vaan kaikki vajosi pohjaan. Toisen Aithiopian merkillisyyden vakoojat saivat nähdä vankilassa. »Siellä olivat», Herodotos kertoo, »kaikki kultaisissa kahleissa. Aithiopiassa on näet kupari harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin mikään muu.»

Kun vakoojat palasivat Kambyseen luo, tuli tämä samalla kertaa niin katkeroituneeksi ja uteliaaksi, että hän lähti liikkeelle malttamatta koota edes tarpeellisia ruokavaroja, vaikka hänen, kuten Herodotos sanoo, »oli marssittava maailman loppuun». Aivan kuin raivoissaan ja suunniltaan hän lähti liikkeelle, heti kuin oli kuullut vakoojain sanat. Ennenkuin sotajoukko oli kulkenut viidennen osan matkaa, olivat kaikki ruokavarat lopussa. Niin kauan kuin miehet voivat löytää jotakin maasta, he elättivät itsensä ruoholla ja yrteillä. Mutta kun he tulivat erämaahan, tekivät muutamat heistä hirmuisen teon. He ottivat arvalla joka kymmenennen miehen ja söivät suuhunsa. Kun Kambyses kuuli, että he söivät toisiansa, hän kauhistui. Hän jätti sikseen retken aithiopialaisia vastaan ja lähti paluumatkalle ja saapui Memfikseen menetettyään paljon miehiä.»

Kelpo Herodotos on tässä niinkuin usein muulloinkin iskenyt kirveensä kiveen. On näet todisteita siitä, että Kambyseen Aithiopiaan tekemä retki ei ollut niinkään suunnittelematon, kuin Herodotos väittää, vaan että hän päinvastoin etukäteen oli perustanut varastopaikkoja aina niin kauaksi kuin kolmannen putouksen seuduille. On kyllä totta, että Kambyseen täytyi lähteä peräytymisretkelle, mutta se ei johtunut Aithiopiassa kärsityistä vastoinkäymisistä, vaan levottomuutta herättävistä tiedoista, että Persiassa oli syntynyt vaarallinen kapina.

Kun Kambyses palasi Memfikseen, vietettiin siellä parastaikaa suurta ilojuhlaa sen johdosta, että papit olivat löytäneet uuden Apis-härän. Kadut vilisivät iloisia, juhlapukuisia ihmisiä. Mutta Kambyses, joka oli menettänyt tyyneytensä sotaretken epäonnistumisen johdosta, luuli, että egyptiläiset iloitsivat hänen vastoinkäymisistään. Mielettömän katkeroituneena hän kutsutti Apiksen papit eteensä. Mutta kun kuningas purki vihaansa egyptiläisten vahingonilon johdosta, he selittivät hänelle, että kansan riemu johtui siitä, että heidän jumalansa oli jälleen ilmestynyt heille. Silloin hän käski pappeja tuomaan tuon jumalan hänen eteensä. He menivät noutamaan Apista.

»Kun papit toivat Apiksen», sanoo Herodotos, »veti Kambyses aivan kuin puolihulluna esille miekkansa ja yritti pistää sillä Apista vatsaan, mutta osui kupeeseen. Silloin hän nauroi ja sanoi papeille: »Te yksinkertaiset oliot! On siis jumalia, jotka ovat lihaa ja verta ja joihin teräs pystyy. Sellainen jumala voikin olla kyllin hyvä egyptiläisille!» Sitten hän ruoskitutti pappeja ja kielsi egyptiläisiä kuolemanrangaistuksen uhalla jatkamasta juhlaa. Apis-härkä sai kuolla veren vuotoon, mutta papit hautasivat sen salaa.

Herodotos on saanut nämä tietonsa egyptiläisiltä. Niiden todenperäisyyttä on meidän aikanamme voitu tutkia, Mariettei'n ansiosta, joka löysi Apis-härkäin hautauspaikan. Hän löysi sieltä kaksi hautakirjoitusta Kambyseen aikaisista pyhistä eläimistä. Niistä käy selville, että toinen eläin kuoli Kambyseen ollessa Aithiopian retkellään ja että tämän Apiksen lähin seuraaja eli yli Kambyseen ajan. Ainoan Kambyseen aikana kuolleen Apiksen hautakivessä kerrotaan, että Kambyses itse hautautti pyhän eläimen juhlallisesti, ja kuningas on siinä kuvattu Apista rukoilemassa. Toinen Herodotoksen kertomusta vastaan ratkaisevasti puhuva todistuskappale on miehen hautakivi, joka Kambyseen aikana oli Saȋs kaupungin ylipappina. Kivi on nykyisin Vatikaanin museossa Roomassa. Miehen elinaikanansa piirrättämä hautakirjoitus todistaa, että Kambyses oli suhtautunut hienotunteisesti egyptiläisten uskonnollisiin tapoihin. Jos hän olisi tehnyt niin kuohuttavan rikoksen, mitä Apiksen murha egyptiläisten silmissä oli, hän olisi ehdottomasti saanut korkealta pappismieheltä vallan toisenlaisen arvostelun. Kertomus niin tästä kuin muistakin Kambyseen tekemistä häpeällisistä tihutöistä on ilmeisesti tulosta erinäisten egyptiläispiirien katkeruudesta vallananastajia kohtaan. Siten vihaa uhkuva perintätieto on aina meidän päiviimme saakka saanut Kambyseen esiintymään historiassa julmana tyrannina, mitä häpeällisinten tekojen tahraamana. Hänen kerrottiin murhanneen veljensä, surmanneen parhaan ystävänsä pojan ja vihapäissään potkineen vaimoansa, niin että tämä sai keskenmenon ja kuoli.[10] Hautoja ja temppeleitä hän muka häpäisi ja päästi aina ivanaurun, kun oli tehnyt oikein roistomaisen teon.

Apis-historiasta saamamme totuudenmukaiset tiedot saivat ehdottomasti epäilemään noita herjauksia. Se tieto, jonka Herodotos antaa Kambyseen viimeisistä hetkistä onkin vallan toista laatua kuin hänen elämänsä kuvaus. Siinä ei puhu veren tahraaman tyrannin, vaan kuolevaisen maanisän ääni.

Veljensä hän kuitenkin raivautti pois tieltänsä, mutta tätä tekoa lieventää se, että surmattu oli kapinoitsija, ja sellaisten suhteen oli tuohon aikaan laulu lyhyt.

Joka tapa uksessa Kambyses oli kovempi ja väkivaltaisempi luonteeltaan kuin Kyyros. Se ilmenee hänen sisäpolitiikassaan, joka selvästi pyrki mahtikäskyllä sulattamaan ennen itsenäiset valtiot, jotka Persian valtakunnan muodostivat, yhtenäisvaltioksi, jossa suurkuninkaan tahdon piti määrätä kaikki. Kambyseen hallitustoimet osoittavat, että hän luopui Kyyroksen inhimillisemmästä hallitusperiaatteesta antaa valtakunnan eri osien säilyttää huomattavan suuri itsenäisyys. Hallinnon keskitys ja rajaton yksinvalta olivat Kambyseen päämääränä. Onkin kuvaavaa, että persialaiset nimittivät Kyyrosta »isäksi», mutta Kambysesta »valtiaaksi.»

DAREIOS I.

Kambyses hallitsi vain seitsemän vuotta. Kun häneltä ei jäänyt lapsia, siirtyi kruunu hänen kuoltuaan ylhäiselle Dāreios nimiselle persialaiselle, joka kuului Kyyroksen suvun nuorempaan haaraan.[11] Hänestä sai Persian valtakunta hallitsijan, joka on maailmanhistorian suurimpia valtiomiehiä.

Ensiksikin hän kukisti voimalla ne kapinayritykset, jotka olivat alkaneet Kambyseen Aithiopian-retken aikana, ja joita yhä esiintyi milloin siellä, milloin täällä valtakunnan eri osissa. Nämä kilpailijoistansa saamansa voitot Dareios on ikuistuttanut Behistunin kallioon[12], missä suurkuningasta vastaan kapinaan nousseista käytetään nimitystä »yhdeksän valekuningasta». Dareios hallitsi nyt valtakuntaa, joka ulottui toisesta Niilin putouksesta Mustaan mereen ja Välimeren rannalta Indus ja Jaksartes jokien varsille. Mutta monet kapinayritykset olivat opettaneet hänelle, että asevoimin luotu valtakunta ei ilman muuta voinut säilyä. Oli ilmeistä, että siihen vaadittiin perustuksen uutta järjestelyä.

Dareios on Persian valtakunnan suuri järjestäjä. Sekä Kyyros että Kamhyses olivat liian yhtämittaisissa sodissa ehtiäkseen suorittaa sitä suurta työtä, jota olisi vaatinut niiden suurten valtakuntien sulattaminen kokonaisuudeksi, jotka niin lyhyessä ajassa oli liitetty yhteen. Ei voida kieltää, että Assyrian kuninkaat julmuudellaan ja kovuudellaan olivat tässä suhteessa tasoittaneet tietä niille, joiden tehtäväksi tuli valtakunnan eheyden lujittamistyö, aivan niinkuin Ruotsissa Kaarle IX ojentavine miekkoineen raivasi tietä lempeämmän poikansa sovinnolliselle, kokoavalle politiikalle.

Ne keinot, joita Dareios käytti, olivat inhimillisyys ja järjestelykyky toisiinsa yhtyneinä, kuten suurella Kyyroksellakin. Hän osoitti suoranaista mestaruutta taivutellessaan persialaisten alamaiskansoja puolelleen, osoittaen siinä aina kunnioitusta heidän kansallisia ja uskonnollisia perintötapojansa kohtaan. Egyptiläisiä kohtaan hän käyttäytyi kuin egyptiläinen, babylonialaisia kohtaan kuin babylonialainen, kreikkalaisia kohtaan kuin kreikkalainen. Persian hänen valtioviisaan johtonsa alaisena saavuttama aineellinen nousu on vertaansa vailla.

Dareios lujitti mahtavaa valtakuntaansa luomalla sille vakavan hallinnon. Tässä tarkoituksessa hän jakoi sen kahteenkymmeneen maaherrakuntaan eli satrapiaan, joita kutakin hallitsi satraappi. Etteivät nämä herrat paisuisi liian mahtaviksi ja kävisi valtakunnan eheydelle vaarallisiksi, hän antoi heille vain siviilivallan ja asetti heidän rinnalleen satrapian sotavoimille erityisen päällikön, joka sai määräyksensä suoraan suurkuninkaalta. Varmemmaksi vakuudeksi hän piti alati satraappeja tarkasti silmällä salaisten asiamiesten avulla, jotka matkustivat ympäri, sukeltautuivat esiin milloin siellä, milloin täällä ja joita vanhan egyptiläisen tavan mukaan sanottiin »kuninkaan silmiksi ja korviksi». Heti kuin jotakin epäilyttävää ilmeni, he lähettivät siitä tiedon suurkuninkaalle, joka voi mielensä mukaan menetellä, voi erottaa ja mestauttaakin luottamusmiehensä tutkinnotta ja tuomiotta.

Satraappien tärkeimpiä tehtäviä oli verojen kantaminen ja, kun niin tarvittiin, ottaminen. Verot suoritettiin osaksi rahana, osaksi luonnossa. Koko valtakunnan puhtaana rahana suorittama veromäärä nousi vuodessa noin 700 miljoonaan markkaan meidän rahassamme laskettuna, mikä oli suunnaton summa siihen aikaan. Persialaiset itse eivät Herodotoksen kertoman mukaan maksaneet veroa. Rahaverojen lisäksi tulivat luonnonsuoritukset. Niinpä esimerkiksi meedialaiset antoivat 100 000 lammasta, 4 000 muulia ja 3 000 hevosta. Armenialaiset hankkivat 30 000 varsaa. Aithiopialaiset suorittivat joka kolmas vuosi 40 kg kultaa, 200 eebenholtsipuuta, 20 norsun torahammasta ja viisi aithiopialaista poikalasta. Mustan meren rannalla asuvat kolkhislaiset lähettivät vuosittain 26 000 kg suitsutusaineita.

Erilaisten maanäärien koossapysymistä Dareios edisti myöskin teettämällä erinomaisia maanteitä. Niiden varsilla oli määrätyissä paikoissa pikalähettejä, jotka yötä päivää olivat valmiina nopeilla juoksijoilla viemään sanomia kuninkaalle ja käskyjä kuninkaalta; ja kuninkaan alamaisiltakin oli hyötyä nopeasta postinkulusta valtakunnan eri osien välillä.

Näin Dareios selvästi tajuten valtiomiehen tehtävät muodosti valtakunnastansa samalla kertaa suurimman ja lujimman valtiomuodostuman, mitä maailma siihen saakka oli nähnyt. Ja tätä valtakuntaa hän koetti vielä laajentaa valloituksilla. Hänen katseensa oli suunnattu länteen, ja politiikallansa hän pani alulle sen voimainmittelyn Idän ja Lännen välillä, joka kaikiksi ajoiksi oli oleva ratkaiseva ihmiskunnan kehitykselle. Mutta tämän taistelun seuraamisen ja sen merkityksen arvostelemisen edellytyksenä on Kreikan historia, johon nyt siirrymme.

Kootkaamme sitä ennen kuitenkin vaikutelmamme siitä, mitkä ovat persialaisten suurimmat panokset maailmankehitykseen toisten itämaisten kansojen rinnalla! Parasta persialaisissa edustavat sellaiset persoonallisuudet kuin Zarathustra, Kyyros ja Dareios I. Kyyros ja Dareios edustavat molemmat imperialismin aatetta, tietoista maailmanvaltaan pyrkimystä. Itse aatteen he saivat perinnöksi Babylonian ja Assyrian hallitsijoilta, mutta sen toteuttamisessa he kulkivat vallan toisia ja onnellisempia teitä kuin verentahraamat assyrialaiset hirmuhallitsijat. Persian suurkuninkaat ovat ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa yhdistäneet maailmanherruuteen pyrkimyksen kukistettujen kansojen humaaniseen, inhimilliseen kohteluun.

Siihen samalla kertaa viisaaseen ja jaloon politiikkaan, jonka Kyyros aloitti, tulee toisena suurena persialaisen valtiotaidon panoksena Dareioksen osoittama järjestelykyky, kun hänen onnistui — yhäkin inhimillisin keinoin — yhtenäiseksi valtioksi sulattaa valtakuntansa erilaiset maanääret.

Siten indoeurooppalaisten kansojen ensimmäiselle esiintymiselle historian kilpatanterella on ollut ominaista se, että niiden johtajat ovat osoittaneet järjestelytaitoista valtiomiehen kykyä suuremmassa määrin kuin haamilaisten ja seemiläisten kansojen hallitsijat. Mutta unohtaa ei pidä, että aikaisemmin Egyptin suuret faaraot ja Eufratin maissa sellaiset hallitsijat kuin Hammurapi patriarkallisella komennolla ovat pienemmässä piirissä herättäneet ja lujittaneet voimakkaan yhteiskuntahengen. Molemmissa näissä jokimaissa on kumminkin, kuten olemme nähneet, valtioyhteys ja valtiohenki pohjimmaltaan itse luonnon luomaa, kun Kyyroksen ja Dareioksen maailmanvaltakunnat sitävastoin ovat korkeamman älyn ja persoonallisen tahdon yksinomaista tuotetta.

Näiden molempien hallitsijain humaaninen elämänkatsomus pohjautuu epäilemättä siihen korkeampaan uskonnolliseen katsantokantaan, johon Zarathustra johdatti persialaiset. Se suurkuningas, joka kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyy ihannehahmona ja joka juutalaisille oli melkein kuin Messias, ei varmaankaan olisi ollut sellainen, jollei hän todellakin olisi ollut jalon ja ihmisystävällisen elämänkatsomuksen elähdyttämä.

Mikä ääretön ero onkaan vertatihkuvan Assurin-palveluksen, joka teki julmuuden toisia kansoja kohtaan uskonnolliseksi velvollisuudeksi, ja sen julistuksen välillä, joka asettaa ihmisen päämääräksi hyvän palveluksessa suoritetun rakentavan kulttuurityön! Tällä ovat Iraanin kansat antaneet sivistyslisän, jota voi verrata israelilaisten kulttuuriosuuteen, joskaan tässä yhteydessä ei saa unohtaa suuria egyptiläisiä viisaudenopettajia eikä Ekhnatonin monoteistisiä uudistuspyrkimyksiä.

Egyptiläisten, assyrialaisten ja babylonialaisten sivistyssaavutuksista kuuluu oleellinen osa aloille, missä monet voimat ovat vaikuttaneet yhdessä. Ennen kaikkeahan egyptiläiset ja babylonialaiset ovat ihmiskunnan oppimestareita maanviljelyksessä, babylonialaiset myöskin suurpiirteisessä liike-elämässä, jonka kanssa ovat yhteydessä tämän kansan panokset lainopin alalla. Merenkulussa olivat foinikialaiset itämaiden edelläkävijöitä. Taide ja taidekäsityö kohosi aikaisin Egyptissä ihmeteltävän korkealle, ja myöskin kirjallisuuden eri haarat kukoistivat siellä. Sieltä on meidän todennäköisesti etsittävä aakkostomme alkukoti, ja siellä valmistettiin ensimmäinen paperi. Tieteen alalla on meidän paljosta kiittäminen sekä egyptiläisiä että babylonialaisia. He ovat laskeneet perustan tähtitieteelle, matematiikalle ja lääketieteelle. Kalenterimmehan m.m. on peräisin heiltä.

Ei mikään näistä aloista ole niitä, missä persialaiset ovat olleet edelläkävijöitä. Heidän rakennus- ja koristetaiteensa — ne alat, millä heidän taidettansa tunnemme — ovat saaneet paljon vaikutusta assyrialais-babylonialaisesta ja myöhemmin, sitä mukaa kuin persialaisten valloitukset ulottuvat länteen, egyptiläisestä ja kreikkalaisesta taiteesta. Niin persialaiselle kuin kaikellekin itämaiselle arkkitehtuurille on ominaista taipumus jättimäisyyteen. Kreikkalaiset taiteilijat vasta tekivät taiteilijan ihanteeksi mittojen kohtuullisuuden ja sopusoinnun. Koristeissa on erikoista värikkyys, kalliiden kivien käyttö kultaesineiden pinnalla.

Persialaiset eivät ole olleet uranuurtajia taiteen ja tieteen kentällä eivätkä myöskään aineellisen kulttuurin alalla, mutta merkityksettömiä inhimilliselle edistymiselle he eivät silti ole näilläkään aloilla olleet. Heidän luomansa lujan ja samalla hieno-otteisesti koossa pidetyn valtion ansiota on, että eri kansat ovat ikäänkuin tulleet lähemmäksi toisiansa. Tähän vaikutti osaltansa suuressa määrin erinomainen maantieverkko, minkä Persian kuninkaat järjestivät ja pitivät kunnossa. Turvallisemmin ja nopeammin kuin koskaan ennen kauppias voi kulkea maasta maahan, ja eri kulttuurien kesken syntyi kehitystä edistävää vuorovaikutusta.

Ferdinand Justi. Geschichte Irans bis zum Ausgang der Sasaniden (Wilh.
Geiger und Ernst Kuhn, Grundriss der iranischen Philologie II).

Clément Huart, La Perse antique et la civilisation iranienne (laajoin kirjallisuusluetteloin).

A.V. William Jackson, Zoroaster, the prophet of ancient Iran (laajoin kirjallisuusluetteloin).

A.V. William Jackson, Die iranische Religion (Geiger—Kuhn, Grundriss
II. Laajoin kirjallisuusluetteloin.)

O.E. Hagen, Keilschriftsurkunden zur Geschichte des Königs Cyrus
(Friedrich Delitzsch und Paul Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).

E.A. Wallis Budge, The sculptures and inscriptions of Darius the Great on the rock of Behistun.

AIGEIALAINEN KULTTUURI

Mitä nykyisin tiedämme kaakkois-Euroopan vanhimmista kulttuureista, siitä meidän on ennen kaikkea kiitettävä erästä saksalaista ja erästä englantilaista arkeologia. Edellinen, nimeltänsä Schliemann, sai 1870-luvun puolivälissä ilmi n.s. mykeneläisen kulttuurikauden, joka on saanut nimensä Peloponnesoksen koillisosassa sijainneesta Mykēnēn (myös Mykēnai) kaupungista. Sen raunioista näet ensi kerran perusteellisemmin päästiin tuntemaan tuota ihmiskunnan kehityskautta, joka näyttää alkaneen noin 1600 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme.

Neljänneksen vuosisataa Schliemannin jälkeen englantilainen Evans alkoi kaivaa kuningas Minoksen palatsin raunioita muinaisessa Knossoksen kaupungissa, Kreetan pohjoisosassa, lähellä meren rannikkoa. Evans oli aikaisemmin liikuskellut muinais- ja kansatieteellisissä tutkimuksissa Balkanin niemimaalla, Italiassa ja Lapissa sekä Kreetan muissa osissa. Nyt hänen onnistui tuoda päivänvaloon muistomerkkejä mykeneläistäkin vanhemmasta sivistyskaudesta, nimittäin tämän kanssa sukua olevasta kreettalaisesta kulttuurista. Näitä molempia kulttuureja nimitetään yhteisnimellä aigeialaiseksi Aigeian meren mukaan. Evans oli nyt valaissut tämän sivistyksen historiaa jälleen enemmän kuin puoli vuosituhatta ajassa taaksepäin.

Dietrich Fimmen, Die kretisch-mykenische Kultur (laajoin kirjallisuusviittauksin).

René Dussaud, Les civilisations préhelléniques dans le bassin de la mer
Egée.

KREETTA, SIVISTYKSEN SILTA.

Aikaisemmin kuvatessamme itämaiden sivistystä on jo Kreetan saari välistä vilahtanut silmiimme. Evansin ja eräiden muiden arkeologien — amerikkalaisten ja italialaisten — siellä suorittama työ on tehnyt ilmeiseksi, että saarella kerran maailmassa on ollut meidän kulttuurillemme hyvin tärkeä merkitys. Aikaisemmin kuin mikään muu osa Eurooppaa Kreetta pääsi osalliseksi itämaisesta sivistyksestä. Saaren asema tekikin sen aivan kuin ennakolta määrätyksi sivistyksen sillaksi itä- ja länsimaiden välille.

TARU THESEUKSESTA JA HÄNEN PÄÄSYSTÄÄN LABYRINTISTA.

Kreetassa hallitsi ammoisena aikana mahtava kuningas, jonka nimi oli Minōs. Hänen pääkaupunkinsa oli laajalti kuuluisa taidokkaasti rakennetusta Labyrintistaan, jonka sokkelokäytävät olivat niin eksyttäviä, että ken kerran oli sinne joutunut, hän ei koskaan sieltä takaisin päässyt. Sen sisällä oleili kauhea Minotauros, hirviö, jolla oli härän pää ja ihmisruumis, se kun oli hedelmä Minoksen puolison Pāsipháēn lemmenliitosta Poseidonin tai Zeuksen merestä nostattaman sonnin kanssa. Joka toisen uudenkuun alkaessa oli annettava ihminen Minotaurokselle. Sillä jos hirviö ei aikanaan saanut ihmislihaa nälkänsä tyydytykseksi, se ryntäsi ulos ja hävitteli kauheasti koko ympäristöä.

Kuningas Minoksella oli poika, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä. Kuninkaanpoika voittikin kaikki muut nuorukaiset sekä ruumiin että hengen harjoituksissa, ja kun hän otti osaa julkisiin kilpailuihin, ei katsojain riemusta tahtonut tulla loppua lainkaan. Mutta eräänä päivänä isä sai kauhean surusanoman, että poika oli surmattu Ateenassa. Murhan olivat tehneet muutamat ateenalaiset nuorukaiset, joissa oli herännyt kateus sen johdosta, että kreettalainen kuninkaanpoika oli juhlaleikeissä voittanut kaikki heidän maanmiehensä.

Kun Minos sai tietää, miten oli käynyt, hänen syvä surunsa muuttui kiihkeäksi koston janoksi. Mahdollisimman nopeasti hän varusti sotajoukon ja vei sen Ateenaa vastaan, missä ei lainkaan oltu varustauduttu hyökkäyksen varalta eikä senvuoksi kyetty lujaan vastarintaan. Pian ateenalaisten oli pakko anoa rauhaa.

Minos otti heidän lähettinsä vastaan tuimin ilmein. Nämä kuvailivat elävästi, mitä he olivat jo sodasta kärsineet, ja kyynelsilmin lupasivat alistua mihin rauhanehtoihin hyvänsä. Mutta uhkaavan synkkänä voittaja istui valtaistuimellaan vastaamatta mitään. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän lausui seuraavat sanat: »Niinpä siis kuulkaa! Te olette lyöneet kuoliaaksi poikani, vanhuuteni toivon, ja minä olen vannonut kostavani kauheasti. Rauhan minä suon teille vain sillä ehdolla, että Ateena joka yhdeksäs vuosi lähettää Kreettaan seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa verellänsä sovittamaan poikani murhan.» Ja vielä kauhistavammilta kuuluivat hänen sanansa, kun hän lisäsi, että nuoret ateenalaiset piti uhrattaman Minotaurokselle. Joka toisen uuden kuun noustessa hän aikoi viedä yhden heistä pedolle, joka tähän asti aina oli saanut rikollisia raadeltavakseen.

Voitettujen ei auttanut olla suostumatta Minoksen vaatimuksiin. Heidän onnistui tinkiä vain se myönnytys, että jos joku suorittaa mahdottomalta näyttävän teon: surmaa Minotauroksen ja sitten löytää poispääsyn labyrintista, niin ei ainoastaan hän tovereineen saisi säilyttää henkeänsä, vaan ateenalaiset vapautuisivat ikiajoiksi Minokselle suoritettavasta verosta.

Kaksi kertaa ateenalaiset jo olivat täyttäneet kauheat rauhanehdot; kaksi kertaa oli laiva heidän kaupungistaan vienyt Kreettaan seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa, joille arpa oli langennut. Ja nyt läheni kolmatta kertaa aika, jolloin mustapurjeinen surun laiva oli lähtevä matkalle. Arvannoston hetki oli käsissä. Kaikki Ateenan nuorukaiset ja neidot olivat kokoontuneet, ja nuorten ympärillä seisoivat vanhemmat ja omaiset tuskaisan odotuksen vallassa. Silloin astuu esiin Theseus, kuninkaan ainoa poika, ja sanoo ilman arvannostoa olevansa valmis uhraamaan henkensä valtion puolesta. Theseus oli aikaisemmin tehnyt monia urotekoja. Rauhallisten matkamiesten hyödyksi hän oli puhdistanut Korinthoksen kannaksen tierauhaa häirinneistä jättiläisistä ja pahantekijöistä. Kaikkein pahimmassa huudossa oli ollut ryöväri, joka sitoi uhrinsa kahden nuoren, maahan taivuttamansa männyn latvaan ja päästi puut sitten äkkiä ponnahtamaan pystyyn, jolloin onnettomat repeytyivät palasiksi. Tätä ilkimystä Theseus rankaisi käsittelemällä häntä samalla tavalla.

Jos mahdollista vieläkin epäinhimillisempi oli jättiläinen Prokrustes, »Venyttäjä», mikä nimi johtui siitä, että hänellä oli tapana asettaa uhrinsa vuoteeseen, joka oli joko liian pitkä tai liian lyhyt ja sitten venyttää tai silpoa heidät vuoteeseen soveltuviksi.[13] Häntäkin Theseus käsitteli samalla tavalla kuin jättiläinen oli käsitellyt monia viattomia matkamiehiä.

Kaikista taisteluista nuori kuninkaanpoika oli suoriutunut voittajana. Ja nyt hän tarjoutui uhrautumaan kansansa puolesta. Turhaan hänen isänsä Aigeus rukoili häntä luopumaan aikomuksestaan.

Seuraavana päivänä Theseus onnettomuustovereineen nousi laivaan. Tuskan vallassa isä erosi hänestä. Mutta nuorukainen oli luottavainen ja koetti tyynnyttää kuningasta vakuuttamalla, että hän kyllä tuhoaisi hirviön. Hän sopi Aigeuksen kanssa siitä, että hän merkiksi onnistumisestaan paluumatkalla nostaisi alukseensa valkean purjeen.

Parin päivän perästä laiva saapui Kreettaan ja nuoret ateenalaiset vietiin syrjäiseen taloon vartioitaviksi, kunnes heidän kohtalonhetkensä tulisi.

Sattui kuitenkin niin, että heidän vankilaansa ympäröi puutarha, joka rajautui puistoon, missä Minos kuninkaan tyttäret Ariadne ja Phaidra usein kävelivät. Eräänä päivänä vankien vartija toi Theseukselle sanan, että joku halusi puhutella häntä puistossa. Ihmeissään tämä meni neuvottuun paikkaan ja tapasi täällä vanhimman kuninkaantyttären, joka oli niin ihastunut hänen komeaan vartaloonsa ja jaloon ryhtiinsä, että halusi auttaa häntä surmaamaan Minotauroksen. »Ota tämä kerä», hän sanoi, »ja kiinnitä langan pää Labyrintin oven suuhun! Pura sitten lankaa kerältä sitä mukaa kuin kuljet eteenpäin, niin että sinulla on sitten johtolanka pois pyrkiessäsi.» Näin sanoen hän antoi hänelle kerän ja lisäksi kolme mustaa palloa. »Näistä palloista», hän sanoi, »heitä yksi kerrallaan Minotauroksen kitaan, kun se yrittää niellä sinut. Se syö ne ihastellen. Mutta se vaipuu niistä syvään uneen. Kun niin on käynyt, käytä reippaasti tätä miekkaa, jonka annan sinulle, ja sinä olet pelastettu!» Mutta eron hetkellä hän lisäsi liikutuksesta väräjävin äänin: »Minä pelastan sinut vaarantaen oman elämäni. Sillä kun isäni saa tietää, kuka sinua on auttanut — kauhistuttava on silloin hänen vihansa. Tahdotko sinä puolestasi pelastaa silloin minut?»

»Minä pelastan sinut», huudahti Theseus liikutettuna. »Nuorukainen», kuiskasi tyttö, »älä petä silloin minun luottamustani!» Tämän sanottuaan hän oli kadonnut. Mutta Theseus kätki kerän, kolme palloa ja miekan viittansa alle ja riensi takaisin vankilaansa.

Muutaman päivän perästä oli uudenkuun aika. Edellisenä iltana vangitut nuorukaiset vietiin kuninkaan palatsiin. Siellä Minos neuvostonsa ympäröimänä istui valtaistuimellaan. Synkin ilmein hän silmäili seitsemää ateenalaista. Sitten hän puhkesi puhumaan: »Huomenna on se päivä, jolloin Minotauroksen on saatava uhrinsa. Yksi teistä näkee huomenna viimeisen kerran auringon nousevan. Minä vihaan teitä kaikkia yhtä kiihkeästi! Sen vuoksi minulle on yhdentekevää, kuka teistä ensiksi kulkee sen synkän tien, jolta kukaan ei palaa. Valitkaa senvuoksi itse, ken teistä ensinnä astuu labyrinttiin! Sen ainoan armon tahdon teille suoda.»

Silloin Theseus astui esiin ja selitti, että hän kernaammin halusi heti käydä varmaan kuolemaan kuin elää kuukausia epävarmuudessa. »Suo minulle senvuoksi», hän sanoi, »se armo, että sallit minun ensimmäisenä astua hirviön luolaan!» Pyyntöön suostuttiin, ja seuraavana aamuna kuninkaanpoika vietiin Labyrinttiin. Kun hän oli tullut niin syvälle, ettei enää nähnyt päivänvaloa, hän otti esille kerän, kiinnitti langan pään muuriin ja antoi kerän purkautua sitä mukaa, kuin hän kulki syvemmälle sokkeloihin. Pitkään aikaan hän ei kuullut muuta ääntä kuin omain askeltensa kaiun, mutta äkkiä rikkoi suuren hiljaisuuden kumea kiljunta, joka oli kuin vihastuneen härän mylvintää. Yhä lähempää kuului ääni, mutta Theseus jatkoi rohkeasti kulkuansa ja oli pian suuressa salissa, edessänsä Minotauros-hirviö, puoleksi härkä ja puoleksi ihminen. Mielettömästi mylvien peto syöksyi nuorukaista kohti. Hetki oli niin kauhistava, että Theseus oli vähällä joutua suunniltaan. Mutta silloin hän muisti, että hänen piti heittää yksi mustista palloistaan hirviön kitaan.

Kun Minotauros tunsi pallon kielellään, seisahtui se samassa ja pureskeli sitä niin tyytyväisenä, että Theseus ehti toipua ensimmäisestä kauhistuksestaan. Kun härkä jälleen avasi kitansa, hän heitti sille toisen pallon ja lopuksi kolmannenkin. Silloin hirviö lysähti maahan. Sen hengitys kävi yhä huohottavammaksi, ja hetkisen perästä pelätty Minotauros makasi raskaassa unessa Theseuksen jalkojen juuressa. Silloin kuninkaanpoika sysäsi miekkansa suoraan pedon sydämeen.

Seuraten sitten Ariadnen lankaa hän kulki takaisin, seisoen lopuksi sen portin edessä, jonka kautta niin moni ennen, häntä oli tullut sisälle, mutta ei koskaan ollut palannut.

Siten Theseus Ariadnen avulla oli pelastanut oman ja toveriensa hengen ja vapauttanut kotikaupunkinsa Minoksen veronalaisuudesta. Mutta ennenkuin nuori sankari lähti Kreetasta palatakseen Ateenaan, hän otti salaa mukaansa laivaan Ariadnen ja Phaidran, joka ei halunnut erota rakkaasta siskostaan. Mutta kotimatkalla alus joutui myrskyn käsiin ja sen oli pyrittävä turvaan Naksos saarelle. Kun rajuilma oli lakannut ja matkaa oli jatkettava, oli Ariadne kadonnut. Häntä etsittiin kaikkialta, hänen nimeänsä huudettiin, mutta mistään häntä ei löytynyt. Lopuksi ei auttanut muu kuin jättää hänet ja purjehtia edelleen.

Mutta Ariadne oli vain eksynyt tiheään lehtoon. Harhailustaan lopen uupuneena hän lopuksi oli nukahtanut. Vasta kuin laiva oli hyvin kaukana, hän heräsi raskaasta unestaan. Hän huusi, hän itki. Turhaan! Laiva loittoni yhä kauemmas. Hän väänteli käsiään, hän repi tukkaansa, hän itki kyyneltulvia laivan kadotessa kaukaisuuteen. Lopuksi hän lysähti uupuneena ja tajuttomana jälleen maahan. Hän heräsi riemuitsevan kulkueen hälinään, mistä yhä lähempää kuului huilunsoitto ja symbaalien sävelet. Pian tulivat näkyviin kesyjen leijonain vetämät kultaiset vaunut, ja niissä seisoi nuorukainen, jonka veroista kauneudessa Ariadne ei koskaan ollut nähnyt. Hänen suortuvansa olivat viiniköynnösten ja murattien seppelöimät. Lukuisa seurue miehiä ja naisia ympäröi hänen vaunujansa' käsissään sauvat, joita samoin viininlehvät ja muratti kiersivät. He tanssivat ja riemuitsivat »Euoi! Euoi!»

Nuorukaisen viittauksesta riemuhuudot vaikenivat, ja hän kääntyi Ariadnen puoleen sanoen: »Minä olen Bakkhos, jumala, joka on antanut ihmisille viinin nautinnot. Kohtalosi tunnen. Sinä ansaitset suuremman onnen, kuin mitä olisi elämä kuolevaisten parissa. Tule puolisokseni, niin teen sinut kuolemattomaksi. Ariadne ojensi hänelle kätensä, ja Bakkhos nosti hänet vaunuihinsa ja kuljetettuaan häntä loistavassa riemusaatossa yli maan vei hänet ikuiseen asuntoonsa.

Ateenassa olivat sillä aikaa mielet olleet hyvin masennuksissa, sillä kaikki ottivat osaa kuningas Aigeuksen suruun, kun hänen oli täytynyt uhrata ainoa poikansa. Kun läheni se aika, jolloin laivan voitiin odottaa palaavan Kreetasta, meni vanha kuningas joka päivä meren rantaan tähystelemään kotiin palaavaa alusta, joka oli vienyt hänen elämänsä ilon ja vanhuutensa toivon. Eräänä päivänä näkyikin laiva taivaanrannalla. Mutta siinä oli mustat purjeet. Surressaan Ariadnen menetystä Theseus oli unohtanut isälleen antamansa lupauksen. Epätoivoissaan kuningas syöksyi mereen ja katosi sinne ainiaaksi. Hänen mukaansa sanottiin sitten tätä merta Aigeian mereksi.

Mutta kun Kreetasta palaava alus laski Ateenan satamaan ja Theseus tovereineen reippaana astui maihin, silloin puhkesi kansa riemuun. Pian sen jälkeen ateenalaiset kokoontuivat ja huusivat Theseuksen kuninkaaksi. Mutta kauan ja vilpittömästi tämä suri isäänsä, jonka kuoleman hän tahtomattaan oli ajattelemattomuudellansa aiheuttanut.

Myöhemmin hän nai Phaidran ja hänestä tuli mahtava kuningas, jonka urotyöt elävät vielä ihmisten muistissa.

KREETTALAINEN KULTTUURI.

Evansin Knossoksessa suorittamani kaivausten luullaan tuoneen päivänvaloon kuningas Minoksen upean hallitsijapalatsin rauniot, valtavan Labyrintin saleja ja huoneita, avoimia linnanpihoja ja käytäviä, joihin arkeologi tänäkin päivänä eksyy. Raunioiden pinta-ala on suurempi kuin Tukholman linnan.

Aina siitä päivästä, jolloin Schliemann julisti maailmalle Mykenessä löytäneensä Agamemnonin haudan, ei mikään kreikkalaisella maaperällä tehty arkeologinen löytö ole vaikuttanut yleisön mielikuvitukseen niin valtavasti kuin Evansin Knossoksessa suorittamain kaivausten tulokset. Minotauros ja Labyrintti — mitä ihmeellisiä satuaiheita!

Tietenkin on vain oletusta, että olisi löydetty juuri Minoksen palatsi, mutta tämän hypoteesin puolesta puhuu sekin tosiasia, että kaivauksia siellä suoritettaessa on löydetty paljon savisia sinettipainoksia, missä on puoleksi eläintä, puoleksi ihmistä muistuttavien hirviöiden kuvia. Ja Labyrinttia tarkoittavina voi pitää, jos niin haluaa, eräitä kuninkaan palatsin seinämaalauksia. Muutoin on kylläkin luultavaa, että kreikkalainen taru Labyrintista on syntynyt juuri itse kuninkaan palatsin mahtavien raunioiden vaikutuksesta.

Säilyneet sisustusten ja seinämaalausten jätteet todistavat, että täällä kerran kohonnut kuninkaan asunto on koristelussaan edustanut korkeita taiteellisia vaatimuksia. Seinäkuvissa liikkuu naisia, jotka vaikuttavat merkillisen nykyaikaisilta solakkoine vyötäisineen ja avokaulaisine, liehureunusteisine pukuineen. Niin hienostunutta oli kerran tuon seudun elämä.

Toiset seinäkuvat esittävät ihastuttavan luonnonmukaisesti ja elävästi kasveja ja eläimiä: lentokaloja, jotka päristelevät ja hyppäävät esiin vedestä, mustekaloja, meritähtiä, leviä, ja muita merikasveja, joita aallot huojuttavat — puhdasta impressionistista taidetta, Nerokkaat, kreettalaiset taiteilijat, joiden nimiä nyt ei kukaan tunne, olivat keksineet kauneusarvoja meren eläin- ja kasvimaailmasta ja käyttivät niitä impressionistisella näkemyksellä seinien ja loistomaljakkojen koristelutarkoitukseen. Myöskin imevää vohlaa esittävä fajanssikohokuva todistaa hienoa luonnon huomioimista. Taideteokset ovat eloisia ja vapautuneita verrattuna perinnäiseen egyptiläiseen kuvanveisto- ja maalaustaiteeseen. Se saa melkein luulemaan, että Ekhnatonin suosima egyptiläinen taidesuunta oli peräisin Kreetasta ja kreettalaisten taiteilijoiden edustamaa. Kenties nämä ovat kuuluneet sukupolveen, jonka täytyi jättää Kreetta, kun suuri hävitys kohtasi saaren kulttuuria.

Tanskalainen muinaistutkija Frederik Poulsen on muutamin nerokkain sanoin tulkinnut olennaisen eron muinaisen egyptiläisen ja kreettalaisen taiteen välillä. »Egyptin taide», hän sanoo, »on kuin yö. Se kuuluu hautojen hämärään, juhlallisen synkkiin temppelihalleihin, pyhien eläinten tummaan mystiikkaan. Kreetalaisessa taiteessa sitävastoin meitä kohtaa päivänvalo. Aamunsarastus väreilee kissankelloilla ja perhosten siivillä, se liekehtii helmeilevän meren pinnalla, missä delfiinit ja lentokalat leikkivät vedenkalvossa ja korallit ja levät elävät hiljaista elämäänsä alhaalla syvyydessä − − − Ja koko tämä valomaailma nähdään ja kuvataan samalla viehättävällä ilolla, samalla lapsellisella naiivisuudella ja tuoreudella.» Se on maailma vailla varjoja ja syntiä, kreikkalaisen jumalmaailman kaltainen.

Useissa Minoksen palatsin saleissa on seinien alaosa ollut koristettu alabasterilevyillä kuten assyrialaisissa palatseissa, jotka rakennettiin monta sataa vuotta myöhemmin.

Linnassa oli tarkoin otettu huomioon myöskin terveydenhoidon vaatimukset. Rakennuksessa oli viemärijohtoverkko, joka todistaa silloisen rakennustaidon korkeata kantaa verrattuna esim. keskiaikaiseen. Suuremmat viemärijohdot olivat miehenkorkuisia ja huolellisesti kivestä rakennettuja, ahtaammat olivat poltetusta savesta tehtyjä putkia, jotka oli rakennettu siten, että toisen putken kapea pää voitiin työntää toisen putken avaramman pään sisälle.

Vanhimmat kreettalaiset löydöt palautuvat kauas kivikauteen, jonka arvellaan siellä päättyneen kolmannella vuosituhannella e.Kr. Sitä seurasi kuparikausi ja sen jälkeen pronssikausi, jota kesti noin vuoden 1200 vaiheille e.Kr.[14]

Kreettalainen sivistys kohosi korkeimpaan loistoonsa noin 2000—1400:n vaiheilla e.Kr. Ajanjakson alkua merkitsee Knossoksen uljaan palatsin rakentaminen. Kaksi muutakin palatsia on kaivettu esiin Kreetan etelärannikolla. Leveä ajotie yhdisti ne Knossokseen. Useista paikoista Kreetan itäosassa on sitäpaitsi löydetty linnojen, kaupunkimaisten yhteiskuntien, kylien ja hautausmaiden raunioita. Kreettalaiset palatsit osoittavat, että täälläkin, kuten Egyptissä ja Babyloniassa, mahtavat hallitsijat ovat tukeneet sivistystä. Mutta merikulttuuri ei ole yhtä kestävää kuin tuollaisten maiden sivistys; kuten muuan kirjailija sanoo, sillä ei ole »lihavaa peltomaata vankkana perustuksenaan, vaan sen täytyy rakentaa petollisen meren ja vaihtelevien kauppasuhteiden varaan,» Sillä on myöskin laineiden levottomuutta veressään. Uskomattoman nopeasti se kasvaa ihmeteltävän korkeaksi, mutta vajoaa yhtä nopeasti unhoituksen mereen.

Kreettalais-mykeneläisen sivistysmaailman piirissä tehdyistä löydöistä ovat erikoisen mielenkiintoisia ne, jotka koskevat uskontoa, sillä ne johtavat meidät historiallisen ajan kreikkalaisten uskonnollisen käsityksen juurille. On näet tuskin mitään inhimillisen elämän alaa, missä perimätieto osoittautuisi niin sitkeäksi kuin uskonnossa. Monet mykeneläiset jumalanpalveluspaikat olivat jatkuvasti käytännössä myöskin historiallisena aikana. Ateenan Akropoliilla, joka oli kaupungin tärkein pyhäkkö, voidaan uhri- ja temppelilahjojen kerrostumia seurata keskeytymättä aina mykeneläiseen aikaan asti. Nykyjään ollaan myös selvillä siitä, että kreikkalaisten uskonnon monet piirteet ovat jätteitä kreettalais-mykeneläiseltä ajalta. Mutta aihe on vaikea eikä vielä läheskään perinpohjaisesti tutkittu. Se mitä tiedetään, viittaa kuitenkin siihen, että kreettalaiset tälläkin alalla ovat olleet sivistyksen välittäjiä itä- ja länsimaiden välillä, että he ovat vastaanottaneet uskonnollisia käsityksiä ja tapoja sekä Egyptistä että Aasiasta, muovailleet niitä omalla erikoisella tavallaan ja jättäneet useita niistä perinnöksi helleeneille. Kreetassa voidaan seurata helleenien uskontoa taaksepäin fetishiasteelle saakka, jolloin pidettiin pyhänä eräitä eläimiä, puukuvioita ja omituisen muotoisia kiviä. Ateenan Akropoliilla oli historiallisena aikana pyhä öljypuu, joka kaikesta päättäen oli niin vanha, että se oli peräisin mykeneläiseltä ajalta.

Jumalia palveltiin kreettalaisena aikana alkujaan luolissa ja vuorenhuipuilla. Vuorten kukkulat ja taivas ovat vanhastaan olleet yhteydessä toistensa kanssa. Myöhemmin kreettalaiset rakensivat pyhäkköjä uhritoimituksia ja muita uskonnollisia menoja varten.

Kreetalaisissa muinaislöydöissä esiintyy runsaasti kuvia uhrikohtauksista, jotka ilmeisesti muistuttavat Homeroksen laulujen kuvauksia, Kreettalais-mykeneläisen ajan muinaislöydöissä tavataan usein kaksiteräisen kirveen kuva. Tämä ase oli näet Kreetassa uskonnollinen symboli aivan kuin kristinuskon risti ja islamin puolikuu. On olemassa eri mielipiteitä siitä, onko tämä kirves ollut jonkun määrätyn jumaluusolennon, esim. ukkosen ja salaman jumalan symboli vai onko sen uskonnollinen merkitys johtunut siitä, että sitä on käytetty uhrattaessa. Knossoksessa oli erikoinen kappeli, jonka symbolina oli kaksiteräinen kirves Kaksiteräisen kirveen vanhin tunnettu nimitys on »labrys», ja Labyrintin arvellaan saaneen nimensä siitä, että rakennuksessa oli huone, jossa palveltiin labrysta.

Kreetan suuruudenaikana tuli kirjoitustaito yleiseksi saarella. Knossoksesta on löydetty arkisto, jossa on enemmän kuin 1500 savitaulua. Runsaasti piirtokirjoituksia on myös saviastioissa ja erään palatsin seinissä Kreetan etelärannikolla. Kreettalaiset kirjoittivat ensin jonkinlaisilla hieroglyfintapaisilla kuvioilla, sittemmin merkeillä, jotka muistuttavat syyrialaisia kirjaimia; mutta molemmat lajit ovat valitettavasti vieläkin arvoituksena kielitieteilijöille, huolimatta siitä, että he vuosisadan vaihteesta saakka ovat yrittäneet selittää niitä. Arvoituksen ratkaisemista helpottaisi jokin kaksikielinen kirjoitus tai sanaluettelo.

Mihin rotuun kreettalaisen sivistyksen ihmiset ovat kuuluneet? Siihen kysymykseen ei voida varmasti vastata.[15] Se vain on selvää, että he eivät olleet indoeurooppalaisia. Vanhojen kreettalaisten syntyperän arvoituksen avain on luultavasti Knossoksen palatsin arkistossa. Kreetta odottaa Champollioniaan.

Helmuth Th. Bossert, Alt-Kreta. Kunst und Handwerk in Griechenland… während der Broncezeit.

Oscar Montelius, Málningskonsten i Grekland ett årtusende före Perikles
(Nordisk tidskrift 1920).

MYKENELÄINEN SIVISTYS.

Onnistuneilla kaivauksillaan, joita suoritti Troiassa Vähässä-Aasiassa ja Mykenessä sekä sen läheisyydessä olevassa Tirynsissä Peloponnesoksella, Heinrich Schliemann on herättänyt kuolleista kokonaisen sivistyskauden Schliemann syntyi vuonna 1822 Mecklenburgissa, missä hänen isänsä oli pappina. Kuullessaan isänsä kertovan Troian sodasta hän jo pienenä poikana innostui niin, että hänen suurin toivomuksensa siitä ajasta alkaen oli päästä näiden tarujen tapahtumapaikoille tutkimaan, oliko muinaisesta loistosta enää mitään jäljellä.

Mutta koti oli köyhä, eikä poika mitenkään voinut saada toivomaansa tieteellistä sivistystä. Sen sijaan hänen oli pakko ruveta kauppa-apulaiseksi pieneen sekatavarakauppaan. Hänen Troian haaveensa eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Ja vihdoin kävikin niin ihmeellisesti, että hän näki niiden toteutuvan. Muutaman vuoden kuluttua hän sai paikan suuressa liikeyrityksessä, edistyi työssään ja saattoi 25-vuotiaana perustaa Pietariin oman kauppaliikkeen, joka teki loistavia kauppoja. Schliemannista tuli rikas mies ja hän voi nyt antautua muinaisuuden harrastukseensa.

Suuren tehtävänsä innoittamana hän alkoi syksyllä 1871 suorittaa kaivauksia Hissarlikin kummussa Vähän-Aasian uloimmassa luoteiskolkassa, missä hän arveli sijainneen vanhan Troian, josta Homeros on laulanut. Parhaimpana työtoverinaan hänellä oli vaimonsa, kreikatar, joka yhtyi puolisonsa uhrautuvaan innostukseen.

Schliemann oli tosin vain arkeologian harrastelija, ja siksipä hänen työskentelytavassaan alussa olikin tieteelliseltä kannalta paljon toivomisen varaa. Pahaksi onneksi kaivauksia suoritettiin varsin epäjärjestelmällisesti. Schliemann antoi umpimähkään kaivaa syviä rotkoja sinne tänne rauniokumpuun ja hävitti täten monin paikoin kaiken yhteyden eri kaupunkikerrosten välillä.

Onneksi Schliemann myöhemmin sai verrattoman arvokkaan avustajan maanmiehestään arkkitehti Dörpfeldistä. Scliemannin kuoltua Dörpfeld jatkoi kaivauksia yhdessä muitten tiedemiesten kanssa.

Kreikkalaisten ja turkkilaisten työmiesten avulla[16] Schliemann Hissarlikissa puhkaisi kaivauksillaan kokonaista yhdeksän raunioitunutta n.s. kaupunkia, s.o. oikeastaan linnoja niihin liittyvine kylineen, jotka olivat syntyneet päällekkäin toistensa raunioille. Ylimmäinen oli roomalaisten perustama. Se oli tuhoutunut, jollei aikaisemmin, niin turkkilaisten hyökätessä maahan noin vuonna 1300. Rauniokaupungit sijaitsivat 35 metrin korkuisella kukkulalla, jonka korkeutta sille kasaantuneet asutuskerrokset olivat lisänneet kokonaista 10 metriä.

Toisessa näistä »kaupungeista» Schliemann luuli löytäneensä Troian rauniot. Toisena kaivaus vuonna hän löysi tästä asutuskerroksesta komean varaston talouskaluja sekä kultaisia, hopeisia ja vaskisia koruja.[17] Otaksumansa Priamoksen linnan raunioilla hän äkkiä huomasi paksun muurin juurella omituisen kupariesineen ja kauempana hän oli näkevinään kullan kimaltelua. Luovutamme nyt hänelle itselleen puheenvuoron. »Jos tahdoin», hän sanoo, »pelastaa tämän arvokkaan löydön tieteelle, oli välttämättömästi mitä suurimmalla kiireellä ja kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen turvattava se työmiesteni uteliaisuudelta. Sentähden annoin heti julistaa aamiaisloman. Väkeni syödessä ja levätessä kaivoin suurella veitsellä aarteen irti kivikovaksi jähmettyneestä kalkkisorakerroksesta, johon nuo kallisarvoiset esineet olivat vajonneet. Se oli erittäin rasittavaa ja sitäpaitsi hengenvaarallista työtä, sillä suuri muuri, jonka alle minun oli ryömittävä työskennellessäni, uhkasi joka hetki luhistua päälleni. Mutta nähdessäni kaikki nämä verrattoman arvokkaat arkeologiset aarteet tulin uhkarohkeaksi, jopa sokeaksi vaaran suhteen. Kuitenkaan en olisi onnistunut saamaan aarretta turvaan, ellei vaimoni olisi auttanut minua. Hän seisoi koko ajan vieressäni valmiina ottamaan kunkin kalleuksista shaaliinsa sitä mukaa kuin ne tulivat esille ja kantamaan ne pois.» Siinä oli raskaita kultapikareita, suuria hopeakannuja ja kultaisia otsaripoja, rannerenkaita ja kaulaketjuja tuhansista yhteenliitetyistä kultalevyistä.[18] Niin paljon kultaa ja hopeaa oli vain tämän maan mahtava hallitsija voinut omistaa.

Onnellinen löytäjä luuli nyt koskettelevansa käsillään Homeroksen laulujen ylistämiä kalleuksia. Priamos kuninkaan aarteet olivat hänen — hän riemuitsi, ja sitä hän ylen onnellisena julisti kaikelle maailmalle. Rohkea nuoruudenunelma on tuskin milloinkaan niin loistavasti toteutunut. — Onnellinen löytäjä lahjoitti »Priamoksen aarteen» Berliinin esihistorialliselle museolle, jonka suurimpana ylpeytenä se yhä edelleenkin on.

Se »kaupunki», jossa Schliemann teki suuren löytönsä, on kuitenkin varmasti paljon vanhempi kuin Homeroksen Troia — sen on täytynyt olla asuttu jo 3:nnella vuosituhannella e.Kr. ja se kuuluu siis aikaan, jolta muuten tunnemme vain varsin mitättömiä muinaisjäännöksiä tässä maanosassa. Se Troia sitävastoin, jonka kreikkalaiset kerran piirittivät ja hävittivät noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme on osoittautunut olevan kuudes alhaaltapäin laskettuna Hissarlikin kummulle perustetuista »kaupungeista». Mutta tämän kaupungin Schliemann oli suureksi osaksi tahtomattaan hävittänyt. Koettaessaan innokkaasti kaivaa esiin juuri Homeroksen Troiaa hän ei ollut malttanut pysähtyä ennenkuin vasta n.s. toisessa kaupungissa. Vasta vuonna 1890, vähää ennen Schliemannin kuolemaa, tuli esille kuudennen kaupunkikerrostuman ensimmäinen rakennus, josta löytyi mykeneläisen ajan maljakoita. Mitään sellaisia ei oltu löydetty alemmista kerroksista. Nyt kaivettiin esiin osia Homeroksen laulamasta Ilionin kuninkaanlinnasta, jossa oli ympärysmuurit ja vankat tornit.[19] Linnassa oli myös useita kaivoja, joista asukkaat saivat vettä. Tämän kerroksen rakennukset eroavat rauniokumpujen kaikista muista rakennuksista vankkuutensa ja mittasuhteittensa jykevyyden puolesta.

Viholliset ja tulipalot ovat perustuksia myöten hävittäneet komean linnan. Paremmin on 4—5 metrin paksuinen ympärysmuuri valtavine lohkareineen vastustanut hävitystä. Pronssista tai jaloista metalleista tehtyjen esineiden silmäänpistävä niukkuus kuudennessa kaupungissa — etenkin verrattuna toiseen kaupunkiin alhaalta lukien — viittaa siihen, että viholliset ovat perinpohjaisesti ryöstäneet kaupungin.

Kahdestakin seikasta voi huomata, että Homeroksen Troia oli jo kauan ollut olemassa, ennenkuin kreikkalaiset sen hävittivät: osaksi siitä, että kaikki maanpäälliset linnan muurirakennukset sen kukoistuskaudelta ovat vahvasti rapautuneet, osaksi siitä, että samoihin aikoihin, maa monin paikoin eri rakennusten välissä on kerrostumien vaikutuksesta runsaasti kohonnut.

Suotuisa asema selittää sen, että paikalle, jonka nimenä nykyjään on Hissarlik, on eri aikoina voinut kasvaa rikkaita ja mahtavia kaupunkeja. Troia oli Mustanmeren ja sen viljavien rantamaiden avain. Varmaankin tämä kadehdittava valta-asema oli kauan ollut kreikkalaisille silmätikkuna, kun he päättivät tuhota kaupungin. Sopiva aika oli tullut, kun suuri osa kreikkalaisia heimoja oli liittynyt yhteen mykeneläisen kuninkaan hallittaviksi. Hän kutsui silloin koolle vasallinsa laivoineen ja miehistöineen ja lähti sotaretkelle Troiaa vastaan noin 1.200 laivan suuruisella laivastolla. Sotaa käytiin itse asiassa Hellespontoksen herruudesta, vaikka sen aiheeksi on tarinoissa tullut kauniin Helenan ryöstö. Kreikkalaisilla oli varmaankin houkuttelevana päämääränään esteetön pääsy rikkaaseen seikkailujen maahan Mustanmeren rannalle. Sotaa kesti kymmenen vuotta, kunnes Troia valloitettiin, ja sekin onnistui vain viekkauden avulla. Ainakin perimätieto kertoo niin.

Vuonna 1876 Schliemann siirtyi Mykeneen ja Tirynsiin suorittamaan kaivauksia. Iloissaan siitä, että oli löytänyt kuningas Priamoksen linnan kaikkine rikkauksineen hän toivoi nyt löytävänsä kätkettyjä aarteita myöskin Troian kuninkaan voimakkaimman vihollisen linnasta, Agamemnonin »kultaisesta Mykenestä», kuten sitä tavallisesti nimitetään Homeroksen lauluissa. Muinaisesta »kaupungista» on nykyjään tullut ruskea rauniokasa alastomien vuorten keskelle.

Kreikan vanhoihin kaupunkeihin kuului tavallisesti korkealla sijaitseva »yläkaupunki», akropolis, johon vihollisen oli vaikea päästä ja joka lisäksi oli suojattu muureilla, ja akropoliin juurella sijaitseva »alakaupunki». Yläkaupungissa asui kuningas virkamiehineen, hoveineen ja palvelijoineen lujassa linnassa. Sota-aikoina myöskin alakaupungin väestö vetäytyi akropoliin suojelevien muurien sisäpuolelle. Mykenen yläkaupungissa oli aittarakennuksia, jonne voitiin koota varastoja rauhattomia aikoja varten, ja valtavat kallionontelot voitiin silloin täyttää vedellä piiritettyjen tarpeiksi. — Kuten kreettalaisissa palatseissa oli myös Mykenen linnassa hyvät viemärijohdot.

Kallion korkeimmalla huipulla sijaitsevasta linnastaan Agamemnonilla, Mykenen kuuluisalla kuninkaalla, oli komea näköala yli koko valtakuntansa. »Mitään kokousta ei voitu pitää hänen näkemättään», sanoo eräs tämän ajan historian tuntija. »Kotkan tavoin hän voi tähystellä ja iskeä maahan, milloin jotakin tapahtui, joka ei häntä miellyttänyt», ja vihollisen lähestyessä hän sai heti merkin miehiltä, jotka vartioivat niiden kahden vuoren huipuilla, jotka olivat Mykenen akropoliin kummallakin puolella. »Väkevänä kuin jumala tämä hallitsija asui linnassaan kuuliaiset tasangot jalkojensa juuressa, ja kautta koko Hellaan hänellä oli alikuninkaita, jotka olivat valmiina lähtemään liikkeelle hänen käskystään.»

Alakaupungin alueella tehdyistä löydöistä ovat mielenkiintoisimpia valtavat kekomaiset kupuhaudat, jotka ovat ominaisia mykeneläiselle sivistyskaudelle. Suurinta niistä Schliemann luuli Agamemnonin haudaksi. Löytäjän tullessa Mykeneen se kuitenkin oli jo aikoja sitten ryöstetty tyhjäksi. Mutta hautojen ja rakennusten raunioista yläkaupungin alueelta hän löysi joukoittain aseita ja koruja, jotka oli tehty pronssista, hopeasta, kullasta ja norsunluusta. »Kultainen Mykene» ei siis ollut mikään tyhjä sana, vaan todellisuus vastasi sitä kirjaimellisesti! Muutamat vainajat oli suorastaan haudattu kultaan. Siellä oli niin runsaasti tätä jaloa metallia, että jo sen arvo sinänsä olisi riittänyt peittämään kaivauskustannukset. Merkillisimpiä hautalöytöjä ovat ohuesta pakotetusta kullasta tehdyt naamiot, jotka muistuttavat egyptiläisiä kuolinnaamioita.

Jälleen Schliemann oli avannut uuden maailman historialle ja taiteelle.[20] Mykeneläiset löytönsä Schliemann lahjoitti Ateenan kansallismuseolle.[21]

Kultaiseen Mykeneen kertyneet aarteet eivät kylläkään olleet rauhallisen kaupan hedelmiä, vaan sotasaalista merentakaisilta retkiltä, joita silloin tehtiin etenkin kukoistavaan Kreettaan. Monet Agamemnonin kaupungista löydetyistä kalleuksista ovat ilmeisesti kotoisin Minoksen saarelta. Sikäläiset kaupungit ja palatsit suorastaan houkuttelivat ryöstäjiä, sillä päinvastoin kuin Mykenessä ne olivat linnoittamattomia. Luottaen laivastoonsa Kreetan hallitsija ei varmaan ollut ajatellutkaan mitään vakinaista maanpuolustusta.

Schliemannin ajoista tietomme mykeneläisestä sivistyksestä ovat laajentuneet tavalla, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen aloittaessaan kaivauksensa Mykenessä. Samaan tyyppiin kuuluvia muinaisesineitä on näet tavattu lukuisista muista paikoista Kreikan mantereelta sekä itäisen Välimeren syvänteen saarilta. Samalta kaudelta on myös, kuten sanottu, kuudes niistä kaupungeista, joita Hissarlikissa suoritetut kaivaukset ovat saattaneet päivänvaloon.

Miten tämä sivistys on syntynyt? Ilmeisesti Kreetasta saatujen vaikutusten nojalla, joita on tullut sekä sotaista että rauhallista tietä Mykeneläisen sivistyksen omanneena kansana pidetään joonialaisia, sitä helleenien heimoa, joka ensimmäisenä saapui nykyiseen Kreikkaan ja asettui sinne asumaan. Heitä seurasivat myöhemmin helleenien molemmat muut pääheimot: ensin akhaialais-aiolialaiset, sitten doorilaiset. Näiden indo-eurooppalaisten heimojen tunkeutuminen Balkanin niemimaalle kuuluu yhtenä näytöksenä suureen kansainvaellusnäytelmään, joka täyttää suuren osan toista vuosituhatta ennen meidän ajanlaskuamme. Helleenien vaellus nykyiseen Kreikkaan oli näistä kansojen siirtymisistä meidän sivistyksellemme tärkein. Erään teorian mukaan he tulivat Mustanmeren pohjois- ja itäpuolella olevilta aroilta erottuaan lähisukuisia kieliä puhuvista kansoista, jotka siirtyivät länteen- ja itäänpäin.

Kreikan pääheimoista olivat, kuten sanottu, joonialaiset ensimmäisinä lähteneet liikkeelle. He olivat puheenaolevana aikana — toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. — ehtineet tunkeutua Balkanin niemimaan halki Aigeianmeren lauhkeampaan ilmastoon. He tuntuvat aloittaneen elämänsä täällä merirosvoina ja ahdistivat ryöstöillään sekä Kreettaa että muita saaria. Helleenien ensimmäinen osuus länsimaisessa sivistyksessä ei siis ollut rakentavaa, vaan hävittävää laatua. Mutta vähitellen tulokkaiden ja muiden aigeialaisten kansojen välinen yhteys muuttui rauhallisemmaksi, ja joonialaiset alkoivat omaksua sivistystä, jonka kanssa olivat tulleet kosketuksiin, mikäli se oli heidän oman luonteenlaatunsa mukaista. Näin syntyi sivistys, jota nyt nimitämme mykeneläiseksi.

Vaikka joonialaiset siis olivat olleet kreettalaisten oppilaita, n.s. mykeneläisen sivistyksen luomuksilla on kuitenkin oma luonteensa, joka selvästi erottaa ne kreettalaisista sivistysesineistä. Rakennustyylille on erikoisen ominaista mieltymys jykevään suuruuteen, joka on vastakohtana sirolle, lopulta miltei liikahienostuneelle kreetalaiselle sivistykselle. Tämä makusuunta ilmenee muun muassa Mykenen linnanmuureissa, jotka on rakennettu mahtavista kivilohkareista. Myöhemmät sukupolvet eivät voineet kuvitella näitä jättiläisrakennuksia ihmiskätten aikaansaamiksi, vaan luulivat niiden rakentajien olleen kyklooppeja[22], eräänlaisia jättiläisiä, joilla oli yksi ainoa silmä keskellä otsaa, ja nimittivät siitä syystä rakennustyyliä kyklooppiseksi.

Myöskin itse huoneiden ryhmityksen suhteen Mykenen kuninkaanlinnan rakenne eroaa kreettalaisesta palatsista. Edellisen muodosti rykelmä, taloja, joista kussakin oli vain yksi suuri päähuone, jonka keskellä oli lämmittävä liesi, ja yksi tai kaksi pienempää kamaria. Kreettalaisen palatsin huoneet sitävastoin olivat ryhmittyneet keskellä, sijaitsevan suuren, avoimen ja valoisan hallin ympärille. Kun täällä kaikin tavoin pyrittiin hankkimaan huoneisiin ilmaa ja viileyttä, niin mykeneläinen rakennustapa taas, jossa liesi loi talon keskipisteenä, ennen kaikkea otti huomioon lämmön. Lämpimän etelän ja kylmän pohjolan kodikkuuden tarpeet ovat tässä vastakkain. Kreikkalaiset ovat todennäköisesti tuoneet rakennustyyppinsä mukanaan vanhasta pohjoisesta kotimaastaan ja säilyttäneet sen eteläisemmissäkin seuduissa, missä liesi tosiaankin saattoi olla tarpeen suurena osana vuotta, varsinkin ennenkuin maahan muuttaneet olivat ennättäneet tottua kuumuuden ja kylmyyden jyrkkään vaihteluun etelässä.

Mykeneläinen rakennustaide on, kuten sanottu, luonteeltaan toisenlaista kuin kreettalainen. Sitävastoin näitä sivistysmuotoja edustavan saviteollisuuden tuotteet ovat enemmän sukua toisilleen. Onkin ilmeistä, että kreettalainen taide kuten yleensä kreettalainen sivistys Kreetan suuruudenaikana on huomattavassa määrässä ollut mykeneläisen taiteen esikuvana.[23]

Mykeneläisistä haudoista löydettyjen ihanien kultasepäntuotteiden suhteen ollaan nykyjään varmoja siitä, että ainakaan useimmat niistä eivät voi olla mykeneläisten käsityöläistaiteilijain työtä, vaan niiden täytyy olla kreettalaista alkuperää. Mykeneläinen kuvanveistotaide, sellaisena kuin se näihin aikoihin esiintyy ruhtinasten hautakivissä, on niin alkeellisella asteella, ettei sitä voi edes mainita itse haudoista löydettyjen taide-esineiden yhteydessä. Nämä kohokuvat, jotka esittävät kuninkaita seisomassa sotavaunuissaan, tuntuvat lapsellisen kömpelöiltä yrityksiltä silloisten kreettalaisten taideteosten rinnalla. Ne muistuttavat enemmän heettiläistä kuvanveistotaidetta. Kenties tämän ja mykeneläisen taidelajin välillä on olemassa yhteyttä?[24]

Korkeampaa astetta mykeneläisen taiteen kehityksessä edustaa Mykenen kuninkaanlinnan muurin pääportti, n.s. leijonaportti, joka on saanut nimensä siitä, että sen yläosan koristeena on kahta pystyssä seisovaa leijonaa esittävä kohokuva. Tässä tapaamme todella monumentaalisen veistoksen, joka ennustaa suuren kreikkalaisen taiteen voimaa ja ilmeikkyyttä.

Mykeneläisen sivistyskauden mieltymystä suureen ja jykevään osoittavat myös erikoisesti suuret mehiläiskeon muotoiset kupuhaudat. Suurin niistä, jota Schliemann nimitti Agamemnonin haudaksi, on yli 15 metriä korkea.

Mykeneläinen sivistys on erikoisen mielenkiintoista senvuoksi, että tämän kauden muinaislöydöt ovat ikäänkuin kuvia Homeroksen laulujen ajan elämästä. Nykyjään huomaamme Homeroksen kuvaamien aseiden, varsinkin komeiden kilpien, muistuttavan mykeneläisen ajan taidetaontaa. Ja muuan Mykenestä löydetty taideteos on kuin suoranainen kuva Homeroksen mainitsemasta Nestorin maljasta, jonka kädensijoja koristivat nokkivat kyyhkyset.

Niin kauan kuin kreettalaiset kirjoitusmerkit vielä ovat meille arvoituksena, ei aigeialaisesta sivistyksestä ole muuta perimätietoa kuin myöhemmiltä ajoilta peräisin olevat Homeroksen laulut ja osittain myös Hesiodoksen runot. Sekä Homerosta että Hesiodosta on kuitenkin sivistyshistoriallisina lähteinä käytettävä varovasti. Siihen aikaan, jolloin Homeroksen laulut sepitettiin, sivistys näet ei enää ollut aigeialaista, vaan se oli muuttumassa nuoremmaksi sivistysmuodoksi, kreikkalaiseksi tai helleeniseksi. Homeroksen runot ovat siis vaihekaudelta. Iliaassa ja Odysseiassa on paljon luonnonmukaisia kuvauksia muinaisaigeialaisista oloista, vaikka runoteosten toisissa osissa kuvataan siihen aikaan vallinneita sivistysoloja, jolloin laulut sepitettiin. Niinpä Homeroksen vanhojen laulujen sankarit olivat aina aseistetut »julmalla kuparilla», vaikka rauta oli yleisesti käytännössä laulujen syntymäaikoina. Homeroksen lauluissa ei siis esiinny mitään yhtenäistä sivistystä, kuten ennen luultiin. Vanhempien ja nuorempien sivistysasteiden erotteleminen näissä runoissa on tehtävä, jossa kielentutkijat ja kirjallisuushistorioitsijat tarvitsevat avukseen lapion, »vaatimattoman, mutta rehellisen lapion». Mutta on hidasta työtä ryhtyä penkomaan klassillisen maaperän mahtavia maakerroksia, jotka uskollisesti ovat säilyttäneet muinaismuistonsa tutkijalle.

Mykeneläisellä sivistysalueella suoritetuista kaivauksista on erikoisesti kaksi kiinnostanut ruotsalaisia, nimittäin kaivaustyöt, joihin aivan viime aikoina on ryhdytty Asinessa ja Dendrassa. Siellä näet ruotsalaiset arkeologit ovat työskennelleet Ruotsin varoilla. Asinen kaivausten aloitteentekijä on kruununprinssi Gustaf Adolf.

Jo Heinrich Schliemann oli kiinnittänyt huomionsa Asineen, joka on vain peninkulman päässä Tirynsistä, mutta hän ei koskaan ehtinyt suorittaa siellä kaivaustöitä — onneksi, on sanottava, vaikka ihailemmekin hänen tutkimustensa tuloksia, sillä hänen aikaansaannostensa tieteellisellä arvolla ja meidän päiviemme nykyaikaisesti koulutetun arkeologin työllä on suuri ero.

Kreikanmatkalla vuonna 1920 Ruotsin kruununprinssin mieleen johtui ajatus, että myöskin ruotsalaisten pitäisi ottaa osaa nykyisiin kaivaustöihin klassillisella maaperällä, ja niin hän hankki Kreikan hallitukselta ruotsalaisille arkeologeille luvan kaivaa Asinessa. Hallituksen, tieteellisten laitosten ja yksityisten kotimaisten lahjoittajien myöntämistä määrärahoista kertyi tarvittavat rahavarat, ja keväällä 1922 tämä ainoalaatuinen ruotsalainen yritys voitiin panna täytäntöön. Kruununprinssi otti itse jonkin aikaa osaa kaivauksiin, joita jatkettiin vuosina 1924 ja 1926 [25] noin kolmenkymmenen työmiehen avulla.

Muinainen Asine sijaitsi Välimereen pistävällä kallioisella niemellä. Vielä tänä päivänä kallion harjalla on valtavia raunioita, ja seudun kansa nimittää sitä »linnaksi». Kreikkalaisten kaupunkien ikivanhan rakennustavan mukaisesti Asinessa myöskin oli »yläkaupunki», jonka keskuksena oli luja, suojeleva linna, sekä »alakaupunki» akropoliin juurella. Maassa hajallaan olevat saviastioiden sirpaleet todistivat kaikkialla Asinen alueella muinaisesta asutuksesta. Kaivauksien tulokset ovat myös vahvistaneet nämä ensi vaikutelmat oikeiksi. Sekä asuinrakennusten että hautojen jätteitä on kaivettu esiin. Myöskin on löydetty runsaasti kauniita hajallisia esineitä, varsinkin saviteoksia,[26] mutta myöskin pronssisia ja hopeisia pieniä veistokuvia, astioita ja aseita sekä kullasta, puolijalokivistä, norsunluusta, meripihkasta ja lasista valmistettuja koruja.[27]

Arkeologien työn avulla on saatu tosin katkelmallisia, mutta kuitenkin hämmästyttävän hyviä tietoja Asinen vaiheista pronssikauden alun ja muinaisajan lopun välisinä vuosituhansina. Huomattavimpia ovat ne löydöt, jotka ovat peräisin mykeneläisen sivistyskauden edelliseltä ajalta. Kreikasta on tosin useista muistakin paikoista löydetty vanhimman pronssikauden esineitä, mutta vain harvoissa paikoissa on voitu tämän ajan asuinpaikkoja ja hautoja perinpohjaisesti ja järjestelmällisen tieteellisesti tutkia. Sentähden Asinen löytökerrostumat ovat aivan erikoisen mielenkiintoisia ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne ovat tavattoman runsassisältöisiä. Huomattavia tuloksia on jo saavutettu kaivamalla ohuita kerroksia, joiden multa on aina seulottu. Näiden kaivausten lopputuloksesta on kuitenkin vielä liian aikaista puhua. Se selviää vasta, kun vuosikausia on harjoitettu löytöjen vertailevaa tutkimusta. Muun muassa toivotaan, että mittaamalla ja tutkimalla talteenotettuja pääkalloja päästäisiin ainakin lähemmäksi esihistoriallisten maahanmuuttoprobleemain ratkaisua: johtuvatko Kreikan sivistyksen erilaiset esihistorialliset vaiheet todellakin kansainvaelluksista, ja mistä uudet asukkaat siinä tapauksessa ovat tulleet.

Asinen löydöt ovat vahvistaneet väitteen, että Kreikan mantereen ja saarten välillä on vallinnut vilkas yhteys jo ennen mykeneläistä aikakautta. Kiviset sinetit ja saviset sinetinpainamat ovat uusia todistuksia yhteydestä Kreetan kanssa, jonka saviastialöydöt saattavat todennäköiseksi, ja joukko pieniä obsidiaaniesineitä viittaa aikaisin alkaneeseen ja kauan jatkuneeseen yhteyteen Meloksen kanssa.

Keväällä 1926 löydettiin Dendrassa Asinen lähellä luhistunut kupuhauta. Paikallinen kreikkalainen muinaistutkija, joka innokkaasti oli seurannut Asinen kaivauksia, tarjosi ruotsalaiselle retkikunnalle tilaisuuden tutkia uutta löytöä. Kun kaivaustyöt Asinessa olivat päättyneet, siirtyikin osa ruotsalaisista arkeologeista Dendraan.

Täällä alkoi nyt kesähelteessä hikinen raivaustyö. Hauta oli pahoin turmeltunut. Kupu oli luhistunut, ja ympäröivää peltoa raivattaessa oli kuoppaan heitetty kiviröykkiö. Suurta päänvaivaa tuotti kysymys, oliko haudassa käynyt ryöstäjiä ennen sen luhistumista. Ei juuri ollut todennäköistä, että se olisi niiltä säästynyt, sillä useimmat aikaisemmin löydetyt kupuhaudat olivat jo muinaisaikana ryöstetyt.

Läheltä Sparttaa oli löydetty tuollaisten hautojen arvokkaimmat muinaisesineet, kuuluisat Vaphion kultaiset pikarit. Kuvitelkaa löytäjäin hämmästystä, kun he kaivauduttuaan melkein miehen korkuisen savikerrostuman läpi, tapasivat haudan pohjalta kalliopaasien alta nuoren naisen luurangon, joka oli loistavasti koristettu kaulaketjulla, kultaruusukkeilla ja muilla koristeilla!

Ja pian tehtiin vieläkin rikkaampia löytöjä. Eräällä toisella naisenluurangolla oli ruumiin ja oikean käsivarren välissä kultainen, ulkopuolin hopealla silattu malja, jonka hopeisessa ulkopinnassa oli kultaisia ja pronssisia häränpäitä. Tämänkin loistokappaleen voitti kuitenkin vielä kultamalja, joka oli erään miehen luurangon rinnalla. Sen kohokuvissa on kuvattu elämää meren syvyyksissä. Tässä tapaamme kreettalaisen taiteen mieliaiheen: korallien ja näkinkenkien välissä temmeltäviä delfiinejä, ympärillään kiemuralonkeroisia mustekaloja. Tämä koru on kreettalaisen taiteen loistotuote, jonka voittavat vain Vaphion pikarit. Maljassa oli sormuksia ja kalliita kiviä. Sitä paitsi tavattiin niin paljon koruja ja kultakoristeisia pronssiaseita, että Dendran löytöä täytyy pitää lajinsa suurimpana Schliemannin runsaskultaisten Mykenen kuninkaanhautojen löydön jälkeen. Kreettalais-mykeneläisen taiteen tuntemuksemme on Dendranlöydöstä saanut erittäin arvokkaan lisän.

Kreikan hallituksen v. 1922 antamalla luvalla on osa Asinenlöytöä jäävä
Ruotsin omaisuudeksi.

Carl Schuchardt, Schliemanns upptäckter i Troja, Tiryns, Mykene, Orchomenos och på Ithaka. Julius Centerwallin mukaillen suorittama käännös saksasta.

Martin P:n Nilsson, Den stora folkvandringen i andra årtusendet f.Kr.
(Ymer 1912.)

Martin P:n Nilsson, Nyare forskningar till Greklands förhistoriska kultur. (Ymer 1918. Kirjallisuusviittein.)

Otto Frödin et A. W. Persson, Rapport préliminaire sur les fouilles d'Asiné 1922—1924. (Kungl. humanistiska vetenskapssamfundets i Lund årsberättelse 1924—1925.)

MAAILMANLIIKENNE KREETTALAIS-MYKENELÄISELLÄ AJALLA.

Edellä esitetystä on osittain ilmennyt, kuinka vilkasta merikaupan on täytynyt olla kreettalais-mykeneläisen kulttuurin aikana. Purjealusten kuvia tapaammekin sangen usein mykeneläisissä koristeissa, sinettipainamissa, maljakoissa y.m. Luonnollisesti on vaikeata nyt tuntea silloisia kauppatavaroita. Sattumalta tiedämme kuitenkin, että ainakin osaa niistä miljoonista saviruukuista, joita kuljetettiin Välimeren rantojen eri osiin, on käytetty viinin ja oliiviöljyn kuljetukseen. Taitehikkaammin valmistettuja ja maalattuja saviastioita on kumminkin myyty myöskin niiden taiteellisen arvon takia.

Erittäin tärkeätä kauppatavaraa Välimeren maissa olivat tähän aikaan luonnollisesti kupari ja pronssi. Nuoremmalla kivikaudella ja myöskin kuparikauden alussa oli _obsidiaani_niminen kivilaatu erittäin haluttua. Se on kovaa, lasin tapaista, mustaa tai tummaa, vulkaanista alkuperää olevaa kiveä, jolla tässä maailman osassa oli sama asema kuin piikivellä pohjolan kivikaudenkansojen keskuudessa. Vielä helpommin kuin piikiveä voidaan obsidiaania halkoa ohuihin, teräväsärmäisiin liuskoihin. Se oli senvuoksi sangen sopivaa ainesta veitsien, — myöskin partaveitsen — nuolenkärkien ja muiden terävien aseiden ja työkalujen valmistukseen.

Melkein kaikki aigeialaisessa kulttuurimaailmassa käytetty obsidiaani oli lähtöisin samalta taholta, nimittäin Melos-saarelta, ainoasta paikasta, missä tätä kiveä esiintyy suurissa määrin. Siellä on ikivanhoja kivilouhimoita ja suuria jäteliuskakasoja, jotka todistavat tämän halutun raaka-aineen vilkkaasta viennistä. Sieltä on myöskin löydetty muinainen työpaja, missä valmistettiin työkaluja ja aseita obsidiaanista. Ne lukuisat tästä kivilajista tehdyt veitset ja nuolenkärjet, joita on löydetty sieltä täältä koko kreettalais-mykeneläisen sivistyksen alueelta, Egyptistäkin, ovat melkein kaikki valmistetut Meloksen kivestä. Pronssikauden alettuakin käytettiin obsidiaania vielä runsaasti, esim. nuolenkärkiin ja muihin helposti katoaviin esineihin.

Kuparin tullessa käytäntöön kreettalais-mykeneläisellä kulttuurialueella tuli Kyproksesta Siinain kaivosten tyhjennyttyä kaikkien itäisen Välimerenalueen maiden päätuottaja. Tinaa haettiin luultavasti Espanjasta, samoin hopeaa, jota kuitenkin löydettiin Sardiniastakin. Huomattavia kultamääriä ovat aigeialaiset kansat käyttäneet keruihinsa ja loistoastioihinsa. Troian, Mykenen ja Dendran löydöt todistavat sitä. Valmistajille ja jalostajille, kreettalaisille ja mykeneläisille taiteilijoille sekä taidekäsityöläisille tuotiin tuota jaloa metallia Egyptistä ja Nubiasta.

Koristeihin käytettiin paljon meripihkaa sekä Mykenessä että monissa muissa Kreikan mannermaan paikoissa. Meripihkahelmiä näet esiintyy suuressa määrin mykeneläisen ajan muinaisesineiden joukossa. Mielenkiintoisinta näissä koristeissa on, että on voitu tutkimalla niitten raaka-ainetta todeta sen todennäköisesti olevan peräisin Itämeren rannikoilta. Suuresta meripihkahappopitoisuudestaan, väristään, kovuudestaan ja luonteenomaisesta, poltettaessa syntyvästä hyvästä tuoksustaan Itämeren meripihka on näet helposti erotettavissa romaanialaisesta, sisilialaisesta ja libanonilaisesta.[28] Luonnollisesti ei tästä tosiasiasta saa tehdä johtopäätöksiä Aigeian meren ja Itämeren kansojen välisten suorien kauppayhteyksien olemassaolosta, vaan täytyy olettaa välillä asuvien kansojen toimineen liikenteen välittäjinä.

Kääntäessämme katseemme vastakkaiseen suuntaan, Afrikkaan tapaamme aigeialaisten muinaisesineiden joukossa tästä maanosasta tulevan kauppatavaran, joka myöskin oli sangen suosittua kreettalais-mykeneläisessä kulttuurimaailmassa, nimittäin norsunluun. Tästä aineesta valmistettujen esineiden sekä muoto että koristelu osoittavat että itse jalostus on tapahtunut Kreetassa tai Mykenessä.[29]

Orjat olivat myöskin kauppatavaraa, jota kreettalaiset sangen usein saivat vaihtaa kultaan ja tarvikkeisiin. Eivät yksin foinikialaiset harjoittaneet ihmiskauppaa.

On useita todisteita siitä, että kreettalais-mykeneläisen maailman kauppayhteydet ovat ulottuneet Egyptiin asti. On näet löydetty runsaasti kreettalais-mykeneläisiä muinaisesineitä Niilinmaasta ja taas toiselta puolen egyptiläisiä esineitä aigeialaiselta kulttuurialueelta. Kreetasta ja Mykenestä on tavattu kuoriaisia ja muita egyptiläisiä esineitä, joissa esiintyy Ekhnatonin edeltäjien, Amenhotep III:n ja Tejen, nimi.

Vanhimmat Kreetan egyptiläisistä muinaislöydöistä ovat kiviastianpalaset, jotka löytyivät Knossoksen palatsista. Mutta kun kiviastiat ovat erittäin kestäviä, on hyvin mahdollista, että ne ovat ennen Kreettaan päätymistään voineet olla käytännössä useita vuosisatoja. Siksi saa olla hyvin varovainen ottaessaan niitä ajanmääräyksien perustaksi. Toisin on hauraiden ja lyhytikäisempien fajanssiastioiden laita. Ne ovat varmempia oppaita kreettalaisten muinaisesineiden ajallisessa sijoittelussa.

Arvokkaampia tähän tarkoitukseen ovat kuitenkin paljon lukuisammat Egyptissä tehdyt aigeialaisten esineiden löydöt. Ne ja egyptiläisten verraten tarkka ajanlasku tekevät mahdolliseksi varmemman ajanmääräyksen aigeialaisella kulttuuriaikakaudella. On löytynyt kreettalais-mykeneläisiä saviastioita ja niiden palasia niinkin kaukaa etelästä kuin Thebasta, vieläpä sitäkin kauempaa. Eteläisin tähänastinen löytö, kaunis kreettalainen saviastia, tavattiin haudasta Anibesta, pohjoiseen Abu Simbelistä, 24 peninkulmaa etelään Assuanista ja 135 peninkulmaa Niilin suusta.

Enimmät Egyptin aigeialaisista löydöistä ovat peräisin 18:nnen dynastian ajoilta, jonka suvun voimakkaiden hallitsijain aikana Egyptin merentakaiset kauppayhteydet olivat vilkkaimmillaan. El Amarnasta on löytynyt tuhansittain kreettalaisia saviastioita. Suoraa liikenneyhteyttä Kreikan mannermaan ja Egyptin välillä ei kylläkään ole ollut olemassa vaan välittäjänä on tietenkin toiminut Kreetta.

Silloisen vilkkaan kauppayhteyden olemassaolosta Niilinmaan ja Aigeian saariston välillä on meillä useampiakin todisteita kuin äsken mainitut. Thotmes XII kerskailee esim. eräässä kirjoituksessa, että Keftiun ja »suuren meren saarten» ruhtinaat maksoivat veroa hänelle. Näillä tarkoitettiin Kreettaa ja Kykladeja. »Verot» ja alamaisuussuhde ovat kuitenkin verrattavissa Puntista suoritettuihin »veroihin» Hatshepsutin aikana. Molemmissa tapauksissa oli aivan yksinkertaisesti kyseessä tavaranvaihto. Enintään voivat »verot» olla lahjoja, joita kreettalaiset toivat faaraolle saadakseen estämättä harjoittaa tuottoisaa kauppaansa Egyptissä, siis jonkinlainen tullimaksujen alkeellinen muoto. Egyptillähän ei ollut siihen aikaan sotalaivastoa, eikä se siis voinut vallita Aigeian meren saaristoa.

Myöhemmältä ajalta ovat kreettalaisen vaikutuksen todisteina Ekhnatonin palatsin merkilliset maalaukset, joissa huomaamme voimakkaita naturalistisia ja impressionistisia piirteitä. On mahdollista, että tämä faarao, jolla oli rajaton mielenkiinto kaikkea uutta ja epätavallista kohtaan, on käyttänyt kreetalaisia taiteilijoita uuden hallitsijanasumuksensa koristelussa.

Toiselta puolen huomataan välistä egyptiläistä vaikutusta kreettalais-mykeneläisessä taiteessa, etenkin aiheenvalinnassa. Esimerkki siitä on tässä kuvattu mykeneläinen tikarinterä.

Itään päin on kreettalaisia maljakoita kulkeutunut Palestiinaan
ja Syyriaan saakka. Mykeneläisiä maljakoita on löytynyt pitkin
Vähän-Aasian rannikkoa ja lännessä Sisiliasta ja Sardiniasta,
Marseillesta ja Espanjasta.

R. v. Lichtenberg, Einflüsse der ägäischen Kultur nach Ägypten und
Palästina (Mitteilungen der vorderasiatischen Gesellschaft 1911).

Gunnar Ekholm, Orientaliska inflytelser på Nordens bronsålderskultur
(Svensk tidskrift 1924).

AIGEIALAISEN KULTTUURIN HÄVIÖ.

Vuoden 1400 paikkeilla e.Kr. Kreetan rikas kulttuurikukoistus sai äkillisen lopun. Vieras kansa, otaksuttavasti peloponnesolainen, nousi maihin Kreettaan, valloitti osan saarta ja hävitti sekä Knossoksen palatsin että kaksi muutakin ruhtinaanasumusta.

Tuo tuho, joka kohtasi rikasta kreettalaista kulttuuria, on asetettu toisen suuren helleenisen kansainvaelluksen, akhaialaisen, yhteyteen. Tätä olettamusta perustellaan sillä, että joonialaisten monissa paikoin täytyi väistyä maahan tunkeutuvien kansojen tieltä, jolloin he kulkivat poikki Aigeian saariston Vähään-Aasiaan saakka. Mutta monin paikoin he vuorostaan törmäsivät toisiin, vakinaisesti asuviin kansoihin, joiden joko onnistui estää vaeltajat asettumasta heidän maahansa tai itse täytyi väistyä tunkeutujien tieltä. Siten syntyi se rauhattomuus ja ne kansojen siirtymiset Aigeian meren kulttuurialueella, joiden olemme nähneet ilmenevän muun muassa »merikansan» hyökkäyksessä Egyptin alusmaihin Ramses III:n aikana.[30] Kokonaisen vuosisadan kuluessa taistelu yhä uudelleen puhkesi ilmiliekkiin, aina uuden vaeltajalauman tehdessä hyökkäyksiään Hellaaseen ja uuden kansanaallon maininkien ulottuessa Egyptin valtakunnan rannikoille saakka. Vasta siellä murtuivat aigeialaisen kansameren aallot ja viskautuivat takaisin osittain Italiaan saakka.

Mykeneläinen kulttuuri, jonka lasketaan alkaneen noin 1600:n paikkeilla e.Kr., tuli kreettalaisen sivistyksen häviön jälkeen vallitsevaksi aigeialaisessa maailmassa ja kohosi nyt korkeimmilleen. Sen oletetaan vuorostaan saaneen kuoliniskunsa kolmannelta niistä suurista kansanliikkeistä, jotka aiheuttivat niin paljon rauhattomuutta ja kansojen siirtymisiä toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, nimittäin doorilaiselta kansainvaellukselta. 1100-luvulla e.Kr. doorilaiset tunkeutuivat pohjoisesta päin, kuten aikaisemmin heidän heimolaisensa joonialaiset ja akhaialaiset. Akhaialaisten kaikille itäisen Välimeren rannikoille tekemät viikinkiretket olivat suuresti vähentäneet väestön lukumäärää itse Kreikassa. Ja ne tyhjät tilat, joita tämä heimo oli jättänyt jälkeensä, aivan kuin imivät puoleensa uusia maahan vaeltavia kansoja. Doorilaiset olivat voimakas, sivistymätön kansa ja heidän tunkeutumisensa ei voinut luonnollisesti, sen paremmin kuin akhaialaistenkaan aikoinaan, tapahtua ilman maan omistamisesta käytyä taistelua aikaisemmin Kreikassa asuneiden kanssa, miten läheistä sukua nämä lienevätkin olleet äsken tulleille.[31]

Mykeneläisen aikakauden ja pronssikauden päättyminen sattuu samoihin aikoihin. Yksityisiä rautaesineitä tavataan jo mykeneläisen aikakauden alussa, mutta rautaa pidettiin niin kallisarvoisena, että sitä kullan ohessa käytettiin pronssiesineiden päällykseen. Käytännöllistä merkitystä rauta sai mykeneläisellä kulttuurialueella vasta sen viimeisinä aikoina. Siltä ajalta on näet peräisin ensimmäinen tunnettu rautamiekka, tai paremmin sanoen, sen jätteet.

Kreettalais-mykeneläinen kulttuurikausi oli puhdasta pronssikautta. Sen taiteilijoilla ei ollut käytettävänään rautaisia työkaluja.

Rautakausi ja doorilaiset — ne käsitteet sopivat sitävastoin yhteen. Doorilaiset olivat voimakasta raakalaiskansaa. Heidän kulkuansa seuraa hävitys, ja heidän tietään merkitsevät rauniot.

Rauta oli halpaa ja helppoa käsitellä, sitten kuin oli tultu tuntemaan sen valmistustavat. Se oli hyvin yleistä, kun sitävastoin kuparia täytyi tuoda Kreikkaan vieraista maista ja tinaa vielä paljon kaukaisemmista seuduista. Rauta-aseet ja rautaiset työkalut voi nyt jokainen asekelpoinen mies hankkia, niin että melkeinpä kuka tahansa saattoi rakentaa itselleen laivan ja tovereineen lähteä viikinkiretkille.

Kuitenkin, kun ryöstävä ja rosvoileva rautakauden kansa oli asettunut asumaan aurinkoisen Aigeian meren äärelle, suotuisaan ilmastoon, kävi sille samalla tavoin kuin aikaisemmin joonialaisille ja akhaialaisille; myöskin doorilaiset tulivat sen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi, joka kerran oli kukoistanut Kreetassa, ja niin he tulivat kykeneviksi ajan täyttyessä tekemään ihmeteltävän helleeniläisen sivistyksen monipuolisemmaksi, kuin miksi se muuten olisi tullut.

Mutta ennen kuin kulttuurista voi tulla helleeninen, täytyi sen ensiksi tulla aigeialaiseksi. Kreettalaiset ja foinikialaiset olivat vieneet egyptiläisen ja babylonialaisen sivistyksen sen mannermaisesta kehdosta ulos merelle, joka helppokulkuisine saaristoineen sekä runsas- ja syvälahtisine, mainioita satamamahdollisuuksia tarjoavine rannikkoineen ei vaikuttanut kulttuuria torjuvasti, vaan kulttuuria yhdistävästä Kaikkialla, missä ihmisiä asuu, houkuttelevat läheisen saaren siintävät ääriviivat matkoihin ja kaupankäyntiin. Niin on etenkin asianlaita tuon maailman meristä kauneimman saarekkaassa itäisessä osassa, joka samalla on ollut siunauksellisin kulttuurin leviämiselle. Vielä kerran ihmiskunnan kehityshistoriassa tuli vesi, kuten Egyptissä ja Babyloniassa, kulttuuria muodostavaksi ja kulttuuria kehittäväksi voimaksi. Mutta tällä kertaa muodostui meri eikä suuri virta kulttuurialuetta koossapitäväksi. Aigeialainen kulttuuri samoinkuin sen perijä, helleeninen, oli _meri_kulttuuria.

Mutta ei anteliaan luonnonkaan valmistamien korkean sivistyksen edellytysten vallitessa aigeialainen kulttuuri koskaan olisi tullut siksi, mitä se oli, jos ne kansat, jotka asuivat Aigeian meren ympärillä, eivät olisi kyenneet käyttämään hyväkseen itämaista sivistystä ja ellei niissä itsessään olisi piillyt sivistyksellisiä voimia. Kaikkea tätä oli sillä kansalla, joka kerran teki Kreetan kulttuurin pesäpaikaksi, samoin myös kreettalaisten sivistyksellisillä perijöillä, helleeneillä. Kreettalaisissa oli enemmän kuin foinikialaisten ansaitsemishalu, nimittäin selväpiirteinen esteettinen taju, synnynnäinen taiteellinen luomisilo ja tarve kaunistaa olemassaoloa taideteoksilla ja taidekäsityön tuotteilla. Senvuoksi on erikoinen loisto sen kulttuuriaikakauden yllä, jonka kaivaukset Kreetassa ja muualla ovat tuoneet päivänvaloon. Nuori, nerokas ranskalainen tiedemies, jonka kulttuuria tuhoava maailmansota tempasi elämäntehtävästään[32], on henkevällä ranskalaisella kuvarikkaudella verrannut tätä ihmeellistä kulttuuri-ilmiötä »loistavaan meteoriin, joka hävisi jättämättä jälkeäkään, mutta joka yhdellä kipinällä sytytti pyhän tulen kreikkalaiseen lieteen».

Luodessamme yleissilmäyksen siihen, mitä tunnemme aigeialaisesta kulttuurista, hämmästyttää meitä, miten persoonattomalta se vaikuttaa verrattuna vanhempien ja samanaikaisten kansojen historiaan. Emme tapaa siinä yhtään ainoata elävää persoonallisuutta. Emme kuule, kuten Assurbanipalin kirjaston kirjeissä, ihmissydämen lyöntejä. Yksikään runoilija ei laula meille ihmissielun liikkeistä, eikä yksikään sadunkertoja näytä meille minne kansan mieli ja mielikuvitus johti sitä. Todella elävää kuvaa tämän kehityskauden ihmisistä emme voi saada ennen kuin meidän onnistuu tulkita heidän kieltänsä.[33]

HELLEENIEN TARUKAUSI

PATRIARKALLISEN KUNINGASKUNNAN AIKA

SIVISTYKSEN AHJO SIIRTYY VÄHÄÄN-AASIAAN.

Suuri muutto Vähän-Aasian rantamille, jonka Balkanin niemimaalla sattuneet kansainvaellukset aiheuttivat teki Aigeian merestä kreikkalaisen meren, jonka saaristossa ja rannikolla sekä idässä että lännessä asui helleenejä. Mutta kauan kesti, ennenkuin kansat jälleen rauhoittuivat ja asettuivat vakinaisesti asumaan. Vasta vähitellen kasvoi uusi, toisenlaatuinen elämä sekä kreikkalaisessa emämaassa että Vähän-Aasian länsirannikolla. Siellä kukoistus kuitenkin kehittyi nopeammin, sillä pakolaiset olivat pelastaneet mukaansa mykeneläisen kulttuurin sirpaleita ja heidän oma kehityksensä oli kulttuuritekijä, jota ei mikään voinut heiltä riistää. Emämaasta oli sitävastoin doorilaisten hyökkäys hävittänyt mykeneläisen kulttuurin, ja ainoastaan rauniot ja satumaiset tarinat kertoilivat menneiden aikojen korkeammasta kehityksestä. Tämän lisäksi Vähän-Aasian siirtolaiset jatkoivat kreettalaisen ja mykeneläisen kulttuurin ajoilta periytynyttä kanssakäymistään Idän sivistysmaiden kanssa, kun sitävastoin emämaa näyttää olleen monta vuosisataa melkein kokonaan eristettynä. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että parin kolmen hämärän vuosisadan kuluttua helleenien historiassa, jolloin uudet olot ehtivät järjestyä, helleenisen maailman sivistyksellinen painopiste oli siirtynyt Vähän-Aasian rannikkokaupunkeihin. Sinne se jäi viidennen vuosisadan alkupuolille asti e.Kr.

Täällä, joonialaisten keskuudessa, syntyivät länsimaisen kirjallisuuden ensimmäiset mestariteokset, nuo kaksi suurta runoteosta Ilias ja Odysseia. Ne veivät meidät kansan tarujen romanttiseen maailmaan, helleenien sankariajan muistorikkaimpaan näytelmään: Troian sotaan.

Karl Julius Beloch, Griechische Geschichte (Lähteitä käsitellään laajasti).

Georg Busolt, Griechische Geschichte bis zur Schlacht bei Cbaironeia
(Laajat kirjallisuusviitteet).

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Staat und Gesellschaft der Griechen und Römer.

TROIAN SOTA.

Tämä Idän ja Lännen välinen taistelu, joka arvellaan suoritetun noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, koski, kuten ennen on huomautettu, oikeastaan Hellespontoksen herruutta. Mutta kansalliselle mielikuvitukselle ovat moiset kaupalliset ja poliittiset vaikuttimet liian vaikeatajuisia ja arkisia. Se tarvitsee tunteen kieltä, ja sentähden keksittiin aivan toinen sodan syy, nimittäin kauniin Helenan ryöstö, mikä aihe oli saatu jumalaistarustosta ja muuteltu kansansaduksi. Laulut Troian sodasta ja sen sankareista ovat olleet alkuna Iliaaseen, joka puhuu itse sodasta, ja Odysseiaan, jossa kerrotaan Odysseuksen sodanjälkeisistä harharetkistä.

Taru Troian sodasta alkaa kertomuksella riitaomenasta, jolla Eris, eripuraisuuden jumalatar, koetti saattaa epäsopuun Heran, Zeuksen puolison, Pallas Athenen, tieteiden ja taiteen suojelijattaren, ja rakkaudenjumalattaren Aphroditeen. Eräässä juhlassa, johon kaikki jumalat ja jumalattaret olivat kokoontuneet, mutta jossa Eris yksin ei saanut olla mukana, hän kosti heittämällä vieraiden joukkoon kultaisen omenan, jonka kyljessä oli kirjoitus »Kauneimmalle!» Ja näin oli juhlatunnelma hävinnyt.

Lopuksi Zeus isän onnistui kuitenkin saattaa järkiinsä nämä kolme kauneudenpalkinnosta kilpailevaa jumalatarta ja sopimaan yhdestä asiasta, nimittäin alistamaan riidan erään kauneudestaan laajalti kuuluisan miehen, Paris-nimisen kuninkaanpojan ratkaistavaksi, jonka isä, Priamos, oli kuningas.

Eräänä päivänä, jolloin Paris kaitsi isänsä karjoja Troian läheisyydessä olevalla Ida vuorella, nuo kolme jumalatarta astuivat hänen eteensä ja pyysivät häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Mutta kaikki kolme koettivat tietysti kukin kaunein lupauksin voittaa palkinnon. Hera lupasi tehdä hänet mahtavimmaksi kuninkaaksi, jos hän määräisi omenan hänelle. Pallas Athene koetti houkutella häntä luvaten tehdä hänestä viisaimman miehen maanpäällä, ja Aphrodite lupasi hänelle maailman kauneimman naisen puolisoksi.

»Sinulle kuuluu omena», sanoi Paris empimättä ja ojensi omenan rakkauden jumalattarelle.

Maailman ihanimpana naisena pidettiin Helenaa, Spartan kuninkaan Menelaoksen puolisoa. Sinne Paris nyt lähti vierailulle, ja kuninkaanlinnassa otettiin hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kaunis Helena mieltyi ilmeisesti hänen seuraansa, mutta vältti joka tapauksessa joutumasta puolisolleen uskottomaksi. Paris päätti silloin reippaasti ratkaista asian. Eräänä yönä hän tunkeutui muutamien miestensä kanssa kuningattaren makuuhuoneeseen, vei kaunottaren laivaansa ja purjehti hänen kanssaan kotiinsa.

Kun huhu Helenan ryöstöstä levisi, kävi suuttumuksen huuto kautta koko Kreikan. Menelaos ja hänen veljensä, Mykenen mahtava hallitsija Agamemnon, kutsuivat kaikki Kreikan ruhtinaat kostoretkelle julkeaa naisenryöstäjää vastaan. Taisteluintoa hehkuen he tulivat kaikki, ja heidän laivastoissaan oli yhteensä 1200 alusta. Agamemnon valittiin koko tämän sotavoiman päälliköksi.

Kun kreikkalaiset olivat purjehtineet troialaisten maahan, he vetivät laivansa rannalle ja rakensivat suojavallin laivaleirin ympärille. Sen tehtyään he alkoivat piirittää Troiaa. Taistelu kävi ankaraksi, sotaonni vaihteli, ja vuosi kului toisensa perästä ratkaisutta. Troialaisten urhoollisin sankari oli Hektor, Pariksen veli, ja kreikkalaisten keskuudessa Akhilleus. Minne nämä ryntäsivät, siellä täytyi kaikkien väistyä.

Mutta sodan kymmenentenä vuonna alkoi kreikkalaisten ilmeisesti käydä onnettomasti. Tämä johtui siitä, että Akhilleus oli joutunut riitaan Agamemnonin kanssa erään sotasaaliin osan jakamisesta.

Tällä kiihtyneellä kohtauksella alkaa Ilias. Näiden kahden kiivaan soturin välinen sanakiista on törkeydessä ilmeikkäintä, mitä ajatella voi. Akhilleuksen kiukku purkautuu seuraavaan, riita veljeen kohdistettuun huudahdukseen:

    »Juopunut, koira sa silmiltäs, sydämeltäsi kauris!
     Sonnustautua kamppailuun kera miesten et koskaan,
    käydä et väijyksiin valiointen kanssa Akhaijein
    tohtinut, et; sepä ois sinust' ollutkin sula surma.
     Toisempaa toki leiriss' on avarassa Akhaijein
    silt' osalahjat riistää, ken sanan vastahan virkkaa,
    valtias kansan syöjä; jos et epäkelpoja johtais,
     solvaus viimeinen tämä suit ois, Atreun poika.»

Niin suuttunut oli Akhilleus, että hän lopuksi vannoi kalliin valan, ettei milloinkaan enää paljastaisi miekkaansa troialaisia vastaan. Hän sulkeutui telttaansa, ja hänen ystävänsä ja aseveljensä Patroklos oli ainoa, jota hän voi sietää.

Kreikkalaiset, jotka tiesivät, kuinka välttämätön Akhilleus heille oli, valtasi silloin epätoivo ja kyllästys loppumattomaan sotaan, ja he halusivat purjehtia kotiin. Joukoittain he ryntäsivät laivoille lykätäkseen ne vesille. Mutta Ithakasta kotoisin oleva viisas, »monineuvo» Odysseus syöksyi joukon keskelle ja koetti estää niin häpeällistä peräytymisretkeä tapahtumasta. Kuninkaille hän puhui hellyttäviä ja rohkaisevia sanoja.

       »Vaan kenen kirkuvasuita hän rahvaan miehiä keksi,
    valtikan varrell’ iski ja huus sanat ankarat hälle:
       'Houkkio, seis, pysy paikoillas sekä kuuntele
    muita kunnokkaampia, itse jok' oot epäkelpo ja kehno,
    tyhjän-maksava mies, oli ottelu tai pito neuvon.
    Emme nyt vain kuninkaita me lie toki kaikki Akhaijit.
     Ei hyvä oo moniherraisuus, yks olkohon herra,
    yks ylipää, perijältä ken petteliään Kronos-taaton
    valtikan sai sekä lain, alamaisia vallita sillä.'
       Noin läpi leirin riens, isovaltaisesti, ja joukot
    virtasi tehtain luota ja laivoin taas kokoukseen
    temmeltäin, kuni kuohut lyö meren ärjyvän aavan
    korkeit' äyrähiänsä, ja kauas pauhina kaikuu.
       Hiljeten istuivat nyt kaikki jo muut rivitysten,
    vain yhä Thersites, suunpieksäjä summaton, kirkui,
     tarkkana taitona joll' oli rietas, riihaton suulaus.»

Thersites edustaa vastustukseen yllyttäjää ja kansankiihoittajaa, sellaisena kuin hän esiintyy ruhtinaiden ja vapaasukuisten kannalta katsottuna — sillä tosin on Ilias kansanomainen runo, mutta kuitenkin on siinä selvät jäljet siitä,' että se on syntynyt kuninkaansaleissa ja ruhtinaanhoveissa. Runoilija ei säästä värejä, kun hänen on maalailtava tuollaisen sivistymättömän juonittelijan kaltainen halpamainen henkilö:

    »Suotta ja syytt' yhä kiisteli hän kera valtiahitten,
     jos mitä keksi, jot' arveli vain muka muitten Akhaijein
    nauravan. Hän rumin mies oli Troian luo tulijoista;
    kampurajalka ja nilkku, ja kumpikin kyttyräolka
    painunut rintaan päin; pujo pää ylihuippuna viistoon
     suippeni, kasvoi peittona sen hiushaihtuva harva.
    Muist' yli inhosi häntä Akhilleus ynnä Odysseus,
    sill' yhä heitä hän herjasi. Vaan Agamemnonin ylhän
    kimppuun kirkuvin solvauksin kävi nyt, jota vastaan
    suuttumus suur', ylen yllyksis mielet Akhaijein.
     Herjasi, korkein äänin huus Agamemnonin kuullen:

    'Atreun poika, sa taas mitä vaill' olet, vaatia mielit?
     Vaskea telttas on täynnä, ja montapa myös valiota
    vaimoja on, jotk' ensiks sulle me, miehet Akhaian,
    suomme, kun joutunut vain joku kaupunk' on käsihimme.
    Vai halu kultaa lie, jota kai muka tuo moni sulle
     Ilionin hevonsuistaja-mies, pojan lunnahiks' ehkä,
    jonka ma vankina valtaas tuon, minä tai joku toinen;
    vai sulo-neidon vierelles venyjäksikö soisit,
    yksin sun omas ollakseen? Vaan ei sovi saattaa
     sen, joka päämies on, toki turmaa päälle Akhaijein.
    Arkurit, lellikit, voi, akat ettekä miehet Akhaijan,
    matkatkaamme jo vain kotimaalle, ja tänne hän jääköön
    Troiaan saaliistaan ilakoimaan, jotta jo huomais,
     ollako voi vai ei apu missään meistäkin ehkä,
    tuo, joka nytkin Akhilleut' äsken, miest' urohompaa
    loukkasi, hält' osalahjan vei sekä valtasi itse.
    Mutta on säysy Akhilleus, ei ole sappea, muutoin
     solvaus viimeinenpä se sult' ois, Atreun poika?

    Noin hoki kansain pään Agamemnonin arvoa polkein
    Thersites; pian luo jumalainen Odysseus joutui,
     silmissään tuli tuima, ja nuhteli kiivailin lausein:

    ’Thersites, ikilörppö, jos onkin sull' iso ääni,
     vaikene, valtiahitten kanssa mik' oot sinä kiistaan!
    Sillä ma sen sanon, tääll' ei kurjempaa kuvatusta,
    kuin moni kultikin Troian luo kera Atreun poikain.
    Hammastellen siis älä haastele valtiollista,
     heit' yhä herjaillen ja kärkkyen vain kotimatkaa.
    Emmehän tiedä me tarkoin, kuin tämä täyttyvä kaikk' on,
    suotuko lie kotitie vai suomaton meidän Akhaijein.
    Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:
     jos sinut kerran vielä mä näin vähämielenä kohtaan,
    älköön olko sen koommin Odysseun pää yli olkain,
    taatoks' älköön Telemakhon mua kutsuko kenkään,
     jos sua en kopo kourin, riisuen vaattehes vaipast'
    ain' ihotakkiin, kaikki sun ilkoisuutesi kaihteet
    en aja laivojen nopsain luo sun, suuss' iso itku,
     mieskokouksest' iskuin pois häpeällisin häädä?’

    Virkkoi noin sekä valtikan varrell' iski jo selkään.
     Kyykistyi heti koukkuun mies, vedet kumpusi silmiin,
    paisuva selkään nous veripahkura kolhasemasta
    valtikan kultaisen, ja hän istui säikäyksissään,
    tuntien tuskaa nuivana vilkkui, pois vedet pyyhki.
    Hällepä muut, sydän synkkänäkin, makeasti jo nauroi,
     virkkeli vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

    'Voi, lukemattomat oivat työt jo on tehnyt Odysseus,
     viisas on neuvojen antaja aina ja taitaja taiston.
    Vaan paki-parhaimpansa hän nyt teki kesken Akhaijein,[34]
    tuon pahakielisen parjaajan kun suun pani sulkuun.
    Eip' ihan kohta nyt yllytä sisu ynseä käymään
     soimailuin häpeällisin kimppuun valtiahitten?’»

Sellaista puhuttiin miehestä mieheen, ja Odysseus sai helposti kannatusta puhuessaan kehoittavasti kansalle, etteivät hetkellisen epätoivon valtaamina oikullisten lasten tavoin heittäisi kaikkea toivoaan, vaan kestäisivät vielä jonkin aikaa. Käden käänteessä oli heidän koti-ikävänsä muuttunut taisteluhaluksi, ja sotahuudon kohottaen he jälleen marssivat troialaisia vastaan.

    »Niinkuni kulkeissaan kulo metsää vie mitatonta
    vuoren harjanteella, ja loimottaa kajo loitos,
    niinpä nyt ryntääjäin luvutonten loi sopavasket
     säihkyvän välkkeen, kaikk' yli-ilmat, tai vahat täyttäin.»

Mutta kun troialaiset näkivät vihollisen rynnistävän, he lähtivät kaupungista ryhtyäkseen taisteluun avoimella kentällä. Etunenässä astui Paris. Kun Menelaos saa naisenryöstäjän näkyviinsä, »kuinka hän mahtavin askelin pöyhkeilee sotajoukon edessä», syöksyy hän raivostuneena häntä vastaan. Mutta silloin kuninkaanpojan rohkeus yhtäkkiä lannistuu.

    »Niinkuin kulkija kyyn kivirotkoss' äkkiä keksii,
     syrjään ponnahtaa sekä kääntyy pois pakosalle,
    värjyelee jäsenensä ja kasvot kalpeus peittää:
    niinpä Aleksandros jumal’uhkea Atreun poikaa
    peljäten parveen piili nyt urhojen iliolaisten.
     Tuon näki närkästyin sekä julki jo nuhteli Hektor:

    'Surkea mies, kuva-urho sa, kuihkoja, naisien narri!
     Kun, pätö kosjoja, vaill' et vaimoa, lasta jo kuollut!
    Senpä mä soisin, ois toki onnekkaampi se totta
    kuin häpyheittona noin sekä kaikkien pilkkana olla.
    Kyllikseenpä jo nauraa saa hiuskaunot Akhaijit,
    luulivat aimon kai eelt' astuvan, muhkea kosk' on
     muotosi, vaan väki puuttuukin, povi pontta on vailla!»

Nämä veljen lausumat ivalliset herjaukset saivat kauniin naistenlumoojan rohkaistumaan, ja hän tarjoutui suorittamaan Menelaoksen kanssa kaksintaistelun Helenasta. Molemmat riitapuolet suostuivat jättämään kaksintaistelun ratkaistavaksi, kumpi heistä saisi hänet omakseen. Sitten kreikkalaiset palaisivat omaan maahansa. Sekä kreikkalaiset että troialaiset laskivat siis aseensa ja asettuivat rauhallisina katselemaan molempain urosten ottelua. Mutta Pariksen rohkeus pääsi joutumasta liian kovalle koetukselle. Kun hänen alkoi käydä huonosti, sekaantui hänen suojelijattarensa Aphrodite taisteluun ja pelasti hänet. Hän verhosi lemmikkinsä tiheään usvaan ja vei hänet takaisin Troian ruhtinaanlinnaan.

Puolisonsa silmissä hän koetti kuitenkin käydä mahtavasta sotilaasta innokkaasti puhdistellen aseitaan, joilla hän ei koskaan ollut voittoa saavuttanut. Mutta Helena ei antanut enää pettää itseänsä. Urhealle langolle, Hektorille hän valitti:

»Josp' edes uljaamman minä miehen puoliso oisin,
Pilkka jok' ihmisien ei ois, ei syy monen moitteen.»

Pelkuruus on ominaisuus, jota Iliaan tekijä aina vakaumuksen tuntein häveten mainitsee. Ilmeisen ylenkatseellisesti hän kuvailee, kuinka pelkuri kalpenee vihollisen hyökätessä, kuinka hän kyykistyy, vaihtaa paikkaa ja louskuttaa hampaitaan.

Kuinka peräti toisin kuin Pariksen ja Helenan suhdetta kuvaillaankaan Hektorin ja Andromakhen avioliittoa! Kauniimpaa kuvausta aviopuolisojen rakkaudesta turhaan hakee koko maailmankirjallisuudesta. Siinä ei tarvita runollista koristelua; siinä puhuu puhdas alkuluonto. Hektor on koko Iliaan enimmän myötätuntoa herättävä henkilö. Kuudennessa laulussa tekijä kuvailee suurella antaumuksella urosta poikana, isänä ja puolisona.

Pariksen ja Menelaoksen kaksintaistelun jälkeen kreikkalaiset halusivat väittää heidän miehensä voittaneen, mutta sitä troialaiset eivät tahtoneet myöntää todeksi, ja niinpä taistelu leimahti uudelleen. Syntyi uusi kaksintaistelu, tällä kertaa Hektorin ja Aiaksen, Akhilleuksen jälkeen helleenien uljaimman sankarin, välillä. Mielihyvin runoilija viipyy tämän jättiläisen kuvailussa:

    »Noin kävi Aias päin, uros valtava, turva Akhaiein,
     kasvoillaan hymy tuima, ja tannert' askelin pitkin
    astuivat jalat alla ja vaappui varteva peitsi.
    Riemusivat hänet nähdessään urot danaolaiset,
    Troian miehet taas vavisuttava valtasi hirmu,
     itsepä Hektorin kiivaammin sydän sykkiä alkoi.

»Saaliinhimoisten jalopeurain tavoin» Aias ja Hektor iskivät yhteen, ja ankarina iskut siinä kajahtelivat, kunnes pimeys teki lopun kaksintaistelusta.

»Tuimina taistelivat vihan mieliä-polttavin vimmoin,
Vaan sovuss' erkanivat toki jälleen ystävämielin.»

Ja ritarillisesti Hektor antoi vastustajalleen »miekan, hopeoilla huolitetun» ja »purppuranhohtavan vyön taas Aias tarjosi vastaan.»

Seuraavana päivänä Hektor troialaisista ensimmäisenä sotavaunuissaan ryntäsi kreikkalaisia vastaan ja ajoi heidät hurjassa paossa aivan heidän laivaleiriinsä asti.

    »Kuin ajokoiria päin sekä miehiä metsien karju,
     käännähtää tahi myös raju leijona rohkein voimin,
    — — —
    noin kävi päin vihamiest' yhä Hektor, kumppanejansa
     yllyttäin yli kaivannon. — — —

Laivojen luona syntyi tuima käsirysy, jonka kestäessä troialaiset koettivat pistää vihollisen laivat tuleen. Kreikkalaisten etevimmät uroot haavoittuivat. Ahdingossaan kreikkalaiset toivoivat niin kauan kuin suinkin, että Akhilleus kaikesta huolimatta rientäisi heidän avukseen. Patroklos syöksyy aseveljensä luo ja kertoo kyynelsilmin, kuinka uhkaava tilanne on leirissä. Liikuttavin sanoin hän pyytää Akhilleusta auttamaan maanmiehiään. Jos troialaiset vain saisivat nähdä hänet taistelun tuoksinassa, niin he heti menettäisivät rohkeutensa.

Akhilleus pysyi kuitenkin taipumattomana. Mutta jos hänen sotisopansa kykenisi herättämään kauhua troialaisissa, Patroklos voisi saada lainata sen, hän arveli, ja Akhilleuksen väki voisi myöskin saada seurata Patroklosta.

Tuumasta toimeen. Akhilleuksen sotisovan nähdessään kaikki sekä ystävät että viholliset luulivat, että Akhilleus itse oli palannut taisteluun. Kreikkalaisissa heräsi toivo uudelleen. Tehoisasti kuvaillaan heidän mielentilaansa:

    »Kuin sudet ahneet, joilla, on määrätön rohkeus rinnan,
     uljaan, sarvekkaan repiessään kalliokauriin
    ahmivat saalistaan, veri pursuu leukoja pitkin;
    tummana-läikkyvän lähteen luo jopa juoksevi parvi,
     kielillään ohuilla ne sen vesikalvoa latkii,
    suustaan murhaisaa verikuolaa röyhtäytellen,
    rinnass' uljuus järkkymätön sekä piukkana vatsat:
    noinpa nyt Myrmidonein[35] päämiehet, johtajat aimot
     ympäri parveutuivat Akhilleun kumppanin uljaan.»

Troialaiset sitävastoin valtasi kauhu, ja he miettivät vain pelastusta.
Mutta kreikkalaiset seurasivat heitä kintereillä.

    »Niinkuin ryskinä käy, kun metsää tunturirotkoin
     kaatajat maahan lyö, ja se kauas kuuluen kaikuu,
    noinp' iso ryske jo nous yli maan monitien, latulaajan,
    vaskien, vuotain vonkuna soi, kumu kilpien sorjain
     miestä kun miekat löi sekä keihäät kiiluvakärjet.

Takaa-ajajista ensimmäisenä Patroklos kulki sotavaunuillaan, ja moni troialainen kaatui hänen kalpansa iskuista. Mutta kaupunginportilla Hektor pysähtyi, kääntyi ympäri ja riensi sotavaunuillaan Patroklosta vastaan. Lopuksi hän lävisti vastustajansa keihäällään ja vei Akhilleuksen sotisovan voittosaaliina Troiaan.

Mutta kun sanoma tuotiin Akhilleukselle, että hän oli menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että sotavarustuksensa, valtasi hänet sanomaton suru. Itkien hän heittäytyi maahan.

    »… mut tuskan pilvi jo tumma Akhilleun peitti,
     mustaa tuhkaa hän käsin kaksin kouri ja syyti
    kiireellensä ja kaunoiset ryvetytteli kasvot,
    ylt' yli tarttuen tuhkaa jäi ihotakkihin sorjaan.
    Itse hän maahan kasvoilleen, uros valtava, heittyi,
     tukkaa tuskissaan käsin raastelevin repi päästään.»

Hän vannoi kauheasti kostavansa. Hän teki lupauksen, ettei hautaisi kuollutta ystäväänsä, ennenkuin olisi ottanut Hektorin pään, ja että uhraisi kaksitoista Troian jalointa nuorukaista Patrokloksen polttoroviolla.

Akhilleuksen äänekkään itkun ja valituksen kuuli hänen äitinsä, merenjumalatar Thetis, meren syvyydessä olevasta hopeanhohtoisesta luolastaan. Huolestuneena tämä nousi rannalle, istuutui hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja koetti lohduttaa häntä. Hän lupasi taivuttaa tulenjumalan Hephaistoksen yön aikana takomaan hänelle uudet, loistavat varusteet.

Seuraavana aamuna uros saattoikin pukeutua tähän komeaan asepukuun ja kaikuvalla äänellä hän kutsui maanmiehensä käräjiin. Väen riemuitessa hän sopi Agamemnonin kanssa. Ja sitten taisteluun! Siitä tulikin kauhea, ja itse jumalatkin, joiden ennen oli ollut tapana auttaa suojattejaan tukalissa tilanteissa, ottivat nyt osaa käsikähmään.

    »Ryskyen yhteen ryntäsivät, kumu ankara kuului,
    kaikui ilmojen kansi, ja Zeus sen kuuli Olympon
    harjall' istuissaan; hänen rinnassaan sydän nauraa
     sai makeasti, kun katseli hän kahakoivia noita.»

    »Vaan jopa vastaan syöksi Akhilleus; kuin jalopeura
     raatelias, jota seuraamaan kyläkuntien miehet
    taajana parvena käy; ei piittaa heistä se ensin,
    tietään astuvi vain, mut kons' uron uijahan, nuoren
    keihäs kohti jo käy, sepä kyyristyy, kita aukee
     hampain vaahtoavin, sydän rinnass' ähkyvi uljas,
    kylkiä, lanteitaan kovin hännällään peto pieksee,
    vimmaans' itse se yllyttää, jopa hurjana viimein
    viskautuu ajoparvea päin säkenöitsevin silmin,
     miehen kaataakseen tai heittääkseen oman hengen.»

Kauhuissaan troialaiset pakenivat kaupunkiin ja sulkivat jäljessään portit. Hektor yksin pysähtyi muurien ulkopuolelle. Iäkäs Priamos näki kauhistuen, miten Akhilleus loistavassa asepuvussaan lähestyi hänen poikaansa.

    »Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään
    ääneen tuskissaan valitellen huusi ja kutsui
    armasta aaluvataan; mut portin eess' yhä seisoi
     Hektor, jäykkänä mieli, Akhilleun kohdata aikoin.»

Mutta kun tuo hirmuinen oli käymäisillään Hektorin kimppuun, tämä troialaisten suurin sankari kauhistui ja kääntyi pakoon.

    »Hektorin kinterill’ yhä seurasi nopsa Akhilleus.
    Kuin ajokoira, jok' ahdistaa aran kaurihin vohlaa,
     sen levolt' yllättäin, läpi kaitain kalliorotkoin.»

Kolmeen kertaan Akhilleus ajoi Troian muurien ympäri häntä takaa. Lopulta Hektor kuitenkin pysähtyi ja ryhtyi kaksintaisteluun. Ensin singahutti kumpikin keihäänsä, mutta osumatta toiseen. Epätoivon vimmassa Hektor paljasti silloin miekkansa ja syöksyi vihollistaan vastaan, mutta Akhilleus heitti toistamiseen keihäänsä sellaisella voimalla, että se lävisti Hektorin.

Riisuttuaan kuolleelta hänen sotisopansa Akhilleus kostonhimoansa tyydyttääkseen sitoi hänet jaloista sotavaunujensa taakse. Sen tehtyään Akhilleus nousi vaunuihin.

    »Viuhui ruoska, ja vei hevot raisut vauhtia vinhaa.
     Tuprusi tanner, kuss' uros laahasi, suortuvat tummat
    huiskin haiskin hulmusi, kaikk' oli hiestynyt hietaan,
    kaunis pää, jalo ennen, vaan jopa nyt vihamiesten
     raiskata Zeus oman synnyinmaan kamaralla sit' antoi.»

Telttansa ulkopuolelle Akhilleus pysähtyi ja jätti Hektorin ruumiin sinne makaamaan hautaamatonna, koirien ja petolintujen saaliiksi.

    »Soi korahukset, kun monen sonnin välkkyväkyljen
     sorteli veitsi ja myös monen lampaan, määkyvän vuohen;
    valkeahampaiset monet rasvaatiukkuvat karjut
    korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hephaiston;
     vainajan ympäri ammeittain veri aaltosi maassa.»

Sen jälkeen pinottiin valtava rovio, jolla kuollut poltettiin hevosineen ja lempikoirineen. Hänen luittensa päälle luotiin suuri hautakumpu.

Lopulta jumalien tuli sääli Hektorin onnetonta kohtaloa ja hänen omaisiansa. Zeus itse kutsui luokseen Thetiksen ja käski hänen suostutella poikaansa lunnaita vastaan luovuttamaan Hektorin ruumiin hänen surevalle isälleen. Kun siis Priamos eräänä päivänä astui Akhilleuksen telttaan,

                                       »… ja kietoi
    polvet Akhilleun, suudellen kädet suullehen nosti
     julmat, murhaiset, monen poian riistäjät hältä»,

niin uros heltyi vanhuksen valituksesta. Hän purskahti itse itkuun ja sanoi sallivansa vanhuksen noutaa Hektorin ruumiin tämän lunnaiksi mukanaan tuomia kallisarvoisia lahjoja vastaan.

Syvä oli suru troialaisten keskuudessa, kun uroon kuollut ruumis tuotiin kaupunkiin, ja hänen hautajaisensa vietettiin suurin juhlallisuuksin.

Tähän päättyy Ilias. Mutta tallella on toisia kreikkalaisia ja roomalaisia runoja ja tarinoita, jotka kertovat, miten Akhilleus viimein kuolettavasti haavoittui pelkurimaisen Pariksen jousen lennättämästä nuolesta. Nuoli sattui hänen kantapäällänsä, joka oli hänen ruumiinsa ainoa haavoittuva kohta. Hänen äitinsä oli näet upottanut hänet lapsena manalan Styks-jokeen ja siten karkaissut hänet kaikkia aseita vastaan. Ainoastaan kantapäitä, joista äiti oli pitänyt häntä, ei virran vesi ollut voinut kostuttaa, ja sentähden ne olivat jääneet haavoittuviksi. Kaikeksi onnettomuudeksi oli nuoli myrkytetty, ja Akhilleus kuoli haavaansa.

Kun sotaa oli käyty kokonaista kymmenen vuotta, eikä Troiaa ollut voitu asevoimin valloittaa, keksi neuvokas Odysseus viekkaan juonen. Hänen neuvostaan kreikkalaiset rakensivat valtavan suuren hevosen, jonka sisään hän itse ja muutamat heidän etevimmistä uroistaan piiloutuivat. Muut kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä ja purjehtivinaan kotiin, mutta asettuivatkin väijyksiin lähellä olevan Tenedos-saaren taakse.

Iloissaan siitä, että sota vihdoinkin oli loppunut, troialaiset riensivät virtanaan kaupungistaan katselemaan valtavaa hevosta. »Vetäkäämme se kaupungin muurien sisäpuolelle», sanoi joku, »ja asettakaamme se urhoollisen puolustuksemme ja kreikkalaisten lähdön muistomerkiksi!» Mutta pappi Laokoon epäili petosta ja kehoitti heitä polttamaan hevosen.[36] »Kenpä tietää», hän huudahti, »mitä hirviön vatsassa voi piillä! Katsokaapas tätä!» Näin sanoen hän iski keihäänsä hevosen kylkeen, ja kajahtaen kumisivat miesten aseet sen sisustassa.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kansan huomio kääntyi toisaanne. Kuului huuto: »Kreikkalainen! On saatu kiinni kreikkalainen!»

Tämä oli viekkaan Odysseuksen laskelmaa. Hän oli neuvonut toista ovelaa Sinon-nimistä helleeniä piiloutumaan lähistöön ja vangituttamaan itsensä. Mies oli nyt olevinaan kauheasti peloissaan ja rukoili troialaisia säästämään hänen henkeään. »Maanmieheni tahtoivat», hän sanoi, »uhrata minut, siten taatakseen itselleen onnellisen paluumatkan jumalilta. Mutta minun onnistui pelastua heidän käsistään, ja minä piileskelin tuolla kaislikossa, kunnes he läksivät pois.» — »Mutta», Priamos kysyi, »mikäs tarkoitus on tuolla jättiläismäisellä hevosella?» — »Sen ovat helleenit rakentaneet uhrilahjaksi Pallas Athenelle. Mutta tehdäkseen teille mahdottomaksi viedä se sisään Troiaan ja siten saadakseen jumalattaren teille epäsuopeaksi he ovat rakentaneet sen niin suuren, ettei se mahdu sisään kaupunginportista. Mutta jos taas jollakin tavoin vahingoitatte tätä jumalattaren uhrilahjaa, niin saatte pelätä hänen vihaansa, ja turmionne on silloin varma.»

Hänen tätä puhuessaan kuului siltä taholta, missä Laokoon poikinensa parhaillaan valmisteli uhria, valitushuuto, joka kävi kansan luihin ja ytimiin. Kauhea näky kohtasi huutoa kohti rientäviä. Kaksi jättiläiskäärmettä oli kiertynyt uhripapin molempain poikasten ympäri ja myrkkyhampaillaan purrut heihin monta haavaa. Turhaan isä oli koettanut vapauttaa lapsiaan. Pedot olivat kietoneet hänetkin kiemuroihinsa ja kiukusta sähisten purreet häntä. Ennenkuin ehdittiin rientää apuun, kaikki kolme vaipuivat kuolleina maahan. Silloin hellittivät käärmeet kiemuransa ja matelivat mereen, jonka syvyyteen ne pian sukelsivat.

Nyt Sinon huudahti: »Tuossapa jo tuli rangaistus hevosen vahingoittamisesta. Laokoonhan iski peitsensä uhrieläimeen!» Silloin uskoivat kaikki kaiken, minkä tuo teeskentelijä oli heille syöttänyt. Ja nyt troialaiset valtasi raivokas kiihko koettaa voittaa Pallas-jumalattaren suosio. Tätä varten oli puuhevonen välttämättömästi vietävä kaupunkiin. Kun portti oli liian ahdas, he repivät koko porttiholvin ja osan kaupunginmuuria sen kummaltakin puolelta. He asettivat pyöriä hevosen alle, ja yhdistetyin voimin heidän onnistui tällä tapaa kiskoa kolossi kaupunkiin sekä asettaa se torille. Siitä syntyi sitten ääretön riemastus, juhla-aterioita ja juominkeja. Yön tullen makasivat kaikki miehet kaupungissa vallan sammuneina, kykenemättöminä ajattelemaan tai toimimaan.

Nyt oli vihollisen hetki tullut. Viekas Sinon kiiruhti rantaan ja sytytti soihdun, tällä sovitulla tulimerkillä antaen tiedon Tenedoksen luona ankkurissa oleville kreikkalaisille, että kaikki oli selvä. Sitten hän hiipi torille, jonne troialaiset olivat pystyttäneet puuhevosen, ja löi sauvallaan kolme kertaa sen vatsaan. Se oli sovittu merkki. Odysseus työnsi syrjään puuluukun salvan ja astui ulos toveriensa seuraamana. Avuttomassa tilassa olevat troialaiset eivät kyenneet puolustautumaan. Kreikkalaiset sytyttivät talot tuleen, ja pianpa mahtavasta Troiasta oli jäljellä vain soraläjä. Melkein koko kaupungin miespuolinen väestö surmattiin. Vain ani harvain onnistui pelastua Aineiaksen johdolla, joka pääsi pakenemaan äitinsä Aphroditen avulla. Kantaen vanhaa isäänsä harteillaan ja taluttaen poikaansa kädestä hän pääsi laivoihin, joilla purjehti pois syntymäkaupungistaan. Troian naiset kreikkalaiset veivät voittosaaliinaan. Niiden joukossa oli Helena, joka nyt vietiin takaisin kotiinsa Mykeneen. Häpeästä punastuen ja katse maahan luotuna hän astui maanmiestensä seuraan. Mutta kaikki kokoontuneet kreikkalaiset ihailivat hänen kauneuttaan. Ja jokainen tunsi sisimmässään, että olisi menetellyt aivan samoin kuin hänen puolisonsa Menelaos, joka oli antanut hänelle anteeksi.

SATU ODYSSEUKSEN HARHARETKISTÄ.

Kaikista kreikkalaisista, jotka Troian kukistuttua suuntasivat laivainsa keulat kodin rantoja kohti, ei kukaan tuntenut itseään onnellisemmaksi kuin Odysseus. Hän ikävöi kotiin Ithakan kalliosaarelle puolisonsa Penelopen ja poikansa Telemakhoksen luo, jonka hän kymmenen vuotta sitten oli jättänyt pienenä poikasena.

Mutta kauan oli kestävä, ennenkuin hän sai jälleen nähdä heidät. Kymmenen vuotta vastatuulet ajelivat häntä rannikolta rannikolle. Hänen uskollista puolisoansa Penelopea pidettiin kotona Ithakassa leskenä, ja lukuisat olivat ne miehet, jotka kilvan halusivat häntä aviokseen. Kokonainen kosijaparvi asettui asumaan Odysseuksen taloon ja elämöi siellä humussa ja sumussa poissaolevan isännän kustannuksella. Mikäli vuodet kuluivat, kävivät kosijat yhä kiihkeämmiksi. Mutta Penelope yhä toivomistaan toivoi puolisonsa palaavan. Voittaakseen aikaa hän kutoi taidekudosta ja selitti, ettei hän suostuisi menemään naimisiin kenenkään kosijan kanssa, ennenkuin kangas valmistuisi. Mutta minkä hän päivällä kutoi, sen hän yöllä purki, kaiken aikaa haikeasti ikävöiden puolisoansa, joka harhaili Välimerellä ja sai sen rantamilla kokea jos joitakin ihmeellisiä seikkailuja. Näistä kertoo runoteos Odysseia. Se alkaa säkeillä, joissa runoilija pyytää runottarensa innoitusta:

    »Retkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro,
     kauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellään.
    Kansat, kaupungit monet nähdä sai, tavat oppi,
    sai tuta tuskaa mont' ulapoilla, kun eest' oman hengen
     taisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa».

KYKLOOPPIEN MAAHAN.

Odysseus astui täällä maihin kahdentoista valitun miehen kanssa tutkimaan, missä oltiin. He kantoivat mukanaan eväitä ja vuohennahkaleiliä, jossa oli »suloviiniä tummaa», »taivaallist' ihanaa ilojuomaa». Lähellä rantaa oli luola, jossa kyklooppi Polyphemos asusti. Kykloopit olivat eräänlaisia hirviöitä, joilla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Sillä hetkellä jättiläinen oli ulkona kaitsemassa lampaitaan ja vuohiaan, mutta kreikkalaiset päättivät jäädä odottamaan hänen takaisintuloaan. Annamme nyt Odysseuksen itsensä kuvailla Polyphemoksen saapumista luolaansa.

                                   »Valtavan taakan
     kuivia rankoja koonnut ol' iltaisnuotio-puikseen;
    hirmustuin pakenimme me viimeiseen peräsoppeen.
    Uhkean lauman laski nyt laajaan onkalo-luolaan,
    lypsävät laski hän vain, urospuolet taas, pukit, oinaat,
    korkea-aitaiseen ulos yöpyä sai pihatarhaan.
     Tuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden,
    kauhean koolt', eip' ois sitä kaksinkymmeninkaksin
    saattanut kuljettaa nelipyöräisin, lujin rattain;
    moisen järkälehenpä hän koppoi nostaen aukkoon.
    Kyyryss' istuen nyt kutut määkivät lypsi ja lampaat
     kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.»

Kun jättiläinen oli suorittanut päivän askareet, hän istahti ja sytytti tulen.

Tulen valossa hän huomasi kutsumattomat vieraat. Hän kohotti silloin meluisan äänensä ja kysyi heiltä, keitä olivat miehiään. Kreikkalaiset eivät peloissaan voineet saada sanaakaan suustansa, mutta Odysseus rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, että he olivat helleenejä, jotka myrsky oli ajanut hänen rannikolleen ja jotka nyt toivoivat hänen jumalien tahdon mukaan ottavan muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan ja antavan heille lahjan.

Ivallisesti jättiläinen vastasi silloin: »Luuletko minun välittävän jumalien tahdosta! Me kykloopit emme lainkaan huoli jumalista, sillä itse olemme heitä paljoa voimakkaammat. Ellen itse halua, niin en säästä sinua enkä tovereitasi.» Ja ilkeän pilkallisesti hän tarttui käsin kahteen Odysseuksen miehistä,

                              »ne permantoon kuni pennut
     iski, ja purskuin pois ajat lensi ja kasteli multaa.
    Iltaisekseen söi palasiksi hän silpoen heidät,
    kaikk' ihan tarkkaan ahmi hän niinkuin leijona vuorten,
    söi lihat, söi sisälmykset myös sekä luut ytimekkäät.
     Vaan kädet vaikertain kohotimme me Zeus-isän puoleen
    nähden hirmuja noita, ja neuvoa vaill' oli mieli.
    Vaan Kyklooppi kun valtaisen oli täyttänyt vatsan
    noin lihall' ihmisen, myös kera särpien maitoa silkkaa,
     heittihe luolaan maata hän keskeen lampahiensa.»

Odysseuksen ensimmäinen ajatus oli nyt pitää varansa ja työntää miekkansa kykloopin ruumiiseen. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän malttoi mielensä, sillä hän tuli ajatelleeksi, ettei hän eivätkä hänen miehensä koskaan voisi vierittää paatta pois luolan suulta. Jos Polyphemos surmattaisiin, he eivät ikinä pelastuisi luolasta. Hänen oli mietittävä toista keinoa vapauttaakseen itsensä ja kumppaninsa siitä kauheasta kohtalosta, mikä heitä odotti.

Kun kyklooppi aamun valjettua oli vaalinut eläimiään, hän koppasi jälleen kouraansa kaksi miestä ja söi ne suurukseksi. Syötyään hän nosti paaden luolan suulta niin helposti, kuin se olisi ollut lapsenleikkiä, ajoi karjansa laitumelle ja pani valtavan paaden uudelleen paikoilleen.

Polyphemoksen ollessa poissa laumaansa paimentamassa Odysseus ilmoitti onnettomuuskumppaneilleen nyt keksineensä keinon pelastua: kyklooppi oli sokaistava, jotta hän raivoissaan syöksyisi ulos luolastaan ja jättäisi sisäänkäytävän avoimeksi.

Löytyipä luolasta kykloopin öljypuinen sauva, samankokoinen kuin laivan masto. Sen Odysseus teroitti toisesta päästä ja kärvensi sitten kärjen hiilloksessa. Sen jälkeen hän kätki sen huolellisesti sokaistakseen sillä Polyphemoksen unen aikana.

Illalla jättiläinen palasi kotiin karjoineen, ja kun hän oli suorittanut päivätyönsä, uudistui sama hirvittävä näytelmä kuin edellisenä iltana. Mutta kun Polyphemos oli syönyt uhrinsa, Odysseus astui esiin, ojensi hänelle maljan täynnä väkevää viiniä, jota oli ottanut mukaansa, ja tarjosi hänen juotavakseen. Kyklooppi tyhjensi maljan yhdellä siemauksella. Tyytyväisenä maiskutellen hän pyysi saada toisenkin maljan. »Sepä oli jumalain juomaa», hän sanoi. Hän kyseli Odysseuksen nimeä ja lupasi antaa hänelle lahjan, josta hän olisi iloitseva.

Odysseus ei vitkastellut täyttäessään maljan päihdyttävällä viinillä, ja kun hän kolmannen kerran ojensi sen jättiläiselle, hän huomasi ilokseen, että väkevä juoma alkoi vaikuttaa. Sill’aikaa hän oli miettinyt, miten nimellänsä pettäisi Polyphemoksen. »Tahdot tietää nimeni», hän sanoi. »Nimeni on Ei-kuka. Mutta nyt on sinun myöskin annettava minulle lupaamasi vieraslahja.»

»Olet saava lahjan», hirviö vastasi, »ja se on oleva se, että syön suuhuni sinut viimeiseksi kaikista.» Mutta kyklooppi oli jo niin humaltunut, että hän samassa kellahti selälleen ja vaipui sikeään uneen.

Nyt oli toivottu hetki tullut. Odysseus miehineen otti pölkyn, kuumensi tulessa sen pään hehkuvan kuumaksi, ja yhdistetyin voimin he survaisivat sen syvälle hirviön silmään.

Hirmuisesti huutaen Polyphemos kavahti pystyyn ja huusi apuun muita kyklooppeja, joita asui hajallaan toisissa luolissa.

    »Huudot kuullessaan mikä mistäkin riensi jo heitä
     luolan luo töminällä ja tutki, mi noin hätä hällä:
       'Hoi, mikä sull' on nyt, Polyphemos, että sä huudat
    rauhass' ambrosiolaisen yön havauttaen meidät?
    Rosvoamassako laumojas on joku ihminen inha
    vai väell' uhkaa henkeä sun tahi viekkaudella?'
       Vastasi luolastaan väki voimainen Polyphemos:
    'Ei-kuka henkeä mun tääll' uhkaa vahva ja viekas.'
       Vastasivat sanat siivekkäät heti hälle ne siihen:
    'Kosk' ei kenkään siis sua uhkaa, vaan olet yksin,
    niin liet sairas; on torjumaton Zeun tuottama tauti,
    vaan ano, ett' avun taattos suo, isovalta Poseidon'!
       Noin hoki poistuen nuo. Sydämessäin siinä mä nauroin,
     heitä kun noin nimi tuo erehytti ja juoneni oiva»,

Vihdoin Polyphemoksen onnistui käsillään haparoiden päästä luolan suulle. Hän nosti paikaltaan paaden, joka sulki sen, ja istuutui aukon eteen käsivarret levällään ottaakseen kiinni jokaisen, joka yritti luolasta ulos.

Nyt luolassa olevat lampaat ja vuohet kävivät levottomiksi ja alkoivat pyrkiä ulos laitumelle. Kun elukat saapuivat luolan suulle, jättiläinen tunnusteli niiden jokaisen selkää ollakseen vakuutettu siitä, ettei kukaan luolassa olevista miehistä pääsisi hiipimään ulos. Tämän Odysseus pani merkille ja mietti uuden petoksen. Lampaiden joukossa oli monta tavattoman suurta oinasta, kyllin voimakasta kantamaan miehen. Ne hän valitsi laumasta ja sitoi kykloopin vuoteesta löytämällään vitsoilla kunkin eläimen vatsan alle yhden miehistään. Mutta jottei jättiläinen ulottuisi liian tarkkaan tunnustelemaan isoja oinaita, hän sitoi kummallekin puolen kuormaeläintä toisen oinaan. Eläinten selässä olevia vitsoja kyklooppi ei voinut huomata, sillä ne peittyivät pitkään villaan.

Sidottuaan täten elossa olevat kuusi onnettomuustoveriansa Odysseus ajoi oinaat taakkoinensa luolan suuta kohti, ja kaikki pääsivät onnellisesti kykloopin ohitse. Itse Odysseus valitsi lauman suurimman jäärän ja ripustautui sen vatsan alle käsivarret eläimen villaisen selän ympäri. Viimeisenä tämä suuri oinas tuli ulos astua laahustaen taakkoineen.

    »Koitteli selkää sen Polyphemos vahva ja virkkoi:
       'Oinas kulta, nyt kuink' ulos viimeiseks sinä vasta
    luolast' urkenet? Jäänyt et ennen laumasi jälkeen,
    ain' etumaisena käyt sinä haukaten kukkia nurmen,
    aimona astelet, luo puron ain' etumaisena ehdit,
     illoin intos on ain' etumaisena saapua tarhaan;
    viimeisinp' olet nyt. Suret ehkä sa haltias silmää,
    kurjine kumppalineen jonk' Ei-kuka ilkiö raastoi,
    kons' oli hervaissut minut ensin, viiniä juottain.
     Mutt' ei turmaa vielä hän välttänyt lie, minä luulen.
    Mieli se sulla jos ois, mikä mulla, ja haastava kieli
    virkkaakses, mihin on vihanvimmani alta hän piillyt!
    Permantoon hänet iskisin, ett' yltympäri luolaa
    aivot roiskahtais; sydämelleni lievike siitä
     tuskiin ois, mitä Ei-kuka, tuo vätys surkea, luotti.'»

Näin sanottuaan Polyphemos laski suuren oinaankin menemään. Sitten Odysseus irroitti kumppaniensa siteet, ja ajaen edellään jättiläisen karjaa he palasivat kaikki laivaan, missä huolestuneina odottelevat maanmiehet riemuiten tervehtivät heitä. Mutta kun laiva oli päässyt jonkin matkan päähän rannasta, Odysseus ei kauemmin voinut hillitä itseään, vaan huusi: »Polyphemos, näetkö nyt, että jumalat ovat rangaisseet sinua ilkitöistäsi muukalaisia kohtaan; jotka tulivat asunnollesi!»

Sanat kuullessaan jättiläinen tunsi Odysseuksen äänen, otti vihapäissään valtavan suuren kallionlohkareen ja nakkasi sen siihen suuntaan, mistä huuto oli kuulunut. Kaikeksi onneksi se ei osunut laivaan, vaan putosi keulan eteen, mutta se nosti hyökylaineen, joka työnsi laivaa takaisin rantaa kohden. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistaen soutajien onnistui estää se ajautumasta maihin.

Mutta kun he olivat päässeet rannasta kahta kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, sai Odysseus jälleen vastustamattoman halun herjata pahansisuista jättiläistä ja huusi hänelle: »Jos joku kysyy sinulta, ken silmäsi sokaisi, niin vastaa hänelle, että sen tein minä, Odysseus, joka hallitsen Ithakaa!»

Silloin rukoili Polyphemos isäänsä Poseidonia, meren jumalaa, että tämä kostaisi häntä kohdanneen onnettomuuden ja estäisi Odysseusta milloinkaan pääsemästä kotiin Ithakaan tai ainakin antaisi hänen kärsiä paljon vaivoja merellä, saapua kotiin haaksirikkoisena ja siellä tavata omaisensa onnettomina.

Odysseus olikin pian kokeva, että Poseidon aikoi täyttää poikansa rukouksen.

AIOLOKSEN, TUULIEN KUNINKAAN LUONA.

Eräänä päivänä Odysseus purjehti saaren ohi, jossa Aiolos, tuulien kuningas, asui. Hän astui siellä maihin ja suurenmoisen vieraanvaraisesti tuulten haltia häntä kestitsi. Kun hän lähti matkaansa jatkamaan, Aiolos tahtoi osoittaa hänelle suosiotaan. Hän lupasi antaa länsituulen puhaltaa, kunnes helleenit olivat ehtineet Ithakaan; ja varmuuden vuoksi hän lahjoitti Odysseukselle nahkapussin, johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet niin lujasti, etteivät ne voineet päästä ulos mellastamaan. Hän neuvoi Odysseusta mitä huolellisimmin vartioimaan kallisarvoista pussia ja antoi hänelle luvan avata sen, vasta kun oli päässyt Ithakaan, jotta kaikki tuulet yhdellä kertaa saattaisivat palata herransa luo.

Myötäisen länsituulen puhaltaessa laivat purjehtivat hyvää vauhtia kotiinpäin, ja yhdeksännen päivän iltana Odysseus havaitsi Ithakan tuttujen kallioiden kohoavan näkyviin merestä.

Mutta pahaksi onneksi pari hänen miestään ei voinut hillitä haluansa saada tietää, mitä kalleuksia tuo salaperäinen pussi mahtoikaan sisältää. Odysseuksen nukkuessa he aukaisivat säkin. Samassa vinkuva ja pauhaava ilmavirta syöksyi ulos säkistä ankaralla voimalla. Nyt ei peräsimestä eikä purjeista ollut lainkaan apua. Nuolen nopeudella laiva ajautui takaisin kotimaan rannoilta tuulien saarelle. Odysseus toivoi kuitenkin onnettomuudessaan, että ystävällinen Aiolos vielä kerran auttaisi häntä. Mutta tällä kertaa Aiolos katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi suuttuneella äänellä: »Korjaa paikalla luusi minun saareltani! Sinuahan seuraa alituinen huono onni, ja missä ikänä oletkin, tuot onnettomuutta mukanasi. Varmaan on joku mahtava jumala päättänyt tuhota sinut, enkä minä enää tahdo auttaa sinua, sillä silloin joudun hänen vihoihinsa.»

KIRKE-VELHON LUONA.

Surullisin mielin uros nyt harhaili miehineen jälleen merellä, kunnes saapuivat erääseen saareen. Siellä päätettiin, että viisaan Eurylokhoksen puolen miehistön kera piti lähteä maihin tiedustelemaan ja Odysseuksen jäljellä olevien 22 miehen kanssa jäädä paikoilleen. Mutta jo muutaman tunnin kuluttua palasi Eurylokhos yksin epätoivon ilme kasvoissaan. Hän kertoi, kuinka hän miehineen tunnin kuljettuaan oli tullut loistavan linnan edustalle. Mutta kuinka he säikähtyivätkään, kun näkivät suuren lauman jalopeuroja ja susia, jotka kuljeskelivat linnan ympärillä! »Pian osoittautui kuitenkin», Eurylokhos sanoi, »etteivät ne olleet lainkaan villejä eikä saaliinhimoisia, niinkuin sellaiset eläimet tavallisesti. Ne päinvastoin tulivat ja hieroutuivat meihin ystävällisesti ja tuttavallisesti ja heiluttelivat häntäänsä kuin koirat, jotka tervehtivät lähestyvää herraansa. Linnassa näimme kauniskutrisen naisen, joka lumoavin äänin laulaen helskytteli kangaspuita. Meidät nähtyään hän ystävällisesti pyysi meitä käymään sisään. Ihastuneina mieheni noudattivat kehoitusta, mutta itse jäin ulkopuolelle, sillä pelkäsin petosta.

Lymypaikasta saatoin kuitenkin nähdä kaikki, mitä linnassa tapahtui. Vähän aikaa ystävieni kanssa pakinoituaan tuo ihana nainen tarjosi heille pikarin viiniä. Mutta kun kaikki olivat juoneet, kosketti hän heitä taikasauvallaan, ja — voi kauheata! — paikalla he muuttuivat röhkiväksi sikolaumaksi, jonka noita salpasi lättiinsä.»

Tuskin Eurylokhos oli lopettanut kertomuksensa, kun Odysseus vyötti vyölleen miekkansa ja riensi noidan linnaan. Matkallaan sinne hän kohtasi taivaallisen kauniin nuorukaisen, joka pysähdytti hänet ja sanoi tulleensa häntä auttamaan. Nuorukainen oli jumalten sanansaattaja Hermes. Hän kertoi, että saarta hallitsevan velhon nimi oli Kirke ja että oli vain yksi keino, joka kykeni suojaamaan hänen taikajuomaltaan. »Se keino», hän sanoi, »on tämä jalo yrtti, jonka nyt annan sinulle.» Tällöin hän antoi Odysseukselle seuraavan neuvon:

    »Kun sua koskettain hän sauvan nostavi pitkän,
     niin vedä kiskaltain kupeheltasi viiltävä miekka,
    karkaa päin, kuin ois sinun mielesi surmata Kirke.
    Silloin peljästyin sua vuoteeseensa hän kutsuu.
     Etkä sä torjua saa jumalattaren kutsua, jolta
    hän kirot kirvoittais tovereiltasi, myös sua hoivais;
    vaan häll' auvoisain vala vannota suur' ikivaltain,
    turmaa muut' ett' ei sua vastaan tuumi ja mieti,
     voimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun riisut.»

Tämän sanottuaan Hermes katosi hänen näkyvistään, puoleksi käyden, puoleksi kiitäen maan yli. Mutta rohkaistuna Odysseus asteli edelleen ja seisoi pian Kirken linnan edustalla. Päättäväisesti hän astui portille ja pyysi päästä sisään. Taikataitoinen nainen tuli paikalla ulos, säteillen kauneutta ja suloutta, ja toivotti ystävällisesti hänet tervetulleeksi. Hän vei hänet upeaan huoneeseen, pyysi häntä istumaan ja ojensi hänelle viini pikarin virkistykseksi.

Empimättä Odysseus tyhjensi sen, ja vahingoniloisena katseli nainen sitä. Eipä tiennyt hän, että Odysseuksella oli ihmeellinen yrtti suojanaan. Sen jälkeen hän kosketti vierastaan taikasauvallaan sanoen: »Mene nyt lättiin toveriesi luo!»

Mutta Odysseus oli samassa vetänyt tupesta miekkansa ja suunnannut sen häntä kohden. Kun Kirke huomasi, ettei hänen taikavoimansa tepsinyt, hän pelästyi, heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pyysi säästämään henkeänsä. »Sinä et ole tavallinen ihminen», hän sanoi, »sillä sinä olet ainoa, joka olet voinut vastustaa taikavoimaani.»

    »Miekkasi huotraan pistä siis sekä kanssani käyös
    vuoteeseen, ett' yhdistäis lepo meitä ja lempi
     armahin liitoin, myös sopu meille ja luottamus syntyis.»

Sen Odysseus lupasikin tehdä, mutta vasta kun hän oli vannonut kalliin valan, ettei mielessään milloinkaan enää hautoisi häntä vastaan salajuonia. Sitten ihanakutrinen Kirke vei hänet loistavaan ruokasaliinsa ja antoi kattaa hänelle mitä hienoimman aterian. Mutta Odysseus istui siinä hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena eikä koskenut ruokaan eikä juomaan. Hän ajatteli poloisia kumppaneitaan, jotka Kirke oli muuttanut järjettömiksi luontokappaleiksi, ja vakuutti, ettei hän aikonut koskea ruokaan eikä juomaan, ennenkuin näkisi heidät järjellisinä ihmisinä.

Sanaakaan vastaamatta Kirke riensi salista, avasi sikolätin oven ja siveli eläimiä taikavoiteella, niin että ne muuttuivat jälleen ihmisiksi. Siitäpä nousi yleinen ilo.

Odysseus palasi sen jälkeen rannalla olevien toveriensa luo ja otti heidätkin mukaansa Kirken linnaan, ja pian kaikki mitä juhlallisimman mielialan vallitessa istuivat runsaasti katetun pöydän ääressä. Siinä kului aika nopeasti, eikä aikaakaan, niin saapui jo ilta. Kokonaisen vuoden he viipyivät siellä, lepäsivät vaivoistansa ja viettivät mitä suloisinta elämää vieraanvaraisen Kirken luona.

Lopulta kuitenkin helleenit valtasi koti-ikävä. Kun Odysseus puhui tästä Kirkelle, tämä sanoi: »En estä teitä lähtemästä. Mutta jos tahdot päästä kotimaahasi, tulee sinun ensin lähteä manalan majoille kysymään sokealta Teiresias tietäjältä, miten olet välttävä vaarat, joita Poseidon aikoo hankkia sinulle kostoksi siitä, että sokaisit hänen poikansa Polyphemoksen.» Kirke antoi hänelle sitäpaitsi hyviä neuvoja, kuinka hänen piti käyttäytyä manalassa, ja toivotti hänelle onnea matkalle. Iloisina Odysseus ja hänen miehensä astuivat laivaan ja purjehtivat kohtalaisen kovan tuulen puhaltaessa luoteeseen paikalle, josta tie vei manalaan.

ODYSSEUS MANALASSA.

Yhä lyhyemmiksi kävivät päivät, kuta lähemmäksi matkansa kolkkoa päämäärää helleenit tulivat. Lopulta aurinko ei enää kohonnut taivaanrannan yli, vaan kaikki oli pimeyden peitossa. Autiolle rannalle he laskivat laivansa ja vaelsivat sitten manalasta juoksevan Okeanos virran vartta, kunnes saapuivat pimeään lehtoon. Kaukana pauhasi vesiputous. Rohkeana Odysseus kulki eteenpäin tässä kolkossa seudussa miesten seuratessa häntä tuska sydämessä. Yhä lähempää kuului putouksen kohina, ja hetken kuluttua oltiin perillä paikassa, missä vedet syöksyivät syvään rotkoon.

               »Veri koht' ulos uhkui tumma, sen ääreen
     sielut vainajien elotonten nous iki-yöstä,
    morsiot, sulhot, vanhukset myös, vaivoja nähneet,
    impyet hennot, niin suru outo ja uus sydämessään,
     urhot peitsien vammaamat, terävaskien tuimain,
    Areen[37] surmaamat, tamineissaan hurmehisissa:
    tunkihe kuopan luo luvutonna he tuolta ja täältä
     pauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu.»

Heti alkoi siihen tulla vainajien varjonkaltaisia haamuja, uhri veren houkuttelemina. Niitten joukossa oli myöskin sokea Teiresiās. Uhriverta juotuaan hän sai kyvyn puhella Odysseuksen kanssa. Odysseus kysyi häneltä silloin, kuinka hän voisi välttää kotimatkalla häntä vielä uhkaavat vaarat. Tietäjä vastasi: »Matkallasi olet saapuva Trinakrian[38] saareen. Mutta varo, ettet itse eikä kukaan muu teistä millään tavalla vahingoita sen rannalla laitumella olevia karjoja! Ne ovat näet auringonjumalan, jolta ei mikään pysy salattuna. Jos surmaatte jonkin eläimistä, niin laivasi ja kaikki toverisi joutuvat tuhon omiksi, ja sinä yksin olet vieraalla laivalla saapuva kotiin ja siellä tapaava kurjuutta.»

Haamujen joukosta Odysseus tunsi myöskin äitinsä, ja uhriverta juotuaan tämäkin alkoi puhua hänen kanssaan. Hän kertoi päivänsä päättyneen poikaa ikävöidessään, puolisonsa elää kituuttavan köyhyyden ja murheen murtamana ja Penelopen ja Telemakhoksen ikävöiden ja kyyneleitä vuodattaen odottelevan Odysseuksen kotiintuloa.

Kun Odysseus sitten kerran itse kertoi äiti-vainajansa kohtaamisesta, hän päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:

    »Noin hän virkkoi, vaan, sydämessäni sykkivi kaipaus,
     mailt' elon erjenneen emon haamua koin halaella.
    Kertaa kolme ma tarttua koin ikävöitsevin innoin,
    kertaa kolme hän väistyi kuin uni tai kuni varjo;
     tyhjää vain syli sulki, ja nous yhä tuskani tuima.»

Lopuksi Odysseus sai tavata myöskin useita Troian luona kaatuneista aseveljistään, niiden joukossa Akhilleuksen ja Aiaan.

Odysseuksen ylistäessä onnelliseksi Akhilleusta, joka eläessään oli saavuttanut kreikkalaisten suuren kunnioituksen ja vielä kuolleenakin oli arvossapidetty hallitsija, vainaja vastasi:

    »Suott' älä lohduttaa mua, kuulu Odysseus, koita!
    Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan,
    vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat,
     kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin.»

Odysseus sai vielä nähdä, mitä tuskia kadotettujen oli kärsittävä. Siellä oli Tantalos, eläessään äärettömän rikas kuningas, joka rangaistukseksi ylpeydestään sai kärsiä ikuista janoa ja nälkää, vaikka seisoikin vedessä kaulaa myöten ja vaikka hänen päänsä päällä oli puu, jonka oksat olivat täynnä mehevimpiä hedelmiä.

    »Aina, kun vanhus kuuristui alas aikoen juoda,
     pois olemattomihin vesi vieri, ja vain muta musta
    jalkojen all' oli, veen joku haltia vei heti kuiviin.
    Pään yli kaartui puut isolehvät, päärynät kantoi
     tuo ja granaatit tuo, omenatkin tuo helokyljet,
    viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat
    mutta kun herkkuihin käden kurkottaa koki vanhus,
     heitti ne tuulispää heti tummia pilviä kohti.

    Sisyphos[39] siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva,
     suunnaton väättävänään käsin kaksin kalliolouhi.
    Väänsi ja reutoi, ponnistain kovin kättä ja jalkaa,
    vuoren huippua kohti hän louhta, mut aina kun sinne
     juur' oli saada jo sen ihan huippuun, ryöstihe vauhtiin
    taas kivi kiusallinen, tuli vyöryen tanterehelle.
    Alkoi taas sama vääntö ja ponnistus, hiki juoksi
     virtoinaan jäsenistä, ja peittyi pää tomupilveen.»[40]

Kun Odysseus näki kaikki nämä kärsimykset, valtasi hänet viimein sellainen kauhu, että hän kiiruhti takaisin laivaansa ja käski miehistön heti laskea ulapalle. Myötäinen tuuli kuljetti helleenit takaisin itää kohti. He kävivät uudestaan Kirken saarella, ja tämä lausui heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi. Hän varoitti Odysseusta seireeneistä, jotka hurmaavalla laulullaan vastustamattomasti houkuttelevat purjehtijaa kukikkaille seuduilleen repiäkseen hänet siellä kappaleiksi. Hän varoitti myöskin Skylla- ja Kharybdis-nimisistä vesihirviöistä. Mutta ennen kaikkea hän teroitti helleenien mieliin, että heidän kaikkien oli noudatettava auringonjumalan karjoja koskevaa Teiresiaan varoitusta.

SEIREENIT.

Kun helleenit lähestyivät seireenien saarta, Odysseus kertoi miehilleen, mitä Kirke oli hänelle sanonut vaarallisista merenneidoista, ja mitä keinoja hän oli neuvonut heitä käyttämään suojellakseen itseään niiden taikavoimaa vastaan. Odysseuksen yksin piti saada kuunnella seireenien laulua, mutta hän käski toveriensa mitä lujimmilla köysillä sitoa itsensä mastoon. Ja jos hän sitten käskisi heitä aukaisemaan köydet, tulisi heidän sen sijaan köyttää hänet vielä lujempaan. Mutta ennenkuin tämä tapahtui, hän tukki vahalla kaikkien miestensä korvat, niin etteivät he voineet kuulla mitään, kun ihanat merenneidot houkuttelevin sävelin alkoivat laulaa:

    »Tullos, Odysseus oiva, sa kunnia kuulu Akhaijein!
    Laivoin laskeos kuuntelemaan sulo-lauleloamme!
    Eip' ole tummaa purtt' ohi laulua kuuntelematta,
    huuliltamme mi soi hunajaisena, laskenut kenkään;
     täält' ihamiellä hän taas, rikastietoisempana lähti.»

Ihanan laulun kuullessaan Odysseus joutui aivan haltioihinsa ja koetti merkein ja elein saada miehensä irroittamaan köydet. Mutta sen sijaan nämä sitoivat hänet vielä lujemmin kiinni mastoon. Vasta kun oli ehditty niin kauas, ettei seireenien saarta enää näkynyt, he päästivät hänet köysistä ja ottivat vahan korvistaan.

SKYLLA JA KHARYBDIS.

Mutta tuskin he olivat ehtineet välttää tämän vaaran, kun toinen oli uhkaamassa merihirviöiden Skyllan ja Kharybdiksen puolelta. Niillä oli olopaikkanaan kaksi jyrkkää kalliota kummallakin puolen Sisilian salmea. Oikeanpuolisen kallion luolassa asui »haukkuva» Skylla. Kun laiva purjehti ohi, kurotti hirviö kuutta päätänsä, ja

»päät kamalatpa on niissä Kussakin, hampait' ympäri suun rivikertoa kolme.»

Kirke oli viittaillut Odysseukselle, että hänen täällä oli alistuminen siihen, että hirviö ahmaisisi kuusi hänen miehistään uhrikseen. Tosin hän saattoi välttää Skyllan laskemalla lähemmäksi vasenta rantaa, mutta silloin hän sen sijaan joutuisi vielä vaarallisemman Kharybdiksen ulottuville, joka tulisi nielaisemaan koko laivan. Hän käski sentähden perämiehen laskea niin likeltä oikeanpuoleista rantaa kuin mahdollista. Odysseus itse kertoo tuosta kauheasta purjehduksesta:

    »Salmeen laiva me laskettiin nyt ankein mielin.
     Tääll’ oli uhkana Skylla ja kauhea tuolla Kharybdis,
    suolaiset meren veet kurimukseen särpien julmaan.
    Taas ne kun purki se pois, kuni kiehuva kattila päällä
    valkean valtahisen sen kumpusi kuohu, ja vaahto
     huuhteli huippua kumpaakin, ylös pilvihin parskuin.
    Mutta kun suolaiset meren veet kitahansa se särpi,
    kaikk’ alas ammottain veti pyörre, ja soi jyly jylhä,
    kalliot kaikuivat, syvä paljastui meren pohja,
     sen murat mustimmat; väen valtasi kalpea kauhu.
    Tuota kun kammoin katsottiin, tuhoamme jo vartoin,
    laivani laitavan miestäpä kuus yht'äkkiä Skylla
    koppoi, voimaltaan, käsivarreltaan valiointa.
     Taaksi kun laivaan vilkaisin minä miesteni puoleen,
    näin ylös temmattuina jo häilyvän jalkojen, kätten;
    kuolemantuskassaan mua vihlovin huus hätähuudoin,
    kerran viimeisen nimelt' ääneen kumppanit kutsui.
    Hirmuisint' oli tuo, mitä nähnyt näill’ olen silmin,
     vaikk' olen kestänyt paljonkin meren aavoja kiertäin.»

Ei ollut ajattelemistakaan auttaa onnettomia. Niin ollen hirviö vain olisi saanut aikaa ahmaista toiset kuusi miestä kitaansa. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kaikin voimin käsiksi airoihin päästäkseen ohi niin pian kuin mahdollista.

AURINGONJUMALAN KARJA.

Kun helleenit onnellisesti olivat päässeet vaarallisen salmen läpi, avautui heidän eteensä oikealle rehevänvihanta, auringonpaisteinen ranta, ja tilava lahdenpoukama tarjosi laivoille hyvän sataman yöksi. Odysseus tunsi kuvauksesta Trinakrian saaren ja tahtoi kernaimmin laskea laivallaan ohi. Hänen miehensä olivat sitävastoin innokkaita pääsemään maihin virkistymään viimeisten ponnistusten jälkeen, ja hän taipui lopulta heidän jyrkkiin vaatimuksiinsa. Kuitenkin hän ensin vannotti heillä kaikilla pyhän valan, ettei kukaan teurastaisi ainoatakaan niistä raavaista, jotka kävivät laitumella saarella, »sillä», hän sanoi, »ne kuuluvat auringonjumalalle, ja julmasti hän kostaa kaiken karjalleen tehdyn vahingon.»

Mutta nyt kävi niin, että puhkesi kauhea myrsky, jota kesti kokonaisen kuukauden. Kaikki elintarpeet loppuivat, ja miehet alkoivat kärsiä nälän tuskia. Eräänä päivänä Odysseuksen poissa ollessa Eurylokhos kokosi väen ympärilleen ja osoitti uhkeita raavaita, jotka söivät rannalla. Hänen mielestään oli parempi syödä itsensä kylläiseksi ja sitten hukkua merellä auringonjumalan kostosta kuin hitaasti nääntyä nälkään.

Kaikki hyväksyivät hänen houkuttelevan puheensa. He teurastivat heti pari lihavinta härkää ravinnokseen ja ryhtyivät juuri paistamaan vartaisiin pistettyä lihaa, kun Odysseus tuli paikalle. Hän nuhteli heitä ankarasti heidän osoittamastansa tottelemattomuudesta. Tapahtunutta ei kuitenkaan voitu auttaa. Hän antoi heidän olla oloillaan ja tehdä tulen, mutta kun heidän piti paistaa liha, oli yhtäkkiä kuin olisivat raavaat eläneet.

»Taljat liikkuivat, liha vartaiss' ammua alkoi
Raaka ja kypsikin, kuin moni raavas mylvinyt oisi.»

Kauhu valtasi helleenit. Mutta kalvava nälkä voitti kaikki epäilykset. Pianpa he eivät kauemmin ajatelleet oudon tapauksen kauheutta, vaan herkuttelivat raavaiden lihalla. Odysseus yksin pidättäytyi maistamasta sitä.

Viikon perästä myrsky vihdoin asettui. Silloin helleenit jättivät Trinakrian. Mutta kun he olivat tulleet aavalle merelle, nousi uhkaava sinimusta pilvi taivaanrannalle. Se läheni, suureni ja musteni yhä ja pysähtyi vihdoin synkkänä ja pahaenteisenä juuri laivan kohdalle. Pian puhkesi kauhea rajuilma raivoamaan ja särki maston. Kaatuessaan se sattui perämieheen ja murskasi hänet. Samassa silmänräpäyksessä salama iski hirmuisella ukkosenjyrähdyksellä laivaan. Säikähdyksissään kaikki Odysseuksen miehet suistuivat mereen ja joutuivat valtavien aaltojen saaliiksi. Itse laiva pysyi vielä hetken koossa, mutta pahasti vahingoittunut kun oli, se viimein särkyi palasiksi. Odysseuksen onnistui kuitenkin sitoa yhteen masto ja emäpuu ja niiden avulla pysytellä aaltojen harjalla.

KALYPSON SAARELLA.

Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä haaksirikkoinen ajelehti merellä. Ainoastaan viimeiset voimansa ponnistellen hänen onnistui pysyä kiinni entisen laivansa emäpuussa, kunnes aallot heittivät hänet tuntemattomaan saareen. Sen ranta oli ihana vihannoivine nurmineen ja tuoksuvine kukkineen. Kauniin, lintujen täyttämän lehdon läpi kulki polku, joka vei luolalle. Luolan suulla levitti tuuhea niinipuun runko köynnöksiään, joissa oli uhkeita rypäleitä. Luolassa asui ihana Kalypso nymfi. Nähdessään vieraan hän lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi, kestitsi häntä parhaimmalla tavalla sekä pyysi häntä jäämään luokseen sulostuttamaan hänen yksinäisyyttänsä.

Koska Odysseuksella ei ollut laivaa eikä työkaluja rakentaakseen uuden, ei hän tietysti mitenkään saattanut päästä pois sieltä. Hän ei voinut muuta kuin noudattaa kauniin nymfin tahtoa. Mutta hänen sydämessään kävi koti-ikävä päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Joka päivä hän lähti rantaan ja tuijotti merelle toivoen näkevänsä jonkin laivan, joka voisi vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta turhaan hän taivaanrantaan tähysteli, turhaan huusi yli kuohuvien aaltojen, turhaan vuotivat hänen kyynelensä.

Näin kului seitsemän pitkää vuotta. Mutta eräänä päivänä, kun hän jälleen seisoi rannalla kylpien kyynelissä, hän tunsi käden laskeutuvan olalleen, ja lempeä ääni puhutteli häntä. Kalypso se nyt ensimmäisen kerran yllättäen tapasi hänet suremasta. Nähdessään kuinka koti-ikävä vaivasi häntä, nymfi lupasi auttaa häntä pääsemään Ithakaan. Hän antoi hänelle kirveen ja muita työaseita, niin että hän saattoi rakentaa itselleen aluksen ja sillä päästä meren yli. Kun se oli valmiina mastoineen ja purjeineen, Kalypso toi hänelle eväitä matkalle ja antoi hänelle itse kutomansa kallisarvoiset vaatteet. Surren ja kaivaten nymfi erkani hänestä, mutta toivotti hänelle onnea retkelle.

PHAIAAKKIEN LUONA.

Täysin purjein Odysseus laski jälleen merelle. Mutta yhä oli Poseidon hänelle epäsuosiollinen. Hän nostatti myrskyn niin hirveän, että Odysseus toivoi, että hän ennemmin olisi kaatunut Troian luona, kuin että hänen olisi sellaisia meren kauhuja kokeminen. Lopuksi hyökyi suunnaton aalto hänen aluksensa yli ja löi sen pirstaleiksi. Kaksi päivää ja kaksi yötä Odysseus ajelehti hyrskyisellä merellä, mutta kun aurinko kolmannen kerran nousi, hän lähestyi saarta. Ponnistaen viimeiset voimansa hänen onnistui päästä maihin, mereen laskevan joen suuhun. Joen rannalla oli vihanta lehto. Siihen hän valmisti itselleen vuoteen kuivista lehdistä ja, perin uupunut kun oli, vaipui samassa sikeään uneen.

Odysseus oli nyt tullut Phaiaakkien[41] maahan. Siellä hallitsi Alkinoos-niminen kuningas. Seuraavana päivänä sattui niin, että hänen tyttärensä Nausikaa neitojensa keralla ajoi joelle pesemään vaatteita ja uimaan. Kun he työnsä suoritettuaan huvittelivat pallonlyönnillä ja siinä iloisesti huudahtelivat, Odysseus heräsi unestaan. Ensin hän mietti itsekseen, rohkenisiko hän astua esille. »Mutta», hän sanoi, »on parasta, että menen katsomaan, mihinkä maahan olen tullut.»

    »Virkki ja lähti jo viidastaan jumalainen Odysseus,
     kourallaan väkevällä hän oksan sankehikosta
    tiuhean taitti ja sill' uros uumia kaihtaen astui
    kohti jo, kuin väkevyydessään raju leijona vuorten,
     tuuli kun tuivertaa, sade lyö, säkenöitsevin silmin:
    suortuvasorjia noin kävi neitoja kohti Odysseus,
    vaikk' ihan verhoja vaill', ei empinyt, näät hätä käski; —
    hirveä katsoa, pinnassaan ruma, kuortunut kuotta.
     Neitoset kaikkosivat mikä minnekin niemien kärkiin.»

Mutta Alkinooksen tytär on piikasiaan ymmärtäväisempi ja jää tyynenä paikalleen. Hetken aikaa kuninkaantyttären kanssa puheltuaan Odysseus on herättänyt hänen myötätuntonsa. Nausikaa antaa hänelle viitan ja ihotakin; ja niin ihana hän on puvussaan, että nuori tyttö ihastuneena liikuttavan välittömästi sanoo neitosilleen:

»Oisipa moinen mies aviokseni mainita suotu
Kerran tääll' asujoista, ja jospa hän jäisikin tänne!»

Sen jälkeen hän käskee neitosten kestitä häntä ruoalla ja juomalla ja pyytää häntä lopuksi tulemaan isänsä linnaan. Siellä otetaan hänet vieraanvaraisesti vastaan ja kestitään juhla-aterialla.

Mutta vielä ei kukaan tiennyt, ken muukalainen oli. Se ilmeni, vasta kun runoilija kuninkaan hovissa alkoi laulaa siitä, miten kreikkalaiset mainehikkaan kuningas Odysseuksen avulla valloittivat Troian. Silloin herahtivat kyynelet muukalaisen silmiin. Alkinoos kysyi häneltä myötätuntoisesti, mikä syvä suru hänen mieltään painoi ja kuka hän oli. Odysseus ilmaisi silloin nimensä ja kertoi hämmästyneille miehille monista kärsimistään vaivoista ja tappioista. Heltyneenä hänen onnettomuuksistaan Alkinoos antoi hänelle kallisarvoisia lahjoja ja kehoitti läsnä olevia ylimyksiä seuraamaan esimerkkiä. Sen he kernaasti tekivätkin. Illalla vietiin lahjat laivaan, jonka Alkinoos oli antanut varustaa viemään Odysseusta kotiin Ithakaan. Liikutetuin sydämin hän erosi phaiaakkien vieraanvaraisesta kansasta ja aamun koittaessa hän oli jo Ithakan maaperällä. Phaiaakit nousivat heti laivaansa ja lähtivät paluumatkalle.

ODYSSEUS SAAPUU KOTIINSA JA KOSTAA KOSIJOILLE.

Ensimmäinen ihminen, jonka Odysseus maihin tultuaan näki, oli nuori, uljas paimen, joka osoittautui olevan hänen suojelijattarensa, Pallas Athene jumalatar. Hänpä nyt ensin auttoi häntä kallionkoloon kätkemään mukanaan tuomansa aarteet ja vierittämään suuren paaden niiden päälle. Sen jälkeen hän sanoi hänelle: »Voidaksesi esiintyä täällä muukalaisena, tahdon muuttaa sinut aivan tuntemattomaksi.» Näin sanoen jumalatar kosketti häntä taikasauvallaan, ja katso: heti kurtistui hänen ihonsa, kullankiiltävä tukka katosi hänen päästään, hänen valkoiset, kauniit vaatteensa muuttuivat kerjäläisen ryysyiksi, ja miekan asemesta hänellä oli kerjäläissauva kädessään.

»Mene nyt», sanoi jumalatar, »ensiksi vanhan sikopaimenesi Eumaioksen luo! Hän on sinulle ja Telemakhos-pojallesi uskollinen. Häneltä voit saada tietää, miten talossasi on laita. Mutta älä ilmaise kenellekään, kuka olet!»

    »Nous' satamasta Odysseus nyt kivipolkua poikki
     törmien metsävien, mihin neuvoi häntä Athene
    tuon sikopaimenen luo, talon parhaan katsojan kaikkein
    taatuimman, mitä palvelijoiss' oli oivan Odysseun.
    Tuon etusuojassaan näki istuvan; siell' oli tarha
     suojavapaikkainen, jota varjeli ympärysmuuri
    kaunis, korkea; senp' oli laumalleen sikopaimen
    itsekseen kun poiss' oli valtias, laatinut ilman
    tietoa vanhan Laerteen tai Penelopeian.
     Sinne hän vierekkäin kakstoist' oli lättiä tehnyt,
    joiss' oli öin siat nuo; viiskymment' aina hän lättiin
    telkesi, kaikk' emakoit' oli porsaineen röhötellen,
     röhkien maassa; mut ulkona sai kedoll' yöpyä karjut,
    paljoa harvemmat lukujansa; ne näät suli suihin
    korkeasyntyisten kosijain, joka päiväpä laittaa
    paimen parhaan sai, lihavimman syöttiläskarjun;
     neljääkymment' uupui nyt sata niistä jo neljäs!»

Vanha uskollinen palvelija otti köyhän muukalaisen vastaan tervetulleena vieraana ja tarjosi hänelle syötävää ja juotavaa. Sillä välin Odysseus sai paimenelta tietää, kuinka Penelopen kosijat elostelivat hänen kodissaan.

Seuraavana päivänä Odysseuksen poika Telemakhos saapui paimenen majaan ja tervehti ystävällisesti vanhaa kerjäläistä. Mutta samassa Pallas Athene muutti hänet jälleen oikeaan muotoonsa; ja Telemakhoksen hämmästys muuttui iloksi, kun hän sai tietää oman isänsä seisovan edessään. Yhdessä he nyt suunnittelivat, kuinka he vapauttaisivat kodin säädyttömistä veijareista, jotka kosiskelivat talon emäntää. Varsinkaan sitä Telemakhos ei saanut ilmaista kellekään, että Odysseus oli saapunut kotiin, eikä huolia siitä, kuinka kosijat kohtelisivat vierasta.

Seuraavana päivänä Odysseus lähti uskollisen paimenen seurassa kuninkaan linnaan. Athene oli jälleen muuttanut hänet kerjäläiseksi.

    »— kaupunkiin oman valtiahansapa saattoi
    Eumaios, näköjään kuni kurjan kerjuri-äijän;
     hoippuvan sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.»

Matkalla hän ja Eumaios osuivat yhteen Odysseuksen vuohipaimenen kanssa, joka ajoi uhkeimpia, kosijain pöytää varten valittuja eläimiä linnaan. Hän oli mennyt kosijain puolelle.

»Kulkijat nähdessään heti herjaten huus sanan heille
Törkeän, solvaavan, ja Odysseun nous sisu kuohuun:

    ’Tuossapa rähjys rähjyksen kera totta jo kiertää,
     kuin jumal' yhdenkaltaisten ain yhtyä suokin.
    Tuon mihin turjakkeen sinä onneton tuot, sikopaimen,
    inhotun kerjääjän, pitopöytäin nuolijan kärkkään?'
    Nytp' ovenpieliin kaikkiin kai hän kylkeä kyhnii,
     saa palan kerjätyn, ei käsimaljoja, miekkoja miesten.
    Mulle jos antaisit hänet, että hän tarhoja katsois,
    karsinat puhdistais, kilit ruokkisi kerppoja kantain,
    niin heramaitoa juoden sais pian pulleat reidet.
     Vaan epatoksi kun oppii ken, ei miellytä häntä
    toimi ja työ, halu noin ylt'ympäri maata on ennen
    mierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa.
     Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:
    tuo jos tunkeutuu jumalaisen Odysseun linnaan,
    miesten kourist' ympäri pään moni jakkara sinkoo,
     kylkiin murskautuu, salin halki kun sattuvat heitot.'»

Mies oli siksi hävytön, että antoi Odysseukselle potkun. Mutta loukatunhan täytyi olla vaiti ja kärsiä — kunnes hänen aikansa oli tullut.

Kuninkaanlinnan portilla Odysseuksen uskollinen koira makasi lantatunkiolla. Nyt oli ennen vilkas ja nopeajalkainen eläin niin raihnas vanhuuden ja huonon hoidon takia, ettei se jaksanut kävellä. Mutta kun koira näki Odysseuksen, se tunsi valepuvusta huolimatta herransa. Se heilutti ystävällisesti häntäänsä, vikisi ja kurotti päätään häntä kohden. Nähdessään tämän uskollisuuden ilmaisun Odysseus heltyi siihen määrään, että hän salaa pyyhkäisi kyynelen silmästään — Eumaioshan ei saanut mitään huomata. Heti isäntänsä nähtyään uskollinen koira heitti henkensä.

Mutta sisällä linnan suuressa salissa Penelopen kosijat melusivat istuen ruoista ja juomista notkuvan pöydän ympärillä, sillä aikaa kuin omistaja itse kerjäten kiersi salia. Antinoos, ylpein öykkäri heistä kaikista, soimasi ilkkuen vanhusta, kun hän pyysi almua, ja heitti vihdoin jakkaran häntä kohti. Mutta Odysseus puri hammastaan ja istuutui nöyrästi kynnykselle oven suuhun.

Siihen tuli toinenkin kerjäläinen, maankuulu laiskuri, tunnettu ahnaasta ruokahalustaan. Hänen nimensä oli Iros. Yksin hän tavallisesti loikoili tällä paikalla; ja kun hän nyt näki oudon kerjäläisen ehtineen siihen ennen, hän puhkesi parjauksiin ja vaati tiuskaisten Odysseusta heti lähtemään tiehensä.

Molempien kerjäläisten välinen riita huvitti sanomattomasti raakoja kosijoita. He ärsyttivät heitä toisiaan vastaan ja lupasivat suuren verimakkaran palkinnoksi voittajalle. Mutta Iros oli parempi suunsoittaja kuin kämmentensä käyttäjä ja sai ukon nyrkeistä niin ankaran iskun, että kellahti kumoon ja sylki verta. Silloin kosijat tulivat niin hilpeälle tuulelle, että olivat pakahtua nauruun. Ja vielä suurempi oli heidän riemunsa, kun ukko tarttui nuorempaan vastustajaansa ja paiskasi hänet pihalle. Siellä hän asetti hänet portin edustalle sanoen: »Tässä voit istua kaiken elinaikasi ja pitää koirat ja siat loitolla. Mutta varo tästälähin olemasta hävytön vieraita kohtaan!»

Kosijoista havaitsi heti, että köyhä ukko oli herättänyt heissä kunnioitusta. Mutta talon palvelijattaret eivät pitäneet vanhusta missään arvossa, vaan nauraa hihittivät kaikilla hänen järkevillä sanoillaan ja olivat perin julkeita. Hävyttömin oli »kaunisposkinen» Melantho, jonka Penelope oli kasvattanut kuin omana lapsenaan ja jolle hän oli antanut kaikenlaisia koristeita.

»Tuost' ei ollut hän toki kiintynyt Penelopeiaan,
Vaan kera Eurymakhon[42] eli, liittäytyi salalempeen.»

    »Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:
    'Nyt heti käyn, sinä narttu, ja kerron Telemakholle
     tuon, mitä haastoit, niin sinut kappalehiksi hän silpoo?’

    Virkki, ja neitoset kaikkoamaan tuo sai sana tuima.
    Juosten pois salin poikki he karkasivat, värisytti
     polvia peljästys; todeks uskoivat näet uhkan.»

Mutta raskasta hänen oli havaita sitä irstasta elämää, jota useat näistä heilakoista viettivät kosijain kanssa alituisesti nauraen ja ilakoiden.

Sillä välin läheni ratkaisun hetki. Penelope on tullut siihen käsitykseen, että hänen velvollisuutensa Telemakhosta kohtaan on vihdoinkin tehdä loppu kosijain sietämättömästä irstailemisesta talossa. Seuraavana aamuna hän ilmoittaa heille aikovansa tehdä valintansa. Se kosijoista, joka kykenee jännittämään Odysseuksen valtavan jousen ja osumaan maaliin yhtä varmasti kuin hän, on tuleva hänen puolisokseen.

Tarkoituksena on ampua nuoli kahdentoista peräkkäin pystyyn asetetun kirveensilmän läpi. Sen ehdon hyväksyivät kaikki kosijat.

Mutta nytpä ilmenee, ettei yksikään heistä edes kykene jännittämään Odysseuksen jousta, vaikka kaikki tarmonsa takaa yrittävät. Ei ole ihmeteltävää, että he pitävät vanhan kerjäläisen esiintymistä julkeutena, kun tämä kysyi, eikö hänenkin sallittu koettaa! Mutta Penelope sanoi: »Väärin olisi vierasta niin väheksiä, että kiellettäisiin häntä yrittämästä. Eihän kukaan toki liene niin yksinkertainen, että pelkäisi ukon onnistuvan viemään minut kotiin puolisonaan?»

Kosijain pilkkanaurun säestäessä Odysseus saa siis kokeilla jousella. Mutta vanha kerjäläinen jännittää jousen yhtä helposti, kuin se olisi lapsenleikkiä, ja vakavalla kädellä ampuu nuolen kaikkien kahdentoista kirveen läpi! Sen jälkeen hän asettaa heti uuden nuolen jouselle ja sanoo: »Nyt tahdon nähdä, voinko osua maaliin, johonka ei yksikään nuoli koskaan ennen ole sattunut.» Näin sanoen hän lävistää nuolellaan Antinooksen, niin että röyhkeä väkivallantekijä kaatuu kuolleena lattialle.

                               »Hälyn nostivat hurjan
    sulhot nähdessään, miten surmaan kumppani suistui,
    vilkuivat hätäpäin salin jynkkiä seiniä pitkin,
    vaan ei kilpeä, vankkaa peist' ei keksinyt kenkään;
     kiivahin huudoin kääntyivät jo Odysseun kimppuun:

»Vieras, turmia teetkö, kun ammut toisia? Kuunaan
Toiste et kilpaan käy; heti hetki on loppusi tuiman.»

    Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:
     'Koirat, konsaan ettepä vaan minun saapuvan luulleet
    Troian mailta, kun haaskaamaan talon multa te käytte
    palvelijattaret herjaamaan, oman puolison multa
     viemään viel' eläessä mun itseni, kammoamatta
    taivaan korkeudess' asu joit' ikivaltoja taikka
    moitett' ihmisien, jota vastedes saa meno moinen.
     Vaan nyt on teidät kaikki jo kietonut turmion paula.'»

Kaikki kosijat tavoittelivat nyt jousiansa ja peitsiänsä. Mutta Odysseus oli edellisenä iltana yhdessä Telemakhoksen kanssa kantanut pois kaikki aseet salista. Rohkein kosijoista veti silloin miekkansa tupesta ja syöksyi Odysseusta vastaan, mutta kaatui hänen nuolensa lävistämänä. Nyt riensivät Telemakhos, Eumaios ja eräs toinen uskollisena pysynyt palvelija Odysseuksen avuksi. Näiden neljän miehen aseista kaatui toinen kosija toisensa perästä,

»— ja kuului kaamea voihke, Ruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.»

Kevytmieliset ja julkeat heilakat, jotka viimeiseen asti olivat koettaneet auttaa rakastajiansa noutamalla heille aseita, joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin he. Heidät hirtettiin kaikki pihalla, ja he riippuivat nuorasta kuin linnut pauloista. Siellä julkea vuohipaimenkin sai kärsiä häpeällisen kuoleman.

Vihdoinkin Odysseus oli jälleen herrana omassa talossaan. Kun kosijain ruumiit oli viety pois, veri pesty lattiasta ja sali rikillä savustettu, hän lähetti palvelijattaren viemään Penelopelle ilosanoman, että hänen puolisonsa oli kotona. Penelopen oli kuitenkin vaikea alussa uskoa sellaista onnea. Mutta kun hän vihdoin oli saanut luotettavat todistukset siitä, että äskeinen kerjäläinen oli Odysseus, silloin valtasi hänet rajaton riemu.

Näin päättyy kaunis Odysseuksen taru, eräs maailmankirjallisuuden monista tuotteista, jotka käsittelevät aihetta uskollisesta puolisosta, joka odottelee poissaolevaa miestänsä ja lopulta kaikkia vastoinkäymisiä kärsittyään uudelleen yhdistyy häneen.

HOMEROS JA HOMEROLAINEN KYSYMYS.

Perinnäisen käsityksen mukaan sokea runoilija Homeros on Iliaan ja Odysseian luoja. Suuresta runoilijasta emme kuitenkaan tunne muuta kuin hänen nimensä. Useat tiedemiehet ovatkin kieltäneet jopa hänen olemassaolonsa. Nyt ollaan kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että tässä kohdin on menty liian pitkälle.

Lähes puolentoista vuosisataa on käyty kiivasta kirjallisuushistoriallista kynäsotaa n.s. homerolaisesta kysymyksestä. Onpa tämä oppineiden kiista peräisin hellenistiseltä aikakaudelta asti, mutta ratkaisevaan tulokseen se ei ole johtanut eikä luultavasti koskaan tule johtamaankaan. Mielipiteitä on olemassa melkein yhtä paljon kuin tutkijoita tällä alalla. Voidaan kuitenkin sanoa nykyisin oltavan yleisesti samaa mieltä siitä, että n.s. Homeroksen runot ovat monen eri runoilijan luomia, joista Homeros todennäköisesti on ollut etevin, se, joka on luonut Iliaan ytimen. Sitten on suurteos Homeroksen jälkeisenä aikana saattanut laajeta uusia aiheita lisäämällä. Että Ilias on syntynyt useista itsenäisistä runoista, jotka kauan ovat säilyneet laulajien huulilla, ennenkuin ne merkittiin muistiin ja koottiin, siihen viittaa ennen kaikkea se tosiasia, että Homeroksen tutkijat ovat osoittaneet monta — todellista tai luuloteltua — ristiriitaisuutta Iliaan sisällössä. Samoin on Odysseian laita.[43]

Olipa homerolaisten laulujen tekijän laita miten tahansa, nämät runoteokset ovat kieltämättä maailmankirjallisuuden parhaimpia luomia. Niillä ovat kreikkalaiset antaneet ensimmäisen pätevän todistuksen itsenäisestä henkisestä luomiskyvystä. Kaiken, minkä Itämaiden kulttuurikansat ovat luoneet eepillisen runouden alalla, helleeniläinen henki jättää näissä lauluissa yhdellä askeleella kauas jälkeensä. Näissä osittain kolmetuhatta vuotta vanhoissa kansanlauluissa on niin paljon yleisinhimillistä, että huoleti voi väittää niiden säilyttävän viehätysvoimansa, kehittyipä ihmiskunta ulkonaisissa suhteissa kuinka suuresti tahansa. Mutta luonnollisesti on Iliaassa ja Odysseiassa samalla oman aikansa selvä leima. Niiden ihmiset ovat naiivin ajan lapsia alkuperäisine vaistoineen ja tulisine, hillittömine intohimoineen. Helposti he heltyvät itkuun ja helposti purskahtavat nauruun. Suuttumus ja suru panevat kyynelvirrat vuotamaan. Agamemnonin kyyneleet vuotavat sotajoukon kärsimän tappion johdosta kuni vesi lähteestä, ja kreikkalaisten koko sotajoukko itkee epätoivosta, kun troialaiset tunkeutuvat heidän leiriinsä. Itketään vihasta ja suuttumuksesta; pelosta itkevät miehet puuhevosen sisässä, ja heidän polvensa vapisevat; mutta itketäänpä myöskin ilosta ja onnesta. Ja kun Odysseus kouraantuntuvasti rankaisee hävytöntä Thersitestä, nauraa virnistelee koko kansankokous poikaviikarien tavoin.

Voimakkain värein Ilias kuvailee aseiden hävitystyötä vihollisten joukossa, eikä teon kauheus tympäise runoilijaa enempää kuin hänen kuulijoitansakaan. Soturin irti hakattu pää lentää pallona taistelevien sekaan. Kaksintaistelussa voittajaksi päässyt nostaa keihäällä lävistetyn vihollisensa korkealle ilmaan, niinkuin kalastaja vavallaan lennättää onkeen tarttuneen kalan.

Hyvään käytöstapaan kuuluu kaatuneen vihollisen pilkkaaminen. Niin tekee esim. Hektor Patrokloksen kaadettuaan. Mutta kaatunut olikin vähää ennen ollut tavallista hävyttömämpi Hektorin ajomiestä kohtaan. Kun Patroklos teräväsärmäisellä kivellä musersi miehen kallon, niin että

                »ulos suljahtain kedon multahan silmät
    vierivät jalkoihin; kuni simpukanpyytäjä syöksyi
     itse hän vaunuiltaan soreoilta, ja luist' elo loppui»,

    »Voi, miten vikkelä mies! Miten ketterän löi kuperkeikan!
     Oisipa kämmenineen kalamerta hän vain melomassa,
    montapa simpukanpyynnillään hän ruokkisi totta,
    aaltohon paiskautuin, meri vaikka jos kuinkakin ärjyis,
    niinkuin vaunuiltaan sulavasti nyt suistuvi kenttään.
     Ilionissakin siis on miehiä simpukanpyyntiin.»

Toisinaan kreikkalaisissa sankarirunoissa tavattava kuvakieli on samaa naiivia laatua kuin yksinkertaisissa kansansaduissamme. Kun Odysseus ajautuu maihin phaiaakkien rannikolle ja aallot viskelevät häntä edestakaisin rosoisten kallioiden välissä, runoilija sanoo:

    »Kuin kivisälpää tuopi polyypin lonkerot pitkät
    pinnassaan, kun on veetty se kätköistään veden alta,
    irti jo raastautuin iholiuskoja noin kädet aimot
     jättivät kalliohon; rajut veet uron peittivät umpeen.»

Niiden satojen kuvien joukossa, joita on siroteltu Iliaan taistelukuvauksiin, on monta ihanaa helmeä, jotka todistavat runoilijan elävää luonnonaistia. Kuinka oivallisella tavalla hän vertaakaan kansankokousta tuulessa huojuvaan viljavainioon! Sotaväkensä seassa kuningas vaeltelee ylväänä ympäri kuin pukki vuohilaumassa; ja kun miehistö sotahuudoin ryntää taisteluun, verrataan sitä haikaroihin ja joutseniin, jotka kirkuen lentävät eteenpäin. Taistelujen välillä vanhukset seisovat kaupunginmuurilla joutilaina rupatellen, niinkuin kaskaat puussa j.n.e. Tällä tavoin lukemattomat vertaukselliset pienoiskuvat koristavat helleenien ja troialaisten sankarihistorian suurta värikästä friisiä.

Ilias ei esitä meille Troian sotaa kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan kohtauksen siitä. Tositaiteellisella aistilla runoilija on valinnut yhden ainoan suuren draaman kohtauksen, mihin koko sodan tapahtumat kiertyvät ikäänkuin polttopisteeseen. Sen tähden hänen eepoksensa ei — niinkuin moni muu kirjallisuuden tuote — ole alentunut runomuotoon puetuksi kronikaksi.

Että Homeroksen runot ovat länsimaisen kulttuurin vanhimmat kirjalliset muistomerkit, siitä ollaan nykyjään melkein riidattoman vakuuttuneita. Ilias lienee sepitetty 8:nnella vuosisadalla e.Kr. ja Odysseia lähes vuosisataa myöhemmin. Homeros niin ollen ei voi olla molempain näiden suurten kokonaisten runoteosten luoja.

Homeroksen runojen vaikutusta kreikkalaiseen kansanluonteeseen ei voi liian suureksi arvioida. Ilias ja Odysseia muodostivat sen nuorisonkirjallisuuden, jonka avulla yhä uusia sukupolvia kasvatettiin vapautta harrastaviksi ja kauneutta ihaileviksi helleeneiksi. Ei voi ajatella mitään kreikkalaista ja roomalaista sattuvammin luonnehtivaa, kuin että nuorta kreikkalaista kasvatettiin Homeroksen, nuorta roomalaista kahdentoista taulun lain avulla. »Sentähden ovatkin», muuan kirjailija lausuu, »kreikkalaiset kaikkina aikoina voittaneet puolelleen ihmisten sydämet, jota vastoin roomalaiset ovat valloittaneet vain maailman.» Monen vuosisadan aikana ei ollut kirjaa niin laajalle levinnyttä kuin Homeros. Se ilmenee myöskin egyptiläisistä papyruslöydöistä niiltä ajoilta, jolloin kreikkalainen kulttuuri ulotti vaikutuksensa Niilinmaahan. Voimakkaimmin Homeroksen runot ovat kuitenkin vaikuttaneet kreikkalaisten uskontoon ja taiteeseen.

Wilhelm von Christ, Geschichte der griechischen Literatur, bearbeitel von Wilhelm Schmid.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKAISRUNOILIJA.

Aikajärjestyksessä toinen Kreikan suurista runoilijoista on boiotialainen Hēsiodos, jonka teokset näyttävät olevan Iliasta ja Odysseiaa vähäisen nuoremmat. Eräässä niistä runoteoksista, jotka luullaan hänen sepittämiksensä, hän on antanut ensimmäisen järjestelmällisen esityksen kreikkalaisesta jumalaisopista ja siten syvästi vaikuttanut kansansa uskonnolliseen kehitykseen.

Hesiodos oli kotoisin Helikonia lähellä olevasta kylästä, ja poikana hän kaitsi lampaita tuon lauluissa ylistetyn vuoren liepeillä. Hänen veljensä oli kunnoton mies, joka isän kuoltua tuomarit lahjomalla vääryydellä anasti melkoisen osan hänen perintöosuudestaan ja sitten eli humussa ja sumussa, jotavastoin Hesiodos uutteruudella koetti uudelleen päästä vaurastumaan. Ajatuksensa veljestään ja muista laiskureista ja tyhjäntoimittajista hän toi ilmi »Työt ja päivät» nimisessä opetusrunossa, joka on laatujaan vanhin koko maailmankirjallisuudessa. Sen edellinen osa »Työt» alkaa rangaistusrunona veljeä vastaan, mutta muuttuu vähitellen opettavaksi runoksi, jossa uutteran työn siunausta ylistetään kuhnurin ja vetelehtijän elämän vastakohtana. Talonpojan uutteralle aherrukselle auran ja äkeen ääressä runoilija tässä runossa osoittaa kunnioitustaan, ja runo onkin omistettu Boiotian uurastaville, raataville talonpojille. Heidän viisaudenvarastostaan hän kyllä suureksi osaksi on ammentanutkin sen sananlaskukokoelman, joka liittyy tähän runon ensi osaan. Siinä vilisee puheenparsia, jotka muistuttavat meidän omia, isiltä perittyjä sanontatapojamme.

Opetusrunon jälkimmäinen osa »Päivät» on myöskin talonpojan maailmasta peräisin ja kertoilee opettavassa muodossa niistä päivistä, jolloin pidettiin hyödyllisenä tai vahingollisena ryhtyä johonkin määrättyyn työhön.

Hesiodosta on nimitetty »maailman ensimmäiseksi talonpoikais-runoilijaksi». Hän ei, kuten Homeros, ole runoillut seikkailunhaluisille ritareille, vaan Boiotian jäykille, hitaille talonpojille. Kaikkialla hänen runoudessaan puhuu terve, maahenkinen talonpoikaisjärki, mutta mielikuvituksen lennolle, sotaisten urotöitten viehätykselle siinä ei ole tilaa. »Hesiodoksen runoissa eivät hulmua uljaat kypärintöyhdöt, eivät välky keihäänkärjet, mutta sen sijaan runoilija kertoo, mistä aineista luja ja kestävä aura on tehtävä.» Täällä ei ole hituistakaan »urotöiden loistoa ja juhlien melua, hilpeätä huolettomuutta ja hehkuvaa intohimoa. Päällämme kaareutuu sen sijaan Boiotian talonpoikaismaan harmaa ja sumuinen arkitaivas, joka katselee allansa olevaa elämänhyörinää, täynnä työpäivän aherrusta ja rehkinää, sen pikkuvaivoja ja pikkuhuolia.» Kaikkialta hänen »Työt ja päivät» teoksestaan pistää hyödyllisyyskanta esiin. Kun hän istuu lirisevän lähteen reunalla ja länsituulen humistessa lehvistössä sepittää maalaisidyllin, ei hän koskaan oikein kykene kohoamaan lentoon maallisista huolista. Seuraavassa hengenvedossa hän unohtaa lähteen lirinän ja läntisen tuulahdukset, ja hänen ajatuksensa pyörivät kotoisen vilja-aitan jyvävarastoissa.

Luonnon ihanuus tai pellon aaltoileva vilja ei tuota hänelle esteettistä nautintoa, sillä, niinkuin Schück sattuvasti sanoo, »pelto on hänelle vain ruokaa, metsä polttoainetta ja taivas se suunta, josta sade tulee.» Hesiodoksesta puheenollen ei myöskään voi puhua työn ilosta. Työ on hänestä ankara välttämättömyys, ainoa keino välttää köyhyyttä ja hätää; ja työn hänelle tarjoama viehätys on siinä, että

    »Suosima uuras on mies jumalain sekä ihmisienkin,
    kunnian saa; vaan laiskuri heist' on halpa ja hylky.
     Ei häpeää luo raataminen, sen tuo elon laiska.»

Kun hän saarnaa hyviä tekoja, hän tavallisesti ei jätä luomatta silmäystä hyvän teon tuottamiin hyödyllisiin seurauksiin. Kuinka kuvaava onkaan tämä ohje:

    »Vilpitön naapurin luon' ole saaja ja maksaja lainan!
    Maksaiss' entinen tai varovampikin mittasi olkoon,
     niin apu naapurin varma on vastakin toivona sulla!»

Mikä ensi silmäykseltä voisi näyttää harkitsemattomalta anteliaisuudelta, se todellisuudessa onkin vain viisasta arviointia.

    »Voittoa väärää viero! Mi väärin on saatu, se hukkuu.
    Helliös helliviäs, majaystäväs luo mene vuoroin!
    Anna, jos antaa ken, älä sille, jok' ei ole aulis:
     ainapa antaja saa, kitupiikkiä karttavat kaikki.»

Ettei ihmisiin ole liian paljon luottamista, se selviää seuraavista Hesiodoksen sanoista, joissa ilmenee talonpoikaisviekkautta ja talonpoikais varovaisuutta:

»Veljesikin kera vaikk' asioit, ota vierahatmiehet:
Luottamus liika se yht' iso vaara on kuin epäluulo.»

Ja niinkuin hän lirisevän lähteen luona ei voinut unohtaa viljavarastoa ja vihaista pihakoiraa, niin hän itse jumalten edessä ei voi unohtaa naapurin peltoa. Toisessa paikkaa »Työt ja päivät» runoa sanotaan:

    »Ruumiis, sielusi puhdistain jumaloille sa palveet
     vointias myöten tuo, palat rasvankiiltävät reitten!
    Tuoksuvin suitsukkein lepytellös heitä ja viinein,
    heittyissäs levon helmaan, myös herätessäsi aamuin,
    jotta he mielistyis sydämessään, suosiomielin
     toisen maat sinun ostaa sois, hänen ei sinun maitasi.»

Tämä mielikuvitusta puuttuva talonpoikaisrunoilija ei voi kohoutua innostumaan elämän värikkyydestä. Hänen elämänkatsomuksessaan on melkein aina tyytymätöntä kärtyisyyttä. Askra, jossa hän asuu, on »oikea pesä, kylmä talvella ja sietämättömän kuuma kesällä. Ei siellä mikään kasva eikä menesty». Ajat huononevat huononemistaan, ja niin huonot kuin nyt — Hesiodoksen päivinä — ne eivät sitten olleet koskaan olleet.

Mutta kun toteaa hänen itaruutta lähenevät elatushuolensa ja hänen milteipä toivottomuuteen vivahtavan elämänkatsomuksensa, tulee myöskin ajatella, mitä mies jo varhain sai kokea. Ja hänen puuttuvan mielikuvituksensa ja viisastelevaisuutensa vastapainona on suuri oikeudentunto, syvä siveellinen vakaumus. Hänelle niinkuin Suomen itsenäiselle talonpojalle on laki ja oikeus se akseli, jonka ympäri kaikki pyörii. Hesiodoksen oikeudelle omistama ylistyslaulu on suurimmalla innoituksella sepitetty osa »Työt ja päivät» teosta. Kreikkalaisten uskonnolliselle käsitykselle on hänen merkityksensä ollut suuri sen johdosta, että hän on sangen oikulliseen ja kevytkenkäiseen homerolaiseen jumalamaailmaan luonut oikeutta ja siveellisyyttä. Kenties hän juuri sen tähden, että häntä täällä maan päällä oli petetty oikeudessaan, on tuntenut tarvetta siirtää oikeuden-maailman korkeampiin avaruuksiin. Vastoinkäymiset ja tappiot eivät ole häneen painaneet ainoastaan puoltansa pitävän huolehtimisen leimaa — kärsimyksen tietä hän on myöskin sydämessään saanut tuta Jumalan vanhurskautta ja tunnustaa maailmalle uuden uskonsa taivaalliseen tuomariin, joka palkitsee oikeamielistä ja kostaa väärämielisyyden. Sen takia hän maailmankehityksessä on saanut sijan, joka tekee hänet Israelin profeettain vertaiseksi.

ELÄMÄ HOMEROKSEN JA HESIODOKSEN AIKOINA.

Mitä siitä tiedämme, siitä on meidän — paitsi mitä muinaislöydöt kertovat — kiittäminen Homeroksen runoja. Tosin aiheet, joista niissä lauletaan, itse sadut ja jumalaistarut, ovat mykeneläisajalta, mutta kuvauksiin, joita niissä piirretään ihmisten jokapäiväisestä elämästä, tavoista ja yhteiskuntaoloista, on painanut selvän leimansa se aika, jolloin Homeroksen runoelmat saivat loppumuovailunsa ja muuttuivat kansansaduista runoteoksiksi.

Valtavien mykeneläisten kuninkaanlinnojen aika on nyt ohi. Nämä kyklooppirakennukset ja saman ajan kupuhaudat samoinkuin Egyptin pyramidit ja assyrialaiset kuninkaanpalatsit ovat itämaiseen despotismiin vivahtavan itsevaltiuden luomia. Tämä itsevaltias hallitsijatyyppi on hävinnyt, kun helleenit parin hämärän vuosisadan kuluttua jälleen alkavat esiintyä historian valossa. Se ei kelvannut malliksi kansalle, joka vastikään oli syntynyt paimentolaisheimoista. Sen sijaan tapaamme hyvin alkuperäistä laatua olevan patriarkallisen kansankuninkuuden, mikä sopu vähitellen vakinaisesti asumaan asettuneelle paimenkansalle. Kuningas on samalla kertaa sotapäällikkönä, korkeimpana tuomarina ja ylipappina. Hänen rinnallaan on tavallisesti »vanhimpain» neuvosto. Homeros esittää nämä neuvonantajat päivittäisissä neuvotteluissa kuninkaan kanssa kansan asioista. Joka päivä he saapuvat kuninkaan »linnaan» syömään ja juomaan hänen pöydässään ja iloitsemaan runoilijain lauluista sekä yhteisesti neuvottelemaan ja tuomioita langettamaan. Kuninkaassa he näkevät oikeastaan vain seuransa etevimmän, sanotaanpa heitä itseäänkin usein »kuninkaiksi». Oikeastaan he eivät olekaan muuta kuin varakkaampia ja arvokkaampia talonpoikia, joita melkein voi verrata viikinkitalonpoikien »merikuninkaisiin»; ja »linna», jossa nämät herrat pohtivat »valtion» asioita, on iso maakartano. Odysseuksen »palatsin» portin edustalla on lantaläjä, jolla vanha koira torkkuu; ja kun »lehmäpaimenten päällysmies» karjoineen palajaa laitumelta, hän kytkee sen ensin »kaikuvaan pylväshalliin»! Odysseuksen palatsin seinät ja katto ovat puusta, ja permantona on kovaksi tallattu maa. Kuninkaan linna on, kuten tästä näkyy, melkoista yksinkertaisempaa laatua kuin Mykenen ja Tirynsin kuninkaanlinnat, mutta toiselta puolen varmaankin kodikkaampi. Homerolaiset »palatsit» eivät ole muuta kuin maakartanoita, maalauksellisen likaisia ja yksinkertaisia.

Sillä välin kuin ruhtinaat hallitsevat, harjoittavat poliittista kannunvalantaa, käyttävät oikeutta kaupungin torilla ja välillä hoitavat maatilojaan, istuvat »ruhtinattaret» alituisesti kangaspuittensa ääressä, ja »ruhtinaantytär» ajaa korkeimman omakätisesti pesuvaatteet joelle rattailla, joiden eteen on valjastettu muuli. Sitten hän käy itse käsiksi työhön »neitojensa» kera, joiden joukossa varmaankin oli sellaisia, joita aivan yksinkertaisesti sanomme pesuakoiksi.

Eräät varovaiset käänteet eepillisessä runoudessa paljastavat homerolaisen ajan »jumalalliset kuninkaat» ja »Zeuksen pojat» sangen ahneeksi talonpoikaisluokaksi. Kun phaiaakkein kuningas Alkinoos pitosalissaan kehoittaa maan »ruhtinaita ja vanhimpia» kutakin erikseen antamaan Odysseukselle vieraslahjoina »äskenpestyn viitan ja ihotakin sekä talentin kallisarvoista kultaa», niin hän ei unohda lisätä:

»Joutuen kaikki ne koolle jo tuokaa, jotta ne vieras
Sais käsihinsä ja riemastuin kävis atrian ääreen.»

Odysseus haluaa hartaasti päästä kotiin niin pian kuin mahdollista, mutta Alkinoos pyytää häntä pysymään levollisena, kunnes on ehditty koota kaikki lahjat. Tämä on perustelua, jolle viisaasti harkitseva Odysseus ymmärtää antaa arvoa. Kun on kysymys »kallisarvoisista lahjoista», hän mielellään odottaa vaikkapa vuoden, jos niiksi tulisi, hän vakuuttaa avomielisesti, sillä »varmasti olisi parempi tulla kotimaahansa rikkaana. Tervetulleempi siellä silloin olisi ja arvossapidetympi».

Ja niin pian kuin Odysseus on kotoisella rannalla, hänen milteipä ensi ajatuksensa on viedä phaiaakkien lahjat varmaan piilopaikkaan.

Tärkeissä tilaisuuksissa kutsutaan kaikki asekuntoiset miehet koolle kansankokoukseen. Mutta ainoastaan neuvoston jäsenet ottavat osaa neuvotteluihin. Rahvas pysyy siitä erillänsä. Jos vähäpätöinen mies joskus rohkenee lausua eriävän mielipiteen, hän on vaarassa joutua pilkkanaurun ja haukkumasanojen alaiseksi, vieläpä saada selkäänsä, niinkuin Thersiteen kävi kreikkalaisten soturien neuvottelussa Troian edustalla. Mutta muuten vallitsee kuninkaan ja hänen maanmiestensä välillä selvä patriarkallinen suhde.

HELLEENIEN JUMALUSKO.

Samoinkuin muinais-pohjoismaiset runoilijat ovat muovailleet vanhain pohjoismaalaisten jumalat siihen muotoon, jossa heidät nyt tunnemme, samoin on kreikkalainen jumalamaailma, sellaisena kuin se vielä tänä päivänä esiintyy kirjallisuudessa ja taiteessa, pääasiallisesti Homeroksen ja muiden runoilijain mielikuvituksen luomaa. Varmasti voi sanoa, että kreikkalaiset, samoinkuin monet luonnonkansat vielä meidän päivinämme, alun perin olivat fetishinpalvelijoita.[44] He palvoivat pyhiä eläimiä, paaluja tai muita puisia esineitä sekä kiviä jumaluusolentojen asuntoina. Että niin on ollut laita, siihen viittaavat arkeologiset löydöt. Jo varhain näyttää myöskin vainajien palvonta, jossakin määrin muistuttaen egyptiläisten tapoja, kehittyneen kreikkalaisten keskuudessa. Kaikissa tapauksissa huomaa Mykenen hautalöydöistä, että sellainen uskonnollinen käsitys oli olemassa ainakin hoveissa ja aateliston keskuudessa. Valtavat kupuhaudat oli rakennettu juuri vainajien palvontaa varten. Kupusali oli rakennettu tähän tarkoitukseen, ja siihen pantiin ruokaa ja juomaa vainajalle, joka itse oli haudattu viereiseen hautakammioon. Muutamat mykeneläisistä haudoista löydetyt ruumiinosat osoittavat, että eräänlaista ruumiiden balsamoimista oli tapahtunut täälläkin. Onko tässä-havaittavanaEgyptistä päin tullutta vaikutusta, on toistaiseksi vielä epävarmaa.

Jos kreikkalaiset jo fetishin palvonnan asteella ovatkin kuvitelleet jumalansa ihmisten muotoisiksi, — josta asiasta emme mitään tiedä —, niin kreikkalainen jumalamaailma, jommoisena sen nyt tunnemme, on kuitenkin homerolaisen ajan luoma. Homeros ja Hesiodos ovat antaneet kreikkalaisille heidän jumalaisoppinsa, sanoo Herodotos. »He ovat antaneet nimet jumalille, jakaneet heille asemat ja tehtävät ja ilmoittaneet heidän muotonsa ja ulkonäkönsä.» Pääasiallisesti näiden runoilijain työtä on, että jumalista on tullut kauttaaltaan ihmisolentoja inhimillisille tunteineen ja intohimoineen, vain kauniimpia ja voimakkaampia kuin varsinaiset ihmiset. Ja sitten he tietysti ovat kuolemattomia eivätkä elä ruoasta ja juomasta, vaan nektarista ja ambrosiasta.

Mutta tämän niin sanoaksemme virallisen, kaikille helleeneille yhteisen uskonnon ohella elää edelleen ikivanha kansanomainen paikallisjumalain palvonta ja siinä usko pahoihin ja hyviin henkiin, daimoneihin, ilmenee Hellaassakin. Myöskin uskossa satyyreihin, joilla oli pukinsaparo ja pienet sarvet, tritoneihin, jotka olivat kalanpyrstöllä varustettuja ihmisiä, ja kentaureihin, jotka olivat puoleksi miehiä, puoleksi hevosia, on säilynyt muistoja ikivanhasta eläintenpalvonnasta.

Päinvastoin kuin itämaiset uskonnot kreikkalaisten uskonto ei kuitenkaan koskaan ollut mikään dogmatisoiva pappisuskonto — sehän ei ollut pappien, vaan runoilijain ja laulajain luoma. Tosin Kreikassakin papit hoitivat uhri- ja temppelipalvelusta, mutta he eivät muodostaneet eri säätyluokkaa, ja ken hyvänsä saattoi kääntyä suoraan jumaliensa puoleen, jotka olivat ihmisiä lähellä ja hyvin suopeasti suhtautuivat heidän heikkouksiinsa.

Etevin kreikkalaisista jumalista on Zeus (roomalaisten Juppiter). Asuntonsa hänellä on Kreikan korkeimman vuoren, Thessalian Olympoksen, huipulla. Kerran alkuaikoina titaanien ja giganttien pahansisuinen jättiläissuku teki rynnäkön hänen palatsiaan vastaan, mutta hän ajoi kapinoitsijat pakosalle ja syöksi heidät Tartaroksen pimeään, pohjattomaan kuiluun.

Kertomuksessa tästä taistelusta tapaamme vanhan indoeurooppalaisen käsityksen pahojen ja hyvien luonnonvoimien välisestä taistelusta, joka ilmenee myöskin Zarathustran opissa ja tarinoissa Tor-jumalan taisteluista jättiläisten kanssa. Zeus muistuttaa Toria myöskin siinä, että hänellä on salama aseenaan, mutta muutoin hän vastaa parhaiten Odinia. Zeuksen lempieläin on uljas kotka. Lintujen kuningas seuraa jumalien ja ihmisten kuningasta.

Poseidon- (Neptúnus-) ja Hades- (Plúto-) veljiensä kanssa Zeus on jakanut maailman valtiuden, samoinkuin babylonialaisessa mytologiassa Marduk on jakanut sen veljiensä kanssa. Poseidōn, meren valtias, kiitää tavallisesti yli aaltojen merihevosten vetämissä vaunuissaan, ja kun hän tärisyttää valtavaa kolmikärkeään, syntyy myrsky tai maanjäristys. Hādēs, manalan hallitsija, on samalla kertaa rikkauden jumala, sillä syvällä maan pinnan alla ovat jalot metallit kätkettyinä.

Elämä Zeuksen palatsissa on melkein samanlaista kuin hyvänpuoleisessa ruhtinaanperheessä. Älköön kuviteltako, että siellä ei olisi riitoja ja juonia. Moinen kuuluu nyt kerta elämään, ja mikä perhe-elämä voi välttää pahan tuulen ja riidan, juorujen ja juonien ilmauksia?

Usein näiden jumalien puuttuminen ihmisten eloon ja oloon on eripuraisuuksien syynä. Toinen tahtoo auttaa lemmikkiään, toinen pyrkii kaatamaan hänet, aivan samoin kuin laita oli babylonialaisessa jumalamaailmassa. Zeus-isä itse on oikeamielinen ja hyväsydäminen, mutta hänen avio-olonsa antavat toivomuksille paljon sijaa. Hänen naimisiinmenonsa Hērā- (Jūno) sisarensa kanssa on sovinnainen avioliitto, joka johtui siitä, että hän oli ainoa hänen vertaisensa nainen, joka oli olemassa. Mutta seurauksen olikin yhdyselämä kotiripityksineen ja mustasukkaisuudenpurkauksineen, kun Zeus liiaksi liehittelee toisia jumalattaria tai kauniita maallisia naisia.

Heralla ja Zeuksella on kaksi poikaa: Ares (Mars) ja Hephaistos (Vulcānus). Arēs on, samoinkuin hänen sisarensa Pallas Athēnē, sodan jumala. Jälkimmäinen on järjestetyn taistelun johtaja ja sotapäällikön suojelija, jolle taistelulla on tarkoitusperä, jotavastoin »verinen ja tuhoava» Ares on taistelutelmeen ja verilöylyn jumala. Minkä puolesta hän taistelee, on hänelle yhdentekevää, kun hän vain saa iloita taistelunhalusta ja aseiden kalskeesta. Kuvaavaa on, että Eris-jumalatar, jonka huvina on herättää eripuraisuutta ja riitaa, kuuluu hänen seuraansa.

Isä Zeus ei ole lainkaan ihastunut meluavaan jälkeläiseensä. Kun Ares eräänä päivänä tulee valittamaan, että hän on haavoittunut taistelussa, sanoo isä suuttuneena hänelle:

    »Siin' älä viereen vinkumahan, huithaituri, istu!
    Oot vihatuimpani ollut ain' asujoista Olympon.
    Ainapa mielees on viha, riita ja riehuva taisto.
    Äitisi Heran on sisu äksy ja hillitön sulla;
     vaivoin tottelemaan hänet taltuttaa sana muukaan.»

Hänen veljensä Héphaistos on vulkaanisen[45] tulen ja takomistaidon jumala. Kerran eräässä vanhempien välisessä perheriidassa hän varomattomuudessaan asettui äitinsä puolelle. Katkeroituneena tästä Zeus singahutti hänet taivaasta alas maahan. Kokonaisen päivän hän kiiti ilman läpi, ennenkuin kosketti maata. Mutta siitä lähtien hän on rampa ja ontuu. Kaunis hän ei ole, kun hän nokisena ja hikisenä tulee nilkuttaen pajastaan. Ei ihmettäkään, että hänen kevytmielinen ja ihana puolisonsa, »meren vaahdosta syntynyt» rakkauden jumalatar Aphrodité (Venus) ei aina ole hänelle uskollinen. Odysseia on tehnyt hänen lemmenseikkailunsa uljaan Areksen kanssa ja sen naurettavansurullisen päättymisen tunnetuksi ihmisten, lapsille.

Hephaistos on saanut vihiä siitä, millä kannalla asia on, ja päättää ottaa puolisonsa rakastajan vangiksi. Hän takoo verkon, hienon kuin hämähäkinverkko, mutta kuulumattoman lujan, ja sen hän ripustaa uskottoman puolisonsa vuoteen yli. Kun hän seuraavalla kertaa saa kuulla, että Ares on luvattomalla käynnillä tämän luona, hän kiiruhtaa sekä raivostuneena että vahingoniloisena paikalle ja tapaa heidät molemmat takertuneina kuin kalat verkkoon.

Vihasta kuohuen hän huutaa muita jumalia kiiruhtamaan sinne. Vitkastelematta he tulevatkin. Ainoastaan miespuoliset — »jumalattaret häpeävät tulla». Siinä seisoo nyt aviomies päivitellen sukulaisten ja ystävien edessä, mikä »häpeämätön heilakka» hänellä on puolisona.

»Naurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten,
Kun he Hephaiston kekseliään näki näppärät keinot.»

Apollon käyttää tilaisuutta kysyäkseen Hermeeltä, jonka moraali ei ole niinkään moitteeton: »Haluaisitko maata noin kietoutuneena?» — »Kyllä», vastaa Hermes, »kauniin Aphroditen parissa.»

    »Noin hän virkki, ja suur' ikivaltain nous ilonauru.
    Maan järisyttäjä vain ei nauranut, vaan yhä pyysi,
     Areen ett' ikiseppo jo laskisi, kuulu Hephaistos.»

Zeus takaa, että petetty aviomies saa hyvitystä. Silloin Hephaistos antaa myöten, ja molemmat syylliset pääsevät pilanteosta ja häpeästä.

Aphroditea seurasi tavallisesti hänen poikansa Èrós (Cupido), pieni veitikkamainen rakkaudenjumala jousineen ja nuolineen.

Niinkuin rakkaudella, niin oli viinilläkin jumalansa. Hänen nimensä oli Diónýsos (Bakkhos, Bacchus). Hänen kulkuansa maailman läpi, jonka tarkoituksena oli tehdä viiniköynnös tunnetuksi ihmislapsille, kuviteltiin kernaasti voittoretkeksi. Viiniköynnösseppele päässä ja murattilehviin kääritty thyrsossauva kädessä hän kulkee jalopeurain ja pantterien vetämissä vaunuissa ja hurjasti tanssivien bakkanttien ympäröimänä.

Apollon ja Pallas Athene (Minerva) olivat jumalista ne, joita kreikkalaiset lähinnä Zeus-isää pitivät suurimmassa arvossa. Apóllón (Apollo) oli totuuden ja valon jumala, runouden ja musiikin suojelija ja yhdeksän muusan eli runottaren johtaja, jotka vaalivat kukin omaa tiedettään tai taidettaan: Kleiō (Clio) historiankirjoitusta, Urania tähtitiedettä, Thaleía (Thalia) huvinäytelmää, Terpsikhóre tanssitaidetta j.n.e. Runottaret oleskelivat parhaasta päästä korkeilla Helikon-, Pindos- ja Parnassos-vuorilla, joita siitä syystä vertauskuvallisessa kielessä käytettiin runoustaiteen tunnuskuvina. Apollonin symboleina olivat lyyra ja laakeriseppele. Apollon on kreikkalaisen mytologian jaloin ja loistavin jumalolento.

Pallas Athēnē oli Zeuksen tytär, mutta ei vaimosta syntynyt. Eräänä päivänä oli Olympoksen hallitsijalla päänkivistys. Silloin Hephaistos iski häntä moukarillaan, ja Zeuksen päästä ponnahti esiin kaunis jumalatar täydessä asevarustuksessa kohottaen voimakkaan sotahuudon. Tämä oli Pallas Athene, järjestyneen taistelun, tieteen ja kulttuurin jumalatar. Ihana hän on, kirkkaan valokehän ympäröimä, neitseellinen ja puhdas kuin Kreikan keväinen taivaanlaki. Viisas ja tarmokas hän on myöskin samoinkuin isänsä, jonka lempilapsi hän on. Athenen pyhä lintu on pöllö, joita lintuja oli niin lukuisasti Ateenan linnavuorella, että muinaisaikaan käytettiin sananpartta »kantaa pöllöjä Ateenaan» samassa merkityksessä, kuin me sanomme »mennä merta edemmäksi kalaan».[46]

Athenen kanssa sukua oleva olento on Ártemis (Diana), kuun ja metsästyksen jumalatar, joka samalla kertaa on metsänriistan ja neitseellisen puhtauden suojelija. Mikä muu kansa olisi kyennyt luomaan kaksi sellaista neitseellistä ihanneolentoa, kuin nämä molemmat jumalattaret ovat, samalla puhtaat, viisaat, terveet ja lujatahtoiset!

Toinen Zeuksen lapsista on Hermes (Mercúrius), jumalien sanansaattaja, joka kuvissa tunnetaan siivillä koristetusta hatustaan ja siivellisistä jalkineistaan. Kädessään hänellä on kultainen airuensauva. Neuvokas ja viekas kun on, palvellaan häntä kaupan jumalana, mutta näkevätpä varkaatkin hänessä suojelusherransa. Hänen poikansa Pān pukinjalkainen jumala, joka soittelee paimenpilliä, on paimenten elämäniloinen ja luontoa rakastava haltia.

Näin oli koko muinaismaailma täynnä jumalia ja jumalankaltaisia olentoja. Jokaisella lähteellä oli nymfinsä, jokaisella joella jumalansa; jokaisella vuorenhuipulla asui jumalolentoja, ja vähän kaikkialla oli pyhiä puita ja pyhiä kiviä.

Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat naiivin ajan mielikuvituksen luomia ja niissä oli paljon toivomisen varaa täydellisyyden suhteen, mutta juuri sentähden ne olivat lähempänä ihmisiä kaikkine heidän puutteellisuuksineen. Ihmislapset tulivat ikäänkuin luottamuksellisempiin ja toverillisempiin väleihin jumalisän kanssa, joka olemukseltaan oli heidän kaltaisensa. »Jumala, joka on ylimaailmallinen ja kuitenkin voi rakastaa ja suuttua, surra ja hymyillä niinkuin minä — hänestä voin saada uskotun ystävän», helleeni ajatteli lapsellisen iloisessa hurskaudessaan.

Kreikkalaiset olivat tavattoman sopusuhtainen ja onnellinen kansa, jolla oli valoisa käsitys olemassaolosta ja jota itämainen synnin- ja syyllisyydentunto ei painanut. »Saarnaajan synkkää oppia kaiken turhuudesta kreikkalainen ei koskaan omaksunut», kuten Schück sanoo, »sen paremmin kuin hän tunsi niitä sieluntuskia, jotka raatelivat munkkia hänen taistellessaan syntiä ja maailmaa vastaan».

Yhdessä kohden kreikkalaisen uskonnollinen käsitys oli kuitenkin synkkä, ainakin meidän kannaltamme katsottuna. Kuolema on kaiken onnellisuuden loppu. Yölinnun lailla liidellen sielu erkanee valittavin äänin ruumiista, ja kurja varjoelämä Hadeksessa[47] alkaa. »Mieluummin päiväläisenä köyhimmässä talonpoikaistalossa kuin vainajien kuninkaana!» sanoo Akhilleus, kun Odysseus manaa esiin hänen haamunsa manalasta. Sellainen käsitys tulevasta kohtalosta kysyy todellakin rohkeutta, jos mieli elää iloisena.

Mutta mikä on sitten elämän merkitys ja tarkoitus? Kunniakas maine. Kunnia on muinaiskreikkalaisessa uskonnossa kaiken yläpuolella. »Olla vaikkapa vain valituslaulu rakastetun suussa on ihanaa.» Koskaan unhoon jäämättä elää uudestaan esikuvana sukupolvesta sukupolveen, se on kuolemattomuutta, se on ikuista elämää. Parempi siis sankarin kuolema nuoruuden kukoistuksessa kuin pitkä elinkausi ilman kuuluisuutta! Akhilleuksen oli valittava. Hän valjastaa hevosensa sotavaunujen eteen kokeakseen kohtalonsa. Toinen hevosista painaa alas päänsä, niin että harja viistää maata, ja sanoo: »Tuhon päivä lähestyy sinua, ja me viemme sinut taisteluun.» — »Tiedän sen itse», uros vastaa kaihomielin, »mutta en epäröi.» Ja sotahuudon kohottaen hän ajaa eläimet taistelun tuoksinaan. Tulkoon, mitä tuleman pitää!

Otto Kern, Ûber die Anfänge der hellenischen Religion. Martin P:n
Nilsson, Olympen.

Martin P:n Nilsson, Den grekiska religionens historia. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Hugo Bergstedt, Den klassiska gudavärlden i svensk diktning. (Verdandin kirjasia n:o 252.)

SANKAREJA JA SANKARISATUJA.

Jumalien ja ihmisten välillä olivat herokset eli sankarit, joiden urotyöt antoivat aiheita moniin taruihin ja lauluihin. Heroksia luultiin yleisesti jumalan ja maallisen naisen tahi jumalattaren ja maallisen miehen jälkeläisiksi. Heroksia olemme tavanneet Troian sodan sankaritaruissa, ja heihin kuului myöskin Theseus. Useita näistä sankariolennoista tapaamme tuonnempanakin suurten kreikkalaisten murhenäytelmänkirjoittajain teoksissa.

ORPHEUS JA EURYDIKE

Traakiassa eli monta tuhatta vuotta sitten Orpheus-niminen laulaja, joka oli laulunjumalattaren, sankarirunon runottaren Kalliopen poika. Hän lauloi ja soitti niin ihmeellisen kauniisti ja hurmaavasti, että metsän pedotkin kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Samoin tekivät metsän puut, yksinpä kova kalliokin. Soinnukkailla sävelillään hän hillitsi myrskyn, ja meren aallot asettuivat. Sanottiin itse jumalien lahjoittaneen hänelle ihmeellisen lyyryn, jolla hän soitti.

Orpheus eli onnellisena vaimonsa Eurydiken kanssa. Mutta eräänä päivänä kohtasi heitä onnettomuus. Myrkyllinen käärme puri Eurydikeä, joka siitä heitti henkensä, ennenkuin apua saatiin. Rajaton oli Orpheuksen suru. Tätä lieventääkseen hän etsi syrjäisiä paikkoja, ja siellä hän valitti kallioille ja metsän puille suruansa ja kaihoansa. Vihdoin hän päätti astua manalaan ja rukoilla Hadesta, että tämä antaisi hänelle takaisin hänen rakkaan puolisonsa.

Jylhän vuorenrotkon läpi ja pitkää maanalaista käytävää kuljettuaan hän saapui Styks-joelle ja pääsi Khārōnin lautalla toiselle rannalle. Hetken perästä hän oli salissa, jossa Hades puolisoineen istui valtaistuimellaan. Ankara oli muodoltaan manalan valtias kysyessään, miten Orpheus oli kuoleman kutsumatta tohtinut tunkeutua hänen valtakuntaansa. Orpheus ei vastannut, vaan tarttui lyyryn kieliin ja ilmaisi kaihoisin soinnuin syvän surunsa. Sitten hän lauloi laulun, joka niin valtavasti tulkitsi hänen tunteensa, että Hades ja hänen puolisonsa heltyivät ja lupasivat, että Eurydike saisi seurata häntä takaisin maan päälle. Kuitenkin vain yhdellä ehdolla: Orpheus ei saisi kääntyä häntä katsomaan, ennenkuin hän oli päässyt manalasta päivän valoon. Jos hän tuskan tai kaipauksen valtaamana unohtaisi lupaukseen liittyvän ehdon, hän menettäisi hänet ikuisiksi ajoiksi.

Onnellisena Orpheus lähti sieltä, vakaasti päättäen olla taakseen katsomatta, ennenkuin olisi ehtinyt takaisin maan päälle. Onnellisesti sivuutti hän Kerberos-koiran, kauhean kolmipäisen hirviön, joka vartioitsi Hadeksen porttia.

Laulajan tarvitsi vain näppäillä muutamia sointuja lyyryllään, niin koira heti vaikeni eikä edes murahtanut.

Koko vaelluksen aikana Orpheus oli kuulevinaan takanaan Eurydiken askeleita. Jo oli hän niin lähellä manalan uloskäytävää, että hän näki päivänvalon loistavan sisään. Mutta silloin oli yhtäkkiä kuin askelten kaiku hänen takanansa olisi vaiennut. Tuskan vallassa hän katsahti taakseen: tuossahan seuraa puoliso häntä kintereillä! Mutta hänen vieressään seisoo Hermes, sielujen saattaja, kutsuen hänet takaisin manalaan. Hän on jo tarttunut Eurydiken käsivarteen viedäksensä hänet mukanaan. Orpheus ojentaa rakastettuansa kohti käsivartensa toivoen voivansa pitää hänet luonansa. Turhaan — hän hapuilee vain tyhjää ilmaa, mutta armaan puolisonsa hän näkee häipyvän kaukaiseen etäisyyteen. Hän kuulee vain, kuinka hän heikolla äänellä kuiskaa hänelle jäähyväiset ainaiseksi.

Kauan hän seisoi kauhusta kangistuneena ja katseli hänen jälkeensä. Vihdoin hän havahtui huumauksestaan ja vaelsi uudestaan manalaan. Mutta nyt oli Kharon taipumaton, vaikka Orpheus kuinkakin pyysi ja rukoili päästäkseen lautalla Hadeksen asuntoon. Vasta kuin kuolema vihdoinkin kutsui laulajan sinne, saattoi hän jälleen yhdistyä rakkaaseen Eurydikeensa.

SATU HERKULEESTA.

Herkules, jota kreikkalaiset nimittivät Hērakleeksi, oli voimiltaan kaikkia muita muinaistarujen sankareita kuuluisampi. Hänen isänsä oli Zeus, ja äiti oli Theban kuningatar. Jo kehdossa kerrotaan Herkuleen antaneen näytteen voimastaan. Eräänä päivänä tavattiin hänet makaamassa tyytyväisenä iso käärme kummassakin kädessä. Ne hän oli sormin kuristanut kuoliaaksi, kun pedot tulivat madellen tappaakseen hänet.

Nuorukaiseksi varttuneena hän paimensi isänsä karjoja. Eräänä päivänä karjoineen samoillessaan hän tuli tienhaaraan, missä kohtasi kaksi jumalatarta. Toinen oli kaunis ja lupasi nuorukaiselle nautintorikkaan elämän, jos hän tahtoisi seurata häntä. »Ken olet?» Herkules kysyi. »Olen nautinnon jumalatar», tämä vastasi. Toinen jumalatar oli muodoltaan ankara ja totinen. Se oli hyveen jumalatar. Hän sanoi nuorukaiselle: »Tie, jolle tahdon viedä sinut, on täynnä vaivoja ja kärsimyksiä, mutta sen lopussa odottaa sinua kuolematon sankarimaine ja sija Olympoksen jumalain joukossa.»

Kohtalon päätöksestä oli Herkuleen mentävä palvelemaan Mykenen raukkamaista Eurystheus-kuningasta ja suoritettava kaksitoista kuninkaan määräämää mitä vaikeinta tehtävää. Vasta sen tehtyään pääsisi hän vapaaksi Eurystheuksen orjuudesta. Herkuleen onnistui suorittaa kaikki tehtävät, ja muisto niistä elää sadussa kertomuksena Herkuleen kahdestatoista urotyöstä.

Hänen ensi tehtävänsä oli tappaa Nemean jalopeura. Nemean kaupungin seuduilla Argoliksen maakunnassa teki kauhea jalopeura suuria tuhoja. Ei kukaan ollut voinut surmata sitä, sillä sen nahkaa eivät nuolet ja keihäät pystyneet lävistämään. Mutta Herkules antoi pedolle niin voimakkaan iskun nuijallaan, että se vaipui tunnottomana maahan, ja ennenkuin se oli ehtinyt tointua, Herkules oli molemmin käsin tarttunut sitä kurkkuun ja piti petoa näin, kunnes se kuristui kuoliaaksi. Jalopeuran vuotaa hän käytti sitten suojaviittanaan.

Jonkin ajan perästä hän kävi Lernan hydran (vesikyyn) kimppuun. Se oli kauhea käärmeenkaltainen monipäinen hirviö, joka asusti samassa maakunnassa Lernan rämeissä. Herkules hakkasi ensin poikki muutamia hydran päitä, mutta jokaista poikkihakattua kohti kasvoi heti kaksi uutta päätä sijaan. Silloin hän käski erästä aseveljeään hankkimaan kekäleitä ja kärventämään haavat, aina sitä mukaa kuin hän hakkasi päät poikki. Kun hirviö lopulta makasi maassa hengettömänä, hän kastoi nuolensa sen myrkkyyn, niin että ne ehdottomasti tappoivat sen, johon ne sattuivat.

Näin Herkules suoritti toisen vaikean tehtävän toisensa perästä. Aivan mahdottomalta näytti yhtenä päivänä puhdistaa Augeias-kuninkaan tallit, joihin monen tuhannen eläimen lanta oli saanut kokoontua kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Mutta Herkules ratkaisi tehtävän johtamalla Alpheios-joen tallien läpi. Hetken kuluttua oli kaikki lantaläjät poishuuhdottu.

Suurta kunniaa tuotti Herkuleelle Hesperidien kultaomenain noutaminen. Hesperidit, illan tyttäret, asuivat kaukaisimmassa lännessä, maan äärillä, ihanassa puutarhassa, missä kasvoi kultaisia omenoita kantava puu, jota kauhea lohikäärme vartioitsi. Matkalla sinne Herkules kohtasi jättiläisen, joka vaati häntä kaksintaisteluun. »Olen Antaios», hän sanoi, »ja äitini on Maa. Kaikkien muukalaisten on taisteltava kanssani, ja heidät kaikki minä surmaan. Niin on sinunkin käyvä.»

Näin sanoen hän hyökkäsi Herkuleen kimppuun, mutta ankaran painin jälkeen tämä heitti vastustajansa maahan. Heti hän kuitenkin nousi ylös uusin, entistä suuremmin voimin. Tämä toistui moneen kertaan. Viimein Herkules ymmärsi, että Antaios vain voimistui joka kerta, kun hän kosketti maa-emoaan. Sentähden hän nosti seuraavalla kerralla jättiläisen korkealle ilmaan eikä heittänyt häntä maahan, vaan piti häntä tässä asennossa niin kovassa puristuksessa, että hän tukehtui.

Vihdoin Herkules saapui maailman etäisimpiin ääriin, missä Atlas-jättiläinen hartioillaan kantoi taivaan kantta. Herkuleen kehoituksesta hän suostui menemään puutarhaan ja tuomaan kultaomenat, jos Herkules sillä välin kantaisi taivaan kantta. Mutta kun jättiläinen palasi omenat kerallaan, ei hänellä ollut lainkaan halua ottaa raskasta taakkaansa uudelleen hartioilleen. »No», sanoi Herkules, »niin ollen on minun kai edelleen hoidettava sinun tehtävääsi. Auta minua vain hetkinen, kunnes lasken tyynyn sen alle hartioilleni!» Sitä pientä apua Atlas toki ei tahtonut kieltää häneltä. Mutta heti kuin Herkules tunsi vapautuneensa taakastaan, hän lähti pois vieden omenat mukanaan ja jätti Atlaan taivaankantta kantamaan.

Viimeinen Eurystheuksen Herkuleen suoritettavaksi määräämistä töistä oli tuoda manalasta Kerberos-koira. Vaikka Herkules oli rohkea, hän kuitenkin sykkivin sydämin lähti taipaleelle varjojen synkkään maailmaan. Ja ellei Hermes, jumalten sanansaattaja, olisi ollut hänen apunaan, niin hän varmaan ei olisi onnistunut. Kun Herkules ja Hermes saapuivat musta-aaltoiselle Styks-joelle, kieltäytyi Kharon laskemasta heitä yli, mutta Hermes pakotti hänet siihen. Joen toisella rannalla ojennettiin heille, samoinkuin kaikille vainajille, pikarillinen vettä unholan virrasta. Mutta Herkules varoi juomasta sitä. Vihdoin molemmat vaeltajat tulivat Hadeen luo, joka Hermeen pyynnöstä salli Herkuleen hetkeksi viedä Kerberoksen maan päälle.

Oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty saada mukaansa tuo kolmipäinen raju peto, jonka päistä hiusten asemesta kiemurteli käärmeitä. Silmät raivosta hehkuen hirviö ryntäsi Herkulesta kohti, kuin olisi se tahtonut särkeä kahleensa, ja nosti haukunnan niin ankaran, että koko manala vapisi perustuksiaan myöten ja kaikki varjot kauhun valtaamina pakenivat. Mutta Herkules ei tuosta säikähtynyt, vaan heittäytyi takaapäin pedon päälle ja kietoi kätensä sen kolmen kaulan ympäri, kunnes koira tunsi tavanneensa väkevämpänsä. Silloin Herkules antoi sen jälleen vapaasti hengittää, ja nyt oli hirviö kesytetty. Pelosta vavisten se ryömi Herkuleen jalkoihin ja alistui hänen talutettavaksensa. Kun Herkules sitten näytti Kerberoksen Eurystheukselle, tämä oli jähmettyä kauhusta, ja käski heti paikalla viedä pedon takaisin manalaan. Herkules teki niin. Kun hän palasi manalan portille, laski hän koiran vapaaksi, ja kahleet perässä laahaten Kerberos syöksyi sisään pimeästä käytävästä.

Nyt Herkules oli päässyt vapaaksi Eurystheuksen palveluksesta, mutta silti hän ei vetäytynyt rauhaan, vaan lähti taistelemaan toisia vahingollisia hirviöitä vastaan ja eri tavoin auttamaan ihmisiä. Puolisokseen hän otti kauniin kuninkaantyttären Deianeiran. Kerran tämän kanssa kulkiessaan hän saapui vuolaalle virralle. Kun Herkules mietiskeli, miten saada puolisonsa ylitse, tuli eräs Nessos-niminen kentauri, joka oli puoleksi ihminen, puoleksi hevonen, tarjoutuen ottamaan Deianeiran selkäänsä ja viemään hänet yli. Sekä Herkules että hänen puolisonsa olivat kiitollisia avusta. Mutta kun kentauri oli uinut toiselle rannalle, lähti hän nelistämään pois Deianeira selässään. Herkules ampui silloin hydran vereen kastetun nuolen Nessokseen. Kuollessaan kentauri mietti kostoa. Hän kehoitti Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti hänen haavastaan. »Jos Herkules joskus hylkäisi sinut», hän sanoi, »sinun ei muuta tarvitse kuin sivellä vertani hänen vaatteilleen, niin hänen rakkautensa sinuun uudistuu.» Omaksi ja Herkuleen onnettomuudeksi Deianeira uskoi, mitä kentauri sanoi.

Jonkin ajan kuluttua Herkules otti erään nuoren ja ihanan kuninkaantyttären sotavangiksi. Silloin Deianeira mustasukkaisena siveli Nessoksen verta upeaan pukuun, jonka hän oli ommellut puolisolleen. Mutta veri oli Herkuleen nuolen myrkyttämä, ja tuskin oli uros pukenut ylleen uuden puvun, ennenkuin mitä kauheimmat tuskat valtasivat hänet. Puku liimaantui ruumiiseen kiinni, ja kun hän koetti riistää sitä yltään, lähti sen mukana kokonaisia lihakimpaleita. Silloin hän ymmärsi, että hänen oli kuoleminen, ja käski poikansa rakentaa rovion, jonka liekeissä hän päätti maallisen vaelluksensa. Mutta hänen sielunsa nousi Olympokseen, jossa jumalat ottivat hänet vastaan, ja Zeus ja Hera antoivat hänelle vaimoksi tyttärensä Hēbōn, iäisen nuoruuden jumalattaren.

DELPHOIN ORAAKKELI.

Jumalat ilmaisivat ihmisille tahtonsa enteillä, ennen kaikkea oraakkelien kautta.[48] Kuuluisimmat näistä pyhäköistä olivat Zeuksen oraakkeli Epeiroksen Dodonassa, missä tiedustelijat saivat vastauksen ikivanhan pyhän tammen huminasta, ja Apollonin Delphoissa, joka oraakkeli kauan oli etevin koko maailmassa. Itse paikka, jossa Apollonin pyhäkkö muinoin sijaitsi, virittää mielen hartaaksi ja haaveelliseksi. Pilvenkorkuisen Parnassoksen alarinteellä, yllänsä äkkijyrkät kallionseinämät ja alla syvä kuilu, sijaitsi muinainen Delphoi, eristettynä maailman hyörinästä, puserrettuna jylhien, melkeinpä kauhistuttavien vuorten väliin. Täällä ollaan suuren hiljaisuuden maailmassa, alkuvoimien parissa. Täällä muinaisajan ihmiset elelivät jokapäiväistä elämäänsä paimenina, öljypuiden ja viiniköynnösten kasvattajina, allaan pohjattomat syvyydet, taistellen petoeläinten kanssa. Ihminen ei missään muussa paikassa tuntenut itseään siinä määrin jumalvoimista riippuvaksi kuin täällä. Täällä ollaan lähellä luonnon ja heräävän jumalanpalvonnan salaisuuksia, lähellä sitä astetta ihmiskunnan elämässä, jolloin palveltiin kiviä ja pyhiä puita, lähellä alkuaikaa, ennenkuin Apollon, valon jumala, oli ottanut haltuunsa nämä jylhät seudut, missä maanjumalatarta aikaisemmin palveltiin alkeellisin menoin; niin onkin helpompi käsittää Pythian, Apollonin papittaren, pyhää haltioitumista.[49]

Mutta sen ikivanhan palvontapaikan yläpuolella, jonka Apollon teki pyhäkökseen, Parnassoksen huipulla, bakkantit viettivät hurjia orgioitaan Dionysoksen kunniaksi. Valtavan korkeutensa, metsiensä, lirisevien vuoripurojensa, tippukivien verhostamien luoliensa tähden kreikkalaiset pitivät tätä huipussaan hopealta hohtavaa vuorta Dionysoksen ja bakkanttien, Panin ja nymfien arvon mukaisena asuntona. Siihen vuoden aikaan, jolloin pimeys näytti olevan voittamaisillaan valon, he kokoontuivat Delphoista, Boiotiasta ja Attikasta hurjiin yöllisiin karkeloihin, heiluttaen soihtuja ja thyrsossauvoja, hajalla hapsin, pyhät käärmeet käsissään, kimeäin ja kumisevien rumpujen soidessa. Tässä »pyhässä hurmiotilassa» he luulivat sielunsa vapautuvan ruumiista ja yhdistyvän jumalaan, niin että he saattoivat nähdä tulevaisuuteen ja profetoida.[50]

Mutta alempana Parnassoksella oli valonjumalan palvojilla paikkansa. Koko helleeniläismaailmasta, vielä kauempaakin he kokoontuivat hänen temppeliinsä pyytämään jumalalta neuvoa ja apua suurissa ja pienissä huolissa. He kysyvät häneltä, tuleeko hyvä vai huono viljavuosi, tuleeko heidän ostaa orja, pitääkö heidän mennä naimisiin vai eikö. Ja kun mies on ottanut tuon ratkaisevan askeleen, saattaa tapahtua, että hän pyytää selvitystä huolestuttavaan kysymykseen, kantaako hänen vaimonsa sydämensä alla hänen vai toisen miehen lasta. Toinen haluaa tietää, uskaltaako hän lainata rahoja sille ja sille miehelle, ja kolmas voi esittää sellaisia kysymyksiä kuin muuan mies teki Zeuksen oraakkelille Dodonassa: »Kuka on varastanut patjani ja päänalukseni?»

Mutta kaupungeista ja valtioista saapuu kokonaisia lähetystöjä tiedustelemaan oraakkelilta jumalien tahtoa, kun taivaanmerkkejä ja muita ihmeellisiä enteitä on ilmestynyt, kun nälänhätä ja rutto raivoaa, ja kun on ratkaistava tärkeitä valtiollisia kysymyksiä.

Ennenkuin pyhiinvaeltajat astuvat sisään Apollonin temppeliin, he puhdistautuvat lauluissa ylistetyn Kastalian lähteen kristallikirkkaissa »hopea-aalloissa» ja uhraavat senjälkeen pyhäkön edustalla olevalla alttarilla.

Temppelin eteisessä mieli virittyy hartauteen ja ajatteluun kultakirjaimin kirjoitetuista mietelauseista, joita on luettavana seinillä. Niitä pidetään Kreikan seitsemän viisaan sepittäminä, ja niissä saarnataan maltillisuutta ja kohtuullisuutta. Ylimielisyyttä helleenit pitävät suurimpana syntinä. Ei kukaan voi siihen määrin suututtaa jumalia kuin ihminen, joka ei tahdo myöntää mitään rajoja omalle tahdolleen. Oman rajoituksensa tajuaminen on sentähden jokaisen kuolevaisen ensimmäinen velvollisuus, ja Apollonin pyhäkön piirtokirjoitusten joukosta lukee ensimmäisenä kehoituksen: »Tunne itsesi!»[51] Näiden viisaudensanojen rinnalla loistaa mietelmä: »Kohtuus kaikessa!» ja samaa merkitsevät varoitussanat: »Ei missään liioittelua!» Näihin mietelmiin sisältyy parasta, mitä helleeninen henki on keksinyt. Kohtuullisuus, itsehillintä, itsensä voittaminen olivat päähyveitä, jotka tarkoin erottivat helleenit »barbaareista».

Muiden Kreikan seitsemän viisaan lausumia mietelmiä, joista huokuu syvästi tunnettua elämänkokemusta, ovat esim. nämä: »Onneton on vain se, joka ei voi kestää onnettomuutta», ja »Varmuus on turmion edelläkävijä».

Vastaukset kyselyihinsä pyhiinvaeltajat saivat temppelin kaikkein pyhimmästä, jonne heitä itseään ei kuitenkaan koskaan laskettu. Siellä Pythia, Apollonin papitar, istui kolmijalalla »maan kidan» päällä, joka johti maanalaiseen luolaan. Pythian tuli olla vapaasukuinen delphoilainen neitsyt ja vihkiä elämänsä siveydelle. Horrostilaan vaipuneena, kuten nykyajan medio, hän lausui sekavia sanoja, jotka Apollonin papit merkitsivät muistiin ja sommittelivat ajatuksia sisältäviksi. Roomalaisajalla sanottiin, että hänen haltioissaolonsa aiheutui vuoren halkeamista nousevista höyryistä, jotka sumensivat hänen mielensä; mutta vanhemmat kreikkalaiset kirjailijat eivät mainitse siitä mitään.

Oraakkelille antoivat arvoa ja valtaa ihmisiin tulevaisuuden ennustukset, mutta varsinkin se, että omantunnontuskissa olevat ihmiset saivat siltä hyviä neuvoja ja apua saavuttamaan rauhan jumalien kanssa. Tämä oli pyhäkön päätehtävä. Lukemattomille sieluille, joita epätietoisuus oli vaivannut, oli siunauksellista, että oraakkeli vihdoin saattoi heidät tekemään päätöksen, jonka he iloisin mielin ja luottamuksin saattoivat panna toimeen, koskapa jumalat olivat sille antaneet vahvistuksensa. Ja voimme olla varmat, että oraakkelin neuvomat toimenpiteet yleensä olivat parhaat, koska sen papit olivat viisaita miehiä, joilla oli paljon elämänkokemusta ja ihmistuntemusta. Heillä oli neuvoja ja keinoja päästäkseen selville neuvon kysyjistä, joiden kohtalon he ottivat käsiinsä. Koska he olivat likeisessä yhteydessä koko helleenisen maailman kanssa, heillä oli myöskin tarkat tiedot asiain tilasta, kun oli ryhdyttävä tärkeihin ratkaisuihin, ja he voivat sentähden antaa parhaimpia neuvoja. Oraakkelilla oli nimittäin osittain eräänlaisia vakinaisia edustajia tärkeimmissä kreikkalaisissa kaupungeissa, osittain lähetettiin tuon tuostakin lähetystöjä eri suuntiin, ja nämä oraakkelin diplomaatit antoivat papistolle tiedon kaikesta, mikä oli tärkeätä valtiollisten ja muiden suuriarvoisten kysymysten arvostelua varten.

Kun lähettiläitä saapui jostakin valtiosta kysymään oraakkelilta neuvoa, Apollonin papit olivat ennakolta saaneet tiedon tilanteesta. Ja oraakkeli oli ottanut kultaiseksi säännöksi valtiollisissa riidoissa koettaa olla hyvissä väleissä vahvimman kanssa. Varmuuden vuoksi papit tekivät tarkkoja muistiinpanoja kysymyksistä ja vastauksista. Nämä merkittiin puutauluihin, jotka ajan mittaan muodostivat kokonaisen temppeliarkiston ja jotka otettiin esille tarpeen sattuessa, esim., kun tiedustelija tuli uudelleen. Sillä tavoin oraakkelinvastausten anto vakiintui tavaksi, jota tarkoin noudatettiin, ja varmaankaan ei mikään voinut olla omiaan valtavammin vaikuttamaan, kuin milloin tiedustelija monen vuoden kuluttua sai aivan saman oraakkelinlausunnon kuin ensimmäisellä kerralla.

Täten oraakkeli arkistoineen oli verrattavissa suureen nykyaikaiseen tiedustelutoimistoon. Ja joskin siellä toisinaan erehdyttiin, niin maine oli yleensä sangen helposti pelastettavissa, koska vastaukset useinkin olivat hämäriä ja monimielisiä. Olisi tosiaan ollut sangen hämmästyttävää, ellei oraakkeli olisi keksinyt jotakin keinoa pulasta selviytyäkseen. Suuren thebalaisen valtiomiehen ja sotapäällikön Epaminondaan mieleen oraakkeli oli teroittanut, että hänen tuli varoa »pelagosta». Ja pelagos merkitsee merta. Mutta Epaminondas kaatuikin Arkadiassa, mahdollisimman kaukana merestä olevassa seudussa. Tästä kiusallisesta tosiseikasta oraakkelin papit selviytyivät huomauttamalla, että erään taistelutanteren lähellä olevan metsän nimi oli Pelagos — tai se sai siitä lähtien sen nimen.

Parempi onni oraakkelilla oli ennustaessaan, että peloponnesolaissota — josta puhumme tuonnempana — tulisi kestämään 27 vuotta. Todellakin se todistaa pappien oikein arvostelleen asiantilan, että he ennakolta arvasivat sodasta tulevan pitkällisen. Kolme kertaa yhdeksän oli tosin vain pysyväinen kaava, jota käytettiin pitkiä ajanjaksoja ennustettaessa, mutta tässä tapauksessa tuo mystillinen luku oli tavattoman onnellisesti valittu. Oraakkelilla oli sillä kertaa onni siinäkin, että se alusta loppuun asti piti sparttalaisten puolta, jotka lopulta voittivatkin sodan. Sitävastoin Apollonin papit suuressa kreikkalaisten ja persialaisten välisessä voimienmittelyssä olivat iskeneet kiveen arvostellessaan persialaisten luvun liian suureksi ja ollessaan sitä mieltä, että valtava hyökkäysarmeija tulisi musertamaan helleenit. Kun nämä kuitenkin kaikesta huolimatta pääsivät voitolle, oraakkeli antoi heidän tietää, että heidän oli kiittäminen voitosta sen sekaantumista asiain menoon yliluonnollisten voimien avulla. Sen jälkeen tuli Apollonin papisto entistään vielä varovaisemmaksi ennustuksiaan sommitellessaan. Ja kun myöhemmin boiotialaiset Epaminondaan etevällä johdolla aivan odottamatta esiintyivät Kreikan johtavana kansana, niin heidän ja oraakkelin välit muuttuivat heti varsin hyviksi, vaikka boiotialaiset monine omine oraakkeleineen aikaisemmin olivat olleet Delphoin pahimpia kilpailijoita.

Oraakkelin historian kauneimpia lehtiä ovat ne, jotka kertovat, mitä se on saanut aikaan yhteiskuntaelämän sivistämiseksi. Varmana lienee kai pidettävä, että Delphoin Apollon on tehokkaasti vaikuttanut verikoston lieventymiseen Kreikassa. Hän on tarjonnut heikoille ja sorretuille apua perustamalla turvapaikkoja, joissa he voivat saada turvaa mahtavia ahdistajia vastaan, elleivät itse olleet syypäitä veritekoon. Näin Apollonin papit ovat harjoittaneet ihmisyyden palveluksessa siunausta tuottavaa toimintaa, joka on verrattavissa keskiaikaisen kirkon vaikutukseen tapojen sivistämiseksi raakojen germaanilaiskansojen keskuudessa.

Kauan Delphoi oli koko Kreikan uskonnollisena ja siveellisenä keskuksena. »Hellaksen liesi», joksi sitä nimitettiin, merkitsi helleeneille samaa kuin Rooma keskiajan kristityille ja Mekka muhamettilaisille. Oli jotakin vertauskuvallista siinä, että paikkaa pidettiin maapallon keskipisteenä, ja tätä ajatusta symboloi temppelin sisällä oleva pyhä, munan puolikkaan muotoinen kivi, jolla oli nimi »omphalos», maan napa. Sen kiven kohdalla kerran kaksi Zeuksen lentoon laskemaa kotkaa tullut oli vastakkain, toinen idästä, toinen lännestä. Pyhän kiven jäljennös oli asetettu temppelin edustalle, ja tämä on löydetty. — Läheltä ja kaukaa tulvaili lahjoja oraakkelille niin runsaassa määrin, etteivät kaikki mahtuneet Apollonin temppeliin. Varakkaammat Kreikan valtiot rakensivat tällöin aarreaittoja paikalle ja säilyttivät niihin jumalalle antamansa lahjat.[52]

Kuuluisin kaikista jumalan kunnialahjoista oli Kroisoksen antama kulta- ja hopealahja, jonka arvo nousi noin 100 miljoonaan markkaan, joukossa aitokultainen jalopeurankuva.

Oraakkelin yleismaailmallista arvoa kuvaavaa on, että kun maanjäristys lähes neljä vuosisataa e.Kr. hävitti Apollonin temppelin ja keräys pantiin toimeen sen uudestaan rakentamiseksi, rahoja tulvaili aina Krimistä saakka, ja faaraokin avusti melkoisella määrällä.

Mutta oli tuleva aika, jolloin Delphoin rikkaudet houkuttelivat jumalattomia miehiä ja kansoja ryöstöön. Traakia- laiset joukkiot hävittivät ja polttivat, roomalaiset sotilaat ja keisarit ryöstivät suunnattomat määrät temppelin aarteita ja taideteoksia, ja yltiöpäiset kristityt kävivät kiivaasti tämän pakanuuden tuen kimppuun. Varsinkin kohdistui hävitystyö temppelin kaikkein pyhimpään, missä Pythia ennusteli. Täällä on hävitetty aina perustuksia myöten. Saattaa kuitenkin olla niinkin, että viimeiset pakanat tahtoivat viedä täältä Apollonin palvonnan suuren salaisuuden mukanaan hautaan. Maanjäristykset ja vesitulvat täydensivät sitten ihmiskätten alullepanemaa hävitystä. Rooman viimeinen pakanallinen keisari, Julianus luopio, joka eli neljännen vuosisadan keskivaiheille e.Kr., koetti valaa uutta eloa Delphoin-kulttiin, mutta Pythia ilmoitti hänelle — muutoin oraakkelin viimeinen vastaus — että »temppeli on maahan Rajoitettu, eikä siellä enää ole Phoibos Apollonilla asuntoa, ennustuksen lähde on mykkä, sen veden kuiske on vaiennut.»

Vihdoin ihmiset rakensivat asuntojaan sille maaperälle, joka muinoin oli ollut valonjumalalle pyhitetty. Siihen paikkaan syntyi kokonainen kyläkunta. Ja kun vuonna 1892 pantiin toimeen suuria kaivaustöitä Ranskan valtion kustannuksella, arkeologit ryhtyivät ensi töikseen siirtämään kylän toiseen paikkaan.

Työstään muinaistutkijat ovat täällä saaneet runsaita satoja, ennen kaikkea kivikirjoituksia, mutta myöskin taide- teoksia ja muinaiskreikkalaisen rakennustaiteen jätteitä. Tuskinpa lienee kaivausta, joka yhtä suuressa määrin kuin tämä on laajentanut tietojamme Kreikan kulttuurista ja historiasta.

Hans Larsson, Claes Lindskog och Martin P:n Nilsson, Athena, bilder ur den hellenska kulturvärlden.

OLYMPIA JA OLYMPIALAISET KISAT.

Henkevä kreikkalainen kirjailija Lukianos, joka eli toisen vuosisadan alkupuoliskolla j.Kr. ja joka on tullut kuuluisaksi ivallisen vuoropuhelun luojana, panee eräässä keskustelussaan skyyttalaisen miehen, joka on tehnyt matkan Hellaaseen, kysymään Solonilta, mitä kreikka- laisten voimisteluharjoitukset ja kilpailut hyödyttävät. »Hehän piehtaroivat sannassa kuin siat», sanoo skyyttalainen; »he puskevat kuin pukit. Toisinaan siellä riehutaan hurjimusten tavoin; näyttää siltä, kuin yhden ja toisen onnenhylkimän, joka on saanut nyrkiniskusta poskeensa, täytyisi sylkeä hampaat suustansa — niin täynnä tomua ja verta hänen suunsa on. Ja kuitenkaan purppuraviittaan puettu mies, joka puvusta päättäen varmaankin on hallitus- viranomainen [palkintotuomari], ei erota heitä toisistaan; eipä suinkaan, päinvastoin: hän yllyttää heitä ja ylistää iskunantajaa. Haluaisin tietää, mitä hyötyä siitä on; minusta on kaikki tuo hulluutta.»

Solon koettaa tehdä selväksi tuolle kiinnostuneelle »bar- baarille», kuinka suuriarvoisia nämä ruumiinharjoitukset, jotka voivat näyttää niin epämiellyttäviltä ja vaarallisilta, ovat sekä ruumiille että sielulle: »Ei pidä urhoollisen miehen ruumiin olla lihava ja valkoinen kuin naisen, joka on pilaantunut kotosalla oleskelemisesta. Ei, katsopa punakoita, päivettyneitä nuorukaisiamme! Sen näköisiä miesten tulee olla; he ovat täynnä eloa ja lämpöä ja miehuuden voimaa, terveyttä uhkuvia, eivät ryppyisiä, eivät kuivia, eivätkä liian painavia, koska ovat ponnistellen ruumiistaan hikoilleet kaiken liikalihavuuden ja pitäneet vain sen, joka on voimakasta ja kiinteää. Tämä on ravinnon valinnan ja voimistelun seurausta. Sillä nämä molemmat ovat ihmisruumiille samaa kuin pohdin vehnälle: kaikki akanat ja vihneet lentävät pois, ja puhdas vilja kokoontuu läjään. — Likahan pestään pois, ja sittenhän mies esiintyy entistään ehompana. Vertaapa vain muutamia noista valkoihoisista, jotka viettävät elämäänsä siimeksessä, kehen hyvänsä niistä, jotka voimistelevat miekkailukoulussa, kun hän on peseytynyt puhtaaksi öljystä ja pölystä! Olen varma siitä, että jos sinulta kysyttäisiin, kummanko näköinen noista kahdesta haluaisit olla, empimättä pitäisit lujannäköistä ja karaistunutta nuorukaista parempana hentoa raukkaa, joka on niin vaalea sen tähden, että hänen verensä on vetäytynyt ruumiin sisäosiin.»

Ja valtiokin hyötyy siitä, että nuori kansalainen harjoittelee voimistelu-urheiluja: »Harjoitusten päämääränä ei suinkaan ole palkintojen voittaminen juhlatiloissa, sillä senhän vain harvat voivat saavuttaa, vaan tarkoituksena on voittaa sekä valtiolle että itselleen paljon suurempaa hyvää. Sillä kaikkien kunnon kansalaisten velvollisuus on ottaa osaa vielä suurempaan kilpataisteluun seppeleestä, joka ei ole tehty muratista tahi öljypuunlehvistä, vaan johon sisältyy ihmisen koko onni ja autuus — tarkoitan taistelua yksityisen vapauden ja koko isänmaan itsenäisyyden ja menestyksen puolesta, ihaninta, mitä voimme jumalilta anoa. Kaikki tämä on nivottuna siihen seppeleeseen ja on siinä kilpailussa voitettavana. Siihen kilpailuun puheenalaiset harjoitukset ja ponnistelut ovat vain valmistuksia.»

Lukianos viittaa myöskin voimisteluharjoitusten esteettiseen puoleen: »Koska nuorukaisten on riisuutuminen suuren ihmisjoukon edessä, niin luulemme heidän huolehtivan kauniista ulkomuodosta, niin ettei heidän tarvitse hävetä esiintymästä alastomina.»

Hän siirtyy sitten kuvailemaan voimisteluharjoitusten merkitystä helleenien taiteelle. Alastomuuden tuottamasta häpeän tunteesta vapautuminen oli sivistyneen helleenin aatelismerkkejä. Tämä kummastutti barbaaria — tympäiseepä tuo häntä vieläkin. Voimistelijain harjoituspaikoilla oli kuvanveistäjällä ja maalarilla alati silmäinsä edessä kauneimmat Jumalan luomat kuvattavanaan. Kauniit muodot syöpyivät niin syvälle taiteilijoiden muistiin, että kun taiteellisen innoituksen hetki tuli, suurimmat heistä paremmin kuin yksikään taiteilija ennen heitä tai myöhemmin kykenivät pukemaan jumaluuden majesteetin ja ikuisen kauneuden inhimillisiin muotoihin.

Kreikkalaiset suorastaan jumaloivat kauneutta. Eivätkä ainoastaan taiteessaan, vaan myöskin jokapäiväisessä elämässään. Eliksessä toimeenpantiin miesten ja Lesboksessa naisten välisiä kauneuskilpailuja. Isoissa temppeleissä oli sääntönä, että pappina piti olla kauneuspalkinnon voittanut mies tahi nuorukainen.

Ei ollut parempaa tilaisuutta nähdä sellaista kauniiden nuorukaisten valiojoukkoa kuin niissä suurissa kilpailuissa, joihin koko kreikkalaisen maailman etevimmät urheilijat kerran joka neljäs vuosi kokoontuivat Olympian stadionille. Ei ole mikään kansa niin kuin muinaisajan helleenit elämässään toteuttanut lauselmaa »Terve sielu terveessä ruumiissa». Sentähden tulikin heistä onnellisin, sopusuhtaisin kulttuurikansa, mitä konsanaan on vaeltanut täällä maan päällä. Sivistys ei heidän keskuudessaan päässyt rappeutumaan yksipuoliseksi sielunkulttuuriksi eikä konekulttuuriksi, joka tekee ihmiset epäitsenäisiksi ja yksipuolisiksi, vaan helleenit pelastivat itselleen mielen tasapainon ja joustavuuden asettamalla ruumiinhoidon tasa-arvoiseksi sielunhoidon rinnalle. Kreikkalaiset olivat paremmin kuin mikään muu kansa saaneet selville yhden luonnon suurista salaisuuksista: useimmille meille käsittämättömän likeisen yhteyden sielun ja ruumiin välillä. Ilman tervettä ruumista ei tervettä sielua, mutta ilman tervettä sielua ei myöskään sopusuhtaisesti kehittynyttä ruumista. Kreikkalaisille oli veltto ja huonossa hoidossa pidetty ruumis yhtä pätevä todistus puutteellisesta kasvatuksesta ja kulttuurista kuin tietämättömyys n.s. oppiaineissa.

Kuinka monta esimerkkiä onkaan siitä, että ruumiillisesti heikko ja kivulloinen henkilö tarmokkaasti ja järkevästi Jumalan vapaassa luonnossa harjoitetun voimistelun ja urheilun avulla on parantunut ja voimistunut! Ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myöskin sielultaan hänestä tulee aivan kuin toinen ihminen. Koko elämä näyttää toiselta, saapi uutta eloisuutta. Monesta itsekkäästä luulosairaasta, joka ei ole voinut ajatella muuta kuin omaa ruumiillista vointiaan, tulee tuntiessaan itsensä toimintakykyiseksi hyödyllinen kansalainen, joka asettaa itselleen elämäntehtävän, lähimmäisiään auttava ihmisystävä.

Kaikki tämä oli muinaisille helleeneille itsestään yhtä selvä asia kuin meidän aikamme englantilaisille. Oli mahdotonta ajatella kreikkalaista kaupunkia ilman julkisia urheilupaikkoja varjoisine puineen ja juoksevine vesineen. Joka tahtoi saavuttaa arvoa kansalaistensa silmissä, hänen oli nuoruusvuosinaan vietettävä enin aikansa urheilukentällä. Vain siellä oli tuo vapaa ryhti ja tuo esiintymisen varmuus saavutettavissa, joka oli vapaasyntyiselle ominainen ja teki hänet sopivaksi ottamaan osaa julkiseen elämään.

Olympia on saanut nimensä olympialaisesta Zeuksesta, kisojen suojelijasta. Myöskin Delphoissa, Korinthoksen kannaksella ja Nemeassa pidettiin pyhiä kilpailukisoja, kaikkialla jonkun jumalan kunniaksi. Samoinkuin heprealaiset ylistivät Jahvea laululla ja tanssilla, samoin kunnioittivat kreikkalaiset Zeusta ja Apollonia painilla ja kilpajuoksulla ja sopusuhtaisten ruumiiden kauneudella. Vanhempina aikoina pidettiin urheilukilpailuja myöskin jonkun kuolleen uroon kunniaksi. Iliaassa luemme kilpakisoista, joilla Akhilleus vietti Patrokloksen hautajaisia. Ensin olivat hevosurheilukilpailut.

    »Kaikk' yht'aikaa ruoskallaan hevot kiihtivät juoksuun,
     huudoill' yllyttäin sekä ohjillaan hoputellen
    innoissaan; ja ne vei yli kentän vauhtia vinhaa
    pois sotapurtten luota; ja rintain all' arohieta
    tuprusi niinkuni pilvi ja myrskyn riehuva pyörre,
     harjat hulmusivat, kun liehtoi lentävä tuuli.
    Kons' ikiruokkijan maan kävi pintaa piirtäen vaunut,
    kons' ylös ilmaan kimposi; vaan vakavastipa seisoi
    vaunujen ohjaajat, joka mies kovin sykkivin rinnoin
     voittoa toivoissaan; hepojansa he kiihtivät huudoin,
    konsa ne kirmasivat pölyn nostain tanteren poikki.
    Vaan radan päässä kun kääntyä päin meren vaahtisen rantaa
    raisut valjakot sai, jopa kunkin näyttihe kunto;
     laukkaa täyttä ne karkasivat; etumaisena muista
    Eumelos, jalot juoksijat eessä! ja toisena toivat
    Tydeun poikaa taas hevot, heimoa Tros-uron orhein
     jäljess' ei järin paljon, vaan ihan kinterihillä,
    tallaamass' oli aivan näät jalat ain' ajolautaa,
    hengitys hartiokast Eumelon poltteli selkää,
     sillä ne kiitivät, ett' ihan niskaan pää kävi kiinni.»

Katselijain kehoitushuutojen raikuessa ajaa huristetaan hirveällä vauhdilla. Eräs kilpailijoista, Antilokhos, ajaa niin rajusti, että Menelaos — käyttääksemme nykyaikaista urheilutermiä — panee vastalauseen. Mutta asia ratkaistaan sovinnolla, ja Antilokhos saa ensi palkinnon.

Sen jälkeen seurasi nyrkkeilyn »ankara kilpa». Palkinnoiksi pantiin voittajalle kuusivuotias vankka muuli ja voitetulle parikorva malja.

Vilahduksessa ponnahti siinä pystyyn kookas ja voimakas nyrkkeilijä, nimeltään Epeios. Hän

    »muulin muhkean lautaisiin käden laski ja lausui:
     'Käyköön tänne se mies, joka maljaan tyytyä mielii!
    Eipä Akhaijeist' ainoakaan ota muulia multa
    nyrkkeilyssä, se tietkää, sill' olen itse ma parhain.
    — — —
     Vaan sanon sen minä teille, ja myös se on täyttyvä totta:
    siltä ken kilpaan käy, lihat liivaks', luut lusuks isken;
    ruumiinkantajat hän tähän valmiiks siis varaelkoon
     viemään pois, kun on nuijannut hänet nyrkkini nurmeen.'»

Mutta Euryalos, »jumalainen sankari», hänpä ei moisista uhkauksista ollut millänsäkään. Ja niin molemmat taistelijat käärivät kätensä härännahkahihnoihin.

    »Vyöttäyneinäpä noin kävi kumpikin taistelopiiriin,
     mies päin miestä, ja nyt, kohotettuna valtavat nyrkit,
    yhteen karkasivat, rajut, raskaat ryöppysi iskut.
    Kaamea leukojen karskuna soi, hiki virtana vieri
    ottelijain jäsenistä. Mut äkkiä iski Epeios
     poskeen vaanivan Eyryalon väkevästi. Ja silloin
    heitti hän seisomisen, jalat lysmyi, herposi polvet.
    Kuin kala rantaan poukkoo veest' ajohaurojen keskeen
    pohjoisen puhuessa, mut taas iso aalto sen ahmaa,
     poukkasi noin mies lyöty, mut kaatuvan aimo Epeios
    sai käsin kannatetuksi, ja kumppanit rientäen luoksi
    pois hänet kantoivat, jalat veltot laahasi jälkeen,
     riipuksiss' oli pää, veri pursui paksuna suusta.»

Kolmantena kilpakisana oli Aiaan ja Odysseuksen painiskelu.
Voittopalkintona oli taidokkaasti tehty vaskinen kolmijalka.

»Kons' oli sankarit vyöttäyneet, kävi kumpikin piiriin ryhtyen voimakkain käsivarsin toisehen toinen kuin katon kannakkeet talon korkean, veistäjän kuulun taiten liittämät kestämähän väkituulien voimaa. Ruskuivat selät siinä, kun vääntelivät kädet vankat ankarin tempoiluin, hiki maahan virtana vieri. Juomuja, kuhmuja ottelijain nous selkähän, kylkiin, kuumottain punatummina; vaan yhä kumpikin koitti toistaan kammertaa sekä voittaa kattilan kauniin. Maahan Odysseus kilpaajaa ei jaksanut kaataa, jaksanut Aias ei, kuni seinä Odysseus seisoi.»

Odysseus, joka ei ollut äsken suoritetusta ottelusta tietävinäänkään, asettui kilpailemaan juoksussakin ja voitti ensi palkinnon, kun Pallas Athene puuttui asiaan, niin että hänen vaarallisin kilpailijansa kompastui aivan maaliviivan luona. Voitettu pani vastalauseensa sen johdosta, että taivaalliset olivat sekaantuneet kilpailuun, mutta vastalause hylättiin nauraen.

Kiekonheitossa »saavutettiin» — lyhyesti ja uudenaikaisesti jatkaakseni kilpailun selostusta — »ennätys, jota tervehdittiin innokkailla ihastuksenosoituksilla.» Keihäänheitosta, joka päätti kilpailut, voidaan aivan lyhyesti sanoa: »Agamemnon voitti ylivoimaisesti.»

Olympian kisat olivat kaikista kilpakisoista kuuluisimmat. Helleenit antoivat niille niin suuren arvon, että he niiden mukaan jakoivat ajan neljä vuotta käsittäviin jaksoihin, olympiadeihin. Ensimmäinen olympiadi alettiin vuodesta 776 e.Kr., mutta Olympian kisat juontavat alkunsa jopa vuosisataa aikaisemmalta ajalta.

Mikä kansanvilinä, mikä elämä ja melu Zeuksen pyhässä lehdossa Alpheios-virran rannoilla sinä lyhyenä aikana joka neljäs vuosi, jolloin kisat olivat käymässä! Ja miten äänettömällä jännityksellä seurasivatkaan sinne tulvineet sadattuhannet ihmiset tätä koko maailmassa ainutlaatuista voimainmittelyä!

Alkujaan Olympian stadionilla oli vain yksi kilpailulaji edustettuna, nimittäin nopeusjuoksu, mutta vähitellen tuli muunlaisia urheiluja lisää. Muutamat kreikkalaiset pikajuoksijat ovat saavuttaneet historiallisen maineen. Kun persialaiset vuonna 490 e.Kr. uhkasivat Attikaa, lähettivät ateenalaiset Pheidippides-nimisen juoksijan viemään sparttalaisille tiedon vaarasta. Hän suoritti tuon 22 peninkulmaa pitkän matkan kahdessa vuorokaudessa. Kaikiksi ajoiksi kuuluisa on sekin juoksija, joka pian sen jälkeen toi Marathonin taistelukentältä Ateenaan tiedon Miltiadeen »barbaareista» saavuttamasta voitosta ja maanmiehilleen ilosanoman ilmoitettuaan kaatui kuolleena maahan.

Hyppykilpailut eivät käsittäneet ainoastaan korkeus- ja pituushyppyjä, vaan kilpailtiin myös korkealta hyppäämisessä. Näitä kilpailulajeja seurasivat luultavasti kilpailut kiekon- ja keihäänheitossa. Keihäänheitto erosi meikäläisestä m.m. siinä, että käytettiin keihääseen kiinnitettyä hihnaa, johon heitettäessä tartuttiin kaksin sormin. Siten keihään lähtönopeus melkolailla lisääntyi.

Seurasi sitten järjestyksessä ankaran rasittava paini, jossa voittajaksi päästäkseen piti kolmesti heittää vastustajansa maahan, niin että hän kosketti sitä selällään tahi lanteellaan. Kun painijat olivat öljyllä voidellut, ei heidän ollut helppo saada kiinteää otetta toistensa lihaksista, ja leikki kävi sitäkin ankarammaksi, kun erinäisten temppujen käyttö oli luvallista. Sai esim. turvautua jalkakampiin ja antaa eräänlaisia potkuja, jopa katkaista sormet vastustajaltaan joutumatta silti hylättäväksi.

Vielä vaarallisempi oli tietysti nyrkkeily. Sattuipa monestikin, että kilpailijoista joku jäi taistelukentälle voimatta enää siitä nousta. Nyrkkeilijöillä oli kädet käärittyinä härännahasta tehtyihin hihnoihin, jotka oli varustettu kovilla ja teräväsärmäisillä nahkapalasilla, joissa oli naulan- kantoja ja lyijynastoja. Nyrkkeilijä, joka oli suorittanut monta kilpailua, ei tavallisesti ollut kaunis katseltavaksi. Nenä oli saattanut kokonaan muuttaa muotoaan, korvista tuli usein n.s. kukkakaalikorvat, ja hampaat kuuluivat suureksi osaksi muistojen maailmaan. Kerran sattui, että nyrkkeilijän koko kitalaki murskaantui, mutta hän nieli hampaansa ja seisoi siinä niin tyynenä ja välinpitämättömänä, että vastustajan mielestä ei enää kannattanut käydä hänen kimppuunsa.

    »Poiss' Ithakast' oli kaks vuoskymment' ollut Odysseus,
     tuttupa koiralleen viel' oli valtias tuo.
    Outo sa nyrkkeilyn, Stratophon, nelivuotisen jälkeen
    oot koko kaupungin nähdä, et koirien vain.
    Peiliin kurkistain näkisitpä sä itsesi, varmaan
     siinä jo vannoisit: 'Ei ole tuo Stratophon!'»

Taitavampia nyrkkeilijöitä olivat kuitenkin ne, jotka osasivat välttää vastustajan iskut väistymällä syrjään ja siten väsyttämällä hänet.

Kaikista kilpailuista monipuolisin oli viisiottelu, johon kuului juoksu, kiekonheitto, hyppy, keihäänheitto sekä paini. Siinä kilpailevat olivat sopusuhtaisimmin kehittyneitä urheilijoita, heissä kun voima yhtyi notkeuteen ja nopeuteen.

Mitkään olympialaiset kilpailut eivät kuitenkaan saattaneet katsojaparvia niin sähköiseen jännitystilaan kuin kilpa-ajot. Tähän urheilulajiin suurmiehet ja kuninkaatkin ottivat osaa toisinaan aivan mielettömän loistavasti. Merkki torven soidessa nelivaljakot syöksyvät eteenpäin peittyen pölypilveen. Kaksitoista kertaa niiden on kierrettävä maalipylväs kilparadan päässä. Hevoset ovat pillastumaisillaan lähestyessään käännekohtaa. Vaunut viskautuvat raiteiltaan, törmäävät yhteen ja särkyvät, ja huimapäisimmätkin ajomiehet kalpenevat sellaisina hetkinä. Suuri kreikkalainen murhenäytelmänkirjoittaja Sophoklés antaa »Elektra»-nimisessä näytelmässään loistavan ja jännittävän kuvauksen sellaisista kilpailuista, jotka hän kuitenkin on sijoittanut Delphoihin, missä kilpa-ajoja pidettiin alempana olevalla kentällä, Krisan luona. Kilpailijoista etevin oli Agamemnonin poika Orestes. Muiden kilpailijoiden joukossa oli kaksi libyalaista nelivaljakkoa, yksi lumivalkea valjakko Ainiaksesta etelä-Thessaliasta ja yksi Ateenasta.

    »Nyt seisoivat he, kunne kunkin vaunuineen
     valitut kilpatuomarit ol' arponeet.
    Soi torven vaski, kaikki kilpaan kiitävät
    hoputtain valjakoitaan, kouriss' ohjakset
    ne huiskuu. Koht' on rata täynnä jyrinää
     rämiseväisten vaunuin tupruun korkeaan
    ne pöly kietoo, tungoksessa yksikään
    ei ruoskaa säästä ohi toisen vaunujen
    ja varsaparin korskuvaisen koittaissaan;
     näet selkään, pyöränkehiin takaa puuskuttaa
    jo pari toinen kuolaa, kuumaa henkeään.
    Ja nyt Orestes loppumaalin kohdalle
    juur' ehtii, puolell' oikealla valloilleen
     heponsa päästää, toisen ohjat kiristää.
    Viel' ollut kaatuneit' ei vaunuja; vaan nyt
    rajusta enianilaisen kovasuut
    jo varsat syöksyy käänteeseen, ja kun jo kuus,
     jo seitsemän on juostu kierrost', iskevät
    päin barkalaisen valjakkoa otsakkain.
    Tään ainoan nyt turman jälkeen toista päin
    jo toinen törmää, kaatuu, Krisan tantereen
     jo kaiken täyttää pirstat vaunuin murskattuin.
    Ateenan aimo ohjas-urho keksii tuon,
    sivuuttaa väistäin, vauhdin hiljentäin
     nuo hevot hurjat, kiistämällä kierivät.

    Uloinna vinhaan kiitää vaunuin viimeisin
     Orestes, on jo voittomaali toivonaan.
    Nyt nähdessään vain yhden jääneen kilpaajan
    hän nopsain varsojensa korviin kiljaisten
    väkevän huudon kiitää jälkeen. Kumpikin
     noin ajaa rinnan, että vuoroin toisen pää
    ja vuoroin toisen vaunuist' eelle kurkottuu.
    Jo vauriotta koito kaikki kierrot muut
    on kiertänyt, mies pystyssä kuin vaunutkin;
     vaan käänteess' ohjaa vasemman kun hevosen
    hän höllitti, niin vaunut maalipatsaaseen
    varattomasti törmää, pyörän napa katkeaa,
    mies maahan suistuu, viillettyihin hihnoihin
     takertuu siinä; varsat vauhkot, ohjaajan
    radalle vaipuissa, sen keskeen riistäytyy.
    Parahti kansaparvi, maahan syöksyvän
    kun näki nuorukaisen, moista vaikeroi
    se turmaa moisten mahtajan, kun laahautuu
     nyt maassa milloin, milloin ilmaan poukkoaa
    hän jalat eellä, kunnes vaivoin valjakon
    saa vauhkon juoksun ohjasmiehet talttumaan
    ja hänet irroittaa: hän veriss' on, hänt' ei,
     noin runneltua, tunne silmät ystäväin.»

Kun Syrakusan vihatun tyrannin Dionysios I:n nelivaljakko kilpaili Olympiassa, hänen kilpatoverinsa päättivät keskenään ajaa rikki hänen vaununsa, sillä palkinto ei saanut joutua miehelle, joka oli niin suuresti vahingoittanut Kreikan vapautta.

Komealta näyttivät myöskin ratsastuskilpailut, joissa kuitenkaan ei ollut esteratsastusta.

Juhlan huippukohtana oli tietenkin palkintojen jako, ei palkinnon arvon vuoksi — sillä voittajan ainoana palkkiona oli öljypuunlehdistä sidottu seppele — vaan sen katoamattoman kunnian tähden, joka siitä seurasi. Miten suuressa arvossa sitä pidettiin, osoittaa parhaiten kertomus vanhasta rhodoslaisesta urheilijasta Diagoraasta, joka kerran oli itse ollut olympialaisvoittaja ja sai vanhoilla päivillään nähdä kahden poikansa saavuttavan saman kunnian. Molemmat nuorukaiset seppelöivät isänsä ja kantoivat häntä käsivarsillaan kansan tervehtiessä onnellista miestä kukkaissateella. »Kuole, Diagoras!» kansa huusi, »kuole, sillä sinulla ei enää ole maailmassa mitään toivottavaa.» Ja vanhus kuoli ilosta.

Kun olympialaisvoittaja palasi kotikaupunkiinsa, tervehdittiin häntä siellä suurin kunnianosoituksin. Hänelle pystytettiin patsaita, ja muutamin paikoin hän sai rahapalkkion, joskus elinkoron; tai myöskin voi sattua, että hän koko elinikänsä sai syödä raatihuoneessa kaupungin kustannuksella. Kaupungin rikkaimmat ja ylhäisimmät miehet koettivat kilpaa saada hänet vävykseen. Koko kaupunki juhli hänen voittonsa vuosipäivää, ja Pindaroksen kaltaiset runoilijat ylistivät lauluillaan hänen kilparadalla suorittamiaan mainetöitä.

Niin oli laita kisojen loistoaikana. Mutta kaiken muun tavoin olympialaiset kisatkin huonontuivat. Ne muuttuivat ammattiurheilijoiden kilpailuiksi. Silloin ei urheilun päämääränä enää ollut terve sielu terveessä ja sopusuhtaisessa ruumiissa — sillä sielusta ei ollut paljonkaan jäljellä sellaisessa yksipuolisesti kehitetyssä ruumiissa, jonka ainoana pyrkimyksenä oli ennätyksien saavuttaminen jollakin määrätyllä urheilualalla. Enää ei kilpailtu kunnian, vaan rahan ja maineen vuoksi, maineen, joka muutaman vuoden kuluttua oli yhtä unohtunut, kuin jos kyseessä oleva urheilija ei olisi koskaan elänytkään.

Olympian pyhiin kisoihin tulvivissa joukoissa oli aina useita Kreikan sivistysmaailman valiomiehiä. Täällä, näiden tuhansien tiedonhaluisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat irtautuneet arkisesta työstään, tarjoutui runoilijoille ja muille kaunokirjailijoille oivallinen tilaisuus tehdä teoksiaan tunnetuiksi lukemalla niitä ääneen. Vieläpä Herodotoksen kaltainen historioitsija esitti eräässä sellaisessa tilaisuudessa ensi kerran valittuja osia historiallisesta teoksestaan. Taiteilijat asettivat täällä teoksiaan näytteille, tiedemiehet toivat julkisuuteen tutkimuksiaan, ja puhujat ja filosofit pitivät esitelmiä rahvaalle. Mutta sen aatteen keksijä, että olympialaisissa kisoissa alettaisiin panna toimeen kilpailuja kaunokirjallisissa saavutuksissa oli mies, jota ei juuri ole tapana lukea kuuluvaksi sivistyksen edistäjiin — keisari Nero. Sen ylhäisempää sukuperää ei tämä ruumiillisten ja henkisten kilpailujen yhdistelmä ole, jota meidän päivinämme on huonolla menestyksellä yritetty uudelleen herättää henkiin.

Nero oli uranuurtaja toisellakin alalla, nimittäin palkintotuomarien lahjomisessa, joilla siihen asti oli ollut vakiintunut puolueettomuuden maine. Hän otti ensin osaa kilpa-ajoihin — se päättyi kuperkeikkaan. Sitten hän lauloi ja lausui — kuvaannollisesti puhuen samalla tuloksella. Ja kuitenkin auliit palkintotuomarit seppelöivät hänet voittajaksi kummassakin kilpailulajissa.

Vuonna 393 j.Kr. olympialaisia kisoja vietettiin viimeisen kerran antiikin aikana. Rooman keisari Theodosius, joka kiivaasti vainosi kaikkia pakanallisia tapoja, kielsi tämän jo häviävän antiikkisen elämän ilmauksen. Miespolvea myöhemmin toinen samanniminen keisari antoi hävittää Olympian pyhät temppelirakennukset. Maanjäristys, johon liittyi maanvieremä, täydensi tuhoa ja vihdoin Alpheios ja muuan sen sivujoki levittivät paksun liejukerroksen koko rauniokentän ylle. Mainehikas seutu, jossa vuosituhannen ajan oli kaikunut hymnejä ja riemuhuutoja, oli muuttunut erämaaksi, vieläpä paikan nimikin unohtui.

Se, että Olympian aarteet jälleen ovat tulleet päivänvaloon, on saksalaisten arkeologien ansio, joiden työtä Saksan hallitus ja valtiopäivät ovat tukeneet. Vuosina 1875—1881 poistettiin rauniokentältä sitä peittänyt seitsemänkin metrin paksuinen maakerros, ja tiede rikastui monilla tuhansilla muinaisesineillä. Nämä todistavat selvästi, että Olympia loistoaikanaan oli Delphoin rinnalla koko maailman suurin taidemuseo, ja sen ihanuutta lisäsi se, että useiden taideteosten taustana oli vehmas luonto. Kiinteistä muinaisjäännöksistä olivat tärkeimmät Heran ja Zeuksen temppelien rauniot. Heran temppeli on vanhin kaikista tunnetuista kreikkalaisista pyhäköistä. Alkuperäisessä asussaan se luultavasti oli rakennettu seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. Temppelin kaikkein pyhimmässä oli kaikista kreikkalaisista taideluomista ehkä ihanin Praksiteleen Hermestä ja Dionysos-lasta esittävä marmoripatsas, joka kuuluu äärimmäisen harvalukuisiin Kreikan taiteen suuruudenajalta säilyneihin alkuperäisteoksiin. Zeuksen temppelistä sitävastoin oli jo aikoja sitten ryöstetty sen kallein aarre: Pheidiaan kuuluisa ylijumala Zeusta esittävä jättiläiskuva, joka oli tehty kullasta ja norsunluusta[53] puiselle alusrungolle. Tämä taideteos oli niin ihana, jumalan kasvot niin majesteetillisen kunnioitustaherättävät ja lempeät, ja niillä lepäsi niin ylimaallinen rauha, että kuvan pelkkä näkeminen oli onni, jota ei milloinkaan voinut unohtaa, miten elämä vaihtelikin. Muuan kreikkalainen kirjailija sanoo ihastuksissaan, että jos onnettomuuksien ja surujen masentama mies seisoisi tämän kuvan edessä, niin hän unohtaisi kaikki surunsa ja huolensa. Pidettiin suorastaan onnettomuutena, jos kuoli näkemättä Pheidiaan Zeus-kuvaa.

Otricolin Zeus-rintakuva antaa vain kalpean aavistuksen Pheidiaan mestariteoksen kauneudesta.

Sanotaan itse jumalan ihmishahmossa ilmestyneen taiteilijalle. Ja kun Pheidias työnsä täytettyään pyysi Zeukselta merkkiä siitä, että taideteos oli hänen hyväksymisensä arvoinen, kerrotaan vahvistuksen tulleen siten, että kuvapatsas singahutti maahan salaman aivan kuin oikea Zeus.

E. Norman Gardiner, Greek athletic sports and festivals (Laaja kirjallisuusluettelo).

TALOUDELLISIA JA YHTEISKUNNALLISIA MULLISTUKSIA

KREIKAN NIEMIMAAN TALONPOIKAISVÄESTÖ KEHITTYY MERENKULKIJOIKSI.

Homerisen ajan sivistyksen painopiste sijaitsi, kuten olemme nähneet, Vähän-Aasian joonialaisissa kaupungeissa. On kuvaavaa siellä ja varsinaisessa Kreikassa vallinneille eri kehitysasteille, että kreikkalainen itämaa on synnyttänyt Homeroksen, ritarielämän ja seikkailujen laulajan, kun taas varsinaisen Kreikan sivistyksen vanhimpana kirjallisena ilmauksena ovat ensimmäisen talonpoikaisrunoilijan laulut. Varsinainen Kreikka oli vielä talonpoikaismaa, kun Vähän-Aasian rannikkokaupungeissa asuvat heimolaiset jo olivat saavuttaneet rikkautta ja korkeampaa sivistystä, jota vain kauppa, merenkulku ja teollisuus voivat saada aikaan. Joonialaisten oppimestareina olivatkin foinikialaiset, babylonialaiset ja lydialaiset.

Mutta aikojen kuluessa sivistys jälleen eteni länttä kohti. Kansainvaellukset olivat puoli vuosituhatta aikaisemmin keskeyttäneet sen kulun, mutta ikäänkuin luonnon pakosta sivistysvirtaus jälleen suuntautui länttä kohti; ja kun sitten kerran tapahtui suuri voimainmittely itä- ja länsimaitten, persialaisten ja kreikkalaisten välillä, länsimaisten sivistyksen pelastajia eivät olleet idän helleenit, vaan heidän Kreikan niemimaalla asuvat heimolaisensa. Tämän jälkeen koittikin helleenisen sivistyksen suuruudenaika, mutta tämä sivistys ei silloin saavuttanut korkeinta täyteyttään Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa, vaan Kreikan niemimaalla, siinä osassa helleenistä maailmaa, jonka panos oli ollut ratkaiseva maailmanhistoriallisessa voimainmittelyssä. Helleeninen henki loi nyt sekä kirjallisuuden että taiteen alalla mestariteoksen toisensa jälkeen, jotka olivat seuraaville sukupolville saavuttamattomia, sillä maa ei ole milloinkaan sen jälkeen kasvattanut niin täysin harmoonista sivistyskansaa kuin se, joka kerran lähes 2 1/2 vuosituhatta sitten polki Hellaan maakamaraa. Helleenit eivät tosin enempää kuin mikään muukaan kansa ole luoneet kaikkea omasta sisimmästään, mutta heidän henkinen voimansa oli niin itsenäinen, että he loivat Itämailta saamansa sivistysvaikutteet uudelleen oman kuvansa kaltaisiksi, muovailivat ne oman sopusointuisen makunsa mukaan ja loivat siten sekä hengeltään että muodoiltaan puhtaasti helleenisen sivistyksen.

Miten on selitettävissä tämä ihmeellisen korkea kehitystaso, mitättömän pienen kansan ihailtava vastustuskyky Idän rajattomia mahdollisuuksia vastaan ja ylevä sivistyssuoritus, joka ikiajoiksi säilyväksi on suotu kouralliselle ihmisiä, jotka kerran kansoittivat tätä pientä täplää maan pinnalla. Koko ihmiskunnan historian suurimpia ihmeitä lienee, että täällä on voitu luoda sivistys, jonka läpitunkeva vaikutus on ulottunut ja vielä tänä päivänä ulottuu kautta koko maapallon. Mistä kreikkalaiset ovat saaneet ne älylliset ja siveelliset ominaisuutensa, jotka ovat sivistyksellisessä suhteessa tehneet heidät etevämmiksi kaikkia muita muinaisajan kansoja? Mistä on kotoisin heidän valpas, selkeä ja terävä älynsä, heidän kohtuullisuutensa ja sopusointuisuutensa, heidän vapaudenrakkautensa ja yksilöllisyytensä, heidän valoisa, iloinen, viehättävä optimisminsa? Mistä johtuu, että tästä ainualaatuisen terveestä ja kauniista ihmisrodusta on myöskin voinut tulla taiteilijoiden ja ajattelijain rotu?

Muutamat pitävät selityksenä ihanaa Välimeren ilmastoa. Tämä luonnon suosima ilmanala on tehnyt kreikkalaisesta sopusointuisen ja terveen sekä ruumiiltaan että sielultaan, sen kirkas ilma ja maisemain teräväpiirteiset, kiinteät ääriviivat ovat antaneet hänelle selkeän ajatusjuoksun ja rakkauden suuriin aatteisiin. Hänen sielussaan ei ollut mitään kaikupohjaa kaihoisille, salaperäisille tunnelmille, joita pohjolan maisema syvine metsineen, usvaharsoineen ja pehmeine viivoineen herättää siellä kasvaneissa. Kreikkalaisessa on kaikki selkeätä.

Helleenien taiteellista silmää ovat myös kehittäneet Hellaan jumalaisten maisemain muodot ja värivivahdukset, ennen kaikkea värien ihmeellinen leikki Välimeren milloin taivaansinisellä, milloin smaragdinvihreällä pinnalla ja auringonnousun ja -laskun sinipunerva hohde jyrkkäpiirteisillä vuorenharjanteilla. Ja tämän yhteydessä ei sovi unohtaa, mitä kuvanveisto- ja rakennustaiteitten kehitykselle ovat merkinneet Kreikan marmoriaarteet, Paroksen lumivalkea, Pentelikonin tai Attikan valkea, kultakimalteinen ja Lakonian punainen marmori.

Mutta ympäröivä luonto, »miljöö», vastaa kuitenkin kysymykseemme ainoastaan osittain. Katsokaammepa vain turkkilaisia sinä aikana, jolloin he olivat Kreikan valtiaita, tai nykyisiä kreikkalaisia! Tavataanko heissä mitään niistä suurista ominaisuuksista, jotka elähdyttivät helleenejä Themistokleen, Perikleen ja Platonin päivinä? Ei, inhimilliset erikoisuudet ovat itse rodussa. Jos tapahtuu liian paljon sekoitusta, ne häviävät itse rotutuntomerkkien mukana. Muinoin eli ennen kaikkea Attikassa kreikkalainen rotu, jolla oli luonteenomaiset suuret ominaisuutensa, mutta vain niin kauan kuin se jaksoi pysyä puhtaana ja sekoittumattomana. Nyt ei Attika enää synnytä suurmiehiä.

Aivan varmaa on myöskin, että jos helleenit eivät olisi olleet hyvää ja monien sukupolvien terveen elämän karkaisemaa rotua, eivät he olisi kyenneet edes Välimeren rannoilla suorittamaan niitä sivistyksen suurtöitä, joilla he ovat ansainneet kunniapaikkansa ihmiskunnan kehityksessä. Kreikka ei nimittäin ihanasta ilmanalastaan huolimatta suinkaan ole mikään Laiskurila, sen maaperä ei ole niin ylitsevuotavan anteliasta kuin Egyptissä tai Mesopotamiassa. Päinvastoin Herodotos sanoo, että »köyhyys on vanhastaan asunut Hellaassa». Mutta hän lisää: »Helleeneillä on kuntoa; ja sillä he puolustautuvat köyhyyttä vastaan.» Hän olisi voinut lisätä: »Myöskin vähäisillä tarpeillaan» — sillä se, jolla on suu säkkiä myöten, ei koskaan tunne olevansa köyhä. Kreikkalaiset olivat, kuten muutkin etelämaalaiset, sekä ruoan että juoman suhteen erittäin kohtuullista kansaa. Köyhä helleeni tarvitsi päivittäiseksi ravinnokseen vain leivän, kourallisen öljymarjoja tai pari sipulia ja kenties muutamia viikunoita. Liha oli harvinaista herkkua; sen huomaa myöskin siitä, että Homeros aina puhuu paistista erikoisen kunnioittavasti. — Yksinkertaiseen maalaisviiniin sekoitettiin runsaasti vettä.

Tarvittiin tosiaankin voimakasta kansaa raivaamaan ja pitämään kunnossa pieniä viljelyskelpoisia peltotilkkuja, jotka ovat hajallaan siellä täällä vuoristossa ja avartuvat tasangoiksi ainoastaan siellä, missä joet ovat kerrostaneet viljavampaa maata tyynellä alajuoksullaan. Laajin oli Thessalian tasanko, Kreikan vilja-aitta. Täällä kasvatettiin myös niin suuret määrät hevosia, että maakunta voi ylläpitää melkoista ratsuväkeä. — Mutta Thessaliaa ei luettu kuuluvaksi varsinaiseen Hellaaseen.

Kreikan viljelyskelpoiset osat muistuttavat muutoin suuren vuorierämaan keitaita. Sillä mistä Kreikkaa lähestyykin, maan- tai merenpuolelta, saa sen vaikutelman, että se suurimmalta osaltaan on vuorimaata. Vuoret säästävätkin neljä viidettäosaa maan pinta-alasta, enemmänkin, jos saaret otetaan lukuun. Mutta vuorenrinteetkään eivät ole täällä estäneet maanviljelijää. Hiellä ja vaivalla uutterat helleenit ovat rakentaneet loppumattomia tukimuurien rivejä, joita viinitarhat päivänpuoleisilla vuorenrinteillä tarvitsevat, jotta rankkasateet eivät huuhtoisi multaa mukanaan.

Kreikkalaisten aineellinen toimeentulo perustui, kuten sanottu, alussa etupäässä maantuotteisiin. Homeroksen laulujen kuninkailla oli suuria nauta-, vuohi- ja sikalaumoja, joita heidän orjansa ja maaorjansa veivät laitumelle metsiin ja vuorenrinteille. Aikaa myöten kasvoi viljelyskasvien, viljan, viinin, öljypuun ja viikunapuun merkitys. Mutta muillakin aloilla kreikkalaiset kunnostautuivat olemassaolon taistelussa: kalastajina, merimiehinä ja kauppiaina. Ja täällä kuten muuallakin kannustivat ja elähdyttivät henkistä sivistystä eniten seurustelu muukalaisten kanssa, merielämä ja kauppamatkat, ne kun tarjosivat runsaampaa vaihtelua kuin kotoinen maaelämä.

Tosiaankin ne ovat salaperäisiä, nuo synnynnäiset rotuominaisuudet, elämän suuria ihmeitä, joita me vain mitättömän vähän voimme tutkia ja selittää. Mutta toiselta puolen on aivan ilmeistä, että on turhaa yrittää ymmärtää kreikkalaisia tai muitakaan kansoja tarkastelematta heitä sen maan ja ilmanalan yhteydessä, missä he ovat eläneet. Joskaan ympäristö ei ole luonut helleenien suuria ominaisuuksia, on se ainakin kehittänyt rodussa piileviä taipumuksia.[54] Ainoastaan kaksi suotuisaa seikkaa yhdessä, nimittäin edullinen asema ja ilmanala sekä lahjakas kansa, voi tehdä Hellaasta sen, mikä siitä tuli: korkeimman sivistyksen kotiseudun.

Mutta Kreikan niemimaan kansoilla oli kuljettavana pitkä taival, ennenkuin ne ehtivät huipulle. Taruaikana astuttiin ensimmäiset askelet sivistyksen tiellä, kun ennen paimentolaiselämää viettäneet heimot muuttuivat paikoillaan asuviksi maanviljelijöiksi ja siten juurtuivat uuteen kotimaahansa. Seuraava kehitysaskel oli se, että he tutustuivat mereen, tuohon rauhattomaan elementtiin, joka aluksi aina herättää kotiturpeeseen kiintyneessä kansassa pelkoa ja vavistusta. Talonpoikaisrunoilija Hesiodos katseli kauhistuen yli aavain vetten. Kesti kauan, ennenkuin näistä paimenista ja talonpojista kukaan muu kuin jotkut hurjapäät uskalsivat lähteä ulapalle. Heidän edeltäjänsä tässä maassa olivat kuitenkin olleet kauasmatkustelevaa kansaa, ja itse rannikkomuodostus tarjosi tilaisuuden merielämään. Missään muussa maassa Välimeren rannalla ei ole niin runsasmuotoista rannikkoa kuin Kreikassa. Missään maa ja meri eivät ole niin läheisesti yhtyneet kuin täällä. Koko Kreikassa ei ole ainoatakaan paikkaa, joka olisi merestä enemmän kuin yhdeksän peninkulman päässä. Ja Aigeian meressä ei koskaan ole pitempää matkaa rannasta toiseen kuin kaksitoista peninkulmaa.

»Aigeianmeri», muuan intomielinen ihailija sanoo, »on syvänsininen, tyyni meri, jonka vain vieno tuulenhenki saattaa kesäpäivinä väreilemään; se on meri, jossa nereidien siro saattue vaeltaa, ja delfiinit telmivät sen kirkkaissa aalloissa.» Tähän mereen tutustuivat vähitellen myöskin niemimaan helleeniset kansat, vieläpä niin läheisesti, että suuri osa heistä alkoi pitää sitä oikeana elementtinään. Näin oli laita varsinkin niiden, jotka asuivat vuorisen Attikan rannikolla, Korinthoksen lahden rannalla ja osalla Peloponnesoksen rannikkoa. Tasankoseutujen kansat, kuten makedonialaiset, thessalialaiset ja lakonialaiset, sitävastoin pysyivät maakrapuina.

Merenkulku johtaa, kuten jo monesti olemme maininneet, aina kehityksen uusille urille. Mutta merenkulkua varten tarvitaan muutakin kuin laivoja ja miehistöä; tähän pitää olla myös jotakin vientitavaraa. Se vilja, joka korjataan Kreikan niemimaan alueella, kului väestön omiin tarpeisiin. Sen sijaan teollisuus tuotti niemimaan merenkulkijakansalle kauppatavaraa vietäväksi vieraille rannikoille. Teollisuutta kehittyi, kun lukemattomia lammaslaumoja ruvettiin käyttämään kutomateollisuuden hyväksi niin suuressa määrin, että voitiin viedä maasta kankaita. Rautaa Kreikassa oli yllin kyllin, erittäinkin Lakoniassa, Euboian saarella ja Kykladeilla. Kun oli opittu karkaisemaan tätä metallia, voitiin valmistaa aseita ja tarvekaluja myöskin vientiä varten. Muutamilla seuduilla oli myös kerroksittain hienoa savea, josta valmistettiin erinomaisen hienoja maljakoita ulkomaidenkin markkinoille. Saviteollisuuden keskuksia olivat Korinthos, jossa satojen vuosien aikana valmistettiin saviastioita koko läntisen Välimerenalueen tarpeiksi, ja Ateena, missä savenvalajilla oli oma kaupunginosansa, Kerameikos, josta ajanmittaan kehittyi kaupungin taloudellinen ja valtiollinen keskipiste. Attikalaiset savituotteet valtasivat maailmanmarkkinat 6:nnen vuosisadan kuluessa ja syrjäyttivät sekä joonialaiset että korinthoslaiset valmisteet.[55]

Maljakkojen maalaajat eivät enää tyytyneet pelkkiin koristekuvioihin kuten aigeialaisena aikakautena, vaan maalasivat kohtauksia elämästä: voimisteluharjoituksia, asestettujen soturien kulkueita, meritaistelulta, hautajaismenoja y.m.

Henri Francotte, L’industrie dans la Grèce ancienne (Bibliothéque de la faculté de philosophie & lettres de la l'université de Liège: fascicule VII et VIII. Laajat kirjallisuusluettelot).

Albert August Trever, A history of greek economic thought (Laaja kirjallisuusluettelo).

TOINEN KREIKKALAINEN UUDISASUTUS.

Sitä mukaa kuin uudet elinkeinohaarat voittivat alaa ja kehittyivät, täytyi hankkia kotiteollisuudelle enemmän raaka-aineita sekä jalostetuille tuotteille uusia markkinoita. Tämä oli sitäkin tarpeellisempaa, kun sekä itse Kreikan niemimaan että joonialaisten siirtokuntien väestö alkoi lisääntyä niin runsaasti, että se ei voinut enää elättää itseään, vaan sen täytyi koettaa saada viljaa hedelmällisemmiltä seuduilta. Sellaisia oli etenkin Mustanmeren rannikolla. Kunnolliselle ja yritteliäälle kansalle avautui näin uusia mahdollisuuksia saavuttaa vieraassa maassa parempi toimeentulo kuin liiaksi kansoitetussa kotimaassa, missä, kuten pian näemme, intohimoiset puoluetaistelut myös katkeroittivat elämän ja pakottivat monen jättämään kotinsa.

Maastamuutto on vielä kahdeksannella vuosisadalla verrattain vähäistä, mutta se lisääntyy suuresti seitsemännellä sen johdosta, että kaupan ja teollisuuden alalla silloin äkkiä tapahtui valtava nousu. Ja mistä tämä taas vuorostaan johtui? Siitä, että kulta- ja hopea_rahat_ alkavat tulla käytäntöön maksuvälineinä ja vanha hankala vaihtokauppa muuttuu vähitellen rahasta myynniksi. Kauppias on saanut käsiinsä vähän tilaa vievän ja helposti käsiteltävän maksuvälineen, joka on käypää kaikkialla, sillä valtion leima takaa, että valtio itse milloin tahansa vastaanottaa rahaa maksuksi. Vanhin tunnettu arvonmitta oli nautakarja. Homeroksen runoissa arvioidaan kaikki niin ja niin monen härän arvoiseksi. Pronssikattila esimerkiksi oli yhden härän veroinen, kelpo orjatar vastasi neljää, mutta Odysseuksen imettäjästä oli sankarin isä tämän nuorena ollessa maksanut 20 härkää.[56] Rahan lähimpiä edeltäjiä olivat kultaiset ja hopeiset harkot, tangot tai ruuvikierteiset langat, joista kauppaa tehdessä hakattiin pois määrätyn kokoinen pala. Mutta miten vaivalloista olikaan, kun jokaista pientäkin kaupantekoa varten täytyi käyttää koetinkiveä ja vaakaa! Paitsi sitä, että leimattu raha on helposti käsiteltävää, on sillä se etu vaihtokaupan suhteen, että milloin ostajalle soveltuu, hän voi vaihtaa sen niihin tavaroihin, joita hän juuri silloin haluaa.

Se nerokas keksintö, että rahaa ruvettiin leimaamaan, on vaikuttanut mullistavasti koko ihmiskunnan talouteen, ja vielä tänä päivänä elämme sen vaikutuksen alaisina. Keksintö tehtiin noin v. 700 e.Kr., Herodotoksen tietojen mukaan Lyydiassa. On kuitenkin yhtä todennäköistä, että leimattua rahaa ensinnä käytettiin kreikkalaisissa rannikkokaupungeissa, kenties Miletoksessa.[57] Joka tapauksessa uusi keksintö levisi sekä joonialaisiin että Kreikan emämaan kauppakaupunkeihin. Siellä koko talous pian muuttuikin rahataloudeksi. Sitävastoin vanha luontaistalous jatkui sisämaanvaltioissa kuten Spartassa, missä maanviljelys oli vallitsevana elinkeinona ja koko maa muodosti yhden ainoan suuren omavaraistalouden, joka ei juuri kaivannut vienti- tai tuontiyhteyttä muiden valtioiden kanssa.

Jos nyt luomme yleissilmäyksen historialliseen yhteyteen, niin huomaamme yllä sanotusta, että rahanleimaamisen keksiminen on muun muassa todellakin ollut tärkeimpiä syitä suureen kansavirtaukseen, joka seitsemännellä vuosisadalla kulki yli Välimeren ja Mustanmeren ja sai aikaan sen, että nämä rannikot vahvasti kreikkalaistuivat. Erotukseksi akhaialaisen ja doorilaisen kansainvaelluksen aikaisesta siirtymisestä pois kreikkalaisesta emämaasta on näitä kahdeksannella, seitsemännellä ja kuudennella vuosisadalla e.Kr. tapahtuneita suuria väestönsiirtymisiä nimitetty toiseksi kreikkalaiseksi uudisasutukseksi. Se eroaa ensimmäisestä uudisasutusliikkeestä — mikäli näistä väestön siirtymisistä lainkaan voidaan sitä nimeä käyttää — paitsi syittensä puolesta myöskin tapahtumain kulun suhteen. N.s. ensimmäinen kreikkalainen uudisasutus ei ollut uudisasutusta tavallisessa mielessä, vaan se oli pakoa kodista, kansainvaelluksen seurausta: kansa pakenee toisen kansan tieltä ja pelastautuu vieraalle rannikolle. Mutta n.s. toinen uudisasutus ei ole mitään joukkopakoa, vaan se on yksityisten kansalaisten maastamuuttoa, jotka vieraassa maassa toivovat pääsevänsä parempiin oloihin. Nyt eivät vihollislaumat ole ahdistamassa, vaan muuton aiheuttajina ovat sisäiset syyt — ja nekin pelkästään ilahduttavaa laatua — nimittäin kaupan ja teollisuuden voimakas nousu. Niin syntyi tämä maastamuuttoliike, joka on koko maailman asutushistorian loistavimpia lukuja.

Toinen kreikkalainen uudisasutus eroaa ensimmäisestä siinäkin suhteessa, että uudet siirtokunnat olivat yksityisten kaupunkien perustamia, kun taas vanhimpien joonialaisten kaupunkien perustajat olivat toisiinsa sekoittuneita kansoja kaikista mahdollisista emämaan osista. Uudet siirtolaiset olivat lujin sitein — etenkin uskonnollisin — liittyneet kukin omaan »emäkaupunkiinsa». He olivat tuoneet mukanaan tulen emäkaupungin pyhästä liedestä; he ottivat osaa kotiseutunsa suuriin uskonnollisiin juhliin ja lähettivät uhrilahjoja vanhan kotikaupungin suojelusjumalille. Sillä tavoin uudet ja vanhat kaupungit olivat henkisessä sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Muodostui kokonaisia kaupunkien perhekuntia: emäkaupunkeja tytärkaupunkeineen; ja siirtokuntia, joilla oli yhteinen emäkaupunki, sanottiin sisarkaupungeiksi. Jos siirtokuntia uhkasi vaara, ne turvautuivat emäkaupunkiinsa. Siirtokunnan ja emäkaupungin välistä sotaa pidettiin yhtä jumalattomana, kuin että lapsi löi äitiään. Tämä ei kuitenkaan estänyt siirtokuntaa muodostumasta emäkaupungilleen vaaralliseksi kauppakilpailijaksi.

Helleenien ja heidän kilpailijainsa foinikialaisten siirtokuntien välillä on suuri ero. Sen voi lyhyesti lausua siten, että kreikkalaiset uudisasukkaat eivät uusilla asuinpaikoillaan tunteneet olevansa hajaannustilassa eläviä siirtolaisia. Foinikialaiset siirtokunnat — paitsi Karthago sisilialaisine tytärkaupunkeineen — olivat pelkkiä kauppapaikkoja, jotka oli perustettu valvomaan Tyroksen, Sidonin ja muiden Foinikian kaupunkien enimmäkseen tilapäisiä kauppaetuja. Kreikkalaisista siirtokunnista sitävastoin kehittyi oikeita kaupunkeja, asukkaittensa vakinaisia kotipaikkoja; ja kaupunkien ulkopuolellakin asui aina kreikkalaisia maanviljelijöitä. Tämä selittää myös sen, että kreikkalaisten siirtokuntien sivistysvaikutus oli paljon perinpohjaisempi kuin foinikialaisten. Kreikkalaisista siirtokunnista tuli Hellaan sivistyksen todellisia etuvartijoita, kun taas foinikialaisten tarkoituksena oli vain tilapäisen voiton saavuttaminen. Foinikialaisten ainoana harrastuksena oli alkuasukkaitten nylkeminen; kreikkalaiset sitävastoin koettivat myöskin sivistää heitä.

Yhä kiristyvässä ottelussa kreikkalaisten ja foinikialaisten välillä oli kreikkalaisilla varma yliote vastustajistaan, sillä Kreikka sijaitsi laajan Välimeren-kaupan keskuksessa, sillä oli erinomaisen runsaasti satamapaikkoja, ja se oli valtiollisesti riippumaton. Sitävastoin foinikialaisten asema kolmen mahtavan, keskenään kilpailevan naapurikansan, egyptiläisten, assyrialais-habylonialaisten ja heettiläisten välissä sai aikaan valtiollisen epävarmuudentilan, joka tietysti haittasi liike-elämänkin kehitystä.

Ja jos vertaamme toisiinsa kreikkalaisten ja foinikialaisten siirtokuntien lopullista tulosta, mikä ero! Miten monet kreikkalaisten perustamista kaupungeista ovatkaan uhmanneet kaikkia hävittäviä voimia aina tähän päivään saakka. Kuten Egyptin, Assyrian, Babylonian ja Persian vanhat kaupungit ovat foinikialaisten siirtokunnat menettäneet kaiken tai miltei kaiken merkityksensä, mutta muinainen Bysantion on vielä tänä päivänä Konstantinopolin nimisenä Levantin kaupan keskus, ja Marseille — muinainen Massilia — nauttii yhä vielä Ranskan tärkeimmän satamakaupungin arvoa, joka sillä oli jo kreikkalaisten aikana. Sen ikivanhoja tytärkaupunkeja on Nizza. Massilian vaikutus ulottui kautta koko Ranskan ja Espanjan Rivieran aina Ebron suulle asti, ja Provence'in maalaisväestö kreikkalaistui. Nykyaikainen matkailija, joka käy Arles'ssa ja näkee sen kauniiden naisten ikäänkuin leijailevan eteenpäin vesiruukku pään päällä, luulee yhdellä iskulla siirtyneensä muinaiseen Hellaaseen, kauniitten kreikatarten ja Aphroditen maahan; ja kaupungin valtava amfiteatteri yhdessä muitten muinaismuistojen kanssa on palanen Kreikkaa, joka on unohduksesta jäänyt Rhône'in laaksoon.

Massilia todistaa, miten suuressa määrin kreikkalaiset siirtolaiset yhdistivät sivistystehtävän liiketoimintaansa. Kun foinikialaiset vuosisatojen aikana olivat käyttäneet hyväkseen ympäröivää seutua antamatta sille mitään mainittavaa vastalahjaa, opettivat kreikkalaiset sekä Ranskan että Espanjan väestölle kirjainkirjoituksen. Ja Massilian kreikkalaiset toivat öljypuun ja viiniköynnöksen ensinnä omalle seudulleen, joka ei soveltunut maanviljelykseen, ja sitten koko etelä-Ranskaan. Viini oli ennestään tuntematon juoma alkuasukkaille, jotka siihen asti olivat aina juoneet olutta.

Massilian asukkaat harjoittivat laajaa kauppaa sekä Välimerellä että pitkin joki verkkoa, jonka päähaarat ovat osaksi Rône—Saône—Seine, osaksi Rhône—Saône—Mosel— Rein. Varmana todistuksena Massilian kauppaverkon haarautumisesta ovat sille ominaiset rahat, joissa toisella puolella on Artemiin pää ja toisella leijona. Niitä on tavattu koko Ranskassa, Sveitsissä ja pohjois-Italiassa korkealla alppilaaksoissa. Siitä siemenestä, jonka helleeniset merenkulkijat kerran olivat peittäneet »barbaariseen» multaan kaukaisessa Lännessä Rhône'in suulla, versoi sitten keskiajalla runsaasti uusia toisenlaisia vesoja. Sillä Provence'ista on keskiajan ranskalaisen kuvanveistotaiteen lisäksi lähtöisin myöskin runsas runous, provence'ilaisten trubaduurien lemmenlaulut, jotka vaikuttivat valtavasti melkein koko Euroopan kirjallisuuteen ritariaikana.

Etelä-Italiasta kehittyi toinen Kreikka. Helleenit itse nimittivät sitä »Suur-Kreikaksi» vastakohtana köyhemmälle emämaalle ja sen pienille oloille. Tämän maan ja Sisilian löytäminen oli tosin tapahtunut paljon aikaisemmin — se kuvastuu tarinassa Odysseuksen harharetkistä —, mutta nyt kasvoi näihin molempiin onnellisiin seutuihin tiheä kreikkalainen siirtokunta-asutus. Italian ja Sisilian hedelmällisestä maasta tuli kreikkalaisten vilja-aitta, ja myöskin karjanhoito oli varsin tuottavaa. Kreikkalaiset ovat nähtävästi tuoneet mukanaan öljypuun sekä Italiaan että Sisiliaan kuten etelä-Ranskaankin. Ainakaan ei siellä ole esihelleeniseltä ajalta löydetty jälkeäkään tästä puusta.

Sisiliassa kreikkalaisten kuitenkin täytyi jakaa rannikkoalueitten omistusoikeus karthagolaisten kanssa, jotka ottivat länsiosan ja pohjoisrannikon haltuunsa. Kreikkalaiset taistelivat myös monta kiivasta taistelua maan asukkaita, sikuleja vastaan, joita sotaiset ylimykset johtivat, mutta etelä-Italia kreikkalaistui melkein kokonaan. Erikoisen tavoiteltuja olivat Taranton-lahden rannat, jotka jo aikaisemmin olivat houkutelleet foinikialaisia purppura-, simpukka- ja kalarunsaudellaan. Lampaat, jotka kävivät laitumella näillä viljavilla seuduilla, olivat tunnettuja hienosta villastaan, ja oivallinen savi synnytti siellä kukoistavan maljakkoteollisuuden. Monet »Suur-Kreikan» siirtokunnista tulivat kuuluisiksi rikkaudestaan ja ylellisyydestään, etenkin Tarentum, Kroton ja ylväs Sybaris, joka aikoinaan oli rikkaampi kuin mikään muu kreikkalainen kaupunki. Sybarislaiset lienevät pitäneet suorastaan kunnia-asiana olla velttoja ja ruikuttaa pienimmästäkin rasituksesta. He tulivat niin kuuluisiksi nautinnonhimostaan ja velttoudestaan, että vielä tänä päivänä käytetään sanaa sybariitti merkitsemään ylellisyyden veltostuttamaa henkilöä.

Helposti voidaan kuitenkin arvata, miten sellaisen yhteiskunnan lopulta kävi, jonka puolustajina oli sybariitteja. Krotonista ja Sybariksesta tuli vähitellen leppymättömät kilpailijat. Krotonissa kasvanut heimo oli aivan toista ainesta. He olivat urheilijoita, jotka kerrankin voittivat kaikki Olympian seitsemän kilpailua. Kun Krotonin ja Sybariksen välinen vihamielisyys puhkesi ilmisodaksi ja ratkaiseva taistelu oli tulossa, kerrotaan, että Sybariksen ratsuväen hevoset alkoivat tanssia kuullessaan vihollisen torvien ja huilujen äänet. Ne olivat tottuneet paraatiharjoituksiin enemmän kuin todelliseen sotaan. Sota loppui Sybariksen häviöön noin v. 510 e.Kr. Voittajat eivät tyytyneet vähempään, kuin että hävittivät kaupungin maan tasalle, kertovatpa tarut heidän johtaneen joen uoman sen paikan yli, niissä rikas Sybaris kerran sijaitsi, hävittääkseen vihatun kilpailijansa jäljettömiin. Joka tapauksessa ei sen muinaisesta loistosta enää ole pienintäkään jälkeä.[58]

Länteenpäin kreikkalaiset seurasivat kilpailijainsa foinikialaisten jälkiä aina Guadalquivirin suulle asti toiselle puolen Herkuleen patsaita ja veivät sieltä mukanaan kotimaahan haluttua kuparia.

Kreikkalaisten toinen uudisasutus ulottui Espanjasta itäänpäin aina Krimille saakka. Melkein kaikkien satamien läheisyyteen syntyy nyt kauppapaikkoja, ja kaikkialla puhutaan kreikkaa. Myöskin Egyptin kanssa alkaa vakinainen yhdysliikenne, ja miletoslaiset perustavat erään Niilin suuhaaran varrelle Naukratis-nimisen uudisasutuksen, joka aina Aleksandreian perustamiseen saakka pysyi maan suurimpana kauppapaikkana. Kreikkalaisista oli tullut merikansa, ja he viihtyivät vain merellä ja meren läheisyydessä. Vuoristojen metsäisillä rinteillä kaikuvat kirveeniskut; honka kaatuu, laivastoja rakennetaan, ja leveä, kantava kuormalaiva laskeutuu raskaasti mereen, kun taas kevyt, kapea sotapursi ikäänkuin lentää aalloilla. Sen tehtävänä on kaupan suojeleminen — tai merirosvous.

Uuteen siirtokuntaliikkeeseen eivät ota osaa vain emämaan asukkaat, vaan ehkä yhtä paljon Vähän-Aasian vanhat joonialaiset siirtokunnat, erikoisesti Miletos, joka yksinään perusti kokonaista yhdeksänkymmentä uutta kaupunkia.

Miletoslaiset merimiehet tunkeutuivat rohkeasti Mustallemerelle, »vieraanvarattomalle merelle», kuten kreikkalaiset ensi näkemältä kauhuissaan nimittivät tätä autiota merta vailla saaristoa ja saaria. Sen etelärannalla uhkaavat vuorijonot suistuivat jyrkkinä mereen, ja pohjoisessa oli matalia, rämeisiä rantoja, missä sumut ja usvat tekivät ilman painostavaksi ja raa'aksi. Oli kuin kotimaan lauhkeilta seuduilta olisi täällä tullut uuteen maailmaan, missä tasangot olivat alttiina jäätäville pohjoismyrskyille, jotka tupruttivat maahan valtavia lumikasoja ja jäädyttivät veden. Täällä ei voinut viettää elämäänsä ulkoilmassa ja päivänpaisteessa toreilla ja aukeilla paikoilla niinkuin Kreikassa. Kaikki tuntui täällä aluksi kammottavalta ja peloittavalta kansan mielestä, joka enemmän kuin puolen vuosituhannen aikana oli tottunut Aigeianmeren kirkkaaseen taivaaseen ja leutoon ilmastoon ja oli ehtinyt unohtaa, että aikaisemmat sukupolvet kerran olivat asuneet kylmemmillä seuduilla.

Toiselta puolen löytöretkeilijät pian huomasivat, että täällä oli paljon, melkeinpä kaikkea sitä, mitä heidän kotimaastaan puuttui. Vuorten lomassa piilevien pienten peltotilkkujen asemesta täällä aukenivat rajattomat tasangot, joiden multa oli mitä hedelmällisintä. Täällä aaltoili vilja niin laajoilla vainioilla, ettei yhdenkään kreikkalaisen silmä koskaan ollut nähnyt niiden vertaista. Toisilla vainioilla viljeltiin hyvällä menestyksellä oivallista hamppua. Ja mitä olivatkaan kotimaan karjalaumat niiden määrättömien hyödyllisten eläinten rinnalla, jotka kävivät laitumella aroilla ja tuottivat pohjattomia varastoja lihaa, vuotia ja talia!

Toisissa osissa maata kasvoi oikeita aarniometsiä, jotka tarjosivat mitä parhaimpia tammia, saarnia ja jalavia laivojen rakennuspuiksi. Rannikkosatamien ja suojelevan saariston puutteen korvasivat mahtavat, kauas sisämaahan saakka purjehduskelpoiset joet, jotka olivat helleeneille aivan uusi elämys. Mutta kaikkein ensinnä löytöretkeilijät luultavasti kuitenkin huomasivat uskomattoman kalarunsauden. Merenkulkijoita houkuttelivat Mustalle merelle todennäköisesti etupäässä juuri valtavat tonnikalaparvet, jotka keväisin idästäpäin tulvivat Bosporiin. Olihan mielenkiintoisia tutkia, mistä kaikki tämä meren siunaus sai alkunsa; ja kun kreikkalaiset olivat saaneet sen selville, he perustivat pyyntiasemia sopiville paikoille. Siellä pyydystetty kala valmistettiin ja kuivattiin ja vietiin sitten myytäväksi joonialaisiin rannikkokaupunkeihin, missä rahvas suureksi osaksi eli tästä meren antimesta.

Tämän meren satamiin tuli myös Kaukasoksen sotaisia kansoja purjehtien jokia pitkin mukanaan laivanlastittain vankeja, joita he halusivat myydä. Parhaat orjat saatiin kuitenkin etelärannikolta.

Mustanmerenretket saivat vihdoin odottamattoman viehätysvoiman, kun helleenit huomasivat alkuasukkailla kultakoristeita ja asiaa tarkemmin tutkiessaan saivat tietää että kauempana sisämaassa oli vuoria, joissa oli runsaat määrät tätä jaloa metallia.

Näin kreikkalaisten käsitys »epävieraanvaraisesta merestä» vähitellen muuttui »vieraanvaraiseksi mereksi», eikä kestänyt kauan, ennenkuin Miletos tytärkaupunkeineen oli ympäröinyt tämän meren kokonaisella sarjalla siirtokuntia, joita oli varsinkin jokien, Dnjestrin, Bugin, Dnjeprin ja Donin suissa ja Krimillä. Venäjän joet kuljettivat näihin siirtokuntiin suurten tasankojen tuotteita, ja Krimillä kreikkalaiset olivat saaneet haltuunsa tavattoman rikkaan vilja- ja puutarhamaan. Kreikkalaiset vaihtotavarat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kauas Venäjän jokien varsille. Miletoksesta vietiin varsinkin kankaita ja kudoksia. Mutta ennen kaikkea öljy ja viini tuottivat kreikkalaisille hyvää ansiota Mustanmeren rannoilla. Tässä kosteassa ja kylmässä maassa tervehdittiin rypäleen lämmittävää ja kiihdyttävää nestettä äärettömän paljon suuremmalla ihastuksella kuin konsanaan itse Kreikassa; ja kun »barbaarit» olivat sitä kerran maistaneet, eivät he koskaan saaneet sitä tarpeekseen. Vielä tänä päivänä etelä-Venäjä on Kreikan saariston viinien tärkeimpiä vientipaikkoja, ja niin oli laita jo 25 vuosisataa sitten. Lukemattomia kreikkalaisia saviastioita täynnä tuota haluttua juomaa kuljetettiin siihen aikaan yli Mustanmeren vesien, ja joonialaisia saviastioita on löydetty sisämaasta aina Kievistä saakka.[59] Kubanin alueella Asovanmeren rannalla, Kaukasoksen pohjoispuolella syntyi omalaatuinen kreikkalais-persialainen sekasivistys, josta meidän päivinämme runsaat kultalöydöt todistavat.

Mustanmeren _etelä_rannalla sijaitsevien siirtokuntiensa kautta kreikkalaiset joutuivat yhteyteen maailmankaupan ikivanhojen teitten kanssa, jotka päättyivät täällä ja joiden toinen päätekohta oli Babyloniassa ja sisä-Aasiassa.

Mustanmeren rannan koonti- ja vientisatamat ovat suuresti edistäneet Kreikan varallisuutta. Mutta kreikkalaiseen _sivistys_maailmaan ei Mustanmeren seutuja koskaan luettu. Kreikkalainen sivistys ei kyennyt täällä kasvattamaan uusia vesoja. Se kuihtui pohjatuulten ja sumujen maassa. Muutamia harvoja lukuunottamatta kreikkalaiset siirtokunnat pysyivät täällä vain eristettyinä kohtina barbaaristen alkuasukkaitten keskellä. Maan todellista kreikkalaistumista, kuten etelä-Italiassa, etelä-Ranskassa ja osittain Sisiliassa, ei voinut tapahtua täällä. Kreikkalainen ei koskaan oikein kotiutunut tähän kolkkoon ilmastoon. Vain ankara puute tai runsaan liikevoiton mahdollisuudet voivat pakottaa hänet luopumaan kotimaastaan sellaisen maan vuoksi.

Monet kreikkalaiset siirtokunnat Mustanmeren rannikolla säilyttivät kaupallisen merkityksensä aina kauas keskiajalta saakka, jotkut vieläkin kauemmin. Kansatulva toisensa jälkeen huuhteli näitä yhteiskuntia, mutta ihmeellisen sitkeästi kreikkalainen väestö sai kansallisuutensa säilymään jokseenkin sekoittumattomana.[60]

Kuten tarinat Odysseuksen harharetkistä sisältävät muistoja Sisilian ja etelä-Italian löytämisestä, siten kreikkalaisten löytöretket Mustallamerellä ovat pohjimmaisena aiheena tarinaan argonauttien retkestä, johon pian palaamme.

Kreikkalaisten valtava maastamuutto Välimeren ja Mustanmeren rannikoille, jota nyt otamme seuranneet, aiheutui taloudellisista olosuhteista, mutta siirtolaisuuden seuraukset eivät ota yksinomaan aineellista laatua. Sillä on ollut tärkeä maailmanhistoriallinen merkitys varsinkin sen johdosta, että kreikkalainen sivistys täten levisi kaikkiin Välimerenmaihin. Mutta siirtolaisuus on myös vuorostaan vaikuttanut tähän sivistykseen itseensä verrattomasti avartamalla kreikkalaisten omaa henkistä näköpiiriä. Kotona laaksot olivat ahtaita ja olot pieniä. Mutta kreikkalaisesta tuli merenkulkija ja kauppias, ja meri antoi hänelle avaran taivaanrannan. Sellaisen kaupungin kuin Miletoksen asukkaille, jotka merimiehinä ja kauppiaina risteilivät Mustallamerellä ja melkein koko Välimerellä, täytyi keräytyä sille ajalle ainoalaatuisen runsaat tiedot vieraista maista ja kansoista herättäen vertailua ja ajattelua. Ei ole suinkaan sattuma, että Kreikan filosofian kehto on keinunut siellä, ja että tästä kaupungista, »Joonian ylpeydestä», näin tuli kaikkien tieteitten emäkaupunki. Miletoslaisten kokoama tietoainehisto koko sen ajan sivistysmaailmasta oli valmistanut maaperää, ja oli vain ajankysymys, milloin näitten merenkulkijain »keksimishalu» kääntyisi uusilta ulapoille, filosofiaan ja tieteellisiin ongelmiin. Niinkuin meidän päiviemme Iso-Britannia Kreikka oli etupäässä siirtomaavalta, jonka kukoistus perustui emämaan ja siirtokuntien väliseen vuorovaikutukseen.

Kreikkalaisten omalta kannalta katsottuna siirtokunnat myös vaikuttivat rauhoittavasti sisäisiin levottomuuksiin. Kaikki, jotka kotona tunsivat olevansa yhteiskunnan lapsipuolia, saattoivat vieraissa maissa hankkia itselleen tyydyttävämmät olot.

Toisen kreikkalaisen uudisasutuksen taukoaminen 6:nnen vuosisadan keskivaiheilla johtui siitä, että joonialaisista silloin, Kyyroksen valloittaessa Lyydian mahtavan valtakunnan, tuli Persian suurkuninkaan alamaiskansa. Vapautta rakastavia kreikkalaisia ei sitten enää niinkään haluttanut siirtyä itäänpäin. Lännessä tapahtui samaan aikaan samantapaisia muutoksia. Siellä karthagolaiset yhdessä etruskien kanssa keskeyttivät kreikkalaisten vallan leviämisen.

J.L. Heiberg, En graesk Forpost (»Studier fra Sprog- og
Oldtidsforskning» 1906).

Ernst von Stern, Die griechische Kolonisation am Nordgestade des Schwarzen Meeres im Lichte arcbäologiscber Forschung (C. F. Lehmann-Haupt und E. Kornemann, Klio: Bd. IX).

TARU ARGONAUTTIEN RETKESTÄ.

Eräällä Boiotian kuninkaalla oli puoliso, joka oli jumalallista syntyperää. Hänestä tuli Friksos-nimisen pojan ja Hellé-nimisen tytön äiti. Mutta kun kuningas myöhemmin otti puolisokseen myöskin erään maallisen naisen, niin hänen ensimmäinen vaimonsa lähti vihastuneena kodistaan. Uusi vaimo synnytti ruhtinaalle myöskin kaksi lasta, ja näitä heidän äitinsä suosi kaikin mahdollisin tavoin enemmän kuin lapsipuoltaan. Punoipa hän juonen toisensa jälkeen raivatakseen Friksoksen ja Hellen tieltään. Silloin äiti armahti pienokaisiaan ja lähetti heille siivekkään kultaisen oinaan, joka otti molemmat lapset selkäänsä ja lensi pois heidän kanssaan. Kun he tulivat ensimmäisen kohdalle niistä kahdesta salmesta, jotka erottavat Euroopan ja Aasian toisistaan, alkoi Hellen päätä pyörryttää ja hän syöksyi alas ja hukkui. Hänen muistokseen salmi sai nimen Hellespontos, s.o. Hellen meri. Mutta Friksos tuli onnellisesti perille Kolkhis-maahan Mustanmeren perukkaan. Täällä kuningas Aiētés, auringonjumala Helioksen poika, otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän uhrasi oinaan Zeukselle ja ripusti sen kultaisen taljan pyhään lehtoon, missä kauhistava lohikäärme vartioi sitä.

Nyt oli Thessaliassa kuninkaanpoika nimeltä Iāsōn. Jo ennen Iasonin syntymää oli hänen isänsä vallanhimoinen ja vilpillinen velipuoli Pelfās syössyt veljensä valtaistuimelta. Iasonista kasvoi kuitenkin väkevä ja rohkea nuorukainen, ja täytettyään kaksikymmentä vuotta hän astui vilpillisen setänsä eteen ja vaati isänsä valtaistuinta itselleen. Pelfas, joka oli kavala mies, keksi silloin asettaa hänelle ehdon, jonka piti olla mahdoton täyttää: setä luovuttaisi Iasonille valtakuntansa, jos hän noutaisi kultaisen oinaantaljan Kolkhis-maasta.

Iason suostui tähän muitta mutkitta. Hän pyysi Kreikan uljaimpia urhoja ja sankareita seuralaisikseen seikkailumatkalle. Mukaan tulivat Theseus ja Herkules ja laulaja Orpheus ja monta muuta. Kun he olivat kokoontuneet Iasonin kotiseudulle, oli siellä jo suuri laiva valmiina viemään heidät meren yli, ensimmäinen helleenien rakentama suuri laiva. Mutta Iasonin suojelijatar, Athene-jumalatar, olikin auttanut sen rakentamisessa. Laivan nimi oli Argó.

Argonauttien[61] retki oli täynnä ihmeellisiä seikkailuja. Kauniit naiset yrittivät houkutella heitä unohtamaan asiansa, jättiläiset koettivat sulkea väylän suurilla kallionlohkareilla, ja hurjat sotasankarit pyrkivät koettelemaan voimiaan matkamiesten kanssa. Traakiassa heitä kohtasivat toisenlaiset elämykset. Siellä asui vanha kuningas nimeltä Phineús, joka oli Apollonilta saanut tietäjänlahjan. Mutta kun hän oli käyttänyt kykyänsä ilmaistakseen ihmisille liian paljon Zeuksen salaisia päätöksiä, niin jumalat olivat rangaisseet häntä. Aina kuin hänen piti syödä, lensi paikalle kaksi inhoittavaa n.s. harpyiaa, petolintuja, joilla oli naisenkasvot, ja sen ruoan, mitä ne eivät riistäneet itselleen, ne likasivat, niin ettei se kelvannut, syötäväksi. Ukko raukka olikin pelkkää luuta ja nahkaa.

Mutta kaksi urhoollista argonauttia vapautti vanhuksen kiusanhengestään. Palkaksi tästä Phineus käytti tietäjänlahjaansa neuvoakseen heille, miten he välttäisivät matkansa suurimman vaaran. Heidän täytyi nimittäin kulkea kahden liikkuvan kallion välistä, jotka määrättyinä aikoina jymisten iskivät yhteen ja murskasivat kaikki merenkulkijat. Vanhus neuvoi argonautteja päästämään irti kyyhkysen, ennenkuin he itse yrittäisivät kulkea siitä. Jos se musertuisi kallioiden välissä, heidän olisi keskeytettävä matkansa; mutta jos se onnellisesti pääsi lävitse, saattaisivat he yrittää. Heidän oli vain soudettava kaikin voimin, niin he kyllä jumalien avulla onnistuisivat.

Kun Iason miehineen tuli vaaralliselle paikalle, niin he noudattivat Phineuksen neuvoa, ja katso: kyyhkynen lensi vahingoittumattomana kallioiden välitse; vain sen viimeiset pyrstösulat katkesivat! Kallioiden alkaessa erota toisistaan argonautit ohjasivatkin rohkein mielin purtensa vaaralliseen salmeen, ja Athenen avulla yritys onnistui. Vain laivan äärimmäiset perälaudat murskaantuivat kallioiden välissä.

Siitä saakka nämä vaaralliset kalliot ovat pysyneet paikoillaan; sillä kohtalo oli säätänyt, että ne lakkaisivat iskemästä yhteen, heti kuin jonkin laivan onnistuisi kulkea niiden välitse.

Vihdoin Iason ja hänen seuralaisensa tulivat Kolkhis-maahan ja astuivat ihanaan palatsiin, jonka Hephaistos kerran oli rakentanut kuningas Aieteelle. Esipihassa oli neljä suihkukaivoa. Yhdestä virtasi maitoa, toisesta viiniä, kolmannesta öljyä ja neljännestä vettä, joka talvella oli lämmintä, mutta kesällä jääkylmää. Mutta kun argonautit olivat esittäneet asiansa kuningas Aieteelle, tämä pahastui ja päätti viekkautta käyttämällä suoriutua muukalaisista. »Yhdellä ehdolla», hän sanoi Iasonille, »annan sinulle kultaisen taljan. Kuulehan! Sodanjumalalle pyhitetyllä kentällä käy laitumella kaksi härkää, joilla on vaskiset sorkat ja joiden sieraimista suitsuaa tulta. Näillä juhdilla sinun on kynnettävä pelto ja sitten kylvettävä vakoihin lohikäärmeen hampaita. Ja sen jälkeen sinun tulee taistella aseistettuja sotureita vastaan, joita kylvöstä kasvaa.»

Siitä koetuksesta ei edes Iasonkaan olisi suoriutunut, ellei hän olisi saanut apua. Mutta nyt kävi niin, että jumalat antoivat Aieteen oman tyttären Medeian rakastua rohkeaan nuorukaiseen. Hän osasi loihtia ja lahjoitti lemmitylleen ihmeellistä voidetta, joka teki hänet haavoittumattomaksi ja antoi hänelle voiman kesyttää villit härät. Sitten hän antoi Iasonille seuraavan neuvon: »Kun näet soturien kasvavan lohikäärmekylvöstä, niin heitä suuri kivilohkare heidän keskelleen! He epäilevät silloin, että joku heistä on sen heittänyt, ja lyövät toisensa kuoliaaksi.»

Iason lähti siis hyvin varustettuna noutamaan vaarallisia härkiä. Luolasta, missä ne oleskelivat, ne ryntäsivät häntä vastaan päristellen sieraimistaan tulta ja liekkejä. Mutta Iason tarttui molempia sarvista ja paiskasi ne maahan. Muuan hänen ystävistään ojensi hänelle ikeen, jonka hän pani niiden niskaan. Sitten hän valjasti ne auran eteen, ja vinhaa vauhtia kävi nyt sekä kyntö että kylvö.

Kun vainio sitten alkoi täyttyä uhkaavista sotureista, joita kasvoi lohikäärmekylvöstä, seurasi Iason Medeian neuvoa, ja päivän laskiessa kaikki soturit makasivat kuolleina maassa. Mutta kuningas Aietes oli synkkä ja uhkaava, ja Medeia käsitti, ettei hän koskaan vapaaehtoisesti luovuttaisi kultaista taljaa. Hän päätti silloin itse auttaa rakastettuaan sen noutamisessa.

Yön pimeydessä he yhdessä lähestyivät peloittavaa lohikäärmettä, joka vartioi aarretta, ja Medeia pirskoitti pedon silmille nukuttavaa nestettä, niin että Iason saattoi noutaa kultaisen taljan tammesta, missä se riippui. Vaikka oli pilkkoisen pimeätä, se löytyi helposti, sillä oinaantaljasta levisi kauas ympäristöön kirkas valo.

Heti Iasonin palattua saaliineen laivaan argonautit purjehtivat kotiin välttääkseen Aieteen koston, ja Medeia seurasi rakasta Iasoniaan. Monia vaaroja ja seikkailuja kestettyään he vihdoin saapuivat Iasonin kotimaahan.

Pelias hämmästyi sanomattomasti, kun Iason ojensi hänelle kultaisen oinaantaljan. Varmana siitä, ettei Iason ikinä hengissä palaisi Kolkhiin-matkaltaan, hän oli nuorukaisen poissa ollessa surmannut tämän vanhat vanhemmat; ja nyt hän kieltäytyi pitämästä heidän pojalleen antamaansa lupausta. Mutta silloin Medeia taikakeinoillaan otti tuon pahansuovan miehen hengiltä. Se tapahtui kuitenkin niin epäinhimillisen julmalla tavalla, että maan asukkaat alkoivat inhota Iasonia ja Medeiaa ja karkoittivat heidät Boiotiasta.

He saivat silloin turvapaikan Korinthoksessa. Mutta siellä Iason muutaman vuoden kuluttua ihastui kuninkaan tyttäreen Kréúsaan. Medeian sydämessä syttyi silloin hurja viha; mutta hän hillitsi itsensä niin taitavasti, että sekä Iason että Kreusa luulivat hänen antaneen heille anteeksi. Sen merkiksi Medeia lähetti kilpailijattarelleen häälahjaksi komean vaipan ja kultaisen seppeleen. Morsian otti ne kiitollisena vastaan; mutta heti hänen puettuaan ne ylleen, seppeleestä leimahtaa tulenliekkejä, ja lumottu vaippakin on pian ilmitulessa. Hänen isänsä kiiruhtaa sitä sammuttamaan, mutta joutuu saman kohtalon uhriksi kuin tyttärensä, ja kun Iason tulee paikalle, makaavat Kreusa ja hänen isänsä hiiltyneinä ruumiina.

Mutta Medeian kostonhalu ei ole vielä tyydytetty. Sillä aikaa hän on suorittanut vielä hirveämmän teon: vihasta uskotonta puolisoa kohtaan hän on surmannut pienet lapsensa, vaikka rakastaakin heitä äidin koko hellyydellä. Kun nyt Iason syöksyy vaatimaan häntä tilille Kreusan ja appensa murhasta, kohtaa häntä kaamea näky: hänen pienet viattomat lapsensa kylpevät veressään. Jäätävän pilkallisesti Medeia hänelle ilmoittaa, mitä hänelle on maksanut sen naisen hylkääminen, joka on auttanut häntä niin monissa vaaroissa ja hänen tähtensä uhrannut kaikkensa. Medeiaa itseään ei Iasonin kosto voi kohdata, sillä hän on jo noussut kahden lohikäärmeen vetämiin vaunuihin ja häviää Iasonin näkyvistä.

HAJANAINEN, MUTTA VALTIOLLISESTI VALVEUTUNUT KANSA.

Ensi näkemältä Kreikan niemimaa tuntuu muodostavan maantieteellisen kokonaisuuden, mutta lähemmin tarkastellessa huomaakin, että luonto on jakanut sen lukuisiin laaksoihin ja tasankoihin, joita vuorijonot ja lahdet erottavat toisistaan. Sellaisessa maassa syntyy, kuten Syyriassa tai Norjassa, Skotlannissa ja Sveitsissä, joukko pienoisyhteiskuntia: fylkejä, klaaneja tai kantoneja, jotka kaikki enemmän tai vähemmän julkisesti kadehtivat viereisen laakson naapuria ja ovat kiihkeitä nurkkapatriootteja. Olivathan myös Kreikan lukemattomat saaret kuin luotuja viettämään itsenäistä valtiollista elämää.

Kun kansan isänmaana useinkin oli vain vuorten välinen laakso, lahti sitä ympäröivine rantakaistaleineen tai saari, sulautuivat sen valtio- ja kotiseututunne yhdeksi. Sellaiselle kansalle valtio ei ollut kuten nykyajan ihmiselle kartan avulla tajuttava käsite, vaan elävä, kouraantuntuva todellisuus. Ateenalainen saattoi Hymettos-kukkulalta yhdellä ainoalla silmäyksellä syleillä koko Ateenan valtakuntaa aina vuoriin saakka, jotka taivaanrannalla rajoittivat sitä. Kun kreikkalainen kävi sotaa valtionsa puolesta, hän ei taistellut pelastaakseen tai valloittaakseen valtakunnalle jonkin määrätyn alueen — ei kuten esim. meidän aikamme saksalaiset ja ranskalaiset ovat taistelleet Elsassin omistamisesta —, vaan hän taisteli aina oman kotilietensä puolesta. Isänmaa ja kotiseutu olivat hänelle yhtä. Valtiollisesti katsoen kreikkalaiseen valtioon ei tavallisesti kuulunut enempää kuin kaupunki ja sitä ympäröivä maaseutu. Kaupunki oli valtiollisen elämän tyyssija, ja siellä ratkaistiin valtion asiat. Ne, jotka eivät asuneet kaupungissa tai eivät voineet tulla sinne keskustelemaan ja äänestämään, eivät siis saaneet olla mukana.

Luettelo venyisi melko pitkäksi, jos laskettaisiin kaikki pienet pesät mantereella ja saarilla, missä siihen aikaan valtiollinen elämä poreili. Useimmissa maakunnissa oli monta itsenäistä kaupunkiyhteiskuntaa. Kreetan saarella laskettiin olevan ainakin viisikymmentä, Lesboksella kuusi. Pikkuriikkiselle saarelle voi mahtua useita »valtioita». Tämä oli kuitenkin poikkeustapaus; tavallisesti kukin Aigeianmeren saarista muodosti valtiollisen kokonaisuuden. Arkadiassa laskettiin olevan yli kaksikymmentä riippumatonta »valtiota». Nämä olivat kuitenkin, kuten Boiotian ja muutamien muidenkin maakuntien valtiot, yhtyneet valtioliitoksi. Mutta vain Attikassa ja Lakoniassa yhden kaupungin onnistui vähitellen koota koko maakunta valtapiiriinsä. Ateenan ja Spartan kaupungit kehittyivät luonnollisesti sitä mahtavammiksi ollessaan siellä valtiollisen elämän keskuksia. Attikassa Ateena sai tämän hallitsevan aseman sillä perusteella, että siitä tuli koko maakunnan tuonti- ja vientisatama.

Kaupungeissa politikoitiin ja harjoitettiin valtiollista kannunvalantaa[62] hartaalla halulla ja etelämaisella innolla, jota voimme kuvitella ainoastaan, jos tunnemme nykyisten kreikkalaisten loppumattoman politikoimisen. Valtiollisen elämän näyttämönä olivat Hellaassa enimmäkseen kadut ja torit. Etelämaalainen on leudon ja aurinkoisen ilmaston vuoksi paljon enemmän ulkoilmaihminen kuin pohjoismaalainen, jota pakkanen ja rajuilma pidättää seinien sisäpuolella. Sen tähden pohjolan asukas onkin enemmän sisäänpäinkääntynyt ja ihmisiäkaihtava kuin etelän lapset, jotka aina ovat kosketuksessa lähimmäistensä kanssa.

Niin suuria kuin kreikkalaiset ovatkin saaneet aikaan sivistyksen kilpakentällä, heidän valtiollinen elämänsä on kuitenkin säälittävän pikkumaista ja epäluuloista paitsi suurina maailmanhistoriallisina hetkinä, jolloin uhkaava ulkonainen vaara liitti heidät yhteiseen taisteluun vapautensa puolesta. Yksikään muinaiskreikkalainen runoilija ei ole koskaan lauluissaan ylistänyt Hellasta. Helleeneillä ei ikinä ole ollut mitään sellaista yhteistä symbolia kuin Rooman patsas, jonka roomalaiset pystyttivät temppeleihinsä, tai ruotsalaisten äiti Svea, saksalaisten Germania tai pohjois-amerikkalaisten vapaudenjumalatar. Mutta toiselta puolen juuri Hellaan pienoisvaltioissa esiintyy ensi kerran historiallisena aikana kaksi ilmiötä, joita pidämme ihmiskunnan kehityksen parhaina saavutuksina, nimittäin yksilön vapaus ja kansalaishenki.

Luonnon niin rikkomassa maassa kuin Kreikassa ei voinut syntyä itse valtaisesti hallittuja suurvaltoja. Mutta niinpä ei yhteiskuntakaan siellä sortanut yksilöä. Lukuisissa itseään hallitsevissa valtioissa, joita siellä syntyi, eri yksilöt taistellessaan pyrkimystensä puolesta saattoivat vapaasti kehittyä ja päästä valtaan. Voimakas vapaudenhalu ja yksilöllisyys, jotka tuntuvat olevan indoeurooppalaisten kansojen veressä, olivat kreikkalaisilla erikoisen voimakkaasti kehittyneet. Kreikkalaiset ovat itse asiassa tehneet sen, mitä yleensä pidetään renessanssin ansiona: he ovat keksineet ihmisen. He ovat yksilöllisyyden uranuurtajia. Kreikan valtiollisessa elämässä vallitsi sama kilpailunhalu kuin olympialaisissa kisoissa. Se oli ainaista kamppailua vallasta ja kunniasta, kamppailua, joka usein johti epäterveeseen liioitteluun, mutta myöskin kannusti yksilöitä ponnistuksiin ja kehittämään persoonallisuuttaan.

Mutta miten kreikkalaisilla oli aikaa politikoida ja harrastaa niin innokkaasti valtiollista kannunvalantaa? Se johtui siitä, että orjat tai maaorjat yleensä suorittivat kaiken raskaan ja karkean työn. Niin kansanvaltaisesti kuin yhteiskunta olikin järjestetty, Hellaan kansan henkistä sivistystä kannattava osa oli itse asiassa yläluokkaa, jolla aina oli aikaa opiskella ja keskustellen kehittää omia taipumuksiaan, harrastaa filosofisia kysymyksiä ja yhteiskunnallisia asioita, käydä teattereissa, kylpylöissä, voimistelu- ja urheilutilaisuuksissa ja siellä vaihtaa ajatuksia lähimmäistensä kanssa. Korkea älyllinen elämä ja yhteiskunnallinen toiminta edellyttivät täällä kuten muuallakin, että muut yhteiskuntaluokat suorittivat »palvelevan veljen» tehtävän.

Oikeus ja tottumus ottaa osaa valtion asioitten ratkaisemiseen kehitti helleeneissä muutakin, joka selvästi erottaa heidät idän kansoista. Itämailla oli kaikkina aikoina pidetty itsestään selvänä asiana, että kuningas sai itsevaltaisesti ratkaista kaikki. Siellä ei kukaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kansalla pitäisi olla jotakin sananvaltaa sen suhteen, miten sitä hallittiin. Itämaiden suurissa yksinvaltaisesti hallituissa valtioissa ei ollut kansan- tai valtakunnankokouksia. Kansanvaltainen hallitus oli mahdollinen vain pienissä yhteiskunnissa, sillä vain niissä kansa kokonaisuudessaan voi saapua tärkeitä kysymyksiä ratkaisemaan. Tiedämme liian vähän kyetäksemme päättelemään, voidaanko puhua kansan itsehallinnosta pienissä yhteiskunnissa, jotka olivat egyptiläisten, assyrialais-babylonialaisten ja persialaisten suurvaltojen edeltäjiä. Sen vain tiedämme, että helleenit historiallisena aikana ovat luoneet vapaan kansalaisen käsitteen, joka itämailla oli siihen aikaan tuntematon. Täten kreikkalaiset ovat suorittaneet suurimman osuutensa kehityksen kulkuun ja lisänneet uutta siihen, mitä itämaitten kansat olivat tehneet ihmissuvun hyväksi. Kunnon kansalainen on mies, joka ei kehitä itseään vain oman etunsa vuoksi, vaan hyödyttääkseen maanmiehiään ja isänmaataan.

Kreikkalaiset ovat maailmanhistorian ensimmäinen valtiollisesti valveutunut kansa. Heidän yhteiskunnallinen ulospäinsuuntautuva aktiivisuutensa on vastakohtana intialaisten sisäänpäinkääntyneelle, omaan täydellisyyteensä pyrkivälle sieluntoiminnalle, jolle sellaiset ulkonaiset asiat kuin lait ja hallitusmuodot ovat jokseenkin yhdentekeviä.

Toinen kohottava piirre keskellä Hellaan eri kansojen hajaannustilaa oli se, että ne kuitenkin sivistykseltään tunsivat olevansa yhtä kansaa. Ensinnäkin ne puhuivat samaa kieltä. Tämä tosin jakautui murteisiin, jollaisia olivat pehmeä joonialainen, kova doorilainen, aiolialainen ja useat sekamurteet[63], mutta eivät eronneet toisistaan enempää, kuin että kaikki kreikkalaiset ymmärsivät toisiaan. Ja kuten kreikkalaisilla oli yksi kieli, heillä myös oli yksi uskonto, Homeroksen ja Hesiodoksen antama. Ja Delphoissa oli heidän uskonnollinen yhtymäkohtansa. Mikään ei ole niin suuresti kuin Homeroksen laulut yhdistänyt kreikkalaisia ja saattanut heitä tuntemaan henkistä yhteenkuuluvaisuutta keskenään. Ilias ja Odysseia olivat perustuksena kaikkien helleenien kasvatuksessa, nuorten sparttalaisten samoinkuin nuorten ateenalaisten tai miletoslaisten, ja suurina juhlina näitä runoelmia lausuttiin kokoontuneelle rahvaalle.

Ja vihdoin myöskin Zeuksen pyhä lehto Olympiassa oli kautta vuosisatojen paikka, jossa helleenit tunsivat olevansa yhtä kansaa. Siellä kaikki paikallisedut väistyivät. Valtiollinen jännitys laukesi siellä suureen, kaikkia vallitsevaan juhlatunnelmaan.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der
Griechen und Römer.

Fusten de Coulanges, Vanhan ajan kaupunkivaltio. Ranskasta suomentanut
J.V. Lehtonen.

Stig Bendixon, En översikt av den folkliga självstyrelsens öden (Laaja kirjallisuusluettelo).

KUNINGASKUNNASTA YLIMYSVALTAISEKSI TASAVALLAKSI.

Homerisen ajan patriarkallinen kuningaskunta oli aivan toisenlainen kuin mykeneläisen ajan ehdoton yksinvalta. Kuningas oli vanhimmissa kreikkalaisissa pikkuvaltioissa tuskin enemmän kuin primus inter pares: ensimmäinen vertaistensa joukossa. Vertaiset olivat kuninkaan neuvonantajia, »vanhimpia», kuten heitä tavallisesti nimitettiin; käytettiinpä näistä mahtavista miehistä toisinaan myöskin »kuninkaan» nimeä. Ei siis otettu mitään suurta askelta, kun kuningasvalta väistyi aatelisvallan tieltä. Tätä muutosta varten ei tarvittu vallankumouksellisia mullistuksia — kuningaskunta hävisi melkein itsestään, neuvoston aateliset anastivat vähitellen kuninkaan vallan. Kuningas menetti valtiolliset virkatoimensa yhden toisensa jälkeen, ja lopulta hänelle jäi vain ylimmäisen papin arvo. Voimme seurata tämän muutoksen kehitystä esimerkiksi Ateenassa. Alkujaan kuninkaanarvo siellä annettiin elinajaksi. Sitten kuninkuus muuttui kymmenvuotiseksi ja vihdoin vain yksivuotiseksi sekä rajoittui vain etupäässä uskonnollisten juhlamenojen ja kulkueitten johtamiseen, kun taas valtiollinen valta siirtyi virkamiehelle, jota sanottiin arkontiksi. Oikeastaan hän oli kuningasvallan perillinen, mutta hänellä oli rinnallaan kahdeksan muuta arkonttia.

Myöskin Spartassa, jonka vastakohta Ateenasta vähitellen tuli melkein kaikissa suhteissa, tapahtui jokseenkin sama kehitys, vaikka kuninkuus siellä nimellisesti säilyikin. Itse asiassa tämäkin valtio muuttui ylimysvaltaiseksi tasavallaksi. Tämä valtiomuoto oli luonnollinen maassa, jossa oli mahtava maataomistava ylimystö; ja Lakonia, joka kautta aikojen pysyi maanviljelysmaana, ei koskaan kehittynytkään sen pitemmälle. Attikassa ja muissa tärkeissä merivaltioissa koitti vähitellen päivä, jolloin ylimysvalta oli aikansa elänyt.

Kreikan niemimaalla oli kuitenkin myös valtioita, joissa kuninkuus säilyi vielä pitkiä aikoja, kuten Epeiros ja Makedonia, jonka kuninkaat kerran tulivat saamaan tärkeän merkityksen Kreikan historiassa. Mutta näitä valtioita ei luettu varsinaiseen Hellaaseen.

SPARTTA, JÄRKKYMÄTTÖMÄN VALTIOMUODON YHTEISKUNTA.

TYYPILLINEN YLIMYSVALTAINEN SOTURI VALTIO.

Spartta sijaitsee Eurotas-joen kostuttamassa viljavassa laaksossa.[64] Jo Homeros ylistää lauluissaan Eurotas-laakson ihanaa rehevyyttä ja mainitsee sen laajat apilavainiot ja satoisat pellot. Ja vielä tänä päivänä siellä asuu Kreikan kenties varakkain väestö.

Muinoin Spartta oli voimakkain kaikista Hellaan yhteiskunnista, ei linnoitustensa vuoksi — niitä ei kaupungissa ollut — vaan kansalaisten miehuuden ja yksimielisyyden takia. Jos sparttalaiselta kysyi, miksi hänen kaupungissaan ei ollut muureja niinkuin muissa kaupungeissa, sai ylpeän vastauksen: »Kansalaisten ruumiit ovat muurinamme.» Itse asiassa Spartta ei tarvinnut linnoituksia, sillä autiot, luoksepääsemättömät vuoret laakson kummallakin puolella muodostivat tarpeellisen suojamuurin.

Muinaisajan Spartta ei ollut yhtenäinen kaupunki, vaan oikeastaan ryhmä talonpoikaiskyliä, sellaisia kuin ne olivat vanhimmassa Hellaassa.

Luonnon anteliaisuus olisi helposti voinut veltostaa Spartan kansan, ellei sille olisi vastapainoa ollut. Mutta sellaisia oli kaksi. Toinen oli Taygetos, jonka uhkaavan majesteetillinen vuoriharjanne kohoaa yli koko Lakonian ja pitkine, useimmiten lumen peittämine karjoineen antaa tälle maisemalle sille ominaisen vakavuuden. Kun aurinko laskee korkean vuorenseinämän taakse, joka alastoman, sinertävän jäämuurin tavoin järkkymättömän mahtavana rajoittaa näköpiirin, ja kun vuoren heittämä synkkä varjo liukuu yli tasangon, saa koko maisema muinaisen sankariajan tunnun, jonkinlaisen heroisen leiman. »Auringonlasku muistuttaa täällä», Zilliacus sanoo, »tavallaan auringonpimennystä. Siinä on jotakin peloittavaa, katastrofimaista.»

Taygetos oli sparttalaisen nuorison aava ja karaiseva temmellystanner, sparttalaisten terveydenlähde. Sen pelkkä näkeminen antaa sielulle lisäannoksen koottua voimaa ja terästävän ankaraa kauneutta.

Toisena vastapainona sparttalaisten veltostumiselle olivat heidän raudankovat lakinsa. Ilman niitä ei sanalla sparttalainen olisi ollut sitä miehuuden ja yhteiskuntahyveitten kaikua, joka ikuisiksi ajoiksi on tälle kansalle suonut kunniapaikan historian lehdillä. Tarun mukaan sparttalainen valtiojärjestys oli viisaan lainsäätäjän Lykurgoksen työtä. Mutta historiantutkimus tuntee yhtä vähän häntä kuin Homerosta.

Kun doorilaiset ottivat Lakonian haltuunsa, sen akhaialainen väestö joutui maaorjan asemaan. Heistä arvatenkin polveutui se orjienkaltainen yhteiskuntaluokka, jota sanottiin helooteiksi. Niitten doorilaisten valtioitten kesken, joita maakuntaan perustettiin, näyttää ajan mittaan syntyneen eripuraisuutta ja sotia. Lopputulos oli, että Spartan kaupunkivaltio kukisti muut ja pakotti koko Lakonian valtaosasille. Sparttalaiset itse eli sparttiaatit, kuten he yhteiskuntaluokkana itseään nimittivät, pidättivät silloin itselleen kaiken valtiollisen vallan valtiossa. He sallivat kukistettujen heimolaisten pitää vapautensa sekä osan maastansa, mutta kansalaisoikeuksia heille ei myönnetty, vaikka sparttiaatit käyttivät heitä sotapalvelukseen ja vaativat heiltä sotaveroja. Siten syntyi, arvellaan, se yhteiskuntaluokka, jota nimitettiin perioikeiksi, s.o. »ympärillä asuviksi». Nimi johtuu siitä, että he asuivat maaseudulla ja kylissä sen alueen ympärillä, minkä sparttiaatit varasivat itselleen, nimittäin Spartan ja hedelmällisen Eurotas-laakson. Tämä alue jaettiin 9 000 yhtä suureen osaan — niin paljon oli nim. siihen aikaan sparttiaatteja. Heidän maatiluksiansa ei ollut lupa jakaa, vaan ne siirtyivät perintönä pojille yhteisesti, jos heitä oli useita. Tätä maa-alueen yhtä suuriin osiin jakamista pidettiin Lykurgoksen työnä. Hän tahtoi, sanoo kreikkalainen historioitsija Plutarkhos, jakaa maan niin, että »rikkaus ja köyhyys kaikkine huonoine seurauksineen kokonaan ehkäistäisiin. Muuta eroa ei saisi olla sparttiaattein kesken kuin se kunnia, joka seuraa hyvettä, ja se häpeä, joka tahraa huonon kansalaisen». Mutta itse asiassa tällainen maan jakaminen ei ollut erikoisesti Spartalle ominaista, vaan se oli ollut perinnäistapana kaikilla kreikkalaisilla kansoilla uutta maa-aluetta vallattaessa. Erotus oli vain se, että Spartassa pyrittiin laeilla kaikiksi ajoiksi säilyttämään tämä taloudellinen ja yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, joka antoi sparttiaattien kansalaissotajoukolle ennen kuulumattoman voiman ja yhtenäisyyden.

Sparttiaatti itse ei ottanut osaa maansa viljelyyn. Ahertelu hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi oli sälytetty muitten, heloottien hartioille. On sanottu helootteja orjiksi, mutta varsinaisia orjia he eivät olleet. Joka helootilla oli tosin herransa, mutta tämä ei häntä omistanut, hän ei saanut häntä myydä, ei häntä karkoittaa, ei tappaa eikä rääkätä häntä, myöskään hän ei voinut tehdä häntä vapaaksi. Helootit kuuluivat sen sijaan koko yhteiskunnalle. He olivat jonkinlaisia valtion maaorjia, joita yksityiset sparttiaatit saivat maatansa viljellessään vapaasti käyttää. Helootti ei ollut yksityiseen omistajaan, vaan turpeeseen sidottu. Sitä hän ei saanut itse hyljätä, mutta ei häntä myöskään voitu siltä karkoittaa. Hänen asemansa oli tuntuvasti parempi kuin orjan. Sillä maapalstalla, jota hän oli joutunut viljelemään, hänellä sai olla oma talo ja oma perhe, mutta hän oli velvollinen vuosittain maan omistajalle luovuttamaan määrätyn erän viljaa, viiniä ja öljyä.

Pöyristyttäviä ovat muinaisajan kuvaukset siitä, kuinka julmasti sparttiaatit kohtelivat helootteja. Niinpä kerrotaan heidän pakottaneen helootteja juomaan itsensä päihdyksiin, jotta nuoret sparttiaatit siten saisivat havainnollista raittiusopetusta, sekä toisinaan taas toimeenpanneen todellisia heloottien ajojahteja.

Epäilemättä sparttiaatit olivat isäntinä kovia ja julmia — olivathan he kovia myös itseään kohtaan. Mutta toisaalta on huomioon otettava, että valtio suorastaan itsekkäistä syistä ei sallinut helootteja pahoin pideltävän. Valtio tarvitsi heitä rauhan aikana maan viljelemistä varten, ja sodissa heidän täytyi kantaa raskaat aseet ja muona sparttiaateille sekä osittain tehdä palvelusta kevyenä jalkaväkenä. Plataian taistelukentällä seurasi jokaista sparttiaattia seitsemän heloottia.

Yhtä vähän kuin sparttiaatti alentui maata muokkaamaan, ryhtyi hän käsitöitä tahi liikeasioita harjoittamaan. Kaikenlainen ansiotyö oli häneltä nimenomaan laeissa kielletty, sillä hänen piti kokonaan antautua sotapalvelukseen ja valtiollisiin tehtäviin. Ammattityöt ja liikeasiat olivat perioikkien hoidossa. Kauppavaihto rajoittui kuitenkin melkein yksinomaan itse Lakonian maakuntaan ja se oli suurimmaksi osaksi pelkkää vaihtokauppaa, joten rahoja tuskin tarvittiinkaan. Mikäli niitä käytettiin, ne olivat raskaita rautarahoja, jotka eivät olleet käyttökelpoisia Lakonian rajojen ulkopuolella. Saadakseen sellaista rahaa mukaansa parin tuhannen markan arvosta tarvittiin kokonaiset kuormavaunut.

Myöhemmän ajan moralistit ovat pitäneet tämäntapaista asiaintilaa ansiona Lykurgokselle: hän oli muka täten koettanut estää suurten rikkauksien kerääntymistä muutamien harvojen käsiin, sillä silloinhan sparttiaattien välinen yhdenvertaisuus olisi ollut mennyttä ja ylellisyys olisi voittanut helposti jalansijaa korvaamattomaksi vahingoksi sparttalaisten sotaiselle kuntoisuudelle. Vanha sparttalainen sananlasku sanoi: »Spartan voi kaataa vain rikkauden palvonta».

Itse asiassa kuitenkin rahan harvinaisuus ja vaikeakäyttöisyys oli luonnollinen seuraus siitä, että maan taloudellinen elämä oli kokonaan itseensä sulkeutunutta muusta maailmasta eristettyä omavaraistaloutta. Mutta sparttalaisiin oli myöskin juurtunut epäluulo helposti liikutettavia kulta- ja hopearahoja kohtaan. Aiheetta eivät nimittäin sparttalaiset pitäneet rahataloutta perimmäisenä syynä toisten valtioitten ali luisun mullistuksiin.

Kaikkien Spartan lakien ja yhteiskuntalaitosten tarkoituksena oli kelpo sotilaskansan luominen. Täällä ei valtio ollut olemassa kansalaista, vaan kansalainen valtiota varten. Syntymästään saakka sparttalainen oli valtion määräysvallan alainen. Äsken syntyneen pojan tarkastivat valtion virkamiehet, jotka ratkaisivat, oliko tämä kyllin voimakas ja kehittynyt päästäkseen kasvatuskustannuksista osalliseksi. Ellei, vietiin hänet Taygetos-vuorella olevaan rotkoon kuolemaan. »Pidettiin järjettömänä», sanoo eräs muinaisajan historioitsija, »uhrata huolta ja tarkkaa valintaa hevos- ja koirasiitokseen, mutta jättää lapset, joitten vanhemmat olivat tylsämielisiä, vanhuuden heikkoja ja sairaita elämään. Ja arveltiin, että oli paljon parempi sekä lapselle että valtiolle, että tämä kuoli kuin jäi eloon, jos se luonnostaan ei ollut terve ja elinvoimainen.»

Kun poika oli täyttänyt 7 vuotta, otettiin hänet isän ja äidin hoidosta, jottei hän tulisi hemmoitelluksi. Nyt kävi valtio itse hänen kehitystään valvomaan. Pojat jaettiin osastoihin, joita johtivat erikoisesti kunnostautuneet nuorukaiset. Päivittäin he harjoittelivat painimista, uintia ja kilpajuoksua sekä keihäänheittoa ja muita sotaisia urheiluja. Kun pojat leikkivät, pyrkivät vanhemmat henkilöt kernaasti kiihoittamaan heitä tappeluun. Heitä harjoitettiin valittamatta kestämään kipuja, nälkää ja kylmää. Jotta heidän jalkansa karaistuisivat, annettiin heidän käydä avojaloin. Vuodet umpeensa heidän täytyi uida Eurotas-joessa, eivätkä he olleet lämpimämmin puettuja talvella kuin kesällä. Kerran vuodessa heitä julkisesti piestiin veriin asti Artemiin alttarin ääressä, eikä niinkään harvoin tapahtunut, että nuori sparttalainen heitti henkensä häntä ruoskittaessa pienintäkään valitusta huuliltaan päästämättä. Heidän ruokansa oli yksinkertaista ja niukkaa, mutta oli sallittua hankkia lisäravintoa varastamalla, kunhan ei vain joutunut kiinni. Sillä silloin tuli selkäsauna — ei siksi, että oli varastanut, vaan siksi, että oli taitamattomasti työnsä suorittanut. Näennäisesti niin nurinkurisen kasvatuksen tarkoituksena oli opettaa pojille viekkautta ja oveluutta, jotta he täysikasvuisina voisivat näitä ominaisuuksia hyväkseen käyttää sodissa. Tällaisen kasvatuksen tulosta kuvaavaa on kertomus sparttalaisesta pojasta, joka oli varastanut ketunpoikasen. Kun hän näki jonkun tulevan, hän piiloitti saaliin viittansa alle. Kettu alkoi repiä pojan vatsaa, mutta tämä ei pienimmälläkään eleellä näyttänyt, mitä viitan alla tapahtui. Vasta kuin hän kuolleena kaatui maahan, kävi ilmi, että hän oli varastanut.

Esimiehiään ja vanhempia henkilöitä olivat nuoret velvolliset sotilaan tavoin tottelemaan ja ukkoja heidän tuli kunnioittaa — kuitenkaan ei vanhoja naimattomia miehiä! Nuorten sparttalaisten älyllisessä kehityksessä pantiin pääpaino siihen, että he oppivat antamaan lyhyitä ja sukkelia vastauksia. Vielä nytkin sanotaan sellaisia vastauksia lakonisiksi. Monta on maankuulua esimerkkiä sentapaisista lakonisista vastauksista.[65] Kun kerran ateenalainen koetti laskea leikkiä siitä, että sparttalaisilla oli niin lyhyet miekat, hän sai vastaukseksi: »Mutta me yllämme kuitenkin vihollisiimme niillä.»[66] Muuan toinen ateenalainen, eräs puhuja, nimitti sparttalaisia oppimattomiksi. Siihen sparttalainen heti tokaisi: »Aivan oikein: me olemme ainoat kreikkalaiset, jotka emme ole mitään pahaa teiltä oppineet.» Kiusoittava henkilö, joka yhtenään vaivasi muuatta Spartan kuningasta kysymyksillä ja m.m. tiedusteli tältä, kuka oli oivallisin sparttalaisista, vaikeni vasta saatuaan nolaavan vastauksen: »Se, joka vähimmin on sinun kaltaisesi.» Makedonian Philippos, joka tahtoi saattaa koko Kreikan valtansa alle, sanoi kerran ylpeästi Spartan lähettiläille: »Jos tulen Sparttaan, en ole jättävä kiveä kiven päälle». Lakoninen vastaus kuului: »Niin jos…» Kun sparttalaiselta kysyttiin: »Miksi ukot teillä pitävät niin pitkää partaa?» niin vastaus oli: »Jotta he itse näkisivät harmaat hapsensa eivätkä tekisi mitään arvolleen sopimatonta.» Eräs lakoninen sananparsi oli: »Paras on se valtio, jossa vähimmin puhutaan.» Muissa kreikkalaisissa valtioissa kuului asiaan, että ylipäällikkö ennen taistelua kiihoitti sotureitansa rohkaisevalla puheella, ja sellaisia pidettiin kyllä joskus Spartankin sotajoukoille, mutta ei suinkaan säännöllisesti. »Sparttalaiset tiesivät», sanoo historioitsija Thukydides, »että edellä käypä pitkällinen harjoitus sota-ammatissa on parempi turva ratkaisevalla hetkellä kuin kauniit puheet.» Pidettiin luonnollisena asiana, että sotamiesten tuli olla urhoollisia. Mitäpä silloin enää kehoituksia tarvittiin? Tämän tiesivätkin kaikki helleenit, ja tapahtui toisinaan, että vähemmän sotaan tottuneet vastustajat jo nähdessäänkin lakedaimonilaisten vankat rivit joutuivat siihen määrään pelon valtaan, että kääntyivät takaisin uskaltamatta edes ruveta vihollisen kanssa peitsiänsä mittelemään ja pakokauhun valtaamina tallasivat toisiansa ajattelematta muuta kuin pakoon pääsyä.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pidettiin sparttalaista nuorukaista asekuntoisena. Silloin hänen sotilaallinen kasvatuksensa alkoi, ja miehen asevelvollisuus päättyi vasta 60 vuoden iässä. Kuten poikia kasvatettiin ruoduttain, niin viettivät miehet leirielämää 15-miehisiin toveriryhmiin jaettuina. Myöskin naineet miehet kuuluivat sparttalaisen käsityksen mukaan ensi sijassa isänmaalle eikä perheelleen. Hekin asuivat yhdessä kenttäleirissä ja söivät siellä ateriansa, jotka olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan. Erikoisen kuuluisa oli n.s. musta keitto, joka oli pääasiallisesti valmistettu sianlihasta sekä höystetty verellä, etikalla ja suolalla.

Sparttalaisten koko elämä tähtäsi sotavalmiuteen, ja heidän kaupunkinsa oli sotaleiri. Myöskin heidän huvituksensa olivat sotilaallisia. Ainoa huvittelu, joka oikeastaan oli heille sallittu, oli metsästys. Villisikain ajo Taygetos-vuoren metsissä — jotka nyt on aikoja sitten raiskattu — ja partioretket tunturijyrkänteillä olivat mitä oivallisinta valmennusta taistelutantereen aseleikkiin. Heidän ankaran sotilaallinen kasvatuksen kehitti Kreikan parhaimmat jalkasotilaat sekä sen ainoan järkähtämättömän lujan valtiojärjestyksen.

Kun sotatorvi kaikui, lähti sparttalaisten raskaasti asestettuja miehiä, n.s. hopliittoja, käsittävä kansalaissotajoukko sotaan, huilun sävelten soidessa, kiinteässä taistelujärjestyksessä. Hopliitan asestuksena oli keihäs ja raskas lyömämiekka. Puettuna kypärään, haarniskaan ja säärivaruksiin hän taisteli suuren pronssisen kilven suojassa. Taistelujärjestys oli 8—12 riviä syvä falangi, jonka voima oli sen kiinteydessä ja murtumattomuudessa. Mutta toisaalta puuttui falangilta notkeutta, ja rynnäkköä tehtäessä se ei päässyt helposti liikkumaan. Tämä ominaisuus oli sitävastoin niillä kevytaseisilla joukoilla, jotka olivat perioikeista, helooteista ja palkkasotureista muodostettuja ja kahakoivat falangin sivustoilla. Niillä ei ollut muita aseita kuin miekka ja kevyt kilpi. Ratsuväkeä käytettiin sparttalaisten keskuudessa vasta peloponnesolaissodan aikana ja valittiin siihen heikompia ja vähemmän urhoollisia miehiä.

Hetkinä, jolloin helleenien vapaus oli hiuskarvan varassa, Spartan miekka pelasti kreikkalaisen sivistyksen. Silloin osoittautui sparttalainen yksipuolisuus tavattomaksi voimaksi. Henkisesti kankeat, mutta ruumiillisesti läpeensä terveet sparttalaiset muodostivat Kreikan suuren voimavaraston. »Jumalat ovat kuitenkin», sanoo eräs historiantutkija, »hyvin suunnitelleet kreikkalaistensa kohtalon, kun he antoivat sparttalaisten ja ateenalaisten käydä niin erilaisia teitä ja kummankin omalla tavallaan suorittaa tehtävänsä. Kuinka paljon rikkaammaksi Kreikan historia onkaan siten tullut omaperäisistä piirteistä ja ihmisistä, ja kuinka ihmeellisesti nuo molemmat suuret vastakohdat, Ateena ja Spartta täydellistävätkään toisiansa sekä valo- että varjopuolissaan!»

Mutta jos toiseltapuolen kasvatus koko Kreikassa olisi ollut niin yksipuolisesti kuin Spartassa keskitetty palvelemaan vain sotakuntoisuuden kehittämistä, niin olisi ihmiskunta jäänyt suunnattoman paljon köyhemmäksi jaloista ajatuksista ja taiteellisesta kauneudesta. Spartta ei ole tuottanut yhtään ainoata suurta ajattelijaa, tiedemiestä taikka taiteilijaa, eikä sitä koskaan kuten Ateenaa koristettu ihanilla temppeleillä eikä taideteoksilla.[67] Spartta esiintyy kautta aikojen yksinomaan soturivaltiona. Ulkonaiselta olemukseltaan se on jäykkä ja tympeähkö. Sitä ei ole jalostanut henkinen kulttuuri, vaan velvollisuudentunto.

Sparttalaisten täytyi valita itselleen sellaiset vaimot, jotka kykenivät synnyttämään vahvoja lapsia maailmaan. Erään Spartan kuninkaan eforit tuomitsivat sakkoihin senvuoksi, että hän oli nainut pienen naisen, joka »ei kykenisi lahjoittamaan sparttalaisille kuninkaita, vaan pelkkiä kääpiöitä.» Että sparttalaisista tytöistä kehittyisi kelvollisia äitejä, annettiin myöskin heille ankara ja karkaiseva kasvatus, ja voi nähdä sparttalaisten tyttöjen ottavan osaa urheilukilpailuihin. Ateenalaiset hymyilivät ylimielisesti sparttalais-naisten miesmäisille tavoille. Mutta he uskoivat mielellään hennot lapsensa sparttalaisten imettäjien hoitoon. Ja he kunnioittivat noita kelvollisia sparttalaisia äitejä, jotka jalossa ylpeydessään asettivat yleisen edun kaiken muun edelle ja poikiensa sotaan lähtiessä ojensivat heille kilven sanoen: »Tule takaisin joko tämän kanssa tai tämän päällä!» tarkoittaen: »Voita tai kuole!» Kreikkalaisilla oli nimittäin tapana kantaa voiton jälkeen kaatuneet heidän omilla kilvillään taistelukentältä. Ja kilpi oli niin raskas, että sen, joka aikoi paeta, täytyi heittää se pois. Sparttalaista, joka pakeni taistelusta, pidettiin sitten koko ikänsä kunniattomana. Yhtä täydellisesti halveksittiin ylipäänsäkin — ainakin jonkin aikaa jälkeenpäin — jokaista, joka palasi hengissä menetetystä taistelusta. Sparttalaisten tapaista äiti-ainesta ei maailmanhistoria ole koskaan saanut nähdä — jollei ehkä kuuluisissa roomalaisissa vallasnaisissa, sillä muinoista Roomaa elähdytti voimansa päivinä henki, joka oli läheistä sukua sparttalaiselle. Kun sparttalainen nainen kerran sai sanoman, että hänen poikansa oli kaatunut, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: »Onko hän voittanut?» Kun hänelle vastattiin myöntäen, hän jatkoi: »Silloin olen onnellinen. Tiesinhän, että olin synnyttänyt hänet kuolevaiseksi.» Eräs toinen nainen taas, kun hän sai sanoman kaikkien viiden poikansa kaatumisesta, riensi temppeliin kiittämään jumalia siitä onnesta, että nuorukaiset olivat saaneet kuolla isänmaan puolesta.

Sellaisia äitejä täytyi kunnioittaa ja ihailla, ja sparttalaista naista kunnioitettiinkin aivan toisin ja hänellä oli vallan toinen, vapaa yhteiskunnallinen asema kuin useimmissa muissa kreikkalaisissa valtioissa, joissa nainen homerisen ajan jälkeen eli suljettua haaremielämää ilman korkeampia harrastuksia ja ilman tilaisuutta ajatustenvaihtoon miesten kanssa.

Minkälaatuinen oli sitten se valtiorakenne, joka piti koossa tätä erinomaisen lujaa yhteiskuntaa? Spartta oli ainoa valtio varsinaisessa Kreikassa, joka säilytti kuninkuuden. Mutta itse asiassa Spartta oli historiallisen ajan kuluessa muodostunut aristokraattiseksi tasavallaksi ja kuninkaat — sillä niitä oli kaksi — olivat, kuten Ruotsi-Suomen hallitsijat vapaudenajalla, muuttuneet perinnöllis-arvovaltaisiksi valtionpresidenteiksi. Tosin kuningas, kumpikin vuorollaan, oli korkein päällikkö sodassa, mutta varsinainen hallitusvalta ja korkein tuomio-oikeus oli neuvoston käsissä, jonka muodosti 30 henkilöä. Kaksi heistä oli kuninkaita; muut arvovaltaisia miehiä, jotka olivat saavuttaneet 60 vuoden iän. Heidät oli eliniäksi valinnut kansankokous, joka nimitti muitakin virkamiehiä, määräsi, kumpiko kuninkaista kussakin tapauksessa oli sodassa oleva ylipäällikkönä, ja päätti niistä esityksistä, joita hallitus sille teki. Tottumusta julkisiin väittelyihin sparttalaiset eivät saaneet, sillä väittelyitä ei saanut tapahtua. Kansankokouksen tehtävänä oli vain joko hyväksyä tai hylätä hallituksen esitykset. Kansankokoukseen saivat ottaa osaa kaikki 30-vuotiaat sparttalaiset.

Aristokraattinen valtiojärjestys oli kehittynyt huippuunsa Spartalle ominaisessa eforin-virassa. Eforit — »katsastusmiehet» — olivat viisi korkeata viranomaista, jotka kansankokous oli virkoihinsa nimittänyt, tehtävänään ennen kaikkea estää kaikki vakiomuodon muutokset ja valvoa hallitsevan yhteiskuntaluokan etuoikeuksia niinhyvin kuninkaita kuin perioikkeja ja helootteja vastaan. Nämä olivat nimittäin valtavasti suuremman päälukunsa takia alituisena vaarana sparttalaisille, joita oli vain muutamia tuhansia miehiä. Eforeille kuului nuorison kasvatuksen ja myöskin aikuisten miesten elämän valvonta, ja he voivat rangaista kaikkia sellaisia kansalaisten tekoja, jotka näyttivät heistä sopimattomilta. He kutsuivat koolle kansankokouksen, ja sekä kuninkaat että virkamiehet olivat heille tilivelvolliset. Eforien ei edes tarvinnut nousta ylös, kun kuningas kulki ohi. Myöskin sotaretkellä nämä mahtavat miehet valvoivat komentavaa kuningasta, ja heillä oli oikeus milloin tahansa panna hänet syytteeseen, vieläpä vangita hänet, jos pitivät sen tarpeellisena. Heidän mahtava toimivaltansa oli kuitenkin rajoitettu siten, että se kesti vain vuoden ajan. Sen kuluttua eforin tuli tehdä tili toimistaan kansalle.

Tuntien efori-järjestelmän luonteen voi helposti kuvitella, kuinka nämä yhteiskunnanvartijat ja vainukoirat ahdistivat helootti-raukkoja. Helootin eforit voivat milloin tahansa ilman muuta surmata. He voivat muitta mutkitta antaa heloottien »kadota» sadoittain, vieläpä tuhansittain, jos muutamille helooteille kävi liian hyvin elämässä — tai jos he lisääntyivät liian voimakkaasti. Helootit, jotka muodostivat Spartan valtion aineellisen perustuksen, olivat samalla sen olemassaolon ainaisena uhkana.

Estääkseen heitä tekemästä kapinaa järjestettiin heloottien salainen valvonta ja nuoret sparttalaiset saivat vähän väliä lähteä ihmismetsästykselle helootti-kyliin ja rangaista tahi surmata kaikki, joita lahjakkuutensa tai kunnollisuutensa takia voitiin epäillä aikomuksista ryhtyä kapinanjohtajaksi. Tällaisilla inhoittavilla ihmismetsästyksillä harjoitettiin Spartan nuorisoa sodan veriseen ammattiin, samalla kuin hallitsevan aristokratian valtaa lujitettiin. Joskaan helooteilla jokapäiväisessä elämässään ei olisi ollut niin vaikeaa, kuin perimätieto monta kertaa kenties värittäen on kuvannut, niin se tuskatilanne, johon alituisen vakoilun täytyi heidät saattaa, oli kylliksi tekemään elämän kidutukseksi. Eihän kukaan tiennyt, kuka seuraavalla kerralla raivattaisiin tieltä. Vertaansa vailla olevalla järjestetyllä pakkovallalla, äärimmäisen ankaralla valvonnalla ja vakoilulla aristokratian onnistui näin Spartassa säilyttää valta-asemansa, sillävälin kuin aristokratia menetti mahtinsa kaikissa muissa vähänkin merkitsevämmissä helleeniläisissä valtioissa. Mutta valta saavutettiin yksilöiden vapauden kustannuksella, ei ainoastaan niiden, jotka elinehtonaan suorittivat ruumiillista työtä, vaan myöskin hallitsevan yhteiskuntaluokan. Sparttalaisten täytyi itsensäkin mukautua alistumaan eforien tyrannimaiseen valvontaan. He alistuivat tosiasiallisesti elämänpituiseen holhouksenalaisuuteen luopuen oikeudesta saada itse kasvattaa lapsensa ja nauttia kotielämän iloa. Ja kaikkinielevä Spartan valtio ei tyytynyt riistämään aikuisilta elämän sisäisintä onnea — se otti luonnottomin kasvatusmenetelmin myöskin lapsilta heidän onnellisimmat vuotensa tahtoessaan kädenkäänteessä muuttaa pojat miehiksi. Sattuvasti eräs muinainen kirjailija on verrannut Sparttaa mehiläispesään, jossa yksityinen ei merkitse mitään, yhteiskunta kaikkea; ja tämä yhteiskunta oli muutettu taantumukselliseksi poliisivaltioksi. Ihmisillä on erikoinen kyky n.s. poliittisista syistä kuolettaa myöskin parhain »luonnollisessa ihmisessä».

Lakonia oli maa, missä kaikilla oli huonosti — periaatteellisista syistä. Eräs mies veltosta Syhariksesta, siis aito syhariitti, arveli täydellisesti käsittäneensä sparttalaisten urhoollisuuden, niin pian kuin hän omin silmin oli nähnyt, millaista Spartassa oli. »Helppoa on», hän sanoi, »olla kuolemaahalveksiva, kun täytyy viettää sellaista elämää. Raukkamaisinkin sybarislainen kuolisi kolme kertaa mieluummin kuin eläisi sellaisessa pakkoyhteiskunnassa kuin sparttalaiset.»

Tavalliselle ihmiselle sietämätön pakko, johon sparttalaisten täytyi alistua, ei estänyt heitä kuitenkaan itsetyytyväisyydessään tuntemasta itseänsä suorastaan jonkinlaisiksi korkeammiksi olennoiksi ei ainoastaan heloottien ja perioikkien, vaan myöskin jokaisen muun rinnalla, joka ei ollut sparttalainen. He muodostivat hyvin rajoitetun, hyvin korskean ja hyvin ahdasrintaisen soturiluokan. He olivat kauheita tyranneja kaikkia alaisiaan kohtaan. Ja senvuoksi heidän täytyi aina varoa kapinaa.

Mutta vallan ja sotaisen kunnian ja itsetyytyväisyyden takia sparttalaiset luopuivat vielä paljosta muustakin. Yksipuolisessa omahyväisyydessään tuo talonpoikaiskansa eristäytyi kaikista ulkopuolisista vaikutteista. Sparttalaisten joutuminen vieraan kansan kanssa tekemisiin oli yksinomaan sotaista laatua. Rauhallinen yhteistoiminta oli rajoitettu mahdollisimman vähiin, etteivät vieraat tavat tunkeutuisi maahan.

Sparttalaiset olivat vanhoillisinta kansaa, mitä historia tuntee, lukuunottamatta kiinalaisia ja egyptiläisiä. Uskomattoman sitkeästi he pitivät kiinni vanhoista tavoistaan ja laitoksistaan ja jäivät senvuoksi myöskin suurin piirtein samalle kulttuuritasolle, millä he olivat silloin, kun vaeltaessaan saapuivat Peloponnesokseen. Heidän elämänsä ja valtiomuotonsa olivat jo muinaisajan kansoille ihmetyksen aiheena, ja muutamat sparttalaisten tavat ja laitokset olivat toisista helleeneistä vallan käsittämättömiä. Keskellä klassillista Kreikanmaata Spartta oli kuin harmaimmalta esihistorialliselta ajalta säilynyt yhteiskuntamuodostus. Tätä tosiasiaa ei voitu selittää muulla tavoin kuin uskomalla sen yhteiskuntaolot hämärän muinaisajan mukaisiksi ja lukemalla ne kaikki tyynni yhden ja saman lainsäätäjän, Lykurgoksen työksi.

Mutta perimätiedot Lykurgoksesta, hänen elämänsä kaikista vaiheista ja koko hänen toiminnastaan ovat hyvin vastakkaisia ja häilyväisiä. Senvuoksi onkin osa historioitsijoita mennyt niin pitkälle, että he epäilevät hänen olemassaoloaankin ja käsittävät Lykurgoksen Apollonin tai Zeuksen taikka jonkin puolijumalan, samantapaisen kuin Herkules ja Akhilleus, toiseksi nimeksi. Tosiasia on, että jo Herodotoksen aikana Lykurgokselle osoitettiin jumalallista palvontaa. Spartassa oli rakennettu pyhäkkö hänen kunniakseen ja sinne tuotiin hänelle vuotuisia uhrilahjoja.

Vaikka Lykurgos olisi ollutkin yksi maailman suurista lainsäätäjistä, ei voi ilman muuta ajatella, että hän olisi yhdellä kertaa muodostellut kokonaisen kansan yhteiskuntaelämän ja pukenut sen täydellisesti uusiin muotoihin. Sellaista tulosta ei yksi henkilö voi koskaan aikaansaada — se kypsyy vitkalleen vuosisataisen kehityksen hedelmänä, useampien erilaisten vaikutteiden yhteistyön tuloksena. Se lainsäädäntö, joka on pantu Lykurgoksen tilille, oli aivan toista laatua kuin Solonin Ateenassa tai Hammurapin Babyloniassa suorittama. Ovathan nämä molemmat miehet kirjoittaneet ne lait, joita heidän maassaan piti noudattaa, mutta Spartassa ei ollut kirjoitettuja lakeja olemassakaan; siellä vallitsivat vain totunta- ja perintätavat yhteiskuntaelämän säännöstelijänä. Sellaista lakia, joka uskonnon käskyn tavoin on kirjoitettu vain ihmisten sydämeen ja omaantuntoon, ei kukaan yksityinen mies ole säätänyt — se on kehkeytynyt sukupolvien kokemuksista ja opinaskelista, se on, naiivia kieltä käyttäen, jumalan tai sankarin työtä. Vasta neljännellä vuosisadalla e.Kr. esiintyi, kuten Wilamowitz-Moellendorf sanoo, »sovinnainen satu hyveellisestä valtiomiehestä ja lainsäätäjästä Lykurgoksesta, joka varmaankin aina saa puolelleen monta uskovaista sielua.» Jos Lykurgosta ylipäänsä on ollut olemassakaan, niin voi hän vain osittain saada kunnian ylistetystä Spartan valtiomuodosta. Hänen osuutensa on ollut pääasiallisesti vakiinnuttaa ja lakiperäistyttää ne alkeelliset olosuhteet, jotka hänen aikanaan vallitsivat maassa.

Itse asiassa selvenee Spartan valtiomuoto sangen luonnollisin tavoin siitä eristyneisyydestä, jossa sparttalaiset elivät laaksossaan Peloponnesoksen eteläisimmässä osassa. Ulkomaailmasta heidät erotti Taygetoksen pilviäpiirtävä harjanne lännessä ja toiset, joskaan ei niin korkeat, niin kuitenkin yhtä autiot ja laajat vuoristoseudut idässä. Täällä sparttalaiset kerran aikojen vieriessä olivat saaneet lujan jalansijan käskijäkansana, melkein kuin kalpaveljet Itämeremnaakunnissa, ja käsittelivät alun perin alkuperäistä väestöä toisen- ja kolmannenluokan ihmisinä, joita alituisesti täytyi pitää silmällä pelossa ja vavistuksessa, jottei syntyisi kapinaa. Sparttalaiset olivat ja pysyivät yksinkertaisesti jonkinlaisena miehitysjoukkona, ja yhteiskuntahengen leimasi pysyväinen sotilaallinen pakkotila.

Kun on muodostettava käsitys sparttalaisista ja heidän elämästään, on kuitenkin huomattava, että jälkimaailman siitä saama perinnänomainen kuva on värillisten silmälasien läpi nähty. Spartta oli tyypillinen aristokraattinen yhteiskunta ja senvuoksi kaikkien kreikkalaisten valtioiden yläluokan ihanne, varsinkin Ateenan. Täällä oli aristokraattinen ryhmäkunta, joka tunsi vastenmielisyyttä sitä demagogista toimintaa vastaan, mitä heidän omassa kansanvaltaisessa valtiossaan harjoitettiin, mutta sen sijaan ei voinut kylliksi ylistää oligarkian, harvainvallan siunausta Spartassa. Nämä aristokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ihailijat ja puolustajat ovat luoneet sparttalaisen ihannetyypin, jossa on melkein kaikki ajateltavissa olevat hyveet. He ne ovat koonneet kaikki nuo kaskut, todet tai hämäräperäiset, jotka ovat tehneet Spartan historiasta korkeimman valtiomoraalin ilmennyksen. Historioitsija Ksenophon ja filosofi Platon, joiden silmissä Spartan yhteiskunta oli täydellisyys itse, eivät näe tai eivät halua nähdä varjoja siinä taulussa, jonka he esittävät maanmiehillensä esikuvaksi.

Mutta ihmisille, joiden myötätunto oli kansanvallan puolella, Spartan yhteiskunta oli yhtä vastenmielinen, kuin se heidän vastustajistaan näytti ihailtavalta. Heidän arvostelunsa ovat senvuoksi yhtä voimakkaan mustia, kuin vastakkaiset ovat valoisia. Spartalla on ollut se kova onni, että sitä ovat kuvailleet joko sokeat ihailijat tai intohimoiset vihaajat.

MESSENIALAISSODAT.

Luulisi sparttalaisten tapaisen sotilaskansan olleen samalla hyvinkin sodanhaluisen, valmiin ensi tilaisuudessa hyökkäämään pahaa aavistamattomien naapuriensa kimppuun. Jossakin määrin olikin näin laita Spartan valtion ensi aikoina, jolloin sparttalaisluokka vielä kasvoi ja tarvitsi jaettavakseen aina uusia maa-alueita. Mutta ajan kuluessa olosuhteet muuttuivat. Kun sparttalaiset huomasivat sodasta olevan enemmän kustannuksia kuin hyötyä ja siitä aiheutuvan heille korvaamatonta mieshukkaa, he pidättyivät sodan vaarallisesta seikkailusta, ellei se ollut suorastaan välttämätöntä.[68] Sparttalaiset olivat hidasveristä, vakaista kansaa, joka sieti aika paljon, ennenkuin löi takaisin, ja joka kävi sotaa, ei kunnian, vaan hyödyn tai suorastaan vain pakon takia. Heidän esiintymisensä historiassa on enemmän kömpelön karhun kuin notkean leijonan tapaista.

Mutta niin kauan kuin sparttalaiset vielä olivat valloitushaluisia, oli viljava naapurimaa Messenia heille alituisena houkuttimena. Kun sota sitten syttyi, sparttalaiset syyttivät luonnollisesti siitä messenialaisia. Artemis-jumalattaren kunniaksi vietetyssä yhteisessä juhlassa sanottiin messenialaisten häväisseen sparttalaisia neitosia, ja kun Spartan kuningas oli koettanut suojella heitä, oli hänet surmattu. Messenialaisen perimätiedon mukaan oli syy päinvastoin sparttalaisten. Sodan varsinainen aiheuttaja oli joka tapauksessa sparttalaisten halu laajentaa aluettaan viljavaan Messeniaan päin. Taistelu oli ankara. Kaksikymmentä vuotta sanotaan sparttalaisten saaneen taistella, ennenkuin messenialaiset lannistuivat ja pakenivat ympäröiville vuorille. Paikoilleen jääneitten täytyi helootteina viljellä voittajan hyväksi maata, joka kerran oli ollut heidän omansa.

Pari miespolvea myöhemmin, 7:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. sorretut messenialaiset nousivat kapinaan. Kapina tuli sitäkin vaarallisemmaksi, kun messenialaiset saivat apua arkadialaisilta ja muilta Peloponnesoksen kansoilta. Aluksi kävikin sparttalaisille hyvin huonosti. Kun asema näytti heistä aivan toivottomalta, kerrotaan heidän Delphoin oraakkelin kehoituksesta pyytäneen ateenalaisilta johtajaa. Nämä lähettivät runoilija Tyrtaioksen. Vaikka itse raajarikko[69], hän innostutti sparttalaisia sotalauluillaan niin, että he jälleen alkoivat saada voittoja. Sotilaat lauloivat taisteluun mennessään hänen lyhyitä, tahdinmukaisia marssilaulujaan huilujen säestäessä.[70] Tarujen Tyrtaios-hahmo vaikuttaa meistä kuitenkin liian epätodelliselta. Onpa olemassa muinaisajalta todisteita, joiden mukaan hän ei ollut lainkaan ateenalainen, vaan syntyperäinen sparttalainen.

Toinen messenialaissota oli pitkällinen ja sitkeä, kuten ensimmäinenkin, mutta päättyi sekin vihdoin sparttalaisten voittoon.[71] Mutta se oli ostettu liian suurten kauhujen hinnalla tuottaakseen hyvän hedelmän. Heloottikysymys, joka aina oli ollut Spartan valtion heikkoja kohtia, aiheutti nyt entistä suurempaa huolta. Sillä saatuaan kukistaa Messenian heloottien vaarallisen kapinan sparttalaiset elivät ainaisessa pelossa, että Lakonian ja Messenian sorretut helootit yhtynein voimin uudistaisivat kapinan. Tämä alituinen huoli oli rangaistus siitä luonnottomuudesta, että muutamatuhantinen valloittajakansa perustaa valtion ympärilläolevien väkiluvultaan monta kertaa suurempain sukulaiskansojen orjamaisen kohtelun varaan. Näin heloottikysymys alituisesti uhkaavan aaveen tavoin ahdistaa läpi Spartan koko seuraavan historian ja vaikuttaa ratkaisevina hetkinä lamauttavasti sparttalaisten toimintatarmoon. Heloottien kohtelu onkin tämän jälkeen entistä julmempaa ja heidän vartioimisensa ja salainen silmälläpitonsa entistä tiukempaa. Tästä lähtien sparttalaiset alkavat myös yhä enemmän eristäytyä ulkomaista, sillä he pelkäävät, että vallankumouksen kipinä voisi lennähtää heille valtioista, joissa sisällissodat ja vallankumoukset riehuivat.

Messenian kukistaminen teki kuitenkin Spartan koko Kreikan mahtavimmaksi valtioksi, ja 6:nnen vuosisadan kuluessa se sai melkein kaikki muut niemimaan valtiot yhtymään Peloponnesoksen liittoon, jonka sotavoimat olivat Spartan kuninkaiden päällikkyyden alaisia.

Siten Spartta oli saanut haltuunsa Peloponnesoksen valtioitten ylimmän ulkopoliittisen ja sotilaallisen johdon — kreikaksi hegemonian.

Plutarchos från Chaironeia, Jämförande levnadsteckningar i urval: I osa. Kääntänyt ja johdannolla varustanut Ivar Harrie.

Martin P:n Nilsson, Die Grundlagen des spartanischen Lebens (C.F..
Lehmann-Haupt und E. Kornemann; Klio: Nid. XII).

ATEENA, POLIITTISTEN MULLISTUSTEN KAUPUNKI. ARISTOKRAATTISESTA DEMOKRAATTISEEN TASAVALTAAN.

Ateena on Kreikan sydän ja pää, sen silmä ja valo. Ilman Ateenaa Hellaasta ei koskaan olisi tullut sitä, mitä se oli ja mitä se vielä nytkin meille on. Ateenan akropoliilta on Kreikan hengetär kerran levittänyt siipensä lentoon yli maailman.

Ateena oli »kaupunki» jo mykeneläisellä ajalla. Sen mainehikkaalla akropoliilla kohosi kuninkaitten linna. Itse kaupunki kasvoi myöhemmin akropoliin ympärille. Täällä eivät kansainvaellukset keskeyttäneet kehitystä, kuten Lakoniassa. Vaikkakaan doorilaisten vaellus ei sivuuttanut Attikaa aivan jälkiä jättämättä, ei doorilaisella aineksella ole kuitenkaan ollut vähäisintäkään vaikutusta Ateenan kansanluonteeseen. Päinvastoin ateenalaiset erosivat Spartan doorilaisista niin suuresti kuin sukulaiskansa toisesta voi erota. Kreikan historiassa sisämaanvaltio Spartta edustaa vanhoillista ainesta ja ankaraa kuria, kun taas merta kulkevat ateenalaiset olivat uudistushaluisia, herkkätunteisia ja rauhattomia. Raskaasti asestettu maasotilas on vakava, yhteiskuntaasäilyttävä tyyppi, merenkulkijakansa sitävastoin rohkea ajatuksessa sekä toiminnassa. Ateenalaiset ovat elohopeaa, sparttalaiset lyijyä. Spartan mielilause historiassa on järjestys, Ateenan vapaus.

Sama vastakkaisuus vallitsee Spartan ja Ateenan valtiomuotojenkin välillä. Ateenassa poistettiin kuninkuus jo aikaisin ja ylin valta annettiin arkontille apunaan kahdeksan virkaveljeä, jotka jakoivat keskenään kuninkaalle aikaisemmin kuuluneet ylimmäisen papin, korkeimman sotapäällikön ja tuomarin tehtävät. Heitä avusti hallitustehtävissä neuvosto, areiopagi, jonka jäsenet valittiin elinijäksi. Arkontit olivat tämän neuvoston itseoikeutettuja jäseniä yksivuotisen virka-aikansa loputtua. Areiopagi oli valtion korkein tuomioistuin. Kerrotaan, että tuomarit ratkaistessaan rikosjuttua kokoontuivat yön pimeydessä, jottei syytetyn epätoivon näkeminen heitä liikuttaisi myötätuntoon. Areiopagin tuli myös valvoa kansalaisten yksityistä elämää. Tuomitsipa se kerran erään pojan kuolemaan pikkulintujen silmien puhkaisemisesta. Tuomiota perusteltiin sillä, »että sellainen ihminen on aikuisena ehdottomasti turmioksi maanmiehilleen.»

DRAKONIN YRITYS YHTEISKUNNALLISTEN EPÄKOHTIEN KORJAAMISEKSI.

Pian alkoivat Ateenassa yhteiskunnalliset ja sisäpoliittiset taistelut, jotka ovat luonteenomaisia tämän yhteiskunnan historialle. Yhteiskunnalliset vastakohdat olivat kuitenkin aivan toiset kuin Spartassa. Koska vieras kansa ei koskaan ollut tunkeutunut Ateenaan, ei siellä ollut syntynyt erotusta valloittajarodun ja kukistetun väestön välille, kuten Spartassa. Silti ei Ateenasta puuttunut muukalaisia. Ateenalaiset olivat päinvastoin ylpeitä voidessaan tarjota turvapaikan maanpakolaisille.

Ateenan yhteiskunnallisten epäkohtien syyt olivat kokonaan taloudellisia. Siirtyminen luontaistaloudesta rahatalouteen oli aiheuttanut täällä, kuten niin usein muuallakin, suunnattomien omaisuuksien kasaantumista toisaalle, toisaalle taas huutavaa hätää. Suurkauppiaat ja -tehtailijat, jotka teettivät työnsä orjilla, kokosivat suuria omaisuuksia, joita he käyttivät mitä tunnottomimmalla tavalla rikastuakseen yhä edelleen lähimmäistensä kustannuksella. Ja niin kehittyi juuri sama suhde pankkien pääoman ja maanviljelijäin hien ja vaivan välille, jonka jo olemme oppineet tuntemaan Babyloniasta. Pienviljelijäin maatilkut kiinnitettiin kohtuuttomista koroista, kunnes omistajat eivät enää kyenneet niitä lunastamaan. Silloin ne joutuivat ilman muuta velkojalle, joka lisäksi sai käyttää talonpojan työvoimaa, kunnes velka oli maksettu korkoa korolle kasvaneena. Olivatpa verolait niinkin raakamaisia, että ne antoivat velkojalle oikeuden myydä entisen maanomistajan perheineen ulkomaille orjiksi. Epätoivoissaan alemmat kansankerrokset koettivat useita kertoja syöstä kapitalisteja vallasta ja saattaa tilalle yksinvaltiaan, joka olisi voinut antaa heille mahtikäskyllään oikeutta.

Saadakseen yhteiskunnalliset taistelut loppumaan ateenalaiset antoivat noin v. 620 Drākōn-nimiselle ylimykselle tehtäväksi laatia valtiolle kirjoitetut lait. Mutta Drakon ei ollut oikea mies ateenalaisten epätoivoista ahdinkotilaa korjaamaan. Hän oli kylläkin lakimies ja osasi muovailla lakeja, mutta ilmeisesti häneltä puuttui psykologista silmää huomaamaan yhteiskunnan sairauden olennaisinta syytä. Hän näyttää uskoneen, että rauhattomat ainekset kyllä pysyisivät kurissa, kunhan vain oli saatu tarpeeksi ankarat lakipykälät. Hänen säädöksensä olivatkin niin ankarat, että niiden sanottiin olevan »verellä kirjoitetut». Tämä nimitys on Demades-nimisen attikalaisen puhujan ja valtiomiehen, joka eli 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. Hänen tietojensa mukaan Drakon rankaisi melkein kaikki hairahdukset ja rikokset kuolemalla, niin että pellolta vihanneksia tai omenan varastanut sai kärsiä saman rangaistuksen kuin temppelinryöstäjä tai murhamies. Jos todellakin pellolta varastamisesta rangaistiin näin ankarasti, lienee siihen ollut syynä, että kasvava hätä oli tehnyt senkaltaiset rikokset niin tavallisiksi, että niitten estäminen vaati erikoisia toimenpiteitä. Mutta kun sama kertoja väittää, että Drakon olisi säätänyt kuolemanrangaistuksen sillekin, joka kuljeksi joutilaana, eikä tahtonut työskennellä, hän ei ainakaan pysy totuudessa, sillä luotettavan perimätiedon mukaan tosin niin suuresta laiskuudesta rangaistiin, mutta vain kaikkien poliittisten oikeuksien menettämisellä.

Drakonin lainsäädäntö sai kuitenkin paljon hyvää aikaan tahtoessaan tehdä lopun oman käden kostosta ja verikostosta, joilla oikeutta ikivanhoista ajoista oli etsitty. Hän asetti nimittäin valtion areiopagin edustamana suvun tilalle oikeusistuimena ratkaisemaan tappajan ja verikoston vaatijan välit. Se oli suuri askel ikivanhasta heimo- eli sukuyhteiskunnasta todella yhtenäistä valtiota kohti. Sillä vaikkakaan Drakon ei voinut kerralla poistaa niin syvälle juurtunutta tapaa kuin kosto, hän on joka tapauksessa taannut yksityisille kansalaisille suuremman hengen ja omaisuuden turvan. Tässä onkin hänen lainsäädäntönsä suurin ansio.

Vaikkakaan ensimmäiset kaikista »Drakonin laeista» eivät liene likimainkaan olleet niin julmia, kuin miksi niitä on tahdottu väittää, ne olivat kuitenkin siksi vähän edistystä suosivia, ettei niitten voimassaolo voinut olla pitkäaikainen. Se tie ei tuonut yhteiskunnalle rauhaa. Siksi ateenalaiset kääntyivät miehen puoleen, jolla oli aivan toiset edellytykset tulla yhteiskunnan hyväntekijäksi. Hänen nimensä oli Sólōn.

SOLON.

Solon oli yksi Kreikan »seitsemästä viisaasta». Tämän nimityksen omisti perimätieto Hellaan sen ajan viisaimmille valtiomiehille. Kansantaru, joka mielellään saattaa suuret miehet yhteen, kertoo, kuinka seitsemän viisasta seurustelevat juhlallisesti ja vaihtavat keskenään ajatuksia. Perimätieto on edelleen koristanut heidän elämänsä tarinaa kertomuksella, kuinka muutamat kalastajat kerran saivat nuotasta kultaisen kolmijalan, jonka Pythia käski lähettää lahjaksi »viisaimmalle». Miletoslaisen filosofin Thaleen arveltiin parhaiten ansaitsevan tämän lahjan. Mutta hän lähetti sen eräälle toiselle seitsemästä ja tämä kolmannelle, kunnes lopuksi seitsemäs omisti sen Apollonille. Perimätiedon keksintöä on Solonin ja Kroisoksen kohtaaminenkin, joka jo ajallisista syistä oli mahdoton.

Solon oli syntynyt noin v. 640 e.Kr. Hänen isänsä oli hyvinvoipa liikemies, mutta oli kadottanut liiallisella anteliaisuudella suurimman osan omaisuuttaan. Poika lähti silloin vieraisiin maihin hankkiakseen työllään itselleen riippumattoman aseman. Näillä matkoilla hänen katseensa avartui yli kotikaupungin näköpiirin, ja aikaa myöten kehittyi hänestä persoonallisuus, joka osasi asettua puolueiden ja muiden ihmisiä erottavien rajoitusten yläpuolelle. Aikana, jolloin peloittaviksi kärjistyneet riitaisuudet olivat saattaneet maan sisällissodan partaalle, Solon oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen. V. 594 ateenalaiset valitsivat hänet arkontiksi ja antoivat hänelle rajattoman vallan yhteiskunnan uudistamiseen. Ohjelmansa — jos sitä siksi saa sanoa — hän oli esittänyt maanmiehilleen sarjassa runoja, jotka, samalla kuin ne ovat attikalaisen kirjallisuuden kaunis alku, ovat tehneet hänen uudistuspyrkimyksilleen saman palveluksen kuin sanomalehdistö nykyajan valtiomiehille. Solon esiintyy niissä jonkinlaisena runomuotoisena kansanpuhujana ja vetoaa Ateenan kansalaisiin, oliko heidän tarkoituksensa ymmärtämättömyydessä hävittää kaupunki, jonka yllä Pallas Athenen suojaava käsi tähän saakka oli levännyt. Hän painaa poltinmerkkinsä rikkaitten väärämielisyyteen ja voitonhimoon varoittaen heitä rangaistuksesta, joka heitä uhkaa vanhurskaitten jumalvoimien puolelta. Meitä kohtaa näissä runoissa persoonallisuus, jossa ihanteelliseen mieleen samalla kertaa yhtyy selvästi ajattelevan miehen käytännöllinen toimintatarmo. Hänen velvollisuudentuntonsa perustui lujaan vakaumukseen, että jumalallinen oikeus aina ennemmin tai myöhemmin rankaisee jokaisen väärän teon. Järkähtämättömästi hän piti kiinni siitä, mitä piti oikeana, mutta toiminnassaan häntä johti sama horjumaton terveen kohtuullisuuden aisti, joka on koko kreikkalaisen kulttuurin elinhermo. Sellaiselle luonteelle on »kultainen keskitie» varmimmin päämäärään viepä.

Kaikki katsoivat luottamuksella tähän erikoisen oikeamieliseen ja maltilliseen mieheen, joka tahtoi kaikille hyvää. Hän jos kuka oli kykenevä oikeudenmukaisesti uudistamaan yhteiskunnan, »koska hän yhtä vähän oli sekaantunut rikkaitten vääryyksiin kuin joutunut osalliseksi köyhien hädästä», kuten Plutarkhos sanoo. »Molemmat puolet kiinnittivät häneen suuria toiveita, rikkaat siksi, että hän itse oli varakas, köyhät siksi, että hän oli rehellinen. Joka tapauksessa on ateenalaisille kunniaksi, että he sellaisena mieltenkuohun hetkenä voivat yhtyä edes jossakin: valitessaan parhaimman, viisaimman ja puolueettomimman miehen riitojensa ratkaisijaksi.

Eikä Solon pettänytkään kansansa luottamusta. Jos vallanhimo olisi johtanut hänen tiensä yhteiskunnan kukkuloille, olisi hänelle nyt ollut varsin yksinkertaista suorittaa jommankumman pääpuolueen avulla vallankaappaus, joka olisi tehnyt hänestä »tyrannin» — sitä nimeä käytettiin kreikankielessä kansanjohtajista, jotka olivat tulleet vallankumouksellista tietä yksinvaltiaiksi. Koko se onnenonkijain lauma, joka tungeksi Solonin, kuten jokaisen vallankumouksen johtajan ja yhteiskunnan uudistajan ympärillä kalastaakseen sameassa vedessä, toivoi, että hän rupeaisi tyranniksi. Mutta valtion hyvä oli hänen toimintansa ainoa ojennusnuora. Ja tässä, kuten kaikessa, mitä teki, hän seurasi sananlaskua, jota on pidetty hänen keksimänään: »Kohtuus kaikessa».

Kuinka viisas Solon nyt menetteli ratkaistessaan Ateenan yhteiskunnallisia kysymyksiä? Hänen ensi työnään oli julistaa ainaisesti mitättömiksi kaikki velkakirjat, jotka rasittivat pikkutiloja ja määrätä, että kaikki velan takia orjuuteen joutuneet oli heti vapautettava. Se oli vallankumouksellinen toimenpide, mutta ainoa mahdollinen yhteiskunnallisen hätätilan torjumiseksi, joka saattoi koko yhteiskunnan olemassaolon vaaranalaiseksi. Solon saattoi omantunnonvaivatta suorittaa mullistavan tekonsa tietäessään, kuinka häikäilemättä rikkaat olivat käyttäneet hyväkseen köyhien vaikeuksia päästäkseen käsiksi heidän ainoaansakin. Ne, joita Solonin mahtikäsky koski, olivat useimmissa tapauksissa aivan yksinkertaisesti nylkyreitä ja koronkiskureita; eikä hänellä ollut mitään aihetta tuntea heitä kohtaan sääliä, vaikkapa hänen uudistuksensa olisi heidät perin köyhdyttänytkin. Eikä näitten piirien taholta ryöppyävä kiukun, pahojen puheitten ja panettelun tulva kyennyt järkyttämään hänen velvollisuudestaan tietoisen mielensä rauhallisuutta. Hän kykeni myös tarvittaessa tukemaan oikeutta voimalla. Sorrosta vapauttaneensa tuhansien lämmin kiitollisuus oli hänen parhain palkintonsa. Ja kansan kiintymys kasvoi vieläkin, kun hän kumosi julmat verolait, jotka antoivat kansalaiselle oikeuden myydä toisen orjaksi, ja keksi keinoja ja neuvoja ulkomaille orjiksi myytyjen vapaaksi ostamiseksi.

Poliittiset uudistusvaatimukset Solon tyydytti kumoamalla kaikki entiset sukuetuoikeudet. Sen sijaan hän arvioi kansalaisvelvollisuudet ja -oikeudet maaomaisuuden tuoton mukaan ja jakoi kansalaiset neljään luokkaan, joista kolme ensimmäistä suoritti sotapalvelusta raskaasti asestettuina, »hopliittoina», kun taas neljännen luokan jäseniä, »palkkatyöläisiä», käytettiin korkeintaan kevytaseisina tai merimiehinä laivastossa. Välittömistä veroista olivat kaikki kansalaiset vapaat. Sillä vastoin meidän aikamme yhteiskunnissa ja itämailla jo siihenkin aikaan vallinnutta käsitystä pidettiin koko Hellaassa kuten Roomassakin sellaista taakkaa vapaan kansalaisen arvolle sopimattomana. Tämän periaatteen toteuttaminen kävi mahdolliseksi valtion virkojen ollessa palkattomia kunniatehtäviä. Isänmaan ollessa vaarassa voitiin kuitenkin määrätä erikoisia veroja, jolloin verosumman suuruus oli riippuvainen kansalaisen varallisuusluokasta.

Poliittisten oikeuksien jaossa Solon antoi niitä köyhimmillekin, niin että kaikki kaksikymmentä vuotta täyttäneet kansalaiset saivat oikeuden ottaa osaa kansankokoukseen, missä kaikki virkamiehet, myös arkontit, valittiin. Mutta vaalikelpoisia valtion virkoihin olivat ainoastaan kolmen ylimmän luokan jäsenet.

Muista kansankokouksen oikeuksista on meillä vain epätäydellisiä tietoja. Todennäköisesti se päätti sodasta ja rauhasta, ylimääräisistä veroista sekä valtiomuodon muuttamista koskevista kysymyksistä.

Vastapainon kansankokoukselle Solon muodosti luomalla areiopagin rinnalle uuden neuvoston, joka muistutti Spartan neuvostoa perustuen kuitenkin laajemmalle ja kansanvaltaisemmalle pohjalle, koska sen jäsenluku oli 400 ja jäsenten alin ikäraja vain 30 vuotta. Tämän neuvoston tehtävänä oli valmistaa kaikki kansankokouksessa käsiteltävät kysymykset ja avustaa arkontteja hallituksessa.

Kolmanneksi Solon kävi käsiksi yleiseen lainsäädäntöön. Hän lievensi suuresti Drakonin ankaria lakeja ja rajoitti kuolemanrangaistuksen vain kaikkein raskaimpiin rikoksiin.

Solonin lainsäädäntö on siinäkin suhteessa mielenkiintoinen, että siinä ensi kerran maailmanhistoriassa tapaamme ylellisyyttä rajoittavia määräyksiä. Yksityiskohtaisilla säädöksillä hän koetti hillitä naisten loistonhalua. Toiset määräykset kielsivät taas liiallisen komeuden hautajaisissa.

Solon on maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu yhteiskunnan uudistaja kansanvaltaisessa mielessä. Sillä hän antoi kaikille kansalaisille poikkeuksetta oikeuden kansankokouksen päätöksissä vaikuttaa äänellään asioitten ratkaisuun.

Mutta Solonin kävi kuten niin monen muunkin yhteiskunnan parantajan, joka on koettanut välttää äärimmäisyyksiä; ennen pitkää ei kukaan ollut tyytyväinen. Sekä rikkaat että köyhät olivat yhtä tyytymättömiä. »He tunsivat», kuten eräs kulttuurihistorioitsija sanoo, »ensi ilonhuumauksen jälkeen suurta pettymystä huomatessaan, ettei elämä nytkään ollut ruusuilla tanssimista, vaan täynnä työtä ja huolia. Sama pettymys toistuu joka kerta, kun kumouksellisen liikkeen onnistuttua ilmenee, ettei toivottua autuaallisuutta saatukaan.» Solon ilmaisi itse ensi ihastuksen ja vastavaikutuksen eron sanoilla:

    »Iloista oli kaikki, mitä he silloin sanoivat.
    Mutta nyt heidät täyttää viha,
    ja karsain silmin he kaikki
     katsovat minua kuin viholliset.»

Kaikkein köyhimmät olivat toivoneet, että kaikki suurtilat olisi jaettu yhtäsuuriksi pikkutiloiksi, eivätkä olleet tyytyväisiä toimenpiteeseen, jolla suurten maatilojen pinta-alaa vähennettiin määrätyissä rajoissa. Mutta Solon hylkäsi heidän vaatimuksensa jyrkästi. Hän seurasi alati kultaista keskitietä. Kun kerran joku kysyi häneltä, oliko hän mielestään antanut ateenalaisille parhaimmat lait, hän vastasi: »Parhaat, mitä ateenalaiset kykenevät vastaanottamaan.»

Lopuksi Solon väsyi joka puolelta ahdistaviin moitteisiin ja toivomuksiin, joissa häneltä vaadittiin aina uusia muutoksia lakeihinsa. Hän lähti kymmenvuotiselle matkalle näkemään maailmaa. Sillä aikaa tuli ateenalaisten elää vain rauhallisesti hänen lakiensa mukaan. He lupasivat sen. Poliittisen osansa hän mielestään oli näytellyt loppuun. Mies, jolla äsken oli ollut kokonaisen kansan kohtalo käsissään, luopui vapaaehtoisesti vallasta, ja hänen elämänsä kulki sen jälkeen yksityishenkilön rauhallisempia latuja.

PEISISTRATOS JA HÄNEN SUKUNSA.

Kokonaista neljä vuotta Ateenan levoton kansa pysyi verraten rauhallisena. Sitten kiivaat puoluetaistelut alkoivat jälleen. Lopulta sai myrskyn talttumaan Peisistratos-niminen ylhäinen mies, joka pääsi valtaan kohoten kansanjohtajaksi. Peisistratos on maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu demagogi. Hän osasi taidon vaihtaa sukuylpeytensä mitä hupaisimmaksi kansanomaisuudeksi ja esiintyä kaikkien sorrettujen epäitsekkäänä ystävänä. Sillä tavoin hän hankki itselleen paljon kannattajia, joitten avulla hän saattoi toteuttaa kunnianhimoiset poliittiset suunnitelmansa ja kohota Ateenan tyranniksi vuoden 560 paikkeilla. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla tavalla. Eräänä päivänä hän tuli ajaen maaseudulta kaupunkiin. Hän itse oli haavoitettu, ja muulit, jotka vetivät hänen vaunujaan, vuotivat myös verta. Kansalle, joka oli kokoontunut torille, hän kertoi, että poliittiset viholliset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa ja että hän vain vaivoin oli pelastanut henkensä. Hänelle täytyi kaikella muotoa antaa henkivartio! Kansankokous myönsikin hänelle viidenkymmenen miehen suuruisen, ryhmysauvoilla asestetun suojajoukon. Sittemmin tällä henkivartiostolla oli merkillinen kyky kasvaa, ja eräänä päivänä se oli tullut niin voimakkaaksi, että Peisistratos sen avulla kykeni valtaamaan Akropoliin.

Tämän tapahduttua alettiin uskoa, että Peisistratos itse oli piirrellyt itseensä ja vetojuhtiinsa vertavuotavat haavat. Kunnon Peisistratos näyttää osanneen »ottaa» yksinkertaisen ja arvostelukyvyttömän kansan oikealla tavalla! Hän lienee siten ensimmäinen tunnettu parahultaisen vaarallisten diktaattori-murhayritysten järjestäjä.

Olipa sen laita miten tahansa, niin kansan syvien rivien kannatukseen perustuvana Peisistratoksen yksinvaltaan alistuttiin sekä maaseudulla että kaupungissa vastustuksetta.

Solonin elämän lähetessä loppuaan, hänen Ateenansa oli siis tyrannin käsissä. Kansanvallan luoja oli saanut havaita, »että hänen ateenalaisensa olivat kaikki tyynni henkilökohtaisesti viekkaita kettuja, mutta kansankokouksessa vain lammaslauma.» Solonin luoma poliittinen järjestelmä ei siis ollut pitkäikäinen, mutta se sisälsi kuitenkin ne elinkelpoiset siemenet, joista myöhäisempi kansanvalta kohosi. Hänen antamansa yleiset lait pysyivät Ateenan yhteiskunnallisen elämän pohjana.

Peisistratoksen hallituksesta on sanottava, ettei hän antanut vallan makeuden huumata itseään, vaan esiintyi sangen maltillisesti ja hallitsi Solonin lakien mukaan tekemättä niissä ylipäänsä mitään muutoksia.

Hänen herruutensa ei muutoin ollut pitkäaikainen; jo viiden tai kuuden vuoden kuluttua hänet karkoitettiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin.

Mutta nyt alkoi taas vanha poliittisten riitojen kurjuus; ja kun muutamia eripuraisuuden vuosia oli mennyt, oli aika kypsä Peisistratoksen palata kansan luo, joka hänet oli karkoittanut.[72]

Vuosi sen jälkeen karkoitettiin hänet taas, jolloin hänen oli pakko viettää useita vuosia maanpaossa. Mutta vielä kerran onni kääntyi, ja hän tuli jälleen Ateenan hallitsijaksi.[73]

Kokemuksista viisastuneena hän ryhtyi nyt tarmokkaampiin toimenpiteisiin vallassa pysyäkseen. Muun muassa hän huolehti turvallisuudestaan erittäin hienosti harkitulla tavalla. Hän otti näet henkilöiltä, joiden uskollisuutta hänellä oli aihetta epäillä, heidän lapsensa panttivangeiksi. Mutta maanpakoaika ei kuitenkaan ollut herättänyt hänessä kiukkua vastustajiaan kohtaan. Hän hallitsi yhtä viisaan maltillisesti kuin ensi kerrallakin voittaen ystävällisellä ja kansanomaisella käytöksellään monien mielet puolelleen.

Peisistratoksen hallituskausi on Ateenan historian loistavimpia aikoja. Pitämällä poliittiset riitapukarit kurissa hän antoi ateenalaisille hyödyllisempää tehtävää kuin puoluekinastelut, ja kauppa ja teollisuus kehittyivätkin rauhan turvin valtavasti.[74] Lisääntynyt hyvinvointi kuvastui kaupungin ulkoasussakin. Peisistratos suoritti osaltaan kaupungin kaunistuksessa suurenmoisen työn somistaessaan sitä arvokkailla rakennustaiteen tuotteilla.

Samaan aikaan kuin Spartta voitti Peloponnesoksen hegemonian, Peisistratos laski pohjan Ateenan merien herruudelle, joka myöhemmin oli kehittyvä koko Hellaan merikaupunkien hegemoniaksi. Hän on ensimmäisenä käsittänyt, että Ateenan tulevaisuus oli merellä. Oikein oivaltaen Hellespontoksen suuren merkityksen liikenteelle hän koetti saada lujan jalansijan sen rannikoilla ja valtasi alueen sen Aasian puoleiselta rannikolta. Samaan aikaan Miltiades-niminen ylhäinen ateenalainen johti joukon siirtolaisia Traakian Khersonnesokseen saakka. Peisistratos ulotti valtansa muuallekin Aigeian meren pohjoisosiin sekä Kykladeille. Ja samaan aikaan hän alkoi rakentaa sotalaivastoa, josta aikaa myöten tuli koko Kreikan verrattomasti voimakkain.

Peisistratos kuoli v. 527, ja hänen poikansa Hipparkhos astui ilman muuta hänen paikalleen aivan kuin perinnöllisessä yksinvallassa. Hipparkhos hallitsi isänsä kansanmielisessä hengessä ja tuli erikoisesti tunnetuksi runouden ja taiteen lämpimänä ystävänä ja suojelijana. Hänen suurin ilonsa oli koota ympärilleen ajan etevimmät runoilijat ja taiteilijat.

Mutta hän erosi kuitenkin isästään siinä, että Peisistratos oli noussut kansalaisesta yksinvaltiaaksi, kun taas hänen poikansa aina olivat tunteneet olevansa ruhtinaan lapsia. He olivat perineet isänsä vallan, mutta eivät hänen nerouttaan. Heiltä puuttui myös hänen notkeuttaan, he esiintyivät ylpeästi ja toimivat hyvinkin usein mielivaltaisesti. Ja vaikka Hipparkhos olisi ollut täydellisempikin, niin joka tapauksessa hän oli yksinvaltias, ja se oli monen silmätikkuna, jolle kansan »vapaus» oli enemmän kuin sen hyvinvointi. Ateenalaisien oli sitäpaitsi mahdoton olla kauan yhden miehen tahdon alaisina. Neljäntoista täysin onnellisen hallitusvuoden jälkeen Hipparkhos kaatui salaliiton uhrina. Rakkaudella ja mustasukkaisuudella kerrotaan olleen sormensa pelissä, mutta tiedot tästä ovat kuitenkin siinä määrin erilaisia ja niin tarunomaisia, että on mahdotonta saada selvää käsitystä, kuinka pitkälle poliittiset vaikuttimet ovat ulottuneet ja miten paljon on laskettava yksityisen kostonhimon tilille. Hänen murhaajansa, Harmódios ja Aristogeitōn saivat hengellään sovittaa tekonsa. Harmodios kaatui murhapaikalle henkivartion surmaamana. Aristogeitonin onnistui paeta yleisessä sekasorrossa, mutta hän joutui pian kiinni. Sittenkuin hänet oli saatu ilmaisemaan kanssarikollistensa nimet, vietiin hänet murhatun veljen, Hippiaksen, eteen, joka vihansa vimmassa surmasi hänet miekallaan.

Myöhemmin, kun nimi »tyranni» oli tullut yleisesti vihatuksi, palvottiin tyrannin murhaajia kansan keskuudessa sankareina ja pystytettiin heille kunniapatsaita.

Saatuaan tiedon Hipparkhoksen murhasta Hippiaan kerrotaan kylmäverisen päättävästi antaneen määräyksen, että kaikki kansalaiset oli riisuttava aseista. Keiltä silloin tavattiin tai jotka muutoin näyttivät epäiltäviltä, vangittiin heti.

Tyrannin murha ei »vapauttanut» Ateenaa tyranniudesta, päinvastoin. Hippiakseen teki veljen onneton kohtalo lähtemättömän vaikutuksen. Hän tuli epäluuloiseksi ja katkeraksi ja lopetti täydellisesti kansanmielisen politiikan. Hän ei tyytynyt tuomitsemaan kuolemaan ja karkoittamaan maasta vain kansalaisia, jotka olivat tai joiden hän epäili olleen salaliittolaisten kanssarikollisia, vaan hänen epäluuloisuutensa pieni niin pitkälle, ettei enää kukaan voinut olla varma hengestään ja vapaudestaan. Tyrannin murhaajat olivat sanalla sanoen hankkineet ateenalaisten vaivaksi todellisen tyrannin. Ja mitä enemmän Hippias tunsi maan huojuvan jalkojensa alla, sitä julmempiin tekoihin hän ryhtyi. Tuntien edeltäkäsin, mitä oli tuleva, hän solmi suhteita Persian kuninkaan ystäviin taatakseen ulkomailta itselleen pakopaikan. V. 510 hän tarvitsikin sitä. Ateenan sillä hetkellä voimakkaimman puolueen onnistui Kleisthénēs-nimisen, lahjakkaan ja kunnianhimoisen ylimyksen johdolla sekä Delphoin ja Spartan[75] avulla päästä eroon tyrannista. Hippias suljettiin Akropoliille, jossa hän muutamien päivien kuluttua antautui saatuaan luvan vapaasti lähteä kaupungista. Hän lähti Hellespontoksen rannalla oleville alueilleen, jotka hänen isänsä oli hankkinut, ja eli siellä Persian vasallina.

KLEISTHENES JA HÄNEN TOIMINTANSA VALTIOMUODON KANSANVALTAISTUTTAMISEKSI.

Lienee tarpeetonta mainita, että tyrannivallan kukistumista seurasivat katkerat puolueriidat. Lopuksi valtion johto jäi kuitenkin Kleistheneen käsiin, joka tosin oli ylimys, mutta kuului sukuun, jolla kansanmielinen politiikka oli perinnäisenä tapana. Hän ei hakenut tukea säätyläisistään, joitten poliittiselle älylle oli tunnusmerkillistä, etteivät he olleet mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet ja joiden päämääränä oli onnellistuttaa Ateenaa samalla hallitusmuodolla, jota he ihailivat Spartassa. Kleistheneen tarkoituksena oli sitävastoin pelastaa Solonin hallitusmuoto. Mutta siihen ei nyt enää riittänyt entisen valtiojärjestyksen tukeminen sellaisenaan, vaan nyt tarvittiin myös uudistuksia. Sen Kleisthenes oivalsikin osoittaen sillä omaavansa valtiomiehen silmän. Kaikki kansalaiset olivat tosin poliittisesti äänioikeutettuja, ja kirjoitetun lain mukaan vallitsi yhteiskunnassa tasa-arvoisuus, mutta todellisuudessa oli aatelin ja aatelittomien suhde kuin kahden toisilleen vihamielisen kansakunnan. Sukulaisuussiteissä oli ylimysvaltaisen puolueen voima. Solonin järjestämän poliittisen varallisuusluokkajaon rinnalla säilyi nimittäin vanha jako neljään sukuun, joitten alkujuuret olivat peräisin ajalta, jolloin ateenalaiset olivat paimentolaiskansaa. Tämän jaon he olivat säilyttäneet vielä Attikaan tulonsa jälkeenkin. Näiden sukujen keskuudessa aatelisto säilytti suuren vaikutusvaltansa. Solon ei ollut uskaltanut koskea tähän sukujärjestelmään. Mutta Kleisthenes, josta kehittyi kiihkeä demokraatti, kohdisti voimansa vaaliuudistukseen, joka teki vanhan sukujaon poliittisesti merkityksettömäksi. Sen sijaan hän jakoi Attikan väestön kansankokouksen äänestyksiä ja muita poliittisia tarkoituksia varten asuinpaikkojen mukaan, siis vaalipiireihin.[76] Vanhoilla suvuilla oli sen jälkeen merkitystä vain yksityiselämässä. Samalla hän toteutti joukon muitakin kansanvaltaisia uudistuksia valtiomuodossa.

LAINALAINEN AALTOLIIKE.

Silmäänpistävä on se lainalaisuus, niillä kaikki Kreikan kaupunkivaltiot suorittavat saman kehityssarjan kuningaskunnasta ylimysvaltaan ja tyranniuteen sekä vihdoin yhä jyrkemmin toteutettuun kansanvaltaan. Ei mikään mahti maailmassa kyennyt estämään tätä aaltoliikettä. Olivatpa kuninkaat ja tyrannit kuinka eteviä hallitsijoita tahansa, hallitusmuodon muutosten pyörä pyörii täsmällisyydellä, joka vaikuttaa luonnon välttämättömyydeltä. Rikaslahjaiset ja toimintatarmoisetkaan persoonallisuudet eivät ole kyenneet ajan pyörää ohjaamaan toisille radoille, vaan ovat korkeintaan voineet toimia kehityksen muodostelijoina. Idästä länteen — alkaen joonialaisten siirtokuntien keskuudesta — rientää tämä vallankumous ja uudistusliike. Paljon emme kuitenkaan tiedä sen vaikutuksesta joonialaisissa siirtokunnissa.

Sitä mieluisammaksi tuli senvuoksi oppineen maailman yllätys, kun eräs luonnontutkija löysi Khios-saarelta, länteen Smyrnasta, kiven, johon oli, arvelun mukaan noin v. 600 e.Kr. kaiverrettu palanen saaren lakeja. Kiveä oli käytetty maantien suojamuurin rakentamiseen. Valitettavasti alaosa on siitä murtunut pois, mutta niin paljon siitä kuitenkin saa selvää, että siihen on kirjoitettu osa »kansan lakeja». Teksti puhuu edelleen »kansan neuvoston» valitsemisesta, johon joka suvulla tai vaalipiirillä oli oikeus valita 50 miestä ja jolla oli valta ratkaista oikeusriidat. Tämä neuvosto on siis samanluontoinen kuin se kansan valitsema 400 miehen neuvosto, jonka Solon sääti ateenalaisille areiopagin rinnalle ja joka aikaa myöten yhä enemmän rajoitti vanhan neuvoston toiminta valtaa. Tämän lajiaan harvinaisen muinaislöydön avulla voimme todeta joonialaisessa siirtokunnassa ilmenneen kansanvaltaisia liikkeitä. Me näemme täällä kansan itsensä merkitsevän muistiin lait, jotka se on säätänyt, samaan aikaan kuin Ateenassa Solon laeillaan antoi kaikille kansalaisille oikeuden äänestää valtion hallinnosta.

Kansanvaltainen liike rajoittuu kuitenkin helleenisen maailman sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa vireimpiin osiin, siis seutuihin, joissa merenkulku on vilkasta: Attikaan, Korinthokseen ja muihin satamakaupunkeihin sekä Vähän-Aasian ja Sisilian kreikkalaisiin siirtokuntiin. Valtioissa, joissa kaupan ja teollisuuden nousu oli luonut varakkaan käsityöläisten, teollisuudenharjoittajain ja kauppiasten muodostaman keskiluokan, oli yhteiskunnallinen tyytymättömyys raivannut tietä aatelisvallan vaihtumiselle tyrannivallaksi. Sillä suuri keskiluokka vaati itselleen poliittista. vaikutusvaltaa, joka vastaisi sen taloudellista merkitystä ja yhteiskunnallista asemaa. Sen johdolla alkoi silloin alempien kansankerrosten taistelu ylimystöä vastaan.

Ritariajan käsitysten ja nykyajan vaatimusten välille on avautunut syvä kuilu. Vanhoja, hyviä aikoja ikävöivien kuullaan usein valittavan, ettei ylhäistä syntyperää ja ritarillisia hyveitä enää pidetä arvossa, mutta että lähimmäisiänsä sortamalla ja nylkemällä rikastunut nousukas voittaa valtaa ja kunniaa huolimatta vaeltamiensa teitten mutkista. Mutta toisella puolen ovat kansan syvät rivit pontevine ja järkähtämättömine vaatimuksineen. Ne tahtovat poistaa yhteiskuntaa rasittavat epäkohdat ja aikaansaada tasa-arvoisuuden, jolloin sekä äskenrikastuneilla että yhteiskunnan vähäosaisillakin olisi täydet kansalaisoikeudet.

Hyökkäysaseenaan käyttävät tyytymättömät aatelisen ylimystön syntiluetteloa. Tässä kuten aina osoittautuu todeksi kokemus, että pääsipä valtaan mikä yhteiskuntaluokka tahansa, se aina on halukas, niin paljon kuin uskaltaa, syrjäyttämään omien yhteiskunnallisten ja taloudellisten etujensa hyväksi kokonaisuuden parhaan. Sillä kaikki yhteiskuntaluokat ovat pohjaltaan yhtä itsekkäitä. Eivätkä Hellaan aatelismiehet, nämä »hyviksi» ja »oivallisiksi» itseään nimittävät herrat, tehneet poikkeusta tästä säännöstä.

Suurimpiin väärinkäytöksiin he olivat tehneet itsensä syypäiksi lainkäytön alalla. Se oli näet täydellisesti tämän yhteiskuntaluokan käsissä ja siitä huolehtivat neuvostot. Näitten oikeusistuinten ratkaisuissa näyttää kuitenkin, ainakin eräillä tahoilla kuuluneen päiväjärjestykseen lahjonta ja juonittelu. Ehkäpä oli liiankin paljon totuutta sadussa satakielestä ja haukasta, jota Hesiodos käyttää kuvatakseen aatelismiesten ja pikkueläjien välistä suhdetta tähän aikaan.

    »Haasteli kerran haukka, kun kynsissään satakieltä
     pilvien korkeuteen vei, laulelijaa sulosuista,
    kouraisun tulisessa kun tuskass' armoa koito
    kyynelin pyyteli tuo — näinp' ylpeä haukka se haastoi:
     'Miksikä rääkyt, rääpelö? Jäit väkevämpäsi valtaan.
    Kunne ma vien, sun on tultava, laula jos kuink' ihanasti.
    Syön pitopaistina tai sinut päästän mieltäni myöten.
    Houkka se, ken uhanpäin väkevämmän on tahtoa vastaan:
     voittoa ei saa, joutuu vaan häpeään, häviöönkin.'»

Käyttämällä väärin valtaansa aateli oli siten itse horjuttanut yhteiskunnallista johtoasemaansa. Tosin suuri osa tätä vanhaa yläluokkaa oli seurannut aikansa kehitystä ja vahvistanut taloudellista asemaansa lisäämällä varallisuuttaan liikeyrityksillä. Myöskin rahan mullistavaa keksintöä yritteliäät aatelismiehet olivat käyttäneet hyväkseen. Mutta rikkaitten maatilanomistajien harjoittama pikkuviljelijän nylkeminen yhtä vähän kuin heidän tuomarivallan väärinkäyttönsäkään eivät olleet omiaan moraalisesti vahvistamaan heidän asemaansa. Uusi keskiluokka käytti hyväkseen kansan syvissä riveissä vallitsevaa tyytymättömyyttä ja aateliton kansa — kreikaksi dēmos — saikin aikaan kapinalla tai kapinan uhalla, että aatelisvalta kumottiin ja yhteiskunta muutettiin kansanvaltaiseksi tasavallaksi.

Välistä vallankumouksen tien estivät — mutta vain toistaiseksi — senkaltaiset toimenpiteet kuin se, millä ateenalaiset valtuuttivat Solonin uudistamaan yhteiskunnan. Tie kansanvaltaiseen hallitusmuotoon kävi tyrannivallan kautta. Kunnianhimoiset kansanjohtajat käyttivät hyväkseen yhteiskuntaluokkien välistä vihaa pyrkiäkseen yksinvaltiaiksi. Nämä kansanjohtajat olivat enimmäkseen itse aatelismiehiä, jotka tunsivat itsensä säätyveljiensä syrjäyttämiksi tai jotka muusta syystä olivat joutuneet heistä eroon. Yksinvallan tavoittelija kohoaa valtaan syvien rivien hartioilla. Jatkuvastikin uransa varrella hän säännöllisesti koettaa ainakin ulkonaisesti pysyä »kansan» edustajana. Tasavaltaisen hallitusmuodon muodot säilytetään niin kauan kuin mahdollista, ja tyranni huolehtii vain, että vaikutusvaltaisimmat virat miehitetään hänen sukulaisillaan ja kannattajillaan. Kansan suosion hän koettaa säilyttää rakennuttamalla komeita julkisia rakennuksia, eritoten teattereita, joissa loistavia juhlaleikkejä järjestetään, ja käymällä sotia, jotka lisäävät hallitsijan omaa ja valtion »kunniaa».

Ei ole epäilystäkään siitä, että tyrannivalta on monessa paikoin edistänyt Kreikan sekä taloudellista että henkistä kehitystä. Se on murtanut vanhat säätyennakkoluulot ja vapauttanut yhteiskunnan vähäosaiset satavuotisesta sorrosta sekä tehnyt ylhäiset ja alhaiset samanarvoisiksi lain edessä. Vasta nyt valtio otti velvollisuudekseen huolehtia ei vain kansalaisten turvallisuudesta ulkonaisia ja sisäisiä vaaroja vastaan, vaan myös heidän aineellisesta hyvinvoinnistaan, edistämällä kauppaa ja elinkeinoja sekä perustamalla teitä, kanavia ja vesijohtoja. Ateena, Korinthos ja Syrakusa — valitaksemme muutamia silmäänpistävimpiä esimerkkejä — saavat kiittää mainioita yksinvaltiaitaan myöhemmän suuruutensa perustamisesta. Myöskin taiteilijat ja runoilijat olivat tervetulleita vieraita tyrannien hoviin. Suurten juhlaleikkien kirjalliset ja soitannolliset huvitukset sekä loistorakennusten suunnittelu ja koristelu tarjosi heille tuottavaa työtä. Sillä ensi kerran mykeneläisajoista lähtien rakennettiin nyt monumentaalisia rakennuksia.

Meikäläinen sana »tyranni» on kreikkalainen lainasana, jolla on kuitenkin sivuvivahdus, jota kreikkalaisella sanalla ei välttämättömästi aina ollut. Mikäänhän ei estänyt, kuten olemme nähneet, kreikkalaista »tyrannia» olemasta aivan erinomainen hallitsija.[77] Mutta yksinvalta tarjoaa ennen pitkää melkeinpä yli-inhimillisiä kiusauksia tavalliselle kuolevaiselle. Hallita lähimmäistensä elämää ja omaisuutta olematta kenellekään vastuussa teoistaan — sellainen valta johtaa helposti rajattomaan itsekkyyteen ja vallan väärinkäyttöön, joskaan ehkä ei heti aluksi, niin ainakin parin sukupolven päästä. Perimätieto kertoo sellaisistakin tyranneista, joiden toiminta vastasi heidän arvonimensä nykyistäkin merkitystä. Eräs heistä oli Polykratēs, joka vuoden 530 paikkeilla anasti haltuunsa Samos-saaren herruuden. Hänen uransa lopetti muuan persialainen satraappi, joka houkutteli hänet valtaansa ja sitten ristiinnaulitsi hänet. Hänen mielilauseenaan oli, että tuotti enemmän iloa ystävilleen antamalla heille takaisin, minkä ensin oli heiltä ottanut, kuin jättämällä heidän omaisuutensa rauhaan. Akragaassa[78] Sisilian etelärannikolla hallitsi 500-luvun keskivaiheilla tyranni Phálaris, joka piti yllä valtaansa väkivallanteoilla. Hänen julmuuttansa todisti kuparinen härkä, jonka sisässä hänen kerrotaan polttaneen vastustajiaan elävältä. Niinkin miellyttävä tyranni kuin Korinthoksen Periandros, jonka laskettiin kuuluvan Kreikan seitsemän viisaan joukkoon ja joka kohotti kaupunkinsa suureen aineelliseen ja henkiseen kukoistukseen, tuli ajan pitkään epäluuloiseksi ja sortovaltaiseksi. Kun Miletoksen tyranni kerran lähetti lähettilään häneltä pyytämään hyvää neuvoa, miten hänen tulisi hallita, Periandros vei miehen mukanaan viljapellolle, missä hän ei puhunut sanaakaan, vaan sen sijaan käytteli keppiään hyvin kaunopuheisesti katkaisten sillä kaikki tähkät, jotka kohosivat toisten yläpuolelle.

Syrakusan tyranni Dionýsios teki myös paljon kaupunkinsa kehityksen hyväksi. Mutta salamurhaajien pelossa hän ryhtyi aina uusiin väkivaltaisuuksiin. Yleisesti tunnettu on kertomus Damokles-nimisestä hovimiehestä, joka ihaillen Dionysioksen valtaa ylisti häntä onnelliseksi. Tyranni vastasi: »Saat itse koettaa, miltä maistuu olla yksinvaltias.» Sitten hän puetutti Damokleen ruhtinaalliseen pukuun ja käski kestitä häntä loistavasti omassa pöydässään. Mutta hänen päänsä päälle Dionysios ripustutti teräväksi hiotun miekan riippumaan hevosen jouhesta. Kun Damokles näki miekan, hän heti paikalla menetti ruokahalunsa ja luopui mielellään koko ihanuudesta.

Tyrannien merkitys kehitykselle on ollut, että he ovat tehneet lopun repivistä puolueriidoista, joten kansan voimat saattoivat yhtenäisemmin suuntautua aineelliseen vaurastumiseen. Siten parantui alempien kansanluokkien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema. Mutta huolimatta ansioistaan tyrannivalta ei voinut jäädä pysyväksi, sillä niin erikoinen valta-asema vaatii kantajaltaan erinomaista lahjakkuutta, johon tulee samalla yhtyä luonteen ylevyyden; sellaiset miehet ovat aina harvinaisia — ja olivat Hellaassakin. Jos noita harvinaisia ominaisuuksia sattuisikin missä olemaan, on kuitenkin erittäin harvinaista, että ne periytyisivät edes pojille ja vieläkin harvemmin ne elävät useammissa hallitsijapolvissa. Sen vuoksi saikin harvoin tyrannin pojanpoika säilyttää valtansa. Tavallisesti kukistettiin jo toinen sukupolvi.

Kaikkialla luonnollisesti aatelistolla oli enimmän toivottavaa tyrannin kukistamisesta. Tosin voitiinkin tyrannit karkoittaa, mutta heidän hallituksensa jälkiä ei voitu hävittää. Paluu vanhaan ylimysvaltaiseen valtiomuotoon oli ja jäi mahdottomuudeksi. Sen aika oli jo ohi. Sen sijaan oli usein tuloksena, kuten Ateenassa, että kansanvaltainen hallitusmuoto ei vain lujittunut, vaan kansanvaltaistui yhä enemmän. Ja niin lujittui vähitellen Hellaan vireimmässä osassa valtiomuoto, joka aikansa ja monen historioitsijankin vakaumuksen mukaan edusti joko yhteiskunnallisen elämän suurinta hyvää tai sen äärimmäisintä pahaa. Varmaa on joka tapauksessa, että vasta tässä valtiomuodossa kansalaisajatus pääsee täyteen oikeutukseensa Vasta kansanvaltaisessa valtiossa toteutuu ajatus, ettei yhteiskunta ole olemassa vain kuningasta tai tyrannia eikä muutamia harvoja ylimyksiä varten, vaan kaikkia varten. Juuri kansalaisajatus elähdytti taistelussa persialaisia vastaan, jolloin ratkaistiin, kumpiko, länsimainen vapaudenrakkaus ja individualismi vaiko itämainen orjanmieli ja despotismi määräisivät ihmiskunnan tulevan kehityksen.

Aristoteles, Schrift vom Staatswesen der Athener, verdeutscht von Georg
Kaibel und Adolf Kiessling.

Robert von Pöhlmann, Geschichte der sozialen Frage und des Sosialismus in der antiken Welt.

JOONIALAINEN KULTTUURI, LYRIIKKA JA FILOSOFIA

FILOSOFIAN SYNTY.

Mistä ja minne? Siinä kaksi suurta kysymystä, joita ihmishenki kaikkina aikoina on mietiskellyt. Meidän luontomme mukaista on, ettemme ole tyytyväisiä, ellemme löydä syytä kaikkeen, mitä tapahtuu, ja yhteyttä eri ilmiöiden välillä. Tätä ensimmäiset kreikkalaiset filosofitkin tavoittelivat ajatustyöllään. He näkivät, kuinka kasvit saivat ravintonsa maasta ja vedestä joutuakseen itse vuorostaan eläinten ja ihmisten ruoaksi. Mutta eläimet ja ihmiset tulevan maaksi jälleen. Kulkevatko siis samat alkuaineet, maa ja vesi, läpi kaiken elollisen? Vai onkopa ehkä vain yksi ainoa alkuaine, josta kaikki on saanut alkunsa? Tämän alkuaineen etsiminen oli ensimmäisten kreikkalaisten ajattelijain lähin tehtävä.

JOONIALAISET LUONNONFILOSOFIT.

Ensimmäisenä filosofina mainitsee perimätieto yksimielisesti
miletoslaisen Thaleen, joka on yksi Kreikan seitsemästä viisaasta.
»Toisilla kansoilla on pyhimyksensä, kreikkalaisilla viisaat miehensä.»
Tämä Nietzschen huomautus sanoo jo paljon helleenisyyden luonteesta.

Tekemillään pitkillä matkoilla Thālēs oli oppinut paljon ja löytänyt runsaasti ajattelun aihetta. Hän oli ollut Egyptissä[79] ja babylonialaistenkin viisaudesta hän näytti tunteneen ainakin perusteet, niin että hän maanmiestensä hämmästykseksi kykeni ennustamaan täydellisen auringonpimennyksen, joka sattui todennäköisesti v. 585 e.Kr.[80]

Filosofeinakin kreikkalaiset ovat osoittaneet ihmeteltävää kykyänsä ottaa oppia toisilta kansoilta itsenäisellä ja hyödyllisellä tavalla. Sillä he eivät vain omaksuneet heidän tietojaan, vaan kehittivät niitä myös edelleen. »He ovat kyenneet», kuten Nietzsche sanoo, »heittämään keihään edelleen kohdasta, johon sen toiset kansat jättivät.»

Tuloksen kaikesta alkuainetta koskevista mietiskelyistään Thales puki lauselmaan: »Vesi on kaiken alkulähde.» Filosofi Aristoteles otaksuu hänen perustelleen tätä olettamustaan sillä, että kasvien ja eläinten ravinnon ollessa kosteata oli siis elonlämpökin peräisin kosteudesta.

Thaleen oppilauselma sisältää enemmän ajatustyötä, kuin ensi silmäyksellä luulisikaan. Onhan jo otettu suuri askel ajatuksen tiellä, kun on tultu vakaumukseen, että kaiken tämän aisteillamme havaittavan ilmiöiden moninaisuuden pohjalla on yhteys. Puhtaan ajatuksen tietä Thales oli johtunut teoriaan, jonka mukaan koko ulkomaailma syvemmin nähtynä oli toinen, kuin miltä se aisteillemme näyttää. Tällä oli pohja laskettu metafysiikalle, s.o. tieteelle, joka hakee äärimmäistä perustaa kaikelle maailmankaikkeudessa olevaiselle.

Kreikkalaisissa ilmenee ensikerran ihmiskunnan kehityksen aikana tarve selittää maailmaa ja sen ilmiöitä puhtaan järjen avulla. Itämaisten kansojen tietoisuudessa on ajattelija — mies, joka »tietää», — sellainen, joka on perillä jumalallisista salaisuuksista: hän on pappi, profeetta, ennustaja tai loitsija. On täydelleen uutta, että »ajattelija» on ihminen, jonka vaikutus perustuu yksinomaan hänen älylliseen lahjakkuuteensa. Ennen kreikkalaisen kulttuurin syntyä emme ihmiskunnan historiassa tapaa mitään tähän verrattavaa.

Thales oli löytänyt vedestä kaiken olevaisen alkuaineen. Samasta kaupungista kuin hänkin oli kotoisin myöhäisempi luonnonfilosofi Anaksiménēs, joka piti taas kaiken alkuperänä keveämpää ja liikkuvampaa ainetta, ilmaa. Kun ilma tiivistyy, syntyy ensin pilvi ja sitten sade. Tästä Anaksimenes teki johtopäätöksen, että jos ilma tiivistyy yhä enemmän, syntyy kiinteitä aineita, kuten maata ja vuoria. Hän pääsi siis jo ajatustyöllään vakaumukseen, että aineet voivat tihentyä ja ohentua, olla milloin kiinteässä, milloin nestemäisessä, milloin taas kaasumaisessa olomuodossa, muuttaa aggregaatio-tilaansa, kuten aikamme tieteellisessä kielenkäytössä sanotaan. Voi kuitenkin olla mahdollista, että hän sanalla, jonka me käännämme ilmaksi, on saattanut tarkoittaa jotakin henkisempääkin. Ehkä hänellä on piillyt siinä ajatus »maailman sielusta», joka tunkee kaikkialle ja antaa kaikelle elämän. Sillä hän sanoo, että »meidän oma sielumme on ilmaa.» Hän näyttää tässä sekoittaneen sielun hengitykseen, s.o. ilmaan, jota vedämme ja jälleen puhallamme ulos, ja käsittäneen sen mukaan ilman koko maailman hengitykseksi.[81] Muinaisajan kansoille ei henkisen ja ruumiillisen raja ollut niin jyrkkä kuin meillä.

Vielä huomattavampi on hiukan vanhempi miletoslainen, Thaleen oppilas ja ystävä Anaksimandros. Hyvin vaikeata on kuitenkin tulkita kovin vähäisinä säilyneitä paloja hänen lausunnoistaan. Etsiessään alkuainetta hän on mennyt paljon pitemmälle kuin oppi-isänsä. Hän ei voinut tyytyä hyväksymään vettä alkuaineeksi, sillä saadakseen sen muuttumaan kiinteästä juoksevaan muotoon tarvitaan lämpöä samoinkuin sen vaihtumiseksi juoksevasta muodosta vesihöyryksi. Siispä kaiken pohjana on vastakkain kaksi alkuperustetta: kiinteä eli kylmä ja toiselta puolen lämmin. Nämä molemmat prinsiipit »eristyvät» aineellisesta alkuolosta, joka itsessään sisältää kaikkien aineiden erilaatuisuudet. Tätä alkuoloa Anaksimandros nimittää sanalla, joka voidaan kääntää »muodoton ja rajaton». Tästä saavat alkunsa erilaisin eristymisin kaikki oliot. Ja alkuoloon ne jälleen palaavat hävitäkseen. Että kaikkien olioitten täytyy hävitä on rangaistus siitä, että ne ovat irtautuneet kokonaisuudesta. Anaksimandros näki olioitten vaihteluissa ja tuhossa, syntymisen ja kuolemisen lakkaamattomassa kiertokulussa kaikkea hallitsevan luonnonlain vaikutusta, joka samalla oli hänen mielestään kaiken käsittävä oikeusjärjestys, mikä rankaisi yksityistä hänen ylimielisyydestään (hybris) tulla yksilöksi. »Kaikki mitä on, ansaitsee häviön» — niin hän saattoi huudahtaa Faustin Mefistofeleen kanssa. Ainoastaan erilaistumaton olotila äärettömässä, voimallisessa alkuaineessa oli »jumalallista».

Luonnontieteen kannalta Anaksimandros on erikoisen mielenkiintoinen siksi, että hän on lausunut ajatuksia, jotka muistuttavat nykyaikaista kehitysoppia, vaikkakin hänen teoriansa yksityiskohdat luonnollisesti usein tuntuvat meistä eriskummallisilta. Hän nimittäin arveli, että alimmat eliöt olivat syntyneet meren liejusta ja että ne vähitellen olivat kehittyneet yhä korkeammiksi olennoiksi.

Omituisimpia hahmoja muinaisajan ajattelijain sarjassa on ephesoslainen Herakleitos. Hänet meidän oikeastaan pitäisi tuntea paremmin kuin kukaan muu joonialaisista luonnonfilosofeista, koska hänen filosofisista lausunnoistaan on tallella melkoinen osa. Mutta hänen tyylinsä on niin syvämietteistä ja arvoituksellista — usein paradoksaalista — että häntä jo muinaisaikana nimitettiin »hämäräksi». Sanottiin hänen tahallaan lausuneen ajatuksensa niin arvoituksellisesti, jotta ainoastaan valitut voisivat häntä ymmärtää. Sillä suurta joukkoa hän halveksi sydämensä pohjasta. Sen onnenihannetta hän vertaa »härkään, joka saa syödäkseen virnaa». Niin alhaisella asteella olevat yksilöt eivät voi käsittää mitään oikein. »Silmät ja korvat ovat huonoja todistajia ihmisille, joilla on barbaarisielu.»

Hänen ihmishalveksimisensa oli saanut virikettä henkilökohtaisista kokemuksista. Siitä ei ole epäilystäkään, kun kuulee hänen arvostelunsa maanmiehistään. »Ephesoslaiset», hän sanoo, tekisivät oikein, jos he menisivät ja hirttäytyisivät, joka ikinen täysikasvuinen mies, ja jättäisivät kaupunkinsa alaikäisten haltuun.» Minkä vuoksi tämä rakastettava neuvo? He olivat karkoittaneet kaupungistaan parhaan miehensä? Herakleitoksen ystävän, tällä perusteella; »Meidän joukossamme ei kukaan saa olla muita parempi; jos sellainen mies ilmaantuu, hän eläköön toisella paikkakunnalla ja toisten ihmisten keskuudessa!» Sellaista kansaa Herakleitos ei halunnut edes kuninkaana hallita — se arvo näet kuului hänelle uhrikuninkaitten jälkeläisenä. Mutta hän luovutti sen nuoremmalle veljelleen ja vetäytyi loukatussa ylpeydessään yksinäisen luonnon helmaan »vuorille, missä hän eli ruohoista ja yrteistä», kuten perimätieto kertoo. Siellä hän päätti päivänsä koottuaan elämänkatsomuksensa papyruskääröön, jonka hän sijoitti Ephesoksen Artemiin temppeliin. Se tapahtui suurten persialaissotien alkuaikoina.

Useissa kohdissa Herakleitoksen käsitys lähenee Anaksimandrosta. Molempien huomio oli kiintynyt tämän maailman vaihtelevaisuuteen ja kaiken katoavaisuuteen. »Kaikki virtaa: panta rhei», on Herakleitoksen peruslauselma. Olemassaolo on kuin »virta: siinä ei voi kahta kertaa astua samaan veteen.»[82] Ja myöskin ihminen itse muuttuu hetkestä toiseen: »Samoihin laineisiin laskeudumme emmekä kuitenkaan laskeudu; sen teemme me emmekä kuitenkaan me.»[83] Mikään ei tässä maailmassa ole kestävää paitsi juuri kestämättömyys, itse vaihtelu.

Ilmiöitten ikuisen vaihtelun vertauskuvana Herakleitos pitää tulta, joka on liikkuvaisin kaikista alkuaineista, liikkuvaisempi kuin sekä vesi että ilma, aine, joka ei milloinkaan ole hetkeäkään levossa. Tuli antaa elämän kaikelle: ruumiinlämpö on Herakleitoksen mielestä sielun ilmestymä, jollaisena Anaksimenes piti hengitystä.[84] Mutta tuli, elämän antaja, on myöskin kaiken kuluttaja. »Kaikki», Herakleitos sanoo, »muuttuu tuleksi ja tuli kaikeksi muuksi, kuten kulta vaihdetaan tavaroihin ja tavarat kultaan.» Tässä kenties ilmenee persialaisten uskonnon tulenpalvonnasta saatuja vaikutteita; tämän uskonnon Herakleitos epäilemättä tunsi.

Kaiken vaihtelussa Herakleitos kuitenkin vaistoaa lainalaisuuden, ja tämä on vastakohtien välinen taistelu. Ilman vastakohtia ei ole elämää: »Ilman nälkää ei ole kylläisyyttä, ilman väsymystä ei ole lepoa, ilman sairautta ei mitään paranemista. Ja ellei olisi vääryyttä, ei myöskään olisi mitään oikeutta.» Vastakohtien alituisen taistelun merkityksen hän lausuu näillä sanoilla: »Taistelu on kaiken isä, kaiken kuningas.» Tämä ajatuskulku pohjautuu aito helleeniseen käsitykseen, jonka mukaan kaikki, mikä elämässä oli voimakkainta ja parhainta, sai alkunsa kilpataistelusta.

Kaikki muuttuu; kaikki on myös suhteellista: »Kauneinkin apina on ruma verrattuna ihmiseen. Mutta kaunein ja viisain ihminen on kuin apina verrattuna Jumalaan.»

Ilmiöiden lainalaisuus johtuu Herakleitoksen mielestä siitä seikasta, että tuli eli maailmansielu myöskin on »ikuinen järjestävä järki.» Tämä ajatus ilmenee jo Anaksimandroksen puheessa kaikkea hallitsevasta luonnonlaista, joka myöskin oli kaiken käsittävä oikeusjärjestys ja rankaisi yksityistä, milloin tämä poikkesi kokonaisuudesta.

Kansanomaisesta jumala-käsityksestä Herakleitos, älyllinen ylimys, sitävastoin käyttää pelkkiä ylimielisiä sanoja. Sen luoja, Homeros, »pitäisi karkoittaa julkisista puhetilaisuuksista ja häntä olisi ruoskittava raipoilla», hän sanoo. »Jumalankuvien rukoileminen on kuin muurille puhumista. Ja se, joka teurasuhreilla koettaa puhdistua verenviasta, menettelee kuin hän olisi astunut lokaan ja tahtoisi jälleen pestä itsensä puhtaaksi loalla.»

PYTHAGORAS JA PYTHAGORALAISET.

Herakleitos ei pitänyt eräästä toisesta sangen kuuluisasta, vähän vanhemmasta filosofista, joka oli nimeltään Pȳthāgoras ja oli kotoisin Samos-saarelta, mutta oli asettunut Krotoniin. Siellä hän oli perustanut jonkinlaisen veljeskunnan sen jäsenten keskinäiseksi jalostamiseksi. Siinä oli eri »asteita», joihin päästiin määrättyjen kokeitten ja juhlamenojen jälkeen. »Vihityille» oli tunnusmerkillistä vahvasti mystillisvivahteinen uskonnollisuus, mutta he harrastivat samalla tiedettä ja politiikkaa. Tuskin ketään mestaria uskolliset oppilaat ovat ylistäneet niin pilviin saakka kuin Pythagorasta. Filosofi Empedokles, jonka itsejumalointi oli rajaton, puhuu hänestä ihaillen miehenä, jonka tieto oli yli-inhimillistä. »Kun se mies vain halusi, hän voi helposti sielunsa silmin nähdä, mitä maailmassa tapahtui kymmenen, kahdenkymmenen miespolven aikana». Kuoltuaan häntä palvottiin melkein kuin puolijumalaa.

Ja epäilemättä Pythagoraan persoonallisuus on omituisimpia eri ominaisuuksien yhdistelmiä, mitä maan päällä on milloinkaan esiintynyt. Hän oli harvinaisen etevä matemaatikko, uranuurtaja fysiikan ja astronomian alalla; hän oli myöskin filosofi ja muidenkin tieteitten tutkija, ja samalla hän oli siveellinen uudistaja.

Tästä huolimatta tiedämme oikeastaan äärimmäisen vähän hänen elämästään. Puolittain sadunomaisena olentona hän häipyy tarujen hämärään. Näyttää siltä, että hän kuten myöhemmin Sokrates — ei milloinkaan kirjoittanut muistiin ajatuksiaan, vaan vaikutti oppilaihinsa yksinomaan sanansa ja esimerkkinsä voimalla. Meidän täytyy tyytyä heidän antamiinsa tietoihin Pythagoraan opista. »Mutta näiden nojalla» — käyttääksemme erään etevän saksalaisen filosofin sanoja — »tuskin opimme tuntemaan muuta kuin valtavan persoonallisuuden jättiläisvarjon, joka pikemminkin muistuttaa uskonpuhdistajaa kuin filosofia.» Ja kuitenkin Pythagoras lienee ollut ensimmäinen, joka käytti itsestään tätä nimitystä, joka suomeksi merkitsee »viisauden ystävä».

Runsaan tietovarastonsa hän oli suureksi osaksi hankkinut laajoilla matkoilla, luonnollisesti ennen kaikkea Egyptissä, viisauden kotipaikassa, jonka kunnianarvoisan kulttuurin rinnalla helleenit tunsivat olevansa kuin »koulupoikia», käyttääksemme Platonin sanoja. Egyptin papeilta Pythagoras varmaan on saanut useita niistä juhlamenoista ja hengellisistä harjoituksista, jotka olivat ominaisia hänen veljeskuntansa jäsenille. Monet kohdat itse hänen opissaan viittaavat myös itämaiseen alkuperään.

Pythagoralaisten kuten joonialaisten luonnonfilosofienkin suuri kysymys oli tämä: Mikä aistimaailman moninaisissa ilmiöissä on ikuista ja pysyvää? Heidän mielestään sitä ei ollut vesi eikä ilma eikä mikään muukaan neljästä alkuaineesta, vaan luvut, matemaattiset suhteet. »Koko maailma», he sanoivat, »on harmoniaa ja lukuja.» Pythagoraan lienee tähän käsitykseen johtanut havainto, että musikaaliset soinnut perustuvat määrättyihin lukusuhteisiin, että sävelkorkeus on riippuvainen väräjävän kielen pituudesta. Tämän tärkeän keksinnön tehtyään Pythagoraasta itse asiassa tuli akustiikan perustaja, sen fysiikan osan, joka käsittelee lakeja, joiden mukaan ääni, erittäinkin sävelet, syntyvät ja etenevät.[85] Voi käsittää, millaista ihailua ja ihmettelyä tämä keksintö herätti: oli osoitettu, että säveltä, joka oli kaikista ilmiöistä haihtuvaisimpia, voitiin mitata luvuilla ja numeroilla! Miten helposti voitiinkaan johtua siihen ajatukseen, että nämä ihmeelliset luvut muka sääsivät lakeja kaikelle tässä maailmassa, vieläpä nähtiin niissä itse olioitten olemus, niiden ydin ja aihe! Siinä oli olemassaolon kiinteä piste! Suuresta keksinnöstä innostuneina pythagoralaiset arvelivat, että nyt oli löydetty se maailmankaikkeuden lainalaisuus, jota joonialaiset luonnonfilosofit niin innokkaasti olivat etsineet.[86]

Mutta, väitämme, luvutkaan eivät ilmaise mitään muuta kuin määrättyjä, kappaleitten välisiä suhteita. Miten pythagoralaiset saattoivat johtua pitämään niitä olioitten sisimpänä olemuksena ja aiheuttajana? Tätä ei selitä yksinomaan mestarin keksinnön herättämä ylenpalttinen ihastus, vaan se johtuu muistakin seikoista, ennen kaikkea filosofien tavasta pitää käsitettä sitä alkuperäisempänä, korkeampana ja ikäänkuin voimakkaampana, mitä abstraktisempi se oli, mitä kauempana se oli kouraantuntuvasta todellisuudesta.

Kreikkalaisten oli myöskin vaikeampaa kuin meidän jyrkästi erottaa toisistaan abstraktiset ja konkreettiset käsitteet. Kun me puhumme esineen pinnasta geometrisessa merkityksessä, niin meistä on selvää, että tämä sana on ainoastaan ajatuksen tuote, abstraktio vailla aineellista todellisuutta. Pintahan on ainoastaan esineen, geometrisella kielellä kappaleen raja. Samanlaisia käsitteitä ovat viivat, jotka ovat pinnan rajoina, ja pisteet, jotka rajoittavat viivaa. Mutta pythagoralaisten mielestä asian laita ei ollut niin: he ajattelivat geometrisen kappaleen rakentuneeksi pinnoista, viivoista ja pisteistä. Siksi he rinnastivat kaikki nämä käsitteet lukuihin antaen pisteen merkitä ykseyskäsitettä, lukua 1, viivan lukua 2, pinnan 3 ja kappaleen 4.

Harmoniaoppiansa Pythagoras sovelsi koko maailmankaikkeuteen, muun muassa kuuluisaan oppiin sfäärien harmoniasta. Jokainen nopeasti liikkuva kappale saa aikaan ääntä, ja tämä ääni on erilainen kappaleen liikkumisnopeuden mukaisesti. Taivaankappaleet liikkuvat ikäänkuin kauniissa, sopusointuisessa kuorotanssissa erilaisin nopeuksin ja synnyttävät tällöin ylimaallisen ihanaa musiikkia. Tätä suurta soitinta voi myös verrata lyyryn kieliin. Meidän täytyy yhtyä itävaltalaisen Gomperzin arvosteluun, jonka hän lausuu nerokkaassa esityksessään kreikkalaisesta filosofiasta, että »kauniimpaa, mieltäylentävämpää maailmankuvaa ei ole koskaan luotu.» Mutta mistä johtuu, ettemme tajua tätä taivaankappaleitten musiikkia? Syynä on se, että alati, aina syntymästämme saakka olemme sitä kuulleet, aivan kuin seppä, joka päivästä toiseen kuulee moukarin lyövän alasinta vasten, pian tulee kuuroksi sen kalkkeelle. Jotta ääntä voitaisiin tajuta, tarvitaan nimittäin vaihtelua: joko keskeytystä tai muutosta, äänen voimassa tai laadussa.

Mutta Pythagoras ei tyytynyt johtamaan ainoastaan koko ulkonaista maailmaa luvuista, olioiden olemuksesta, — hän alistaa henkisetkin ilmiöt samojen harmonialakien alaisiksi. Niinpä hän merkitsee rakkautta ja ystävällisyyttä ennen kaikkea harmonian luvulla, joka siis on 8, oktaavin luku. Vanhurskauden luku on 4, koska koston käsite: verta verestä, syntyy kahdesta yhtäläisestä alkutekijästä, joiden täytyy olla parillisia lukuja syistä, jotka pian saamme nähdä. Avioliiton luku on 5, sillä tämä luku on ensimmäisen parillisen ja ensimmäisen parittoman luvun yhdistys — ykkönen on silloin laskettu aivan erikseen. Määrättyjä lukuja pidettiinkin jo ammoisista ajoista pyhinä, ja niillä luultiin olevan salaperäinen voima; sellaisia olivat luku 3 ja sen neliö 9 ja samoin myös luku 7.

Mutta kaikista luvuista täydellisin on 10, sillä se on neljän ensimmäisen luvun summa. »Se on suurvalta.» Pythagoralaiset kuvasivat sitä mielellään seuraavalla sivulla olevalla kuviolla, »suurella nelosella», jonka keskipisteenä oli ykkönen. Tästä kuviosta tuli tunnuskuva, jonka nimessä heidän oli tapana vannoa vala.

Pythagoralaiset lausuivat lukuoppinsa sanoilla: »Kaikella, jonka tunnemme, on oma matemaattinen lukunsa, eikä mitään, voida käsittää tuntematta sen lukua.»

Parittomia ja parillisia lukuja vastaavat vastakohdat, joita muodostavat vasen ja oikea, nainen ja mies, väärä ja suora, pimeys ja valo, paha ja hyvä j.n.e.

Niin pythagoralaiset elivät ja asustivat lukujen maailmassa. Lukuoppi oli suorastaan lumonnut heidät; ja sama mies, jota on nimitetty ensimmäiseksi eksaktiseksi tutkijaksi, oli samalla kertaa suuri mystikko. Hänen suuri vaikutusvaltansa ei johtunut ainoastaan valtavasta persoonallisuudesta, vaan myöskin ihannoivasta hohteesta, joka aina ympäröi menestyksellistä uranuurtajaa sekä antaa hänelle uskovaisten silmissä melkein yli-inhimilliset lahjat. Milloinkaan ennen ei ole nähty koulukuntaa, joka olisi ollut niin valmis vannomaan oikeiksi mestarinsa sanat, kuin Pythagoraan oppilaspiiri. »Hän itse on sen sanonut», oli loitsu, joka oikean pythagoralaisen mielestä haihdutti kaikki epäilykset siitä, mikä oli totta ja oikeaa. Niillä sanoilla hän mielestään voi kumota kaikki vastaväitteet.

Pythagoraan filosofiasta ei muutoin tunneta varmasti juuri enempää, kuin että hän opetti sielun olevan kuolemattoman. Sitä, että sielu on sidottu ruumiiseen, pythagoralaiset pitivät rangaistuksena eräistä synneistä. Ruumis on sielun vankila. Viisaan on senvuoksi kiduttamalla itseään ja vaipumalla yleviin, jaloihin ajatuksiin puhdistauduttava ruumiillisuudesta. Mutta sitä puhdistusta varten tarvitaan moninkertainen elämä. Pythagoras opetti myöskin, että sielu elää kokonaisen sarjan olomuotoja eri eläimissä ja ihmisissä.[87] Tämän sielunvaellusopin rinnalla pythagoralaisilla myöskin on omituinen oppi kaiken palaamisesta »suuren maailmanvuoden» kuluttua, joka on suunnaton aikamäärä, suhtautuen tavalliseen vuoteen kuin kokonainen vuorokausi sekuntiin. Ja kuitenkin sellainen vuosi on vain kuin yksi ainoa päivä maailmankaikkeuden elämässä.

Monia elämänohjeita pidetään Pythagoraan lausumina, kuten »ettei pidä juosta pitkin valtateitä», s.o. ei noudattaa yleisön mieltä, ja »ettei pidä syödä sydäntään»: ei harmitella.

Krotonissa pythagoralaisten liitolla oli suuri menestys, ja sen vaikutus ulottui muihinkin Suur-Kreikan kaupunkeihin. Mutta eräänä päivänä tapahtui taka-askel. Tämä suljettu ylimysten yhtymä herätti ajan pitkään pahaa verta muun kansan keskuudessa, varsinkin niiden, jotka olisivat mielellään liittyneet veljeskuntaan, mutta joilta pääsy kiellettiin. Silloin alkoi ankara kiihoitustyö ulkomaalaista vastaan, joka oli tunkeutunut krotonilaisten keskuuteen, ja hänen vierasta keksintöään vastaan; ja hirvittävä verilöyly lopetti Krotonin pythagoralaisen veljeskunnan vähää ennen vuotta 500. Yksityiskohtia emme tunne; tiedämme vain, että suuri osa heistä sai surmansa itse veljeskuntatalon palossa. Henkiin jääneet hajaantuivat eri tahoille. Muutamat asettuivat Sisiliaan ja levittivät siellä oppejaan; toiset pakenivat Kreikan emämaahan, missä Thebasta tuli pythagoralaisuuden uusi keskus. Muiden muassa suuri Epaminondas nautti siellä pythagoralaisten opetusta. Toiset taasen saapuivat Ateenaan ja valmistivat siellä maaperää Pythagoraan ja Sokrateen filosofian yhteensulautumiselle, joka lopulta tapahtui.

Ajattelutapansa kaikesta puutteellisuudesta huolimatta pythagoralainen filosofikoulukunta on kuitenkin toiminut uranuurtajana ajattelun historiassa. Pythagoralaisten ansiota ovat vapaan ajatuksen ensimmäiset edistysaskeleet sen pyrkiessä saamaan selville lainalaisuutta aistimaailman ilmiöissä. Joonialaiset luonnonfilosofit eivät koskaan päässeet aistimaailman kouraantuntuvaisuutta pitemmälle; sitävastoin pythagoralaiset ovat ensi kerran saavuttaneet käsitteiden maailman ja siten perustaneet filosofian, joka ulottuu korkeammalle kuin se maailma, jonka me joka päivä silmillämme näemme.

ELEALAISET.

Ken noin vuoden 500 vaiheilla matkusti Kreikan halki, saattoi tuskin välttyä ainakin joskus toreilla tai kaduilla tapaamasta vanhaa soittajaa nimeltä Ksenophánès, jota ympäröi taaja väkijoukko. Soittajan ammatin hän oli valinnut vain ansaitakseen leipänsä — hänen ryppyisen otsansa takana liikkui rohkeita, mullistavia ajatuksia. Vanhus oli syntynyt Kolophōnissa, Vähässä-Aasiassa. Nuoruudessaan hän oli taistellut persialaisia vastaan, mutta kun Kyyros kukisti Joonian, hän lähti kotimaastaan. Vihdoin hän löysi turvapaikan kaukaisessa lännessä Eleassa Kalabrian rannikolla. Siellä hän myös päätti päivänsä sangen iäkkäänä, yli 90-vuotiaana noin vuonna 475 e.Kr.

Yhtä terävästi kuin hänen vähäistä nuorempi aikalaisensa Herakleitos hän arvosteli yleistä uskoa jumaliin. Miten arvotonta, hän sanoo, onkaan kuvitella jumalia varkaiksi, pettureiksi ja avionrikkojiksi! Sellaiset jumalaluonteet osoittavat, hän sanoo, että ihmiset ovat tehneet itselleen jumalia oman kuvansa mukaan. »Aithiopialainen kuvittelee jumalien olevan litteänenäisiä ja mustia; traakialaisen mielestä he ovat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Jos härillä ja hevosilla olisi kädet, niin että ne voisivat maalata ja tehdä kuvapatsaita kuten ihminen, tekisivät ne myöskin itselleen jumalankuvia, jotka olisivat niiden itsensä kaltaisia.» Samoin on laita Homeroksen lauluissa esiintyvien jumalien: heillä on kaikilla inhimillisiä vikoja ja heikkouksia.

Erinomaisen kiintoisa on myös hänen ennakkoluuloton suhtautumisensa kulttuurikysymykseen. Sivistyksen syntyä hän pitää ihmisten omana ansiona, ja hän tajuaa myöskin sivistyskehityksen. »Eivät suinkaan jumalat», hän sanoo, »alussa neuvoneet kuolevaisille kaikkea, vaan ihmiset itse ovat aikojen kuluessa kokeillen keksineet, mikä on yhä parempaa.» Täten Ksenophanes on ilmeisesti hylännyt tarut jumalista ja puolijumalista sivistyksen edistäjinä, sellaisista kuin Prometheus, Hephaistos ja Athene.

Päinvastoin kuin kansanuskonnon jumalat Ksenophaneen jumala ei ole »kuolevaisten kaltainen ruumiiltaan eikä ajatuksiltaan.» Hän on maailmansielu, joka vaivatta liikuttelee Kaikkeutta henkensä voimalla; hän on »pelkkää silmää, pelkkää korvaa, pelkkää älyä.» Ksenophaneen käsitys jumaluudesta on kohonnut panteismiksi; Jumala on hänelle persoonallinen voima, joka asuu kaikessa, koko luonnossa. Maailman ykseys on hänelle Jumala.

Ksenophanes on sen filosofisen suunnan oppi-isä, jonka edustajia Elean mukaan sanottiin elealaisiksi. Hänen huomattavin oppilaansa oli nimeltään Parménidēs. Opettajansa tavoin Parmenides erotti jyrkästi toisaalta filosofisen ajattelun ja toisaalta yleisen mielipiteen. Mutta hän ei menettele näin ainoastaan uskonnon suhteen, vaan kauttaaltaan. Itse asiassa tämä velton totunnaisen ajattelun arvostelu, ajattelun, joka perustuu viiden aistin tekemiin havaintoihin alati vaihtelevan ulkomaailman suhteen, on yhtä vanha kuin kaikkeuden alkuperän miettiminen.[88] Sillä oletettaessa perusaineen olemassaolo, olkoonpa tämä sitten vesi, ilma, tuli tai erilaistu maton »muodottomuus ja rajattomuus», on lausuttu se käsitys, että olevainen todellisuudessa on jotakin muuta kuin se, mitä me silmillämme näemme. Parmenides on tehnyt rohkeita johtopäätöksiä tämän arvostelun nojalla, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Herakleitos, jota vastaan hän kaikin voimin väittelee. Herakleitoshan piti juuri ilmiöitten muuttumista ja vaihtelua oleellisena. Parmenides sitävastoin nimittää luonnonilmiöitten vaihtelua ja moninaisuutta pelkäksi harhakuvaksi, »olemattomaksi», kun taas sisäinen, oikea todellisuus, »olevainen», on luonteeltaan muuttumaton. »Olevaisella» ei ole alkua eikä loppua, se ei muuta muotoaan eikä vaihda paikkaansa. Parmenideen perustava oppilauselma kuuluu näin: »Olevainen on; olematon ei ole.» Itse asiassa ei ole mitään vaihtelua, mitään moninaisuutta. Kun meistä tuntuu siltä puhuessamme loistavista väreistä tai esineiden siirtymisestä, johtuu se siitä, että aistimme pettävät meitä. Olematon on vain valhemaailma, josta emme koskaan voi saada mitään todella varmaa tietoa. Ainoastaan loogillisella ajattelulla voimme saada varmaa tietoa — sen ajatuksen sisältää elealaisten usein väärinkäsitetty oppilauselma: »Ajatteleminen ja oleminen on yhtä.»

Parmenideen ajatusrakennelma on abstraktisin, minkä kukaan filosofi on aikaansaanut. Hänen käsityksensä »olevaisesta» on kemiallisesti puhdas kaikista konkreettisista pikkupiirteistä. Se on itse suuri hiljaisuus ja autius. Miten se eronakaan Herakleitoksen maailmasta, joka on täynnä henkeä ja tulta! Parmenideen »todellisen» maailman yllä ei paista aurinko eikä kaareudu sininen taivas. Siellä eivät puut viheriöitse eivätkä hedelmät kypsy; siellä eivät kukat tuoksu eivätkä lähteet lirise. »Puhtaasta», abstraktisesta »olevaisesta» emme voi sanoa mitään muuta kuin ainoastaan sen, että se on. Sillä heti kuin lisäämme sille jonkin ominaisuuden, vedämme sen aistimaailman piiriin ja teemme sen »olemattomaksi». Abstraktisuus ei voi mennä pitemmälle.

Parmenides on ajattelullaan raivannut tietä aatefilosofialle, jonka kohottavat huippuunsa Sokrates ja Platon, Kreikan suurimmat ajattelijat. Hän on kaiken korkeammassa mielessä järjellisen filosofian alkuunpanija ja on voimakkaasti kannustanut inhimillistä ajattelukykyä yleensä.

Kuten helposti voi kuvitella, ei monikaan kyennyt perehtymään Parmenideen teoriaan olevaisesta ja olemattomasta. Hänen väitteensä, että kaikki muutos ja kaikki liike oli vain näköhäiriötä, sai yhteisen kansan purskahtamaan äänekkääseen naurunremakkaan, joka kajahteli kautta koko Hellaan.

Mutta Parmenideella oli erittäin taistelukelpoinen oppilas nimeltä Zēnōn, voimakas ja komea mies, joka mielellään taisteli sekä aineellisin että henkisin asein. Intohimoisesti hän heittäytyi Elean valtiollisiin kiistoihin, otti osaa erästä kruununtavoittelijaa vastaan tehtyyn salaliittoon ja sai palkaksi siitä kärsiä tuskallisen kuoleman. Mutta hän kesti kärsimyksensä sellaisella mielenlujuudella, että saavutti sekä aikalaistensa että jälkimaailman ihailun.

Filosofian alalla Zenon tuli tunnetuksi mestarina dialektiikassa, taidossa todistaa loogillisesti tai ainakin niin, että johtopäätökset näyttivät loogillisilta. Dialektista taitoaan Zenon käytti innolla ja vakaumuksella kostaakseen niille, jotka tekivät pilaa hänen ystävästään ja opettajastaan. Kukaan ei pystynyt Zenonin tavoin saattamaan vastustajia ymmälle. Hän puhui heille suunnilleen tähän tapaan: »Te nauratte meille, kun me sanomme ihmisen viittä aistia pettureiksi. Mutta kuulkaahan tätä! Jos minä lapiollisesta hirssiä otan yhden jyvän ja pudotan sen maahan, ei kuulu mitään ääntä. Yhtä äänettömästi putoaa toinen jyvä, kolmas j.n.e. Voin pudottaa kaikki lapiossa olevat kymmenentuhatta jyvää peräkkäin maahan, ilman että kuidun pienintäkään ääntä. Mutta jos jälleen kokoan ne lapioon ja heitän ne kaikki yhtäaikaa maahan, kuuluu kova melu. Kuinka tämä on selitettävä», Zenon kysyy, »että kymmenentuhatta äänetöntä putoamista yhdistettyinä saa aikaan selvästi kuuluvan melun? Tässä on tapahtunut se mahdoton seikka, että kymmenentuhannen nollan summasta on tullut käsitettävä suure! Sehän on kaiken logiikan vastaista. Miten on silloin kuuloaistimme luotettavaisuuden laita. Eikö se tosiaankin ansaitse petturin nimeä?»

Melkeinpä jokainen meistä kykenee kenties keksimään selityksen tähän mahdottomaan lopputulokseen. Sopii koettaa. Niille, joita ei haluta, esitettäköön kuitenkin seuraavaa. Se että kymmenentuhannen nollan summa tässä tapauksessa on enemmän kuin nolla, johtuu siitä, että yksityisen hirssijyvän putoamistulos akustiselta kannalta itse asiassa ei ole = 0. Sillä todellisuudessa syntyy silloinkin ääni, vaikkakin se on niin heikko, ettei ihmiskorva kykene sitä tajuamaan. Mutta kymmenentuhatta kertaa vahvistettuna siitä tulee varsin kuuluva melu. Vaikkakin siis loppupäätelmä on matemaattisesti virheellinen, Zenon on kuitenkin tässä kajonnut arkaan kohtaan yleisessä käsityksessä aistimuksistamme, nimittäin itse aistimien heikkouteen. Hän on myöskin esimerkillään viitannut siihen, miten monimutkaisia näennäisesti niin yksinkertaiset aistimuksemme todellisuudessa ovat, miten jokaisen havainnon takana on kokonainen sarja syitä, jotka ovat riippuvaisia toisistaan ja ainoastaan yhtyneinä voivat saada aikaan sen, että jokin esine tekee vaikutuksen ihmisen aistimeen. Kiinnittämällä huomiota sellaisiin seikkoihin Zenon on antanut herätteitä tarkempien huomioiden tekoon psykologian alalla ja siten tehnyt tälle tieteelle todellisen palveluksen.

Mutta Zenon on kehittänyt edelleen viekasta dialektiikkaansa. Hän kääntyy saman yleisön puoleen kuin ennenkin. Mutta ivanauru on nyt vaiennut, ja kaikkien kasvot kuvastavat hämmästystä. »Te olette», hän sanoo, »pitäneet pilkkananne ystävääni ja opettajaani myöskin senvuoksi, että hän on selittänyt kaiken liikkeen olevan ainoastaan näennäistä. Nytpä minä loogillisesti todistan teille, että kaikki liike on suorastaan mahdotonta. Kuulkaahan vain! Täytyyhän esineen, joka teidän mielestänne on liikkeessä, liikkua joko sillä paikalla, missä se on, tai paikalla, missä se ei ole. Edellisessä tapauksessahan esine ei ole liikkeessä, vaan lepää. Ja jälkimmäinen olettamus on mahdoton siksi, että eihän esine voi olla siellä, missä se ei ole. Siis kaikki liike on mahdotonta. Mikä oli todistettava.»

Tämän päätelmän virhettä on vaikeampi keksiä kuin edellisen. Se piilee kuitenkin siinä, että kreikkalaiset eivät osanneet kuvitella taukoamatonta liikettä, vaan heidän täytyi ajatella kaiken liikkeen jakautuvan sarjaan aikayksikköjä. Eihän kappale, joka on jatkuvassa liikkeessä, itse asiassa koskaan, ei edes sekunnin pienimpänä murto-osana, ole samassa paikassa — se on aina siirtymässä paikasta toiseen. Tässä kohden Zenonilla olisi ollut opittavaa Herakleitokselta, joka ei myöntänyt olevan mitään paikallaan pysymistä.

Kuuluisin kaikista Zenonin dialektiikan esimerkeistä on se, jonka nimenä on »Akhilleus ja kilpikonna». Merenjumalatar Thetiksen nopeajalkainen poika juoksee kilpaa luomakunnan hitaimpiin kuuluvan olennon kanssa, mutta ei voi koskaan sivuuttaa sitä, jos sillä vain on pienikin etumatka. Oletetaan, että Akhilleus alkaa juosta pisteestä A reittiä B C D pisteeseen E ja kilpikonna pisteestä B. Yksinkertaisuuden vuoksi oletamme, että Akhilleus juoksee kolme kertaa nopeammin kuin kilpikonna pääsee liikkumaan. Kun Akhilleus saapuu pisteeseen B, on kilpikonna siis ehtinyt pisteeseen C. Kun Akhilleus on päässyt C:hen, on kilpikonna tullut D:hen. Akhilleuksen ollessa pisteessä D, on kilpikonna hänen edellään E-pisteessä, ja niin kilpailu jatkuu jatkumistaan. Kilpikonnan etumatka tosin pienenee, kunnes se on vihdoin niin pieni, että ajatuksemme ei kykene sitä tajuamaan, mutta se ei voi koskaan pienentyä nollaksi. Sitä on aina sen verran jäljellä, että kilpikonna on pikajuoksijan edellä.

Tämä ajatuspähkinä on ollut vaikeammin purtava kaikista Zenonin dialektisistä taidonnäytteistä. Oletettaessa että A:n ja B:n välimatka on 1 km, Akhilleus todellisuudessa saavuttaa kilpikonnan sinä hetkenä, jolloin se on ryöminyt 1/2 km, sillä samaan aikaan Akhilleus on juossut 3 1/2 km = 1 1/2 km. Mutta kun matka jaetaan niinkuin Zenon on tehnyt, ei kumpikaan kilpailijoista koskaan pääse siihen pisteeseen, sillä 1 + 1/3 + 1/9 + 1/27 + 1/81 j.n.e. loppumattomiin ei koskaan tuota lukua 1 ½. Ajatukselle on taaskin tehnyt kepposen se, että Zenon on jakanut osiin liikkeen, joka todellisuudessa on jatkuvainen.

Zenon on sama rikkiviisas väittelijä selittäessään, että on mahdotonta kulkea jotakin määrättyä matkaa. Sillä päästäkseen päämäärään täytyy ensin kulkea puolet taipaleesta, sitten puolet jäännöksestä, s.o. koko matkasta, sen jälkeen puolet jäljelläolevasta neljäsosasta, siis 1/8 koko matkasta ja sitten peräkkäin 1/16, 1/32, 1/64 siitä j.n.e. loppumattomiin. Miten pitkälle tahansa onkaan kuljettu päämäärää kohti, aina on jäljellä murto-osa matkasta, vaikkakin se lopulta on äärettömän pieni.

Tällä tavoin Zenon, omituista kyllä, on mietiskellessään kehittynyt aivan toiseksi, kuin hän oli uransa alussa. Hän aloitti taistelunsa elealaisen ykseysopin oikeauskoisena kannattajana, mutta lopetti sen teoreettisena skeptikkona, epäilijänä, ja kieltäen yleensä kaiken tiedon mahdollisuuden. Mitä seurauksia tästä oli, saamme pian tietää, kun tulee puheeksi filosofinen suunta, jota nimitetään sofistiseksi.

Positiivisesti katsoen Zenonilla on ollut suuri merkitys siinä suhteessa, että hän on antanut alkusysäyksen väittelylle aika-, paikka- ja liikekäsitteistä. Täten hän on suuresti edistänyt filosofista analyysia, joka on ollut tarpeen näiden käsitteiden selvittämiseksi.

Miten pitkän taipaleen filosofinen ajattelu onkaan edistynyt Ksenofaneesta Zenoniin! Se alkoi arvostelemalla yleistä jumalauskoa, kohdisti sitten arvostelunsa koko näkyväisen maailman monivivahteisiin ilmiöihin ja ryhtyi lopulta kumoamaan kaikkia yleisiä käsityksiä. Elealaisten kaikki kolme pääedustajaa kuuluvat henkisten rauhanhäiritsijäin luokkaan, joiden tehtävänä on herättää ihmiskunta ajatuslaiskuudesta ja estää sitä nukahtamasta tähän rauhoittavaan ajatukseen: »Niin ovat isä ja äiti sanoneet.» Siinä suhteessa elealaisten osuus filosofian historiaan on arvokas. Gomperz sanoo heistä sattuvasti, että he »perustivat ensimmäisen henkisen painijakoulun, jossa länsimainen ajattelu kehittyi notkeaksi, karaistui ja tuli tietoiseksi sisäisestä voimastaan.» Tämän kehityksen hedelmä on jyrkkä pesäero tieteellisen ajattelun ja yleisen mielipiteen, tiedon ja luulon välillä. Pythagoraan opissa sitävastoin usko ja tieto olivat sulautuneet yhteen ja sekoittuneet toisiinsa. Seisomme tässä kreikkalaisen filosofian suurella vedenjakajalla. Tästä virtaa kaksi jokea vastakkaisiin suuntiin. Vasta myöhemmin, rappeutumisen aikana, ne uudelleen yhtyivät toisiinsa.

MYÖHEMMÄN AJAN LUONNONFILOSOFIT.

Kaksi viidennellä vuosisadalla samoihin aikoihin elänyttä ajattelijaa, jotka saavuttivat samanlaatuisia tuloksia, mutta henkilökohtaisesti olivat mahdollisimman erilaisia, olivat Empedoklés ja Anaksagórās.

Empedokles, joka oli kotoisin Akragaasta, oli kuten Herakleitoskin ylhäinen mies ja hänen kerrotaan kuten tämänkin kieltäytyneen vastaanottamasta kuningaskruunua, jota hänelle tarjottiin erään Akragaassa tapahtuneen valtiollisen mullistuksen jälkeen. Mitä arvoa olisikaan kuningaskunnalla ollut sille, joka tunsi hallitsevansa luontoa ja henkivoimia! Ja mitä merkitsikään maallinen kruunu sille, joka huudahti uskollisille seuralaisilleen: »En ole enää kuolevainen — olen kuolematon jumala!» Kullalla vyötettyyn purppuravaippaan puettuna, laakeriseppele pitkillä, lainehtivilla hiuksillaan hän vaelsi ympäri, maata ihailevien oppilasjoukkojen seuraamana. Ja kaikkialla, missä hän kulki, hänen luokseen tulvi tuhatmäärin ihmisiä parantuakseen taudeista, kuullakseen, mitä tulevaisuus kantoi helmassaan ja nähdäkseen ihmeitä. Kerrotaan hänen herättäneen henkiin valekuolleen, joka oli maannut elottomana kolmekymmentä päivää.

Ajattelijana Empedokles yhdistää Thaleen, Anaksimeneen ja Herakleitoksen teoriat vedestä, ilmasta ja tulesta alkuaineina ja asettaa maan niiden rinnalle neljänneksi. Häneltä siis on viime kädessä peräisin yleisesti tunnustettu käsitys »neljästä alkuaineesta.» Kun nämä alkuaineet yhtyvät erilaisin suhtein, syntyy esineitä ja eliöitä, mutta alkuaineitten erotessa tapahtuu se, mitä ihmiset sanovat kuolemaksi. Kaikki n.s. syntyminen on todellisuudessa ainoastaan neljän alkuaineen sekoittumista, kaikki n.s. kuolema eli häviäminen on sen eroamista, mikä jonkin aikaa on ollut yhtyneenä. Yhdistävä voima on rakkaus, erottava viha. Ne ovat maailman luomisen ja kehityksen kaksi alkuperiaatetta. Nämä voimat taistelevat alati herruudesta, ja yliote on milloin toisella milloin toisella. Kerran rakkaudella oli rajaton valta. Ihmiset olivat silloin liian hyviä tappaakseen yhtäkään olentoa. Lihan syömistä pidettiin inhoittavana rikoksena. Kaikki eläimet olivat silloin kesyjä ja ihmiseen kiintyneitä. Puiden latvat viheriöivät ikuisesti, ja kautta vuoden ne kantoivat runsaasti hedelmää. Mutta tämä paratiisimainen tila on ainaiseksi mennyt. »Voi sinua, kurja kuolevaisten suku, täynnä viheliäisyyttä ja valitusta!» hän huudahtaa. Kuten Pythagoras, jota hän useissa kohdin lähenee, Empedokles pitää ihmisten syntejä syynä kärsimykseen täällä maan päällä.

Tarinat Empedokleen poismenosta ovat samansuuntaisia kuin kertomus hänen elämästään: eräänä yönä pitojen jälkeen hän muutamien uskollisimpien kannattajainsa kanssa äkkiä katoaa. Kuullaan äänen korkeudesta kutsuvan häntä — taivaankannella loistaa valo, ja häntä ei enää näy. Hän on astunut takaisin jumalalliseen olomuotoonsa, ja hänelle kannetaan uhreja.

Toinen legenda kertoo suuren profeetan ja ihmeitten tekijän lopettaneen vaelluksensa syöksymällä Etnan kraatteriin. Todellisuudessa hänen oikulliset maanmiehensä karkoittivat hänet maanpakoon noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, ja hän lienee pian sen jälkeen päättänyt päivänsä Peloponnesoksella.

Anaksagoras muistuttaa, kuten sanottu, ajattelussaan suuresti Empedoklesta, mutta tulisen profeettaluonteen ja hehkuvan mielikuvituksen asemesta tapaamme tässä kylmän ja selkeän järki-ihmisen. Mutta siitä huolimatta hän on kiintynyt tieteeseensä ja vajoaa niin kokonaan filosofoimiseen, että hän aivan laiminlyö maalliset asiansa.

Anaksagoras oli syntynyt noin vuonna 500 lähellä Smyrnaa, mutta tuli noin neljänkymmenen vuoden ikäisenä Ateenaan, missä hänellä lähes miespolven ajan oli suuri merkitys oppineessa maailmassa. Hänen mukanaan filosofia ja luonnontieteet siirtyivät Jooniasta Attikaan.

Empedokleen tavoin hän kieltää kaiken varsinaisen syntymisen ja häviämisen olemassaolon. Se, mitä me siksi nimitämme, ei ole muuta kuin yksinkertaisten alkuaineitten eroamista ja yhtymistä. Mutta hän ei tyydy neljään elementtiin, vaan pitää kaiken alkuna äärettömän monia alkuaineita, »siemeniä», kuten hän niitä nimittää. Kaikessa on näitä äärimmäisen pieniä, paljaalle silmälle näkymättömiä hiukkasia. Kun esi., ihmisruumis luineen, lihoineen ja jänteineen, nahkoineen ja karvoineen rakentuu saamastaan ravinnosta, perustuu se siihen, että ravinnossa äärimmäisen pienissä määrissä on näitä ruumiin osahiukkasia. »Kaikkea on kaikessa». Ajatuskulku muistuttaa Anaksimandroksen oppia perusaineesta, »muodottomasta ja rajattomasta», johon kaikkien aineitten erilaisuudet sisältyvät.

Sen merkityksen, joka rakkaudella ja vihalla oli Empedokleen maailmanselityksessä, saa Anaksagoraan filosofiassa voima, josta hän käyttää nimeä Nous, jota sanaa on vaikea kääntää, mutta joka lähinnä vastaa meidän sanaamme »järki» tai »henki». Nous on »kaikesta hienointa ja puhtainta.» Nous on pannut kaiken liikkeeseen, tarkemmin määriteltynä alituiseen kehänmuotoiseen liikkeeseen, joka »erottaa» eri esineet perusmassasta.

Tässäkin havaitsemme sukulaisuutta Anaksimandroksen ajatusjuoksulle. Lähinnä tulemme ajatelleeksi Herakleitoksen sanoja maailmansielusta »ikuisena järjestävänä järkenä», mutta tästä ajatuksestahan tavataan merkkejä jo Anaksimandroksella. ²

Nyt tulemme luonnonfilosofiin, jonka ajattelu on varmempaa ja johdonmukaisempaa kuin kenenkään muun, nimittäin atomiopin kuuluisaan perustajaan, Dēmōkrítokseen, joka oli kotoisin Abderan kaupungista Traakiasta. Abderan nimi ei tosin yleensä herätä mielikuvia valistuneesta ajatustoiminnasta — nimitystä »abderiitti» on päinvastoin ruvettu käyttämään kaikesta vanhentuneesta ja takaperoisesta, mitä suinkin voi keksiä.

Mutta Demokritos ei ollut tavallinen abderiitti. Luonnontieteen historiassa hänellä on kunnianarvoisa sija tämän tieteen perustajien joukossa. Hän oli muutoin mies, jolla oli laaja maailmantuntemus. Kuten Anaksagoras hän vietti suuren osan elämästään Ateenassa. Ja tämän hiljaisen tutkijan tavoin hän eli kokonaan tieteensä hyväksi. Mikään maallinen onni ei hänestä ollut sen puhtaan ilon vertainen, jota tieteellinen työ hänelle tuotti. »Minusta on mieluisampaa tehdä yksi ainoa keksintö maailman syy-yhteyden alalla kuin tulla Persian kuninkaaksi», hän sanoo.

Elealaisten tavoin hän selittää, että esineitten ominaisuudet, sellaisina kuin me ne käsitämme, eivät ole mitään esineihin itseensä kuuluvaa. Kaikki nämä ominaisuudet: »käsitteet värillinen, makea, karvas, kuuma, kylmä» j.n.e., ovat, hän sanoo, aistiemme aikaansaannoksia. »Todellisuudessa ei ole mitään muuta kuin atomit ja tyhjyys.» Demokritoksen suuri merkitys on siinä, että hän on atomiopin perustaja.

Sana atomi merkitsee »jakamaton». Demokritos kuvittelee, että kaikki on muodostunut äärimmäisen pienistä kappaleista, joilta puuttuu väri, haju, maku ja muut kvalitatiiviset ominaisuudet ja jotka eroavat toisistaan ainoastaan kokonsa ja painonsa suhteen. Atomit ovat ikuisista ajoista olleet putoamisliikkeessä tyhjyydessä, törmäävät toisiinsa ja aikaansaavat siten pyörreliikkeen, joka on alkuna maailman muodostumiselle.

Demokritoksen maailmanselitys on puhtaasti materialistinen. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin atomit ja tyhjyys. Hänellä ei ole tilaa Anaksagoraan Nousille — hänen maailmassaan hallitsee vain persoonattoman mutta ankara; luonnonpakon laki.[89]

Mutta voiko Demokritos kieltää kaiken henkisen olemassaolon? Ei kylläkään sen olemassaoloa, mutta hän kieltää sen lajiltaan eroavan aineellisesta. Se mitä me nimitämme sieluksi, on, hän sanoo, ainoastaan atomien yhtymä. Ainoa ero sielun ja ruumiin välillä on se, että ne atomit, joista sielu on kokoonpantu, ovat hienompia ja liikkuvaisempia kuin ne, jotka muodostavat ruumiin.

Aistimuksemme hän selittää aivan koneellisella tavalla. Ne syntyvät, hän sanoo, kosketuksesta niiden atomien välillä, joista ulkomaailma on kokoonpantu, ja niiden, jotka muodostavat sielumme. Esineitten pinnasta erkanee alati »pieniä kuvia», jotka tunkeutuvat silmäämme, ja toisia hiukkasia, jotka laskeutuvat haju- ja makuaistimiimme.

Filosofian historian ensimmäinen materialisti on myöskin tieteellisen etiikan perustaja. Hajanaisia siveysopillisia mietteitä tavataan kyllä edellisilläkin ajattelijoilla, mutta he liittävät ne uskonnollisiin aatteisiin. Demokritoksen siveysoppi on vapautunut kaikesta auktoriteettiuskosta. Hänen itse ydinkysymykselle antamansa muoto on aito helleeninen: »Miten minun on elettävä tavalla, joka on eniten ihmisen arvon mukainen?» Hänen vastauksensa pääsisältö on: »Säilyttämällä, mikäli mahdollista, mielen tasapainon.» Ja miten tämä ihanne saavutetaan? »Siten ettemme etsi iloamme katoavaisesta, pysyttelemällä erossa aistillisista nautinnoista ja mielenliikutuksista, jotka häiritsevät sielun rauhaa, kuten kunnianhimo, kateus ja viha. Aistillinen nautintohan tuottaa vain silmänräpäyksen mielihyväntunteen. Sen haihduttua tuntee jälleen samaa himoa, ja sitä jatkuu loppumattomiin.» Hän sanoo myöskin: »Jos kohtuuden raja ylitetään, suurin mielihyvä muuttuu suurimmaksi mielipahaksi» ja: »Pohjaton ahneus on paljon pahempi kuin suurin köyhyys.»

Mielen tasapainon edellytyksenä on hyvä omatunto. Siitä ovat sitten kaikki hyveet lähtöisin. Se, jolla on hyvä omatunto ja mielenrauha, on itsestään halukas tekemään oikein. Hän tekee aina iloiten velvollisuutensa, kun taas muiden elämä on täynnä tuskaa ja itsesyytöksiä. Onni ja onnettomuus eivät perustu ulkonaisiin oloihin — ihminen kantaa niitä omassa rinnassaan. Ajattelevan ihmisen tulee pelkästä itsekunnioituksesta välttää pahaa ja velvollisuudentunnosta — ei pelosta — hänen tulee tehdä hyvää.

Fr. A. Lange, Materialismens historia: nid. I; ruotsiksi kääntänyt Efr.
Sköld.

KREIKKALAISEN LYRIIKAN LOISTOAIKA.

Suuret eepilliset runoelmat kuten Ilias ja Odysseia ovat saaneet alkunsa kansanlaulusta. Eepillinen runous alkoi kuitenkin 700-luvun keskivaiheilla kuihtua, ei siinä mielessä, että Homeroksen lauluja olisi pidetty vähäisemmässä arvossa kuin ennen — niitten kansansuosiota ei aika voi hävittää — mutta ei ollut ketään, joka menestyksellä olisi voinut pukeutua Homeroksen viittaan. Eepillinen runous oli joutunut menneen ajan patinan peittoon eikä houkutellut jäljittelijöitä. Uusi aika oli luonut uusia tarpeita runoudenkin maailmaan. Patriarkallinen aika oli päättynyt ja ihmiset olivat muuttuneet toisenlaisiksi. Vastaherännyt yritteliäisyys ja valtiollinen valveutuneisuus varsinkin Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa antoivat koko olemassaololle reippaamman rytmin. Koko elämä sykkii nyt voimakkaammin kuin entisaikaan. Yksityinen on saanut suuremmat mahdollisuudet toteuttaa taipumuksiaan sekä olemassaolon taistelussa että kansankokouksessa. Uuden ajan ihmisillä on tarve runossa ilmaista omaa persoonallisuuttaan. Tyyni, kertova homerinen runo ei enää tyydytä heidän sielunsa tarvetta, joka vaatii toisenlaista, subjektiivisempaa muotoa, vaatii runoa, jossa kuvastuu yksityisen ihmisen elämän arvoitusten pohdinta, hänen rakkautensa ja vihansa, vieläpä koko hänen yksilöllinen elämänsä. Tästä vaatimuksesta versoo lyyrillinen runous.

Valitettavasti emme tunne tätä runoutta yhtä hyvin kuin epiikkaa. Useimpien kreikkalaisten lyyrikkojen teoksista on tallella vain katkelmia ja nekin niin turmeltuneessa asussa, että kielentutkija ja kirjallisuushistorioitsija vain aivan epävarmasti on voinut niitä korjailla. »Kreikkalainen lyriikka», Emil Zilliacus sanoo, »katkonaisine säkeineen ja säkeistöineen muistuttaa meidän päivinämme suurta rauniokenttää, missä melkein kaikki on tuhoutunut maan tasalle ja missä vain siellä täällä jonkin yksityisen rakennuksen muureista ja koristeiden kauneudesta on jotakin säilynyt… Kirjallisuushistorioitsijalla on tässä samanlainen tehtävä kuin taidearkeologilla. Kuten jälkimmäinen säilyneitten perustusten ja kaatuneitten pylväitten nojalla mielikuvituksessaan rakentaa temppelin sellaiseksi, kuin se kerran oli», niin kirjallisuudentutkijankin täytyy työssään käyttää sirpaleita, jotka kerran ovat olleet ylevää runoutta. »Ja samoin toivein kuin taidehistorioitsija myöskin kirjallisuudentutkija voi silmätä tulevaisuuteen. Maan kätköistä ei löydetä vain marmoria ja pronssia, vaan myös pergamenttia ja papyrusta; ja näiden kokoamista ja selittämistä harjoitetaan yhtä suurella innolla kuin rauniokaupunkien esiinkaivamista. Varsinkin Niilinmaa on ollut antava.» Sieltä on löydetty useita papyruskääröjä ja niiden katkelmia, jotka toisinaan aivan aavistamattomasti ovat rikastuttaneet kreikkalaisen kirjallisuuden tuntemustamme.

Ensimmäinen tunnettu lyyrillinen runoilija on Pāros-saarelta kotoisin oleva Arkhílokhos, maailmankirjallisuuden ensimmäinen puhtaasti subjektiivinen runoilija, yleensä ensimmäinen kreikkalainen, jossa näemme todellisen elävän ihmisen. Elämä ja runous ovat hänessä erottamattomasti punoutuneet yhteen. »Jumalien ja sankarien ylistämisen sijasta hän lauloi itsestään, omista vaiheistaan ja seikkailuistaan; omat elämykset, rakkaus ja viha, kärsimys ja onni, täyttivät hänen kiihkeän ja levottoman sielunsa ääriään myöten ja etsivät ilmaisua hänen runoissaan», sanoo Zilliacus. Hän vietti ammattisoturin vaiherikasta elämää ja kaatui nuorena eräässä Paros- ja Naksos-saarten välisessä sodassa. Tästä seikkailevasta sotilaselämästä hän sai ainesta runouteensa. Hän on kaikkien soturirunoilijain kantaisä. Hänen runoistaan huomaa myöskin, että kynää käyttävä käsi on tottunut myöskin heiluttamaan miekkaa. Sota on hänen oikea elementtinsä runoja kirjoittaessakin. Hän sanoo itse kaipaavansa taistelua »niinkuin janoova vettä». Senpä vuoksi voi hänen vihollisiaan! Hän vainoaa heitä purevalla ivalla; hän herkuttelee manaamalla heidän kimppuunsa onnettomuuksia ja kärsimyksiä. Maailmankirjallisuudessa ei ole monta esimerkkiä niin intohimoisesta vihasta kuin hänen. Pohjoismaissa voidaan vain August Strindbergiä siinä suhteessa verrata Paros-saaren Arkhilokhokseen. Molemmat ovat kuolemaan saakka vihanneet entisiä ystäviään.

Muuan Paroksen ihanimpia naisia oli ollut Arkhilokhoksen morsian, mutta eräänä päivänä tämän isä, Lykámbès, äkkiä peruutti antamansa lupauksen ottaa hänet vävypojaksi taloonsa. Arkhilokhos vastasi sepittämällä aiotusta apestaan ja tämän tyttäristä loppumattomat määrät häväistysrunoja, niin myrkyllisiä ja niin häpeämättömän herjaavia, että kaikki ihmiset osoittivat uhreja sormellaan. Vieläpä kerrotaan, ettei heillä ollut muuta neuvoa kuin hirttäytyä. Olkoonpa todenperäisyyden laita miten hyvänsä, tällainen tarina osoittaa joka tapauksessa, miten erinomaisen voimakkaina ja vaikuttavina Arkhilokhoksen runoja pidettiin. »Hänen nimensä», Zilliacus sanoo, »merkitsi antiikin aikana samaa kuin myrkyllinen ja pureva kieli, julma ja armoton herjaus. 'Hän oli ensimmäinen, joka kastoi runon kyykäärmeen myrkkyyn ja vuodatti verta Laulunjumalattarien rauhoitetulle vuorelle', sanotaan eräässä tekaistussa hautakirjoituksessa, jollaisessa muodossa myöhäisantiikki mielellään lausui arvostelunsa runoilijoista ja runoteoksista; ja vaeltajaa kehoitetaan kulkemaan hiljaa ohitse, jotteivät hautakummussa asuvat ampiaiset heräisi.» Itse Arkhilokhos vertaa itseään heinäsirkkaan, jonka ääni muuttuu vain entistään kimeämmäksi, kun sen siipiin tartutaan.

Runoilijan kokema onneton rakkaustarina jätti syvät jäljet hänen elämäänsä. Hän pysyi ikänsä kaiken »kulkijapoikana, vaeltavana ritarina, joka rakasti taistelua ja laulua, viiniä ja naisia; hän oli kuumaverinen ja sukkelasanainen, kahdessa merkityksessä taisteluun valmis, kieli yhtä purevana ja terävänä kuin miekanterä; uhkamielinen ja huoleton veijari, joka ei huolehtinut huomisesta ja joka satamakaupunkien kapakoissa, onnenonkijain ja irtolaisnaisten seurassa, tuhlasi vaivoin ansaitun palkkansa.» Itse hän ei koroittanut itseään korkealle jalustalle. Kun hänen eräällä sotaretkellä piti turvautua koipiinsa ja heittää kilpi luotaan, oli hän itse ensimmäisenä nauramassa tapahtumaa: »Hyvästi, vanha kilpeni! Ostan itselleni uuden ja paljoa paremman.»

Paroslainen Arkhilokhos, maailman ensimmäinen tunnettu lyyrikko ja alallaan voittamaton säetaituri, oli monessa suhteessa vilkkaan joonialaisen luonteen tyypillinen edustaja. Hänellä oli yllin kyllin rotunsa intohimoisuutta ja yksilöllisyyttä, sen seikkailunhalua, terävä huomiokyky ja lipeä kieli. Hänen runoilijalaatunsa kuvastaa monessa suhteessa seitsemännen vuosisadan joonialaista sivistyselämää.

Arkhilokhoksen tunteenpurkauksissa kuohui viha henkilökohtaisten loukkausten johdosta, mutta vuosisataa nuoremman Théogniin lauluissa leimuaa valtiollisten intohimojen sytyttämä viha.

Theognis oli vakaumuksellinen ylimys, ja hänen mielipiteensä muuttuivat kiihkeäksi intohimoksi kiivaitten puoluetaistelujen vaikutuksesta, jotka raivosivat hänen kotikaupungissaan Mégarassa, joka oli Ateenan naapurikaupunkeja. Taistelut päättyivät kansanpuolueen voittoon. Theogniin omaisuus takavarikoitiin, ja hänet itsensä ajettiin maanpakoon. Kauan hänen täytyi harhailla vierailla mailla, ennenkuin lehti kääntyi ja hänen puoluetoverinsa pääsivät voitolle Megarassa. Silloin hän tuntuu palanneen kotiin. Mutta hänen vihansa »roskaväkeä» kohtaan ei sammunut milloinkaan. Päinvastoin se sai uutta virikettä, kun hänen rakastettunsa isä pakotti tytön hylkäämään köyhän ylimyksen ja ojentamaan kätensä rikkaalle plebeijille. Hänestä tosin tuli runoilijan salainen rakastajatar, mutta ylpeä, aristokraatti ei voinut milloinkaan sulattaa sitä häväistystä että häntä oli pidetty »halpasäätyistä» huonompana. Tätä yhteiskuntaluokkaa kohtaan tuntemaansa vihaa hän laulaa julki säkeissä sellaisissa kuin nämä:

»Rahvas on untelo, tyhmä: sit' arvelematta sa tallaa!
Tutkaimell' aja, lyö, niskaan sen pane ies!

Hänestä ihmiskunta jakautuu kahteen luokkaan, joilla ei koskaan voi olla mitään yhteistä keskenään: isäntiin ja orjiin, »hyviin» ja »huonoihin».

    »Luotu ken orjaks' on, ei pystyin käy ikin' otsin;
    nöyrä ja kuuni sen on niska, on painunut pää.
    Rannan laukka se ei hyasintteja, ruusuja kantaa,
     kantaa orjatar miest' ei jalosyntyä voi.»

Yleensä Theogniin runous antaa meille elävän kuvan vihamielisestä, leppymättömästä kreikkalaisesta puoluemiehestä piintyneine luokkaennakkoluuloineen. Lisäksi mainittakoon vielä pari säettä:

    »Sen sydän surkastuu, jota vaikeat vauriot iskee,
    vaan se, kun kostaa sai, riemua uhkuvi taas.
    — — —
    Viihtele ystävänsuin vihamiestä, mut saatuas voiton
     maistaa kostoa suo, pois puhe mairivasuu!»

Mutta Theognis ei olisi aito helleeni, ellei hän olisi virittänyt lyyryn kieliä myöskin viinin ja nautinnon ylistykseksi. »Nauti haihtuvasta hetkestä» — se on hänen tunnuslauseensa — »niin kauan kuin polvesi vielä ovat notkeat eikä pääsi ole alkanut vapista», sillä vanhuuden tuolla puolen odottaa kuolema ja tuho. Sellainen on ihmisen osa. Mutta ylpein mielin hän ajattelee, että hänen runoihinsa ei hävitys ulotu. Ne elävät ikuisiin aikoihin,

»Helkkyen Hellaan maita ja saaria kiertävi, kauas
Soi kalamerten taa, pääll' ikivellovan veen.»

Joonialaisen kansanluonteen toista puolta edustaa Arkhilokhoksen hieman nuorempi aikalainen Mimnermos, jossa ilmenee tämän ailahtelevan kansansielun hempeys ja tunteellisuus. Hänen runoutensa piirtyy kaihomielisyyden taustaa vastaan kenties aavistaen, että Vähän-Aasian helleeninen maailma oli tuomittu valtiollisesti sortumaan. Tähän kaihomieliseen elämänkatsomukseen liittyy vielä yksilöllisluontoinen synkkämielisyys, joka ilmenee vanhuuden, katoavaisuuden järkkymättömän vallan kammona. Runoilija rukoilee jumalia katkaisemaan hänen elämänlankansa, ennenkuin vanhuus vielä on ehtinyt piirtää vakoja hänen poskiinsa, ennenkuin hän on menettänyt kykynsä rakastaa ja olla rakastettu. Mimnermos on elegian, valitusrunon, luoja.

Herkät ja syvät sävelet kajahtavat vastaamme myöskin lesboslaisen laulajakoulukunnan keskuudesta. Lesbos-saari oli laulunjumalattarien mieluinen oleskelupaikka. Kaksi vanhan ajan mainehikkainta laulajaa, Alkaios ja Sappho, molemmat Solonin aikalaisia, perustivat siellä runoilijakoulukunnan, joka oli kuuluisa juoma- ja rakkauslauluistaan. Molemmille runouden lajeille ihana saari tarjosi runsaat edellytykset. Dionysos oli siunannut sitä viinillä, joka oli vanhan ajan jaloimpia ja tulisimpia, ja ihmiset, jotka asuivat tällä onnellisella seudulla, olivat kuuluisia kauneudestaan. Lesbos-saarella järjestetyt naisten kauneuskilpailut todistavat, miten suuressa arvossa he itse pitivät ihmisruumiin kauneutta.

Ei ole ihme, että tämän elämäniloisen Lesboksen kansan keskuudesta kohosi sellainen elämännautinnon ylistäjä kuin Alkaios. Kuten Arkhilokhos ja Theognis hänkin vietti seikkailevaa sissi- ja sotilaselämää ja kuljeskeli maailmalla tehden pitkiä harharetkiä. Hänen tuotteensa ovat vuoroin ylistyslauluja Dionysoksen ja Aphroditen kunniaksi, vuoroin intohimoisia taisteluhalun purkauksia ja kiivaita hyökkäyksiä valtiollisten vastustajien, s.o. demokraattien ja tyrannien kimppuun. Hänen juomalauluissaan, Zilliacus sanoo, hehkuu etelämaalaisen kiihkeä viininhurma, joka usein voi olla hillitön ja hurja, mutta ei milloinkaan ole karkea eikä koskaan menetä viehkeyttään — se on niin erilainen kuin pohjoismaisten kansojen raskas juomatunnelma, aistien herpautuminen huumautuneeseen horrokseen tai viikinkimäisen hurjuuden äkkinäinen leimahdus.»

Ensimmäinen tunnettu nainen, jolle Apollon antoi runon lahjan, suurin kaikkien aikojen runoilijattarista, hän, jota antiikin aikana nimitettiin »kymmenenneksi laulunjumalattareksi» — miten paljon kiivaita taisteluja onkaan käyty hänen muistostaan! Oliko hän puhdas, siveä Sappho vai oliko hän kevytmielinen portto, jonka maine oli tahrattu?

Todennäköisesti hän ei ollut kumpaakaan. Kuten Croiset[90] sanoo, on vaikeata uskoa, että nainen, joka niin tulisin ja rohkein sanoin on laulanut rakkauden ylistystä ja — se lisättäköön — niin intohimoisesti kuvannut mustasukkaisuuden tuskia, olisi ollut jonkinlainen vestaali, jonka ainoana tehtävänä tässä elämässä oli runouden pyhän tulen vaaliminen. Mutta toiselta puolen on tosiseikka, että sekä hänen kotikaupunkinsa että Lesboksen pääkaupunki koristivat rahansa hänen kuvallaan. Aikalaistensa niin suuresti ihailema nainen ei mitenkään voinut olla huonomaineinen. Tosin olisi liian pikaista pitää tätä seikkaa todistuksena siitä, että Sapphon elämä vastasi meidän siveyskäsitteitämme — on tyydyttävä siihen johtopäätökseen, että hän täytti senaikaisten lesboslaisten siveelliset vaatimukset, ja että hän oli heitä paljon nerokkaampi.

»Orvokkikutrinen, puhdas, vienosti hymyävä Sappho», josta Alkaios lauloi, oli ihailtu kielenkäyttönsä hivelevän sulosointuisen kauneuden vuoksi. Mutta miten paljon se menettääkään oikeata tunnelmaansa ja tuoksuaan, kun yrittää tulkita hänen tunteitaan toisella kielellä.

Tulisin säkein hän ylisti rakkautta, mutta ei pientä, leikkisää Erosta, vaan suurta, kiihkeää, kaikki kuluttavaa intohimoa, sen ihanuutta ja tuskaa. »Minä kaihoan ja palan», hän sanoo.

    »Sillä silmiis jos minä katsahdankaan,
     niin puhe puuttuu,
    kieli kangistuu, tulivirta vieno
    kautta suonten soutavi kaikkianne,
    silmä himmentyy, kohisee ja soipi
     korvani silloin.
    Kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin
    ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa
    kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä
     kaikk' elon karva.»

Sapphon aikana oli vielä paljon jäljellä sitä viatonta välittömyyttä, joka ilmenee Nausikaan sanoissa, että hän haluaisi itselleen Odysseuksen kaltaisen puolison. Kuten hän ei Sapphokaan pitänyt aistillisuutta häpeällisenä asiana, vaan ainoastaan terveen luonnon ilmauksena. Mutta myöhäisempi, teeskentelevämpi aika, jota attikalaiset huvinäytelmänkirjoittajat edustavat, ei ymmärtänyt tuollaisia avomielisiä, lapsellisia sydämen tunteitten purkauksia, vaan piti niitä vain rakkauselämän kaikkia sekä hyviä että huonoja puolia kokeneen porton hienostuneena keimailuna. Voidakseen tarjota niitä haluavalle yleisölle repäiseviä häväistysjuttuja he tulkitsivat Sapphon runoja oman likaisen mielikuvituksensa mukaisesti. Eräs hänen runoistaan kertoo esim., miten muuan nymfi rakastui mielettömästi kauniiseen Phaōniin. Epätoivoissaan siitä, ettei hänen tunteisiinsa vastata, hän surmaa itsensä. Tämän attikalaiset häväistysjuttujen kirjoittajat häikäilemättä selittivät olevan Sapphon omaan elämäkertaan kuuluvan tunnustuksen. He herkuttelivat vanhenevan runoilijattaren rakkauden koomillisella puolella ja koristivat jutun sillä, että hän muka ennenaikaisesti päätti päivänsä syöksymällä alas Leukas-kalliolta.

Asianlaita kuitenkin on todellisuudessa niin, että kertomus kauniista Phaonista ja naisten onnettomasta rakkaudesta häneen on vanha taru, jota Sappho oli käyttänyt runoudessaan. Ja Leukas-kallio ei ole Lesbos-saarella, vaan kaukana länsi-Kreikassa. Sillä ei ole siis voinut olla mitään tekemistä Sapphon elämäkerran kanssa. Yhtä uskottavilta tuntuvat ne kirjailijat, jotka eivät ole tyytyneet tekemään hänen rakastajakseen ainoastaan Alkaiosta, vaan myöskin Arkhilokhoksen, joka eli puolta vuosisataa ennen Sapphoa, ja useita muita runoilijoita, jotka eivät myöskään eläneet niihin aikoihin, jolloin Sappho asteli tämän maan kamaralla.

Sapphon elämän ja runouden väärintulkinta perustuu kuitenkin siihen, että ateenalaiset eivät kyenneet oikein ymmärtämään naisen vapaata asemaa Lesboksen aiolialaisten keskuudessa ja muuallakaan. Ateenassa nainen oli melkein kuin haaremin asukas, joka ei milloinkaan saanut ottaa osaa miesten seuraelämään. Sitä vaimoa pidettiin parhaana, josta vähimmin puhuttiin, olkoonpa sitten hyvää tai pahaa. Aiolialaisen naisen elämä oli aivan toisenlaista ja vapaampaa. Hän sai kasvatusta ja opetusta niinkuin pojatkin. Sappho keräsi ympärilleen joukon nuoria tyttöjä, joita hän opetti laulamaan, soittamaan, tanssimaan ja ymmärtämään runouden jaloa taitoa. Ja kuten kaikki, jotka häntä kuulivat, he joutuivat hänen runoutensa lumoihin, sillä »se oli täynnä rakkautta, kevättä ja valkeita lintuja». Miten paljon sanookaan jo sellainen pieni yksityiskohta, kuin että sana »katkeransuloinen» on hänen luomansa.

Suuri osa hänen runoistaan ilmaisee intohimoisin sanoin eron ikävää, kun hänen rakkaat oppilaansa lähtivät hänen luotaan. Paljon oli myöskin häälauluja, joihin hän viritti lyyrynsa kielet oppilaittensa hääjuhlissa.

Jälkimaailman silmissä ei juomalaulujen sepittäjän perustyyppiä vastaa lesboslainen Alkaios, vaan joonialainen Anakréōn. »Anakreonilainen hurmio» on juuri se tunnelma, jossa rypäleen ylistäjät kaikkina aikoina ovat halunneet purkaa tunteitaan, ja ruotsalaista Bellmania onkin nimitetty »Pohjolan Anakreoniksi».

Lesboslaisen laulun ja Anakreonin runouden välillä on suuri ero, sanoo Zilliacus. »Edellinen kasvoi luonnollisessa vapaudessaan, jälkimmäinen kypsyi ruhtinashovin kasvihuoneilmassa.» Anakreon vietti nimittäin suurimman osan elämästään kirjallisuutta harrastavien ja kauneutta palvovien yksinvaltiaiden hoveissa, itämaisen ylellisessä nautintoelämässä. Ateenalainen Hipparkhos kuului näihin. Lauluillaan runoilija levitti loistoa ruhtinashovien juhliin ja vieraspitoihin. Mutta ruhtinaan pitohuoneessa innoitus on toisenlaista kuin sotilaan teltassa, missä Alkaios lauloi viinin ja maljan ylistystä. »Anakreonin huulilla juomalaulu menettää voimakkaan ja myrskyisän piirteensä, joka on ominainen Alkaiokselle; se muuttuu hillityksi ja aistikkaaksi.» Anakreon iloitsee juhlallisista juomingeista, joissa vieraat koristautuvat ruusuilla ja laulavat iloisia lauluja, mutta hän inhoaa mässäilyä — se kuuluu barbaareille eikä sovi Hellaan pojille. Kolmasosa viiniä, kaksi kolmatta osaa vettä, — se oli hänen sekoitustapansa ja myöskin hänen kohtuullisten maanmiestensä. Vieläpä Alkaioksenkin tapainen juomasankari tyytyy siihen.

Anakreonin sepittäminä on pidetty monia runoja, jotka todistettavasti ovat myöhäisemmältä ajalta. Tunnetuimpia on seuraava laulu naisen kunniaksi:

    »Sai härkä sarvet, hepo
     kaviot, jalat nopsat
    sai jänis, hirmuhampaat
    sai jalopeura, kala
    sai uimataidon, lintu
     sai siipilentimensä,
    mies urhomielen, joka
    ei ole naisen osa.
    Mi häll' on osa? Kauneus.
     Ei kilpeä niin vahvaa,
    ei keihästä niin tuimaa,
    tulen ja teräksenkin
     ihana nainen voittaa».

Erikoisen lajin lyriikkaa muodostaa epigrammi. Epigrammi merkitsee päällekirjoitusta. Etupäässä kahdenlaiset päällekirjoitukset saivat jo aikaisin taiteellisen muodon, nimittäin ne, jotka piirrettiin hautakiviin, ja omistuskirjoitukset, jotka liittyivät jumalille annettuihin uhrilahjoihin. Epigrammin klassillinen muoto on kaksoissäe (distikon). Sitä käytettiin myöskin muihin tarkoituksiin kuin edellä mainittuihin, esim. elämänohjeisiin. Vähitellen kehittyi epigrammista siten myös lyhyitä runoja, joissa oli muutamia kaksoissäkeitä, joissa kirjallisena taidelajinakin oli säilynyt päällekirjoitusmainen lyhyys ja ytimekkyys.

Tämä taidelaji tuli yhä suositummaksi. Ajan pitkään epigrammien kirjoittamista alettiin pitää suorastaan yleissivistykseen kuuluvana, ja tästä taidosta tuli lopulta henkevä leikki, seuraelämän tai joutohetkien ajanviete.

»Epigrammi on kirjallisuudessa samaa kuin mitali tai kaiverrettu kivi kuvaamataiteessa», sanoo Zilliacus. Ahtaat puitteet eivät kuitenkaan ole esteenä korkealle taiteelliselle tasolle. »Parhaitten kreikkalaisten epigrammien täydellisyydessä ei mikään käännös tai tulkinta voi antaa oikeata käsitystä. Ne ovat muodoltaan niin selkeitä, puhtaita, hienosti harkittuja, kuin suinkin voi kuvitella.»

Ensinnäkin muutamia sanoja uhrilahjoihin liittyvistä epigrammeista. Jumalille ei uhraa ainoastaan voittaja tai apua tarvitseva. Vanheneva soturi, joka ei enää jaksa kantaa aseita, laskee kilpensä jumalan alttarille seuraavin sanoin:

    »Ottaos, Herakles, minut, kilpi, Arkestraton anti!
    Vasten pylvähies vain kivikiiltoa mun
    vanheta rauhass' on halu karkelon, virsien raikuun;
     mult' iäks Areen jäi kauhean palvelutyön

Päättyneestä urasta kertoo myöskin seuraava epigrammi, joka todennäköisesti kuitenkin on pilaruno aleksandrialaiselta ajalta:

    »Tässä ma, Lais, jonk' ilakointia täynn' oli Hellas,
    jonk' oven lempivien tungos täytteli, tuon
    peilini palveekses, Paphotar[91]; nykymuotoni kartan
     katselemista, ja siin' entinen eipä se näy.»

Sivistyksellisesti antavimpia epigrammeja ovat hautakirjoitukset. Ne suovat meidän silmätä syvemmälle helleenien ajatusmaailmaan ja elämänkatsomukseen kuin muut epigrammit. Vanhimmat säilyneet tällaiset kirjoitukset ovat 6:nnelta vuosisadalta. Ne kertovat vainajan kuolemasta ja ylistävät hänen hyviä ominaisuuksiaan:

»Aimojen valtiahitten laps, sisar, puoliso, äiti,
Ollut konsana ei korskeuteen vikapää.»

Niin kuuluu muistokirjoitus, joka oli sepitetty Ateenan hallitsijan Hippiaan tyttärestä, erään toisen ruhtinaan puolisosta. Useimmiten hautakiven alla lepäävä oli kaatunut taistelutantereella. Yksinkertaisessa ja voimakkaassa kauneudessa ei mikään sotasankarien muistokirjoitus voi vetää vertoja niistä kuuluisimmalle, Thermopylain luona kaatuneista sparttalaisista kirjoitetulle epigrammille. ²

Väkivaltaisista kuolemantavoista ei ainoakaan tehnyt kreikkalaisen mielikuvitukseen niin kaameata vaikutusta kuin haaksirikkoisen kuolema merellä. »Mikään kohtalo», Zilliacus sanoo, »ei tuntunut kauheammalta kuin se, että vainajan ruumis ajelehti merellä ja luut vihdoin lepäsivät tuntemattomalla rannalla kirkuvien lokkien ympäröiminä, auringon valkaisemina, rankkasateen ja maininkien huuhdeltavina», vanhempien ja omaisten kotona itkiessä tyhjää hautaa. Usein hautakirjoituksessa myöskin lausuttiin varoittavia sanoja muille merenkulkijoille.

    »Kleisthenes, kaukana sait lepokumpusi maan povell' oudon,
    aalloill' Eukseinon[92] pois sinut Moira[93] jo vei.
    Jälleensaapumisen makeutt' ei suotu sun maistaa,
     tervehtää Khios-saart' ei veden vyöttelemää.»

    »Laskuss' illan paimeneton alas asteli lauma,
    lunta kun harjanteet nuort' oli valkeanaan.
    Voi, polo Terimakhos liki tammea ainian nukkuu:
     löi tuli taivaan, toi niin unen äkkiä tuon.»

Välistä hautakirjoitus sisältää kehoituksen itkemään manalle mennyttä tai viittauksen kaipaukseen, jonka vainaja on jättänyt jälkeensä.

Kuinka inhimillinen ja sydämeen käypä yksinkertaisuudessaan, hiljaisessa alistuvaisuudessaan onkaan seuraava Attikasta tavattu nuoren tytön hautasäkeistö:

»Phrasiklea nimi mull', ikineitous kohtalo, suoneet
Mun hääpäiväni ei valjeta taivahiset.»

»Nuori Kleiotes on nukkuja tää, Menesaikimon poika.
Itkeös hänt', ihanaa, jonka kuolema vei.»

»Ei ole vaikea kuolla — se on osa kaikkien; nuorna
Kuolla on vaikea vain, luot' isän, luot' emon pois.»

Kaipauksen ja alistuvaisuuden kaihomieli ei kumminkaan ole ainoa lohdutus. Valoisampi on mieliala seuraavan tapaisessa jälkimuistelussa:

    »Hellien, armas maa, ota vanha Amyntikos helmaas,
     mielin muisleliainn maksaos vuosien työt.
    Uuras ol' istuttain hän oliiveja nuoria multaas,
    viinin versoja myös kaunona kasvelemaan.
     Siemenin sarkasi kylvi ja sai meheviksi ne, niille
    hän purot lähtehien ohjasi läikkymähän.
    Siis kevyt, lämmin luo kate harmajapään ohimoille,
     kumpu sa peitellös kukkasihin kevätkuun.»

    »Khairestrate, papitar Demeterin, uinuvi tässä.
    Kons' eli, miehelleen rakas, kuoltua ain' ikävöity,
     sai pojat poikien nähdä ja onness' erkani täältä.»

    »Helodoros kuoli, ja puoliso, Diogeneia,
    hetkeä myöhemmin seurasi rakkaintaan.
    Yks' oli heill' elon tie, myös yhteinen lepo, haudan
     kuin häävuoteenkin, nauttia heill' ilonaan.»

Aurinkoinen oli helleenien maailma, ja hautaholveistakin ja hautakohokuvista kajahtaa elämän kauneus ja ihanuus.

Se lyriikka, josta tähän saakka on ollut puhe, oli aiolilaista ja joonialaista; mutta tätä runoutta oli doorilainenkin muoto, ja sillä oli, kuten kaikella doorilaisella, sparttalaisen hengen leima. Aiolilais-joonialainen lyriikka oli hyvin yksilöllistä ja subjektiivista; doorilainen oli — haluttaisi sanoa — valtiolyriikkaa. Aiolilais-joonialainen lyriikka ilmentyi lauluissa, doorilainen tanssin säestämissä kuoroissa Ja ne laulut, joita kuoro esitti, eivät tulkinneet yksilön tunteita, vaan valtion mielipiteitä ja käsitystä. Mutta kun valtio oli pieni siihen aikaan, niin voidaan tuota kuorolyriikkaa lähinnä verrata meidän päiviemme kotiseutulauluihin.

Musiikki, runous ja tanssi kuuluivat niin läheisesti yhteen näissä oratorioissa, kuten niitä myös voisimme nimittää, että meidän on vaikea ymmärtää niiden nauttimaa suosiota, kun tunnemme vain tekstejä, mutta emme musiikkia. Se on yksi niitä syitä, joiden vuoksi emme kykene täysin arvostamaan kuorolyriikan suurinta nimeä, thebalaista Pindarosta, niin suuresti kuin ihailemmekin hänen ajatustensa syvyyttä, hänen suurta siveellistä vakavuuttansa ja hänen kaiken suuren ja ylevän palvontaansa. Olemme tässä, kuten Schück niin sattuvasti sanoo, suunnilleen samassa asemassa kuin olisimme Wagneriin, jos meidän täytyisi arvostella häntä ainoastaan hänen oopperoidensa tekstin perustalla. Pindaroksen oma aika piti nimittäin kai hänen säveltämäänsä musiikkia ja tansseja yhtä suuressa arvossa kuin hänen runojansa.

Pindaroksen oikeudenmukaista arvostelua vaikeuttaa lisäksi vielä eräs toinen yhtä painava seikka: itse kieli. Ei siinä kyllin, että runoilija käyttää kernaasti vanhanaikaisia sanoja ja käänteitä ja luo itse uusia sävyltään vanhanaikaisia sanoja — hänen sanansa ovat siinä määrin täynnä viittauksia taruihin,[94] jotka ovat joutuneet unohduksiin tai joita enää vain osittain tunnemme, rohkeita kuvia ja muita vaikeatajuisia sanontatapoja, etteivät edes ne, jotka meidän aikanamme ovat syvimmin perehtyneet helleenien kieleen ja henkeen, ole yksimielisiä niiden tulkinnasta. Ajatukset ahdistavat toisiansa, risteyttävät toisiansa, keskeyttävät toisiansa, niin että hänen laulunsa ovat usein kuin labyrintti, josta voi olla hyvin vaikeata löytää ulospääsyä. Mutta sillä tavoin hän pitää kuulijaa alituisessa jännityksessä aina loppuun asti. Silloin vasta ilmenee, mihin kaikki nuo ajatussarjat pyrkivät. Runoilija sanoo itse, että sellainen runoilu on vaivalloista kuin vuorellenousu.

Rohkean kielenkäytön lisäksi tulee vielä, että Pindaroksen runoudesta nauttiminen suuressa määrin riippuu säkeiden rytmistä; mutta nykyaikainen kieli ei kykene kuvaamaan hänen säerakenteensa sointua eikä voimaa.

Melkein kaikki Pindaroksen säilyneet runot ovat kreikkalaisten kilpaleikkien voittajain ylistystä. Ne on tarkoitettu kuoron laulettaviksi juhlassa, joka vietettiin voittajan kunniaksi hänen kotikaupungissaan.

Näytteenä Pindaroksen runoudesta esitettäköön muutamia säkeistöjä laulusta, jolla hän ylisti Syrakusan tyrannin Hieronin Delphoin leikeissä vuonna 470 e.Kr. saavuttamaa voittoa kilpa-ajoissa. Voittojuhlaa vietettiin Etnan kaupungeissa, minkä Hieron vähän ennen oli perustanut samannimisen tulivuoren rinteelle. Kunnioittaakseen uutta kaupunkiansa hän esiintyi itse juhlaleikeissä etnalaisena, Etnan porvarina.

    Terve, oi kultainen sitra, kalleus, jonka Apollo jakaa
     tummakutristen muusain kanssa! Kuunnellen sinun ääntäs
    kuoro juhlasalihin käy;
    laulaja pyytää merkkiäs, kun
     kielet viritetään ja riemu alkaa.
    Ukonnuolen sammutat surmaavan, ja äänes sointu kahlehtii
    unen valtahan Zeuksen valtikan päässä kuninkaallisen kotkan,
     sivulla riippuu sen nuolennopsa siipi;

    pään yli koukkunokkaisen unen raskahan pilven
     lasket, ja suljet silmien luomet lempeään lepoon,
    sävelten taikavoimalla saat
    sen selän laineina aaltoamaan.
     Kun vain tahdot, voimakas Ares jättää
    ilomielin lentävän keihäsleikin, ja laulun loistoon hurmautuu,
    sydämiin käy myös jumalten sinun sointus, jonka loi maailmaan
     Letoksen[95] poika ja runottaret vienot.

    Pierian neitojen[96] laulun kaiun vapisten kuulee kaikki,
     jotka maalla tai meressä eivät Zeuksen armoa nauti, —
    niin myös kuilussa Tartaroon[97]
    Typhon[98] raivokas kahleissaan,
     hän, joka satapäisenä kasvoi kerran
    saturotkossa kuulun Kilikian; multa nyt rintaa ahdistaa
    Sisilian maa ja Kymeen ranta[99], ja taivasta vasten huipentuu
     jäätikköjen jylhä äiti, Etna[100].

    Syvistä kraaterikuiluista purkaa puhtaan liekkinsä tuli:
     jos on päivä, kipinäsauhu laavavirroista nousee,
    mutta öisin puhaltaen
    punainen liekki sinkoaa
     kauas merelle murskatut kalliolohkot.
    Titaani se on, tulivirran mi heittää päivänvalohon kauhistavan,
    ja hän, joka ihmeen nähnyt on itse, hämmästystään ei peittää voi.
     Niinpä kertovat silminnäkijät myöskin

    ihmeenä, kuinka Etnan povessa syvällä metsien alla
    kallionterävä perusta uurtaa pedon selkähän mahtavat uomat.
    Jospa ma aina sun suosios, Zeus,
    omaisin, sun, joka ojennat
     ikeesi saaren laelta korkealta.

    Nimen juhlitun sen on naapurikaupunki[101], jonka perusti ruhtinas,
    saanut, ja Hieronin käskystä airut Pytossa[102] nimen Etna huus
     valjakon ruhtinaalle suodessa voiton.

Runoilija ylistää Hieronin urotekoja ja toivottaa hänelle onnea, mutta hän ei peittele niitä varjopuoliakaan, mitä yksinvaltiaan suuriin ominaisuuksiin liittyi; ja Hieronin pojalle, jonka isä oli asettanut uuden kaupungin kuninkaaksi, runoilija puhuu miehekkään vapaasti hänen velvollisuuksistaan:

    »… Sankari, ohjaos kulkua laivan ruorilla oikeuden,
     sanasi tao totuuden alasimella!
    Oikeudesta jos väistyt, sun ankara tuomio kohtaa.
    On monet kohtalot sun käsissäs, monet kertovat kerran
    niin häpeäs kuin kunniaskin.
     — — —

    Ainoastaan maineen ääni kertoo
     vuossatain halki perintötiedossa, laulussa runoilijan,
    kuolleen töistä. Koskaan ei unhoitu lempeä ruhtinas, Kroisos;
    Falaris, joka kuparisessa
    härässä uhrinsa poltti, ei
     koskaan vapaudu julmasta maineestansa.

    Sitrojen soitto, poikien laulu muistostansa kammolla kertoo.
    Loistavin elämän antama voitto onni on ja toisten kiitos.
     Kunniaseppel on sun, jos molemmat voitit.»

Niin Pindaros aateloi voittokulun »ruhtinaspeiliksi».[103] Delphoin voitosta hän johtaa palkinnonsaajalle kehoituksen liittää voittajan ominaisuuksiin sielun jalouden ja maltin.

Kun Pindaroksen lyyry ainaiseksi vaikeni, ei ollut ketään, joka olisi voinut ottaa hartioilleen mestarin pudonneen manttelin. Lyriikan loistoaika oli ohi, ja toinen taidelaji astuu sen tilalle. Draama seuraa lyriikkaa, niinkuin tämä kerran oli seurannut eepillistä runoutta.

LAULURUNOUS JA FILOSOFIA,

mitähän, niillä on tekemistä keskenään? Onkohan muuta kuin sattumaa, että filosofian herääminen ja laulurunouden kukoistus sattuvat samoihin aikoihin? Kyllä varmastikin; tässä on epäilemättä olemassa syvällisempi yhteys, kuin ensin voisi luullakaan. Sekä laulurunoilija että luonnonfilosofi ilmaisevat, minkä vaikutelman luonto tekee heihin. Laulurunous ja luonnonfilosofia merkitsevät kumpikin, että aito kreikkalainen yksilöllisyys herää kirjalliseen eloon. On ilman muuta selvää, että laulurunous on yksilöllisyyden ilmaisumuoto, sillä onhan laulurunous subjektiivisinta kaikesta runoudesta; mutta kuinka voidaan väittää, että filosofiakin ilmaisee ajattelijan yksilöllisyyden?

Vastauksen kysymykseen antaa meille elegia, kaihomielen runous. Kärsivä ei yksinomaan valita — hän alkaa myöskin mietiskellä olemassaolon arvoituksia, tämän maailman kärsimyksiä ja kaiken katoavaisuutta. Kreikkalainen elegia ja kreikkalainen luonnonfilosofia ovat saman mielialan lapsia, niillä on sama perusteema: elämänvaihtelut ja kaiken epävakaisuus. Valittava laulurunous on syntymässä olevaa filosofiaa.

Filosofikin on saman voimakkaan itsetunnon valtaama kuin laulurunoilija. Hänessä on hieman profeettaa. Ja todellisia profeettoja olivatkin luonteeltaan miehet sellaiset kuin Pythagoras ja Empedokles. He tuntevat itsensä molemmat loppumattomiksi. He suorastaan eivät voi uskoa, että kaikki loppuisi yhteen ainoaan lyhytaikaiseen olemassaoloon. Heidän itsetuntonsa vastustaa kuolemaa ja synnyttää uskon sielun vaellukseen.

Sellainen filosofi- ja profeettaluonne ei kätke minuuttaan aineensa taakse, kuten eepillinen runoilija ja näytelmänkirjoitta ja; hän sanoo: »Minä ajattelen, minä tarkkaan, minä opetan. Minä tahdon ilmoittaa, mistä kaikki on saanut alkunsa.» Hän asettuu jyrkkään vastakohtaisuussuhteeseen oppimattomaan joukkoon, »barbaarisieluihin» nähden, kuten Herakleitos heitä nimittää, tai »surkean yksinkertaisiin» nähden, kuten Empedokles ylimielisesti puhuttelee heitä, aivan kuin herkkäsydäminen laulurunoilija luulee olevansa hienompaa ja ylhäisempää rotua kuin tavalliset paksunahkaiset ihmiset. Onpa joskus Herakleitoksen kynäkiistassa ymmärtämättömiä aikalaisiaan vastaan tuntevinansa samaa hurjaa intohimoa ja sotamieltä kuin Paroksen Arkhilokhoksen raivokkaana huitoessa ympärilleen. Eikä yksikään laulurunoilija saata itsetuntoisemmin laulaa omasta minuudestaan kuin Ksenophanes, huudahtaessaan: »Ei yksikään voitolle pääsevä vaunujen ohjaaja ansaitse ylistystä enemmän kuin minä. Sillä ylempänä miehen voimaa ja hevosten nopeutta on viisaus.» Niin puhuu mies, joka vannoen vakuuttaa, että »hänen maineensa ei ole milloinkaan kuoleva, niin kauan kuin helleenit laulavat lauluja». Ja kukapa lienee ylhäisempi itsetunnossaan kuin se filosofi, joka huutaa uskollisilleen: »Minä olen kuolematon jumala», tai hän, joka pitää Persian kuninkaan valtaistuinta mitättömänä niiden totuuksien rinnalla, mitkä hän on löytänyt!

Älköön luultako, että tällaiset ilmaukset ovat vain tilapäisiä runouden kukkasia! Ne kuuluvat päinvastoin elimellisesti yhteen itse aloittelevan filosofoinnin kanssa. Vanhin luonnonfilosofia ei toden totta olisi ajateltavissa ilman voimakasta itsetuntoa, jonka laulurunous on herättänyt eloon. Sillä lausumaan niin kumouksellisia aatteita, kuin mitä jo Thales julistaa, tarvitaan profeetan rohkeutta ja hurmioitunutta innostusta. Koko luonnonfilosofiahan on herkeämätöntä taistelua yleistä mielipidettä vastaan, kansan totuttua ajatustapaa vastaan. Vaaditaan tosiaan sankarimaista uhmaa herättääkseen, kuten Parmenides ja Zenon, aikalaistensa naurua sillä eriskummaisuudellaan, että kieltää kaiken vaihtelun ja moninaisuuden sekä tekeytyy koko näkyväistä maailmaa näkemättömäksi.

Mutta, väitettäneen, laulurunoushan on tunnetta — filosofia abstraktisen ymmärryksen toimintaa. — Mutta onkohan tämä pesäero tosiaan niin perinpohjainen? Pyrkiihän tunne harmoniaan, ja harmoniaan pääsemistä tavoittelivat sellaiset filosofitkin kuin pythagoralaiset. Musiikissa ilmeni heidän tunne-elämänsä. He aloittivat päivän musiikilla, he tyynnyttivät intohimojaan musiikilla, he sanoivat filosofiaa musiikiksi, he puhuivat tähtien tanssista ja sfäärien harmoniasta, sama ajatus kuin milloin myöhempien aikojen romantikot tarkoittaessaan luontoa sanovat sitä Aioloksen harpuksi ja musiikkia siksi voimaksi, joka on muovannut maailmankaikkeuden ja pitänyt sitä tasapainossa. Filosofi on heistä Orpheus. Ja Orpheuksen hengen valtaamia ovat muinaiset luonnonfilosofit ja erittäin pythagoralaiset.

ENSIMMÄINEN SUURI VOIMAINMITTELY IDÄN JA LÄNNEN VÄLILLÄ.

HELLEENIEN VAPAUSTAISTELU.

Tulemme nyt sotiin, joiden ennen kaikkia muita aseittenmittelyitä tuli ratkaista ihmiskunnan kehitys suureen taisteluun kreikkalaisten ja persialaisten välillä, länsi- ja itämaiden välillä.

Sodan alkusyyt ovat haettavissa Vähästä-Aasiasta, kreikkalaisten siirtokuntien alueelta.

ALKUNÄYTELMÄ.

Aina 500-luvun keskivaiheille asti oli helleeneillä ollut harvinainen etu saada rauhassa vierailta valloittajilta kehittää omalaatuisuuttaan ja leviytyä uusille alueille. Myöskin heidän kilpailijansa merellä, foinikialaiset, väistyivät melkein kaikkialla taistelutta kreikkalaisten tieltä niiltä Aigeianmeren kauppa-alueilta, joita he itse siihen saakka olivat hyväkseen käyttäneet, siitä lähtien kuin Kreetan aurinko laski.

Mutta Vähän-Aasian kreikkalaisten kesken alkoivat olot muuttua, kun joonialaiset kaupungit toinen toisensa perästä sortuivat joutuen mahtavan Lyydian valtakunnan kuninkaille verovelvollisiksi. Kun sitten Kroisoksen valtakunta keskivaiheilla 500-lukua liitettiin Kyyroksen perustamaan Persian valtakuntaan, täytyi kreikkalaisten siirtokuntien seurata mukana. Ne tulivat nyt kuulumaan lähinnä Sardeen persialaisen satraapin alle.

Dareioksen herruus oli sellaisenaan yleensä humaanista ja hienotunteista joonialaisia kohtaan. Hienosti sivistynyt ruhtinas oli kreikkalaisen kulttuurin tosi ystävä. Mutta sittenkin säilyi vapaudenrakkaus helleeneissä; he ikävöivät »oikeutta saada elää omien lakiensa mukaan». He eivät tahtoneet, kuten persialaiset, kumartua maahan suurkuninkaan eteen, tuo kaikkea ihmisarvoa nöyryyttävä näytelmä herätti helleeneissä inhoa. Onkin ymmärrettävissä, kuinka raskasta heille olisi ollut lähettää miehiä ja laivoja suurkuninkaan käytettäviksi hänen sotavarustuksiaan varten tai joutua maksamaan kalliita rahoja muonittaakseen Persian sotajoukkoja niiden läpikulkiessa.

Lisäksi tuli syvällisempiä aineellisia syitä. Kyyros oli, kuten muistamme, ruhtinas, joka osasi »hajoittaa ja hallita». Sen tulivat varsinkin joonialaiset kokemaan. He olivat härsyttäneet häntä jäykkyydellään sekä silloinkuin hän pyysi heiltä apua Kroisosta vastaan että Lyydian valtakunnan valloituksen jälkeen. Kun rettelöitsevät joonialaiset silloin lopulta ryhtyivät kapinoimaan uutta herraansa vastaan, Kyyros kävi heihin lujasti käsiksi ja antoi heille kovat muistiaiset. Paljon helpompi hänen oli hallita foinikialaisia, kun nämä olivat tulleet hänen alamaisikseen. Heitä hän mielellään tahtoikin pitää hyvällä tuulella, sillä hän tarvitsi heitä suunnitellessaan valloitusretkeä Egyptiä vastaan. Ja tästäpä seurasikin jotakin, mikä joonialaisille oli hyvin kirpeätä: ollakseen hyvissä väleissä foinikialaisten kanssa suosi sekä Kyyros että hänen seuraajansa tätä kauppakansaa järjestelmällisesti sen merikilpailijan kustannuksella. Yksi toisensa perästä kohtaavat joonialaisia nyt onnettomuudet. Ensimmäinen suuri tappio on Kambyseen suorittama Egyptin valloitus. Siitä sai surmaniskun Niilin suussa sijaitseva kukoistava joonialainen siirtolakaupunki Naukratis. Tällä paikalla tehdyt muinaistieteelliset kaivaukset ovat todistaneet, että kaupunki lakkasi kukoistamasta miltei heti persialaisten suoritettua valloituksensa. — Naukratista kohdannut tuho koitui erinomaiseksi eduksi uskollisille ja luotettaville foinikialaisille.

Tällaiset tapahtumat selittävät sen merkillisen asianlaidan, että suurkuninkaalla tuskin on ollut kuuliaisempia alamaisia kuin foinikialaiset. Nämä samaiset foinikialaiset, jotka yhtenään kapinoitsivat ollessaan assyrialaisten ja babylonialaisten, vallan alaisina, olivat nyt kuin toisiksi muuttuneet: he eivät konsanaan väsyneet lähettämästä laivoja ja miehistöä kuninkaan käytettäviksi.

Kymmenen vuoden päästä Egyptin valloituksesta Dareios valtaa Bysantionin, Mustanmeren kauppa-alueen avaimen. Näin joonialaiset ovat melkein suljetut tästäkin antoisasta tulolähteestä. Beresanjin saarella suoritetut kaivaukset ovat osoittaneet, että noin vuonna 500 e.Kr. lakkaa miletoslainen keramiikka kokonaan esiintymästä oltuaan ennen melkein yksinomaan siellä vallalla.

Ja tuskin joonialaiset ovat ennättäneet tointua Mustanmeren avaimen menettämisestä, ennenkuin heidät yllättää kolmas isku: noin vuonna 500 kukistuu Sybaris, miletoslaisten kankaiden paras myyntipaikka ja heidän Tyrrheenan merellä harjoittamansa kaupan tukikohta.

Kerrassaan musertava tämä isku on varmaan ollut joonialaisille. Herodotos kertoo, että saadessaan tiedon Sybariksen kukistumisesta kaikki miletoslaiset pukeutuivat surupukuun. Heillä olikin syytä siihen. Heidän ennen niin uuttera kaupunkinsa joutui kovan työttömyyden ja hädän alaiseksi, ja sama oli laita kaikkien joonialaisten tehdas- ja kauppakaupunkien. Ja hädästä sukeutui kiihkeä viha vierasta hallitsijakansaa kohtaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet Joonialle. Sillä Sybariksenkin sortumisesta syytettiin Persian kuningasta — oikeinko vai väärin, jääköön sanomatta.

Näin vaikuttivat yhdessä valtiolliset ja taloudelliset syyt: helleenien vapaudenrakkaus ja yht’äkkiä kohdannut hätä hehkuvaa vihaa sortajaa vastaan. Eräästä Kreikan seitsemästä viisaasta sanotaan olojen tuntuneen niin sietämättömiltä, että hän neuvoi kaikkia Vähän-Aasian kreikkalaisia muuttamaan maasta ja perustamaan Sardiniaan yhteisen valtion. Ei tarvittu paljoa joonialaisten vapaudenkaipuun puhkeamiseksi kapinaan. Aihe puhkeamiseen oli aivan henkilökohtaista laatua. Miletosta hallitsi näet kunnianhimoinen »tyranni», nimeltä Aristāgórās. Tyranneja vaivasi aivan yhtä paljon kuin rahvaan miestä pakko totella yksinvaltaista suurkuningasta ja olla hänen satraappiensa valvonnan alaisina. Siksi he käyttivät noussutta kansallistuntoa hyväkseen kapinan liikevoimana. Niin teki Aristagoras kutsuessaan eräänä päivänä kansansa ja heimolaisensa koko Vähästä-Aasiasta aseisiin sortajaa vastaan. Se tapahtui vuonna 499 e.Kr.

Mutta mihinpä kykenivät Kreikan hajanaiset siirtokunnat Persian valtakunnan suunnattomia varustuksia vastaan! Ainoastaan jos emämaa auttaisi heitä, oli menestys ajateltavissa. Mutta apu, jonka he sieltä saivat, oli kaikkiaan kaksikymmentä laivaa Ateenasta — ne olivat todennäköisesti kuitenkin puolet kaupungin silloista laivastoa — ja viisi Erétrian kaupungista Euboian saarelta. Ateena kävi joonialaisten pääkaupungista ja ateenalaiset pitivät itseänsä jo ennestään persialaisten vihollisina, aina siitä päivästä pitäen, jolloin he olivat kieltäytyneet noudattamasta Sardeen satraapin uhkaavia kehoituksia ottaa jälleen Hippias hallitsijakseen. — Sparttalaiset sitävastoin hylkäsivät heimolaistensa avunpyynnön. Päästäkseen turhaan vaarantamasta korvaamattoman kallista sotakoneistoaan he olivat ottaneet periaatteekseen välttää mikäli mahdollista sotaa ulkopuolella Peloponnesosta.

Siten joonialaisten kohtalo oli päätetty. Kuitenkin heillä oli menestystä alussa, ennenkuin Persian kuningas oli ehtinyt koota riittävästi sotajoukkoja laajasta valtakunnastaan. Joonialaisten laivasto otti ensi tehtäväkseen vallata takaisin Bysantionin ja siten avata Mustanmeren kreikkalaisille aluksille. Seuraavaksi yritykseksi tuli taivuttaa Kyproksen kreikkalainen väestö kapinaan ja siten koettaa tähdätä surmanisku vihattujen foinikialaisten kauppaan ja laivastoon. Molemmat nämä sotahankkeet osoittavat, kuinka tärkeä osuus taloudellisilla syillä oli tässä sodassa. Maallakin oli joonialaisilla aluksi menestystä. Heidän onnistui valloittaa ja hävittää Sardes. Mutta sitten tuli käänne. Sekä Aristagoras että hänen puolelleen asettuneet joonialaiset hallitsijat olivat pelkkinä seikkailijoina ryhtyneet yritykseen, jonka laajuutta he eivät ollenkaan pystyneet arvostelemaan ja jota he olivat aivan kykenemättömät johtamaan. Kuitenkin kreikkalaisten onnistui ihmeteltävällä urhoudella pitkittää taistelua kuusi vuotta, ennenkuin se päättyi heidän täydelliseen tappioonsa ja Miletoksen hävitykseen. Useimmat kaupungin miespuolisista asukkaista surmattiin. Henkiinjääneet ynnä naiset ja lapset vietiin Mesopotamiaan ja saivat majoittua Tigris-virran suistomaahan.

MÁRATHON.

Kerrotaan, että saadessaan tiedon Vähän-Aasian kapinasta ja Sardeen kukistumisesta kuningas Dareios ei hiukkaakaan välittänyt joonialaisista, sillä hän tiesi, että he kyllä joutuisivat kärsimään luopumuksestaan, mutta hän kysyi, mitä kansaa ateenalaiset olivat. Saatuaan tietää sen hän huudahti: »Oi Ormuzd, suo minun kostaa näille ateenalaisille!» Ja joka kerta kuin hän kävi aterialle, erään hänen palvelijoistaan täytyi kolmesti muistuttaa hänelle: »Herra, muista ateenalaisia!»

Heidän vuoronsa tuli, sittenkuin joonialaiset oli masennettu ja rauha palautettu Persian valtakuntaan. Ylhäiselle Datis-nimiselle miehelle ja veljensä pojalle Artapherneelle Dareios antoi rankaisuretken johdon.

Ateenalaiset aavistivat lähenevän vaaran, heti kuin Miletos oli kukistettu; ja ilmeisemmäksi kävi, mikä heitä odotti, kun he saivat kuulla kerrottavan, että suurkuningas oli lähettänyt Välimeren rannikkokaupungeilleen käskyn rakentaa sotalaivoja ja kuljetusaluksia sekä ihmisiä että hevosia varten. Nyt oli taisteltava Ateenan vapauden puolesta. Etevimmäksi edustajakseen puolustusliike sai ylhäisen ateenalaisen nimeltä Themistokles, kenties nerokkaimman valtiomiehen, mitä Ateenalla on milloinkaan ollut. Todellinen valtiomies hän oli, ei mikään pelkkä puoluepäällikkö. Hänet ateenalaiset valitsivat arkontiksi.

Themistokles oli jo poikana osoittanut olevansa aivan omalaatuinen. Hänen opettajansa sai useammin kuin kerran aihetta sanoa hänelle: »Sinusta, poikani, ei tule milloinkaan mitään keskinkertaista, tulkoonpa sitten hyvää tai huonoa.» Kaunotaiteet ynnä muu sellainen ei häntä ollenkaan miellyttänyt, mutta kaikessa, mikä koski valtion asioita ja käytännöllisiä toimia, hän osoitti silmäänpistävää intoa ja valppautta sekä ilmiömäistä kykyä miltei silmänräpäyksessä perehtymään mihin hyvänsä. Kun häntä sentähden hienoissa piireissä pisteltiin siitä, ettei hän ottanut osaa sivistyneen maailman harrastuksiin, hän vastasi kaikkea muuta kuin nöyryyttä ilmaisevin äänin, että hän tosin ei osannut virittää lyyryä eikä helkytellä kielisoitinta, mutta kyllä tehdä pienen kaupungin huomatuksi ja suureksi. Mutta järkevä ja maltillinen väki ravisti huolissaan päätään ja halusi tietää, tulisiko hän koskaan olemaan ihmisiksi. Tarkoittipa hän iäkkäämpänä itsekin nuoruudenaikaisia kurejaan, kun hän lausui, että »villeimmistä varsoista tulevat parhaimmat hevoset, jos ne vain saavat kuria ja opetusta.»

Näin lausuessaan hän oli jo tuonut päivänvaloon toisenlaisia ominaisuuksia kuin nuoruuden kunnianhimoa ja vallattomuutta, ja hänen maanmiehensä katselivat luottamuksella häneen niinkuin mieheen, joka kykenisi pelastamaan heidät idästä käsin uhkaavasta vaarasta.

Themistokleen kaukokatseiselle valtiomiehensilmälle oli ilmeistä, että tulevassa taistelussa persialaisia vastaan ainoa pelastumisen mahdollisuus Ateenalle ja Kreikalle olisi siinä, että Ateena kehittäisi itsensä voimakkaaksi merivallaksi. Themistokles oli kuten historiankirjoittaja Thukydides on sanonut, »ensimmäinen, joka uskalsi sanoa ateenalaisille, että heidän on pyrittävä pääsemään herroiksi merellä.» Niin vakuuttavasti hän esitti mielipiteensä, että hänen onnistui saada kansa puolelleen. Pian olivat työt täydessä käynnissä Peiraieuksen, Ateenan satamakaupungin, vahvistamiseksi, niin että siitä tuli luja tukikohta laivastolle.

Mutta nyt saapui Ateenaan persialaisia pakoon ylhäinen ateenalaissukuinen mies nimeltä Miltiādés. Hän oli sen Miltiadeen veljenpoika, joka Peisistratoksen aikana oli perustanut itselleen pienen valtakunnan Traakiaan. Sinnekin persialaiset olivat ulottaneet ylivaltansa, sen jälkeen kuin joonialaisten kapina oli kukistettu. Miltiades tuli nyt Ateenaan tuoden muassaan aarteensa sekä suuren seuran ja vaikutti sillä valtavasti ateenalaisiin. Kun hän alkoi harrastaa valtiollisia asioita, huomattiin pian, että Themistokles oli saanut vaarallisen vastustajan, sitä vaarallisemman, kun tuo suuri valtiomies oli puolueitten yläpuolella ja häntä juuri senvuoksi enemmän kuin ketään muuta vihasivat ja valheellisesti syyttelivät ammattipolitikoitsijat, joille puolue oli kaikki kaikessa.

Kilpailu Miltiadeen ja Themistokleen välillä pohjautui kuitenkin todelliseen vakaumukseen Miltiadeenkin puolelta. Hän luotti näet sotilaallisten kokemustensa nojalla enemmän kreikkalaisten maa- kuin meripuolustusvoimiin. Sillä hän tiesi, mihin keihäillä asestetut kansalaisjoukot kelpaisivat persialaisten jousimiesten rinnalla. Tässä oli siis esillä puolustuskysymys: »armeijako vai laivasto?» Ja armeijan puoltaja Miltiades pääsi aluksi voitolle.

Hänen johdollaan ateenalaiset odottelivat lähenevää rajuilmaa. Onneksi oli kaikille helleeneille yhteinen vaara tuonut mukanaan molempain puolustuskelpoisinten valtioitten, Ateenan ja Spartan lähenemisen.

Kesällä 490 vahva persialainen laivasto kuljettaen sotajoukkoja purjehti yli Aigeian meren, ja Hippias oli mukana. Persialaiset tiesivät aivan hyvin, ettei merellä tarvinnut vastarintaa pelätä, sittenkuin ateenalaiset olivat luopuneet Themistokleen laivastosuunnitelmasta. Tästä syystä he uskalsivatkin kuljettaa armeijan mukavampaa tietä yli meren.

Vähän-Aasian rannikolta persialaiset ja foinikialaiset purjehtivat Attikaan yhtä monessa päivässä kuin vahva armeija olisi tarvinnut kuukausia marssiakseen pitkän maamatkan. Ensin joutui suurkuninkaan koston esineeksi Eretria, jonka vihollinen kavalluksen avulla valtasi ja pisti tuleen, kuitenkin vasta sitten kuin osa kaupungin asukkaita oli tehnyt kovaa vastarintaa. Hippiaan neuvosta laivasto purjehti sen jälkeen Attikan itärannikolle ja laski sotajoukot maihin lähelle Marathōnin tasankoa, jonka arveltiin tarjoavan parhaimman maaston persialaisten ratsuväelle.

Saadessaan tiedon tästä ateenalaiset päättivät Miltiadeen ehdotuksesta lähteä vihollista vastaan. Eretrian ja muiden kaupunkien kohtalo oli opettanut heille, että saarroksiin joutuneelle kaupungille on tavallisissa oloissa vain ajan kysymys, milloin sen täytyy kukistua, jollei apua tule. — Mutta Eretrianhan kukisti kavaluus! Niin, ja sama vaara oli tarjona Ateenallekin, Peisistratoksen suvulla kun oli siellä monta ja vaikutusvaltaista kannattajaa, eikä heihin ollut luottamista Persian kuninkaaseen nähden, joka oli ottanut suojellakseen Hippiasta.

Niin pian kuin ateenalaiset siis olivat selvillä, kuinka he vastustaisivat vihollista, he lähettivät pikajuoksija Pheidippideen Sparttaan pyytämään apua.[104] Hänen sanotaan päässeen Sparttaan seuraavana päivänä Ateenasta lähdettyään. Matkan pituus oli 22 peninkulmaa. Vaikka hän osaksi olisi ratsastanutkin, niin matka on nopeasti suoritettu. Oikein tuntien suuren hetken merkityksen sparttalaiset eivät epäröineet lupaamasta tulla, mutta uskonnollisista syistä heidän ei sopinut lähteä sotaan ennenkuin kuuden päivän kuluttua, jolloin tuli täysikuu. Että ateenalaisten jättäminen oman onnensa nojaan ei ollut mikään tekosyy, kuten jotkut ovat arvelleet, siitä on takeena se tosiasia, että sparttalaiset, heti kun täysikuu tuli, lähtivät marssimaan ja suorittivat matkan kotoansa Attikaan niin lyhyessä ajassa kuin kolmessa päivässä, jos saa luottaa taruun. — Mutta siihen tuskin voi luottaa, sillä tokkopa koko armeija on voinut suorittaa kolme 7 peninkulman pituista päivämatkaa yhteen mittaan kehnoilla teillä, jotka suureksi osaksi kulkivat vuoriseutuja. Vähintään viisi vuorokautta sparttalaiset ovat varmaan tarvinneet.

Mutta he saapuivat liian myöhään. Ateenalaiset saivat yksin yhdessä Plataiasta tulleen apujoukon kanssa — kaikkiaan ehkä 10 000—15 000 miestä — Marathonin kentällä pitää puoliaan persialaista todennäköisesti 15 000—20 000 käsittävää miesjoukkoa vastaan.

Persialaissotien historian kirjoittaja, Herodotos, ei ole antanut meille mitään tietoja persialaisen armeijan suuruudesta. Sitävastoin hän sanoo, että Persian laivastossa oli 600 alusta. Myöhemmät kreikkalaiset kirjailijat ovat liioitelleet persialaisten lukumäärän 200 000 jopa 600 000 mieheksi, siis vallan mahdottomiin lukuihin, kun kysymyksessä ovat sotajoukot, jotka oli aluksilla kuljetettava yli Aigeian meren. Eikä Marathonin taistelukenttä ole niin laajakaan, että siihen mahtuisi noin suuria sotajoukkoja.

Herodotos kertoo, liittyen yleiseen perimätietoon, että Miltiades hankki nopean ratkaisun siksi, jotta Peisistratoksen suvun kannattajat eivät saisi aikaa maanpetokselliseen yllytykseen ja neuvotteluihin vihollisen kanssa. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että Miltiadeella toiselta puolen on täytynyt olla pätevät syyt viivyttää ratkaisua, kunnes sparttalaiset olisivat ennättäneet saapua. Olipa miten hyvänsä, kun molemmat taistelurintamat olivat tulleet toisiaan niin lähelle, että kreikkalaiset joutuivat persialaisten jousimiesten ampumamatkan päähän, he tekivät väkirynnäkön vihollista vastaan päästäkseen mitä pikimmin pois nuolisateesta. Heidän onnistuikin murtumattomassa järjestyksessä yllättää vihollinen, ennenkuin sen hevosväki ennätti käydä kimppuun. Kun jalkaväki oli päässyt käsikähmän alkuun, oli näet ratsuväen mahdotonta hyökätä, sillä siitä oli se vaara, että se ratsastaessaan tallaisi maahan omaa väkeä.[105]

Tällöin helleenien voitto oli varma. Kevytaseiset persialaiset eivät olleet varustetut taistelemaan läheltä. Heidän jousensa eivät sen koommin auttaneet, eikä heillä ollut suurta hyötyä miekoistaankaan, tikareistaan eikä lyhyistä peitsistään haarniskoitujen kreikkalaisten pitkiä keihäitä vastaan. Taistelussa muodostivat hopliitat kiinteän yhteyden. Yksilöt olivat kuin yhteenkasvaneet taktilliseksi kokonaisuudeksi. Sellaista yhtymää vastaan taistelee turhaan yksinpä Akhilleuskin.

Niin korkealle kurin kannalle eivät persialaiset olleet päässeet. Taktillisia yhteyksiä synnyttää ainoastaan uuttera harjoitus. Persialaisten puolella riippui kaikki yksityisen urheudesta ja sotakelpoisuudesta. Ja näitä ominaisuuksia heillä kieltämättä oli. He tekivät urhoollisesti vastarintaa ja heidän onnistui murskata ateenalaisten keskusta, mutta kreikkalaisten sivustat, jotka olivat keskustaa mieslukuisammat[106], yhtyivät ja ajoivat vihollisen pakoon. Kreikkalaiset seurasivat kintereillä aina persialaisten maihinnousupaikalle asti, ja siellä taisteltiin viimeinen kerta hurja taistelu laivoista. Seitsemän alusta kerrotaan ateenalaisten vallanneen, mutta eihän se mitään vaikuttanut vihollisen paluumatkaan. Sillä välin purjehtivat persialaiset tyhjin toimin kotiinsa.[107]

Herodotoksen mukaan persialaiset olivat menettäneet 6 400 miestä, mutta ateenalaiset ainoastaan 192. Edellinen luku on epäilemättä liian suuri. Mutta sen, että tappio oli kovin raskas, osoittavat persialaisten perinpohjaiset varustukset seuraavaa sotaretkeä varten.

Kaatuneet ateenalaiset haudattiin koko yhteiskunnan kunnianosoituksin itse taistelukentälle. Kaivettaessa meidän päivinämme maata taistelun pääpaikan kohdalta on löydetty kumpu, jossa kreikkalaisten Marathontaistelijain luut lepäävät.

Omin voimin ateenalaiset Miltiadeen etevällä johdolla olivat saaneet ihanan voiton ei yksin omaksi hyväkseen, vaan koko Kreikan. He olivat ajaneet takaisin itseään lukuisamman vihollisen ja vieläpä vihollisen, jota koko maailma pelkäsi ja piti siihen asti voittamattomana. Tämä oli nimittäin ensi kerta, jolloin persialaisista oli varsinaisessa taistelussa saatu voitto. Kreikkalaisten mielen täytti luottamus tulevaisuuteen.

Miltiades oli nyt koko kansan sankari. Mutta Themistokles liikuskeli paikasta toiseen synkin ilmein. Ystävät kysyivät, mikä häntä vaivasi. »Miltiadeen voitto ei suo minulle yörauhaa», hän vastasi.

Miltiades aikoi nyt käyttää voittoa levittääkseen Ateenan vallan yli Aigeian meren. Kohta taistelun jälkeen hän lähti mukanaan osa ateenalaista laivastoa rankaisuretkelle Kykladeja vastaan, koska nämä saaret olivat antautuneet persialaisten valtaan. Hän kääntyi lähinnä marmoririkasta Parosta vastaan, se kun oli antanut aluksia Daliin ja Artapherneen käytettäväksi. Miltiades vaati nyt 100 talenttia sakkorahoja, ja kun paroslaiset odottamatta kieltäytyivät maksamasta, hän ryhtyi piirittämään heidän kaupunkiaan. Mutta asujamisto teki niin lujaa vastarintaa, että Miltiadeen täytyi tyytyä saaren hävittämiseen ja lähteä takaisin tyhjin toimin.

Marathonin perästä oli tällainen tulos jokseenkin nolo. Vastikään niin voitonylpeät ateenalaiset tunsivat olevansa koko maailman pilkattavina, ja heidän Miltiades-ihailunsa vaihtui yhtäkkiä mitä ankarimmaksi katkeruudeksi. Marathonin voittajassa he näkivät nyt vain omavaltaisen ent. tyrannin, joka halveksi valtion lakeja. Entisenä yksinvaltiaanahan hän oli ateenalaisten silmissä oikeastaan aina ollut epäluulonalainen kansalainen, vaikka hän vaaran hetkellä oli tietenkin ollut verraton. Kun vain pahin vaara oli mennyt, oli epäluulojen sentähden helppo juurtua uudelleen.

Tätä mielialaa hänen henkilökohtaiset vihamiehensä käyttivät hyväkseen, ja syyttivät häntä rikoksesta, josta hengen menetys oli seurauksena, koskapa hän oli pettänyt kansaa. Tapaturman johdosta vaikeasti loukkaantuneena ja kykenemättömänä puolustautumaan syytetty makasi paareilla kuunnellen oikeuden käsittelyjä. Ystävät saivat puhua hänen puolestaan. Ei auttanut, että he muistuttivat Marathonin kunniakkaista päivistä — kansa selitti hänen joka tapauksessa olevan syyllisen. Muisto siitä, että hän kerran oli pelastanut Ateenan ja Kreikan vapauden, sai vaikutetuksi vain sen verran, että hän pääsi kuolemanrangaistuksesta. Sen sijaan hänet tuomittiin maksamaan 50:n talentin sakkosumma.[108] Vähän aikaa tuomionsa perästä Miltiades kuoli haavastaan.[109] Hänen poikansa Kimōn suoritti sitten sakot valtionrahastoon.

Eri lailla on jälkimaailma arvostellut Marathonin voittajan elämän viimeistä näytöstä. Ei näet tunneta riittävästi hänen rankaisuretkensä varsinaista laatua eikä syytä, miksi hän tuli lopettaneeksi Paroksen piirittämisen. Molempiin näihin kohtiin nähden ovat muinaisajan historiantutkijain tiedonannot ristiriitaisia. Näyttää siltä kuin Miltiades olisi saanut kansan ensi ihastuksessa asettamaan laivaston hänen käytettäväkseen, vaikk'ei hän ollut huolinut edes ilmoittaa, mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää. Hän olisi vain luvannut ateenalaisille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista yrityksen tuloksena. Mutta itse asiassa hän olisi käyttänyt mahtikeinoaan henkilökohtaisen kostonhimonsa tyydyttämiseksi erästä Paroksen johtavaa miestä vastaan, joka oli panetellut häntä Dareiokselle. Vanhat tyranninotteet olisivat siis päässeet hänessä vallalle voitonhuumauksessa.

Muutamat muinaisajan kirjailijat taas arvelevat hänen syynsä olleen oikeastaan sen, että hän antoi viekoitella itsensä lakkauttamaan Paroksen piirittämisen. Hän näet oli muka saanut päähänsä, että Datis oli tulossa saarta kohti vahvalla laivastollaan.

Toiset sitävastoin ovat sitä mieltä, että hän oli täysin viaton uhri ateenalaisten, pelolle, että tuo suuressa arvossa pidetty mies rupeaisi hirmuvaltiaaksi.

Uudempien historioitsijain teoksissa esiintyy sellaisia toistensa kanssa ristiriitaisia arvosteluita hänelle annetusta tuomiosta kuin: »Pahin ajateltavissa oleva puoluevihan tulos — häpeäpilkku Ateenalle» ja »Miltiades oli kieltämättä syyllinen. Täytyy muistaa, että ylpeyttä ja omapäisyyttä ateenalaiset aina pitivät yhteiskunnan pahimpina vihollisina, yhteiskunnan, jossa yksityisen tuli vain palvella kokonaisuutta. Kansalaisena olemista tässä mielessä Miltiades ei käsittänyt. Mutta kiitollisuus sotapäällikön aikaisemmista ansioista ei voinut oikeuttaa myöhempien rikkomusten rankaisemattomuutta.»

Ei tosin ole epäilemistäkään, että oikeudenkäynnin häntä vastaan aiheutti sekä loukattu kansallisylpeys että puoluekiihko ja henkilökohtainen kostonhimo, mutta syytöksen motiivit eivät todista mitään varsinaisesta syyllisyyskysymyksestä.

Nekin historioitsijat, joiden mielestä Miltiades on ollut enemmän tai vähemmän syyllinen, ovat antaneet kovan arvostelun ateenalaisista, kiittämättömästä kansasta. Mutta onko oikeutta antaa sellainen arvostelu? Olivatko ateenalaiset todellakin kiittämättömiä? Voiko vaatia, että valtiolle suuria palveluksia tehnyt mies saa kiitokseksi niistä rankaisematta tehdä myöhemmin laittomuuksia? Onko hänelle annettava palkinnoksi oikeus saada pettää se luottamus, jonka hän kerran on ansainnut maanmiestensä keskuudessa ja panna synnyinmaansa tarpeettomalle vaaralle alttiiksi?

»Mutta olisivathan ateenalaiset hänen erinomaisiin ansioihinsa nähden voineet ainakin antaa hänen päästä lievemmällä rangaistuksella, kuin hän muuten olisi ansainnut», väitetään. Niin he ehkä ovat tehneetkin. Eivät he tuominneet häntä muuhun kuin sakkoihin. Kenelläkäänhän ei ole oikeutta niinkuin Miltiades teki, väärinkäyttää kansansa rajatonta luottamusta ja antautumusta. Tämä tietenkin sanottuna edellyttäen, että ensin esitetty todennäköisyysolettama on oikea.

Marathoninvoittajan kohtalon syvä traagillisuus on kuitenkin vaikuttanut, että sekä vanhemmilla että uudemmilla kirjailijoilla on suorastaan ollut tarve vierittää syy toisen asianosaisen niskoille ja he ovat syntipukiksi silloin tehneet »huikentelevaisen ja kiittämättömän kansan.»

Mutta onko silloin syvennytty ajattelemaan, miltä on täytynyt tästä tuomitusta kansasta tuntua huomio, että se mies, jolle kansalaiset ovat runsaimmassa määrin tuhlanneet kiitosta ja luottamusta, oli väärinkäyttänyt heidän sokeata kiintymystään kelvottomaan tarkoitukseen?

»Tuntuu siltä», sanoo muuan historioitsija, »kuin se huimaava korkeus, johon kansa hurmauksissaan oli kohottanut Miltiadeen, olisi hänessä herättänyt ylpeyttä, joka on tukahduttanut sekä älyn että velvollisuudentunnon synnyinmaata kohtaan.» Liian äkkiä tapahtunut siirtyminen kauhutunnelmasta riemuun huumaannutti hänet siihen mielentilaan, joka kreikkalaisen siveysopin mukaan haastaa Nemesiksen[110] kostamaan. Maailmanhistoria tulee antamaan meille vielä monta sellaista esimerkkiä, miten vaikeaa on kuolevaisen ihmisen ylvästymättä kestää äkillistä menestystä; jokapäiväinen kokemuksemme osoittaa meille yhä useampia sellaisia tapauksia. Ei mikään kansa ole kuitenkaan niin epäluuloisesti kuin helleenit pitänyt silmällä suuria miehiään ja johtajiaan, etteivät he joutuisi siihen hybrikseen, ylpeyteen, josta jumalat rankaisevat. Mutta tietysti tämä jyrkän siveellinen periaate, kuten kaikki muu tässä matoisessa maailmassa, oli puoluehengen, kateellisuuden ja henkilökohtaisen kostonhimon pikkumaisten ja viheliäisten piirteiden sumentama.

Jotta kunnianhimoiset henkilöt saataisiin vast'edes estetyiksi väärinkäyttämästä asemaansa, otettiin käytäntöön vähän myöhemmin, kuin Miltiades oli tuomittu, Ateenalle ominainen laitos nimeltä ostrakismos. Se oli suunnattu kaikkia vastaan, joiden vain epäiltiin haluavan kohota tyranniksi. Jos sellaista epäluuloa jostakin henkilöstä oli olemassa, oli nimittäin pidettävä yleinen kansankokous, ja jokaisen kansalaisen tuli antaa pieni saviliuska (óstrakon), johon oli merkitty epäluulonalaisen nimi. Jos silloin 6 000 oli äänestänyt, täytyi sen miehen, jonka nimi oli useimmissa savitauluissa, kymmenen päivän kuluessa kymmeneksi vuodeksi jättää Attikan maa. Omaisuutensa hän kuitenkin sai pitää.

Tämän laitoksen piti siis antaa kansalle mahdollisuus karkoittaa maasta Peisistratoksen tai Hippiaan kaltaiset mahtavat miehet, jotka kotimaassa voisivat käydä hallitusmuodolle vaarallisiksi. Alussa ostrakismos toimikin siihen suuntaan, että yksinvaltaanpyrkijät joutuivat karkotetuksi maasta, mutta ajan oloon tämä laitos rappeutui muuttuen aseeksi puolueiden välisissä valtataisteluissa. Se puolue, jonka onnistui hankkia enemmistö kansankokouksessa, käytti nimittäin ostrakismosta vain välikappaleena riistääkseen vastapuolueelta sen johtajat.[111]

THERMOPYLAI JA SALAMIS.

Oli varmaa, että persialaisten tappio Marathonilla ei voinut jäädä kostoa vaille. Ei auttanut, että Dareioksen haudalla esitettiin »kilvelliset joonialaiset», s.o. saariston ja Kreikan mantereen helleenit, suurkuninkaan alamaisiksi samalla tavoin kuin Vähän-Aasian joonialaiset. Se oli sittenkin vain virallista valhetta — minkä kumosikin hänen poikansa ja seuraajansa Kserkseen sotaretki Kreikkaa vastaan, kun sen aloittamisen aika oli käsissä.

Se aika tuli vasta keväällä 480. Jollei valhetta, niin mielikuvitusta, vaikka kreikkalaiselta taholta, on sekin, että persialaiset kokonaista kymmenen vuotta olisivat valmistautuneet siihen. Niin mahtavia vastustajia olivat helleenit ainoastaan kreikkalaisten kiihkoisänmaallisten mielikuvituksessa tai mielikuvituskokeissa. Todellinen asianlaitahan oli, että tärkeämmät tehtävät sinä aikana olivat vaatineet suurkuninkaan huomion, m.m. Egyptin vaarallinen kapina, joka vasta Kserkseen onnistui saada selvitetyksi. Sitten hän sai niskoilleen Babylonian kapinan, jonka kukistaminen vei aikaa sekin. Vasta sen jälkeen Kserkseellä oli vapaat kädet ryhtyä tekemisiin Kreikan kanssa. Mutta nyt ei ollut kysymyksessä vain rankaisutoimenpide Eretriaa ja Ateenaa vastaan — nyt piti ratkaistaman koko helleenien kansan olemassaolo itsenäisenä kansana. Sillä Persian kuninkaalle oli selvinnyt, että Joonian omistuksen täytyi aina pysyä epäluotettavana, niin kauan kuin helleenien heimolaiset toisella puolen merta olivat valtiollisesti itsenäisiä.

Tulee muistaa sekin, että Persian kuningas tässä sotahankkeessa samoinkuin politiikassaan joonialaisia kohtaan edusti foinikialaistenkin kaupan etuja Kreikkalaisten kilpailijat merellä halusivat yhtä hartaasti kuin heidän vastustajansa mantereella murtaa kerrassaan helleenien kaiken itsenäisyyden.

Ei nyt tosin ollut kysymyksessä, kuten ennen aikaan ajateltiin, taistelu korkealla kannalla olevien länsimaalaisten ja idän barbaarilaumojen välillä, sillä todellisuudessa olivat Babylonian ikivanhan kulttuurin perijät ja Zarathustran korkealentoisten ajatusten kannattajat monessa suhteessa Lännen kansoja paljon edellä. Ja suuri osa parhainta, minkä helleenit saivat aikaan kulttuurinsa korkeimmilleen kohotessa, versoi kulttuurinsiemenistä, joita he olivat saaneet idästä. Mutta taistelu koski sitä, saisiko Kreikan kansa täysin vapaasti kehittää syntyperäisiä suuria ominaisuuksiaan vai muuttuisiko heidän maansa Persian satraappikunnaksi ja heidät itsensä itämaalaistutettaisiin vähitellen itämaisen maailmanvallan painostuksesta jääden henkistä itsenäisyyttä vaille. Persialaisten voitto olisi näet tiennyt sitä, että kreikkalaiset pakosta olisivat joutuneet samanlaisen pappisvallan alaisiksi kuin itämaan kansat ja että ajattelemisen vapaus siellä, kuten kaikkialla hierarkkisissa valtioissa, olisi kahlehdittu. Sentähden odotettavissa oleva voimainmittely tuli ratkaisevaksi koko länsimaiselle kulttuurille, ja suuren kreikkalaisen murhenäytelmänkirjoittajan Aiskhyloksen »Persialaiset»-nimisen draaman sanoilla: »Nyt on kysymyksessä kaikki» on vielä laajakantoisempi merkitys, kuin hän omasta puolestaan osasi aavistaakaan.

Tulemassa olevaa maailmanhistoriallista ratkaisua vastassa ei kuitenkaan suinkaan ollut yksimielinen Hellas, kansa, joka kaikin puolin olisi ollut suuren hetken mittainen. Täälläkin oli pikkusieluja, joiden aineelliset harrastukset olivat ankkuroituina mahtavaan Persian valtakuntaan. Toiset kannattivat yhteistä vaaraa vastaan varovaista puolueettomuuden politiikkaa, ja lopulta tietysti vanha piintynyt kilpailuhenki ja partikularismi teki mahdottomaksi helleeniläisen yhteisrintaman muodostumisen. Valtio sellainen kuin Argos ei tietenkään saattanut olla mukana. Eivät edes silloisenakaan hetkenä sen asukkaat saaneet syrjäytymään sparttalaisvihaansa. Vahingoniloisina odottelivat thebalaiset vaanien Ateenan perikatoa, ja thessalialaisetkin luopuivat yhteistoiminnasta ratkaisevan hetken tullessa. Turmiollista politiikkaa harjoitti vaikutusvaltainen Delphoin papistokin, jonka mielestä Persian valtakunnan voimat olivat ajan pitkään vastustamattomat ja joka toivoi saavansa suurenmoisia palkintoja pystyessään avustamaan suurkuninkaan voittoa. Se otti sepittääkseen mitä epätoivoisimpia oraakkelivastauksia lannistaakseen maanmiestensä luottamuksen. Sitä ihmeteltävämpää on, että helleenien enemmistö sittenkin säilytti rohkeutensa, niin kovin koetelluksi, niin kauhean vakavaksi kuin yleinen mieliala lopulta muuttuikin kaikkien niiden huhujen johdosta, joita oli liikkeellä persialaisten valtavista varusteista. Vain jumalat kykenivät auttamaan tästä hädästä!

Tämä usko ylläpitikin rohkeutta sparttalaisissa ja ateenalaisissa, joista Kreikan kohtalo silloin etupäässä riippui. Sellaisena hetkenä oli ilmenevä, mikä merkitys länsimaiselle kulttuurille oli sillä, että Spartta oli luotu vertaa vailla olevaksi sotilasvaltioksi. Se fyysillinen ja sotilaallinen voimavarasto, joka oli sinne yksinkertaisissa ja karkaisevissa olosuhteissa sukupolvien aikana kertynyt, tuli nyt helleenien henkiseksi selkärangaksi. Jos se olisi katkennut, niin yksin tein olisi loppunut kreikkalaisen kulttuurin vapaa kehittymismahdollisuus. Helleenit olisivat saaneet kaikkein onnellisimmassa tapauksessa näytellä monen silmissä kenties hyvinkin kunniakasta tehtävää ruvetessaan kulttuurinläheteiksi tai — ylenkatseellisemmin, mutta myöskin sattuvammin sanoen —»kulttuurinlannoittajiksi» kansalle, jonka ylivaltaa he syvästi inhosivat. Oman minänsä parhaimmasta puolesta olisi heidän joka tapauksessa ollut pakko luopua ja kieltäytyä.

Ateenalaisilla ei ollut luonnostaan ollenkaan samaa sotilashenkeä, ei ollenkaan samaa sotilaallista kuria kuin sparttalaisilla, mutta lähenevän vaaran tullessa he osoittivat samaa voimaa ja rohkeutta kuin kymmenen vuotta ennen tapahtuneessa ratkaisussa. Sen jälkeen kuin Miltiades oli saanut surullisen lopun, oli johto taas siirtynyt Themistokleen käsiin; ja hän oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen kansansa sotakuntoon. Hänen oli ostrakismosta ahkeraan käyttämällä onnistunut saada karkoitetuksi vaarallisimmat Persian ystävät ja Hippiaan suvun kannattajat. Toisestakin epämukavasta vastustajasta onnistui hänen ostrakismoksen avulla päästä eroon. Sillä miehellä ei kuitenkaan ollut maankavalluksellisia aikeita, vaan päinvastoin hän oli suuressa arvossa pidetty isänmaanrakkautensa ja rehellisyytensä vuoksi. Mutta kuten Miltiades tahtoi hänkin, kulkea toisia teitä kuin Themistokles, kun tuli kysymykseen puolustautuminen persialaisia vastaan, ja vastusti jyrkästi Themistokleen laivasto-ohjelmaa. Hänen nimensä oli Aristeídēs, historiassa tunnettu nimeltä »oikeamielinen»[112] jota ominaisuutta ateenalaiset pitivät sitä suuremmassa arvossa, kun tämän intohimoisen, huikentelevan kansan tuskin milloinkaan sopii sanoa sitä harrastaneen. Lahjottavuus oli tavallinen vika sekä Ateenan että Spartan johtomiehissä ja esiintyi usein Spartan kuninkaissakin. — Oikeamielisyydessä oli Aristeides saman verran Themistoklesta ylempänä, kuin hän oli kilpakumppaniaan lahjakkuudessa alempana.

Aristeides oli aivan yksinkertaisesti kreikkalaisen kansalaisen ihannetyyppi, omaa hyötyä pyytämätön ja vapaa henkilökohtaisesta kunnianhimosta, mies, joka päinvastoin kuin Miltiades ja Themistokles ei milloinkaan unohtanut ohjetta: »Kohtuus kaikessa!» Suurimmassa määrin miellyttävää oli. Aristeideessa kuitenkin se, että hän oli oikeamielinen, tahtomatta näyttää siltä.

Hänen maanpaostaan äänestettäessä kerrotaan sattuneen miehelle kuvaavan pienen välikohtauksen. Muuan maamies, joka itse ei osannut kirjoittaa, pyysi erästä lähellä seisovaa henkilöä kirjoittamaan hänen kiviliuskalleen nimen »Aristeides». »Mitä pahaa Aristeides on sinulle tehnyt?» kysyi mies, jolta hän pyysi apua. »Ei mitään», talonpoika vastasi, »mutta olen kyllästynyt kuulemaan häntä alinomaa sanottavan ’oikeamieliseksi'.» Silloin toinen kirjoitti Aristeideen nimen liuskalle ja ojensi sen talonpojalle uurnaan pantavaksi.

Onnellisesta sattumasta Themistokles oli saanut varoja lisätäkseen laivastoa paljon enemmän kuin muuten olisi ollut mahdollista. Attikan vuorikaivoksissa tavattiin nimittäin odottamatta runsaita hopeasuonia. Kun tarpeelliset valtion menot oli tyydytetty, piti vanhan tavan mukaan kaivostyöstä saatu ylijäämä jakaa tasan kaikkien Ateenan porvarien kesken. Nyt Themistokleen onnistui saada heidät tekemään se isänmaallinen uhraus, että he luopuivat osuudestaan, joka yksityiselle kuitenkin merkitsi vain taskurahoja, ja sen sijaan antoivat rahojen joutua laivaston hyväksi. Ainoastaan todella suuri valtiomies voi innostaa maanmiehiään sellaisiin uhrauksiin yhteiseksi hyväksi.

Themistokleen olisi kuitenkin ollut turhaa ruveta puhumaan kansan syville riveille Persiasta käsin uhkaavasta vaarasta. Se oli heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Sen sijaan hän viittasi läheisempään vaaraan, joka uhkasi kilpailevan naapurivaltion, Aiginan saaren taholta. Tämän pienen valtion hallussa oli näet koko helleenisen maailman mahtavin merivoima, sen jälkeen kuin Ateenan laivasto oli saanut rappeutua Peisistratoksen suvun kukistuttua ja kun persialaiset olivat hävittäneet joonialaisten merivallan. Aigina kukoistavine teollisuuksineen oli kauan ollut ateenalaisten silmätikkuna, mutta heidän yrityksensä musertaa vastustajansa oli päättynyt tappiota tuottavaan mieshukkaan. Nyt ateenalaiset olivat suojattomia aiginalaisten laivoja vastaan. Attikan rannikot olivat alttiina vihollislaivaston hävitysretkille. Mikä herjaus ja häpeä! Se ei saanut jatkua — sen asian Themistokles ainakin sai vakuutetuksi kansalaisilleen. Sitä tietä hän voitti yleisen mielipiteen laivasto-ohjelmansa puolelle. Mutta että täten pyrittiin torjumaan suurempaa vaaraa kuin Aiginasta uhkaava oli, ilmenee siitä, että laivasto, joka päätettiin rakentaa, oli paljon suurempi kuin sitä tehtävää varten olisi tarvittu. Sota Aiginaa vastaan oli Themistokleelle vain tarpeellinen tekosyy — vihollinen, jota vastaan hän varustautui, oli itse asiassa Persia.[113]

Ateenalaiset rakensivat nyt laivoja kaikin voimin, ja sodan syttyessä heillä oli noin kaksisataa ajanmukaista sotalaivaa. Sillä laivastolla he saivat maailmanhistorian tärkeimmän merivoiton.

Kun taistelu nyt alkoi sparttalaisten ja ateenalaisten yhteisvoimin ottaessa siihen osaa, pyrittiin Themistokleen strategisen suunnitelman mukaan ratkaisemaan asiat merellä, kun taas maajoukot pysyttelivät puolustuskannalla.

Suurkuningas, jonka kanssa Themistokleen oli miteltävä voimiaan, oli tunnettu kauneimmaksi ja kookkaimmaksi kaikista Persian miehistä. Ihmisenä hänessä kuitenkin oli suurenmoisiin ominaisuuksiin yhtyneinä heikkojakin luonteenpiirteitä.

Kserkses oli kolme vuotta perusteellisesti valmistellut surmaniskua Kreikalle. Edellisellä retkellään persialaiset olivat aliarvioineet kreikkalaisten vastustuskyvyn. Nyt he aikoivat saapua niin ylivoimaisin sotajoukoin, että epäonnistumisen täytyisi olla mahdotonta, vieläpä heidän pelkkä näkemisensä saattaisi kenties kreikkalaiset pelosta antautumaan. Johtaen sotajoukkoa, jonka vertaista maailma ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, suurkuningas lähti Sardeesta keväällä 480. Sitä ennen hän oli lähettänyt sanansaattajia Kreikkaan vaatimaan kaikilta valtioilta alistumisen merkiksi maata ja vettä.

Melkein kaikki saaret ja useat mannermaan kaupungit täyttivät suurkuninkaan vaatimuksen, mutta ateenalaiset ja sparttalaiset pitivät sitä herjauksena. Kerrotaan että sparttalaiset vastasivat lähettiläille: »Te saatte sekä vettä että maata» ja näin sanoen heittivät suurkuninkaan miehet kaivoon.[114] Tahallaan he täten auttamattomasti rikkoivat välit Persian kanssa, jotta epäröivätkin saataisiin mukaan.

Sotajoukko, jonka Kserkses nyt johti taisteluun, ei tosin noussut miljooniin, kuten kreikkalainen perimätieto kertoo.[115] Sellaisen armeijan tuominen Kreikkaan olisikin ollut aivan turhaa, sillä eihän siellä ollut sellaiselle väkijoukolle tarpeeksi toiminta-alaa eikä elatusmahdollisuuksia. Mutta 60—70 000 miestä heitä kyllä oli, ja olihan siinäkin jo sievoinen joukko. Lisäksi tuli laivasto, johon kerrotaan kuuluneen 1.000 laivaa.[116] Näin valtavan sotajoukon kuljettaminen meritse olisi ollut sula mahdottomuus, varsinkin kun suurin osa siitä oli ratsuväkeä — sen täytyi maitse marssia Kreikkaan ollen aina kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa laivaston kanssa.

Kun sotajoukko oli kokoontunut Aasian puoleiselle ylimenopaikalle ja laivasto täytti Hellespontoksen, tarkasti Kserkses väkensä istuen korkealla, valkeasta marmorista tehdyllä valtaistuimella, joka oli pystytetty eräälle kukkulalle. »Kun hän nyt», Herodotos kertoo, »näki koko Hellespontoksen laivojen pimittämänä ja kaikki rannat ja tasangot täynnä kansaa, hän ylisti itseään onnelliseksi. Mutta heti sen jälkeen hän vuodatti kyyneleitä. Kun häneltä kysyttiin syytä siihen, hän sanoi: 'Murhe valtasi mieleni, kun muistin, miten lyhyt ihmisen elämä kuitenkin on. Eihän sadan vuoden kuluttua kaikista näistä miehistä ole ainoatakaan jäljellä'.»

Kaikista kansoista, joita tässä sotajoukossa oli, Herodotos kertoo persialaisten muodostaneen armeijan parhaan ja komeavarusteisimman osan. »Päässä heillä oli pehmeä hattu, n.s. tiara, vartaloa peitti kirjava, hihallinen takki ja kalansuomuja muistuttava teräspanssari, jalassa oli housut. Aseina heillä oli pajuista palmikoidut pienet kilvet, joista riippui nuolikotelo, lyhyet keihäät, mutta suuret jouset ruokonuolineen ja vihdoin tikarit, jotka riippuivat vyössä oikean reiden kohdalla. Heidän asunsa loistavuutta lisäsi vielä kullan paljous. Heillä oli mukanaan jalkavaimonsa katetuissa vaunuissa sekä joukoittain hyvin varustettuja palvelijoita.[117]

Persialaisjoukon ytimenä oli kymmenentuhatta valiomiestä, joita sanottiin »kuolemattomiksi», syystä että jos joku heistä kuoli tai sairastui, valittiin heti toinen hänen tilalleen.

Joukkojen siirtämistä varten Aasiasta Eurooppaan Kserkses oli antanut rakentaa kaksi laivasiltaa Hellespontoksen yli. Mutta kun sillat olivat valmistuneet, puhkesi myrsky, joka hajoitti ne. »Silloin», Herodotos kertoo, »Kserkses julmistui ja määräsi, että Hellespontokselle oli annettava 300 ruoskaniskua lausuen nämä barbaariset ja jumalattomat sanat: 'Sinä karvas vesi, tämän rangaistuksen määrää sinulle herrasi, koska olet loukannut häntä. Ja kuningas Kserkses on kulkeva ylitsesi, tahdotpa tai et.' Samalla hän mestautti ne, jotka olivat johtaneet sillanrakennustöitä.» Koko kertomus on liian tarumainen voidakseen sisältää enemmän kuin hivenen historiallista totuutta, luultavasti vain sen, että Kserkses suuttui, kun sillat särkyivät. Ja sehän oli ainoastaan inhimillistä. — Myöhemmin sillat korjattiin, niin että koko armeija hevosineen ja kuormastoineen voi kulkea salmen yli.

Ruokatavaroiden ja sotatarpeiden saannin Kserkses oli turvannut perustamalla varastohuoneita sopiviin paikkoihin, etenkin Traakiaan ja Makedoniaan. Ja jotta laivaston ei tarvitsisi kulkea vaarallista kiertotietä myrskyille alttiin, kallioisen Athos-niemen ohitse, missä kaksitoista vuotta aikaisemmin 300 laivan suuruinen persialainen sotalaivasto oli tehnyt haaksirikon ja 20 000 ihmistä oli menettänyt henkensä, oli Kserkses pannut alulle jättiläismäisen työn aikoen kaivattaa kanavan niemen poikki.

Persialaisten vakaiset joukot vaelsivat yli Balkanin niemimaan kuin uhkaava lumivyöry.[118] Thermopylain solassa,[119] jonka kautta kulkee ainoa tie Thessalian tasangolta Keski-Kreikkaan, helleenit tahtoivat mahdollisimman kauan koettaa pidättää suurkuninkaan joukkoja. Oita-vuori suistuu täällä jyrkkänä syvyyteen, ja vuorenseinämän ja meren välinen sola oli siihen aikaan niin kapea, että parissa kohdassa edes kahdet vaunut eivät olisi voineet sivuuttaa toisiaan. Erään joen vuosituhansien aikana kokoaman lietteen vaikutuksesta sola on meidän päivinämme paljon leveämpi, ja paikka on kokonaan muuttanut muotoaan.

Tänne asettui nyt sparttalaisten kuningas Leōnidās noin 5 000 hopliitan kera — niistä 300 sparttalaista valiomiestä ja 1.000 perioikkia.[120] Idempänä, Euboian pohjoispäässä, piti Kreikan laivaston koota kaikki voimansa ratkaisevaan meritaisteluun.

Thermopylain luona kreikkalaisten onnistui kuuden päivän ajan ehkäistä vihollisen eteneminen. Saavuttuaan paikalle Kserkses lähetti Leonidaalle viestin kehoittaen kreikkalaisia luovuttamaan aseensa. »Tule ottamaan ne!» oli vastaus. Ja kun sparttalaisille kerrottiin persialaisia olevan niin paljon, että heidän nuolensa pimittäisivät auringon, muuan heistä sanoi: »Hyvä, silloin saamme taistella varjossa.» — Perimätieto kertoo Kserkseen odottaneen neljä päivää, että hänen sotalaumojensa näkeminen peloittaisi kreikkalaiset lähtemään solasta. Hän odotti kyllä enemmän laivaston saapumista voidakseen sillä uhata Thermopylain puolustajia selkäpuolelta ja pakottaakseen siten heidät peräytymään. Mutta kreikkalaisten laivasto teki persialaisille niin lujaa vastarintaa, että heidän ankaria tappioita kärsittyään täytyi peräytyä voimatta siis panna toimeen mitään mielenosoituksia Leonidaan selän takana. Silloin Kserkses päätti tehdä hyökkäyksen Thermopylain puolustajia vastaan, ennenkuin nämä olivat ehtineet saada apujoukkoja Peloponnesokselta. Herodotos sanoo: »Viidennen päivän koittaessa hän huomasi, että kreikkalaiset eivät olleet poistuneet, vaan olivat kyllin häpeämättömiä ja mielettömiä jäädäkseen paikoilleen. Silloin Kserkses vihoissaan lähetti meedialaiset ja elamilaiset heitä vastaan käskien ottaa helleenit vangiksi ja tuoda heidät elävinä hänen eteensä. Kun nyt meedialaiset ryntäsivät helleenejä vastaan, kaatui paljon meedialaisia, mutta toisia tulvi sijaan. Niin suuria tappioita kuin he kärsivätkin, he kuitenkaan eivät kyenneet pakottamaan helleenejä peräytymään. Silloin astuivat heidän sijaansa ne persialaiset, joita kuningas nimitti kuolemattomiksi, ja nyt arveltiin, että nämä helposti lopettaisivat leikin. Mutta heidän ei käynyt paremmin kuin meedialaisten joukon, sillä he taistelivat ahtaalla alalla ja heillä oli lyhyemmät keihäät kuin helleeneillä, joten heillä ei ollut mitään hyötyä ylivoimastaan.» Kserkseen kerrotaan levottomana heidän kohtalostaan kolme kertaa hypähtäneen pystyyn valtaistuimeltaan, jolla hän istui katsellen taistelua.

Se jatkui koko päivän ja vielä seuraavankin onnen ollessa persialaisille yhtä vastainen, he kun eivät voineet käyttää parasta asettaan, ratsuväkeä, ahtaassa vuorensolassa. Mutta silloin Kserkses sai käsiinsä kreikkalaisen kavaltajan, joka oli halukas neuvomaan viholliselle toisen tien, polun, joka kulki erään vuorensolan kautta Thermopylain länsipuolitse.[121] Hänen nimensä elää ainoastaan tahratakseen hänen muistonsa ikuisiksi ajoiksi kaiken maailman silmissä. Ephiáltēs oli tuon halveksittavista halveksittavimman nimi, miehen, joka kavalsi veljensä ja isänmaansa.[122]

Heti pimeän tullen muuan persialaisten osasto, johon kuului »kymmenentuhatta kuolematonta», alkoi kiivetä salaiselle solalle. Päivän sarastaessa he olivat ylhäällä solassa, jota vartioi tuhat Phokis-maakunnan miestä. Jyrkkää ja vaikeakulkuista vuoripolkua olisi ollut erinomaisen helppo puolustaa, mutta phokislaiset laiminlöivät velvollisuutensa. He antoivat yllättää itsensä nukkumassa ja pakenivat. Nyt Thermopylain uljaat puolustajat olivat tuhon omia, jos he jäivät paikoilleen, sillä persialaiset voivat hyökätä heidän kimppuunsa selkäpuolelta. Aamulla Leonidas sai vakoojiltaan varman tiedon, — jonka karkurit jo aikaisemmin olivat tuoneet —, että hänen kimppuunsa pian hyökättäisiin kahdelta taholta. Helleenit pitivät silloin sotaneuvottelun. Toiset tahtoivat jäädä paikoilleen, mutta toisten mielestä oli vältettävä turhaa verenvuodatusta. Lopputuloksena oli, että Leonidas sparttalaisineen yhdessä 1.100 boiotialaisen kanssa jäi paikoilleen muiden lähtiessä pois. Herodotos kertoo Leonidaan suorastaan käskeneen liittolaisiaan poistumaan paikalta huomatessaan heidän olevan haluttomia jatkamaan taistelua ja pitäen heidän uhraamistaan tarpeettomana.

Leonidaan oma pieni sparttalaisjoukko, jonka kimppuun hyökättiin sekä edestä että takaa, taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka uskollisena Spartan lain määräykselle, että se, joka jätti paikkansa taistelussa, menetti kunniansa. Solan valtaaminen tuotti persialaisillekin suunnattomia tappioita, ja täyttämällä velvollisuutensa miltei yli-inhimillisen urhoollisesti sparttalaiset ja heidän uskolliset sotatoverinsa eivät ainoastaan suojanneet pääjoukon paluumatkaa, vaan saivat myös siveellisen voiton, joka oli vertojaan vailla. Sparttalaiset pystyttivät kaatuneille maanmiehilleen muistopatsaan, jossa oli seuraava kirjoitus:

    »Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä,
    käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain.»
                                       (Reinin käännös.)

Kerrotaan, että Kserkses sotaretkensä alkuaikoina kerran keskusteli harvalukuisten kreikkalaisten puolustusmahdollisuuksista erään maanpaossa olevan Spartan kuninkaan kanssa, joka seurasi häntä. »Miten voisi», suurkuningas sanoi, »muutama tuhat miestä, jotka kaikki ovat itsenäisiä ja joita ei yhden ainoan miehen tahto hallitse, tehdä lainkaan vastarintaa minun mahtaville sotavoimilleni?» Toista olisi, jos kreikkalaisia kuten persialaisiakin hallitsisi yksi ainoa mies. »Silloin he häntä peläten esiintyisivät urhoollisempina kuin luonnostaan ovat, ja ruoska pakottaisi heidät hyökkäämään ylivoimaisia vihollisia vastaan.»

Tähän sparttalainen vastasi, että vaikka hänen omat maanmiehensä olivat vapaita, he kuitenkaan eivät olleet sitä joka suhteessa. »Heillä on hallitsija», hän sanoi, »jota he kunnioittavat enemmän kuin alamaisesi sinua. Ja tämä hallitsija kieltää heitä koskaan pakenemasta vihollista, tulkoon tämä kuinka suurin laumoin hyvänsä, ja käskee heidän pysyä paikallaan rivissä ja voittaa tai kuolla. Se hallitsija on laki.»[123]

Persialaisten vallattua Thermopylain solan koko Keski-Kreikka oli heille avoinna. Peloponnesoksen sotavoimat kokoontuivat Korinthoksen kannakselle koettaen vallituksia rakentamalla suojata niemimaataan. Kuultuaan sanoman Leonidaan tappiosta Kreikan laivasto lähti paikoiltaan Euboian luota antaen koko tämän seudun viholliselle alttiiksi, ja ateenalaiset jättivät koko Attikan persialaisten valtaan. Sotakelpoiset miehet astuivat Themistokleen käskystä laivoihin, jotka asettuivat Attikan ja Salamiin saaren väliseen poukamaan saaren länsipuolelle. Naisensa ja lapsensa ateenalaiset veivät Salamiin saarelle, Aiginaan ja Peloponnesokselle. Ateenalaisten laivoihin yhtyi osastoja Korinthoksesta ja muista merikaupungeista, niin että kreikkalaisten koko laivastoon, joka oli kokoontunut Salamiin luo, kuului 3—400 laivaa.

Themistokleen sanotaan käyttäneen hyväkseen Delphoin oraakkelin hämärää vastausta, että »puumuurit» pelastaisivat Ateenan. »Puisilla muureilla», hän sanoi, tarkoitettiin luonnollisesti laivastoa. Ja niin kerrotaan hänen saaneen aikaan sen, että hänen maanmiehensä koettivat saada sodan ratkaistuksi merellä.

Ateenalaisista tuntui kuitenkin karvaalta, kun he laivoista ja Salamiin
saarelta näkivät savun nousevan heidän hävitetyistä kodeistaan
Attikasta ja katselivat, miten vihollinen hävitti Ateenan ja sen
Akropoliin. Se oli kosto Sardeen palosta.

Themistokleen mielestä riippui nyt kaikki siitä, saataisiinko Ateenan vesille ankkuroinut Persian laivasto ryhtymään taisteluun Salamiin luona. Jos tämä ei onnistuisi, vaan viholliset sen sijaan alkaisivat hävittää Peloponnesoksen rannikoita, joutuisi sikäläinen väestö pakokauhun valtaan, Peloponnesoksen valtioliiton laivat kutsuttaisiin kotiin puolustamaan kukin omaa maataan, ja hajanainen Hellas joutuisi helposti persialaisten käsiin. Salamiin salmessa kreikkalaisilla sitävastoin olisi kaikki edut puolellaan, sillä Persian laivasto ei näillä ahtailla vesillä voisi hyötyä ylivoimastaan. Mutta kreikkalaisten laivojen päällystö oli jo joutunut ankaraan kiistaan siitä, pitäisikö heidän vielä pysytellä koolla Attikan rannikolla vaiko vetäytyä Peloponnesokselle.[124] Tässä epätoivoisessa tilanteessa Themistokles turvautui viekkauteen pakottaakseen maanmiehensä pysymään paikoillaan ja taistelemaan. Illalla hän lähetti luotettavan orjan Kserkseen luo viemään viestin, että Themistokles oli suurkuninkaan salainen ystävä ja sentähden neuvoi häntä heti hyökkäämään kreikkalaisten kimppuun. Sillä muuten nämä pakenisivat, ja Kserkses menettäisi tilaisuuden loistavan urotyön suorittamiseen. Jos persialaiset nyt hyökkäisivät, olisi heidän voittonsa aivan varma, kreikkalaiset näet olivat niin eripuraisia keskenään. »Sinä olet näkevä», kirjeen kirjoittaja vakuutti, »heidän taistelevan toisiaan vastaan eikä teitä vastaan.»

Silloin suurkuningas antoi laivastonsa yöllä saartaa kreikkalaiset.[125] Kreikkalaisten laivojen päällystölle toi siitä ensinnä tiedon Aristeides, Themistokleen vanha vastustaja, joka juuri oli saanut ateenalaisilta luvan palata maanpaosta. Hän souti yöllä salaa persialaisten laivojen ohi päästäkseen ottamaan osaa taisteluun isänmaansa puolesta. Nyt hän ojensi entiselle vihamiehelleen kätensä sanoen: »Meidän molempien tulee nyt ennen muita kilpailla isänmaan pelastamisesta.»

Kun helleenien nyt oli valittava voitto tai kuolema, he taistelivat loistavan sankarillisesti kotilietensä, vaimojensa ja lastensa puolesta. Taistelua kesti varhaisesta aamusta yön pimeyteen. Persialaisetkin ottelivat kuolemaa halveksien, sillä kuten Herodotos sanoo, »kukin koetti nyt parhaansa peläten kuningasta, jonka katse heidän mielestään oli kohdistunut jokaiseen yksityiseen mieheen.» Hän oli antanut asettaa valtaistuimensa vuorelle vastapäätä Salamista, lahden kapeimmalle kohdalle, ja katseli sieltä taistelua. »Ja aina kuin hän näki jonkun väestään suorittavan jonkin urotyön taistelussa, hän kysyi, kuka se oli, ja kirjurit merkitsivät silloin muistiin laivan päällikön nimen ynnä hänen isänsä nimen ja hänen kaupunkinsa nimen.»

Mutta persialaisilta puuttui yhteistuntoa ja määrätietoisuutta, kun taas kreikkalaiset yhteistoimin pyrkivät samaan taktilliseen päämäärään, nimittäin saartamaan sivustoillaan persialaisten laivat, puristamaan ne yhteen ja riistämään niiltä liikuntavapauden. Tämä onnistuikin. Pian syntyi Persian laivaston keskuudessa auttamaton sekasorto. Laivat tungeskelivat toisiaan ja tuottivat toisilleen enemmän vahinkoa kuin itse vihollinenkaan kykeni aikaansaamaan. Koko salmen peittivät hylkyjen kappaleet ja ruumiit, ja vasta yön pimeys lopetti tuon kauhistavan hävityksen. Persialaiset olivat silloin menettäneet puolet laivastostaan. Mieshukka oli heidän puolellaan myös suunnattoman paljon suurempi kuin kreikkalaisten, sillä persialaiset eivät osanneet uida, vaan hukkuivat joukoittain, sitä mukaa kuin laivat joutuivat hylyiksi, kun sitävastoin helleenit vastaavassa tilanteessa enimmäkseen uivat Salamiin saarelle.

Kserkseen kerran niin mahtavan merivoiman jäännökset peräytyivät. Ateenalaiset olivat saaneet voiton, joka oli maailmanhistorian uljaimpia. »Helleenit olivat oppineet», käyttääksemme Plutarkhoksen sanoja, »että kun oli tosi kyseessä, ei laivojen paljouden eikä komeuden eikä loistavien keulakuvien eikä kerskailevien sotahuutojen eikä barbaaristen sotalaulujen tarvinnut herättää pelkoa miehissä, jotka osaavat taistella ja uskaltavat otella elämästä ja kuolemasta.» Nyt kävi selville, miten oikein Themistokles oli arvioinut tilanteen tehdessään maanmiehistään meriväkeä eikä hopliittoja. Nyt ei kukaan enää moittinut sitä, että hän oli »riistänyt kansalaisiltaan keihään ja kilven ja alentanut heidät soutajan tuhdolle ja airoihin.» Salamiin luona länsimaitten vapaa henki oli osoittautunut voimakkaammaksi kuin idän yksinvaltiaan mahtikäskyllä komennetut laumat.

Jos kreikkalaiset nyt olisivat noudattaneet Themistokleen neuvoa ja heti siirtäneet sodankäynnin Aasian puolelle purjehtimalla sinne voittoisalla laivastollaan ja kutsumalla kreikkalaiset siirtokunnat aseisiin suurkuningasta vastaan, niin Kserkseen olisi vallannut pelko, että hänen maajoukkonsa paluutie katkaistaisiin, ja hänen olisi täytynyt mahdollisimman kiireesti poistaa joukkonsa Kreikasta. Koko hänen Kreikan-retkensä olisi päättynyt siihen.

Mutta Sparttaa merentakaiset sotaretket eivät milloinkaan olleet miellyttäneet. Se pelkäsi Peloponnesoksen joutuvan turvattomaksi, jos Kreikan laivasto lähtisi pois kotimaasta, ja vastusti ehdotusta. Siten sparttalaiset saivat vastuulleen sen, että helleenien vielä seuraavana vuonna oli käytävä verinen taistelu omassa maassaan. Mutta toiselta puolen juuri he siellä myöskin ratkaisivat asian. Kserkses tosin lähti pois vieden mukanaan osan armeijaansa samaa tietä kuin oli tuonutkin, mutta pääjoukon hän antoi vävynsä Mardonioksen johdolla jäädä Kreikkaan ja talvehtia Thessaliassa ryhtyäkseen sieltä käsin uuteen hyökkäykseen seuraavana keväänä. Autioon Attikaan joukot tietenkään eivät voineet jäädä. Ne joukot, jotka paluumatkalla seurasivat Kserksestä, nääntyivät suureksi osaksi nälkään ja tauteihin. Sotilaat kärsivät niin suurta elintarpeiden puutetta, että he repivät maasta ruohoa ja puista kaarnaa ja lehtiä vaimentaakseen nälän tuskia. — Kun suurkuningas tuli Hellespontokselle, hän havaitsi, että syysmyrskyt olivat hävittäneet sillat. Mutta laivasto oli täällä häntä vastassa ja kuljetti joukot salmen yli.

Persialaiset olivat tosin kärsineet tuntuvia tappioita, mutta niillä suunnattomilla varoilla, jotka suurkuninkaalla oli käytettävinään, niiden korvaaminen tuskin lienee ollut vaikeata. Hänen laivastonsa oli vieläkin lukumäärältään ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin kreikkalaisten. Ja siihen tulokseen hän oli päässyt, että Kreikka oli valloitettu aina Korinthoksen kannasta myöten. Persian armeija oli saanut toiminnan tukikohdan ja boiotialaiset ja thessalialaiset olivat sen liittolaisia. Oli niin ollen inhimillisesti katsoen ilmeisesti vain ajan kysymys, milloin tuo pieni jäljellä oleva osa, Peloponnesos, myöskin joutuisi persialaisten valtaan.

Kserkses itse vietti talven Sardeessa, osaksi jottei olisi liian kaukana sotanäyttämöltä, osaksi voidakseen pitää silmällä joonialaisia, niin etteivät he enää nousisi kapinaan.

PLATAIA JA MYKALE.

Keväällä 479 Attikan kansa jälleen joutui kokemaan sodan kauhuja, kun Mardonios teki uuden hävitysretken maahan. Toisen kerran asukkaitten täytyi jättää maansa autioksi ja etsiä turvaa Salamiista. Mutta viimeiseen saakka Mardonios tarjoutui säilyttämään ateenalaisten itsenäisyyden, jos he suostuisivat tekemään liiton persialaisten kanssa. Hän nimittäin tarvitsi ateenalaisten laivastoa peloponnesolaisia vastaan. Mutta vain yksi ainoa Ateenan neuvoston jäsen puolsi sovintoa persialaisten kanssa. Ja hänet katkeroitunut kansanjoukko löi heti kuoliaaksi. »Niin käyköön jokaisen maankavaltajan!» oli ajatus. Ateenalaisten isänmaallinen uhma oli muuttunut intohimoksi, raivoksi.

Kun Mardonioksen kaikki rauhantarjoukset torjuttiin, polttivat persialaiset Ateenan toistamiseen.

Mutta vain hädin tuskin ateenalaisten onnistui saada sparttalaiset jättämään asemansa Korinthoksen kannaksella. Vasta heidän uhatessaan muussa tapauksessa käyttää hyväkseen Mardonioksen rauhantarjousta sparttalaiset vihdoin taipuivat lähettämään apujoukon Attikaan. Siihen liittyi joukkoja useista muista Peloponnesoksen valtioista. Sparttalaisille oli vihdoinkin valjennut, että jos Ateena liittyisi persialaisiin, he itse olisivat hukassa. Sillä Ateenan laivaston avulla Mardonios voisi laskea maihin joukkoja mihin hyvänsä Peloponnesokselle, ja silloin Korinthoksen kannaksen linnoitukset olisivat vailla merkitystä.

Kuullessaan huhun peloponnesolaisen armeijan tulosta persialaiset peräytyivät länteen päin Boiotiaan. He pysähtyivät Plataian luo, missä maasto tarjosi heidän ratsuväelleen edullisen taistelupaikan. Kreikkalaisia johti Spartan kuningas Pausanias. Hän osoittautui olevan oivallinen sotapäällikkö, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, niin uhkaavalta, jopa suorastaan epätoivoiselta kuin tilanne näyttikin. Luvultaan kreikkalaisia lienee ollut suunnilleen saman verran kuin persialaisia[126], mutta arveluttavaa oli, ettei heillä ollut juuri ollenkaan ratsuväkeä, kun sitävastoin vihollisella tämä aselaji oli erinomaisesti edustettuna. Persian ratsuväen taitavasti suunniteltu ja tarmokkaasti suoritettu liikehtiminen taistelun alussa riitti horjuttamaan kreikkalaisten rintamaa. Ja sitä välttämättömästi seuranneen peräytymisen aikana syntyi hajaannusta kreikkalaisten keskustassa, jossa oli pikkuvaltioiden joukkoja. Etevä saksalainen sotahistorioitsija Kromayer sanoo tilanteesta tällä hetkellä: »Ratkaiseva käänne oli alkanut. Jos kertomuksemme tässä olisi katkennut eikä olisi mitään lähteitä, jotka kertovat lopputuloksesta, ei yksikään sotilashenkilö uskaltaisi ennustaa onnellista ratkaisua.»

Tällä hetkellä kreikkalaisille oli onneksi, että sparttalaiset olivat oikeata sotilassäätyä, joka lapsesta saakka oli harjaantunut sotaan kuin ammattiinsa eikä tuntenut pakokauhua. Sitä ei myöskään heidän ylipäällikkönsä tuntenut. Hän antaa keskustan livistää tiehensä. Tosin häneltä nyt on katkennut yhteys ateenalaisten kanssa, jotka muodostavat toisen sivustan, ja hän on yksinään persialaisia vastassa armeijan kolmannen osan kanssa; mutta tämän kolmanneksen muodostavat hänen omat sparttalaisensa, ja heidän keskellään hän tuntee olevansa kuin kotonaan. Sparttalaisineen hän taistelee, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kevytaseisten aasialaisten hyökkäykset kimmahtavat voimattomina takaisin panssaroitujen hopliittain järkähtämättömästi suljetuista riveistä, ja yrittäessään palauttaa miehiään järjestykseen Mardonios itse kaatuu. — Hänen kuolemansa merkitsi persialaisille pakoon lähtöä.[127] Hänen armeijansa jäännökset pelastuivat Aasian puolelle.

Voittajia odotti persialaisten leirissä suunnattoman runsas saalis. Pausanias antoi tuoda sieltä kasoittain kultaisia ja hopeisia astioita ja koruja niille Kreikan valtioille jaettaviksi, jotka olivat ottaneet osaa puolustukseen. Suurin oli kuitenkin ylipäällikön oma osuus.

Kreikkalaisille oli onneksi, että thessalialaiset, joilla oli oivallinen ratsuväki, eivät osoittaneet taistelussa mainittavaa tarmoa, vaan odottivat karsain silmin, miten se päättyisi ilman heitä. Thebalaisten sitävastoin kerrotaan kiivaasti taistelleen vanhoja kilpailijoitaan ateenalaisia vastaan. Arvokkaimman osuutensa taisteluun ateenalaiset kuitenkin suorittivat, kun olivat ajaneet thebalaiset pakoon valloittaessaan persialaisten linnoitetun leirin.

»Keihään ja jousen välinen taistelu», kuten suuri kreikkalainen murhenäytelmänkirjoittaja Aiskhylos persialaissotia nimittää, oli nyt ratkaistu. Helleenit saattoivat hengähtää helpotuksesta: heidän maansa oli pelastunut idän vaaralta. Kesti kaksi vuosisataa, ennenkuin vieras vihollinen taas polki Kreikan maaperää. Plataian voitto oli ratkaiseva. Kuitenkaan sitä ei ollut saanut yksimielinen Hellas, vaan ainoastaan kaksi sen voimakkainta valtiota yhdessä muutamien pienimpien kanssa.

Useita kertoja tämän sodan aikana kreikkalaisten pelastuminen uhkaavasta onnettomuudesta oli ollut hiuskarvan varassa. Nykyjään on mahdotonta enää päätellä, miten suuri osuus onnellisilla sattumilla oli Salamiin taistelussa; mutta se ainakin on varmaa, että ilman Themistoklesta eivät kreikkalaiset olisi siellä voittaneet. Ja Plataian luona kreikkalaisten keskusta käyttäytyi sillä tavoin, että oli erittäin epäilyttävää, miten siellä kävisi. Siitä olisi helposti voinut tulla helleeneille musertava tappio, ja siinä tapauksessa sota olisi, edellisistä voitoista huolimatta, ollut ratkaistu aivan päinvastaiseen suuntaan. Niin sekoittuu täällä kuten kaikessa ihmistyössä suuruus ja pienuus, ja Platon on täydellä syyllä voinut sanoa, että »ihailluissa persialaissodissa on tapahtunut paljon sellaista, joka tuskin koituu kreikkalaisille kunniaksi.» Mutta oikeastaan on sitäkin ihmeellisempää, että tämä pienen köyhän kansan ja idän suunnattomien rikkauksien välinen voimainmittely päättyi, niinkuin se todellisuudessa päättyi. Ainoana selityksenä on lopultakin se, että kreikkalaisten suurempi sotataito perustui heidän siveelliseen ylemmyyteensä. Heillä oli oikeus puolellaan ja he taistelivat varmoina siitä ja epätoivon vimmalla kotinsa ja kontunsa puolesta, niinkuin vapaan kansalaisen tuleekin tehdä, ja pelastaakseen sivistyksen, jolla oli elämisenoikeus, joutumasta orjanmielisten palkkajoukkojen poljettavaksi.

Pian sen jälkeen Hellaaseen saapui uusi ilosanoma: Persian laivaston jäännökset olivat tuhoutuneet Mykálēn niemimaan kohdalla Samos-saaren edustalla. Plataian taistelua seurannut voitonriemu oli heti vallannut erään kreikkalaisen laivasto-osaston päällystön, joka oli ankkurissa Delos-saaren luona vartioimassa ja suojelemassa Kykladeja persialaisten laivastolta. Urotöitä kaivaten kreikkalaiset purjehtivat Samos-saarelle, minne Persian laivasto oli sijoittunut yhdessä Mykalen niemellä majailevan maasotajoukon kanssa pitääkseen silmällä joonialaisia, joita epäiltiin kapinahankkeista.

Persialaiset tunsivat nyt kuitenkin sellaista kauhua Salamiin voittajia kohtaan, etteivät uskaltaneet kohdata heitä merellä, vaikka heidän laivastonsa oli lähes kolme kertaa niin suuri kuin kreikkalaisten. Pelastaakseen laivansa he ryhtyivät toimenpiteeseen, joka tuskin lienee merimiesten tapaista, nimittäin vetivät laivansa maihin Mykalen rannalle ja ympäröivät ne lujalla vallituksella. Tämän laivaleirin ympärille asettui heidän maa-armeijansa. Mutta helleenit eivät vähästä säikähtäneet. Rohkeasti he astuivat maihin ja tekivät hyökkäyksen vihollisleiriin; ja kun persialaiset näkivät, että kaikki oli hukassa, sytyttivät he tuleen jäännökset uljaasta laivastostaan, joka kerran lähetettiin kukistamaan Kreikkaa.[128] Senjälkeen he itse pelastuivat pakenemalla. Tämän kerrotaan tapahtuneen samana päivänä kuin Plataian taistelu. Varmaankin se sentään sattui vähän myöhemmin. Yritys oli samansuuntainen kuin Themistokleen aikeet vuotta aikaisemmin. Sillä oli myöskin sama vaikutus, kuin hän oli arvellut. Mykalen voitosta näet joonialaiset saivat aiheen nousta kapinaan. Ja nyt emämaa ryhtyi yhteistoimintaan siirtokuntien kanssa. Täten helleenien taistelu persialaisia vastaan muuttui puolustussodasta hyökkäyssodaksi.

LÄNSIHELLEENIEN VAPAUSTAISTELUT.

Sisilian kreikkalaiset eivät olleet ottaneet osaa heimolaistensa taisteluun persialaisia vastaan, mutta heillä oli itsellään itämainen vihollinen, jota vastaan heidän täytyi puolustaa hellenismiä ja omaa itsenäisyyttään, nimittäin seemiläiset karthagolaiset. Nämä kävivät entistä vaarallisemmiksi, kun he näihin aikoihin tekivät liiton etruskien kanssa, jotka silloin olivat Italian voimakkain sekä maa- että merivalta. Liiton tarkoituksena oli vastustaa kreikkalaisia kauppakilpailijoita läntisellä Välimerellä.

Sen sijaan, että olisivat yhteisvoimin vastustaneet yhteistä vihollistaan, suuri osa Sisilian, kuten emämaankin, kreikkalaisista yhdyskunnista oli tukkanuottasilla keskenään. Sellaisten pikkukahakkain tuloksia oli esim. kukoistavan Sybariksen hävitys.

Sisiliassa sopu kuitenkin aikaa myöten parani, mutta se ei johtunut helleenien hyvästä tahdosta, vaan siitä, että voimakkaat tyrannit anastivat valtaansa useimmat saaren kreikkalaisista siirtokunnista. Siihen aikaan, jolloin Kreikan emämaa kävi vapaustaisteluaan persialaisia vastaan, oli valta jakautunut etupäässä kahden tyrannin kesken, joista toinen oli Syrakusan tyranni Gelōn, toinen hänen appensa Thērōn Akragaasta. Gelon oli erinomaisen tarmokas mies, etevä sotapäällikköjä olojen järjestelijä, mutta häikäilemätön ja mielivaltainen, kuten vain sisilialainen tyranni saattoi olla. Kaikki esteet, joita hänen tielleen osui, tallasi hän maahan.

Himérassa saaren pohjoisrannikolla oli myös muuan tyranni. Kun Theron karkoitti hänet maanpakoon, ei häntä vähääkään arveluttanut pyytää apua karthagolaisilta, jotka olivat kreikkalaisten verivihollisia. Nämä käyttivät ihastuneina hyväkseen tilaisuutta päästä sekaantumaan kilpailijainsa keskinäisiin riitaisuuksiin ja lähettivät Himeraa piirittämään voimakkaan sotajoukon päällikkönsä Hamilkarin johdolla, joka oli karthagolaisen sotalaitoksen luoja. Mutta silloin Gelon riensi appensa avuksi ja tuotti Karthagon armeijalle musertavan tappion Himeran luona samana vuonna — kansan suussa säilyneitten tietojen mukaan samana päivänäkin — kuin Salamiin taistelu.[129] Hamilkarin kerrotaan koko taistelun ajan uhranneen jumalille eläimiä, ja kun hänen sotajoukkonsa lähti pakoon, kerrotaan hänen itsensä heittäytyneen uhrituleen.

Saadessaan tiedon tappiosta karthagolaiset lähettivät heti sanansaattajia Syrakusaan hieromaan rauhaa. He näet pelkäsivät, että Gelon muuten ahdistaisi heitä heidän omalla alueellaan. Gelonille oli myöskin edullista solmia rauha karthagolaisten kanssa, koska Kreikassa käyty suuri taistelu oli vielä ratkaisematta. Hän myönsikin heille rauhan 2 000 hopeatalentin suuruista vahingonkorvausta vastaan.[130]

Kuuden vuoden kuluttua sisilialaisten ja etruskien välillä käytiin yhtä ratkaiseva meritaistelu Kýmēn[131] luona. Se päättyi etruskien merivoiman täydelliseen häviöön.[132] Syrakusaa voitiin nyt pitää Tyrrhenanmeren valtiaana, niinkuin Ateena hallitsi Aigeianmerta.

Nämä tapaukset masensivat karthagolaisia niin suuresti, että he vasta pari miespolvea myöhemmin uskalsivat uudelleen ryhtyä hyökkäyspolitiikkaan kreikkalaisia vastaan. Kymen taistelulla oli se maailmanhistoriallinen merkitys, että se ratkaisevasti vapautti latinalaiset etruskeista ja laski siten Rooman valta-aseman varsinaisen perustuksen.

Näin oli helleeninen sivistys sekä idässä että lännessä taistellen vapautunut itämaisesta kulttuurista.

Thukydides, Historie, overset og oplyst ved Anmærkninger av M.Cl.
Gertz. (On myös Hårdhin suomennos »Peloponneesolais-sota».)

Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst im Rahmen der politischen
Geschichte: nid. I.

H. Droysen, Heerwesen und Kriegsführung der Griechen (Laajat kirjallisuusviitteet).

Johannes Kromayer, Antike Schlachlfelder: nid. IV (Laajat kirjallisuusluettelot).

Max Duncker, Die Schlacht von Marathon (Heinrich von Sybelin julkaisemassa »Historische Zeitschriftissä» 1881).

Thomas Lenschau, Zur Geschichte Ioniens (Klio. Beiträge zur alter
Geschichte herausg. von C.F. Lehmann-Haupt und E. Kornemann: nid. XIII).

HELLEENIT RYHTYVÄT HYÖKKÄÄMÄÄN PERSIALAISIA VASTAAN ATEENAN HEGEMONIAN AIKANA.

ATTIKALAIS-DELOLAINEN LIITTO.

Uskomaton seikka oli tapahtunut: helleenien pieni kansakunta — vieläpä itse asiassa vain murto-osa siitä — oli voitokkaasti torjunut sekä maailmaahallitsevan suurkuninkaan että mahtavien karthagolaisten hyökkäykset. Vapaa kansalaishenki oli loistavasti kestänyt vaikeimman kaikista koetuksista sparttalaisten rautaisen kurin sekä etevien valtiomiesten ja sotapäälliköitten johdolla. Ylpeä tietoisuus urotöitten suorittamisesta, joiden vertaisia maailma ei ollut nähnyt sankariajan päivistä lähtien, elähdytti kaikkia taisteluun osaaottaneita kreikkalaisia. Helleenien kansakunta oli taistellut itselleen ensimmäisen sijan kaikkien maan kansojen joukossa. Kreikan aseisiin ja Kreikan politiikkaan perustui nyt maailmanhistorian kehitys.

Vasta suuri vaara, jonka kreikkalaiset nyt olivat kokeneet, opetti heitä oikein arvioimaan niitä aarteita, jotka he olivat olleet vähällä menettää: vapauttaan ja kansalaisoikeuttaan. Niistä he eivät enää olisi luopuneet mistään hinnasta. Kaikille helleenien nimeä kantaville oli äkkiä täysin tietoisesti selvinnyt länsimaisen ja itämaisen sivistyksen välinen vastakohta.

Vapaussotien voitokasta ratkaisua seurasi voimakas kreikkalainen kansallistunto, itämaihin nähden ylemmyydentunne, joka ilmeni helleenien ja »barbaarien» välisenä jyrkkänä vastakohtana. Mutta menestys ei kuitenkaan kyennyt luomaan yksimielistä Hellasta; päinvastoin se lisäsi Kreikan valtioiden eripuraisuutta. Aikaisemmin Spartta oli ollut Hellaan mahtavin valta; mutta persialaissotien voitoista koitui yhtä suuri kunnia Ateenalle tai oikeastaan Ateenan johtaville valtiomiehille Miltiadeelle ja Themistokleelle. Sen vuoksi Ateenan ja Spartan välille syntyi Kreikan hegemoniasta kilpailu, joka koitui kohtalokkaaksi kaikille sen kansoille. Tämä vastakohta alkoi ilmetä heti Mykalen taistelun jälkeen. Voitto houkutteli joonialaiset vapautumaan persialaisten ylivallasta. Ateenalaiset olivat silloin heidän luonnollisia auttajiaan, ja heidän kanssaan joonialaiset myös tekivät liiton. Ateenalle ja Kreikan muille merenkulkua harjoittaville kaupungeille oli mitä tärkeintä persialaisten karkoittaminen Aigeianmereltä ja Bosporoksen herruuden saavuttaminen, sillä sitä kautta päästiin Mustan meren rantojen viljavalle kauppa-alueelle. Sitävastoin ei tullut kysymykseenkään, että sparttalaiset, joilla itsellään ei ollut mitään laivastoa, olisivat auttaneet joonialaisia. Peloponnesoksen liiton laivastoa, joka vuonna 478 purjehti Vähään-Aasiaan, tosin ohjasi Pausanias, mutta useimmat laivat tulivat Ateenasta ja olivat lähinnä Aristeideen päällikkyyden alaisia.

Pausanias oli Plataian voiton jälkeen lähinnä Themistoklesta Kreikan ylistetyin mies. Uudet voitot ja valloitukset vahvistivat nyt hänen mainettaan, mutta lisäsivät myöskin hänen itsetuntoaan. Hänen suurin urotekonsa oli voimakkaan Bysantionin, Mustan meren avaimen, valloitus, jolloin hän myös lopetti persialaisten vallan Bosporoksessa.

Mutta vapauttaja oli muuttumaisillaan kavaltajaksi. Hillittömänä ja intohimoisena hänen oli ajan pitkään vaikea mukautua sparttalaiseen pakkoon. Kotoinen yksinkertaisuus ja niukkuus ei häntä myöskään miellyttänyt, kun hän oli nähnyt Persian suurmiesten loiston ja ylellisyyden. Niin hänen mieleensä johtui ajatus pyrkiä persialaisten avulla Kreikan itsevaltiaaksi. Tosin hän silloin alenisi kuninkaasta satraapiksi, mutta miten paljon vapaampaa olikaan persialaisen satraapin elämä kuin kuninkaan, joka aina oli pikkumaisten eforien silmälläpidon alaisena! Riistettyään persialaisilta Bysantionin hän toteutti salaiset tuumansa. Thukydidēs kertoo hänen kirjoittaneen suurkuninkaalle kirjeen pyytäen erästä tämän tyttäristä puolisokseen palkaksi siitä, että hän tekisi koko Kreikan Persian alusmaaksi.[133]

Kserkseen kerrotaan ihastuneen ja heti lähettäneen erään uskotuista miehistään neuvottelemaan Pausaniaan kanssa. Tämä vei mukanaan kirjeen, jossa suurkuningas vakuutti Pausaniaalle ikuista kiitollisuuttaan ja lupasi antaa hänelle avustukseksi rahaa ja sotajoukkoja, joita hän saattoi tarvita suunnitelmiensa toteuttamiseksi.

Tämän kirjeen saatuaan Pausaniaan ylpeys ylitti kaikki rajat. Hän alkoi käyttää itämaista pukua, esiintyi kuin ainakin persialainen satraappi ja alkoi viettää hurjaa elämää. Spartan liittolaisia hän loukkasi vallanhimollaan ja laittomuuksillaan. Heidän päälliköltään hän puhutteli aina tuikealla komentoäänellä eikä hän arkaillut rangaista heidän sotilaitaan ruoskalla, kun nämä eivät olleet herroille sparttalaisille kyllin nöyriä ja alistuvaisia. Tältä taustalta Aristeideen inhimillinen ja oikeamielinen esiintyminen herättää sitäkin suurempaa myötätuntoa. Tämä mies oli kiireestä kantapäähän yksinkertainen kansalainen toisten kansalaisten joukossa. Ja mieleltään yhtä kansanomaiseksi Aristeides kasvatti päällikkötoverinsa, nuoren Kimōnin, Miltiadeen pojan, joka oli ritarillisen miehen perikuva, kaikille ystävällinen ja hyvänsuopa. Seurauksena oli, että joonialaiset vihdoin julkisesti nousivat kapinaan sparttalaista amiraalia vastaan ja tarjoutuivat sen sijaan Aristeideen ja Kimonin päällikkyyden alaisiksi.

Kun hallitus kotona Spartassa kuuli, millaisia rettelöitä Pausanias oli saanut aikaan, kutsuttiin hänet kiireesti kotiin ja laivastoon lähetettiin toinen ylipäällikkö. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Pausaniaan kopeuden lisäksi myöskin sparttalaisten jäykkä sotilaallisuus vaikutti vastenmielisesti Aasian vilkkaisiin ja sivistyksen hienostamiin helleeneihin. Koko joonialaisen saarimaailman ja Traakian vapautettujen kreikkalaisten kaupunkien edustajat kääntyivät ateenalaisten puoleen tarjoten heille hegemoniaa. Ateenalaiset tarttuivat ihastuneina ojennettuun käteen ja perustivat yhdessä joonialaisten kanssa attikalais-delolaisen meriliiton, jonka tarkoituksena oli ateenalaisten johdolla vapauttaa Vähän-Aasian kreikkalaiset persialaisten ikeestä. Uuteen liittoon kuuluivat pian melkein kaikki Aigeianmeren rannikoilla ja saarilla sijaitsevat kaupungit, siis suuri yhtenäinen liikennealue. Se oli saanut nimensä Dēlos-saaresta, jonka vanha Apollonin temppeli oli joonialaisten keskus.[134] Tässä pyhäkössä pidettiin nyt liittopäivien yhteiset neuvottelut liiton asioista. Siellä säilytettiin myöskin Ateenan hoidettavana olevaa liiton sotarahastoa. Se kertyi vuotuisista veroista, joita niiden valtioiden oli maksettava, jotka eivät halunneet avustaa liiton laivastoa laivoilla ja miehistöllä. Nämä verot nousivat noin 25 miljoonaan markkaan meidän nykyisessä rahassamme. Se oli valtava summa siihen aikaan. Mutta niinpä muukalaisten herruus olikin ollut joonialaisille opettavainen koulu. Se oli opettanut tällekin yksilölliselle kansalle, että vapaus voi säilyä vain yksimielisyyden ja uhrauksien avulla.

Sparttalaiset osasivat näennäisesti säilyttää mielen» malttinsa huonosta onnestaan huolimatta. He kutsuivat siis muitta mutkitta peloponnesolaiset sotalaivat kotiin. Pohjaltaan he muuten olivat melkein tyytyväisiä päästyään eroon kalliista merisodasta. Eikä sitäpaitsi Aasian ilmapiiri ollut terveellinen sparttalaiselle hengelle — sen oli Pausaniaan esimerkki osoittanut. Oli muitakin kuin hän, jotka saattoivat siellä turmeltua, ja niin höltyisi kuri, johon Spartan koko onni ja onnettomuus perustui. Sentähden sparttalaiset eivät oikeastaan milloinkaan olleet mielellään tehneet sotaretkiä kaukaisiin maihin, missä ylipäälliköt olivat vailla valtion suoranaista silmälläpitoa ja oppivat helposti huonoja tapoja. Estääkseen Pausaniaan tapauksen uudistumasta vastaisuudessa Spartta siitä lähtien kauan kieltäytyi ottamasta osaa sellaiseen politiikkaan, josta saattoi seurata kauas emämaasta tehtäviä sotaretkiä, ja jätti Ateenalle persialaissotien johdon. Spartta luopui valtiollisesta tehtävästä, johon se ei olisi pystynyt muuttamatta perinpohjin koko olemustaan.

Lujasti järjestetyn sparttalaisen yhteiskunnan ahtaitten rajojen sisäpuolella ei ollut tilaa uuden ajan vaatimuksille; sen kangistuneet muodot tekivät kaiken kehityksen mahdottomaksi. Spartasta oli tullut olevien olojen puolustaja, mutta myöskin kaiken edistyksen vastustaja Hellaassa. Niin kauan kuin oli kysymyksessä Kreikan puolustaminen, sparttalaisilla oli kunniassansa historiassa, mutta kun oli ryhdyttävä hyökkäykseen, silloin liikkuvaisemmat ja seikkailunhaluisemmat ateenalaiset olivat johdossa.

Siitä syystä helleenisen maailman johtovalta liukui nyt parhaillaan sparttalaisten käsistä ja siirtyi ateenalaisille. Tämän lakedaimonilaiset kuitenkin huomasivat vasta myöhemmin; silloin he yrittivät muulta taholta saada vastapainoa ateenalaisia vastaan, nimittäin koettamalla lisätä vaikutusvaltaansa keski-Kreikassa. Toistaiseksi he lohduttautuivat sillä ajatuksella, että tarvittaessa ateenalaiset voitaisiin milloin tahansa pehmittää siten, että Peloponnesoksen armeija tekisi hyökkäyksen Attikaan.

PAUSANIAAN SORTUMINEN.

Kun Pausanias kutsuttiin kotiin, hän — ihmeellistä kyllä — totteli. Mutta se johtui siitä, että hän luotti suureen vaikutusvaltaansa, joka hänellä oli maanmiestensä keskuudessa. Hänet haastettiin oikeuteen, mutta mahtavien ystäviensä avulla hänet pääasiassa vapautettiin. Ylipäällikkyyttä hän ei kuitenkaan saanut takaisin. Spartassa hän ei enää viihtynyt, vaan matkusti omasta aloitteestaan Bysantioniin, missä hän useita vuosia hallitsi tyrannina ja pääsi persialaisten kuninkaan erikoiseen suosioon sulkemalla Bosporoksen Attikan meriliitolta. Ajan pitkään tämä kuitenkin kävi hänelle ylivoimaiseksi, ja noin vuonna 470 liiton sotapäällikkö Kimon valloitti hänen asuinpaikkansa. Pausaniaan itsensä onnistui paeta Persian alueelle ja siellä hän sai toisen ruhtinaskunnan Troian seuduilla.

Neljän vuoden kuluttua hän kuitenkin sai eforeilta käskyn saapua viipymättä Sparttaan, sillä uhalla, että häntä muuten kohdeltaisiin kuin valtion vihollista. On vielä ihmeellisempää kuin edellisellä kerralla, että hän nyt totteli. Mutta luultavasti hän siten halusi osoittaa, että hänellä muka oli puhdas omatunto. Sitä paitsi hän toivoi voivansa tehdä syyttäjänsä vaarattomiksi lahjomalla heidät Persian kullalla. Hänen matkallaan oli kuitenkin myös suoranaisempiakin tarkoitusperiä. Todennäköisesti hän aikoi käyttää hyväkseen tuntemaansa Spartan valtion heikkoa kohtaa, heloottikysymystä, päästäkseen sen yksinvaltiaaksi ja sitten luovuttaakseen sekä Lakonian että muun Kreikan Persian kuninkaalle.

Hänen syyttäjiensä oli vaikea päästä häneen käsiksi laillista tietä, kun heiltä puuttui varmoja todistuksia. Pausanias oli näet ollut niin varovainen, että oli antanut raivata pois tieltään käyttämänsä sanansaattajat. Syytetty riemuitsi.

Mutta kun eforeille kerrottiin, että hänellä oli joitakin salakähmäisiä puuhia heloottien keskuudessa, hän alkoi jälleen menettää varmuutensa. Ja aivan odottamatta joutui eforien käsiin todistus hänen petollisesta yhteydestään Persian kuninkaan kanssa. Muuan Pausaniaan uskotuista jätti eforeille erinomaisen tärkeän kirjeen, jonka tämä oli hänelle antanut vietäväksi suurkuninkaan asiamiehelle. Mies oli erittäin kiintynyt Pausaniakseen, eikä hänen päähänsä olisi milloinkaan voinut pälkähtää tämän kavaltaminen. Mutta kun kirje uskottiin hänelle, hän oli alkanut miettiä sitä levottomuutta herättävää tosiseikkaa, ettei ainoakaan Pausaniaan aikaisemmin käyttämistä sanansaattajista ollut palannut takaisin; ja haluten tälle seikalle selvitystä hän varovasti avasi käärön. Miltä hänestä mahtoikaan tuntua huomatessaan, että kirjelmän lopussa vastaanottajaa kehoitettiin surmaamaan sanantuoja! Hän näytti asiakirjan eforeille, ja nämä järjestivät maankavaltajalle ansan. He neuvoivat sanansaattajaa pakenemaan erääseen majaan, joka kuului Poseidonin temppelin alueeseen, ja piiloutuivat itse sinne, niin että voivat kuulla, mitä siellä keskusteltiin. Pausaniaalle ilmoitettiin sitten, mitä sanansaattaja oli tehnyt, ja hän kiiruhti itse temppeliin. Aavistamatta lainkaan kuuntelijoiden läsnäoloa hän puhui nyt lähetin kanssa avoimesti koko asiasta, vakuutti, ettei miehellä ohut mitään pelättävää ja kehoitti häntä heti lähtemään matkaan kirjeineen.

Nyt eforit päättivät vangita Pausaniaan. Mutta muuan heistä oli antanut hänelle pakenemisvihjauksen. Miten asia nyt lienee ollutkin — varmaa on vain, että hän pakeni erääseen rakennukseen läheisen Athenen temppelin alueelle. Eforit antoivat silloin muurata umpeen pyhäkön portit. Kerrotaan, että hänen vanha äitinsä olisi ollut innokkaimpia kivien kantamisessa. Jotta voitaisiin valvoa pakolaisen tekoja, eforit antoivat nostaa pois temppelin katon. Ja kun huomattiin vangin olevan kuolemaisillaan nälkään, vietiin hänet ulos pyhäkön edustalle, jottei hänen ruumiinsa saastuttaisi temppeliä. Siellä hän nääntyi ja heitti henkensä — Plataian muinainen laakeriseppelein kruunattu voittaja.

Pausaniasta suurempi mies joutui myöskin kärsimään hänen häviöstään, se mies, jonka ansiota oli suurin kaikista kreikkalaisten voitoista.

THEMISTOKLEEN POLITIIKKA PERSIALAISTEN VOITTAMISEN JÄLKEEN JA HÄNEN TRAAGILLINEN LOPPUNSA.

Themistokles oli Salamiin voiton jälkeen Kreikan suurin ja eniten ihailtu mies. Sen tunnustivat vieläpä sparttalaisetkin. He kutsuivat hänet kaupunkiinsa, ja tämä pidättyväinen ja kiitostaan säästävä kansa pani toimeen ainutlaatuisia kunnianosoituksia. Kerrotaan myöskin, että kun hän ensimmäisissä olympialaiskisoissa voittonsa jälkeen näyttäytyi kilparadalla, katsojat eivät lainkaan välittäneet kilpailuista, vaan näkivät ainoastaan hänet ja tervehtivät häntä kättentaputuksin, missä ikinä hän kulki. Se oli kukaties hänen elämänsä onnellisin päivä, ja hän lausui ystävilleen: »Nyt olen saanut korvauksen kaikista ponnistuksistani Hellaan hyväksi.»

Niin selvänäköinen valtiomies kuin Themistokles ei kuitenkaan voinut pitää Hellaan tulevaisuutta turvattuna, niin kauan kuin kaksi tasaväkistä valtiota kilpaili johtovallasta. Hänen päämääränään oli, että Ateenasta tulisi maan mahtavin valtio, joka ottaisi käsiinsä helleenien hegemonian. Siitä syystä hän etupäässä ryhtyi ympäröimään kaupunkia vahvoilla varustuksilla, kun sitä nyt ruvettiin rakentamaan uudelleen. Mutta heti kuin sparttalaiset saivat vihiä siitä, mitä oli tekeillä, he alkoivat aavistaa Themistokleen tulevaisuudensuunnitelmia ja esittivät vastalauseensa sillä tekosyyllä, että lujasti linnoitetusta Ateenasta saattaisi uudessa sodassa tulla »barbaareille» tukikohta.

Theba oli tosiaankin aikaisemmin jonkin verran ollut persialaisten tukikohtana. Mutta ateenalaiset eivät tietenkään alistuneet siihen, että heidän omiin asioihinsa tällä tavoin sekaannuttiin. Toisaalta he kuitenkaan eivät uskaltaneet ärsyttää sparttalaisia, niin kauan kuin muurit vielä olivat keskeneräisiä. Themistokles keksi silloin keinon. Hänen neuvostaan ateenalaiset sanoivat lähettävänsä vastaukseksi lähetystön Sparttaan. Themistokles valitutti itsensä tähän lähetystöön ja lähti heti matkalle. Mutta hän kielsi ateenalaisia lähettämästä muita jäseniä — ne olivat Aristeides ja muuan toinen mies — ennenkuin muurit oli ehditty rakentaa niin korkeiksi, että ne kelpaisivat puolustukseen. Sillä aikaa hän lupasi kyllä pitää huolta asioista.

Kun hän nyt saapui Sparttaan, ei hän lainkaan yrittänyt kiireesti päästä hallituksen puheille. Aina kuin häneltä kysyttiin, miksi hän ei sitä tehnyt, hän vastasi vain odottavansa tovereitaan. Hän ei voinut käsittää, miksi he eivät olleet vielä saapuneet. Heille oli ilmeisesti sattunut jokin este, mutta varmaan he pian saapuisivat. Sillä aikaa Ateenan koko väestö, sekä miehet, naiset että lapset uurastivat muurinrakennustyössä minkä ehtivät.[135] Ja pian siitä saapui huhuja sparttalaisille. Mutta Themistokles varoitti heitä uskomasta ihmisten juoruihin ja neuvoi heitä sen sijaan lähettämään joitakuita parhaita miehiään Ateenaan hankkimaan luotettavia tietoja. Samaan aikaan hän itse lähetti sinne käskyn pidättää sparttalaiset, kunnes hän itse olisi palannut, mutta menetellä siinä niin, että se herättäisi huomiota mahdollisimman vähän.

Samassa saapuivatkin vihdoin Themistokleen toverit tuoden sen ilahduttavan tiedon, että muuri oli jo tarpeeksi korkea. Silloin hän heitti pois naamarin. Hän astui Spartan hallituksen eteen ja selitti suoraan, että Ateena oli jo muureilla ympäröity. »Ja yhtä vähän», hän lisäsi, »kuin ateenalaiset pyysivät teiltä lupaa silloin, kun he tekivät rohkean päätöksensä hylätä kaupunkinsa ja nousta laivoihin, yhtä vähän he nyt tarvitsevat teidän lupaanne kaupunkinsa linnoittamiseen.»

Tapahtuneeseen tosiasiaan sparttalaiset alistuivat, vaikkakin sisimmässään napisten. Kostaa Themistokleelle, joka oli heidät pettänyt, he eivät uskaltaneet, koska hän oli ollut kyllin varovainen hankkiakseen täyden koskemattomuuden pantin.

Sitten Themistokles sai maanmiehensä varustamaan Peiraieuksen satamakaupunginkin lujilla varustuksilla. Silloin hän oli voittanut pelin.

Mutta hän oli myöskin saanut osakseen sparttalaisten verisen vihan ja se oli vähitellen aiheuttava hänen oman tuhonsa.

Themistokleen isänmaallensa suorittamat palvelukset olivat erinomaisen suuret. Suuri oli myöskin ateenalaisten kiitollisuus — niin kauan kuin sitä kesti. Niin pysyväistä se kuitenkaan ei ollut, että se ajan oloon olisi kyennyt vastustamaan hänen valtiollisten vastustajainsa ja kadehtijainsa houkutuksia. Hänen ja Aristeideen välinen sovinto oli ollut vain tilapäistä. Hänen vanha vastustajansa näki kernaasti, että Themistokleskin sai maistaa ostrakismoksen seurauksia. Themistoklesta vastusti myöskin vaikutusvaltainen puolue, joka tahtoi säilyttää rauhan ja ystävyyden Spartan kanssa. Tämä suunta sai johtajan uudesta nousevasta auringosta, Kimonista, Miltiadeen pojasta, jonka voittojen maine yhä enemmän ja enemmän himmensi Themistokleen kunniaa. Lisäksi tulivat vielä kaikki ne, joita tympäisi se, ettei Themistokles juuri pannut kynttiläänsä vakan alle, ja joiden mielestä hän senvuoksi hyvin ansaitsi nolauksen. Eikä hän totta totisesti koettanut välttää yhäkään ärsyttämästä kadehtijoitansa. Kansankokouksessakin hän voi mäjähyttää heille vasten kasvoja: »En ymmärrä, miksi teidän sisunne ei anna teidän jatkuvasti nauttia hyviä töitä samalta mieheltä!»

Suurta paheksumista hän herätti myöskin ahneudellaan, joka tuntui sitäkin räikeämmältä Aristeideen epäitsekkyyden taustaa vasten.[135]

Niin korvaamaton kuin Themistokles olikin hädän hetkellä, tämä kunnianhimoinen ja häikäilemätön luonne ei juuri soveltunut levon ja rauhan päivinä ajan pitkään valtiota johtamaan. Häneltä puuttui sitä laillisen järjestyksen ymmärtämistä, sitä kunnioitusta toisten oikeutta ja vastakkaisia mielipiteitä kohtaan, mitä vaaditaan siltä, jonka on oltava korkeimman valtiovallan edustajana säännöllisissä oloissa. Kaikkine suurine ominaisuuksineen hänestä tuli yhteiskuntaelämää häiritsevä aines. Aina hän puuhaili Aristeidesta ja Kimonia vastaan ja häiritsi hyvää suhdetta Sparttaan. Kotirauhan vuoksi täytyi joko hänen tai Aristeideen tai Kimonin poistua. Poistettavaksi joutui Themistokles. Hänet karkoitettiin ostrakismoksella — samoihin aikoihin, jolloin Pausanias sai poistua Bysantionista. On säilynyt Themistokleen nimellä varustettu saviliuska siitä äänestyksestä, jolla ateenalaiset ajoivat maanpakoon sen miehen, joka oli perustanut Ateenan suuruuden. — Mutta ostrakismoshan ei ollut toki rangaistus — »se oli vain», kuten Plutarkhos niin sattuvasti sanoo, »keino, jonka varjossa kateus sai keventää sydäntään, sai tuntea ilon nöyryyttää ylimpiä ja purkaa kiukkuansa epäluottamuksensa ilmaisuun.»

Maanpakolainen asettui Argokseen ja ryhtyi siellä yhteyteen Sparttaa Peloponnesoksella vastustavan puolueen kanssa. Sparttalaiset katkeroituivat yhä enemmän tälle vaaralliselle miehelle, joka kaikkialla oli heidän tiellään. Kun Pausaniaan kavallus tuli ilmi, he iloitsivat ajatuksesta päästä lopultakin käsiksi myös Themistokleeseen. He lähettivät lähettiläitä Ateenaan syyttäen häntä sekaantumisesta Pausaniaan vehkeilyihin. Vainajan jälkeenjätössä piti nimittäin löydetyn kirjeitä, jotka viittasivat siihen. Tämän johdosta sparttalaiset vaativat samaa rangaistusta Themistokleelle kuin Pausaniaallekin.

Themistokleen laajasuunnitelmaiseen politiikkaan ei olekaan soveltumaton olettama, että hän olisi antautunut yhteyteen sen miehen kanssa, joka sparttalaisten ensimmäisestä miehestä oli muuttunut heidän hallituksensa vaarallisimmaksi viholliseksi. Mutta ainoastaan niin pitkälle hän silloin on ollut mukana, kuin oli kysymyksessä vahingoittaa Sparttaa, Ateenan luonnollista vihollista. Ei tarvinne sanoakaan, ettei Themistokles ollut osallinen Pausaniaan suunnitelmissa jättää Kreikka Persian kuninkaalle. Kansalaisilleen osoittamassaan kirjeessä hän on pukenut sydämensä käsityksen tästä asiasta seuraaviksi sanoiksi: »Vihamiehenihän ovat aina syyttäneet minua vallanhimosta ja kyvyttömyydestä ketään muuta tottelemaan. Mutta kuinka olisinkaan silloin halunnut jättää itseni ja Hellaan barbaarien ja vihollisten valtaan?» Yhtä kaikki hänen monien vihamiestensä onnistui saada hänet syytetyksi kansankokouksessa valtiopetoksesta, ja veljellisessä sovussa ateenalaiset ja sparttalaiset lähettivät miehiä vangitsemaan hänet, missä hänet tapaisivatkin.

Themistokles vältti kuitenkin pakenemalla heidän aikeensa. Silloin kansankokous julisti hänet valtionkiroukseen, niin että kuka hyvänsä sai hänet rankaisematta surmata. Hänen nimensä piirrettiin maanpetturien häpeäpaaluun, ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kuin villipetoa ateenalaiset ajoivat suurinta poikaansa takaa maasta maahan, kunnes hänestä lopultakin pakosta tuli se, miksi hänen vihamiehensä tahtoivat hänet tehdä, ja hän pyrki siihen ainoaan pakopaikkaan, mikä turvattomalle oli enää avoinna: suurkuninkaan maahan. Hänen luokseen kokeneet valtiomiehet olivat aina tervetulleita, sillä tilaisuuden tullen he voisivat tehdä hänelle arvokkaita palveluksia.

Suuri persialaissota oli tuohon aikaan häiriintyneenä. Kserkses oli vähän aikaisemmin — vuonna 465 — murhattu, ja hänen lähinnä vanhin poikansa, Artakserkses, oli veljenmurhalla raivannut itsellensä tien valtaistuimelle. Uusi suurkuningas, joka tiesi, miten lahjakas ja ovela mies maanpakolainen oli, osoitti hänelle suurta kunniaa ja antoi hänelle ruhtinaskunnan Vähässä-Aasiassa. Täällä hän hallitsi aina kuolemaansa saakka noin 450. Että hän sai olla rauhassa ateenalaisilta, riippui siitä, että nämä olivat jälleen joutuneet epäsopuun sparttalaisten kanssa. Taru kertoo, että hän myrkyllä päätti päivänsä päästäkseen auttamasta suurkuningasta isänmaataan vastaan. Jonkin aikaa Artakserkseellä oli ollut tekemistä muissa valtiollisissa kysymyksissä, mutta vihdoin hän sai vapaat kädet kääntyäkseen kreikkalaisia vastaan, ja silloin oli Themistokles vaikean ratkaisun edessä.

Niin päättyi sen miehen ura, joka ratkaisevammalla tavalla kuin kukaan muu helleenisen heimon mies, oli vaikuttanut maailman kehitykseen. »Hänen elämänsä», sanoo Eduard Meyer, »sattui aikaan, jolloin maailmanhistorian suurin ratkaisu tapahtui, ja hän määräsi siinä lopputuloksen. Mutta hänen kävi niinkuin monien muiden valtiomiesten, jotka vailla monarkin lujaperustaista mahtiasemaa ainoastaan neronsa voimalla ovat taistelleet itselleen kansansa johdon ja tempaavat kovakorvaiset joukot mukaansa: hän kohosi niin valtavasti aikalaistensa yläpuolelle ja näki niin verrattomasti paremmin kuin he, mitä tuleman piti, että suuri joukko ei jaksanut häntä seurata. Hädän ja ahdistuksen hetkellä kaikki ryhmittyivät hänen ympärilleen, mutta kun oli päästy sitten lepoon ja rauhaan ja jokapäiväisen elämän vehkeilyt ja pikkumaisuudet olivat jälleen alkaneet, silloin joukot kääntyivät pois hänestä. Mutta mykistyvä ei ole koskaan tuomio, joka kohtaa ateenalaisia siitä, että he karkoittivat pois ja ajometsästyksin ahdistivat suurinta miestä, minkä heidän yhteiskuntansa koskaan oli synnyttänyt.» Themistoklesta kohdanneen oikeusmurhan teki Aristeideen puolue. Tämä on ruma pilkku »oikeamielisen» muistossa. Se osoittaa, miten politiikka voi turmella parhaankin luonteen.

Kreikkalaisten vapaussodan päivien kaksi loistavinta hahmoa oli traagillisella tavalla päättänyt päivänsä. Muutama vuosi sen jälkeen kuoli myöskin Themistokleen vanha kilpailija Aristeides, kaikkien kansalaistensa kunnioittamana.[137]

KIMON JA PERIKLES KILPAILIJOINA.

Themistokleen kukistumisen perästä oli Kimon Kreikan suosituin ja vaikutusvaltaisin mies, oikean elämäniloisen soturin perikuva, »mies parhain niissä taisteltiin tai maljaa maisteltiin». Hyväsydäminen hän oli. Hänen puutarhoissaan sai ken hyvänsä käyskennellä ja poimia sieltä hedelmiä. Joka päivä hänen pöytäänsä oli pääsy köyhillä, ja kaupungille mennessään hänellä oli aina mukanaan palvelija, joka jakeli rahoja ja vaatteita kunnon ihmisille, jotka olivat joutuneet hätään.

Mutta kaikista miellyttävistä ominaisuuksistaan ja sotapäällikön lahjoistaan huolimatta Kimonissa ei ollut valtiomiestä, kaikkein vähimmin verrattavaa sellaiseen suureen neroon kuin Themistokleeseen.

Attikan meriliiton ensimmäisenä ylipäällikkönä Kimon aloitti jälleen sodan persialaisia vastaan Jooniassa ja Traakiassa, voitti loistavia voittoja ja sai valtavan saaliin.[138] Attikan meriliitto paisui yhä voimakkaammaksi, ja siihen kuului tähän aikaan enemmän kuin kaksisataa kaupunkia.

Mutta mahtavan Ateenan tarjoamalla suojalla oli kuitenkin varjopuolensakin. Useimmat liittovaltioista osoittivat jo alusta alkaen haluttomuutta tekemään itse sotapalvelusta ja maksoivat kernaimmin vuotuisen veron. Pian seurasivat melkein kaikki kaupungit esimerkkiä ja Ateena otti siihen sijaan huolehtiakseen koko puolustuksesta. Mutta kuta enemmän ateenalaisten laivasto kasvoi, sitä käskevämpi oli heidän sävynsä liittolaisia kohtaan, ja heti kuin epäsopua esiintyi liittoutuneiden kaupunkien kesken, saivat ateenalaiset mieluisan aiheen sekaantua ja käyttää mahtiansa. Pian melkein kaikki liiton kaupungit olivat tavallansa Ateenalle veroamaksavia alamaiskansoja. Tämän suhteen ateenalaiset varmistivat vuonna 454, kun he muuttivat liiton varat Ateenaan. Syyksi he selittivät, että rahat olivat siellä paremmassa turvassa kuin Delos-saarella. Täten oli attikalais-delolainen liitto itse asiassa muuttunut attikalaiseksi valtakunnaksi pääkaupunkina Ateena. Virallisissa asiakirjoissa ei puhuta enää »Ateenasta ja sen liittolaisista», vaan tästä alkaen sanotaan: »Kaupungit, joita ateenalaiset hallitsevat.» Ja liiton varoja ateenalaiset käyttivät mielensä mukaan. Heidän periaatteensa oli, että niin kauan kuin Ateena vain piti varustuksensa riittävinä turvaamaan liiton jäseniä, ei koskenut näitä, kuinka heidän suorittamiansa veroja käytettiin. Oli selvää, että jos Ateena jätti liittolaiset oman onnensa nojaan, ne heti olisivat jälleen joutuneet Persian vallan alaisiksi. Pikku valtioitten valta oli ohi. Itsenäisiä ne eivät enää voineet olla, vaan niistä täytyi tulla alamaisia. Valittavana oli ainoastaan Persian alamaisuus tai alamaisuussuhde johonkin kreikkalaiseen valtioon — kolmatta mahdollisuutta ei ollut.

Ateenan kehittymistä merivallaksi seurasi yhä voimakkaampana vaatimus sen hallitusmuodon kansanvaltaistuttamiseksi. Laivaston miehistö oli nimittäin suurimmaksi osaksi kansan laajoista kerroksista. Salamiin voittoja sitä seuranneet sotatoimet merellä nostattivat merimiehissä oman voiman tuntoa. Kuta enemmän sitten valtio antautui meripolitiikkaan ja kuta enemmän se siis tarvitsi siihen laajain kansankerrosten osuutta, sitä korkeampaa palkkaa nämä alkoivat vaatia palveluksistaan. Meripolitiikasta oli siis oleva oikeudenmukaisena seurauksena yhä syvemmälle käyvä valtion demokraatistuminen.

Kansanvaltaista liikettä vastusti kuitenkin Kimon, joka huolimatta erikoisesta kansanmielisyydestään ja sydämellisestä luonnonlaadustaan oli aristokraatti kiireestä kantapäähän ja vanhoillisten synnynnäinen johtaja valtiollisissa kysymyksissä. Hän ihaili Spartan hallitusmuotoa ja päinvastoin kuin Themistokles työskenteli Ateenan ja Spartan sopuisan yhteistoiminnan hyväksi. Ainoastaan siten, eikä heikentämällä Sparttaa, Hellas hänen mielestään voi tulla suureksi ja mahtavaksi.

Hänen onnistuikin tavattoman kansansuosionsa avulla suostuttaa maanmiehensä auttamaan sparttalaisia kovassa koettelemuksessa, mikä kohtasi heitä. Aina Pausaniaan viimeisistä ajoista saakka oli heloottien keskuudessa ollut kuohuntaa. Sparttalaiset olivat luulleet voivansa torjua uhkaavan kapinan toimeenpanemalla joukkomurhia niiden keskuudessa, joita epäiltiin osallisiksi heidän vehkeilyihinsä. Mutta sorretut odottivat vain hetkeä noustakseen kapinaan kiusanhenkiänsä vastaan. Sellainen hetki tuli vuonna 464, kun Sparttaa kohtasi tuhoisa maanjäristys. Syvyydet aukenivat, ja valtavat kallionlohkareet vyöryivät alas Taygetoksen jyrkänteitä. Melkein jok'ikinen rakennus sortui kaupungissa, ja paljon ihmisiä hautaantui raunioihin. Järjestys lakkasi kokonaan. Helootit käyttivät yleistä hämminkiä hyväkseen ja tekivät kapinan, mikä hirvittävän nopeasti levisi Messeniaan. Liike näytti niin uhkaavalta, että sparttalaisten oli pakko pyytää ateenalaisilta apua.

Ateenan kansanvaltainen puolue olisi kernaasti jättänyt sparttalaiset oman onnensa nojaan. Jos niin olisi käynyt, olisi Spartan mahti kenties murtunut ja samalla poistunut Ateenan johdolla tapahtuvan Kreikan yhdistymisen pahin este. Tällä ratkaisevalla hetkellä kallisti vaa'an kielen Kimonin vaikutus kansalaisiinsa. Käyttämällä koko kaunopuheisuutensa hän vetosi heidän tunteisiinsa ja vannotti heitä pitämään huolta, »ettei Hellas tulisi ontuvaksi toiselta jalaltaan.» Se vaikutti herkkiin ateenalaisiin, ja hän sai kansalta suostumuksen rientää huomattavin voimin sparttalaisten avuksi.

Mutta kun pahin vaara oli ohi, sparttalaiset alkoivat tulla toisiin ajatuksiin ja rupesivat epäilemään auttajainsa tarkoituksia.[139] He antoivat Kimonin ymmärtää, että hänen palveluksiaan ei enää tarvittu.

Ateenalaisten suuttumus tästä Kimonin politiikan nöyryyttävästä lopputuloksesta oli rajaton. Kansanvaltaiset saivat tuulta purjeisiinsa ja panivat kaikki keinot liikkeelle saadakseen kaivatun hallitusmuotouudistuksen toimeen. Turhaan Kimon kaikin voimin ponnisteli uudistusta vastaan; hänet poistettiin tieltä ostrakismoksella[140], ja sillä oli tie tasoitettu suurten muutosten aikaansaamiseksi valtiojärjestykseen. Tähän saakka oli kaikkia demokraatistavia virtauksia hillinnyt areiopagi, jolla oli veto-oikeus kansankokouksen päätöksiä vastaan, joita se piti hallitusmuodon hengen vastaisina. Areiopagi oli myöskin oikeudenkäytön ja kansalaisten kasvatuksen ylin valvoja. Se voi senvuoksi melkeinpä joka alalla tuntuvasti sekaantua ateenalaisten yksityiselämään. Tämän kunnianarvoisan, monessa suhteessa Spartan eforeja muistuttavan laitoksen jäsenet olivat virassaan elinaikaisia, ja senvuoksi se edusti runsasta kokemusta, mutta myöskin vanhoillisuutta. Se täydensi itse itsensä, eikä sitä voitu vetää edesvastuuseen. Tätä yhteiskuntaelämän jarruttavaa voimaa vastaan demokratia kohdisti hyökkäyksensä ja vallankeikauksella sen onnistuikin riistää areiopagilta sen valtiolliset oikeudet, niin että sille jäi ainoastaan tuomio-oikeus murha-asioissa.

Täten oli kansanvaltiutta ehkäisevä viimeinenkin pato murtunut, ja valta oli nyt kokonaan kansanjohtajien käsissä. Ja mies, johon nyt kaikkien silmät tähtäsivät, oli Periklēs, yhteiskunnan huipuilta oleva nuori voima, valtiollisesti lahjakas ja samalla kertaa perin hieno ja sivistynyt mies. Hänen kaunopuheisuutensa oli siinä määrin vakuuttavaa, mukaansatempaavaa, valtavaa, että hänestä sanottiin: »Hänellä on ukkonen ja salama kielessään.» Senvuoksi hän sai myöskin kunniakkaan lisänimen Olymposlainen. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka aina suutansa soittavat. Hän puhui ainoastaan, milloin oli tarpeen, eikä hänen kaunopuheisuutensa pyrkinyt kuulijoita taivuttelemaan, vaan vakuuttamaan. Kun hän seisoi puhujakorokkeella kansalaistensa edessä kuin marmorinen Olympoksen jumala, levollisena, niin ettei elekään hänen kasvoissaan vaihtunut, liikkumattomana, niin ettei ainoakaan hänen viittansa poimu muuttunut — kun hän seisoi sellaisena ja jyrisi, salamoi, tuhosi tai puhui lohdutuksen ja rohkaisun sanoja, silloin hän oli vastustamaton.

Taidossa voittaa sydämet ulkonaisella käyttäytymisellään Perikles sitävastoin ei voinut kilpailla Kimonin kanssa — eikä sitä yrittänytkään. Hän oli jokaiselta säikeeltään ylhäisen hillitty aristokraatti, joka ei koskaan menettänyt arvokkaisuuttaan ja mielensä tasapainon.[141] Eivät edes hänen pahimmat vihollisensa uskaltaneet syyttää häntä demagogin otteista tai joukkojen mielistelystä. Kun tarvittiin, hän ei koskaan arkaillut sanoa kansalle kuinka katkeria totuuksia tahansa. Mutta mielipiteiltään hän oli vakaumuksellinen demokraatti. Hän polveutui äidin puolelta Kleistheneestä ja oli varttunut mieheksi kansanvaltaisissa perintätavoissa ja siinä vakaumuksessa, että ainoastaan totuttamalla kansan syvät rivit itsehallintoon ne voivat saada sellaisen kansalaiskasvatuksen, joka kykeni laskemaan riittävän perustan korkealle ja jalolle kulttuurille.

Perikles oli vihkinyt koko elämänsä valtion palvelukseen. Koskaan hän ei ottanut osaa juhlapitoihin, koskaan ei nähty hänen vaeltavan luonnon helmaan virkistystä etsimään tai maleksivan kaduilla ja toreilla. Hän tunsi vain yhden tien, ja sen hän kulki joka päivä: tien kodista torille, neuvostoon tai virkahuoneeseen.

Perikleen ensimmäinen vaimo oli ylhäinen ateenatar, joka ennen oli ollut naimisissa »helleeneistä rikkaimman» kanssa, mutta eronnut tästä. Hänen ja Perikleen avioliitto oli hyvin onneton ja purkautui pian, sekin. Perikles meni silloin toisen kerran naimisiin Miletoksesta kotoisin olevan kauneudestaan ja nerokkaisuudestaan kuuluisan Aspasían kanssa. Laillisesti pätevään avioliittoon hän kumminkaan ei voinut päästä tämän naisen kanssa, joka lahjoitti hänelle onnen, sillä itsepäisesti ja ahdasmielisesti ateenalaiset kieltäytyivät — kunnes se oli liian myöhäistä — antamasta kansalaisoikeutta muille kuin niille, jotka olivat syntyneet Ateenan muurien sisällä. Mutta Perikleen kodin emäntänä Aspasian rakastettavuus ja sulo teki tästä kodista henkevän seuraelämän keskipisteen, ja on sanottu, että hän oli ensimmäinen nainen, joka on pitänyt kirjallista salonkia. Myöskin jalo filosofi Sokrates kuului niihin, jotka ihastuneina vaihtoivat ajatuksia tämän hienosti sivistyneen naisen kanssa. Mutta tämä teki luonnollisesti hänestä kanssasisariensa teräväin kielten uhrin. Eihän sopinut naimisissa olevan naisen noin vapaasti seurustella miesten kanssa!

Kimonin mukana kaatui myöskin sparttalaisystävällinen politiikka, eikä tunnussanana ollut Ateenassa tämän jälkeen yksin »Taistelu persialaisia vastaan!» vaan myöskin »Taistelu Sparttaa ja sen peloponnesolais-liittoa vastaan!»

Spartassa tämä mieliala sai voimakasta vastakaikua. Kateellisina ja peläten nähtiin, miten Ateenan valta sen liittolaisten suhteen paisui; ja sparttalaiset alkoivat huomata kuinka pahan virheen he olivat tehneet, kun he vetäytyivät erilleen persialaissodasta ja samalla osuudesta merien herruuteen. Väijyttiin tilaisuutta päästä korvaamaan kärsitty vahinko sekaantumalla aseellisesti Koski-Kreikan asioihin. Tekosyy oli helppo löytää sikäläisten valtioiden alinomaisessa keskinäisessä kilpailussa. Sparttalaiset menivät toisen puolelle, ateenalaiset toisen ja niin olivat pian Plataian päivien taistelutoverit avoimessa sodassa keskenään.

Ateenalaisten oli siis käytävä sotaa kahdella rintamalla. Molemmilla tahoilla taisteltiin vaihtelevalla onnella. Ajan pitkään tämä kävi luonnollisesti ylivoimaiseksi pienelle Ateenan kansalle. Tajuten tämän Perikles päätti käyttää hyväkseen uutta persialaisista saatua loistavaa merivoittoa saadakseen sodan sillä taholla päättymään suhteellisen edullisesti. Voiton saavutti Kyproksen luona laivasto, joka äsken vielä oli ollut Kimonin komennossa — itse hän oli vähän aikaisemmin kuollut. Hänen viimeinen käskynsä oli ollut, että hänen kuolemansa oli pidettävä salassa; ja se tenhovoima, mikä manallemenneen nimellä oli, tuotti hänen kansallensa voiton. Se mies, jossa onnellisella tavalla yhtyneet ystävällinen mielenlaatu ja sotapäällikkölahjat olivat luoneet Attikan liiton, liitti siten vielä kuolemansa jälkeen aikaisempiin sotaisiin urotöihinsä suuren voiton, jonka seurauksena helleenit pääsivät rauhaan itäiseltä periviholliseltaan. Hänen kaunis pyrkimyksensä luoda hyvä sopu Ateenan ja Spartan välille oli sitävastoin rauennut, mutta hän säästyi näkemästä sitä veristä näytelmää, jossa nämä kaksi Hellaan etevintä valtiota sitten raatelivat toisiansa.

Perikles käytti Kyproksen voittoa hyväkseen lähettääkseen lähetystön Susaan vuonna 448. Lopullista rauhaa hänen ei kumminkaan onnistunut saada aikaan. Suurkuningasta ei voitu saada tunnustamaan joonialaisia vapaiksi, mikä kumminkin oli ollut ateenalaisten taistelun varsinainen päämäärä. Mutta hän lupasi toistaiseksi luopua käyttämästä yliherruuttansa joonialaisiin nähden, olla lähettämättä laivastoansa Aigeian merelle ja pidättää maasotajoukkonsa Vähän-Aasian rannikolta ainakin päivän matkan päässä.

Sopimuksella on enemmän aselevon kuin rauhan luonne, eikähän ehtoja voida sanoa Ateenalle suorastaan loistaviksi, mutta Perikles suostui niihin, koska nyt ennen kaikkea tarvittiin rauhaa sodan haavojen lääkitsemiseksi. Paras parannuskeino oli saada palautetuksi kauppayhteys rikkaan Persian kanssa.

Vuoden 448 n.s. rauhaan päättyi helleenien kansallissota, ensimmäinen suuri voimainmittely Idän ja Lännen välillä. Marathonin ja Salamiin voittajien tilalla oli noussut uusi sukupolvi, ja se taistelunhalu, joka täytti uuden ajan kansalaiset, ei enää kohdistunut persialaisiin, vaan välttämättömään välien selvittelyyn sparttalaisten kanssa.

Pari vuotta persialaisten kanssa suoritetun tilinteon perästä molempain kilpailijoin välillä tehty rauha ei suinkaan lopullisesti päättänyt veristä kamppailua. Se tehtiin vain kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Pääasia siinä oli, että Spartta tunnustettiin Peloponnesoksen, Ateena Attikan liiton johtajaksi. Kumpikaan kilpailijoista ei saanut ottaa toisen liittolaisia omaan liittoonsa, ja vastaiset riidat piti, niin kauan kuin sopimus oli voimassa, ratkaistaman välitystuomarin nojalla.

Tähän päättyi n.s. ensimmäinen peloponnesolaissota. Sitä oli seuraava toinen, verrattomasti ankarampi ja tuhoisampi.

Kirjallisuutta: Georg Busolt, Thukydides und der themistokleische
Mauerbau (Lehmann-Haupt und Kornemann, Klio, V nide).

PERIKLEEN ONNELLINEN AIKAKAUSI

PERIKLEEN ATEENA.

Ihmetyö oli tosiaankin helleenien voitto Idän sotalaumoista. Että taistelua niin tarmokkaasti johdettiin, että se saavutti jopa suurkuninkaan maanrajat, se oli ennen kaikkea ateenalaisten ansio. Heidän Salamiissa osoittamansa sankaruus ja uhrautuvaisuus saivat myöskin palkintonsa. Ateenasta tuli koko Kreikan keskus. Voitonriemu viritti ateenalaisten hengen innoitukseen, joka Perikleen ylevän johdon aikana teki Akropoliin henkisen suuruuden ikuiseksi tunnuskuvaksi, kaiken korkean kulttuurin majakaksi.

Suurella valtiomiehellä, jolle kunnia tästä ensi sijassa kuuluu, oli kansan lujan luottamuksen perusteella valta-asema, yhtä luja kuin entisillä tyranneilla. Perikles piti, kuten Thukydides sanoo, ohjista lujin kourin; ja »paljon suuremmassa määrin hän ohjasi kansaa kuin kansa häntä.» Niin toteutuu täälläkin alituisesti toistunut kokemus, että todellakin suurelle miehelle merkitsevät virka ja muodollisuudet vähän hänen oman lahjakkuutensa ja kelvollisuutensa rinnalla. Hän itse oli vienyt demokratian valtaan, mutta tämä valta osoittautuikin olevan siinä, että hänen oma tahtonsa pääsi kansan avulla vaikuttamaan. Mutta se seikka, että hän kykeni säilyttämään valta-asemansa, ei riippunut kauhupolitiikasta, vaan se johtui siitä arvonannosta, jonka hänen henkilöllisyytensä herätti, hänen luonteensa nuhteettomuudesta, hänen terveestä valtioviisaudestaan ja hänen kaikki voittavasta kaunopuheisuudestaan.

Yhtäläisyydet Perikleen ja jonkun sellaisen tyrannin kuin Peisistratoksen välillä eivät rajoitu ainoastaan valta-asemaan, vaan ulottuvat myöskin heidän kulttuuria edistävään toimintaansa. Erikoisesti he kilpailevat keskenään kaunistamalla Ateenaa ihanilla rakennuksilla. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi Perikles ei empinyt käyttää hyväksi liittorahastoa. Mutta hänen vastustajansa huomauttivat, että Ateena saisi huonon maineen koko Kreikassa, kun toiset helleenit näkisivät, »kuinka kaupunki heidän rahoillaan koristautui turhamaisen naisen tavoin kullalla ja kalliilla kivillä.» Tähän Perikles vastasi, että Ateena ei ollut tilivelvollinen liittolaisilleen, niin kauan kuin sen laivasto suojasi heitä barbaareilta. Ja olivathan Ateenan muurien sisäpuolella olevat kauneusarvot kaikkien helleenien nimeä kantavien nautittavissa. Perikleen aika on Kreikanmaan historian kultainen aikakausi. Silloin puhkesi näytelmärunous kukkaansa kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen voittamattomassa kolmikossa Aiskhýlos, Sophoklés ja Euripidēs. Silloin eli Hēródotos, »historian isä», ja Thukýdidēs, mainioin antiikin historioitsija. Perikleen ystävä Anaksagōras teki nyt Ateenan filosofian keskusliedeksi, ja vielä enemmän kuuluisaksi Ateena tuli kaikista filosofeista suurimman, Sokrateen ja hänen, suuren oppilaansa Platonin kautta, jonka jalo hahmo esiintyy aikakauden lopulla.

Edellytyksenä niin korkean kulttuurin kukoistukselle Akropoliin kukkulan ympärille nousseessa pikku kaupungissa oli sittenkin se kuulumattoman nopea kaupallinen kasvu ja teollisuuden kehitys, joka seurasi rauhaa ja uudelleen ryhtymistä kauppasuhteisiin Persian kanssa. Jo Sunionin, Attikan eteläisimmän niemen luona, sai purjehtija ihmeen ihanalla paikalla sijaitsevasta Poseidonin temppelistä ensi vaikutelman siitä, että hän lähestyi lukuisten merenkulkijain kaupunkia. Ja kun hän lähestyi Peiraieusta ja aurinko kultasi Akropoliin, näki hän sen välkkeen kaupungin suojelusjumalattaren, Pallas Athenen, suunnattoman suuren kuvapatsaan keihäänkärjestä ja kypäräntöyhdöstä, kuvapatsaan, jonka Pheidias oli pystyttänyt kaikkein ylimmäksi harjanteelle. Se oli valettu Marathonin voittosaaliista.

Perikles muutti Akropoliin vertaistaan vailla olevaksi Ateenan suuruuden muistomerkiksi. Niiden temppelien paikalle, jotka persialaiset olivat muuttaneet soraläjiksi, rakennettiin nyt mitä kauneimpia pyhäkköjä, ennen kaikkea vertaansa vailla oleva Parthenon, »neitsyeellisen asunto», Pallas Athenelle. Ja siellä temppelin sisällä Pheidias muovaili puukehyksen ympärille norsunluusta ja kullasta toisen ihmeellisen kauniin jättiläispatsaan neitseellisestä suojelusjumalattaresta.

Plutarkhokselta, joka sai katsella taideteoksia Akropoliilla puoli vuosisataa myöhemmin, jolloin ne vielä esiintyivät täydessä loistossaan, ei ollut kyllin sanoja ilmaistakseen sitä ihastusta, jota hänessä herättivät ihmeteltävän kauniit yksityiskohdat, samoinkuin kokonaisuuden puhtaat, jalot viivat ja sopusointuiset mittasuhteet. »Taiteilijat ovat täällä koettaneet voittaa toisensa suorittaessaan kukin työosuutensa mahdollisimman täydellisellä tavalla», hän sanoo. Nämä taideteokset »ikäänkuin säteilevät nuoruutta, joka suo niille neitseellisen koskemattomuuden ajasta aikaan. Tahtoisi sanoa, että ne kaikki elävät ja hengittävät, että niillä on sielu, joka ei vanhene, vaan aina pysyy nuorena ja raikkaana.» — Hänen aikansa jälkeen on melkein kaksi hävityksen vuosituhatta vierryt näiden taideluomien ylitse, mutta jokainen, ken on saanut polkea Akropoliin pyhää maata, ei voi olla Plutarkhoksen kanssa tuntematta, kuinka ne elävät ikuista nuoruuden elämää. Tuntee ankaran, totisen kauneuden, mutta ei mitään siitä toivottomuudesta, joka tavallisesti valtaa mielen nähdessään todistuskappaleen kaiken katoavaisuudesta. Täällä ylhäällä tuntee itsensä »ikäänkuin kohotetuksi läpinäkyvään, valoa säteilevään teeteriin», kuten sanotaan yhdessä Euripideen kuorolaulussa, tuohon harvinaisen kirkkaaseen ilmaan, joka antaa Attikalle aivan erikoisen viehätyksen. Jumalasunto vertaistaan vailla! Sillä niissähän jumalat oleskelisivat, jollei juuri eetterin sinessä. Ja niissähän koko maailmassa on arvokkaampaa ainetta pystyttää asunto heille, kuin on kultaloistoon vivahtava Pentelikonin marmori, tuo elävän lämmin, ikäänkuin auringon juovuttama kivi, jonka yli varjokin leijailee läpinäkyvän sinisenä ja keveänä kuten itse taivas.

Jumalainen näky on katsella Parthenonin marmoripilarien kuvastuvan syvänsinistä Aigeian merta vastaan. Jumalten kunniaksi nämä muistomerkit on pystytetty, mutta niiden pystyttäjät ovat tahtoneet näiden muistomerkkien puhtaudella ja ylevyydellä jalostaa ihmisiä itseään. Perikleen aikomus oli, että Ateenasta tulisi koko Kreikanmaan kasvattajatar kauneudenkaipuussa ja jalossa mielenlaadussa.

Milloinkahan on koko maailman historiassa todettu niin nopeata sivistyksen kehitystä kuin Kreikassa viidennellä vuosisadalla e.Kr.? Noin 30 000 asukkaan suuruisessa kaupungissa tapahtuu kahden ihmisiän kuluessa seuraavaa: maailmanvalloittaja-valtakunta voitetaan ainaiseksi, suuri merivaltio perustetaan, näytelmätaide puhkeaa täyteen kukkaan, kuvanveistotaide kehittyy lapsuuskauden avuttomuudesta korkeuteen, jota myöhemmin ei kenties koskaan ylitetä, arkkitehtuuri pääsee kömpelyydestä, senaikaiset rajoitukset huomioonottaen, mahdollisuuden rajoille saakka, historiankirjoitus muodostuu tieteelliseksi taidoksi ja kehittyy filosofinen ajatusrakennelma, jonka edessä meidänkin aikamme on vain kiitollinen oppilas. Ja kaikki tämä todellisen vapauden ja poliittisen tasa-arvoisuuden periaatteille perustetussa valtiossa. Ateenalainen perhe on samaan aikaan voinut olla persoonallinen tuttu Miltiadeelle, Themistokleelle ja Perikleelle, Aiskylokselle, Sophokleelle ja Euripideelle, Pheidiaalle, Anaksagoraalle ja Sokrateelle, Herodotokselle ja Thukydideelle.

MURHENÄYTELMÄN ENSIMMÄINEN SUURUUDENAIKA.

Ei mikään muu muinaisajan kansa ole tuottanut mitään sitä muistuttavaa. Roomassa ja muuallakin on näyttämötaide kiitollisuuden velassa kreikkalaisille oppi-isille. Ensimmäinen suuri draama-kirjailija on

AISKHYLOS,

murhenäytelmän taiteellinen luoja. Aiskhylos otti itse osaa suuren todellisuusdraaman esitykseen, jonka näytöksien nimet olivat Marathon, Salamis ja Plataia. Hän oli silloin miehuusvoimissaan. Vuonna 456 hän kuoli seitsemänkymmen-vuotiaana. Vanhin hänen murhenäytelmistään, joka on säilynyt, on kaiken todennäköisyyden mukaan »Turvanetsijät». Luonteeltaan se tuskin on draama nykyisen käsityskannan mukaan, sillä siitä puuttuu ennen kaikkea toimintaa ja dramaattisia luonteita. Draama on näihin aikoihin vielä tuskin muuta kuin suuri kantaatti, jossa kuoro on pääasia. Vanhin draama on siis perimmältään doorilaisen kuorolyriikan jatkoa. Ne harvat vuoropuhelut, jotka siinä esiintyvät, vaihdetaan kuoronjohtajan ja yhden näyttelijän kesken, ja näillä vuorosanoilla on yksinomaisena tarkoituksena perustella kuoron lauluja, jotka ovat draaman oleellisimpana osana. Tuomalla kuoronjohtajan vierelle näyttelijä luotiin mahdollisuus toiminnalle draamassa. Ajan mukana karttui näyttelijäin luku, ja vuoropuhelu kasvo! kuoron kustannuksella, kunnes kuorolaulu lopuksi muuttui vain eri näytöksien väliseksi musiikkiesitykseksi.

Aiskhyloksen vanhin säilynyt näytelmä — jos nyt »Turvanetsijät» on vanhin — on kaunis hymni neitseelliselle puhtaudelle. Turvaaetsivät ovat danaideja, Danaoksen viisikymmentä tytärtä, jotka ovat Egyptistä paenneet tungettelevia kosijoita piiloon Argokseen ja saavat siellä turvapaikan. Mutta vain hetkeksi. Heidän isänsä Danaoksen, joka itse on päässyt Argoksen kuninkaaksi, pakottavat kosijat myöntymään vaatimukseensa. Mutta itse hääyönä hänen tyttärensä murhaavat puolisonsa, jotka on heille pakottamalla annettu. Tarujen mukaan saivat danaidit rangaistuksensa toisessa maailmassa, missä heidät pakotettiin alituisesti ammentamaan vettä seulaan.

Nykyaikaiseen katsojaan tämä tragedia vaikuttaa tuskin näyttämöesitykseltä. Murhenäytelmä täynnä voivotuksia, rukouksia ja uhkauksia, mutta vailla jännittävää toimintaa, vailla juonia, ei vastaa meidän vaatimuksiamme. Mutta se on sen sijaan vaikuttava saarna. Aiskhylos asetti elävissä kuvissaan katselijat silmätysten suurten synti- ja syyllisyyskysymysten ja jumalien rankaiseman ylimielisyyden kanssa. Näin hän on tullut kansan kasvattajaksi, suuremmaksi ja tärisyttävämmäksi kuin Homeros ja Hesiodos. Filosofi Aristoteles luonnehtii hänet »Ateenan kansan kasvattajaksi suuriin ajatuksiin ja hurskaaseen mielenlaatuun, siveelliseen kuriin ja miehekkääseen urotyöhön.»

Varsinaista dramaattista toimintaa ei ole myöskään murhenäytelmässä »Persialaiset». Kuitenkin Aiskhylos on ymmärtänyt siinä toisin keinoin luoda jännityksen, joka kasvaa kautta, näytelmän. Näyttämö on sijoitettu suurkuninkaan palatsin edustalle Susaan ja Dareios I:n haudan välittömään läheisyyteen. Vanhojen neuvoksien kuoro tuo julki synkät aavistuksensa Kserkseen Hellasta vastaan tekemän sotaretken päättymisestä ja lähestyvän onnettomuuden aavistus kasvaa, kun Kserkseen äiti, Atossa, esiintyy ja kertoo onnettomuutta ennustavista unista, joita hän on nähnyt. Jännitys kohoaa huippuunsa, kun sanansaattaja syöksyy sisään ja eloisin sanoin kuvailee persialaisten tappiota Salamiissa ja maasotajoukon kauheata peräytymismatkaa.

    Voi maita, kaupunkeja suuren Aasian.
     Voi Persiin seutuja, voi rikkauttamme.
    Voi, kukistettu onnemme on, valtamme.
    On kuihtuneena kukka kaunis Persian.
    Voi minua, voi murheen sanansaattajaa.
     Vaan pakko kertoa se teille, persit, on.
    Siis kuulkaa: kärsinyt on maamme tappion.
    — — —
    On rannat Salamiin ja seudut ympärillä
     täyttänyt ruumisvuorin kurja kohtalo.
    — — —
    Ei nuolet meitä pelastaneet, ei, vaan joukkomme,
    kun laivat upposivat, koki turmion.
     — — —

    Voi, liian kurjan mulle kerroit kohtalon —
     se liian synkkä, hävettävä osa on.
    Vaan kerro mulle, kerro, alku taistelun,
    luvut ja määrät hellenien laivojen.
    Miks rohkeni ne käydä kynsin terävin
     päin persein sotalaumain herraa inahtavaa?

    Jos riippunut se oisi laivain määrästä,
     ois persit taistelussa voiton perineet.
    Vain sata laivaa omistivat hellenit
    ja Xerxes tuhannen — sen hyvin tiedän mä,
     ja niistä kaksi sataa kiirekiitäjää.
    Me hellenejä väkevämmät olimme.
    Ei, usko minua, se oli daimoni[142]:
     se punninnut on epäparipunnuksin.

    Oi kerro mulle, miten alkoi taistelu!
    Ken ensimmäisnä ryntäs? Helleenitkö? Vai,
     voimansa suuren tuntein, minun poikani?

    Syy, kuningatar, koko tämän kurjuuden
     on julmistunut kostonhenki — daimoni.
    Sun poikas luokse Ateenasta saapui mies
    ja puhui hälle, kuninkaalle, sanoen:
    »Kun öinen, musta pimeys on peittänyt
     maan, meren, silloin Hellaan väki säikähtää
    ja yli laivan laidan syöksyy kiirehtäin
    salassa paeten ja turvapaikkaa etsien.»
    Sen kuuli kuningas, ei heti älynnyt
     hellenin petosta ja vihaa jumalten.
    Hän käski kaikkein päälliköiden ohjata,
    kun päivän nuolet jäähtyneinä sattuvat
    maan päälle ja kun hämärä on saapunut,
     laivansa kolmin rivein — salmia
    hän käski vartioida hyvin tarkaten
    ja muitten laivain ympäröidä Salamiin.
    Jos löytää Hellaan miehet siellä pakotien
    ja välttää varman surman, silloin kaikki saa
     myös laivapäälliköt sen maksaa surmallaan.

    Niin, tietämättä määrää kovan kohtalon
     kuningas puhui heille sanoin käskevin.
    Ja meikäläiset asettuivat paikoilleen;
    he naulitsivat ehtoollisen, sitten he
    sitoivat hihnoin airot kiinni hankasiin.
     Kun päivän soihtu sammui, yöhön vaihtuen,
    nousivat päälliköt ja miehet kannelle.
    Laivasta laivaan huudot kajahtelivat,
    kun kaikki keulat määräsuuntaan käännettiin,
     yön pitkän halki soudattivat päälliköt
    laivoja sinne tänne, airoin väkevin.
    Yö koitti jo, vaan ykskään Hellaan laivoista
     ei salaisesti yrittänyt pakohon.

    Kun päivä ajoi valko-orhein kannelle
    taivaan ja valoi maahan koiton kirkkautta,
    soi hellenien sotahuuto raikuva
    ja jalo aselaulu. Vuoret saarien
     yhtyivät kaiun äänin laulun säveliin.
    Väristys kävi joukkojemme sieluissa,
    kun vahva toivo petti — sillä pakotien
    ei ollut hellenien huuto raikuva
     vaan riemulaulu voitollisen taistelun.
    Me erotimme huudon sanat voimakkaat:
    Hei, kiiruhtakaa Hellaan jalot soturit,
    on isänmaanne pelastus ja lastenne
     ja vaimoinne ja kotiseudun jumaloin
    ja hautain isien — on taiston palkka se.
    Me kohotimme kilpaa sotahuutomme
     ja kiirehdimme pikaisesti taisteluun.

    Nyt laiva laivaan vaskikeuloin ponnisti.
     Hellenein sotasoutu alkoi taistelun
    ja iski oikealta haahta phoinikein.
    Jo kaikkialla keula keulaan iskettiin.
    Aluksi vankat oli laivat kuninkaan —
     vaan laiva tunki laivaan kiinni tiheään
    ja toinen toist' ei enää voinut avustaa.
    Me itse ha'at kiinnitimme toistemme
    laivoihin, perämelat, airot särjimme.
     Vaan hellenien soudut piirittivät jo
    ja upottivat soutujamme — useat
    kaatuivat kumolleen. Nyt meren vettä ei
    hylyillä, pirstaleilta nähnyt. Karien
     ja saarien rannat katti ruumisröykkiöt.

    Nyt laivamme, ne, jotka säästyi vielä tuholla,
     pikaisin aironvedoin kauas pakeni.
    Vaan meitä, meitä, niinkuin meren petoja
    hellenit airoin, hirsin iski, teurasti
    ja huuto, valitus ja rukoukset täyttivät
     nyt meren, taivaan lakeudet, kunnes vihdoinkin
    yön sysimusta silmä meidät vapahti.
    Oi, sen vaikerrusten katkeruutta taitaisi
    en kertoa mä kuolevaisin lausehin.
     — — —

    Vaan tiedä, puoliakaan kurjuudesta ei
     sun tietoos tullut vielä — ääretön se on,
    kaks kertaa voittaa kuulemasi kaikki se.
    — — —
    Päämiehet laivojen, ne, jotka eloon jäi,
     pakeni tuulen myötä sinne tänne. Vaan
    he saivat mailla Boiotian surmansa.
    Yks osa janoissansa kaatui, kuoli, kun
    juur lähtehille sai. Me muut taas läähättäin
    kuin ajamina tuhon pakenimme pois.
     — — —
    Vaan loppumaton joukko siellä surman sai
    nälän ja janon sortamina. Kaikki muut
    — vain harvat pelastuivat, kuolon välttäen —
     harhaili Thrakiassa kovaa kokien.
    He saapuivat nyt tänne pakolaisina.
    Vaan huokauksin itkee Persiin kaupunki
    maan ihanaisen kukan kuihtumista nyt.
    On tämä totta — mutta paljon sivuutin
     jumalten säätämistä kohtaloista ma.

Lopuksi saapuu Kserkses, lyötynä ja masennettuna ja ilman muita varusteita kuin tyhjä nuolikotelo, tappion synkkä vertauskuva. Jumalien rangaistus on kohdannut häntä rikoksesta, jonka hän on tehnyt polttamalla jumalien temppeleitä, ja hänen ylpeytensä ja rajattoman kunnianhimonsa vuoksi. Kserkseen ja kuoron valitushuutoihin näytelmä loppuu.

»Laulakaamme yhdessä valituslaulu!» murtunut kuningas
Huudahtaa kehoittaen kuorolle.

    Nyt tuskan ääni kaikukoon
     ja surun vaikerrus. Nyt rintas repiös.
    Nyt kisko partas valkohaivenet,
    nyt hiukses silvo käsin väkevin.
    Nyt vaattees pirsto. Itke kansaamme.
    Te ulvokaatte koko kaupungissa,
     vaan käykää surun vaito-askelin.

Näytelmä »Persialaiset» ei ole vain kaunis taideluomus — se on myöskin helleenisen kohtuullisuuden ja ihmisyyden ikuinen muistomerkki. Se on kyllä voittohymni, mutta ilman ainoatakaan ylimielisyyden tai kansallisvihan sorahtavaa ääntä. Kirjailija oli itse taistellut persialaisia vastaan, ja kaikki hänen kuulijansa olivat joko itse ottaneet osaa taisteluun tai surivat jotakuta rakasta sukulaista tai ystävää, joka oli saanut surmansa persialaisten aseista. Mutta kuitenkin näytelmä on täynnä myötätuntoa voitetuita kohtaan.

Miltä tähän verrattuna näyttääkään oma aikamme äskettäin elämämme koko maailmaa järkyttäneen sotadraaman jälkeen? Olemme täydellistyttäneet sotakoneiston, niin että kreikkalaisten keihäät ja persialaisten jouset ovat leikkikaluja siihen verrattuina. Mutta inhimillisyydessä sanan korkeimmassa merkityksessä — kuinka paljon alempana siinä olemmekaan kuin 2 400 vuotta takaperin Aiskhylos ja hänen yleisönsä!

Kuinka korkeaa luokkaa taideteoksina »Turvanetsijät» ja »Persialaiset» lienevätkin, Aiskhylos ei niissä kuitenkaan ole aikaansaanut mitään oikeaa luonnekuvausta. Niin pitkälle hän on päässyt vasta draamassaan »Promētheús», antiikin kenties suurpiirteisimmässä ja syväotteisimmassa näytelmässä. Prometheus, titaani, joka varasti tulen mahdistaan kateelliselta Zeukselta ja antoi tämän kallisarvoisen lahjan ihmisille, esitetään draamassa ihmisrakkauden sankarina ja joutuu marttyyriksi avuliaisuutensa vuoksi maanlapsia kohtaan. Hän ei ollut ainoastaan lahjoittanut heille kulttuuria edistävää tulta, vaan myöskin opettanut heille karjanhoidon, vuoriteollisuuden, kirjoitustaidon ja lääketieteen; antoipa hän heille myöskin kaikista parhaan: hän antoi heille toivon. Zeus palkitsi häntä taottamalla hänet kiinni erääseen Kaukasoksen kallioon ja lähettämällä joka päivä kotkan repimään hänen maksaansa. Lopuksi kuitenkin Herkules vapautti onnettoman kauheista kärsimyksistä.

Aiskhyloksen »Prometheus» on kenties yleisinhimillisin draama, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Käsitteleehän se aina houkuttelevaa ja ikuisesti ratkaisematonta probleemaa: sivistyksen siunausta ja kirousta, hyvän ja pahan tiedon puuta. Kuinka voimakkaasti Aiskhylos tällä draamallaan on saanut ihmissielun kielet väräjämään, käy parhaiten ilmi siitä, että monet myöhemmän ajan suurimmista runoilijoista ovat saaneet siitä vaikutteita, kuten Englannissa Byron ja Shelley, Saksassa Goethe, Espanjassa Calderon, Ruotsissa Tegnér ja Viktor Rydberg.

Kolme draamaa sisältävässä, kokonaisuuden muodostavassa »Oresteessaan» Aiskhylos on draamalliselta näkökannalta päässyt korkeammalle kuin aikaisemmissa näytelmissään, ja luonut sekä jännittävää toimintaa että todella dramaattisia luonteita. Ensimmäinen näytös on asetettu Mykenen kuninkaanlinnaan. Kokonaisen vuoden on vartija tähystellyt tulimerkkiä, joka toisi tiedon Troian kukistumisesta ja Agamemnonin kotiinpaluusta. Näkyy vihdoinkin kaivattu tulenkajastus taivaanrannalta ja vartija rientää alas julistamaan iloisen sanoman kansalle. Mutta itsekseen hän lausuu muutamia sanoja, jotka ilmaisevat, ettei kaikki ole, niinkuin pitäisi, kuninkaanlinnassa: »Suuni on suljettu. Mutta jos nämä seinät voisivat puhua, niin voisivat ne parhaiten kaiken kertoa.» Kasvavan jännityksen vallassa odotetaan voittajan astumista näyttämölle. Kuoron voitonriemuun sekaantuu myöskin aavistus uhkaavista onnettomuuksista. Pahat aavistukset voimistuvat, sittenkuin Agamemnon on voittosaaliineen saapunut näyttämölle. Uudessa näytöksessä nähdään voittaja linnassaan, mutta kuolleena, puolisonsa Klytaimēstrān[143] ja tämän rakastajan murhaamana, rakastajan, joka puolison poissa ollessa on anastanut tämän paikan.

Seuraava kohtaus näytellään Agamemnonin haudalla. Siellä murhatun poika Orestes ja hänen sisarensa Elektra tapaavat toisensa ja lupaavat kostaa. He tappavat ensin äidin rakastajan ja sitten hänet itsensä. Mutta rangaistukseksi kauheasta teosta kostonjumalattaret ottavat Oresteen valtoihinsa ja ajavat hänet hurjan mielenvikaisuuden ahdistamana näyttämöltä. Näytelmän lopulla Athene jumalatar vapauttaa kumminkin Oresteen verisestä rikoksesta, ottaen huomioon myöskin teon vaikuttimet. Draama loppuu kuvailemalla, kuinka kostonjumalattaret lepytetään.

Sanotaan Aiskhyloksen kirjoittaneen yli seitsemänkymmentä murhenäytelmää, mutta ainoastaan seitsemän on meillä jäljellä.

Ihailtavaa hänen runoudessaan on sen yksinkertainen suuruus. Majesteetillisen suoraviivaisesti vierii toiminta eteenpäin, ilman pikkumaisia käänteitä ja hienostunutta tehontavoittelua. Hänen draamoistaan uhoo jotakin Marathonin, Thermopylain ja Salamiin päivien vakavan ylevästä tunnelmasta.

SOPHOKLES JA OIDIPUSTARU.

Aikajärjestyksessä toinen suurista kreikkalaisista murhenäytelmän kirjoittajista on Sophokles. Hän oli sopusointuisen helleenisen kansansielun harvinaisen täydellistynyt perikuva. Hän kuului myöskin siihen onnelliseen sukupolveen, joka sai korjata sadon Salamiin voitosta. Sophokleen miehuusikä sattui Perikleen onnelliseen aikaan. Ihailevan ja kiitollisen kansan kaikkialla juhlimana hän omistautui melkein kokonaan runoudelleen. Hänen luomisvoimansa jatkui katkeamatta elämän loppuun asti. Yhdeksänkymmenvuotisen elinaikansa kuluessa, joka loppui vuonna 406, täsmälleen puoli vuosisataa Aiskhyloksen kuolemasta, tuo jumalan armoittama ehti valmiiksi kirjoittaa noin 120 näytelmää. Niistä on kuitenkin ainoastaan kahdeksan säilynyt.

Vanhimpia niistä on kaiken todennäköisyyden mukaan »Elektra». Murhenäytelmä on saanut nimensä päähenkilön, Oresteen sisaren mukaan, joka yllyttää veljeä murhaamaan syyllisen äidin ja hänen rakastajansa, Aigisthoksen. Aihe on siis sama, jota Aiskhylos käsitteli keskimmäisessä Orestes-draamassaan. Rajatonta tuskaa Elektra tuntee isän murhan johdosta. Surupukuun puettuna hän tulee kuninkaanlinnasta ja valittaa surullista kohtaloaan kotona: kuinka häntä kohdellaan kuin orjatarta, kuinka hän tuskin saa vaatteita ja ravintoa ja kuinka hänen päivä toisensa jälkeen täytyy asua samassa talossa kuin isän murhaaja. Hänen ainoa toivonsa on, että Orestes, joka Agamemnonin kuollessa pelastui Krisaan, pian täysikasvuisena palaisi kotiin ja kostaisi isänsä puolesta.

Mutta silloin vanha uskottu palvelija saapuu ja kertoo hänelle, että
Orestes on tuhoutunut kilpa-ajoissa Delphoin kisoissa. Luonnoton äiti
Klytaimestra riemuitsee. Nyt hän on vapautunut Oresteen mahdollisen
koston tuottamasta tuskasta, joka on myrkyttänyt hänen elämänsä.
Pilkallisesti nauraen hän jättää epätoivoisen Elektran valittamaan.

Mutta pian näyttäytyy, että sanoma on sepitetty. Elektra saa sulkea kauan kaipaamansa veljen syliinsä. Jännitys kohoaa hirvittäväksi, kun Orestes menee sisälle isän palatsiin suorittamaan veristä tekoaan. Kuoro tuo ilmi kauhun, joka täyttää kaikkien mielet välttämättömän edessä.

Sisältä kuninkaanlinnasta kuuluu Klytaimestran hätähuuto: »Oi poika, oi poika, sääli äitiäsi!» Mutta Elektra, joka seisoo ulkopuolella, sanoo: »Ei sinulla itselläsikään ollut sääliä häntä eikä hänen isäänsä kohtaan.»

Saapuu sitten Aigisthos, kovin iloisena kuulemastaan huhusta, että Orestes oli kuollut, ja että hänen ruumiinsa oli tuotu kuninkaan linnaan. Hän käskee avaamaan palatsin portit, niin että jokainen koko maassa voi nähdä, ettei mitään toivoa ole enää Oresteesta, vaan että nyt on parasta nöyrästi taipua Aigisthokseen.

Senjälkeen hän vetää itse pois verhon, joka on peittänyt kuolleen. Silloin selvenee hänelle, mitä on tapahtunut, ja mitä tulee tapahtumaan; ja välttämätön tapahtuu. Koston päivä, riemun hetki on koittanut Elektralle.

Sophokleen kehitys on huipussaan draamoissa, joiden aiheina on kuuluisa Oidipus-taru. Oidipus oli Theban kuninkaan poika. Hänen elämänkohtalostaan oli lausuttu hirmuinen oraakkeliennustus. Jonkin vanhan rikoksen vuoksi hänen sukunsa oli näet kironalainen. Ennenkuin Oidipus syntyi, Pythia oli sanonut, että hän kerran surmaa isänsä ja nai oman äitinsä. Välttääkseen näin kauheaa kohtaloa vanhemmat käskivät heittää äskensyntyneen rotkoon kuolemaan.

Mutta kohtalo tahtoi toisin. Palvelija, jolle oli annettu tuo vastenmielinen tehtävä, sääli pienokaista ja antoi hänet eräälle Korinthoksen kuninkaan palveluksessa olevalle paimenelle. Paimen vei lapsen mukanaan Korinthokseen, ja kuningas, joka oli lapseton, otti Oidipuksen omaksi lapsekseen.

Korinthoksessa Oidipus kasvoi voimakkaaksi ja rohkeaksi nuorukaiseksi ja häntä pidettiin yleisesti kuninkaan poikana. Mutta käydessään Delphoissa saadakseen tietää kohtalonsa hän sai vastauksen: »Varo saapumasta kotiseudullesi, sillä sinä tulet surmaamaan oman isäsi, naimaan oman äitisi ja olemaan ihmisten silmissä vihattava jälkeläinen.» Oidipus tahtoi luonnollisesti tehdä kaikkensa estääkseen kauheaa ennustusta toteutumasta ja päätti senvuoksi olla koskaan palaamatta siihen kaupunkiin, jossa hän luuli vanhempiensa asuvan. Umpimähkään hän läksi maailmalle, suunnaten kulkunsa kohti Theban kaupunkia. Tiellä hän kohtasi komean vanhan miehen, joka ajoi vaunuissa henkivartioiden seuraamana. Tie on kapea, ja ajaja tahtoo tunkea vaeltajan tien oheen, mutta Oidipus suuntaa voimakkaan iskun häneen. Syntyy käsikähmä, ja Oidipus surmaa sekä vanhan miehen että kaikki hänen seuralaisensa yhtä lukuunottamatta.

Vanhus oli hänen oma isänsä. Niin oli — Oidipuksen aavistamatta — ensi osa oraakkelin ennustusta toteutunut.

Oidipus vaeltaa edelleen Thebaan. Jo jonkin aikaa oli kaupunkia kovin kurittanut julma sfinksi, epäsikiö, jolla oli leijonan ruumis, naisen pää ja linnun siivet, ja joka oli asettautunut läheiselle kalliolle ja surmasi jokaisen, joka ei kyennyt ratkaisemaan hänen arvoitustaan: »Mikä on se eläin, joka ainoalaatuisena kaikista olennoista käy osaksi kahdella, osaksi kolmella ja osaksi neljällä jalalla, mutta jonka voima ja nopeus on pienin, silloinkuin jalkojen luku on suurin.» Oidipus keksi heti vastauksen: »Se on ihminen. Pikku lapsena ihminen ryömii nelinkontin; sitten hän käy kahdella jalalla, kunnes vanhuus pakottaa hänet käyttämään sauvaa kolmantena jalkana.» Tällä vastauksella sfinksin voima oli murrettu. Epäsikiö syöksyi itsestään kalliolta, ja Theba oli pelastettu. Kiitolliset thebalaiset ottivat Oidipuksen kuninkaakseen ja antoivat hänelle entisen kuninkaan lesken, lokāstēn, puolisoksi.

Sitten Oidipus elää onnellisena ja saa Iokasteen kanssa kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että lapset ovat hänen puolisisaruksiaan, ei aavistustakaan siitä, että ilma on täynnä onnettomuutta.

Tästä kohden alkaa murhenäytelmä »Kuningas Oidipus». Thebaa hävittelee raivoava rutto, ja kansan lähetystö anoo kuninkaalta neuvoa ja apua:

    On kuihtuneina kaikki jyvätähkäpäät,
     on' laidun vailla karjaa, vaimon hedelmä
    on kohtuun tukehtunut. Soihdun murheisen
    tuo Theben linnaan julma rutto-daimoni.
    On kohta tyhjä koko huone Kadmoksen[144] —
     vaan täynnä valitusta mustan Hadeksen.

Oidipus vastaa hyväntahtoisesti, että hän on jo ottanut huomioon kansan hädän ja lähettänyt lankonsa Kréōnin Delphoihin pyytämään jumalien neuvoa.

Kohta tämän perästä saapuu Kreon tuoden Apollonin sanoman, että kirous tulee painamaan maata, kunnes entisen kuninkaan murhaaja on keksitty ja hänet joko surmattu tai ajettu maanpakoon. Oidipus lupaa juhlallisesti tekevänsä kaiken saattaakseen rikollisen kärsimään ansaittua rangaistustaan. Saadakseen selvyyttä hän lähettää sokealle tietäjä Teiresiaalle kutsun saapua luokseen.

Kun Teiresias itsepäisesti kieltäytyy selittämästä tarkemmin sanojansa, Oidipus suuttuu, ja kiivas sananvaihto syntyy. Lopuksi tietäjä harmistuneena sinkoaa: »Murhaaja, jota etsit, olet itse!»

Oidipus käsittää kuitenkin hänen sanansa vain vihanpurkaukseksi eikä aavistakaan kamalaa totuutta. Ja Iokaste vahvistaa häntä luulossaan. »Älä usko tietäjää!» hän sanoo. »Mieheni sai myöskin tietäjän viestin, että oma poikansa hänet surmaisi, mutta poikanen kuoli jo pienenä. Oraakkeli on siis puhunut valhetta.»

Heti sen jälkeen saapuu Korinthoksesta sanansaattaja ilmoittaen, että Oidipuksen isä on kuollut, ja että Korinthoksen kansa tahtoo valita pojan kuninkaaksi.

Näin Oidipus on siis mielestään säästynyt kamalasta kohtalosta surmata oma isänsä! Mutta peläten, että oraakkelin ennustuksen jälkimmäinen osa toteutuisi, hän ei uskalla palata Korinthokseen, niin kauan kuin hänen oletettu äitinsä elää. Silloin sanantuoja antaa hänelle selityksen, jonka pitäisi vapauttaa hänet kaikesta pelosta: Oidipus ei ole Korinthoksen kuolleen kuninkaan poika, vaan löytölapsi, jonka sanantuoja itse kerran sai Theban kuninkaan paimenelta ja vei Korinthokseen. Oidipus lähettää nyt hakemaan paimenta, joka voi antaa varman selostuksen hänen syntyperästään.

Turhaan Iokaste pyytää häntä olemaan sitä tekemättä. Siitä, mitä hän on kuullut, hän ymmärtää totuuden kaikessa kauheudessaan ja hän sanoo Oidipukselle:

    Oi, kunpa, Oidipos, et tuntis itseäs.
    Ma lausun sulle tämän sanan ainoan:
     Oi, onneton — ei mitään sulle enempää.

Mutta Oidipus luulee juuri nyt olevansa onnensa huipulla. Sitä voimakkaammaksi tulee senvuoksi vaihdos tapausten kehityksessä, ratkaiseva käänne, kun hän paimenen selostuksista vähitellen saa kauhistavan tiedon, kuinka kaikki oikeastaan on. Kohtalon iskun huumaamana hän hoipertelee palatsiin kuoron laulaessa:

    Suku ihmisten kuolevain,
     miten tyhjäksi, turhaksi
    elonretkenne huomaan.
    — — —
     Sinä opetat minulle,
    on onneton Oidipos,
    osa autuas, onnekas
     ei ihmisen koskaan.

Hetken kuluttua sanansaattaja tulee palatsista ja kertoo, että Iokaste on surmannut itsensä ja että Oidipus mielettömässä epätoivossaan on repinyt silmänsä päästäkseen näkemästä enempää syvää kurjuutta, johon hän on vajonnut. Voidaan myöskin sanoa, että Oidipuksen tulo sokeaksi on vertauskuvallinen: hänhän on jo ennenkin kulkenut sokeana läpi elämän.

Ja nyt avataan palatsin portit, ja pari palvelijaa taluttaa kauhean näköisen sokean ulos. Armona hän rukoilee rangaistusta, jota helleenit pitivät kaikkia muita raskaimpana: maanpakolaisen katkeraa kohtaloa. Sanoin, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa, hän uskoo pienet tyttösensä Kreonin hoitoon ja alkaa maanpakolaisen lohduttoman vaelluksen.

Kreikkalaiset itse pitivät »Kuningas Oidipusta» parhaimpana taideteoksena kaikista murhenäytelmistä. Voittamattoman mestarillisesti Sophokles on ymmärtänyt yksinkertaisin keinoin, ilman harkitulta yllätyksiä, lisätä draaman jännitystä, kuta pitemmälle draama vierii eteenpäin, ja niin muutamassa hetkessä kehittää äkillisen muutoksen korkeimmasta onnesta pohjattomaan kurjuuteen. Ei kukaan ole peloittavammalla tavalla kuvannut kohtalon ironiaa kuin runoilija, kun hän antaa Korinthoksen sanansaattajan esiintyä. Tuleehan mies tuomaan Oidipukselle ilosanomaa ja vapauttamaan hänet tuskaisasta pelosta, että hän joutuisi menemään naimisiin äitinsä kanssa. Jotta Oidipus tuntisi tulevaisuutensa oikein varmaksi, ilmaisee sanantuoja hänelle hänen todellisen alkuperänsä ja aiheuttaa suoranaisen vastakohdan, mitä hän hyväntahtoisuudessaan on tarkoittanut. Tämä, jos mikä, on traagillista ironiaa.

Katsojain mielenkiinnon draama pitää vireillä alusta loppuun asti. Ja kuitenkaan siinä, yhtä vähän kuin Sophokleen muissakaan näytelmissä, ei esiinny mitään nykyaikaisten vaatimusten mukaista toimintaa. Jos se olisi ollut nykyaikaisesti rakennettu draama, olisimme saaneet näyttämöllä todeta Delphoin oraakkelin ennustuksen Oidipuksen vanhemmille aiheuttaman tuskan, kenties nähdä hänen kuolemaan jättämisensä ja pelastuksensa Korinthokseen, hänen käyntinsä Delphoissa ja Pythian sanojen vaikutuksen häneen, nähdä sen tapahtuman, joka tekee hänet syylliseksi j.n.e. Sophokleen draama ei ole siten elävää elämää, mutta koko toiminta on niiden tapahtumien vähittäistä paljastamista, mitä on tapahtunut ennen varsinaista näytelmää. »Sophokleen suuri taide», kuten Schück sanoo, »ilmenee juuri siinä, että vaikka oikeastaan ei yhtään ainoata uutta tekoa suoriteta eikä mitään uutta tapahdu — draama kuitenkin vaikuttaa, niinkuin se kauttaaltaan olisi täynnä elämää ja toimintaa.»

Kuinka sokean, kovia kokeneen Oidipuksen pitkä ja ansaitsematon kärsimys loppui, sen on Sophokles näyttänyt meille näytelmässään »Oidipus Kolonoksessa», jonka hän kirjoitti oman elämänsä lähetessä loppuaan. Tämä yhdeksänkymmenvuotiaan runoilijan teos on ihmeellinen todiste siitä, kuinka korkeaksi arvioitava hänen taiteellinen luomisvoimansa oli vielä hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Draaman toiminta on sijoitettu runoilijan omaan kotiseutuun, vähän matkaa Ateenasta pohjoiseen olevaan pieneen Kolōnós-nimiseen kylään.

    Oi valkohohtavainen kylä Kolonos,
     sen laitumilla varsain laumat myllertää.
    Sen vihreässä kukkavehmastossa on
    köynnöksin syvän-tummin rungot peittyneet.
    Ja siellä laulaa satakieli iltaisin
     suruisin, lempein äänin luona pesänsä,
    ja siellä viihtyy alla lehväin viileäin.
    Ei sinne kiidä kuumat nuolet auringon,
    ei sinne osu talvituulten humu viiltävä.
    Vaan Dionysos, lemmekäs ja vallaton
     käy nymfein kera riemumielin karkeloon.

Näin kuoro laulaa kauniissa, kotiseudulle omistetussa tervehdys-laulussa, jonka runoilija on sijoittanut draamaan.[145]

Kerjäläisen hahmossa, sokeana ja vanhuudenheikkona entinen kuningas saapuu Kolonokseen monien harharetki- ja kärsimysvuosien jälkeen. Hänen jalo, rakastava tyttärensä Antigónē taluttaa häntä kädestä. Hän asettuu lepäämään lehdon suulle, joka on pyhitetty kostonjumalattarille eli eumenideille, »hyvänsuoville», kuten kreikkalainen kauniimmalla nimellä heitä nimitti silloin, kun hän tahtoi voittaa heidän suosionsa.

Äkkiä on aivan kuin vanhus olisi saanut näkönsä jälleen. Varmoin askelin hän kulkee niiden edellä, jotka ovat keräytyneet hänen ympärilleen, lehtoon sille »kupariportaalle», jonka luultiin johtavan alas manalaan. Ja hetkisen perästä hän on salaperäisellä tavalla kadonnut kaikkien näkyvistä. Hän on lopuksi saanut rauhan.

Ihmeen kauniilla tavalla on tässä näytelmässä ihmiskurjuuden herättämän surumielen kuteisiin loimiksi kudottu lohtua ja toivoa. Selvemmin kuin missään muussa kreikkalaisessa murhenäytelmässä kuulee tässä runoilijan oman sydämen puhuvan. »Kaiken yllä on», kuten Schück sanoo, »jotakin laskevan ilta-auringon hiljaisesta loisteesta. Suuri runoilijaura menee tässä mailleen kauneuteen ja sopusointuun.»

Kun Oidipus oli lähtenyt maanpakoon, hänen molemmat poikansa Eteoklēs ja Polyneikēs päättivät hallita yhdessä. Mutta Eteokles rikkoi sopimuksen ja anasti yksin valtaistuimen. Polyneikes sai silloin apua apeltaan, Argoksen kuninkaalta ja viideltä muulta kreikkalaisella ruhtinaalta. Heidän sotaretkensä Eteoklesta vastaan antoi Aiskhylokselle aiheen murhenäytelmään nimeltä »Seitsemän Thebaa vastaan».

Thebalaiset löivät takaisin vihollisen hyökkäyksen, mutta veljekset surmasivat toisensa kaksintaistelussa. Nyt otti Theban hallituksen käsiinsä heidän enonsa Kréōn. Hän hautautti juhlallisesti Eteokleen, mutta kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla hautaamasta Polyneikesta, joka oli sotinut isänmaata vastaan. Hänen ruumiinsa piti heittää koirille ja korppikotkille. Silloin esiintyy kuolleen sisar, jalo, uhrautuva Antigone, ja julistaa, että hän pitää uskonnon käskyä ja velvoitusta kuolleita kohtaan korkeampana kuin hallitsijan sydämettömän ankaroita määräyksiä ja aikoo suorittaa veljelleen viimeisen palveluksen. Koirien ja lintujen saaliiksi heittäminen oli kreikkalaisen käsityskannan mukaan kauhein onnettomuus, joka voi kohdata ihmistä, sillä ilman hautausta ei hänen oltu suotu päästä rauhaan manalaan. _Antigone_ksi Sophokles on nimittänyt yhden murhenäytelmänsä, jota monet pitävät antiikin näytelmistä kaikkein täydellisimpänä taideluomana.

Antigone pidätetään hänen yrittäessään suorittaa päätöstään ja viedään vangittuna Kreonin eteen. Vartija, joka tuo hänet, kertoo, kuinka Antigone oli mennyt kuolleen luo:

    »Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten
     pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä
    surulla mielin haikeasti vaikeroi,
    niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään,
     valitti, itki, niille hirmukostoa
    toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus.
    Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan
    hän vaskimaljan korkealta kallistaa
     ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.»

Pyöveliensä edessä Antigone seisoo pystypäisenä, sillä hän on totellut jumalien käskyjä, jotka ovat ihmisten lakeja korkeammat.

Mutta hänen uhmansa on rangaistava. Kreon käskee muuraamaan Antigonen elävänä maanalaiseen kallioholviin. Kaunis on hänen joutsenlaulunsa — se luo kauneuden hohteen hänen kuolemaansa:

    Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!
     Astumassa jo oon
    ma viimeis-polkua, viimeis-kerran
    päivän soihtua silmäilen.
    Sitten eessäni on ikiyö…
     Tuoni kaikkein-tuutija mun
    vie elävält' Akheronin[146] rantaan,
    vaikk' ei suotuna mulle vielä
    häiden riemua, enk' ole kuullut
     morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai!

Niin viedään hänet pois. Ei edes Kreonin oma poika, Antigonen kihlattu, voi taivuttaa sydämetöntä itsevaltiasta peruuttamaan tuomiota. Mutta silloin esiintyy sokea tietäjä Teiresias ja kertoo onnettomuutta ilmoittavasta ennemerkistä: jumalat eivät tahdo enää ottaa vastaan uhria, sittenkuin koirat ja korppikotkat ovat häväisseet heidän alttarinsa.

    »Sill’ alttarit ja kaikki uhrilietemme
     täynn' Oidipun on poika raukan hurmetta,
    jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin.
    Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat
    ei mielly eikä reisiluiden lieskahan,
    eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan,
     kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.»

Lopuksi Teiresias uhkaa kuningasta jumalien kauheimmalla rangaistuksella, jos hän vain ei muuta mielenlaatuaan. Silloin Kreon säikähtää ja rientää itse, kansansa seuraamana, hautaholviin vapauttaakseen Antigoneen. Mutta liian myöhään. Sanansaattaja[147], joka on ollut Kreonin matkassa, astuu näyttämälle ja kertoo, että kun kuningas tuli haudalle, se oli avattu ja Antigone kuollut. Hän oli hirttäytynyt huntuihinsa. Hänen kihlattunsa piti rakastettunsa hengetöntä ruumista käsivarsillaan. Kun hän näki isänsä, valtasi hänet niin suuri inho, että hän paljasti miekkansa isäänsä vastaan. Kauhuissaan peräytyi Kreon. Silloin survaisi nuorukainen aseen omaan rintaansa.

Niiden joukossa, jotka kuulivat sanansaattajan hirveän kertomuksen, on Kreonin puoliso. Sanaakaan sanomatta hän menee sisälle palatsiin. Kun Kreon murtuneena palaa, avataan kuninkaanlinnan portit, ja sisällä nähdään kuningatar — makaavan kuolleena vuoteessa. Tapahtumain epätoivoon syöksemänä hänkin on lyhentänyt elämänsä. Hänen viimeinen sanansa — niin sanansaattaja kertoo — oli kostonhuuto puolisolle, »julmalle lasten murhaajalle».

Yksinäisenä, syyllisenä, koko elämä tuhoutuneena, seisoo siinä Kreon parahtaen tuskanhuutoon:

    Ah voi!
     Jopa kauhusta säpsähdin!
    Oi, ottakaatte jo kalpa
    ja puhkaiskaa tämä rinta halpa!
    Voi, voi minä vaivaisin,
     joka vaivuin vaivojen äärihin!

Ja murhenäytelmä päättyy kuoron johtajan varoittaviin sanoihin, että »ei pidä loukata ikuisten jumalien lakia itsepäisyydellä ja ylimielisyydellä.» Mielenmaltti ja sävyisyys ovat korkeimmassakin asemassa olevan velvollisuuksia.

Tässä näytelmässä on useita ikikauniita kohtia. Muhkein on kenties ylistyslaulu ihmisen mahdille kukistaa villit luonnonvoimat, sivistyksen ylistyslaulu, voisi sanoa:

    Ihmeitä mont' on. Ihminen
     kaikkein tenhoisin ihme on.
    Talven myrskyjä uhmaillen
    kulkevi hän meren aaviston,
    vaikk' ylt'ympäri lainehien
     vain valkotyrskyt pauhaa.
    Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:
    tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,
    kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,
     orhien voimalla peltoa raivaa.

    Lintuin liutaa liitelevää,
     niin, salomaiden laumojakin
    pyytäjä kietovi pauloihin;
    merten karjaa kiitelevää
    mies sukkela piirittää
     ja verkon poimuhun saartaa.
    Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:
    harjakas orhin niska se taipuu,
    tunturisonnin tarmo se haipuu;
     ihmisen vallan alle ne vaipuu.

    Hän puheen keksinyt on
     ja leimuna lentävät aatteet
    sekä säännöt valtiohallinnon,
    jopa verhokseen vilusäällä vaatteet.
    Kolkoilta kallioiltakin
     rajuilman ilkinuolten alta
    hän pakeni huoneen suojihin,
    ain neuvokasna. — Yksi vain
    peloittaa häntä: — Tuonen valta;
    sit' ei hän karta, vaikka polttavaan
     hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.

    Näin taitava keinoissaan
    ja juonikas, ettei määrää,
     välin oikean tietä hän käy, välin väärää.

EURIPIDES,

kolmas suurista kreikkalaisista murhenäytelmän kirjailijoista, kuoli samana vuonna kuin Sophokles, 406. Hän oli hyvin erilainen kuin vanhempi aikalaisensa. Hänen kasvoissaan oli sopusointua kaipaavan mietiskelijän ilme. Hänen elämänkohtalonsa oli myöskin kokonaan toisenlainen kuin vanhemman runoilijaveljen. Sophokles oli vain 28 vuotias, kun hän sai ensimmäisen suuren voittonsa näytelmäkirjailijana; Euripides sai taistella vastatuulen kanssa neljäkymmenvuotiaaksi asti. Mutta ajan oloon muuttui yleisön kylmäkiskoisuus sitä voimakkaammaksi ihailuksi, ja kuolemansa jälkeisinä vuosisatoina Euripides näyttää saaneen enin kannatusta kolmesta suuresta murhenäytelmänkirjoittajasta.[148] Euripideen kirjallinen perintö on paljon paremmin säilynyt kuin hänen edeltäjiensä. Hänen noin 90 näytelmästään meillä on parisenkymmentä tallella. Euripides on tuotannossaan realistisempi kuin edeltäjänsä, lähestyy enemmän todellisuutta ja jokapäiväistä elämää, jossa on niin ylevyyttä kuin alhaisuuttakin.

»Álkēstis»-nimisessä, vanhimmassa säilyneessä murhenäytelmässään, runoilija on piirtänyt kauniin ja kohottavan kuvan nuoresta puolisosta, joka uhrautuu pidentääkseen miehensä, kuningas Ádmētoksen elämää. Alkestis on nimittäin saanut tietää, että tämä saa elää vielä jonkin aikaa, jos joku toinen vapaaehtoisesti kuolee hänen puolestaan.

Vastakohdaksi tälle jalolle, ylevälle naisolennolle Euripides kuvaa hänen vanhan appensa. Kun Admetos pyytää raihnaista ukkoa uhraamaan arvottoman elämänsä ainoan poikansa puolesta, tämä kieltäytyy siitä; mutta kun vanhus sitten alkaa Alkestiin paarien ääressä ilmaista syvää suruaan ja koettaa lohduttaa poikaa, antaa Admetos hänen kaunistelemattomin sanoin tietää, kuinka sydämetön, itsekäs ihminen hän on, joka on antanut nuoren naisen kuolla, sen sijaan että olisi itse uhrautunut. Ukko on kuitenkin miestä puolestaan ja puolustaa menettelytapaansa mainiosti kuvatulta poroporvari-näkökannalta: Admetoksen on vallan tarpeetonta seisoa siinä häpäisemässä isäänsä senvuoksi, ettei tätä ole haluttanut olla niin ystävällinen, että olisi paneutunut pitkälleen ja kuollut pojan asemesta. Jokaisella on vain yksi elämä, ja ukko tietää parhaiten itse, kuinka arvokas elämä on. Hänellä ei ole vähäisintäkään halua näytellä sankari-osaa. Ja muutoin on hävytöntä, että poika vaatii sellaista uhrautumista isältä, jota hänen on kuitenkin niin paljosta kiittäminen, isältä, joka on niin oivallisesti huolehtinut hänen tulevaisuudestaan, että voi jättää hänelle suuren maaomaisuuden perinnöksi. »Mitenkähän minä sitten olisin menetellyt väärin?» hän huudahtaa ja antaa Admetoksen tietää, kuinka kehno hän itse on, kun on antanut nuoren puolisonsa uhrautua puolestansa.

Sillä välin on kuitenkin saapunut Admetoksen kestiystävä, meluava ja rähisevä Herkules, joka tuskin muutoin kuin nimeltään muistuttaa tuota sankaria. Tietämättä mitään kuolemantapauksesta tuo jäntevä voimamies, jolla on leijonannahka vaippanaan ja nuija aseenaan, antaa runsaasti kestitä itseänsä, ja kurkistaa sen ohella niin syvälle tuopin pohjaan, että hän aiheuttaa oikean häpeänhälinän suruhuoneessa. Kun hän kuitenkin saa tietää, minkä menetyksen hänen isäntänsä on kärsinyt, hän lupaa kiitokseksi kestityksestä riistää mustavaippaiselta kuolonruhtinaalta, Thanatokselta, takaisin hänen saaliinsa. Jos tarvitaan, Herkules katkoo hänen kylkiluunsa. Hän pitääkin lupauksensa, ja Admetos saa takaisin puolisonsa, jota hänen tuskin voi sanoa ansainneen.

Yhtä voimakkaan realistisia piirteitä on mustasukkaisuuden alkutragediassa, Euripideen enimmän kiitetyssä murhenäytelmässä »Mēdeiassa». Kostaakseen puolisolleen, petolliselle Iasonille, Medeia päättää surmata hänen uuden morsiamensa ja sen jälkeen omat, tälle uskottomalle saamansa lapset. Komea on jo draaman alkusoitto, missä Medeiaan vanha imettäjä puhkee seuraaviin sanoihin:

    »Ah, ellei synkkäin Symplegadein[149] välitse
     ois Argo-laiva koskaan tullut Kolkhiiseen,
    ei konsaan Pelionin notkomailta
    ois honkaa ainuttakaan airoiks veistetty
    urosten uljaitten, mi Peliaalle toivat
     kultaisen taljan!»

    »Näin kyllä jo, hän kuinka hurjin katsehin
    tuijottaa heihin — jotakin hän aikoo —, ei
     tuo viha viihdy murskaamatta uhriaan.»

Medeiasta Euripides on luonut ylevän traagillisen hahmon, jota repii kaksi voimakasta alkukantaista tunnetta: toiselta puolen syvä äidinrakkaus, toiselta taasen mieletön mustasukkaisuus ja kostonhimo. Korinthoksen naisia edustavan kuoron edessä hänen haavoitetusta rinnastaan parahtaa tuskan huuto:

    »Te hyvät naiset, kohlut kohtalon
     on ankarat. On mennyt elämäin;
    on voimain lopussa, ma kuoloon kaipaan.
    Mun puolisoni, kalleimpain, hän nyt
    mies kurjin, katalin on päällä maan.
    Niist' olennoista, joille järki suotiin,
     me naiset saimme osan huonoimman.»

Hänen rakastamansa mies sitävastoin esiintyy näytelmässä vastenmielisenä onnenonkijana ja nokkaviisaana arki-ihmisenä, niin että on vaikeata ymmärtää, kuinka hän on voinut sytyttää naisessa hehkuvan intohimon. Kun hän selvittelee sitä muutosta, mikä hänen tunteissaan on pakosta tapahtunut tutustuttuaan Kreusaan, hän tekee sen matalasti ja poroporvarimaisesti kuin attikalainen pikkuporvari tai talonpoika, puhuaksemme Schückin suulla. Iason vakuuttaa, että yksinomaan taloudellinen ahdinko sai hänet päätökseen naida rikkaan kuninkaantyttären. Laskelmana oli, että sekä hän että hänen lapsensa ja entinen puolisonsa sitten voisivat viettää tyyntä ja huoletonta elämää! »Oliko se huono suunnitelma?» hän kysyy närkästyneenä siitä, että Medeia on nostanut asiasta melun, juuri kuin hän oli saanut kaiken järjestetyksi niin hyvin — itselleen.

»Miksi sinä niin siitä rähiset, Medeia?» Suunnilleen siltä kannalta hän suhtautuu asiaan. »Olenhan järjestänyt niin, että sinulla yhäkin olisi koti tässä maassa, 'kunhan vain alistut esivallan harkintaan'.» Ja sitten hän pitää pitkän saarnan siitä, kuinka hyvän työn hän oli tehnyt tuodessaan Medeian kerran barbaarien maasta Hellaaseen elämään lain ja oikeuden alaisena. Olipa tämä vielä sen johdosta saanut mainetta viisaudestaan, kun sitävastoin »kukaan ei olisi puhunut hänestä sanaakaan, jos hän olisi jäänyt istumaan tuonne maan äärimmäiseen kolkkaan.» Ja mainehan on kuitenkin parasta kaikesta.

    »Ei lujuutta, ei miehen miellä osoita,
    ken rohkein katsein loukkaamiaan kohtelee.
    Päinvastoin: pahe kehnoin se on ihmisen —
     on julkeutta.»

    »Pois käy! On halus naisen nuoren syleilyyn,
    kun liian kauan täällä poissa viivähdit.
     Häät hanki!»

Ja Iason lähtee, eivätkä hänen jäähyväissanansa vaikuta juuri kunnioitusta herättävästi:

»Niin kutsun vallat taivaan todistajiksein,
Ett' tahdoin sua, lapsiasi palvella.»

Euripides, joka on nähnyt niin syvälle ihmisten sieluun, ymmärtää täydellisesti, mitä merkitsee, että nainen vihastuu, julmistuu, käy ilkeäksi. Medeia, jonka rakkaus Iasoniin kerran oli niin syvä, että hän uhrasi kaiken tämän vuoksi, Medeia on nyt heitetty pois kuin hyödyttömäksi käynyt kappale, koska naimisiinmeno toisen naisen kanssa soveltui nyt niin hyvin miehelle. Sydän kylmänä, elottomana, kivenkovana hän päästää valloilleen kaikki vihan tuhoavat voimat tätä itsekästä ihmistä vastaan, joka kerran saman sydämen oli saanut lyömään nopeammin onnesta ja uhrimielestä. Kun hän nyt näkee, miten tarkoituksetonta hänen koko uhrautuva rakkautensa oli ollut, hän tuhoaa itse sen hedelmät. Kostonhimo voittaa äidinrakkauden hänen rinnassaan. Hänestä on tullut piru naisen hahmossa. Ja kuitenkaan emme voi olla tuntematta syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Näytelmäntekijän suuruutta todistaa, että hän saa kuulijansa tähän mielialaan.

Murhenäytelmän kamala ratkaisu ei tapahdu silmiemme edessä.
Sanansaattaja saapuu ja kertoo Medeian ja Kreusan kauheasta kohtalosta,

    »hän kuinka värikkääseen viittaan verhoutuu
     ja kultaseppelehen painaa kutreilleen.
    Ja hiuksiaan peilin eessä suorien
    hän hymyy sieluttoman kuvan nähdessään.
    Ja sitten nousee tuoliltaan hän, karkeloi
     niin huoneen poikki, valkojalkaa kohottain.
    Ja ylen onnellisna lahjastansa hän
    luo katseen siroon kantaan yhä uudelleen.
    Mut jälkeen tämän näky vaihtui kauheaks:
     hipiä muuttuneena horjuu takaisin hän
    vavisten joka jäseneltään. Vaivoin hän
    pääs istuimelle, ettei maahan sortunut.
    Iäkäs palvelija, luullen Panin tai
     muun jumalista häneen tulleen, riemuita
    jo alkoi, kunnes hänen suustaan huomasi
    hän vaahdon purskuvan ja silmäterien
    kauhusta vääntyneen ja ihon kalpean.»
     — — —
    »Lyö sitten kultaseppeleestä otsalta
    esille tulikielet kaikenkalvavat.
    Ja viitta hieno taas, tuo lahja poikies,
     syö onnettoman naisen lihan pehmeän.
    Hän tulen kietomana karkaa tuoliltaan
    ja syöksyy sinne, tänne, puistain kutrejaan;
     pois aikoo riistää seppeleen, mut lujassa
    on kultavanne. Liekkiloimut yltyvät
    vain kahta hurjemmin, kun liehuu hiukset.
    Hän tuskain murtamana maahan raukenee,
     vain isä vaivoin enää tuntee tyttären.»

Kun Medeia on saanut kuulla, että tämä osa hänen kostostaan on onnistunut, hän kertoo itse kuorolle päätöksestään surmata pienet lapsensa. Tämä yksinpuhelu, joka tulkitsee äidin tuskaa, kun rakkaus lapsiin ja kostonhimo taistelevat hänen sielussaan, kuuluu ajasta aikaan valtavimpiin ja sydäntäsärkevimpiin kohtauksiin, mitä konsanaan on tulkittu teatterissa. Hän lopettaa seuraavin sanoin:

    »'Vain rohkeutta, sydän! Miksi vitkailen
     työn julman suoritusta, jot' ei välttää voi?
    Hyv' on, sa käsi onneton, käy miekkahan,
    vie nopeasti elon synkkään määrähän!
     Sa älä pelkää, älä muista lapsias,
    sa joille elon soit ja joita rakastat,
    vain hetkeks' unohda, ett' olet äiti sa!'
     Saat sitten itkeä!»

Kun surmatyö on suoritettu, Iason rientää morsiamensa ja tämän isän hiiltyneiden ruumiiden luota näyttämölle. Palatsissa häntä kohtaa järkyttävä näky: hänen viattomat pikkulapsensa lepäävät siellä kuolleina.

Suuren runoilijauran päättää kauniisti näytelmä »Iphigeneia Auliissa». Iphigeneian hahmossa kohtaamme nuoren, viattoman tytön, ingénuen[150] näyttämöllä. Hän on rakastettavin luonne, mitä kreikkalainen draama on koskaan luonut, tämä puhdas neito, joka uhrataan isänmaan puolesta. Kreikkalaisten laivasto on Auliin[151] satamassa Agamemnonin päällikkyydessä. Yhtämittainen myrsky estää heitä purjehtimasta Troiaan. Ainoastaan jos Agamemnon uhraa tyttärensä Iphigeneian, voidaan suuri yritys toteuttaa. Verta vuotavin sydämin isä lähettää häntä noutamaan, ja tytär saapuu aavistamatta, mikä häntä odottaa. Mutta kun kauhistava todellisuus hänelle selviää, hän vavisten rukoilee isäänsä säästämään hänen elämäänsä:

    »Sua ensiks' isäks sanoin: lapsekses sä muu.
     Ma, esikoises, usein kiikuin polvellas,
    sua suutelin ja hellat suukot suita sain.
    Sa virkoit silloin: 'Saanko koskaan, lapseni,
    kuin harras toivoin on, sun nähdä kukoista»
     rinnalla miehen onnellisen kodissas?'
    Mut sulle vastasin sun leukaas tarttuen
    niin käsin hellivin kuin nytkin vielä tartun:
     'Sun saanko vanhuksena, taatto, kotiini
    ma kerran vastaanottaa, rakkaudellain
    ne vaivat palkiten, ma jotka sulle tuotin?'
    Nuo sanat vielä muistan, mutta, isäni,
     sa unohdit ne, koska — tappaa tahdot mun.»

»Mitä minulla on tekemistä Helenan tai Pariksen kosinnan kanssa?» hän huudahtaa.

Mutta tapahtuu ihme: tyttö kypsyy äkkiä naiseksi. Hetken harkittuaan hän selittää haluavansa kohdata kuoleman ja tällä teollaan osaltansa vaikuttaa siihen, että naisia ei enää Hellaasta ryöstettäisi. Hän tuntee, että koko Kreikka katsoo häneen, ja hän sanoo äidilleen: »Minut olet synnyttänyt, et vain itsellesi, vaan koko Hellaalle. Kun niin monet tuhannet urhot ovat valmiit kuolemaan Hellaan puolesta, niin pitäisikö minun elämäni, yhden ainoan, olla esteenä?» Hänet viedään alttarin ääreen, mutta samassa kuin uhriveitsi välkähtää, Artemis tempaa hänet kuoleman kidasta ja vie hänet Tauriaan[152] papittarekseen. Hänen tilalleen ilmestyy naarashirvi, jonka veri on pirskoittanut alttarin.

Iphigeneian uhri päättää viimeisen suuren kreikkalaisen murhenäytelmän, joka on säilynyt meidän päiviimme.

Kreikan kolme suurta murhenäytelmänkirjoittajaa on esiintynyt myöskin hullunkurisen satyyridraaman alalla. Tällaisista näytelmistä tragedia on syntynytkin, ja niitä esitettiin jatkuvasti murhenäytelmäin jälkinäytöksenä, että katselijat saisivat ravisteleutua vapaaksi siitä painostuneesta mielialasta, minkä murhenäytelmä oli synnyttänyt. Niiden nimi johtui siitä, että kuorona oli satyyreja, jonkinlaisia pukinjalkaisia luonnonhaltioita. Nämä leikkisät, vallattomat, ujostelemattomat luonnonlapset, jotka ahmien nauttivat elämästä, tanssivat laulaen ja rupatellen Dionysoksen seurueessa. Ainoa meille täydellisenä säilynyt satyyrinäytelmä on Euripideen »Kyklops»[153], jonka aiheena on Odysseuksen käynti Polyphemoksen luolassa. Satyyrit, jotka esiintyvät kuorona, ovat Polyphemoksen orjina samoinkuin heidän isänsä Silenos, Dionysoksen oma kasvatusisä. Haaksirikkoisina he ovat saarelle joutuneet ja heidät on pantu paimentamaan kykloopin lampaita. He tulevat nyt laulaen ja kirkuen ajaen karjaa kykloopin luolalle. Kuuluu hoilotus:

    »Ssst! Miksi siellä rämmit? Käy
     taas kummun vehmauteen!
    Sua kivellä mä viskaan.
    Hoi, hoi, eespäin, eespäin,
    te syöttiläät sarvehikkaat
     kykloopin paimenen!

    No, uuhi, lypsää suo mun nyt;
    ja imeä vuonies,
    jotk' kätkivät luolat nuo!
    Sua vuottavat päivät pitkät
     ikävästä ne määkien.»

Odysseus nousee maihin miehineen ja kysyy, voiko hän saada vettä ja ruokavaroja. Ne tiedot, jotka hän Silenokselta saa, eivät ole juuri lupaavia. »Mutta kykloopit ovat kai», hän kysyy, »vierasvaraisia muukalaisille?»

Silenos, joka kauan on saanut olla vailla Bakkhoksen antimia, riemastuu suunniltaan, kun Odysseus antaa hänelle nahkaleilistään kulauksen väkevää viiniänsä.

    Rallallaa, tanssiin kutsuu nyt mua Bromios.[154]
        (Kulauttaa vielä kerran)
     Hah, hah, haa!

Mieliala käy yhä hilpeämmäksi ja keskustelu yhä enemmän ja enemmän kansanomaisen karkeaksi — antaahan kaunis Helena, »tuo lutka», siihen yllin kyllin aihetta, kunnes pelätty kyklooppi itse äkkiä ilmestyy näyttämölle, karjuu orjilleen ja uhkaa heitä, että moni heistä saa pian itkeä saadessaan kartusta selkään. Mutta hänessä on joka tapauksessa kaikessa tuimuudessaan huumoria. Kun satyyrit silmässä poikaveijarin vallaton välähdys pyytävät häneltä kauniisti: »Ole kiltti äläkä vallan niele meitä», niin hän pauhaa: »Siitä tosiaankin itseni varjelen. Sillä saisinpa teidät vatsaani, niin heti minulta hengen keikkaroimisellanne ottaisitte.» Ja hänen julmat piirteensä lientyvät, kun hän ajattelee ihmislihaa. Hän on kyllin kauan elänyt kauriinlihalla ja leijonan paistilla. Ja mielin kielin Silenos yhtyy siihen, että jokapäiväisen ruoan vaihtelusta on sekä huvia että hyötyä.

Odysseus menee nyt Polyphemoksen kanssa luolaan, jonne hänen miehensä jo ennen ovat kadonneet. Siellä ajatellaan kykloopin syövän kauhean ateriansa. Sitten Odysseus tulee jälleen esiin ja kertoo satyyreille, miten kaksi hänen miehistään oli kadonnut jättiläisen kauheaan kitaan:

»Niin, kaks hän nappas, käsissänsä punniten,
Ken parhaass' oli lihassa ja vantterin…»

Mutta silloin Odysseus keksii ajatuksen päihdyttää hirviön väkevällä viinillään. Hän pyytää satyyreja auttamaan muukalaisia kykloopin sokaisemisessa ja siten pelastamaan sekä itsensä että heidät. He joutuvat suunniltaan ihastuksesta tätä ajatellessaan. Mutta sankareiksi he eivät juuri ole tunnettuja, ja kun on ryhdyttävä toimeen, niin he laulavat vain kehoituslauluja kreikkalaisille, jotka itse saavat suorittaa kykloopin sokaisemisen. Ennestään tunnemme, miten taru loppuu.

Hyvin lähellä satyyridraamaa on näytelmä »Alkestis». Tiedetään, että se esitettiin neljäntenä kappaleena murhenäytelmä-kolmikon perästä, siis samassa tarkoituksessa kuin satyyrinäytelmät. Tästä selittyvät monet Alkestiin hullunkurisuudet. Tämä näytelmä on pikemminkin traagillinen farssi[155] kuin varsinainen tragedia.

AISKHYLOS, SOPHOKLES JA EURIPIDES.

Kansantaru näkee kernaasti liittymäkohtia samanaikaisten kuuluisain miesten elämässä. Siten Kreikan kolme suurta näytelmänkirjoittajaa perimätiedossa liittyvät helleenien suurimman urotyön muistoihin. Sinä päivänä, jolloin Salamiin voitto saatiin, kerrotaan Aiskhyloksen olleen taistelevien riveissä, Sophokleen nuorukaisena johtaneen sitä poikakuoroa, joka voittojuhlassa laulaen ylisti urotöitä, ja Euripideen samana päivänä syntyneen Salamiissa.

Aiskhyloksen näytelmäin henkilöissä on muinaisaikaisen taiteen yksinkertaista ankaruutta. Heidät näkee edessään kuin yhdestä graniittimöhkäleestä hakattuina, eheinä alusta loppuun, kunnes kaatuvat tai viettävät voittoansa. Sophokleen kuvaamat ihmiset sitä vastoin ovat lihaa ja verta. He eivät taistele yksin ulkonaisia esteitä ja kohtalon tahtoa vastaan, vaan kamppailevat myös oman epäilyksensä ja sydämensä vienompain tunteitten kanssa. Heissä on sekä ulospäin suuntautuvaa toimintatarmoa että sisäistäkin elämää. »Aiskhyloksen luonteiden pääpiirteenä», Schück sanoo, »on tahdonvoima; Sophokleella sinä on sielun aateluus. Hänen luonteissaan on ihanteellisuutta ja ylevyyttä, joita kenties ei koskaan ole ylitetty.» Kaikesta suurisuuntaisuudestaan ja mielenlujuudestaan huolimatta ilmenee heidän sisimmässään sittenkin hentoutta, joten ne suuremmassa määrin kuin Aiskhyloksen henkilöt saavat herätetyksi myötätuntoamme. He saavatkin osakseen melkoista enemmän psykologista mielenkiintoamme, sentähden että ovat monisäikeisempiä ja hienompirakenteisia, kuin Aiskhyloksen muutamin harvoin yksinkertaisin piirtein kuvaamat luonteet.

Sophokleen suuruus on ennen kaikkea siinä, että hän on kehittänyt ja muovannut Aiskhyloksen luoman murhenäytelmän kauneudeltaan sopusuhtaisemmaksi. Puhtaasti näytelmälliseltä kannalta hänen esitystaitonsa merkitsee suurta edistystä siinä, että hän asettaa meidät kasvoista kasvoihin näkemään todellista sieluntuskaa. Sellainen Klytaimestrahahmo esimerkiksi, minkä Aiskhylos on luonut, ei sitävastoin tunne lainkaan omantunnon tuskia, ja yhtä vähän tuntee niitä hänen Oresteensakaan — Aiskhyloksen kostonjumalattaret ainoastaan ulkonaisesti symboloivat kiduttavaa tunnontuskaa.

Euripideeseen taasen on askel paljoa pitempi kuin erotus molempien hänen edeltäjäinsä välillä. Vaikka hän oli ainoastaan neljätoista vuotta Sophoklesta nuorempi, tuntuu siltä, kuin hän kuuluisi kokonaan toiseen, mietiskelevämpään aikakauteen. Erilaisuudet riippuvat tietysti persoonallisestakin luonteensävystä. Sophokles oli iloinen ja sopusuhtainen luonne, Euripides sitävastoin levoton mietiskelijä ja etsiskelijä, suorastaan ärtyisä erakko, henkisesti lähempänä niitä filosofeja, jotka harrastivat olemassaolon arvoitusten ratkaisua, kuin laulunjumalatarten palvelijoita. Aiskhylos ja Sophokles ovat molemmat vanhan homeroslaisen jumalaisuskon ja sankarisadun kannalla. Euripideeseen sitävastoin on vahvasti vaikuttanut se sarja filosofeja aina Herakleitoksesta ja Ksenophaneesta alkaen, joka on työskennellyt hävittääkseen perinjuurin vanhan jumalaisuskon ja on sen sijaan luonut uusia eetillisiä ihanteita, järjen vaatimuksien kanssa suuremmassa sopusoinnussa olevia.

Aivan kuin suuret edeltäjänsä Euripides ottaa näytelmäinsä aiheet vanhoista sankarisaduista[156], mutta hänen sankarinsa ovat usein tuskin muuta kuin nimeksi vanhan ajan urhoja. Hän riisuu niiltä ihannoivan hohteen ja antaa niiden esiintyä oman aikakautensa tavallisina ihmisinä monine heikkouksineen ja monine pikkumaisuuksineen. Jos Sophokles on kyennyt tenhoavalla ihanteellisuudellaan tekemään sankarinsa vakuuttaviksi ja uskottaviksi, niin Euripideen taideluomain vakuuttava voima perustuu siihen, että hän on ottanut tyyppinsä suoraan elävästä elämästä. On sanottu, että Sophokles kuvaa ihmiset sellaisiksi, kuin heidän tulisi olla, Euripides sitävastoin sellaisiksi, kuin he ovat. On hänkin sentään kohottanut sankarinsa ja sankarittarensa tavallisten mittojen yläpuolelle, mutta siten, että hän, antamatta heille yli-inhimillisiä ominaisuuksia, on varustanut heidät voimakkaalla intohimolla, paatoksella. On sanottu Euripideestä, että »hän on tuonut lemmen ja raivon näyttämölle».

Euripideen sankarit ovat kuninkaita ja kuningattaria, mutta heidän tunne-elämänsä on tavallisten kuolevaisten. Medeia on tunteenpurkauksissaan lapsiaan kohtaan kokonaan ja täysin äiti. Verratkaamme tätä esim. siihen, kuinka Sophokles kuvaa sisarusrakkautta. Antigone rakastaa kyllä veljeään Polyneikestä, mutta ratkaisevaa hänen menettelytavalleen on hurskauden velvoitus vainajaa kohtaan, uskonnollinen käsitys perhesiteistä, korkeammasta järjestyksestä kuin luonnollinen sisarusrakkaus. Ja Elektran tunteita veljeään kohtaan hallitsee halu saada hänessä nähdä isän kostaja. Sophokleella vallitsevat yleensä niin sanoaksemme yläluokkatunteet, sellaiset tunteet, jotka ovat sankarihenkilöille ominaisia. Muut tunteet, enemmän yleisinhimilliset, jotka ovat kuninkaalla ja kuningattarella yhteisiä syvien rivien kanssa, ovat olemassa kyllä nekin, mutta runoilija ei suvaitse näyttää niitä yksinään tai antaa niille suurempaa merkitystä. Euripides luopuu murhenäytelmälle siihen asti ominaisesta ylväästä juhlallisuudesta ja päästää valloilleen ne alkuperäiset tunteet, jotka vallitsevat joka ihmisen rinnassa, olkoonpa hän ylhäinen tai alhainen. Sellaisena ilmenee kansanvaltaisen ajanhengen vaikutus murhenäytelmässäkin. Se sankarius, joka itsestään ilmenee lapsekkaan hennossa ja itsetiedottomassa Iphigeneiassa, on senvuoksi paljon enemmän liikuttavan inhimillistä, kuin mahtipontisempi heroismi[157], minkä vaikuttaa kasvatus ankariin, siveellisiin ja uskonnollisiin periaatteisiin, jotka kehittävät sielun valmiiksi milloin hyvänsä suorittamaan sankarimaisen työn. Sankariuden edellinen muoto ei kenties ole yhtä ylevä kuin Antigoneen, mutta se on varmasti vielä valtavampi.

Euripideen voima johtuu hänen terävästä psykologisesta silmästään. Paljon syvemmälle kuin edeltäjänsä hän on tunkeutunut ihmissydämen salaisuuksiin ja suuntinut sen pohjatonta syvyyttä. Hän on itse rikkirevitty luonne, ja hänen näytelmänsä tekevät epäsoinnuillaan voimakkaamman draamallisen vaikutuksen kuin Sophokleen sopusointuisat runoteokset.

Euripides on runoilussaan monin verroin realistisempi kuin Aiskhylos ja Sophokles. Mutta hänen realismissaan on usein vahvasti ihanteellinen pyrkimys. Ei klassillisella kielellä ole pantu leimuavampaa vastalausetta sodan pohjatonta kurjuutta vastaan, ei ole näytelmää, missä voitettujen lohduton kohtalo olisi tärisyttävämmin kuvattu kuin hänen murhenäytelmässään »Troiattaret». Ei ole epäilemistäkään, että tähän ovat vaikuttaneet kokemukset peloponnesolaissodan mielettömästä, rikkirepivästä veljestaistelusta. Näyttämönä on tasanko Troian edustalla. Sen teltan edustalla, jossa ylhäisimmät troiattaret pidetään vangittuina, makaa maassa Hekuba, kaupungin entinen kuningatar epätoivon murtamana pää painuksissa. Taustalla näkyy Troia temppeleineen ja linnoineen liekkeihin sortumassa. Kreikkalaisten voitto saa tässä todellisuustaustan voitettuja kohdanneen hävityksen ja häpeän elävästä kuvasta. Sille antavat ilmauksen vangitut troiattaret tuskanhuudoillaan ja sanomattomalla epätoivollaan. Kreikkalaisilta urhoilta valahtaa tavattoman suuruuden sädekehä kuin vanha vaate, kun Hekuba tai hänen tyttärensä Kassandra katsovat heihin. Mitä onkaan heidän silmissään »kansojen paimen», Agamemnon? Mies, joka on antanut jalon, puhtaan lapsensa kuolemaan saadakseen takaisin kevytmielisen naisen, mies, joka kostonhimosta on uhrannut hekatombeja[158] lämmintä, elinvoimaista verta, niin kreikkalaista kuin troialaistakin.

Euripideen voimakas psykologinen mielenkiinto ja taipumus mietiskelemään ajan probleemoja on antanut hänelle nimen »näyttämön filosofi». Se on kunnianimi, mutta sillä on ollut vaaransakin. Sisällyttää uudenaikaisia probleemoja ja keskustelunaiheita vanhoihin taruihin oli kuin vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Hänen näytelmäinsä kokoonpano on sentähden yhtenäisyydeltään paljon jäljessä siitä, mitä hänen suuret edeltäjänsä ovat luoneet. Mutta siihen sijaan Euripides on osoittanut, että ympärillämme elävien ihmisten elämä saattaa olla yhtä mielenkiintoista tutkia kuin muinaisaikojen yli-inhimillisten sankarien ja kuningasten ja kuningattarien — sille nimittäin, jolla on näkemisen lahja. Tätä lahjaa ei ollut yksin murhenäytelmän kirjoittaja Euripideellä — vaan se synnytti myös toisen draamallisen kirjallisuuden haaran, attikalaisen huvinäytelmän, jota myöhemmin tulemme käsittelemään.[159]

Kirjallisuutta edellä mainittujen suurten kirjallisuushistoriallisten teosten lisäksi:

Emil Zilliacus, Ett antikt krigsdrama (Svenska Litteratursällskapets förhandlingar 1926—1927).

VELJESSOTA

»KOLMIKYMMENVUOTINEN RAUHA», JOKA OLIKIN VAIN VIISITOISTAVUOTINEN.

Ns. ensimmäinen peloponnesolaissota oli vain alkuvalmisteluja tuleviin taisteluihin. Molemmat päävastustajat olivat tunnustelleet voimiaan ja koonneet kokemuksia tulevaa, suurta loppuratkaisua varten.

Kuka oli syyllinen uuteen, tuhoisaan veljessotaan? Ateenalaiset ja sparttalaiset syyttivät luonnollisesti toisiaan. Näköjään ateenalaiset kylläkin olivat oikeassa, sillä olihan Spartta sotilasvaltio. Mutta sotilasvaltio ei, kuten aikaisemmin olemme nähneet, tässä tapauksessa ollut samaa kuin sotainen valtio. Spartan järjestelmä oli puolustusta, mutta ei sodankäyntiä varten vieraassa maassa. Sparttalaisilla oli voimakas sotajoukko, mutta he pitivät sitä kuin silmäteräänsä eivätkä tahtoneet panna sitä vaaraan kuin äärimmäisessä hädässä. Jos se kärsi vaurioita, olivat ne vaikeasti korvattavissa. Ja rahoistahan sparttalaisilla oli vieläkin suurempi puute kuin sotilaista.

Lisäksi Spartan hallitus pelkäsi sotaa senkin vuoksi, että se helposti voi aikaansaada sisäisiä rauhattomuuksia. Sillä saatuaan aseet käsiinsä helootit ja perioikit tunsivat olevansa herrojensa veroisia voiden syystä vaatia osuutta valtion hallitukseen, koska he osaltaan myös sitä puolustivat. Toisena vaarana vieraalla maalla käytävässä sodassa oli, että sotapäälliköt voivat tulla liian omavaltaisiksi ja tehdä itsestään yksinvaltiaita. Kaiken kaikkiaan sparttalaiset pitivät sodankäyntiä ulkopuolella Peloponnesosta liian uskallettuna.

Spartta tahtoi siis välttää hyökkäyssotaa. Mutta Peloponnesoksen asiat eivät olleet yksin sen ratkaistavissa. Eräs toinen peloponnesolaisliiton valtioista, Korinthos, joka melkein kaikessa oli Spartan vastakohta, antoi aiheen itse sodan syttymiseen. Korinthoksella oli tässä liitossa paljon sananvaltaa, sillä sillä oli kaksi valttia, joita ei ollut Spartalla, laivasto ja rahaa. Sillä oli edullinen asema Pohjois-Kreikkaa ja Peloponnesosta yhdistävällä kannaksella kahden meren läheisyydessä. Siten se joutui hallitsemaan kolmea tärkeää kauppatietä, kahta meri- ja yhtä maatietä. Sen kauppa ja sotalaivastot olivat persialaissotien aikoihin asti Kreikan suurimmat. Sen käsityöläiset valmistivat kallisarvoisia vientitavaroita, laadultaan ennen kaikkea ylellisyystavarani luontoisia huonekaluja ja vaatteita. Kuuluisia olivat myöskin korinthoslaiset pronssiesineet ja taiteelliset, väritetyt korinthoslaiset savimaljakot. Erikoisen haluttuja olivat pienet, sirot ruukut, joissa myytiin korinthoslaista hajuvoidetta[160]. Niillä oli hyvä menekki Välimeren maiden hienoston maailmassa. Sillä Korinthos oli aikansa muotikuningatar, ja Kreikan kauneimmat ja hienoimmat kurtisaanit[161] viettivät siellä loisteliasta elämäänsä. Ylhäällä Korinthoksen akropoliilla loisti Aphroditen puolittain itämainen pyhättö tuhansine kaupan olevine papittarineen majakkana merenkulkijoille. Se Aphrodite, jota siellä palveltiin, oli Astarte, Raamatun »Astarot, sidonilaisten iljetys», joka oli tuotu Foinikiasta samaan aikaan kuin Tyroksen purppurakin. Pindaros laulaa hillitysti »vierasvaraisista ja houkuttelevista nuorista naisista» mahtavassa Korinthoksen kaupungissa. Peloponnesolaissodan aikana eli Lais, kaunein kaikista näistä kevytmielisistä naisista, Korinthoksen Kirke, kuten häntä huvinäytelmäin kirjoittaja Aristophanes nimitti. Kaikista maista tuli miehiä hänen luokseen tuodakseen Aphroditelle uhrinsa, ja Laiksen asunto täyttyi kullalla, niin että hän voi huvitella rakennuttamalla temppeleitä ja muita julkisia rakennuksia.

Kaikki on katoavaista. Myös Korinthosta oli tuho kohtaava. Mutta vielä peloponnesolaissodan aikoina pidettiin sitä maailman loistoa rakastavimpiin kaupunkeihin kuuluvana. Korinthoslaista juhlaa pitivät toiset kreikkalaiset saavuttamattomana, melkeinpä sadunomaisena. »Vain rikkaat voivat matkustaa Korinthokseen», sananlasku sanoo tai »Ei mieliteolla Korinthokseen päästä», s.o. ei riitä, että vain toivoo sinne pääsevänsä.

Korinthos oli Ateenan vaarallinen kilpailija merellä Ennen kaikkea kilpailu koski Sisiliaa, jonne Korinthoksen-lahdesta on niin helppo ylläpitää yhteyttä. Ylipäänsä Korinthos pyrki monopoliin Joonian meren liikenteessä ajatellen, että ateenalaisille riittivät hyvin Aigeianmeri ja Mustameri kaupankäyntialueiksi. Mutta ateenalaiset olivat iskeneet silmänsä Sisiliaan, eivätkä tahtoneet kuulla puhuttavankaan heidän kauppaansa rajoittavista esteistä Kerran toisensa jälkeen he olivat korinthoslaisten tiellä.

Jännitys kasvoi alati molempien voitonhimoisten kilpailijoitten välillä, ja lopulta oli tarpeen vain mitätön tapahtuma saattamaan molemmin puolin mielet sotaisaan vireeseen. Kun asiat olivat kehittyneet niin pitkälle, seurasivat tapahtumat nopeasti toisiaan, ja ristiriita kärjistyi yhä enemmän.

Nyt oli korinthoslaisten saatava sparttalaiset ja Peloponnesoksen liitto mukaansa. He lähettivät lähetystön Sparttaan innostamaan luonnostaan hitaita lakedaimonilaisia. Lähettiläät tekivät ärsyttäviä vertailuja ateenalaisten ripeän päättäväisyyden ja sparttalaisten hitauden välillä. »Ateenalaiset», he sanoivat, »ovat aina rohkeita ja kaikkeen valmiita, kun taas teidän luonteenne mukaista on tehdä aina vähemmän kuin voitte, sekä tuskastuttavan kauan epäröidä ja viivytellä päätöksen teossa. He ovat aina halukkaita lähtemään kauas kotoaan, kun taas te olette kotikamaraanne juuttuneita.» Lopuksi korinthoslaiset lähettivät Sparttaan jonkinlaisen uhkavaatimuksen, jonka täytyi saada aikaan sota: he ilmoittivat, että ellei Spartta halua ryhtyä sotaan, he aikovat ottaa liittolaisekseen Argoksen, Spartan vanhan kilpailijan. Spartan kansankokouksessa taisteli keskenään kaksi vastakkaista mielipidettä. Toista edusti sodanhaluinen nuoriso, jolla ei ollut kokemusta sodan varjopuolista, ja toista vanhemmat ja ajattelevammat sparttalaiset, jotka perintätavan mukaan olivat haluttomia arveluttaviin sotahankkeisiin. Nuoriso voitti.

Samalla tavoin kävi Peloponnesoksen liiton liittokokouksessakin, missä thebalaisten vanha kateus ateenalaisia kohtaan myös osaltaan auttoi sodanhaluisia.

Pelkkää ilveilyä vain olivat sen jälkeen ne nöyryyttävät vaatimukset, joita Ateenalle esitettiin, kuten esim. vaatimus »kiron painaman» Perikleen karkoittamisesta. Moisten vaatimusten tarkoituksena oli vain siirtää syy sodan aloittamisesta vastustajalle.

Perikleen suuri valtiomiestaito kävi ilmi tällä kriitillisellä hetkellä. Rauhallisesti ja arvokkaasti esiintyen hän sai kansalaisensa vakuutetuiksi, että Ateenan kunnia vaati moisten häpeämättömien vaatimusten torjumista ja että kansan tuli pää pystyssä ottaa vastaan välttämätön sodanuhka. Vielä silloinkin, kun viholliset röyhkeästi vaativat Attikan liiton purkamista, Perikles säilytti mielenmalttinsa ja vastasi vain, että siitä v:n 446:n sopimuksen mukaan oli päätettävä välitystuomioistuimessa. Kieltäytymällä tästä laillisesta ratkaisusta sparttalaiset ja heidän liittolaisensa tosiasiallisesti ovat joutuneet vastuuseen sodan puhkeamisesta. Silti ei ole sanottu, etteivät sodan syvimmät syyt tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa, olisi olleet molemminpuolisia. Peloponnesoksen liitto koetti kylläkin naamioida vastuunsa sodan aloittamisesta julistamalla, että se taisteli vapauttaakseen helleenit Ateenan tyranniudesta. Tunnussana »vapaussota» oli taitavasti valittu voittamaan heidän puolelleen niitä Attikan liiton valtioita, jotka olivat tyytymättömiä Ateenan hegemoniaan. Ja he olivatkin laskeneet oikein. Jo sekin, etteivät sparttalaiset ateenalaisten tavoin ottaneet veroa liittolaisiltaan, oli kylliksi tekemään sparttalaisista Ateenan »despotismiin» verrattuna ihmisten silmissä vapauden lipunkantajia. Ei ollut siis kyseessä sota kahden yhtä oikeutetun kilpailijan välillä, vaan Spartan asiassa taisteli oikeuden pyhä asia sortoa vastaan. Joonialaiset olivat jo ehtineet unohtaa, mitä Ateena oli tehnyt heidän vapautensa hyväksi, ja ajattelivat vain, mitä sen säilyttäminen heille tuli maksamaan.

Liittolaisten tyytymättömyyden ateenalaiset olisivat kuitenkin voineet välttää, jos he olisivat tahtoneet ulottaa Ateenan kansalaisuuden tarjoamat poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edut liittolaisilleen antamalla heille täydet kansalaisoikeudet. Se olisi saanut liittolaiset tuntemaan Ateenan edut omikseen. Sen taidon roomalaiset tunsivat. Mutta Ateenassa sitä ei ajateltu, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.

Mitä ilmeisemmäksi sodanvaara tuli, sitä häikäilemättömämmin pyrki Ateenassa vastustuspuolue samaan päämäärään kuin vihollisetkin, nimittäin syrjäyttämään Perikleen vallasta. Se syytti häntä sodan aikaansaamisesta perustellen syytöstään sillä tosiasialla, että Perikles oivallettuaan sodan välttämättömäksi, jo vuosikausia oli tehnyt valmisteluja sen varalta; hän oli muka tuntenut johtaja-asemansa horjuvan ja siksi tahtonut suunnata kansan huomion muualle.

Erikoisen vaarallista Perikleen vallalle oli, että Ateenan kansanvaltaisen puolueen vasemmalla siivellä oli syntymässä jyrkkä kansanpuolue, jota Perikleen politiikka ei tyydyttänyt. Perikles oli aloittanut demokraattisena kansanjohtajana, mutta valtaan päästyään hänestä oli kehittynyt maltillinen valtiomies. Hänen aikoinaan edustamansa jyrkät demokraattiset ihanteet olivat nyt saaneet kannattajikseen kaikenmoisia kansanvillitsijöitä ja suunsoittajia. Tunnetuin heistä on varakas nahkuri Kléōn, joka oli tarmokas, vieläpä poliittisesti lahjakaskin mies. Myös liikemiehenä hän näyttää olleen erittäin taitava. Mutta hänen menestyksensä kansanjohtajana perustui ennen kaikkea hänen luonnolliseen kykyynsä puhua kansanjoukoille kieltä, jota nämä paremmin ymmärsivät kuin Perikleen kaunopuheisuutta. Vaikka yhteiskunnalliselta asemaltaan hyvinvoipa kapitalisti, hän esiintyi puhujalavalla sangen mielellään kurjana proletaarina.

Perikleen yksityiselämä tarjosi myös joukon hyökkäyskohtia, joita vastustajat ilomielin käyttivät hyväkseen. He olivat siveellisestä suuttuneita hänen suhteestaan »kevytmieliseen» Aspasiaan — »hetairaan»[162] — kuten he sanoivat; ja he ottivat osaa riitoihin, joita Perikleellä oli kahden tuhlaavan poikansa kanssa yhtyen sydämen halusta noihin molempiin heittiöihin heidän purkaessaan kiukkuaan säästäväiselle isälle.

Perikleen nauttima arvonanto oli kuitenkin siksi lujilla perusteilla, etteivät hänen vihollisensa voineet kukistaa häntä avoimessa taistelussa. Siksi he päättivät päästä hänen kimppuunsa syrjäteitä, suuntaamalla hyökkäyksensä hänen huomattavimpiin ystäviinsä ja hengenheimolaisiinsa, sillä heistä oli helpompi selviytyä. Filosofi Anaksagoras oli heidän ensimmäinen uhrinsa. Hankittiin taikauskoinen oraakkelipappi, joka syytti häntä »uskonnon häpäisemisestä — ja tähtitieteellisten oppien levittämisestä». Hän oli lisäksi uskaltanut väittää, että Zeus singotessaan salamoitaan usein osui syyllisen sijasta syyttömään, vieläpä jumalten omaan temppeliinkin. Hänen väitteensä, että aurinko olisi hehkuva kivipallo, suurempi kuin Peloponnesos, oli myös niitä rikoksia, joista Anaksagorasta syytettiin. Sellaisten mielipiteittensä johdosta häntä pidettiin »jumalattomiin luonnontutkijoihin» kuuluvana.

Anaksagoras jätti aivan yksinkertaisesti Ateenan, rauhallisena ja ylemmyydestään tietoisena todeten, että luonto itse oli jo kauan sitten tuominnut hänen ja hänen syyttäjiensä välillä. Hän palasi kotiseudulleen Vähään-Aasiaan, missä hän parin vuoden päästä kaikessa hiljaisuudessa kuoli. Mutta häviävänä puolena tässä kerettiläisoikeudenkäynnissä ei ollut syytetty, vaan vanha jumalaisoppi. Tai kuten henkevä Lukianos sanoo murhaavalla satiirillaan: »Myös Anaksagorasta tavoittaessaan Zeus on singonnut harhaan salamansa.»

Vielä enemmän huomiota herätti se hyökkäys, minkä Perikleen viholliset suuntasivat Pheidiakseen. Eräänä päivänä huhu kulki miehestä mieheen, että suuri taiteilija ja eräs hänen apulaisensa oli annettu ilmi hänen kuuluisaan Athenen kuvaansa käyttämän kullan ja norsunluun kavaltamisesta. Pheidias pidätettiin. Hänen saamastaan tuomiosta tiedämme varmasti vain, että se oli epäsuotuisa hänelle ja että hänen ilmiantajaansa palkittiin. Suuri taiteilija lieneekin päättänyt päivänsä vankilassa.

Pheidiaan tuomio tarjosi Perikleen parjaajille tilaisuuden mustata siinä samassa hänenkin mainettaan — niin paljon kuin he vain uskalsivat. Olihan hän ollut Pheidiaan ystävä ja olihan hänen käsissään ollut työn ylin johto. — Samaan tapaan Perikleen viholliset kävivät hänen toistenkin ystäviensä kimppuun, ja joka kerralla »tyrannikin» sai osansa häpeästä, puhumattakaan niistä sielullisista kärsimyksistä, joita hänelle nämä vainot tuottivat.

Pahimmin koski häneen kuitenkin se syytös, jonka muuan huvinäytelmäin kirjoittaja sinkosi Aspasiaa vastaan parittamisesta ja jumalattomuudesta.

Tämän väitettiin näet ottaneen luokseen kevytmielisiä naisia tyydyttämään Perikleen eroottista tarvetta ja antaneen heille nimet yhdeksän runottaren mukaan. Perikles johti itse hänen puolustustaan oikeudessa. Oli liikuttavaa nähdä tällöin »olympolaisen» silmien täyttyvän kyynelistä. Aspasia vapautettiin; mutta se ei estänyt ihmisiä tekemästä omia johtopäätöksiään ja viittaamasta tuohon usein väärinkäytettyyn sananlaskuun: »Ei savua ilman tulta».

Perikles ei kuitenkaan horjunut hetkeäkään. Lujalla kädellä hän johti valtion kohtaloita edessäolevaan ratkaisevaan voimainmittelyyn. Hän tiesi rauhan vuosina tehneensä Ateenan voimakkaammaksi ja puolustuskykyisemmäksi, kuin mitä se koskaan aikaisemmin oli ollut.

TOINEN PELOPONNESOLAISSOTA.

V. 431 sota syttyi. Silloin alkoivat Kreikassa keskeytymättömät taistelut ja riitaisuudet[163], joissa sen valtiot toinen toisensa jälkeen kuluttivat loppuun voimansa ja jotka vasta tarmokas valloittaja, Makedonian kuningas Philippos sai loppumaan pakottamalla ne rauhaan.

Sparttalaiset hyökkäsivät Attikaan ja hävittivät osan maaseutua, mutta eivät saaneet ateenalaisia ryhtymään taisteluun. Sparttalaisille sellainen ratkaisu olisi ollut edullinen, koska heillä oli maalla ehdoton ylivoima. Samasta syystä oli Perikleelle yhtä tärkeätä välttää taistelua. Hän oli senvuoksi selittänyt kansalleen, että Attika täytyi jättää vihollisille, ja kehoittanut kansaa vetäytymään Ateenan muurien suojaan.[164] Perikleen inhimillisen luonteenlaadunkin mukaista oli välttää mahdollisimman paljon ihmishenkien hukkaa. »Jos suremme häviöitämme», hän sanoi, »niin älkäämme tehkö sitä menettämiemme talojen ja peltojen tähden, vaan menettämiemme miesten takia. Sillä talot ja vainiot eivät luo miehiä, vaan päinvastoin.» Ateenalaisten maalla kärsimät häviöt Perikles aikoi korvata merellä, antamalla Ateenan ylivoimaisen laivaston hävitellä vihollisten rannikoita ja miehittämällä tärkeitä satamapaikkoja. Kun lisäksi ateenalaisilla oli ehdottomasti suuremmat sotarahastot, niin maalla puolustautuva ja merellä hyökkäävä sodankäynti tapa tarjosi heille mitä parhaimmat mahdollisuudet vihollisten väsyttämiseen. Sparttalaiset sitävastoin toivoivat nopeata ratkaisua, sillä he tunsivat itsensä taloudellisesti heikommiksi. Peloponnesoksen liitollahan ei ollut liittokassaa kuten Attikan liitolla, eivätkä sen jäsenet, kuten sanottu, maksaneet säännöllisiä veroja. Erikoisverotuksiakaan eivät ne olisi voineet panna toimeen, sillä Lakonian, Arkadian ja toisten maata viljelevien seutujen väestöllä ei ollut juuri koskaan käteisiä rahavaroja.

Perikles oli siis perinyt Themistokleen selvänäköisen taktiikan, joka haki ratkaisua mereltä. Hänen väsyttämisstrategiansa ei tosin voinut tuoda Ateenalle valloituksia, eikä aluelaajennuksia. Hän olikin sen selvittänyt kansalaisilleen. Hänen tarkoituksensa oli vain pakottaa viholliset tunnustamaan lopullisesti Attikan liitto.[165] Perikles joutui siten vaatimaan kansalaisiltaan raskaita uhrauksia, voimatta houkutella heitä loistavilla voitoilla ja sotasaaliilla. Tätä ei luulisi voitavan pitää kunnianhimoisen kansankiihoittajan pyrkimyksenä horjuvan asemansa lujittamiseen, jollaista Perikleestä on tahdottu väittää. Päinvastoin tämä tosiasia on ratkaisevimpia todisteita hänen jalosta ja epäitsekkäästä kansalaishengestään. Ulkopolitiikka ei hänestä ollut pyrkimystä valtion alueen laajentamiseen. Helleenisen valtion tuli osata pysyä kohtuudessa eikä barbaarivaltioiden tapaan pyrkiä nielemään yhä uusia maita — sortuakseen lopuksi vallanhimon harhakuvan uhrina.

Ensimmäinen sotavuosi meni täydelleen Perikleen laskelmien mukaisesti. Maalla hänen onnistui kielteisen strategiansa mukaisesti välttää taisteluita, kun taas Ateenan laivasto toimi menestyksellisesti vihollisen rannikoilla.

Kun viholliset olivat kuukauden ajan hävittäneet Attikaa, heidän ruokavaransa loppuivat, ja eri joukot marssivat takaisin kotimaihinsa. Lujasti varustettua Ateenaa vastaan ne eivät lainkaan olleet uskaltaneet hyökätä. Sen jälkeen voi Ateenan maalaisväestö muuttaa taloihinsa jälleen saaden olla rauhassa seuraavaan kevääseen. Sotavuoden lopussa haudattiin taistelussa kaatuneet ateenalaiset juhlallisuuksin. Perikles piti silloin kerrassaan valtavan ja kohottavan puheen sankarien muistoksi. »Tahdon ensin», hän sanoi »omistaa muutamia sanoja esi-isillemme, sillä tällaisessa tilaisuudessa on velvollisuutemme ajatella heitä. Heidän rakkauttaan kotiseutuun ja heidän velvollisuudentuntoaan saamme kiittää vapaan ja riippumattoman isänmaan kallisarvoisesta perinnöstä.»

Kuinka onnellisissa olosuhteissa ateenalaiset elivät, ilmenee parhaiten verrattaessa niitä Spartan oloihin. Ateenan demokraattinen valtiomuoto avasi tien menestykseen persoonalliselle kunnolle, lähtipä se mistä yhteiskuntaluokasta tahansa. Valtiollinen yhdenvertaisuus ja vapaus oli ateenalaisten elinehto. Ei ollut sellaisia omanarvontuntoa loukkaavia rangaistuksia, joita sparttalaiset käyttivät yleistä järjestystä rikkoneita kohtaan, kuten seisottamista kaiken kansan edessä häpeämässä puettuna pukuun, joka teki syyllisen naurunalaiseksi. Ja ajatelkaa, kuinka paljon iloisempaa ja rikkaampaa elämä oli Ateenassa kuin Spartassa. Siellä juhlittiin vuodet läpeensä, ja sinne virtasi kaikki arvokas ja mielenkiintoinen toisista maista.

»Taistelussa», Perikles jatkoi, »me ateenalaiset emme luota sotajuoniin, vaan kuuluisaan rohkeuteemme, joka on meidän oma olemuksemme. Vastustajamme pyrkivät lapsuudesta saakka rasittavilla karaistusharjoituksilla miehuullisuuteen. Me sitävastoin elämme vapaina pakosta, emmekä kiusaa itseämme etukäteen kärsimysten takia, jotka vielä ovat tulevaisuuden kätkössä. Mutta kun onnettomuudet todella tulevat, kohtaamme ne yhtä suurella miehuullisuudella ja vastustuskyvyllä kuin nekin, jotka aina hankkivat itselleen vaivaa ja huolta.»

Näin Perikles esittää eri puolia kaikesta siitä hyvästä, mitä Ateena kansalaisilleen tarjoaa. Eikö kannata hän kysyy — sellaisten onnen lahjojen puolesta taistella kuolemaan saakka, »kuten ne miehet ovat tehneet, joiden muistoa me tänään juhlimme? He uhrasivat elämänsä valtion yhteiseksi hyväksi. Mutta palkakseen he saivat siitä katoamattoman kunnian, sillä kaikkina aikoina he ovat esikuvia uusille sukupolville.»

Toinen sotavuosi ei kuitenkaan päättynyt ateenalaisille niin suotuisasti kuin ensimmäinen. Heitä kohtasi silloin peloittava onnettomuus, jota kukaan ei ollut voinut aavistaa: ankara rutto puhkesi kaupungissa. Se oli tullut itämailta kauppalaivojen mukana ja sai aikaan hirveätä hävitystä kaupungin ahtaasti asuvain ja huonosti ravittujen kansanjoukkojen keskuudessa.[166] Sairaus alkoi poltteilla päässä ja erikoisesti silmissä, jotka tulivat verestäviksi. Sitten kipu levisi kaikkiin ruumiin osiin. Pian sairas kärsi sellaista sisäistä poltetta, ettei hän voinut pitää vaatteita yllään.

Häntä vaivasi alituinen, sammumaton jano, kauheat kuvotukset sekä ainainen rauhattomuus ja unettomuus, iho tuli punaiseksi ja ihottumien peittämäksi. Useimmat uhrit kuolivat viikon kuluttua. Monet niistä, jotka kestivät sairauden, saivat maksaa elämänsä sormien ja varpaiden menetyksellä; toiset kadottivat näkökykynsä, toiset taas muistinsa, niin etteivät he tunteneet omaisiaan, olivatpa unohtaneet oman nimensäkin. Sairauden tavattomasta tarttuvaisuudesta johtui, että kuolemantapaukset olivat lukuisimmat lääkäreitten ja hoitajien keskuudessa, joten sairaat yhä enemmän joutuivat oman onnensa nojaan. Tapahtui senvuoksi usein, että rutto hävitti autioksi koko talon. Kaikista pahimmin kärsi maalaisväestö, joka oli sullottu temppeleihin ja pimeihin parakkeihin. Kaduilla nähtiin ruumiita ja kuolevia. Onnettomat vetäytyivät eritoten kellareihin, missä he koettivat sammuttaa palavaa janoansa.

Kokonainen kansa vapisi tuskasta. Mutta tuskantunteitten rinnalle tuli nautinnonhimo. Tahdottiin ottaa elämältä kaikki mahdollinen, sillä kuka tiesi, kuinka monta päivää oli elettävänä. »Syökäämme ja juokaamme ja olkaamme iloisia, sillä huomenna me kuolemme!»

Kaksi kokonaista vuotta rutto raivosi lakkaamatta alkaakseen taas uudelleen kahden vuoden kuluttua. Se vei ainakin neljäsosan, ehkä kolmannenkin osan Attikan väestöstä.

Jos sparttalaiset olisivat käyttäneet hyväkseen sitä toivotonta mielialaa, joka nyt vallitsi Ateenassa, ja hyökänneet tarmokkaasti kaupunkiin, olisi se ollut auttamattomasti menetetty. Mutta on helposti ymmärrettävää, etteivät he tahtoneet tartuttaa itseensä ruttoa. Kun he saivat tietää ruton hävityksistä, he vetäytyivät kotiinsa pelastaen siten Peloponnesoksen taudilta. Ateena oli siis pelastettu ja maalaisväestö voi jälleen muuttaa taloihinsa; mutta toiselta puolen pahensi ateenalaisien asemaa ruton leviäminen laivastoon.

Mitä vihollisen miekka ei ollut voinut, sen rutto sai aikaan: epätoivoissaan ateenalaiset lähettivät vastoin Perikleen tahtoa lähettiläitä Sparttaan pyytämään rauhaa. Mutta viholliset asettivat niin mahdottomat vaatimukset, että sotaa oli pakko jatkaa.

Silloin kansa vaati syntipukkia. Perikleestä se saatiin. Siihen asti hänen oli onnistunut kaikki erinomaiset johtajaominaisuutensa ponnistamalla estää yhteensullottujen joukkojen tyytymättömyys. Mutta nyt hänen vastustajansa saivat ilmaa siipiensä alle. Kuka oli syyllinen ruton tuhoihin ellei Perikles? Niin he kysyivät täynnä suuttumusta. Eikö juuri hän ollut saanut sotaa aikaan ja sullonut sellaisia ihmisjoukkoja Ateenan ahtaitten muurien sisälle? Ateenalaiset vaativat häneltä tilitystä hänen viranhoidostaan. Ja vaikkakin hänen vastauksensa täydelleen osoitti hänen syyttömyytensä, tuomittiin hänet omavaltaisuudesta virantoimituksessa suuriin sakkoihin — erään tiedon mukaan 50:n talentin —, jonka lisäksi hänet erotettiin virastaan.

Mutta silloin Ateenan sotajoukon alkoi käydä yhä huonommin ja huonommin. Oikukas kansa alkoi kaivata Perikleen lujaa kättä ja otti pian suuren johtajansa jälleen armoihinsa. Kauan hän ei kuitenkaan saanut olla valtion peräsimessä» Hänkin joutui ruton uhriksi, nähtyään ensin molempien laillisten poikainsa, sisartensa ja monien ystäviensä ja sukulaistensa kuolevan ympärillään. Kun hän oli viimeisillään ja ystävät, jotka olivat hänen kuolinvuoteensa ääressä, luulivat hänen jo olevan tajuttoman, he alkoivat puhua, minkä korvaamattoman menetyksen Ateena oli kärsinyt ja ylistivät hänen urotöitään. Kuoleva kuuli sen ja sanoi: »Te ylistätte minua sellaisesta, mikä pääasiallisesti johtuu onnesta, mutta unohdatte parhaan elämästäni: ettei yhdenkään ateenalaisen minun takiani ole tarvinnut pukeutua surupukuun.» Hän saattoi täydellä syyllä vakuuttaa, ettei edes vihollisten kavalimmatkaan juonet koskaan olleet saaneet häntä kostonhimon valtaan. Hänen jalo inhimillisyytensä onkin hänen luonteensa miellyttävimpiä piirteitä. Siinä hän kohoaa suuresti kostonhimoisen ja julman aikakautensa yläpuolelle.

Neljänkymmenen vuoden ajan Perikles oli melkein kuin hallitsija ohjannut kansanvaltaista Ateenaa. Koskaan ostrakismos ei häntä kohdannut, ja hän kuoli 70 vuoden ikäisenä, pitäen vielä korkeinta valtaa käsissään. Vastaavaa ilmiötä ei Kreikan historiassa esiinny.

Suuren valtiomiehen menetys hädän pahimmalla hetkellä oli korvaamaton. Perikleen jälkeen Ateena ei ole synnyttänyt hänen veroistaan valtiomiestä. Itse asiassa se aina hänen kukistamisestaan saakka eli jatkuvan anarkian tilassa, mikä ainoastaan silloin tällöin keskeytyi muutamiksi vuosiksi, kun joku demagogi sai joukot valtoihinsa. Ne puoluejohtajat, jotka Perikleen kuoleman jälkeen kilpailivat korkeimmasta johdosta, olivat aivan toisen mitan miehiä. Perikles oli ollut joukkojen yläpuolella. Hän hallitsi vetoamalla ateenalaistensa parhaisiin puoliin. Kannustamalla heitä jaloon toimintaan hän kohotti heidät tasollensa. He häpesivät niin jalolle miehelle näyttää huonompia puoliansa. Mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät johtamaan Ateenan kohtaloita, olivat kaikki jokseenkin saman tason miehiä. Kun heiltä puuttui hänen kunnioitusta herättäviä ominaisuuksiaan, heidän täytyi turvautua muihin keinoihin. He imartelivat joukon alhaisempia vaistoja ja puhuivat sen mieliksi. He olivat pikemmin demagogeja ja kansanviettelijöitä kuin kansanjohtajia. Mihin puolueeseen he kuuluivatkin, »he osoittivat suurta kykyä koristaa pyrkimyksensä kauniilta kajahtavilla nimillä», sanoo Thukydides, peloponnesolaissodan historioitsija. »Demokraateilla oli ’kaikkien samanvertaisuus lain edessä’ korkeimpana päämääränään, ja oligarkit rehentelivät ohjelmallaan: ’Maltillinen hallitus, jonka muodostavat yhteiskunnan parhaat!’ Molemmat puolueet luonnollisesti kohdistivat muka koko työnsä ja harrastuksensa vain 'koko valtion hyväksi’.»

Se, jonka parhaiten onnistui saavuttaa kansan suosio, oli nahkatehtaanomistaja ja proletaari Kléōn.[166] Minkälaista hänen sopivaisuutensa johtamaan valtion kohtaloita oli hän osoitti parhaiten, kun ateenalainen tappiot vaihtuivat suureen menestykseen, joka olisi voinut muodostua ratkaisevaksi koko sodan päätökselle, jos valtion johtajat olisivat ymmärtäneet oikein käyttää sitä hyväkseen. Ateenalaisten onnistui nimittäin miehittää Messenian länsirannikolla sijaitseva Pylos, Peloponnesoksen paras satama, ja sen ulkopuolella olevalle Sphakterian saarelle he sulkivat laivastollaan muutamia satoja Spartan parhaimpia sotilaita. Se oli kauhea isku viholliselle ei ainoastaan korvaamattoman ihmisaineksen takia — kymmenesosa Spartan koko hopliitta-armeijasta — vaan myöskin sentakia, että ateenalaiset saamalla jalansijan tällä rannikolla olivat osuneet Sparttaa sen heikoimpaan kohtaan. Heillä oli nimittäin täältä käsin mahdollisuuksia yllyttää sekä messenialaisia että Lakonian helootteja. Miten uhkaavaksi sparttalaiset huomasivat tilanteen, käy ilmi parhaiten siitä, että he nyt vuorostaan tarjosivat rauhaa, eivätkä ainoastaan sitä, vaan myöskin liittoa.

Näin Perikleen sotasuunnitelmat olivat silloin saaneet nerokkuudestaan ratkaisevimman vahvistuksen, mitä ajatella saattaa. Veljessotaa olisi nyt voinut seurata rauha ja sovintokin. Mutta mies, jonka tuli käyttää hyväkseen tuota suurta onnellista hetkeä, ei ollut Perikles, olympolainen, vaan Kleon, nahkuri. Kohtuuttomasti yliarvioidessaan tämän tilapäisen voiton merkityksen, hän näki siinä täysikelpoisen todistuksen ateenalaisten todellisesta etevämmyydestä ja kuvitteli nyt voitavan häikäilemättömästi nujertaa sparttalaiset. Hän paisui ylpeydestä ja itsekylläisyydestä, asetti suunnattomia vaatimuksia ja kohteli sparttalaisten lähettiläitä loukkaavalla tavalla, ja niin luisuivat rauhanmahdollisuudet hänen käsistään.

Ateenan demokraattien sotaisuuteen oli hyvin selvät aineelliset syynsä. Jokainen kansalainen nosti nimittäin päiväpalkkaa osanotostaan kansankokouksen asiain käsittelyihin ja valamiestuomioistuinten työhön. Ketään Ateenan kansalaista ei tarvinnut köyhyyden estää antamasta valtiolle hyviä neuvoja ja osuuttaan yhteiskuntaelämään. Tämä oli yksi demokratian valtaanpääsyn hedelmiä. Nämä päivärahat kävivät mahdollisiksi osaksi siten, että ruumiillisen työn suorittivat suurelta osalta orjat, osaksi niiden verojen avulla, joita liittolaiset suorittivat Ateenalle. Kun siis Ateenan kansalaisten alhaiso oli tosiasiallisesti tottunut olemaan taloudellisesti riippuvainen liittorahastosta, sen täytyi kaikin tavoin estää Ateenan mahtiasemaa heikontumasta ja liittorahastoa sen mukana. Ei tarvittu paljonkaan mielikuvitusta sen selville saamiseksi, että jos Ateena voisi saada vielä enemmän valtioita Attikan liittokuntaan ja siten lisätä tulojaan, niin tulisi Ateenan kansalaisen asema vieläkin miellyttävämmäksi. Tässä piilee tärkein selitys siihen, että Kleonin ja muitten demokraattisten äärimmäisyysmiesten politiikka oli ja pysyi niin itsepäisen hyökkäävänä.

Kuitenkin osoittautui pian, ettei ateenalaisten ollutkaan niin helppoa saada sparttalaisia Sphakterian saarella antautumaan, kuin mitä oli luultu. Saari oli jyrkkä ja vaikeapääsyinen, ja sinne suljetut hopliitat saivat apua maanmiehiltään. Spartan hallitus lupasi suuria palkintoja jokaiselle, joka kykeni viemään meren yli muonaa saareen suljetuille; ja jos jonkun helootin onnistui viedä heille apua, hän hankki sillä itselleen vapauden. Oli paljon väkeä, varsinkin heloottien keskuudessa, jotka antautuivat uhkarohkeaan yritykseen kulkea yön aikaan meren yli saareen. Toiset tulivat veneellä, toiset uivat yli mukanaan elintarpeita nahkasäkeissä.

Aika kului, ja ateenalaisista alkoi tuntua koko puuha pitkäveteiseltä. Kun talvi tuli myrskyineen, kävisi mahdottomaksi meritse kuljettaa elin- ja muita tarpeita laivastolle Sphakterian luo. Ehkä oli sittenkin tehty tyhmästi, kun oli hylätty rauhantarjous?

Kleon huomasi, että mieliala alkoi kääntyä häntä, kansan omaa suosikkia vastaan. Ellei ennen talven tuloa päästäisi Sphakterian herroiksi, hän olisi poliittisesti kuollut mies. Hän alkoi tulla kärsimättömäksi ja pauhasi puhujalavalta laivaston päälliköitä vastaan. Millaisia miehiä ne olivat, jotka eivät kyenneet saamaan taivutetuksi kourallista miehiä melkein autiolla saarella! Jos hän itse olisi ollut päällikkönä, hän olisi vallannut Sphakterian kädenkäänteessä.

»No tee se sitten!» yksi ylipäälliköistä vastasi, ja pian koko kansa yhdestä suusta vaati, että hänen piti lähteä merelle ja vallata Sphakteria. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hän näin olisi joutunut sanoistaan kiinni — nythän oli koko hänen arvonsa vaarassa. Hän ei ollut koskaan eläessään komentanut joukkoa, mutta siitä huolimatta hän otti ylimmän päällikkyyden ja lupasi kolmen viikon kuluessa joko tuoda sparttalaiset vankeina muassaan tai antaa hakata heidät maahan siihen paikkaan.

Näin Thukydides kuvaa esihistoriaa lukuun »Nahkuri amiraalina». Aivan näin dramaattisesti asia ei kuitenkaan liene kehittynyt. Kleon tiesi luultavasti enemmän Sphakterian olosuhteista kuin mitä Thukydides uskottelee. Olipa asianlaita kuinka tahansa, häntä seuraa nyt jonkin aikaa hänen tavallinen ansaitsematon onnensa. Hän valtasi todellakin Sphakterian ja otti eloonjääneet sparttalaiset vangeiksi. Ja hän teki sen lyhyemmässä ajassa, kuin oli luvannut.

Mutta ilkeät ihmiset vihjailivat, että nahkuri oli niittänyt sitä, mitä toiset olivat kylväneet, ja että hän »oli osannut siepata sen kakun, jonka toinen oli leiponut, ja asettaa kansan eteen.» Varmaa onkin, ettei Kleon ollut todellinen ylipäällikkö, vaan oli siinä ammattimies, joka myöskin oli laatinut hyökkäyssuunnitelman.[167] Kleon korjasi kuitenkin kunnian onnellisesta lopusta. Hän sai palkinnoksi elinkautisen elatuksen valtiolta ja kunniapaikan teatterissa ja muissa julkisissa esityksissä. Parlamenttaarinen ansio menestyksestä on myöskin hänen. Hän sai kansankokouksen myöntämään tarpeellisen sotavoimien vahvistuksen ja hän ne oikealla ajalla toimitti sotanäyttämölle.

Antautuminen teki valtavan vaikutuksen koko Kreikassa. Koskaan ei olisi osattu kuvitella, että sparttalaiset antautuisivat ase kädessä. Olivatko nämä todellakin Thermopylain sankarien jälkeläisiä? Eivät, sparttalaiset eivät ilmeisestikään olleet enää samoja kuin muinoin.

Spartassa vallitsi masentunut mieliala, joka ilmeni uusissa rauhantarjouksissa. Sparttalaisten lähettiläät muistuttivat ateenalaisia onnen vaihtelevaisuudesta. Mikä tällä kertaa oli kohdannut heidän vihollisiaan, saattaisi toisella kertaa tapahtua heille itselleen.

Mutta Ateenassa sotapuolue oli nyt saanut oikein tuulta purjeisiinsa. Nyt oli muka aika tullut antaa ratkaisevan yhteenoton tapahtua, yhteenoton, jota Perikles varovaisuudessaan aina oli koettanut välttää! — Hänen parjaajansa saivatkin tahtonsa läpi — saadakseen perinpohjaisessa tappiossa todistuksen lyhytnäköisyydestään. Sen jälkeen Kleonin sotapolitiikka meni yhtämittaa päin mäntyyn. Sparttalaiset tempasi velttouden tilasta heidän urhea ja mainio sotapäällikkönsä Brāsidas, joka esitti sen suunnitelman, että Ateenalta olisi riistettävä sen liittolaiset Traakian rannikolla. Iloisena ja reippaana sekä käytökseltään miellyttävänä Brasidas oli kuin luotu julistamaan Attikan liittokunnan kaupunkien keskuudessa vapautusta Ateenan »ikeestä». Pian suurin osa Traakian kaupungeista oli luopunut Attikan liittokunnasta.

Tämä oli erittäin tuntuva isku ateenalaisille. He huomasivat nyt, kun se oli liian myöhäistä, kuinka suuri virhe taasen oli tehty, kun toisen kerran oli torjuttu sparttalaisten rauhantarjous; ja kansa alkoi yleisesti epäillä Kleonin valtioviisautta. Hänen oli nytkin ponnistettava kaikki voimansa, jos hän aikoi pysyä vallassa. Niinpä hän siis jälleen lähti sotaan, tällä kertaa valloittamaan takaisin menetetyt traakialaiset alueet.

Mutta niin erinomaisia kuin ateenalaisten hopliitat ja ratsumiehet olivatkin — yhtä heiltä kuitenkin puuttui, jota sparttalaisilla sitävastoin oli mitä suurimmassa määrin, nimittäin luottamusta johtajaansa. Mikä sotapäällikkö tuommoinen pöyhkeä, laverteleva nahkuri oli! Koko Kleonin persoonallisuus oli sellainen, että sen täytyi herättää inhoa todellisissa sotureissa. Ja hän sitten sai vastustajakseen sellaisen mainion strategin, kuin Brasidas oli! Mitä vertailuja hänen omat sotilaansa joutuivat tekemään, on helppoa kuvitella. Erotus ilmenikin ratkaisun hetkellä, jonka Brasidas sai aikaan, juuri kuin Kleon vähimmin osasi aavistaa vaaraa. Aivan kokemattomana hoitamaan päällikkyyttä tällaisessa tilanteessa ja tuntematta sotataidon lakeja, nahkatehtailija menetti malttinsa ja mietti vain, miten päästä vihollisen vaarallisesta läheisyydestä. Sen sijaan, että olisi asettanut ylivoimaiset sotajoukkonsa taistelujärjestykseen hän ryhtyi heti peräytymään ja teki sen sellaisessa järjestyksessä, että hänen joukkonsa joutuivat, vihollisen hyökkäyksille alttiiksi eivätkä täydelleen oman onnensa nojaan jätettyinä voineet välttyä tappiolle joutumasta.

Vastapuolta kohtasi kuitenkin se tappio, että Brasidas haavoittui kuolettavasti rynnäkössä. Myöskin Kleon kaatui — mutta koettaessaan pelastautua pakenemalla. Näin ainakin Thukydides kertoo. Tällaiseksi muodostui suurlavertelijan elämän luonnollinen loppu, lörpöttelijän, jolla oli otsaa täydellisestä kelpaamattomuudestaan huolimatta sota-asioissa tunkea itsensä ylipäällikön paikalle.

Kerran aikaisemmin oli hänellä tosin ollut onni mukanaan. Mutta miten hän oli silloin käyttänyt hyväkseen menestystään?

Yhtä tuntuva kuin Brasidaan menetys oli sparttalaisille, yhtä onnellista oli ateenalaisille, että he olivat päässeet Kleonista. Hänen ja Brasidaan kaaduttua oli tie tasoitettu rauhanneuvotteluille, sillä molemmat rauhallisen ratkaisun vaikutusvaltaisimmat vastustajat olivat poissa.

Vuonna 421 solmittiin rauha 50:ksi vuodeksi. Molemmilla puolilla palattiin sodanedellisiin olosuhteisiin. Ateena oli toteuttanut sen ohjelman, jonka Perikles oli esittänyt sodan alussa. Raskaita uhreja se tosin oli vaatinut. Ateenan sotakassa oli suurimmaksi osaksi kulutettu, Attika oli vihollisen hävityksien kautta muuttunut erämaaksi, ja sota ja rutto olivat kovasti harventaneet väestöä. Mutta Ateenan merivalta oli kukistumatta, kun sitävastoin Spartan sotilaallinen arvo oli kärsinyt kovan kolauksen Sphakterian antautumisen johdosta.

Voi näyttää oudolta, että sparttalaiset olivat taipuvaisia sovintoon ateenalaisten kanssa näiden tappioiden ja vastoinkäymisienkin jälkeen. Mutta tämä johtui ennen kaikkea siitä, että he olivat niin halukkaita saamaan takaisin ne sparttalaiset, jotka ateenalaiset olivat ottaneet vangiksi Sphakterian saaressa. Annettiin suurempi arvo tälle kansan voimanlisäykselle kuin aluelaajennuksille. Tässä oli Ateenalla hyvä valtti. Sparttalaisten rauhanrakkauteen vaikutti myöskin suuressa määrin se, että he itse olivat suuressa rauhan tarpeessa voidakseen häiritsemättä hoitaa maatansa, joka sotavuosina oli joutunut arveluttavasti rappiolle. Kolmas syy heidän myöntyväisyyteensä ateenalaisia kohtaan oli se, että jälleen oli tulossa sota Argoksen kanssa, natisipa koko Peloponnesoksen liittokunta liitoksissaan. Liittolaiset valittelivat, ettei Spartta valvonut heidän yhteisiä etujaan. He vaativat peloponnesolaista politiikkaa; sen sijaan oli ilmeistä, että Spartta harjoitti ahdaskatseista kotipolitiikkaa. Peloponnesolaiset käyttivät kovia sanoja Spartan lyhytnäköisestä egoismista ja tunsivat itsensä petetyiksi. Erikoisen voimakasta oli kuohunta Korinthoksessa ja Thebassa.

KOLMAS PELOPONNESOLAISSOTA.

Toisen peloponnesolaissodan jälkeisestä rauhasta tuli vielä lyhytaikaisempi kuin ensimmäisen jälkeisestä. Oli vannottu toisilleen kalliita valoja viisikymmenvuotisesta rauhasta. Mutta »vala ei takaa miestä, ainoastaan mies takaa valan», sanoi jo Aiskhylos kreikkalaisistaan. Eikä Korinthos eikä Theba koskaan hyväksyneet rauhaa. Aivan rauhallista ei tullut koskaan enää. Loppumattomiin punottiin salahankkeita kateellisissa pikkukaupungeissa ja kulmakunnilla, joilla oli suorastaan tarve saada juonitella ja käydä toistensa tukkaan.

Syy siihen, että Ateena ja Spartta jälleen joutuivat sotaan toistensa kanssa oli Alkibiādeen, nuoren, ylhäisen ja lahjakkaan ateenalaisen, josta vähän Kleonin kuoleman jälkeen tuli kansan hemmoiteltu suosikki ja joka käytti asemaansa vain tyydyttääkseen omaa rajatonta kunnianhimoaan. Ateenalaisille oli onnettomuudeksi, että sellainen mies kuin hän esiintyi poliittisella näyttämöllä juuri sellaisena aikana, jolloin he ennen kaikkea tarvitsivat rauhaa kootakseen uusia voimia jälleen.

Alkibiades oli sukua sellaisille suurmiehille kuin Kleistheneelle, Miltiadeelle ja Perikleelle. Hyvin nuorena hän oli menettänyt isänsä, ja Perikles oli ottanut hänet luokseen. Kypsyneemmällä iällä hänestä tuli Sokrateen oppilas. Sekä tuo suuri valtiomies että tämä jalo ajattelija olivat hyvin kiintyneet häneen. Kaikki pitivät kuvankauniista ja runsaslahjaisesta mutta intohimoisen hurjasta nuorukaisesta, joka voi olla vastustamattoman rakastettava, kun hän vain tahtoi, mutta myös ärsyttävän ylimielinen, tavattoman häpeämätön, kun hän toi sen puolen itsestään esille. Alkibiades oli yleisenä puheenaiheena Ateenassa. Kaikki, mihin Alkibiades ryhtyi, oli mielenkiintoista. Hänen pukujaan, hänen eleitään, hänen sanontatapojaan matkittiin. Hänestä tuli nuorien ateenalaisten muotileijona. Vieläpä hänen sammallustaankin pidettiin ihastuttavan somana. Naiset tappelivat hänestä. Myöskin monet muutoin kunnialliset naiset hullaantuivat häneen. Kokonainen kansa kilpaili hemmotellakseen hänet pilalle — ja onnistui erinomaisesti. Kukaan muu ei olisi uskaltanut panna toimeen sellaisia mielettömiä kujeita kuin hän. Hänelle vain naurettiin. Hän oli koko Ateenan hemmoiteltu lempilapsi. Hänen irstailunsa, hänen rakkausjuttunsa ja hänen tuhlailunsa eivät olleet tavallisia mittasuhteiltaan. Niin ateenalaiset »kasvattivat leijonanpennun», jota eivät sitten kyenneet kesyttämään.

Ainoa, joka todella koetti tähän vallattomaan nuorukaiseen valaa jotakin elämän vakavuutta, oli Sokrates, ja ilman häntä olisi Alkibiades varmaan joutunutkin täydelleen rappiolle. Heidän ystävyytensä oli peräisin heidän ensimmäiseltä sotatoveruusajaltaan. Alkibiades, joka silloin oli vasta kaksikymmenvuotias, teki itsensä tunnetuksi huimapäisellä urhoollisuudellaan. Hän taisteli ensi rivissä ja haavoittui vaikeasti. Sokrates silloin kohtalokkaana hetkenä pelasti nuorukaisen elämän. Kahdeksan vuotta myöhemmin Alkibiades sai tehdä pelastajalleen samanlaisen vastapalveluksen.

Nuori ja kunnianhimoinen mies, joka tavoitteli poliittista valta-asemaa, tarvitsi opetusta kaunopuheisuudessa, ja sen taidon Alkibiades voi parhaiten oppia teräväjärkiseltä ja aaterikkaalta vanhemmalta ystävältään, joka oli verraton mestari kumoamaan toisten vastaväitteitä.

Sokrateen onnistui saavuttaa kerrassaan ainoalaatuinen vaikutusvalta oppilaaseensa. Mutta silloin tällöin heidän välinsä rikkoutuivat. Aluksi tämä ei kai merkinnyt niin paljon, sillä Alkibiades palasi aina pian isällisen ystävänsä luokse takaisin. Aikaa myöten side höltyi kuitenkin heidän välillään. Olisihan Sokrates ollut sokea, ellei hän olisi huomannut, että kaikki hänen kasvatusyrityksensä jäivät vaille syvempää vaikutusta näin uppiniskaiseen luonteeseen. Saada tämä ylpeä nulikka ajattelemaan muutakin kuin itseään, koettaa istuttaa tällaiseen, näin itsekkääseen luonteeseen joko velvollisuudentuntoa valtiota ja kansalaisia kohtaan tai ylipäänsä korkeampaa siveellistä vakavuutta, oli hukkaan mennyttä vaivaa. Lopulta Alkibiades väsyi tähän epämukavaan ystävään ja nuhtelijaan ja kulki omia teitään.

Alkibiades ei koskaan kuulunut niihin, joita painavat jotkut poliittiset periaatteet. Mihin puolueeseen hän kuului, oli hänelle yhdentekevää, kunhan se vain palveli hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Hän päätti lopulta ruveta näyttelemään demokraattista kansanjohtajaa. Kunnianhimo, suorastaan demoninen kunnianhimo oli Alkibiadeen elämänilmapiiri.[168] Pian hän ei voinut tyytyä vähempään kuin unelmaan, että hänestä tulisi koko Kreikan ensimmäinen mies. Ja tämän aseman hän tulisi hankkimaan itselleen Ateenan kohotessa koko kreikkalaisen maailman valtiaaksi. Kun viisikymmenvuotinen rauha solmittiin, kerrotaan hänen sanoneen: »Niillä vuosilla tulee olemaan harvinaisen lyhyet kuukaudet.»

Kaivatun tilaisuuden Ateenan valtapiirin laajentamiseksi tarjosi muutamien Sisilian kaupunkien välinen selkkaus. Jotkin niistä kääntyivät nimittäin Ateenan puoleen pyytäen apua vaarallisinta kilpailijaansa, mahtavaa Syrakusaa vastaan, joka tavoitteli koko saaren yliherruutta. Myöskin Ateenalle oli vaarallista, jos Syrakusa pääsisi Sisilian valtiaaksi, sillä kaupunki oli doorilainen siirtokunta, ja sen vallan kasvu koituisi siis myöskin Spartan hyväksi.

Tilaisuus sekaantua Sisilian kaupunkien riitaisuuksiin oli tervetullut Alkibiadeelle, joka heti alkoi tehdä suunnitelmia koko Sisilian valloittamiseksi ja miten hän sieltä toisi muassaan saaliin niin runsaan, että hän sen jälkeen voisi tyydyttää kaikki oikkunsa.[169] Rohkeimpina hetkinään hän näyttää uneksineen sellaistakin, että Sisiliasta sitten aloitettaisiin yleinen kreikkalaiskansallinen sota vanhaa kilpailijaa Karthagoa vastaan. Ja lopuksi yhdistyisi koko helleeninen maailma idässä ja lännessä Ateenan johdolla yhtenäiseksi valtakunnaksi, joka hallitsisi Välimerta.

Jo ensimmäinen suunnitelma oli kuitenkin arveluttavampi yritys, kuin useimmat aavistivatkaan. Ateenassa ei ollut montakaan, joilla edes olisi ollut jonkinlaista oikeata käsitystä siitä, miten suuri ja väkirikas maa Sisilia itse asiassa oli.[170] Sentähden Alkibiadeen oli verraten helppoa temmata kansankokous mukaansa ja varata itselleen johtava asema suuressa sotayrityksessä.[171] Ennustajat, oraakkelivastausten selittäjät ja sotahankkeen uskolliset kannattajat julistivat kaduilla ja toreilla, että jumalat olivat suopeita, ja lupasivat loistavaa menestystä. Ylhäisten ja alhaisten, vanhain ja nuorten mielet täyttivät mitä ylpeimmät toiveet. Kaikki asekuntoiset miehet kilvoittelivat päästäkseen mukaan ja kunnostautuakseen — ja rikastuakseen saaliista. Koskaan Ateenan mahti ei ollut näyttänyt niin valtavalta, niin suurenmoiselta. Viimeisten sota- ja ruttovuosien hirveät kärsimykset olivat kuin unohdettuja.

Keväällä 415 Ateenan laivasto oli siis valmiina lähtöön. Silloin sattui tapaus, jolla tuli olemaan sangen laajakantoiset seuraukset. Eräänä aamuna tavattiin kaikki Hermes-patsaat kaduilta ja toreilta, temppelien ja yksityisten talojen edustoilta rikottuina.[172] Minkä kiihtymyksen, minkä mielettömän kauhun tällainen tapaus herätti, voi käsittää vain, jos tuntee kreikkalaisten uskonnollisen käsityksen: koko heidän olemassaolonsa ja turvallisuutensa riippui jumalien loukkaamattomuudesta heidän kaupungissaan. Tosin ei ollut harvinaista, että nuoriso kovien juominkien jälkeen harjoitti kaikenlaista ilkivaltaisuutta ja vahingoitti myöskin kuvapatsaita, mutta tällainen yleinen vahingonteko oli kuitenkin ennen kuulumatonta. Sen täytyi olla suunniteltua ja tahallaan tehtyä. Ja sitä oli harjoitettu kaupan ja liikeyhteyden jumalaa, Ateenaan ja Ateenasta tehtävien matkojen suojelijaa kohtaan! Meidän on muistettava, että kaikesta siitä hävityksestä, minkä persialaiset kerran panivat toimeen Attikassa, ei mikään tuntunut niin hirveältä kuin se, että he julkesivat polttaa jumalien temppelit ja hävittää heidän kuvapatsaansa. Se kiihtymys, joka syntyisi nykyajan Italian tai Espanjan kaupungissa, jos jonakin aamuna havaittaisiin, että kaikki madonnankuvat yön aikana olisi säretty, voisi antaa jonkinlaisen käsityksen, joskin heikon, siitä, miltä ateenalaisista silloin tuntui. Hermes-patsaitten häväistys oli pahin enne, mitä ajatella saattoi, aiotulle Sisilian retkikunnalle. Tässä täytyi jonkin salaliiton valtiosääntöä ja Ateenan kansan vapautta vastaan olla tekeillä.[173] Se pimeys, joka ympäröi tätä tekoa ja joka ei koskaan hälvennyt, teki asian yhäkin kolkommaksi.

Heti lupasi kansankokous suuria palkintoja sille, joka voisi saada selville ilkityön tekijät, ja tutkimuskunta asetettiin.

Mitään todistuksia ei ollut, mutta epäluulot kohdistuivat Alkibiadeeseen, joka kerran eräässä hilpeässä seurassa oli laskenut leikkiä jumalista. Hän kielsi ja selitti olevansa valmis heti alistumaan oikeudelliseen tutkimukseen, vieläpä vaati sellaista. »Teloituttakaa minut mieluummin, jos olen syyllinen», hän sanoi, »kuin että lähetätte minut matkaan näin suuren sotavoiman johtajana, ennenkuin olen puhdistettu näistä hirveistä syytöksistä!» Mutta hänen vastustajansa ja kansansuosiosta kilpailijansa pelkäsivät hänen persoonallisen viehätysvoimansa vaikutusta ja tahtoivat sentähden saada hänet pois niin pian kuin mahdollista. Sillä hänen poissa ollessaan he voisivat häiritsemättä koota runsaampaa syyteainehistoa häntä vastaan ja muokata kansan, mieltä. Heidän onnistuikin saada tutkimus lykätyksi retkikunnan paluun jälkeen — kuten sanottiin.

Komea laivasto lähti siis purjehtimaan, valtavien katselijajoukkojen seuratessa sen lähtöä. Koskaan yksi ainoa helleenien kaupunki ei ole lähettänyt näin suurta ja loistavaa retkikuntaa niin kaukaista päämäärää kohti. Kansan sydän sykki ylpeydestä.

Mutta aivan toisenlaiseksi muodostui se vastaanotto, minkä laivasto sai Sisiliassa osakseen. Siellä oli mieliala odottamattoman kylmä. Itse asiassa niin odottamatontahan sen kyllä ei olisi pitänyt olla, sillä voihan jokainen käsittää, että laivasto, joka tuli tuoden mukanaan kokonaisen kenttäarmeijan, ei ollut tarkoitettu vain tuomaan apua. Sen takia liittyminen näihin »auttajiin hädässä» jäi vähäiseksi. Mutta pitihän nyt ainakin aluksi ahdistaa Syrakusaa.

Silloin ilmestyy äkkiä sotanäyttämölle Ateenan valtionlaiva tuoden käskyn Alkibiadeelle saapua oikeuteen vastaamaan herjaussyytöksistä. Hänen poissa ollessaan, kun ateenalaiset eivät enää olleet hänen henkilöllisyytensä taikavoiman vaikutuspiirissä, hänen vihollistensa oli onnistunut purkaa kerran tehty päätös ja saada Ateenan kansa kesken ratkaisevia sotaliikkeitä kutsumaan kotiin se mies, joka oli koko sotahankkeen sielu.

Alkibiades totteli ja seurasi laivallaan valtionalusta. Mutta eräällä kohdalla Italian etelärannikkoa — missä Sybaris muinoin sijaitsi — hän astui maihin — ja katosi näkyvistä. Ateenan valtionlaiva sai purjehtia yksinään kotiin. Karkuri tuomittiin silloin kuolemaan, ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kun hän sai tietää kuolemantuomiosta, hän sanoi vain: »Olen näyttävä ateenalaisille, että elän.» Ja niin lähti koditon seikkailija, sydän täynnä kostonhalua, Sparttaan, jonne hän oli saanut kutsun, ja tarjosi periviholliselle palvelustaan isänmaataan vastaan. Häikäilemättömyydessään hän ei empinyt käyttää isänmaansa heikkojen puolien tuntemustaan sparttalaisten hyödyksi. Hän sanoikin aivan oikein uusille ystävilleen: »Kuta enemmän vahinkoa minä aikaisemmin olen tehnyt teille vihollisena, sitä enemmän hyötyä voin nyt tehdä teille ystävänä.» — Alkibiadeesta oli tullut kotikaupunkinsa pahahenki. Mahdollisesti hän toivoi kuitenkin, sen jälkeen kuin hän vieraan avulla oli kukistanut vastustajansa Ateenassa, voivansa kohottaa syntymäkaupunkinsa vallan huipuille. Mutta maanpetosta hänen toimintatapansa oli kaikissa tapauksissa. Alkibiadeella oli siitä lähtien Kaiuin merkki otsallaan, ja niitä pahoja voimia, jotka hän oli manannut esiin, hän ei kyennyt itsekään hillitsemään.

Kameleonttiluonteensa[174] Alkibiades osoitti ehkä kaikkein parhaiten Spartassa. Täällä entisestä hekumoitsijasta ja mässääjästä tuli ankara ja kohtuullinen sparttalainen, joka söi vieläpä mustaa soppaakin virnistelemättä.

Lähin seuraus ateenalaisille siitä, että he olivat ottaneet Alkibiadeelta ylipäällikkyyden, oli se, että heille pian kävi huonosti sekä Sisiliassa että muualla. Alkibiadeen neuvosta sparttalaiset suuntasivat kaksi vaarallista iskua Ateenan mahtiasemaa vastaan. Ensiksi he lähettivät mainion sotapäällikkönsä Gylippoksen mukanaan muutamia sotalaivoja piiritettyjen syrakusalaisten avuksi. Gylippos oli rohkea ja kova mies, aito lakonista ainesta, sparttalaisen sotakoulutuksen oivallinen kasvatti. Mutta sitten sparttalaiset ryhtyivät tekoon, joka oli vieläkin tuntuvampaa Ateenalle: he vastasivat ateenalaisten Lakonian rannikon hävityksiin valtaamalla pysyvän jalansijan pohjois-Attikassa strategisesti tärkeällä paikalla, jonka Alkibiades heille osoitti. Se oli tikarinpisto, jonka hän pirullisen ovelasti harkiten suuntasi isänmaansa sydämeen. Sillä sparttalaiset estivät täten ateenalaisilta osan heidän välttämättömimmästä ruokavarojen tuonnistaan ja samalla liittolaisten verojen Ateenaan kuljetuksenkin. He pakottivat heidät myöskin lopettamaan tuottoisan hopeanlouhinnan Attikan kaivoksista, mikä oli aikaisemmin niin suuressa määrin auttanut heidän sotiensa rahoittamista. Seuraukset ilmenivät pian vaarallisena pulana sekä raha-asioissa että elinkeinoelämässä.

Onneton kohtalo vainosi nyt kaikkea, mihin ateenalaiset ryhtyivät. Sisiliassa heidän joukkonsa lyötiin, ja laivasto, joka oli suljettu Syrakusan satamaan, teki turhia yrityksiä murtautuakseen ulos. Katastrofi ei ollut vältettävissä. Epätoivoissaan ateenalainen sotajoukko, joka vielä oli 40.000:n miehen vahvuinen, vetäytyi ensiksi saaren autioihin sisäosiin ja sitten etelään päin, toivoen löytävänsä jonkin ystävällismielisen seudun. Surkea oli vastakohta ylpeälle lähdölle Ateenasta. Monien haavoitettujen ja sairaiden valitukset olivat sydäntävihlovia, ja heidän turhat yrityksensä laahautua mukana liikuttivat koko sotajoukon kyyneliin. Nälän ja polttavan janon lopen uuvuttamina ateenalaiset eivät kyenneet tässä toivottomassa mielentilassa kauempaa pysymään koossa ja vastustamaan vihollisen alituista ahdistusta. Pian armeija oli aivan menehtynyt eikä sillä ollut muuta valittavana kuin laskea aseensa.[175] Tämän kerran niin ylpeän sotavoiman jäännökset pidettiin ensinnä seitsemänkymmentä vuorokautta suljettuina Syrakusan kivilouhimoihin.[176] Se oli hirveätä oloa nälässä ja janossa, hehkuvassa kuumuudessa päivisin ja vuoden lopulla pakkasessa öisin. Tiheään sullottujen ihmisjoukkojen likaisuus ja löyhkä oli kuvaamatonta. Ne, jotka kestivät tämän kurjuuden, myytiin suurimmaksi osaksi orjiksi. Vain muutamien harvojen oli suotu vihdoin viimein palata kotiin.[177] — Syrakusalaiset mestasivat ateenalaisten ylipäälliköt, sen jälkeen kuin Gylippos oli turhaan koettanut pelastaa heidän henkensä, voidakseen valmistaa itselleen ja maanmiehilleen sellaisen voittojuhlan, että saisi näytellä heitä vankeina Spartassa.[178]

Niin päättyi vuonna 413 Sisilian retki yhteen järkyttävimmistä katastrofeista, mitä maailmanhistoria tuntee. Ei koskaan aikaisemmin Kreikan historiassa oltu nähty niin komean ja mainion armeijan ja laivaston täydellistä tuhoa. Ateenalle Sisilian murhenäytelmä muodostui lopun aluksi ja siten ratkaisevaksi käännekohdaksi Kreikan historiassa. Se voittamattomuuden sädekehä, joka Salamiin urotyöstä lähtien oli ympäröinyt Ateenan laivastoa, oli kadonnut, ja kaupungin merien herruus perustuksiaan myöten järkytetty. Ainiaaksi olivat haihtuneet ne maailmanherruuden unelmat, joihin ateenalaiset kerran olivat tuudittautuneet. Nyt ei enää tullut kysymykseen Ateenan valtapiirin laajentaminen — nyt oli edessä vain taistelu olemassaolosta.

Niin musertava oli isku, että aluksi oli vaikeata uskoa, että todellakin oli käynyt niin huonosti, kuin mitä oli käynyt. Yli 200 laivaa ja 50 000 miestä olivat Ateena ja sen liittolaiset menettäneet. Valtion kassa oli tyhjä, kaikki muut varat käytetty, ja vihollinen oli saanut lujan jalansijan Attikan sydämessä, sulki kauppatiet pääkaupunkiin ja tuhosi partioretkillään maamiehen vaivojen hedelmät.

Maaseudun turvattomuudesta ja elintarpeiden puutteesta oli seurauksena, että väestö pakeni alituisesti kasvavin joukoin kaupunkiin. Täällä asekuntoisen väestön täytyi päivin ja öin, vuodesta vuoteen, tehdä vahtipalvelusta muureilla, mikä luonnollisesti suuressa määrin haittasi elinkeinoelämää ja tuotantoa. Ja kun samaan aikaan Ateenan kauppa-alue meren toisella puolella kutistui kokoon, syntyi yhä ankarampi puute kaikista välttämättömimmistä tarpeista.

Sisiliassa kärsitty tuhoisa tappio ulotti vaikutuksensa myös Vähään-Aasiaan. Siellä oli siitä seurauksena, että sota Persian kanssa leimahti uudelleen liekkiin. Ateenalaisten oma syy oli, että suurkuninkaan ei enää tarvinnut pitää itseään vuoden 448:n rauhan sitomana. He olivat itse rikkoneet sen tukemalla suurvaltaunelmainsa päivinä erästä kapinallista persialaista satraappia. Saatuaan tietää, miten huonosti ateenalaisten oli käynyt Sisiliassa, Dareios II vastasi heidän rauhanrikkomukseensa käskemällä satraappejansa läntisessä Vähässä-Aasiassa jälleen kantamaan veroja joonialaisilta kaupungeilta.

Voidakseen täyttää käskyn persialaisten täytyi kuitenkin saada olla rauhassa ateenalaisilta, ja pitääkseen heidät poissa satraapit ryhtyivät neuvotteluihin sparttalaisten kanssa, jotka juuri olivat hankkineet itselleen ja peloponnesolaisliitolle vahvan laivaston. Niin pian kuin oli kysymyksessä ateenalaisten vahingoittaminen, sparttalaisia ei ollenkaan arveluttanut uhrata Jooniassa elävät maanmiehensä. Alkibiadeen neuvosta he antoivat sotalaivoja suurkuninkaan käytettäviksi sillä ehdolla, että hänen satraappinsa lupasivat maksaa miehistöjen palkat.

Se mahti, minkä ateenalaiset saivat vastaansa Jooniassa, oli sitäkin vaarallisempi, kun yksi toisensa perästä heidän liittolaisistaan käytti hyväkseen Sisilian katastrofia kaivattuna tilaisuutena vapautuakseen heidän »ikeestään», s.o. päästäkseen raha-avustuksista Attikan liiton solakassaan. Näin viholliset ja tyytymättömät liittolaiset yhdessä kolmelta eri taholta ahdistivat sodalla ateenalaisia. Tätä sotaa on nimitetty Joonian sodaksi, mutta oikeastaan se on vain kolmannen peloponnesolaissodan jatkoa ja merkitsee, että painopiste tässä sodassa nyt oli siirtynyt Vähään-Aasiaan.

Täytyy ihailla sitä tarmoa, millä ateenalaiset vaikeassa ahdinkotilassaan ryhtyivät taisteluun tuota mahtavaa liittoutumaa vastaan. Heidän vastustajainsa vaarallisuus kuitenkin väheni, kun Alkibiades joutui riitaan sparttalaisten kanssa. Hän oli nimittäin Spartassa hankkinut itselleen monia kiihkeitä kadehtijoita, jotka käyttivät hyväkseen tyytymättömyyttä muutamien sodassa sattuneiden vastoinkäymisten johdosta työntääkseen syyn hänen niskoilleen ja saattaakseen hänet epäluulonalaiseksi petoksellisesta vehkeilystä.[179] Ei ollut vaikeata saada kansan mielipidettä käännetyksi maanpakolaista ja seikkailijaa vastaan, johon sisimmässään ei koskaan oltu oikein todella luotettu. Olipa kaikkein korkeimmalla taholla suunniteltu poliittinen murha, jotta päästäisiin näin vaarallisesta miehestä, ja käsky oli jo annettu sopivalle henkilölle, mutta Alkibiadesta varoitettiin ajoissa, ja hän pelastautui meren yli Persian satraapin Tissapherneen luo Sardeeseen.

Täällä hän näyttelee oikeauskoista persialaista niin sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Yhdellä iskulla yksinkertainen sparttalainen muuttuu komeaksi itämaalaiseksi. Kehnon doorilaisen puvun hän vaihtaa kallisarvoiseen persialaiseen vaateparteen, eikä kestä kauan, ennenkuin hän on oppinut uusien ystäviensä kielen. Mutta ennen kaikkea hän osaa hienolla maailmanmiehen käytöstavallaan ja persoonallisella viehätysvoimallaan täydelleen lumota tuon ylpeän itämaalaisen despootin ja tehdä hänet vahaksi käsissään.

Tissaphernes oli vain välikappale kunnianhimoisen maanpakolaisen käsissä, hänen valmistaessaan sovintoa ateenalaisten kanssa ja kostaessaan kiittämättömille sparttalaisille. Mutta nyt oli luonnollisesti meneteltävä ovelasti, tyydyttävä yhteen askeleeseen kerrallaan. Muuten voisi Tissaphernes, joka oli salakavala mies hänkin, ehkä ruveta epäilemään.

Alkibiades sai siis aluksi rajoittua yrittämään pelastaa Ateenaa perikadosta ja siten hankkimaan entisten maanmiestensä kiitollisuuden. Mutta Tissapherneen edessä hänen täytyi tietysti selittää politiikkansa persialaisten etuja ajavaksi. Tunnetulla, vakuuttavalla kaunopuheisuudellaan hän osoitti satraapille, ettei millään muotoa voinut olla Persian valtakunnan etujen mukaista saada sota pian loppumaan. Olisi tietysti parempi ja tulisi halvemmaksi antaa helleenien raadella toinen toisiaan, ja niin Tissaphernes voisi mielensä mukaan autella milloin mitäkin puolta. Persian politiikan ei siis tullut auttaa vahvempaa puolta — s.o. tällä kertaa sparttalaisia — enempää, kuin mitä kohtuullisuus vaati ja oli tarpeen sodan liekin vireillä pitämiseksi. Heidän liiallinen auttamisensa olisi vaarallista myöskin siksi, että he silloin voisivat asettua pysyväisesti Vähän-Aasian rannikolle, ja sitten heistä ei koskaan voitaisi päästä eroon.

Suunnilleen näin Alkibiades puhui. Ja suurkuninkaan satraappi kuunteli hänen sanojaan. Hän alensi sparttalaisten palkan ja huvikseen maksoi sitä epäsäännöllisemmin kuin ennen. Lupaustansa maksaa palkka peloponnesolaiselle miehistölle Tissaphernes ei tietystikään tahtonut rikkoa — eipä suinkaan! Ei oltu vain koskaan sovittu mitään palkan suuruudesta! Eikä liioin ollut hyvä antaa laivaväelle niin paljon rahaa — se vain käytti sen irstailuihin, jotka pilasivat sen sotakuntoisuuden. Tämän vastauksen viekas Alkibiades oli pannut hänen suuhunsa. Samoin pidätteli Tissaphernes, niin paljon kuin voi, kun tuli kysymykseen jokin sotahanke. Kuukauden toisensa perästä peloponnesolaislaivasto sai olla toimettomana. Saavuttaakseen tämän kielteisen tuloksen satraappi käytti tuota hyvin tunnettua keinoa, nimittäin upseerien lahjomista. Lahjottavuus oli nyt kuten aina kreikkalaisten päälliköiden tunnetusti heikko puoli.

Kaikesta tästä oli seurauksena, että terve toimintatarmo peloponnesolaisliiton keskuudessa lamaantui ja miehistö alkoi tuntea itsensä haluttomaksi ja osoittaa tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyydestä kasvoi epäluottamus sekä omiin päällikköihin että Tissapherneeseen. Satraapin sielussa iti jo ennestään epäluulon arka, versova taimi, jota Alkibiades hoiteli hellästi.

Kaikki tämä vaikutti sen, että ateenalaiset saivat jälleen tuulta purjeisiinsa. Silloin Alkibiadeen mielestä oli tullut aika antaa isänmaanrakkauden versoa jälleen. Hän alkaa vähitellen tunnustella sovinnon mahdollisuuksia maanmiestensä kanssa. Hän antautuu varoviin neuvotteluihin attikalaislaivaston päällystön vaikutusvaltaisimpien miesten kanssa. Hän uskottelee heille, että jos he kutsuvat hänet takaisin, hän vetäisi Tissapherneen ja samalla suurkuninkaan itsensä ateenalaisten puolelle.

Niin paljon vaikutti yhä vielä hurmaajan nimi ja niin hyvin oli valittu hänen tarjouksensa ajankohta, että sotilaat omin neuvoin valitsivat hänet yhdeksi päälliköistään. Ja tämän johdosta tuli niin armeijaan kuin laivastoonkin uutta elämää. Osaksi hänen suoranaisella johdollaan, osaksi hänen asiaan puuttumisensa tuloksena, attikalainen laivasto sai voiton toisensa perästä sillä seurauksin, että sparttalaiset tarjosivat rauhaa. Mutta suurin vaikutusvalta Ateenassa oli eräällä demagogilla, joka oli samaa ainesta kuin Kleon ja jolla oli yhtä vähän poliittisia ja sotilaallisia tietoja kuin hänellä. Hänen nimensä oli Kleophōn ja hän oli tehtailija myöskin, mutta ei valmistanut nahkaa, vaan soittokoneita. Hänen syytään on, että suotuisa rauhan saamistilaisuus jälleen ylimielisesti torjuttiin. Innokkaana demokraattina Kleophon, kuten Kleonkin, oli täynnä vihaa ja epäluuloa Sparttaa kohtaan, eikä hän sen tähden tahtonut tyytyä vähempään kuin tuhoamissotaan. Ja kansan suuri enemmistö oli lujasti vakuutettu, että Alkibiadeen johdolla voitaisiin saavuttaa mitä tahansa.

Lähinnä seuraavana aikana näyttikin sotatapahtumien kehitys osoittavan Kleophonin ja hänen kannattajiensa olevan oikeassa. Alkibiades sai edelleen voittoja ja valtasi takaisin useita tärkeitä paikkoja. Kansan riemuitessa ja tervehtiessä häntä triumfaattorina ja pelastajana hän palasi vuonna 408 niiden luo, jotka seitsemän vuotta aikaisemmin olivat tuominneet hänet menettämään henkensä ja omaisuutensa. Hän sai takaisin kansalaisoikeutensa, hänen menettämänsä omaisuus korvattiin kunnialahjalla, se kivipylväs, johon oli merkitty hänen tuomionsa, syöstiin meren syvyyteen. Ja muistamatta lainkaan sitä hirveätä kurjuutta, mitä hän oli tuottanut kotimaalleen, kansa antoi hänelle rajattoman käskyvallan maalla ja merellä sekä kaikkien valtioasioiden ylimmän johdon. Periklestä lukuunottamatta ei kenellekään ateenalaiselle ollut koskaan uskottu niin suurta valtaa.

Mutta niitten kuukausien aikana, jolloin hän Ateenassa nautti kansan riemusta ja vallan makeudesta, oli tilanteessa idässä tapahtunut muutos, jonka täytyi tuottaa Ateenalle perikato. Sparttalaiset olivat lähettäneet lähetystön Susaan, ja sen oli onnistunut saada Dareios uskomaan olevan suurkuninkaan etujen mukaista, että Spartta pääsisi voitolle ratkaisevassa taistelussa. Sillä sparttalaiset olivat, päinvastoin kuin ateenalaiset, halukkaita tunnustamaan persialaisten herruuden Vähässä-Aasiassa. Tämän johdosta Dareios päätti käydä sotaa joonialaisia ja ateenalaisia vastaan aivan toisella tarmolla kuin aikaisemmin. Nyt persialaisten ehtymättömät rikkaudet piti otettaman käytäntöön antamaan sodalle ratkaiseva käänne.

Täten lopputulos oli selvä. Sillä jalansijan säilyttäminen kaukana Vähässä-Aasiassa oli perin uupuneelle Ateenalle vallan toisenlaatuinen tehtävä kuin torjua Persian hyökkäysarmeija omasta maastaan. Sparttalaiset ryhtyivät myöskin uusin voimin taisteluun, kun he antoivat päällikkyyden mainiolle strategilleen Lȳsandrokselle, miehelle, joka kykeni kilpailemaan Alkibiadeen kanssa myöskin häikäilemättömyydessä ja diplomaattisessa oveluudessa. Kunnian- ja vallanhimoinen kuten Alkibiades oli hänkin. Mutta »tahto päästä valtaan» oli ainoa intohimo, joka hallitsi Lysandrosta. Kaikkia muita halujaan hän oli, kuten oikean Spartan pojan tuli, oppinut pitämään kurissa. Rikkaus ja loisto, kauniit naiset, pöydän nautinnot — ei mikään sellainen houkutellut häntä, vain valta ja kunnia. Vaikka valtavia summia kulki hänen käsiensä kautta eikä yrityksiä hänen lahjomisekseen puuttunut, hän oli ja pysyi köyhänä. Hän oli kylmä ja ovela ihmistuntija ja laskelmien tekijä ja sentakia verraton käyttämään hyväkseen toisia omiin tarkoituksiinsa. Hän oli ainoa huomattava poliitikko, minkä Spartta on tuottanut, mutta päämääränsä saavuttamiseksi hän ei kammoksunut mitään keinoja: lahjuksia, petosta, väärää valaa yhtä vähän kuin raakuuttakaan. »Kun leijonannahka ei riitä, täytyy jatkaa ketunnahalla», oli hänellä tapana sanoa.[180] Toinenkin lausuma, jota mainitaan hänen sanoinaan, on, että »poikia petetään arpanappuloilla, miehiä sen sijaan väärillä valoilla.»

Sodan viimeisestä, jännittävästä näytöksestä muodostui kaksintaistelu kahden sellaisen erinomaisen persoonallisuuden kuin Alkibiadeen ja Lysandroksen välillä. Vähässä-Aasiassa he joutuivat mittelemään voimiaan. Mutta Lysandros ei antanut vastustajansa houkutella itseään meritaisteluun, jota tämä toivoi. Sparttalaisethan elivät persialaisten palkalla, ja tämä oli suurkuninkaan politiikassa tapahtuneen käännöksen jälkeen tullut niin runsaaksi, että heillä oli kaikki voitettavanaan antaessaan ateenalaisten kuluttaa varojaan toimettomuudessa, josta oli seurauksena sotilaskurin höltyminen.

Lopulta Alkibiadeen täytyi omin neuvoin koettaa hankkia palkkaa ja elintarpeita väkensä ylläpitämiseksi. Hän lähti senvuoksi mukanaan osa laivastoa retkelle pitkin Vähän-Aasian rannikkoa kiskomaan pakkoveroa sellaisilta kaupungeilta, jotka olivat luopuneet ateenalaisista. Tällä tavoinhan hän voi toimittaa kuitenkin edes jotakin. Mutta alipäällikköään, joka jäi paikoilleen muun laivaston kanssa, hän kielsi nimenomaan antautumasta taisteluun lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen kanssa. Mies oli kuitenkin luonteeltaan omavaltainen ja tyhmänrohkea. Ja kun hän oli Alkibiadeen lapsuudenystävä, hän ajatteli ehkä, ettei hänen tarvinnut pitää niin tarkasti hänen määräystään. Niinpä hän antoikin Lysandroksen houkutella itsensä taisteluun ja joutui perinpohjin tappiolle. Kun oli tarjoutunut tilaisuus saada helppo voitto, tuli siis Lysandroksen toimettomuudesta heti loppu. Hänen sitkeä sparttalainen itsehillintänsä oli voittanut ateenalaisten hermostuneen innon.

Epäilemättä Alkibiades olisi helposti korjannut tämän tappion, jos hän edelleen olisi saanut olla häiritsemättä asiain johdossa. Mutta ei tarvittu enempää kuin tämä yksi epäonnistuminen, jotta hänen vihollisensa saivat yliotteen Ateenassa. Koko hänen asemansa perustui siihen uskoon että hän oli voittamaton. Ateenalaisilla oli mielettömän korkea käsitys hänestä. He suorastaan kuvittelivat, ettei sille miehelle ollut mikään mahdotonta. Jos hän ei voittanut, sen täytyi johtua siitä, ettei hän yksinkertaisesti tahtonut voittaa. Siispä hän oli kavaltaja, jonka viholliset olivat ostaneet, jotta hän voisi näiden avulla tuhota ateenalaiset. Ateena täyttyi huhuista, miten hän käytti väärin ylipäällikkyyttään viettääkseen hurjaa elämää hetairain ja juomaveikkojen kanssa, ja miten hän oli rakennuttanut itselleen kalliita linnoja Traakiaan, kun ei viihtynyt isänmaassaan.

Ei ollut ihmeteltävää, että kansa uskoi kaiken sen pahan, mitä puhuttiin miehestä, joka aina oli tehnyt itsensä tunnetuksi suurena viikarina ja elostelijana. Mutta ateenalaiset unohtivat, että Alkibiades suurine vikoineen oli kuitenkin ainoa mies helleenisessä maailmassa, joka oli Lysandroksen vertainen. Ei ollut lainkaan vaikeata Alkibiadeen vihollisille ajaa asiat siihen, että ateenalaiset toisen kerran erottivat hänet päällikkyydestä. Hänen poliittinen osansa oli ainiaaksi loppuun näytelty. Hän lähti silloin linnoihinsa Traakiaan.

Seuraukset siitä, että Alkibiades oli poissa, ilmenivät heti. Kesällä 406 tuli Ateenaan surusanoma, että koko attikalaislaivasto oli suljettu Lesboksen satamaan.

Mutta tämän hirveän onnettomuuden kohdatessa ateenalaiset osoittivat ihailtavaa toimintatarmoa. Hallitus ja kansa, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, ponnistivat kaikki voimansa yrittäessään toimittaa apua hädänalaiselle laivastolleen ja niinmuodoin torjua muuten välttämättömän Ateenan merivaltaa uhkaavan katastrofin. Kuumeisella innolla onnistuttiin uskomattoman lyhyessä ajassa osittain rakentamaan uudesta, osittain saattamaan sotakelpoiseen kuntoon satakunta laivaa. Nyt, kuten Salamiin luona, melkein koko asekuntoinen väestö astui laivoihin. Koska kaikki kassat oli tyhjennetty, täytyi tarpeellisten varojen saamiseksi sulattaa ne kultaiset ja hopeiset uhrilahjat, jotka oli asetettu Athenen Akropoliilla olevaan temppeliin. Tämän epätoivon vimmaan saatetun kansan sankarillisen voimainponnistuksen palkintona olikin menestys. Uusi laivasto sai jäljelläolevien liittolaisten avulla täydellisen voiton sparttalaisista etelään Lesboksesta vuonna 406. Se oli suurin meritaistelu, minkä helleenit koskaan olivat taistelleet keskenään. Saarrettu Ateenan päälaivasto oli pelastettu.

Ateenalaisten voitoniloa synkistytti kuitenkin se surusanoma, että paljon ihmishenkiä oli tuhoutunut. Taistelun jälkeen puhkesi nimittäin kova myrsky, niin etteivät ylipäälliköt voineet tehdä mitään miehistön pelastamiseksi niistä vahingoittuneista laivoista, jotka ajelehtivat ohjausta vailla. Enemmän kuin tuhat haaksirikkoutunutta sai kuolemansa aalloissa. Intohimoisessa tuskassaan niiden menetysten johdosta, jotka olivat kohdanneet melkein jokaista Ateenan kotia, kansa etsi syntipukkia. Kuusi laivaston komentavista ylipäälliköistä asetettiin kansan tuomioistuimen eteen ja tuomittiin kuolemaan. Yksi heistä oli Perikles nuorempi, suuren Perikleen ja Aspasian poika. He saivat kaikki ateenalaisen tavan mukaan tyhjentää kuoleman tuottavan myrkkymaljan, ja heidän omaisuutensa otettiin valtiorahastoon.

Aivan syyttömiä he eivät varmaan olleet, sillä jos jokainen heti taistelun päätyttyä olisi lähettänyt pelastusretkikunnan sen sijaan, että he silloin pitivät yhteisiä neuvotteluja siitä, miten olisi meneteltävä, niin olisi moni urhea mies voinut säästyä surkeasta kuolemasta, ennenkuin myrsky puhkesi. Voi myöskin ymmärtää, kuinka syvää liikutusta täytyi herättää kuulijoissa, kun Ateenan kansankokouksessa astui esiin eräs mies ja sanoi: »Ateenalaiset, minä olin itse yksi noista haaksirikkoisista. Pelastuin vain siten, että minun oli onnistunut kavuta eräälle tyhjälle jauhotynnyrille. Mutta minun toverini, jotka ympärilläni vaipuivat meren syvyyteen, rukoilivat minua, jos tulisin pelastetuksi, kertomaan Ateenan kansalle, miten sen sotapäälliköt olivat jättäneet sotilaansa kuolemalle alttiiksi, sittenkuin nämä olivat urhoollisesti taistelleet isänmaansa puolesta.»

Kansan rajaton suru ja harmi ei antanut anteeksi sitä oikeudenvastaista, meluisaa tapaa, millä kysymystä syytettyjen syyllisyydestä käsiteltiin. Suuttumuksessaan kansankokous päätti itse tuomita heidät sen sijaan, että olisi luovuttanut asian lailliselle tuomioistuimelle. Olivatpa sotapäälliköt olleet rikollisia tai ei, kuitenkin on varmaa, että tässä poikettiin säännöstä, että syyllisellä on oikeus lailliseen tutkimukseen ja oikeudelliseen suojaan yhtä hyvin kuin syyttömälläkin. Ei edes pahimmille rikoksellisille ateenalaisilla ollut tapana tehdä tällaista vääryyttä. Miksi he tekivät sitä nyt miehille, jotka äsken olivat saavuttaneet ihanan voiton maalleen?

Mutta kansa oli kaikkien ponnistusten jälkeen sellaisessa hermojännityksen ja ylikiihtyneisyyden tilassa, ettei se enää ollut syyntakeinen. Se ei ollut kansa, se oli ihmisjoukko, jonka syvimpiä ja alkuperäisimpiä tunteita, rakkautta lähimpiin omaisiin oli loukattu. Jäljellejääneet eivät ajatelleet muuta kuin miten heidän rakkaansa olivat saaneet taistella pitkän ja tuskallisen taistelun kuoleman kanssa, kun sitävastoin toiset, joiden olisi pitänyt ojentaa heille auttava kätensä, olivat palanneet vahingoittumattomina kotiin. Näistä ihmisistä oli hävinnyt kokonaan valtiotunne, ja jäljellä oli vain vaistoja, jotka huusivat kostoa. Kun Sokrates osoitti, että koko menettelytapa ei ollut laillinen tuomio, vaan oikeusmurha, antoi kansa tietää, että sillä »oli oikeus tehdä, mitä se halusi!» Siis: kansantahto on laki! Se oli huippuunsa kehitettyä demokratiaa. Tuomio on todistus niistä ylen surkeista oloista, siitä hajoamistilasta, joka nyt vallitsi Ateenassa.

Jäljestäpäin ateenalaiset häpesivät syvästi menettelyään. He tekivät kansanpäätöksen, että ne miehet, jotka tuomiota langetettaessa olivat johtaneet kansaa harhaan, piti vangittaman ja asetettaman syytteeseen. Syytettyjen onnistui kuitenkin pakenemalla välttää oikeutta. Mutta rangaistus oli sen sijaan kohtaava koko kansaa.

Ateenalaiset ärsyttivät vielä enemmän Nemesistä[181] hylkäämällä ne rauhantarjoukset, joita sparttalaiset tekivät tämänkin tappion jälkeen. On käsittämätöntä, etteivät he olleet oppineet mitään Kleonin ja Kleophonin ylimielisyyspolitiikasta! Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Rankaisevaksi kädeksi tuli Lysandros. Katkaistakseen Ateenalta viljantuonnin Mustanmeren maista hän siirsi sotanäyttämön Hellespontokseen — suunnitelmallisesti toimeenpantu nälkäsaarto siis. Ottamatta huomioon Alkibiadeen varoituksia[182] ateenalaisten johtajat antoivat Hellespontoksessa viekkaan lakedaimonilaisen pettää itsensä. He antoivat Alkibiadeelle sellaisen pilkallisen vastauksen, että nyt ei ollut hänellä, vaan heillä päällikkyys.[183] Mutta rangaistukseksi vihollinen yllätti heidät aivan äkkiarvaamatta Aigospotamoin luona Traakiassa, ja Lysandros valtasi melkein koko laivaston, ilman että se, sikäli kuin näytti, edes yrittikään vastarintaa. Tämä suorastaan uskomaton voitto ei maksanut sparttalaisille yhtä ainoata laivaa tuskinpa yhtä ainoata miestäkään.

Uutta laivastoa Ateena ei enää kyennyt rakentamaan, ja merikaupunki ilman laivastoa, sen kohtalohan on selvä. Sydäntäsärkevä olikin se voivotus ja valitus, millä sanoma tästä hirveästä katastrofista otettiin vastaan Ateenassa. Surusanoma saapui yöllä, ja »valitushuudot etenivät Peiraieuksesta pitkien muurien välissä aina kaupunkiin saakka, toisen kertoessa sanoman toiselle», sanoo historioitsija Ksenophon, joka jatkaa Thukydideen keskeytynyttä peloponnesolaissotien historian kuvausta. »Sinä yönä», hän sanoo, »ei kukaan nukkunut, sillä ei surtu vain surmansa saaneita, vaan oltiin huolissaan siitä kohtalosta, mikä odotti ateenalaisia itseään.»

Heidän liittolaisiltaan ei nyt ollut apua odotettavissa — he luopuivat yleisesti. Lysandros saapui Ateenaan antaakseen periviholliselle kuoliniskun, mutta hän ei hätäillyt, sillä eihän saalis kuitenkaan pääsisi hänen käsistään. Ei asevoimin, vaan nälkäsaarrolla Ateena oli taivutettava. Kaupunki saarrettiin sekä maan että meren puolelta. Mitä auttoivat nyt kaikki erinomaiset toimenpiteet Ateenan puolustuksen lujittamiseksi, mitä auttoi se, että sen kansa lähestyvän kuolemanvaaran uhatessa oli vannonut Akropoliilla juhlallisen valan yleisestä sovinnosta ja vilpittömästä yksimielisyydestä! Kun nälänhätä ja kurjuus alkoivat käydä sietämättömiksi ja joukko ihmisiä oli kuollut nälkään, oli pakko pyytää sparttalaisilta rauhaa millä ehdoin hyvänsä. Se tapahtui kuitenkin vasta veristen puoluetaistelujen jälkeen, joiden aikana Kleophon tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.

Spartan kansankokouksessa ateenalaisten lähettiläät kohtasivat myöskin Spartan liittolaisten edustajia. Ja useat heistä, varsinkin korinthoslaiset ja thebalaiset, olivat siinä määrin kiukuissaan ateenalaisille, etteivät he tahtoneet tyytyä vähempään, kuin että tuo vihattu kaupunki hävitettäisiin maan päältä ja asukkaat myytäisiin orjiksi. Mutta tähän kostonhimoiseen ehdotukseen sparttalaiset antoivat vastauksen, joka on heille ikuiseksi kunniaksi. »Ei ole», he sanoivat, »oikeutta tehdä orjaksi kansaa, joka kerran mitä suurimmassa hädässä on tehnyt suurtyön Hellaan hyväksi.»

Luonnollisesti poliittiset vaikuttimet aiheuttivat perimmältään tämän lausunnon. Jos Ateena hävitettäisiin, sparttalaiset joutuisivat heti riitaan thebalaisten, mahtavimpien liittolaistensa kanssa Attikan omistuksesta. Sellainen teko, minkä liittolaiset tahtoivat tehdä, olisi sitäpaitsi vaikuttanut järkyttävästä laajoissa osissa helleenistä maailmaa, ennen kaikkea joonialaisten keskuudessa, ja saanut aikaan muutoksen mielialassa Sparttaa kohtaan. Ja mitäpä sparttalaiset olisivat tehneet Attikalla? Pääkaupungin alenevaa asukaslukua varten he saivat tarpeeksi väestöä Messeniasta. Jos sitävastoin thebalaiset saisivat Attikan, he tulisivat liian mahtaviksi. Mutta jos säästettäisiin ateenalaiset ja pidettäisiin heitä tiukasti kurissa, saataisiin heistä varmastikin tilaisuuden tullen käyttökelpoinen ase käytettäväksi Korinthosta ja Thebaa vastaan, ja heistä tulisi liittolaisina hyvä lisä Spartan mahtikeinoihin. — Mutta joskin tällaiset poliittiset hyötynäkökohdat olisivatkin olleet ratkaisevina sparttalaisten esiintymiseen tuona hetkenä, niin täytyy kuitenkin, kuten eräs nykyajan historioitsija sanoo, »vielä tänään kaikkien, jotka rakastavat Ateenaa, olla sparttalaisille kiitollisia tästä inhimillisyyden ilmauksesta; sillä jos nuo toiset olisivat saaneet tahtonsa perille, olisi tuskin jäänyt kiveä kiven päälle Perikleen Ateenasta». Se olisi saanut jakaa Niniven ja Sybariin kohtalon.

Ne ehdot, joilla sparttalaiset suostuivat rauhaan, olivat, että ateenalaisten oli luovuttava alusmaistaan ulkopuolella varsinaisen Hellaan, revittävä laajat ja kalliit linnoituksensa ja luovutettava koko laivastonsa paitsi kahtatoista laivaa. Ateenalaisten ei auttanut muuta kuin mukautua voittajan tahtoon, sillä ankara nälänhätä raivosi kaupungissa. Näin he saivat rajoittua Attikan ja Salamiin omistukseen. Rauhan solmiamisen jälkeen heidän täytyi tehdä liitto perivihollisensa kanssa ja sitoutua auttamaan tätä kaikkialla maalla ja merellä. Nämä sopimukset tehtiin vuonna 404 e.Kr.

Sen jälkeen tuli viimeinen traagillisen vihlova vahvistus Ateenan kukistumisesta. Lysandros purjehti kaupungin satamaan, ja ylimielisen riemun vallitessa ja huilujen soidessa hänen väkensä alkoi repiä maahan Ateenan muureja. Hellaan ei enää tarvinnut pelätä »sortajiansa». Ja vapaus oli saavutettu — kiitos Persian kuninkaan taloudellisen avun.[184]

Peloponnesolaissodan loppu on perimmältään luettava sen onnettoman Perikleen maltillisesta politiikasta poikkeamisen tilille, jonka ateenalaiset tekivät, antaessaan Alkibiadeen kunnianhimon houkutella itsensä Sisilian valloitusretkeen. Tämän päättyminen hirveään katastrofiin ei tosin ollut ollenkaan välttämätöntä, vaan se johtui siitä ateenalaisten epäviisaasta toimenpiteestä, että he ratkaisevalla hetkellä panivat retkikunnan aikaansaajan pois pelistä. Mutta vaikka yritys olisi onnistunutkin, Sisiliaa ei kuitenkaan koskaan olisi voitu liittää attikalaisvaltion kehyksiin — siihen oli saari aivan liian suuri ja kaukana sijaitseva. Tällainen alusmaa olisi vain lisännyt Ateenan vihollisten lukumäärää ja hajoittanut sen voimia.

Huolimatta siitä kauheasta mieshukasta, minkä ateenalaiset olivat kärsineet Sisiliassa, he tointuivat kuitenkin jokseenkin entiselleen; ja heidän sitkeä taistelunsa kuolettava haava ruumiissaan on ihailtavinta koko tässä sodassa. Tämän melkein yli-inhimillisen kestävyytensä avulla heillä oli mahdollisuuksia pelastaa ainakin oma riippumattomuutensa, kun heidän kohtalonsa ratkaisi persialaisten asiaan puuttuminen vuonna 408.

Kuta kauemmin tätä turmiotatuottavaa veljessotaa kesti, sitä julmemmiksi, verenhimoisemmiksi ja villimmiksi ihmiset tulivat. Kauhistuttavan nopeasti villiytyminen levisi. Se sopusointuinen kohtuullisuus, joka muinoin oli ollut tavoittelemisen arvoinen helleeninen hyve, tuli nyt halveksituksi ja leimattiin heikkoudeksi, kun taas tunnotonta kiihkoa pidettiin miehuutena.[185]

Kauheimpia olivat ne kansalaissodat, joita peloponnesolaissota toi muassaan, siksi että kansanpuolue yleensä haki apua Ateenasta, mutta harvainvaltainen puolue Spartasta. Missä tällaisia rikkirepiviä sotia puhkesi, siellä poliittisten vastustajien murhat ja heidän omaisuutensa takavarikoiminen kuuluivat päiväjärjestykseen. Kun lukee Thukydideen kertomusta sisäisistä levottomuuksista Korfussa, noista alituisista joukkomurhista poliittisten rangaistusten varjolla, lukee, miten apua etsivät raahataan temppeleistä, miten isät murhaavat poikiaan ja miten toinen puolue sytyttää taloja palamaan, niin että koko kaupunki on vähällä palaa, silloin saa kauhistuttavan kuvan siitä, mihin väkivallahtekoihin kansalaissota voi ihmiset saada.

Aluksi tällaiset hirmuisuudet herättivät huomiota, mutta myöhemmin ne muodostuivat melkein tavaksi koko helleenisessä maailmassa, myrkyttivät yhteiskuntahengen ja raaistivat yksilöitä kaikkialla. Hellaan kansa alkoi olla ydintä myöten pilaantunutta.

Ivo Bruns, Das literarische Porträt der Griechen im fünften und vierten
Jahrhundert v. Chr.

Hans Delbrück, Die Strategie des Perikles, erläutert durch die
Strategie Friedrichs des Grossen.

Gustav Friedrich Herzberg, Alcibiades, der Staatsmann und Feldherr (seikkaperäisin kirjallisuusviittein).

Henry Hussaye, Histoire d'Alcibiade et de la république athénienne depuis la mort de Périclés jusqu'à l'avénement des trente tyrans.

VIITTEET

[6] Lystikäs legenda kertoo, että hän matkallaan Vishtaspin luo kohtasi kaksi muuta ruhtinasta, joita hän koetti taivuttaa »omaksumaan puhtaan opin ja luopumaan pahoista töistään». Mutta he eivät välittäneet hänen sanoistansa. Silloin Zarathustra rukoili jumalaa, ja tämä nostatti myrskytuulen, joka tempasi molemmat kuninkaat ilmaan ja liehutteli heitä maan ja taivaan välillä kansan suuresti ihmetellessä. Paikalle lensi myöskin kaikilta ilmansuunnilta lintuja, jotka parveilivat ruhtinasten ympärillä ja nokin ja kynsin repivät heistä irti lihan, kunnes luut putosivat maahan.

[7] Herodotos kertoo, että Kroisoksen varustautuessa tuli muuan viisaudestaan kuuluisa lyydialainen ja sanoi kuninkaalle: »Herra kuningas, sinä varustaudut sotaretkelle miehiä vastaan, joilla on nahkaiset housut ja samoin kaikki muutkin vaatteet nahasta ja jotka eivät nauti herkkuja, vaan syövät, mitä voivat saada, sillä he asuvat karussa maassa. He eivät juo myöskään viiniä, vaan pelkästään vettä, eikä heillä ole viikunoita syötäväksi eikä mitään muutakaan hyvää. Jos nyt voitat, niin mitä sinä voit ottaa heillä, kun heillä ei mitään ole? Jos taas joudut tappiolle, niin ajattelepa kaikkea hyvää, mitä silloin menetät. Sillä jos he pääsevät meidän nautintojemme makuun, he eivät niistä luovu, emmekä heistä koskaan erillemme pääse.»

Tämä lausunto johtaa mieleen erään tapahtuman Kustaa Vaasan vapaussodasta. Taalalaiset ovat leiriytyneet Brunbäckin lautan luo. Kristian Tyrannin kätyri, tanskalainen piispa Jens Beldenacke on lähtenyt liikkeelle heitä kurittamaan. Hän kysyy, miten on mahdollista, että noin köyhä maankolkka voi saada kokoon niin paljon väkeä. Hänelle vastataan: »Tämä kansa on tottunut niukkoihin herkkuihin. Parhaasta päästä he juovat vain vettä; ja kun on tarpeen, he tyytyvät pettuleipään.» Tämän ja samantapaisten n.s. historiallisten lausuntojen vaellusten tutkiminen voisi ehkä johtaa kiintoisiin tuloksiin.

Suuri ero on kuitenkin siinä, että tanskalainen piispa oli varovaisempi kenraali kuin kuningas, jonka nimi on tullut miljoonikon vertauskuvaksi. Sillä Kroisos ei ajatellut eikä sanonut kuten Jens Beldenacke: »Ketkä voivat syödä puuta ja juoda vettä, niitä ei voita pirukaan, saatikka ihminen. Veljet, lähtekäämme täältä oikopäätä tiehemme.»

[8] Herodotoksen kertomus tuntuu epätodennäköiseltä nykyaikaisesta Itämailla matkustavasta, joka usein saa todeta, että hevonen ja kameeli viihtyvät hyvin yhdessä. Tämä johtuu kumminkin tottumuksesta samoin kuin yhdessä kasvaneiden kissan ja koiran sopeutuminen. Lyydialaisten hevoset eivät luultavasti koskaan aikaisemmin olleet nähneet kameelia eivätkä tunteneet sen hajua. Siitä johtui niiden järjetön kauhu noita merkillisiä kyttyräselkäisiä otuksia kohtaan.

[9] Herodotos kertoo, että hän itse oli käynyt taistelukentällä ja nähnyt siellä persialaisten ja kreikkalaisten pääkalloja eri kasoihin ladottuina. Hän teki silloin sen huomion, että persialaisten kallot olivat »niin hauraita, että jos niitä vain iski kivensirulla, niihin syntyi reikä, kun sitä vastoin egyptiläisien olivat niin kovia, että niitä tuskin sai särkymään vartavasten valitulla kivellä». Alkuasukkaat selittivät ilmiön siten, »että egyptiläiset ajelivat päänsä paljaaksi jo lapsena ja sen vuoksi pääkoppa kovettui auringonpaisteessa. Tämä onkin», Herodotos sanoo, »syynä siihen, että he eivät tule kaljupäiksi. Egyptiläisissä tapaa näet paljoa vähemmän kaljupäitä kuin muiden kansojen keskuudessa. Syynä siihen, että persialaisilla on niin hauraat kallot, on sitävastoin se, että he alun pitäen hemmoittelevat itseänsä pitämällä huopaisia päähineitä.»

[10] Tietenkään ei ollut ketään, joka niin vaaralliselle ja oikulliselle miehelle olisi uskaltanut sanoa totuuden. Herodotos kertoo oivan kaskun, miten Kambyseen omahyväisyyttä imarreltiin. »Kerran hän kysyi neuvonantajillaan, minkälaisena miehenä he pitivät häntä verrattuna hänen isäänsä Kyyrokseen. He vastasivat, että hän oli suurempi kuin isänsä, sillä hänellä oli kaikki, mitä tuollakin, ja lisäksi hän oli hankkinut Egyptin. Mutta Kroisosta, joka oli läsnä, ei vastaus tyydyttänyt, vaan hän sanoi Kambyseelle: 'Minun mielestäni sinä et vedä vertoja isällesi, sillä sinulla ei ole sellaista poikaa, minkä hän jätti jälkeensä.' Kambyses tuli iloiseksi tämän kuullessaan ja ylisti Kroisoksen vastausta.»

[11] Valtaistuimelle noustessaan hän otti haaremiinsa toisten ylhäisten naisten mukana kaksi Kyyroksen tytärtä, joista toinen oli veljensä Kambyseen leski. Samoinkuin Egyptin faaraot naivat monet Persiankin kuninkaat sisarensa tai sisarpuolensa. Ottipa Artakserkses II sitäpaitsi oman tyttärensäkin puolisokseen.

[12] Rawlinsonin jäljennös on kaikesta tarkkuudestaan huolimatta aikojen kuluessa osoittautunut osittain virheelliseksi ja puutteelliseksi. Senvuoksi toivottiin yhä hartaammin saatavan Rawlinsonin teksti tarkistetuksi nykyajan teknillisillä apuneuvoilla, ennenkuin ilma ja vesi ehtisivät korvaamattomalla tavalla piirtokirjoitusta vahingoittaa. Mutta mistä saada oikea mies vaikeaan tehtävään? Ensimmäisen onnistuneen yrityksen teki vuonna 1903 amerikkalainen Williams Jackson. Hän oli Rawlinsonin jälkeen ensimmäinen oppinut, joka uskaltautui hengenvaaralliseen nousuun kallio veistoksen tarkasteluun. Hänen onnistui ottaa valokuvia tekstin sellaisista osista, jotka olivat antaneet aiheita erilaiseen tulkintaan. Mutta myöhemmin täydensi hänen työnsä tuloksia kaksi englantilaista tutkijaa, King ja Thompson, jotka 70 metriä pitkän köyden varassa laskettiin piirtokirjoitusten ääreen. Muutamien viikkojen työskentelyn jälkeen he saivat jäljennöksensä valmiiksi, ja sitten British Museum voi julkaista tarkistetun tekstipainoksen.

[13] Asettaa Prokrusteen-vuoteeseen = väkisin sovittaa asiat ennakolta valmiisiin kaavoihin, joihin ne eivät sovi. (Suomentajan huomautus.)

[14] Tämän ajan on Evans runsaitten löytöjen perusteella jakanut kolmeen jaksoon, joissa jokaisessa on kokonaista kolme alajaksoa. Myöhemmin saamme nähdä, miten tällainen jako on ollut mahdollinen. Eri ajanjaksoille tyypilliset sivistysesineet ovat täällä kuten niin monilla muilla esihistoriallisilla sivistysalueilla erimuotoisia ja -värisiä saviastioita erilaisine koristemalleineen, joita on löydetty enemmän tai vähemmän särkyneinä eri ajanjaksojen kerrostumisia. Varsinkin koristeaiheet ovat tärkeitä maljakkojen ikää arvioitaessa.

Kreikkalaisen saviteollisuuden erikoistuntija päättelee sellaisen saviastian iän yhtä varmasti kuin vanhan posliinin tuntija omalla alallaan. Loistavana todistuksena siitä, miten pitkälle ihminen voi päästä kiinteästi keskittymällä erikoistehtäväänsä, jota varten on kuin luotu, on englantilainen Beazley, hienoin kreikkalaisen saviteollisuuden tuntija, mitä milloinkaan on elänyt. Tosin hänen erikoisalansa on paljon myöhemmällä ajalta, mutta esimerkki on joka tapauksessa valaiseva.

Beazley on erikoisesti tutkinut maljakoita, joissa on punaiset kuviot mustalla pohjalla; tämä muotisuunta alkoi noin 530 e.Kr. syrjäyttää vanhempaa muotia, jossa oli mustat kuviot savipohjalla, ja se säilyi noin vuoteen 300 e.Kr. Jo 22-vuotiaana Beazley esiintyi harvinaisen varmana tyylintuntijana tällä alalla. Sittemmin hän on vuosikymmeniä tehnyt järjestelmällistä työtä tutkiakseen ja jäljentääkseen kaikki punakuvioiset kreikkalaiset maljakot. Hän on valokuvannut tai piirtänyt käytännöllisesti katsoen joka ainoan olemassaolevan sellaisen maljakon, voidaanpa sanoa miltei jokaisen savisirpaleenkin, jossa on nuo luonteenomaiset punaiset kuviot. Hän on myös keksinyt enemmän kuin puoli sataa kreikkalaista maljakkomaalaria, joita ei aikaisemmin tunnettu. »Beazleyn muisti», sanoo Frederik Poulsen, »on niin ainoalaatuinen, että jos hänelle mainitsee minkä tahansa missä kreikkalaisessa tai italialaisessa maaseutumuseossa hyvänsä olevan punakuvioisen maljakon, hän voi silmänräpäyksessä lyijykynällä piirtää maljakkokuvan sommitelman, vieläpä lisäksi selostaa, miten hartian ja rinnan lihaksia, polviniveltä ja jalkoja on käsitelty asianomaisessa maljakossa. Varsin hyvin voi arvioida hänen aivojensa tällä tavalla hallitsevan noin 40.000 punakuvioista maljakkoa.»

Muutamia vuosia sitten Kööpenhaminassa sijaitseva Ny Carlsbergin glyptoteekki, jossa Poulsen on johtajana, hankki joukon kreikkalaisia maljakoita, joiden tyyliä ja ikää oli vaikea määrätä. Poulsen otti silloin mukaansa valokuvakokoelman niistä ja lähti kiertomatkalle useiden, eri maissa asuvien erikoistuntijoiden luo. Näiden joukossa oli Louvre’in museon oppinut konservaattori Pottier, joka on Ranskan etevin kreikkalaisten maljakkojen erikoistuntija, sekä Walters, saman alan tuntija British Museumissa. Poulsen kertoo matkansa tuloksista seuraavaa:

»Kukin heistä huomautti jostakin seikasta, johon en aikaisemmin ollut kiinnittänyt huomiotani, mutta heidän arviointinsa eivät olleet paljon tarkempia kuin omanikaan. Sitten tulin Oxfordiin ja tapasin ensi kerran Beazleyn henkilökohtaisesti.»

Ensimmäiseen kysymykseensä Poulsen sai heti vastauksen: »Tuon maljakon on koristanut eräs punakuviotyylin aikaisemman kauden maalari, joka oli työssä eräällä tehtailija Euergideellä ja myöskin kerran tilapäisesti toisella, Khelis-nimisellä tehtailijalla.»

Isku toisensa jälkeen osui naulan kantaan: Muuan maljakko oli
»Tyskiewicz’in kokoelman mestarin» työtä, maalarin, jonka
oivallisin teos on suuri viinimalja, joka aikaisemmin kuului kreivi
Tyskiewiczin kokoelmaan ja nyt on Bostonissa, toinen maljakko oli
Bologna-Boreasmaljakon mestarin käsialaa, j.n.e.

»Tyylinmäärittelyjen luotettavuus», Poulsen jatkaa, »varmistui minulle käydessäni seuraavina päivinä British Museumissa, sekä kokoelmissa että kirjastossa. Vielä valtavammalta vaikutti Beazleyn muisti, kun näiden eri maljakoiden syntyperä tuli kysymykseen: joku niistä oli aikaisemmin ollut Woodyatin kokoelmassa Napolissa, toinen Jekyllillä Cambridgessa, ja Beazley tunsi ne kuitenkin vain huutokauppaluetteloiden usein mikroskooppisen pienistä kuvista. Tällöinkin totesin Lontooseen palattuani hänen olevan oikeassa, mutta tunteakseni erään kuvassa olevista maljakoista minun täytyi käyttää suurennuslasia; Beazley oli muutamassa minuutissa löytänyt, mitä minun olisi vuosikausia pitänyt turhaan etsiä.

[15] Eräät rotumerkit viittaavat siihen, että kreettalainen sivistyskansa oli sekaantunut kansanainekseen, joka oli sukua Vähän-Aasian heettiläisille.

[16] Täällä ahersi keskimäärin 120 miestä. Schliemann oli antanut itse kantajoukolle ylväät homeroslaiset nimet. Kuului komealta — Dörpfeld kertoo —, kun kuuluisia nimiä huudettiin ja työmiehet ylpeästi vastasivat: »Täällä!» milloin »Agamemnonin», milloin »Odysseusta» tai »Akhilleusta» mainittaessa.

Turkkilaisien viranomaisten kanssa ei ollut erikoisen hauskaa olla tekemisissä. Kesken kaivaustöitä vuonna 1882 he yhtäkkiä keksivät kieltää kaikki mittaukset ja piirustukset kaivausalueella, pelosta että arkeologien mieleen juolahtaisi ruveta tekemään piirustuksia nykyaikaisista linnoituksista, jotka olivat sieltä kuuden kilometrin päässä. Vasta usean kuukauden kuluttua Saksan Konstantinopolin-lähettilään onnistui saada kohtuuton kielto peruutetuksi, ja Dörpfeldin sallittiin kahden turkkilaisen upseerin alituisen valvonnan alaisena suorittaa piirustus vuoden kaivaustuloksista. Mutta vuonna 1894 Turkin hallitukselta tuli äkkiä kielto, ettei töitä lainkaan saatu jatkaa, ja tätä päätöstä oli aivan mahdotonta saada muuttumaan. Nykyaikaiset patterit olivat muka liian lähellä!

[17] Näiden joukossa kokonaisia 9 000 kultaista korvarengasta ja muita sentapaisia pieniä kultaesineitä.

[18] Suurin otsaripa on koottu yli 16 000:sta pienestä kultarenkaasta ja kultalehdestä.

[19] Kuten hyvä arkeologinen perimätapa tällaisissa tapauksissa nykyjään vaatii, Dörpfeld tyytyi kaivamaan esiin vain sen verran kuin tarvittiin kaikkien olennaisten kysymysten selvittämiseksi ja säästi loput myöhempien aikojen arkeologeille, joilla oli paremmat teknilliset mahdollisuudet. — Samalla tavalla ovat esim. Ruotsin arkeologit menetelleet kaivaessaan esille lautta-asuinpaikkoja Alvastrassa.

[20] Mutta toiselta puolen Schliemann teki Tirynsissä — »muurien vyöttämässä», kuten Homeros sitä nimittää — mitä kohtalokkaimman erehdyksen. Tosin Dörpfeld viime hetkessä esti häntä linjoittamasta linnan muureja, joiden Schliemann luuli olevan »vain» roomalaisia tai keskiaikaisia rakennuksia, mutta erinomaisen arvokkaita seinämaalauksia hävitettiin kuitenkin, koska ne muka eivät voineet olla vanhempia kuin bysanttilaiselta ajalta! Myöhemmin saksalaiset tiedemiehet ovat jonkin verran parannelleet Schliemannin hairahduksia etsien tavattoman huolellisesti maasta jätteiden joukosta näiden maalausten pieniä palasia ja sovittaen ne jälleen yhteen äärimmäistä kärsivällisyyttä kysyvällä työllä. Näin on onnistuttu saamaan kokoon katkelmia mykeneläisistä seinämaalauksista, jotka vaikuttavat hämmästyttävän eloisilta ja raikasvärisiltä. Kreettalaiset esikuvat ovat ilmeisiä.

[21] Schliemann oli asettunut Ateenaan ja asui kaupungin kauneimmassa talossa, josta oli näköala yli Akropoliin. Täällä hän mielikuvituksessaan eli Homeroksen aikaa yhdessä uskollisen puolisonsa ja molempien lastensa, Andromakhen ja Agamemnonin kanssa. Aito muinaishelleenisellä vieraanvaraisuudella hän puolisoineen vastaanotti jokaisen, joka yhtyi heidän innostukseensa länsimaisen sivistyksen alkukodin asiaan. Isäntä tervehti tänne saapuvaa oppinutta Homeroksen kielellä.

[22] Latinalaisperäinen sanamuoto, joka on johtunut kreikkalaisista sanoista kyklos: ympyrä (vrt. ruots. »cykel») ja ops: silmä (vrt. »optillinen» ja »optikko»).

[23] Muutamat tämän ajan mykeneläiset saviastiat voivat olla mantereelle muuttaneitten kreettalaisten taiteilijain ja käsityöläisten koristamia; toiset kylläkin ovat syntyperäisten mykeneläisten käsityöläisten tekemiä, jotka ovat niin tottuneet kreettalaiseen taideteollisuuteen, että ovat ottaneet sen tuotteet esikuvikseen.

[24] On olemassa seikkoja, jotka osoittavat vilkkaan yhteyden vallinneen heettiläisten ja aigeialaisen sivistysmaailman välillä. Niinpä muutamia vuosia sitten muuan ruotsalainen arkeologi löysi Mykenestä heettiläisen kirjoituksen. Löydön voitiin arvella olevan 1200-luvulta e.Kr.

[25] Oscar Montelius, Ruotsin muinaistutkimuksen 'grand old man', omisti nuorekkaalla innolla elämänsä viimeiset kuukaudet tämän Ruotsille niin kunniakkaan yrityksen järjestelytyöhön.

[27] Eräästä haudasta löydetty pronssiastia sisälsi kokonaista 250 kultahelmeä sekä enemmän kuin 400 sinistä tai vihreätä lasihelmeä, jotka kuuluivat neljään kaulanauhaan. Eräästä toisesta haudasta löydettiin m.m. hopeasormus, jossa oli rautainen sinetti — uusi todistus siitä, että mykeneläisenä aikana rauta oli kalliimpaa kuin jalot metallit.

[28] On melkein todistettu, että myöhempinä aikoina etruskit saivat meripihkansa Itämerenmaista.

[29] Sitä todistaa m. m. se, että Kreetasta on löydetty suuri kappale valmistamatonta norsunluuta.

[30] Tähän aikaan on tahdottu sijoittaa filistealaisten asettuminen Palestiinaan. Filistealaisia pitävät monet tiedemiehet aigeialaisena kansana. Sillä heistä käytetään egyptiläisissä kirjoituksissa nimeä »pulasata», mistä koko maa on saanut nimensä. Sillä Palestiina merkitsee juuri: »Pulasatan maa». Filistealaiset olivatkin kauan aikaa maan mahtavin kansa, kuten m.m. nähdään Vanhan Testamentin monista paikoista.

On myöskin herätetty mielenkiintoinen kysymys, ovatko filistealaiset samaa kansaa kuin pelasgit, joita helleenit itse pitivät Kreikan alkuväestönä. Tällaiset kielelliset vertailut perustuvat aina kerakkeihin, jotka muodostavat sanojen rungon. Ovathan kerakkeet p, l ja s samat sanoissa »pelasgi» ja »pulasata». Merkilliseltä vaikuttaa kuitenkin, että neljäs kerake sanassa »pelasgi», nim. g, olisi voinut muuttua t:ksi. Mutta sellainen äännevaihtelu lakiäänteen ja hammasäänteen välillä esiintyy todellakin kreikankielessä.

Olettamusta, että filistealaiset polveutuisivat Kreikan saaristosta, tukee myöskin Raamatun sanayhtymä »kreti ja pleti». Tätä ilmausta, joka on tullut sananparreksi, käytettiin Vanhassa Testamentissa kuningas Daavidin henkivartiosto. »Pleti» on oikeastaan lyhennys sanasta »pelishtim», filistealaisten heprealaisesta nimestä, ja liittämällä sen sanaan »kreti» arvellaan Vanhan Testamentin tahtoneen säilyttää muistissa filistealaisten polveutumisen Kreetan saarelta.

[31] Kansanliikkeistä tällä »kauhujen ajalla», kuten sitä nimitettiin vielä puolitoista vuosituhatta myöhemmin, mainittakoon seuraava erittäin mielenkiintoinen esimerkki. Taru kertoo, että Mykenen viimeisen hallitsijan, Agamemnonin pojan Oresteen, täytyi paeta Peloponnesoksen sisäosiin, Arkadian ylätasangolle. Perimätieto kertoo myös sukulaisuussuhteesta, joka olisi vallinnut Arkadian kansan ja Kyproksen sekä eräiden Vähän-Aasian seutujen asukkaiden välillä. Tämän perimätiedon totuudenmukaisuutta ovat meidän päivinämme yllättävällä tavalla vahvistaneet murretutkimukset. Arkadian ja Kyproksen väestö puhui historiallisena aikana samaa kreikan murretta, ja monien Vähän-Aasian murteiden, etenkin Pamphylian murteen, on huomattu olevan läheistä sukua tämän kielen kanssa. Mistä tämä johtuu? Doorilaisesta kansainvaelluksesta. Kun anastajat tunkeutuivat Peloponnesokselle, he ajoivat vanhan väestön kahdelle taholle: osaksi Arkadiaan, osaksi meren yli Kyprokseen ja Vähän-Aasian läheisiin osiin.

[33] Mykeneläisen kulttuurin suhteen ei riitä vielä tämäkään sillä se ei ole jättänyt jälkeensä mitään mainitsemisen arvoisia kirjallisia muistomerkkejä. Tosin tavataan silloin tällöin jokin kirjain tai lyhyt kirjoitus mykeneläisistä saviastioista, mutta arkistoista, jollaisia Kreetan kuninkaan palatsista on tavattu ei mannermaalta ole löydetty jälkeäkään. Tämän ei tarvitse silti merkitä, että kreikkalaisten esi-isät olisivat olleet vähemmän kirjoitustaitoisia kuin kreetalaiset — se voi johtua siitäkin, että he käyttivät helpommin häviävää kirjoitusainesta. Tosiasia on, että mykeneläisen kulttuurin kukoistusaikana egyptiläinen papyrus syrjäytti Syyriassa aikaisemmin kirjoitukseen käytetyt savitaulut, Kreikan ja Egyptin silloisten suhteiden ollessa erittäin vilkkaat on hyvin mahdollista, että papyrus on tullut silloin käytäntöön Hellaassakin. Ja valitettavasti ei Kreikan ilmasto, kuten Egyptin, ole suotuisaa tämän kirjoitusvälineen säilymiselle.

[34] Akhaialaiset, akhajit esiintyy Homeroksessa kreikkalaisten yleisnimenä, joskus erityisesti Thessalian Phtiotiksen asukasten nimenä.

[36] Timeo Danaos, et dona ferentes: Pelkään danaolaisia silloinkin, kun he tuovat lahjoja — näin panee roomalainen runoilija Vergilius hänet huudahtamaan sankarirunossaan Aineiaksen kärsimyksistä, Aeneis-eepoksessa. Sanat ovat muuttuneet puheenparreksi.

[41] Yritykset löytää kartalta ne paikat, joissa Odysseus kävi, eivät yleensä ole onnistuneet, vaikka siihen on käytetty paljon päänvaivaa. Phaiaakkien tarunomaisen saaren kuitenkin jo muinaisajan kansat selittivät olevan meidän päiviemme ihanan Korfun, joka on pohjoisin ja suurin Joonian-saarista. Sen neljää miljoonaa öljypuuta pidetään laatujaan koko maailman komeimpina ja kauneimpina.

[43] Homeroksen olemassaoloa vastaan yleensä on väitelty, ettei nimi oikeastaan ole erisnimi, vaan ainoastaan merkitsee »sokea». Laulajat olivat — ja ovat myöskin meidän päivinämme — usein sokeita. Sokea oli phaiaakkien kuninkaan laulaja, ja Sisilian kaupungissa Palermossa on aina 1600-luvun keskivaiheilta asti ja aina meidän aikaamme saakka ollut olemassa sokeiden lauluseura, joka on kierrellyt kaupunkia ja esittänyt lauluja pyhimysten kunniaksi.

Samoin nykyajan Kreikassa on tai on ainakin ollut tällaisia sokeiden lauluseuroja.

[44] Fetishi, taikaesine, luonnonkansojen palvelema pyhä esine. (Suomentajan huomautus.)

[46] Athenen pyhä pöllö samoin kuin Zeuksen kotka ovat epäilemättä jäännöksiä eläinten palvonnan ajoilla. Heran homerolainen lisänimi »lehmänsilmäinen» on luultavasti muisto sillä ajalta, jolloin tätä jumalatarta palveltiin lehmän muotoisena.

[48] Oraakkeleita oli myöskin muinaisessa Egyptissä. Ainakin tuhat vuotta ennen Kristusta käytettiin niitä ratkaisemaan, oliko syytelty syyllinen vai ei. Amonin ylipappi laski kaksi taulua tai papyruslehteä, joista toiseen oli merkitty langettava, toiseen vapauttava tuomio, jumalan kuvapatsaan eteen ja pyysi sitten jumalaa antamaan merkin, kummanko vastauksen hän valitsisi. Millä tavoin hän tämän merkin antoi, sitä ei varmaan tiedetä. Mutta paikka paikoin kerrotaan jumalan »tervehtineen voimakkaasti» tai »nyökänneen voimakkaasti». Maspero on iästä tehnyt sen johtopäätöksen, että jumalalla oli liikkuvat käsivarret tai liikkuva pää, jotka papit panivat toimimaan.

[49] Delphoissa elää vielä tänä päivänä Kreikan kaunein ihmisrotu, sen ihanimmat nuoret naiset ja sen uljaimmat, kunnianarvoisimmat vanhukset, joiden ryhti on vapaa, liikkeet plastilliset ja kasvot todistavat hyvyyttä ja sielun hienoutta. Varmaan tämä muinaiskreikkalainen heimo on näiden vaikeapääsyisten kallioiden turvin säilynyt puhtaampana kuin useimmissa muissa Keski-Kreikan seuduissa.

Puhtaimpana helleenien veri kylläkin on säilynyt Lakonian vuoriseuduissa. Siellä puhuttu zakonian kieli on uuskreikan murteista ainoa, joka perustuu muinaiskreikkalaiseen kielimurteeseen (lakonialaiseen).

[50] Samoin on laita Idän tanssivien ja ulvovien dervishien, Lapin ja Siperian shamaanien eli noitapappien ja intiaanien »lääkemiesten».

[51] Kuinka Sokrates myöhemmin sisällytti tähän mietelmään toisen ja syvällisemmän merkityksen, saamme nähdä tuonnempana.

[52] Yksi näistä aarreaitoista, nimittäin ateenalaisten, on meidän päivinämme uskomattomalla vaivalla saatettu entiseen kuntoon, ja tämä ylevän yksinkertainen rakennus on nyt ainoa, joka kullanhohtavassa marmoriloistossaan kohoaa pyhän alueen raunioista. Se rakennettiin alkujaan Marathonin taistelun muistoksi. Siltä ajalta säilyneet marmorilohkareet ovat ulkopuolelta peitetyt piirroksilla, jotka kuvaavat Delphoissa joka neljäs vuosi vietettyjä juhlakisoja urheilukilpailuineen. Näiden piirrosten joukosta on löydetty muutamia kiinnostavia, Apollonin kunniaksi sepitettyjä hymnitekstejä niihin kuuluvine nuotteineen sanottujen kisojen ajoilta. Ne ovat sitäkin kallisarvoisempia, kun ne ovat ainoat jäännökset laajemmista muinaiskreikkalaisista sävelteoksista. Laulut esitti kuoro huilun ja kitaran säestyksellä, ja niiden sanotaan huomattavasti muistuttavan kreikkalaiskatolisia kirkkolauluja.

Aarrekammion viereiselle pengermälle olivat kerran ateenalaisten Marathonin taistelussa valloittamat voitonmerkit asetettuina. Ne ovat aikoja sitten hävinneet teille tietymättömille, mutta kivessä on vielä luettavana sanat: »Ateenalaiseen lahja Apollonille sotasaalii(sta), jonka he Marathonin taistelussa ottivat meedialaisilta.»

[54] Mutta voimmeko tosiaankin Kreikan nykyisestä ilmastosta ja luonnonsuhteista päätellä, millaista siellä oli muinaisina aikoina? Eikö ilmasto ole muuttunut ankarammaksi? Niinhän väittivät jo muinaiset kreikkalaiset. Vieläpä aivan yhtä oikeutetusti kuin kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina on valitettu, että sekä ilmasto että ihmiset huononemistaan huononevat.

On kyllä totta, että Kreikassa muinaisina aikoina oli enemmän metsiä kuin nyt. Metsää kaadeltiin jo silloin paljon sekä polttopuiksi että rakennustarkoituksiin, etenkin laivojen rakentamista varten. Mitä enemmän metsää kulutettiin, sitä karummiksi ja paljaammiksi tulivat maisemat. Kun puiden latvat eivät enää suojaa vuorenrinteitä ankarilta rankkasateilta, jollaisia etelän sateet tavallisesti ovat, tempaavat eteenpäinvyöryvät vesitulvat mukaansa suuria multamääriä ja tekevät vuoret yhä paljaammiksi. Jo Platon valitti, että vuoret vanhenevat ja tulevat yhä luisevammiksi ja laihemmiksi aivan kuin hivuttavan taudin vaikutuksesta. Seudut, joista metsä on hakattu pois, kärsivät myös enemmän ilmaston vaihteluista, ja maa kuivuu lämpimänä vuodenaikana enemmän kuin ennen.

Kaikki nämä ovat kuitenkin vain paikallisia ilmiöitä. Se, että keskimääräinen lämpö Kreikassa ei ole muuttunut, voidaan todeta erinomaisen herkän lämpömittarin, taatelipalmun avulla. Se tarvitsee 17—18° C keskimääräisen lämmön kantaakseen hedelmiä. Hedelmät kypsyvät puolittain 18—19°:n lämmössä, mutta vasta 20°: n tai 21°: n lämössä niistä tulee syötäväksi kelpaavia. Ensiluokkaiset taatelit vaativat vielä korkeampaa keskilämpöä.

Muuan vanhan ajan kirjailija kertoo, että Kreikassa siihen aikaan taatelipalmu kantoi hedelmiä, mutta ne eivät kypsyneet, kun taas Kypros-saarella taatelit kypsyivät sen verran, että niitä juuri voi syödä. Asian laita on samoin vielä tänä päivänä, ja siitä voi päätellä, ettei keskimääräinen lämpö ole muinaisajasta lähtien muuttunut astettakaan.

[55] Etruriassa esimerkiksi voi selvästi havaita, miten korinthoslaiset tuotteet syrjäyttävät foinikialaisten maljakoitten maahantuonnin, ja miten korinthoslaiset maljakot vuorostaan väistyvät attikalaisten tieltä, jotka viidennellä vuosisadalla kokonaan hallitsevat markkinoita.

[56] Useissa indoeurooppalaisissa kielissä on vielä muistoja siltä ajalta, jolloin nautakarja oli arvonmittana. Intialainen hopearaha rupi on saanut nimensä sanasta rupa: härkä. Muinaisessa ruotsinkielessä oli kaiken omaisuuden, myöskin rahan, nimenä fä, sama sana kuin englanninkielen fee, joka merkitsee palkkiota, palkkaa.

[57] Vanhimmat rahat olivat soikeita, mutta vähitellen ne yhä enemmän lähenivät ympyränmuotoa. Vanhimmat lyydialaiset rahat ovat elektronista, joka on kullan ja hopean sekoilusta.

[58] Nykyjään tuo kerran niin satumaisen hedelmällinen seutu Taranton-lahden rannalla on melkein autiota, epäterveellistä ja malarian saastuttamaa, sen jälkeen kuin muinaisajan salaojajohdot ovat päässeet rappeutumaan. Vanhan ajan Tarentum, jonka seuraaja on nykyinen Taranto, on hävinnyt miltei jäljettömiin. Mutta lähiseuduilla sanotaan rannikon paikoittain olevan punaisena ruukunsirpaleista, ja kaupungin lähellä on suuria röykkiöitä purppurasimpukan kuoria. Taranton museossa on m.m. erinomainen kokoelma kreikkalaisia taide-esineitä, niiden joukossa ihana Athenen pää ja yhtä ihailtava Aphroditen pää. Useimmat näistä muinaisesineistä tulivat näkyviin, kun nykyistä kaupunkia perustettiin entisen paikalle.

Antiikin Kroton on hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin kilpailijansa, mutta paikka ei ole sentään autio kuten muinainen Sybaris — siihen on kasvanut pieni kaupunki, joka vanhassa nimessä tapahtuneen konsonanttisiirron vaikutuksesta sai nimekseen Cotrone. Korkealla jyrkkärinteisellä kallionkielekkeellä sijaitsevasta kuuluisasta Heran temppelistä, jonne koko Suur-Kreikka ennen teki pyhiinvaellusmatkoja, on jäljellä yksi ainoa pilari. Kallion uloimmalla reunalla tuo valtava temppelipylväs yksinään piirtyy taivaan ja meren vaaleansinistä äärettömyyttä vasten »ikäänkuin koko Suur-Kreikan menneen loiston muistomerkkinä» — näillä sanoilla etevä suomalainen antiikintuntija Emil Zilliacus lopettaa hienosti ja herkästi piirretyt muistelmansa pyhiinvaellusmatkoiltaan Hellaassa.

[59] Se, jolla on ollut tilaisuus nähdä ne aarteet, jotka ovat kertyneet Pietarin Eremitage'in kuuluisaan Kertshin kultaiseen saliin, minne on koottu Asovan-meren suulla sijaitsevasta Kertshin kaupungista saadut kallisarvoiset muinaislöydöt, voi kuvitella niiden kaupparuhtinaitten rikkautta, jotka hallitsivat Mustanmeren kauppaa ja hankkivat puolet Ateenan viljantarpeesta.

[60] Mielenkiintoisia arkeologisia tutkimuksia on suoritettu varsinkin Beresanj-saarella Dnjeprin ja Bugin suulla. Saari on muinoin ollut yhteydessä mantereen kanssa, jossa myöskin esiintyy samantapaisia muinaismuistoja kuin Beresanjissa. Täältä löydettyjen savipalasien joukossa on paljon sellaisia, joiden kotipaikkana on Naukratis, kukoistava kreikkalainen satamakaupunki Egyptissä; toisia on Attikasta ja Korinthoksesta, toiset runsaine ja kauniine kuvineen, jotka esittävät laitumella olevia vuohia, metsästyskohtauksia j.n.e., ovat miletoslaista alkuperää.

[62] Tanskal. Holborgin huvinäytelmästä »Valtioviisas kannunvalaja» saatu nimitys, jolla tarkoitetaan itsevarmaa poliittista suunsoittoa. (Suomentajan huomautus.)

[64] Eurotas-joen laakso on yhä vielä Kreikan viljavimpia seutuja. Sieltä saadaan Euroopan parhaat appelsiinit, ja etelä-Lakonian banaanit tulevat tosin vain sormenmittaisiksi kuten sisilialaisetkin, mutta päinvastoin kuin nämä karvaat ja mauttomat jalon suokasvin hedelmien irvikuvat, Lakonian banaanit ovat melkoisen nautittavia.

[65] Iäkkäiden »vanhainpoikain» kerrotaan Spartassa säälittä joutuneen yleisen halveksimisen alaisiksi. Kerran vuodessa, sydäntalvella, heidän täytyi puolialastomina käydä pitkin toria ja laulaa heisiä itsestään sepitettyä häväistyslaulua, ja eräässä uskonnollisessa juhlassa aviovaimot ajoivat heitä raipoilla alttarin ympäri.

[66] »Mutta jää piti kuin pitikin», vastasi lakonisesti vakaa Skoonesta kotoisin olevan talonpoika tanskalaiselle, joka tarkastellessaan Kaarle X Kustaan patsasta Malmössä varomattomasti kylläkin puhui epäkunnioittavasti Hänen Majesteettinsa tanakkuudesta.

[67] Senpävuoksi onkin nykyinen Spartta köyhä suuruudenaikansa muinaisjäännöksistä. Ainoa, niitä on jäljellä muinaisesta Spartasta, on teatterin ja muutamien muiden rakennusten rauniot. Henkinen ruoka, jota tarjotaan Spartan museossa, on, kuten Zilliacus sanoo, »yhtä yksinkertainen ja alkeellinen kuin sparttalaisten kuuluisat leiriannokset, mutta siinä on hyvin voimakasta, karmeaa ja hyvin vanhanaikaista maustetta». Siellä on kummallisia maalattuja naamioita, joita käytettiin Artemiin palveluksessa, siellä on jokin jäykkä ja kömpelö vanha sparttalainen veistos, joko harmaasta kivestä tahi tummasta lakonilaisesta marmorista. Usein tapaa Dioskuurien kuvia — Zeuksen poikien, kuten suomeksi sanottaisiin — Helenan veljien, kaksoisten Kastorin ja Polluksin, noiden »naistenryöstäjien ja nyrkkitaistelijain, sparttalaisen nuorison erikoisten suojelussankarien» kuvia, aina heidän ensimmäisestä kömpelöstä tunnuskuvastaan, poikkipuiden yhdistämästä kahdesta pystysuorasta lankusta, enemmän ihmisolentoja muistuttaviin muotoihin asti. Usein on heillä hevosensa mukanaan, ja usein seisoo heidän sisarensa, piippalakki päässään, heidän välillään, jäykkänä ja koteloituneena kuin vanhanaikainen epäjumala. Eräässä huoneessa kohtaa kokoelman karkeita ja koristelemattomia hautapatsaita, joihin on piirretty vain nimi ja lakoninen lisäys: ’taistelussa'. Oikeastaan on tämäkin tarpeetonta, koska ainoastaan kuolo taistelukentällä oikeutti muistokiveen. »Spartta», sanoo se matkakuvausten mainio tyylimestari, jonka lauseita tässä on lainailtu, »Spartta on minulle Taygetos ja sen kivet. Yhdessä niistä tavataan vanhanaikaisin kirjainmerkein piirrettynä: 'onnellinen, kaatunut sodassa'.»

[68] Spartan väkiluku väheni sotien aiheuttaman suuren mieshukan takia jatkuvasti — sparttalainenhan antoi mieluummin tappaa itsensä, kuin väistyi paikallaan. Herodotoksen aikana — 5:nnen vuosisadan keskivaiheilla — oli sparttalaisia 8 000. Vuosisataa myöhemmin Aristoteles arvioi heidän lukumääränsä tuskin tuhanneksi. Väkiluvun aleneminen ilmenee sotakutsunnoissa. Plataian taistelussa, v. 479, sparttalaisia oli 5.000, Leuktran taistelussa vuosisataa myöhemmin he voivat viedä rintamalle vain 700 miestä, joista taistelukentälle jäi 400. Sitävastoin ilmenee perioikien luvussa ainakin suhteellisesti katsoen muutos vastakkaiseen suuntaan. Sikäli kuin sparttalaisten luku väheni, täytyi perioikien ja myöhemmin myös heloottien astua riveihin hopliiteiksi. Plataian taistelussa oli yksi perioiki jokaista sparttalaista kohti, mutta Leuktran taistelussa jo 2—3 perioikia yhtä sparttalaista kohti.

[69] Väite, että ateenalaiset olisivat piloillaan lähettäneet sparttalaisille tämän ramman johtajan, on peräisin myöhemmiltä ajoilta, jolloin Ateena ja Spartta olivat verivihollisia.

[70] Yhden niistä on Viktor Rydberg »Dexippos» runoelmassaan mestarillisesti uudelleenrunoillut »Ateenalaisten lauluksi» (Eino Leinon suomennos, Jean Sibeliuksen sävellys).

[71] Messenialaiset puolustivat epätoivon vimmalla jälleen saavutettua vapauttaan jalon kansallissankarin, tarujen ja laulujen ylistämän Aristomeneen johdolla. Kolme kertaa kerrotaan hänen joutuneen vangiksi, mutta päässeen aina vapaaksi ihmeellisellä tavalla. Kerran syöstiin hänet monien onnettomuustoveriensa mukana syvään kalliorotkoon. Kaikki muut saivat surmansa, mutta Aristomenes menetti vain tajuntansa. Sillä aikaa oli luolaan hiipinyt susi, mutta kun Aristomenes tuli tajuihinsa ja alkoi liikkua, susi säikähti ja ryömi ulos luolasta. Vanki seurasi perästä ja pääsi jälleen vapauteen.

Pian hän osoittikin sparttalaisille elävänsä. Useita vuosia hän puolustautui muutamassa vuoristolinnassa Messenian koillisosassa, mutta kun vihdoin kaikki toivo oli mennyttä, hän raivautui sankarijoukkonsa etunenässä läpi vihollisrivien ja haki itselleen turvapaikan vieraasta maasta.

Osa messenialaisia pakeni Suur-Kreikkaan ja muuan näiden jälkeläinen sai myöhemmin valtaansa sen Sisilian kaupungin, joka hänen kotiseutunsa mukaan sai nimekseen Messina.

[72] Tästäkin näyttämövaihdoksesta oli liikkeellä hauska kertomus. Avuksi kerrottiin otetun tavattoman, melkeinpä yli-inhimillisen komea ja kaunisvartaloinen nainen, nimeltään Phye. Hänet puettiin täyteen Pallas Athenen sota-asuun. Hänen seurassaan Peisistratos nousi vaunuihin, ja niin tulivat Peisistratos ja Athene — alias Phye — ajaen rinnan kaupunkiin. Airueet riensivät edellä ja ilmoittivat ateenalaisille, että itse Athene oli luomassa kukistettua valtiasta takaisin Akropoliille. Ja uskollinen kansa kiiruhti luonnollisesti mahdollisimman nopeasti vakuuttamaan sekä kaupungin suojelusjumalattarelle että sen entiselle yksinvaltiaalle horjumatonta kunnioitustaan.

[73] Toisten kertojien mukaan kukistettiin hänet vain kerran, jolloin hän otti asemansa takaisin asevoimin.

[74] On sangen mielenkiintoista nähdä, kuinka Beresanjissa ja useissa muissa paikoin Mustanmeren ympärillä attikalainen kulttuuri tähän aikaan tunkee tieltään joonialaisen. Keramiikkilöydöt ovat epäämättömiä todisteita siitä. Mustakuvioiset attikalaiset maljakot syrjäyttävät kaikkialla miletoslaiset saviastiat.

[75] Kleistheneen suku oli saanut tehtäväkseen rakentaa uudelleen Delphoin temppelin, jonka tulipalo oli hävittänyt. Tämän suurenmoisen rakennusyrityksen oli laskettu maksavan 300 talenttia — s.o. noin 14 miljoonaa markkaa — ja rakennuttajat olivat saaneet tästä suuresta summasta huomattavan osan etukäteen. Niillä rahoilla he hankkivat palkkajoukkoja, joita käyttivät Hippiasta vastaan. Mutta he ymmärsivät muullakin tavoin hyötyä ystävyyssuhteestaan kuuluisaan oraakkeliin. Niinpä kun joku sparttalainen tuli kysymään neuvoa Pythialta, olipa hän sitten omissa tai valtionsa asioissa, hän sai aina vastukseksi, että lakedaimonilaisten tuli pelastaa Ateena.

Sparttalaisilla oli kuitenkin syvällisempiäkin syitä yhtyessään Kleistheneeseen. Hän edusti näet Ateenan ylimysvaltaista puoluetta, ja sparttalaisten periaatteena oli kaikkialla asettua ylimysten puolelle. Kansanvaltaiselle pohjalle perustuva yksinvaltius ei sopinut heidän poliittiseen järjestelmäänsä. Sitäpaitsi olivat heissä herättäneet epäluuloa Hippiasta kohtaan hänen ystävälliset suhteensa Spartan vanhaan kilpailijaan Argokseen ja Persian kuninkaaseen. Persian vaikutusta Hellaan asioihin sparttalaisten tuli kaikin voimin koettaa estää.

[76] Tällaisessa jaossa on kuitenkin tarjolla vaara, että maa hajautuu pieniin paikalliseduistaan riiteleviin alueihin. Kleisthenes osasi kuitenkin välttää tämän järjestämällä poliittisiksi kokonaisuuksiksi pieniä, kauempana toisistaan, hajallansa siellä täällä olevia alueita — niitä voitaisiin sanoa pitäjiksi −, joista jokaisella oli oma kylänsä keskuksena.

[77] Platon ja Aristoteles ovat myöhemmin antaneet tälle sanalle sen vastenmielisen merkityksen.

[78] Latinaksi Agrigentum, italiaksi Girgenti, muutettu v. 1927 hallituksen päätöksellä Agrigentoksi.

[79] Täällä hänen kerrotaan opettaneen oppimestareitaan määräämään pyramidien korkeuden niitten varjon pituudesta. Hän osoitti näet heille, että hetkellä, jolloin ihmisen varjo oli yhtä pitkä kuin ihminen itse, täytyi pyramidinkin varjon olla yhtä pitkän kuin itse pyramidin.

[80] Suuri filosofi Platon kertoo hänestä ensimmäisen tunnetun jutun oppineen miehen hajamielisyydestä. Kerran kun Thales kulki tähtiä tutkien katse korkeuksiin kohotettuna, hän putosi kaivoon. Hän päästi huudon ja muuan palvelustyttö tuli apuun. Tytöllä oli silmää huomaamaan heti koomillisuuden, mikä piili siinä, että filosofi koetti tunkeutua taivaan salaisuuksiin välittämättä vähääkään siitä, mitä hänen jalkojensa alla oli. »Saman pilanteon alaisiksi», sanoo Platon itsensä tuntevan varmuudella, »joutuvat kaikki muutkin, joilla on taipumusta antautua filosofointiin.»

Eräästä toisesta, vaikkakaan ei juuri myötätuntoisia tunteita herättävästä jutusta näemme, ettei Thales ollut yksinomaan syvällisesti ajatteleva, vaan myös syvästi tunteva mies. Siinä kerrotaan, kuinka viisas Solon kerran käydessään Thaleen luona ihmetteli, miksei hän ollut mennyt naimisiin ja hankkinut itselleen perillisiä. Filosofi ei sanonut siihen mitään, vaan antoi vastauksensa toisella tapaa. Hän käski erään miehen mennä Solonin luo ja kertoa hänelle, että hän oli tullut juuri Ateenasta. »Mitä uutisia sinulla on sieltä?» Solon kysyi. »Eipä muuta», mies sanoi, »kuin että siellä vietettiin erään nuorukaisen hautajaisia, ja koko kaupunki oli mukana ruumissaatossa, sillä vainajan isä oli hyvin arvossapidetty ja kunnioitettu mies.» — »Onneton isä!» Solon huudahti. — »Mutta isä ei tiedä vielä mitään onnettomuudesta, sillä hän on jo kauan oleskellut ulkomailla», sanoi mies. — »Mikä hänen nimensä oli?» kysyi Solon tuskan väre äänessään. — Sen oli mies unohtanut. Solon mainitsi useita nimiä ja kysyi lopuksi, tuskasta aivan kalpeana: »Eihän hän vain liene ollut Solon?» — »Juuri niin oli hänen nimensä.»

Seuranneitten epätoivon purkausten aikana tuli Thales paikalle ja sanoi: »Oi Solon! Juuri tämä, joka saattaa Sinutkin, miehistä voimakkaimman, epätoivoon, pidättää minut hankkimasta lapsia maailmaan. Mutta surusi jätä, sillä miehen kertomus oli vain keksittyä.»

[81] Hengityksen lakkaamistahan pidetään tavallisesti pettämättömänä merkkinä siitä, että sielu on jättänyt ruumiin. Tästä tosiasiasta, että hengitys oli elämän merkki, Anaksimenes näyttää tehneen sen helposti ymmärrettävän virhepäätelmän, että se oli myös elämän syy, sielu itse. Itse asiassahan hengitys on vain elämän ylläpitämisen edellytyksiä.

[82] Muuan hänen myöhemmistä kannattajistaan kehitti lauselmaa niin pitkälle, ellei sitä voi tehdä edes yhtä kertaa, sillä jo niinä hetkinä, jolloin veteenastuminen tapahtuu, virtaa paikalle uutta vettä.

[83] »Hämärää» ephesoslaista ei tosin moni ymmärtänyt, mutta eräs henkilö omaksui kuitenkin ihastuneena hänen oppinsa, vaikkakin omalla tavallaan, nimittäin koomikko Epikharmos, joka päätteli näin: »Jos Herakleitos on oikeassa, niin minun ei koskaan tarvitse maksaa velkojani, sillä se »minä», jonka pitäisi ne maksaa, on toinen kuin se »minä», joka ne teki. Mutta on ikävää etten voi vastaanottaa vieraskutsua huomiseksi, sillä enhän silloin enää ole sama mies, joka vastaanotti kutsun.»

[84] Tuli on elämä, mutta vesi on kuolema. »Myöskin sielulle kastuminen merkitsee kuolemaa. Kuivin sielu on paras ja viisain. Juopunutta miestä pieni lapsikin voi taluttaa ja eksyttää hänet; sillä hän ei huomaa, mihin kulkee, siksi että hänen sielunsa on kostea.»

[85] Pythagoraan ansiot aritmetiikan ja geometrian alalla ovat tultuja kaikille koululaisille, jotka ovat lukeneet verranto-oppia ja päntänneet geometriasta päähänsä Pythagoraan väittämän. — Astronomian alalla hän on ensimmäisenä opettanut, että maa pyörii, sekä että se on pallonmuotoinen eikä, kuten ennen luultiin, ympyränmuotoinen levy.

[86] Miten suurenmoisesti vahvistaakaan tämän teorian se uusi näköala maailmankaikkeuden lainalaisuuteen, jonka Berzelius 2.300 vuolta myöhemmin avasi suorittamalla alkuaineinen kemiallisten yhdistysten analyyseja! (Ks. Grimberg, Svenska folkets underbara öden, IX: 359.)

[87] Pythagoraan usko sielunvaellukseen, joka muuten tavataan useilla maailman kansoista, ilmenee karkeammassa muodossa eräässä kaskussa, jonka hänen hieman nuorempi aikalaisensa, filosofi Ksenofanes kertoo: Kerran kun Pythagoras näki jonkun pahoinpitelevän pientä koiraa, niin että se ulvoi, kerrotaan hänen sanoneen: »Älä lyö eläintä! Sillä kuulen sen ulvonnasta, että erään ystävä-vainajani sielu on asettunut siihen.»

[88] Vrt. Herakleitoksen sanoja niiden ihmisten silmistä ja korvista. joilla on »barbaarisielu»!

[89] Jumalille ei Abderan filosofin maailmankuvassa myöskään näytä olleen tilaa. Kun hänelle kerran näytettiin uhritauluja, joita oli ripustettu temppeleihin kiitokseksi merihädästä pelastumisen johdosta ja joissa sentähden ylistettiin jumalien armollista kaitselmusta, kerrotaan Demokritoksen vastanneen: »Entä kaikki ne, jotka makaavat meren pohjassa, missä heillä on jumalansa?»

[91] Kyproksen saarella sijaitsevaa Paphoksen kaupunkia ylistettiin Aphroditen lempipaikaksi. Siellä kerrotaan »meren vaahdosta syntyneen» nousseen merestä, ja siellä hänelle oli rakennettu muhkea temppeli kuuluisille oraakkeleilleen.

[94] Toisen hymnien sepittäjän boiotialaisen naisrunoilijan Korinnan — jolta muutama kymmenen vuotta takaperin on löytynyt kaksi suurehkoa runokatkelmaa — kerrotaankin huomauttaneen hänen liian tiheistä mytologisista viittauksistaan ja hymyillen sanoneen: »On kylvettävä kädellä, ei koko säkillä.»

[96] Pierian maakuntaa etelä-Makedoniassa pidettiin runotarten alkuperäisenä kotipaikkana.

[98] Typhon alkukauden jättimäinen hirviö, jolla oli sata päätä, tulta leiskuvat silmät ja valtavan karjuva ääni, lojui tarun mukaan kahleissa maan uumenissa, ja kun se ravisteli kahleitaan, syntyi maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia.

[99] Kýmē oli pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen. Tämäkin seutu on tuliperäistä, kuten Sisilia.

[100] Vähää ennen tämän runon sepittämistä oli tapahtunut voimakas Etnan purkaus.

[103] »Ruhtinaspeili» on opettavainen esitys hallitsijan esikuvasta. Tällaisista mainittakoon Ksenophonin »Kyropaideia» (Kyyroksen kasvatus), Fénelon'in »Télèmaque» ja — Machiavellin »Il principe». (Suomentajan selitys.)

[104] Todennäköisesti apusopimus Ateenan ja Spartan välillä oli jo ennen tehty ja pikalähetin tehtävänä oli vain kehoittaa sparttalaisia viipymättä tulemaan.

[105] Tähän on varovaisuuden vuoksi lisättävä: »Jos persialaisten hevosväki yleensä olikaan mukana taistelussa.» On nimittäin huomiota herättävää, että Herodotos ei virka siitä sanaakaan eikä mainitse hevosia olleen kreikkalaisten saamassa saaliissa. Eivätkö persialaiset olleet vielä ehtineet taluttaa maihin hevosia, kun taistelu alkoi? Siinä tapauksessa voi olettaa, että Miltiades on yllättänyt persialaiset heidän juuri maihin noustessaan.

Mutta tämä hypoteesi ei sovellu yhteen sen kuvauksen kanssa, minkä Herodotos on antanut itse taistelusta. Tämän mukaan on päätaistelu varmasti suoritettu lähes peninkulman päässä rannikolta. Hevosväen ilmeinen poissaolo on tällöin siten selitettävissä, että Miltiades oli päättänyt ryhtyä puolustustaisteluun ja valinnut sellaisen maaston, jossa ratsuväen oli mahdotonta mitään toimia. Ja taistelun jälkeen persialaisten paluumatka on ehkä tapahtunut siksi hyvässä järjestyksessä, että hevoset on ehditty viedä laivoihin.

[106] Miltiades oli tahallaan tehnyt keskustansa siipiä heikommaksi, saadakseen yhtä pitkän rintaman kuin lukuisammilla persialaisilla oli ja estääkseen näitä onnistumasta saartamaan ja sivulla ahdistamaan hänen joukkojaan.

[107] Myöhemmin syntyi hyvin vähän todennäköinen kertomus, että muka Datis voitettujen joukkojensa jäännöksen kanssa olisi purjehtinut etelään päin aikoen yrittää kaapata Ateenan. Mutta nähdessään, mitä oli tulossa, Miltiades oli sotilaineen lähtenyt henkensä edestä rientämään kohden kotikaupunkia ja päässyt perille ennen persialaista laivastoa. Tällä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin lähteä omaan maahansa takaisin.

[109] Kertomus, että hänet olisi muka pantu vankeuteen, kun hän ei heti saanut hankituksi sakkosummaa, vaikuttaa myöhemmin tehdyltä kaunistelulta tuossa sittenkin kyllin surullisessa historiassa. Herodotos ei mainitse sanaakaan hänen vangitsemisestaan. Eihän sellainen toimenpide olisi ollut tarpeenkaan, kun hän oli niin sairas, että hänen olisi ollut mahdotonta karkaamalla välttää lain kouraa. Hän oli nimittäin saanut kylmänvihat haavaansa.

[111] Koska ostrakismos on Kleistheneen järjestämän hallitusmuodon hengen mukainen, ovat muutamat historiankirjoittajat pitäneet tätäkin laitosta hänen luomanaan.

[112] »Kunnianimi», puhkeaa Plutarkhos sanomaan, »kuninkaille ja jumalille, vaikka hallitsijat eivät ole välittäneet sen tavoittelemisesta, vaan ovat enemmän mieltyneet nimityksiin Valtionkukistaja, Salama, Voittaja, vieläpä Kotka ja Haukka, ja siten osoittaneet pitävänsä voimasta ja vallasta johtuvaa kunniaa korkeammassa arvossa kuin hyveen suomaa.

Plutarkhos valaisee hänen oikeamielisyyttään oikeudenkäsittelystä ottamallaan jutulla, Aristeides oli haastanut vihamiehensä oikeuteen, ja syyte miestä vastaan oli niin painava, että tuomarit pitivät tarpeettomana edes kuulla vastaajaa, vaan tahtoivat heti julistaa tuomion. Mutta silloin Aristeides hypähti paikaltaan pystyyn ja kannatti syytetyn vaatimusta, että häntäkin kuultaisiin, »sillä», hän sanoi, »laillista oikeutta ei saa keneltäkään riistää.»

Sama historiankirjoittaja valaisee Aristeideen nauttimaa suurta arvoa esittämällä jutun, joka monesta syystä kuuluu kaikkein vähimmin uskottaviin. Se on, kuten koko joukko muita, laitettu reseptin mukaan: pääveitikka Themistokles väijyy vastustajiaan, jos vain häntä ei satu estämään siitä hyveen esikuva Aristeides. Tässä tarkoitettu juttu kuuluu seuraavasti. Sittenkuin persialaisvaara oli torjuttu, oli Themistokles suunnitellut tehdä yhdellä kertaa Ateenan yksinvaltiaaksi merellä. Mutta niin pirullinen oli ehdotus, ettei hän rohjennut julkisesti puhua siitä. Tämän hän sanoa kansankokouksellekin ja ilmaisi vain sen verran, että hänen suunnitelmansa tuottaisi valtiolle suuren edun, jos se pantaisiin täytäntöön. Kansa antoi silloin Aristeideelle sen erinomaisen luottamuksenosoituksen, että hän yksin sai tutkia ja ratkaista asian. Themistokles ilmoitti siis hänelle tuon suuren salaisuuden. Sen tarkoituksena oli sytyttää tuleen muiden kreikkalaisten valtioiden laivastot, jotka sattuivat silloin olemaan satamassa yksillä paikoin, niin että ateenalaiset pääsisivät yksinvaltiaiksi merellä.

Aristeides astui silloin kansan eteen ja selitti, että Themistokleen suunnitelma kyllä oli varsin edullinen Ateenalle, mutta suurimmassa määrin epämoraalinen; ja Aristeideen arvostelu oli ateenalaisille riittävä syy kieltää ottamasta asiaa keskusteltavaksi.

[113] Sota Aiginaa vastaan taukosi itsestään, kun persialaisten joukot saapuivat ja molemmat kilpailijat siis saivat yhteisen vihollisen. Mutta persialaissotien jälkeen ateenalaiset kukistivat saaren ja karkoittivat sieltä vihdoin kaikki sen asukkaat.

[114] Mutta jumalat kostivat sparttalaisille sen, että he olivat loukanneet kansainvälistä oikeutta ja antoivat heille kauan aikaa jälkeenpäin yhä vain epäsuotuisia enteitä. Silloin sparttalaiset pitivät neuvottelun ja antoivat julkisesti kuuluttaa kysymyksen, haluaisiko joku sparttalainen kuolla Spartan puolesta ja siten lepyttää jumalat. Kaksi rikasta, jalosukuista sparttalaista selitti tahtovansa sovittaa maanmiestensä rikoksen. Kserksestä vastaan. He lähtivät siis Susan hoviin. Matkalla sinne, Herodotos kertoo, heidät kutsuttiin erään persialaisen satraapin luo. Pitojen kestäessä tämä kysyi lähettiläiltä: »Lakedaimonilaiset, miksi olette niin haluttomia tulemaan suurkuninkaan ystäviksi? Jos tarkastelette minua ja minun asemaani, voitte huomata että kuningas ymmärtää pitää arvossa urhoollisia miehiä. Jos siis te, joita hän kunnioittaa urheina miehinä, antautuisitte kuninkaalle, niin hän tekisi teistä jokaisesta Hellaan hallitsijoita.» Tähän toiset vastasivat: »Meille antamasi neuvo ei ole joka suhteessa hyvä. Sillä sinä neuvot meitä siksi, että olet kokenut yhtä, vaan et toista. Sinä tiedät, millaista on orjana oleminen, mutta vapautta et milloinkaan ole maistanut etkä tiedä, onko se hyvää vai ei. Mutta jos olisit sitä koettanut, neuvoisit meitä taistelemaan vapautemme puolesta ei vain keihäillä, vaan vielä kirveilläkin. Näin Herodotos kertoo ja jatkaa: »Kun sparttalaiset sitten tulivat Susaan ja astuivat Kserkseen eteen, niin henkivartijat tahtoivat pakottaa heidät heittäytymään maahan ja palvomaan kuningasta. Mutta he selittivät, että vaikka heidät painettaisiin pää maata vasten, he eivät sittenkään koskaan sitä tekisi. Sillä heidän keskuudessaan ei ollut tapana palvoen kumartaa ihmistä, ja sitä varten he eivät olleet saapuneet.» Silloin heidän kaikesta huolimatta anneltiin esittää asiansa. »Meedialaisten kuningas», he sanoivat, »lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät kärsimään rangaistusta niiden airueiden vuoksi, jotka surmattiin Spartassa.» Näihin sanoihin Kserkses ylevästi vastasi, ettei hän halunnut tehdä samaa syntiä kuin lakedaimonilaiset; myöskään hän ei tahtonut surmaamalla näitä kahta miestä päästää heidän maanmiehiään rikoksesta, jolla he olivat loukanneet kaikkien ihmisten yhteistä oikeutta.

[115] Herodotos ilmoittaa koko sotavoiman, kuormasto mukaanluettuna, olleen 4 200 000 miestä. Tavallisen nykyaikaisen marssijärjestyksen mukaan 10 000 miestä muodostaa peninkulman pituisen jonon, kun otetaan huomioon pienten pysähdysten tasoittamiseksi välttämättömät välimatkat aliosastojen välillä. Persialaisten marssikolonna olisi siis ollut 420 peninkulman pituinen, s.o. kun etupää oli ehtinyt Thermopylain luo, niin viimeiset osastot olisivat juuri lähteneet liikkeelle Susasta — jos nimittäin armeija olisi lähtenyt suoraan sieltä. Herodotos väittää myös, että missä sotajoukko kulki, se joi kuiviin kaiken veden paitsi suuria jokia. Kulku Hellespontoksen yli kahta Kserkseen rakennuttamaa siltaa myöten oli muka kestänyt seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Maajoukon taistelukelpoisen osan väenlasku tapahtui seuraavalla tavalla. Kymmenentuhannen miehen annettiin marssia samalle alueelle, ja heidät ahdettiin mahdollisimman tiukkaan, jonka jälkeen viitoitettiin kehä heidän ympärilleen. Sitten nämä kymmenentuhatta saivat marssia pois, ja kehää myöten rakennettiin aita. Nyt annettiin uusien miesten vuoron perään astua aitaukseen, kunnes täten oli laskettu kaikki. Sotamiesten koko lukumäärän havaittiin olevan 1.700. 000. Herodotoksen suhteettomasti liioitellut numerot osoittavat kuitenkin, että Kserkseen armeija joka tapauksessa oli verrattomasti mahtavin, minkä kreikkalaiset konsanaan olivat nähneet. Ja kun nyt kreikkalaiset itse todellisuudessa olivat saaneet kootuksi Plataian luo 40 000 miestä, niin Kserkseen sotajoukon täytyi olla sitä huomattavasti voimakkaampi.

Toimivien sotajoukkojen voimasuhteita koskevat nykyaikaiset laskelmat perustuvat Persian armeijaan nähden kuljetus- ja elatusmahdollisuuksiin, kreikkalaisten suhteen Kreikan myöhemmän sotahistorian nojalla tehtyihin johtopäätöksiin sekä Kreikan väkilukua koskeviin laskelmiin, joita on voitu tehdä, kun tunnetaan maan suuruus ja elinkeino-olot. Eräitä johtopäätöksiä voimasuhteista voidaan myös tehdä taistelukenttien perusteella.

[116] Muutamat sotahistorioitsijat arvelevat, ettei laivoja mitenkään ole voinut olla enempää kuin 500.

[117] Persialaisen ratsuväen eräällä osastolla ei ollut muuta asetta kuin lasso, jonka he heittivät vihollistensa tai näiden hevosten kaulaan ja vetivät heidät luokseen.

[118] Olemme kerran aikaisemmin maininneet sen omalla tavallaan kiintoisan seikan, että Makedoniassa leijonat ahdistivat Kserkseen sotajoukkoa. Herodotos kertoo tästä: »Hänen täällä kulkiessaan leijonat hyökkäsivät muonavaroja kantavien kameelien kimppuun, öisin leijonat nimittäin laskeutuivat tasangolle vuorilla olevista luolistaan. Ne tappoivat kuitenkin vain kameelit eivätkä koskeneet mihinkään muuhun, ei ihmisiin eikä eläimiin. Minua ihmetyttää, mistä syystä ne kävivät juuri kameelien kimppuun, eläinten, joita ne eivät olleet milloinkaan nähneet ja joista niillä ei ollut minkäänlaista kokemusta.»

[119] Thermopylai merkitsee »lämpimät portit». Paikka on saanut nimensä Oita-vuoren juurella sijaitsevista kuumista, rikkipitoisista lähteistä.

[120] Sparttalaisten päävoiman oli määrä saapua myöhemmin, sillä pyhä juhla, johon ehdottomasti kuului aselepo, oli useimmille sparttalaisille sotaanlähdön esteenä. Tästä jotkut kirjailijat ovat saaneet aiheen puhua paatuneiden esteistä, että nim. sparttalaiset vain näön vuoksi olisivat asettaneet Leonidaan Thermopylain solaan ja uhranneet hänet väkineen voidakseen sen sijaan ryhtyä puolustamaan Peloponnesosta. Mikään ei aiheuta sellaista epäluuloa. Sparttalaiset olivat erinomaisen tarkkoja uskonnollisten menojen noudattamisessa. Myöhästyiväthän he samanlaisten syiden vuoksi Marathonistakin, vaikka he mitä hartaimmin halusivat auttaa siellä ateenalaisia. Ja Korinthoksen kannaksen linnoittamiseen ryhdyttiin vasta Thermopylain onnettoman ratkaisun jälkeen. Joka tapauksessa on kuitenkin hieman vaikeata olla tekemättä samaa johtopäätöstä kuin muuan etevä ruotsalainen tämän alan tutkija, nimittäin että »sparttalaisten politiikalle on kuvaavana piirteenä, etteivät he yleensä apujoukkoja lähettäessään kärsineet vahinkoa, koska he onneksi aina tulivat hieman liian myöhään.»

[121] Nykyjään vuoren yli johtaa monta tietä, multa siitä ei ole tehtävä johtopäätöstä, että asianlaita oli samoin persialaissotien aikana, jolloin vuorta suurimmaksi osaksi peitti miltei läpitunkematon metsä.

[122] On huomautettu kuitenkin, että niin kokeneet soturit kuin persialaiset eivät solan kiertämiseen tarvinneet välttämättä »kavaltajan» opastusta. Saman tien suorittivat myöhemmin makedonialaiset ja roomalaiset monesti ilman paikallisia oppaita. (Suomentajan huomautus.)

[123] Näistä ylpeistä sanoista huokuu sama henki kuin siitä vastauksesta, jonka muuan ruotsalainen soturi kerran antoi tsaari Pietarille vähän sen jälkeen kuin kahden ruotsalaisen sotalaivan päällystö epätoivoisesti taisteltuaan venäläisten ylivoimaa vastaan oli räjäyttänyt laivat ilmaan. Kun tsaari nyt kysyi karoliinilta, »miksi ruotsalaiset tappelivat niin vimmatusti ja lensivät ilmaan», hän sai ylpeän vastauksen: »Meillä on sellaiset artikkelit (sotalait): joko upota tai palaa.»

Idän itsevaltiaat eivät luonnollisesti voineet mitenkään käsittää Hellaan vapaata kansalaishenkeä. Ei edes Kyyros ymmärtänyt sen ydintä. Hän lausui kerran halveksivansa »sellaista kansaa, jolla keskellä kaupunkiaan on erikoinen paikka, johon he kokoontuvat vannomaan väärin ja pettämään toisiaan». On jokseenkin selvää, että hänen lausuntonsa tarkoitti valtiollista elämää Kreikan kaupunkien toreilla eikä, kuten Herodotos hieman naiivisti luulee, siellä harjoiteltavaa kaupantekoa.

[124] Jälkimmäisen mielipiteen kiivain puolustaja oli Eurybiádēs, sparttalaisien amiraali, joka oli saanut ylipäällikön arvon peloponnesolaislen vaatimuksesta. Ateenalaiset sitävastoin, joiden tuoma laivasto oli suurempi kuin kaikkien muiden yhteensä, olisivat tehneet vastarintaa niin kauan kuin suinkin, sillä he eivät halunneet käskijäkseen vieraan valtion miestä. Silloin Themistokles vaaran hetkellä pelasti tilanteen luovuttaen vapaaehtoisesti ylipäällikkyyden Eurybiadeelle ja pakottaen maanmiehensä seuraamaan häntä. »Hänen ansionsa oli», Plutarkhos sanoo, »että ateenalaiset urhoollisuudessa voittivat vihollisensa ja jalomielisyydessä liittolaisensa.»

Hän kertoo edelleen sotaneuvoston keskusteluista, että Eurybiades halusi nostaa ankkurit ja purjehtia Korinthoksen kannakselle, mutta Themistokles vastusti häntä. Eurybiades kiivastui ja huudahti: »Themistokles, se joka urheilukilpailuissa lähtee liian aikaisin, saa raippoja.» — »Niin», Themistokles vastasi, »mutta sillä, joka tulee liian myöhään, ei ole mitään osuutta laakeriin.» Silloin Eurybiades raivostuneena kohotti sauvansa lyödäkseen riitaveljeään, mutta tämä sanoi rauhallisesti: »Lyö sinä vain, kunhan kuuntelet!» Ja Themistokleen tyyneys ja lujuus teki Eurybiadeeseen niin valtavan vaikutuksen, että hän mielellään kuunteli hänen puheensa jatkoa.

Myöhemmin muuan peloponnesolainen oli kyllin julkea kiusoitellakseen Themistoklesta selittäen, että miehellä, jolla ei enää ollut isänmaata, ei ollut oikeutta houkutella muita jättämään kotinsa ja kaupunkinsa oman onnensa nojaan. Themistokles nuhteli häntä seuraavin voimakkain sanoin: »Tosin me ateenalaiset olemme jättäneet kotimme ja muurimme, mutta yksi kaupunki meillä vielä on, ja se on koko Hellaan suurin: kaksisataa laivaamme, jotka nyt ovat valmiit auttamaan teitä, jos tahdotte antaa niiden pelastaa itsenne. Mutta jos te vielä toisen kerran jätätte meidät, niin pian saadaan Hellaassa kuulla, että ateenalaisilla on sekä vapaa kaupunki että maa, joka ei ole heidän menettämäänsä huonompi.» Silloin peloponnesolaiset alkoivat pelätä, että ateenalaiset kukaties jättäisivät liittolaisensa pinteeseen ja purjehtisivat Sisiliaan tai Suur-Kreikkaan.

[125] Nykyaikaisten historioitsijoin keskuudessa on olemassa kriitillinen koulukunta, joka rohkeasti tahtoo syrjäyttää melkein kaikki historialliset kaskut eikä anna näille kertomuksille muuta arvoa, kuin että ne heijastavat sitä vaikutusta, jonka historiallisesti huomattavat persoonallisuudet ovat tehneet aikalaisiinsa tai seuraaviin sukupolviin. Tavallisen yksinkertaisen järjen kannalta niin jyrkkä menettelytapa kuitenkin usein verraten läheisesti muistuttaa sitä vähemmän suositeltavaa toimenpidettä, että lapsi heitetään pois pesuveden mukana. Tämän suunnan historioitsijat pitävät kertomusta Themistokleen valekavalluksesta legendana. He sanovat, ettei Kserkses ollut päättänyt hyökätä kreikkalaisten kimppuun siksi, että Themistokles petkutti häntä, vaan koska syysmyrskyjen aika lähestyi ja hänen sitä ennen täytyi saada asia ratkaistuksi. Kuningas oli nyt puolitoista kuukautta toimettomana odottanut, että kreikkalaiset lähtisivät Salamiin poukamasta väljemmille vesille: mutta kun he eivät osoittaneet lainkaan halua jättää edullista asemaansa, hänen täytyi lopulta hyökätä heidän kimppuunsa siellä. Mahdollista on myöskin, että hän oli saanut vihiä melkoisesta apulaivastosta, joka oli tulossa Kreikan länsirannikolla olevalta Korfun saarella kiertäen Peloponnesoksen ympäri, ja tahtoi nyt iskeä, ennenkuin apulähetys oli ehtinyt perille.

Sitävastoin sellaisen viestin, joka Themistokleen kerrotaan salaa lähettäneen Kserkseelle, olisi pitänyt — kriitikkojen mukaan — vaikuttaa aivan päinvastoin kuin lähettäjä oli tarkoittanut. Sillä suurkuninkaan hartain toivomus oli, että Kreikan laivasto poistuisi Salamiin ahtailta vesiltä. Etevä, mutta ylen kriitillinen saksalainen sotahistorioitsija Delbrück sanoo, että Kserkses luultavasti olisi vastannut: »Se on erittäin ilahduttavaa — silloinhan voin vaaraan antautumatta selvittää välini jokaisen kanssa erikseen.» Itse asiassa Themistokleen suurimpana vaikeutena ei ollut saada kreikkalaiset pysyttelemään Salamiin luona, vaan saada persialaiset ryhtymään taisteluun. Tämän suunnan edustajat arvelevat, että Herodotos vahvasti liioittelee kreikkalaisten pelkoa.

Heidän mielestään Persian laivaston yöllisen liikehtimisen tarkoituksena ei ole ollut vihollislaivaston sulkeminen ahtaaseen lahteen, vaan se että he itse mahdollisimman häiritsemättä pääsisivät sisään kapeitten ja vaikeakulkuisten väylien kautta. Themistokles lienee tehnyt hyökkäyksen, kun persialaiset vielä liikehtivät eivätkä olleet ehtineet järjestyä taisteluun. Tällä tavoin kreikkalaiset, Delbrückin käsityksen mukaan, olisivat voineet hyötyä väylän ahtaudesta. Itse Salamiin poukama ei näet ollut kovinkaan ahdas, vaan sinne johtavat kulkuväylät kylläkin.

Nykyajan sotahistorioitsijoiden teorioja tämän taistelun kulusta on muutoin melkein yhtä monta kuin niiden sommittelijoitakin.

[126] On sotahistorioitsijoita, jotka väittävät suorastaan, että kreikkalaisia oli enemmän kuin heidän vastustajiaan.

[127] Kuultuaan sanoman persialaisten paosta ilmestyi kiitettävällä nopeudella taistelukentälle osia kreikkalaisten entisestä keskustasta — saadakseen osansa kunniasta ja saaliista. Mutta ne, jotka olivat niin varomattomia, että tulivat aivan pakenevan vihollisen kinterille, eivät saaneet saalista eivätkä kunniaa. Thebalainen ratsuväki teki näet täyskäännöksen näitä kelpo maanmiehiään vastaan ja antoi heille aimo selkäsaunan. »Siinä on», kuten Kromayer sanoo, »tämän suuren päivän koomillinen aines, satyyrinäytelmä valtavan draaman jälkeen.»

[128] Herodotoksen kertomus, että kreikkalaiset olisivat leirin valloitettuaan polttaneet laivat, on tolkuton. Siinä tapauksessa sen on täytynyt tapahtua vahingossa.

[129] Siitä syystä muutamat sekä muinaisajan että nykyajan historiankirjoittajat ovatkin olettaneet, että Persia ja Karthago keväällä 480 olisivat telineet keskenään sopimuksen yhteisestä hyökkäyksestä kreikkalaisia vastaan. »Hetki oli tullut, jolloin molempain suurvaltojen, jotka olivat kasvaneet idässä ja lännessä itämaisella sivistyspohjalla, tuli ojentaa kättä toisilleen tukahduttaakseen kehtoonsa tämän kreikkalaisen sivistyksen, joka oli alkanut versoa niiden välissä», sanoo Eduard Meyer.

Komea ajatusyhtymä, tämä suurvaltain liitto! Sen todennäköisyyssyistä mainittakoon, että foinikialaisten emämaa kuului Persiaan ja että Kserkseellä sotaretkellään kreikkalaisia vastaan oli suurta apua sen merimiehistä. Miten lieneekin Susan ja Karthagon välisen varsinaisen liiton laita, niin varmastikaan ei ollut sattuma, että karthagolaiset valitsivat hyökkäykselleen juuri sen ajankohdan, jolloin Kserkses varustautui sotaan helleenien emämaata vastaan. Aivan varmasti tässä ilmenee, joskaan ei sopimuksenmukaista, niin ainakin tietoista yhteisvaikutusta.

Joka tapauksessa on totta, että karthagolaisten hyökkäys esti Sisilian kreikkalaisia auttamasta emämaataan persialaisia vastaan.

[130] Gelonin puolisolle, joka oli ollut lähettiläille suureksi avuksi rauhanneuvotteluissa, rikkaat karthagolaiset antoivat kunnialahjaksi kultaisen seppeleen, joka painoi vähän enemmän kuin 2 1/2 kg.

[132] Pronssinen etruskilaiskypärä, jossa oli tätä voittoa koskeva kirjoitus, löydettiin v. 1817 Olympiasta, jonne syrakusalaiset olivat sen lähettäneet uhrilahjaksi Zeukselle.

[133] Nykyaikaiset tutkijat ovat kovin epäilleet kirjeen todenperäisyyttä, ainakin avioliittoehdotuksen suhteen, joka — käyttääksemme erään heikäläisen sanoja — »tuntuu jokseenkin yhtä uskottavalla, kuin jos Theodore Roosevelt olisi kosinut Ison-Britannian kuninkaan tytärtä. Niin kauan kuin Persian valtakunta oli olemassa, naitettiin suurkuninkaan tyttäret yksinomaan kuninkaallista sukua oleville Persian suurmiehille».

Todenmukaisemmalta tuntuu tieto, jonka Herodotos mainitsee, vaikka epäillen jo senkin todenperäisyyttä, nimittäin että Pausanias olisi tehnyt avioliittosopimuksen erään persialaisen satraapin tyttären kanssa, joka oli läheistä sukua suurkuninkaalle.

[134] Delos, Kykladeista karuin ja luonnon antimista osattomin, oli ikimuistoisista ajoista ollut niistä mainehikkain, ja juuri pyhättönsä takia. Sen ikivanhuutta todistaa esihistoriallinen, alkeellinen luolatemppeli, joka on löydetty eräästä rotkosta keskeltä saarta sijaitsevasta Kynthoksen pyöreästä vuorikeilasta.

[135] Thukydides, Kreikan suurin historiankirjoittaja, jonka kertomusta tässä olemme noudattaneet, lisää, että linnoitusrakennukset olivat hätiköityä työtä. Perustuksina nimittäin oli kaikenlaisia kivilohkareita, joita monin paikoin ei oltu ehditty hakata, niin että ne olisivat oikein sopineet yhteen. Muurien rakentamiseen käytettiin myös paljon muista rakennuksista otettuja kiviä, vieläpä hautakiviäkin.

Tämän tiedon ovat vahvistaneet oikeaksi kaivaukset, joita meidän päivinämme on suoritettu Dipylonin, pohjoisen kaupunginportin. tienoilla.

Kaskua siitä, miten Themistokles petkutti sparttalaisia, nykyisten historioitsijoin vahvasti kriitillinen suunta pitää lapsellisena ja mahdottomana, kuten useita muitakin kertomuksia, jotka tahdotaan seuloa pois. Se oli muka sepitetty vasta peloponnesolaissodan loppunäytökseen, Ateenan linnoitusten hävittämisen jälkeen. Kaskun tarkoituksena muka oli selittää osaksi, minkätähden sparttalaiset eivät ajoissa olleet ehkäisseet näitten linnoitusten rakentamista, jotka tuottivat heille niin paljon vaikeuksia peloponnesolaissodassa, osaksi myöskin, minkävuoksi varustusten perustuksiin on muurattu niin paljon vanhempain rakennusten ja muistomerkkien pirstaleita.

Sellainenkin otaksuma on esitetty, että Themistokles on käyttänyt sparttalaisten vastalausetta hyväkseen saadakseen vauhtia muurinrakennukseen, mikä luultavasti olisi edistynyt hitaasti ilman ulkonaista ärsytystä. Ja sen Themistokles sai aikaan pitämällä mahdollisimman suuria ääntä sparttalaisten vastalauseista ja pelästyttämällä niillä ateenalaisiansa.

[136] Hänen pakonsa jälkeen takavarikoitu omaisuus lienee noussut 80—100 talenttiin; ja kumminkin hän pelasti suuren osan rikkauksistaan Aasiaan. Valtiollista uraansa aloittaessaan hänen kerrotaan omistaneen 3 talenttia. Themistokles ei ollut koskaan antelias kuten Kimon, joka myöskin osasi rikastua sotaretkillään.

[137] Vanha tieto, että hän olisi kuollut köyhyydessä, tuntuu kuitenkin vain kaunistelevalta jutulta. Hänen poikansa sitävastoin, josta Platon puhuu hyvin halveksivasti, joutui köyhyyteen. Mutta palkinnoksi isänsä ansioista hän sai maata ja raha-avustusta valtiolta, ja hänen sisarensa saivat myötäjäiset valtionrahastosta.

[138] Vapauttamalla Traakian persialaisten vallasta hän sai takaisin suuret perheomaisuutensa niihin kuuluvine, kaivoksineen. Ja hänestä tuli yhdellä iskulla mahtavan rikas mies. Sieltä kertyvät tulot ja ne suuret rikkaudet, joita hän hankki meriretkillään, tekivät hänelle mahdolliseksi harjoittaa suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Suuren osan rahoistaan hän käytti myöskin rakentaakseen omalla kustannuksellaan kauniita julkisia rakennuksia ateenalaisille.

[139] Missä määrin heillä oli siihen syytä, on vaikea sanoa. Parasta on olla arveluissaan varovainen, sillä muistettava on, että meidän käytettävissämme olevat tiedot ovat peräisin Ateenan historiankirjoittajilta. On hyvin todennäköistä, että apujoukoissa oli paljon sellaista väkeä, jonka myötätunto oli sorrettujen heloottien puolella.

Joka tapauksessa oli sparttalainen ja ateenalainen järjestys niin perin eri maata, että jo senkin johdosta helposti voi syntyä hankausta.

[140] Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin hänet kutsuttiin takaisin, vieläpä itsensä Perikleen ehdotuksesta. Kimon jatkoi sitten persialaissotaa menestyksellisesti aina kuolemaansa saakka, vuoteen 448.

[141] Kerran häntä koko päivän seurasi julkea hyväkäs, joka kaduilla ja toreilla syyti hänelle herjauksia ja haukkumisia, mutta Perikles ei ollut luota otusta huomaavinaankaan. Vasta kuin hän illalla palasi kotiportilleen, hän oli huomaavinaan herjaajan. Hän sanoi silloin palvelijalleen: »Ota soihtu ja saata tuota miestä, että hän löytää kotiinsa pimeässä!»

[142] Kreikan daimon merkitsee »jumaluusolento». Siitä — merkityksen erikoistuessa tarkoittamaan alempaa jumaluusolentoa — johtuu meikäläinen lainasana demoni, paha henkiolento, »riivaajainen».

[143] Yleisemmin tunnettua muotoa Klytaimnestra pidetään myöhempänä muunnoksena.

[145] Tähän lauluun on liittynyt kasku itsestään runoilijasta. Eräs hänen pojistaan näyttää harmistuneen siitä, että vanha runoilija suosi erästä toisesta avioliitosta syntynyttä pojanpoikaa enemmän kuin häntä. Suvun edustajien edessä, joilla oli perheoikeudellisia valtuuksia, hän vaati, että isältä vanhuudentuhlaavaisuuden perusteella otettaisiin oikeus itse hallita omaisuuttaan. Silloin ei tarvittu muuta, kuin että Sophokles luki ylistyslaulunsa Kolonokselle, ja samassa oli kaikki puhe vanhuudenraihnaisuudesta loistavalla tavalla kumottu.

[147] Sanansaattajan ja vartijan osat esiintyvät usein antiikin draamassa, riippuen siitä, että kreikkalaisessa teatterissa ei säännöllisesti tapahtunut mitään näyttämönmuutosta. Mitä oli tapahtunut aina muuttumattoman näyttämön ulkopuolella, täytyi kertoa. Siten säästyivät myöskin yleisöltä sellaiset kauhunäyt kuin Agamemnonin murha ja Iokasteen itsemurha.

[148] Hänen kasvavaa yleisönsuosiotaan todistavat parhaiten monet kokoelmat »siivekkäitä sanoja», jotka poimittiin hänen draamoistaan.

[150] Ingénue (lue ānzený; ransk., < lat. ingenuus = synnynnäinen) luonnollinen, teeskentelemätön, naiivi nuori tyttö. (Suomentajan huomautus.)

[151] Aulis muinaisajalla satama Boiotiassa, vastapäätä Euboian saarta. (Suomentajan huomautus.)

[153] Muuan papyruslöytö on hiljattain paljastanut myöskin Sophokleen satyyrinäytelmän, mutta valitettavasti se ei ole säilynyt kokonaisuudessaan.

[158] Hekatombi (kreik. hekatombē = sadan härän uhri), suuri teurasuhri. (Suomentajan huomautus.)

[159] Ks. 3:tta nidettä. Se edellyttää nimittäin tullakseen oikein arvioiduksi, tietoja Peloponnesolaissodan ajasta.

[160] Arkeologien löytämät sentapaiset hajuvoideastiat ovat kuitenkin yleensä peräisin paljon vanhemmalta aikakaudelta.

[161] Kurtisaani (ransk. courtisane), oikeastaan hovinainen; kiemaileva ilonainen. (Suomentajan huomautus.)

[162] Hetaira (kreik., = naistoveri, ystävätär), muinaisilla kreikkalaisilla nainen, joka perhe-elämän ulkopuolella vapaasti seurusteli miesten kanssa; portto. (Suomentajan huomautus.)

[163]Jos ei aina ollutkaan sotaa käynnissä, niin sen sijaan pikkuvaltioiden välillä oli alati kahnauksia. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista todeta, että kreikankielen sana eirēnē (rauha) merkitsemässä rauhansopimusta tavataan virallisessa asiakirjakielessä vasta v:n 387 e.Kr. jälkeen, jolloin tehtiin rauha kreikkalaisten ja persialaisten välillä. Tämäkin osaltaan osoittaa, että vanhoina aikoina ei sotaa pidetty poikkeuksellisena tilana, vaan normaalisena, vain välirauhojen joskus keskeyttämänä asiain tilana.

[164] Pahinta ei ollut se, että viholliset polttivat talonpoikain talot, sillä kun ne olivat tehtyjä puusta ja auringossa kuivatuista tiilistä, ne oli helppo rakentaa uudelleen. Eikä vuoden sadostakaan luopuminen ollut pahimpia uhrauksia kansalta, joka vallitsi merta ja joka siksi voi korvata menetyksensä tuomalla viljaa ulkomailta, etenkin Mustanmeren maista. Viinitarhojen hävittäminen ja viikunapuiden kaataminen tuotti jo suurempaa vahinkoa. Mutta pahimmin koski Attikan maalaisväestöön öljypuitten kaataminen, sillä sen hyvinvointi perustui etupäässä oliiviöljyn tuottoon, eikä öljypuusta saada mainittavaa satoa ennenkuin 15 vuoden ikäisenä, ja parhaan voimansa se savuttaa vasta 40—60: n vuoden iässä.

[165] Tällä hänen puolustautuvalla sodankäyntitavallaan on nykyajan sotahistorioitsijoissa ihailijansa ja moittijansa. Pflugk-Harttung sanoo Periklestä hyväksi sotaministeriksi, mutta ala-arvoiseksi sotapäälliköksi. Hänen voimansa oli valtion hallinnossa. Perikles oli oikeastaan »suuri pormestari». Hän oli liian inhimillinen omatakseen rohkeata, häikäilemätöntä toimintavoimaa, jota joskus vaaditaan kenraalilta, sanoo eräs toinen historioitsija. Kolmannen mielestä olisi Perikleen, sen sijaan että hän antoi Attikan asekuntoisten miesten joutua ruton uhreiksi Ateenan muurien sisälle sullottuina, pitänyt »muuttaa heidän epätoivonsa toimintavoimaksi ja johtaa heidät ase kädessä vihollista vastaan. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin.» Puhumattakaan siitä, että hän olisi levittänyt tartunnan vihollisiin ja »tehnyt rutosta Ateenan pelätyimmän liittolaisen.» Tähän vastaa Delbrück: »On todella valitettavaa, ettei Perikles käyttänyt tätä keinoa kohottaakseen toimintatarmoa. Millaisen esimerkin hän olisikaan antanut myöhempien aikojen sotapäälliköille. Kuinka toisin Napoleonkin olisi v. 1813 suoriutunut, jos hän olisi muuttanut miestensä epätoivon toimintatarmoksi suomalla heille kunniakkaan kuoleman taistelukentällä, sen sijaan että antoi viisisatatuhantisen armeijansa paleltua pakkaseen. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin. Jos silloin jokainen ranskalainen olisi vienyt mukanaan hautaan yhden venäläisen, ei hänen vastustajallaan, keisari Aleksanterilla, olisi ollut enää sotajoukkoa, ja Napoleon olisi yhä edelleen ollut maailman valtias.»

Perikleen maalla puolustautuvan sodankäyntitavan arvostelu perustuu ainakin osaksi otaksumaan, että peloponnesolaissodan tarkoitus täytyi olla Ateenan tekeminen Spartan ja koko Hellaan ylivaltiaaksi. Jos tämä olettamus olisi oikea, niin Perikleen puolustussota olisi tietenkin ollut riittämätön. Mutta Perikleen itselleen ja Ateenalle asettama päämäärä oli, kuten olemme nähneet, paljon vaatimattomampi ja ateenalaisten mahdollisuuksia vastaavampi. Se tyytyi pysyttämään Ateenan johtavana merivaltana pyrkimättä sitä tekemään herraksi myös maalla. Sparttalaiset, korinthoslaiset, boiotialaiset ja muut heidän vihollisensa tahtoivat murtaa Ateenan ylivallan, joka perustui sen merien herruuteen. Ateena tahtoi näyttää, etteivät he siihen kyenneet. Mutta vihollisten täydelliseen masentamiseen eivät Ateenan voimat riittäneet. Sen Perikles tiesi liiankin hyvin. Sillä ateenalaiset eivät voineet velvoittaa liittolaisiaan yleiseen asevelvollisuuteen — siihen oli heidän johtaja-asemansa Attikan liitossa liian heikko. Liittolaisten osanotto sotaan supistuikin sangen vähiin — he avustivat Ateenaa vain rahallisesti.

Toisin oli laita Peloponnesoksen liiton. Liittolaiset eivät avustaneet sodankäyntiä rahoilla, vaan joukoillaan. Tästä johtui Spartan ehdoton ylivoimaisuus maalla, jonka mukaan Perikleen tuli toimia. Niin olisi muutoin jokaisen sotapäällikön täytynyt tehdä, mikäli hänen joukkonsa eivät olisi olleet laadultaan suunnattomasti ylivoimaisia. Ja sitähän ei voitane väittää, kun on kyseessä Ateenan ja Spartan välinen taistelu.

[166] Rutto alkoi Peiraieuksesta. Senvuoksi levisi huhu, että viholliset olivat myrkyttäneet vesisäiliöt. Siihen aikaan ei siellä näet vielä ollut vesijohtokaivoja, kuten Ateenassa, jonne Peisistratoksen seuraajat olivat rakentaneet vesijohdot. Säiliöinen sadevesi oli tietysti helpompi myrkyttää kuin juokseva vesi. Ja vaikkakin myrkytyshuhua täytyy pitää perättömänä, on tietysti mahdollista, että sellainen paikallaan seisova vesi helposti tuli epäterveelliseksi kesäkuumalla.

Samanlaisia huhuja on ollut liikkeellä muulloinkin suurten kulkutautien aikoina. Niinpä väitettiin mustan surman hävittäessä Saksanmaata 14:unen vuosisadan keskivaiheilla, että juutalaiset olivat myrkyttäneet kaivot, vieläpä ilmankin.

[166] Väkivaltaisuuttaan ja häikäilemättömyyttään hän osoitti aivan erikoisen epämiellyttävällä tavalla, kun Lesbos-saari oli tehnyt epäonnistuneen kapinayrityksen Attikan liittokuntaa vastaan. Hän sai silloin kansankokouksen päättämään, että saaren koko miehinen väestö, syylliset ja syyttömät, teloitettaisiin ja naiset ja lapset myytäisiin orjiksi.

Mutta kun ateenalaisten suuttumus oli vähän asettunut, he alkoivat hävetä päätöstään. Lähemmin asiaa harkitessaan arvelutti heitä heimolaistensa joukkomurha, heimolaisten, jotka puolen vuosisataa olivat taistelleet heidän rinnallaan barbaareja ja helleenejä vastaan. Olihan heidän luopumisensa nyt sitäpaitsi puoluejohtajien syytä, eikä sitä voitu lukea kansan suuren enemmistön viaksi, joka koko ajan oli ollut ateenalaisille uskollinen. Niin barbaarisen teon, kuin mihin Kleon oli kehoittanut, täytyi herättää inhoa kaikkien helleenien keskuudessa ja riistää ateenalaisilta se myötätunto, joka heillä vielä oli jäljellä. Kysymys otettiin sentähden uudelleen pohdittavaksi kansankokouksessa.

Silloin ryhtyi Kleon puhumaan. Hän pilkkasi niitä, jotka »heikkoudesta ja häilyväisyydestä» tahtoivat muuttaa päätöstä, ja varoitti kansaa »antamasta niitten kauniisti kalskahtelevien sanojen eksyttää itseään, joita lausuilivat miehet, jotka joko tahtoivat näyttää puhetaitoaan tai jotka olivat rahalla ostettuja». Ainoastaan kauhua herättämällä, hän sanoi, saattoivat ateenalaiset hallita liittolaisiaan. »Sääli on yksi turmiota tuottavimpia haittoja toisten hallitsemisessa», hän huudahti. »Pahinta, mitä voitte tehdä», hän jatkoi, »on näyttää maailmalle, että meidän päätöksemme eivät ole järkähtämättömän lujia, olkootpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä. Sillä lujuus on kansalle hyödyllisempää kuin nerous.» Tässä ei saanut, hän sanoi, antaa kauniilta kalskahtelevien sanojen johtaa itseään harhaan, vaan oli katsottava todellisuutta suoraan silmiin eikä unohdettava, mitä veristä vääryyttä lesboslaiset olivat tehneet »herroilleen». Sentähden ei mitään muutosta päätökseen, ei mitään lykkäystä! »Kosto seuratkoon välittömästi vääryyttä; muutenhan kehoitamme toisia epäluotettavia liittolaisia luopumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.» Ja hän lopetti huutamalla kansalle: »Ajatelkaa kaikkea sitä pahaa, mitä lesboslaiset olisivat tehneet teille, jos heidän kapinansa olisi onnistunut! Kuvitelkaa niin elävästi kuin mahdollista niitä kärsimyksiä, joita he olivat aikoneet teille, ja kostakaa sitten osoittamalta heikkoa arkuutta ja unohtamatta sitä vaaraa, mikä teitä uhkasi! Kurittakaa kapinallisia, niinkuin he ansaitsevat, ja antakaa toisille liittolaisillenne kouraantuntuva esimerkki siitä, että sitä, joka luopuu, rangaistaan kuolemalla!»

Ateenalaisten enemmistö ei kuitenkaan osoittautunut niin veren- ja kostonhimoiseksi kuin Kleon, vaan päätti rajoittaa kuolemanrangaistuksen kapinan johtajiin.

[167] Itse asiassa hän oli jättänyt sotilaallisen johdon mainiolle sotapäällikölle Demostheneelle. Kleonilla oli sitäpaitsi se onni, että vähää ennen hänen tuloaan Sphakterialle siellä syttyi metsäpalo. Siten ateenalaiset saivat vapaan näköalan yli saaren. Sparttalaiset eivät voineet enää salata hankkeitaan ja valmistaa ateenalaisille ikäviä yllätyksiä näiden tehdessä maihinnousuyrityksiä.

[168] Plutarkhos kertoo kuvaavan kaskun Alkibiadeesta, miten tämä kerran painissa oli joutumaisillaan häviölle vastustajastaan. Alkabiades silloin viime hetkessä käytti tilaisuutta hyväkseen ja puri toisia peukaloon, niin että tämä päästi otteensa sanoen: »Hyi, Alkibiades, sinähän puret kuin nainen!» — »Enpäs», tämä vastasi, »vaan kuten leijona.»

Kerran, kun hän lapsena pelasi noppaa muutamien leikkitoveriensa kanssa ahtaalla kadulla, kuormavaunut tulivat ajaen tätä kapeata kalua. »Älä aja noppani yli!» hän huusi ajurille. Kun mies ei välittänyt siitä, mitä poika huusi, juoksivat kaikki lapset kauhistuneina pois tieltä paitsi Alkibiades — hän heittäytyi pitkin pituuttaan maahan hevosten eteen. »Aja nyt, jos haluat!» hän huusi ajajalle. Ja miehen täytyi säikähtyneenä peräyttää hevosensa.

[169] Varsinkin intohimoansa hevosurheiluun, joka maksoi hänelle paljon. Kukaan ei ollut koskaan esiintynyt Olympiassa niin monin ja komein kilpa-ajovaljakoin kuin hän. Mutta hän syyti näin paljon rahaa tietenkin vain muka voittaakseen kotikaupungilleen kunniaa — näin hän vakuutti kansankokouksessa. Häntä ei pitäisi moittia siitä, että hän »omalla kustannuksellaan hyödytti ei vain itseään, vaan myöskin valtiota».

[170] Sisilia on kymmenen kertaa niin suuri kuin Attika. Kuormalaiva tarvitsi kokonaisen viikon kulkeakseen saaren ympäri, Syrakusa yksinään voi vetää vertoja Ateenalle asukaslukuun nähden.

[171] Se kaupunki, joka ensimmäisenä pyysi ateenalaisilta apua, oli Segesta Sisilian länsirannikolla. Sen lähettiläät puhuivat paljon sen rikkaudesta ja vakuuttivat, että kaupunki oli halukas itse kustantamaan Ateenasta tulevan apuretkikunnan. Ateenalaiset lähettivät silloin sinne muutamia henkilöitä ottamaan selvää, olivatko nämä mainitut rikkaudet todella olemassa.

Niillä juhla-aterioilla, joita kaupungin ylhäissukuiset nyt tarjosivat lähettiläille, nämä saivat, minne vain tulivatkin, iloita siitä näystä, minkä tarjosivat kotien kulta- ja hopea-astiajoukot. Ja niin he palasivat Ateenaan kertoen innostavia kuvauksia segestalaisten rikkauksista.

Eiväthän he voineet aavistaa, että suurimmaksi osaksi samat loistoesineet oli asetettu kaikkialla katseltaviksi. Oli koottu kalleuksia lainaamalla eri tahoilta kaupungista ja sen ympäristöstä.

Hyvin valtavan vaikutuksen ateenalaisiin teki myöskin se, että Segestasta seurasi tutkimuskomissionia kotiin Ateenaan lähettiläitä, tuoden mukanaan 60 talenttia hopeaa erään ateenalaisen laivastoeskaaderin miehistön ensimmäiseksi kuukausipalkaksi. Tämä muka oli kyllin hyvä todistus kaupungin maksukyvystä!

Pian oli koko Ateenalla mitä mielikuvituksellisimpia käsityksiä Segestasta. Luultiin, että siellä oli kokonaisia vuoria kultaa ja niin innostus sotahankkeeseen kasvoi yhä enemmän.

Segesta on nyt kuin maa olisi sen niellyt. Vain doorilaisen temppelin rauniot todistavat, että tällä paikalla kerran oli kaupunki, joka kutsui ateenalaisia Sisiliaan. Samoin tai melkein samoin on käynyt useimpien Sisilian muinoin niin kukoistavien kaupunkien, ja muinaisten temppelien jäännökset puhuvat katoavaisuuden mahdista, ikäänkuin sukupuuttoon kuolleitten jättiläiseläinten luurangot ja kylkiluut.

[172] Hermes-patsaassa oli nelikulmainen kivipylväs, päässä partainen Hermeen-pää.

[173] Todennäköisintä onkin, että tässä oli kysymyksessä aristokraattien salaliitto, jonka tarkoituksena oli aikaansaada uskonnollista hätää taikauskoisissa ateenalaisissa, tehdä tyhjäksi Sisilian-retki sekä saattaa epäluulon alaiseksi ja kukistaa Alkibiades, demokraattisen puolueen suosikki ja johtaja. Mutta epäluulot kohdistuivat myöskin erääseen toiseen mieheen nimeltä Androkles, kaupungin pahimman roskaväen johtajaan, sillä hän tunsi jäytävää vihaa hienoa Alkibiadesta kohtaan.

[174] Kameleontti, sisilisko, joka kykenee helposti vaihtelemaan ihonsa väriä; kuvaannollisesti: epävakainen ihminen. (Suomentajan huomautus.)

[175] Sotajoukko oli lopulla jakautunut kahteen osaan. Ensiksi antautui se, jota johti Demosthenes. Toisella, jota johti Niklas, oli heikko toivo voida pelastautua Asināros-joen yli. »Sinne marssivatkin polttavan janon uuvuttamat sotilaat», Thukydides sanoo. »Ja kun he olivat päässeet joelle, heittäytyivät he veteen välittämättä enää säilyttää järjestystä. Janonsa sammuttamiskiihkossa he syöksyivät tiheissä ryhmissä yli toinen toistensa ja polkivat maahan tovereitansa. Muutamat saivat surmansa tovereittensa keihäistä, kun taas toiset kadottivat lujan jalansijan, ja virta tempasi heitä mukaansa joukoittain.

Nyt kävikin selville, että syrakusalaiset olivat jo ennättäneet joen yli. Jyrkältä rannalta toisella puolen jokea he ampuivat ateenalaisia, sillä aikaa kuin suurin osa näistä ahnaasti hotki vettä. Vaikka se oli verensekaista ja mutaisia, kuitenkin useimmat tappelivat saadakseen juoda.» Silloin Niklas antautui ja Gylippos käski lopettaa murhaamisen. Osan ateenalaisia, erittäinkin sellaisten, jotka olivat ratsain, oli kuitenkin onnistunut pelastautua ystävällismieliseen Katanen kaupunkiin, nykyiseen Cataniaan, pohjoiseen Syrakusasta.

[176] Erästä näistä luolista, jotka nyt ovat Syrakusan kuuluisimpia nähtävyyksiä, nimitetään »Dionysioksen korvaksi». Dionysios-tyranni piti nimittäin siellä poliittisia vastustajiaan vangittuina, ja luolan omituinen rakenne muistuttaa korvan käytävää. Kerrotaan, että suuri taiteilija Michelangelo on keksinyt nimen.

[177] Varsinkin sellaiset vangit, jotka sivistyksellään ja hyvällä käytöksellään voittivat herransa suosion, saivat osakseen lempeää kohtelua ja pääsivät lopulta vapaiksi. Useat heistä kiittivät kotiin palattuaan tragediankirjoittaja Euripidestä saavuttamastaan vapaudesta. Kykyään esittää kohtia hänen näytelmistään he saivat nimittäin kiittää siitä, että heidän oli käynyt hyvin. Euripideeseen olivat näet sisilialialaiset suuressa määrin ihastuneet.

[178] Toinen heistä, Demosthenes, oli vihattu sen kovan iskun takia, jonka hän oli antanut sparttalaisille Pyloksen luona Sphakterian saarella. Mutta syrakusalaiset, jotka olivat ylvästyneet menestyksestään ja olivat tyytymättömiä Gylippoksen tiukkuuteen ja ankaruuteen, epäsivät pilkallisesti hänen pyyntönsä.

[179] Hänen vihollistensa johdossa oli kuningas Agis, jota Alkibiades oli loukannut viettelemällä hänen puolisonsa, sillä aikaa kuin mies oli sodassa. Ja viettelijä oli kyllin julkea kerskuakseen julkisesti »urotyöstään» ja sanoakseen, että hän oli tehnyt sen »ei siksi, että olisi ollut hurmaantunut kuningattaren kauneuteen, vaan ainoastaan siksi, että sparttalaiset kerran saisivat herrakseen hänen siittämänsä äpärän».

[180] Tällä hän tarkoitti, että hän itse, kuten osa toisiakin ylhäisiä sparttalaisia, piti itseään Herkuleen jälkeläisinä, sankarin, jolla oli leijonan talja hartioillaan.

Plutarkhos mainitsee paljon puhuvan esimerkin miehen kavaluudesta. Vuonna 405 hän auttoi salaa harvainvaltaista puoluetta kumoamaan demokraattisen valtiomuodon Miletoksessa. Juuri silloin, kun vallankumous puhkesi, marssi hän joukkoineen kaupunkiin. Julkisuudessa hän sätti oligarkkijohtajia ja uhkasi heitä rangaistuksella, mutta demokraateille hän lupasi juhlallisesti, ettei heille tehtäisi mitään pahaa, niin kauan kuin hän oli paikalla. Seurauksena hänen kauniista lupauksestaan oli, että kaikki demokraatit, jotka luottivat hänen sanaansa ja jäivät kaupunkiin, murhattiin. Lysandroksen petollisen puheen tarkoituksena oli nimittäin rauhoittaa demokraattien ensimmäisiä miehiä, etteivät he pakenisi, ja niinmuodoin, mikäli mahdollista, kitkeä pois kaikki demokraattisuus.

[181] Nemesis, kreik. = paheksunta; olennoituna oikeutta valvova ja sen rikkomista rankaiseva jumalatar. (Suom. huomautus.)

[182] Hän toivoi kai vielä kerran pääsevänsä sovintoon maanmiestensä kanssa, ja ennen kaikkea hän soi vihatun vastustajansa Lysandroksen saavan selkäänsä. Hän tarjoutui auttamaan ateenalaisia traakialaisten ystäviensä joukoilla, jos hänelle tahdottaisiin antaa osuus päällikkyydessä.

[183] Johtajat tiesivät liiankin hyvin, että jos kävi onnettomasti, he saisivat syyn niskoilleen, mutta jos saataisiin voitto, Alkibiades saisi kunnian.

[184] Sisilian sotaretken aiheuttaja oli vähää ennen sodan loppua päättänyt seikkailurikkaan elämänsä. Ateenalaisten Traakiassa kärsimän tappion jälkeen hän ei tuntenut enää olevansa turvassa sparttalaisten kostolta. Sen sijaan hän oli paennut toisen Persian satraapin, Pharnabatsoksen, luo Vähään Aasiaan ja koettanut päästä yhteyteen Susan hovin kanssa, toivoen voivansa näytellä siellä samaa osaa kuin kerran Themistokles. Mutta hänen epäluotettavuutensa oli niin yleisesti tunnettu, että hänen pelkkä olemassaolonsa herätti kaikissa asianomaisissa levottomuuden tunteen. Ennen kaikkea sparttalaiset saivat mielestään nyt odottaa pahinta hänen juonitteluistaan, ja Lysandroksen uhkaavasta pyynnöstä Pharnabatsos päätti raivata pakolaisen tieltään. Hän lähetti aseistetun joukon siihen kylään, jossa Alkibiades asui, murhaamaan hänet. Mutta yksikään noista miehistä ei uskaltanut käydä näin vaarallisen vastustajan kimppuun. Ainoa, mihin heillä riitti rohkeutta, oli ympäröidä talo ja sytyttää se tuleen. Alkabiadeen onnistui kuitenkin sammuttaa tuli, ja tikari kohoteltuna hän syöksyi murhapolttajiaan kohti. Kaikki väistyivät kauhistuneina tieltä, mutta peittivät hänet sen sijaan nuolilla ja keihäillä, kunnes hän heitti henkensä. Näin hänen päivänsä päättyivät hänen ollessaan 47 vuoden iässä.

Tokkopa tarvinnee mainita, että rakastunut nainen seurasi häntä ja teki hänen kuolleelle ruumiilleen viimeisen palveluksen.

Alkibiades, jolla oli ollut suhteita niin monien naisten kanssa, jätti luonnollisesti jälkeensä suuren joukon lapsia. Yksi laillinen poika hänellä oli, jolla oli isänsä nimi, mutta joka muistutti häntä vain kauneudessaan ja paheissaan. Hänen kerrotaan myöskin suorastaan naurua herättävällä tavalla matkineen isäänsä. Erään kerran hänet tuomittiin jonkin lainrikkomuksen takia menettämään omaisuutensa ja poliittiset oikeutensa. Sen jälkeen hän katoaa historiasta.

Myöskin Gylippos päätti surullisella tavalla päivänsä. Peloponnesolaissodan päätyttyä Lysandros lähetti hänet kotiin viemään suuria rahasummia, joita oli kiskonut ateenalaisten liittolaisilta. Mutta matkalla Gylippos avasi rahapussit ja anasti itselleen suuren osan sisällyksestä. Eforit keksivät heti kavalluksen ja tuomitsivat hänet kuolemaan. Erään kertomuksen mukaan hän olisi pelastanut henkensä pakenemalla maasta.

[185] Vuonna 416 ateenalaiset tekivät itsensä syypäiksi samanlaiseen julmuuteen Melos-saaren väestöä kohtaan, kuin mitä Kleon oli aikonut lesboslaisiin nähden. Melos oli ainoa Kykladeista, joka ei ollut yhtynyt Attikan liittoon. Kun meloslaiset nyt uskalsivat vastustaa ylivoimaa, jonka ateenalaiset lähettivät heitä vastaan pakottaakseen heidät alistumaan, niin kaikki saaren miehet surmattiin ja naiset ja lapset myytiin orjiksi. Sitten asutettiin Melos ateenalaisilla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSOJEN HISTORIA 2 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.