The Project Gutenberg eBook of Eevan luokka, by Mary Marck

Kolme ystävystä ja Essi.
Kauhea tapahtuma.
Etan kutsut
Sairaita ja köyhiä
Hertan luona.
Huviretki.
Vaikeita aikoja.
Vihreä hame.

KOLME YSTÄVYSTÄ JA ESSI.

No, olihan siinäkin jotain. Mutta jatko? Tietysti hänen täytyi kirjottaa jotakin hauskaa ja sukkelaa. Sen, mitä ensimmäiseksi kirjottaa päiväkirjaansa, täytyy olla arvokasta.

Marja oli lahjottanut hänelle tämän päiväkirjan. Se oli niitä Marjan ihmeellisiä keksintöjä. Eeva puolestaan oli sitä mieltä, että oli typerää pitää päiväkirjaa. Mutta eihän voinut olla kirjottamatta siihen, kun nyt kerran oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi. Marja ehkä suuttuisi muuten. Ja Marja oli hirveän hyvä ja sitäpaitsi hänen serkkunsa.

»On hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin tympäiseväksi. Minusta tulee yhteiskoulun opettajatar tai ehkä musiikinopettajatar. Minä soitan jokseenkin hyvin ikäisekseni, sanoo isä. (Isä on insinööri.) Äiti sanoo, etten minä ole tarpeeksi säntillinen kelvatakseni opettajattareksi. Mutta joka kaikkeen on vähän pätevä, ei missään ole ihan etevä, sanoo isä, kun äidillä on sanomista hänen piironkilaatikoistaan.»

Eeva nojautui taapäin ja katseli sitä, minkä oli kirjottanut. Olihan tuo hyvä alku. Ehkä päiväkirjan kirjottaminen ei ollut niinkään tyhmää. Nyt hänen täytyi kirjottaa koulusta.

»Meidän luokkamme on koko koulun hauskin. Ossi Anger on priimus, ja hän on äärettömän lahjakas. Marja rukka ei ole lahjakas, mutta kaikki pitävät hänestä vain enemmän sen asian vuoksi.

Saara Turunen on hyvin etevä, mutta hän on niin olevinaan, ettei hän näe omaa nenäänsä. Minä olen sitä mieltä, että vaikka onkin etevä, pitää sittenkin nähdä oma nenänsä.

Luokan hauskin tyttö on Hertta Malmi. Mutta hänestä on vähän vaikeaa istua hiljaa ja olla vaiti. Siksi hän aina saa muistutuksia. Hertta sanoo, että hänen äitinsä joka päivä, kun Hertta tulee kotiin, kysyy, eikö häntä vielä ole ajettu pois koulusta. Niin, jos se tapahtuisi, kuolisi koko luokka. Minä ainakin kuolisin. Ei milloinkaan tapahdu mitään hauskaa koulussa, jos Hertta on poissa päivän.»

Ovi lensi auki, ja kaksi pientä paksua olentoa ryntäsi sisään. Toinen itki ääneensä.

— Uhuu — — Stiina tahtoo olla intiaani! huusi hän heittäytyen Eevan syliin.

— Hiljaa, Nisse! sanoi Eeva ja puhdisti Stiinan nenää. — Miksi sinä itket, Stiina?

— Juho on aina päällikkö — — aina, uhuu — — ja Nissekin on intiaani — — eikä Stiina tahdo olla präärian ru-uusu…

— Mutta Stiina tahtoo olla intiaani! huusi Stiina ja polki lattiaan. — Stiina ei ole mikään ruusu — uhuu… Ruusulla on vain shaali päällään — — eikä mitään höyheniä — — uu — — uhuu…

— Stiina saa höyhenen, sanoi Eeva ja syleili häntä. — Tule tänne nyt, niin saat ison punaisen höyhenen…

Stiinan kasvot kirkastuivat, ja hän kääntyi voitonriemuisena Nisseen päin. Nisse oli nyrpeän näköinen.

— Kenen me sitten ryöstämme, jos ei kukaan ole präärian ruusu? hän kysyi. — Juho sanoi, että päällikkö aina ryöstää präärian ruusun.

Hän pisti juuri vanhan hattusulkansa Stiinan pieneen keltaiseen letintynkään.

»Siskot ja veljet ovat hyvät olemassa, mutta ei aina. Minulla on neljä: Nisse ja Stiina ja Juho ja Essi. Essi on kahdentoista vanha ja hyvin hauska, vaikka hän vasta on lapsi. Minä olen neljäntoista. Juho on kahdeksan.»

Eeva löi päiväkirjan kiinni ja nousi paikaltaan, Marja astui huoneeseen hiljaiseen tapaansa. Marja oli punainen ja valkea ja pehmeä. Hänellä oli pyöreät siniset silmät, pyöreät posket ja pyöreä pieni suu. Hertan oli tapana sanoa, että hänen sielunsa varmaan oli pallon näköinen.

— En, sanoi Eeva. — Ja turhaa häntä on osatakaan. Neitihän itse sanoi, että Caligula oli hirviö.

Mutta juuri kun hän oli kiivennyt sohvaan Marjan viereen, avautui ovi, ja sisään tuli iloisen näköinen ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen tyttö.

— Minun täytyy, sanoi Essi. — He ovat kaivaneet esiin taistelukirveen liinakaapista ja Nisse maalaa sotamaalauksen Stiinan kasvoihin ja Juho on mennyt keittiöön tomahawkia etsimään, niin että minun täytyi lähteä —

— Voit sinä jäädä tänne, sanoi Marja, Hertta vain ei saa kuulla. Hän nauraa aina.

— Nähkääs, tytöt, hän sanoi punastuen, minä olen — — minä olen — — alkanut kirjottaa romaania.

— Niin. Minä olen aikonut jo kauan, mutta en voinut keksiä alkua. Nyt ensimmäinen luku on valmis.

— Tuleeko sinusta kirjailijatar? Sellainen kuin — — kuin Runeberg? hän kysyi.

— Eihän sitä vielä tiedä, miten minä onnistun, sanoi Marja vaatimattomasti.

— Juho kirjotti viime kesänä kertomuksen, jonka nimi oli »Ihmeellinen pelastus», sanoi Essi. — Siinä kerrottiin pojasta, joka joutui ryövärien käsiin. Kertomus loppui näin: »Sitten hän pelastui ihmeellisellä tavalla, josta nyt en ehdi puhua.»

— »Yö laskeutui Ilsenburgin linnan yli. Linnan nuori neiti oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa. Hän istui peilin edessä ja kampasi sysimustaa tukkaansa. Hänellä oli ihanat mustat silmät, ja hän oli tummaverinen ja kalpea. Yhtäkkiä hän nousi paikaltaan ja meni levolle. Hän oli silloin kuusitoistavuotias.»

— »Kuun kelmeä valo leijaili purppuranvärisillä ikkunaverhoilla. Kaikki oli hiljaista. Fanny von Ilsenburg oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän tunsi otsallaan jotakin kylmää…»

— »Fanny koetti liikahtaa, mutta hänen hienot valkeat kätensä, joita koristi yksi sormus, missä oli neljä rubiinia, kaksi briljanttisormusta ja kolme huokeampaa sormusta, olivat kuin herpautuneet. Jäätävä tunne valtasi hänen sydämensä…»

— Tässä minä olen, vaikka vähän myöhään! huusi hän. — Hillitkää minua, tytöt, rauhottakaa minua, etten tee hullutuksia. Minä olen hurjalla tuulella.

— Tapahtunut! Minä olen istunut hiljaa puolitoista tuntia ja lukenut läksyjäni. Eeva! Marja! Essi! Se on totta, kunniasanallani.

— Etkö sinä kuullut, että minä sanoin kunniasanallani? kysyi Hertta pudistellen pitkiä kiharoitaan.

— No niin, sanoi Hertta kohottaen kulmakarvojaan, että minä en lukenut aivan täyttä puoltatoista. Ehkä siitä tuli vain yksi tunti — tai kolme neljännestä…

— Minun täytyy aina lukea jankuttaa niin hirveän kauan, sanoi Marja ja huokasi.

— Sitten sinä osaatkin niinkuin minä en tiedä mikä, sanoi Hertta. — Mutta mikä sinua vaivaa, kultamuru? Sinä olet punainen kuin ruusu — koko tyttö on aivan kuin salaisuus!

— Yksi meistä käy istumaan piirin keskelle, ja sitten jokaisen pitää kuvailla häntä kolmella sanalla. Me leikimme sitä eilen, ja Juho sanoi minusta, että minä olen laiska, typerä ja tyttö. Eikö se ollut kamalaa?

Sinusta voi niin hyvin puhua pahaa. Hiljaa nyt kaikki. Meidän pitää ajatella.

Hän pisti sormensa korviin ja rypisti miettiväisen näköisenä kulmakarvojaan. Vihdoin hänkin oli valmis.

— No, nyt lysti alkaa! sanoi Hertta ja asettui mukavaan asentoon. —
Essi, sinä olet nuorin ja saat alottaa.

— Minusta Marja on lahjakas ja runollinen ja nerokas, sanoi Essi innokkaasti ja iski silmää Marja raukalle, joka lensi tulipunaiseksi.

— Hyvä, hyvä! huusi Hertta. — Runollinen, nerokas! Eeva, me emme aina ole osottaneet Marjalle niin syvää kunnioitusta kuin olisi pitänyt. Ajattele, hänhän on meidän kanssamme ja sanoo meille hyvää päivää kadulla aivan kuin tavallinen ihminen. Nöyrästi ja vaatimattomasti. Marja, koeta varoa, ettei maailman ihailu pane päätäsi pyörälle!

— Niin, mutta sinä et tiedä, Hertta… alotti Essi, mutta Eeva keskeytti hänet.

— Maailman — paras — tyttö, sanoi Hertta. — Siinä oli kolme sanaa, mutta minä luulin, että piti sanoa kolme ominaisuutta. No niin. Minusta, Marja kulta, sinä olet haaveellinen ja herttainen ja vaaleatukkainen.

— Niin, mutta Marja on vaaleatukkainen sielultaan, sanoi Hertta. —
Kaikki hänen ajatuksensa ovat vaaleatukkaisia, ja kaikki mitä hän
tuntee ja tahtoo on niin kilttiä ja vaaleatukkaista — eikö olekin,
Marja?

— Ei nyt puhuta minusta enää! sanoi Marja. — Nyt on Hertan vuoro. Häntä varten minä en tarvitse kolmea sanaa. Yhdessä on tarpeeksi. Hän on hassu ja hassu ja hassu.

Naurukuopat ilmestyivät hänen poskiinsa, ja hänen äänensä oli niin mielistelevä, että Marjan täytyi nauraa.

Essi tuijotti häneen. Niin, mitä saattoi sanoa Hertasta, koulun ihmeellisimmästä tytöstä? Marja oli tietysti nerokas. Ymmärsihän jokainen, että se, joka osasi kirjottaa romaanin, oli nerokas. Mutta mitä Hertta sitten oli? Essi ei voinut keksiä yhtäkään tarpeeksi suurenmoista sanaa, saatikka sitten kolmea.

— Niin, sanohan muuta, sanoi Hertta, sinun pitäisi se tietää, sillä sitä sinä olet.

— Minä en koskaan elämässäni ole ollut vakava, sanoi Eeva loukkaantuneena.

— Vai etkö? No mitä sinä sitten olet koulussa? Tiedättekö, tytöt, tänään, kun Bamssin valeletti leijaili vapaasti ilmassa ja minä melkein itkin naurusta ja koko luokka oli aivan katketa — niin, tiedättekö, silloin Eeva ei huomannut mitään, vaan kuunteli koko ajan sitä, mitä Bamssi puhui. Voitteko käsittää — hän kuunteli, mitä Bamssi puhui! Jos sellainen ihminen ei ole vakava, silloin — niin, silloin ei edes itse Ossi Angerkaan ole vakava.

— Oletko sinä hullu? — Onko kukaan koskaan kuullut kenenkään sanovan, että Bamssi on hauska opettaja?

— Sinä et milloinkaan kuuntele häntä, sanoi Eeva. — Kuinka sinä silloin voit sanoa, onko hän hauska vai eikö?

Eeva heitti kuminsa häntä kohti, ja, Essi nauroi, kunnes kyynelet tulivat hänelle silmiin. Essi ei parempaa huvia tiennyt kuin olla Eevan ja Eevan toverien seurassa. Kaikki Essin luokkatoverit kadehtivat häntä, kun hän kertoi, mitä Hertta oli sanonut ja tehnyt. Anna Helminen sanoi tässä äskettäin, ettei ainoakaan tyttö koko koulussa kelvannut solmimaan Hertan kengännauhoja. Ja Anna Helminen koetti aina tulla käymään silloin, kun hän tiesi Hertan tulevan.

— Osaatko sinä kaikki läksyt, Hertta? kysyi Marja, joka huolissaan mietti Caligulaa.

— Kutakuinkin. Mitä hyötyä niiden osaamisesta muuten onkaan? Ossi Anger osaa kuitenkin aina paremmin. Se poika osaa kuin hevonen.

— Hertta, sinun äitisi sanoo, ettei sinun pidä sanoa kuin hevonen, sanoi Marja.

— No, kuin veijari sitten, sanoi Hertta. — Hän pilaa meiltä kaikki opettajat. Kuulitteko, miten Bamssi tänään sanoi: »Eikö kukaan osaa vastata? Eikö Ossi Angerkaan?»

— Ossi on niin lystillisen näköinen, kun hän kävelee isänsä kanssa, sanoi Eeva. — Hän on paljon vakavampi kuin isä.

— Minä luulen, että professori Anger olisikin paljon hauskempi luokalla kuin hänen mahtava poikansa, sanoi Hertta.

Essi kuunteli hartaasti. Ajatella vain, että he uskalsivat puhua noin
Ossi Angerista, joka oli niin pitkä ja kaunis!

— Ossi on paras kaikista pojista, sanoi Marja. — Hän ei milloinkaan tee kiusaa eikä ole sellainen ilkeä kuin muut pojat.

— Ei mutta rakkaat tytöt! huudahti Hertta ja hypähti seisomaan. —
Minähän olin unohtaa hirveän tärkeän asian.

— Oletko sinä hullu? Minä en ikimaailmassa menisi sellaisiin pitoihin, missä Aarne Linturi ja Rolle olisivat!

Essi oli syyllisen näköinen. Hänen luokallaan pojat usein olivat mukana syntymäpäiväkutsuissa.

Hertta kertoi Etan kutsuista. He saisivat voileipiä ja jäätelöä, ja Liisa Marttila oli luvannut laulaa, mutta ajatelkaa, kaikkien piti mennä kotiin kello kymmenen, Etan isä oli niin uninen iltaisin!

Essin sydän oli hiukan raskas. Tuossa kaikessa hän ei saanut olla mukana. Onnelliset Eeva ja Hertta ja Marja!

— Minun täytyy mennä lukemaan, tytöt! sanoi hän huoahtaen ja nousi. —
Algebra on niin kamalaa.

— Minä tulen sinun luoksesi muutamaksi minuutiksi, sanoi Hertta. — Äiti selitti minulle läksyn — se ei ole ollenkaan vaikea, kun joku sen selittää.

Eeva tiesi, että Hertta usein auttoi Marjaa. »Se on oikein hauskaa», oli Hertan tapana sanoa, »jos vain hänen äitinsä ei uskoisi, että Marja auttaa minua. Hän tulee aina taputtelemaan minua ja kysyy, tuntuiko kovin vaikealta tänään ja onko Marja esittänyt asian oikein selvästi. Ja kun Marja sanoo miten asia on, niin hän vain hymyilee ja luulee, että Marja on jalo eikä tahdo kerskailla. Kaikista todistuksista huolimatta hän uskoo, että Marja on nero.»

Mutta Eeva ei ehtinyt lukea Caligulaa. Lapset kerjäsivät häneltä satua, ja kun se oli lopussa, oli illallinen pöydässä. Ja illallisen jälkeen Eeva oli niin unissaan, että hän tuskin ymmärsi sanaakaan siitä, mitä luki.

— Pane maata, Eeva! sanoi hänen äitinsä. — Sinähän nukut siihen kirjan ääreen.

Oli suloista vetää peite ylleen ja antaa silmien vapaasti sulkeutua.
Caligulan laita sai olla miten tahansa, Eeva tahtoi nukkua.

KAUHEA TAPAHTUMA.

Ihanaa! Hurjan ihanaa! Nyt sai maata vielä kauan. Parasta pitää silmät oikein selkoselällään, muuten saattoi nukahtaa uudestaan. Ja silloin ei nauttinut koko makaamisesta.

Caligulaa kyllä ehti katsoa vähän, ennenkuin läksi kouluun. Sen asian vuoksi oli turhaa nousta kuudelta. Puoli seitsemän oli sopiva aika.

Hiukan täytyi sulkea silmät. Se oli niin suloista — niin suloista — niin suloista…

Kun Eeva taas aukaisi ne, näki hän Essin seisovan keskellä huonetta toinen sukka kädessään.

Hyi, miten kylmää! Minne sukat olivat joutuneet? Tuollahan toinen pisti esiin sängyn alta.

Kuinka se oli joutunut sinne? Ja reikä kantapäässä, tietysti. Hyvä, että oli korkeat kengät.

Se vielä puuttui! Essin hameessa oli hirveä määrä nappeja. Kolme minuuttia siinä kului hukkaan.

Eeva oli kiihtynyt ja hermostunut, kun hän vihdoin oli valmis menemään puurolle. Eikä Caligula vielä ollut saanut ainoatakaan silmäystä.

Niin. Kaikki tietysti jo istuivat pöydässä. Lapset olivat virkkuja ja hyvällä tuulella — sitä oli oikein ilkeää katsella. Ja äiti oli hieno ja siisti kuten ainakin — valkea kaulus hänellä oli ja rintaneula ja kaikki.

— Äiti, miksi sinä nouset, vaikka saisit nukkua? kysyi Eeva. —
Täysikasvuisena minä aion nukkua kello yhteentoista joka päivä.

— Hyi, äiti. Mutta sinä olit varmaankin mainio koulutyttö. Aina valmis ajoissa ja säntillinen ja sellainen. Etkö ollutkin, äiti?

— Sitä minä en ikinä usko, sanoi Essi, minä luulen, että äiti oli oikein hauska nuorena.

— Hyi, en! huusi Essi. — Mutta aikaihmishauska on toista kuin tyttöhauska, ja aikaihmiset saavat mielellään olla säntillisiä, jos heitä haluttaa, mutta tyttöjen ei pidä olla liian säntillisiä, sano, Eeva?

Mutta Eeva ei kuullut. Hän oli syönyt puuronsa huimaa vauhtia ja istui nyt nenä kiinni Caligulassa.

Eeva löi kirjan kiinni, tuijotti vielä hetken verran eteensä ja mutisi:
»Vuodesta 37 vuoteen 41.»

Sitten hän nousi, otti nopeasti kirjansa, huusi »hyvästi» ja juoksi eteiseen. Essi ja Juho olivat jo portaissa.

Että oli lihava pieni tyttö, joka aina nauroi ja oli ystävällisen näköinen.

— Tytöt, sanoi hän heti, teidän täytyy tulla minun luokseni ensi lauantaina. Minä kutsun koko luokan.

Essin sydän oli vähällä pysähtyä. Tytöt, oli Etta sanonut. Ei kai hän voinut tarkottaa, että…

— Sinä olet Eevan sisko, ja koko luokka tuntee sinut, keskeytti Etta. —
Onko teistä jäätelö parempaa kuin kermahyytelö?

Mutta Essi kulki kuin unessa. Hänen sydämensä tykytti, ja ihastuksissaan hänen täytyi nipistää Eevaa käsivarteen.

Hän pääsisi mukaan Etta Penttilän suuriin kutsuihin. Hän saisi leikkiä ja puhella Hertan ja kaikkien muitten kanssa.

Olihan hän usein ollut heidän kanssaan kotona, mutta usein hänet myös lähetettiin ulos, eikä hän koskaan, koskaan ollut päässyt heidän kutsuihinsa.

Tämä pistäisi Anna Helmiselle kateeksi. Essi päätti, ettei hän kertoisi sitä ensimmäisellä välitunnilla. Sitten, toisella, hän sivumennen sanoisi:

— Olenko minä kertonut, että minut on kutsuttu Etta Penttilän luo ensi lauantaina? —

— Niin, katso, vanhat ihmiset ovat niin kummallisia. Minä tietysti sanoin, ettei ikimaailmassa. Eivätkö sinun luokkasi pojat ole hauskoja? kysyi äiti. Ovat, sanoin minä, paitsi Aarne Linturi, mutta ei kukaan milloinkaan ole kutsunut poikia. Sinähän voit olla ensimmäinen, sanoi äiti. Eikö se ole tavatonta?

Eeva oli hiukan miettiväisen näköinen. Olihan kummallista, oikeastaan, ettei kukaan kutsunut poikia. Aarnehan oli kamala, tietysti, ja Rolle, mutta Ossi Anger ja Harri Neva ja muut olivat hirveän hauskoja, kun oikein ajatteli.

Mutta tietysti olisi ollut kauheaa Etalle olla ensimmäinen. Kaikki tytöt olisivat huutaneet hyi.

Kun Eeva tuli luokkahuoneeseen, seisoi Harri Neva opettajapöydän luona osotinpuikko kädessään ja piti puhetta. Tietysti, Harri Neva piti aina puheita.

— Hän hommailee syntymäpäivälahjaa Bamssille, vastasi hän ja sukelsi esiin kuumana ja hengästyneenä. — Bamssi täyttää jonkun tasaluvun — minä luulen sata — ja häntä pitää juhlia.

— Harri Nevahan on piinannut Bamssin melkein kuoliaaksi, sanoi Eeva. —
Olet sinäkin muuten ollut hyvänä apuna.

Hertta nauroi. Samassa kello soi. Harri Neva päätti puheensa pyytämällä kaikkia panemaan roponsa laatikkoon, jonka hän asetti ikkunalaudalle.

Asetuttiin parittain riviin. Eeva ja Hertta seisoivat Etta Penttilän ja Saara Turusen takana. Saara Turunen oli vakavan ja päättäväisen näköinen tyttö. Koko matkalla rukoussaliin ja sieltä pois kuiskaili ja puheli Hertta lakkaamatta.

— Hertta, Bamssi ja Moppe katsovat meitä molemmatkin! sanoi Eeva vihdoin epätoivoissaan.

— Moppe! Ai ai! sanoi Hertta. — Bamssi katsokoon mielellään, mutta Mopen mieltä en henno pahottaa. Oletko sinä nähnyt hänen silmiään, kun hän laskee päässä? Silloin hän on vähintään kuin enkeli.

— Hän on puolueellinen, sanoi Saara. — Hän on ankara kaikille muille, mutta hän ei milloinkaan sano pahaa sanaa Hertalle.

— Siksi ettei Hertta milloinkaan ansaitse pahaa sanaa hänen tunneillaan! sanoi Eeva harmistuneena.

Hertta vain nauroi, mutta Eevaa suututti. Hän tiesi jo vanhastaan, että Saara Turunen kadehti Herttaa. Kaikki pitivät Hertasta, mutta Saarasta ei pitänyt kukaan. Etta Penttilä, joka istui Saaran vieressä, sanoi, että yhtä mielellään voisi istua rehtorin vieressä.

Tunnin kuluessa Eeva unohti harminsa. Marja sai kertoa Caligulasta ja osasi koko läksyn ulkoa niinkuin ainakin. Eeva suoriutui myös jokseenkin hyvin. Mutta Ossi Anger himmensi heidät tietysti kaikki loistollaan.

Eevan täytyi joskus katsella häntä, kun hän vastasi. Hän oli niin vakava ja puhui niin selvästi ja varmasti kuin täysikasvuinen. Harri Neva oli hirveä hätikkö. Hän puhui ja puhui, kunnes oli sotkenut yksinkertaisimmankin asian ja opettaja suuttui ja käski hänet istumaan. Kerran hän oli vastannut väärin moneen kysymykseen, ja silloin Moppe viimein raivostui ja sanoi: »Osaako Harri Neva sanoa, mikä minun nimeni on?» »Moppe», sanoi Harri Neva kauhistuneena. Mutta siitä hän ei saanut mitään, niin jalo Moppe oli.

Moppe oli tavattoman hauska opettaja. Mutta kuka tahansa saattoi kyllä huomata, ettei hän pitänyt Saara Turusesta. Ja Saara oli kuitenkin niin etevä matematiikassa. Mutta Saara käyttäytyikin niin tyhmästi.

Joskus hän saattoi istua koko tunnin happamen näköisenä, ilman että kukaan tiesi, miksi hän oli sellainen. Silloin hän katsoi seinään, kun hän vastasi, ja hänen äänensä oli niin kärsivä, että Hertta oli ristinyt sen »Saaran marttyyriääneksi».

— Minä olin jo vähällä tulla hulluksi. Minun jalkani ja sieluni ovat puutuneet.

Tunnit kuluivat tavalliseen tapaan. Mutta sitten, iltapäivällä, sattui se kauhea tapaus.

— Niin, niin, minä ymmärrän, sanoi insinööri ja nyökäytti vakavasti päätään. — Minäkin usein itken vain huvikseni, noin ajan kuluksi.

— Meidän luokkamme pojat. Miksi ihmisiä pannaan yhteiskouluihin? Minä uskon varmasti, että tyttökouluissa on paljon hauskempaa.

— Minä olin tyhmä. Hyi, että aina pitää olla poikien kanssa. Minä en kärsi poikia.

— Etkö sinä kärsi Nisseä? kysyi epäselvä ääni, ja Nissen silmät loistivat kummastuneina voileivän yli, jonka hän oli työntänyt puolitiehen suuhunsa.

— Kärsin, sanoi Eeva. — Nisseä ja Juhoa ja isää, mutta en ketään muuta poikaa.

— Mitäkö on tapahtunut? Rolle Eerola sai käsiinsä Marjan päiväkirjan! Koko luokan ilkein poika — koko kaupungin — koko maailman, tarkotan minä. Rolle Eerola! Ymmärrättekö?

— Jaa-a, minä luulen, että ymmärrän, sanoi insinööri. — Nisse ja
Stiina, voitteko ajatella — Rolle Eerola itse!

— Minä en tiedä oikein, sanoi Eeva. — Marja sanoi, että siinä on kaikki hänen salaisuutensa ja sitäpaitsi Hertan ja minunkin. Minulla ei ole mitään salaisuuksia, mutta on kuitenkin hirveää, että hän on kirjottanut ne siihen. Ja kun vain ajattelee, että Rolle nyt paraikaa lukee niitä! Huomenna koko kaupunki tietää ne!

— Marjan pulpetista. Ei mikään gentlemanni mene nuuskimaan toisten ihmisten pulpetteihin. Eikö totta, isä?

— Ei tietystikään. Siitä gentlemannin tuntee, ettei hän mene nuuskimaan toisten ihmisten pulpetteihin.

— Silloinhan Rolle joka tapauksessa on lukenut sen, sanoi Eeva ja kohautti olkapäitään. — Äiti, saanko vähän lientä lisää.

Nisse alkoi kertoa kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut päivän kuluessa. Leikkikoulussa hän oli saanut muistutuksen, siksi että hän puheli.

Nisse katsoi häneen, ja alahuuli alkoi vapista. Eeva hypähti paikaltaan ja juoksi hänen luokseen.

— Kultamuru! Rakas! Älä itke! huusi hän ja painoi poskensa Nissen lihavaa poskea vastaan, mutta peräytyi samassa. — Sinulla on voita poskella, sinä pieni rosmo.

Eeva meni takaisin paikalleen, mutta samassa päivällinen oli lopussa, ja kaikki nousivat.

Voi, oli niin vaikeaa lukea, kun koko ajan täytyi ajatella sitä päiväkirjaa!

Geometrian hän saattoi jättää pitkäksi välitunniksi. Niin mutta hänhän lupasi lukea kaikki läksyt tänään.

Neljännestunnin ajan hän nyt koetti unohtaa, että maailmassa oli olemassa muuta kuin kolmioita. Sitten häneltä pääsi helpotuksen huoahdus, hän heitti kirjan hyllylle ja nousi paikaltaan.

— Nisse otti sen, Nisse otti sen! nyyhkytti hän ja kätki kasvonsa Eevan hameeseen.

— Hän kuuli, mitä sinä sanoit siitä päiväkirjasta, sanoi Nisse, ja tahtoi samanlaisen — hahaa!

— Kaikki! sanoi Stiina. — Kaikki — — — sinusta ja Hertasta ja kaikki…

Hän juoksi huoneesta molemmat lapset kintereillään. Eteisessä he riippuivat kiinni hänessä.

Eläköön, tuossa tuli raitiovaunu. Se oli täynnä, mutta pääsi kai sinne kuitenkin tunkeutumaan.

— Miksei? kysyi Hertta pudistellen mustia kiharoitaan. — Koko maailma kuulkoon mielellään sen skandaalin.

— Tietysti Marja itki, sanoi Hertta, miksi hän ei olisi itkenyt? Onko milloinkaan tapahtunut mitään, jota Marja ei olisi itkenyt? Ulos nyt, Eeva!

He hyppäsivät alas vaunusta ja kääntyivät ensi poikkikadulle. Äkkiä
Hertta alkoi nauraa.

— Tiedätkö sinä, että Marja on kirjottanut runoja siihen päiväkirjaan?
Niin ainakin Rolle sanoi.

— Se ilkimys. Hyi, hyi, hyi! Jos minä saan lapsia, niin minä panen jok'ainoan tyttökouluun.

— Ne eivät ole poikia! huusi Eeva harmistuneena. — Soita sinä ovikelloa! Minä soitan liian kovaan, jos teen sen nyt juuri.

Marja aukaisi itse oven. Hän nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.

Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja he menivät kaikki kolme Marjan isoon, hienoon huoneeseen. Siellä Hertta pysähtyi ja pyörähytti Marjan kerran ympäri.

— Minä en itke hänen tähtensä, sanoi Marja nyyhkyttäen, mutta huomenna koko koulu tietää tämän asian.

— Istukaa nyt, tytöt, sanoi Hertta, ja puhutaan asiasta. — Marja, ensiksikin minun täytyy kysyä sinulta: miksi sinä pidät päiväkirjaa?

— Hertta kulta, sanoi hän, täytyyhän minun kirjottaa ajatukseni — ja tunteeni — — ja niin poispäin, ymmärräthän sinä.

— En, lapsi kulta, minä en totisesti ymmärrä. Minä en milloinkaan ajattele, paitsi laskentotunneilla.

— Mutta kyllä kai sinä kuitenkin ajattelet elämää ja, — — kaikkea muuta?

— En tiedä oikein, sanoi hän, ehkä minä ajattelen joskus, vaikken huomaa sitä.

— Tästälähin sinä et enää milloinkaan ajattele. Ymmärrätkö? Mutta sano nyt, mitä sinä olit kirjottanut siihen päiväkirjaan?

— Kaikenlaista, sanoi Marja epätoivoissaan, muun muassa, että sinä vihaat maisteri Panua…

— Miksi se oli kirjotettava, jos saan kysyä? Marja raukka oli onnettoman näköinen.

— Ja sitten minä olin kirjottanut Eevasta, ettei hän usko että Joona oli valaskalan vatsassa, tai uskotko sinä ehkä nyt jo, Eeva?

— Oli, sanoi Marja, minä kirjotin sinun sisarestasi, Hertta, hänen kihlauksestaan ja kihlajaispäivällisistä ja että hänen täytyi työntää toinen kenkänsä jalasta pöydän alle sen liikavarpaan tähden ja…

— Eeva, sanoi Hertta juhlallisesti, se päiväkirja on Rolle Eerolan käsissä.

— … että minä nyttemmin pidän enemmän mantelikaramelleista kuin marmelaadista ja että minulla oikeastaan on kylmä ja julma luonne ja…

Hän asettui istumaan sohvan nurkkaan, niin että hänen pieni hento vartalonsa melkein hävisi sohvatyynyjen taa, jotka hän oli pinonnut ympärilleen. Hän pudisti päätään, niin että pitkät kiharat valuivat kasvojen yli, ja istui hetken ajan aivan hiljaa. Sitten hän katsahti tyttöihin naurukuopat poskissa.

— Minä aavistan, että Rollella on kylmä ja julma luonne — aivan niinkuin Marjallakin. Rollella ei ole mitään sydäntä. Ei, kyllä meidän pitää sulattaa tämä juttu niin hyvin kuin voimme, ei siinä auta mikään. Marja, älä välitä siitä, mitä pojat sanovat tai tekevät huomenna. Kuka välittää pojista?

— Ei kukaan! sanoi Eeva. — Sitäpaitsi ainakin Aarne varmasti jää luokalle tänäkin keväänä, ja silloin me pääsemme hänestä ikipäiviksi. Ajatelkaa, hän on jäänyt luokalle kolme kertaa.

— Kolme vuotta vanhempi kuin minä, huudahti Marja. — Ja hän on paljon lyhyempi minua.

— Kuka ei olisi lyhyempi sinua, Marja kulta, sanoi Hertta, sinä kai olet päätä pitempi rehtoria?

— Olitko sinä — olitko sinä — — kirjottanut runoja siihen päiväkirjaan? kysyi hän ja katsoi maahan.

Marja lensi tulipunaiseksi ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Eeva hypähti paikaltaan ja juoksi syleilemään häntä.

— Älä välitä siitä! sanoi Eeva. — Mitä se tekee? Hertta, mitä se tekee?
Ei se tee mitään! Ja sitäpaitsi — — sitäpaitsi — — on vain — — sievää
kirjottaa runoja. Kaikki suuret runoilijat kirjottavat runoja, sano,
Hertta?

— Siinä oli vain kolme runoa, sanoi hän surkean näköisenä. — Ensimmäisen nimi oli »Tähtiyö», ja toisen »Usvaleikkiä» — se oli oikein hyvä, tiedättekö — ja kolmas, sen nimi oli »Sydämelleni». Se alkoi näin: nuku, sydän kurja, surusi on hurja.

Eeva olisi tahtonut ravistella Marjaa. Vähemmästäkin saattoi raivostua! Ei ollut vaikeaa arvata, mitä Aarne ja Rolle ja Ossi Anger ajattelivat tästä.

Eeva ja Hertta neuvottelivat kauan asiasta. Marja istui vaiti masentuneen näköisenä.

— Tule nyt, Eeva, sanoi Hertta vihdoin ja nousi. — Emme me kuitenkaan keksi mitään.

— Älä pelkää, Marja, sanoi hän. — Eeva ja minä olemme sinun puolellasi, vaikka tapahtuisi mitä. Emmekö olekin, Eeva?

— Tästä tulee hauskaa! sanoi hän. -—- Minä arvaan, että Rollella on ollut lysti iltapäivä. Voi Marja raukkaa huomenna!

— Kuinka sinä voit olla noin iloinen? kysyi Eeva. — Minä olen hirveällä tuulella.

— Etpä olekaan, sanoi Hertta. — Sinä olet ainoa ihminen, jonka minä tunnen, joka ymmärtää, että voi olla hyvällä tuulella, vaikka on hirveän pahoillaan jostakin. Hiljaa! Tuossa tulee Bamssi.

Neiti Ellman oli pieni ja harmaankalpea ja vaalea. Hän nyökäytti lyhyesti päätään ja meni nopeasti heidän ohitseen.

— Minä uskon varmasti, että hän valvoo kaiket yöt ja ajattelee huomispäivän tunteja ja pelkää niitä, sanoi Hertta. — Harri Neva on vähän liian ilkeä.

— Kuule, Eeva, jos perustaisimme yhdistyksen Bamssin puolustukseksi?
Minä rupean puheenjohtajaksi. Ensimmäinen pykälä kuuluisi näin:
Muistakaa, että Bamssikin on ihminen! Ja toinen: Älkää riemuitko
ääneenne, kun Bamssi on sairas ja poissa koulusta! Ja kolmas —

— Kuule, Hertta, keskeytti Eeva. — Jos me puhuisimme Ossi Angerin kanssa siitä päiväkirjasta.

— Äiti, meidän pitää soittaa. Se on äärettömän tärkeää. Sinun täytyy mennä niin kauas kuin suinkin — ulos keittiöön — niin ettet kuule. Ja äiti hyvä, älä päästä lapsia tänne.

Rouva Norma katosi tottelevaisesti, kaikki ovet suljettiin, ja Hertta pakotti Eevan ottamaan kuulotorven.

— Kamalinta siinä ovat runot, sanoi Eeva huoahtaen. — Ei, täytyykö sinun lähteä nyt jo?

— Niin, nyt äiti pian alkaa odottaa minua. Hyvästi, Eeva. Huomenna saadaan nähdä!

Eeva meni hitaasti ruokasalin läpi omaan huoneeseensa. Hän ei voinut auttaa, että Marja suututti häntä vähän.

Eeva huokasi. Samassa hänen silmänsä sattuivat hänen päiväkirjaansa. Hän aukaisi nopeasti kirjotuspöydän laatikon ja heitti kirjan niin syvälle kuin saattoi.

Pojat istuivat kirjojensa ääressä ja lukivat kiihkeästi. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista.

— Minä näen sen Rollesta. En kaskaan ennen ole nähnyt hänen katsovankaan kirjaan ennen rukousta.

Eeva katsoi Rolle Eerolaan päin. Rolle istui aivan syventyneenä lukemiseen eikä kuullut eikä nähnyt mitään.

Marja koetti piiloutua hänen edessään istuvien tyttöjen taakse, mutta hän oli niin pitkä, että hänen arat siniset silmänsä alituisesti vilahtivat esiin.

Kun läksy oli kuulusteltu ja uusi läksy valmistettu, sai joku oppilaista tavallisesti lausua runon, jonka hän itse oli valinnut. Tänään oli Rolle Eerolan vuoro.

Rolle Eerola seisoi mustan taulun edessä punainen tukka pystyssä ja kädet selän takana.

— No? sanoi rehtori, joka oli mennyt ikkunan luo ja seisoi siinä katsellen pihalle. Tuossa portaiden luona oli iso lumikasa. Se täytyi vahtimestarin hankkia pois, ajatteli hän.

Joku tirskui. Rehtori kääntyi luokkaan päin, ja kaikki oli taas hiljaista. Rolle Eerola jatkoi:

Hertta syöksyi säkenöivin silmin paikaltaan, lensi Rollen luo ja tempasi kirjan hänen käsistään huutaen:

Eevan koko ruumis vapisi. Mitä nyt tapahtuu? Rehtori oli ottanut lasit silmiltään ja katseli Herttaa. Se oli kamalaa.

— Mutta rehtori ei saa lukea sitä, sanoi hän. — Se on Marja Norman päiväkirja.

Marja nousi. Kyynelet syöksyivät hänen silmistään. Hän kulki hapuillen pulpettien lomitse. Rehtori antoi kirjan hänelle.

— Sitä minä en koskaan anna Rolle Eerolalle anteeksi! sanoi hän. — Hyi, minä halveksin häntä!

Marja kulki itsekseen ja nyyhkytteli hiljaa. Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa ja koetti lohdutella häntä, mutta hän vain pudisti päätään.

Välitunnin päätyttyä rehtori tuli ulos luokasta. Eeva hyökkäsi heti
Hertan luo, joka oli kiihtyneen ja itkettyneen näköinen.

— En. Mutta hän piti pienen kiltin puheen ja sanoi, että minun täytyy oppia hillitsemään mieltäni. Hän oli suurenmoinen.

— Mutta Rolle sai läksytyksen. Ja oikein isän kädestä. Minua melkein säälitti.

Mutta kun heidän sinä päivänä piti mennä kotiin, auttoi Ossi Anger Marjaa pukemaan päällysnutun ylleen. Kaikki tuijottivat Ossiin, mutta hän ei sanonut mitään, otti vain tyynesti kirjansa ja meni tiehensä.

— Eläköön! Pian rehtori tulee auttamaan nutun sinun yllesi. Nyt minua ei enää hämmästytä mikään.

Kotimatkalla Etta Penttilä saavutti Eevan. Etan lihavat pienet kasvot näyttivät huolestuneilta.

— Minä olen joutunut niin hirveään pulaan, sanoi hän. — Isä on niin mahdoton.

— Hän sanoi, että niinä saisin kutsua yksitoista tyttöä, mutta minä en luullut, että se oli niin vaarallista, ja sitten — sitten minä kutsuin kaksitoista…

— Voitko arvata, tänään hän kysyi, olinko minä kutsunut yksitoista! Ja minä sanoin en, isä, mutta Essi Norma on niin pieni, että häntä tuskin voi laskea mukaan.

Etta oli onnettoman näköinen ja katseli sivultapäin Eevaa. Mutta Eeva ei sanonut mitään.

— Ja sitten hän sanoi, että kun minä olen sanonut yksitoista, niin minä olen sanonut yksitoista. Eikö se ole kauheaa? Mutta toivottavasti joku tytöistä sairastuu.

Eeva kulki yhä vaiti. Hän ajatteli, miten surkeilta Essin kasvot näyttäisivät, kun hän saisi kuulla tämän.

— En, sanoi Eeva. — Mutta kuule — älä kerro tätä kellekään. Minä kyllä keksin jotakin.

— Ei, hän ei mitenkään voinut sanoa sitä Essille. Essi oli ollut kuin kuumeessa siitä päivästä asti, jolloin hän kuuli että pääsisi mukaan.

Mutta Etan luona oli aina niin hauskaa. Siellä sai ihanaa ruokaa, ja tällä kertaa Liisa Marttila oli luvannut laulaa.

Joskus, kirjallisuustunneilla, hän kyllä tahtoi uhrautua, niinkuin esimerkiksi Pilven veikko. Mutta ei ollut sanottu, että Pilven veikko olisi jäänyt kotiin kutsuista, jos sellaista olisi vaadittu.

Kun Eeva tuli kotiin, istui rouva Norma Essin pyhähame helmassaan ja korjasi napinreikää.

— Luuletko sinä, että se kelpaa? kysyi Essi innokkaasti. Hän seisoi vieressä ja katseli.

Nissen lihava leuka alkoi vapista, mutta Eeva meni hänen ohitseen huoneeseensa.

Siellä hän istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää kuvioita ja viivoja imupaperille.

Hän tahtoi kyllä aina mielellään tehdä oikein. Sehän oli selvä. Ja joskus se onnistuikin oikein hyvin. Joskus hän luki läksynsä mainiosti ja koetti olla tekemättä syntiä.

Mutta joskus, kun hän kauan oli ollut oikein hyvä, alkoi hänessä aivan kuin kiehua. Hän ei voinut istua hiljaa, ja hän leikki ja peuhasi Nissen ja Stiinan kanssa, niin ettei viimein mikään voinut pitää heitä aisoissa. Ja sitten hän juoksi Hertan luo. Hertassa kiehui aina. Ja Hertta kysyi:

Nisse töytäsi sisään. Hän oli jo unohtanut, että Eeva oli huonolla tuulella.

— Tule pian. Stiina ja minä leikimme rautatietä. Minä olen veturina ja
Stiina on ensimmäisenä vaununa. Sinun pitää olla kolmantena vaununa.

Nisse mietti. Laskento ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat.

ETAN KUTSUT.

Aarne Linturi antoi Hertalle jalkojenhoitajan osotteen — »sisarparkaasi varten», sanoi hän. Ja Rolle Eerolalla oli tapana lausua runoja puoliääneen itsekseen — kuului vain sellaista kuin »surun yö» ja »oi, kuinka kauan.» ja »haudan rauha».

Eräänä päivänä — seuraavana lauantaina — Harri Neva nousi seisomaan ennen tunnin alkua ja piti puheen. Hän sanoi, että oli niin kaunis syysilma ja että luokan pitäisi käyttää sitä hyväkseen ja tehdä yhteinen huvimatka.

Tytöt katsoivat toisiinsa. Mitä tämä merkitsi? Oliko se joku uusi kuje? Olihan ennenkin ollut suuria koulu-huvimatkoja, mutta ei milloinkaan mitään tällaista — heidän luokkansa vain, ja pojat ja tytöt yhdessä.

Mutta silloin Ossi Anger nousi ja sanoi, että hän se oli keksinyt tämän tuuman. Heillä voisi olla evästä mukanaan, ja hän tiesi hauskan paikan, missä voitaisiin saada kahvia.

Samassa opettaja tuli sisään, ja koska tämä oli päivän viimeinen tunti, jäi kysymys ratkaisematta.

Kun Eeva sinä päivänä meni kotiin koulusta, ryntäsivät Nisse ja Stiina, jotka olivat olleet kävelemässä Olgan kanssa, takaapäin hänen kimppuunsa, niin että hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui polvilleen.

— Vähän vain, luullakseni, sanoi Eeva ja nousi hitaasti seisomaan. —
Aiai, kyllä polveen vähän koskee..

Eeva koetti kävellä. Eihän tämä ollut vaarallista. Parin askeleen jälkeen ei juuri koskenutkaan enää.

Stiina ja Nisse hyppelivät hätääntyneinä hänen ympärillään. Ja äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus.

— Kuinka sinä voit nauttia tänä iltana, jos olet kipeä? kysyi hän levottomana.

Ja niin Eeva loikoi sohvalla kääre jalassa. Mutta se ei auttanut, jalkaa oli alkanut kivistää.

— Niinkö luulet? kysyi Essi onnettoman näköisenä. — Silloin minäkin tietysti jään kotiin.

— Oletko sinä hullu! Minkätähden sinulla pitää olla ikävä, jos minulla on ikävä? Ja sitäpaitsi, kun on pakotusta, niin ei tahdo mennä minnekään.

Essiä oli vaikea saada suostumaan. Hänellä oli palava halu mennä, mutta tuntui niin ikävältä jättää Eeva kotiin.

— Äiti, sano, että hän on tyhmä! sanoi hän. — Minulle ei ole mitään hyötyä siitä, että hän jää kotiin. Kun on pakotusta, niin ei jaksa puhella kenenkään kanssa. Tahtoo vain, olla yksin.

Rouva Norman mielestä Eeva oli oikeassa, ja niin Essi vihdoin vastahakoisesti alkoi kammata ja pukeutua.

— Mutta miten minä voin tulla sisään yksin — hyi, ajattele, Saara
Turunen on siellä ja Liisa Marttila ja kaikki. Ei, Eeva, minä en voi.

— Minä soitan Hertalle ja pyydän häntä olemaan sinun kanssasi, sanoi
Eeva.

Essi ihastui niin, että lensi aivan punaiseksi. Hertta olisi hänen kanssaan! Hertta itse!

Eeva loikoi sohvallakin ja katseli Essiä. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessään, miten Essi säteili ja oli kiihtynyt.

— Mitä sinä teet täällä kotona? kysyi Essi onnettoman näköisenä, kun oli valmis.

— Halloo. Hyvää päivää, Etta. Mitä sinä sanot? Miksei hän voi tulla? Ei — onko se totta! Sehän on hirveän hauskaa! No, me tulemme aivan pian.

— Eläköön, eläköön! huusi Eeva. — Pian kampa tänne! Ota esille minun vihreä hameeni, Essi. Eläköön!

— Minä tulen mukaan. Ei kai sitä ole vaikea ymmärtää. Ota esille vihreä hame — heti paikalla.

— Pyh. Sehän oli kipeä sentähden vain, että Etta oli kutsunut kaksitoista tyttöä eikä yksitoista. Minun täytyi narrata, minua hävetti kyllä, mutta minä en voinut auttaa sitä. Missä on vihreä lettinauha?

— Niin, hän oli kutsunut yhden tytön liikaa, hänen isänsä on niin kauhea, luin oli sanonut, että Että, saisi kutsua yksitoista ja hän kutsuikin kaksitoista. Ymmärrätkö sinä?

— Kahdennentoista täytyi jäädä kotiin, tietysti, ja silloin minä ajattelin, että minä saatoin olla kahdestoista yhtä hyvin kuin — kuin joku muu. Ota esille se vihreä, Essi, etkö sinä kuule?

— Jonkunhan täytyi jäädä kotiin, sanoi Eeva nopeasti. — Minä näen, että itse saan ottaa esille vihreän hameen.

Mutta Essi lensi vaatekaapin luo ja otti esille hameen. Hän etsi lievän kengät ja vihreän lettinauhan ja pitsikauluksen. Ja koko ajan tippui kyyneliä hänen silmistään.

Eeva näki sen kyllä, mutta ei ollut näkevillään. Hän oli niin iloinen, että hänen täytyi laulaa ja nauraa koko ajan.

Rouva Norma tuli sisään isoäidin kaunis vanha helminauha kädessään. Hän pani sen Eevan kaulaan ja suuteli häntä.

Eeva punastui ja sukelsi nopeasti piironkinsa laatikkoon ottamaan vyönsä. Ja sitten lähdettiin.

Ja he juoksivat. Kun he tulivat Etta Penttilän oven ulkopuolelle, täytyi heidän pysähtyä vähäin hengittämään.

— Hirveä, puhki Eeva. — Että sanoo, ettei hän kotona milloinkaan saa olla rauhassa. Ja kuitenkaan hän ei laihdu! Nyt minä soitan.

Kaikki olivat jo tulleet. Rouva Penttilä, joka oli yhtä lihava ja pieni kuin Ettakin, tervehti sydämellisesti Eevaa ja Essiä.

— Terve tuloa! huusi Etta ja juoksi heitä vastaan. — Istukaa — tuonne, sohvaan. Hertta on pitänyt teille sen paikan.

Hertta istui keskellä sohvaa. Essin mielestä hän oli hurmaava kauniine kiharoineen ja sinisine silmineen, joissa oli aivan sama väri kuin hänen puvussaankin.

— Eeva, istu sinä tähän minun oikealle puolelleni, sanoi hän. — Essi, sinä vasemmalle. No, nyt me kaikki olemme, koolla. Nyt ohjelma voi alkaa, Etta.

— Ei, isäkin tahtoo kuulla häntä, ja isä tulee kotiin vasta vähän myöhemmin.

— No, silloin meidän siihen asti täytyy tulla toimeen ilman. Eläköön, minä näen, että sinulla on muutakin ohjelmaa.

Kaksi palvelustyttöä oli tullut sisään ja alkanut tarjoilla tytöille, suklaata ja kakkuja.

— Että, otanko minä niin paljon kuin tahdon vai niin paljon kuin kehtaan? kysyi Hertta.

— Minä tyhjennän ensimmäisen kuppiin rehtorin kunniaksi, sanoi Eeva ja kohotti suklaakuppiaan.

— Minä juon Mopen kunniaksi, sanoi Marja. — Kaikki puhuvat nykyään rehtorista eikä kukaan muista Moppea.

— Marja kulta, rehtori on vastakeksitty, sanoi Hertta, sentähden hän on intresantimpi. Mutta iki-arvon Moppe saakoon, vielä mies ja sotilas, niinhän jo Runebergkin sanoo. — Niin mutta tytöt, aika kuluu, emmekä me vielä ole puhuneet suuresta kysymyksestä.

— Minusta se on hauska, sanoi Liisa Marttila, vakavan näköinen tyttö, jolla oli kaksi pitkää lettiä.

— Mutta Rolle Eerola ja Aarne Linturi! sanoi Marja ja katseli häntä säikähtyneine pyöreinä silmineen.

— Me voimme vaatia, että pojat kirjallisesti lupaavat, että Aarne
Linturi käyttäytyy sopivasti, sanoi Liisa Marttila.

Kaikki katsoivat Essiin, ja hän punastui. Sanoisiko hän »huhu käy» vai »väitetään», ajatteli hän, vai ehkä »sormus ehdolla»?

— Hyvä, sanoi Hertta. — Taulu kuiskataan oikealle, allekirjotus vasemmalle.

Kaikki alkoivat heti koettaa keksiä tauluja. Inga Korte, luokan kaunotar, istui kauniissa, miettivässä, asennossa ja katsoi kattokruunuun. Hertta väitti aina, että Ingalla oli peili sängynpäässä, niin että hän heti herättyään näki omat ihanat kasvonsa.

Eeva mietti kauan, laulun hän oli keksinyt, mutta allekirjotus oli vaikea. Vihdoin hän päätti sanoa: »Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli».

— Minä sain taulun, joka esitti Bamssia. Hän oli kadottanut valetukkansa. Ja allekirjotuksena oli: Hyvästi! Pois jo pakeni, iäksi eroten.

— Minä sain taulun, joka esitti Moppea, sanoi Hertta. — Hän tanssi cakewalkia Bamssin kanssa opettajapöydällä. Ja taulun alla oli kirjotus: Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli!

— Minä, sanoi Essi, sain taulun, joka esitti Ossi Angeria kapalolapsena. Hänellä oli kirja kädessä, ja hän kirjotti muistiinpanoja reunaan. Allekirjotuksena oli: Tyynimmissä vesissä uivat usein isoimmat kalat.

— Minä en ole niin varma siitä asiasta, sanoi Saara Turunen. — Voi hän olla ulkokullattukin.

— Minä sain taulun, joka esitti koko luokkaa huvimatkalla, sanoi Etta, ja alle oli kirjotettu: Jyly rannalla käy, rae lyö, sota soi —

— Minä, sanoi Liisa Marttila, sain taulun, joka esitti Inga Kortea. Hänellä oli keltainen silkkipuku ja vihreät kengät ja sinipunervat sukat. Ja allekirjotuksena oli: Kuinka ihanaa on täällä luonnon helmassa.

Leikkiä jatkettiin. Sitten seurasi »sormus ehdolla» ja »väitetään». Pöydällä olevat maljakot, jotka olivat olleet täynnä erilaisia makeisia, tyhjenivät nopeasti.

— Odota vain, paljon hauskempaa tulee vielä, kun Liisa Marttila laulaa, sanoi Eeva.

Hetken kuluttua tuli herra Penttilä kotiin. Hän oli yhtä pyöreä ja lihava kuin rouva Penttilä ja Etta, mutta hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja hän oli hyvin lujatahtoisen näköinen.

Hän tervehti kaikkia ja pyysi sitten Liisa Marttilaa laulamaan. Etta oli puhunut niin paljon hänen kauniista äänestään, sanoi hän.

— Mitä sinä sanot hänestä? kuiskasi Hertta ylpeästi Essille, kun ensimmäinen laulu oli lopussa.

Essi hengitti syvään ja liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.

Hän istui itku kurkussa. Kuinka ihminen saattoi laulaa niin kauniisti? Onnellinen Liisa Marttila! Eeva oli aina kertonut hänen kauniista äänestään, mutta Essi ei milloinkaan ollut aavistanut mitään tällaista.

— Ja voitko uskoa, kuiskasi Hertta; että hän tahtoo ruveta lastentarhan opettajattareksi tai mennä naimisiin ja hoitaa suurta taloa! Eikö ole synti ja häpeä, etten minä ole saanut sitä ääntä? Nyt hän laulaa taas.

Liisa lauloi monta laulua. Herra Penttilä kiitti häntä kohteliaasti ja vetäytyi sitten omaan huoneeseensa.

Hetken kuluttua vieraat pyydettiin ruokasaliin. Voileivät olivat hyvin hyviä, jäätelö katosi kuin kuumilla kivillä.

— Ei koskaan! Minä olen luvannut opettaa Marjaa ja Ingaa pelaamaan
»Sikaa»!

— Sinä saat opettaa sen heille toisen kerran. Etan isä on sanonut, että kutsujen pitää loppua kello kymmenen.

Mutta Eeva näki, että Etta ja hänen äitinsä alkoivat näyttää levottomilta. Etta katsoi usein seinäkelloon. Hän ei ehdottanut mitään uusia leikkejä — mutta Hertta teki sen sitä ahkerammin.

Kun kello löi kymmenen, leikittiin parastaikaa uutta ja jännittävää leikkiä, eikä kukaan huomannut, että herra Penttilä tuli sisään.

— Vai niin, hyvät neidit, sanoi hän, ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä, täytyykö teidän todella lähteä nyt jo? Sehän oli ikävää. Niin, jos sitä ei voi auttaa, niin… Kiitos käynnistä, ja tulkaa toistekin!

Että oli hehkuvan punainen, ja kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan. Kaikki tytöt sanoivat nopeasti hyvästi ja pukeutuivat eteisessä niin kiireisesti kuin suinkin.

— Eikö se ollut kamalaa? kuiskasi hän Eevalle, portaissa. — Hertta, itketkö sinä?

— Kuinka sinä voit olla nauramatta! läähätti Hertta. — Rakkaat ystävät, onko teille ennen sattunut sellaista? Minä Etan sijassa karkaisin.

— Älä ole pahoillasi, lohdutti Hertta, Etalla täytyy ehkä olla vähän suruja, muuten hän pian olisi aivan liian lihava. Hyvästi, tytöt! Tässä on minun porttini.

— Essi kulta, älä ole niin pelästyneen näköinen! Minun karkean kuoreni alla sykkii kyllä lämmin sydän!

SAIRAITA JA KÖYHIÄ.

Seuraavana aamupäivänä Marja tuli Eevan huoneeseen hattu ja päällysnuttu yllään.

— Ss! sanoi hän. — Meidän täytyy hiipiä pois, niin etteivät lapset huomaa.

— Älä nyt, heillä on vieraita ja karamelleja. Tule pois! Mitä sinä olet tehnyt tänään?

— Tiedätkö sinä, Eeva, meidän pitäisi muuttua jollakin lailla. Me ajattelemme vain itseämme. Me emme tee mitään hyvää.

— Minä luulen, että voi mennä tuntemattomienkin sairaiden luo — ainakin voi mennä tuntemattomien köyhien luo, sanoi Marja.

— Mutta ehkä meidän ei tarvitse mennä heidän luokseen. Äiti auttaa aina meidän pesumuijaamme ja puumiestä.

— Ehkä se riittää meidän perheidemme puolesta, sanoi Marja, silloin meidän täytyy keksiä jotain muuta hyvää, jota voisi tehdä.

— Minä olen huomannut, sanoi Eeva, että juuri kun oikein tahtoisi tehdä hyvää, niin ei ole mitään hyvää tehtävänä. Jos kysyisimme äidiltä?

Rouva Norma istui arkihuoneessa lukemassa kirjaa. Hän näytti niin kauniilta auringonpaisteessa, että Marjan oikein täytyi tuijottaa häneen.

— Niin, sanoi Eeva, nyt on sunnuntai, ja Marja ja minä tahdomme tehdä hyvää. Siksi me tahdomme köyhän tai sairaan, jonka luokse me voisimme mennä.

— Hm! sanoi rouva Norma. — Ketään köyhää minä en tiedä nyt juuri, mutta ehkä te voisitte mennä tervehtimään vanhaa neiti — niin, mikä hänen nimensä onkaan? — herttaista ja hienoa vanhaa neitiä, jonka minä olen tavannut juhlakomitean kokouksissa ja joka nyt taitaa olla vähän sairaana. Hän on hyvin kuuro, mutta hän ei tahdo, että sitä huomataan.

— Minä voin lähettää hänelle kakkupalasen ja kirjelipun, sanoi rouva Norma, ja jos hän pyytää teitä istumaan, niin te voitte jäädä vähäksi ajaksi puhelemaan hänen kanssaan. Mutta puhukaa kovalla äänellä.

— Kiitos, äiti, se on mainiota — tule, Marja, niin etsimme jonkun kirjan, josta voimme lukea hänelle. Äiti, leikkaatko sinä palasen pähkinäkakusta?

— Me voisimme ottaa jonkun kirjan, missä puhutaan Sherlock Holmes'ista. Niitä isä aina lukee, kun hänessä on kaulatauti ja hänen täytyy pysyä kotona.

— Niin, silloin minä luulen, että, meidän kuitenkin täytyy ottaa runoja. Runot ovat naisia varten, sanoo isä. Tässä, ovat Rydbergin runot.

Sillaikaa rouva Norma etsi kirjotuspöytänsä laatikosta juhlakomitean jäsenluetteloa. Hän oli komitean puheenjohtaja ja oli merkinnyt muistiin jokaisen jäsenen nimen ja osotteen.

Mihin laatikkoon luin oli pannut luettelon? Vai niin, tuossahan se olikin. Rouva Vuori, professorinrouva Anger, neiti Almi — no kas, hyvä että hän oli tullut katsoneeksi luetteloa, nyt hän yhtäkkiä muisti, ettei hän ollut ilmottanut neiti Almille, milloin kokous oli. Hänen täytyi todella vetää viiva nimen alle — noin. Neiti Almi oli vähän kiukkuinen ja vaativainen, niinkuin rikkaat, ihmiset ovat, hän ei milloinkaan olisi antanut anteeksi, jos hänet olisi unohdeltu.

Niin. Sitten tässä oli rouva Ollinen ja neiti Säde ja tohtorinna Jalava. Rouva Norman etusormi siirtyi nimestä nimeen. Tuossahan, hän viimein oli — neiti Holm, Annankatu S. Pähkinäkakku ja kirjelippu tuottaisivat kyllä iloa hänelle, hän oli niin vaatimaton ja miellyttävä. Rouva Norma veti viivan nimen alle ja aikoi juuri huutaa tytöt luokseen, kun telefoni samassa soi.

— Halloo. — Niin, minä se olen — ei, onko kello todella niin paljon!
Jenny hyvä, minä tulen heti — alkakaa te vain juoda kahvia!

— Olga voi mennä ulos Nissen ja Stiinan kanssa, mutta ei pidä antaa
Nissen juosta, niin että hänen tulee kuuma, hänessä on nuha. Antaako
Olga minulle päivänvarjon — kiitos. Ja Stiina voi ottaa ruskean nutun —
nyt on niin lämmin ilma.

— No niin, silloin Olga voi antaa heille pähkinäkakun, jonka minä olen pannut paperiin ja asettanut ruokasalin pöydälle, ja Olga voi sanoa, että vanhan neidin nimi ja osote ovat minun kirjotuspöydälläni. Siellä on luettelo, jossa on paljon nimiä, ja minä olen vetänyt viivan hänen nimensä alle. Muistaako Olga nyt, mitä Olgan pitää sanoa?

— Kirjotuspöydällä on nimiluettelo, ja vanhan neidin nimen alle on vedetty viiva.

Rouva Norma melkein juoksi portaita alas. Olihan aivan uskomattoman myöhäistä — ja hänhän tavallisesti oli niin täsmällinen! Jenny oli melkein pahoillaan telofonissa.

— Tässä on luettelo, sanoi Eeva, ja tässä on nimi: neiti Almi,
Bulevardinkatu 11. Tule nyt, kello on paljon.

— Niin, niin, kyllä kai on parasta, että me menemme hänen luokseen, sanoi Eeva huoahtaen.

Aurinko paistoi, kadut olivat täynnä ihmisiä. Täällä he kaikki kulkivat eivätkä välittäneet muusta, kuin että oli kaunis ilma ja hauskaa, ajatteli Eeva, ja kuitenkin monet köyhät ja sairaat viruivat kurjissa hökkeleissään ja kärsivät.

— Ei, täti on asunut siinä talossa, Bulevardinkatu 11, se on oikein hauska talo.

— No niin, mutta meidän vanha neiti raukkamme kärsii sittenkin kovasti, sanoi Eeva, hänhän on sairaana nyt, ja sitäpaitsi hän aina on kuuro.

Marja alkoi heti matista, että ehkä oli parasta olla häiritsemättä, mutta Eeva keskeytti nopeasti:

— Olkaa hyvä ja kysykää, eikö hän voi ottaa meitä vastaan, meillä on terveisiä rouva Normalta.

— Onko sinulla kakku? kysyi Eeva. — Näetkö sinä, miten hienoa täällä on? Silkkiset oviverhot ja…

He riisuivat nopeasti päällysvaatteensa ja seurasivat häntä ison, kauniin ruokasalin läpi.

— Minä menen maan alle, kuiskasi Marja, joka koko ajan pysytteli Eevan takana.

Neiti Almi oli pitkällään lepotuolissa ikkunan luona. Eeva ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin hienoja vanhoja kasvoja. Ja huone oli täynnä kultaa ja peilejä ja silkkisohvia. Alkoi todella tuntua epämieluisalta.

Miksi rouva Norma oikeastaan lähetti hänelle kakun? Sehän oli ystävällistä, tietysti — ehkä hän oli kuullut, että neiti Almi erikoisesti piti pähkinäkakusta.

Mutta nämä lapset? Mitä heille piti tehdä? He toivoivat ehkä jotakin syötävää tai juotavaa.

Neiti Almi oikein hypähti. Olihan hän aina sanonut, että lapset ovat isoäänisiä ja meluavia!

Mutta Eevaa harmitti, ettei neiti Almi kysynyt, tahtoivatko he kahvia. Eevanhan täytyi vastata olemme, kun hän kysyi, olivatko he juoneet kahvia, senhän he olivat tehneet kotona, mutta Eeva puolestaan olisi mielellään juonut kupin lisää. Vanhoilla neideillä oli aina niin ihanaa kahvileipää — kermaleipiä ja konjakkikransseja ja sellaista.

Ei kukaan sanonut mitään. Neiti Almi oli levottoman näköinen eikä nähtävästi tietänyt, mitä sanoa. Eeva mietti, miten hän parhaiten pääsisi puhumaan Rydbergistä.

— On kai ikävää olla sairaana? huusi hän, ja neiti Almi säpsähti taas hermostuneesti.

— Puhu vähän hiljemmin, lapsi! sanoi hän. — Enkä minä ole sairas, vähän väsynyt vain. Minulla ei ole ollenkaan ikävä, minusta on hauskaa istua tässä ikkunan luona katselemassa ihmisiä.

Puh! Eevaa melkein suututti. Mitä tuo nyt oli — hänellähän olisi juuri pitänyt olla ikävä. Nythän oli aivan turhaa lukea hänelle mitään. Ja miksei Marjakaan voinut sanoa yhtään sanaa? Kunpa pääsisi ulos täältä!

— Me ajattelimme, että neiti ehkä tahtoisi kuulla jonkun runon! huusi hän. — Marja lausuu niin hyvin.

Neiti Almi tuijotti häneen. Miksi hän huusi niin hirveästi? Oliko ehkä tarkotus tehdä pilaa?

Mutta ei, tyttö oli kiltin näköinen. Se kai oli vain koululasten tavallista meluavaa käytöstä.

Hän antoi kirjan Marjalle ja sanoi, että hän mielellään tahtoi kuulla jonkun runon.

Neiti Almi nojasi päänsä tuolin selustaan, kääriytyi shaaliinsa ja sulki silmänsä.

Eeva katseli häntä. Vanhojen ihmisten kasvot olivat kuin paperia, ajatteli hän. Saattoiko olla mitään verta noissa ohuissa kuivissa rypyissä?

Eeva oli oikein ylpeä hänestä. Marjahan ei ollut lahjakas, se oli totta, mutta hän osasi lausua runoja. Niin sanoi koko luokka. Piti kuulla, miten hän lausui Kuolevan soturin. Eeva muisti, että Harri Neva kerran oli niin liikutettu, että hän kaikuvasti niisti nenäänsä juuri kun Marja luki: »Kuin hauta hiljainen oli yö.»

Mitähän neiti Almi piti Marjan lausumisesta? Eläköön, hänhän oli aivan valveilla nyt, ei ollenkaan väsynyt ja puolinukuksissa.

Ei, neiti Almi ei nukkunut. Häntä hermostutti ja suututti. Olihan suorastaan julkeaa tulla tänne huutamaan ja hoilottamaan tuolla tavalla. Tyttö luuli varmaankin seisovansa ison luokan edessä.

Mitä nyt? Eivätkö nuo nenäkkäät lapset iskeneet silmää toisilleen? Ja nyt tuo pitkä alotti uudelleen samalla kimakalla äänellä, joka tunki läpi luiden ja ydinten.

Neiti Almi suuttui niin, ettei hän hetkiseen saanut sanaakaan suustaan.
Hän nousi paikaltaan ja painoi kiivaasti soittokellon nappulaa.

Eeva pelästyi nähdessään hänen seisovan siinä kasvot punaisina ja säkenöivin silmin. Mutta Marja ei huomannut mitään. Hän oli Ateenassa, hän oli Deksippos, hän huusi haltioissaan:

Neiti Almi kaatui tuoliinsa istumaan, juuri kun palvelijatar hyökkäsi sisään.

— Auttakaa, auttakaa! huusi hän huitoen käsillään. — Eedla, minä tunnen, että saan kohtauksen — — Eedla soittaa heti tohtorille. Ja viekää pois nuo — — nuo — — pian!

Eeva ja Marja hiipivät kauhistuneina ulos. Mitä oli tapahtunut? He eivät ymmärtäneet mitään.

— Näitkö sinä, miten kalpea hän oli? Eeva, mikähän hänelle tuli? Katso, tuossa tulee tohtori Valli jo — hän asuu aivan tässä vieressä.

Tohtori meni sisään, ja tytöt odottivat ulkopuolella. He kävelivät edestakaisin kalpeina ja itkusilmin.

Tohtori Valli tuli ulos, ja Eeva juoksi hänen luokseen. Hän tunsi tohtorin varsin hyvin, sillä tämä oli heidän perhelääkärinsä.

— Sinäkö se oletkin, Eeva? Olin tuskin tuntea sinua. Sinustahan on tullut oikein täysikasvuinen kesän aikana.

— Neiti Almiko? Eihän toki. Hänellä oli vain pieni hermokohtaus, hänellä on usein sellaisia. Vai niin — te te varmaankin olitte hänen luonaan juuri äsken. Neiti Almi sanoi…

— Hm. Minä kuulin hänen mutisevan jotakin »kummallisesta kasvatuksesta» ja »yhteiskouluista» ja »kuka voisi uskoa, rouva Normahan on niin miellyttävä».

— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi tohtori kohottaen kulmakarvojaan.

— Emme tiedä, sanoi Eeva. — Me koetimme olla hyviä hänelle, Marja lausui runon —

— Niin, keskeytti Marja, minun ääneni on aivan käheä, minä huusin niin paljon kuin jaksoin.

— Että hän kuulisi, tietysti, selitti Eeva. — Äiti sanoi, ettei hän mielellään anna kenenkään huomata, että hän on kuuro — —

— Niin, sitten ei ollut kummallista, että hän sai hermokohtauksen, sanoi hän. — Paljon vähemmästä hän on sellaisia saanut.

Mutta tohtori Valli kiipesi ajurinrattaisiin, huiskutti kättään jäähyväisiksi ja ajoi pois. He näkivät, miten hänen selkänsä yhä hytkähteli naurusta.

Rouva Norma oli äsken tullut kotiin. Hän kampasi juuri Stiinan tukkaa, kun Eeva ja Marja hengästyneinä juoksivat sisään.

— Sehän oli hyvin omituista. Ettekö te sanoneet tai tehneet mitään, josta hän olisi voinut suuttua?

— Me huusimme kyllä, minkä jaksoimme. Neiti Almi pyysi meitä kyllä puhumaan hiljaa, mutta —

— Mitä sinä tarkotat, äiti? kysyi Eeva hiukan kärsimättömästi. —
Tietysti neiti Almi oli siellä, hänen luonaanhan me olimme —

— Tietysti. Kuuron neiti Almin luona. Äiti hyvä, sinähän itse annoit meille hänen osotteensa…

Rouva Norma syöksyi kirjotuspöydän luo ja otti luettelon. Hän katseli sitä hetkisen, ja sitten hän vaipui istumaan kirjotustuoliin.

Rouva Norma ei sanonut mitään hetken aikaan. Sitten hän nousi, meni takaisin paikalleen ja alkoi kammata Stiinan tukkaa.

— Neiti Holmin luo teidän olisi pitänyt mennä, sanoi hän, neiti Almi ei ole ollenkaan kuuro.

— Se oli minun syyni, sanoi rouva Norma, minä unohdin, että olin vetänyt viivan hänenkin nimensä alle.

Eeva katsoi peloissaan äitiään. Hän oli harvoin nähnyt hänet niin kuohuksissa — hänhän aina oli niin tyyni.

Rouva Norma puri huultaan. Pitipä nyt sattua, että he joutuivat juuri neiti Almin luo — hänhän oli koko juhlatoimikunnan kiukkuisin jäsen! Nyt täytyi tietysti niemiä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja — — mutta hullunkurista se kuitenkin mahtoi olla, hän saattoi kuvitella, minkä näköinen neiti Almi oli, kun Marja lausui Deksippostaan —

Rouva Norman suupielet alkoivat värähdellä. Hän ei tahtonut nauraa, hän oli harmissaan ja häpeissään oman huolimattomuutensa tähden, koko asiassa ei ollut mitään naurettavaa — ja samassa hän purskahti hillittömään nauruun. Hän nauroi, niin että melkein itki, ja nauru tarttui heti Eevaan ja Marjaan. Siitä ei koskaan tahtonut tulla loppua.

— Voi teitä onnettomia! sanoi rouva Norma, kun hän vihdoin kykeni puhumaan. — Ettekö te voineet totella, kun hän pyysi teitä olemaan huutamatta?

— Niin, mutta tätihän sanoi, ettei hän tahdo myöntää, että hän on kuuro, ja me ajattelimme, että hän siksi pyysi meitä puhumaan hiljaa…

He nauroivat taas kaikki kolme, niin että Stiina huusi ja hyppeli ihastuksissaan.

— Eeva! läähätti rouva Norma. — Minä en milloinkaan enää uskalla riidellä sinulle, vaikka sinä olisit niin huolimaton, ettet muistaisi pukeutua aamulla! Ja nyt me otamme esille omenia ja marmelaadia lohdutukseksemme, ja te saatte kertoa koko jutun alusta loppuun.

— Kyllä sinun äitisi on ihana ihminen! sanoi Marja sitten eteisessä. —
Joskus voi luulla, että hän on noin — noin —

— Niin. Mutta sitten yks kaks hän on niin ihana, ettei kukaan ole niinkuin hän.

Se oli kyllä totta, ajatteli Eeva sitten istuutuessaan läksyjensä ääreen. Ei kellään ollut sellaista äitiä kuin hänellä. Joskushan saattoi olla vähän harmissaan hänelle, kun hän oli ankara ja tahtoi panna parsimaan sukkia tai kattamaan kahvipöytää tai olemaan esimerkkinä Nisselle ja Stiinalle. Ja harvoin hän oli niin iloinen kuin isä. Mutta kaikki tytöt — Hertta ja kaikki — pitivät hänestä. Hertta sanoi usein, että »Eevan äiti on kaupungin hauskin äiti, kun hänet oikein tuntee».

Hertta oli oikeassa. Ja joskus, niinkuin tänään, Eeva oli oikein ylpeä äidistään.

HERTAN LUONA.

— Ei se tee mitään, sanoi Hertta, minä olen koonnut tänne koko talon huonoimmat huonekalut. Minä tahdon, että minulla on vapaus omassa huoneessani. Minä tahdon voida paneutua makaamaan ja seisoa päälläni ja tehdä mitä tahdon jokaiselle huonekalulle tässä huoneessa. Marjan huone on kuin nukkekaappi, se on hirveän kaunis, mutta minä tahdon rikkinäisiä sohvia ja huojuvia tuoleja. Inga, istu sinä tuohon nojatuoliin, niin sinulla on peili vastapäätä. Etta ja Liisa, te saatte istua tuossa sängyllä. Tänään tarjotaan omenia ja pähkinöitä, niinkuin näette. Ottakaa, tytöt.

Kaikki luokan tytöt olivat kokoontuneet Hertan luo puhumaan huviretkestä, joka tehtäisiin kaksi päivää myöhemmin. Täytyi päättää eväistä, jotka heidän piti ostaa. Pojat järjestivät muun.

— Arbuuseja meillä pitää olla, sanoi Etta Penttilä, ja leivoksia, ja karamelleja ja limonadia ja…

— Ehkä olisi hyvä, jos meillä olisi vähän voita ja leipääkin mukana, sanoi Saara Turunen pisteliäästi.

— Ja vähän terveyskauraryynejä Bamssin lihottamiseksi! huusi Hertta. — Eikö ole kamalaa, että meidän pitää laahata Bamssi mukaan? Minä uskon varmasti, ettei sellaista vaadita missään muussa Euroopan koulussa.

— Bamssi raukka saa kernaasti olla mukana, ainakin minun mielestäni, sanoi Eeva. — Hän kai mielellään jäisi kotiin. Hertta, saanko pähkinäpihdit?

— Tässä. Eikö teistä ole hirveän hienoa, että me vuokraamme oman laivan? Se on Harri Nevan keksintö.

— Minusta se on tyhmää, kun yhtä hyvin pääsisi perille tavallisissa laivoissa, sanoi Saara Turunen. — Ja sitten kai se on kallista.

— Ei ole, huudahti Hertta. — Harrin isä tuntee laivan omistajat, ja hän on saanut vuokrata sen huokealla. Ja minusta on suurenmoista, kun on oma laiva, eikö olekin, tytöt?

— Liisa kulta, sanoi Hertta, sinä et saa olla niin epärunollinen. Kun on Pohjolan Satakieli, niin ei saa esiintyä villaröijyssä ja paksuissa sukissa.

Hertta nauroi ja kohosi istumaan. Hänen silmänsä välkkyivät ja säteilivät, posket punottivat, ja tukka aaltoili tavallista vallattomammin.

— Niin, se on totta, sanoi Hertta. — Liisa, laula vähän — ehkä se rauhottaa sieluni myrskyä.

— Njaa… Se tuntuu siltä, että — että huone on liian pieni, ja että maailma on liian pieni, ja että sielu tahtoo rynnätä ulos, ruumiista — ymmärräthän sinä.

— Voi, tytöt! huudahti Hertta ja hypähti seisomaan, jos me tanssisimme — tai laulaisimme? Tai ei — me voimme kertoa juttuja. Jokaisen täytyy kertoa jotakin — jotakin omasta elämästään esimerkiksi. Marja, joka on runollisin, saa alkaa!

— Kerran, kauan sitten — me olimme silloin pieniä vielä — oli Hertta meillä…

— Niin. Hertta oli meillä, ja äiti ja isä olivat poissa. Meidän oli ikävä, emmekä me tienneet, mitä tekisimme. Hertan mielestä nuket sinä päivänä olivat typerän näköisiä, ja niin ne olivatkin. »Mutta jos me leikkisimme pikku Hellan kanssa?» sanoi hän. »Voisimme leikkiä, että Hella on kipeä!» Ja sitten me huusimme Hellaa ja katsoimme häntä kurkkuun ja koettelimme hänen valtimoaan ja sanoimme, että nyt, Hella raukka, sinä olet hirveän sairas, ja sinun täytyy heti mennä sänkyyn. Hella pelästyi niin, että hän antoi meidän tehdä, mitä vain tahdoimme.

— Me riisuimme hänet ja panimme kylmän kääreen hänen vatsalleen. Sitten me sekotimme suolaa ja pippuria ja etikkaa lääkkeeksi, ja sitten me käärimme hänet viltteihin ja täkkeihin ja shaaleihin. »Onko hyvin kuuma?» kysyimme me. »Hirveän kuuma», sanoi hän. »Kuume, sen tekee», sanoimme me ja olimme levottoman näköisiä. »Onko sinun kaulasi kipeä? Nielaise!» Hän nielaisi ja nielaisi, ja kaula tuntui hänestä kummalliselta. »Meidän täytyy pensselöidä sitä», sanoi Hertta ja otti hammasharjan. Mutta samassa ovi aukesi, ja äiti tuli sisään.

— Äiti pelästyi niin, että hän melkein pyörtyi. »Onko Hella sairas?
Lapsi parka, miten punainen hän on! Mikä sinua vaivaa, kultaseni?»
»Minä olen kauhean kipeä», sanoi Hella heikolla äänellä.

— Ei, ei, mitä sinun äitisi sanoi, Marja, kun hän sai tietää, ettei
Hella ollutkaan kipeä? kysyi Etta.

— Se oli kauhea hetki, sanoi Hertta. — Minä näen vieläkin joskus unta siitä.

— Minä en uskonut, että sinulla voisi olla omantunnonvaivoja, Hertta, sanoi Saara Turunen.

— Ei puhuta minusta. Kuka kertoo nyt? Inga, kerro sinä ensimmäisestä yöstä, jolloin sinulla oli papiljotit päässä! Kuinka sinä kääntelehdit vuoteellasi ja ikävöiden odotit aamun sarastusta ja kuinka…

— Sinä näyt tietävän, miltä se tuntuu, keskeytti Inga. — Ehkä sinä itse…

— Aiai, huusi Hertta, ken kuoppaa kaivaa…! Minä peruutan, minä peruutan. Liisa, sinä olet niin miettiväisen näköinen. Tahdotko sinä kertoa jotakin?

— Minäkö? Jos minä alan, niin en lopeta milloinkaan. Minulle on aina tapahtunut niin hirveän paljon. Minä olen pudonnut järveen ja minä olen eksynyt metsään ja minä olen kadottanut sata markkaa, ja kerran olin vähällä joutua ottolapseksi vanhan venäläisen rouvan luo, joka näki minut leikkimässä Kirkkopuistossa. Minä olin niin herttaisen ja ajattelevaisen näköinen.

— Minä en milloinkaan ole pudonnut järveen enkä eksynyt metsään, eikä minulle ole tapahtunut mitään muutakaan intresanttia, sanoi Saara. — Minä en edes ole ollut niin onnellinen, että olisin kadottanut sata markkaa.

Eeva katsoi Saaraan. Saara oli aina paha Hertalle. Kyllähän Eeva tiesi, että Hertallakin oli vikoja — tietysti hänellä oli vikoja. Mutta ei kukaan kuitenkaan ollut niinkuin hän. Kaikki muuttui hauskaksi ja jännittäväksi, kun hän oli mukana. Ja hän oli suurenmoinen luonne, hän ei milloinkaan riidellyt Saaran kanssa.

Heidän lähtiessään kotiin Hertta seisoi eteisen ovessa huiskuttaen ja nyökäten.

— Minä luulen, että Hertan aina on hauska, silloinkin, kun hän on aivan yksin.

— Sitä minä en usko, sanoi Saara Turunen, hän tahtoo, että hänen ympärillään on ihmisiä, jotka kuuntelevat häntä ja ihailevat häntä.

— Joskus on muotiasia ihailla jotakin ihmistä, ja silloin kaikkien täytyy ihailla häntä, sanoi Saara.

Olisi hauskaa antaa Saara Turuselle kerran oikein aika nolaus, ajatteli hän. Saara sanoi aina ilkeyksiä Hertasta.

— Mikseikö vain? sanoi Essi. — Sepä oli kummallista. Minkätähden ei ollut aivan hauskaa?

Paha Hertalle! ajatteli Essi heidän mennessään ruokasaliin. Oliko olemassa ihmistä, jota halutti olla paha Hertalle?

— Ja siellä oli ihastuttavaa kuten ainakin? kysyi insinööri. — Mitä sanoi Inga Turunen? Ja Saara Penttilä?

— Ei mitään, isä, sanoi Eeva ja potkaisi Essiä pöydän alla. — Hän sanoi vain jotain — tyhmää.

— Ehkä hän uskalsi väittää, että Hertta on tavallinen ihminen? sanoi insinööri.

— Suuri huviretkipäivä, sanoi insinööri, sinäpä et seuraa aikaasi, Juho.

Mutta Juho sai niin kovan naurukohtauksen, että hänen täytyi mennä pois pöydästä.

Ruoan jälkeen Eeva hitaasti meni hänen ja Essin yhteiseen huoneeseen.
Essi luki vielä läksyjään, mutta hänellä oli omansa valmiina.

Mitä hän tekisi? Hänellä ei ollut halua mihinkään. Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja alkoi paremman puutteessa järjestää laatikkoaan.

Mikä tuo oli? Voi, päiväkirja! Hän luki sen, minkä hän silloin kerran kirjotti. Se ei ollut tyhmempää. Oli oikein hauskaa lukea se nyt jäljestäpäin.

Entäpä jos hän sittenkin jatkaisi? Ei kenenkään ihmisen tarvinnut tietää siitä mitään. Hän ottaisi kirjan mukanaan hautaan.

»Tärkein, mikit tänään on tapahtunut, on se, että Saara Turunen sanoi Herttaa koketiksi. Saara Turunen on itse koketti. Hän mielistelee kaikkia opettajia, mutta Hertta on luonnollinen.

Minä olen huonolla tuulella. Minä tahdon kirjottaa tähän päiväkirjaan, milloin minä olen hyvällä ja milloin huonolla tuulella ja milloin keskivälillä ja miksi olen sitä. Minä luin tässä äsken tytöstä, joka kuvaili sielunelämäänsä päiväkirjassaan. Siksi minä tahdon kirjottaa, millä tuulella aina olen, siitä kai tulee sielunelämää.»

HUVIRETKI.

Laiva lähti rannasta, ja huviretkeläiset huiskuttivat nenäliinojaan sisarille ja veljille ja äideille, jotka seisoivat rannalla.

— Kaunis Inga, älä seiso tuulessa! sanoi Hertta. — Sinä pilaat ihosi, luokan ylpeyden. Eeva, tule nyt! Mitä sinä katselet.

— Ikävää, ettei Essi pääse mukaan, sanoi Eeva. — Näetkö, tuossa hän seisoo Anna Helmisen vieressä.

— Minä lähetän hänelle lentosuukon. Näetkö, hän vastaa. — Halloo — tule lähemmäksi, Essi, minulla on jotain sanottavaa. Voitko sinä kuulla? Hyvä. Huomenna minä vien teidät molemmat Fazerille.

— Minä pidän Essistä. Minusta on niin ikävää, että minulla on vain veljiä kotona enää. Ei mutta Eeva, katsohan tuonne!

Eeva kääntyi katsomaan. Voi, miten kauheaa! Tuossahan Bamssi seisoi keskellä kantta pelästyneen näköisenä, ja kaikki pojat seisoivat hänen ympärillään ja »pitivät seuraa» hänelle. Ei, Ossi Anger tietysti pysytteli vähän kauempana ja oli nähtävästi harmissaan.

Kaikki pojat olivat hyvin kohteliaita Bamssille. Harri Neva työnsi takaapäin tuolin hänen alleen, niin että hän romahti istumaan siihen. Rolle Eerola piteli vanhaa rikkinäistä sateensuojaa hänen päänsä päällä suojellakseen häntä auringolta.

He menivät neiti Ellmanin luo, ja Hertta kysyi, eikö hän tahtonut tulla heidän kanssaan salonkiin teetä juomaan.

— Minulla on teetä termospullossa, sanoi Hertta, mutta se riittää vain meille kolmelle ja Marjalle.

— Minun mielestäni se voisi riittää teille kolmelle ja minulle, sanoi
Harri Neva.

— Marja, sinä saat kattaa teepöydän! sanoi hän. — Eikö neiti ole huomannut tunneilla, että Marja on hyvä emäntä?

— Hän on sitäpaitsi runollinen. Älä nipistä minua, Marja. Kas niin, nyt minä kaadan kuppeihin. Saatte nähdä, että se maistuu. Minulla oli sellainen matkakuume kotona, etten voinut nielaista palaakaan. Onko kukaan teistä nukkunut viime yönä? Niin, neiti ei tietystikään ollut niin kauhean innoissaan.

Neiti Ellman huoahti. Ei, hän ei ollut kylläkään ollut kauhean innoissaan, ajatteli hän. Mutta kun ei kukaan muu opettajista tahtonut mennä, täytyi hänen lähteä.

Neiti Ellman, Hertta ja Marja puhelivat pian kuin vanhat ystävät ainakin. He puhuivat koulusta ja laativat suunnitelmia päivää varten. Neiti Ellman kävi vähitellen oikein hilpeäksi.

Eeva seisoi kannella luoden levottomia katseita siihen suuntaan, missä kaikki pojat vielä seisoivat.

Tekisikö hän sen? Se tuntui melkein mahdottomalta nyt. Mutta vielä mahdottomammalta tuntui jättää se tekemättä.

— Minä tahdon pyytää teiltä jotakin, sanoi Eeva punastuen vielä enemmän. — Ettekö voisi luvata olla hyviä Bamssille?

— Totta kai, sanoi Akseli Vuori, sinä et mahtanut huomata, miten me yritimme.

— Sen minä juuri huomasin, sanoi Eeva nopeasti. — Luvatkaa nyt, ettette ole ilkeitä hänelle! Koko huviretki menee pilalle, jos ette lupaa.

— Miksi sinä tahdot meitä lupaamaan, Eeva? kysyi Harri Neva. — Koko maailmahan tekee kiusaa Bamssille.

— Niin, mutta hän oli niin surkean näköinen. Minä en voi nauttia huvimatkasta, jos te kiusaatte häntä.

Eeva tunsi, että hänelle tuli kyynelet silmiin, ja hänen sydämensä melkein pysähtyi säikähdyksestä. Nyt he tietysti kaikki nauravat hänelle.

— He ovat luvanneet olla tekemättä kiusaa Bamssille, sanoi Eeva voitonriemuisena. — Luvatkaa nyt tekin!

— Olla tekemättä kiusaa Bamssille! sanoi Inga Korte ällistyneenä. —
Kaikenlaista sinä keksit!

— Minä olen, sanoi Inga, mutta voin minä olla tekemättäkin, jos sinä tahdot.

— Nyt me leikimme sormusta ehdolla! huudahti Hertta. — Minkätähden pojat seisovat tuolla? Vai niin, nyt he tulevatkin. Istukaa, hyvät naiset ja herrat. Antakaa karamellien kiertää. Nyt minä annan sormuksen Ingalle sillä ehdolla, että hän antaa sen lahjakkaimmalle. Ossi Anger, älä koeta näyttää vaatimattomalta. Sinä luulet saavasi sen, mutta et saakaan.

— Ole rauhassa, sanoi Inga, minä sain sormuksen aivan toisella ehdolla, ja minä annan sen Marjalle.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen kilteimmän näköiselle. Minä annoin sen Marjalle.

— Minä, sanoi Marja, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen vakavimmalle, ja minä annoin sen Ossi Angerille.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen eniten arvossapidetylle, sanoi Ossi Anger, ja minä annoin sen neiti Ellmanille.

Neiti Ellman oli iloisen näköinen. Nyt hänestä tuntui oikein hauskalta olla näitten nuorten seurassa. Ehkä koululapset eivät olleetkaan niin kauheita, kun oikein pääsi tutustumaan heihin.

— Minä, sanoi hän, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen intresanteimmalle, ja minä annoin sen Hertalle.

Saara Turunen punastui hiukan. Vai niin. Hertta oli intresantein. Hän,
Saara itse, oli tietysti vain ahkera ja säntillinen ja sellaista.

— Minun piti antaa sormus säntillisimmälle, sanoi Hertta samassa, ja minä annoin sen Saaralle.

— Minun, sanoi Saara, piti antaa se laiskimmalle, ja minä annoin sen
Harri Nevalle.

— On sydämetöntä mustata minua tuolla tavalla opettajiston läsnäollessa, sanoi Harri Neva.

— Minä, sanoi Harri, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen ihanimmalle, ja kun en voinut antaa sitä itselleni, annoin sen Ingalle.

Hänellä on nimittäin neljä peiliä pulpetissaan, sanoi Harri, siksi minä ajattelin, että hänen luultavasti täytyy olla kaunein.

— Minähän istun sinun takanasi. Rehtorin tunneilla sinä uskallat käyttää vain sitä pientä siniraamista, Mopen tunneilla sinä otat esille neliskulmaisen, maisteri Panun tunneilla sen ison pyöreän ja Bamssin tunneilla kaikki neljä — — aiaiai!…

Hän huusi kuin »porsas, jota teurastetaan», sanoi Aarne Linturi perästäpäin. Kaikki katsoivat kauhistuneina neiti Ellmaniin. Hän ei heti ymmärtänyt, sitten hän punastui, aukaisi suunsa sanoakseen jotakin — ja purskahti nauruun. Silloin puhkesi riemu ilmoille. Itse Ossi Angerkin nauroi, niin että häneltä meni karamelli väärään kurkkuun.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen suloisimmalle, sanoi Inga, ja minä annoin sen tietysti Eevalle.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen Liisalle, sanoi
Eeva, ja sen minä tein.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen hullunkurisimmalle, sanoi Liisa, ja minä annoin sen…

— Minä olen iloinen, etteivät onnettomat vanhempani näe minua tässä alennustilassani, sanoi hän, he elävät siinä uskossa, että toverini pitävät minusta.

— Ei ei! sanoi Harri. — Se on veristä totta, Etta, sinä olet ainoa, joka — joka…

— Pois nenäliina, Harri, ja sano kenelle sinä annoit sormuksen, sanoi
Rolle Eerola.

— Ruusut nää ei riitä, anna leipää kansalle, se nääntyy! lausui Harri
Neva.

— Onhan se parempaa kuin ei mitään, sanoi Harri, mutta emmekö voi saada pihviä tai…

— Ole vaiti sinä, tietysti me ihastumme, jos saamme limonadia ja vehnästä, sanoi Einari Tammela, joka aina oli kohtelias.

— Älkää antako Harri Nevan seisoa yksin tuolla reelingin luona! huudahti Hertta. — Hän valmistelee varmaankin uutta puhetta.

— Niin, sanoi Hertta, sata ensimmäistä kertaa se on oikein hauskaa.
Mutta kun on kuullut hänen puhuvan sataviisikymmentä kertaa, niin — —

— Älkää puhuko pahaa minusta, niin että itse kuulen, huusi Harri. — Se joka tahtoo puhua pahaa minusta, tehköön sen selkäni takana.

— Hyi, sanoi Etta, kavalat ihmiset ne vain puhuvat pahaa toisista selän takana.

— Minun setäni sanoo aina, että hän pitää kavalista ihmisistä, ne ovat niin ystävällisiä, sanoi Harri.

— Tule, sanoi hän, minä tahdon levätä vähän pojista. Sitäpaitsi on ikävää kuunnella, kun Saara imartelee Bamssia.

— Etkö sinä kuullut? »Muutamien opettajien tunnit menevät niin hitaasti ja toisten niin nopeasti. Neidin tunnit menevät aina niin hirveän nopeasti!»

Samassa he kuulivat hiljaisen yskähdyksen, ja kääntyessään he näkivät edessään Saara Turusen tyynet, mutta nyt vähän punaiset kasvot.

— En tiedä — kysy Ossi Angerilta, sanoi Hertta ja katsoi terävästi häneen.

— En tiedä, sanoi hän. — Joka tapauksessa se teki hänelle hyvää. Mutta tule nyt, minulla on karamelleja taskussa.

— Älä ajattele Saara Turusta! huusi Hertta. — Minä olen kauan harjotellut unohtamaan hänet. Voi, voi, miten aurinko on kaunis — ja vesi, Eeva!

Niin, oli kaunis päivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi kuin heinäkuussa, ja oli melkein tyyni.

Eeva ja Hertta istuivat hetkisen yhdessä ja puhelivat. Hertta oli iloinen kuten ainakin, mutta Eeva ei oikein voinut unohtaa Saara Turusta.

— Hänhän juuri puheli niin innokkaasti Bamssin kanssa. Kuinka minä saatoin aavistaa, että hän tuli meidän jäljessämme?

— Joko sinä nyt taas ajattelet häntä? huudahti Hertta. — Tule nyt, minä luulen, että me pian olemme perillä. Harri Neva juoksentelee ympäri ja komentaa ja järjestää ja mahtailee.

— Saanko tarjota piparikakkuja? sanoi Harri Neva. — Etta Penttilä on itse leiponut ne. Hän sanoo, että puolet on raakoja, puolet palaneita. Jokainen saa valita.

Eeva oli unohtanut Saara Turusen ja istui tyytyväisenä ja iloisena Marjan ja Hertan välissä. Hän nautti kahvista ja piparikakuista, auringonpaisteesta, naurusta ja puhelusta.

Rolle Eerola tanssi cakewalkia kalliolla. Marjan vihreä hattu koristi hiilten punaista tukkaansa, ja hän huiskutteli Inga Korten valkeaa shaalia.

— Tiedättekö te, että Einari Tammelasta tulee kyyppari? kysyi Harri Neva. — Hänen vanha äitinsä on epätoivoissaan, mutta minun mielestäni jokaisen täytyy saada ruveta siksi, mihin hänellä on taipumuksia.

— Minusta tulee voimistelunopettajatar! huusi Etta Penttilä. — Laihtuu niin kovasti, kun voimistelee.

— Meidän täytyy puhua sinun isäsi kanssa, sanoi Harri Neva. Koko Suomi odottaa jotakin suurta sinusta.

— Hiljaa, Harri, sanoi Saara Turunen, minä tahdon tietää, mikä Hertasta tulee. Etkö sinä rupea näyttelijättäreksi, Hertta?

— En usko. En tiedä vielä oikein, mikä minusta tulee. Joskus minä tahdon, että minusta tulisi professori tai tuomari ja että minä saisin aikaan kaikenmoista, mutta maanantaiaamuna kello seitsemän minä aina päätän, ettei minusta tule mitään, ei kerrassaan mitään. Silloin saan nukkua niin kauan kuin tahdon ja olla laiskana. Mutta mikä sinusta itsestäsi tulee, Saara?

— Jos kenestä niin Saarasta pitäisi tulla näyttelijätär! huusi Harri
Neva.

— Minä luulen, että Saarasta tulee maisteri ja tohtori, sanoi Etta, hän on viisain meistä kaikista.

Saara ei sanonut mitään. Hän oli nähnyt, miten Ossi Anger nykäisi
Harria hihasta.

Hetken kukittua Saara vetäytyi vähän syrjään toisista. Hänen ei enää ollut hauska. Kummallista, ajatteli hän, usein hänellä ei ollut hauska toisten seurassa. Tänäänkin oli sattunut kaikenlaista ikävää. Ensin tuo, minkä Eeva sanoi — että hän imarteli Bamssia. Ja nyt Harri Nevan ilkeydet.

Miksi hän ollenkaan oli lähtenyt huviretkelle? Nyt hän ei enää voinut päästä täältä.

Hän kuuli, miten Hertta ehdotti, että he kaikki menisivät vähän metsään kävelemään.

— Mutta kello viisi kaikkien pitää olla täällä taas, sanoi neiti
Ellman. — Kymmenen minuuttia sen jälkeen me lähdemme.

Saaraa ei haluttanut kävellä Eevan ja Hertan ja tyhmän Etan ja Rollen ja Einari Tammelan kanssa — tuossa hän juuri näki, miten Einari kumarsi Bamssille ja pyysi saada kantaa hänen päällysnuttuaan. Kaikki he olivat niin hyviä ystäviä — tuolla Liisa Marttila otti Marjaa käsivarresta — mutta ei kukaan muistanut häntä, Saaraa. Tuolla Hertta meni, tietysti Eeva mukanaan. Ossi Anger ja Harri Neva menivät samaan suuntaan kuin he.

Ei kukaan huomannut, ettei hän, Saara, ollut mukana. Mitähän he olisivat sanoneet, jos ei Herttaa olisi näkynyt! Silloin koko luokka olisi juoksennellut ympäri metsää ja etsinyt ja huutanut! Saara ei voinut ymmärtää tuota Hertta-ihastusta. Ja Eevaakin huomailtiin aivan liiaksi.

Saara alkoi hitaasti kävellä metsään päin — toiseen suuntaan kuin muut. Hän ajatteli sitä, että toverit hyvin harvoin kutsuivat hänet luokseen — se tapahtui melkein vain silloin, kun luokan kaikki tytöt kutsuttiin. Eeva, Hertta ja Marja olivat aina yhdessä, ja Marja oli kerran sanonut, että heillä aina oli hauskaa. Mikseivät he milloinkaan kutsuneet Saaraa? Osasi hänkin olla hauska, jos hän vain tahtoi, mutta hän ei tahtonut, kun kaikki olivat epäystävällisiä hänelle.

Hän oli joutunut jokseenkin kauas metsään, ja häntä väsytti. Tien vieressä oli iso kivi ja sen takana vanha turvepenkki. Saara istuutui ja alkoi syödä muutamia piparikakkuja, jotka hänellä oli taskussaan.

Saara istui aivan hiljaa. He eivät voineet nähdä häntä tieltä, eikä hän sitä tahtonutkaan.

Hän odotti. Nyt kaikki olivat menneet ohi. Äänet kuuluivat vähitellen yhä epäselvemmin.

Hän nousi seisomaan ja karisti piparikakunmuruja hameestaan. Mutta ennenkuin hän ehti mennä tielle, kuuli hän taas ääniä. Toinen oli Hertan, toinen Eevan.

— Minun kelloni seisoo tietysti, sanoi Hertta. — Ja nyt minä olen kadottanut rintaneulani! Se vain puuttui!

— Niin täytyy. Ja minä olen niin väsynyt — ja luuletko sinä, että meillä on aikaa?

— En tiedä. Vähän matkaa me kyllä voimme mennä. Ehkä tulee joku vastaan, joka voi sanoa mitä kello on.

Jos he myöhästyisivät! Hahhaa! Se olisi mainiota. Saaralla ei ollut mitään halua sanoa heille, että kello jo oli puoli viisi. Jos he eivät voineet pitää huolta ajasta, niin syyttäkööt itseään.

Tielle tultuaan hän näki talonpoikaisnaisen, joka meni samaan suuntaan kuin Herttakin. Ilkeä ajatus heräsi Saaran mielessä. Hän tervehti naista ja sanoi:

— Jos teitä vastaan tulee kaksi tyttöä ja he kysyvät teiltä, mitä kello on, niin voitte sanoa, että se on neljä. Minä luulen, että he mielellään tahtovat tietää sen.

Kas niin. Nyt he ehkä tulisivat liian myöhään, kaikki saisivat odottaa heitä, Bamssi olisi pahoillaan ja muut suuttuneita. Saaran täytyi nauraa itsekseen, ja hän oli niin hyvällä tuulella, että hän hyräili kävellessään pitkin metsätietä.

— Eeva, sanoi Hertta, mene sinä takaisin ja pyydä heitä odottamaan neljännestunti, jos minä myöhästyn. Minun täytyy löytää se, minä olen saanut sen isoäidiltä, ja siinä on oikea helmi.

— Mikset — keskellä päivää! Minä luulen, että tiedän, missä pudotin sen — se on varmaankin siinä paikassa, missä me poimimme puolukoita. Mene nyt, Eeva, niin olet hyvä! Muuten Bamssi suuttuu.

Eevan täytyi vihdoin mennä. Hän ymmärsi, että Hertta saisi vähemmän ikävyyksiä, jos muut tietäisivät, miksi hän viipyi.

Hertta kulki yksin eteenpäin. Voi, ajatteli hän, jos hän nyt ei löytäisi rintaneulaa! Isoäiti oli erinomainen, mutta ei hän ymmärtänyt leikkiä. Ja äitikin olisi hirveän pahoillaan.

Hertta oli väsynyt, ja hänen päätään kivisti. Aina hänelle tapahtui jotakin ikävää, ajatteli hän kulkiessaan siinä katse suunnattuna maahan.

Mikä valkea tuossa vilkkui? Eläköön! Siinähän neula olikin. Hänen ei tarvinnut mennä puolukkapaikalle asti.

Hän kiinnitti rintaneulan huolellisesti puseroonsa ja alkoi juosta takaisinpäin. Olikohan kello jo paljon? Ehkä he nyt kaikki odottivat Eevaa ja häntä! Hän juoksi niin, että aivan hengästyi.

Tuossahan tuli talonpoikaisnainen. Ehkä hän voisi sanoa, paljonko kello oli? Hertta tervehti ja kysyi. Jaa, kellon täytyi nyt olla vähän yli neljän, eräs neiti juuri…

— Kiitos! keskeytti Hertta iloisesti, nyökkäsi ystävällisesti ja juoksi edelleen. Hetken perästä hän kuuli jonkun viheltelevän.

— Minä teen kepin itselleni. Luuletko sinä, että minä ehdin saada sen valmiiksi?

— Minä löysin sen! huusi Hertta ja huiskutti kättään. — Voi Eeva, miten minä olen väsynyt! Päätä pakottaa.

— Pistä kätesi minun kainalooni. Me olemme pian perillä. Kas että sinä löysit sen!

— Niin. Kuule, älä kerro tätä Saaralle. Hän ei milloinkaan ole kadottanut mitään, sen minä varmasti uskon.

— Minä en luule, että hän on ikävä, sanoi Hertta, mutta hän ei pidä meistä, ja siksi hän on ikävä, kun hän on meidän kanssamme.

— En tiedä, sanoi Hertta. — Harri Neva sanoi kerran, että Saara varmaan oli leivottu happamesta taikinasta. Minä sanoin, että häpeä sinä, mutta se ei kuitenkaan ollut niin tyhmästi sanottu. Tiedätkö, minun päässäni jyskyttää niin kamalasti.

— Nyt me heti olemme perillä. Näetkö, tuossahan Bamssi jo pistää kuppeja eväskoriin.

— En, en, mutta minä pelkäsin niin rintaneulan tähden. Ja sitäpaitsi minä juoksin liian kiivaasti.

Eeva auttoi neiti Ellmania panemaan kupit ja lasit koreihin. Kaikki eväät oli syöty loppuun.

— Suurin osa on minussa, sanoi Harri Neva, joka makasi kalliolla kylläisenä ja väsyneenä. — Minä pelkään, että teidän täytyy kantaa minut laivaan.

Saaraa harmitti, että Hertta ja Eeva olivat tulleet takaisin hyvissä ajoissa. Ja nyt Hertta makasi salongissa muka päänkivistyksessä. Tietysti se oli vain keksittyä, hän kai ei viitsinyt olla mukana lähtövalmistuksissa.

Hertta oli pannut märän nenäliinan otsalleen. Ohimojen kohdalla tuntui pakotusta ja tykytystä. Hän ei ollut oikeastaan ollut ihan terve koko päivänä, mutta hän ei ollut sanonut mitään siitä kotona. Äiti oli niin mahdoton; jos oli vähänkin kipeä kaula tai mitätön pieni kuumeväristys, niin heti täytyi pysyä kotona — vaikka olisi sunnuntai tai lupapäivä tai mitä hyvänsä.

Hän voi melkein pahoin. Hänen päänsä oli sekaisin. Päivän tapahtumat pyörivät huimasti hänen ajatuksissaan. Hän koetti muistaa erästä laulua, jonka Liisa Marttila oli laulanut metsässä, mutta hän ei jaksanut muistaa sanoja. Jotakin siinä oli lyhteistä ja pellosta ja —

Mitä ihmettä? Lähtikö laiva jo rannasta? Hän oli varmaankin nukahtanut vähän — muuten puoli tuntia tai enemmän ei olisi voinut mennä niin nopeasti.

Eevalla oli mukanaan päänsärkypulveri, joka neiti Ellmanilla sattumalta oli ollut laukussaan. Hertta otti sen, ja hetken kuluttua hänestä alkoi tuntua paremmalta.

Kaikki olivat hiljaisemmalla tuulella kuin tulomatkalla. Muutamat istuivat kannella, toiset etusalongissa, osa tytöistä kokoontui Hertan ympärille peräsalonkiin.

— Niin, mutta minä tahdon tietää, mitä sinä ajattelet, sanoi Etta. —
Sinähän luulit, että siitä tulisi epäonnistunut.

Hertan kävi yhtäkkiä sääliksi Saaraa. Ehkä Saaralla oli ollut hyvin ikävää huviretkellä. Parasta ruveta puhumaan jostakin muusta asiasta.

— Minä saan vitsaa, kun tulen kotiin, sanoi hän, siksi, etten aamulla sanonut, etten ollut oikein terve.

— Kylläpä sinä narraat, tietystikään sinä et saa vitsaa näin vanhana! huusi hän.

Mutta Saara meni ulos. Hän ei viitsinyt istua täällä ihailemassa Herttaa, ajatteli hän. Hän oli kyllä huomannut, että Hertasta oli ikävää, kun puhuttiin Saarasta — missä Hertta oli, siellä kaikkien täytyi puhua Hertasta. Siksi tietysti hänen piti ruveta puhumaan tuosta, että hän muka saisi vitsaa.

— Puolen tunnin kuluttua me olemme perillä, sanoi neiti Ellman, joka tuli alas kysymään Hertan vointia.

— Niin, mutta Rolle suuttui meihin ruoan jälkeen ja meni perämiehen hyttiin nukkumaan, ja me luulimme kaikki, että hän oli siellä, kun laiva lähti. Mutta nyt joku muisti hänet ja meni herättämään hänet, ja silloin hän oli poissa.

— Mutta eikö hän voi päästä kaupunkiin jollakin saaristolaivalla? kysyi
Einari Tammela.

— Kalastajaukko sanoo, ettei sieltä lähde mitään laivoja kello neljän jälkeen, sanoi Ossi Anger.

— Minä näin hänet metsässä ja sanoin hänelle, mitä kello oli, sanoi
Hertta.

Hertta kertoi. Melkein kaikki olivat nyt tulleet peräsalonkiin, ja Herttaa suututti, että hänen täytyi kertoa rintaneulasta Saaran kuullen. Mutta hän ymmärsi, että oli parasta saada asiat niin selviksi kuin suinkin.

— Kello oli siis noin neljännestä vailla viisi, kun sinä näit hänet, sanoi Ossi Anger.

— Lapsi kulta, se on mahdotonta, sanoi Eeva, laivahan lähti vähän sen jälkeen kuin me tulimme rantaan. Niin että kun sinä saavutit minut tiellä, oli kello kai vähän vailla viisi.

— Ja pari minuuttia sitä ennen sinä näit Rolfin, eikö niin? kysyi neiti
Ellman.

— Silloin on ehkä minun syyni, että hän myöhästyi laivasta! huusi Hertta pelästyneenä. — Minä olin juuri tavannut talonpoikaisnaisen, joka sanoi, että kello oli vähän yli neljän. Hän oli varmaankin erehtynyt.

— Mutta onko nyt niin vaarallista, jos hän jää sinne yöksi? kysyi Aarne
Linturi. — On kai siellä talonpoikaistaloja, missä hän voi nukkua.

— Minä näin vain pari kolme kesähuvilaa, joissa ei ketään nyt asu, sanoi hän. — Ja kalastajaväki on mukana täällä laivassa, heillä oli asiaa kaupunkiin.

— Ja ajatelkaa, jos Rolle on taittanut jalkansa ja makaa yksin siellä metsässä! huusi Marja.

— Niin, mutta joka tapauksessa on jo yö, ennenkuin kukaan ehtii saareen, sanoi Einari Tammela.

Kaikkien mielet olivat nyt kiihdyksissä, ja Etta purskahti itkuun. Harri Neva lupasi hankkia moottoriveneen. Hänen isänsä oli merikapteeni ja saattoi kyllä saada käsiinsä sellaisen.

— Niin. Minä en kuitenkaan voi nukkua, ja minä voin istua isän työhuoneessa, missä telefoni on. Lupaatko sinä?

— Sinä olet tyhmä, jos valvot. Ja minä menen itsekin nukkumaan, jos en lähde mukaan.

Harri lupasi vihdoin, ja silloin Hertta vähän rauhottui. Hän selitti nyt niin tarkalleen kuin suinkin, missä hän oli nähnyt Rollen.

— Katso Bamssia, kuiskasi Etta Eevalle. — Hän aivan tärisee kauhistuksesta. Ja Hertta raukka — hän on oikein kipeän näköinen. Emmekö me pian ole perillä?

Eeva auttoi Herttaa pukemaan päällysnutun ylleen. Hertta ei puhunut juuri mitään. Kun Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa, huomasihan, että hän vapisi.

— Älä ole lapsellinen, Hertta, sanoi Eeva. — Mitä siitä, jos hän saa olla levoton pari tuntia? Sittenhän kaikki taas on hyvin.

— Mutta jos hän todella on taittanut jalkansa ja vilustuu siellä metsässä, sanoi Hertta hiljaa.

— Taittanut jalkansa! Sinä olet hullu. Se on vain Etan tyhmiä keksintöjä. Eikä se sitäpaitsi olisi sinun syysi, vaan sen talonpoikaisvaimon.

— Menkää nyt kotiin kaikki, sanoi neiti Ellman. — Harri Neva, Ossi Anger ja minä koetamme hoitaa tämän asian. Hyvästi kaikki, älkääkä olko levottomia. Moottorivene lähetetään saareen niin pian kuin suinkin.

— Minun päätäni pakottaa, sanoi Hertta, ja on tapahtunut jotakin ikävää.

Ja hän purskahti itkuun. Hänen äitinsä pelästyi, sillä Hertta itki harvoin. Hän sulki ruokasalin oven — ruokasalissa Hertan veljet juuri söivät illallista — ja vei hänet salin läpi hänen huoneeseensa.

— Sinun täytyy heti riisuutua ja mennä levolle, sanoi hän. — Minä tuon teetä sinulle.

Kun Hertta oli juonut lämmintä teetä ja makasi vuoteessaan, alkoi hänestä tuntua paremmalta. Hän kertoi nyt koko jutun.

— Ja Harri lupasi soittaa minulle, sen minä unohdin! huusi hän äkkiä. —
Minun pitää mennä isän huoneeseen odottamaan.

— Ei pidä, ystävä hyvä, sanoi hänen äitinsä. — Sinä jäät tähän vuoteeseesi ja koetat nukkua niin pian kuin suinkin. Minä menen heti soittamaan Harrille tai hänen isälleen.

Hertan äiti oli pitkä ja komea ja päättäväinen, eikä Hertta uskaltanut sanoa vastaan. Sitäpaitsi oli niin suloista maata. Teetarjotin kannettiin pois ja lamppu sammutettiin. Hetken kuluttua rouva Malmi raotti ovea ja katsoi huoneeseen.

— Minä puhuin kapteeni Nevan kanssa, hän lähtee itse saareen moottoriveneellä. Hän pyysi sinua olemaan aivan rauhassa.

Hertta kuuli sanat kuin unessa. Ovi sulkeutui taas, hiljaisuus vallitsi. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui syvää ja rauhallista unta.

VAIKEITA AIKOJA.

Seuraavana lukupäivänä vallitsi koulussa suuri hämmennys. Kun Eeva tuli luokkahuoneeseen, hyökkäsi Marja hänen luokseen.

— Niin, hän oli mennyt kauas metsään, hän luuli tulevansa johonkin talonpoikaistaloon, ja kapteeni Neva löysi hänet vasta kello neljä aamulla —

— Ja hän makasi ladossa aivan kylmästä kangistuneena! keskeytti Etta. —
Hän oli pulahtanut ojaan ja kastunut.

— Ja hänen äitinsä on puhunut rehtorin kanssa, sanoi Marja, ja sanoo, että on anteeksiantamatonta, että sellaista voi tapahtua koulu-huviretkellä.

— Minä tiedän minkätähden, sanoi Inga Korte, tärkeän näköisenä, minä kuulin, miten rehtori sanoi sen Bamssille. Meitä kuulustellaan sentähden, että Rollen isä on sanonut, että me varmaankin jätimme Rollen saareen tahallamme.

— Niin Rollen isä oli sanonut, ja että meitä kaikkia pitäisi rangaista, mutta eniten Herttaa, joka suorastaan oli valehdellut Rollelle.

Kaikki kääntyivät. Hertta seisoi heidän takanaan. Hänen kasvonsa punottivat ja silmät säkenöivät.

Rukoussaliin mentäessä Hertta ei sanonut sanaakaan. Eeva katsoi usein häneen sivultapäin. Oli kauheaa nähdä Hertan kulkevan noin kiltisti ja siivosti, ajatteli hän. Rolle Eerolan isä mahtoi olla huono ihminen. Kuinka hän saattoi uskoa niin pahaa ihmisistä? Hyi. Mutta eihän hän tuntenut Herttaa eikä voinut tietää, ettei Hertta milloinkaan tekisi sellaista.

Eevasta alkoi tuntua pahalta. Ja kun Moppe kompastui kalossiin ja oli vähällä kaatua Bamssin syliin Hertan edes huomaamatta sitä, silloin kävi Eeva oikein levottomaksi.

Häntä suututti tuo Rolle. Miksi hänen piti ruveta makaamaan latoon ja vilustua pahanpäiväiseksi? Hän olisi voinut kävellä ja pysytellä lämpimänä. Ja oli aivan hänen tapoistaan pulahtaa ojaan. Hänen piti aina »urheilla» ja puuhata.

Kuinka kävisi läksyjen tänään? Oli mahdotonta pitää ajatuksia koossa.
No, nyt rukous oli lopussa.

Ei, Hertta oli varmasti sairas. Hertta raukka. Mutta ehkä Inga vain oli puhunut tyhmyyksiä.

Eeva koetti katsella läksyä vähän, ennenkuin Moppe tuli luokkaan. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä luki.

Eevan sydän melkein lakkasi lyömästä. Ja kun luokka taas oli istuutunut, ja rehtori seisoi siinä sormenpäät Etan pulpetilla ja katsoi suoraan eteensä, tunsi Eeva vapisevansa.

— Te tiedätte, että Rolf Eerola oli metsässä kokonaisen yön. Nyt hän on hyvin sairas, ja hänen isänsä sanoo, että hänet jätettiin sinne tahallaan. Minä tahdon nyt puhua teidän kanssanne asiasta. — Hertta Malmi näki hänet viimeksi. Ehkä Hertta kertoo mitä tietää.

Hertta nousi seisomaan. Kuinka hän saattoi olla noin tyyni, ajatteli
Eeva. Ja hän kertoi kaiken aivan samalla tavalla, kuin hän oli kertonut
Bamssille.

— Mutta laivahan lähti melkein heti Hertan ja Eevan tultua rantaan, sanoi rehtori. — Silloinhan Hertan täytyi huomata, että kello oli paljon enemmän. Eikö Hertta silloin muistanut Rolle Eerolaa?

— Ei, minun päätäni pakotti niin, etten minä muistanut mitään. Minä kyllä kummastuin, kun laiva alkoi jyskyttää, mutta minä luulin, että olin nukkunut.

— Oliko kukaan kuullut Hertan valittavan pahoinvointia päivän kuluessa? kysyi hän kääntyen luokan puoleen.

Ei kukaan viitannut. Eeva koetti muistaa joka sanan, minkä Hertta oli sanonut. Ei, hän ei ollut sanonut mitään siitä, ettei hän voinut hyvin. Mutta silloin, kun hän saavutti Eevan metsätiellä, silloin hän kyllä oli sairas, sen näki hänestä.

— Silloin, kun Hertta oli löytänyt rintaneulan, oli hän kalpea ja väsynyt. Hän oli varmasti niin sairas, ettei hän jaksanut ajatella oikein selvästi.

— Tietääkö Eeva, oliko Hertalla syytä olla vihoissaan Rolfille? kysyi rehtori.

Eeva ei vastannut. Tietystikään Hertta ei ollut Rolfin hyvä ystävä.
Kuka tyttö nyt olisi Rollen hyvä ystävä! Miksi piti kysyä noin tyhmästi?

Hän sai istuutua. Rehtori kuulusteli nyt jokaista erikseen. Ossi Anger sanoi olevansa vakuutettu siitä, ettei kukaan tahtonut jättää Rolfia saareen.

— Mutta eikö ole kummallista, että talonpoikaisnainen varmasti olisi väittänyt, että kello oli vähän päälle neljän, kun se oli neljännestä vailla viisi? — Näkikö Eeva tuon naisen?

— En tiedä varmasti — minä luulen melkein, että näin erään talonpoikaisnaisen, sanoi Eeva epäröiden.

Hän oli siinä kulkiessaan ajatellut rintaneulaa ja koettanut laskea, ehtisikö Hertta ajoissa takaisin, ja sitten hän oli sitonut kengänrihmansa ja letittänyt tukkansa, joka oli purkautunut. Hän muisti kyllä, että pari kolme ihmistä oli tullut häntä vastaan, mutta hän ei voinut sanoa missä.

Hertta nousi paikaltaan. Hän tunsi, että koko luokka katsoi häntä hänen mennessään ulos rehtorin jäljessä.

Hän nielaisi itkunsa. Hän ei aikonut itkeä, ajatteli hän. Jos rehtori oli niin julma, jos kaikki olivat niin julmat, että luulivat häntä valehtelijaksi, niin hän ei aikonut välittää heistä enää. Hän aikoi sanoa rehtorille suoraan, että — että…

Samassa he tulivat rehtorinkansliaan. Rehtori istuutui ja alkoi puhua. Hän pyysi Herttaa vain aivan rauhallisesti kertomaan, mitä oli tapahtunut. Hän tahtoi ehkä tehdä vähän kiusaa Rolfille, eikö niin? Hän ajatteli, että Rolf tulisi liian myöhään, niin että kaikki saisivat odottaa häntä ja suuttuisivat häneen. Eihän hän, Hertta, voinut arvata, että kaikki unohtaisivat Rolfin laivan lähtiessä. Mutta kun he tekivät niin, lankesi hän kiusaukseen eikä sanonut mitään Rolfista. Niinkö asia oli?

— Ei, sanoi Hertta. — Minä en tahtonut tehdä kiusaa hänelle, enkä minä muistanut häntä, kun laiva lähti.

Oli välitunti. Kaikki olivat pihalla. Hertta meni luokkahuoneeseen ja istuutui pulpettinsa ääreen. Ikkuna oli auki, mutta aurinko paistoi ja huone oli lämmin.

Nyt ehkä kuitenkin kävisi niin, että hänet ajettaisiin pois koulusta.
Kyynelet tunkivat hänen silmiinsä, ja kurkkua kouristi.

Hän oli huomannut, että Saara Turunen ja muutamat muut katsoivat häneen niin omituisesti. Luulivatko he, että hän oli tehnyt sen? Hän tunsi, että koko hänen ruumistaan alkoi kuumentaa, kun hän ajatteli sitä.

— Hiljaa! kuiskasi hän. — Moppe on käytävässä. Hän lähettää meidät pihalle, jos hän keksii meidät. Mitä rehtori sanoi?

— Näin isossa koulussa ei pitäisi olla niin typerä rehtori, sanoi Eeva harmistuneena.

Samassa Marjakin hiipi sisään. Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän nyyhkytti hiljaa.

— Minä lyön rehtorin kuoliaaksi! kuiskasi hän ja näytti niin lempeältä ja rauhalliselta, että Hertta purskahti nauruun.

— Eläköön! huudahti Eeva ihastuneena. — Älä välitä heistä, Hertta! Sinä et ole tehnyt mitään pahaa, naura sinä vain heille.

— Minä uskon, että hän on tehnyt sen, sanoi maisteri Panu, hänhän aina on ollut luokan levottomin oppilas.

— Minä en voi uskoa sitä! sanoi neiti Ellman raukka. — Kaikki oli minun syyni. Minun olisi pitänyt ottaa selvä siitä, oliko Rolf todella hytissä.

— Ei kukaan voi sanoa sitä neidin syyksi, lohdutti rehtori. — Mutta mitä Hertta Malmiin tulee, näyttää asia ikävä kyllä epäilyttävältä. Hän oli ollut terve ja iloinen koko päivän — eikö totta, neiti Ellman? — ja yhtäkkiä hän on niin sairas, ettei hän huomaa että laiva lähtee puoli tuntia aikaisemmin kuin hän oli odottanut. Ja tuo juttu talonpoikaisnaisesta on omituinen sekin.

— Hän on kyllä miellyttävä, sanoi toinen opettajista, mutta luokka olisi miellyttävämpi ilman häntä.

— Hän on jokseenkin huonona, sanoi rehtori, — Keuhkotulehdusko siitä tuli?

Nyt seurasi vaikea aika. Kuulusteluja, epäluuloja; sopottelua ja supattelua koko koulussa. Monet luulivat Herttaa syylliseksi, ja joskus he näyttivät sen hänelle suoraan.

— Kuule, Hertta, sanoi Eeva eräänä päivänä, eikö sinusta Saara Turunen ole ollut kummallinen koko tämän ajan?

— Tarkotatko sinä sitä, että hän on ollut niin ystävällinen minulle? kysyi Hertta.

— Tarkotan, mutta hän on muutenkin ollut kummallinen. Hän on ystävällinen sinulle, mutta sittenkään minä en voi oikein pitää hänestä. Hän on liian ystävällinen.

— Ei olekaan monta, jotka nykyään olisivat liian ystävällisiä minulle, sanoi hän. — Halloo, Noora! Minulla on jotain kerrottavaa — jotain hauskaa!

Eeva jäi katselemaan hänen jälkeensä. Hertta oli muuttunut. Kun hän nauroi, ei hän ollut iloisen näköinen. Ja miksi hän niin mielellään käveli Noora Herrmanin kanssa? Noora voisi olla oman luokkansa tyttöjen kanssa. Eihän Hertta milloinkaan ennen ollut pitänyt hänestä. Nooralla oli käherretty otsatukka, ja hän oli ylpeä ja olevinaan, ja Liisa Marttila oli nähnyt hänen puuteroivan nenäänsä.

Eeva mietti erästä asiaa: jos vain voisi saada käsiinsä tuon talonpoikaisnaisen, jonka Hertta oli tavannut — silloin kaikki selviytyisi. Mutta kuinka hänet saisi käsiinsä? Jonkun pitäisi lähteä saareen etsimään häntä. Mutta ehkä hän ei asunut siellä?

Ehkä hän, Eeva itse, voisi lähteä? Ei, äiti ja isä eivät laskisi häntä sinne. Ja ehkä poika sitäpaitsi kelpaisi sellaiseen paremmin kuin tyttö.

Ossi Anger? Hän oli tietysti viisain. Mutta hän ei varmaankaan pitänyt seikkailuista. Hän oli niin juhlallinen ja vakava. Harri Neva sopisi paremmin.

Mutta Harri Neva saattaisi keksiä jotain hullutuksia ja pilata koko asian. Hän kyllä innostuisi mihin vain, mutta häneen ei voinut luottaa. Ja Einari Tammela oli liian hieno. Hän ei sopinut seikkailuihin — uusine keltaisine kenkineen.

Aarne Linturia ja muita ei voinut ajatellakaan. Ei, Ossi Anger oli kyllä ainoa mahdollinen.

Samana päivänä kello kolme hän järjesti asiat niin, että oli valmiiksi puettu aikaisemmin kuin Ossi. Hän tiesi, ettei Ossi asunut samalla suunnalla kuin muut toverit ja että hän tavallisesti meni kotiin yksin. Nyt hän, Eeva, oli menevinään asioille juuri sinnepäin. Pian Ossi saavutti hänet.

— Minä menin tännepäin siksi vain, että tahdoin puhua sinun kanssasi, sanoi Eeva heti, sinun täytyy auttaa minua — tai Herttaa, oikeastaan.

Ossi katsoi hämmästyneenä häneen. Puh, ajatteli Eeva, miten vakavan näköinen hän oli! Hän pitäisi varmaankin koko tuumaa tyhmänä ja hulluna.

— Minä ajattelin, että meidän pitäisi koettaa saada käsiimme se talonpoikaisnainen, jonka Hertta tapasi, sanoi hän nopeasti ja hätääntyneenä.

He alkoivat laatia suunnitelmia. Eeva oli aivan ihmeissään. Ossihan puheli kuin tavallinen poika — hänhän oli suoraan sanoen hauska.

— Tiedätkö sinä, sanoi Eeva, ennenkuin he erosivat, minä oikein pelkäsin puhua sinun kanssasi tästä asiasta. Sinä olet aina niin presiis ja juhlallinen — aivan niinkuin täysikasvuinen.

— Tietysti Hertta on tehnyt sen. Se on aivan hänen tapaistaan, niin minusta ainakin. Kujeitahan hän aina on rakastanut.

Että he voivat uskoa hänestä sellaista! Hän tunsi itsensä katkeraksi ja onnettomaksi. Hän oli luullut, että koko luokka — paitsi Saaraa — piti hänestä ja että opettajatkin tekivät sitä.

Nyt hän luuli, että kaikki epäilivät häntä. Tietysti eivät Eeva ja Marja ja muutamat muut — tai kuka tiesi? Ehkä he vain olivat uskovinaan häntä, ettei hän tulisi pahoilleen.

— Minä en tiedä, oletko sinä tehnyt sen, eikä minun tarvitse sitä tietääkään. Minusta on hauskaa olla sinun kanssasi, sinä olet mukava tyttö.

Oli sitäpaitsi jokseenkin mahtavaa kävellä välitunneilla käsikynkässä tytön kanssa, josta puolentoista vuoden perästä piti tulla ylioppilas. Ja Noora oli niin hullunkurinen. Hän kertoi kaikenlaisia naurettavia asioita luokkalaisistaan.

— Irmalla on valekannat kengissään, siksi hänen jaloissaan on niin korkea rinta, kertoi hän, ja Elli nukkuu hansikkaat käsissään saadakseen kätensä valkeiksi. Niin Liisa Marttilakin voisi tehdä, hänellä on niin rumat punaiset kädet.

Hertta ei milloinkaan ennen ollut huomannut, että Liisalla oli punaiset kädet. Ettaa Noora sanoi lihavaksi lötykäksi. Inga Korte hänestä oli kaunis, mutta hän sanoi, ettei Ingalla ollut makua.

Oli hyvin hauskaa istua Nooran huoneessa katselemassa, miten Noora pukeutui, kun hänen piti mennä tanssiaisiin jonkun toverin luo. Nooran huone oli Hertan mielestä aivan kuin täysikasvuisen ihmisen. Siellä oli peili, joka ulottui lattiasta kattoon, ja sitäpaitsi pieni peilipöytä, jolla oli harjoja ja hajuvesipulloja ja kaikenlaisia pieniä rasioita ja laatikoita.

— Miksi sinä teet noin? kysyi Hertta, kun Noora kasteli sormenpäitään ja alkoi hypistellä kulmakarvojaan.

— Kulmakarvat näyttävät tummemmilta, jos järjestelee niitä vähän ja nipistää ne kokoon, niin etteivät ne leviä eri tahoille. Minun kulmakarvani ovat usein epäjärjestyksessä.

Hertta otti säikähtyneenä käsipeliin ja alkoi tarkastella, olivatko hänen kulmakarvansa epäjärjestyksessä.

— Minä en ikimaailmassa ole huomannut, minkälaisia ihmisten kulmakarvat ovat! sanoi hän.

— Sinun ovat kyllä hyvät — oikein kauniit! kiitti Noora. — Annatko minulle puuterihuiskun! Kiitos. Kun minä menen tanssiaisiin, niin minä aina puuteroin koko kasvot — tanssiessa alkaa niin helposti kiiltää. Onko tukka hyvin nyt? Panisinko minä siihen nauhan vaiko kukkia? Mitä sinä sanot?

— Niin, se sopii kyllä minulle. Nyt minun täytyy joutua — minä en vielä ole koskenutkaan kynsiin! Missä on Charmant — näetkö sitä missään?

— Minä kiillotan kynsiäni sillä, minusta se on mainiota, vaikka Irma pitää enemmän pulverista. Sano, Hertta, eivätkö minun kynteni ole tavattoman kuperat?

— Eivät ollenkaan, sanoi Hertta lohdutellen, minusta ne ovat aivan tavalliset.

— Sitten sinä et tiedä mitään kynsistä! huusi Noora, joka oli hyvin ylpeä kuperista kynsistään. — Kaikki ihmiset ovat sanoneet, että minulla on tavattoman kuperat kynnet.

Hertta huomasi sanoneensa tyhmyyden eikä uskaltanut puhua mitään pitkään aikaan.

— No, nyt ei tukasta tule hyvää, ei siitä milloinkaan tule mitään, kun minä itse kampaan sen. Ja Irma tulee minua hakemaan — hän raivostuu, jos minä en ole valmis. Kas niin, nyt kello soi!

— Etkö sinä vielä ole valmis, sanoi Irma ja tuli sisään puettuna iltavaippaan ja hilkkaan.

— Odota sekunnin verran, sanoi Noora, ota kappasi napit auki! Minä heitän vain hameen ylleni, puhele sinä Hertan kanssa niin kauan. Puhu Mopesta, se on Hertasta hauskaa.

— Minkätähden se on sinusta hauskaa? kysyi Irma. — Hänhän on niin ikävä ja naurettava.

— Niin, minä tiedän, kaikki pikkutytöt ihailevat Moppea, minun pieni siskoni on aivan hulluna, mutta me vanhemmat emme pidä hänestä.

— Hän yskii aina, kun hänen pitää alkaa puhua, ja jos hän on suutuksissaan, niin hän sammaltaa; ja jos joku vastaa väärin, niin hän raapii nenäänsä — näin!

Hertan täytyi nauraa. Niin, juuri tuon näköinen Moppe oli, kun hän raapi nenäänsä. Se oli naurettavaa, mutta sittenkään — sittenkään ei tuntunut oikein hauskalta nauraa Mopelle näin. Koko maailma muuttui ikävämmäksi, jos Moppe todella oli naurettava ja ikävä.

Hän oli puettuna valkeaan pukuun, jossa oli vaaleansiniset silkkiruusukkeet, ja hän oli »aivan kuin prinsessa Ruusunen tai Hollannin kuningatar siellä sikarikaupan ikkunassa», sanoi Hertta.

Ja oli hyvin intresanttia nähdä, miten varovaisesti päällysvaatteet puettiin hänen ylleen, ettei mikään vain rypistyisi. Hänen äitinsä seisoi koko ajan vieressä ja sanoi:

— Huomenna minä näytän sinulle kaikki kotiljongimerkit! huusi Noora ja huiskutti kättään jäähyväisiksi.

Raitiovaunussa Hertta sitten kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hän itse olisi seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden vanha. Hänelläkin olisi iltahilkka, ja hän ajaisi tanssiaisiin ja puuteroisi nenäänsä, muuten hän kiiltäisi, ja hän kähertäisi tukkaansa niinkuin Noorakin, se sähisi niin mukavasti ja täysikasvuisesti. Mutta ei, hänellähän oli kihara tukka. Se oli ikävää, silloin kai hän ei voinut kähertää sitä.

Mutta toisinaan Nooran luona oli ikävääkin, silloin nimittäin, kun Irma tai joku toinen Nooran tovereista oli siellä ja he puhelivat sellaisista ihmisistä, joita Hertta ei tuntenut. Hän sai silloin joskus istua vaiti ja kuunnella heitä tai katsella albumia. Silloin hän muisteli, miten hauskaa ennen aina oli Eevan ja Marjan luona. Mitä he nyt ajattelivat hänestä? »Mitä sinä teet iltapäivällä?» oli Eeva eräänä päivänä kysynyt. »Minä menen Nooran luo», oli hän vastannut.

Kerran, kun Irma ja Noora taas olivat puhuneet hirveän kauan jostakin Pentistä, jota hän ei tuntenut, oli hän niin huonolla tuulella, että hän nousi lähteäkseen.

— Ei, älä mene, sanoi Noora, Irma sanoo, että hänen täytyy mennä, ja silloin minä jään aivan yksin.

Hertta lupasi jäädä. Mutta heti Irman mentyä palvelijatar tuli sisään ja sanoi, että Noora neidin pitäisi tulla ruokasaliin sovittamaan puseroaan.

— Voi sentään, kotiompelijattaret ovat kauhean ikäviä, huudahti Noora, ei saa milloinkaan istua rauhassa. Tässä sinulla on kirja siksi ajaksi. Se on suurenmoinen.

Hertta otti kirjan. Hän kuuli Nooran puhuvan ompelijattarelle. »Ei, neiti, vihreä ei sovi minulle, se tekee minut merikipeän näköiseksi. Meidän täytyy valita toinen koristenauha — ehkä punainen?»

Hertta selaili kirjaa ja innostui vähitellen lukemaan. Mutta hiukan omituinen kirja se oli hänen mielestään. Hän ei ymmärtänyt kaikkea. Hyi, tuo oli rumaa, tuo,'minkä parooni sanoi. Ja kreivitärkin puhui tyhmästi.

Äkkiä Hertta punastui ja sulki nopeasti kirjan. Hyi, millainen kirja! Niin tyhmä ja tympäisevä. Tiesikö Nooran äiti, että Noora luki sellaista?

Hän alkoi selailla albumia, mutta aika kävi pitkäksi. Kun Noora vihdoin tuli, nousi hän taas ja sanoi hyvästi.

— Ei, älä mene, minulla on niin paljon kerrottavaa! huusi Noora. — Mitä sinä pidit kirjasta? Eikö se ole jännittävä?

— Minä en pitänyt siitä ollenkaan, sanoi Hertta, ja minun täytyy lähteä kotiin nyt.

— Täytyykö sinun? No tule pian taas — sinä olet paljon mukavampi kuin
Irma, Irma on niin väsyttävä. —

Hertta kulki hitaasti kotiinpäin. Tämä oli ollut ikävä ilta. Viime päivinä oli melkein aina ollut ikävää Nooran luona.

Mitähän Eeva nyt teki? Ehkä Marja oli siellä. Nisse istui varmaankin lastenhuoneen ison pöydän ääressä ja ompeli joululahjoja. Nisse alkoi aina ommella joululahjoja syyskuussa. Ja Stiinalla oli ehkä nukkepyykki — silloin lattia oli kuin järvi. Hertan valtasi yhtäkkiä palava halu nähdä heidät kaikki.

Oikeastaanhan Eeva oli ollut hirveän hyvä koko ajan. Hänhän se sanoi, ettei Hertan tarvinnut olla pahoillaan, kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Eeva oli aina niin järkevä — ei, ei aina, mutta juuri silloin, kun sopikin olla järkevä. Hauska hän oli — tuhat kertaa hauskempi kuin Noora, tietysti.

Niin, Hertta tahtoi mennä Eevan luo — nyt juuri. Mutta jos Eeva ei olisi kotona? Tämä ajatus teki hänet niin levottomaksi, että hän alkoi melkein juosta. Kun hän tuli ovelle, hän oli aivan hengästynyt, mutta hän hyökkäsi kuitenkin hurjaa vauhtia portaita ylös.

Hän painoi soittonappulaa — yksi pitkä soitto ja kaksi lyhyttä. Silloin
Eeva tiesi, kuka soitti.

— Äiti ja isä ovat poissa, ja meillä on pähkinöitä ja karamelleja! huusi Juho.

— Tule sisään, tule sisään! huusivat Eeva ja Essi ja riisuivat häneltä päällysnutun. — Sinun täytyy jäädä tänne illalliselle, soita äidillesi! Olga saattaa sinut kotiin.

— Tahdotko sinä nähdä Nissen joululahjan? sanoi Nisse ylpeästi ja näytti hänelle vihreän paperipalan, johon hän ompeli punaista tähteä.

— Isä, sanoi Nisse. — Hän sai samanlaisen viime jouluksi, ja silloin hän sanoi, että hän kauan oli toivonut sellaista. Nyt hän saa yhden lisää. Luuletko sinä, että hän ihastuu?

Eeva kokoili pähkinöitä ja karamelleja Hertan lautaselle. Hän oli heti huomannut, että Hertta tänä iltana oli ylitä iloinen kuin ennenkin. Silloin kaikki oli hauskaa taas. Ja jos Ossi Anger vielä päälle päätteeksi…

— Sinä näytät niin miettiväiseltä, Eeva, sanoi Hertta. — Tule tänne, niin leikimme jotakin.

Hertalla ei mielestään ollut pitkiin aikoihin ollut näin hauskaa. Paljon hauskempaa oli kuunnella Nisseä ja Stiinaa tai puhella Eevan kanssa kuin kulkea yksin tai olla Nooran seurassa. Rehtori sai uskoa mitä tahtoi, ja kaikki muut myös. Äiti oli sanonut, että jos hänet ajettiinkin pois koulusta, niin ei se tehnyt mitään, kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.

— Äiti on kauhean utelias, sanoi Essi, mutta hän ei saa tietää, mitä se on. Niin paljon Nisse on sanonut, että lahjassa on kolme kirjainta, ja että ensimmäinen kirjain on ma ja toinen ron ja kolmas ki!

Juho tahtoi, että he leikkisivät intiaaneja. Hän asetti tuolin kumoon ja sanoi, että se oli reki ja että Stiinan piti käydä istumaan siihen.

— Hän on kaunis valkoihoinen ja minä ryöstän hänet, sanoi Juho. —
Sitten hänen täytyy istua minun wigwamissani ja odottaa vapauttajaa.

— Stiina ei tahdo istua salin ison palmun takana odottamassa Juhoa! huusi hän.

— Me leikimme, että se kulkee eteenpäin, vaikkei se kuljekaan, sanoi
Hertta. — Nisse saa olla kuskina.

Hän istuutui rekeen, kuski läimäytti piiskallaan hevosta, ja niin lähdettiin matkaan. Yhtäkkiä kuului kimakka huuto, ja kaksi hurjaa intiaania ryntäsi esiin. Stiina riisti aseet kuskilta, ja Juho vei kauniin valkoihoisen wigwamiinsa.

Hertan täytyi myöntää, että Stiina oli oikeassa, kun hänestä oli ikävää istua palmun takana odottamassa. Juho läksi jos jonkinlaisille salaperäisille retkille, hän metsästeli, hän kalasteli, hän vakoili.

— Minun oikea jalkani puutuu, Juho! huusi Hertta. — Sinun täytyy pian vapauttaa minut.

Mutta Juho oli keksinyt väijyvän vihollisen makuuhuoneesta ja taisteli nyt siellä vimmatusti.

He vetivät hänet esille palmun takaa, ja hän hyppeli ympäri huonetta vasemmalla jalallaan.

Mutta Juho hyökkäsi esiin ja alkoi torua. Hänenhän piti olla vapauttajana. Kuinka se olisi käynyt päinsä? kysyi Hertta. Se olisi käynyt päinsä sillä tavalla, sanoi Juho, että hän olisi pessyt kasvoistaan sotamaalin ja ottanut pyssynsä, silloin hän olisi ollut valkea metsästäjä ja kihloissa valkoihoisen kanssa. Mutta sellaisia tytöt aina olivat. He eivät osanneet leikkiä kunnollisesti. Hän ei ymmärtänyt, miksi intiaanit tahtoivat tyttöjä wigwameihinsa. Hän ei ymmärtänyt —

— Älä riitele, Juho, tee on pöydässä! huusi Eeva. — Oletko sinä soittanut äidillesi, Hertta? Hyvä. Silloin menemme syömään.

— Hertta, kuiskasi Eeva illallispöydässä, minä olen niin iloinen, kun sinä olet iloinen.

— Minä kyllä luulen, että paljon ikävää on vielä jäljellä, sanoi hän.

Sunnuntaiaamuna Ossi Anger istui saaristolaivan kannella ja mietti, mitä hänen piti tehdä.

Ensiksi hänen tietysti täytyi puhua kalastajaväen kanssa. He ehkä tunsivat sen naisen. Hänen piti olla neljän-, viidenkymmenen paikkeilla, ja hänellä piti olla hyvin punaiset posket — sen verran Ossi tiesi. Eeva oli saanut sen urkituksi Hertalta.

Oli hyvin intresanttia lähteä näin seikkailemaan. Kuka tiesi, mitä saattoi tapahtua. Tällainen retki saattoi päättyä huonosti. Ehkä yö yllättäisi hänet jossakin isossa metsässä — mutta ei, viimeinen laivahan lähti kello neljä, ja siinä hänen täytyi palata kaupunkiin. Mutta ainahan saattoi joutua huligaanien käsiin.

Oli hauskaa, että Eeva puhui hänen kanssaan eikä esimerkiksi Harri Nevan kanssa, jota kaikki pitivät niin mukavana. Ei kukaan pitänyt häntä, Ossia, mukavana. Kaikki luulivat, että hän tahtoi olla vakava ja juhlallinen, mutta eihän hän tahtonut, hän vain ei voinut olla toisenlainen.

Huvimatkallakin hänen oikein kävi kateeksi, kun Harri Neva pärpätti kuin mylly. Kaikki nauroivat, kun Harri vain avasi suunsa. Hän mahtoi olla hurjan lahjakas, vaikka hänellä oli huonommat todistukset kuin Ossilla.

Siis ensin kalastajamökkiin. Ja sitten piti vain seurata johtolankaa. Niin salapoliisit aina tekivät. Totta kai sieltä löytyi joku johtolanka. Täytyi vain olla terävä ja kylmäverinen. Mutta ehkä maalla oli vaikeampaa olla kylmäverinen, siellä kun ei voinut jättää automobiilia nurkan taa odottamaan. Eikä sieltä voinut lähettää sähkösanomia poliisiprefektillekään. Hän oli juuri lukenut eräästä salapoliisista, joka aina lähetteli sähkösanomia poliisiprefektille.

Ei. Hän tiesi kyllä, ettei Helsingissä ollut mitään poliisiprefektiä — eikä mitään muutakaan oikein jännittävää. Lontoo, se oli kaupunki, se. Kerran hän vielä menee sinne. Ehkä hän saa toimia salapoliisina siellä. Vuoden vain tai kaksi, eikä kenenkään tarvitse tietää mitään siitä täällä kotona. Täällä he vain nauraisivat, jos tietäisivät.

Silloin päällikkö katselisi häntä pienine, läpitunkevine silmineen ja kysyisi:

Päällikkö miettisi hetkisen ja painaisi sitten soittokellon nappulaa.
Sisään astuisi konstaapeli.

— Nuori mies, sanoisi päällikkö, sanokaa minulle nyt heti jotakin tästä naisesta!

— Tämä nainen on nuori. Hän on äskettäin kadottanut enonsa. Hän asuu
Devonshiressä. Hänen äitinsä on rumeenialainen.

Ossin sydän sykki, kun hän ajat teli, että päällikkö sanoisi »tuohon käteen».

Mutta ehkä olisi hauskempaa olla yksityisenä salapoliisina ja tehdä vähän kiusaa poliisilaitokselle.

Hän nousi paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin kannella. Tuuli oli kylmä. Mutta ei se mitään tehnyt, kun tahtoi karkaista ruumistaan, niin että se kestäisi kylmät ja kuumat. Muuten hän ei kykenisi toimimaan Lontoon kaikissa synninpesissä. Hän kuvitteli aina mielessään, että synninpesät olivat jääkylmiä, mustia kellareita, joissa lekkui yksi ainoa kurja talikynttilä.

Nyt näkyi laituri. Entä jos kalastajaväki ei ollut kotona? Olipa, joku seisoi mökin ovella.

Aluksi kai oli parasta puhua ilmasta ja sellaisesta, niin saisi heidät hyvälle tuulelle ja puheliaiksi. Sitten kaikki kävisi itsestään.

Kalastajaukko tuli laiturille. Hän ei enää tuntenut Ossia. Ossi kysyi, saisiko hän kupin kahvia mökissä.

Sai kernaasti. Hänet vietiin tupaan, ja kahvipannu pantiin tulelle.
Juteltiin kauniista syksystä.

— Nyt kai minä olen puhunut tarpeeksi ilmasta, ajatteli Ossi, kun kalastajan vaimo kaatoi hänelle toisen kupillisen.

Aluksi hän teki muutamia varovaisia kysymyksiä. Oliko heillä sukulaisia saaressa? Ei ollut. Mutta eikö heillä joskus käynyt vieraita? Kävi kyllä, silloin tällöin. Sukulaisia? Väliin niitäkin. Milloin heillä viimeksi oli käynyt vieraita? Eilen — silloin ukon serkku kävi. Hän tuli kaupungista — hän oli saanut jotakin vasempaan kylkeensä, sitä pisti pistämistään, ja siksi hän oli käynyt tohtorissa.

Ukko kertoi, että häntäkin oli pistänyt tänään vasempaan kylkeen. Ehkä se serkun tauti oli tarttunut.

Se oli kyllä mahdollista, sanoi Ossi nopeasti, mutta eikö heillä ollut käynyt muita vieraita äskettäin?

Samassa ovi avautui, ja sisään astui nainen. Hän näytti olevan neljän-, viidenkymmenen paikkeilla, ja hänellä oli hyvin punaiset posket. Ossi hypähti seisomaan.

Nyt Ossilla oli tarpeeksi kysyttävää. Hän kääntyi ukon sisaren puoleen ja kysyi, oliko hän täällä huviretkipäivänä. Oli kyllä. Menikö hän metsään, ennenkuin laiva lähti? Hän mietti hetkisen — aivan oikein, nyt hän muisti, että hän meni serkkunsa luo. Hän ei uskaltanut jäädä yksin mökkiin yöksi. Tuliko häntä vastaan tyttö, joka kysyi, paljonko kello oli? Tuli, sen hän varmasti muisti. Hän muisti sen siksi, että hän oli sanonut väärän ajan tytölle.

Kas, asia oli niin, että serkun piti olla häntä vastassa veneineen saaren toisella puolella kello viisi. Mutta kun hän luuli, että kello oli vasta neljä, niin hän kävellessään poimi kokonaisen korillisen puolukoita. Ja kun hän tuli veneen luo, niin serkku oli vihainen kuin ampiainen, koska oli saanut odottaa enemmän kuin puoli tuntia.

— Minkätähden te sitten luulitte, että kello oli vasta neljä — silloin, kun te tapasitte sen tytön? kysyi hän.

Toinen tyttö oli tullut häntä vastaan vähän aikaisemmin, ja se tyttö oli sanonut, että kello oli neljän paikkeilla, ja pyytänyt häntä sanomaan sen kahdelle tytölle, jotka hän ehkä kohtaisi.

Ossin ajatukset alkoivat mennä sekaisin. Mikä ihmeellinen tyttö se mahtoi olla?

Se oli puettuna ruohonpäiseen hameeseen, kertoi nainen, ja joi kahvia täällä mökin luona muiden joukossa.

Tämä ei ollut niin yksinkertaista kuin hän ensin oli luullut, ajatteli hän. Tästä melkein olisi kannattanut sähköttää poliisiprefektille.

Ruohonvihreään hameeseen puettu tyttö. Kellä heistä oli ruohonvihreä hame? Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kuulusteltaessa ei kukaan tytöistä ollut sanonut mitään tästä asiasta. Eikä hän voinut uskoa, ettei ukon sisar olisi puhut totta — ei hän siltä näyttänyt.

Mutta minkätähden tyttö oli pyytänyt häntä sanomaan, että kello oli neljä?

Hän käänteli ja väänteli asiaa ajatuksissaan. Ne molemmat tytöt, joista ruohonvihreä oli puhunut, olivat tietysti Eeva ja Hertta. Ja se ruohonvihreä —

Ossi pysähtyi äkkiä. Hän — se vihreä — hän oli tehnyt sen, mistä
Herttaa syytettiin: valehdellut saattaakseen toisen pulaan!

Eläköön! Saattoipa täällä Helsingissäkin toimia salapoliisina. Hän oli keksinyt suurenmoisen johtolangan. Kaikki hämmästyisivät.

Hän saattoi tuskin odottaa, kunnes laiva tuli. Ja kun hän vihdoin taas seisoi kannella ja syystuuli puhalsi häntä vasten kasvoja, oli hän niin iloinen, että hänen täytyi viheltää Porilaisten marssia.

VIHREÄ HAME.

— Minä olisin soittanut sinulle eilen tai tullut itse, sanoi hän, mutta meillä oli vieraita, August setä ja hänen poikansa, ja telefoni on isän huoneessa.

— Kerro! pyysi Eeva, joka tuskin oli saanut unta silmiinsä edellisenä yönä.

Ossi kertoi. Kun hän puhui tuntemattomasta tytöstä, tuijotti Eeva kummastuneena häneen.

— Kuka se mahtoi olla? huudahti hän. — Eikö ukon sisar sanonut, minkä näköinen hän oli?

— Vihreään hameeseen? sanoi Eeva rypistäen kulmakarvojaan. — Annas kun minä mietin. Etalla oli uusi ruskea, Ingalla vaaleansininen pusero, Marja oli ottanut tavallisen punaisen pyhähameensa, Liisa — minkälainen Liisalla oli? Odotahan vähän — niin, hänellä oli sininen, jossa oli valkeat täplät. Saaralla —

He eivät sanoneet mitään vähään aikaan. Eevan kasvot olivat aivan punaiset.

— Me emme ehdi puhua siitä nyt, sanoi hän, minä soitan sinulle päivällisen jälkeen, niin voimme tavata.

Tunneilla Eeva oli hajamielinen. Hän katsahti joskus sivultapäin
Herttaan. Nyttemmin Hertta oli melkein samanlainen kuin onnen muinoin.
Hän oli melkein aina Eevan ja Marjan kanssa, ja hän saattoi olla yhtä
vallaton ja iloinen kuin ennenkin.

Mutta ei hän sittenkään ollut aivan samanlainen. Näin tunneilla, kun hän ei puhellut eikä nauranut, oli hän joskus niin kalpean ja väsyneen näköinen, että Eeva kävi oikein levottomaksi. Ja laihtunut hän sitäpaitsi oli.

Oliko Saara todella tehnyt sen? Eeva tuli ajatelleeksi, että Saara oli ollut niin kummallisen ystävällinen Hertalle. Vaivasiko omatunto häntä? Jos Hertta olisi ajettu pois koulusta — miltä Saarasta silloin olisi tuntunut? — — —

— Sinä olet lapsellinen, sanoi Ossi, tahdotko sitten antaa Hertan kärsiä viattomasti?

Ei, ei, sitä hän ei tietystikään tahtonut. Voi, oli niin vaikeaa tietää, mitä piti tehdä! Olihan hirveää tehdä Saarakin onnettomaksi.

Niin, Ossi puolestaan ei voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja sitäpaitsi Saaralle ehkä olisi terveellistä, jos hän saisi kärsiä vähän rangaistusta tyhmyyksistään.

— Eikö riitä, jos me näytämme rehtorille sen vaimon todistuksen? Sinullahan on se? Hyvä — eikä siinä tietystikään sanota mitään vihreästä tytöstä?

— Sanotaan kyllä. Minä kirjotin koko hänen kertomuksensa, ja sitten hän sai panna nimensä alle. Minä ajattelin tietysti, että me veisimme sen suoraa päätä rehtorille.

— Niin. Isä kertoi tänään päivällispöydässä, että hän oli tavannut rehtorin. Isä tuntee rehtorin hyvin, ja hän oli kysynyt, miten Hertan asiat olivat. Ja rehtori oli sanonut, että Hertta erotetaan koulusta ja että rehtori aikoo sanoa sen huomenna rukouksen jälkeen.

— Ja isä kysyi, eikö se ollut liian ankara rangaistus lapsellisesta kujeesta, ja silloin rehtori sanoi, että Rolle Eerola ehkä kuolee ja että Rollen isä oli vaatinut, että Hertta erotettaisiin koulusta. Jos olisi kysymys jostakin toisesta kuin Hertasta, niin ehkä voitaisiin antaa vähemmän ankara rangaistus, mutta monet opettajat olivat sanoneet, että koko luokka muuttuisi paremmaksi ja hiljaisemmaksi, jos Hertta joutuisi pois.

— Rehtori sanoi, ettei sitä mitenkään voinut epäillä enää. Voitko kuvitella, kun hän yksityisesti oli kysynyt Aarne Linturilta, luuliko hän, että Hertta oli tehnyt sen, niin Aarne, senkin hölmö, oli sanonut: »Tietysti, sen kaikki tietävät, mutta meistä ei tee mitään, että hän koetti nolata Rollea vähän — Rolle on niin olevinaan.»

He olivat molemmat vaiti pitkän aikaa. Eevan ajatukset pyörivät sinne, tänne. Tietystikään ei saanut käydä niin, että Hertta ajettiin pois koulusta Saaran tähden. Mutta kauheasti Saara saisi hävetä — nyt, kun hän näin kauan oli antanut Hertan kärsiä viattomasti.

— Kuulehan, sanoi Ossi yhtäkkiä, jos me pakottaisimme Saaran itsensä menemään rehtorin luo?

— Tuntuu, tietysti — mutta silloin hänen ei tarvitse hävetä niin kauheasti. Ja kuule, eihän kenenkään tarvitse saada tietää, että me olemme pakottaneet hänet?

— Älä pelkää, Eeva, sanoi hän. — Jos hän on paha, niin huuda minua.
Minä odotan täällä ulkona.

Eevan sydän sykki kovasti, kun hän soitti ovikelloa. Ärtyisä vanha rouva aukaisi oven — se oli Saaran äiti. Eeva niiasi.

Saaran huone oli iso ja valoisa, mutta se näytti Eevan mielestä omituisen ikävältä. Oikein huomasi, ettei siellä milloinkaan pidetty hauskaa; Saarallahan ei ollut siskoja eikä veljiä, ja harvoin hän oli toveriensa seurassa. Eevan täytyi taas sääliä häntä.

Millä tavalla hän nyt alottaisi? Tuntui aivan mahdottomalta. Miksi he eivät olleet päättäneet, millä tavalla hän alottaisi?

Samassa Eeva tuli katselleeksi häntä vähän tarkemmin. Hänessä oli jotakin outoa tänään — olisi melkein voinut luulla — niin, totisesti! Saara oli itkenyt!

— Saara! huusi Eeva ja tarttui hänen käsivarteensa. — Tiedätkö sinä, että Hertta erotetaan koulusta huomenna?

— Sinun täytyy tunnustaa, Saara! kuiskasi Eeva kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.

— Tule minun kanssani, Saara, niin menemme heti rehtorin luo. Saat nähdä, että sinusta itsestäsikin on paljon hauskempaa, kun se on sanottu. Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi? Voit kyllä. Varmaan sinusta monta kertaa on tuntunut ikävältä, että — että sinä — et ole sanonut sitä. Saat nähdä, että tuntuu paljon paremmalta, jos sanot sen…

Saara itki epätoivoisesti. Hän ajatteli, ettei hän koskaan enää voisi nostaa päätään, olisi kauheaa katsoa Eevaa silmiin.

Ja rehtorin luo! Ei, ei, ei! Hän oli aina ollut luokan mallityttö, rehtori oli aina pitänyt hänestä niin paljon…

Hertta! Saara nyyhkytti vielä kovemmin. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä aina oli vain harmia Hertasta. Huviretkestä asti hänellä aina oli ollut Hertta mielessä, aina häntä oli vaivannut se asia, ja nyt… Mutta hän ei aikonut tunnustaa. Ei ikimaailmassa. Eeva kai oli ainoa, joka tiesi tämän, ja hänet ehkä voisi saada olemaan vaiti.

Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että oli kummallista että Eeva tiesi sen. Hänen kyynelensä lakkasivat vuotamasta, ja hän katsahti Eevaan.

— Talonpoikaisnainen? toisti Saara ja katsoi häneen terävästi. — Missä sinä hänet tapasit?

— Urkkimaan minun salaisuuksiani? sanoi Saara, joka nyt oli niin suuttuneen näköinen, että Eevaa melkein pelotti.

— Ei, eihän hän tiennyt, että sinulla oli mitään tekemistä koko asian kanssa. Mutta hän sai tietää sen siellä.

— Mutta huomenna koko luokka saa tietää, että te olette pakottaneet minut tunnustamaan?

Saara istuutui taas eikä sanonut mitään vähään aikaan. Eevakin oli vaiti. Hän ei enää uskaltanut ottaa Saaraa kädestä — eikä hän sitä tahtonutkaan. Silloin kun Saara itki, silloin häntä säälitti, mutta nyt Saara oli — niin, hän oli melkein pahan näköinen.

— Niin, mutta jos minä en mene, — mitä te silloin teette? Silloin t e menette, eikö niin?

Eeva ei voinut ymmärtää, että tuo tyttö, joka istui tuossa hänen edessään itkien ja huutaen, oli Saara Turunen — Saara Turunen, luokan mallityttö!

Hän nousi seisomaan ja katsoi levottomasti ikkunaan päin. Ossi odotti siellä ulkona. Mitä hänen nyt piti tehdä?

Saara ei vastannut. Hän oli nyt tyynempi, mutta silloin tällöin hän kuitenkin vielä nyyhkytti vähän. Hän mietti. Jos hän nyt ei mennyt rehtorin luo, menisivät Eeva ja Ossi. Ja silloin häpeä tietysti oli paljon suurempi.

Ja Saara nousi, pyyhki silmiään, niisti nenänsä ja huuhtoi kasvojaan kylmällä vedellä. Sanaakaan sanomatta hän sitten meni Eevan edellä eteiseen ja puki päällysvaatteet ylleen.

Heidän astuessaan portaita alas» muisti Eeva kauhistuen, että Ossi odotti alhaalla. Pitikö hänen kertoa se Saaralle? Mutta silloin Saara ehkä kääntyisi takaisin. Hän päätti olla sanomatta mitään.

Nähdessään Ossin Saara pysähtyi ovelle. Mutta Ossi tuli heti hänen luokseen ja tervehti.

Saara ei sanonut mitään, alkoi vain kulkea eteenpäin. Koko matkalla ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Kun he pysähtyivät rehtorin oven eteen, kysyi Eeva:

Saara raukka, miten kalpea hän oli! Hän pudisti päätään, mutta kun hän jo oli aukaissut oven, kääntyi hän Eevan puoleen ja sanoi:

— Ei, minä odotan täällä sinun kanssasi. Kun hän tulee, niin minä katoan.

Minkä rangaistuksen Saara nyt saisi? Hän oli mainio oppilas eikä milloinkaan ollut saanut ainoatakaan muistutusta. Se varmaankin auttaisi häntä. Eikä hän sitäpaitsi tietänyt, että Hertta oli tavannut Rollen ja sanonut että kello oli neljä — eikä hän tietänyt sitäkään, että Rolle oli jäänyt saareen. Hän tahtoi vain tehdä vähän kiusaa Eevalle ja Hertalle. Pahinta oli, ettei hän kuulusteltaessa ollut kertonut, että hän pyysi talonpoikaisnaista sanomaan väärän ajan tytöille. Mutta ei kai sekään ollut vaarallista, kun hän nyt itse tunnusti. Eihän kenenkään tarvinnut saada tietää, että hänet oli pakotettu siihen.

Ei, ei hänen tarvinnut olla levoton. Saara saisi varmaankin lievän rangaistuksen.

Mutta nyt juuri hänestä mahtoi tuntua kauhealta! Ja kauan hän siellä viipyi! Eeva ei ollut lukenut läksyjään, ja sitäpaitsi alkoi sataa.

Eeva ei uskaltanut kysyä mitään, eikä Saara kertonut mitään. Vasta kun he olivat kulkeneet pitkän matkaa, sanoi hän:

— Hän sanoi, ettei siitä luultavasti tule ankaraa rangaistusta. Enhän minä tiennyt, mitä Hertta metsässä oli sanonut Rollelle. Mutta hän sanoi, että — että hänen ehkä täytyi —

Hän ei voinut jatkaa. Asia oli niin, että rehtori oli kysynyt, tuliko hän itsestään vai oliko joku toinen saanut tietää totuuden ja kehottanut häntä tulemaan. Silloin hän, Saara, oli alkanut itkeä, ja rehtori oli istunut hetken verran aivan vaiti. Sitten rehtori oli alkanut kävellä edestakaisin. Saara oli itkenyt koko ajan. Viimein rehtori oli sanonut, että hänen, rehtorin, ehkä koko luokan kuullen täytyi kertoa, miten asia oli. Hertan tähden, oli hän sanonut, mutta myös Saaran itsensä tähden. Kun saattaa katsella, miten toinen syyttömästi kärsii, niin ansaitsee itsekin kärsimystä. Niin rehtori oli sanonut.

Ja hän oli sanonut sen ankarimmalla äänellään. Saara oli toisinaan kuullut rehtorin puhuvan ankarasti, kun joku oli tehnyt jotakin rumaa, mutta hän ei koskaan, ei koskaan olisi voinut uskoa, että rehtori puhuisi hänelle sillä tavalla.

Mutta ennenkuin hän meni, muuttui rehtori oikein ystävälliseksi. Hän sanoi, ettei Saaran pitänyt olla katkera, vaan että hänen piti koettaa ymmärtää, että rehtori vain tarkotti hänen parastaan.

— Hän sanoo sen koko luokalle, sanoi Saara ja puristi kovasti Eevan käsivartta.

Eeva säpsähti. Koko luokalle — sehän oli kauheaa. Ja tämä tapahtuisi
Saara Turuselle! Kuinka se oli mahdollista?

He eivät sanoneet mitään, ennenkuin olivat Saaran ovella. Silloin Eeva hiljaa kysyi:

Ensiksihän kertoi, ettei Rolf Eerola enää ollut niin sairas — toivottiin varmasti, että hän saisi elää.

Sitten hän sanoi, että nyt tiedettiin, miksi Rolf oli jäänyt saareen. Hän, rehtori, saattoi ilokseen ilmottaa, ettei kukaan tahallaan ollut jättänyt häntä sinne.

Saara Turunen istui koko ajan kasvot kätkettyinä nenäliinaan. Kaikki luulivat hänen itkevän, mutta hänen silmänsä olivat aivan kuivat. Hän tahtoi vain piiloutua — hän ei tahtonut nähdä rehtoria — ei nähdä toverien kummastuneita ja uteliaita katseita.

Tätä häpeää hän ei milloinkaan unohtaisi, ajatteli hän ja painoi nenäliinaa kuivia, kuumia silmiään vasten.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut piston sydämeensä. Hertta raukka! Ei kukaan ajatellut: Saara raukka! Nyt Herttaa tietysti hemmoteltaisiin ja rakastettaisiin enemmän kuin milloinkaan. Ja häntä itseään, Saaraa, kaikki halveksisivat.

Mutta hän aikoi pysytellä kaukana heistä. Hän aikoi näyttää, ettei hän tarvinnut heitä.

Eikö rehtori pian lopettanut? Saara ei tahtonut kuunnella. Mieluimmin hän olisi mennyt kotiin ja sulkenut ovensa ja paneutunut makaamaan vuoteelleen eikä milloinkaan, milloinkaan enää nähnyt ketään ihmistä.

Nyt rehtori taisi lopettaa. Hän sanoi, että kaikkien piti parhaansa
mukaan koettaa saada luokan toverihenki niin hyväksi kuin suinkin.
Silloin ei kukaan tahtoisi epäystävällisesti tehdä kiusaa toiselle.
Saaran posket hehkuivat. Voi, nyt kai puhe vihdoinkin oli lopussa!

Hän kuuli, että rehtori meni ulos ja että luokka nousi seisomaan. Hän vain jäi istumaan kasvot nenäliinan peitossa. Mutta juuri kun kaikki taas olivat istuutuneet, nousivat he uudelleen. Moppe kai nyt tuli, ajatteli Saara. Hän jäi nytkin istumaan, ja vaikka tunti alkoi, ei hän muutamaan minuuttiin kohottanut päätään.

Opettaja ei sanonut siitä mitään, ja hetken kuluttua Saara nosti kasvonsa nenäliinasta. Mutta hän katsoi alaspäin eikä viitannut kertaakaan.

Välitunnilla hän ei mennyt ulos luokkahuoneesta. Siellä oli kylmää ja viimaista, ja jos joku opettaja olisi sattunut tulemaan sinne, olisi Saara ehkä saanut muistutuksen, tai ainakin hänet olisi heti lähetetty pihalle. Mutta hänestä tuntui, ettei hän välittänyt mistään. Sitä hän vain toivoi, ettei hänen tarvitsisi nähdä tovereita eikä puhua heidän kanssaan.

— Sinulla on aina hyvä onni, Hertta, sanoi Harri Neva, nyt sinä yhtäkkiä olet hurjan intresantti, ja se on tullut aivan itsestään. Minä ponnistelen aina minkä, jaksan ollakseni intresantti, mutta se ei onnistu milloinkaan.

— Ajatelkaa, että Saara tunnusti! sanoi Etta. — Kuka tietää, miten muuten olisi käynyt!

— Minä uskoin niin varmasti, että sinä olit tehnyt sen, sanoi Aarne
Linturi melkein nuhtelevaisesti.

Hertta nauroi. Tuntui hauskalta, kun kaikki nyt oli ohi eikä enää tarvinnut pelätä rangaistusta ja epäluuloja.

Mutta oikein iloinen hän ei voinut olla. Hän ei heti voinut unohtaa, että monet kuitenkin olivat olleet valmiit uskomaan hänestä jotakin niin ilkeää ja rumaa. Aarne Linturista hän ei välittänyt, hänen tyhmään päähänsä saattoi pälkähtää mitä hyvänsä, mutta oli muita.

Ja sitten hän oli pahoillaan Saaran tähden. Eihän ollut hänen syynsä, ettei Saara ollut puhunut totta talonpoikaisnaiselle, mutta hänestä aivan tuntui, että Saara oli vihoissaan hänelle siitä.

— Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen? kysyi Hertta. — Minua kai hän ei tahdo nähdä.

Eeva oli levoton ja alakuloinen. Olihan hänen syynsä, että Saara oli joutunut ilmi, ajatteli hän. Hän oli mielestään melkein syypää Saaran onnettomuuteen. Ja oli kamalaa tietää, että oli jonkun ihmisen vihan alaisena. Sillä tietysti Saara nyt vihasi häntä.

Ossi seisoi hänen edessään kädet taskuissa ja lakki niskassa. Hän näytti niin iloiselta, että Eeva melkein hämmästyi.

— Miksikö? huusi Ossi. — Meidän asiammehan onnistui suurenmoisesti. Oletko sinä koskaan ollut mukana paremmassa seikkailussa? Ja pitäisihän sinun olla iloinen siitäkin, ettei Herttaa ajeta pois koulusta.

Niin, se oli totta. Sen hän melkein oli unohtanut — nyt, kun Hertta ei enää ollut vaarassa.

Mutta kun he hetken kuluttua tulivat luokkahuoneeseen ja Saara istui siellä yksin pulpettinsa ääressä, alkoi omatunto soimata Ossia. Mistä hän tiesi, tuliko Saara toimeen? Hän, Ossi itse, olisi karannut Lontooseen tai Amerikkaan, jos hänelle olisi sattunut jotakin sellaista. Ei mistään hinnasta hän olisi istunut täällä kuin ennenkin — näkemässä, miten toverit katselivat.

Monta kertaa hän tunnin aikana katsahti Saaraan. Saara oli nyt melkein ennallaan, hän viittasi ja vastasi ja oli tarkkaavainen. Mutta hän oli kauhean kalpea.

Niin, mutta miksi hän ei ollut puhunut totta? Oma syy, jos hänestä nyt tuntui pahalta.

Hm. Mutta ainakin kerran hän, Ossi, itsekään ei ollut puhunut totta. Se tapahtui viime keväänä, kun isä päivällispöydässä kysyi, oliko hän särkenyt työhuoneen lampun. »En», oli hän vastannut, melkein ennenkuin itsekään huomasi. Hän ei käsittänyt, mikä hänen päähänsä pälkähti. Sitten illallisen jälkeen hän kyllä tunnusti, mutta kuitenkin. Hän oli sanonut valheen.

Kun hän istui isossa huoneessaan kirjojensa ääressä, tuntui hänestä usein siltä, että koko maailma oli hylännyt hänet. Eeva oli kaksi tai kolme kertaa kutsunut hänet, luokseen, mutta häntä ei haluttanut mennä. Hän ei tahtonut mennä kenenkään luo, joka kutsui hänet säälistä. Ei milloinkaan. Miksei Eeva ennen muinoin kutsunut häntä? Siksi, ettei hän pitänyt hänestä, tietysti. Ja tämän kaiken jälkeen hän luultavasti piti hänestä vielä vähemmin. Miksi hän sitten kutsui hänet? Hän kai olisi nolostunut aika lailla, jos Saara todella, olisi tullut.

Minkätähden ei kukaan milloinkaan tullut häntä, Saaraa, tervehtimään. Etta oli joskus käynyt hänen luonaan, mutta he eivät olleet voineet pitää hauskaa. Etta oli tavallisesti vähän ajan perästä sanonut, että hänen täytyi lähteä kotiin lukemaan läksyjään tai että hän oli luvannut mennä tapaamaan jotakin tyttöä.

Saara huokasi ja alkoi selailla kirjojaan. Ennen lukeminen oli ollut hänestä hauskaa, mutta nyt se oli vain ikävää. Oli aivan yhdentekevää, osasiko hän läksynsä vai ei.

— Miksi sinä aina istut kotona? kysyi hänen äitinsä. — Mene Etta
Penttilän tai Liisa Marttilan luo!

Joskus hän menikin Liisa Marttilan luo. Liisa näet lainasi hänelle kirjoja — ei läksykirjoja vaan kertomuskirjoja. Liisalla oli niitä koko joukko, Annie Forrest ja Peggy ja monta, monta muuta. Ja ainoa, mikä Saarasta nykyään oli hauskaa, oli juuri sellaisten kirjojen lukeminen.

Lukiessaan hän mielestään ei enää ollutkaan Saara Turunen, vaan joku kirjan henkilöistä. Hän teki tuhansia kepposia, mutta oli sittenkin kaikkien lemmikki. Hän oli iloinen ja kaunis, ja hänellä oli paljon sisaria ja veljiä, niinkuin Katy Carrilla — tai serkkuja, niinkuin Roosalla Alcottin kirjassa. Niin, hän oli iloinen ja kaikkien rakastama niinkuin Annie Forrest tai Peggy Saville tai — tai — — — Hertta Malini…

Hän ei tahtonut ajatella Herttaa. Hän muuttui aivan pahaksi ajatellessaan Herttaa.

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta häntä. »Mitä Hertta nyt tekee? Onko hän Eevan tai Marjan luona? Mitä hän ajattelee minusta?» Hän ei voinut päästä niistä ajatuksista.

Aika kului. Rolf Eerola oli jo pitkät ajat ollut, terveenä, eikä kukaan enää puhunut suuresta tapahtumasta. Mutta Saara ei voinut unohtaa.

Yksinäisenä ja jurona hän kulki toverien parissa. Ei kukaan pitänyt hänestä, ja useimmat pelkäsivät häntä vähän.

Eräänä iltapäivänä Hertta ja Maija olivat Eevan luona. Nyt ei Nisse yksin ommellut joululahjoja. Eevan ja Essin huoneessa oli pöytä tulvillaan lankoja, rihmarullia ja kaikenlaisia käsitöitä. Ovi oli kiinni, eikä kukaan päässyt sisään.

— Juho ompelee tarjotinliinaa äidille, sanoi Eeva. — Se on kamalan näköinen — jos hän ompelee väärin, ei hän milloinkaan pura mitään, vaan ompelee edelleen vain.

— Niin, huusi Essi, tänään minä kysyin, kuinka hän ilkeää antaa äidille niin huonosti ommellun liinan. Ja tiedättekö, mitä hän vastasi? Että kun äiti sai häneltä jonkun oikein huonosti ommellun lahjan, niin se aina äidin mielestä oli niin »liikuttava». Paremmin ommellut lahjat eivät milloinkaan olleet niin liikuttavia, sen Juho oli huomannut.

— No se vasta on lapsi! huudahti Hertta. Vitsaa hänen pitäisi saada.
Mutta mitä sinä ompelet, Essi?

— Salaisuutta! sanoi Essi, joka istui keinutuolin takana voidakseen ommella Eevan lahjaa, nenäliina-säiliötä.

— Tästä tulee aamumyssy, sanoi hän, mutta sitä voi käyttää vain iltaisin — värit eivät sovi yhteen päivänvalossa.

Anna Helminen, joka myös oli läsnä, nauroi ihastuneena ja nipisti Essiä käsivarresta. Annalla oli työ sylissä, mutta hän ompeli tuskin ollenkaan. Hänen täytyi koko ajan kuunnella ja katsella Herttaa.

Marja ompeli ahkerasti pöytäliinaansa. Siinä oli vaikea malli, ja tytöt lörpöttelivät koko ajan niin kauheasti.

— Älä ole niin hirveän ahkera, Marja, sanoi Hertta, omatunto alkaa vaivata minua, jos minä vain satun katsomaan sinuun päin. Minä en koskaan voi ommella enemmän kuin viisi minuuttia kerrallaan. Sitten minun täytyy juoksennella vähän tai levätä jollain muulla tavalla.

— Kirjotuspöytämattoa. Isä sanoi kerran, että hän tahtoisi sinisen pöytämaton vaaleanvihreän asemesta. Silloin hänen ei tarvitsisi istua sydän kurkussa, kun Nisse ja Stiina lähestyvät hänen mustepulloaan — sinisessä matossa eivät siniset tahrat näy.

— Mitä te aiotte tehdä joululuvan aikana? kysyi Hertta. — Marja, etkö sinä mene maalle isoäitisi luo?

— Voi miten ikävää! Silloin ei saa kirjeitä sinulta. Minusta on suloista saada kirjeitä, mutta ei kukaan milloinkaan kirjota minulle. Tai yksi serkku kyllä kirjottaa, mutta vain postikortteja, eivätkä ne minusta ole mitään. Mitä sinä aiot tehdä, Anna?

— En tiedä, sanoi Anna, minä olen aina niin iloinen, kun lupa alkaa, mutta muutaman päivän jälkeen minun jo tulee niin ikävä koulua, että koko lupa minun puolestani saisi loppua vaikka heti.

— Älkää avatko! kuiskasi Essi. — He näyttelevät tietysti sitä iänikuista suojelusenkeli-kappaletta.

Mutta Hertta ihastui. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt suojelusenkeli-kappaletta ja sanoi olevansa kauhean utelias.

— Tulkaa pian! Me olemme valmiit! huusi Juho. — Pääsymaksu on yksi karamelli.

Lastenhuoneen ovella Juho seisoi puettuna valkeaan yöpaitaan. Hänellä oli läkkirasia kädessään.

— Meillä ei ole mitään vahtimestaria, joka voisi ottaa vastaan ovirahan, sanoi hän, ja siksi minä olen vahtimestarina nyt, vaikka olenkin enkeli.

Jokainen pani karamellin läkkirasiaan, ja sitten vahtimestari katosi lastenhuoneeseen muuttuakseen enkeliksi.

Kaikki asettuivat istumaan — rouva Norma oli myös saapuvilla — ja kappale alkoi.

Ensin Nisse astui näyttämölle. Hän kertoi, että hän oli isossa metsässä ja että oli yö ja että hän oli eksynyt. Sitten hän paneutui lattialle nukkumaan.

Nyt Juho tuli esille pitkässä yöpaidassaan, asettui seisomaan hänen viereensä ja lausui:

    Yöllä sua suojelen,
    Vierestäsi poistu en,
    Ja kun aamu sarastaa,
    Kotiin lapsi mennä saa.

Äiti — Stiina — istui mökissään ikävöiden lastaan, joka oli kadonnut metsään. Stiinasta näytteleminen oli niin hauskaa, että hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko.

— Voi, missä minun lapsiparkani on? sanoi hän ja heilutti iloisesti paksuja sääriään.

— Äiti, äiti, tässä minä olen! huusi Nisse ja heittäytyi hänen syliinsä.

— Se oli suurenmoista! huusi hän. — Minä en milloinkaan ole nähnyt niin onnistunutta näytelmäkappaletta.

— Ei, ei nyt, sanoi Eeva säikähtyen. — Tule, Hertta, he eivät lopeta milloinkaan, jos sinä kiität heitä.

— Eeva — minkätähden täällä aina on niin hauskaa? kysyi Hertta. —
Minkätähden me aina mieluummin olemme täällä kuin meillä tai Marjan
Joona?

— Ehkä, mutta on siinä muutakin. Täällä on kaikki hauskaa: teidän leikkinne ja teidän huoneenne ja teidän äitinne ja te itse. Niin, minun äitinihän on kauhean hyvä omalla tavallaan, sinähän tiedät, että minä olen hirveän ylpeä hänestä, mutta sinun äitisi on niin erinomainen sen puolesta, että joskus aivan voi unohtaa että hän on huoneessa. Minun äitiäni kylläkään ei unohda, jos hän on huoneessa. Sinun on niin pieni ja puhuu niin vähän ja — niin, mikä siinä lienee, mutta jos hän tahtoo, niin hän on aivan kuin joku meistä.

— Tiedättekö, mitä äiti pyysi minulta joululahjaksi? Etten minä aina pelkäisi ja uikuttaisi ja itkisi kaikkea.

— Minunpa pitäisi luvata äidille, että koettaisin istua hiljaa tunneilla! huusi Hertta.

— On niin hauskaa, että sinä olet vallaton tunneilla! sanoi Essi. —
Kaikissa kirjoissa hauskimmat tytöt ovat vallattomia.

— Niin, Essi koettaa joskus olla tarkkaamaton tunneilla ollakseen samanlainen kuin Hertta, sanoi Anna Helminen.

— Hiljaa, tytöt, älkää riidelkö! huusi Hertta nauraen. — Ei teidän tarvitse pelätä, että minusta tulee liian kiltti. Minä tarkotin vain, että koettaisin parantua juuri sen verran, ettei minua ajeta pois koulusta.

Eeva loi Herttaan uteliaan katseen. Hän oli huomannut, ettei Hertta ollut yhtä mahdoton tunneilla kuin ennen. Ehkä tuo ei ollut paljasta leikkiä, tuo, minkä hän nyt sanoi?

— Minussa on kyllä paljon hyvää, sanoi Hertta, tänäänkin omatunto oikein soimasi minua, kun minä tahrasin liituun Moppe raukan —

— Minä sirottelin ennen tuntia vähän liitua hänen tuolilleen. Mutta sano, Eeva, eikö ollutkin iloinen hetki, kun hän meni ulos?

— Älä opeta tyhmyyksiä Essille ja Annalle, sanoi Marja pudistaen päätään.

— Mutta minähän sanoin, että omatunto melkein soimasi minua! sanoi Hertta. — Essi ja Anna, muistakaa, että minä olen huono esimerkki. Älkää milloinkaan sirotelko liitua opettajienne tuoleille, älkää milloinkaan piirustako Bamssin kuvaa tunnilla, älkää milloinkaan viheltäkö, kun —

Stiina synkistyi. Mutta Eeva oli niin päättäväisen näköinen, että hän hitaasti alkoi peräytyä ovelle päin.

— Ei, lapsi kulta, älä tottele! huusi Hertta ja juoksi hänen luokseen. — Älä tottele. Tytöt, eikö teidänkin käy kauheasti sääliksi, kun lapset tottelevat? Minulle tulee aina itku kurkkuun, kun ne ovat kilttejä. Stiina, nyt leikitään jotakin hauskaa, jossa sinäkin voit olla mukana. Mitä sinä sanot niiaripolskasta? Työ pois, Marja, nyt leikitään niiaripolskaa!

Ja sitten he leikkivät niiaripolskaa, kunnes Hertta sanoi, että hänen täytyi mennä kotiin: hänen piti mennä tätinsä luo, joka oli luvannut auttaa häntä aamumyssyn ompelemisessa.

Kun Hertta oli kulkenut pari askelta kadulla, näki hän Saara Turusen tulevan vastaan.

Saara oli käynyt Liisa Marttilan luona; hän olisi tahtonut lainata Liisalta uuden kirjan, mutta Liisa ei ollut kotona. Silloin hän oli aikonut mennä Etan luo, Etalla oli hauskoja kirjoja. Mutta sitten hän muisti, että Etan tänään piti mennä syntymäpäiväkutsuihin.

Ei, ajatteli Saara, parasta kai oli mennä kotiin. Mutta miten hän saisi koko pitkän illan kulumaan? Läksyt hän oli lukenut, ne hauskat kirjat, jotka hänellä itsellään oli, hän osasi melkein ulkoa.

Hän huokasi. Miksi hänen aina oli ikävä? Miksi hän oli niin yksin? Jos hän menisi Eevan luo — pianhan hänen piti kulkea. Eevan oven sivu? Kerran, kauan sitten, hän oli siellä Etan kanssa, ja siellä oli kauhean hauskaa.

Ei, Marja oli tietysti siellä — ja Hertta. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä Eevan luo.

Aivan oikein, tuonhan hän juuri oli arvannut! Tuossahan Hertta tuli — hän hyppi portaita alas. Oli melkein ilkeää nähdä ihmisiä, jotka, aina olivat noin iloisia. Hertta kai luuli, että koko maailma oli ihastunut häneen.

Saara päätti tervehtiä oikein kylmästi. Hän ei aikonut olla samanlainen kuin kaikki muut, hän aikoi näyttää, ettei hän välittänyt Hertasta, hän aikoi —

— Halloo, Saara! huusi Hertta. — Minne sinä olet menossa? Minä saatan sinua vähän matkaa.

Hertan mielestä oli ollut surullista nähdä, miten hylätyn ja synkän näköisenä Saara tuli häntä vastaan. Minkätähden hänen yksin piti olla pahoillaan, kun kaikki muut olivat iloisia?

Hänen päätään melkein huimasi. Tässä nyt Hertta — Hertta! — kulki hänen vieressään käsi hänen kainalossaan ja jutteli joululahjoista ja kertoi, että hän oli aikonut mennä tätinsä luo, mutta että se sai jäädä huomiseksi — nyt hän aikoi pistäytyä Saaran luona, Etta oli kertonut, että Saaralla oli muutamia hauskoja kirjoja, joita hänellä, Hertalla, ei ollut. Tahtoisiko Saara lainata hänelle niitä? Oliko hänellä kaakki Ethel Turnerin kirjat — ja Alcottin?

— Voitko sinä käsittää, miksei täällä ole pensioonikouluja niinkuin ulkomailla? huudahti hän. — Saara, eikö olisi ihanaa olla sellaisessa? Niissä tapahtuu aina niin tavattoman paljon — kepposia ja yhdistyksiä ja huonoa ruokaa ja puolueellisia opettajia ja kaikenlaisia muita seikkailuja? Ajattele, me saisimme istua pitkien pöytien ääressä juomassa teetä ja puhumassa ranskaa — ja sitten me saisimme kirjeitä kotoa ja olisimme oikeita todellisia pensioonityttöjä, joista voidaan kirjottua kirjoja!

Niin, tuollaista Saarakin usein oli ajatellut. Oli kovin hauskaa kuulla, että toiset saattoivat ajatella samalla tavalla.

— Mitä huvia yhteiskoulusta on? sanoi Hertta. — Niin, tietystihän siitäkin on huvia — mutta kaikki on niin vapaata, ei mikään ankara opettajatar käy tarkastamassa, että oppilaat tekevät vuoteensa hyvin ja pitävät laatikkonsa hienossa kunnossa, eikä mikään toveri hiivi tervehtimään toista juuri siihen aikaan, jolloin koko koulun pitäisi lukea läksyjään.

— Niin, ja siellä kaikki asuvat samassa talossa! sanoi Saara — ja hänen äänensä oli niin kaihomielinen, että Hertta nopeasti puristi hänen käsivarttaan.

— Pyydämmekö, että äitimme, lähettävät meidät johonkin sellaiseen kasvatuslaitokseen? Eikö tämä ole sinun ovesi? Ei, älä ole levoton, täti ei odota minua, ehkä hän ei edes ole kotona tänä iltana.

Portaissa Saara levottomasti mietti, tarjoaisiko hänen äitinsä mitään Hertalle. Ruokasalin kaapissa oli karamelleja, mutta äiti harvoin tarjosi mitään muille kuin täysikasvuisille…

— Hauskaa, että Saaralle tulee vieraita, sanoi rouva Turunen ystävällisesti.

Tämän syksyn aikana hän oli ajatellut Saaraa enemmän kuin ennen. Hän oli huomannut, että Saara hyvin usein oli yksin — saattoikohan se johtua siitä ikävästä koulujutusta? Ja hän oli ajatellut, että hänen ehkä pitäisi tehdä jotain saadakseen Saaran tovereita viihtymään Saaran kodissa.

Saara oli levoton, hän juoksi huoneeseensa, sytytti sähkövalon, peitti ikkunat ja työnsi nopeasti tohvelit sängyn alle.

Saara aikoi vastata, ettei se ollenkaan ollut hauska, mutta tuli samassa katselleeksi ympärilleen. Oli tosiaankin totta, että huone oli hauska tänä iltana. Muulloin aina se oli ikävä ja ruma, mutta nyt hänen täytyi myöntää, että se näytti oikein iloiselta ja ystävälliseltä.

Rouva Turunen toi heille kakkua ja hilloa. Hertta kertoi juuri suojelusenkeli-kappaleesta, ja rouva Turunen pysähtyi kuuntelemaan.

— Saara, sinun pitää tulla meille huomenna, sanoi Hertta, me aiomme laittaa varjokuvia, Eeva tulee ja Marja ja Eevan siskot ja veljet ja Anna Helminen.

Mutta Saara oli säikähtyneen näköinen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut mukana sellaisessa.

Ja Saara lupasi. Tuntui niin kummalliselta ajatella, että huomeniltana olisi yhtä ihanan hauskaa kuin tänään.

— Minä ompelen pöytäliinaa — se on melkein valmis — ja sohvatyynyä ja —

— Isä antaa minulle aina niin paljon joululahjarahoja, selitti hän, ja minulla on täti, joka tulee minun kanssani ostamaan kangasta ja lankoja ja sellaista.

— Sinähän ompelet aivan suurenmoisesti! huusi Hertta. — Kuinka sinä ehdit ommella niin paljon? Minun lahjani ovat aina keskentekoisia, kun minä annan ne.

Saara ajatteli itsekseen, että hänellä tänä syksynä oli ollut aikaa liiaksikin. Hän olisi ehtinyt ommella paljon enemmän, mutta häntä ei ollut haluttanut. Oli hauskempaa lukea kertomuskirjoja, silloin ei muistanut mitään ikävää.

— Tuo pieni liina on kamalan sievä, sanoi Hertta, ja se on sen näköinen, kuin ei siinä olisi työtä ollenkaan. Sellaisesta minä pidän. Kuule — minä tulen tänne jonakin päivänä, niin sinä saat näyttää minulle, miten se ommellaan. Saanko minä?

Hän ei pitänyt kiirettä. Hän katseli Saaran tauluja, selaili hänen kirjojaan, tutki hänen valokuviaan. Vihdoin hän katsoi kelloa ja hypähti seisomaan.

— Äiti raukka soittaa nyt varmasti kaikille tuttaville ja kysyy minua! huudahti hän. — Hyvästi, tämän kirjan minä otan.

— Minähän asun aivan tässä vieressä. Nyt en löydä puuhkaa — vai niin, tuollahan se on kalossien keskellä. Äiti sanoo, että minun tavarani aina ovat kalossien luona. Tänäänkin, kun minä etsin sormikkaitani, kysyi hän, olinko minä jo etsinyt kalossien joukosta. Minä melkein suutuin.

Illallista syötäessä rouva Turunen monta kertaa katsahti Saaraan. Hän ei ollut tuntea häntä samaksi tytöksi. Saarahan melkein aina istui vaiti! Nyt hän puheli lakkaamatta — »Hertta sanoi», »Hertta arveli», »Hertta tahtoi».

— Kuulehan, Saara, sanoi hän vihdoin, tahdotko sinä kutsua kaikki tyttötoverisi tänne jonakin päivänä — esimerkiksi joululuvan aikana? He voivat saada voileipiä ja jäätelöä niinkuin Penttilälläkin.

Rouva Turunen nyökäytti päätään ja katseli tyytyväisenä Saaraa, joka istui siinä posket punaisina ja silmät ilosta säteilevinä.

Seuraava ilta oli erinomaisen hauska. Saara oli ensin vähän hiljainen, mutta pian hän unohti itsensä ja kävi yhtä iloiseksi kuin muutkin.

— Kuka olisi uskonut, että Saara Turunen olisi niin hauska! sanoi Eeva eräänä päivänä aamiaista syötäessä.

— Isä ei milloinkaan puhu tosissaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt minulla on jotakin ihmeellistä kerrottavana.

— Minä en voi syödä ainoatakaan palaa, ennenkuin saan kuulla sen! sanoi insinööri ja laski käsistään veitsen ja kahvelin.

— Koko luokka viettää pikkujoulun Ossi Angerin luona! huusi Eeva. — Eikö se ole ihmeellistä? Kun hän kutsui meidät, niin kaikki ällistyivät niin, ettei kukaan kiittänyt. Sitten — rehtorin tunnilla — kaikki olivat kuin kuumeessa, eikä kukaan osannut sanaakaan. Eikö se ole kamalan hauskaa?

— Kamalan, sanoi insinööri. — Mutta jos sinä nyt söisit vähän, puoli perunaa on ehkä liian heikko aamiainen.

— Eikö käy kalliiksi antaa koko luokalle? kysyi insinööri hiukan levottoman näköisenä.

— Eihän, me annamme enimmäkseen vain sellaista, joka ei ole mitään, sanoi Eeva. — Mutta ajatelkaa, Harri Neva kertoi, että Aarne Linturi oli nähnyt jonkun kirjakaupan ikkunassa postikortin, jossa oli se onneton huviretki-saari, ja heti paikalla — eikö se ole Aarnen tapaista? — hän tahtoi ostaa sen ja antaa sen Saaralle! »Eikö ole tarkotus antaa pieniä letkauksia toisilleen?» oli hän kysynyt. Onneksi Harri oli mukana. Mutta tiedättekö, mitä minä annan Ingalle? Pienet käherryspihdit — minä näin niin suloiset pienet pihdit eräässä ikkunassa.

— Minä kyllä autan sinua kirjottamaan joululahja-runoja, sanoi insinööri. — Ingalle voit kirjottaa:

Eevalla oli kori kädessä, kun hän kaksi päivää myöhemmin nousi sen talon portaita, missä professori Anger asui.

Hän kulki hyvin hitaasti. Jos hän olisi ensimmäinen! Silloin hän ehkä saisi istua kuin seiväs ja puhella professorin kanssa koulusta tai äidistä ja isästä. Hyi!

Mutta pian hän kuuli melua vähän alempaa. Hän kumartui kaidepuun yli. Harri Neva ja Einari Tammela ne siellä laahasivat suunnatonta pyykkikoria, joka oli täynnä paketteja.

— Sinä annat minun vetää koko kuorman, sanoi Einari. — Kas, nyt Etan kahvipannu putoaa!

— Oletko sinä siellä? huusi hän. — Kuka on käskenyt sinua kuuntelemaan toisten ihmisten salaisuuksia?

Eeva astui saliin, niiasi professorille ja professorinrouvalle ja istuutui sitten Hertan viereen.

— Huh, miten jäykän näköisiä kaikki ovat! kuiskasi Hertta. — Ja pojat seisovat tuolla kuin lammaslauma eivätkä uskalla käydä istumaan!

Ossi katseli levottomana ympärilleen. Kaikki oli niin ikävää. Itse
Harri Nevakaan ei saanut sanaa suustaan, ja tytöt olivat kuin seipäät.
No, nyt tee tuotiin sisään, silloin saatiin jotakin tekemistä!

Tämähän oli kamalaa, ajatteli Ossi. Ei milloinkaan ennen Harri Neva ollut ollut kohtelias hänelle. Ja tuolla Einarilta meni korpunpala väärään kurkkuun — aivan niinkuin Ossilta joskus, kun hän oli sisällä vähän aikaa täysikasvuisten kutsuissa. Ja Hertta istui jäykkänä ja vakavana kuin mikäkin suuri neiti.

No, nyt kaikki olivat juoneet. Nyt oli parasta saada omenat ja muu sisään niin pian kuin suinkin. Sitten voitaisiin heti ruveta heittelemään lahjoja sisään. —

Ensimmäinen lahja sattui Etta Penttilälle. Se oli pillerirasia, ja sen mukana seurasi runo:

    Jos näitä syöt, niin muotos vaihtuu:
    Kaikki liika haihtuu,
    Varsi hienonee ja posket laihtuu!

— En minä enää ole niin kauhean lihava! huusi Etta. — Minä olen laihtunut puoli kiloa tänä syksynä!

— Jos sitä menoa jatkuu, niin sinä pian painat vain yhdeksänkymmentä kiloa, sanoi Harri Neva. — Hei, tässä on taas paketti!

Yleisen riemun vallitessa Marja veti esille vihreästä silkkipaperista tehdyn laakeriseppeleen.

Nyt Ossi oli rauhallinen. Melu kävi hetki hetkeltä kovemmaksi. Jokainen lahja sai aikaan huutoa ja naurua.

Inga Korte sai peilejä, korvarenkaita, hiusvoiteita ja puuterihuiskuja.
Harri Neva sai viisi munalukkoa suunsalpana käytettäviksi, Ossi
Anger sai silmälasit, paperisen tohtorinhatun ja sitäpaitsi kaikilta
opettajilta kunnia-adressin. Hertta sai valerianaa ja Mopen valokuvan.

— Oletteko te varastaneet sen? kysyi hän. — Harri Neva, sinä näytät vähän nololta.

— Mikä tuosta lapsesta vielä tulee? kysyi Hertta pudistaen päätään. —
Pane Moppe paikoilleen, Ossi.

Saara sai sammakon, joka hyppeli edestakaisin lankaa pitkin. Pakettiin oli kirjotettuna, että sitä tuli katsella tunneilla, sillä »hyvä nauru tunneilla pidentää elämää».

— Mitä kauniita tavaroita sinä saat, Liisa? kysyi Einari Tammela heilutellen monokkelia, jonka hän juuri oli saanut.

— Mikä kirjotus paketin kuoressa on? kysyi Einari. — »Liisa
Marttilalle, suurelle laulajattarelle, lämpimän ihailun merkiksi.
Italian kuningatar.»

— Minä näin sen puodinikkunassa, ja minusta se muistutti sinua niin ihmeellisesti! sanoi Harri.

— Minä näin sen huvimatkalla, sinä olit ainoa, joka pesit astioita siellä, sanoi Rolle. — Inga varoi käsiään, hän ei koskenut mihinkään, Hertta istui pyyheliina sylissä ja kuppi kädessä ja puhui ja puhui — joskus hän muisti kupin ja pyyhkäisi sitä kerran, sitten hän unohti sen taas — hän pyyhki samaa kuppia puolen tunnin ajan.

— Ole vaiti, Rolle, tässä saat lahjan! huusi Hertta ja heitti hänelle paketin.

Se sisälsi taulun, jonka Harri Neva oli maalannut ja joka esitti Rollea itseään.

— Varjo lankeaa sillä tavalla, selitti Harri ylpeästi, ja tukassa on ainakin oikea väri. Sen minä maalasin punaisella musteella.

— Eivätkö ne jo lopu pian? huokasi Hertta. — Minä en jaksa nauraa enää. Älä aukaise tuota pakettia, Eeva; jos siinä on jotain naurettavaa, niin minä kuolen! Voi!

Ja hän nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, sillä paketissa oli taulu, joka esitti häntä itseään ja Eevaa.

— Tietysti se, jolla on vaaleampi tukka, sanoi Harri Neva loukkaantuneena. — Etkö sinä tunne omaa itseäsi?

— E-en, en aivan, myönsi Eeva. — Tai kyllä nyt, kun näen nimen tuossa alla.

— Se se juuri saattoi minut vähän päästä pyörälle, sanoi Eeva, eihän minulla ole mitään ruskeaa pukua!

— Vai niin, sanoi Harri vähän nolon näköisenä, minä aivan muistin, että se oli sinulla.

— Heidän kattokruununsa vapisee varmaankin vähän, sanoi professori, mutta se ei ole vaarallista. Meillä on muulloin niin hiljaista.

— Eeva, tahdotko sinä kuulla salaisuuden? kysyi Marja ja veti Eevan vähän syrjään. — Minä sain juuri tänään romaanini valmiiksi.

— Se on valmis nyt. Loppu on oikein kaunis. Fanny rupeaa nunnaksi ja katuu koko elämänsä ajan isänsä syntejä.

Ossi ehti tuskin ollenkaan syödä itse, hänen täytyi tietysti katsoa, että kaikki toiset saivat ruokaa. Tuolla seisoi Saara Turunen, hän ei. ollut saanut ainoatakaan voileipää.

— Mitä sinä tahdot, Saara? Lohta? Ja pidätkö sinä ranskanleivästä — vai näkkileivästä?

Saara oli ollut niin kummallisen onnellinen koko illan. Ei kukaan näyttänyt muistavan, mitä hän oli tehnyt — itse Rolle Eerolakin oli antanut hänelle lahjan.

— Katsohan Saaraa, kuiskasi Einari Tammela Ossille, hän on kuin uusi ihminen tänä iltana.

Ossi katsoi Saaraan. Niin, se oli totta. Ennen Saara hänestä oli näyttänyt vanhemmalta kuin muut tytöt — Saara oli niin vakava eikä nauranut yhtä usein kuin muut — — — mutta tänä iltana, hän oli yhtä nuoren ja iloisen näköinen kuin hekin.

— Mitä se tekee? sanoi Ossi. — Isä, Harri Neva tahtoisi pitää puheen, mutta ei uskalla.

— Miksei hän uskalla? Minunko tähteni? Silloin minä ensin pidän puheen. Minä toivon, että te hyvin usein tulette tänne ilahduttamaan sydäntämme niinkuin tänä päivänä. — Ja nyt on teidän vuoronne vastata.

Ja Harri Neva rohkaisi mielensä ja vastasi. Ja kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, ei mikään voinut hillitä häntä. Hän puhui vuoron mukaan kaikille läsnäoleville. Sitten hän alkoi pitää puheita opettajille, mutta kun hän ehti neiti Ellmaniin, huusi Hertta:

— Ei, Harri, anna Bamssin olla! Sinä kiusaat häntä tarpeeksi tunneilla — minun mielestäni voisit jättää hänet rauhaan nyt.

— Bamssi pitää minusta, sanoi Harri, hän on aivan erikoisesti kiinnittänyt huomionsa minuun.

— Tänään hän esimerkiksi sanoi: »Harri Neva ei milloinkaan osaa mitään.» Siitä näkee, että hän tarkasti seuraa minun toimiani.

— Bamssi raukka, sitä hän ei juuri voi olla tekemättä, sanoi Hertta, sinähän meluat koko ajan.

— Kuulkaa Herttaa! Ossi, Aarne, kuulkaa Herttaa! »Sinä meluat!»
Kysytäänpä Bamssilta, kuka luokan oppilaista enimmin meluaa — hahaa,
Hertta!

— Saanko minä tuon lautasen, Harri, nauroi Hertta, ja nyt puhumme muusta. Mitä te aiotte tehdä joululuvan aikana?

— Silloin luokan ovea varmasti pitää suurentaa joulun jälkeen, sanoi Harri. — Nyt jo sinä töin tuskin pääset siitä läpi, jos olet syönyt vahvan aamiaisen.

— Syödä, tietysti, sanoi Harri. — Einari menee tanssikouluun. Hän on saanut uuden puvun ja kolme uutta kenkäparia. Hänen pitää oppia kulkemaan lattian poikki ja kumartamaan ja hoitamaan viuhkaa —

— Odottaa jouluiltaa ja sitten nauttia jouluillasta ja sitten muistaa jouluiltaa, sanoi Eeva.

— En luule, mutta varminta on kuitenkin lähteä ajoissa. Vähän minun sentään täytyy levätä, minä söin kuusi voileipää ja kaksi annosta jälkiruokaa.

Ja nyt koulu oli päättynyt. Kaikki olivat saaneet todistuksensa, sanoneet hyvästi tovereille ja viimeisen kerran juosseet koulun portaita alas.

Eevan mielestä aika kiiti ohi kuin salama. Essi ja hän ompelivat päivät päästään saadakseen kaikki joululahjat valmiiksi. Ja ennenkuin ehti käännähtääkään, oli aattopäivä jo käsissä.

— Tänään on jouluaatto! Jouluaatto! Jouluaatto! huusivat Juho, Nisse ja
Stiina hyökätessään kello puoli seitsemän aamulla tyttöjen huoneeseen.

— Menkää tiehenne, niin me nousemme, sanoi Essi, uskotko sinä, Eeva, uskotko, että minä saan taikalyhdyn?

— Minkätähden joulu oikeastaan on niin hauska? sanoi Essi. — Ei se ole vain lahjojen tähden.

— Ehkä sen tähden, että kaikki ovat yhdessä ja että lauletaan ja kuusen tähden, sanoi hän.

Aamupäivä kului nopeasti. Hertta toi lahjoja kaikille, ja kotiin mennessään hänellä oli yhtä monta pakettia korissaan kuin tullessaankin.

— Meidän pitäisi viettää jouluilta yhdessä, sanoi hän, eikö teistäkin?

— Mutta me voimme soittaa toisillemme illalla ja toivottaa hauskaa joulua, sanoi Eeva. — Ja huomenna meidän täytyy tavata, tietysti.

— Kuka nyt voi syödä, kun sydän on täynnä lipeäkalaa ja torttuja? sanoi
Eeva.

— Saattaahan se käydä vähän vaikeaksi, sanoi insinööri. — Muuten äiti ja minä olemme ajatelleet, ettemme tänä vuonna antaisikaan joululahjoja. Nyt on niin kalliit ajat, ja rahat tarvitaan muuhun. Koettakaa nyt kiltisti olla iloisia, vaikka ette saakaan lahjoja!

Lapset nauroivat ihastuksissaan katketakseen, he tiesivät, että isä sanoi noin joka jouluna.

Stiina yksin oli säikähtyneen näköinen. Hän ei muistanut edellistä joulua.

— Eikö Stiina saa mitään lahjoja? kysyi hän katsoen onnettomana ympärilleen.

— Saa kyllä, huusi Eeva, Stiina saa kauhean paljon lahjoja — koko korillisen.

Ja niin päivällinenkin oli ohi. Jo tunnin kuluttua kuusi sytytettäisiin! Eeva istui kirjotuspöytänsä ääressä piirustellen tapansa mukaan kaikenlaisia kuvioita imupaperille.

Oliko hän pannut kaikki lahjat paperiin? Hänen täytyi laskea ne ajatuksissaan. Äidin pöytäliina, isän kirjotuspöytämatto, Juhon kynäkotelo, Nissen pallo, Stiinan pieni nukke, Olgan saippua — kyllä ne kaikki olivat valmiina annettaviksi. Marjan lahjat he olivat vieneet jo eilen.

Hyvä oli, ajatteli Eeva, että hän oli ommellut pienen lahjan Saara Turusellekin. Se oli vain pieni kynänpyyhin, mutta ehkä Saara kuitenkin ilostuisi. Hän oli pistänyt sen Saaran kirjelaatikkoon eilen.

— Eeva, kerro jotakin joulupukista! Me emme jaksa odottaa niin kauhean kauan!

— Nyt kuusi sytytetään! Pian kaikki »pimeään huoneeseen» — isän huone on pimeänä.

Kaikki hyökkäsivät insinöörin huoneeseen, joka oli salin vieressä. Se oli aivan pimeä, ja kaikki ovet olivat kiinni.

Nyt siis vihdoin oltiin »pimeässä huoneessa»! Eevaa melkein hävetti se, että hänestä kaikki oli niin hauskaa — oikeastaanhan tällainen oli pikkulasten huvia.

Ovet lensivät auki, ja kaikki syöksivät saliin. Suuri loisto aivan häikäisi, pani pään pyörälle. Silmät, jotka olivat tottuneet pimeään, eivät aluksi erottaneet mitään.

Niin, tuossa se oli — paistavana, täynnä kynttilöitä ja koristeita.
Stiina lenteli ympäri huonetta ja huusi, minkä jaksoi:

Ja Eevallakin melkein oli itku kurkussa. Oli oikeastaan kummallista, ajatteli hän, että itku pyrki kurkkuun, kun ihminen oli hirveän iloinen — ei joka tavalla iloinen, mutta esimerkiksi näin jouluilta-iloinen.

— Nyt otamme toisiamme kädestä kiinni ja tanssimme kuusen ympärillä, sanoi rouva Norma.

Sitten rouva Norma istuutui pianon ääreen, ja laulettiin pari joululaulua. Ja sitten — sitten kaikki oli kuin unta vain. Toinen ilo seurasi toista, niitä ei jaksanut laskeakaan. Teetä ja kakkuja ja karamelleja, suurenmoisia lahjoja — juuri ne, joita oli toivonut — valokuvauskone ja taikalyhty ja paljon muuta. Puheltiin ja naurettiin ja riemuittiin, Eevan pöytäliina oli erinomainen, Juhon huonosti ommeltu lahja »liikuttava».

— Isä, sanoi Juho ruoan jälkeen onnellisena ja väsyneenä, ei kai mikään ole ihanampaa kuin olla niin kylläinen, ettei jaksa liikkua?

Ja Juho näytti olevan samaa mieltä. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisilleen, ja niin jouluilta oli ohi.

Eevan pää painui raskaasti tyynyn varaan. Hän tunsi, että hän heti nukkuisi. Ja huomenna herätessään hän omistaisi erinomaisen hienon valokuvauskoneen, ja heti aamiaisen jälkeen Hertta ja Marja olivat luvanneet tulla…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK EEVAN LUOKKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.