The Project Gutenberg eBook of Karrin lapset, by Aino Salo

Karrin lapset. 1. Kaisa, Paavo, Pirkko ja Saara. 2. Karri. 3. Äidin syntymäpäivä. 4. Marjamatka. 5. Suuntalan torppa. 6. Satu tontuista. 7. Kesän viimeinen viikko.

Karrin lapset koulutöissä.
8. Kouluvalmistuksia.
9. Pirkon sisäänpääsytutkinto.
10. Karrin lasten kaupunkiasunto.
11. Koulussa.
12. Turhamaisuutta.
13. Kaksi kirjettä.
14. Vielä vähän koulusta.

Karrin lasten joulu. 15. Ennen joulua. 16. Pirkon kyyneleet. 17. Jouluksi kotiin. 18. Jouluaatto Karrissa.

KARRIN LAPSET.

1. KAISA, PAAVO, PIRKKO JA SAARA.

Kaisa on 17-vuotias. Hän on käynyt tyttökoulun. Nyt hän on kotona. Hän auttaa äitiä taloudessa, tekee käsitöitä sekä opettaa Pirkkoa ja Saaraa. Hänellä on siniset silmät ja punaiset posket. Kaisan parhain luonteenominaisuus on iloinen mieli. Äiti kutsuu Kaisaa välistä tuittupääksi, mutta kelläpä meistä ei vikoja olisi. Saara ja Kaisa ovat välistä keskenään sotakannalla. Silloin Saara sanoo Kaisaa ylpeäksi, joka »luulee olevansa jotakin». Mutta tuskinpa Kaisa sen ylpeämpi lienee kuin muutkaan hänen ikäisensä tytöt, joilla on nuorempia sisaruksia. Tosin tuntuu juhlalliselta, kun välistä voi käskeä nuorempia ja vaatia heiltä tottelevaisuutta vanhemman oikeudella, mutta sehän on aivan ymmärrettävää.

Paavo täytti toukokuussa 14 vuotta. Hän on jo melkein Kaisan pituinen. Hänellä on harmaansiniset silmät kuten Saarallakin. Posket ovat kai myös punaiset, vaikka Kaisa väittää niiden melkein aina olevan enemmän tai vähemmän likaiset. Paavo on koulupoika — neljäsluokkalainen, oikean kaupungin oikean koulun oppilas, eikä kotikoululainen, niinkuin Pirkko ja Saara. Paavo on kesällä kovasti innostunut onkimiseen. Talvella on hänen lempityönsä metsästys, niinkuin hän itse sanoo. Hän sai viime talvena kerran jäniksen ja senjälkeen ovat toisetkin alkaneet kunnioittavammin puhua Paavon metsästyshommista. Paavolla on hyvä ystävä, Ville, naapurissa.

Pirkko on 11-vuotias. Hän on perinyt isän ruskeat silmät ja tumman tukan. Hänen suurin huvinsa on lammasten hoito. Jokaisen lampaan nimen hän tietää, jokaista hän käy erikseen aamuisin tervehtimässä. Ne syövät hänen kädestään, ja hän kertoo niille kaikki huolensa. Lehmät ja pienet vasikat ovat myös mukavia, mutta mitkään eivät vedä vertoja lampaille. Pirkko saattaa suuttua välistä tuimasti — ja sehän ei ole kaunista; välistä hän itkee turhasta, etenkin silloin kun hän on suuttunut. Mutta muuten hän on kiltti tyttö.

Saara ei ole vielä täyttänyt kymmentä vuotta, ja se onkin hänen suurin murheensa. Hänellä on kaksi paksua, vaaleaa palmikkoa ja silmät, jotka »aina nauravat — milloin ne eivät itke», niinkuin Paavo sanoo. Saara ei ole vielä luopunut nukeistaan, vaikka Pirkon nuket ovat jo pari viikkoa olleet vinnillä. Mutta leikkiihän Pirkkokin vielä paperinukeilla, ja sehän on melkein sama. Saaran rakkain nukke on nimeltään Anna-Stiina; sille hän on neulonut kolme pukua ja kaksi esiliinaa. Saara ei ole niin kiivas kuin Pirkko, mutta vikansa on hänelläkin. Hän on välistä kovin huolimaton, jättää tavaransa huiskin haiskin. Ja näkisittepä, mikä järjestys hänen laatikoissaan on välistä.

Ja sitten kuuluu Karrin varsinaisiin asukkaihin vielä äiti ja isä,
Leena, Kuri ja Mirri. Leena on palvelustyttö, Kuri pystykorvakoira ja
Mirri kissa, niinkuin jokainen tietää.

2. KARRI.

Kaisan, Paavon, Pirkon ja Saaran kotitalon nimi on Karri. Jos sinun pitäisi sinne matkustaa, ajaisit ensin junalla sellaiselle asemalle, jossa on paljon hevosia junantuloa odottamassa. Kysyisit siellä Karrin hevosta, jos et sattuisi vähäpuheista Iivari-renkiä ennalta tuntemaan. Mielellään Iivari vieraita kyyditsee, vaikkei hän juuri paljoa osaa jutuilla kyydittäväänsä huvittaa. Ajaisitte sitten kymmenkunta kilometriä. Tie kulkee vuoroin metsässä, vuoroin ohi pienten kylien ja talojen. Jo alkaa kirkontorni kaukaa näkyä. Iivari selittää, ettei ole kirkolta enempää kuin hiukan toista kilometriä Karriin. Ajatte ohi kirkon, postin ja kauppapuodin. Sitten kääntyy tie metsään. Tulee eteen mäki ja mäen päällä pienoinen mökki. Mökistä kivenheiton matkan päässä on veräjä, ja veräjältä näkyy jo Karrin rakennuksista pari, riihi ja valkeaksi rapattu navetta. Vanhan puutarhan korkeat vaahterat ja pihlajat estävät päärakennusta kauas näkymästä. Vähitellen alkaa sen punainen seinä puiden välistä pilkottaa. Ei se ole suuri eikä kovin komea, viihtyisältä ja kodikkaalta se sentään näyttää. Akkunaruudut kimaltelevat auringon-paisteessa, pihalta kuuluu iloista puhelua. Iivari ajaa suoraan portaiden eteen.

Toiselta puolen rakennusta johtaa tie rantaan. Laajat pellot molemmin puolin tietä, punaiseksi maalattu sauna aivan lähellä rantaa.

3. ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Pirkko ja Saara olivat puutarhassa. Oli lauantaista ja auringonlaskun aika. Ruokasalista kuului avoimen ikkunan läpi hiljaista laulua. Kaisa siellä hyräili kattaessaan illallispöytää. Pirkko oli kyyristyneenä aivan puutarhan perimmäiseen nurkkaan suuren viinimarjapensaan taakse. Saara hääräili kukkapenkkien välillä pistäytyen hänkin aina silloin tällöin Pirkon piilopaikan lähettyville. Joka kerta hän heitti aina kimpun kukkia Pirkon helmaan. Pari hiljaista sanaa ja taas riensi Saara penkkiensä ääreen.

»Vähän tuhatkaunoja vielä», oli seuraava, hiljaisella äänellä lausuttu pyyntö, kun Saara seuraavan kerran läheni kantamuksineen.

Pyyntö oli pian täytetty. Näppärät kädet kiinnittivät vielä viimeiset kukat köynnökseen. Ja silmät riemua säteillen katselivat siskokset kättensä työtä.

Kaisa-sisko kurkisti juuri ikkunasta. Tyttöset vilauttivat hänelle köynnöstään, joka pian taas katosi näkyvistä. Kaksi loistavaa silmäparia jäi vain katsomaan viinimarjapensaan yli.

Kaisasta tuntuivat nuo pienet siskot sillä hetkellä taas niin sanomattoman rakkailta. Unohtui Saaran aamullinen tottelemattomuus, uimaanmeno ennen ruokasalin permannon lakaisemista, unohtui Pirkon äskeinen tuittupäinen vastaus: »Sinä olet aina niin olevinasi.» — Kaksi pientä päätä nyökytteli sieltä niin iloisesti. Heille ei voinut olla vihainen, ainakaan nyt.

Pari minuuttia senjälkeen astelivat Pirkko ja Saara kovin tärkeän näköisinä sisälle. Äiti neuloi sänkykamarissa odotellessaan omiaan illalliselle. Isä kuului jo kopistelevan eteisessä, hän palasi pelloilta. Kaisa asetteli ruokia ruokasalin pöydälle. Paavo vain oli poissa. Saara katsahti Pirkkoon ja Pirkko Saaraan. Kumpikin näytti vähän levottomalta.

Käytiin pöytään. Isä katseli selvästi tyytymättömänä Paavon tyhjää paikkaa. Saara yritti selittämään:

Mutta huomatessaan, ettei sellainen selitys näyttänyt oikein riittävän, etenkään kun läheinen osuuskauppa oli ollut suljettuna jo puolitoista tuntia, hän hämmentyi, punastui ja näytti kovin onnettomalta, katsoessaan aivan kuin rukoillen Kaisaan.

»Minä tarvitsin vain vähän kardemummaa pikkuleipiin», alkoi Kaisa puolestaan selitellä, »ja kun ei osuuskaupassa ollut, niin pyysin Paavoa menemään aina Lahtisen kauppaan asti. Siellä pitäisi oleman.»

Kun Paavo punakkana, pölyisenä ja hiukan pelokkaana astui ruokasaliin, odotti häntä pari kummallista kysymystä ja joukko ihmeellisiä silmäniskuja ja päänpudistuksia, niin että hän oli vähällä joutua aivan pyörälle päästään.

Siihen Paavo Kaisan, Pirkon ja Saaran kiihkeiden päännyökkäysten rohkaisemana vastasi myöntävästi.

»Olihan se, terveisiä lähetti ja sanoi, että hän ehkä huomenna pistäytyy kirkkokahville.»

Paavo juoksi hakemaan Villeä, jonka kanssa hänkin kiiruhti puutarhan nurkkaan. Lopuksi ilmestyi yhteen iloon Kaisakin, joka läheni hiljaisin, hiipivin askelin, saaden äkkinäisellä ilmestymisellään nurkassa olevat pelästymään. Olihan kysymyksessä suuri salaisuus.

»Kuinka te voittekaan niin rehellisellä naamalla narrata äitiä ja isää?» kysyi Saara, kun Ville oli ensin kuullut koko tarinan.

»Mutta, hyvä lapsi, olisiko meidän pitänyt sanoa, että minä olin metsässä hakkaamassa soreita koivuja huomista juhlapäivää varten ja että Kaisa oli määrännyt minut samalla marssimaan aina Koivulaan asti pyytämään Sandraa huomenna tänne vähän auttamaan. Mikä ilo olisi sitten koko meidän puuhastamme, jos kaikki edeltäpäin olisi tuttua.»

»Niin minäkin arvelen, ettei narraaminen tällaisessa tapauksessa ole syntiä», tuumi Kaisakin. »Mehän kerromme huomenna kaikki perinpohjin äidille ja isälle ja pyydämme heiltä pienen petkutuksemme anteeksi.»

»Kaasin minä viisi kaunista valkorunkoa, kannoin ne kaikki lähelle Kujalan tienmutkaa, ja sieltä aiomme nyt Villen kanssa lähteä niitä noutamaan.»

»Ei, me viemme ne ensin meidän liiteriin ja sieltä sitten illalla kiikutamme ne tänne», vastasi Ville.

»Voi, kuinka hauskaa!» riemuitsivat Saara ja Pirkko. — »Kunhan ei meidän seppeleemme vain pahasti lakastuisi huomiseen.»

»Annamme sen olla koko yön täällä ulkona nurmella. Kostutamme sitä hiukan nyt illalla, kyllä kaste lopusta huolen pitää. Saatte olla varmat, että se on aamulla melkein yhtä kaunis kuin nyt illalla.»

»Sitten, jos teillä on halua», jatkoi Kaisa, »saatte tulla minua auttamaan keittiöön tänä iltana sen jälkeen kun äiti on mennyt levolle. Saara saa vispilöidä kakkutaikinaa, Pirkko leipoa piparkakkuja, Paavo survoa kanelia ja Ville pitää huolta siitä, että uuni paistaa. Lupaan teille jotakin hyvää palkkioksi.»

Sinä iltana oli Karrin keittiössä vilkas hyöriminen. Kesäisen illan hämärä oli tunkeutunut sisällekin, mutta keittiön hellassa paloi iloinen valkea, ja sen valossa oli hauska työskennellä.

Pirkko oli kaatanut koko taikinansa pöydälle ja sen ääressä hän sitten leipoi pyöreitä ja pitkulaisia piparkakkuja. Saara oli puuhannut kakunvispauksessa niin uutterasti, että pienet kädet alkoivat jo väsyä. Silloin otti Kaisa hänen työnsä ja Saara sai opetella pellin voitelemista. Paavo oli suurella kolinalla survonut hienoksi kanelia ja neilikoita. Senjälkeen hän pyysi »miesten töitä» ja sai heti lähteä kaivolle vettä hakemaan. Ville oli juossut keittiön ja halkovajan väliä ja tuonut sisälle niin suuret kantamukset puita, tuohia ja lastuja, että Saara arveli niiden riittävän seuraavaksikin päiväksi. Mieliala oli hilpeä ja työt sujuivat mainiosti.

Paavo oli jo useamman kerran lähestynyt Pirkkoa, tai paremmin Pirkon taikinaa. Pirkko ei ollut sitä alussa huomannut, mutta vähitellen hän alkoi kiinnittää huomiota Paavon ihmeelliseen vaiteliaisuuteen ja tarkemmin katsoessaan hän näki Paavon suun hiljalleen liikkuvan.

Kului minutti tai pari. Jo läheni taas pöytää Paavo ja ojensi varovaisesti kätensä taikinaa kohti. Mutta silloin kuului läimäys ja vihastunut huuto:

Jos luulette, että Paavo tyytyväisenä otti vastaan korvapuustin, jonka hän oli hyvin ansainnut, niin ette tunne hänen kiivasta luontoaan. Hän sähätti kuin vihainen kissa ja yritti tarttua Pirkkoa palmikkoon. Mutta Pirkko oli nopeampi. Yks' kaks' hän oli toisessa päässä keittiötä. Paavo perässä. — Kaisan varotukset kaikuivat kuuroille korville.

Kolme kertaa olivat Pirkko ja Paavo kiertäneet keittiön, kun Pirkko yht'äkkiä törmäsi vasten tuolia, jolla seisoi ämpäri täynnä Paavon äsken tuomaa kylmää vettä. Kuului kova kolahdus ja heti senjälkeen kauhistuneita huutoja. Tuoli ämpärineen oli kaatunut ja kylmä vesi valeli riitatoverien paljaita jalkoja.

Noloina seisoivat Paavo ja Pirkko. Näytti aivan siltä, kuin olisi kylmä vesi selvittänyt heidän ajatuksiaan, niin että he nyt huomasivat, kuinka typerästi he olivat käyttäytyneet.

Kaiken hämmästyksen lisäksi kuului ruokasalin ja vierashuoneen välinen ovi käyvän. Nopeat askeleet lähenivät, ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi isä hämmästyneen ja melkein vihaisen näköisenä.

Saara selveni ensimäisenä hämmästyksestä. Juosten isänsä luo hän kurkotti kätensä tämän kaulaan ja sanoi:

»Rakas isä, älä ole meille vihainen, äläkä suinkaan kerro äidille!
Katsos, huomenna on äidin syntymäpäivä ja me sitä valmistamme.»

Isä näytti yhä enemmän hämmästyvän. Hän ei nähtävästi voinut käsittää, kuinka vesiämpärin kaatamisella ja hirveällä kolinalla voitiin valmistaa syntymäpäiviä.

Silloin puuttui Kaisa puheeseen. Hän kertoi, kuinka he todellakin olivat syntymäpäivävalmistuksia tekemässä, mutta kuinka kesken rauhallista yhteistoimintaa Pirkko ja Paavo olivat joutuneet tappeluun toistensa kanssa, joka tappelu oli johtanut tähän surulliseen tilanteeseen.

Pirkko oli koko ajan seisonut kuin tulisilla hiilillä valmiina purskahtamaan itkuun. Mutta katsahdettuaan nyt isään, jonka kasvoilla syvä hämmästys ja pahastuminen näytti olevan vaihtumaisillaan selvään hymyilyyn, unohtui itku, ja tyttönen punastui painaessaan päänsä alas.

Paavo hypisteli nolona takkinsa lievettä tietämättä oikein mihin olisi katsonut.

»Minusta näyttää melkein», alkoi isä, »kuin olisivat Paavo ja Pirkko itsekin selvillä siitä, miten typerästi he ovat menetelleet saadessaan aikaan tällaisen metelin hiljaisena sydänyönä. En olisi tosiaankaan uskonut, että iso Paavo-poika on vielä niin ahne makeisille, ett'ei raaka piparkakkutaikinakaan saa olla rauhassa hänen hyppysiltään. Ja jos sinun mielesi todellakin niin kovin teki maistiaisia, niin olisithan voinut pyytää Pirkolta tai Kaisalta. Luulen, että he olisivat antaneet. Eikö niin?»

»Melkein yhtä uskomattomalta tuntuu Pirkon menettely», jatkoi isä. »Korvapuustin asemasta sinun olisi pitänyt vain yksinkertaisesti varottaa Paavoa uudistamasta yritystään. — Mutta nyt ei enempää tästä asiasta. Paavo ja Pirkko pyytävät kumpikin anteeksi toisiltaan. Kaisa näyttää olevan aikeissa pyyhkiä permantoa. Minä sanon teille hyvää yötä ja menen kertomaan äidille — —»

»— — menen kertomaan äidille, että suuri hiiri oli juossut sisälle lastenkamariin avoimesta ovesta herättäen lapset ja saaden aikaan ennenkuulumattoman ajojahdin, joka päättyi vesiämpärin kaatamiseen keittiössä.»

Viimeiset sanat hukkuivat valtaviin naurunpuuskiin. Isä painui hiljaa oven kiinni huomauttaen mennessään:

»Mutta nyt on hiiri tapettu ja pienintäkään melua ei saa kuulua sänkykamariin.»

Kun kaikki paistokset olivat paistetut, otti Kaisa kaapista viisi kuppiparia, jotka hän asetti keittiön pöydälle. Suuri hunajapurkki asetettiin keskelle, ja yleisen ilon vallitessa juotiin teetä ja maisteltiin lämpimäisiä.

Kesäyön hiljainen hämärä vallitsi ulkona. Hiljainen tuuli värisytti haavan lehtiä, mutta muuten oli hiljaista, aivan hiljaista. Ei kuulunut edes laineiden lipatusta rannasta. Järvikin näytti nukkuvan. Koko Karri nukkui. Puut ja pensaat puutarhassa nukkuivat, linnut nukkuivat. Ei pienintäkään liikettä missään.

Mutta mikä liikkuu tuolla! Kaksi olentoa lähenee Karria hiljaisin askelin. Lienevätkö peikkoja vai kummituksia? Vai ovatko aaveita, jotka ennustavat jotakin?

Eivät ole kummituksia, eivät aaveita. Ovat vain kaksi poikaa, jotka kantavat koivuja.

Aurinko ei ollut vielä ennättänyt korkealle, kun jo Kaisa hiljaisin askelin kulki vuoteelta vuoteelle herätellen nukkuvia. Pirkko ja Saara olivat jo ensimäisestä nykäisystä hereillä, alussa tosin hyvin kummastuneen ja unisen näköisinä, mutta Paavon uni oli raskaampaa. Ensimäisten herättelyjen tuloksena oli epäselvää mutinaa ja kääntyminen toiselle kyljelle. Mutta vihdoin tunkeutuivat unimaailmaan sanat: »Nouse pian laulamaan äidille», ja ne sanat karistivat unen.

Keittiössä kiehui kahvi; sen tuoksu tunkeutui nenään. Leena oli ruokasalissa kattamassa kahvipöytää. Kaisa meni myös sinne jättäen lapset pukeutumaan.

Kun jokainen oli saanut ylleen, kokoonnuttiin yhteiseen neuvotteluun. Paavon tehtäväksi tuli lähteä herättelemään Villeä ja tämän pientä siskoa, Kerttua, joka oli pyytänyt ja saanut luvan olla mukana laulamassa. Pirkko ja Saara läksivät puutarhaan katsomaan seppelettään ja hakemaan kukkia. Kaisa alotti syntymäpäiväpöydän koristamisen.

Keskelle pöytää oli varattu paikka suurelle kukkivalle ruusulle, mutta sitä ei voitu asettaa paikoilleen ennenkuin pöytä oli kannettu sänkykamarin oven eteen. Ruusun ympärillä oli lasten pienten lahjain paikka. Siinä oli tarjotinliina Kaisalta, leipälauta Paavolta, patalappu Pirkolta ja piirustus Saaralta. Aivan etualalle muodosti Kaisa vasta auenneista orjanruusun kukista luvun 39, äidin vuosien määrän. Saaran ja Pirkon seppele asetettiin kiertämään pöytää, kimppu kukkia pantiin joka nurkalle — ja kokonaisvaikutus oli erittäin miellyttävä.

Juuri kun lapset olivat aikeissa lähteä kantamaan pöytää, ilmestyi huoneeseen isä, kädessään salaperäisen näköinen paketti, jonka hän pyysi saada panna toisten lahjain joukkoon. Samalla hän kysyi, otetaanko hänet myös laulukuoroon.

Molempiin pyyntöihin suostuttiin mielihyvällä, ja kun Leena samassa ilmoitti nostaneensa jo kahvipannun pois tulelta, päätettiin vitkastelematta marssia sänkykamarin oven taakse.

Paavo ja Ville kantoivat pöytää, Kaisa kulki jäljessä kantaen ruusua ja varottaen poikia liiaksi kolistelemasta. Isä talutti Kerttua ja heidän jäljessään hiipivät Pirkko ja Saara hiljaa supatellen keskenään. Seuran täydensi Leena, joka punakkana, suuri valkea esiliina edessä ja Kaisan asettama punainen ruusu rinnassa seisoi toisten takana.

Laulu ei ollut uusi eikä kovin komeakaan. Sitä oli Karrissa laulettu varmaan satoja kertoja. Mutta pääasia oli, että jokainen osasi sen.

Ja kukapa tietää, vaikka joskus, vuosien kuluttua, kun lapsuus ja lapsuuskodin valoisat muistot jo alkavat mielestä haihtua, tuo laulu yhäti mielessä säilyy, ja ken tietää, vaikka joskus kyynel silmään kiertyy, kun keskellä elämän suuria kokemuksia ja ristiriitoja mieleen muistuvat nuo sanat:

»Nouse aurinkoinen, nouse hiljaa vaan, heitä säde toinen äidin ikkunaan. Terveiset vie hälle meiltä kaikilta, kerro ystävälle rakkaudesta.»

Mitä ajatteli äiti herätessään noihin kirkkaihin säveliin? Kuinka rajattoman onnelliseksi hän tunsikaan itsensä. Kummallinen, ihana hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän laulun loputtua raotti ovea kiittääkseen laulajia. Näytti melkein siltä, kuin hänen silmänsä olisivat olleet kyynelistä kosteat — onnen kyynelistä.

»Äiti kulta, pane pian päällesi. Kahvipöytä on jo katettu», ilmoitti
Kaisa.

Ei kestänyt kauan, kun jo koko joukko oli keräytynyt ruokasalin pöydän ympärille.

Kakku ja piparkakut osoittautuivat erinomaisiksi. Juhlallinen mieliala vallitsi.

4. MARJAMATKA.

Oli herttainen heinäkuun aamu. Aurinko paistoi täydellä terällään, linnut visertelivät ja kukat kukkivat kedoilla.

Pojat, Paavo ja Ville, marssivat edellä. He kantoivat yhdessä suurta koria, jonka Kaisa oli täyttänyt kupeilla, voileivillä, piirakoilla ja korpuilla. Kahvipannu, vasta kirkkaaksi kiillotettu, oli Kaisan kannettavana. Hän ei ollut uskonut sitä poikain huostaan, vaikka nämä sitä pyytelivätkin. Pirkolla ja Saaralla oli kori kummallakin mustikoita varten. Korissa heillä oli suuri joukko vanhoja kenkiä siltä varalta, että metsässä liikaa pisteleisi.

Marjamiehet kulkivat ensin pellon reunaa, saapuivat sitten kapeahkolle metsätielle, joka vei takamaalle, sinne, missä tiedettiin mustikoita runsaasti olevan.

Koko seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Saara tosin alussa pelkäsi muurahaisten tarttuvan hänen paljaisiin jalkoihinsa, mutta pian hän huomasi pelkonsa turhaksi. Astuttiin niin nopeasti, etteivät muurahaiset ennättäneet muuta kuin ihmettelemään maan outoa töminää.

Kaisa ehdotti laulua. Siihen kaikki suostuivat. Kun yksi laulu oli loppunut, ulotettiin toinen, ja niin laulettiin melkein koko lauluvarasto loppuun.

Takamaan aita oli jo edessä. Kyllä helposti huomasi, ettei tämä joukko ensimäistä kertaa aidan yli kiivennyt. Sukkelasti se kävi.

Nyt oltiin synkässä metsässä, missä korkeat männyt näyttivät aivan taivasta tavottelevan. Täytyi jo turvautua kenkiin. Ja sitten lähdettiin kulkemaan itään päin, millä suunnalla tiedettiin kauniin metsäjärven olevan. Sen rannoilla oltiin ennenkin oleiltu marjamatkoilla, jolloin Kaisakin oli pari kertaa ollut mukana. Pojat olivat myös joskus käyneet näillä mailla ja ristineet järven »Itämereksi», mutta Pirkko ja Saara olivat ensikertalaisia.

Mustikoita, näkyi olevan runsaasti. Poimittiin ohi kulkiessa, mutta suuhun, astioita ei vielä jouduttu ajattelemaan.

Jo näkyi puiden lomitse kappale »Itämerta». Pojat päästivät julman intiaanihuudon ja läksivät juoksemaan. Ja kun Kaisa, Pirkko ja Saara hetkistä myöhemmin saapuivat rannalle, olivat pojat jo pulikoimassa »Itämeren» viileissä aalloissa. Tytöt noudattivat esimerkkiä ja kohta kuului sellainen molskina, huuto ja nauru, että varmasti kaikki tontut, keijukaiset ja näkit kauheasti pelästyneinä luulivat maailman lopun olevan tulossa.

Järveltä noustua puettiin nopeasti päälle ja ryhdyttiin syömähommiin. Lapset olivat kotoa lähtiessään syöneet oikein vankan aterian, mutta silti alkoi jo »nälkä kalvaa sydänalaa», niin että voileivät oli pian otettava esille. Ja Pirkkokin, joka ei suinkaan tavallisissa oloissa ollut suolakalan erikoinen ystävä, pyysi voileipää, missä oli särkeä päällä. Kannussa oli maitoa. Suurin osa tasattiin. Kahvimaidoksi piti sentään jättää vähäisen. Jotta se pysyisi kylmempänä eikä pääsisi happanemaan, asetti Kaisa kannun järveen kahden kiven väliin, pannen vielä pari pienempää kiveä tueksi.

Tällä aamiaisaterialla ei syöty muuta kuin voileipiä. Kaikki muut herkut päätettiin tasata vasta päivällisellä. Kahvinkeitto jätettiin myös siksi.

Syötyä asetettiin kaikki ruokaneuvot takaisin koriin ja kori kätkettiin pensaikkoon, niin että vierasten olisi ollut mahdotonta sitä löytää.

Hetkistä myöhemmin oltiin jo täydessä työssä. Ensin kuului iloista puheensorinaa, sillä lapset poimivat lähekkäin, mutta vähitellen alkoi jokainen etsiä omia marikkoja ja pyrkiä omalle suunnalleen. Puhe lakkasi itsestään. Kaisa poimiessaan hyräili »Lampaan polskaa». Toiset olivat vaiti, mahdollisesti senkin vuoksi, että suuri osa marjoista joutui suuhun. Silloin tällöin kuului reipasta huhuilemista, jos joku oli joutunut pois näkyvistä.

Saara oli löytänyt erittäin hyvän marikon. Hän oli polvillaan kauan aikaa samalla paikalla poimien niin ahkerasti, ettei muistanut edes syödä. Pieni koppa, jommoinen jokaisella oli ja joka täyteen tultuaan aina tyhjennettiin Kaisan suureen koriin, oli pian täynnä. Riemastuneena hän läksi sinne päin, missä näki Pirkon sinisen hameen loistavan oksien välistä.

Mutta Pirkon koppa oli vasta puolillaan. Hän oli muistanut syödäkin ja mahdollisesti hän ei ollut osunut yhtä hyvään marjapaikkaankaan kuin Saara. Senvuoksi oli hänen vastauksensa vähän nenäkäs:

»Mikäs ihme tuo on! Olisi minullakin jo kaksi tuollaista koppaa, jos en olisi syönyt. Olen varmasti syönyt toista litraa. Ei sinun tarvitse ollenkaan ylpeillä siitä, että olisit muka nopeampi poimija kuin minä.»

»No, mitäs tyttäret kinastelivat?» kysyi Kaisa, sillä hän oli kuullut jotakin.

Mutta Saara muisti äidin usein sanoneen, että kanteleminen oli rumaa, ja hän päätti olla vaiti ja antaa sydämessään anteeksi Pirkolle.

Hetkistä myöhemmin hän taas läheni Pirkkoa ollenkaan muistamatta äskeistä pientä riitaa.

»Sanon sinulle suoraan, että on paras, kun etsit itsellesi oman marjapaikan etkä tuppaudu siihen, minkä minä vastikään olen löytänyt.»

»Totta kai minä saan tässä poimia, ei tämä ole lähelläkään sinun varsiasi», alkoi Saara pitää puoliaan.

Ei auttanut muu, kuin antaa Saaran olla rauhassa, sillä Pirkko kyllä sydämessään tunsi, ettei toinen ollut tuppautunut hänen alueelleen.

Mutta häntä harmitti, harmitti niin tavattomasti. Hän kuuli, kuinka marjat rapisivat Saaran koriin. Hänestä tuntui, kuin hänen kätensä olisivat äkkiä tulleet niin kankeiksi, mustikat menivät rikki, kun hän yritti ottaa useampia kerrallaan. Saaran levollinen poimiminen häntä suorastaan vimmastutti. Ja kuinka olikaan, eivätkö varret Saaran luona olleet aivan mustina mustikoista, kun hänen ympärillään oli vain joku marja siellä täällä.

— Kade ei saa kaloja — välähti yhtäkkiä hänen mieleensä. Oliko hän kateellinen, siksikö hän ei saanut marjoja niinkuin Saara?

Hän nousi ylös, siirtyi vähän kauemmas. Minne ihmeeseen olivat mustikat joutuneet. Pari marjaa varressa, ei niitä viitsinyt edes poimia, senvertaisia.

»Menenpä tuonne kallion luo, siellä on varmaan enemmän», ajatteli hän itsekseen ja läksi astelemaan sinne päin. — Kummallista, kuinka mielessä aina oli tuo sananlasku: Kade ei saa kaloja. Eihän hän mielestään ollut kateellinen, eikä nyt ollut puhetta kaloista vaan marjoista, mutta sittenkin. Siitä ajatuksesta hän ei voinut päästä.

Pirkko rukka. Hän oli tosiaankin kateellinen ja senvuoksi hän katseli asioita toisin silmin kuin alussa. Kyllä marjoja oli hänen ympärillään yhtä runsaasti nytkin, mutta hän ei niitä nähnyt. Jos hän olisi pysähtynyt yhteen paikkaan ja alkanut siinä ahkerasti ja rauhallisesti poimia, olisi hän ajatellut samoin kuin alussakin: »Kuinka paljon marjoja!» Mutta nyt hän kulki levotonna paikasta toiseen, nyppi marjan sieltä, toisen täältä ja joutui yhä kauemmas metsään.

Mitä tekivät pojat tällä välin? He poimivat mustikoita. Mutta ei sillä hyvä. Heillä oli seikkailunsa, heilläkin.

Paavo oli juuri poimimassa erään korkean männyn juurella, kun hän ylös katsahtaessaan näki männyssä omituisen, risuista tehdyn linnunpesän.

Yhdessä tarkastettiin pesää joka puolelta, mutta se oli niin korkealla, ettei siitä näkynyt muuta kuin pohja ja vähän laitoja.

»Mitähän siellä on sisällä?» tuumi Paavo. »Onkohan siellä jo poikasia ja osaavatkohan ne lentää?»

»Koetetaanpa!» innostui Ville. Hän otti maasta oksankappaleen ja heitti sen pesää kohti. Se sattui pohjaan, risut vähän rasahtelivat. Ei pienintäkään ääntä kuulunut pesästä. Sitten yritti Paavo — yhtä huonolla menestyksellä.

»Mutta meidän täytyy saada tietää, mitä siellä on», sanoi Paavo.
»Autahan minua vähän alkuun, niin lähden kiipeämään.»

Ville kyyristyi vähän. Paavo kapusi hänen olkapäälleen. Jo ulottui käsi oksantynkään. Ja vikkelästi kuin orava hän kiipesi yhä ylemmäksi.

Alhaalla ei ollut mitään, mihin tarttua, ja runko oli kovin paksu, mutta vieressä kasvoi toinen mänty niin lähellä, että molempien puiden oksat olivat aivan toisissaan kiinni, ja siihen mäntyyn hän kyllä pääsi. Vaikeinta oli siirtyä toisesta puusta toiseen, oksat painuivat kovasti ja hän pelkäsi niiden taittuvan. Mutta onnistui sekin. Ja kun Paavo riemuissaan nosti linnunpoikasta pesästä, huomasi hän ihmeekseen Villen olevan aivan jalkainsa alla. Ville kurkotti kättään ja sai silittää linnun sinervää, pehmeää untuvapukua. Pesässä oli neljä poikasta ja jokainen sai tehdä saman pienen matkan. Pelkäsivät, raukat, kovasti, tuntuivat aivan vapisevan.

»Huu-uuu!» Kaisa siellä huuteli. Pojat näkivät puusta, kuinka Kaisa seisoi korkealla kivellä kori käsivarrella ja katseli hyvin kummastuneena ympärilleen. Saara poimi vähän matkan päässä Kaisasta.

»Huudetaanpa yhdessä», sanoi Paavo, »huudetaan kaikin voimin». Ja pian kajahti ilmoille sellainen huuto, että Kaisa oli vähällä pudota istualleen, etenkin kun hän ei voinut ymmärtää alussa, mistä huuto tuli. Pian hän kuitenkin keksi puussa olijat ja nauraen hän lähestyi poikia.

»Mutta millä tavalla te olette sinne puuhun päässeet? En minä sinne pääsisi, vaikka kuinka yrittäisin.»

»Mehän olemme mestareita hyppäämään korkeutta. Kyllähän tällaisen pienen matkan helposti hyppää», vastasi Ville.

»Onpa niinkin. Ja niin somia ja pehmoisia. Katsoppas.» Ja Paavo näytti pieniä pesän asukkaita Kaisallekin.

»Mutta silloinhan on vaarallista olla puussa. Sanotaanhan, että haukka on repinyt silmät päästä sellaisilta, jotka ovat hätyyttäneet sen pesää ja poikasia. Voi, tulkaa pois, pojat! Olisi kauheaa, jos haukka tulisi. Tulkaa pian alas!»

»Tokkopa se nyt sentään niin kauheaa olisi», sanoi Ville. — »Kuuleppas Paavo, me taitaisimme saada muutaman markan tapporahaa noista poikasista.»

»No, sisko kulta. Tulemmehan me, kunhan ehdimme», sanoi Paavo, alkaessaan laskeutua alaspäin. Ja muutaman sekunnin kuluttua hyppäsivät pojat maahan.

Ville päätti pysyä pesän lähettyvillä siksi, kunnes haukka palaisi pesään, nähdäkseen, huomaisiko se, että pesään oli koskettu, ja näyttikö se yhtään levottomalta. Mutta kun haukka viipyi, unohti Ville pian koko asian.

Poimittiin taas rauhassa vähän aikaa. Hetkisen kuluttua Kaisa muisti, ettei hän ollut nähnyt Pirkkoa pitkään aikaan. Hän katseli ympärilleen ja huusi Saaralle, joka oli kauempana:

»En näe. Siitä on jo pitkä aika, kun hän läksi kulkemaan tuonne kalliolle päin, ja senjälkeen en ole häntä nähnyt.»

»Kunpa tyttö vaan ei olisi eksynyt», mietti Kaisa. Sitten hän huusi pojille:

»Kuulkaa! Pirkko on kadonnut näkyvistä. Minun täytyy huutaa häntä.
Olkaa kaikki aivan hiljaa.»

Ei vastausta. Männyt hiljaa kohisivat ja joku pikkulintu sirkutti kirkkaalla äänellä, muuten oli aivan hiljaista.

Voimakas huuto kajahti, sitten kaikki kuuntelivat. Ei nytkään mitään vastausta.

»Ehkä hän kuuli meidän huutomme, mutta on siksi kaukana, ettei hänen vastauksensa kuulu tänne asti», sanoi Ville. »Siinä tapauksessa hän tietysti lähtee kulkemaan ääntä kohti.»

Mutta Saara oli kovin onneton. Hän oli tullut Kaisan luo ja heittäytyi hänen syliinsä.

»Voi, Kaisa! Minä menin liian lähelle hänen marjapaikkaansa. Hän käski pois, enkä minä totellut. Silloin hän suuttui ja läksi kulkemaan kauemmas. Jos hän nyt eksyy ja kuolee metsään, niin se on minun syyni.» Ja Saara purskahti katkeraan itkuun.

Kaisa oli myös kovin levoton, mutta hän tunsi, että hänen täytyi Saaran tähden pysyä rauhallisena. Hän silitti hiljaa Saaran hiuksia ja sanoi:

»Älä nyt ole niin pahoillasi, pikku sisko. Kyllä Pirkko varmasti löytyy. Meidän täytyy lähteä häntä etsimään.»

Paavo oli vaiti. Hänkin tunsi kalvavaa levottomuutta. Hän muisti isän kertoneen, että tänne takamaille oli kerran eräs tyttö eksynyt, ja kun hänet kolmen päivän kuluttua löydettiin, oli hän pelosta kadottanut järkensä. Tätä hän ei kuitenkaan toisille kertonut, hän huomasi, että näiden pelko oli ilmankin suuri.

Ainoa, joka edes jossakin määrin pysyi maltillisena, oli Ville. Hänen äänensä oli varma ja katseensa rauhallinen, kun hän puhui toisille:

»En usko, että Pirkko on näin lyhyessä ajassa voinut eksyä niin syvälle metsään, ettemme häntä löytäisi. Lähdemme nyt kulkemaan siihen suuntaan, minne Saara näki hänen katoavan. Paavolla on kompassi, joten meidän ei tarvitse pelätä eksyvämme, vaikka aurinkokin peittyisi pilveen. Meidän on vain kaikkien neljän pysyttävä lähekkäin, niin että aina näemme toisemme.»

— Tällä hetkellä istui Pirkko erään kallion juurella mättäällä ja itki katkerasti. Hän oli kulkenut pitkän matkaa etsien hyviä marjapaikkoja, ennenkuin huomasi joutuneensa toisista erilleen. Hän alkoi huhuilla, ensin hiljaisemmin, sitten niin kovasti, että jonkun ajan kuluttua huomasi äänensä sortuvan, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Silloin hän pelästyi ja läksi juoksemaan siihen suuntaan, mistä muisti tulleensa. Pian hän hengästyi ja hänen täytyi pysähtyä lepäämään. Silloin tuli hänen mieleensä äidin neuvo, että eksyneen ei pitäisi koskaan juosta, vaan pysytellä samalla paikalla tarkasti kuunnellen ja odottaen. Hän ponnisti vielä viimeiset voimansa ja huusi niin paljon kuin jaksoi. Kaiku vastasi, muuta ei kuulunut. Silloinhan, väsyneenä juoksusta ja huutamisesta ja sitäpaitsi pelosta ja kauhusta aivan lamaantuneena, vaipui istumaan mättäälle ja purskahti katkeraan itkuun.

»Olen ollut niin paha, niin itsekäs ja ilkeä, siksi Jumala minua näin rankaisee. Täytyykö minun kuolla tänne metsään, enkö koskaan enää näe omaisiani? Voi, jospa Jumala auttaisi tämän ainoan kerran!»

Ja hän rupesi rukoilemaan. Hän rukoili hartaammin ja palavammin kuin koskaan ennen. Se rauhoitti vähän. Hänen itkunsa taukosi vähitellen ja hän vaipui väsyneenä jonkunmoiseen horrostilaan.

Yht'äkkiä hän säpsähti. Hiljainen, kaukainen huuto oli kuulunut hänen korviinsa. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Taasen huuto, tällä kertaa kuuluvampi. Hän yritti vastata, mutta ei saanut ääntä.

»Hyvä Jumala, neuvo heitä tulemaan tänne», rukoili hän, »minä en jaksa heitä kutsua».

Huudot kuuluivat yhä selvemmin, ja vihdoin hän näki kaukana Kaisan ja Saaran, jotka näkyivät kulkevan käsikkäin. Ponnistaen voimiaan hän nousi seisomaan ja kohotti kätensä ylös.

»Pirkko!» huusi hän riemastuneena. »Tuolla on Pirkko!» Voi sitä riemua, mikä siitä syntyi. Kauneimmatkin sanat ovat liian köyhiä sitä kuvaamaan.

»Parasta on, että alamme pikamarssissa kulkea kohti »Itämerta», sanoi Kaisa, kun riemu oli vähän hiljennyt. »Minun on ainakin nälkä, ja oikein kova nälkä onkin.»

»Varmasti jaksan. Äsken olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin kättäni liikuttaa, nyt luulisin jaksavani melkein mitä vaan.»

»Ja jos et jaksa kävellä, niin kyllä me, Paavo ja minä, kannamme sinua »kuningastuolissa», sanoi Ville.

Mutta Pirkko käveli reippaasti koko matkan ja pian oltiin »Itämeren» rannalla.

»Nyt ei auta muu kuin voileipä jokaiselle», sanoi Paavo. »Emme mitenkään jaksa odottaa siksi kunnes kahvi on kiehunut.»

»Mielelläni annan teille yhden voileivän», vastasi Kaisa. »Mutta enempää ette saa nyt pyytää. Sitten kun kahvi on valmista, asetamme kaikki ruuat sievästi tähän nurmelle, ja sitten saatte syödä niin paljon kuin jaksatte.»

»Jos se on määränä, niin lupaan, että saatte nähdä ihmeitä», tuumi Ville. »Kyllä minä ainakin syön niinkuin hevonen ja samaa uskallan vakuuttaa Paavonkin puolesta.»

Lähellä rantaa oli pieni kiviröykkiö, jonka mustuneet kivet todistivat, että sitä ennenkin oli käytetty kahvinkeittoon. Paavo oli koonnut kuivia risuja ja oksia, joita hän asetteli »nuotioon», millä juhlallisella nimellä lapset kutsuivat yksinkertaista tulisijaansa. Kaisa toi juuri pannullaan vettä ja puheli tullessaan:

»On sentään hyvä, ettei tämä meidän »Itämeremme» ole joka suhteessa suuren kaimansa kaltainen. Mistä nytkään olisimme vettä ottaneet, jos tämä olisi suolaista. Minä en ainakaan usko lähdettä olevan näillä mailla.»

Paavo oli saanut puut mieleiseensä asentoon ja pistänyt tuohen käppyrän niiden väliin.

»Tulitikkuja», sanoi Kaisa. »Pelkäänpä pahoin, ettei minulla niitä ole.»

Varmuuden vuoksi hän kuitenkin meni korin luo ja tutki sen tarkasti. Toiset seisoivat ympärillä hyvin odottavan näköisinä, mutta tikkuja ei löytynyt.

»Niin, ihme se tosiaankin olisi, jos tästä korista tulitikkulaatikko löytyisi», tuumi Kaisa hyväntuulisena vastoinkäymisestä huolimatta. »En minä ainakaan sinne semmoista pannut ja tuskinpa kukaan muukaan.»

»Kuinkahan olisi, jos me yrittäisimme saada tulta hieromalla kahta puuta vastakkain», sanoi Paavo. »Historiassa kerrotaan, että, ihmiset ennen vanhaan aina tekivät niin, kun tarvitsivat tulta.»

Ville ja Paavo ryhtyivät toimeen. He kävivät istumaan vastakkain erään kaatuneen puun rungolle, ottivat paksun seipään käteensä ja alkoivat vetää sitä edestakaisin välissään olevaa runkoa pitkin.

»Nyt Kaisa, ota sinä paperipala käteesi ja ole valmiina, kun puut alkavat syttyä», sanoi Paavo.

Pojat hankasivat kaikin voimin. Hiki valui virtanaan pitkin otsaa ja poskia, mutta puut eivät vielä osoittaneet palamisen merkkejä.

»Luulen melkein, että Ville ja Paavo syttyvät itse palamaan, jos tuota menoa jatkuu», sanoi Kaisa. »Lakatkaa hankaamasta, minä olen keksinyt toisen keinon».

»Kyllä tästäkin vielä olisi hyvä tullut», sanoi Paavo näyttäen puita, jotka tosiaankin olivat jo vähän mustuneet. »Mutta jos sinä tiedät toisen keinon, niin voimmehan jättää tämän. Onhan nyt vähän liian hiostava ilma.»

»Luulen», sanoi Kaisa, »ettei tästä ole Suuntalan torppaan enempää kuin puoli kilometriä. Kävin siellä toissakesänä äidin kanssa ja muistelen siitä, että sen pitäisi olla aivan tuon niemen takana. Jos se siellä on, niin lupaan tuoda teille tikkuja kymmenessä minuutissa.»

»Uikaa vaan!» sanoi Kaisa. »Mutta pyydän teitä olemaan varovaisia, niin ettette mene liian syvälle ettekä muutenkaan vedessä liikaa urheile. Tämän päivän osalle jo seikkailut riittävät.»

Kun Kaisa neljännestunnin kuluttua palasi, olivat lapset jo pukeneet ylleen ja istuivat nurmella häntä odotellen.

»Sainpa niinkin, ja sitäpaitsi on minulla teille pieni tarina kerrottavana. Mutta odottakaa siksi, kunnes saamme tulen syttymään. Odottaessamme kahvin kiehumista kerron teille.»

Pian oli tuli syttynyt ja liekit nuolivat kirkkaan kahvipannun kylkiä noeten ne pian aivan mustiksi.

»Tuota minä jo ajattelinkin, kun näin sinun kiillottavan pannuasi», sanoi Paavo. »Turha oli ainakin se työ, vaikka näyttihän pannu koko komealta kulkiessamme kylän läpi. — Mutta kerrohan nyt!»

»No niin», alkoi Kaisa. »Olin päässyt tuonne niemen nenään, kun näin Suuntalan lahden toisella puolella. Kiersin lahden ja tulin pihaan. Pihalla kasvoi pari komeata auringonkukkaa ja kaksi kanaa kävellä tepasteli portaiden edessä. Tuvan ovi oli auki. Astuin sisään. Torpan omistaa Iita, se pesijäeukko, joka meilläkin vielä pari vuotta sitten kävi pyykillä. Hän istui ikkunan ääressä ja kehräsi. Tupa oli tavattoman likaisen ja pimeän näköinen. Yhdessä nurkassa oli vuode, jolla näkyi joku kuihtunut olento lepäävän. Silloin vasta muistin, että se oli Iitan tyttö, Hanna, joka oli ollut sairaana sydäntaudissa aina siitä asti, kun hänen isänsä toissa talvena hukkui. Tänne Suuntalan torppaanhan äitikin aina on jotakin hyvää ihmisten mukana lähettänyt, kun hänen on käynyt sääliksi ihmisparkojen kova kohtalo.

Ette usko, kuinka eukko ihastui nähdessään minut: »Hyvänen aika! Karrin Kaisa-neiti! Voi, hyväinen aika, miten hauskaa!» Hän pyysi istumaan ja olisi tahtonut keittää kahvia, mutta minä kerroin teidän odottavan täällä ja lupasin tulla Pirkon ja Saaran kanssa uudelleen lähipäivinä. Oikein minua hävetti, kun ei ollut mitään viemisiä mukanani, mutta huomenna tulemme uudelleen ja silloin viemme heille paljon hyvää. Sitäpaitsi ajattelin, että voisimme panna toimeen suursiivouksen tuvassa. Iita-muori ei varmasti siitä pahastuisi. Hän on ennen aina pitänyt huoneensa ja vaatteensa kovin siistinä, mutta nyt sanoi, ettei luuvaloisilta jäseniltään enää paljoakaan saa aikaan. Saatteli minua keppiinsä nojaten pitkän matkaa ja pyyteli moneen kertaan anteeksi, että tuvassa oli niin likaista. — Mitä arvelette, Pirkko ja Saara, menemmekö huomenna?»

»Kyllähän mekin mielellämme tulisimme», sanoi Ville, »mutta taitaisi mummo paha kovasti pelästyä niin suurta joukkoa. Taitaa senvuoksi olla parasta, että tytöt menevät kolmisin.»

»Ei se toistaiseksi ole muuta kuin vettä», huomautti Kaisa rientäessään apuun.

Kaisa pani kahvijauhoja pannuun, Saara kattoi »pöydän», toisin sanoen nurmikon, ja Pirkko läksi hakemaan maitokannua järvestä. Tultuaan lähemmäksi hän huomasi, että kannu oli vähän kallistunut, niin että aallot löivät sen toisen reunan yli. Kansi oli tosin päällä, mutta mahtoiko se olla niin tiukka, ettei reunoista vesi päässyt kannuun? Pahaa aavistaen hän nosti kannun ylös. Se tuntui arveluttavan painavalta. Hän kohotti kantta, joka helposti nousi. »Maitoa» oli suunnilleen kaksi kertaa se määrä, mikä aamulla jäi kannuun, ja se näytti ihmeen ohuelta ja siniseltä.

»Ette arvaa, mikä vahinko on taas käynyt!» hän huusi. »Saamme kahvin kanssa vesimaitoa.»

Pirkko kertoi sitten, miten vesi oli joutanut kannuun, mutta lopetti kertomuksensa lohduttaen:

»Eihän se nyt niin kauheaa ole, jos saamme kahviimme vetistä maitoa, juovathan monet kahvinsa mustana.»

Sitten ryhdyttiin syömään, ja kyllä ruoka maistui. Kori tyhjeni ihmeteltävän nopeasti. Pari korppua vain jäi jälelle ja ne syötiin kotimatkalla. Kahvi maistui myös mainiolta.

Syötyä pesivät lapset astiat ja asettivat ne koriin. Sitten mentiin vielä hetkiseksi metsänreunaan, jossa poimittiin pari pientä koppaa täyteen mustikoita.

»Eihän näitä marjoja niin kovin paljon ole, mutta luulisin näistä sentään tulevan yhteensä vähän toistakymmentä litraa», arveli Kaisa kotimatkalla.

»Kyllä niitä tarpeeksi paljon on. Ja sen minä vaan sanon, että tämä marjamatka oli hyvin hauska!»

5. SUUNTALAN TORPPA.

Seuraavana päivänä oli myös kaunis ilma. Saara heräsi jo kello 1/2 6 ja hänestä tuntui, että jokin työ odotti häntä. Hän hieroi silmiään ja tarkasteli tapetin vaaleanpunaisia kukkia, joita auringonsäteet kirkkaasti valaisivat. — Niin, eilenhän he olivat takamaalla marjastamassa. Hymy hiipi hänen huulilleen. Sitten muistui mieleen Pirkon eksyminen ja vieläkin kouristi sydäntä niin kummallisesti. Samassa pisti tunkeileva auringonsäde häntä suoraan silmiin. Hän nousi istumaan ja näki Kaisan nukkuvan rauhallisesti toinen käsi pään alla.

»Ai, meidänhän piti tänään mennä Suuntalaan», välähti äkkiä hänen mieleensä.

»Kaisa kulta! Kello on jo pian kuusi. Mehän menemme tänään Suuntalaan, eikö jo olisi aika nousta ylös?»

»Mutta sinähän vasta aikainen olet tänä aamuna. Ja minä kun juuri näin unta, että lakasin ison tuvan lattiaa.»

»Se merkitsee sitä, että tänään lakasen Suuntalan tuvan lattiaa, eikä mitään muuta», sanoi Kaisa nousten ja ryhtyen pukemaan päälleen. »Mutta käypäs nyt nykäisemässä Pirkkokin hereille», lisäsi hän sitten. »Hän myös varmasti ryhtyy mielellään varustautumaan matkaa varten.»

Silloin sanoi Pirkko: »Äiti taitaa vielä nukkua, kuinka tiedämme mitä hyvää saamme ottaa koreihimme?»

»Puhuin eilen äidin kanssa», sanoi Kaisa, »joten tiedän, mitä ainakin aluksi saamme ottaa».

»Voita ja maitoa he eivät tarvitse», sanoi Kaisa, »sillä Iitalla on lehmä, tosin kovin laiha ja huonolypsyinen, mutta sentään — kertoi Iita — se lypsää sen verran, että hän joka viikko voi kirnuta kimpaleen voita. Leipää oli pieni kannikka pöydällä ja se näytti kovin kuivalta. Ja kukapa heillä leipoisikaan, kun Iitakin on tullut niin jäykäksi jäseniltään. Äiti sanoi, että veisimme nyt aluksi pari rieskaleipää ja vain puolen hapanta, etteivät leivät turhaa kuivu. Saamme sitten jonkun ajan kuluttua viedä uudelleen leipää. Sitten otamme vähän palvattua lihaa ja puurojauhoja. Äiti sanoi myös, että veisimme vähän puolukoita, joista keittäisimme siellä lientä. Sellainen liemi olisi Hannalle paljon terveellisempää kuin järvivesi, jota hän tähän asti on saanut juoda.»

»Onpa hauska katsella, kun tyttöseni ovat toimessa näin varhain aamulla. Mitä olette saaneet koriinne?»

Kaisa näytti puoleksi täytettyä koria ja kysyi sitten: »Saammeko ottaa tämän pienen lasipurkin? Panisin siihen hillottuja puolukoita, joista keittäisimme lientä.»

»Se purkki on niin turhan pieni», sanoi äiti. »Ottakaa ennen tämä vähän isompi. Eihän teidän tarvitse kaikkia tänään keittää. — Luulen, ettette muuta viemistä täältä aitasta löydäkään. Mutta tulkaa kanssani keittiöön. Siellä minä olen ottanut esille yhtä ja toista, jonka saatte koriinne.»

Joukolla lähdettiin sitten keittiöön. Pöydällä oli joukko pieniä paperipusseja. Kaikkien sisältö tarkastettiin. Yhdessä oli paahdettuja kahvipapuja, toisessa vähän sokeria, kolmannessa piparkakkuja. Yksi vähän suurempi pussi oli täynnä maukkaita korppuja, joita äiti edellisenä päivänä oli leiponut kotivehnästä. Sitäpaitsi oli pöydällä kermapullo.

»Luulen, että sentään otatte senkin», vastasi äiti. »En usko, että Iita on pitkään aikaan saanut kahviinsa kermaa; hyvä kun aina saavat voita leivälleen, sillä lehmä lypsää huonosti. — Sitten olen ajatellut, että ottaisitte myös pari lakanaa, jotka saisitte levittää sairaan vuoteeseen. Kun kerran menette tekemään suursiivousta, on välttämätöntä, että sairaan vuodekin tulee puhdistetuksi. Huonoja ja kuluneita nämä lakanat ovat, mutta puhtaushan on pääasia.»

»Kaikkea äiti ennättääkin ajatella!» huudahti Pirkko. »Ei koko maailmassa ole sellaista äitiä kuin meillä!»

»Tulkaa nyt syömään», kehotti äiti. »Sitten saatte pian lähteä. Olen pyytänyt Leenaa kattamaan teille kolmelle jo näin aikaisin, ettei teidän tarvitse aamiaista odotella.»

Kyllä juttu luisti ruokapöydässäkin. Leipä korissa hupeni ihmeteltävän nopeasti ja piimälasi toisensa jälkeen tyhjeni ja taas täytettiin.

»Vieläkö Leenalla on puuroakin; emme me mitenkään jaksa syödä enää», sanoi Pirkko, kun Leena suuri puurovati kädessä ilmestyi ovelle.

»Syökää nyt vaan», sanoi äiti. »On ikävä, jos teille Suuntalassa tulee kova nälkä, syötte silloin puolet viemisistänne.»

»En minä ainakaan siellä syö muuta kuin yhden korpun kahvin kanssa, se on varma», sanoi Saara.

»Senvuoksi onkin parasta, että nyt syötte sitä runsaammin», huomautti äiti.

Hetken päästä olivat tytöt taipaleella. He olivat niin iloisen ja onnellisen näköisiä, että kaikki vastaantulijatkin tulivat hyvälle tuulelle heidät nähdessään.

Iita oli lakaisemassa portaita. Hän nähtävästi odotteli tyttöjä ja oli siksi pukenut ylleen puhtaan pumpulisen hameensa. Hän puhkesi iloisiin huudahduksiin nähdessään tytöt:

»Tervetuloa! Voi, kuinka hauskaa! Ovatpa Saara ja Pirkko-neiti kasvaneet sitte viime näkemän. En olisi tuntenut, jos olisin tiellä tavannut. Jo minä ajattelinkin, että taitaa tulla tänään jotain hyvää, kun elohiiri on koko aamun hypännyt oikeassa silmässäni. Ja vasenta kättäni on niin syyhynyt. Taitaapa olla korissa jotain hyvää. Sanotaanhan: vasen vastaanottaa, oikea ojentaa.»

Tytöt eivät tahtoneet saada suunvuoroa, niin innostunut oli eukko juttelemaan.

He astuivat tupaan ja alkoivat purkaa koristaan tavaroita pöydälle ja
Iitan käsiin.

Olisittepa nähneet Iitan! Hänen ryppyinen otsansa näytti silenevän. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Jokaisesta lahjasta hän erikseen kiitti. Ensi kerran elämässään tytöt tunsivat antamisen iloa.

Ensimäiseksi työksi vietiin pihalle varjoisaan paikkaan penkki ja pari tuolia ja niille tehtiin väliaikainen vuode Hannalle. Toiselle puolelle pihaa kannettiin kaikki muut huonekalut ja sänkyvaatteet. Pirkko ja Saara rupesivat niitä puhdistamaan. He hakivat pari tukevaa keppiä ja hakkasivat niillä voimiensa takaa tyynyjä, patjoja ja peittoja. Sitten he pesivät pöydän ja pyyhkivät tuolit ja astiahyllyn kostealla rievulla. Tämän tehtyään he menivät katsomaan, kuinka pitkälle Kaisa oli ehtinyt puuhissaan tuvassa.

Kaisa oli ensin seipään nenään sidotulla luudalla nuohkonut seinät ja katon ja senjälkeen lakaissut lattian. Sitten oli tullut ikkunan vuoro, joka oli sekä ulkoa- että sisältäpäin joutunut niin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi, että nyt suorastaan kiilsi puhtauttaan. Kun Pirkko ja Saara tulivat tupaan, oli Kaisa jo uunin kimpussa ja pesi hellaa tulisella kiireellä.

»Joko sinä kohta käyt lattiaa luuttuamaan? Emmekö me saa auttaa sinua siinä?»

»Älkää, hyvät neidit, ruvetko minun lattiaani luuttuamaan», hätäili Iita. »Menkää tuonne nurmelle istumaan, kyllä minä sillä aikaa pesen lattian.»

»Mitäs siivoojia me sitten olisimme, jos pelkäisimme lattian luuttuamista», sanoi Kaisa. »Iita saa nähdä, että me osaamme.»

Sanko pantiin puolilleen lämmintä vettä, Saara haki kopalla rannasta hiekkaa ja Iita etsi joistakin vanhoista varastoista lattiaharjan ja suuren rievun. Sitten käytiin työhön. Saara riputteli hiekkaa lattialle, Pirkko käytteli harjaa ja Kaisa vettä ja lattiariepua, eikä kestänyt kauankaan, kun jo koko lattia oli puhdas. Yhteen kyytiin pestiin eteisen lattia ja portaat.

Samassa Iita muisti, että hänellä oli vinnillä arkussa puhtaat akkunaverhot ja pöytäliina, joita hän ei ollut käyttänyt pariin vuoteen. Hän kapusi niitä hakemaan ja sillä välin tytöt kantoivat huonekalut sisälle. Sitte Kaisa rupesi panemaan verhoja akkunoihin ja Pirkko ja Saara läksivät hakemaan päivänkakkaroita, jotka päätettiin panna porsliiniseen, korvattomaan maitokannuun.

Kun sitten Hanna, puoli tuntia tämän jälkeen, talutettiin sisälle tupaan, ei hän ollut uskoa silmiään. Häntä odotti siellä pölyytetty, puhtailla lakanoilla varustettu vuode. Lattia oli puhdas kuin maitopytty. Pöydällä, jota peitti valkoinen liina, oli punakukkaisessa kannussa joukko iloisia päivänkakkaroita. Valkoiset verhot riippuivat molempien ikkunain edessä ja toisen ikkunan laudalla oli äidin punakukkainen pelargooni puhtaampana kuin koskaan ennen. Kahvipannu porisi iloisesti hellalla. Vanha kasarikin oli otettu käytäntöön. Siinä kiehui jotain punaista, jota Kaisa paraillaan hämmenteli. Pirkko asetteli kahvikuppeja pöydälle ja Saara pani pussista lautaselle herkullisen näköisiä korppuja. Mutta iloisin yllätys odotti häntä vuoteensa luona. Sen yläpuolella riippui seinällä kaunis pieni taulu, joka esitti lasta ja suojelusenkeliä.

»Se on sinun, aivan sinun omasi», huusi Saara nähdessään Hannan iloisen hämmästyksen.

Se oli tosiaankin Saaran lahja Hannalle. Vähää ennen kotoa lähtöä hän oli hiipinyt äidin luo, ja vetäen esiliinansa alta taulun, kysynyt: »Äiti, saanko viedä tämän Hannalle, minullahan on monta?» Ja saatuaan myöntävän vastauksen oli hän sitonut taulun kaulaansa esiliinan alle, niin etteivät Pirkko ja Kaisa olleet koko matkalla mitään huomanneet.

Hanna asettui vuoteelleen lepäämään. Hän oli niin iloisen ja onnellisen näköinen, että Kaisalle tulivat kyyneleet silmiin. Niin vähästä osasi iloita hän, jonka koko lyhyt elämä oli ollut taistelua puutetta, köyhyyttä ja sairautta vastaan. Ja he, jotka olivat saaneet paljon enemmän, olivat usein tyytymättömiä ja onnettomia pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa. — Saara keskeytti hänen mietteensä:

»Tiedätkö, olen niin nälissäni, että voisin syödä yksin kaikki nuo korput. Mutta saatpa nähdä, etten syö enempää kuin yhden, niinkuin puhe oli.»

Kun kahvi oli juotu, sanoivat lapset hyvästi Hannalle ja lähtivät Iitan saattamina kulkemaan kotiin päin. Tultuaan niemen nenään he katsoivat taakseen ja näkivät Hannan seisovan portailla ja vilkuttavan heille kädellään. Iita sanoi jäähyväiset kiittäen moneen kertaan kyyneleet silmissä.

Oli kulunut viikko edellä kerrotusta. Oli lauantai-iltapäivä. Pirkko ja
Saara pölyyttivät mattoja pihalla.

»Kukahan tuolla tulee?» sanoi Pirkko nähdessään, että tietä pitkin joku olento tuli Karria kohti. »Kylläpä hän kulkee hitaasti.»

Kulkija lähestyi tosiaankin hitaasti. Kun hän oli tullut lähemmäksi, tunsivat lapset hänet Suuntalan Iitaksi.

»Mennään häntä vastaan», sanoi Saara, »hänen korinsa taitaa olla hyvin painava».

Jätettiin matot nurmelle ja lähdettiin Iitaa vastaan. Mutta suuresti he hämmästyivät, kun Iita ensi tervehdykseksi nyyhkyttäen virkkoi:

»Pois on päässyt Hanna taivaalliseen kotiin, ei ole minulla tytärtä enää.»

Heistä tuntui, kuin olisi alussa ollut mahdotonta käsittää sitä sanomaa. Kumpikin vaikeni, sydäntä kouristi niin kummallisesti. Ääneti lähestyttiin Karria, hiljaa noustiin keittiön portaita ylös, hiljaa käytiin äitiä kutsumassa.

»Siitä asti kun pikku neidit läksivät meiltä, hän eli kuin toisissa maailmoissa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hän puhui kummallisia asioita: — Kohta enkeli tulee minua hakemaan. Tiedän, minkälainen se enkeli on. Se on melkein kuin enkeli tuossa kuvassa, mutta sillä on vielä suuremmat siivet. Olen monta kertaa kuullut sen siipien suhinan. Kohta enkeli tulee, ottaa minut syliinsä ja vie suoraan Jesuksen syliin ja sanoo: »Tässä on pieni, väsynyt tyttö, jonka minä löysin maailmasta.» Ja Jesus silittää minun hiuksiani ja urut soivat ja enkelit laulavat. Ja kohta on minullakin kaksi valkoista, lumivalkoista siipeä ja sairaus on loppunut ja minä olen niin onnellinen. Ja sitten tulet sinä, äiti. Ja Saara ja ne toiset tytöt tulevat myös, kun he ensiksi ovat väsyneet maailmassa. —

Sitten viimeistä edellisenä päivänä hän yhtäkkiä virkkoi iloisesti: — Olen keksinyt jotain. Laitan Kaisalle, Pirkolle ja Saaralle muistoksi sellaiset pienet paperiset korit, joita vallesmannin Lyyli neuvoi tekemään. Ota, äiti, se sininen paperi pöytälaatikosta. — Otin paperin ja leikkasin sen liuskoiksi, joista hän sitten laitteli sieviä neliskulmaisia kappaleita. Yhdessä ne sitten liitimme yhteen koriksi.

Voimat olivat jo melkein lopussa, vähä väliä täytyi hänen heittäytyä selälleen ja levätä, mutta kohta taas hän yritti uudelleen. Koko ajan hän puheli iloisesti ja näytti kuin kirkastetulta. Iltaan mennessä saatiin yksi kori valmiiksi. Aamulla piti vielä jatkettaman. Mutta Jumala oli toisin määrännyt.

— Annetaan tuo yksi kori kaikille yhteisesti. Enkeli on jo niin lähellä, — hän sanoi heti herättyään. Sitten hän taasen näytti nukahtavan. Seisoin hänen vuoteensa vieressä ja katsoin, kuinka rinta hiljalleen kohosi ja laski. Äkkiä hän aukaisi silmänsä. En koskaan ole nähnyt ketään niin kirkastetun näköisenä. — Sano terveisiä heille, heille — hän katsahti koriin, joka oli hyllyllä — sano, että he olivat niin hyviä… ja että minä menin Jumalan luo…

Iita oli lopettanut. Hän otti kopastaan pienen sinisen korin ja pani sen pöydälle. Ei yhtään silmää ollut vedetönnä.

6. SATU TONTUISTA.

»Äiti, kerro meille satu», pyysi Pirkko, kun he kaikki eräänä iltana istuivat pienessä, somassa lehtimajassa Karrin puutarhassa teetä juomassa.

Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Taidanpa kertoa teille tonttusadun, tontuthan ovat teidänkin ystäviänne. Tällä sadulla on sitäpaitsi se hyvä ominaisuus, että se on aivan tosi.»

»— Olipa kerran eräässä talossa kaksi pientä tytöntylleröä, joita voimme kutsua vaikkapa Annaksi ja Sannaksi. Iloisia ja vilkkaita he olivat ja he pitivät tavattomasti tontuista, joita siinä talossa liikkui kaikkialla. Niitä asui vinnillä ja lattian alla, jokaisessa sopessa ja uuninsolassa. Kysytte, näkivätkö tytöt niitä koskaan? Kyllä he näkivät. Välistä vilahti vain punainen tonttulakin tupsu, kun tonttu itse pujahti piiloon, toisinaan näkyi vain vähän kantapäätä, kun tontulle tuli kiire uuninsolaan. Kerran eräs tonttu pudotti siinä kiireessä tossunsa, jonka lapset sitten löysivät ja jota he monta vuotta säilyttivät muistonaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että Sanna ja Anna olivat kirjeenvaihdossa tonttujen kanssa. Älkää ollenkaan naurako, se on totta.

»Hyvät tontut! Jos te todella olette olemassa, niinkuin äiti sanoo, niin olkaa hyvät ja vastatkaa tähän kirjeeseen! Sitä pyytävät ystävänne Anna ja Sanna.»

He sulkivat kirjeen, kirjoittivat päällekirjoitukseksi parin senttimetrin korkuisilla kirjaimilla: »Tontuille», ja panivat kirjeen uuninsolaan. Jännityksellä he seuraavana aamuna kurkistivat sinne. Kirje oli poissa. Mitähän se merkitsi? Olivatko tontut sen ottaneet? Vai oliko sisäkkö Hilma sen huomannut ja hävittänyt?

Mutta samana iltapäivänä saatiin vastaus. Solasta pisti esille jotakin harmaata, ja kun lapset sen vetivät esille, oli se suuri kirjekuori, jonka päällekirjoituksena oli: »Annalle ja Sannalle tontuilta.»

Äärettömällä uteliaisuudella se avattiin. Yhdessä luettiin seuraavat rivit:

»Kyllä me olemme olemassa. Lähetämme monet tuhannet terveiset.
Hieronymus, Vilhelmiina, Abraham, Kasper, Sipri, Unto ja Liisa.»

Anna ja Sanna tuijottivat kirjeeseen. He melkein luulivat näkevänsä unta. Sitten he katsahtivat toisiinsa.

Ja heistä tuntui yhtäkkiä niin hauskalta, että heidän täytyi aivan hyppiä ilosta. Sitten he taas tutkivat kirjettä.

»Miksi nuo nimet näyttävät niin omituisesti kirjoitetuilta», tuumi Anna. »Hei, nyt minä tiedän! He ovat varmasti jokainen omalla kädellään kirjoittaneet nimensä. Katsoppas noita ensimäisiä nimiä, Hieronymus ja Vilhelmiina. Ne ovat varmasti tonttuisä ja tonttuäiti. Tonttuisä on oikein jyry vanha vaari, koska painaa kirjaimetkin noin paksuiksi.»

»Ja», jatkoi Sanna, »tonttuäiti on pikkuinen, lempeä muori. Aivan tuntuu siltä kuin näkisin hänet tuossa edessäni. Kasvot pyöreät kuin kuu, suu leveässä hymyssä, punainen tonttulakki hiukan kallellaan päässä ja sen lakin alla näkyy vähän harmaita hiuksia.»

»Lapset ovat varmasti kirjoittaneet nimensä vanhimmasta nuorimpaan», sanoi Anna tarkkaavaisesti kirjettä tutkittuaan. »Tuo Abraham on varmaankin jo tavallisen vanha, koska hänellä on niin vanhanaikainen nimikin. Kasper ja Sipri ovat vielä lapsellisempia. Mutta katsos tuota Untoa. Hän ei osaa kirjoittaa yhtään paremmin kuin mekään.»

»Tuo Liisa sitten vasta on hullunkurisesti kirjoitettu», ehätti Sanna puolestaan selittämään. »Siinä on varmasti Vilhelmiina-äiti ohjannut pienen Liisansa kättä. Ainoastaan tuon harakanvarpaan on Liisa ilman apua piirtänyt.»

Sanna riensi hakemaan äidin pöytälaatikosta paperia ja kirjekuoren. Ja sitten alotettiin kirjoittaa. Tällä kertaa oli työ vielä vaikeampaa kuin ensimäisellä kerralla. Kolme kirjeenalkua revittiin ja vasta neljäs hyväksyttiin. Se sisälsi monet kiitokset kirjeestä, kysymyksen, olivatko Hieronymus ja Vilhelmiina tonttuisä ja -äiti, sekä pyynnön, että tonttuherrasväki joskus tulisi vieraisille Sannan ja Annan luo. Kirje suljettiin taas kuoreen ja pantiin uuninsolaan.

Sitten seurasi kolme päivää, jotka lasten mielestä olivat tavattoman pitkiä. Heidän kirjeensä oli tosin hävinnyt uuninsolasta, mutta vastausta ei näkynyt eikä kuulunut. Tuhannet ajatukset pyörivät aina Annan ja Sannan mielessä ja äitiä ahdistettiin lakkaamatta kysymyksillä, jotka koskivat tonttujen elämää.

Mutta sitten neljäntenä yönä tapahtui jotain odottamatonta. Anna valvoi vuoteellaan ajatellen tonttuja ja odottaen unta. Sanna oli nukkunut ja hengitti syvään.

Silloin kuuli Anna yhtäkkiä hiljaisen kuiskauksen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta selvästi hän kuuli sanat: »Yksinkö valveilla?»

Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kuu paistoi suoraan sisälle ikkunasta. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti, mutta häntä ei pelottanut.

Taas kuului kuiskaus: »Kumpi valvoo, Sanna vai Anna?» Tällä kertaa kuului ääni uuninsolasta.

Anna aikoi juuri herättää Sannan, mutta toinen tonttu tarttui hiljaa hänen ojennettuun käteensä.

»Älä herätä Sannaa! Etkö tiedä, että me tontut emme koskaan saa näyttäytyä kahdelle ihmiselle yht'aikaa, se olisi meidän turmiomme. Jos te molemmat olisitte olleet hereillä, ei tapaamisestamme olisi tullut mitään. Paina nyt tarkasti mieleesi mitä näet. Sitten aamulla kerrot kaiken Sannalle, niin ei hänelläkään ole paha mieli.»

Tontun ääni oli hyvin ystävällinen, niin että Anna kadotti kaiken arkuutensa ja uskalsi tarkastaa ukkoa kiireestä kantapäähän. Tämä oli pöydän korkuinen, hiukan tuiman, — mutta — kumina kyllä — samalla myös leikillisen näköinen.

Sitten hän viittasi kädellään toiselle tontulle, joka, oli pysähtynyt vähän kauemmaksi: »Tässä on vaimoni Vilhelmiina.»

Tonttu-äiti lähestyi Annaa, joka ei voinut olla hymyilemättä nähdessään pienen pyylevän olennon niiaavan hänelle.

»Juuri niinkuin ajattelimmekin», mietti hän itsekseen tarkastaessaan tonttu-äitiä, »pyöreät posket ja iloiset silmät».

»Jos sinua haluttaa», jatkoi tonttuisä, »niin esitän sinulle koko perheeni. Yhden erehdyksen olette tehneet. Abraham ei ole meidän vanhin poikamme, vaan hän on tämän minun muorini veli. Hän on toista vuotta asunut meillä. Kuitenkin hän aivan kohta muuttaa pois, sillä hän on kihloissa erään herttaisen tonttuneidon kanssa. Ensi Samulinpäivänä he menevät naimisiin ja muuttavat asumaan tuohon naapuritaloon. — Poikamme ovat koko reippaita tonttulapsia, kuten itse pian näet. Sinä, Vilhelmiina, saat itse puhua Liisa-tytöstämme.»

»No, eihän hänessä nyt vielä paljoa kehumista ole, hän on vielä niin pieni», sanoi tonttuäiti. Hän puhui hyvin nopeasti ja räpytteli silloin tällöin silmiään.

Sitten menivät he molemmat jälleen lähelle uuninsolaa. Tonttuisä löi kuusi kertaa käsiään yhteen ja kohta astuivat esille Abraham, Kasper, Sipri, Unto, Liisa ja — kissa.

»Mitä kummaa, sehän on kuin meidän Mikki», ajatteli Anna, kun näki kissan. Mutta hän oli niin hämmästynyt kaikesta tästä, että ei saanut sanaa suustaan.

Vuoron perään astui jokainen esille, kumarsi syvään ja lausui nimensä. Liisa oli niin pieni, että Annaa aivan nauratti, mutta osasi hänkin niiata.

»Tämä taitaakin olla jo entuudestaan tuttu», sanoi Abraham-eno, jolla oli tavattoman iloiset silmät. »Ei kai pikku neiti ole pahoillaan siitä, että kissa kuuluu meidän perheeseemme. Hyvänä me sitä pidämme. Kun lapset ovat olleet pieniä, on se niitä välistä kehdossa soudattanut. Toisinaan se on auttanut sisartani kehräämisessä. Mutta kyllä sillä sentään on vapaa-aikojakin, jolloin se pyydystää talon hiiriä.»

Mutta voi onnettomuutta! Taisi komentaa vähän liian kovalla äänellä, koska Sanna samassa alkoi kääntyä vuoteellaan.

Silloin yks' kaks' oli huone aivan tyhjä. Kuu vain paistoi huoneeseen, kuten äskenkin, ja Anna istui vuoteellaan hehkuvin poskin.

Ja Anna kertoi. Hänen kuumeinen innostuksensa tarttui Sannaankin, joka aivan henkeään pidättäen kuunteli.

»Kuule, rakas Anna! Käy sinä nyt nukkumaan. Minä valvon ja odotan tonttuja, jos ne vielä tulisivat», sanoi Sanna, kun Anna oli lopettanut.

He yrittivät niin, mutta kun kuu puoli tuntia senjälkeen, oltuaan hetkisen erään tumman pilven peitossa, kurkisti huoneeseen, nukkuivat molemmat tytöt hymyillen unissaan. Mutta lattialla pyöri tonttujen piiri, se pyöri huimaa vauhtia. Hiukan syrjässä seisoi tonttuisä, kohottaen aina silloin tällöin sormen huulilleen: »Älkää herättäkö lapsia!»

Satu oli lopussa. Äiti katsoi hymyillen vuorotellen kuhunkin lapseen. Pirkko ja Saara olivat innostuneet niin, että heistä oli suorastaan käsittämätöntä, kuinka äidin satu voi loppua sellaiseen paikkaan. He pyysivät hartaasti jatkoa, mutta äiti sanoi:

»En tosiaankaan tiedä enempää. Anna ja Sanna eivät nähneet enää milloinkaan tonttuja. Mutta syntymä- ja nimipäiviensä aamuina he tavallisesti löysivät uuninsolasta tonttujen onnittelut. Siitä he päättivät, että tontut edelleenkin elivät ja olivat terveinä. Mikkiä lapset kohtelivat aina mitä parhaiten, koska he tiesivät sen olevan tonttujen palveluksessa.»

»Äiti», sanoi Paavo, »nyt sinä tietysti myönnät, että Anna olet sinä ja Sanna on meidän Lyyli-tätimme, ja että kaikki tämä, mitä kerroit, tapahtui silloin kun te olitte lapsia».

»Kaikki mitä kerroin, on totta. Ainoastaan se, mitä sanoin kuun nähneen silloin yöllä, kun lapset jo nukkuivat, on arvelua, sillä enhän voinut olla kuussa», sanoi äiti nauraen.

»Yhtä paikkaa en ymmärrä», sanoi hän. »Sanoit, että lapset kerran löysivät tontun tossun. Oliko silloin jo joskus tapana pukea lapsia tonttupukuihin ja esittää tonttunäytelmiä?»

»Olipa niinkin. Ja sekin tossu, jonka lapset löysivät, muistutti suuresti niitä tossuja, joita mummonne juuri samoihin aikoihin valmisti kuvaelmaa varten.»

Isä oli istunut koko ajan ääneti, hänkin hyvin tarkkaavaisesti seuraten kertomusta. Nyt hän käänsi kaikkien ajatukset toisaalle sanomalla:

»Sanomalehti, isälle kirje ja Kaisalle jotakin. Kumman käden otat?» kysyi hän pitäen käsiään selän takana.

»Etpäs arvannut», sanoi Paavo ojentaen vasemmalla kädellään Kaisalle postikortin.

»Elsa kysyy, saako hän tulla meille muutamaksi päiväksi nyt ennenkuin koulu alkaa.»

»Pekka haluaisi myös päästä Paavon luo. Ehkä otan hänet mukaan», luki
Kaisa kortista.

»No, no, Paavo», varotti äiti. »Isot sisaret ovat usein hyvin kallisarvoisia aarteita. — Meillä on tilaa sekä Elsalle että Pekalle. He ovat molemmat tervetulleita.»

7. KESÄN VIIMEINEN VIIKKO.

Elsa ja Pekka olivat kaupungin lapsia. Elsa oli aikoinaan ollut Kaisan luokkatoveri ja hyvä ystävä. Sitten olivat heidän tiensä eronneet. Elsa oli jatkanut lukujaan, päämääränä valkolakki. Kaisa taas oli tyytynyt vähempään viisauteen ja tullut kotiin perehtyäkseen käytännöllisen elämän salaisuuksiin. Kuitenkin he olivat silloin tällöin kirjoitelleet, ja Kaisa oli aina kaupungissa käydessään käynyt Elsaa tervehtimässä. Elsa sitävastoin ei ollut vielä nähnyt Kaisan kotia. — Pekka oli Paavon luokkatoveri.

Näitä kahta sisarusta siis odotettiin Karriin viettämään »kesän viimeistä viikkoa», toisin sanoen viimeistä vapaata viikkoa ennen koulun alkua.

Kukapa ei tietäisi, miten hauska on valmistautua vieraita vastaanottamaan. Jokainen soisi, että hänen kotinsa näyttäisi mahdollisimman sievältä ja siistiltä silloin, kun vieras sinne saapuu.

Niin ajattelivat Karrin lapsetkin. Tuskinpa olisi enää muutoin näin syksyllä tullut kukkapenkkejä kitketyksi, tuskinpa olisi tullut uimahuonetta pestyksi ja leikkitupaa »Toimelaa» siistityksi. Mutta nyt, kun odotettiin vieraita, tehtiin kaikki nämä työt sekä paljon muuta lisäksi.

Pirkko tahtoi välttämättä siistiä lammasnavetankin oikein puhtaaksi, vaikka Kaisa vakuutteli, että Elsa korkeintaan kerran pistäytyy lampaita katsomassa.

»Niin, mutta sillä kerrallahan hän juuri näkee, missä kunnossa lampaani ovat», tuumi hän vain.

Mitä tulee Saaran laatikkoon, jossa tavallisesti aina vallitsi suuri epäjärjestys, siistittiin sekin päivää ennen vieraiden saapumista. Kaisan neuvon mukaan järjesti Saara laatikkonsa oikein johdonmukaisesti. Alimaiseksi ja takaosaan pantiin kaikki sellaiset esineet, joita ei tarvittu usein, etuosaan taasen sijoitettiin sellaiset, joita useammin liikuteltiin. Mutta kun Saara seuraavana päivänä, pari tuntia ennen vieraiden saapumista, päätti panna palmikkoonsa punaisen silkkinauhan, eikä hän oikein muistanut, kuuluiko se laatikon ylä- vai alakerran asukkaihin, ennätti hän sotkea koko laatikkonsa sikin sokin, sillä nauha oli onnettomuudeksi aivan alimaisena erään kirjan välissä.

Paavo olisi välttämättä tahtonut lähteä hevosella asemalle vieraita vastaan, mutta kun matka oli pitkä, katsoi isä parhaaksi lähettää Iivari-rengin.

Se aika, jolloin tulijain jo tiedettiin istuvan rattailla, tuntui lapsista tavattoman pitkältä. Kaisa tosin puuhasi keittiössä ja Pirkko ja Saara kattoivat päivällispöytää, mutta selvästi huomasi heidän ajatustensa olevan muualla. Paavo ei muuta tehnytkään kuin kulki huoneesta huoneeseen, ikkunasta ikkunaan ja lupaili: »Kyllä ne kohta tulevat.»

Vihdoin kuului rattaiden kolinaa. Suoraa päätä hyökkäsivät lapset pihalle ja raikuvin huudoin otettiin vieraat vastaan.

Molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Puhuttiin siitä, kuinka kukin oli ulkomuodolta muuttunut. Kaisa ihaili vieraansa kahta komeaa palmikkoa, jotka olivat hänen mielestään sitte viime näkemän vielä tuntuvasti kasvaneet. Elsa taasen ylisti Kaisan päivettynyttä ja terveyttä uhkuvaa ulkomuotoa.

Paavo ja Pekkakin olivat ensin koettaneet tarkastella toisiaan, mutta sitten Paavo kohta esitti Pekalle, että tämä lähtisi katsomaan hänen postimerkkikirjaansa, ja niin olivat pojat heti kadonneet.

Mutta miltä tuntui Pirkosta ja Saarasta? Sitä on vähän vaikea kuvata. He tunsivat itsensä jonkunverran syrjäytetyiksi ja pian olisi kai pettymyksen tunnekin päässyt valtaan, jollei Elsa olisi huomannut tuota vähän alakuloista ilmettä pikku tyttösten kasvoissa. Reippaasti hän ojensi heille kätensä, toisen Pirkolle ja toisen Saaralle. Kaisa otti kantaakseen Elsan matka-rasian ja niin astuttiin sisälle.

Hetkistä myöhemmin avasi Elsa rasiansa. Kaisa, Pirkko ja Saara seisoivat ympärillä.

Kaulanauha sai kiertää kädestä käteen ja kaikkien kolmen arvostelu kuului, että se oli ihana.

Sitten tuli esille paketti, jonka Elsa kävi viemässä ruokasaliin äidille; se sisälsi »vähän kaupungin tuliaisia». Paketin koosta ja muodosta sekä siitä hyvästä tuoksusta, joka siitä lähti, voi arvata, että se sisälsi leivoksia. Sitten tuli esille käärö, joka sisälsi valkeat kengät ja sukat. Alimaisena oli Pekan puku ja eräs kirja, joka oli lahja Kaisalle.

Kaisa oli katsonut vähän miettiväisenä Elsan valkeaa pukua ja nähdessään hänen valkeat kenkänsä oli hän hymähtänyt.

»Rakas Elsa», sanoi hän sitten. »Eikö sinulla ole mukana yhtään paria mustia kenkiä eikä mitään tummempaa hametta. Nuo ruskeat kenkäsi ja vaalea puku, jotka sinulla on yllä, ovat kovin epäkäytännölliset näin maalla, valkeista puhumattakaan.»

Elsa vastasi: »Kyllä minä tulen näillä toimeen. Osaan olla hyvin varovainen.»

Samassa tuli äiti pyytämään päivälliselle. Syödessä kyselivät äiti ja isä kaupungin kuulumisia sekä miten matka oli onnistunut.

Elsa kertoi, kuinka junassa oli ollut paljon matkustajia, niin että hekin olivat saaneet seisoa kolme asemanväliä.

Kun päivällinen oli syöty, pujahtivat Pekka ja Paavo paikalla tiehensä. He menivät hakemaan Villeä ja yhdessä piti poikain sitten lähteä tutkimaan seutua.

Kaisa näytti vähän onnettomalta. Selvästi voi huomata, että hän olisi halunnut olla Elsan kanssa kahdenkesken ja että Pirkon ja Saaran odottava ilme häntä harmitti.

Äiti huomasi tämän ja sanoi: »Nyt kun Elsa ja Kaisa ovat pitkästä aikaa tavanneet toisensa, annamme me kai heidän olla tämän illan kahdenkesken, niin että he voivat rauhassa jutella. Huomenna pyytävät Pirkko ja Saarakin päästä mukaan.»

Kaisa lähetti äidilleen kiitollisen katseen palkaksi, tarttui Elsaa käsikoukkuun ja viiden minutin kuluttua istuivat he eräällä rantakalliolla jutellen innokkaasti.

Seuraavana aamuna aamiaispöydässä piti laadittaman ohjelma edessä olevien päivien varalle.

Kaisa sanoi: »Ajattelin, että nyt aamupäivällä soutaisimme koko joukolla tuohon Kahisaareen. Viettäisimme siellä muutaman tunnin oikein luonnon helmassa. Voileipiä täytyy ehdottomasti ottaa mukaan. — Iltapäivällä aion lähteä näyttämään vierastani Saima Virralle. Onhan sinne tosin vähän pitkä matka, mutta kyllä me jaksamme kävellä.

»Ja Ville on pyytänyt Pekkaa ja minua tänä iltana luokseen», ilmoitti
Paavo.

»Ja me saamme viettää iltamme niin hyvin kuin osaamme», sanoi Pirkko alistuvaisesti.

»Huomenna on saunapäivä», jatkoi Kaisa ohjelman laatimista. Muutenkin on lauantaisin aina tavallista enemmän touhua, niin että tuskin mitään varmaa määräämme sen päivän ohjelmaan.»

»Muistakin, Kaisa», sanoi Elsa, »että annat minun auttaa sinua kaikessa, mihin vain suinkin pystyn. Luulen, että siitä tulee silloin hyvin hauska lauantai.»

»Ja maanantaina tai tiistaina lähdemme koko päiväksi saareen poimimaan puolukoita ja sieniä», sanoi Kaisa.

»Ja keskiviikkona on koko lysti loppunut ja me ajaa körryytämme kohti asemaa», sanoi Pekka.

»Perjantainahan vasta koulukin alkaa. Tietysti te voitte olla torstaihin. Matkustamme sitten yhdessä.»

Mutta Elsa vastasi: »Lupasimme vanhemmillemme, että tulemme keskiviikko-iltana kotiin. Sitäpaitsi ovat Pekan kasvit vielä monen tunnin työtä vailla ja minullakin on vähän valmistettavaa.»

Retki Kahisaareen onnistui oikein hyvin. Mitään erikoista ei tapahtunut. Tämä puolestaan todistaa sitä, että Karrin lapsille, niin seikkailevaa väkeä kuin he olivatkin, ei ehdottomasti tarvinnut joka retkellä jotain odottamatonta tapahtua.

Päivällisen jälkeen läksivät Pekka ja Paavo Villen luo ja Elsa ja Kaisa läksivät tervehtimään Saima Virtaa, joka oli heidän ikäisensä tyttö ja asui 6 kilometrin päässä.

Saima tuli hyvin iloiseksi saadessaan aivan odottamatta vieraita. Hän kestitsi heitä ohukaisilla ja marjamehulla, läksipä vielä saattamaankin vähän matkaa.

Menomatkalla olivat tytöt kulkeneet pitkin maantietä. Kotimatkalla
Saimasta erottua kysyi Kaisa:

»Osaatko kiivetä aidan yli? Voisimme sillä tavoin oikaista toista kilometriä.»

»Kyllä se on verrattain korkea», sanoi Kaisa. »Se on sitä Osakeyhtiö Sahan aitaa, tiedäthän, sellaista korkeaa, teräväpäistä. Toiselta puolen on aivan mahdotonta päästä yli, mutta tältä puolen, jolla poikkipuut ovat, on helppo kiivetä aidan päälle. Sieltä sitten pitää laskeutua käsistä riippumaan ja pudottautua alas.»

»Kyllä luulen pääseväni aidan yli, kunhan sinä ensin näytät, kuinka se käy. Mennään vain sitä tietä.»

»Eihän tuo niin kovin korkea ole», tuumi Elsa. »Mene sinä vain edellä, kyllä minä seuraan.»

Kaisa ei ollut ensimäistä kertaa siinä toimessa. Hän kiipesi ensin ylemmälle poikkipuulle, kääntyi siellä varovaisesti, sijoittaen jalkansa toiselta puolelta samalle poikkipuulle, antoi sitten jalkojensa hitaasti liukua alas riippuen käsillään kiinni aidassa, ja pudottautui sitten kevyesti maahan.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Ilman suurempaa vaivaa hänkin pääsi ylemmälle poikkipuulle. Mutta siihen hän pysähtyi.

»Tämä on niin kauhean korkealla. Minä en voi täällä kääntyä. Päätäni aivan huimaa.»

Kaisa hätääntyi: »Kunpa vain saisit jalkasi tälle puolen. Kyllä minä ottaisin täällä vastaan, niin ettet loukkaantuisi hypätessäsi alas.»

Hän katsoi vähän aikaa onnettoman näköisenä Kaisaan ja alkoi laskeutua alas samaa tietä, mitä oli tullutkin.

»Minä en pääse sinne», sanoi Elsa, »etkä sinä pääse enää tänne. Mitä teemme?»

»Voi, kuinka olin tyhmä», huokasi Kaisa. »Olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet sinä pääse noin korkean aidan yli.»

»Niin, minä olen sellainen arka raukka», sanoi Elsa ja kyyneleet eivät olleet kaukana.

»Eikö mitä. Sinä et ole mikään raukka. Minun on syy, olen hullu huimapää. — Niin, mitä teemme? En uskalla antaa sinun mennä takaisin polkua pitkin etsimään maantietä, voisit vielä eksyä, sillä aikaahan jo hämärtää. Ei siis ole muuta neuvoa, kuin että kuljemme kumpikin aidan viertä, siksi kunnes tulemme portille.»

»Eiköhän liene parin kilometrin verran. Sääli sinun ruskeita kenkiäsi.
Niinkuin näet, ei meillä ole kunnon tietä. Mutta onhan meillä aita,
joten emme ainakaan pääse eksymään. Se kuitenkin on pääasia», virkkoi
Kaisa rohkaisevasti.

Vaivaloista oli kulku. Kaisan puolella oli jonkunmoinen pieni poluntapainen, jota hän saattoi kulkea, mutta Elsalla ei ollut sitäkään. Katajapensaita kasvoi verrattain tiheässä ja kun hän koetti niitä kiertää, ilmestyi eteen laajoja kuralätäkköjä, sateisen alkuviikon muodostamia.

Kaisa koetti kyllä puhella, mutta Elsa oli niin masentunut, ettei keskustelu tahtonut sujua. Hämäräkin alkoi käydä yhä tummemmaksi. Vihdoin päättyi sentään tämä ikävä vaellus. Portti päästi Elsan ystävänsä luo.

Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja niin nopeassa tahdissa, ettei olisi luullut heidän väsyneiden jalkojensa voivan niin vikkelästi liikkua.

Kotona heitä jo odotettiin. Ihmeteltiin, kuinka tytöt niin kauan viipyivät. Kukaan ei vielä sentään osannut olla huolissaan. — Ei kotiväki osannut ajatella, mikä seikkailu tytöillä oli ollut ja missä kunnossa olivat Elsan vaalea hame ja ruskeat kengät, kengät, jotka paraillaan kopisivat maantiellä väsyneiden jalkojen verhona.

Lauantai-aamuna sai Elsa ylleen Kaisan tummansinisen hameen ja mustat puolikengät. Saaran ja Pirkon iloksi ei Kaisa kertaakaan koko päivänä karannut Elsan kanssa »haaveilemaan», niinkuin pikkutytöt heidän yhdessäoloaan nimittivät. Yhdessä tehtiin työtä ja yhdessä välillä iloittiin.

Sunnuntai-aamuna puki Elsa itsensä valkeaan. Puku oli ohutta kangasta, koristettu kauniisti helmillä ja pitseillä. Päivä oli lämmin ja kaunis, niin että Kaisakin päätti valita valkean pukunsa. Se oli tosin paljon yksinkertaisempi kuin Elsan puku, eikä hän malttanut olla äidilleen siitä huomauttamatta:

»Olisi ihanaa omistaa sellaisia pukuja kuin Elsallakin on. Luuletko, äiti, että minäkin joskus saan tuollaisen puvun?»

Äiti vastasi: »Jos se on tarpeellista, niin koetamme ensi kerralla pukua sinulle teetettäessä katsoa, että siitä tulee mieleisesi. Muuten toivoisin sinun huomaavan, että Elsa on melkein liian hienosti puettu ollakseen vain koulutyttö. Mielestäni on yksinkertainen pukusi aivan yhtä sievä kuin Elsan komea puku.»

Elsan puku oli tosiaankin niin komea, että kirkossa useimmat ihmiset katselivat sitä. Nämä maalaisseudun ihmiset eivät olleet tottuneet sellaisiin hienouksiin. Kaisasta tuntui melkein vaikealta nähdä, mitä huomiota hänen ystävättärensä herätti puvullaan. Hän ajatteli, ettei hän koskaan voisi esiintyä kovin »hienona» kotikylässään. »Suuressa maailmassa ehkä, mutta ei täällä, jossa kaikki on niin yksinkertaista, niin tuttua», ajatteli hän.

Sitten astui pappi saarnatuoliin, vanha rovasti, Kaisan rippi-isä. Hän puhui niin vakuuttavasti, kehotti jokaista uskolla kääntymän Jesuksen puoleen synteineen.

Auringon säteet valaisivat samassa kirkkoa, harras hiljaisuus vallitsi kuuntelevien ihmisten keskuudessa ja entistä selvemmin Kaisa käsitti äitinsä usein lausumat sanat: »Käyn kirkossa siksi, että se on Jumalan huone.» Niin turhanpäiväisiltä tuntuivat hänestä ne ajatukset, joille hän koko aamupäivänsä oli omistanut. Hän rukoili palavasti Jumalalta vahvaa uskoa ja nöyrää mieltä.

Maanantai-aamuna satoi taivaan täydeltä. Pettymyksen tunne valtasi jokaisen, sillä oltiinhan aiottu lähteä saareen. Katseltiin taivaalle ja odoteltiin sen kirkastumista, mutta turhaan. Olihan tosin vielä huominen päivä jälellä, mutta entä jos silloinkin sataisi?

»Uskokaa pois! Huomenna on auringonpaiste ja lämmin ja silloinkos me sieniä ajamme.»

Kun ilma ei näyttänyt selviävän, täytyi tyytyä kohtaloon ja koettaa tehdä päivä mahdollisimman hauskaksi. Kävisi pitkäksi luetella kaikkea, mitä jokainen sinä sateisena päivänä toimi. Pääasia on, että päivä kului nopeasti ja nukkumaan käytiin hartaasti toivoen, että aamulla sade olisi lakannut ja aurinko paistaisi.

Pian olivat kaikki valmiina: kopat, korit, voileivät ja kahvipannu, ja niin lähdettiin.

Vaikka saari oli pieni, olivat kopat ja korit täyttyneet ihmeteltävän nopeasti. Alkoi jo olla nälkä ja senvuoksi läksivät Kaisa ja Elsa keittohommiin rantakalliolle. Mutta puut ja risut olivat kaikki eilisestä sateesta kastuneet, niin että tuli ei tahtonut palaa. Silloin Kaisa muisti, että Paavo ja hän olivat pari viikkoa sitten kätkeneet erään kallion suojaan joukon kuivia puita syksyisiä sieniretkiä varten. Nyt niitä juuri tarvittiin ja siksi hän pyysikin Elsaa lähtemään niitä hänen kanssaan venheellä hakemaan. Pian oli retki tehty ja vene läheni taas kalliota, kokassa suuri määrä puita. Elsa oli perämiehenä ja Kaisa sousi. He laskivat veneen aivan kallion kupeelle ja siitä Kaisa heitteli puut kalliolle. Sitten hän sanoi Elsalle:

Hän piti käsillään kiinni kokasta ja hyppäsi. Mutta Elsa ei osannut pitää venettä paikoillaan. Ennenkuin Kaisa ennätti päästä seisomaan kalliolle, oli venhe luisunut irti kalliosta. Kädet yhä kiinni venheen kokassa riippui hän hyvin omituisessa asennossa vähän vedenrajan yläpuolella koettaen varpaillaan, jotka olivat jossakin kallion kolossa, vetää venettä ja itseään kalliolle. Mutta se ei onnistunut.

Mutta hän oli hyvä uimari ja ilma oli lämmin, niin ettei koko onnettomuudesta ollut muuta vahinkoa, kuin että vaatteet kastuivat läpimäriksi. Koti oli kuitenkin lähellä, joten sekin asia saatiin pian autetuksi.

Ilolla muisteltiin vielä kauan jälkeenkinpäin tätä tapausta, jolloin
»Elsa yritti olla perämiehenä, mutta laiva oli tottelematon».

Seuraavana aamuna kello 10 seisoivat Karrin nuoret pihalla katselemassa Elsan ja Pekan lähtöä. Haikealta tuntui mieli. Huomenna samaan aikaan lähtisi Paavo. Kesä kaikkine iloineen oli lopussa.

KARRIN LAPSET KOULUTÖISSÄ.

8. KOULUVALMISTUKSIA.

f Elokuun viimeinen päivä oli käsillä. Paavo ajatteli haikeudella sitä, että kesäinen vapaus oli nyt lopussa. Mutta Pirkko ja Saara, joille koulunkäynti oli tähän asti ollut melkein leikkiä, näkivät asiassa vain sen valoisan puolen.

»Voi, voi sentään», valitteli Paavo asetellessaan koulukirjoja koriin, »tekisin mitä vain, jollei pitäisi mennä kouluun. Luulen, että ennen melkein parsisin sukkia.»

Paavo oli pari kertaa saanut kokeilla sukanparsimista, revittyään suuret reiät uusiin sukkiinsa, eikä hän tuntenut toista niin vaivalloista työtä.

»Mutta Paavo», sanoi Pirkko, »ennenhän sinä aina kehuit koulua ja tovereitasi ja vakuuttelit meille, ettei meillä, kotikoululaisilla, ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten hauska paikka koulu on».

»No, onhan se niinkin», myönteli Paavo, »ja eihän minulla oikeastaan koulua vastaan ole muuta muistuttamista, kuin että meille ylempiluokkalaisille…»

»… annetaan niin paljon läksyjä, ettei ennätä oikeastaan mitään muuta. Mutta katsokaas, minun olisi pitänyt tänä kesänä kerätä 100 uutta kasvia. Ja oikeastaan luulin, että minulla olisi yli määrän, sillä olenhan niitä kerännyt tuon tuostakin, mutta kun tänään laskin, en saanut kuin 78.»

»Ja ajatelkaa vielä, Korpi sanoi keväällä, että hän ottaa kasvistot heti ensimäisenä päivänä, ja se, jolla ei ole täyttä määrää, saa keväällä ehdot.»

»Niin. Mutta Kaisa, olen ajatellut pyytää sinulta jotakin. Etkö voisi lainata minulle pariakymmentä kasvia täksi lukuvuodeksi? Keväällä saisit ne takaisin, ja ensi kesänä keräisin oikein uutterasti.»

»Nyt tekeydyt taas pyhäksi, vaikka kyllä tiedät, miten yleistä kasvion lainaaminen, vieläpä ostaminenkin on.»

»Yleistä tai harvinaista, samapa se. Minä en ole lainannut enkä ostanut ainoatakaan, enkä koskaan myös toisille lainaa enkä myy. Sinulla on ollut koko kesä aikaa. Jos olet laiminlyönyt tehtäväsi, on sinun myös rohkeasti kärsittävä seuraukset.»

Paavo näytti masentuneelta. Kaisakin tunsi jonkunlaista syyllisyyden tunnetta. Oliko hän liian ankara? — Mutta hän oli liian rehellinen suostuakseen ehdotukseen. Pian hänen katseensa kirkastui:

»Mutta Paavo, ehkäpä ei vieläkään ole liian myöhäistä. Ripeästi vain toimeen! Lähden kanssasi niitä hakemaan. Kuljemme hevoshaan ohitse Kellosuolle ja palaamme oikopolkua takaisin. Olen varma, että löydämme nuo puuttuvat 22 kasvia.»

»Unohdat aivan, että minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin. En voi käsittää, kuinka voi saada kasvit kuiviksi huomiseksi. Tai ehkäpä sinulla on tiedossa joku salaperäinen tonttuvaari, joka voi saada sellaisiakin ihmeitä aikaan.»

»Luulen, että sinä itse olet sellainen tonttuvaari, että osaat kuivata kasvisi siksi kun niitä tarvitset. Jollei maisteri Korpi ole aivan ihmeesti muuttunut, niin en usko hänen kysyvän kasvejanne ennenkuin viikon tai parin perästä, ja silloin ne ovat kuivat. Jos taas niin ikävästi kävisi, että niitä tarvittaisiin jo ennemmin, niin silloin on parasta, että menet opettajasi luo ja ilmoitat hänelle osan kasveistasi olevan vielä kosteita.»

»Kyllä sinä oikeastaan olet koko mukava sisko», sanoi Paavo, kun he yhdessä kulkivat kohti Kellosuota.» Vaikka minun mielestäni me molemmat olisimme päässeet paljoa vähemmällä, jollet olisi ollut niin ahdasmielinen.»

»Siitä voidaan olla eri mieltä», tuumi Kaisa. »Minun mielestäni on tällainen pieni kävelymatka erittäin virkistävä, ja mitä sinuun tulee, niin luulisin ensi keväänä tuntuvan verrattain hauskalta ajatella, ettei mitään ole rästissä. Mutta katsos, tuossa on heti pari kasvia, joita ei kasvistossasi varmaankaan ole.»

»Hei», huudahti Kaisa, »nytpä sain oivallisen ajatuksen! Kotimatkalla kierrämme Lepistön kautta, lainaamme sieltä pari koria ja sitten menemme suureen hakaan katsomaan, löydämmekö sieltä sieniä.»

Sanottu ja tehty. Kellosuon laidan kasvirunsaus oli pian tutkittu. Neljätoista uutta kasvia sieltä löytyi, ja molemmat olivat yksimielisiä siitä, että se oli koko paljon.

Ja sitten sienimetsään. Se, joka ei ole koskaan käynyt sienestämässä, ei osaa kuvitella, miten hauskaa se on. Syksyinen tuuli kohisee puiden latvoissa. Koivut loistavat kellertävinä. Koko metsä tuoksuu niin raikkaan syksyiseltä. Tuossa aivan lähellä nakuttaa tikka puuta. Kauempaa kuuluu metsäpuron lorina ja vielä kauempana kulkee karja kilistellen kellojaan. Pilvet taivaalla ajavat toisiaan takaa. Tumma möhkäle tunkee auringon eteen peittäen sen kokonaan, mutta kohta se on taas liukunut syrjään ja aurinko paistaa kirkkaasti.

Maa on osaksi pudonneiden lehtien peitossa. Ne rapisevat somasti kulkiessa. Ja siellä täällä kohoaa jonkun puun juurella keskellä kellastuneita ja ruskeita lehtiä ryhmä punertavia karvalaukkuja tai ruskeita haapasieniä.

Karvalaukut olivat Kaisan sieniä. Paavo poimi mieluimmin mustia rouskuja. Niitä sai ottaa suuriakin, eivätkä ne silti olleet matoisia. Korit täyttyivät ihmeteltävän nopeasti, vaikkapa kaikki vähänkin matoiset sienet hyljättiin.

Taasen peittyi aurinko pilveen, juuri kun Kaisa ja Paavo olivat saaneet korinsa täyteen. Eikä aikaakaan, kun vettä alkoi sataa, ensin hitaasti, sitten yhä rankemmin.

Jos luulette, että sienestäjämme valitellen etsivät suojaa tuuheiden puiden juurelta, niin ette tunne Karrin lapsia.

Kaisa tempasi liinan päästään ja huudahti: »Tämä on sitä kaikkein parhainta tukkavoidetta!» Sitten hän jatkoi: »Tiedätkö, miksi ihmiset yleensä niin kovin pelkäävät kesäistä sadetta? Siksi, yksinomaan siksi, että heidän vaatteensa eivät sitä siedä. — Kuinka me olemmekaan onnelliset, kun tiedämme, etteivät meidän pukumme siitä yhtään pilaannu. Me voimme suorastaan nauttia siitä, että nuo pehmeät ja lämpimät sadepisarat huuhtovat kasvojamme ja vaatteitamme. Eikö totta, Paavo?»

Nuo kaksi viimeistä sanaa lausuttiin hiljaa ja hiukan arasti. »Iso sisko» oli jonkunlainen hyväilynimi, jota Paavo joskus käytti.

Kotimatkalla löydettiin vielä 8 kasvia, joten tulos, 22 kasvia, oli sangen hyvä.

Sinä iltana oli Karrissa touhua. Aamulla varhain piti Paavon lähteä, joten kaikki oli pakattava jo illalla. Äiti paistoi Leenan kanssa eväsleipää, Kaisa parsi Paavon sukkia ja Saara kattoi illallispöytää. Pirkko ainoastaan oli hieman nyreissään istuutunut nojatuoliin ja oli lukevinaan. Hän olisi kovin mielellään auttanut Paavoa pakkauksessa, erittäinkin kun hänen mielestään Paavon kirjat, vaatteet ja eväät olisivat kaivanneet vähän huolellisempaa järjestelyä. Mutta hänen kerran yritettyään antaa apuaan oli Paavo sen torjunut jotenkin ylimielisesti ja silloin hän oli vetäytynyt syrjään. Hetkisen kuluttua hän kuuli Paavon sanovan:

»Voisit panna uudet paperit minun maantietoni päälle, Pirkko.
Sinullahan ei näy olevan mitään erikoista tehtävää.»

Se oli jonkunlainen sovinnontarjous Paavon puolelta, mutta nyt päätti
Pirkko puolestaan olla mahtava.

Paavo mutisi jotain itsekseen ja Pirkko katsahti ovelle nähdäkseen, oliko äiti kuullut heidän pienen kinansa. Kyllä hän sen oli kuullut, sen näki heti. Siinä hän seisoi, pitkävartinen leivinlapio kädessä, ja pani uuniin leipiä, jotka Leena aina asetti lapiolle. Mutta hänen huulillaan oli niin merkillinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut huvitettu lasten kinasta.

»Ihmeellinen tuo äiti», mietti Pirkko. »Ei hän juuri koskaan puutu riitoihimme, hymyilee vain ja odottaa sovintoa.»

Samassa äiti katsahti ruokasaliin. Pirkko painoi päänsä alas ja sydämessä tuntui niin kummalliselta.

Äkkiä hän nousi, meni isän kamariin ja toi sieltä suuren rullan ruskeata pinkopaperia, jota lapset saivat käyttää kirjojensa kansipaperiksi. Sanaakaan sanomatta hän otti maantiedon, jonka Paavo oli pannut tuolille, ja hetken perästä se oli saanut siistit kansipaperit.

»Eikö sinulla ole mitään muita kirjoja, jotka olisivat kansipapereja vailla?»

Tyytyväisenä mutta samalla myös hiukan hämillään ojensi Paavo pöydän yli pari kirjaa.

Pirkko vilkaisi keittiön ovelle. Äiti seisoi taas uunin edessä ja katsoi uuniin niin tarkkaavaisena, ikäänkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Mutta hymy leikki huulilla ja silmät katsoivat jonnekin kauas, kauemmaksi paljon kuin uunin takaseinään. Silloin Pirkko hiipi hiljaa äidin luo, kurkotti kätensä hänen kaulaansa ja puristi lujasti.

Saara oli saanut pöydän katetuksi. Hiukan tavallista enemmän siitä oli ollut puuhaa, mutta oli se myös tavallista kauniimpi. Hän oli kiillottanut veitset ja kahvelit sekä pyytänyt äidiltä puhtaan pöytäliinan. Maljakollinen astereita seisoi keskellä pöytää. Pieni orvokkikimppu oli äidin lautasen vieressä, Pekka-sedän kirje isän lasia vasten nojallaan ja Paavon lautasella toinen lautanen, jolla oli — kermavaahtoa ja mansikkahilloa!

»Sen saat syödä alle tai päälle tai miten vain haluat!» Saara riemuiten ilmoitti Paavolle.

»Ulkona sataa ja tuulee. Oikein tuntui hauskalta päästä sisään. Täällä on niin lämmintä ja kodikasta, ja kaikki ovat niin ahkerassa työssä.»

»Ja kirjekin vielä! — Etkö ollut yhtään utelias näkemään, mitä Pekka kirjoittaa?» kysyi hän äidiltä, joka paraillaan toi teekannuja sisään.

»Olinpa kyllä», vastasi äiti. »Mutta siitä huolimatta urhoollisena kestin kiusauksen. Tiedänhän, ettei avattu ja luettu kirje koskaan tunnu niin hauskalta kuin avaamaton.»

Isä avasi kirjeen ja alkoi lukea. Äiti katseli häneen hyvin tarkkaavaisena, aivankuin ensin hänen kasvoistaan lukeakseen kirjeen sisällön. Hän näki, että kirje sisälsi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä isä näytti hiukan hämmästyneeltä ja samalla melkeinpä levottomalta.

»Niin, mitä sinä asiasta arvelet?» sanoi hän ojentaessaan kirjeen äidille.

Lapsetkin olivat huomanneet kirjeen sisältävän jotakin erikoista ja katsoivat senvuoksi tarkkaavaisina äitiä, joka alkoi lukea kirjettä. Heistä näytti, niinkuin äiti olisi aivan säpsähtänyt. Hän katsahti Kaisaan, sitten kirjeeseen. Äkkiä kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja painaen päänsä käsiinsä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

Ja kun äiti nosti silmänsä, näki hän ympärillään kaikki rakkaansa hätääntyneinä, osaaottavina ja rakastavina. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja koetti hymyillä.

»Nyt taas näette, miten itsekäs olen. Ymmärrän kyllä, että Pekka-setä tarkoittaa Kaisan parasta. — Mutta se tuli niin odottamatta.»

Isä näki, että lapset jännityksellä odottivat tarkempaa selkoa asiasta.
Hän otti kirjeen uudelleen käteensä ja luki ääneen:

Muistat kai, että kesällä täällä käydessäsi paljon keskustelimme Kaisa-tyttärenne tulevaisuudesta. Olimme molemmat sitä mieltä, että pelkkä kotona-olo ei ole hänelle oikein terveellistä, vaan että hänen pitäisi myös päästä muutamiksi vuosiksi maailmalle tutkimaan elämää, sellaisena kuin se esiintyy Karrin aidan ulkopuolella. Muistan sinun maininneen niinkin, että hän viime talven kuluessa oli taipuvainen liikaan mietiskelyyn ja että hän välistä valitti yksinäisyyttään ja seuran puutetta…»

Isä ei katsahtanutkaan Kaisaan tätä lukiessaan, mutta siitä huolimatta
Kaisa tunsi poskiensa kuumenevan. —; Isä jatkoi:

»Eikä se ole ihmekään. Kouluaikana täällä kaupungissa hänen elämänsä oli vilkasta. Hänellä oli paljon tovereita ja aina iloista seuraa. Siellä ei ole juuri muita kuin äiti, isä ja pikku siskot. — Kaikki tuo muistui tänään mieleeni, kun vanhin konttoristini tuli minulle kertomaan, että he lisääntyneiden töiden takia mielellään ottaisivat hiukan apua. Mitä asiasta arvelette? Uskoisitteko Kaisan minun hoivaani? Koettaisin kyllä järjestää niin, ettei hänellä alussa olisi kovin vaikeaa. Kuukauden päästä hän jo osaa kaiken, mitä pitääkin, ja silloin voin maksaa hänelle täyden palkan, nyt alussa hän saa vähemmän. Koska asia on hiukan kiireellinen pyydän teitä tekemään ripeän päätöksen ja ilmoittamaan kohta minulle. — Olen tiedustellut niitä lautoja — — —»

Äiti jo hymyili: »Minun on luonnollisestikin oltava iloinen, kun iso tyttöseni on saanut hyvän toimen. Mutta tuntuu niin kummalliselta ajatella, että nyt lähdet pois kotoa, aivankuin lakkaat kuulumasta meille, ja alat ansaita elatustasi vieraassa ympäristössä omin voimin.»

Pirkko ja Saara näyttivät kumpikin niin hämmästyneiltä, aivan kuin heidän olisi ollut mahdotonta käsittää koko asiaa. Hehän olivat jo mielessään kuvitelleet talvea ja »koulunkäyntiä», kuinka Kaisa-sisko puoleksi opettajana, puoleksi sisarena pitäisi heille koulua — ja nyt aikoi »opettajasisko» heidät jättää!

»Pirkko on kai myös lähetettävä kaupunkiin kouluun. Mutta — lisäsi hän sitten reippaasti — Saaraa minä en vielä tänä vuonna päästä. Luulen muistavani vielä yhtä ja toista kouluajoiltani ja jollei muu auta, niin pidämme koulua kahden kesken. Muutenkin Saara on vielä aivan liian nuori oppikouluun.»

»Kuulkaahan», innostui isäkin suunnittelemaan. »Mitenkä olisi, jos vuokraisimme kaupungista pienen huoneiston. Siellä saisivat asunnon molemmat koululaiset Paavo ja Pirkko sekä tämä meidän konttorineitimme.»

»Ja Leena lähetetään heille emännöimään», lisäsi äiti. »Häneen voi luottaa, hän pitää lapsista hyvän huolen. Ja minä tulen kyllä toimeen jonkun tottumattomankin kanssa.»

»Mutta tänään olisi Pirkon jo pitänyt olla sisäänpääsytutkinnossa», huomautti isä.

»Pirkko ja minä lähdemme huomenna Paavon mukana», sanoi äiti. »Kaisa voinee vielä olla muutaman päivän kotona.»

9. PIRKON SISÄÄNPÄÄSYTUTKINTO.

Oli kaunis aamu ja kello oli 9, kun Pirkko äidin saattamana pamppailevin sydämin lähestyi koulua, tuota suurta, juhlallista rakennusta, josta hän oli kuullut Kaisan niin paljon kertovan.

He olivat eilen tulleet kaupunkiin, äiti, Paavo ja Pirkko, ja äiti oli kohta käynyt keskustelemassa koulun johtajattaren kanssa, joka hyväntahtoisesti oli luvannut, että Pirkko saisi tänään suorittaa tutkinnon, josta nähtäisiin, voidaanko hänet hyväksyä II luokalle.

Oli välitunti ja koko koulun piha oli täynnä lapsia. Pienemmät juoksivat — lieneekö ollut viimeistä paria vai mitä — —, jollakin näkyi olleen pallo, jota heitteli. Toiset, suuremmat, seisoivat ryhmissä keskustellen ja nauraen. Kaikkein suurimmat tytöt kulkivat pitkässä rivissä keskellä pihaa. Pirkko huomasi, että useimmilla heistä oli jo tukka nutturalla.

Pirkko tunsi itsensä niin tavattoman turvattomaksi. Hän ajatteli huomista päivää, jolloin hänen mahdollisesti piti yksin saapua keskelle näitä tutkivakatseisia ja supattelevia koulutyttöjä. Kyyneleet olivat jo nousemaisillaan silmiin.

Mutta onneksi he olivat jo ovella. Äiti avasi sen ja he tulivat suureen käytävään, jossa oli monta ovea. Suuren käytävän läpi kuljettuaan he tulivat toiseen pienempään. Samassa Pirkko huomasi, että sen käytävän päässä oli ovi, jonka yläpuolella oli juhlallinen nimilaatta: »Opettajien huone.»

Mutta äiti vain hymyili rauhoittavasti ja tarttuen tyttöstään käteen hän kuiskasi: »Minun pikku Pirkkoni.»

He astuivat huoneeseen. Pirkko näki kuin usvan läpi, että huoneessa oli paljon tavattoman viisaan näköisiä ihmisiä. Eräs hyvin ryhdikäs ja ankaran näköinen nainen, jolla oli silmälasit ja valkea kova kaulus, nousi kohta tuolilta, jolla oli istunut, ja tuli heidän luokseen. Samassa kuului kello soivan jossain kaukana, sitä seurasi kova töminä ja hälinä, niin että Pirkko aivan säpsähti.

»Oppilaat tulevat välitunnilta», sanoi johtajatar aivan ystävällisesti, ja Pirkko huomasi, ettei hän läheltä katsoen näyttänyt niin kovin ankaralta.

Johtajatar pyysi heitä istumaan. Pirkko istuutui hyvin lähelle äitiä ja hänen teki mieli ottaa äitiä kädestä, mutta sitten hän arveli, ettei se mahdollisesti ollut sopivaa.

Johtajatar ja äiti keskustelivat hyvin rauhallisesti, mutta Pirkko ei oikein jaksanut seurata heidän keskusteluaan.

»He ovat varmaankin menneet 'valvomaan'», ajatteli Pirkko, tuntien pientä tyytyväisyyttä sen johdosta, että hänkin jo tiesi tuollaisia koulukielessä esiintyviä sanoja.

Huoneessa oli enää eräs harmaatukkainen herra, joka kirjoitti jotakin suureen kirjaan, eräs toinen herra, joka luki sanomalehteä, ja kaksi neitiä, jotka keskustelivat keskenään.

Samassa soi taas kello. Luokista kuuluva hälinä hiljeni huomattavasti. Sitten kuului joku opettaja huutavan: »Toinen soitto!» ja silloin tuli aivan hiljaista.

»No, mitä tämä oppilas itse siitä asiasta sanoo?» kuuli Pirkko samassa johtajattaren kysyvän.

Kysymys oli tehty hänelle, sen hän tunsi, mutta onnettomuudeksi hän ei ollut vähääkään seurannut johtajattaren ja äidin keskustelua, joten hän ei ymmärtänyt, mitä piti vastata. Sen hän kuitenkin tajusi, että hänen oli noustava seisomaan, kun häntä puhuteltiin.

Siinä seisoi Karrin Pirkko tulipunaisena kasvoiltaan johtajattaren edessä ja tuijotti kenkiensä kärkiin. Jos hän olisi katsonut johtajattareen, olisi hän nähnyt tämän hymyilevän. Mutta kengät eivät hymyilleet, äidin hameen helmat eivät hymyilleet ja lattian raot näyttivät suorastaan irvistävän.

»Niin, Pirkko, luulisitko sinä itse olevasi niin viisas, että kelpaat toiselle luokalle?»

Oi, sekö se kysymys vain olikin! Koko äskeinen tuska oli tipotiessään.
Hän katsoi johtajatarta suoraan silmiin ja sanoi varmasti:

»Kyllä minäkin melkein luulen», sanoi johtajatar hymyillen ja meni niiden kahden neidin luo. Keskusteltuaan hetkisen heidän kanssaan hän sanoi: »Neiti Airolla ja minulla on kummallakin tämä tunti vapaa. Ehkäpä siis ensin otatte maantiedon ja minä tutkin lopputunnilla ruotsin. Sitten klo 10:n jälkeen, kun kaikki opettajat ovat täällä, järjestämme muun.»

»Onhan äiti täällä niin kauan?» kuiskasi Pirkko lähtiessään elämänsä ensimäiseen tutkintoon.

Maantieteessä tekivät hiukan kiusaa väli-ilmansuunnat: hän puhui koillis-Suomesta, vaikka tarkoitti lounais-Suomea — mutta ei kai se ollut niin vaarallista.

Kuudesta laskusta hän laski viisi — lienevätkö kaikki tulleet oikein — mutta kuudes oli niin merkillinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista laskua. »Kuinka suuri ala on 1 aari?» Jos siinä olisi kysytty, kuinka monta neliömetriä tai -millimetriä on 1 aari tai jos se olisi pitänyt kertoa tai jakaa jollakin luvulla, niin hän olisi tietysti osannut, mutta »kuinka suuri ala?»

»Kyllä se on jotenkin suuri», hän tuumi, »mutta kuinka suuri?» — ja niin se lasku jäi laskematta.

Eläin- ja kasvioppia tutkimassa oli sama vanha herra, jonka hän oli nähnyt jo opettajainhuoneessa. Pirkko arvasi, että hän oli se »Faari», josta Kaisa oli kertonut niin paljon hauskaa. Faari oli nim. oikein hyvä ja kiltti, oikein etevä opettaja, mutta hiukan liian hyväluontoinen, niin että tytöt välistä olivat vallattomia hänen tunnillaan.

»Faari» aikoo auttaa hiukan: »Eiköhän se sinunkin äitisi siellä kotona sellaista akkunalla kasvattane?»

»No, ei aivan sentään, ei aivan sentään, hm —. Ruusuahan minä tarkoitin, mutta ei taida teillä ruusuja kasvaakaan — hm.»

»Kyllä meillä niitäkin kasvaa, mutta verenpisaroita on enemmän ja siksi minä erehdyin», tunnusti Pirkko alakuloisena.

Mutta sitten hän osasi selittää oikein hyvin ihmisen verenkierron ja senvuoksi hän toivoi, että »Faari» kokonaisen verenkierron vuoksi unohtaisi pienen verenpisaran. — Ja niin kävikin.

Suomen kielioppi oli kaikkein vaikeinta. Sanaluokat ja lauseenjäsenet olivat jotakuinkin selvillä. Mutta sijat, ne kauheat sijat! Adessiivi ja abessiivi, minkävuoksi ne olivatkaan niin samanlaiset, ja miksei elatiivi voinut yhtähyvin olla ellatiivi, koska illatiivikin oli oikea illatiivi eikä mikään ilatiivi. — Ja kuulustelemassakin oli sellainen tavattoman vakava neiti, joka ei yhtään hymyillyt. — Mutta onneksi siinä kappaleessa oli niin monta translatiivia ja ne hän sentään heti tunsi.

10. KARRIN LASTEN KAUPUNKIASUNTO.

»Toiset eivät ennättäneet tulla», hän selitti, »minut vain lähetettiin kantajaksi. Kas tänä aamuna varhain saapuivat huonekalut Karrista, etkä usko, miten kiirettä meillä on ollut.»

»Kyllä siitä komea tulee», vakuutteli Paavo. »Kaksi huonetta ja keittiö, niinkuin tiedät. Toinen huone suuri, kaksi-ikkunainen. Sen saatte te, tytöt. Se on samalla »sali», sanoi äiti. Minun huoneeni on pieni, niin pieni, ettei sinne sovi muuta kuin sänky, pöytä ja pari tuolia. Olen ristinyt sen »murjuksi» ja sinne ei teillä kellään, ei edes Leenalla, saa olla asiaa.»

»Niin», tuumi Kaisa, »voimmehan sopia niin, että me pysymme poissa »murjusta» ja sinä »salista».

Paavo oli vähän hämillään. »Niin, oikeastaan minä ajattelin, että teillä tuskin olisi halua istua pimeässä ja ahtaassa huoneessa.»

»Ja minä ajattelin, että sinulla tuskin olisi halua istua valoisassa ja hauskassa huoneessa.»

»Kuules Kaisa, on oikeastaan kummallista, että sinulla, joka olet noinkin selväjärkinen, on matematiikassa vain 6», sanoi Paavo hiukan pisteliäästi.

Mutta silloin suuttui Kaisakin. »Anna minun matematiikkani olla rauhassa, vai haluatko, että huudan ääneen, mitä sinulla oli viime keväänä saksankirjoituksessa.»

»Minä näin akkunasta teidän tulevan ja tulin vastaan.» Hän aikoi ottaa Kaisan korin, mutta Kaisa sanoi: »Paavolla on paljon painavampi, auta sinä häntä.» Paavo murisi jotakin, mutta antoi sentään Pirkon tarttua koriin.

»Mitä Karriin kuuluu, onko Saaralla ikävä?» kyseli Pirkko. Hän ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan alkoi kertoa: »Et usko, miten hauskannäköinen meidän huoneemme on. Punertavat tapetit ja punaraitaiset akkunaverhot. Toisen akkunan edessä on sinun pöytäsi ja toisen edessä minun. Äiti olisi tahtonut panna minun pöytäni aivan suoraan, mutta minun mielestäni on paljon hauskempi, kun se on vähän vinossa.»

Muksis, siinä makasi kori kadulla ja Pirkko hyökkäsi Paavon kimppuun lyöden häntä kaikin voimin.

»Mutta rakkaat lapset», kuului samassa äidin ääni akkunasta. »Lakatkaa paikalla. Ettekö ymmärrä, ettei kaupungin kadulla saa tapella.»

Tappelijat vähän rauhoittuivat ja Kaisa sai työnnettyä heidät sisälle portista. Pihalle päästyään purskahti Pirkko katkeraan itkuun.

Kaisa nosti korit portista sisälle, komensi Paavon ottamaan toisen, otti itse toisen ja talutti toisella kädellä nyyhkyttävän Pirkon sisälle äidin luo, joka tuli ovelle heitä vastaan oikein ankaran näköisenä.

»Mitä ihmettä te oikein ajattelitte ruvetessanne tappelemaan keskellä katua? Onpa siinäkin järkeä! Lyseon IV:s-luokkalainen ja tyttökoulun II luokan oppilas tappelemassa kaupungin kadulla. Johan sille nauraa koko kaupunki. Olisinpa tosiaankin odottanut teillä olevan enemmän järkeä. — Karrissa saatte välistä tapella, jos teitä haluttaa, kunhan vain ette perästäpäin tule minulle kantelemaan, sen olen teille sanonut, mutta kaupungissa teidän täytyy osata käyttäytyä kunnolla. Jos minä vielä kerran saan kuulla teidän tapelleen, niin silloin saa Pirkko tulla kotiin Karriin.»

Asianlaita oli niin, että vinous oli tosiaan Pirkon arka kohta.
Viime talvena oli Pirkko kerran lääkärissä ja tämä oli sanonut, että
Pirkko oli hieman vino, sekä kehottanut häntä istumaan suorana ja
voimistelemaan.

»Mitäs Kaisa huusi koko maailmalle, että minä sain viitosen saksankirjoituksessa viime keväänä», sanoi Paavo.

»Enhän minä ollenkaan huutanut», puolusti Kaisa itseään. »Paljon kovemmalla äänellähän sinä puhuit minun matematiikastani.»

»Äiti, eikö ollutkin väärin Paavolta kutsua minua vinoksi vain sentähden, että hän oli riidellyt Kaisan kanssa numeroista? Ja minä kun autoin häntä korinkin kantamisessa», puhui Pirkko yhä edelleen nyyhkyttäen.

»Ei sanaakaan enää, lapset», sanoi äiti. »Minä en halua kuulla kanteluja. Te olette olleet kyllin tyhmiä riidelläksenne turhista asioista ja senvuoksi saatte sopia keskenänne ja pyytää anteeksi. Mutta jos te kerrankin vielä rupeatte tappelemaan, niin silloin saatte ehdottomasti rangaistuksen.»

— Nyt vasta Kaisa ennätti katsella ympärilleen. Äiti, Paavo ja Pirkko olivat ahkerasti puuhanneet, sen näki kaikesta. »Sali» oli jo melkein kunnossa. Akkunaverhot olivat akkunoissa, huonekalut paikoillaan ja muutamia tauluja seinillä.

»Tosiaankin täällä on hyvin sievää!» huudahti Kaisa. »Kun me vielä saamme pöytämme kuntoon, kirjat sievästi kirjahyllylle ja matot lattialle, niin tämä huone on suurenmoinen!»

Kovin suuret eivät olleet Karrin lasten vaatimukset. Huonekalut olivat jo vähän kuluneet ja lisäksi eriväriset. Sängyt nim. olivat valkeat, piironki ja kirjahylly tummanruskeat ja pöydät ja tuolit vaaleanruskeat. Lisäksi oli huoneen lattia vähän kulunut ja tapetit vaalenneet, niin että entisten huonekalujen ja taulujen paikat selvästi saattoi huomata.

Mutta se kaikki ei merkinnyt mitään. Heillä oli oma kaupunkihuoneisto ja se oli jotakin, se!

Samassa astui huoneeseen eräs mies, kantaen kädessään pitkää ruskeaa hyllyä. Hän pani hyllyn pöydälle ja alkoi jutella:

»Täss' tää nyt olis'. Taisin tulla liian myöhään, koska nuori fröökynäkin jo on tullu. Mutt' kun toi maali on sellasta kummaa, ettei tahtonu ollenkas kuivua. — Mutt' kyll' se nyt vaan pitäs hyvä kans' olla. Kahteen kertaan mnää sen maalasin ja ihan se on niiren mittojen mukaan tehty, niin ettei pitäs' olla sentinkään puutett' millään puolen.»

»Kyllä kai se hyvä on», tuumi äiti naureskellen ja meni miehen jäljessä keittiöön, varmaankin maksaakseen hänelle siellä.

»Mutta mikä hylly tuo sitten oikeastaan on?» kysyi Kaisa Paavolta.
»Emmehän me kai tuollaista tarvitse, en minä ainakaan.»

»Odotahan hetkinen», sanoi Paavo. »Se oli tarkoitettu sinulle yllätykseksi, mutta äijä parka myöhästyi.» Hän meni keittiöön ja toi sieltä penkin.

»Vanhan Karrin tuvan pikkupenkki, mutta niin kummasti muuttuneena!» huudahti Kaisa ja meni oikein läheltä katsomaan.

Samassa tuli äitikin ja alkoi selittää: »Katsos Kaisa, me olemme harjoittaneet verhoilijan ammattia ja sangen hyvillä tuloksilla. Tämä vanha penkki on muuttumaisillaan oikein »topatuksi». Toppauksen näet tässä. Se on suurimmaksi osaksi Paavon ansiota. Päällinen enää puuttuu. Siksi luulisin kelpaavan sen raanun, jota säilytimme vinnillä sinisessä arkussa ja josta sinä niin paljon pidät.»

»Sinä olet suurenmoinen, äiti!» riemuitsi Kaisa. »Nyt minä ymmärrän! Penkki sijoitetaan seinän viereen, tuo hylly kiinnitetään sen yläpuolelle seinään, noihin hyllyn alareunassa oleviin pieniin nauloihin ripustetaan raanu ja »sohva» on valmis! — Äiti kulta, kuinka kummassa sinä aina jaksat keksiä kaikkea uutta?»

»Tämä keksintö ei ole yksinomaan minun. Näytin isälle raanua ja sanoin aikovani antaa sen teille penkit peitoksi. Isä kohta innostui asiaan. Hän meni heti etsimään sopivaa penkkiä. Löydettyään tämän hän mittaili sen tarkasti ja laati sitten piirustukset hyllyä varten. Katsokaahan vain, miten hauskannäköinen se on. Melkein pieni taideteos. — Tuon nelikulmaisen pöydän asetatte kai penkin eteen ja muutamia tuoleja ympärille. Siitä tulee oikein hauskannäköinen ryhmä. Siinä voitte sitten myös syödä.»

»Eihän toki, äiti rakas», sanoi Kaisa. »Mehän syömme niin mielellämme keittiössä. Keittiönhän Leena pitää siistinä kuin ruokasalin ainakin. Siellä on oikein hauska syödä. Ja »salimme» säilyy siten paljon siistimpänä. Eikö niin, Pirkko ja Paavo?»

Pirkko oli täydellisesti samaa mieltä. Paavon mielipiteestä ei oikein voinut päästä selville, jonkunlainen »hmnyy» se oli ja senhän voi käsittää sekä myöntämiseksi että kielloksi. Myöntämiseksi se käsitettiin ja Kaisa jatkoi:

»Mutta sitten kun meillä on vieraita, taikka kun muuten haluamme juhlia, silloin juomme kahvia salin pöydän ympärillä.»

Seuraavana aamuna lähti äiti Karriin. Kaisan ja Paavon puolesta hän ei ollut levoton. Hehän olivat jo »vanhoja kaupunkilaisia», kuten Paavo vakavana selitti. Mutta Pirkko, hänen kiivas ja tulinen Pirkkonsa, joka näihin asti oli saanut kasvaa äidin ja isän valvonnan alla Karrin hiljaisissa oloissa, kuinka mukautuisi hän koulu- ja kaupunkielämään?

Junan vieriessä asemalta istui äiti kostein silmin penkillään sydämessään hartaasti rukoillen niiden kolmen puolesta, jotka hänen täytyi jättää kaupunkiin.

Samalla hevosella, joka tuli äitiä vastaan, oli Leena tullut asemalle.
He saivat hetkisen puhella ennen junan lähtöä. Ja kun aina reipas
Leena toimekkaana ja varmana vakuutteli pitävänsä hyvää huolta
»lapsukaisistaan», tunsi äitikin mielensä paljon kevyemmäksi.

11. KOULUSSA.

Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin, toivoen olevansa ensimäisiä pihalla, sillä eilen saapuessaan hän oli joutunut yleisen tarkastuksen esineeksi. Useat pienemmät tytöt olivat supatelleet, toiset olivat nauraa tirskuneet, ja hän oli tuntenut itsensä niin sanomattoman onnettomaksi. Arvasiko hän syyn? — Ei, mutta hän aavisti hiukan. — Välitunnit hän oli onneksi saanut olla sisällä, koska oli kohta ensi viikolla joutunut järjestäjäksi vierustoverinsa Mirjan kanssa.

Pirkko saapui siis tavallista aikaisemmin kouluun, katsahti pelokkaana pihalle ja näki siellä oven edessä ryhmän tyttöjä, jotka — niin hänestä näytti — katsahtivat, hänet nähtyään, hyvin merkitsevästi toisiinsa.

Ensin hän aikoi peräytyä jälleen kadulle, rohkaisi kuitenkin itsensä ja kulki toisten ohi pää tavallista pystympänä. Taisivat olla kaikki II B-luokan tyttöjä, kaksi ainakin oli, sen hän tiesi. Hän meni vähän kauemmaksi, istuutui aidan viereen ruohikkoon ja alkoi solmia arpaheinää, toivoen saavansa hiukan selvää tyttöjen keskustelusta.

Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja sydän alkoi lyödä kuuluvasti. Tämähän oli kauheaa! — Ei, hän ei voinut jäädä tähän. Hänen täytyi päästä pois, pois, pois!

Hän sieppasi kirjalaukkunsa ja läksi juoksemaan. Ensin portille ja kadulle, siitä yhä edelleen pitkin katua, posket palavina, itku kurkussa ja suuri tuska ja häpeä kintereillä.

Mutta Pirkko ei kyennyt selittämään. Hän heittäytyi vuoteelle ja itki, itki niin, että pieni sydän oli pakahtumaisillaan.

Kaisa haki kylmää vettä ja pakotti Pirkon juomaan kupillisen. Sitten hän hyväili ja silitteli häntä, koettaen kaikin tavoin tyynnyttää. Viimein Pirkko tyyntyikin niin paljon, että jaksoi selittää.

Hajanaisesti ja epäselvästi hän kertoi, nyyhkytysten tavantakaa keskeyttäessä. Kaisa kuunteli tarkkaavaisena. — Voi, kuinka häneenkin koski tuo kertomus! Hän ymmärsi niin hyvin Pirkon lohduttoman surun.

Kun Pirkko oli lopettanut, silitti Kaisa hiljaa hänen päätään ja koetti puhua mahdollisimman rauhallisella äänellä:

»Niin, Pirkkoseni, onhan se ikävää, mutta kyllä kaikki pian tulee hyväksi jälleen. Kyllä me keksimme keinon.»

»Mutta minä en voi koskaan en koskaan enää mennä kouluun!» Ja taasen uusi itkunpurskahdus, yhtä ankara kuin äskenkin.

Kaisa tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän tunsi itkun kohoavan omaankin kurkkuunsa, hän ei voinut käsittää, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Kellokin oli pian yhdeksän, hänen piti lähteä toimeensa.

Hän meni keittiöön Leenan luo, kertoi hänelle muutamin sanoin asian ja pyysi häntä toimimaan parhaansa mukaan; ja Leena lupasi.

Voi kuinka raskas olikaan hänen sydämensä matkalla toimistoon! Ensi kerran elämässään hän tunsi vastuunalaisuuden tunnetta toisen puolesta. Hänen oli saatava Pirkko kouluun, sen hän ymmärsi, mutta miten? Houkutukset eivät auttaneet, uhkaukset eivät myöskään, sen hän tiesi vanhastaan. Ja kuinka hän voisi edes pakottaa Pirkkoa kaiken tämän jälkeen!

Jos hän menisi puhumaan Pirkon tovereille ja pyytäisi heitä olemaan puhumatta asiasta. — Ei, sekään ei auttaisi. Koulussa oli paljon oppilaita. Jos hän puhuisi kymmenelle, olisi siellä vielä tarpeeksi paljon pilkkaajia jäljellä. Mitä hänen piti tehdä? — —

Juuri samaan aikaan kurkisti Leena ovesta ja näki Pirkon nukkuvan vuoteellaan. Selvät kyynelten jäljet näkyivät poskilla ja hiljainen nyyhkytys väräytti vieläkin tavantakaa ruumista. Mutta hän nukkui ja se oli hyvä.

Leena meni keittiöön jättäen oven jäljessään vähän raolleen; siellä hän pani kahvipannun tulelle ja rupesi jauhamaan kahvia. Hänen kokemustensa mukaan oli kahvi aivan erinomaista lääkettä, mitä mielen alakuloisuuteen tuli. Sitten hän otti tarjottimen, pani sille kuppiparin, mutta hetkisen tuumailtuaan hän itsekseen myhäillen otti vielä toisen kaapista ja pani senkin tarjottimelle. Sokeria kaapista, kermaa kellarista ja piparkakkuja läkkilaatikosta. Kahvipannu oli jo hellan laidalla selviämässä.

»Taitaa jo herätä», sanoi hän puoliääneen, kaasi nopeasti kahvia molempiin kuppeihin ja astui tarjottimineen hyvin iloisen näköisenä Pirkon vuoteen viereen.

Pirkko raotti silmiään eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään tuon juhlallisen kahvintarjoilun.

»Tässä olisi vähän hyvänmielenlääkettä. Ei kai Pirkko tykkää pahaa, jos minä juon tässä seurana?»

Tällä välin oli kuitenkin Pirkolle jälleen muistunut murheensa mieleen.
Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan ja hän painoi kasvonsa käsiin.

»Sitä minä olen tässä miettinyt, että ei olisi pitänyt Pirkon niin ottaa sydämelleen niitä tyttöjen puheita. Olisi pitänyt vaan mennä luo ja sanoa: 'Ihan oikein, olen minäkin sitä tappelua jo vähän ihmetellyt. Mutta kun olen vähän kiivasluontoinen, niin en tullut silloin ajatelleeksi. Mutta kyllä minä olen sitä perästäpäin katunut, enkä enää ikinä tappele!' — Kyllä olisivat tytöt jääneet noloiksi, eivätkä olisi enää perästäpäin supatelleet. — Eikä se ole myöhäistä vieläkään. Kun nyt Pirkko iltapäivällä menee kouluun, niin pitää vaan olla rohkea ja iloinen ja puhua niille asiat suoraan.»

Kuullessaan viimeisen lauseen Pirkko suorastaan tyrmistyi. Leena piti siis aivan luonnollisena asiana, että hän menisi kouluun, ja jo iltapäivällä! Ja hän oli jo ehtinyt kuvitella, miten hän kirjoittaisi kotiin ja pyytäisi saada erota koulusta ja palata Karriin.

»Niin, Pirkko ottaa nyt vaan kahvia ja pesee silmänsä, ettei Paavo huomaa mitään, kun tulee kotiin. Mitä niistä murheista Paavolle turhaa selittelemään.»

Se oli ainakin viisas neuvo! Pirkko hörppäsi kahvinsa ja pesi sitten huolellisesti kasvonsa.

Sillä aikaa Leena yksityiskohtaisesti kertoi, miten hänkin oli ollut kerran samanlaisessa asemassa. Hän oli ollut seuratalolla iltamissa ja silloin oli pari tyttöä seisonut hänen takanaan ja nauraa tirskunut. Hän oli näet samana päivänä saanut rouvan vanhat korkeakorkoiset lakeerikengät ja ne olivat hänellä jalassaan. Hän ei ollut ensin ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten hän oli yhtäkkiä tajunnut, että ne nauroivat hänelle, tai oikeastaan hänen kengilleen.

»Kyllä se tuntui alussa pahalta, oikein sydäntä viilsi, mutta sitten minä käännyin ja sanoin heille, jotta he olivat aivan oikeassa. Eiväthän ne tanssikengät passaa sarssihameeseen. Sanoin, että oikein minua itseänikin hävetti, kun olin ollut niin hassu.»

»Mitäs ne. Punottivat kumpikin ja alkoivat kysellä, mistä olin ostanut niin kaunista puserokangasta.»

Pirkko ei voinut olla nauramatta, samalla kun hän sydämessään tunsi
Leenan olevan oikeassa.

Kun Paavo tuli kotiin, huomasi hän, että Pirkon silmät olivat vähän punaiset.

Pirkko tunsi tulevansa hämilleen, hänestä oli vaikeata kertoa asiasta, ainakin vielä. Senvuoksi hän olikin oikein hyvillään, kun Leena sanoi:

Kun Pirkko aamulla oli hätääntyneenä lähtenyt juoksemaan, olivat tytöt hämmästyneet. He olivat katsahtaneet toisiinsa ja koettaneet ensin nauraa, mutta jääneet sitten sanattomiksi. Silloin alkoi eräs tytöistä, hento ja kirkassilmäinen Leila puhua:

»Me olimme julmia äsken. Ajatelkaahan, miltä hänestä tuntui kuunnellessaan meidän keskusteluamme. Voi, miten onnettomalta hän näyttikään!»

Briitta sanoi: »Minun veljeni en samalla luokalla kuin tuon Pirkon veli ja hän sanoi, että Paavo — se veli — on aina niin ylpeä ja itsetietoinen. Minä luulen, että Pirkko teki ihan oikein lyödessään häntä.»

»Niin, hän on varmaan hyvin rohkea tyttö», sanoi Eeva, »ajatelkaas, kun minä näin, ettei hän ollenkaan pelännyt hyökätä veljensä päälle, vaikka veli on niin paljon suurempi».

Muutamassa minuutissa olivat mielipiteet kokonaan muuttuneet. Nyt oli
Pirkko jo rohkea ja uljas sankaritar!

Samassa tuli pihaan muutamia II A-luokan tyttöjä, jotka olivat tulleet
Pirkkoa vastaan, vaikkei Pirkko ollut tuskassaan heitä edes huomannut.
He keskustelivat keskenään:

Silloin astui Eeva heidän luokseen ja sanoi: »Pirkko tuli huonovointiseksi ja lähti kotiin. Jos opettajat kysyvät, niin sanokaa niin.»

»Kyllä hän oli sairaan näköinenkin, ihan tulipunainen kasvoiltaan.
Ajatelkaa, jos hänessä on tulirokko!»

Kaikista Leenan rohkaisuista ja hyvistä neuvoista huolimatta Pirkko tunsi itsensä oikein onnettomaksi lähestyessään koulua.

Hän sanoo, niinkuin Leena on neuvonut, mutta jos he rupeavatkin pilkkaamaan ja nauramaan. — Hän tunsi, että hänen piti oikein rukoilla Jumalaa, että hän ei antaisi heidän pilkata eikä nauraa. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan näkisi hänen panevan kätensä ristiin ja senvuoksi hän pujotti molemmat kätensä koululaukkuun ja risti ne siellä.

Kukapa ei olisi joskus tuntenut suurta tuskaa, joka sitten aivan ihmeellisellä tavalla häviää, jättäen jälkeensä vain rauhan ja ihmeellisen riemun tunteen. Niin kävi Pirkonkin.

Leila oli ollut koko väliajan kuin tulisilla hiilillä. Hän oli jo aikonut lähteä Pirkon luo pyytämään omasta ja toveriensa puolesta anteeksi. Mutta hän ei ollut uskaltanut. Kun Pirkko nyt hitain askelin läheni koulua, näki hänet ensiksi Leila, joka seisoi portin pielessä odottamassa. Juoksujalassa hän lähti vastaan.

Pirkon sydän sykähti niin kummasti, kun hän näki Leilan tulevan. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Leilalla voinut olla mitään pahaa sanottavaa.

»Voi, Pirkko, olen niin pahoillani siitä mitä puhuimme aamulla. Voitko antaa sen anteeksi? — Minun nimeni on Leila. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun ystäväsi.» Voiko se olla totta! — Pirkko tunsi niin suurta huojennusta, että hän ei edes jaksanut kohta puhua. Hän vain tarttui Leilan käteen ja pudisti sitä kyyneleet silmissä.

»Kyllä me olimme noloja aamulla», puheli Eeva tavalliseen touhukkaaseen tapaansa. »Pahoitimme sillä tavalla sinun mielesi. Ja nyt olemmekin saaneet selville, että teit aivan oikein lyödessäsi veljeäsi. Hänhän on sellainen ylpeä ja,— — ja — — —»

Pirkko näytti niin hämmästyneeltä, että Leilaa aivan nauratti. Vähitellen alkoi kuitenkin selvitä, mitä Eeva ja Briitta tarkoittivat. Mutta samalla kun hän tunsi pientä iloa siitä, että hänet oli huomattu syyttömäksi, hän ei voinut olla tuntematta syvää harmia niiden sanojen johdosta, jotka oli lausuttu hänen veljestään.

»En ole niin syytön kuin luulette, ja Paavo taas on oikein hyvä veli, ei vähääkään ylpeä eikä itsetietoinen. Totta on, että hän loukkasi minua kutsumalla minua — — — no sehän ei kuulu asiaan — mutta eihän minun olisi pitänyt siitä niin suuttua. Ja vaikka olisin suuttunutkin, niin en olisi ainakaan saanut ruveta tappelemaan. Äiti torui meitä ja minä olen ollut oikein pahoillani.»

— Niin oli rauha jälleen rakennettu, eikä Pirkon enää koskaan tarvinnut itkeä sen asian tähden.

Kaisa oli ollut koko päivän kovin levoton ja juoksujalassa hän kiiruhti kotiin kello 4, jolloin työ toimistossa lopetettiin. Hän arveli Pirkon joko itkevän tai murjottavan ja hämmästyi senvuoksi suuresti, kun Pirkko paraillaan sangen vilkkaasti kertoi Paavolle jotakin koulutapausta. Vielä suuremmaksi muuttui hänen hämmästyksensä, kun Leena hänelle kuiskasi:

— Pirkko sai kertoa kaiken alusta alkaen. Leenan suureksi iloksi hän muisti kertoa yksityiskohtaisesti kaikki Leenan neuvot ja lohdutukset unohtamatta edes tarinaa lakeerikengistä.

»Vai sellainen rikka sinun silmässäsi olikin», sanoi Paavo, kun
Pirkko oli lopettanut. — »Mutta yhden seikan minä tahtoisin tietää:
Keksivätkö tytöt vain sinun hyvitykseksesi sen, että minä olen ylpeä ja
itsetietoinen, vai ovatko he sen kuulleet jostakin?»

Paavo oli suunnilleen samanlainen koulupoika kuin lukemattomat muut hänen ikäisensä.

Hän ei ollut juuri kunnianhimoinen eikä senvuoksi aivan »eturivin miehiä» kuten hänellä oli tapana sanoa. Kuitenkin tuli aika, jolloin hänen kunnianhimonsa heräsi. Se tapahtui VI:lla luokalla ja silloin hänestä omaistensa suureksi hämmästykseksi tuli priimus.

Mutta koska hän nyt vasta on IV:llä luokalla, täytynee meidän toistaiseksi pitää häntä vähemmän nerokkaana ja vähemmän ahkerana koulupoikana, jonka todistukset häilyvät keskinkertaisen molemmin puolin.

Koulu oli alkanut aivan tavallisesti, mutta jo muutaman päivän kuluttua tapahtui IV:llä luokalla jotakin, joka sai koko luokan kuohuksiin. Tapahtuma oli lyhykäisyydessään seuraava:

Alaluokkien vakituinen maantiedon opettaja oli sairastunut ja hänen sijaisekseen oli tullut eräs neiti Ahonen, ylioppilas, hiljainen ja hiukan aran näköinen. Ensimäiset päivät kuluivat jotenkin hyvin, pojat lukivat ja viittasivat kuten ennenkin ja opettaja näytti olevan tyytyväinen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutamien päivien kuluttua alettiin IV:llä luokalla pitää pientä hälinää maantietotunnilla. Opettajatar näytti tuskastuneelta. Hän koetti olla ystävällinen ja ankara, mutta kumpikaan ei auttanut. Hälinä jatkui yhä edelleen.

Sitten eräänä päivänä liikkui neljännellä luokalla huhu, että neiti Ahonen oli saanut rehtorilta nuhteita siitä syystä, ettei hän kohta ensimäisen vallattomuuden sattuessa IV:llä luokalla ollut ryhtynyt tarmokkaampiin toimenpiteisiin. »Nyt teidän on vaikea saada kuria palautetuksi. Teidän olisi pitänyt kohta alussa ilmoittaa minulle.» Niin kerrottiin rehtorin sanoneen, lieneekö sitten ollut totta. Selvä oli kuitenkin, että neiti Ahonen ilmestyi tunnille vielä alakuloisemman näköisenä. Se ei kuitenkaan estänyt poikia peuhaamasta, vieläpä siinä määrin, että opettajatar useita kertoja kiellettyään lopuksi sanoi, että hänen on ilmoitettava rehtorille.

Seuraavana aamuna tuli rehtori luokkaan, piti jyrisevän puheen siitä, kuinka opettajaa — oli se sitten kuka tahansa — on ehdottomasti toteltava. Lopuksi hän kysyi, ketkä olivat puhelleet maantietotunnilla.

Etukäteen olivat pojat sopineet siitä, että jos sellainen kysymys tehtäisiin, jokaisen olisi noustava.

— Halpamaisesti tehty Ahoselta, kun meni kantelemaan rehtorille, miehekkäästi tehty pojilta, koska ottivat miehissä jälki-istunnon — se oli yleinen mielipide.

Niin ajatteli Paavo ja niin ajatteli Kaisakin, kun hän kuuli asiasta. Paavo kirjoitti kotiinkin ja kertoi asian samalla mainiten, että »puoli koulua» oli heitä vastassa, kun he pääsivät jälki-istunnosta.

Mutta isä ei ajatellut samoin. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, pitkän ja vakavan.

»En moiti, enkä edes ihmettele, että nyt ajattelet asiasta niinkuin kirjoitit. Minä ajattelin sinun iässäsi kai aivan samoin. Mutta siitä huolimatta toivoisin, että sinä nyt jo oppisit ajattelemaan asioita puolueettomasti. Luuletko mahdollisesti, että tuo opettajatar on tuntenut tyytyväisyyttä voidessaan »kannella» rehtorille ja että hän on ollut iloinen tuosta teidän jälki-istunnostanne? — Usko minua, hän on siitä paljon onnettomampi kuin teistä kukaan. Miksi hän sen sitten teki? — Hän ei voinut muutakaan. Sanot itse, että hän on näyttänyt tunnillanne aralta ja hätääntyneeltä. Mitäpä hän olisi voinut muuta! Hän on koettanut kaikkensa opettaakseen teitä tunnollisesti ja pitääkseen teitä kurissa. Miksi ette ole sitten totelleet häntä? Siksi, yksinomaan siksi, että ette ole peljänneet häntä. Nyt, poikani, asetan sinulle vakavan kysymyksen: Onko mielestäsi oikein kunnioittaa ja totella vain sitä, joka herättää pelkoa? Sinä vastaat kieltävästi, minä tiedän sen. — Niin, meidän tulee totella esivaltaamme, opettajiamme, vanhempiamme ja esimiehiämme — oi siksi että me heitä pelkäämme, — vaan siksi, että se on velvollisuutemme. Toivon, että olet ymmärtänyt minua.»

Paavo luki moneen kertaan isän kirjeen, Kaisakin sen luki, ja heidän täytyi myöntää isän olevan oikeassa.

Joku päivä senjälkeen tapahtui maantietotunnilla taas jotakin, joka oli omiaan yhä selventämään Paavon käsitystä opettajan ja oppilaan keskinäisestä suhteesta.

Edellisen viikon jälki-istunnosta oli tosiaankin ollut se seuraus, että järjestys tunnilla oli suuresti parantunut. Opettajatar näytti paljon iloisemmalta, pingoittunut piirre hänen suunsa ympäriltä oli melkein kadonnut ja hän selitti paraillaan innokkaasti jotakin.

Samassa rupesi aivan edessä istuva Väinö Vaara juttelemaan puoliääneen jotakin takana istuvalle toverilleen.

»Vaara ei saa puhella!» sanoi opettajatar jälleen, ja pingoittunut ilme ilmestyi suun ympärille. — Hetkinen senjälkeen hän kysyi jotakin Vaaralta.

Ehkäpä Vaara ei tiennyt tai ei hän muuten halunnut vastata, pääasia kuitenkin oli, ettei hän noussut edes ylös.

Vaara kohautti olkapäitään ja jäi istumaan. Luokasta kuului ihmettelyä: Rohkea poika tuo Vaara. Paavo tunsi jonkunlaista kiusallista levottomuutta. Samassa sanoi opettajatar:

Poika ei hievahtanutkaan. — Neiti Ahonen katsahti ikäänkuin avutonna ja neuvotonna luokkaan, avasi sitten luokan päiväkirjan ja kirjoitti siihen jotakin. — Sitten jälleen jatkui opetus, mutta ilmassa tuntui olevan ukkosta. Suureksi helpotukseksi kilahti kuitenkin pian sähkökello. Tunti oli lopussa.

Neiti Ahonen viittasi luokkaa poistumaan ja astui itse aivan Vaaran eteen. Mutta jokaisella näytti olevan pulpetissaan jotakin järjestettävää ja niin jäi koko luokka kuuntelemaan keskustelua.

»On parasta, että heti annatte päiväkirjanne minulle.» »Siellähän se on pulpetissa, kyllähän sen sieltä saa.» Neiti Ahonen tuli aivan kalpeaksi ja poistui sanaakaan sanomatta luokasta.

Joukolla rynnättiin tarkastamaan, mitä luokan päiväkirjaan oli kirjoitettu. »Väinö Vaara saa tunnin jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. — Ahonen.»

»Kyllä sinun käytöksesi vähän sopimaton olikin», sanoi samassa luokan priimus.

Paavo ajatteli samoin, mutta kun hän näki, minkä myrskyn nuo sanat osassa luokkaa nostivat, ei hän uskaltanut sanoa mitään.

Rehtori astui suoraan Vaaran eteen ja piti pitkän puheen. »Anna tänne päiväkirjasi. Saat kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen», sanoi hän lopuksi.

Silloin Vaara sieppasi päiväkirjansa, paiskasi sen lattialle ja alkoi kävellä ovea kohti.

»Vai kotiin! Ei askeltakaan!» huusi rehtori. »Ensin päiväkirja ylös lattialta — —»

Melkein koko koulu oli kuohuksissaan. Useat ihailivat Vaaran rohkeutta, toisten mielestä hän oli mennyt sentään vähän liian pitkälle.

Maanantai-aamuna oli koko IV luokka jakaantuneena kahteen puolueeseen.
Toiset kannattivat ja ihailivat Väinö Vaaraa, toiset puolustivat neiti
Ahosta. Kun Paavo astui luokkaan, oli priimus paraillaan pitämässä
jyrisevää puhetta:

»Ajatelkaa hiukan! Miten hänen sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa Vaaran istua alallaan ja uhmata hänen kehotustaan. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, mutta olisiko hän sillä voittanut meidän arvonantomme? Ei, totisesti ei! Vai olisiko hänen pitänyt kumartua etsimään pulpetista päiväkirjaa, silloin kun Vaara häntä siihen kehotti? Sitä emme toki voine häneltä vaatia. Minun mielestäni ei enää jää jäljelle muuta mahdollisuutta kuin se, minkä hän teki, siis ilmoitus rehtorille. Ja se, että Vaara sitten käyttäytyi sopimattomasti rehtorinkin edessä, se mielestäni vain pahentaa asiaa.»

»Kas vain Karria, joko hänkin on jotakin mieltä», ilkkui samassa Ville Bruun, Briitta Bruunin veli. »Tekisit viisaimmin, jos vain tappelisit pikkutyttöjen kanssa kadulla, mokomakin herra Itsetietoisuus!»

Mutta silloin suuttui Paavo. Kädet nyrkissä ja silmät säkenöivinä hän astui Villen eteen.

»Oletko sinä sitten mielestäsi tehnyt kauniisti levittäessäsi ympäri kaupunkia tuota mitätöntä juttua, jonka siskoltasi kuulit, samalla selittäen, kuinka ylpeä ja itsetietoinen minä olen.» Hänen äänensä aivan vapisi vihasta, samalla kun hän tunsi melkein rajatonta halua lyödä toveriaan vasten kasvoja. Samassa tulivat mieleen isän usein lausumat sanat: Se on mies, joka hillitsee itsensä. Hänen kiukkunsa lauhtui hiukan ja hän tunsi voivansa puhua maltillisemmin.

»Pahoitin silloin sisareni mieltä, se ei ollut kauniisti tehty, myönnän sen. Hän puolestaan kiivastui ja löi minua. Siinä koko tappelu.»

»Mitä melua täältä kuuluu?» kuului samassa opettajan ääni ovelta.
»Kello on soinut. Paikoilleen jokainen!»

12. TURHAMAISUUTTA.

Kaisa oli jo pari kertaa kadulla tavannut Elsan, viimekesäisen vieraansa, ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan katsomaan heidän »omaa somaa huoneistoaan». Elsa oli luvannut tulla, ja eräänä sunnuntaiaamuna Pirkko näkikin hänen hienossa syystakissaan ja uudessa hatussaan tulevan kadun yli.

»Pane, Kaisa kiltti, pian parempi liina pöydälle, Elsa tulee!» huudahti
Pirkko niin kovasti, että Kaisa pelkäsi Elsan kuulevan kadulle asti.

Kun Kaisa ei kuitenkaan näyttänyt huolivan kehotuksesta, vaan riensi keittiöön vierastaan vastaan, sieppasi Pirkko pian entisen liinan pöydältä ja levitti toisen, kaikkein parhaimman tilalle.

»Tuolla Elsalla on aina niin arvostelevat silmät», puheli hän itsekseen, muuttaessaan itselleenkin parempaa esiliinaa eteen.

»Ole hyvä ja käy peremmälle», kehotti Kaisa vierastaan. »Oli oikein hauskaa kun tulit. — Tämä on nyt meidän salimme.»

Elsa ja Kaisa istuutuivat sitten rinnakkain »sohvalle», kuten raanun peittämää penkkiä nimitettiin, ja juttelivat innokkaasti. Elsa kertoi koulusta — hän oli nyt viimeisellä luokalla. — Kaisa puolestaan jutteli siitä, minkälaista hänellä oli toimessaan.

»Kutsuuko tuo teidän palvelijattarenne siskoasi vielä Pirkoksi?» kysyi
Elsa.

»Niin hän kutsuu, mutta Pirkkohan onkin vielä lapsi ja Leena on meidän vanha palvelijamme. Minuakin hän on vasta täällä kaupungissa ruvennut kutsumaan Kaisa-neidiksi.»

»Mutta kuulehan Kaisa, minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin huomauttaa hänelle, että hän kutsuisi Pirkkoa myös neidiksi. Tuntuu niin oudolta vieraasta, kun palvelijatar puhuttelee nimeltä noin suurta tyttöä, se on ikäänkuin liian läheistä.»

Kaisa ei oikein tiennyt mitä vastata. »Voinhan puhua äidille asiasta», sanoi hän viimein. »Hän saa sitten sanoa Leenalle. En minä voi sanoa, en vaikka mikä olisi.»

»Mutta asiasta toiseen», sanoi Elsa. »Minua on alettu kotona ja osaksi myös koulussa kutsua Elseksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole paljon kauniimpi kuin Elsa?»

»On, se on kauniimpi. Else — — — Else neito, se on ikäänkuin runollisempi.»

»Minä eräänä iltana lukiessani ranskan kielioppia ajattelin kaikkia tuttaviani tyttöjä ja koetin keksiä heille uusia ja hauskempia nimiä. Sinäkin sait uuden nimen. Kaisa onkin — sanoisinko — kovin populääri nimi, luulisi melkein tarkoitettavan vanhaa mummoa. — Älä sentään pane pahaksesi», sanoi hän sitten nähdessään, että Kaisa oli punastunut, »onhan se samalla niin kovin mukava nimi».

»Eihän minun nimeni oikeastaan olekaan Kaisa, vaan Kaarina, mutta kun Kaarina on vähän pitkä lausua, niin siitä on vähitellen tullut Kaisa», sanoi Kaisa hiukan loukkaantuneena.

»Niin, Kaarina onkin oikein kaunis nimi, ikävä vain, että se on niin pitkä. — Koetahan arvata, minkä nimen minä sinulle annoin. — Karin, ja yhdellä a:lla. Se on niin hieno ruotsalainen nimi. Kun sanoo Karin, voi aivan nähdä edessään sellaisen nuoren, solakan ja hienonnäköisen neidin. Se nimi sopisi sinulle hyvin.»

»Tarkoitatko, että minä olen solakka ja hienonnäköinen?» sanoi Kaisa nauraen. »Onpa sinusta tullut aika imartelija! — Niin, Karin ei todellakaan ole hullumpi nimi.»

»Mutta se on ehdottomasti kirjoitettava yhdellä a:lla», muistutti Elsa vielä kerran.

»Et ole vielä sanonut rehellisesti, mitä pidät asunnostamme», sanoi
Kaisa sitten, muuttaen puheenaihetta.

»Johan kai sanoin, että tämä on aika hauskannäköinen huone. — Mutta helposti sen saisi vieläkin paljon hauskemmannäköiseksi. Meillä maalattiin koko sänkykamarin huonekalusto melkein valkoiseksi, sellaiseksi luunväriseksi, tiedäthän. Se ei tullut paljoakaan maksamaan ja kaunis siitä tuli. Huonekaluista tuli aivankuin uudet. Ajattelehan, miten hauskannäköinen tämäkin huone olisi, jos kaikki huonekalut olisivat samanväriset, esim. ruskeat, kuten tämä hylly.»

»Mutta kyllä se sentään maksaisi paljon», arveli Kaisa, »kyllä meidän täytynee tyytyä niihin vain sellaisenaan».

Kun Elsa oli lähtenyt, huomasi Kaisa olevansa melkeinpä huonolla tuulella. Huonekalujen erivärisyys pisti niin pahasti silmään. Seinäpaperit näyttivät haalistuneemmilta kuin koskaan ennen, lattian kuluneisuus suorastaan kiukutti.

»Emmehän toki niin köyhiä liene», tuumi hän viimein, »ettemme edes saa näitä huonekaluja samanvärisiksi. Minä kirjoitan kotiin.»

Hän otti eteensä arkin paperia ja alotti kirjeen. Ensin alkuun jotakin yleistä. Sitten asiaan. »Olen niin paljon ajatellut sitä, että nämä meidän huonekalumme olisivat paljon hauskemman näköiset, jos ne kaikki olisivat samanväriset…»

Se oli eräs hänen uusista tovereistaan, Aura Valli, hiljainen ja vaatimaton neitonen.

»Tulin katsomaan, etkö lähtisi ulos kävelemään, on niin herttainen ilma.»

»Tulehan nyt sentään hetkiseksi sisään, niin muutan toiset kengät. — Täällä meillä on kyllä niin ikävän näköistä, ettei paljon viitsisi kutsua vieraita, kaikki huonekalut eriväriset, tapetit haalistuneet ja paljon muuta.»

»Kaikkea sinä puhut!» huudahti Aura. »Tämähän on hauskin huone, mitä pitkään aikaan olen nähnyt. Niin valoisa ja tilava. Ja tuommoinen ihana ryijy seinällä — vai onko se raanu — enhän minä, kaupunkilainen, sellaisia asioita ymmärrä. — Näkisitpä, minkälainen nurkka minulla on. Vain oma pöytä ja tuoli tädin huoneessa, ja siihenkin on tyydyttävä.»

Sinä hetkenä Kaisa päätti, ettei hän kirjoitakaan mitään huonekalujen maalaamisesta.

Kun he sitten kulkivat metsään päin, joka oli kaupungin lähellä ja jonne he olivat päättäneet mennä, sanoi Kaisa:

»Tässä maailmassa näyttää kaikki hyvyys ja huonous vain riippuvan siitä, mihin me vertaamme. Meidän asuntomme on huono verrattuna Elsan — Elsen — kotiin, mutta sinun nurkkaasi verrattuna se on hyvä.»

»Ja minun nurkkani on huono sinun huoneeseesi verrattuna, mutta verrattuna esimerkiksi tuohon hökkeliin, on sekin hyvä», lisäsi Aura iloisesti.

»Kunpa vain aina voisimme tietää, mihin meidän on verrattava», sanoi
Kaisa miettiväisenä.

Kun he sitten istuivat metsässä suurella kivellä ja puhelivat kumpikin omasta kodistaan, päätti Kaisa koettaa vapautua siitä toisestakin huolesta, joka häntä painoi. Siksi hän kysyi:

»Eihän toki», vastasi Aura. »Minusta se on juuri sinun nimesi, niin reipas ja iloinen. En tiedä, miten se muille sopii, mutta sinulle se ainakin sopii. Minä kiinnyin sinuun ensiksi juuri tuon Kaisa-nimen vuoksi, minusta se on juuri yhtä iloinen kuin sinun katseesi ja yhtä rehellinen kuin sinä koko tyttö.»

13. KAKSI KIRJETTÄ.

Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, joka toi minulle sen iloisen uutisen, että Muru-lampaan jalka on parantunut. Et usko, miten huolissani olin, kun ensin kirjoitit, että se oli loukannut jalkansa. Pelkäsin niin, että se pitäisi tappaa. Olisin varmasti itkenyt, jos se olisi tapettu, olenhan sitä hoitanut aivan pienestä asti. Koulussa on oikein hauska. Minun parhain ystäväni on Leila (en muista hänen sukunimeään, se on ruotsalainen). Hän on oikein hyvä tyttö. Se on vaan ikävää, kun hän on B-osastolla. Mutta ensi vuonna pyydämme päästä samalle osastolle.

Mitä Sinulle kuuluu? Me saimme toissa päivänä arvostelut. Minun numeroni olivat muuten hyvät, mutta aritmetiikassa oli 6. Minä itkin vähän sitä, mutta Kaisa sanoi, ettei se maksanut vaivaa. Aritmetiikan opettajaa kutsutaan Jyryksi. Minä pidin hänestä ensin, mutta en enää, koska hän antoi minulle kuutosen. Sano terveiset kaikille. Minulla on välistä oikein ikävä Karria.

Tulin juuri saunasta ja siksi nukuttaa. En jaksaisi oikein kirjoittaa. Mutta huomenna menemme kylään Tuomolaan, enkä silloin ennätä. Muru on nyt ihan terve. Annoin sille tänään leipää ja sanoin terveisiä sinulta. Se katsoi niin ymmärtäväisesti. Minä neuloin eilen Anna-Stiinalle uuden puvun. Niistä tilkuista, joita jäi meidän kesäpuvuistamme. Anna-Stiina on nyt niin hieno. Ai, nyt vasta muistan, ettet sinä enää pidäkään nukeista. Neiti Tuominen käy 3 kertaa viikossa minua opettamassa, nim. maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Kirjoita pian. Minua nukuttaa. Sano terveisiä Kaisalle, Paavolle, Leenalle ja Leilalle.

Jälkikirjoitus. Minun piti kirjoittaa Sinä suurella kirjaimella, mutta en muistanut. Anna anteeksi.

14. VIELÄ VÄHÄN KOULUSTA.

Karrin lasten koulunkäynti sujui ilman suurempia vaikeuksia. Vähän harmia sentään silloin tällöin oli, kuten esim. silloin, kun Pirkko sai muistutuksen. Se muistutus toi levottoman mielen pitkäksi aikaa Karrin lasten muutoin niin rauhalliseen kaupunki-asuntoon. Asia oli seuraava:

Aritmetiikan opettaja »Jyry» oli valvomassa ja II A-luokassa oltiin vähän levottomia. Hän meni ovelle ja näki Karrin Pirkon olevan kääntyneenä takana istuvan toverinsa puoleen ja supisevan ankarasti.

Hän lähti pois ovelta, mutta yhä kuului vain puhetta II A-luokasta.
Mentyään ovelle hän näki Pirkon istuvan kuten äskenkin ja puhelevan.

Se oli Pirkolle kauhistuksen hetki! Vapisevin käsin hän etsi päiväkirjan pulpetista, vapisevin polvin vei sen opettajalle ja vapisevalla äänellä sanoi:

Mutta se ei auttanut. Opettaja avasi kirjan ja kirjoitti: »Oppilasta muistutetaan puhelemisesta toisen soiton jälkeen.»

Pirkko itki puolen kotimatkaa, mutta tuli sitten kovin kapinoivalle tuulelle: »Toisetkin puhuivat ja minua yksin rangaistiin», hän ajatteli ja kulki toisen puolen matkaa hyvin synkkänä ja murjottavana.

Kaisa ja Paavo eivät oikein tienneet, mitä heidän piti sanoa Pirkolle, joka katkerana vakuutti saaneensa viattomasti ja syyttä koko luokalle kuuluvan rangaistuksen. Leenakaan ei tässä asiassa kyennyt antamaan neuvoa. Vihdoin päätettiin kirjoittaa kotiin.

Pian saatiin äidiltä vastaus, puoleksi leikkisä ja puoleksi vakava. Äiti selitti siinä, kuinka useinkin koulussa, kun käy vaikeaksi rangaista kaikkia oppilaita, rangaistaan vain yhtä tai muutamia, jotka ovat enimmin syylliset. »Pirkko itse tunnustaa puhelleensa ja siis ansainneensa rangaistuksen, enpä olisi uskonut pientä Pirkkoani niin kateelliseksi, ettei hän voi suoda toisille sitä iloa, että he sillä kertaa pääsivät rangaistuksesta. — Muuten uskon, ettei Pirkkoa enää toista kertaa tarvitse muistuttaa puhelemisesta toisen soiton jälkeen».

Syyslukukausi läheni loppuaan. Eräänä marraskuun päivänä, kun Kaisa palasi toimestaan, huomasi hän Pirkon taas olevan vähän kummallisella tuulella. Kohta hänet nähtyään hän nim. sanoi:

»Tiedätkö Kaisa, mitä minä olen päättänyt. Minä en jätäkään koulua viidenneltä luokalta, niinkuin alussa aioin, vaan luen ylioppilaaksi ja sitten matematiikan maisteriksi.»

»Mikä sinut on saanut tekemään sellaisia päätöksiä?» kyseli Kaisa huvitettuna.

»Ja sinä haluat siis kerrankin päästä oikein selville matematiikasta», yritti Kaisa arvata.

»Eikö mitä! Mutta tulee olemaan suloista antaa Jyryn lastenlapsille yhtä vaikeita laskuja, kuin hän nyt antaa meille, ja vielä vähän vaikeampiakin.»

»Sinä siis suunnittelet kostoa», nauroi Kaisa, eikä Pirkkokaan voinut olla nauramatta.

Totuuden vuoksi on kuitenkin mainittava, ettei Pirkosta tule matematiikan maisteria.

KARRIN LASTEN JOULU.

15. ENNEN JOULUA.

Joulukuu oli käsissä ja Karrin lasten kaupunkiasunnossa oli elämä tavallista vilkkaampaa. Joululahjoja piti suunnitella ja alottaa, Kaisalla oli tavallista enemmän työtä toimistossaan vuoden lopun lähestyessä ja Paavo ja Pirkko koettivat parastaan saadakseen joulutodistuksensa edes »siedettäviksi», kuten Paavo varsin vaatimattomasti selitti.

»Sanon sinulle jotain etukäteen, Kaisa. Älä koetakaan saada minua tekemään äidille leipälautaa ja isälle viskainta, en voi sietää sellaisia veistotöitä enää.»

»Tarkoitat siis, että olet jo niin korkea-arvoinen herra, etteivät sellaiset veistotyöt enää arvollesi sovellu», sanoi Kaisa vähän pisteliäästi.

»Vaikkapa niinkin. — Minä aion ansaita rahaa ja ostaa teille jokaiselle oikein säädylliset joululahjat.»

Kaisa mietti ja mietti. Hän olisi halunnut antaa vanhemmilleen oikein arvokkaat joululahjat, sillä olihan hänellä nyt omaa rahaa, eikä tarvinnut sitäkään pelätä, että äiti tai isä jo etukäteen saisivat nähdä, mitä oli tekeillä, kuten viime vuonna. Mutta omatöiset niiden ehdottomasti tuli olla, ja aikaa oli vähän niukanpuoleisesti, jotta ei uskaltanut ryhtyä mihinkään oikein suuritöiseen. Viimein hän päätti virkata äidille lämpöisen villaisen liinan ja kutoa isälle parin paksuja villasukkia.

»Tietysti olisi paljon mielenkiintoisempaa ommella isälle kirjoitusmatto tai sohvatyyny, kuten tavallisesti herroille ommellaan», selitti Kaisa Pirkolle. »Mutta äidin ompelema kirjoitusmatto on ihan hyvä, eikä isä pidä vähääkään sohvatyynyistä eikä muistakaan hienouksista, joten en tällä kertaa keksi mitään muuta kuin sukat.»

»Olen aivan varma siitä, että isä äärettömästi ihastuu sukista, melkein yhtä paljon kuin Saaran antamasta suuresta kiiltokuvasta viime vuonna», vakuutti Pirkko.

Kaisa purskahti nauruun. Hänkin muisti varsin hyvin sen hilpeyden, minkä suuri enkelinpäätä esittävä kiiltokuva oli synnyttänyt, kun isä varsin vakavana purki sen kääröstä. Se oli sitten koko kevättalven ollut isän kamarin seinällä — Saaran suureksi iloksi. Vasta kerran keväällä, kun isälle oli tulossa muutamia vieraita, oli Saara ottanut sen pois seinältä arvellen, että se sentään taisi olla liian lapsellinen.

Pirkolle aikoi Kaisa ommella käsityöpussin, mutta sitä ei voinut alottaa, ennenkuin Pirkko oli mennyt kotiin joululomalle. Kaisa pääsi nimittäin Karriin vasta päivää ennen jouluaattoa, joten hän sai olla viikon päivät yksin kaupungissa.

Oli keskiviikkoilta joulukuun alkupuolella. Paavo ja Pirkko olivat tulleet koulusta kello 3 ja päivällinen oli syöty kello 1/2 5 Kaisan palattua kotiin toimestaan. Kaisa istui käsitöineen oman pöytänsä ääressä. Paavo ja Pirkko lukivat läksyjään suuren pöydän ääressä. Paavon mielestä tuntui »murju» näin iltapäivisin välistä vähän ikävältä, joten hänkin usein mielellään oleskeli »salissa.»

»Joko sinä taas lähdet?» kysyi Kaisa vähän harmistuneella äänellä. »Minä juuri ajattelin, että olisimme menneet kolmisin vähän kävelemään ja pyytäneet Leenaa sillä aikaa valmistamaan meille jotakin hyvää. Sitten olisimme tulleet kotiin ja viettäneet oikein hauskan illan yhdessä.»

»En voi sille mitään, lupasin Erkille», sanoi Paavo, ja samassa hän jo oli poissa.

»En oikein pidä siitä, että Paavo on alkanut olla kaikki illat poissa kotoa», tuumi Kaisa. »Jos tätä menoa jatkuu, niin luulenpa melkein, että minun on kirjoitettava kotiin ja kysyttävä neuvoa, millä saisimme hänen viihtymään hieman kotosallakin.»

Pirkko paukautti maantietonsa kiinni ja haukotteli makeasti. »Luulenpa melkein, että tänään seuraan Paavon esimerkkiä ja lähden jonnekin. Maantietoa en enää jaksa lukea ja muut läksyt osaan. Etkä sinäkään ole tänään vähääkään intressantti.»

»Vai intressantti!» Kaisan sisu kuohahti. Tahtoisinpa nähdä, kuinka intressantti sinä olisit, jos saisit joka päivä laskea ja kirjoittaa kello 9—4 ja senlisäksi vielä pitää huolta veljestä, joka lentää kaiket illat, ja neiti sisaresta, jota aina pitäisi huvittaa. Vai pitäisi tässä vielä olla intressantti! Suurkiitoksia!»

»No, älähän nyt sentään suutu. Enhän minä nyt juuri sitä tarkoittanut. — Oikeastaan ajattelin, että sinä nyt viimeinkin voisit täyttää lupauksesi ja viedä minut eläviin kuviin. Siitähän on ollut monta kertaa puhetta ja nyt olisi hyvin sopiva ilta. Ajattelehan, että minä en ole koskaan, en koskaan ennen ollut elävissä kuvissa. Sehän on melkein aukko sivistyksessä.»

»Vai niin», sanoi Kaisa vähän lauhtuneena. »Vai eläviin kuviin sinä pyrit. Siinä tapauksessa minun täytyy sinulle huomauttaa, että pyyntösi ei ollut ensinkään valtioviisaasti esitetty.»

»Voi, rakas armas kallis Kaisa! Enhän minä osaa koskaan etukäteen harkita sellaisia asioita. Mutta sinä olisit maailman intressantein sisar ja mielenkiintoisin ihminen — älä ensinkään naura — jos veisit minut eläviin kuviin tänä iltana.»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Kaisa. Pue nopeasti takki yllesi, ehdimme kai vielä alkuun.»

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Kaisa pilettiluukulla ja pyysi kahta lippua.

Tuli ja leimaus! Ääni kuulosti tutulta ja kasvot, jotka luukusta pilkistivät, olivat vielä tutummat.

Enempää ei Pirkko saanut hämmästykseltään sanotuksi. Kaisa seisoi aivan sanatonna.

»Olkaa hyvät ja käykää sisään», ilmoitti ovenvartija, »esitys alkaa heti».

Varsin sekavin tuntein astuivat Kaisa ja Pirkko sisään. Valot olivat jo sammutetut ja Pirkko tunsi melkeinpä pelonsekaista jännitystä Kaisan häntä ohjatessa lähimmälle tyhjälle tuolille istumaan.

Ja sitten se alkoi. Kuvat valkealla seinällä alkoivat liikkua. Siinä oli komeita, loistavasti puettuja ihmisiä, jotka kulkivat ihmeen ihanassa puutarhassa. Siinä oli loistavasti kalustettuja huoneita, käytäviä ja saleja. Ja sitten noihin ihmeellisiin huoneisiin ilmestyi nuori, köyhännäköisesti puettu tyttö. Hän sai paremmat vaatteet ylleen ja luvan tutkia mielinmäärin kirjastossa olevia ihmeellisiä kirjoja, mutta voi, kuinka ikävä hänellä sentään oli noissa upeissa suojissa. Pirkko ymmärsi niin ihmeen hyvin hänen tunteensa. Pari kertaa sai Kaisa nipistää häntä käsivarresta, sillä Pirkko oli lausumaisillaan ääneen osanottonsa, niin kokonaan hän oli unohtanut ympäristönsä.

Sitten tuli väliaika. Valot syttyivät ja Pirkko katseli uteliaana ympärilleen. — Kas vain, tuolla istui Liisa Vuorela ja nyökytteli hänelle ystävällisesti päätään.

»Paavoako?» toisti Pirkko hieman ihmeissään. Hän oli melkeinpä unohtanut äskeisen yllätyksen pilettiluukulla.

Kaisa jatkoi: »Voitko käsittää, että hän on salaa ottanut vastaan tämmöisen toimen, että hän on siis joka ilta täällä ansaitsemassa rahaa! Se on minusta säädytöntä, aivan sopimatonta koululaiselle.»

Samassa valo taas sammui ja kuvat seinällä alkoivat liikkua. Pirkko syventyi taas huokaillen seuraamaan sankarittarensa vaiheita, mutta Kaisa voi vain puoleksi nauttia näkemästään. Tunne siitä, että hän oli edesvastuussa nuorempien sisarustensa vaiheista ja että hänen oli siis oikein ymmärrettävä ja selitettävä tämäkin kiusallinen tapahtuma, painosti häntä. — — —

»Odottakaahan hetkinen, tytöt!» huusi Paavo, kun he olivat menossa pois. »Minä tulen mukaan.»

»Mitä piditte filmistä?» kysyi Paavo mahdollisimman huolettomasti, mutta äänestä saattoi päättää, että hän oli hieman levoton.

Sitten ei kuulunut vähään aikaan muuta, kuin kenkäin kopsetta katukäytävää vasten. — Viimein Kaisa katkaisi hiljaisuuden, joka oli alkanut tuntua painostavalta, sanomalla:

»Mutta oikeastaan olen sitä mieltä, että olisit varsin hyvin voinut kertoa meille aikeestasi. Ja jos sinun nyt ehdottomasti on ansaittava rahaa, niin olisimme ehkä keksineet sinulle jonkun hieman sopivamman toimen. Mielestäni on tämä toimesi koululaiselle sopimaton.»

»Mutta onhan Erkkikin koululainen, ja siitä huolimatta hän on ollut jo pitkän aikaa samassa kassassa. Silloin kun hän alkoi, puhui hän rehtorille, ja rehtori lupasi, että hän saa ottaa toimen vastaan, kunhan hän vain pitää huolta siitä, etteivät läksyt kärsi. Alussa hän oli koko ajan, kello yhdeksään asti, hänellä oli koulukirjoja mukanaan ja hän lueskeli silloin, kun ketään ei ollut luukulla. Mutta sitten hän kerran sai saksantunnilla muistutuksen siitä, ettei ollut kirjoittanut kotikirjoitustaan. Ja silloin hänen äitinsä sanoi, ettei hän saa enää istua siellä koko iltaa. Silloin Erkki puhui minulle, ja me sovimme siitä, että minä olen joka ilta kello 6 — 1/2 8 ja hän 1/2 8 — 9. Me saamme kumpikin 5 markkaa tunnilta, siis 7 mk. 50 p. joka ilta, ja sunnuntaisin, jolloin olemme 3 tuntia kumpikin, saamme siis 15 markkaa. Viikossa ansaitsemme siis 60 markkaa kumpikin. — Jollei Erkki olisi saanut ketään vuorottelemaan kanssaan, olisi hänen täytynyt luopua koko toimesta, ja se olisi ollut oikein ikävää, sillä hänen äidillään on kovin vähän varoja.»

»Minä puolestani luulen, että jollet sinä olisi halunnut Erkkiä auttaa» — Kaisa lausui viimeisen sanan hieman pilkallisesti — niin olisi koulussanne ollut vähintäin tusina poikia, jotka olisivat olleet siihen valmiit. Ja heidän joukossaan olisi varmasti sellaisiakin, joille tuo 60 markan viikottainen ansio olisi paljon tärkeämpi kuin sinulle. — Ja sitäpaitsi», lopetti hän hyvin pontevasti, »elävien kuvien kassa on mielestäni paikka, joka ei ensinkään sovi koululaisille».

»Mutta elävät kuvat sopivat varsin hyvin sekä sinulle että Pirkolle.
Huomaan, että periaatteesi ovat suuresti ristiriitaisia.»

»Onhan siinä sentään hieman eroa», sanoi Kaisa nopeasti, mutta vähän epävarmasti.

»Ehkäpä on parasta kirjoittaa tänä iltana kotiin», tuumi Paavo. »Siten se asia parhaiten selvenee. Kirjoitamme kumpikin omat mielipiteemme ja pyydämme isää selittämään, kumpi on oikeassa.»

Samana iltana putosi paksu ja painava kirje Mariankadun postilaatikkoon ja kaksi päivää myöhemmin saapui isän vastaus Karrin lasten kaupunkiasuntoon:

Sain kirjeenne tänään ja ryhdyn kohta vastaamaan, koska tiedän teidän odottavan pikaista vastausta.

Vai sellaisiin hommiin sinä, Paavo poikani, olet ryhtynyt — vieläpä aivan omin päin!

Enpä oikein tiedä, pitäisikö minun sinua moittia vai kiittää. Taidatpa ansaita vähän kumpaakin. — Sinä halusit ansaita rahaa ja yllättää meidät kaikki arvokkailla joululahjoilla. No niin — yritteliäisyyshän on hyvä ominaisuus, josta ei suinkaan sovi moittia, varsinkin kun päämääränä on, kuten sinulla, toisten ilahduttaminen. Mutta sittenkin, kun oli kysymys tällaisesta asiasta, olisin toivonut, että olisit neuvotellut Kaisan kanssa tai kirjoittanut kotiin.

Sinä, Paavo, olet nyt neljännellä luokalla ja sinulla on välistä, omien sanojesi mukaan, aika paljon työtä. Oletko varma siitä, etteivät läksysi ole tuosta iltapäivätyöstä yhtään kärsineet? Sinulla oli viime arvostelussasi saksankirjoituksessa viitonen. Se on vaarallinen numero. Jos se on joulutodistuksessasi alentunut neloseksi, on se meistä, sekä äidistä että minusta, kovin ikävää. Ja sinä arvaat, ettei mikään kallisarvoinen lahjakaan voi tuntua meistä mieluisalta, sillä onhan se ikäänkuin tuon nelosen hinta. — Sinä et ole mikään lahjaton etkä typerä oppilas, mutta sinä olet vähän laiska. Siitä syystä Sinusta onkin hauskempaa ansaita rahaa kuin lukea läksyjä, mutta se ei ole oikea mielipide. Jos sinä joskus — mitä pikemmin sitä parempi — pääsisit niin pitkälle, ettei päämääränäsi olisi »siedettävä» vaan hyvä todistus, silloin vasta olisin sinuun oikein tyytyväinen, mutta silloin sinun luultavasti on jätettävä kaikki ansaitsemishommat syrjään.

Se, että Paavo on juuri elävien kuvien kassassa, näyttää sinusta, Kaisa, olevan kaikkein kauheinta, suorastaan sopimatonta. Siksikö, että Paavon ansaitsemishommat ovat näinollen kaikkien elävissä kuvissa kävijäin tiedossa vai siksikö, että elävät kuvat ovat mielestäsi jotain pahaa? Jälkimäisessä tapauksessa ovat mielipiteesi tosiaankin hieman ristiriitaisia, kuten Paavokin väittää.

Kysytte, onko mielestäni väärin käydä elävissä kuvissa. Siihen kysymykseen ei voi vastata yhdellä sanalla. Enhän toki ole niin vanhoillinen, että pitäisin elävissä kuvissa käymistä suorastaan syntinä. Eihän toki. Päinvastoin saa valkealla kankaalla useinkin nähdä paljon katsomisen arvoista, vaikkakaan ei aina. Mutta eri kysymys on se, ovatko ja missä määrin elävät kuvat koululaisille ja lapsille terveellisiä. Olen kuullut, että muutamat oppilaat käyvät katsomassa jokaista uutta ohjelmaa ja viettävät siis vähäiset lepohetkensä sisällä kuumassa ja usein huonossa ilmassa, sensijaan että liikkuisivat ulkona, urheilisivat tai lepäisivät. — Yhtä ikävää on se, että koululaiset kiusaavat usein vähävaraisilta vanhemmiltaan rahaa »kuviin», eivätkä nämä henno kieltää, koska »kaikki muutkin pääsevät». Varakkaille vanhemmille ei muutama markka merkitse paljoa, mutta varattomille sensijaan kyllä.

En suinkaan tahdo moittia sitä, että Kaisa ja Pirkko kerran pistäytyivät elävissä kuvissa — päinvastoin suon mielelläni teille saman ilon toisenkin kerran — mutta minä toivon, ettei se tule teille tottumukseksi ja että sinä, Kaisa, vanhempana pidät huolta siitä, että filmi, jota te menette katsomaan, on katsomisen arvoinen.

Koska sinä, Paavo, olet luvannut olla toimessasi tämän lukukauden loppuun eikä aikaa ole enää kuin muutamia päiviä, en tahdo sitä sinulta kieltää. — Mutta kevätlukukaudella en toivo sinun ottavan vastaan minkäänlaisia toimia. Kaikki huomio koulutoimiin!

Tästä on tullut pitkä ja kuiva kirje, vai mitä, lapset? — Karriin ei kuulu mitään uutta. Äiti pyytää ilmoittamaan, että hän tulee Saaran kanssa muutaman päivän perästä teitä tervehtimään ja samalla hakemaan koululaisia kotiin.

Kaisa istui ääneti tuolillaan. »Kuinka onnellista onkaan, kun on koti, vaikkapa kaukanakin, ja vanhemmat, joille voi huolensa kertoa, joilta neuvoa pyytää», mietti hän.

16. PIRKON KYYNELEET.

Muistellessaan ensimäistä lukukauttaan kaupungin koulussa on Pirkolla tapana sanoa, että se alkoi ja loppui kyynelin. Niin olikin. Lukukauden alussa vuodatetuista kyynelistä on jo aikaisemmin ollut puhetta, loppukyynelten historia on seuraava:

Oli tiistai, joulukuun 16 päivä. Kello läheni kahtatoista, ja Pirkko kulki hiljalleen koulua kohti. Äkkiä hän pysähtyi, hänen mieleensä oli muistunut jotakin. Ensimäisellä tunnilla oli suomen kielioppia, ja hän oli jo kerran aikaisemmin unohtanut pienen kielioppivihkonsa kotiin, saaden siitä ankaran muistutuksen. Nyt se oli taas unohtunut.

Pirkko pani parastaan, eikä aikaakaan, kun hän jo oli omalla portilla. Suoraa päätä pihaan ja portaita ylös. Mutta voi kauhistusta! Ovi oli lukittu ulkoapäin, Leena oli siis mennyt ostoksille.

Tämä oli — Pirkon omain sanain mukaan — kauheimpia hetkiä hänen elämässään. Mennäkö kouluun vai jäädäkö odottamaan Leenaa. Molemmissa tapauksissa oli muistutus tiedossa, edellisessä huolimattomuudesta, jälkimäisessä myöhästymisestä. Kumpiko oli valittava? Mutta voisihan käydä niinkin, että hän ei ehtisi sittenkään, vaikka heti lähtisi juoksemaan; siinä tapauksessa voisi tulla muistutus sekä huolimattomuudesta että myöhästymisestä. Parasta siis sittenkin jäädä odottamaan, — myöhästymisen uhallakin!

Minuutteja, pitkiä kuin ijäisyys, kului. Pirkko istui portailla, odotti ja itki…

»Avaa pian ovi!» huusi Pirkko kuin kuoleman hädässä, ja ennenkuin Leena edes ymmärsi, mistä oli kysymys, oli Pirkko hyökännyt sisään, siepannut vihkonsa ja törmännyt samaa kyytiä ulos.

Tällä välin oli tunti jo alkanut, ja Pirkko oli merkitty poissaolevaksi. Joku oppilaista luki parhaillaan. Silloin ovi avautui ja Pirkko astui sisään.

Tuskin olivat toverit nähneet hänet, kun he päästivät oikein intiaanihuudon. Opettaja koetti hillitä heitä, mutta hänkään ei voinut olla hymyilemättä.

Ovensuussa seisova Pirkko oli tosiaankin naurettava näky. Silmät olivat itkusta turvonneet, ja siniset käsineet, joilla kyyneliä oli pyyhitty, olivat värittäneet poskille kummallisia pitkiä juovia, jotka ulottuivat kaulaan asti.

Pirkko tunsi, että jotain oli hullusti, mutta mitä? Kaikkien tovereiden naurava naama oli kääntyneenä häneen päin, ja hän olisi tahtonut vajota maan alle, niin onneton hän oli.

Kyyneleet alkoivat taas vieriä pitkin sinijuovaisia poskia, ja se tietysti vain lisäsi yleistä iloa.

»Voi tyttö raukka, jospa sinä itse näkisit, miten hullunkurisen näköinen olet», sanoi samassa opettaja, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä. »Sinulla on tainnut olla siniset kintaat, lisäsi hän nauraen. »Meneppä nyt paikalla hieman peseytymään.»

Pirkko oli opettajan puhuessa vilkaissut käsiinsä, jotka nekin olivat aivan siniset. Hän alkoi aavistaa, ymmärtää ja punastui samassa korvia myöten. (Eräs vallaton toveri hänelle myöhemmin kyllä selitti, ettei tuota punastumista muusta huomannutkaan kuin korvista, posket nimittäin olivat niin siniset.)

Seuraavat kolme minuuttia Pirkko pesi, hieroi ja hankasi kasvojaan ja käsiään kuumeisella innolla. Ja kun hän sitten palasi luokkaansa, olivat hänen poskensa hehkuvan punaiset.

»Taidatpa muistaa tämän myöhästymisen ilman muistutustakin», sanoi opettaja.

Kun Pirkko palasi koulusta, odotti häntä iloinen yllätys: äiti ja Saara olivat tulleet.

17. JOULUKSI KOTIIN.

Sitten seurasi muutamia oikein hauskoja päiviä. Pirkko kulki Saaran kanssa »näyttämässä kaupunkia» ja äidin kanssa ostoksilla. Ja kun koululaiset tulivat koulusta ja Kaisa toimestaan, odotti heitä, ei ainoastaan Leena, joka tosin nytkin hääräili yhtä tyytyväisen näköisenä patoineen ja pannuineen, vaan myöskin oma rakas äiti, jolle kohta sai kertoa kaikki päivän tapahtumat, ja pikku sisko, joka oli »äärettömän huvitettu kouluasioista», kuten itse selitti.

Sitten tuli Paavon ja Pirkon koulujen lopettajaisjuhlat. Ikävä kyllä, ne sattuivat olemaan samana päivänä ja samaan aikaan, niin ettei Saara päässyt molempiin. Pitkän harkinnan perästä päätettiin, että Saara menee Kaisan kanssa Pirkon juhlaan ja äiti Paavon.

Kävisi pitkäksi kuvata kaikkea, mitä Saara tuossa juhlassa näki. Se on kumminkin mainittava, että hän oli hyvin iloinen, kun sai kerrankin olla »oikean koulun oikeassa joulujuhlassa», ja että hän alkoi hartaasti odottaa seuraavaa joulua, jolloin hänkin jo kuuluisi koulun iloiseen oppilasjoukkoon.

Sitten alkoi joululoma ja koululaiset pääsivät kotiin. Mutta nyt kävikin niin ikävästi, että äiti ei päässytkään vielä lähtemään kaupungista, joten Paavo, Pirkko ja Saara saivat lähteä kolmisin.

Paavo tapasi kohta vaunuun tultuaan erään koulutoverinsa. He alkoivat jutella keskenään, ja matka sujui nopeasti.

Pirkko ja Saara olivat sijoittuneet rinnakkain eräälle tyhjälle penkille. Vastapäätä istui eräs iloisen ja ystävällisen näköinen keski-ikäinen rouva.

Samassa »Rouva Hymyilevä» alotti keskustelun. Hän kysyi, minne tyttöset olivat matkalla, mitä koulua he kävivät, minkälaiset todistukset he olivat saaneet, kuinka monta sisarta ja veljeä heillä oli y.m.

Alussa Pirkko koetti vastata kohteliaasti, mutta pian hänestä tuntui, että rouva oli ihan liian puhelias. Hän otti esille kirjan, jonka oli varannut matkalukemiseksi, ja syventyi siihen.

Nyt yritti Saara puolestaan vastailla, mutta pian hänkin seurasi Pirkon esimerkkiä.

Kuljettiin muutamia asemanvälejä ja tyttöset lukivat — tai ainakin olivat lukevinaan — ahkerasti.

Pirkko ja Saara litistivät kumpikin nenänsä ikkunaruutua vasten koettaessaan talvisen iltapäivän puolihämärässä nähdä kotoisia kuvia.

Samassa juna pysähtyi ja siitä johtuvasta nytkähdyksestä oli Pirkko kaatua »Rouva Hymyilevän» syliin. Hän sopersi hämillään anteeksipyynnön ja otti kiireesti korinsa ja askinsa.

»Saanko tarjota teille hieman makeisia hevosmatkalla purtavaksi», sanoi
»Rouva Hymyilevä» ystävällisesti.

Saara niiasi ja, pistäen kätensä pussiin, otti siitä muutaman karamellin, jotka pisti taskuunsa.

Pirkko näytti melkeinpä hermostuneelta. Juna seisoi jo, hänen kätensä olivat täynnä, ja nyt tuo ihminen vielä tyrkytti karamellejään. Paavokin oli jo lähtenyt vaunusta.

Hän aikoi lähteä vaunusta, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan rouvan ystävällistä tarjousta.

»Saanko panna muutaman taskuunne, pikku ystävä?» sanoi samassa rouva, pistäen koko kourallisen karamellejä Pirkon taskuun.

»Pidän niin paljon nuorista. Minusta on ollut kovin mieluista nähdä kahdet nuoret kasvot ja kaksi kirkasta silmäparia vastassani. En olisi kuitenkaan tahtonut häiritä…»

Pirkko ja Saara seisoivat asemasillalla ja juna lähti puhkuen jatkamaan matkaansa.

»Otithan sinä sentään karamellejä, kun hän tarjosi, minä onneton olin niin äärettömän tyhmä.»

»Tervetuloa, rakkaat tyttöseni», kuului samassa isän ystävällinen ääni.
»Missä Paavo on?»

»Paavo taitaa olla jo Salamaa tervehtimässä. — Mutta tiedätkö mitä, isä, sinun tyttäresi, varsinkin minä, ovat käyttäytyneet junassa äärettömän tyhmästi, suorastaan ennenkuulumattoman nolosti.»

»Niin, niin. Oppia ikä kaikki. Ehkäpä tyttöseni ensi kerralla osaavat olla kohteliaampia», sanoi isä puoleksi vakavana, puoleksi hymyillen.

»Älä viitsi kertoa Paavolle tätä, rakas isä, hän taas nauraisi meille», pyysi Pirkko.

»Mitä minulle ei saa kertoa?» kysyi samassa Paavo, joka oli tullut toisten luo.

»Joulusalaisuuksia, poikani», vastasi isä nauraen. — »Mutta ethän ole edes tervehtinyt isääsi, nuori mies!»

Ihana oli matka läpi lumisten metsien Karria kohti. Ilmakin oli niin leuto, ettei yhtään palellut. Päivä oli jo hämärtynyt illaksi, ja valot talojen ja tupien ikkunoista vilkuttivat ystävällisesti.

Viimein tulivat myös näkyviin Karrin valot, ja pian reki pyörähti pihalle. Iivari-renki seisoi jo siinä hevosta vastaanottamassa ja Kuri juoksi iloisesti haukkuen reen ympärillä.

Eteisessä seisoi Siiri, palvelustyttö, joka oli tullut Karriin Leenan muutettua lasten kanssa kaupunkiin. Hän oli kattanut pöydän, ja tulijat saivat kohta istuutua syömään.

Hyvältä maistui taas kotoinen ruoka, mutta siitä huolimatta malttoivat Paavo ja Pirkko tuskin syödä kunnollisesti. Paavon piti rientää tervehtimään naapurin Villeä ja Pirkon navetassa asuvia ystäviään, lampaita.

18. JOULUAATTO KARRISSA.

Oli jouluaaton aamupäivä. Suursiivous oli jo tehty paria päivää aikaisemmin. Eilen oli leivottu ja paistettu kuumeisella kiireellä. Nyt oli jo juhlan tuntu kaikkialla.

Kaisa hääräili vielä keittiössä. Hän oli saapunut vasta edellisenä iltana ja tahtoi vielä välttämättä leipoa »suurenmoisen hyviä pikkuleipiä», joiden valmistusohjeen hän oli saanut Elseltä.

Paavo oli hakenut metsästä joulukuusen, jonka isä oli varustanut jalalla. Pirkko ja Saara olivat paraillaan äidin kanssa ruokasalissa kuusta koristamassa.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä juhlallisemmalta alkoi tuntua. Kuusi oli koristettu ja pikkuleivät paistettu. Isä kävi keittiönpuolella kyselemässä valkeata tai ruskeaa käärepaperia ja narua ja vetäytyi ne saatuaan hyvin salaperäisen näköisenä omaan kamariinsa. Muissakin huoneissa käärittiin lahjoja paperiin, lakattiin paketteja ja varustettiin ne omistuskirjoituksilla sekä pienillä runonpätkillä. Varsinkin Kaisa oli mestari sepittämään runoja, ja häneltä kysyttiinkin usein neuvoa.

Kello viisi kokoontuivat kaikki Karrin asukkaat loistavan joulukuusen ympärille. Vanhan tavan mukaan ottivat myös palkolliset: Leena, Siiri, Iivari ja karjakko-Sandra, osaa yhteiseen joulunviettoon. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, eikä puhelu alussa ottanut oikein sujuakseen.

Mutta sitten toi Kaisa äidin viittauksesta suuren kahvipannun sisälle, ja äiti alkoi tarjota kahvia. Ja lieneekö ollut kahvin ansio se, että vähitellen katosi kaikki jäykkyys ja iloinen puheensorina täytti huoneen.

Kun kahvi oli juotu, laulettiin muutamia joululauluja ja muisteltiin entisiä jouluja.

Tällävälin oli Pirkko jo ruvennut kattamaan pöytää, ja Kaisa ja Siiri olivat menneet keittiöön viimeistelemään ruokia.

Leena oli myös noussut mennäkseen keittiöön hänkin, mutta äiti oli sanonut:

»Niin, Leenan pitää tänään leikkiä »frouvaa», oli Pirkko siihen lisännyt nauraen.

Pian oli pöytä katettu ja käytiin aterialle. Syötiin lipeäkalaa, lihalientä ja joulukinkkua. Sitten tuotiin pöydälle vati, jossa oli kauniin ruskeaksi paistettu joulupuuro.

»Olkaapa nyt kaikki hiljaa kuin hiiret, minä pidän puuropuheen», sanoi isä. Sitten hän korotti ääntään ja koetti olla oikein juhlallinen puhuessaan seuraavasti:

»Nyt on joulu ja edessämme on joulupuuro. Joulupuurossa on paljon rusinoita ja yksi ainoa manteli, sen me entuudesta tiedämme. Oi, onnellinen hän, ken sen mantelin saa! Hänen hartain toiveensa toteutuu, ja koko ensi vuosi on hänelle onnellinen, hyvin onnellinen. — Viime vuonna otettiin puuroa vanhimmasta nuorimpaan, ja Pirkko ja Saara selittivät, etteivät he tietenkään voineet saada mantelia, koska äiti oli sen jo saanut. Ehdotan, että tänään otamme nuorimmasta alkaen. Siis, Saara-tyttäreni, ole niin hyvä ja ala, mutta muistakin ottaa juuri siitä laidasta, missä manteli on.»

»Niin, jospa sen tietäisikin, missä se on», huokasi Saara ottaessaan lautaselleen aimo annoksen maukasta puuroa.

»Haluatko maitoa vai marjalientä kastikkeeksi?» Tietysti Saara halusi marjalientä, sehän oli itsestään selvää. Samoin muutkin lapset.

Saara koputteli hartaasti lusikallaan rusinoita toivoen, että yksi niistä olisi manteli, mutta eikö mitä, ne olivat kaikki vain rusinoita.

Hän katsahti ympärilleen. Pirkkokin näytti tyytymättömältä, hän oli nähtävästi tehnyt saman havainnon.

»Ei tässä vadissa enää, mutta kyllä keittiössä on toinen», vastasi äiti.

»Paavo olisi vain ahnehtinut mantelia», nauroi Kaisa. »Ei sinulla siis, veli veikkonen, ollut sen parempaa onnea kuin minullakaan.»

»Ei ole tainnut koko vadissa ollakaan mantelia, äiti on vain narrannut meitä», sanoi isä nauraen.

»Olisiko tuo sitten ollut sellainen kova, minkä minä söin», murahti
Iivari.

»Voi tuota Iivaria», päivitteli Paavo. »Ei ole tietävinäänkään moisesta onnesta.»

»Eläköön Iivari!» huudahti Pirkko. »Nyt Iivari ensi vuonna varmaan menee naimisiin.»

»Vielä vai, olisipa sekin olevinaan onni», myhäili Iivari. »Ehei!» —
»Mitäpä muusta onnesta, kunhan vain terveyttä piisaisi.»

Noustiin pöydästä. Tyttöset tyhjensivät nopeasti pöydän ja veivät astiat keittiöön, missä ne sitten myöhemmin illalla yhteisvoimin pestiin.

Paavo ja Iivari hakivat eteisestä pari koria ja sitten alkoi joululahjojen jako, jouluaattoillan suurin huvi.

Jokaiselle oli jotain varattu, pääasiassa tarpeellisia ja hyödyllisiä esineitä ja vaatetavaraa. Mutta kuinka hauskalta tuntuikaan, kun sai ne säteilevän kuusen valossa omin käsin ottaa esille paketista, joka oli varustettu juhlallisella nimikirjoituksella ja mahdollisesti runollakin.

»On Saara väliin oiva sottapekko, niin että rumaks likautuupi mekko, siks esiliina tarpeen hälle on».

»Karrin lasten kaupunkiasunnon ylitirehtöörille, mainiolle emännöitsijälle ja uskolliselle ja luotettavalle neuvonantajalle

»Voi hyvät ihmiset, mitä ne lapset turhaan ovat menneet tuhlaamaan rahojaan», päivitteli Leena.

»Voi hyvät ihmiset, voi hyvät ihmiset», hoki Leena yhä edelleen avatessaan pakettia. »Eikö olekin villaröijy, ihan paksu, lämmin villaröijy. Kylläpä minun nyt kelpaa herrastella! Voi hyvät ihmiset…»

»Täällä on myös runolla varustettu paketti Pirkolle», sanoi isä.
»Päällä seisoo:

Älä nyt vaan lahjast' tästä kovin ylpeeks tule. Älä myöskään kenokauloin täänkään jälkeen kule!»

»Se on tietysti Paavolta», sanoi Pirkko, »kukaan muu ei osaa runoilla yhtä ilkeästi». — Mutta kun hän oli avannut paketin ja huomannut, että se sisälsi kauniit valkeat helmet, meni hän Paavon luo ja sanoi:

»Kyllä sinä sentään — ilkeydestäsi huolimatta — olet maailman paras veli.»

»Paavo on ollut kovin runollisella tuulella, sanoi isä. »Tässä on taas hänen käsialaansa:

Entäpä Paavon arvokas lahja isälle ja äidille. Se oli oikein komea valokuva-albumi, jollaista Karrissa kyllä tarvittiinkin, koska entinen jo oli aivan täysi. Sisällä oli kirje, jossa Paavo pyysi, että vanhemmat eivät enää olisi pahoillaan hänen ansaitsemishommistaan, olihan hän saanut koko hyvän todistuksen, vieläpä saksankirjoituksessakin kuutosen.

»Niin paljon paljon enemmän ma tahtoisin äidille antaa. Kaikki maailman kauneimmat aartehet, ne tahtoisin hänelle kantaa. Mutta tahtoa vaikkakin paljon on, niin sittenkään pysty en paljohon.»

»Sydämellinen kiitos, rakas tyttöseni», sanoi äiti melkeinpä kyyneleet silmissä. Isä oli myös hyvin iloinen sukista, jotka hänen mielestään olivat paremmat kuin kaikki »kaiken maailman rihkamat.»

Hei Pirkko, käärössä tässä näät sä vanhan ystävän hymyilevän, mut vanhaa muuta en kuin poskipäät ja nenän luule sun löytänevän. Sill' äiti vinniltä Ellan kantoi ja puvun hänelle leikkasi, senjälkeen siskosi ahkerasti kaikk' vaatteet yhtehen ompeli.

»Mutta totisesti, minun oma entinen Ellani», huudahti Pirkko, »mutta niin hienona ja komeana!»

»Kyllähän minä tiesin, ettet enää pidä nukista, mutta en keksinyt mitään muutakaan. Ja sitten ajattelin, että ehkäpä sydämesi heltyisi, etkä enää jättäisi nukkeraukkaasi yksin vinnille, kunhan se vain saisi vähän paremman puvun.»

»Olet oikeassa, Saara. Olen ollut paha Ellalle, mutta saatpa nähdä, että nyt otan sen mukaani kaupunkiin.»

»Enempää ei joulu-ukon kontissa taida tänä vuonna ollakaan», sanoi isä, kun kaikki lahjat oli jaettu.

»Mutta kuulkaapas rouva, missä se yksi paketti on, joka tuli tänä aamuna postissa?» sanoi Leena.

»Ai tosiaankin, se oli aivan unohtua. Mene sinä, Saara, isän kamariin. Siellä on kirjakaapin ylimmällä hyllyllä kirjanmuotoinen paketti. Tuo se tänne.»

Tuskin oli Kaisa vilkaissut osotteeseen, joka tosiaankin oli kirjoitettu miehekkään varmalla käsialalla, kun hän tuli hehkuvan punaiseksi.

»Se manteli taisi sittenkin erehtyä, kyllä kai se oikeastaan tänä jouluna olisi kuulunutkin Kaisa-neidille», tuumi Leena.

»Jahaa, tämä kai on olevinaan jonkunlaista romaanin alkua Kaisan elämässä», sanoi Paavo vähän pilkallisesti. »Onneksi olkoon!»

»Se saattaa yhtähyvin olla ihan tavallista ystävyyttä», sanoi isä vakavasti. »Ehkäpä me emme kiusottele Kaisaa tällä lahjalla, hän on ilmankin vähän arka ja suljettu.»

Kun äiti hetkisen kuluttua meni tyttösten kamariin Kaisan luo, istui tämä pää käsien varassa. Kuultuaan äidin askeleet hän nousi ylös ja tuli punottavin poskin äitiä vastaan.

»Uskothan, äiti, ettei se merkitse yhtään mitään, ei mitään», puhui hän hätäisesti. »Hän on meidän väliaikainen konttoripäällikkömme. Pari kertaa hän on jutellut kanssani muutaman sanan ja ennen kotiin lähtöäni hän kysyi osotettani. Ja nyt hän lähettää minulle Koskenniemen Kootut runot. Sisällä on nimikortti ja siinä »Hauskaa joulua». — Mutta eihän sen tarvitse merkitä mitään, eihän?»

»Toivottavasti se merkitsee sitä, että hän pitää sinua kilttinä tyttönä, jota hän tahtoo ilahduttaa pienellä joululahjalla. Etkö sinäkin sitä toivo?»

On hiljainen, juhlallinen jouluyö. Lumiset puut seisovat vakavina Karrin ympärillä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Kapea kuunsirppi painuu juuri metsänreunan taa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARRIN LAPSET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.