language: Finnish

VALKEAT TUNNIT

Runoja

Kirj.

ANTERO KAJANTO

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923.

SISÄLLYS:

Valkeat tunnit

I
Niin silloin
Nuori kevät
Maaliskuu
Huhtikuu
Pieniä pirstoja
Kutsu juhlaan
Myöhäiskevään onni
Hiirenkorvalla lehdet
Helluntaisointuja
Juhannuksen laulu
Rantakalliolla
Uimarannassa
Kesäpäivä
Hippaa leikkivi lasten piiri
Kesäilta
Kesää
Keskikesän laulu
On kypsä puolain
Lintu puussa

II
Syysakordi
Kuolleet ulpukat
Hiljaisia sanoja
Siipirikkona
Talvea
Soivat talven taikakellot
Jäähileitä
Sylvesterin yönä

III
Pegasus
Totuus minusta
Lukinverkko
Ihmisen osa
Katkelma
Sydän
Joulukellot
Sydämen haudalla
Elegia korkeimmalle
Runo

VALKEAT TUNNIT.

    Valkeat tunnit valkean kevään,
    syntymishumalaan syleilevään
     päihtyvät värit ja veret.

    Syttyvät nurmikot, lehtipuut lehtii,
    vuokot ja orvokit onneensa ehtii,
    — juhlivat Jumalaa meret.

    Valkeat tunnit, — hääilomaljaan
    tarttuvat kädet ja triumfivaljaan
    tuloa vartovi väki.

    Tunne ei ihminen ikävää toviin,
    ripisee riemua poloisiin poviin;
    — kukahtaa kuusikon käki.

    Valkeat tunnit valkean kevään,
    minäkin sieluni syleilevään
    hukutan nuoreen huumaan.

    Minäkin kannustan orhini juoksuun,
    runomaan ylpeiden yrttien tuoksuun
     ja kevätyön karkeloon kuumaan.

I.

NIIN SILLOIN.

    On poissa vielä ne päivän pälvet,
     ja poissa suvien sulot muut.
    Maa talven tai'an on kahlevanki,
    ei lehtiverhossa pihapuut.
     On aatos arka niin paljon vailla,
    yön pilvet tummat käy päällä pään.
    Soi tuulet tuskaansa korpimailla,
     ja luonto kuolla on ikävään.

    Mutt' konsa koivuihin urvut puhkee,
     ja metsät tuoksuvat mäntypuin,
    kun rantakaisloja laine lempii,
    ja kukat kuiskivat kummeksuin,
     on niinkuin siivet ma silloin saisin
    ja sinne siirtyisin, aurinkoon,
    kuin todet uusimmat unhottaisin,
     ja rinta laukeisi lauleloon…

    Kun valkoteränsä tuomet saavat,
     ja heinät helpeiset heräjää,
    kun ilman kansi on sinikirkas,
    ja niityt nuorteat vihertää,
     on niinkuin elämä itse veisi,
    uus usko unihin ulvut lois,
    kuin onnen orvokit aukeneisi,
     ja tuuli toiveista tarinois'…

NUORI KEVÄT.

      Vasta äsken on rajaton avaruus puhdistunut
    pimeänvärisistä pilvistä. Sijaan on sijoittunut
    vaaleansinistä valoa ja sen keskelle on päivä
     pannut uuden uunintäytensä palamaan.

      Maahan, kaduille ja talojen katoille on ilmestynyt
    ikäänkuin ihania tuttavia, jotka puoliarkoina
    tepastellen tappavat aikaa.

      Kevätkiireen ajamia ajatuksia on jokainen
    nurkka ja soppi täynnä. — Niitä on istahtanut
     ikkunalaseille ihmisten asuntoihin armautta tuomaan,
    huonekasveille hassuttelemaan ja seinillä
    oleville kultakehyksisille kuvatauluille
     tuttavallisesti tarinoimaan.

      Aivan vajoavat kimaltelevaan kirkkauteen vaivat
     ja valitukset.

      Silmä näkee ihmeellisiä näkyjä, nuoria ja
    terveitä, korva kuulee pelkkää naurua ja ihastelua
     ympärillään, aivan kuin olisi parvi pyhiä
    neitseitä kiehkurarihmat kepeästi riipuksissa
    huhuilemassa ja karkelohyppyjään pitämässä.
     — Tähän piipauttaa tuuli pillistään pienen
      säveleen.

      Nuori kevät kurkkaa piilopaikastaan jonkun
    kivimuurin kattoharjan takaa, katsoo puoleen ja
    toiseen, viskaa viattoman silmäyksen — toisen
    sinne — toisen tänne — ja itsekseen hyvillämielin
     hymähtää.

      Katujen kirkastuneilla kivillä mennä hipsuttelee
    hiljaisia askeleita omissa onnenmietteissään,
     ja niiden edellä ja takana vaeltaa ryhmä varjoja —
    Jumalankuviksi luotujen ihmisten varjoja — ikään
    kuin ilman tarkoitusta ja päämäärää, ikäänkuin
     joidenkin tuntemattomien ajamina ja ahdistamina.

      Nuori kevät kepsahtaa piilopaikastansa esille.
    Uutta aurinkotulta tupsahtaa kaduille ja katoille.

MAALISKUU.

    Arkoina hipaisee maaliskuun hankia auringon lylyt,
    pihojen valvoo vanhat töllit ja navettahylyt.

    Kapse kuuluu ja reenjalan napse kaukaa tieltä,
    aisassa vaski vavisten tavaa tuttua kieltä.

    Ovien pieliin aurinko-ihme väriä heittää,
    lattiapalkkien raotkin kaikki riemulla peittää,

    Sipsuttain, hipsuttain ikkunaruuduilla sätehet hiipii,
    heleä päivä sinistä sähköä seinille riipii.

— — —

    Pisara tippuu pisaran jälkeen räystähän suulta,
    — kaunis on kuunnella kulkijan pienen kevähän tuulta.

    Sulaa lumi, solisten juoksee ojissa vesi.
    Riutuvi, taittuvi, talvi, sun ylpeytesi!

HUHTIKUU.

    Huhtikuu!
    Avaruus ajatuksia täynnä;
    — sini soutaa ja sinessä soudetaan.
    Kuin hurskas silmä on aurinko,
     lempeä ja leppoinen.

    Liuta tuulia lentää
    siipiauroillaan halkoen arvoituksellista tyhjyyttä,
    missä juoksee joukottain tuoksuja
    ikäänkuin sydämestä lähteneitä
     laupeita lupauksia.

    Huhtikuun huumaavaa ainetta humahtaa
     jokaiseen soluun ja suoneen,
    veressä tuntuu tuhannen ääntä,
    rinnassa ravaavat kuin ratsut
    ja aivoissa askartelee
    kimppu kirkkaita ajatuksia
     aivan kuin juovuttavien juhlapitojen puuhassa.

    Toimii kuin totinen ystävä sydän.
     Lyönneissä on lempeää kaikua,
    hopeaista kuin täysin kypsyneen naisen naurussa.
    Valtimo on vavahtelevasta riemusta rikas.
     — Sanotaan sielläkin sanoja,
    helliä ja herttaisia,
    ihan kuin kaikesta
     ihmisitsekkyydestä vapaita.

    Maa on kuin odottava äiti,
     kantaa kohdussaan siunattua siementä,
    edeltäkäsin itsekseen ihastelee,
    tulevien tuntien tuskia siunaa,
    pyhälle Jumalalle puhelee kuin
     nöyryys itse.

    Huhtikuu!
     Ilmassa lentää ihania säveleitä
    kuin lyyrasoittimen näppäimiltä pudonneita.
    Räystäiltä kuuluu kuherruksen
    ja kevätkisailun kirkkaita ääniä.
     Siipisulkien sametti värähtelee ja välkkyy
    ja auringon liekeissä kaulahöyhenien
    kirjavat värit hohtavat ja hehkuvat.
    Alhaalla katuojissa solisee ja soi,
    ja veden mukana mennä viilettää viri
     kuin kevytjalkainen kärppä.

    Huhtikuu!
    Ihan tahtoo humaltua ihminen!

    — Kevät kätkyessään soutaa,
    pieniä kätösiään onnellisena ojentelee,
    peittonsa alta paljasta jalkateräänsä vilkuttaa,
    sopottaa suullaan jotakin käsittämätöntä puoliääneen
     ja niin hymyilee kuin hyvä Jumala itse.

PIENIÄ PIRSTOJA.

    Sen muistan, kun aikana pienuutein
    minä rannan pajusta pillin tein,

    kun kivelle istahdin paljain päin
    kesävirnat ja kaunokit ympärilläin.

    Löi lainehet leikkiä keskenään,
    — kivi ymmärsi kiveä vierellään.

    Sydän tykytti nuorena rinnassain.
    — Minä itkinkö ihminen huomentain?

    — En itkenyt, — en… vain kaipailin
    elon tunteja kitsaita kyynelin…

    Niin kivellä istuin ma paljahin päin
    kesävirnat ja kaunokit ystävinäin.

    Joen toisella rannalla metsäinen vyö,
    helapunainen tupa ja hupina työ.

    Pien' sauna ja kota ja kodassa lies',
    puunpilkontapuuhassa töllin mies…

    Jokilautturi, sidottu aineeseen,
    ulos soutavi vesille venheineen,

    — ja naiset vaaleissa hatuissaan,
    kimonoissa ja harvoissa harsoissaan

    ne tuhdoilla istuvat, — mielissä yöt,
    — kesän kihlajaismaljat… ja keittiötyöt…

    Niin kivellä istuin mä paljahin päin
    kesävirnat ja kaunokit ympärilläin. —

KUTSU JUHLAAN.

    Tule ystävä — aikana kevään,
    tule iltojen hymyilyyn!
    Sydän saava on uuden evään
     ja antava anteeks' syyn. —

    Tule ystävä, — nuortumis-riemun
    joka solu jo tunteva on!
    Veri voimakas valtimon vie mun
    ulos muistojen karsikkohon.

    Tule ystävä tuoksujen juhlaan
    — maan mullan ja vihreän veen! —
    Tule — Askeltes tallata tuhlaan
    ma toiveeni havahtuneen.

— — —

    Tule ystävä — aikana kevään,
    tule iltojen hymyilyyn!
    Sydän saava on uuden evään
     ja antava anteeks' syyn. —

MYÖHÄISKEVÄÄN ONNI.

    Olennon on ympäröinyt onni,
    myöhäiskevään onni.
    Elämän arkipäiväisyyteen on sekoittunut
    juhlamieltä,
     kepeää ja kirkasta.

— — —

    Metsissä helisee rytmikkäitä säveleitä,
     kuulaita ja kimmoisia.
    Kirjavakylkiset kalliot kylpevät auringossa,
    imevät ilmaa kivisiin kudoksiinsa
    ja antavat nuoren nurminousukkaan
    hyväillä karkeaa,
     vuosien vanhentamaa hipiäänsä.

    Ruskearunkoiset petäjävanhukset
    ovat ojentaneet rosoiset oksansa
     korkeaa sineä kohti.

    Nuoren sammalen sametilla
     hyppelehtii auringon hymy
    aivan kuin keimaileva alastomuus,
    ja jossain kauempana
    kallistaa heinän korsi kainoa päätään
    ja katsoo salavihkaa
     ikäänkuin ihailija ihannettaan.

    Kevätmultain tuoksu levittää lentimensä
    ja alkaa toiverikkaana taivasretkensä
     aurinkoa kohti.

    Tuuli antautuu avaruuden armoille
    ja uskaltautuu uimaan
     sähköiseen ilmaan.

— — —

    Olennot vapisevat onnessaan,
     ja heidän sydämensä
    — kaikkien syntyneiden ja syntymistään odottavien
    kaipausten äidit —
    värisevät nekin onnessaan,
     myöhäiskevään onnessa.

HIIRENKORVALLA LEHDET…

    Hiirenkorvalla lehdet
     puistikon puiden;
    kaduilla väkeä kirjavapukuista.
    Sinisen ilman alla
     nuoret nurmet tuoretta tuoksua täynnä.
    Silmissä eloisaa kiiltoa,
    poskipäillä tervettä punaa,
     askelissa keväisää kepeyttä.

— — —

    Parvi valkealakkista ylioppilasnuorisoa,
     immet iloisakatseiset,
    harsohameissa,
    korkeakantaisissa kiiltokengissä,
     nilkat sirot piilossa silkkisten sukkain,
    vöillä soljet päivässä palavat,
    kulmilla kultaa keväisen säteen,
     palmikot hopeanauhoilla pantu.

    Miehet vaaleanharmaissaan,
     käsissä kepit kaartuvapäiset,
    leuat sileiksi ajetut.
    Minullakin takin rinnuksessa tuoksumassa
     napin läpeen pistettynä ruusu,
    — tulipunaruusu,
    saatu — keltä saatu? —
     — tytöltäpä tietenkin…

— — —

    Pikarit täynnä kirkasta simaa,
     mahlaa kevään,
    suonihin käypää.
    Pöydillä valkean puhtaat liinat,
    kristallimaljakot,
     hopeaveitset,
    ruskeat, poimuiset toukokuun-leivät;
    kaikki kaunihin kevään vuoksi,
    nuorten vuoksi,
     naisten vuoksi.

— — —

    Rinnassa riemu,
     lempi ja onni;
    huulilla hymy,
    äänessä nauru;
     jalkojen nousua,
    juoksua,
    tanssia,
     helskettä hilpeää monenmoista.

HELLUNTAISOINTUJA

    Sini ilman yllä soutaa,
    kiurun huilu helää helkaa;
    puiston nuoret tuomet tuoksuu,
     tunti kuittaa tunnin velkaa.

    Palmikoissa impein hohtaa
    silkkirihmat, kirjonauha.
    Tahdin itkee vanha viulu,
    säestyksen tuuli lauha.

    Suven ruusut poskipäillä
    niin ne neidot karkeloipi;
    helmat heiluu, kengät kopsaa,
    alla rintain riemu soipi.

    Lipattavi järven laine,
    kuovit kutsuu rannikoilla,
    vettä lyövät venheen airot,
    umpuun puhkee pursut soilla.

    Voihkaa tuvan tuuliviiri,
    päivän sädelangat loistaa;
    kiikut keinuu, laulut raikaa,
    kaiku salaa äänet toistaa.

    Helää helkaa kiurun huilu,
    raitapuissa rastaat raksaa;
    puiston nuoret tuomet tuoksuu,
     ajan velkaa aika maksaa.

JUHANNUKSEN LAULU.

    Sun sylinantoos, aurinko,
     taas päihtyy kadut, puistot,
    unelmat nuppuun puhjenneet
    ja haudan saaneet muistot.
     Sun ylpeässä mullassas',
    maa, oras onneen ehtii;
    häätanhujansa tuoksut käy,
     ja kaikki koivut lehtii.

    Sun allas, kaunis aurinko,
     lyö siipein iskut salaa.
    Sun tähtes meren rukous soi,
    sun tähtes nurmet palaa.
     Ja kitsas aika tunteineen
    sun allas tekee työtään;
    — niin sydän lyö kuin elo tää
     ois poutapäivää myötään.

    Taas aatos kesään kypsynyt
     se sieluansa tuhlaa;
    on verenkäynti valtimon
    kuin pyhäisintä juhlaa.
     Soi kiurun uskontunnustus
    kuin uljain uhma sineen,
    ja tuohustuleen keltanot
     käy kaunein unelmineen.

    Puut vanhat vanhan kaupungin
     näin päihtyy suven satuun;
    kuin nuortuneina askeleet
    lyö iäismykkään katuun.
     Näin muisteloista hurskaimmat
    nyt uudistua voivat,
    kun juhannuksen tanhut käy
     ja ylpeet riemut soivat.

RANTAKALLIOLLA.

    On päivän valot länteen laskeneet.
    Mies, yksin seison rantakalliolla,
    nään kuinka loiskii alla vapaat veet
     ja kuinka kiiltää kaste kivikolla.

    Nään kuinka käyvät lokit lepäämään,
    kuin ajaa aalto armotonna toista,
    kuin illan sillat tummuu yllä pään,
    ja elo sammuu luodon ruohistoista.

    Puun lehvää tuuli hiljaa hyssyttää,
    yökehrääjän käy hyrräämähän rukki;
    päät maksaruohoin nukkumahan jää,
    veen pintaan piirtää vanan vanha tukki.

    Mies, yksin seison rantakalliolla,
    lyö sydän niinkuin jostain syyttäis' se.
    Käy kaste leikkiin kiiltäin kivikolla
     ja hopein helkkää käen kantele.

UIMARANNASSA.

Mikä on hälinä äärellä hietaisen rannan?

    — Immet siellä nuoret, uhkuvarinnat,
     hymysuut, ruusuposket,
    valkeat hipiät nurmen samettia vasten.
    Kainostelevat kukatkin näkyä tuota,
     hiirenherneet ja helakanpunaiset apilankukat.
    — Ihailevat siinä salasilmäyksin
    nuoret leppäpensaat,
    ja hyttyslapset survovat kaiken yllä suudelmahimosta syyhyten.
     — Ihopoimuja pitkin päivä sädesuksillaan suihkaa.

    Hento leppälintu jossain arkaa säveltään soittaa.
     Lahden vesi somasti solisee,
    ja rannan kellertävä hiekka
    sinisen ilman alla odottaa
     kepeän jalkaparin kosketusta.
    — Tyttö rantatietä astuu,
    auringossa hehkuu päivänvarjon helapunainen vaate,
    nuori jalka ketterästi kohoaa,
    — nuori jalka… silkkisukka… kiiltokenkä…
     Somasti hameenhelmat heilahtelevat.

    Istuutuu nurmen sametille tyttö,
     katsahtaa hymyillen ympärilleen…
    Punatäpläinen pusero lennähtää nuoren leppäpensaan oksalle,
    kohoaa ylös vartalo,
     suortuvat somasti alas kaulalle valahtavat,
    silmät säihkyvät sinen täyttämät,
    nousevat ja laskevat rinnat
     ikään kehittymisaikaansa päässeet.

    Somasti solisee vesi
     ja rannan hiekka helisten tervehtii.
    Pouta paahtaa ja itikat ympärillä ilakoivat.
    Jossain hento leppälintu kaihojaan tinnittää
    ja kainostelevat kukatkin näkyä tuota,
     hiirenherneet ja helakanpunaiset apilankukat.

Sepä on hälinä äärellä hietaisen rannan.

KESÄPÄIVÄ.

    Lahdella valkeain airojen loiske,
    rannalla telmiväin pienien parvet.

    Lokkien siivissä hopean välke,
    pilvien päärmeissä kirjavat arvet.

    Luotojen kivillä aaltojen juoksu,
    keulassa purren vaahtojen harjat.

    Lampien hetteissä vaanivat varjot,
    niityillä punaisten horsmien sarjat.

    Tuoksua puutarhan unikkokukkain,
    itkua valmiitten, kaatuvain heinäin.

    Varpusten virsiä tuulien alla.
    Askelten ääniä takana seinäin.

HIPPAA LEIKKIVI LASTEN PIIRI…

    Hippaa leikkivi lasten piiri,
    niityllä varsat on valloillaan,
    kaivonvintti ja vihuriviiri
     hiljaa haastavat haaveitaan.

    Leiniköt nyökkäävät seppelepäitään,
    harakkaa aidalla naurattaa.
    Mettiset kukkien kennoista juovat,
    raidassa rastahat rallattaa.

    Purppura paistaa maalatun talon,
    pelto-ojasta kurnutus soi.
    Kohdussa koivujen nuorien lehväin
    kevään kerttuset karkeloi.

    Varpunen veisaa vanhaa virttään
    kattotikkailta katsellen.
    Kuistilla kertovat piika ja renki
     muistoja aikojen menneiden.

KESÄILTA.

    Ruistähkät iltalepoon käydä halaa,
    on päivän viime säteet sammuneet,
    on ruskoruusut kukkaan puhjenneet,
     maan nurmivihreet kastettansa valaa.

    Käy hyttysparvi suvitanssiin salaa,
    on laululintuin äänet vaienneet;
    yö hämyharsoon kietoo autereet,
    ja lännen puolla ilmanpihat palaa.

    Kuu nousee kuni yötä siunaten.
    Luo villit tammet viileen siimeksen,
    ja onnen entein kukahtelee käki.

    Yöperhot ihmisääntä paeten
    ne lentää peittoon pensaan hopeisen,
     ja unen taikaan uupuu maalaisväki.

KESÄÄ.

    Eilen syntyi kesä,
     ja tänään ovat jo uusien tuoksujen
    juhlapidot puolitiessään.
    — Sireenien oksilla palaa
     sinipunainen onni,
    pihlajien salaisuus on aukaissut nuppunsa
    ja angervoiden ihanat kukat
    ovat saaneet ihmeellistä seuraa, —
     surinaa ja supattelua.

    Meren laineet puhelevat
     alastomille kallioille
    kummallisia asioita,
    ja rannan kellertävä hiekka
    puhkeaa mykkään iloonsa
     miljoonia kertoja.

    Kesä temmeltää ja leikkii.
     — Pistäytyy pienten, pellavatukkaisten
    pojantenavien seuraan,
    heittäytyy hiekkakasaan
    huolettomaan asentoon,
    rakentaa laivoja ja linnoja
     ja paukuttaa käsiään ilosta yhteen
    kilpaa toisten, samanikäistensä kanssa.
    — Siirtyy siitä yksinistuvan
    ihmisentyttären luo
    rantapenkereen tuoreelle turpeelle,
     hypistelee hyppysillään
    auringon ruskettamaa jalanselkää,
    tunkeutuu tuulen mukana
    valkeiden vaatekertojen läpi
    ja ikäänkuin tietämättään
     puraisee puhdasta ihoa.

    Kesä kuppelehtii ja kujeilee.
     — Purjehtii puhdasväristen pursien mukana,
    istahtaa nuorien naurujen pariin,
    meluaa mielin määrin
    ja antaa raikkaiden tuulien
     ihastella itseään.
    — Saaret ja niemet
    heittävät salavihkaisia silmäyksiään,
    meren suolainen vesi värisee
     odotuksen onnesta,
    ja koko ilma on
    kuin ihanan Jumalan
     henkäyksiä täynnä.

* * *

    Eilen syntyi kesä,
     ja tänään se kehittyi ja kypsyi.
    — Kun huomen tulee
    on jo onni poissa, —
    kukkien kirjavuus katoaa
    ja niittyjen ja nurmikkojen
     tuohukset ja tuliroihut sammuvat.

    — Ihmisentytär
     kokoaa kouransa täyteen
    rakkaita muistoja
    ja rakentaa niistä pyhäkön
    itselleen ja
     sydämelleen.

KESKIKESÄN LAULU.

    Kesä on!
    Kesä on!
    Helpein hehkuu heinäpellot;
    liekit niittynätkelmäin
    lekkuu luona veräjäin,
     kalkkaa kyyttöin vaskikellot.

    Kesä on!
    Kesä on!
    Taivas pitää yllä poutaa.
    Katvehessa koivupuun
    paisuu sävel peipon suun.
    — Valkeet venheet vettä soutaa.

    Kesä on!
    Kesä on!
    Täyteläinä tähkät kaurain.
    Tuntuu tuoksut timotein,
    lapset mielin kevennein
    yli kenttäin käyvät naurain.

    Kesä on!
    Kesä on!
    Suloansa suvi antaa.
    Vettä ulpulammikon
    viiltää siipi sinikon,
    paahtaa pouta ruohorantaa.

    Kesä on!
    Kesä on!
    Kultaa päivä nuorta viljaa.
    Kietoo valkeus vangikseen
    onnentäyden orkideen;
     helää hellehymnit hiljaa.

ON KYPSÄ PUOLAIN…

    On kypsä puolain,
     ja lakka kultaa
    jo rimpiniittyjen ylle luo.
    Niin kuulaan kirkas on ilman kansi,
    puun vihryt lehti jo kalvistuupi
     ja syksyn tuoksuja tuulet tuo.

    Soi pyssyin pauke,
     ja ruohorantaan
    ui sorsapoikueet piilohon.
    Käy viklat veisaten kivikoilla,
    lyö kuhankeittäjä kanneltansa,
    ja uunilintu soi uneton.

    Öin nousee sirppi
     kuun kellan-kalpeen,
    maa kastekiteissä kimmeltää.
    Veen laineen liplatus vieno lakkaa,
    suoheinät nyökkäävät nöyrät päitään,
     ja sivit surujaan hyräjää.

    On kypsä puolain,
     ja lakkamarjat
    luo ylle rimpien kultavyön.
    Mies riihtä puipi,
    soi varstan helske,
     ja oljet itkevät alla työn…

LINTU PUUSSA.

    Piipii lintu
                 puistikon puussa,
    toisille uskoo toiveensa pyhät,
    luontoa kiittää,
                 Luojaa kiittää…
    Supattaa korvahan toiselle kaikki:
    — »laitamme pesän — sinä ja — minä…
    Sisälle käymme
                 untuvakehtoon,
    ilona sopu soma»…

— — —

    Päästään päivästä
                 päivään toiseen,
     sininen taivas pesähän tirkkaa;
    — »Tip… tip… tip…»,
    soi sirkutus pienten,
     ja rinnassa onni on oma. —

— — —

    Piipii lintu
               puistikon puussa.
    Mennyt on kesä,
    mennyt on lempi…
    Täynnä on lakeus lehtien kultaa,
    vihurin vilu on siipehen lyönyt.
    Piipii lintu,
                itkee lintu,
    rinnassa raskaat huolet…

II.

SYYSAKORDI.

    Elohopea lasissa mittarin
    se soutaa syksyisin ennuksin.

    Pihatarhain on kukkaset kuihtuneet,
    värin vihreän vieneet on viljat veet.

    Pois kurjet jo mielivät etelähän;
    jää tilhit ja tiltaltit hyräämähän.

    Syys harmaja takana ikkunan
    kesälehdot kutovi kultahan,

    ja verta pihlajat lyödyt saa,
    — tomun, ihmisen, osa on odottaa.

    Elohopea lasissa mittarin
    se soutaa syksyisin ennuksin.

KUOLLEET ULPUKAT.

    Kuoli ulvut kultakukat
                 kylmyyteen,
    hyytyi lammen arka aalto
                 riitteeseen.

    Jäätävän sai rannan hiekka
                  hyväilyn,
    päättyi naisen nuori nauru
                  nyyhkyhyn.

— — —

    Poukamassa venherauska
                  yksinään
    unta näkee kuollehesta
                  kesästään:

    Yli lammen uimaan käypi
                  hiljalleen…
    Kultapäiset ulvut nyökkää
                 toisilleen…

    — Juhan-tulten räiskyessä
                 viulut soi, —
    nuoret norjat, intomielet
                 karkeloi…

— — —

    Poukamassa venherauska
                 yksinään…
    — Sadekuuroin kylmäin soitto
                 yllä pään.

    Kuoli ulvut kultakukat
                 kylmyyteen,
    hyytyi lammen arka aalto
                 riitteeseen.

    Jäätävän sai rannan hiekka
                 hyväilyn,
    päättyi naisen nuori nauru
                 nyyhkyhyn.

HILJAISIA SANOJA.

    On ilta, niinkuin usein ennenkin
     mä yksin istun haurain haavehin.
    Seinillä kuvat kultaraameissaan,
    pöydät ja tuolit vaiti paikoillaan;
    vain käynti kevyt ehtoon varjojen
     soi mykkää hiljaisuutta siunaten…

    Mies katson iltaan niinkuin ystävään
    ja painan kätten varaan sairaan pään.
    — Syän takoo alla kuni kiire ois',
     — kuin suuri kaikkeus kutsuis' täältä pois.

    Vyö tähtein paistaa ruutuun himmeään;
    — mies yhdyn itkettyhyn ikävään.

    Soi katutieltä takaa ikkunan
    vain käynti jonkun köyhän kulkijan.

    Niin katson iltaan niinkuin ystävään
    ja painan kätten varaan sairaan pään

SIIPIRIKKONA.

    Viekas vieras tyyten tarpoi
    rinnastani riemut näin.
    Haaveen taittui hauras siipi,
    suru sydänsoppeen hiipi
     nureksuen, nyyhkyttäin.

    Poroks' paloi toiveen tupa,
    kaikki särkyi, mitä loin.
    Kuihtui kaunis lemmen lehti,
    ennen määrää ilta ehti,
    huolten sarkan pohjaan join.

    Kiertävät nyt viimat mailla,
    kohtalosta arpaa lyön.
    Kylmää pohtaa talven polut,
    voimatonna verisolut
    soutaa, vitkaan sykkii syön.

    Hoiperrellen, lohdutonna
    matkaa jatkan yksinäin
    linnun siipirikon lailla,
    lemmetönnä, hoivaa vailla,
     mennyttäni nyyhkyttäin.

TALVEA.

    Alla kylmän lumikerran
    huokaa köyhä maa;
    puiston puussa varpusvaari
     hiljaa valittaa.

    Kinos kasvaa kadun varteen,
    naukuu jalas reen;
    vaskikellon vaisu ääni
    hukkuu huurteeseen.

    Hallit haukkuu käypäläistä,
    köyhää kulkijaa;
    pajun paljaan oksapuulla
    tilhit tiukuttaa.

    Lailla helmein hopeaisten
    kiiltää kiteet maan;
    talon mykät savupiiput
     pitää vahtiaan.

SOIVAT TALVEN TAIKAKELLOT…

    Aavan alla
            kaikkialla
    maahan lumikukat putoo.
    Elon ratas käy ja soi,
    yössä kylmä karkeloi,
    seittejänsä hämy kutoo.

    Helmilukuun
            valkopukuun
    peittyy niityt, nevat, pellot.
    Korutonna koivupuu
    unelmiinsa unohtuu,
    soivat talven taikakellot.

    Viluvihmat,
            hiuderihmat
    lankeavat alas katuun.
    Kultaan syttyy pilvivyö,
    tuuli talon seinään lyö.
    Kuudan paistaa hiihtolatuun.

JÄÄHILEITÄ.

    Peittää lumi tienoon karun,
    joikuu veri vanhan tarun.

    Kristalleihin räystästen
    siirtyy sähkö säteiden.

    Lasiruutuun huurre jään
    havaa tähkää tekemään.

    Huonerivi mykkä on,
    puiston koivu alaston.

    Punatulkku oksallaan
    miettii myöhäisonneaan.

    Hehkuu hanget, kipenöi,
    — laulaa sydän, ikävöi.

    Valtimoissa ihmisten
    yhtyy jäätä verehen.

SYLVESTERIN YÖNÄ.

    Laukee lyönti malmirautaan, —
     herpoo vanhan viime voimat;
    vanhan vuoden viime hautaan
    hukkuu huolten hurjat soimat.
    Sammuu tähdet, — tuulet vaan
     vaikertavat vaivojaan.

    Hetken metsän valkee hanki
    on kuin valju sairaspaari,
    luonto muu kuin kahlevanki,
    yllä surman sirppikaari.
    Vanha vuosi taakse jää,
    uneen uupuu vanhan pää.

    Siipiratas ajan uuden
    vinhaan käyden tietä vakoo.
    Nostaa yöstä vastaisuuden,
    mustat mahdit maahan lakoo.
    Piirtää pilviin tähdet, muut;
    vaihtaa uusiin vanhat kuut.

    Lumikentät kera kitein
    hohtavat niin helmein lailla.
    Hengenheimot veljessitein
    suurta aikaan saavat mailla.
    Kellon lyönnit toistaa vaan
    kahdentoista sointujaan.

    Vuotta uutta alkaessa
    mieli onnen kuvat kutoo.
    Tulevaiseen tuutiessa
    aatos kaihoin kauas putoo.
    Lumilangat kietoo puun,
    kadun kultaa kimmel kuun. —

    Sentään siunaan entishetket,
     tunnit vainaan, vanhan vuoden.
    Aukee aavat aarniretket
    uniin uudet ulvut luoden.
    Satu vanha, — aika uus',
     vanha uuden vastaisuus.

III

PEGASUS.

    Isäsi, salaisuus, on hedelmöittänyt sinut, Pegasus;
    äitisi, aika, on sinut maailmaan tuonut,
    ainut ilo on sinulle annettu
     palvella ihmistä jokaisena uutena päivänä.

    Suuri jumaluus on vihkinyt sinut
    tehtävääsi, elämän juhlaan,
     ja mitannut vereesi kiihkon pyrkiä aurinkoon.

    Sinun kavioittesi ääntä haluaa kuulla maa,
    minkä asukkaita painaa rangaistus
    odottaa vuorokaudesta vuorokauteen
     onnea, joka ei koskaan saavu.

    Sinun nimesi maine, Pegasus,
    vaeltaa tähdestä tähteen,
    ja sinua itseäsi kumartavat ja kunnioittavat köyhät runoilijat,
     jotka ovat sinulle paljosta kiitollisia.

    Ainoa, minkä olet perinyt vanhemmiltasi, on ikävä,
    ja se sinua ohjaa ja kuljettaa,
    nostaa sinut pois maasta
    uuteen aurinkokuntaan aivan kuin hengen,
     jonka aineesta erkanemisen hetki kruunaa.

    Isäsi, salaisuus, on hedelmöittänyt sinut Pegasus;
    äitisi, aika, on sinut maailmaan tuonut,
    ainut ilo on sinulle annettu
     palvella ihmistä jokaisena uutena päivänä.

TOTUUS MINUSTA.

    Keskellä ihmisten ihminen lienen
    pientäkin pienempi näin;
    rytmien tanssihin tuskani vienen
     — siunaten syntymätäin.

    Taivallan otsalla kalpeena vyönä
    kahlehet kaipauksen,
    tulevain tuntien sirpaletyönä
    etsintä tyhjyyden.

    Haurahat, huojuvat ilmalinnat
    kohotan korkeuteen,
    — mainiot maksaa maailma hinnat
    nöyrälle narrilleen.

    Siipeni nää, ah, liian on heikot
    pyrkiä päivähän päin;
    viekkahat ystävät, epäilyn peikot,
    piinaavat elämätäin.

    Varjona vaellan katujen juhlaan
    seurana äänetön syön.
    Ainoan onneni oudoille tuhlaan
    tullessa tuttavan yön.

— — —

    Keskellä ihmisten ihminen lienen
    pientäkin pienempi vain;
    päivästä päivähän hautahan vienen
     verevää nuoruuttain.

LUKINVERKKO

    Sydän,
    lemmen lukki
    kerran sisimpääsi pesi,
    kutoi hienot verkkorihmat
    yli ylpeytesi.

    Sydän,
    vangin lailla
    kannat yhä kahlettasi,
    ikävöiden illat itket
     vanhaa vapauttasi.

IHMISEN OSA

    Kohtalon lapsena, osana orjuudet,
    ihminen yksin sa kuljet ja huokailet.

    Leipäsi edestä aamusta iltahan niin
    lyöt sinä vartesi askarin uuvuksiin.

    Joskus sa naurat, kun nauraen helpompi on
    kuunnella kutsua kevään ja nautinnon.

    Yksin sa itket, ihminen, ilonas työ;
    yksin sa kärsit, suojanas lemmetön yö.

    Kohtalon lapsena oot sinä keskellä sen
    maailman touhun, tuskan ja tyhjyyden.

    Niin sinä kuljet, ikeenäs itsekkyystaakka,
    kunniaan himo ja kultaan kuolohon saakka.

KATKELMA

    — Synnyt, — kuolet… ihminen,
    laki Luojan säätää sen.

    Tuhlaat suotta hyvyyttä,
    — parhain pettää ystävä.

    Vieras vastaa hymyilyys';
    — kaiken päättää iäisyys…

— — —

— Onneasi etsien kuljet suotta ihminen…

— — —

    Lemmit, hellin hoitelet,
    — kaltaistasi syleilet.

    Huulten huumaa halajat,
    — hylkäät, kun sen saavutat…

    Aika vastaa kyselyysi
    — kaiken päättää iäisyys…

— — —

— Onneasi etsien kuljet, köyhä ihminen…

SYDÄN.

    Sydän —
    Kaunis käsite valheen ja totuuden välimailta,
    hullu suurimmassakin viisaudessaan
     ja pelkuri rohkeimmassakin uhmassaan.

    Ajan nöyrä palkollinen,
    yhdessä tuokiossa rikkain rikkaimpia,
    ja jo toisessa itse kerjäläisten kuningas.
    Vanginvartija ja vangittava,
    isäntä ja renki.

    Sydän —
    Ylpeän kunnianhimon äiti
    ja pyhimyksen nimen ulkokullainen kantaja;
    sairas, joka ottaa lääkkeitä parantuakseen,
    ja laupeudensisar, joka valvoo ja odottaa
    tautiin masennetun tervehtymistä.

    Henki, jolle jumaluus on antanut
    pienoisonnen liekehtiä ja palaa,
    ja tomu, jonka saavutettavissa on ainoa yksi:
    kuolemisen ja sammumisen iltapäivä.

    Sydän —
    Kaunis käsite valheen ja totuuden välimailta,
    viisas, jolle hullut pudistavat päitään
                       ja nauravat
    ja puolihassu, jota viisaat ylentävät arvoasteissa
    ja kantavat väkijoukkojen nähden käsillään
    ylenpalttisen ihastuksen hurmiossa.

    Sydän —
    Vain sydän,
    jolle suuri tuntemattomuus on antanut
     sydämen nimen.

JOULUKELLOT.

    Niinkuin kylmät kuolinkirstut
    kadun vanhat talot makaa. —
    Joulukellot kumajavat,
     helää temppel'urku vakaa.

    Lunta vuotaa pilven palteet,
    lekkuu liekki katulyhdyn.
    — Minä onnen kerjäläinen,
    enkeleitten lauluun yhdyn.

    Juhlat näen seimen luona,
    kasvot neitsyen ja isän.
    — On kuin sydän saanut oisi
    ilon muruun uuden lisän.

    Tunnen tuoksut pyhän myrhan,
    paina enää vuodet eivät.
    Siunata jo heitä tahdon,
    jotka multa onnen veivät.

    Joulukellot kumajavat. —
    Johtuu lapsuusaika mieleen.
    — Helää hiljaa temppel'urut,
     takoo tuuli seinän pieleen.

SYDÄMEN HAUDALLA.

    Sydän sydämen luokse ikävöi…
    Sydän sydämen tähden löi ja löi…

    Sydän kaipasi kaunista lapsuuttaan,
    sydän kaipasi ollutta onneaan.

    Sydän itki, kun helpompi itkien
    oli kulkea haudalla nuoruuden

    ja kummun kiveä kumartain
    yhä siunata hetkiä sunnuntain.

    Sydän sydämen luokse ikävöi…
    Sydän sydämen tähden löi ja löi…

* * *

    Sydän itsensä uuvutti unehen
    niin saapuen kentille keväimen

    ja aikahan ammoin haudattuun,
    pihapuistohon alle pihlajapuun,

    luo sydämen sen, jota hellimään
    oli tottunut niinkuin itseään…

    Sydän vieläkö mielinyt muuta ois'…!
    Oli menneet jo harmajat harmit pois,

    oli osan kaunista nuoruuttaan
    sydän saanut sydäntä kuullessaan…

* * *

    Ypöyksin haudalla sydämen
    sydän heräsi unesta, — kaivaten

    yhä niinkuin ennenkin lapsuuttaan,
    yhä niinkuin ennenkin onneaan.

    Sydän sydämen luokse ikävöi…
    Sydän sydämen tähden löi ja löi…

ELEGIA KORKEIMMALLE.

    Sinua yksin suo minun kiittää kaikesta tästä:
    suruista syysajan näin, kauneista kevähän myös.
    Suo, pyhä kohtalotar, mun langeta jalkojes' juureen,
     katsella kasvoja Sun, koskea kutreja Sun.

    Yksin Sinulle suo sydänsalani lausua julki;
     vain Sinä tietää voit tuskat ja riemuni mun.
    Sun, pyhän, käskystä pilvet piirtävät taivahan kantta,
    tähdet ja kalpea kuu valtasi alla ne on.
    Ihmiset yksin me täällä kuljemme auringon alla,
     elämme tahdosta Sun, kuolemme tahdosta Sun.

    Vain Sinun neuvosta käymme yhtehen ystävän kanssa,
    — kärsien, toivoen näin aamut, päivät ja yöt.

    Suo, pyhä kohtalotar, minun kiittää vain Sua yksin
     puolesta sukuni mun, puolesta itseni mun.
    Suita mun pyytää suo elon tarpehet varttani varten,
    — tarmoa tahtohon mun, suuruutta sieluhun mun.
    Lyhyt tää aikani anna murheetkin miehenä kestää,
     siunaa mun kätteni työt, mieleni miettehet myös.

    Sun, pyhän, käskyjä kuulen tahtosi jälkehen käyden
    siks' kuni muuttua mun sallit Sa mullaksi maan.

RUNO.

    Armoitettu yö kantoi sinut käsivarsillaan maailmaan,
    kääri avuttomuutesi kapaloihin
     ja soi sinulle elinajaksesi olemisen onnen.

    Maa otti vastaan hentoutesi kuin kevät kukintonsa,
    kuin rannan hiekka kuumehehkuisen auringon,
     tai niinkuin meri iltaruskon kuparikiiltoisen varjon.

    Työ, ihminen,
    omistamishalussaan sai vallan ylitsesi,
    vaihtoi sielusi rihkamaan
     ja ylpeytesi halpahintaiseen rahaan.

    Teiden hullut kulkijat myivät sydäntäsi
    enimmän tarjoaville,
    päihtyivät verenkäyntisi voimasta
    ja ikävöivät tyhjyyksien tyhjyyttä,
     elämää ja onnea, niinkuin narrit.

    Maailman rahvas tavoitti sinua ristiinnaulitakseen,
     typerät lankesivat polvilleen eteesi,
    rakastuivat sinuun ja syleilivät sinua;
    rikkaat ottivat sinut riemusaattojensa ylpeydeksi,
    köyhät itkivät ja säälivät sinua,
     mutta viisaat vaikenivat suuressa ymmärtäväisyydessään.

    Sinä itse vaelsit aurinkokunnasta toiseen ja vaikutit, —
     sinä runo, jonka yö kantoi.