The Project Gutenberg eBook of Keisarin opas, by René Bazin

— Luulin soitoksi. Mutta ehkä se onkin tuulen vinguntaa
Saint-Étienne'in torneissa. Kylläpäs nyt Moselilta puskee! Ellei myrsky
tyynny huomis-aamuksi, eivät toverit pysy pystyssä harjoituskentällä.
Voi vietävää! Kuulepas!

Kapteeni Audouin kiilloitti saappaitaan keittiön uunin ääressä, liesivalkean hämärässä valossa, pitkä vartalo melkein kaksinkerroin taipuneena, ja loi nyt katseensa viereiseen huoneeseen, jonne ovi oli jäänyt auki. Tätä pientä, neljän neliömetrin laajuista, kivilaattojen peittämää alaa sanottiin »vierashuoneeksi». Siinä oli pari vihreällä sametilla päällystettyä nojatuolia, leposohva, pari englantilaista teräspiirrosta, joista toinen kuvasi juoksijahevosta ja toinen ketunmetsästystä, ja vanhalla ruskealla seinäpaperilla näkyi kukkivia pioneja. Keskellä huonetta istui nuori nainen pianon ääressä itse säestäen lauluaan. Hän istui selin. Pianolle asetetun lampun valokehässä näkyi hänestä vain kastanjanruskeat hiukset, vankat, mustan puvun peittämät hartiat ja vasen käsi, joka kiiti koskettimilla ja jossa oli perintösormus, ohut kuin lanka.

Isän puhuessa hän keskeytti soittonsa. Sormet vetäytyivät pois koskettimista, liittyivät toisiinsa ja painuivat puvun laskoksille. Pää kohosi sen sijaan ikkunaa kohti, ja näytti siltä kuin Véronique olisi tutkinut ja seurannut tuulen temmellystä iltapimeässä, vaikka ikkunaluukut olivat suljetut.

— Kuulepas, miten jyrisee! jatkoi kapteeni, — aivan kuin tykistöä lennätettäisiin.

Jo kello kolmelta oli kerääntynyt niin paljon pilviä taivaalle, että oli tullut melkein pimeä. Siitä saakka tuuli oli käynyt vain yhä kiivaammaksi. Se riehui raivoisin puuskin yläilmoissa ja etsi alempaa itselleen tietä eteenpäin murskaten maininkinsa kaikkeen, mikä kohotti päätään poloisesta maankamarasta. Miten suunnattomasti pölyä se tempasikaan kentiltä, minkälaisia lohkareita Saksan multaa se näin varasti lennättäen kauas Ranskan maaseudulle, josta länsituuli vuorostaan oli nostava ilmaan ja kantava rajan yli hiukan hedelmällistä hiekkaa, ranskalaisen viljan idättäjää! Rajuilman uhreiksi joutuneet esineet valittivat yhdessä: sadekuurot ja rakeet pieksivät kaupungin joka seinää, tuuli reutoi ja rämisytti portteja, ränneistä pursusi sadevesi ja tähän pauhuun yhtyi outoja ääniä. Milloin kuului ikäänkuin miinan räjähdys, joka sai kellon vaskiheilurin nytkähtelemään, milloin ihmisen kauhunhuudon tapaisia, pitkiä, kimeitä, epätoivoisia ääniä, joihin ei mikään vastannut, — korkeintaan kiepsahti hyppysellinen tuhkaa ylös uuninpiippuun. Silloin tällöin kuului kaupunkia ympäröiväin metsien voihketta, Hayen, Pont-Saint-Vincentin, Chanot'n ja Chaudencyn metsien, viidakkojen, pensaikkojen, kuusi- ja pyökkipylväistöjen, jotka likomärkinä, myrskyn suomimina, tuntikausiksi notkistuneina ulvoivat kaikki yhdessä.

Pienessä rakennuksessa, missä Véronique ja hänen isänsä kuuntelivat paraikaa myrskyn myllerrystä, ei ainoakaan kattotiili ollut tutisematta. Ahdistaja hyökkäsi tämän, samoin kuin naapuritalojen kimppuun yhtaikaa joka puolelta. Sillä myrsky, joka saapui tuimasti syöksyen joen mutkan yli, törmäsi Dommartinin kukkuloita vasten, ponnahti Moselin yläpuolelle ja Saint-Michelin linnakkeen vallien käännyttämänä toiseen suuntaan pieksi Toulin pientä kaupunkia.

Véronique kysyi, päätään kääntämättä: — Tuleeko huomenna jokin ylitarkastaja toimittamaan katselmusta?

— Tulee, jos tällaisella ilmalla voidaan toimittaa. Hänen sanotaan tulevan, ennen kaikkea määräämään, miten uudet linnakkeet on rakennettava. Se nielee miljoonia, sillä paikka tehdään valloittamattomaksi.

— Se on hyvä asia rakkaalle isänmaallemme, isä, ja se on hyvä myös sinulle. Sinusta on hauska nähdä miten maata pannaan nurin; sitten sinä iltaisin kerrot minulle näkemästäsi.

— Se on totta, sanoi herra Audouin, — se on minusta hupaisaa. Minä voinkin nyt enää ajatella vain ajanvietettä; minä olen invalidi, joka laahustaa paraadeissa ja joka ei enää komenna eikä ole enää mitään. Oh, miten onneton olisin, jos olisin ilman sinua!

— Onneksi minä olen luonasi. Tiedätkö, että rouva de Frolois on luvannut minulle tyttärensä oppilaaksi ensi kuuksi? Siitä saan taas opetustyötä, joka auttaa meitä eteenpäin.

Kaikkia edellisiä hirvittävämpi tuulenpuuska jysähti taloa vasten, ja heti alkoi sade pieksää kattoja, mikä kuului luotien rapinalta pommin räjähdettyä.

— Tämä tuo tosiaankin mieleen sodan, sanoi kapteeni. — Jos minä olisin jäänyt kentälle tuossa ilmassa, olisi sinun elämäsi nyt helpompi…

Kapteeni vaikeni, sillä hän tunsi salaista pelkoa muistaessaan Véronique'in moittineen häntä siitä, että hän valitti liian usein elämäänsä. Ja hän alkoi uudelleen kiilloittaa saappaitaan. Hän oli sotilassaappaaseen työntänyt vasemman kätensä, rampautuneen ja raihnaan viheliäisen kätensä, ja toisella kädellään hän harjasi saapasta, pysähtyen jokaisen vetäisyn jälkeen katsomaan, joko nahka kiilsi. Kun herra Audouin ei enää puhunut, käänsi Véronique hetkeksi päätään ja hänen kasvoilleen tuli hymy, joka teki hänet tavallaan kauniiksi, vaikka hän olikin ruma.

Véronique ei hymyillyt herra Audouinin puuhalle eikä myöskään sille, että tämä oli niin hartaasti työhönsä vaipunut, kiillonkiihkolle, jonka Audouin oli säilyttänyt entisen ammattinsa ajoilta. Véronique ajatteli vilpittömän hellästi:

— Miten hän kärsii siitä, ettei ole enää sotilas! Miten hän tahtoo esiintyä edukseen katselmuksessa!

Ja kasvot, joihin tämä ajatus kätkeytyi, kuvastivat samalla kertaa suurta sääliä, uhrautumisen lupausta ja nuorta, äidillistä hellyyttä. Véronique tiesi olevansa ruma, hän tiesi olevansa köyhä eikä kuvitellut suuria vähäisistä edellytyksistään rakkauden herättämiseen. Siksi hänelle oli mitä ominaisin ja tavallisin juuri tämä suojelevan hellyyden ilme. Aivan pikku tyttösenä hän oli rakastanut äidillisesti nukkejaan; sen jälkeen leikkitovereitaan ja rippikouluystäviään; nyt hän rakasti samalla lailla vanhuutta kohti kulkevaa isäänsä, jossa hän aavisti asuvan samantapaisen heikkouden ja hädän kuin lapsilla on. Kun tämä kaksikymmentäkaksivuotias nainen käveli kadulla, eivät hänen silmänsä virkkaneet: »Rakastakaa minua», useimmiten ne sanoivat: »Kunnioittakaa minua, minä olen köyhä, mutta kestän urheasti kohtaloni»; joskus ne sanoivat: »Te kärsitte? Miten voin auttaa teitä?»

Ne, joille elämä oli antanut onnea, pitivät noita silmiä vakavina; onnettomien mielestä ne olivat hellät. Véronique tarkasti nyt tyynen ja sääliväisen hellästi miestä, jolla ei olisi ollut maailmassa mitään, jos Véronique olisi otettu häneltä pois. Hän huomasi tämän syventyneen kokonaan koneelliseen työhönsä, saappaanvarren kiilloittamiseen; ja hän ryhtyi taas tutkimaan huomista oppilastaan varten erästä Tagliaficon romanssia.

Sanoja ei kuulunut paljoakaan, ne erottuivat vain silloin tällöin tuulen pauhinassa; ne eivät kuvastaneet hiukkaakaan kummankaan olennon tunteita, ei isän, sillä hän ajatteli vain huomista katselmusta, eikä myöskään laulajan itsensä, sillä hän lauloi velvollisuudesta, tuntematta vähääkään halua. Se oli joutavanpäiväinen romanssi, kaikenlaisista viheliäisistä kuvista kyhätty. Siinä ajavat perhoset toisiaan takaa ja amorit liittyvät ikuisuuteen ja kevät mainitaan. Lampun liekki leimahteli rajuilman vuoksi. Véronique'in ääni oli hiukan väsynyt ja matalissa sävelissä hiukan käheä. Hän oli muutamissa kohdissa epävarma tai aloitti alusta. Niistä, jotka eivät tunne elämää, olisi varmaankin tuntunut naurettavalta tälläinen romanssi, jota ei kukaan ollut pyytänyt ja jota ei kukaan välittänyt kuulla ja joka sirotteli rakkautta uhkuvia sanoja alakuloisessa kaupungissa raivoavaan rajuilmaan.

Ja kuitenkin oli tämä pyhä ammatti, keino, joka antoi herra Audouinille ja hänen tyttärelleen varat välttämättömimpiin tarpeisiin ja hiukan ylellisyyteenkin. Oli valmistettava huominen läksy, opeteltava eräitä uusia romansseja rajaseudun pikkukaupungin sangen vähän taiteellisen oppilaan mieliksi. Véronique antoi sekä laulu- että soittotunteja. Hän oli paikkakunnallaan saavuttanut mainetta opettajana, mikä johtui kilpailijain puutteesta, kärsivällisyydestä, huolellisuudesta ja luonteen tasaisuudesta. Hän oli tervetullut, häntä pidettiin tässä linnoituskaupungissa, jossa naisten oli vaikea viihtyä, hauskana ajanvietteenä ja alempiasteisena ystävänä. Kenraalit ja everstit, jotka kaksivuotiskauden päätyttyä saivat lähteä itärajalta, suosittelivat häntä seuraajilleen, jotka tulivat asumaan samoihin taloihin ja joita vaivasi sama kiihko päästä täältä pois.

— Hyvä rouva, ottakaa neiti Audouin tytärtenne opettajaksi; hän on sivistynyt, varma aineessaan eikä ollenkaan kallis. Kahdella frangilla tahi nyt kenties kolmella, kun kaikki kallistuu, saatte romansseja niin paljon kuin jaksatte sulattaa, miellyttävän puhetoverin ja Toulin uutiset. Lisäksi hän soittaa pianoa — sitä voidaan tarvita tanssitilaisuuksissa. Hän ei sano kenestäkään pahaa sanaa ja on siksi ruma, ettei voi olla kenellekään vaarallinen.

Ne, jotka puhuivat näin neiti Audouinista, halvensivat häntä vain osittain, mikä muuten onkin suurin määrä oikeudenmukaisuutta, joka ihmisen eläessä tulee hänen osakseen toisten taholta. Väite, ettei neiti Audouin ollut rikas, puhelias eikä aistikkaasti puettu, pitikin paikkansa. Hän ei ollut erikoisen taitava soitannonkaan alalla, vaikka hän eli siitä. Hän ei kävellyt sirosti, vaan jäykästi kuin sotilas. Mutta hän oli kaunis, vaikka hänen kauneutensa oli hyvin harvinaista lajia: itsensä unohtamisen kauneutta. Véronique Audouin oli menettänyt äitinsä iässä, jolloin pikkutytöt alkavat epäillä, ettei nukeilla leikkiminen ole ainoa tehtävä elämässä. Kolmetoistavuotiaana hänellä oli enää vain isä, kyrassieeriluutnantti, jonka nimitys oli tapahtunut vähän ennen vuoden 1870 sotaa, ratsumies, jonka jättiläismäinen vartalo ja tuimat kasvot kiinnittivät ihmisten huomion puoleensa, mutta joka ehdottomasti olisi ollut kykenemätön kasvattamaan ja ohjaamaan lasta. Onneksi oli kasvatus jo suoritettu. Lapsi oli neuvokas kuin paras emäntä. Hän teki suunnitelmia, lohdutti, hoiti taloutta, kassaa, oli ystävä ja sairaanhoitaja. Hän seurasi upseeria kasarmipaikasta toiseen, saaden milloin purkaa kodin, milloin taas panna sen pystyyn, vuokrasi asunnon, torjui siitä sekä kuuman että kylmän, ikävyydet ja alati väijyvän köyhyyden, hoitaen itse kotia ja keittäen ruoan. Audouinin nimittäminen kapteeniksi neljä vuotta sodan jälkeen tuotti jonkun verran helpotusta varattomaan kotiin; elämä alkoi tuntua paremmalta, tehtiin tulevaisuussuunnitelmia. Mutta silloinpa vastoinkäyminen tulikin melkein heti. Hitaasti, hellittämättä, ärsyttävästi alkoi upseerin vasenta käsivartta pakottaa, samaa käsivartta, joka oli paleltunut ambulanssivaunuissa eräänä kauhean sotavuoden yönä ja joka ei ollut milloinkaan parantunut. Kipu kävi itsepintaiseksi, se vain paheni ja ilmeni pian lihasten asteittaisena surkastumisena. Se pakotti pyytämään virkavapautta ja sittemmin eläkettä, joka myönnetään sairaloisille. Kapteeni vetäytyi syntymäkaupunkiinsa Touliin — hän oli silloin vielä verrattain nuori — kärsien enemmän ikävästä kuin reumatismistaan, hänen kun oli mahdotonta olla toimetonna. Nyt oli hän tuomittu olemaan hyödytön.

Herra Audouin asui siellä Véronique'insa kanssa asunnossaan Inglemur-kadulla tuomiokirkon tornien juurella. Koko kaupunki tunsi tämän tavattoman kookkaan, laihan ja hermostuneen miehen, jonka iho oli kellertävä, viikset harvat ja tukka karhea kuin japanilaisella. Lapset tekivät pilaa tästä uupumattomasta kävelijästä, jonka tapasi aina kesällä siniseen flanellipukuun pukeutuneena ja talvella ratsuväen vaippaan kääriytyneenä marssivien joukkojen jäljessä kulkemassa metsissä, joissa käytiin leikkisotaa, Dommartinin manööverikentällä, rakenteella olevien linnakkeiden äärellä, kaikkialla, missä oli sotamiehiä. He näkivät hänen joskus nostavan kättään, aivan kuin hän yhä vielä komentaisi sapeli kädessä. He kuulivat hänen supisevan ja murisevan, kun rintama-asennossa olevat eskadroonat päästivät rivin vääristymään; joskus he näkivät hänen istuvan jollakin penkillä, joita oli siroteltu sinne tänne linnanpalteelle istutettujen puiden väliin, ja puhelevan jonkun entisen armeijan upseerin kanssa, ja silloin hän oli iloinen, taikkapa uuden armeijan sotamiehen kanssa, ja silloin hän oli ennen kaikkea arvokas. Mutta herra Audouinin toverit olivat käyneet harvinaisuuksiksi. Herra Audouin vetäytyi yhä enemmän menneisyyden tarun piiriin. Hän ei välittänyt lukemisesta; hänellä oli kaiken kaikkiaan vain aivan vähäinen sivistys; hänellä oli vain keskinkertainen, naivin itsekäs, ärtynyt äly, jota avarsivat toisinaan sotilaallinen kunniantunto ja täydellinen kuoleman halveksunta. Salaisena toiveena hän haaveili sellaisen sankarillisen päivän saapumisesta, jolloin hän saisi »palvella» viimeisen kerran. Kun hän puhui siitä, rypistyivät hänen keltaisia, lampun liekin näköisiksi muuttuneita silmiä reunustavat silmäluomensa; hänen leveä suunsa avartui ja hänen viiksiensä haivenet erkanivat kahdeksi nuolitukoksi; mielenliikutus uurteli ja vaalensi hänen kasvonsa ohimojen, nenän ja leukakuopan kohdalta.

— Kun taaskin on sota, sanoi hän, — ja kun he ovat Toulin edustalla, näet sinä minun taas nousevan hevosen selkään, Véronique; minulla on vielä toinen käsi sapelia pitelemään, mutta ennen kaikkea iloitsen siitä, että minua pelätään. He tuntevat minut, ja ne, jotka eivät ole enää nuoria, huutavat toisille: »Tuossa on Reichshoffenin kyrassieeri, pojat, sellaisia tappelijoita ei ole enää, hakatkaa hänet ensinnä maahan!» Ja minä kuolen Ranskan puolesta, Véronique, taikka saan heidät peräytymään, ja kumpikin juttu on hyvä!

Vaikeata oli vain jaksaa odottaa siihen asti. Véronique oli jo neljä vuotta tehnyt kaikkensa pitääkseen hengissä ilon hiventä tämän miehen sielussa, joka synkistyi aikaisemmin ja nopeammin kuin muut. Hän teki työtä, jotta herra Audouin ei tuntisi kivulloisuuseläkkeensä riittämättömyyttä. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan opetustuntia; hän kulutti liiaksi voimiaan; hänkin oli urhea, mutta hän ei käynyt urheasti kuoloon, vaan elämään. Juuri tähän perustui hänen vaikutusvaltansa isään. Ruumiillisesti Véronique muistutti paljon isäänsä. Hänelläkin oli pitkät jalat, lyhyt yläruumis, luisevat kädet ja leveät ja latteat kasvot, joista ei mikään piirtäytynyt voimakkaasti esiin: ei silmät, jotka olivat vailla varjostavaa kehystä, eikä liioin vähäpätöinen nenä, joka näytti pienempikokoisiin kasvoihin tehdyltä. Hyvin valkeata ihonväriä lukuunottamatta hän muistutti isän aasialaista tyyppiä. Hiukset olivat koholla kaarena otsan ympärillä, ne olivat kevyet, tuuheat ja niiden väri vivahti kastanjanruskeaan muistuttaen kypsän pähkinän kuorta. Kuvatessaan Véronique Audouinia upseerien rouvat sanoivat häntä rumaksi, mutta lisäsivät aina:

Edellämainittuna tammikuun iltana 1879 Véronique harjoitteli romanssia, jota hänen seuraavana päivänä tuli opettaa everstin tyttärille. Hän oli juuri vielä viimeisen kerran ryhtynyt alkusoittoon, jota hän ei oikein osannut, kun kapteeni jälleen keskeytti hänet laskea kolahuttaen saappaansa uunin edessä olevalle pellille:

Véronique nousi, sulki pianon ja jäi liikkumatta seisomaan, pää lampunvarjostimen kellertävässä valossa.

He kuuntelivat kuitenkin tarkkaavaisina, toinen vierashuoneessa, toinen keittiössä, ja Véronique virkkoi melkein heti iloisella äänellä:

Aina iltaisin soivat iltakellot viereisissä torneissa. Tässä Ranskan kolkassa ne liittyivät vielä jokapäiväiseen elämään; yön tultua ne alkoivat heilua ja lauloivat:

»Yön pimeys on saapunut! Uinukaa, puhaltakaa kynttilänne sammuksiin ja kiertäkää lamppujenne sydän alemmaksi. Sotaa ei ole vielä tänä iltana: tuuli tuo meille vain Lotringenin metsien ja jokien kuiskeita. Sotaa ei ole: me valppaat kellot emme näe torniemme huipuista vihollisen tulta. Me saamme tuudittaa teidät lepoon. Uinukaa sotilaat, uinukaa porvarit, viinitarhurit ja maan muokkaajat, kunnes me hälyytämme turman aikojen kutsua!»

— Joku kolkuttaa, ihan varmasti! toisti kapteeni kovemmalla äänellä, nousi seisomaan hänkin ja astui keittiön ovelle päin.

Se johti pieneen, kaltevaan, talon pituiseen puutarhaan, yksinkertaiseen poljettuun käytävään; tämän toisessa päässä oli pumppu, toisessa kapea, seinää reunustava kasviryhmä, jonka syreeneihin olkapää hipaisi ohikulkiessa. Isän mennessä ulos Véronique otti käteensä öljylampun, kulki kummankin huoneen läpi ja kumartui kynnykseltä katsomaan puutarhaan. Suojaten kädellään lampunlasin yläosaa ja koettaen torjua kiivaita tuulenpuuskia, jotka kiskoivat ovea, tahtoi hän valaista puutarhaa kadulle asti. Mutta sadekuurot loivat varjoja väliin.

— Mikä on asia? huusi kapteeni. Kuka siellä on? Onko lupa tulla tällä lailla kenenkään luo!

Véronique ei kuullut mitään vastausta, vain kevyitä, lähestyviä askeleita hiekalla. Hän kohotti hieman lamppua ja valovuossa, jonka se loi yöhön, hän huomasi hyvin kaukaa märkiin vaatteisiin kääriytyneen naisen, jonka kasvot olivat kalpeat ja silmät mielettöminä katsoivat häneen. Nainen astui suoraapäätä häntä kohti, ikäänkuin ei olisi kuullut miehen toistavan takanaan:

Véronique peräytyi ja oli tuskin päässyt keskelle keittiötä, kun nainen tuli sisään ja pysähtyi aivan lähelle ovea jääden nojaamaan seinään.

Tulija näytti köyhältä ja nääntyneeltä. Hän oli vasta nuori. Pään yli nostettu harmaa hame oli tuulessa ja sateessa tarttunut lujasti kasvoihin ja olkapäihin. Vesi virtasi puvun joka laskoksesta.

— Vastatkaa toki! kehoitti kapteeni ja vetäisi oven kiinni siirtyen hänkin muutaman askeleen päähän voidakseen paremmin nähdä keittiön seinää vastaan nojautuvaa aavemaista olentoa.

Nainen tuijotti yhä vain Véronique'iin. Pingoittuneet, valkeat sieraimet ahmivat ilmaa, joka äkkiä tuntui loppuneen; Toisiinsa kaartuvat kädet pitelivät esiliinassa näkymätöntä taakkaa. Tulija ei vastannut, mutta polvet pettivät, uupuneet käsivarret herpautuivat, ja lattialle vierähti mytty, jota hän oli kantanut. Mytyssä oli villakankainen, täytetty kehtopeite; kulmat laukesivat erilleen ja kääröstä pilkisti nukkuva lapsi.

— Ah, hyvä Jumala! huudahti Véronique. — Mitä kummia? Kuljettaa lasta tällaisena yönä!… Se raukka putosi!…

Véronique asetti nopeasti lampun pöydälle ja polvistui maahan kääriäkseen lapsen jälleen peitteeseen.

— Häneen ei onneksi koskenut… Hän ei edes herännytkään. Lapsi kulta!… Tässä, ottakaa!

Ojentaessaan pientä kääröä ollen yhä vielä polvillaan maassa Véronique näki, ettei äiti kumartunut sitä ottamaan, vaan hapuili salaa oikealla kädellään seinää löytääkseen oven rivan, avatakseen oven ja lähteäkseen pakoon. Tuntematon ajatteli niin yksinomaan pakoaan, ettei hän enää katsonut Véronique'iin, vaan vähän oikealle, mistä mies astui häntä kohti ja sulki häneltä tien. Huomattuaan aikeensa paljastuneeksi vieras pyysi hyvin kalpeana:

— Minä en voi, en voi… Pitäkää hänet. En voi ottaa häntä sinne, minne menen.

Hän oli puhuessaan tarttunut ovenripaan ja vääntänyt sitä, mutta päästi samalla kimeän huudon, joka kuului keskellä myrskyn ulvontaa. Kapteeni Audouin oli äkkiä tarttunut hänen ranteeseensa ja veti häntä uunia kohti.

— Vai sinne! Oletteko hullu! Moseliin!… Sinne teitä ei lasketa!… Mitä te rimpuilette… Se on turhaa, minua ette voita… Tulkaahan tänne, niin katsotaan, onko teillä tosiaan halu hukuttautua.

Hän vei naisen tulen ääreen, pakotti hänet istumaan tuolille, jolta hän itse oli noussut hetki sitten, ja piti häntä siinä väkisin, kunnes sai kokonaan alistumaan pienen, märän ja vapisevan käden, jota hän, herra Audouin, painoi tyynellä, kovakouraisella kädellään. Sitten hän päästi irti naisen ja sanoi, seisten kasvot häntä kohti, selin uuniin:

Vieras nainen oli niin nääntynyt, että kaikki hänessä näytti rauenneelta, eikä sanojakaan enää lähtenyt hänen puoliavoimesta suustaan. Mutta hän alkoi tarkastaa sinisillä silmillään herra Audouinia niin tuimasti ja äkäisesti, että herra Audouin säikähti. Nainen ja hän seisoivat yhä liikkumatta vastakkain. Vieraan kasvot olivat hyvin kalpeat, vain poskipäillä näkyi hiukan punaa. Hänen kätensä valuivat voimattomina tuolille. Rinta ei kohonnut, vain silmät elivät. Ja herra Audouin, joka ei ollut erittäin tarkkanäköinen, näki hänessä varmaankin hyvin lujan päätöksen, koska hän muutaman minuutin kuluttua sanoi, mielenliikutuksen kuristaessa kurkkua:

— Se on hirveätä. Hän olisi valmis tekemään mitä sanoo. Véronique, ota lapsi haltuusi. Kääri se lämpimästi. Yläkerran kaapissa on lautasliinoja; sinä voit kapaloida hänet niihin. Minä puhuttelen äitiä, se on ihan välttämätöntä. Mene pian!

Véronique totteli. Kun hän oli kulkenut salin läpi ja nousi yläkertaan, kumartui herra Audouin halkolaatikkoon, jossa oli pieniä halkoja ja risuja kuivumassa, heitti niitä kahmalollisen tuleen ja istuutui lieden jalustalle, lähelle vierasta, jonka kasvoja tulen loimu valaisi kirkkaasti.

— Mitä peijakasta, te olette noin nuori ja haluatte kuolla! sanoi kapteeni Audouin.

Naisella oli kullankeltaiset kulmakarvat ja kullankeltaiset hiukset, jotka olivat keskeltä jakauksella ja sateesta tarrautuneet kiinni ohimoihin. Hame ja liivit, jotka olivat huonoa kangasta, vaaleanpunainen villainen kaulahuivi ja esiliina höyrysivät tulen lämmössä, mikä kietoi hänet vaaleaan autereeseen.

— Aika nuori, toisti kapteeni. Kaksi tahi kolme vuotta Véronique'ia vanhempi, kun ottaa huomioon puutteenkin vaikutuksen ulkonäköön. Mikä teidän nimenne on?

Nainen loi katseensa maahan. Hän oli niin kalpea, että näytti nyt silmäluomet suljettuina aivan kuin kuolleelta. Kapteeni Audouin katseli häntä tutkivasti, äänettömänä, aivan kuin olisi tarkastanut uutta rekryyttiä, ja virkkoi huomatessaan hänen kasvojensa neliskulmaisuudessa lothringenilaisen tyypin ja muistaessaan, että vieras oli ääntänyt tutun venyttävästi tähän saakka lausumansa sanat:

— No niini Ollaan siis maanmiehiä ja jotain on hullusti? Mieletön päähänpisto? Tahi miehenne on lyönyt teitä, ettekä uskalla palata hänen luoksensa?… Arvasinko?… En, siis vakavampaa?

Nainen vastasi matalalla äänellä, kiireesti, kiihkeästi, mille koko hänen liikkumattomuutensa ja suljetut silmänsä olivat outona vastakohtana:

— Hän jätti minut ja lähti. Hän oli ollut työssä kaksi vuotta Toulin linnakkeessa. Aloimme asua yhdessä Metzissä; niin oli asiat. Hän ei lyönyt minua eikä paljoa juonutkaan; elettiin köyhyydessä, mutta elettiin kuitenkin. Ja sitten, viikon alussa, sanottiin, ettei ollut hänelle enää työtä, aivan yhtäkkiä, keskellä talvea, ja minä olin juuri saanut lapsen, tämän pienen.

— Hän ei edes käynyt kotona. Kun kuuli Écrouves'in linnakkeessa, ettei enää pääsisi takaisin, kirjoitti hän minulle kirjelipun, missä sanoi lähtevänsä ja ilmoitti, että minun oli turha häntä etsiä, etten löytäisi kuitenkaan. Kolme päivää olen nyt elänyt kahdeksalla pennillä, mitkä minulle jäi. Minä menen jokeen, älkää estäkö minua… Kun ei vaan olisi tuota pientä! Ajattelin jättää hänet tänne teille ohimennessäni. Ellette huoli, niin lähdemme yhdessä…

Saatuaan tämän kerrotuksi nainen kiinnitti jälleen katseensa kapteeniin, ja Audouin tunsi aivan selvästi, ettei hänellä olisi mitään vaikutusta onnettomaan, etteivät hänen sanansa pääsisi tämän sieluun eivätkä liikuttaisi häntä. Hän tunsi olevansa voimaton, kykenemätön keksimään mitä pitäisi sanoa, jotta mahdollisesti voisi tuon kurjan pelastaa, ja hän tiesi voivansa turvautua vain raakaan voimaan, mistä ei ajan pitkään olisi iloa. Hän katseli huolestuneena, ikäänkuin apua etsien avaraa, autiota huonetta, jossa vain tulenloimu liikehti seinällä.

— Miten juolahti päähänne tulla tänne? kysyi hän. Kuka näytti teille tien tänne?

— Sotilas… Kun talonomistajatar ajoi minut pois huoneestani, siksi ettei minulla ollut rahaa, kävin pormestarin luona.

— Sanoi panevansa toimeen tiedustelun. Olin nunnia puhuttelemassa; heillä ei ole majaa hyljätyille naisille. Kävin kirkkoherran luona; hän pauhasi tulisesta pätsistä, joka minulla on tiedossa… Oli jo pilkko pimeä, satoi, en voinut enää kävellä. Olen vielä heikko, ymmärrättehän. Lyyhistyin maahan kirkkotorilla… En tiedä, miten kauan olin siinä ollut. Sotilas, joka palasi lomatunneiltaan, nosti minut maasta. Sanoin hänelle, että minulla ei ollut nukkumapaikkaa. Hän näki kasvoistani, että puhuin totta, ja mietti minne veisi minut. Hän toi minut tähän kadunkulmaan ja sanoi: »Tuossa asuu upseerintytär, joka antaa tunteja. Olen palvellut everstillä, missä hän kävi opettamassa neideille laulua. He ovat hyviä ihmisiä.» Samassa hän lähti.

Kapteeni Audouin teki eleen ikäänkuin sanoakseen: »Se oli hyvästi tehty; kukaan muu kuin sotilas ei olisikaan teitä auttanut». Sitten hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Hän näki Véronique'in astuvan sisään, lapsi kapaloituna sylissä, ja kuuli hänen sanovan iloisesti:

Hän ilmoitti aivan kuin ihmeenä, että pieni, Moseliin heitettäväksi aiottu availi silmiään.

— Hän herää. Isä, hänellä on siniset silmät. Hän alkaa huutaa. Kaiketi siksi, että hänen on vielä kylmä. Minä olen kyllä käärinyt hänet lämpimästi peitteisiin. Katsopas, sinisilmä, sinä pääset lämpimän valkean ääreen.

Véronique tuli samalla lähemmäksi ja kumartui ojentamaan pienen olennon selkää uunin vasemmalta puolen tulenloimua kohti.

— Uskotko, Véronique, kysyi kapteeni osoittaen Maria Huberia,— että hän vieläkin aikoo hukuttautua? Hänen miehensä on jättänyt hänet.

Véronique ei vastannut, sillä hän odotti tulijalta vastausta, mutta nähdessään tämän vaikenevan hän tunsi suorastaan väristyksiä. Hän kohottautui suoraksi, siirtyi vähän kauemmas, hänen silmäluomensa painuivat äkkiä liikutuksesta ja katse kiintyi tuon pienokaisen päähän, jota hän puristi rintaansa vasten. Hän kuvitteli mielessään Moselia, sitä kohtaa sillan oikealla puolen, missä hevosia juotettiin ja missä vesi oli syvää ja virtasi pehmoisesti väreillen. Äänettömyys vallitsi pitkän aikaa Inglemurin kadun talossa: kuoleman-ajatus oli päässyt sinne tunkeutumaan, eikä kukaan ollut sitä vielä karkoittanut. Tuuli vinkui savutorvessa; pahuuden voimat olivat päässeet valloilleen. Véronique oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja kumartui äitiä kohti:

— Minulla ei ole enää maitoa. En ole yrittänytkään syöttää sitä. Kun on itse ilman ruokaa, niin loppuu maitokin.

Mutta Véronique'in mieli oli jälleen tasapainossa. Hetki sitten hän oli ollut levoton, mutta nyt hän jälleen saavutti mielenmalttinsa, hallitsi tunteensa, oli toimelias ja rohkea. Hän siirsi toisella kädellään Maria Huberin kaulahuivin syrjään, avasi liivien napit, laski alas rinnalta paidan kaarevan pääntien ja asetti lapsen poikittain äidin polville, niin että huulet joutuivat lähelle latteata rintaa.

— Se on sinun poikasi, sanoi Véronique käskevästi, — anna hänen syödä!

Kaikki kolme kuuntelivat, vallitsi syvä hiljaisuus. Pian he kuulivat pienen kurkun kulauttavan pisaran maitoa.

Kapteeni Audouin kuuli sen ensiksi, ja jättiläinen nousi seisomaan hyvin varovasti, jotta lapsi ei säikähtäisi ja lakkaisi syömästä. Hän nauroi hiljaa Véronique'ille, joka oli kumarassa naisen toisella puolella yhtä tarkkaavana kuin isäkin. Kulmakarvat rypyssä, suu puoleksi avoinna, äsken lasta pidelleet kädet vielä ojolla Véronique kuunteli koko olemuksellaan elämää, joka virtasi hänen vieressään. Hän ei näyttänyt huomaavan, että hänen isänsä oli noussut paikaltaan ja nyt nauroi. Mutta hetken kuluttua, kun hän arveli lapsen jo syöneen tarpeeksi ja jo päässeen nälästään ja varsinkin äidin antaneen itseään niin paljon, että se riitti karkoittamaan kuolemanhalun, antoi hän merkin:

Nainen ei väittänyt vastaan. Hän pysyi liikkumattomana kuin eläin, jota lypsetään. Käsivarret olivat kuitenkin kietoutuneet lapsen ympäri, selkä oli kumartunut ja silmät suuntautuneet alaspäin. Samoin kuin kaikki muutkin äidit tarjosi hänkin ruumiinsa kehdoksi, ja vaikka hänen silmiään ei saattanutkaan nähdä, muutti niissä heikosti kuvastuva hellyys ja toivo kuitenkin kasvojen ilmeen. Kun lapsi oli niellyt ne muutamat pisarat maitoa, mitkä äidillä oli antaa, käänsi se päätään ja huokasi.

— Te olette hyvin väsynyt, sanoi Véronique. — Tahdotteko antaa hänet minulle?

Äiti nosti lasta hieman. Hän katseli turvattoman pikku olennon ruusunpunaista päätä kohottaessaan sitä. Hänen katseensa kohtasi Véronique'in katseen eikä väistynyt. Lapsi oli heidän välillään heitä yhdistämässä. Véronique tunsi, että käsissä oli ainoa hetki, jolloin hän voisi sanoillaan vaikuttaa.

— Nyt onkin jo aika myöhä, virkkoi hänen takanaan kapteeni Audouin, joka oli poistunut uunin luota, — ja myrsky varmaan tekee sen, että vatsa tuntuu niin tyhjältä. Avasin juuri ruokakaapin. Älä vaivaudu, Véronique, ole vain lapsen luona. Minä menen hakemaan leipää ja panen vettä tulelle, jotta voidaan keittää munia.

Myrsky raivosi yhä ulkona, mutta huoneessa, jossa kuolema tänä yönä oli pitänyt vartiota väijyen saalistaan, tapahtui ylösnousemus. Yhä vielä kauhun ja epävarmuuden valtaamat, ahdistetut sielut tunsivat lohtua kuullessaan kaapin oven liikahtavan, vettä kaadettavan pannuun ja täyttä ruukkua kantavan miehen varovasti lähestyvän. Vaihdettiin sanoja, jotka viittasivat elämään:

— Teidän pukunne on melkein kuiva… Antakaa minulle kaulahuivi, niin ripustan uunin eteen… Olette varmaan hyvin väsynyt, täytyy mennä nukkumaan, en anna teidän mitenkään mennä ulos tänä yönä… Syökää ensin… Ottakaa rohkeasti, te olette ystävän talossa…

Véronique työnsi vierashuoneen punaisen leposohvan keittiöön, sohvaparan, jonka haalistuneessa ripsikankaassa oli repeämiä. Sohvatyyny oli pieluksena ja pari tuolia suojaamassa sivulla. Hän järjesti vuoteen ja pani lapsen nukkumaan kyllin kauas valkeasta. Hän keitti munat, ja kapteeni asetti lautasia pöydälle ja avasi pullon Pagnyta, joka hänellä oli vuosi umpeen vieraiden varalta. Maria Huber ei liikkunut paikaltaan eikä puhunut mitään ja söi vain hiukkasen. Häntä värisytti silloin tällöin. Véronique ja hänen isänsä puhuivat tahallaan äänekkäästi ja kyselivät vieraalta yhtä ja toista johtaakseen hänen ajatuksensa muuhun. He tekivät hänelle ehdotuksia, ja hän hyväksyi ne nyökäten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut välttää puhumista.

Vasta keskiyön aikaan hiljaisuus vallitsi Audouinien häirityssä kodissa. Kaikki olivat väsymyksestä uupuneet. Maria Huber nukkui lyyhistyneenä toiseen päähän leposohvaa, missä lapsella oli vuode. Kapteeni oli mennyt huoneeseensa yläkertaan. Véronique valvoi nukkuvien vieraittensa ääressä. Hän vaipui joskus unenhorrokseen istuessaan uunin nurkassa, joskus hän taas käveli hitaasti keittiössä kuunnellen kalpean, nukkuvan naisen hengitystä ja miettien, mitä tekisi hänen ja lapsen hyväksi seuraavana päivänä, aamun valjetessa. Myrsky alkoi lauhtua. Tasainen sade seurasi tuulenpuuskia ja raivoisia sadekuuroja, ja seuratessaan uinuvien, nääntyneiden olentojen hengitystä Véronique kuunteli, miten surullisin, huilumaisin äänin lauloivat sekä katedraalin kattokourut että Inglemur- ja Salvateur-katujen ojat ja talojen räystäät ja kivet katoilta valuvan veden likaamalla aukealla.

II.

Kokonaisen yön Véronique oli katsellut lasta ja alkanut sitä rakastaa. Rakkaus on neuvokas, ja niinpä hänessä oli kypsynyt suunnitelma, jota hän mietti valmistaessaan keittoa. Kello oli viisi aamulla. Lamppu paloi vielä käryten pöydällä. Maria Huber nukkui kuin kuollut tuoden mieleen aaveen, jota ei ole saatu kunnolleen karkoitetuksi. Keittäessään vihanneksia kattilassa Véronique mietiskeli:

»En anna hänen lähteä ja viedä lasta vielä tänä aamuna. En… hänessä voisi tuo puuska uusiutua. Katsotaan ensin. Pikku sinisilmä on tullut pyytämään minulta suojaa. Voin vedota siihen: aion suojella häntä!»

— Mikä lapsen nimi on? kysyi hän äidiltä, kun tämä oli herännyt. — Onko hänet kastettu?

Maria Huber ei virkkanut mitään. Hän oli niitä köyhiä, jotka eivät tunne kateutta muusta kuin jokapäiväisestä leivästä. Näytti siltä kuin hän tänä hetkenä olisi välittänyt vain yhdestä seikasta: hänen oli päästävä jälleen vapauteen. Hän suostui ehdotukseen, jonka Véronique teki hänelle hyvin hartaasti ja levottomasti. Véronique saisi hoitaa lasta toistaiseksi; sillaikaa äiti koettaisi saada vuokratuksi huoneen Inglemur-kadun seuduilta. Audouinit eivät jättäisi Maria Huberia, he olisivat hänen naapurinsa ja ystävänsä ja hankkisivat hänelle työtä, niin pian kuin hän kykenisi työtä tekemään. He koettaisivat kaikin keinoin ottaa selkoa hänen miehensä olinpaikasta saadakseen hänet tulemaan takaisin. Jo heti samana aamuna kapteeni lähtisi maalle tiedustelemaan ja saisi varmaan tietää mitkä seikat olivat vaikuttaneet miehen lähtöön, mihin suuntaan hän oli mennyt ja mitä toverit arvelivat.

Véronique käveli edestakaisin ja innostui puhuessaan. Hän suhtautui ymmärtävästi onnettomaan naiseen eikä ollenkaan pahastunut vaikka tämä osoitti niin vähän kiitollisuutta vastatessaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Eikö se riittänyt, että hän oli turvaton, kärsi, oli väsynyt? Vaikka he keskustelivatkin molemmat, niin kykeni vain toinen heistä harkitsemaan ja suunnittelemaan. Véronique ei puhunutkaan Maria Huberille; hän neuvotteli syvän säälin kanssa, joka oli hänen sielussaan herännyt ja joka osasi hyvin vastata vaikenevien poloisten puolesta.

Kului tunti. Pimeään tähystävistä ikkunoista alkoi tunkeutua heikosti harmaata valoa. Keittiön toisessa päässä häämöttivät seinät, keltaisiksi maalatut reunalaudat, lattian kivineliöt. Tähän saakka oli liesivalkean loimu valaissut vain nurkkia. Mutta päivä vaikutti kuin samea vesi, joka ei houkuttele helmaansa. Maria Huber oli suostunut antamaan uudelleen lapselleen rintaa. Hän istui lähellä ikkunaa; kenties hän ajatteli, miten helposti olisi voinut käydä, ettei hän olisi enää nähnyt aamun sarastusta. Hän virkkoi kuin horroksista heräten:

— En toivoisi isänne vaivautuvan minun tähteni. Tunnen jo voimistuneeni. Kohta, kun päivä vaikenee, menen tapaamaan Hulinin vaimoa, jolta vuokrasin huoneen ja joka asuu lähellä Croix-de-Fustin aukeaa, Pontde-Bois-kadun varrella. Ehkäpä hän tietää sanoa, missä minun mieheni on, ja minä voin pyrkiä asumaan huoneeseeni takaisin.

Itsepäisen ja salaperäisen sydämen täytti kokonaan miehen muisto. Hän oli tahtonut kuolla miehensä tähden, ja nyt uuden päivän valjetessa kohdistui ajatus ensiksi kadotettuun. Véronique lähestyi äitiä, joka asetti tyydytetyn lapsensa leposohvalle, ja palasi hänen kanssaan ikkunan ääreen. He nojasivat kumpikin ikkunapieleen. Maria Huber oli levoton ja hermostunut.

Hän vaikeni ja loi katseensa yli märän puutarhanaidan, yli vastapäätä olevien kattojen. Véronique teki samoin ja huokasi syvään. Hän tunsi, ettei hänen vieressään oleva nainen ollut äidillinen mieleltään, kun tämä oli voinut muuttaa suunnitelmaa, mutta ei katunut.

Oli tosiaan jo aamu. Taivas oli harmaansinertävä. Tuulen jättämät häivät piirtyivät sitä vasten. Kaikki peittyi vielä hämärään. Vain naapuritalojen savu nousi valjuna ilmaan. Rattaiden tärinää kuului katedraalin aukealta, jossain soi kello, aamutoitotuksia kajahteli sieltä täältä, pieni vihannesten kaupustelija huusi kääntyen Salvateur-kadun kulmasta:

— Menkää sitten, virkkoi Véronique. Pidän huolta lapsestanne aivan kuin se olisi minun omani. Voitte lähteä asuntoonne ja levätä siellä ja koettaa tiedustella. Ei tarvitse kiirehtiä. Jos voitte tulla vielä aamupäivällä, niin sitä parempi, sillä iltapäivällä minun täytyy antaa tunteja.

Nainen ei kuitenkaan kuunnellut häntä, hän oli yhä vieläkin turtuneena surusta, joka oli häntä kohdannut.

— Minun täytyy tavata hänet, ymmärrättehän! Missä tahansa… Minä en voi elää tällä tavoin… Hän jätti minut siksi, että sain lapsen ja että on liian kallista elättää kolmea henkeä… Hän rakasti minua kuitenkin… Minä olin saanut hänet mieltymään…

Hän käänsi päätään, ja ajatukset nostivat hieman verta poskiin. Véronique tunsi sekä pelkoa että sääliä katsellessaan häntä. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä kysytty jotain, jota hän ei uskaltanut ruveta itselleen tulkitsemaan, ja kuin nykyhetkeen olisi kätkeytynyt kokonainen kuorma tulevaisuuden ituja. Häntä värisytti, hän siirtyi hiukan kauemmas ja virkkoi hitaasti, ikäänkuin olisi puhunut kohtalon nimessä:

Puhuessaan hän työnsi kätensä taskuunsa ja pisti huomaamatta naisen käteen kahdenkymmenen frangin kultarahan, joka oli hänen almukseen suunnattoman suuri. Tällaista erää ei hän ollut milloinkaan pienistä varoistaan tuhlannut huvitteluun.

Maria Huber tuskin kiitti. Kuullessaan kapteenin askeleet portaiden yläpäässä hän pisti vaaleanpunaisen kaulahuivinsa päät esiliinan vyötärön alle, kiinnitti selluloidikamman lujemmin tukkaansa ja mumisi:

Nainen kääntyi takaisin, kumartui sekunniksi leposohvan yli ja astui hiukan häpeissään ovelle.

Véronique kuuli askelten kahinaa puutarhan hiekkakäytävällä ja näki harmaan hahmon liikkuvan syreenipensaiden ohitse huojuttaen niiden paljaita varsia, hän näki kadulle johtavan portin avautuvan ja sulkeutuvan.

Samassa kapteeni Audouin astui yläkerrasta kierreportaita alas, jotka päättyivät vierashuoneen nurkkaan. Hän astui raskaasti huoneeseen, päässä nahkalakki, ratsuvaippa hartioilla ja keppi kainalossa.

— Ohhoh! virkkoi hän, toivottavasti koti on paremmassa järjestyksessä, kun palaan. Kaikki on nurin narin, sitäpaitsi olen nukkunut huonosti. Entä sinä?

— Minäkö… en ole nukkunut ollenkaan, vastasi Véronique nauraen. —
Minne sinä lähdet?

— Eversti de Porsevelin luo, hitto vie, kun pyysit minua ilmoittamaan, ettet anna tunteja tänä aamuna, sitten Faverolleille ja Hundleylle samassa asiassa.

— Sitten, en syö kotona aamiaista. Koetan ehkä mennä pormestarin virastoon ottamaan selkoa tuosta työmiehen erottamisjutusta; mutta kun ei noista siviilivirkamiehistä ole juuri mihinkään, niin tiedätkö, mitä aion tehdä, Véronique?

— Aion lähteä Écrouves'in linnakkeeseen, missä mies oli työssä. Luutnantti Maugeret taitaa vielä olla siellä. Kyllä minä nyt joka tapauksessa, hitto vie, tapaan jonkun vanhan toverin, jolta saan palan leipää ja lasin viiniä ja jonka luona voin lämmitellä.

— En ennen kello kolmea tahi neljää. Ei tarvitse pelätä kuumaakaan astuessa, ilma on kolea. Anna minulle sitten viinikeittoa, kun tulen, niin virkistyn taas.

Pään ja olkapään eleellä, joka oli Véronique'ille tuttu, hän osoitti sohvalla nukkuvaa lasta.

Véronique lähestyi isäänsä. Isä suuteli häntä. Painettuaan nahkalakin syvemmälle päähänsä, koska arvasi, että ulkona oli kylmä, kapteeni avasi oven.

Véronique oli yksin. Hän nojasi sohvan selustaan, ja rajaton hellyys valtasi hänet. Lapsi oli jäänyt hänen hoiviinsa, se olisi muutamia tunteja hänen lapsensa. Hän toisti aivan hiljaa kerran toisensa jälkeen: »Minä olen äiti! minä olen äiti!» ja se tuntui hänestä ihanalta. Hän tunsi yhtaikaa rakkauden rauhaa ja levottomuutta, jotka eivät häirinneet, vaan täydensivät toisiaan. Hänestä tuntui kuin koti olisi rikastunut, kuin siunaava käsi olisi ojentunut vanhan katon ylle. Hän unohti oikean äidin paluun, hän unohti yöllisen väsymyksensä. Kumartuneena punaisen leposohvan ääreen hän ajatteli: »Nuku, oma pienokaiseni, joka olet tullut saamaan suojaa minun syliini, uinahda; kaamea yö on mennyt. Se saa minut vielä värisemään. Miten olisi käynytkään, ellen olisi kuullut kolkutusta, jos äitisi olisi masentunut ja poistunut ja, enkeliraukka, Mosel nyt kuljettaisi pientä valkeata ruumistasi. Uinahda, valvon sinun ääressäsi työtä tehden. Mutta sydämeni puhuu koko ajan uinuvalle sielullesi.

Hän alkoi lakaista lattiaa, järjestää tuoleja pitkin seiniä, pestä lautasia ja pöydälle asetettuja laseja. Vain leposohva jäi paikoilleen keittiöön uunia vastapäätä. Véronique teki ilomielin työtä. Kaikkiin hänen ajatuksiinsa, vähäpätöisimpiinkin, kaikkiin taloustehtäviin valautui riemua, samoin kuin auringonvalossa leijaileva pöly avarassa huoneessa muuttui kullaksi. Ulkona oli varmaan pakkanen; askeleet kajahtelivat kirkkaasti kuin kristallin helke. Kulkiessaan valkean ohi Véronique heitti joka kerran tuleen kourallisen pieniksi pilkottuja puita, jotta loimu liekehtisi kirkkaammin ja lapsen olisi lämpimämpi, ja hän ajatteli sydämessään:

— Lämmittele, oma iloni, ehdit vielä kärsiä vilua, kun oikea äitisi on ottanut sinut takaisin.

III.

Audouin palasi Écrouves'in linnakkeesta. Jätettyään taakseen linnoitetuille harjanteille kiipeävät, mutkittelevat tiet hän oli tullut Pariisin — Strassburgin valtatielle ja laskeutui Toulia kohti, jonka ikkunaruudut liekehtivät laskevan auringon valossa. Raju kiihtymys pakotti hänen silloin tällöin pysähtymään ja lausumaan uhkauksia, jotka hyinen tuuli kuljetti hänen edelleen, tuuli, joka pusersi vaipan poimut matkamiehen rintaa ja laihoja jalkoja vasten, tuuli, joka pörrötti nahkalakin karvat ja taivutti ne aaltomaiseksi läikkeeksi.

— Roistot, sanoi hän, — jotka ovat ottaneet minun olkalappuni, tahtovat palata Gondreville'in metsän kautta… Hyvä, hyvä, mutta malttakaas! Niille ei anneta aikaa poimia mansikoita tai syödä meidän kirsikoitamme. Pam! Greve'in linnakkeesta!… Pam! Villers-le-Secin linnakkeesta!… Nyt Dommartinin umpivarustus ryhtyy leikkiin!… Nyt Saint-Michel avaa tulen! Ristituli!… Me olemme Nancyn tiellä, sapeli käteen!… Ladatkaa!… Koko ratsuväki, me kaikki singahdamme kuin kuulasade… Pianpa kääntyivät selät, kun he näkivät meidät! Kylläpä tuli kiire paluu metsään!

Herra Audouin näki ahdistajat todella. Hän ajoi niitä takaa. Hän palasi voittajana, vaikkakin uuvuksissa joukkojensa etunenään, antaen veren punertaman sapelinsa riippua hevosensa kupeella. Hän ratsasti Touliin Ranskan portista ja hän näki leipurinsa ja lihakauppiaansa ja vaimojen ja lasten, jotka hän oli tottunut tapaamaan kadulla, juoksevan häntä vastaan, kädessään kuusen oksia voitonlehvinä, huutaen:

Vanhalla lapsella oli tämänkaltaisia sankaruuden-haaveilun puuskia, vaikka ne harvoin saivat näin selvän muodon. Maisemalla oli siinä osansa. Tasangolla, kapteeni Audouinin alapuolella, oli parin kilometrin päässä, poppeli-bastionien vyöttämä ympyriäinen pieni sotakenttä, jolla punersi tiilikattoja ja josta pari kirkontornia kehosi kaikkea muuta ylemmäksi. Kaupungin vasemmalla puolen näki hän aluksi tasangolla paljaita, tasaisia peltoja, mutta tasanko yleni asteittain ja peittyi yletessään tummaan metsään, jonka reuna häipyi kauas taivaanrannan taa. Oikealla oli Mosel, joka näytti törmäävän Toulin ensimmäisiä rakennuksia vasten ja siihen pysähtyvän, mutta jota saattoi seurata ylempänä, missä se välkkyen kiemurteli kuin käärme, jolta kaupunki oli ruhjonnut pään ja jonka häntä katosi ohuena ja kelmeänä etäiseen autereeseen. Kaikkialla tiellä, jota kapteeni laskeutui alas tasangolle, saattoi nähdä Lothringenin loivia aaltopintoja, toisiaan seuraavia kukkuloita, joille pitkät, varjottomat rinteet antoivat pehmeän sävyn, ja kaikkialla näki entinen upseeri tuttuja pattereita ja linnakkeita, jotka kätkeytyivät harjujen vehreyteen ja häipyivät tummiin metsiin. Kääntymättä hän tiesi, missä hänen takanaan, aivan lähellä, oli Saint-Michel-vuoren linnoitus, josta kaikki muu puolustus riippui. Kaikki oli omiaan tuomaan mieleen taistelun. Ne ajatukset tulivat vanhojen tuttavien tavoin, samoin kuin kostonhalu, jota vielä tuoreet sodanmuistot lietsoivat. Tänään oli hänen suuttumuksensa kuitenkin yltynyt ja vihansa kiihtynyt kaikesta, mitä luutnantti Maugeret Écrouves'issa juuri oli hänelle kertonut. Sillä nainen, jolle hän oli antanut suojaa talossaan edellisenä yönä ja jonka lapsen Véronique oli ottanut hoivaansa, oli saksalaisen kanssa naimisissa, ja linnoituksen työmiehet olivat tietysti lisänneet, että saksalainen oli urkkija.

— Minä en paljoakaan usko työmiesten urkkimiseen, oli luutnantti Maugeret virkkanut; uskon puutteen pakottavan joskus saksalaisia tulemaan työmaillemme. Huber oli varmasti teutoni; tiesin sen, mutta en sitä ilmaissut, kun hän oli hyvä työmies. Minä en lähettänyt häntä pois; hän lähti itse. Hän oli edellisenä maanantaina saanut kuulla, en tiedä miten, että ministeri oli antanut käskyn henkilötietoja koskevan kyselyn toimeenpanosta, ja luikki tiehensä jättämättä osoitettaan. Tunnetteko hänet, kapteeni?

— En, Jumalan kiitos. Tyttäreni Véronique oli vain innostunut osoittamaan hyväntekeväisyyttä tuon veijarin vaimolle. Niinkuin ei olisi kylliksi apua tarvitsevia meikäläistenkin joukossa!

Kapteeni vältti kertoa, että saksalaisen kulkurin vaimo ja lapsi olivat olleet yötä hänen kodissaan; mutta vanha viha »preussiläistä» kohtaan oli saanut uutta virikettä. Niin pian kuin hän oli yksin alaspäin viettävällä tiellä, edessään maisema, jonka joka taholta kohosi sodan merkkejä, päästi, hän valloilleen nöyryytystä ja kärsimystä jättäneen menneisyyden lietsomat kiroukset ja hän päätti:

— Olen tehnyt palveluksen saksattarelle, olen pelastanut hänet Moselista. Käynpä vielä hänen asunnossaan katsomassa, ovatko äiti ja lapsi suojassa pakkaselta, ja vien siitä tiedon Véronique'ille; mutta siinä sitten onkin kaikki. Minä en tahdo niitä ihmisiä enää nähdä! Vaikka heidät karkoitettaisiin Saksaan, minusta se on yhdentekevää!

Kapteeni palasi Touliin Ranskan portista, kulki kaupungin läpi kaasuliekkien paraikaa syttyessä ja etsi muutamia minuutteja Hulinin vaimon taloa. Lihakaupan edessä leikkivä pikku juutalainen tiesi neuvoa ja vei hänet erään pihan perälle, missä kohosi vanha, paikoittain homeinen kivirakennus.

Kapteeni Audouin kysyi Maria Huberia isokasvuiselta, punakalta naiselta, joka avasi ovea pää käärittynä suureen villahuiviin. — Onko Maria Huber tullut tänne takaisin?

— Sepä hyvä! virkkoi kapteeni punastuen. — Hän on siis selvittänyt asiansa teidän kanssanne ja muuttanut huoneeseensa takaisin?

— Ei ole! Ei ollut mitään puhetta vuokraamisesta. Hän maksoi kahdeksan markkaa, jotka oli minulle velkaa, ja minä annoin hänelle takaisin vanhat vaaterievut, jotka olin ottanut vuokran korvaukseksi. Ne hän kääri pariin myttyyn, otti käteensä ja meni matkoihinsa.

— Rautatieasemalle! Rajan yli hän on mennyt, uskallan vaikka vannoa.
Siinä iässä on vaikea tyytyä kohtaloonsa, kun mies hylkää.

Kapteenin kaikuva ääni ja outo puku oli kerännyt pihaan neljä tahi viisi vuokralaista, jotka seurasivat uteliaina hänen sanojaan ja eleitään. Hän rypisti kulmakarvojaan, kiroili ankarasti ja huusi vihaisen näköisenä:

Vihaista jättiläistä muistuttavan japanilaiskasvoisen miehen läheisyys peloitti naista. Hän peräytyi ja sanoi:

— Anteeksi, kenraali… en voi sanoa vain siksi, että te niin tahdotte, että hänellä oli se mukanaan, kun hänellä ei ollut.

Vastaamatta mitään kapteeni Audouin kääntyi, kiiruhti pitkin askelin pihan poikki, kulki pitkin Pont-de-Bois-katua, sitten Murot-katua ja riensi kotia kohti, missä tiesi Véronique'in odottavan. Hän suorastaan juoksi illan pimeydessä, johon siellä täällä joku myymälä loi valovuon. Ohikulkijat, jotka tunsivat tarumaiseksi kapteeniksi tuon kookkaan, kumarassa kulkevan miehen, jonka liehuva vaippa lepatteli kintereillä, olivat ihmeissään ja ajattelivat:

Mikä hänen oli? Hän aavisti pahaa. Mihin Maria Huberin lapsi oli joutunut? mietti hän. Oliko äiti pannut täytäntöön rikoksen, jota edellisenä päivänä oli suunnitellut? Kuljettaako Moselin vesi pienokaista, vai oliko äiti hänet hyljännyt? Entäs siinä tapauksessa… Puoli kuusi. Véronique on varmaankin jo palannut… hän on päässyt jo soittotunneiltaan.

Kapteeni on jo saapunut kotiinsa. Hän vääntää väristen oven avainta, astuu keittiön ja vierashuoneen poikki, missä ei näy ketään, nousee sitten omaan huoneeseensa, joka on ensimmäisenä yläkerrassa ja huutaa:

On miltei pilkko pimeä, mutta viereisestä huoneesta nousevan ja häntä kohti lähestyvän varjon liikkuvista ääriviivoista hän tuntee tyttärensä:

— Saksassa, roisto! Hän on saksalainen. Hän on petkuttanut meitä molempia, ymmärrätkö?

Kapteeni oli puhuessaan tarttunut Véronique'in käteen ja vei hänet ikkunaa kohti, jota päivä vielä jonkun verran valaisi. Hän koetti katsoa, kuvastuiko Véronique'in kasvoissa päättäväisyys, jonka hän odotti saavansa niissä nähdä. Kuta lähemmäksi kapteeni pääsi ikkunaa, sitä selkeämmin tulivat näkyviin otsan voimakkaat ääriviivat, tutut kasvonpiirteet, silmien, rauhallinen ruskea väri.

— Vastaahan minulle, Véronique, tässä laskevan auringon valossa… Nyt yöllä, kun sinä valvoit, mielikuvitus sai sinut valtoihinsa? Teit suunnitelman, luen sen silmistäsi!

— Tein kyllä, virkkoi Véronique lempeästi. — Ajattelin, jos äiti hylkää tämän pienokaisen, niin minä kasvatan hänet.

— Oh! Oh! Enkös arvannut!… Olen suorastaan vavissut sitä ajatellessani Pont-de-Bois-kadulta tänne asti… Se on juuri sinun tapaistasi, tuommoinen järjetön jalomielisyys! Mutta älä uskokaan, siitä ei tule mitään! Minä en suostu!

— Siksi, etten minä aio ruveta ketään kasvattamaan, ja aivan erikoisesti siksi, etten minä upseerina tunne mitään kutsumusta kasvattaa saksalaisia, ja siksi, että unohdat olevasi vain vähäpätöinen soitonopettaja.

— Päinvastoin olen sitä ajatellut, vastasi Véronique. — Kun huomasin keskipäivän aikaan, ettei lapsen äiti palannutkaan, jouduin aivan ymmälle. Sitten tulin ajatelleeksi, että lapsi kenties voisi olla minun ja olin onnellinen… Annoin huoneestani merkin Gillette Menoulle, entiselle Nancyn hallien kaupustelijalle, ja me teimme heti sopimuksen, joka on oikein hyvä! Kun olen tunneillani, suostuu hän hoitamaan pienokaista aivan ilmaiseksi, pelkästä hyväntahtoisuudesta ja säälistä.

— Minä en kasvata preussiläisiä. Pane keitto pöytään, minua vilusti Écrouves'issa. Olen aivan näännyttänyt itseni tuon saksattaren vuoksi, joka jättää oman lapsensa.

Véronique lähestyi kierreportaita, jotka lähtivät huoneen nurkasta.
Häipyessään varjoon juuri ennenkuin alkoi laskeutua alas hän kysyi:

— Orpokotiin, vaivaistaloon, poliisikamariin, minne hyvänsä, mutta ei minun kotiini.

Véronique astui ensimmäiselle portaalle, joka narisi kuten kaikki muutkin, ja hänen ääntänsä säesti vanhojen, yhteiseen tehtävään liittyvien, notkahtelevien, mutta kestävien portaiden valitus, kun hän sanoi:

— Sinä puhut samoin kuin moni muukin, kun jokin velvollisuus tuntuu häiritsevältä; mutta en usko sinun voivan tehdä, niinkuin sanot.

Véronique katosi näkyvistä. Kädet puuskassa viitan alla, joka täytti koko ikkuna-aukon, kapteeni katseli miten laskeva aurinko kultasi lännessä harjujen huiput. Raoista kävi kylmiä tuulenhenkäyksiä. Kapteeni ei niitä huomannut. Hän jäi siihen seisomaan, päässään nahkalakki, yllään viitta, kädet nojaten kuluneeseen ikkunankehykseen, syventyneenä miettimään sanoja: »Mutta en usko sinun voivan tehdä niinkuin sanot.» Kuinka hän oli voinut loukata Véronique'ia? Minkätähden hän oli ollut tyly uljaalle tytölleen, vaikkakin tämä erehtyi? Oliko Véronique oikeastaan tehnyt niin väärin, kun oli ajatellut hiukan itseään? Jos hän alkaisi kyllästyä elämään naimattomana ja tahtoisi mennä naimisiin. Mihin hän, isä, sitten joutuisi? Kapteeni ajatteli sielunsa syvimmässä tähän tapaan ja synkistyi yhä enemmän, samoin kuin hänen edessään oleva maisema.

Kun hän tuli Véronique'in luo, ymmärsi Véronique nähdessään hänet surullisena, että isän miehinen itsekkyys oli alkanut tuottaa tälle kärsimystä. Hän ymmärsi isän kärsivän myös jonkun, verran hänen tähtensä. Kyynel kohosi Véronique'in silmään. Paraikaa tähdet syttyivät talon ympärillä. Hän alistui, ei uskaltanut toivoa. Palvellessaan isäänsä pöydässä ja syödessään hänen rinnallaan keittiön valkean ääressä, kuten tavallisesti, hän ei viittaillut ollenkaan päivän tapahtumiin. Heidän tapanaan ei muutenkaan ollut vaihtaa monta sanaa keskenään.

Kun kapteeni kellon käydessä seitsemättä oli sytyttänyt metsätuomesta tehdyn piippunsa ja poltteli sitä samassa paikassa, missä edellisenäkin iltana oli istunut, jäi Véronique liikkumatta seisomaan huoneen toiseen päähän saatuaan kaiken jälleen järjestykseen. Hiljaisuus oli niin läpitunkeva, että se herätti kapteenin unelmista. Kääntymättä ja näkemättä tytärtään herra Audouin ajatteli: »Véronique puhuu minulle kohta asiasta!» Véronique ajatteli samalla: »Minun hallussani on kenties kokonainen elämä, lapsen elämä. Kukaan muu ei sitä suojele kuin minä. Mitä minun pitää sanoa?»

— Isä, luonnollisestikaan ei lapsi nuku enää tänä yönä kodissamme. Minä menen hakemaan sen ja vien poliisikamariin.

Kapteeni ei vastannut. Hän odotti tyttärensä jatkavan. Ja pikku soitonopettajatar, halvan työn tekijä, joka pyysi elämältä vain vähän iloa, puhui väristen mielenliikutuksesta:

— Lapsi tuli luoksesi ja sinä lähetät sen pois. Sinä huomaat vain mitä vaivaa se tuottaa meille, etkä aavista, mitä onnea me siitä voisimme saada. Sillä minä en mene naimisiin; minulla on kaikki edellytykset jäädä vanhaksi piiaksi, paitsi halua kenties. Isä, meidän täytyy ajatella sitä. Me huomaamme piankin, että meitä on vähän, kun meitä on vain kaksi.. Entä jos me pitäisimme lapsen, mitä sanoisit? Muutaman kuukauden kuluttua se olisi jo hauska. Kahden tai kolmen vuoden perästä…

— Jos niin kävisi, olisit osoittanut suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta ellei hän tule ottamaan — ja se on luultavaa — sinä opetat pienokaista lukemaan, sinä istutat häneen omat ajatuksesi, sinulla on hänestä seuraa…

— Ranskalaisesta! huomautti Véronique. Hän on ranskalainen jo äitinsä kautta. Ja kukapa tietää, kun isä on ollut kaksi viikkoa ulkomailla? Lapsi on sinun. Sinä teet hänestä sotilaan… upseerin… uudistat hänessä itsesi!

Kapteeni nousi suorana seisomaan. Leimuavin katsein hän vastasi, ikäänkuin lausumalla:

— Ranskalainen sotilas, upseeri, korvaus omasta tappiostani! Sinullapa onkin ajatuksia, Véronique, yleviä ajatuksia!

Véronique huudahti ilosta. Hän riensi isänsä luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kiitti häntä. Samassa hän katosi sanoen:

Sytyttäessään piippuaan vapisevin käsin kuuli kapteeni huoneesta, jossa lapsi nukkui, sanojen ja suudelmien kuisketta, jota kieltä ihmislapsi ensiksi oppii ymmärtämään.

IV.

Charles kastettiin Saint-Étienne'in kirkossa ja hänelle soitettiin ranskalaisin kelloin. Charles merkittiin Toulin siviilirekisteriin ja epäsiisti virkamies, joka kirjoitti tarpeelliset tiedot asiapaperilomakkeelle, kysyi:

— Kummi, sanoi herra Audouin laskien lujan oikean kätensä, joka oli raskas kuin alasin, narisevalle asiakirjapinkalle. — Minä olen kummi, minä, Charles-Henri-Michel Audouin, virastaeronnut kyrassieerikapteeni, sotilasmitalin saanut, toinen käsi vain jäljellä, jolla valmis surmaamaan preussiläisiä, jos he vielä tulevat; ritarimerkkiä en ole saanut.

Kun kaikki oli merkitty paperille, sanoi kapteeni Audouin naivisti
Véronique'ille:

— Nyt on minun pakko kasvattaa hänet: meitä on nyt kolme elämässä minun palkallani… ja sinun.

Onneksi oli Véronique'in palkka senlaatuinen, että sitä saattoi lisätä reippaus, ankara työ ja terveys. Hän uhrasi yksinäisyydenhetkensä, jotka hän oli itselleen varannut ja jotka olivat hänelle rakkaat, kodin piirissä vietetyt hetkensä, jotka oli tarvittu kodin kunnossapitoon, vieläpä ajatuksensakin, joita on vaikea pitää erossa toisten ajatuksista, jos elää, kuten Véronique, puolittain toisten katon alla. Herra Audouin murisi usein ja auttoi sangen vähän. Hän lähti lakkaamatta kävelylle, koska muka hänen kipunsa pakotti häntä olemaan liikkeessä. Korvaukseksi hän tarjoutui silloin tällöin menemään asialle lääkärin, maitokauppiaan ja pesijän luo. Mutta eniten apua oli naapurin vaimosta, jollaiset ovat rahvaan elämässä tärkeitä tekijöitä, mutta porvarillisessa elämässä tuntematon ilmiö. Gillette Menou otti lapsen hoiviinsa melkein yhtä hellästi kuin Véronique. Hän viipyi joka päivä Audouinien luona niin kauan kuin tarvittiin, vaalien lasta, neuloen valkeita tossuja, keittäen lihalientä ja maitovelliä tosi isoäidin tavoin. Hän jäi väliin illaksikin, sillä Véronique ja herra Audouin valvoivat takkavalkean ääressä, kun työpäivä oli päättynyt ja tunneilta oli päästy. Köyhät juuri osaavat antaa runsaasti aikaa ja apuaan.

Vuosien vieriessä kapteenin tehtävä, joka aluksi oli olematon, alkoi kuitenkin selvästi hahmottua. Se oli helppo: herra Audouin hemmotteli lasta; hänestä tuli viihdyttäjä, kävellyttäjä, eroamaton toveri. Kuten monet sotilaat oli hänkin hentomielinen. Hän heltyi nopeasti ja perinpohjaisesti, kunhan vain palvelus, johon sääli hänet johti, ei vaatinut häneltä suuria. Yhä useammin sattui, että hänen huvinsa ja se, mitä hän nimitti velvollisuudekseen, kulkivat käsi kädessä. Hän hypitti pienokaista polvellaan; Charles huusi ja herra Audouinista oli hupaisaa. Charles oppi kävelemään, ja jättiläinen, joka piti häntä kädestä, nautti kuullessaan yleisön huomautuksia, kun kummipoika ja kummi pitivät kävellessä toisilleen seuraa, toinen lakkaamatta toisen takia pysähtyen ja kumartuen kuullakseen; näin he kulkivat aina raatihuoneenpuistoon saakka. Charles alkoi pitää kuvista, ja herra Audouin uhrasi Épinalin. Kapteeni oli aina pitänyt koneista ja näpertelystä; hänelle avautui uusi kutsumus, lelujen valmistaminen. Hän sommitteli iloisen kärsivällisenä puukanuunoita, joiden pyyhkäisin sysäsi sisältään kostutetun tappurapallon, seljapuun ytimestä tehtyjä sotamiehiä, kärryjä, linnakkeita, vieläpä nukenkin, jonka Véronique puki ja suki elsassilaistytön kuosiin ja jota hän saattoi näyttää lapselle tämän täyttäessä viisi vuotta ja sanoa:

— Tämä on sinun elsassilainen serkkusi, pikku Charles. Katso, miten sievä se on!

Tiedustelu, jonka herra Audouin oli pannut toimeen ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen, kun lapsi oli joutunut taloon, ei ollut vienyt joka suhteessa tuloksiin. Oli jäänyt selvittämättä, minne päin Saksaan Maria Huber miehineen oli paennut, eikä näyttänyt olevan juuri mitään toiveita tällaisen etsiskelyn onnistumisesta, kun siihen ei enää kellään ollut oikeata harrastusta ja kun se koski tavallista työläistä; mutta jo heti alussa voitiin näyttää toteen, että isä oli syntynyt Elsassissa, siis Ranskan alueella. Hyvin arkana ja huonosti ranskaa puhuvana mies ei osannut itseään puolustaa, kun toverit, linnakkeiden työmiehet, olivat kutsuneet häntä »saksalaiseksi»; hän oli myöntänyt heille suorittaneensa sotapalvelusta Saksan armeijassa ja sanonut olevansa velvollinen sotimaan heitä vastaan, jos sota syttyisi. Muuta ei tarvittu: huhu muuttui epäämättömäksi tosiasiaksi Pont-de-Bois-kadun asukkaiden tajunnassa ja Toulin ympäristöillä oleskelevan satunnaisen työväen käsityksessä. Mutta herra Audouin näki tosiasiat suopeammassa valossa. Hänelle oli mieluisampaa ajatella, että hän oli ottanut omakseen ja ruvennut kasvattamaan elsassilaisen poikaa, kuin jonkun pommerilaisen tai saksilaisen. Hän sanoi itselleen: »Siinä ei ole mitään pahaa, että teen hänestä aito ranskalaisen, jos saan pitää hänet.»

Ainoastaan syntyperä tuotti huolta. Hän uskoi aluksi tehneensä vain hyvän työn ja hän oli soimannut Véronique'ia tämän jalomielisyydestä. Kun oltiin totuttu lapsen läsnäoloon, joka päivä päivältä tuotti vain suurempaa iloa, pelkäsi kapteeni lapsen isän katuvana ilmaantuvan, tarjoavan korvausta heille ja vaativan poikaansa takaisin. Ensimmäisinä vuosina kapteeni päätti pyytää hyvin paljon pojan elatuksesta, jos tämänkaltainen vaatimus hänelle tehtäisiin. Nyt hän ei enää ajatellut niin. Ero tuntui hänestä kovalta. Hän ei tahtonut sitä ajatella eikä viitatakaan siihen keskustellessaan Véronique'in kanssa. Päinvastoin hän sanoi usein matalalla äänellä, katsoessaan lapseen:

— Miksi sitten olisit tullut minun luokseni, Charlot, ellet olisi tullut ainiaaksi? Me saimme sinut köyhyytemme korvaukseksi, Véronique ja minä. Ja tämä korvaus kuuluu meille yhtä kauan kuin köyhyytemmekin, joka ei meitä jätä. Oma Charlesini, en voi sanoa, kuinka paljon sinua nyt rakastan!

Charles Huber varttui varttumistaan, kävelyretket pitenivät. Kaikkialla Toulissa ja sen välittömässä ympäristössä nähtiin vanhan, tuiman sotilaan samoilevan. Viimeisten vuosien kuluessa hänen ulkonainen olemuksensa oli käynyt vieläkin oudommaksi. Mutta hän ei enää kulkenut yksin. Hänellä oli seuranaan pieni poikanen, jolla oli pyöreät, iloiset, siniset silmät ja vaaleat hiukset ja joka kohotti kähärää päätään koettaen tavailla seiniin liimattuja ilmoituksia.

— Tavaa, poikaseni, sanoi herra Audouin; se on ranskaa, ja minä voin opastaa sinut tähän tieteeseen, vaikkakin Véronique on siitä paremmin perillä kuin minä.

Heidän kuuli usein nauravan yhdessä, poikanen nauroi kuin pelästyvä lintu, joka vaikenee pian, ukko taas kuin kauan jyrisevä ukkonen. He kulkivat vierekkäin talven lumessa, keväisten rankkasateiden kyntämissä ojissa, kesän kuumina päivinä; he juttelivat toisilleen lapsellisuuksia ja piloja, jotka tulivat yhtaikaa heidän mieleensä. He juoksivat vallitusrinteiltä alas kovaa kyytiä; he suosivat kumpikin aivan erikoisesti kävelyä Moselin portin taa, josta he näkivät kaikki jokilaivat, jotka kulkivat kanavaa pitkin Marne'ista Reiniin, tällä kohdalla olevan matalan kivikkorannan ja toisella puolen Dommartinin harjoituskentän, jossa melkein aina oli joitakuita jalkaväkiosastoja harjoittelemassa, harmaan maiseman etäisyyksiin peittyen. Joskus linnoitusväen upseeri tervehti kapteenia:

— Minun käteni on kuin rääsy; siinä ei ole voimaa, ja minä kärsin siitä.

— Sinä teet hänestä oikean sotasankarin, niinkuin itsekin olet, siitä olen varma.

— Enpä tiedä, mutisi herra Audouin. — Ainakin on hän korvauksena, kun en itse saa palvella.

— Mitä hän sekaantuu, mitä sinun tulevaisuutesi kuuluu häneen? Hän on jo siksi vanha, ettei ole näkemässä, kun sinä olet arvannostossa. Teeskentelijä, äh! Jos minä olisin aikoinani pyytänyt itselleni jotain, olisi hän sen evännyt!

Silti ei herra Audouin ollut voinut kuvitellakaan muuta tulevaisuutta Charles Huberille siitä saakka, kun kohtalo oli tuonut heidät yhteen. Hän haaveili tekevänsä pojasta kauniin sotilaan, suoran, rohkean, tulisen, hiukan villinkin, jos mahdollista. Hän ihaili ammattia, jota hän lakkaamatta panetteli; hän oli ruvennut hyvissä ajoin valmistamaan kummipoikaansa tälle alalle. Tämän pienen Toulin kaupungin ilmaa värähyttelivät alinomaa torventoitotukset, ja kapteeni Audouin pysähtyi usein sanomaan:

— Kuule, Charles-poika, tuossa on päivystäjäkorpraali; tuo on pikettipalveluksessa; tuo on kirjeenkantajasotamies; tuo on sotilas-ateria.

Hän teki selkoa tykistön ja jalkaväen harjoituksista, kertoi tietonsa valmiista ja tekeillä olevista linnoitustöistä ja omasta osuudestaan sodassa ja kaikesta sodassa näkemästään. Kaikki ei tietenkään tarttunut lapsen muistiin, mutta sikäli kuin ikää karttui, seitsemän vuotta, kahdeksan vuotta, kymmenen vuotta, piirtyivät eräät sanat lujasti häneen, sanat, joita kapteeni Audouin toisti kuin ikuisia kertosäkeitä:

— Kuule, poikani, sotilaalla on pelkästään velvollisuuksia. Tottele nopeasti, tottele hyvin; ei päällikköjen takia, jotka ovat usein tylyjä, vaan sen maan takia, jota palvelet. Jollet ole saanut ohjetta tai et ole selvillä, mitä olisi tehtävä, tee niinkuin minä olen tehnyt usein: huuda kunniaa nimeltä. Jos se vastaa: »Tässä olen!», niin voit lähteä.

»Älä välitä liiasta varovaisuudesta: muut käyttäkööt sitä, jos haluavat. Luota aina välkkyvään aseeseen, miekkaasi, ja sydämeesi, jota se on lähellä. Älä usko aina uusiin taistelutapoihin: jos toverisi kyykistyvät, jää sinä pystyyn; jos he heittäytyvät maahan, voit sinä kyykistyä.

»Lapseni, älä pelkää kuolemaa, jonka tuo rasitus, nälkä tai mikrobit, äläkä myöskään kuolemaa, jonka ruumiillemme saattaa kuula tahi pommin räjähdys. Niitä, jotka eivät pelkää edellistä lajia kuolemaa, sanotaan urhoollisiksi; mutta ne, jotka eivät pelkää jälkimmäistä, ovat hyvin urhoollisia.»

Kapteenin koulu ei ollut kouluista huonoin. Charles Huberiin tarttui opetus. Hänellä oli vilpitön ja luja tahto. Kun hän oli luonteeltaan vaitelias ja verrattain umpimielinen, kuvastuivat hänen sielunsa liikunnot pikemmin kasvoissa ja katseessa kuin sanoissa. Kapteeni olisi toivonut hänen luonteensa rajummaksi, mutta pojan luontainen itsekuri ei voinut olla häntä miellyttämättä. Charles Huber oli kuitenkin rohkeampi kuin suurin osa muista lapsista; hän vaan ei pitänyt ääntä vaikeista tehtävistä, joita aikoi suorittaa, ja kun hän oli ne tehnyt, pysyi hän vaiti. Hänellä oli harvinainen taito hillitä itseään. Toulin lukiossa, jonne Véronique oli saanut hänet ulko-oppilaaksi ja josta kasvatusäiti haki hänet joka ilta tuntien päätyttyä, kysyivät toverit häneltä häikäilemättömän säälimättömästi, kuten heidän ikäisiltään saattaa odottaa:

Poika oli vastannut sanoilla, jotka hän jo kauan sitten oli miettinyt valmiiksi ja oppinut ulkoa:

Ja kuitenkin, kun he iltaisin istuivat lampun ääressä, Véronique korjaten vaatteita, kapteeni polttaen piippuaan ja Charles lukien, ja näinä rauhallisina hetkinä tunsivat olevansa onnellisia kaikki yhdessä, vaikka eivät siitä puhuneet, saattoi lapsi huomata ystäviensä äkkiä tulevan levottomiksi. Hän oli nähnyt näiden harvinaisen tarmokkaiden olentojen vavahtavan ja kalpenevan ovikellon soidessa. Herra Audouin kavahti pystyyn, tuli murheellisen näköiseksi ja katsoi tyttäreensä sanoen:

— Jää sinä vain, minä menen avaamaan. Minä en laske sisään, sinun ei tarvitse pelätä.

Tuokioina, jotka nyt seurasivat, Véronique istui koko ajan jännittyneen hartaana, pää kumartuneena kuin rukoukseen. Kapteeni jouduttautui takaisin niin pian kuin mahdollista sanomaan kasvot loistaen, kohauttaen olkapäitään:

Ja he nauroivat kumpikin katsoessaan toisiinsa, kun suuri levottomuuden paino oli pudonnut hartioilta, mutta he eivät milloinkaan käyneet selittämään pelkonsa aihetta. Charles oli huomannut sen usein. Hän oli päättänyt itsekseen olla kysymättä kummitädiltään syytä siihen. Hän tiesi, ettei tämä voisi pitää häneltä salassa mitään aiheettomasti. Hän oli ajatellut: »Véronique'illa ei voi olla mitään omasta puolestaan pelättävää; hän pelkää minun puolestani, hän rukoilee minun puolestani, kun hän antaa päänsä vaipua ja kummini menee pimeässä avaamaan.»

Tämän itsensähillinnän ja tämän vaitiolon voiman poika omaksui suureksi osaksi Véronique'ilta ja hänen antamastaan kasvatuksesta. Kukaan ei vaikuttanut niin arvovaltaisesti lapseen kuin Véronique; kukaan muu ei olisi osannut lausua yhtä paljon yhtä vähin sanoin. Kun näki Véronique'in elämän, ei voinut muuta kuin sanoa: »Noin juuri.» Hän kuului niihin, joiden varjo vetää puoleensa ja opastaa. Hänen lähettyvillään ei Charlesin tullut milloinkaan ikävä, ei siksi, että Véronique olisi koettanut aina puhua hänelle, vaan siksi, että Véronique'in ajatukset eivät liitäneet milloinkaan kotoa kauas. Lapset ovat erinomaisia tuntemaan, ovatko kaikki siiven höyhenet heitä peittämässä. Véronique sanoi hänelle sanasen mennessään kerroksesta toiseen, hän hymyili Charles'ille, hän kuulusteli huomiset läksyt, hän valmisti kummipoikaansa ensi ehtoolliselle, hänen ajatuksensa askarteli lakkaamatta äidillisesti Charlesissa. Hän varasi nykyään itselleen sunnuntaipäivän, ja tuo varaaminen merkitsi tietenkin, että se tuli Charlesin hyväksi.

Charles kasvoi suureksi, neiti Audouin vanheni. Véronique'illa oli jo harmaata hiuksissa korvien yläpuolella. Hänen äänensä, joka ei ollut koskaan asteikoltaan ollut laaja — ilmasto ja opetuksen tuottama rasitus olivat kuluttaneet sitä — kävi yhä, käheämmäksi. Opettaja joutui yhä enemmän pois muodista. Oli ilmestynyt nuori kilpailija. Useat talot, joissa Véronique'ille oli sanottu: »Te olette meidän ystävämme», olivat sulkeneet ovensa häneltä ja avanneet toiselle. Nyt, kun hän ei enää joutunut laulamaan yhtä paljon romansseja, oli hänen ollut pakko ruveta opastamaan upseerien lapsia ja kävelemään heidän valvojanaan kaupungilla pari kolme tuntia päivässä. Neiti Audouinista oli tullut kävellyttäjä. Luonnollisestikin kärsi hän siitä. Sen sijaan hän oli päättänyt viettää sunnuntain »kotityöpäivänä.»

Tänään, koska ilma oli iltapäivällä jotakuinkin hyvä, olivat Audouinit kävelemässä kaikki kolme, poika keskessä, Moselin rannalla, Pierre-la-Treiche'in puolella. Herra Audouin, joka oli innokas kalastaja, oli ottanut mukaansa ongen, kun taas Véronique ei ollut varannut kirjaakaan mukaansa. Hän nautti saadessaan olla vapaa, tyyni, nähdessään kummipoikansa huvittelevan, kuullessaan tämän nauravan, huomatessaan hänet kunnon ihmisen näköiseksi, puhellessaan hänen kanssaan huolehtimatta kellosta. Hänen suuret kasvonsa eivät olleet ollenkaan tylyt, hänen käyntinsä ei ollut yhtään saarnaava; hän tyytyi vain tulkitsemaan sanoin jokapäiväistä elämäänsä. Mutta juuri se teki pojan tarkkaavaksi ja väliin aivan miettiväiseksi. Samoin kuin herra Audouin antoi Véronique'in pojalle filosofian alkeiskurssin. Mutta Véronique'in filosofia oli toisenlaista. Hän sanoi:

— Pikku Charles, meillä täytyy olla hyvin lempeä sydän, siinäkin tapauksessa, että sinusta tulee sotilas, kuten kummi-isäsi toivoo. Ja sinähän kyllä ymmärrät, että Jumala ei pane nauhuksia upseeriensa hihoihin… Älä vihaa koskaan ihmisiä, vihaa ainoastaan pahaa. Se kyllä riittää, sillä usko pois, sinä kohtaat kyllä elämässä aivan tarpeeksi pahaa… Sinä olet lapsi ja siksi naurakin lapsen lailla, se on ihan paikallaan; muista vain, ettet joudu pois siitä tavasta, ja kun tulet vanhemmaksi, anna hyvyyden ilolle valta: et voi tietää, Charles-poju, miten paljon hymyllä voi tehdä hyvää!… Kun sinusta tulee aikamies, Charles, olemme isäni ja minä jo hyvin vanhoja. Kun et enää ole luonamme, niin muista, että vaikka emme olleet rikkaita, ei meiltä milloinkaan puuttunut leipää ja että hauskaan ja kauniiseen elämään ei muuta tarvitakaan.

Vuodet vierivät ilman erikoisia tapahtumia. Tuon tuostakin palautuivat vuosipäivät, jolloin kaikki kolme muistivat liikutetuin mielin menneitä tapahtumia. Sattui vaikeita päiviä, jolloin katsottiin Véronique'ia silmiin, oliko hän hyvin rasittunut, uskoiko hän vielä jaksavansa, ja hän vastasi aina myöntävästi, oli puutteen päiviä, huolia, harvapuheisuutta, ohimenevää ja jälleen uudistuvaa levottomuutta kapteenin terveyden vuoksi, sanalla sanoen, elämä oli niin rauhallista kuin ihmisten elämä yleensä voi olla.

Kevät ja kesä vuonna 1893 olivat erikoisen suopeita heille. Charles oli täyttänyt neljätoista vuotta. Vaikka hänen vartalonsa ei vielä lähimainkaan vetänyt vertoja kapteenille, oli hän vankka ja melkoisen kookas, poskilla oli heleä puna ja ylähuulessa orasti kullankeltainen viiksien alku, silmät olivat siniset ja päättäväiset. Hän oli luonteeltaan hellä, hienotunteinen, vaitelias, hänellä oli innostuksen ja uhrautumisen puuskia, joista hän ei puhunut, mutta jotka saattoi aavistaa katseesta tahi äänensävystä. Kapteeni Audouin sanoi hänestä:

— Vaikka tappaisi, ei hän väisty paikaltaan. Eikä hän anna kuolemankaan tulla ennenkuin on tehnyt tovereilleen selon tapahtumasta.

Näin sanomalla hän myönsi pojassa olevan koko joukon hyviä ominaisuuksia. Sotilaallista kutsumusta ei koskaan epäilty. Mutta vasta äsken oli päätetty lähettää Charles Nancyhin seuraavan lukuvuoden päätyttyä. Hän saisi siellä seurata opetusta nykyaikaisissa oppiaineissa, oppia jonkun verran piirustusta, soittoa ja ratsastusta ja voisi heti kahdeksannelletoista päästyään astua sotaväkeen, tietäen varmasti voivansa nopeasti yletä ensi asteista saamansa hyvän koulutuksen avulla.

Ero lähestyi, he tunsivat sen, ja se teki heidän suhteensa vielä läheisemmäksi. Vuodenaika oli lisäksi lauhkea, reumatismi ei pahasti ahdistanut kapteenia, minkä vuoksi hän saattoi tehdä pitempiä kävelymatkoja. Niin oli aika kulunut siitä päivästä saakka, jolloin lapsi otettiin Inglemur-kadun taloon, ja kiintymys, joka yhdisti toisiinsa nämä kolme olentoa, oli niin täydellisesti perherakkauden kaltainen, ettei kukaan huomannut sitä muuksi, eivät he itse eivätkä syrjäisetkään. Neljäntoista vuoden äänettömyys oli pyhittänyt siteet. Puhuttiin kolmesta Audouinista, ja tätä onnellista pikku ryhmää melkein kadehdittiin. Heidän kävellessään Toulin kaduilla tahi naapurikylässä tuskin kukaan saattoi kuvitella muuta kuin että nuo kolme kulkijaa olivat iso-isä, äiti ja poika.

Kesäisenä sunnuntaipäivänä, jonkatapaisesta he erikoisesti pitivät, Véronique ja Charles palasivat kävelyltään pitkin Moselin vasenta rantaa. Kapteeni Audouinin oli täytynyt jäädä Touliin toimiakseen puheenjohtajana entisten sotilaiden yhdistyksen vuosikokouksessa. Aurinko kulki jo laskuaan kohti, mutta huokui vielä koko avaruuden täyteen valoaan ja lämpöään ja tunkeutui joen kosteiden, alavien rantamien multaan lisäten vieläkin hiukan jo ennestään uhkean ruohikon kasvua. Niityt näyttivät suunnattomilta neliskulmaisilta ruohokimpuilta, joita koossapitävänä sidenauhana oli ojien sininen vesi. Samoissa varsissa huojuivat yhdessä siitepölystä raskaat kukkaset ja jo kypsymäisillään olevat siemenet. Tuuli puhalteli virran suuntaan, kaupunkia kohti, Moselilta leyhyävää tuoksua. Véronique ja Charles astuivat reippain askelin, katse suunnattuna taivaan rantaan, jossa kohosi katedraali ja vasemmalla Saint-Michelin rinteiden piirtämä hehkuva, malvanvärinen viiva. He olivat käyneet puheliaammiksi kuin kävelyretken alkupuolella, mieli oli kevyt ja luottava.

— Kuules, virkkoi Véronique, minä uskon, että voimme tulla sinua katsomaan garnisonipaikkoihisi, elleivät ne vain ole liiaksi kaukana. Ensiksikin isä on vahva; hän elää sadan vuoden vanhaksi reumatismistaan huolimatta, ja sitten minulla on säästöjä, tietysti tunneistani. Ei mitään rikkauksia, mutta sen verran että saa rautatielipun ja pääsee viikoksi sinun luoksesi sitten, kun olet kersantti, sinä pikku päällikkö.

Charles nauroi kasvot hehkuen auringonpaisteesta ja ilosta, ja
Véronique jatkoi:

Véronique yhtyi hänen nauruunsa. Miten kiltti olikaan tuo Véronique, jonka hiukset jo näyttivät harmahtavilta. Hän kietoi toisen käsivartensa pojan kaulaan, puristi häntä itseään vasten, tuli hetkeksi nuoreksi, kuten äidit, kun tahtovat huvittaa lapsiaan, ja jatkoi tulevaisuuden haaveitaan.

— Sinusta tulee luutnantti. Onhan sitä jo siinäkin. Entäs sitten, tiedätkö?

— Hän on sinun ystäväsi ja hänen kanssaan voit neuvotella kaikesta; hän hoitaa talouttasi samoin kuin minä olen hoitanut… Mutta kuules Charles, kuka tulee tuolla alhaalla?

— On, kummi-isä se on! Kuinka hauskaa, että hänen päähänsä on pälkähtänyt tulla meitä vastaan!

Véronique oli aluksi iloinen, mutta hänen kasvojenilmeensä vaihtui pian. Hän arvasi isänsä kiivaasta käynnistä, päästä, joka ei nyt ollut pystyssä, kuten tavallisesti ilmaa ahmien, että kotona oli tapahtunut jotain vakavaa.

Kapteeni astui joen vartta, koko puku sinisestä kankaasta, päässään panama, joka kesäasu oli Toulissa yhtä tarunomainen kuin turkislakki ja ratsuviitta pakkaspäivinä. Hän kulki painunein päin ja kompastellen tiellä oleviin kiviin. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Eipä ollut enää epäilemistäkään.

Charles juoksi kummi-isäänsä vastaan ja syöksähti hänen kaulaansa.
Mutta kapteeni torjui hänet heti virkkaen:

— Jätä minut, poikani, ja mene edellämme, minulla on puhumista kummi-äidillesi!

Surumielisenä ja riutuvin kasvoin hän jäi seisomaan keskelle tietä ja eleillään jouduttaen Véronique'ia hän lisäsi:

Véronique'in tultua aivan lähelle hän ei malttanut syleillä tätä, vaan tehden täysikäännöksen alkoi kävellä kanavan vartta Véronique'in oikealla puolella. Osoittaen lasta, joka juoksi edeltä ja heitti kivillä 'voileipiä', virkkoi hän:

Neljätoista vuotta oli kulunut siitä talvi-illasta, jolloin Charles odottamatta oli tuotu heidän kotiinsa, neljätoista vuotta he olivat karttaneet puhua toisilleen pelostaan, että lapsi jonakuna päivänä joutuu pois heiltä heidän tahtomattaan, samoin kuin he olivat hänet tahtomattaan saaneetkin. He olivat salanneet toisiltaan osan ajatuksistaan, mutta kaikki oli vielä niin hereillä, sekä muisto että pelko, että Véronique huudahti:

Kapteeni puristi tyttärensä käsivartta, ikäänkuin sitä nimeä ei olisi saanut mainita, ja vastasi kaamean kalpeana ja alakuloisena:

— Ei, vaan isä. Viskaali puhui minulle asiasta; hän tiedusteli minulta kaikkea… Mutta ole rauhallinen, sinä et saa noin vavista. Minä panen vastaan, teen vaikka mitä mieluummin kuin annan Charlesin mennä, sillä oikeastaan hän on enemmän meidän kuin heidän… Minä olen päättänyt…

— Paljon vähässä ajassa. Tulin meidän keskinäisen huoltolaitoksemme kokouksesta. Rignyn kadulla viskaali tuli minua puhuttelemaan:

— Toverit, jotka olivat seurassani, poistuivat. Kun en ole milloinkaan ollut tekemisissä oikeuden kanssa, aloin hämmentyä ja sanoin kuten sinäkin:

»— Kohtaako meitä isku Charlesin vanhempien taholta, herra viskaali?
Minä taisin arvata? He ovat ainoat, joita pelkään.

»— Aivan niin, herra Audouin, ja koska olemme ihan viskaaliviraston vieressä, niin kenties suvaitsette käydä sisään, jotta saamme keskustella.»

Herra Audouin alkoi kertoa pienimpiä yksityisseikkoja myöten kuulustelusta, jonka päätyttyä hän oli rientänyt etsimään Véronique'ia Moselin varrelta. Hän puhui hillityllä äänellä, mutta eleet olivat yhtä kömpelöt kuin mielenliikutus oli syvä. Muutama kävelijä astui heidän ohitseen auringon viimeiset säteet selässään. Charles kulki edellä, ja he kuulivat hänen viheltävän metsästyssäveliä.

Niin, viskaalille oli ilmoitettu Colmarin viskaalin virastosta, että Gottfried Huber vaati takaisin lastaan, »joka oli neljätoista vuotta sitten uskottu herra Charles-Henri-Michel Audouinin, eläkkeellä olevan ratsuväen kapteenin haltuun.» Hän oli nopeasti ja virallisen kalseasti kuulustellut vanhaa upseeria.

— En milloinkaan. Yksin olen häntä kasvattanut, ruokkinut, vaatettanut, olen rakastanut häntä kuin omaa poikaani.

— Ja te tahdotte, herra viskaali, että minä, ranskalainen upseeri, lisään Saksan armeijaa sotilaalla, sotilaalla, jota olen opettanut ja joka taistelee maatani vastaan?

Herra Audouin oli kiihdyksissä, hän oli puhunut rajusti. Viskaali oli kuunnellut häntä kuin syytetyn puolustusta. Hento, kalpea, vaalea, oikeudenjärjestystä harrastava mies, joka pelkäsi hälinäjutun syntymistä, oli tunnin ajan puhunut isän oikeuksien puolesta antamatta keskeyttää itseään juuri ollenkaan. Nähdessään vastustajansa olevan aivan ymmällä sanatulvan johdosta oli hän lopettanut:

— Ymmärrän teidän kiihtymyksenne, herra Audouin, se on minusta oikeutettu. Mutta täytyy ottaa huomioon laki; se pysyy muodollisuuksissa ja se on teitä vastaan… Annan teille aikaa huomiseen kello kahteentoista päivällä. Silloin teidän on tuotava Charles Huber minun luokseni.

Kapteeni oli kertoessaan kiihtynyt kiihtymistään. Terve käsi uhkaili, katse harhaili pitkin jokea ja kukkuloita, ja siinä kuvastui hurja taistelu. He lähestyivät Moselin porttia. Ohikulkijoita tuli yhä enemmän ja he katsoivat ihmeissään kiihoittunutta miestä, mutta lakkasivat pian hymyilemästä ja kääntyivät poispäin, peläten loukkaavansa kyynelöivää naista, jonka huomasivat hänen vieressään. Kyynelten laita on samoin kuin vainajien: väkijoukko kunnioittaa niitä kysymättä niiden nimeä. Kapteeni huomasi lopulta itse, että Véronique oli vaiti ja että hän yksin puhui.

Pojan kummi-äiti oli itkenyt hiljaa koko ajan isänsä puhuessa. Hän oli ensimmäisestä sanasta ymmärtänyt olevansa kykenemätön torjumaan senkaltaista vaaraa. Hän oli kysynyt itseltään yksinkertaisesti, kuten vain ne voivat kysyä, joita velvollisuus ei peloita ja jotka neuvottelevat sielussaan viivyttelemättä ja mutkattomasti: »Kuka on oikeassa? Kenen tulee väistyä?» Hän vastasi itselleen heti ja kuunteli tuskin isäänsä. Suorana, äänettömänä, kädet ristiin liitettyinä hän astui antaen kyynelien vapaasti valua ja katsoen kosteiden silmäripsien lävitse lapseen, jota he kumpikin rakastivat, vaikka eri tavalla.

Poika oli huomannut kummi-äitinsä kosteat kasvot ja hän luuli syyksi hetkellistä erimielisyyttä, joka joskus, vaikka harvoin, sattui kapteenin ja hänen tyttärensä välille. Hän oli viivyttelemällä joutunut jonkun verran lähemmäksi tulijoita, mutta käveli kuitenkin edelleenkin yksin. Nyt juuri hän kulki Moselin portista ja tuli kahden suuren kasarmin reunustamalle kadulle.

— Minä lähetän hänet Pariisiin toverini Irribarin luo, joka on palvellut keisarinnan kaartissa. Minun ei tarvitse sanoa muuta, kuin: »Charles on minun lapseni, hänet tahdotaan minulta riistää, toimita hänet hyvään piiloon». Hän kyllä piilottaa Charlesin.

— Jos panemme hänet lukioon, niin kysytään heti papinkirjaa, ja silloin kaikki paljastuu.

— Joka tapauksessa täytyy Charlesilla olla papinkirja neljän vuoden kuluttua, kun hän astuu sotaväkeen.

— Neljä vuotta, virkkoi kapteeni kirkastuen, se on minulle ihan riittävä aika!

— Sinun pitäisi silloin itsekin olla piilossa koko ajan, sillä vanhemmat kyllä etsityttäisivät sinua, kun olet piiloittanut heidän lapsensa.

Véronique'in taholta tulevat huomautukset ja varsinkin tunne oman ehdotuksen heikkoudesta saivat hänet kiivastumaan.

— Osaatko sitten sinä, joka olet niin kekseliäs, osaatko sinä tehdä parempia ehdotuksia? Puhu nyt toki, sano viimeinkin mielipiteesi, äläkä pelkästään moiti minun ehdotuksiani! Otatko vakavalta kannalta sen, että vanhemmat, jotka jättävät lapsensa ja antavat muiden sitä kasvattaa, sitten vaativat sen takaisin?

— Mitä hyötyä heillä siitä on? Miksi he vaativat häntä luokseen?
Uskotko heidän rakastavan häntä?

— Eivät he ainakaan rakasta häntä niin paljon kuin me. He alkavat luultavasti käydä vanhoiksi ja tahtovat saada lapsensa takaisin, joka ei enää maksa heille mitään, päinvastoin on hyödyksi.

He olivat tulleet Inglemur-kadun kulmaan; Véronique epäröi, hän käänsi pois katseensa ollakseen näkemättä Charlesia, joka seisoi kotiportin edessä, muutaman askeleen päässä heistä, ja vastasi luoden katseensa katuun:

Kapteeni riensi eteenpäin, pani käsivartensa ristiin ja virkkoi kiihtymyksestä kalpeana pysähdyttäen Véronique'in:

— Silloin minä kiellän sinua puhumasta hänelle, kuuletko? Minä järjestän asian yksin!

Hän tavoitti lapsen, meni sisään hänen kanssaan eikä poistunut hänen luotaan ennen päivällistä. Vastoin tapaansa kapteeni oli hänelle huomaavainen ja lempeä ja säästi kyllä sanoja, mutta hyväili katseillaan kuten Véronique.

Päivällisen jälkeen, kun oli jo aivan pimeä, alkoi kapteeni poltella piippuaan puutarhan oven kynnyksellä. Hän oli tullut vaiteliaaksi ja vastasi hajamielisesti pojan kysymyksiin. Hän ajatteli sitä, mikä kohta oli tapahtuva, ja toisti itsekseen seikkoja, jotka vaikuttaisivat ratkaisevasti Charles Huberiin. Nyt ei vavissut yksistään vioittunut käsi, vaan myöskin terve, joka piteli piippua. Poika leikki puutarhassa. Véronique toimitti askareitaan näennäisesti yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Vain silmäkulmissa oli kuivuneiden kyynelten kiiltoa. Kun Véronique'in puuhat päättyivät, olivat taivaalla jo kaikki tähdet syttyneet ja kapteeni istui katse niihin luotuna. Syvä hiljaisuus saapui vähitellen, ja kaupunki muistutti uinuvaa maaseutua.

— Tule, Charles, virkkoi hän, — minulla on sinulle puhuttavaa… Kuule, lisäsi hän kulkiessaan Véronique'in ohitse, joka kutoi seisoaltaan, pöytään nojautuneena, — kuulehan, aion sanoa hänelle kaiken, ratkaiskoon hän itse kohtalonsa. Mutta sinä et saa tulla huoneestasi, et saa keskeyttää etkä vaikuttaa pienokaiseen! Mene sinä ylös meidän edellämme!

He nousivat kaikki kolme yläkertaan. Vanha kierreporras kannatti heitä, kuten se oli useasti ennenkin kannattanut näitä kolmea ikäänkuin samaan sukupuuhun kuuluvaa. Charles nousi ensin, sitten Véronique ja viimeksi kapteeni Audouin. Rauhallinen ei heidän mielensä kuitenkaan ollut tänä iltana, eivätkä heidän sydämensä olleet samassa vireessä.

Tultuaan ensimmäiseen huoneeseen Véronique asetti kynttilän kädestään pöydälle pähkinäpuusta tehtyjen vuoteiden väliin ja syleili poikaa kiihkeästi joutumatta mielenliikutuksen valtaan ja paljastamatta suruaan. Hän näytti unohtavan isänsä ja sulkeutui huoneeseensa, joka oli vieressä keittiön yläpuolella. Charles ja kapteeni jäivät kahden ensimmäiseen huoneeseen.

— Minulla on sinulle puhuttavaa, toisti kapteeni, — saat kuulla vakavia asioita.

Pojan kasvojen ilme muuttui äkkiä. Vaaleat silmäripset laskeutuivat silmille, jotka kävivät vakaviksi, kasvojenpiirteet saivat oudon lujuuden, lapsessa tuli näkyviin mies, joka jo hallitsi itsensä. Hän ei tehnyt ainoatakaan kysymystä saadakseen aikaisemmin tietää, mistä koettelemuksesta oli puhe.

Nähdessään kapteenin siirtävän tuolinsa oikealle puolelle pöytää, missä kynttilä paloi, istuutui poika toiselle puolelle ja odotti siinä pienen välimatkan päässä kummi-isästään, pää hyvin pystyssä, hyvin suorana ryhdiltään, aivan kuin aseissa. Nuoruuden liikutus värisi hänen katseessaan, ja hän vaikeni.

Kapteeni tunsi sääliä häntä kohtaan. Véronique ei ollut enää saapuvilla. Kapteenin suuttumus lauhtui samalla kuin tuska yltyi.

— Charles-poikani, virkkoi hän, — sinulta kysytään suurempaa vakavuutta kuin muilta sinun ikäisiltäsi. Sinä saat nyt kuulla semmoista, minkä olisin tahtonut sinulta ainiaaksi salata. Sinun täytyy pian tehdä koko elämääsi koskeva ratkaisu.

Poika tuli aivan kalpeaksi. Ääni oli siihen saakka ollut varma, mutta alkoi nyt väristä:

— Oh, missä hän on? kysyi hän hartaasti. — Minkätähden on sanottu, että hän on kuollut?

Siniset silmät välkähtivät kiivaasti, mutta poikanen pidättyi puhumasta, kun vanhus äkkiä tuon leimuavan katseen nähtyään alkoi tuntea epäröintiä. — Saat kuulla yksityiskohtia myöten niistä tapahtumista, jatkoi kapteeni, — ja sitten saat sanoa, kuka on sinun isäsi ja kuka on äitisi.

Kynttilän liekki häiritsi kapteenia, hän nosti kynttilän taakseen uunille ja nojasi kyynärpäillään pöytään ollakseen lähempänä poikaa, joka edelleenkin istui suorana, kalpeana ja ääneti, ja kertoi talvisesta yöstä, jolloin lapsi oli pelastettu ja otettu heidän kotiinsa.

Charles Huber näytti unelmaan vaipuneelta, hänen silmäluomensa olivat liikkumatta.

Viereisestä huoneesta ei kuulunut mitään liikettä, ei edes hameen kahinaa. Kapteeni puhui hyvin hiljaa, etteivät hänen sanansa olisi kuuluneet väliseinän taakse. Valaen kuvaukseensa koko sydämensä lämmön hän kertoi kaikista suruista ja kaikista iloista, mitä Véronique ja hän olivat tunteneet niinä vuosina, joita lapsi ei voinut muistaa. Hän oli vakava, liikuttava ja kaunopuhelias kuten elämä itse.

— Kuule, Charles-poikani, lisäsi hän, — ne eivät ole tehneet mitään sinun hyväksesi, jotka nyt vaativat sinua takaisin, tahtovat ottaa sinut meiltä. Tahdotko mennä heidän luokseen?

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa he istuivat tänä myöhäisenä hetkenä. Ei kuulunut muuta kuin särkyneen ikkunaruudun valitusta, kun kesäinen tuuli ravisteli ikkunan yläosaa. Poika sulki silmänsä ja virkkoi avatessaan ne jälleen:

— Ei! sanoi kapteeni ankarasti, — sinun täytyy itse ratkaista, sinun täytyy valita joko heidät tai meidät, Ranska tahi Saksa, sillä ajattelehan tarkoin mistä on kysymys: jos jätät meidät, olet huomenna saksalainen… Meidän kummankin unelma nähdä sinut kerran upseerina, kunniamerkkien koristamana, voittajana, kaikki se sortuisi…

Vanha kapteeni puhui vielä kauan muistamatta enää olla varovainen. Sanat singahtivat ryöppynä, kiivaasti ja hätäisesti seiniä vasten, kimmahtaen niistä takaisin. Hän ehdotti pakoa, sanoi olevansa valmis pakenemaan minne hyvänsä ja kysyi uudelleen:

— Hän nukkuu, virkkoi kapteeni. — Sinä et saa herättää häntä. Huomen-aamuna varhain saat mennä hänen luokseen, jos olet yhtä päättämätön kuin nyt, jos vielä silloin epäröit seurata minua… Mene nukkumaan, on jo aivan valoisaa, äläkä puhu enää mitään, sillä minusta voi tehdä lopun jo se, mitä olen kuullut.

Aamulla varhain, kun kapteeni oli nukkuvinaan seinään päin kääntyneenä, meni Charles paljain jaloin, vain paita ja housut yllään, Véronique'in ovelle, painoi korvansa hiljaa sitä vasten, voidakseen heti kuulla, kun kummi-äiti alkaisi liikkua.

Mutta hänen päänsä ehti tuskin hipaista viileätä puuta, kun hyvin tuttu ääni kutsui häntä oven takaa:

Poika avasi oven. Hän näki kummi-äitinsä istuvan täysin pukeutuneena huoneen toisessa päässä, vuoteella, joka oli koskematon. Poikanen oli siinä määrin avun, hellyyden ja rohkaisun tarpeessa, että hän heti ojensi käsivartensa, riensi kummi-äitinsä luokse, painoi kasvonsa hänen olkapäitään vasten ja huusi epätoivoisena:

Véronique vastasi hänelle hyvin hiljaa yhden ainoan sanan puristaen häntä rintaansa vasten, ja kun hän oli sen sanonut ja poika sen kuullut, itkivät he yhdessä, kunnes oli jo täysi päivä.

VI.

Aika oli hyvin pitkä ja hyvin raskas niille, jotka olivat menettäneet elämänsä tarkoituksen. Kapteeni Audouinin tukka tuli aivan valkeaksi, Véronique'in aivan harmaaksi, ja hänen kasvonsa ikäänkuin käpristyivät. Hän menetti vielä muutamia oppilaitaan, ja elämä synkistyi joka taholta. Hänen ja isän välinen suhde ei ollut pojan lähdettyä yhtä läheinen kuin ennen. Kapteeni oli kieltänyt kokonaan puhumasta kodissaan Charlesista, ja vaikka hän ajatteli Charlesia usein ja Véronique teki samoin, eivät he tuoneet toistensa näkyviin sitä, mikä oli syvintä ja parasta heidän sielussaan.

Charles Huberista he saivat tietoja hyvin harvoin kirjeissä, joita hän osoitti Véronique'ille. Ensimmäinen kirje saapui pari viikkoa lähdön jälkeen ja siinä Charles kertoi, että isä ja äiti elettyään kauan puutteessa olivat päässeet Saksan hallituksen toimituttamiin metsätöihin ja että he tuntuivat olevan hyvissä varoissa. Charles saisi metsänhakkuutyötä; hänen toivottiin voivan päästä metsänvartiaksi. Itse hän ei lausunut mitään senkaltaista toivomusta. Hän sanoi, ettei voisi kirjoittaa usein, ja syyt saattoi arvata, vaikka niitä ei mainittu. Kirje päättyi hellyyden ja muistelun vakuutuksiin, jotka tuntuivat vilpittömiltä.

Uudenvuoden päivänä puoli vuotta myöhemmin Charles Huber kirjoitti uudelleen, ja siitä lähtien tuli vain kirje vuodessa, tammikuun ensi päivänä, lyhyt kirje, jossa ei kerrottu tapahtumista, mutta joka päättyi paljon ilmaiseviin sanoihin: »Minä rakastan teitä, kummi-äiti, olen aina teidän lapsenne ja myös kapteenin.»

Kun kapteeni näki Charlesin luokkalaisten rekryytteinä kulkevan ohi, sai hän pyörrytyskohtauksen, kaatui kadulle ja sai maata sairaana huoneessaan viikon. Sitten hän jälleen toipui. Tämä tapahtui lopulla vuotta 1899.

Uusi vuosi alkoi. Kapteeni oli kuudenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen,
Véronique neljänkymmenen kahden.

VII.

On tammikuun kahdeksas päivä. Aurinko paistaa huurteisen Elsassin, sen jäätyneiden lammikkojen ja kangistuneiden kesantopeltojen yllä. Aamunsarastuksesta saakka ei lämpömittari ole noussut juuri ensinkään, vaan osoittaa kymmenen asteen pakkasta, jonka pohjatuuli tekee vielä purevammaksi. Pilvet liitävät nopeaan. Tuskin ainoatakaan ihmistä näkyy leveillä valtakaduilla Strassburgin uuden aseman ympäristössä, missä ei mikään ole pohjatuulta ehkäisemässä.

Ankarasta säästä huolimatta ja vaikka tähän aikaan päivästä moni kaupunkilainen meni kotiinsa, — kello on kahtakymmentä vailla yksi, — on neljä elsassilaista pysähtynyt aseman aukealle, säleristikon ympäröimän patsaan läheisyyteen, jommoisia on useampia valkean asemarakennuksen valtavan julkisivun edessä. Nämä ovat kolme Kolmarista tulevaa kauppiasta ja eläkkeellä oleva aliupseeri. He katselevat keskipaviljonkia, jota valaisee kolme kirkon ikkunoita muistuttavaa kaari-ikkunaa, ja varsinkin ikkunoiden alaosaa leikkaavan katoksen alla olevaa neljää hevosta, joita pidetään suitsista. He ovat varovaisia miehiä. He eivät ilmaise toisilleen ihmettelyään sanallakaan, he eivät antaudu mihinkään keskusteluun, mutta heitä kummastuttaa, ettei noita muhkeita hevosia, kenraalien tahi kapteenien ratsuja ole kutakin oma sotilaansa pitämässä kiinni. Neljä yksinkertaista aseman virkailijaa on tuonut hevoset suojuksen alle ja asettanut ne sinne riviin. He pitävät lujasti ohjaksista pakkasesta punaisin käsin, sillä hevoset vikuroivat, ja he uskaltavat tuskin pyyhkiä pois vaahtoa, joka kuolaimista tippuu heidän hihoilleen.

Tuossapa on asemapäällikön sijainen: hän asettuu hetkeksi erään oven aukeamaan. Hän on solakka, kaunis mies, vaaleaverinen, yllään tumma viitta, päässä pikkusilmikkoinen punareunainen lakki. Hän on varmaankin reserviupseeri. Hän huutaa aivan kuin rykmenttiä komentaen:

Neljä strassburgilaista katselee toisiaan levottomina. Jotain on tekeillä. Eräs heistä huomauttaa:

Toiset eivät vastaa, mutta eräs heistä alkaa täyttää piippuaan hyvin hartaasti ja eräs toinen kääntyy Strassburgiin päin ja katselee vanhan kaupungin sydämeen tunkeutuvia katuja.

Yhtäkkiä tulee keskiovesta keskikokoinen mies, upseeri, kiiruhtaa ripeästi, tarmokkaasti, kauneimman hevosen, kiiltävän raudikon luo. Erään asema virkailijan auttamana nousee hän hevosen selkään; hän nostaa avaran viittansa poimut reisilleen; hän luo silmäyksen olkansa yli nähdäkseen laskeutuuko viitta sulavasti takana raudikon lautasille ja virittää kasvonsa paraadi-ilmeeseen, korkean päällikön miettivään pyhyyden naamioon, leuka pystyssä, pää suorassa molempien olkapäiden välissä, silmät kiinteästi vetäytyneinä lähemmäs toisiaan ja ikäänkuin keskittyneinä lukemaan kaitselmuksen kirjaa, joka liitelee aukinaisena hänen edessään. Nuoret viikset keskeltä poikki pantuina, taivutettuina suorakulmaisesti ylöspäin, nousevat totisten huulten nurkkauksesta silmäkulmaan saakka. Hän puhuu vilkkaasti, mutta ääntään säästäen, kuten ne, jotka ovat vallastaan tietoisia:

Käskyä seurataan. Toinen niistä upseereista, jotka nousevat hetkistä myöhemmin hevosen selkään ja asettuvat toinen toiselle puolelle häntä, oikeanpuoleinen, harmaaseen viittaan kääriytynyt tukeva ja kookas mies, lähtee täyttä laukkaa ajamaan ja kannustaa hevosensa kaupunkiin. Hänen herransa on liikkumaton, hän antaa tämän lähteä; suunnaten sitten hevosensa vinosti poikki suunnattoman suuren aukion hän tulee esiin varjosta käymäjalkaa ratsastaen, katse luotuna kaukaisen tuomiokirkon vaaleanpunervaan huippuun, joka erottuu hyvin selvästi autereettomassa ilmassa, samalla kuin aurinko ympäröi keisarin, kietoo säteisiinsä liikkuvan kuvapatsaan, sytyttää liekin kaskin lippaan ja sädekimpun kypärän kärkeen.

Neljästä katsojasta, jotka äsken olivat siihen ryhmittyneet, oli jäljellä vain entinen aliupseeri, jalat suorassa kulmassa, oikea käsi koskettaen huopahattua. Keisarilla ei ole mukanaan saattuetta eikä vartiostoa, häntä seuraa vain punakka, jäykkäkasvoinen adjutantti, univormu tiukasti yllä, kypärä päässä, ja kauempana jäljessä aliupseeri, joka kantaa koteloon käärittyä lippua. Aukion toisessa päässä muutamat kulkijat huomaavat ryhmän ja kääntyvät toiseen suuntaan ollakseen sitä kohtaamatta, jotkut toiset kulkevat hitaammin ja tervehtivät. Hallitsija kääntyy oikealle, leveälle kadulle, jonka varteen on istutettu kastanjapuita, yhtä nuoria kuin katukin. Hän ratsastaa Aurelius-aukealle ja poistuu näistä »kaunistuksista», joita valloituksen jälkeen on käskystä toimitettu, siirtyäkseen menneisyyden kauniiseen Strassburgiin. Näiden rakennusten katoissa on kolme riviä ullakkoikkunoita; niihin on käytetty kokonainen metsä hirsiä ja niiden punaiset tiilet muistuttavat syksyistä lehtimetsää, niin moninaiset ovat niissä värivivahdukset. Talojen päädyt ovat suipot, julkisivuja koristavat pylväsrivit, savutorvia peittää katos, jossa haikarat pesivät, kadut ovat kapeat, tällainen on nahkatehtaitten ja Illin varrelle rakennettujen myllyjen Strassburg. Vain työmiehiä ja vaimoja näkyy vilisevän tässä kaupungin kolkassa, jota vielä nimitetään »pikku Ranskaksi». Kuullessaan hevosten kavioiden kapseen kohottaa moni päätään ja luulee näkevänsä kenraalin, niitä kun on viime vuosina liikkunut täällä runsaasti. Toiset, jotka tuntevat hallitsijan muotokuvista, joita hänestä on lukuisasti kaikkialla, pysähtyvät häntä katsomaan tahi livistävät tiehensä, pötkivät pakoon, katoavat kujiin tahi taloihin. Etenkin näyttää kaikilla vanhoilla olevan kiire joutua pois näkyvistä. Keisari näkee niin toiset kuin toisetkin, mutta kumpikin laji kuuluu väkijoukkoon, jolle on näytettävä samat kasvot. Hän ratsastaa eteenpäin. Hän saapuu Illin rannalle, josta lähtee neljä siltaa käden tavoin haarautuvan joen yli, ja hänen katseensa on hellittämättä suuntautuneena sokkeloisten rakennusten ja kattorykelmäin lomasta kimaltelevan veden yli katedraalin huippuun. Hallitsija ajattelee, että se kuuluu hänelle ja ettei se ole aina ollut Saksan alueella. Hän ajattelee, että se ikäänkuin vallitsee koko Elsassia ja että sodanjulistuspäivänä soivat kellot sen tornissa. Samalla hän kuuntelee suoristautuen silloin tällöin satulassa ja kääntäen korvansa pohjatuuleen: sillä ensimmäinen adjutantti on jo ehtinyt perille 15:nnen osaston komentavan kenraalin luo ja tämä on ehtinyt antaa tiedon Kléber-aukean vahdeille. Kajahteleeko jo ensi hälyytys ilmassa? Ei vielä. Mutta kauan ei tarvitse enää odottaa. Minkätähden se viipyisi? Kohta suurta, rauhallista kaupunkia pudistuttaa väristys.

Kesken näitä kahta näkemäänsä kuvaa tahi haavetta etsii keisari silloin tällöin katseillaan sotilasta, joka voisi olla hänelle oppaana ja viedä hänet suorinta tietä ampumakentille. Minuutit ovat kalliit, tiet ovat jäätyneet eikä adjutantti tunne kaupunkia. Mutta sattuma ei ole tuonut ainoatakaan sotamiestä hallitsijan tielle. Saapuessaan viimeiselle sillalle keisari tahtomattaan nykäisee hevosta ohjaksista. Hänen kasvonsa kirkastuvat, miettivä katse välähtää hetkiseksi kypärän varjossa kuin miekka auringonpaisteessa: Kléber-aukealla torvet toitottavat hälyytystä. Sarja ääniä kiitää ilmassa, ensimmäiset vilkkaina, viisi viimeistä hitaasti ja uhkaavasti. Rummut pärisyttävät miehiä kokoon. Järjestys on täydellinen. Hän panee liikkeelle kokonaisen armeijan; se järjestyy paraikaa. Kasarmit muistuttavat pohjia myöten söhrittyjä muurahaiskekoja. Hallitsija saa taaskin kokea valtansa suuruutta. Kuinka monen neljännestunnin kuluttua on hänen ympärillään tuolla etäällä ampumakentällä ne kuusitoistatuhatta sotilasta, jotka puolustavat valloitettua kaupunkia, viisi jalkaväkirykmenttiä, husaarit, tykistön ratsumiehet ja jalkaväki, insinööriupseerit, kuormasto? Hänen aivoissaan liikkuu numeroita, päällikköjen kasvoja, kenttäharjoituksessa olevien rykmenttien hahmoja. Mikä tulee ensimmäisenä? Tuleeko 105:s saksilainen, vaiko 138:s preussiläinen, tuo aivan erinomaiseksi harjoitettu preussiläinen rykmentti? Ketkä kunnostautuvat eniten, Reinin husaarit vaiko 15:s tykkiväkirykmentti, jonka oli päästävä niin pian rajan yli? Kumpiko? Keisari vavahtaa vielä kerran. Uusi torvien toitotus toistaa samaa käskyä kuin edelliset, uudet rummut kutsuvat kokoon Strassburgin linna väkeä. Kaupungin ääriltä, Illin varsilta kajahtaa kaikuna raju sotalaulu; sitten Schiltigheimin suunnalta, vieläpä sitäkin kauempaa, sitten taas lähempää, kaikkialta, missä on kasarmeja. Hallitsija kannustaa hevosta ja ratsastaa viimeisen sillan yli. Kello on viisi minuttia vailla yksi.

Adjutantin viittaus huomataan. Kadun suussa seisoo sotilas vasemman katukäytävän reunalla. Hänellä on tykkiväen univormu.

Hän juoksi, mutta pysähtyi sääntöjen mukaiseen asentoon, käsivarret pitkin housujen saumaa, pää pystyssä, kohotettuna hallitsijaan päin. Hän astuu viittauksesta muutaman askeleen lähemmäksi. Keisari katsoo ensin tutkivasti univormua ja sotilaallista asentoa, jotka ovat nuhteettomat, sitten täyteläisiä sinisilmäisiä kasvoja. Puristautuneet huulet vavahtavat samoin kuin silmäterät pelosta, joka on vallannut sotilaan koko olemuksen. Sotilas värisee, keisari on myös hiukan hämillään hetken, aivan lyhyen hetken, kuten majesteetin sopii. Hän on kylliksi usein ratsastanut rykmenttien edessä ja arvostellut ihmisiä ollakseen erehtymättä heidän syntyperäänsä nähden.

— Hyvä, minä otan sinut käytettäväkseni täksi päiväksi. Opasta minut ampumakentälle.

Keisari ei puhu tylysti; hänellä näyttää olevan kiire ja hän on huolestuneen näköinen; hän järjestää viittansa liepeitä, jotka ratsastaessa ovat joutuneet epäkuntoon.

— Astupas reippaasti, hyvä mies. Hallitsijan täytyy olla perillä ennen muita. Kuinka pitkä matka on vielä?

Ah, menneisyys, miten palaat olemuksemme syvyyksistä, kun emme tiedä sitä odottaa! Kuusi vuotta Charles Huber oli elänyt kaukana kapteeni Audouinistä, mutta kohdatessaan hallitsijan hän tuli heti ajatelleeksi vanhaa ranskalaista upseeria. Hän punastui aivan kuin olisi nähnyt hänet edessään. Charles ajatteli: »Kummi-isä surisi, kummi-isä itkisi, jos hän näkisi minun opastavan Saksan keisaria Strassburgin katuja pitkin manöövereihin, mutta hän käskisi minun täyttää hyvin velvollisuuteni; varmasti, ihan varmasti hän sanoisi minulle niin.» Sotilas poloinen koettaa astua täsmällisesti tietä pitkin, hän ponnistaa voimiaan, hän kulkee nopeaan iljanteesta huolimatta, sillä hän tuntee takanaan hevosten hengityksen, joka tunkeutuu hänen kurkkuunsa; hän koettaa liikuttaa käsiään tahdissa ja pitää päätään suorana. Hänen opastaminaan ratsumiehet ratsastavat ääneti pikku-Ranskaa seuraavan sairaalain ja klinikkain kaupunginosan läpi: he ratsastavat melkein autioita bulevardeja, rakennus- ja puutarhamuurien välitse, linnakkeiden nurmettuneita rinteitä. He kulkevat Austerlitzin portista, jota valloittajain määräyksen mukaan on nimitettävä Bouchers'n portiksi, sitten keisarillinen kulkue siirtyy Neudorfin esikaupungin loppumattoman pitkälle kadulle, Charles Huber etunenässä, sitten hallitsija, adjutantti ja lipunkantaja jäykempänä kuin edelliset. Matalissa taloissa on enemmän asukkaita, ikkunoissa useampia silmiä, ulkona enemmän pikkuväkeä. Työmiehet, naiset, lapset ja vanhukset varsinkin ovat ulkona kuuntelemassa, he huomaavat kullanvärisen elsassilaisen ratsun ja harmaaviittaisen ratsumiehen ja katoavat. Tuulen mukana kuuluu kaupungilta outo kohina. Neudorfin väki on tottunut kuulemaan taivaanrantaa saartavan Reinin metsän huminaa. Mutta tänään pohjatuuli kuljettaa tuhansia ihmisääniä. Suuresta kaupungista kuuluu ikäänkuin nousuveden epämääräinen kuohunta, ja kaupungin yllä leijaileva usva- ja pölypilvi on tavallista sankempi.

— Puhu hiljemmin, pienokaiseni, ole vaiti, sillä hän ei saa kuulla nimeään. Pienempi, harmaaviittainen, joka ratsastaa oikealla, on keisari.

— Kuinka hengästyneeltä näyttää sotilas, joka kulkee edellä jalkaisin, kuinka hänen on kuuma.

Nainen katselee sotilasta, ja hänen kasvoissaan näkyy liikutus. Hän sulkee ikkunan ja sanoo:

Charles Huber ei valita kohtaloaan. Hän on kylläkin punainen, hiki valuu suurina pisaroina kypärän alta, mutta hänen opastettaviensa ei tarvitse hidastuttaa vauhtia. »Reipas marssi, poikani!» Sotilas luulee kuulevansa kapteeni Audouinin äänen, joka huutaa tämän kaukaa, ja hän astuu eteenpäin.

Esikaupungin rakennukset käyvät yhä harvemmiksi, vihantia kenttiä näkyy niiden välissä tien molemmin puolin. Tulee jo maaseutu orastavine viljavainioineen, niittyineen, kesantoineen. Vielä noin satakunta metriä ja opas kolmen ratsumiehen seuraamana kulkee yli puron siltaa myöten. Heistä jää vasemmalle taakse pieni metsikkö, jonne neudorfilaiset kesäisin tulevat virkistymään ja he kulkevat paljaiden puiden alitse, jotka suojaavat Kléberin muistopatsasta, joutuvat sitten suunnattomalle aavikolle, tasaiseen, viheriöivään laaksoon, joka huurteisena kimaltelee ja on joka haaralta yhtä sileä ja metsän reunustama. Joka korsi on pelkkää välkettä, ja varjo näyttää kiemurtelevan sinisenä röyhelönä ympärillä. Mikään ei täällä kerro sodasta eikä edes kaupungin läheisyydestä. Laaksoa luulisi ihastuttavaksi laitumeksi, jonne metsäkauriit Reinin saarilta tulevat öisin ilakoimaan. Metsä aukenee lounaiseen päin, niittyjen takana on peltoja, muutama vaaleanpunertava täplä ilmaisee missä on kylä. Ollaan Strassburgin uudella ampumakentällä, jonne keisari on kutsunut armeijansa.

Hevoset tulevat rauhattomiksi huomatessaan nurmea ja aavikon. Jäätynyt maa kumajaa kavioiden alla kuin olisi se ontto. Pieni joukkue etenee vielä jonkun verran, kunnes sama ääni komentaa:

Charles Huber pysähtyy. Keisari ratsastaa vielä eteenpäin, kunnes on päässyt sotilaan ohitse; tuuli tuo hänen sanansa taaksepäin, kun hän hiljentäen hevosensa vauhtia virkkaa:

— Kiitän sinua. Sano kapteenillesi, että minä, keisari, vapautan sinut katselmuksesta. Voit vapaasti joko palata kasarmiisi tahi katsella paraadia tässä, minun esikuntani kanssa.

Charles Huber tekee kunniaa hallitsijalle, joka ei voi häntä enää nähdä. Hän tuntee sydämensä syvimmässä jonkinmoista kiitollisuutta. Sääntöjen mukaan tulee hänen vaieta, mutta hän jää paikoilleen kunnioituksesta, jottei näyttäisi halveksivan päällikön ystävällisyyttä. Hän jää seisomaan pakkasesta huolimatta, joka tunkeutuu vaatteiden läpi. Nuori sotilas koettaa univormunsa kaulusta, onko hakanen auennut, sillä tuuli tuntuu puhaltavan siitä ja jäätävän selkää.

Ratsumiehet ovat siirtyneet etemmäksi ja pysähtyneet kasvot kääntyneinä ampumakentän pohjoisosaan päin, missä vaaleana juovana kiemurtelee tie sinisessä autereessa. Mitään ei näy vielä tulevan. Suunnaton kenttä heidän ympärillään on aivan autiona. Kaartin aliupseeri, joka on lähinnä, on käärinyt auki keltaisen keisarillisen lipun. Se on kullalla kirjailtu ja siinä on musta risti. Upseeri pitää sitä uljaasti suorana, niin että se näkyy metsän joka laitaan, ja upseeri on kaunis tummanruskeine, komeine partoineen, hänellä on komea ryhti ja kaikki hänessä näyttää keisarikunnan aatteen leimaamalta. Hän ajattelee toimensa väsyttäviä puolia keisarin palveluksessa ja erästä Berliinin kapakkaa, missä kylminä iltoina tuntuu viihtyisältä tupakansavussa. Kauempana oleva adjutantti ei komeilun halusta ole ottanut viittaa ylleen. Hän katuu sitä. Hän ajattelee, että hän on neljänkymmenenviiden vuoden vanha ja että hovissa koetetaan saattaa hänet sen henkilön epäsuosioon, joka istuu siinä hänen edessään, kumartuneena raudikkonsa kaulaa vasten. Keisari taas tähystelee ja odottaa armeijaansa. Hän on liikkumaton kuin väijyvä metsästäjä. Hän katsoo kelloa: neljäkymmentä viisi minuuttia on kulunut hälyytyksestä… Kuinka suunnaton koneisto onkaan pantu liikkeelle! Kuinka moni pikalähetti onkaan rientänyt katuja pitkin, kuinka paljon sähkösanomia, puhelinsoittoja, kiivastumista, kirouksia, valitusta, järjestystä ja epäjärjestystä, kuinka paljon kiukkua, kun upseereja ei tavata kotona, ja kuinka moni avain ei satukaan olemaan paikoillaan, miten paljon innokasta kunnianhimoa, millainen pikajuoksu teitä pitkin!… Viisikymmentä minuuttia… Maa tärisee keskeytymättä, kumeasti, mistä tietää ratsuväen tahi tykistön nelistävän etäällä, kaupungin kivisillä kaduilla, kaupungin, jonka ääriviivat koristeellisena vanhana piirroksena kuvastuvat taivasta vasten.

Hetken kuluttua on tunti vierinyt… Keisari kääntyy hiljaa satulassaan. Hänen sydämensä alkaa tykyttää. Tuolla tulee! Siinä he ovat, he ovat ensimmäisiä, muuta hän ei vielä saata arvata. Hän on huomannut valkeiden pisteiden kiitävän alas ampumakenttää kohti, ne ovat esikunnan kypäritöyhtöjä ja koristuksia. He tulevat ahtaissa ryhmissä levittäytyen aukealle kentälle ikäänkuin tähdittäen nurmiaavikkoa. Hevoset juoksevat nelistäen, kevyesti, onnellisina, kun ei ole esteistä tietoa. He kiiruhtavat keisaria kohti, lippua kohti kylmässä auringonvalossa.

Keisari on tyytyväinen ratsujoukon ripeyteen ja uljuuteen. Se näkyy siitä, miten hän tervehtii 15:nnen armeija-osastonsa päällikköä ja keskustelee hänen kanssaan. Pian hän kuitenkin antaa keskustelun tauota, sillä hän odottaa kunnes viimeksi tulevat ratsumiehet, luutnantit ja kapteenit, joiden hevoset näyttävät vielä nuoremmilta ja tulisemmilta, ovat asettuneet taakse paikoilleen ja suorittaneet sotilaallisen kunniatervehdyksensä. Sitten hän jälleen kiinnittää katseensa vihantaan kaariviivaan, josta ensimmäinen rykmentti on samoava näkyviin, sillä tärkeintä kokeissa ovat sotilaat.

Ääni, jolla yksin on oikeus kuulua tällä suunnattomalla aukealla, lausuu sanan, joka saa kaikki takana olevat päät liikahtamaan.

Rykmentti rientää tietä pitkin joutuakseen pian, kun hallitsija kutsuu. Se on preussiläisen kenttätykistön 15:s rykmentti. Siltä on mennyt vain tunti ja neljännes mobilisointiin ja matkaan ampumakentälle. Tykkien ja kuormavankkurien jyminä yltyy. Tykistö lähenee nelistäen, tekee kunniaa ja ryhmittyy kaareksi keisarin vasemmalle puolelle. Nyt saapuu yhä uusia rykmenttejä, niitä tulee jo melkein keskeytymättä; jalkaväen 138:s, 132:nen, 105:s, 126:s, 143:s rykmentti, kuormasto, Reinin husaarit. He ryhmittyvät toinen toisensa viereen. Kun kello, on puoli neljä, kääntyy keisari äkkiä. Hänen edessään on Strassburgin linnaväen kuusitoista tuhatta miestä, jotka muodostavat sankan metsän maiseman eteen, suorina ja tuimina kuin hongat kirkkaassa päivänpaisteessa.

Keisari lähtee tarkastamaan joukkoja. Esikunta seuraa häntä. Adjutantti, jonka oppaana Charles Huber on ollut, huomaa nuoren elsassilaisen seisomassa yksin, ainoana, jolta puuttuu virka-arvo täällä univormujen joukossa. Hän koskettaa häntä ohimennessään.

— Sinä et voi seurata meitä etkä voi jäädä keskelle kenttää. Mene istumaan Kléberin patsaan viereen, sisäänkäytävän kohdalle… Sinä saat palata rykmenttisi mukana… Näitkö, että sinun rykmenttisi tuli ensimmäisenä?

Sotilas vastaa myöntävästi, mutta upseerit etääntyvät jo kevyttä neliä. Hän olisi tahtonut juosta lämmitelläkseen, juosta ampumakentän päähän asti, mutta Reinin tuuli on hänet jähmetyttänyt. Hänen ei ole tullut lämmin. Hän on laahustautunut kauas poikki kentän, jossa huutoja kajahteli ja marssivat joukot tömisyttivät maata. Huulet olivat sinipunervat, jalat kangistuneet, silmät alakuloiset, hyvin alakuloiset, sillä hän tunsi olevansa sairas ja ajatteli Ranskassa olevaa äitiään Véronique Audouinia, joka oli niin hyvästi häntä hoidellut ennen muinoin, miekkospäivinä.

Kun rykmentti kello viisi kulki ohi torvien soidessa, keisarin johtamana, joka tahtoi palata Strassburgiin 15:nen tykkiväkirykmenttinsä etunenässä, oli Charles Huber niin sairas, ettei jaksanut muuta kuin nousta ambulanssivaunuun.

Hänet vietiin sotilassairaalaan ja päivystävä lääkäri, kookas, vaaleaverinen, hyvin lempeä ja hyvin vakava mies, jolla oli silkinhieno parta ja kultasankaiset silmälasit sanoi tutkittuaan hänet:

— Keuhkokuume molemmissa keuhkoissa. Vakavaa laatua. Sisar Fransiskan, ei tule jättää potilasta.

VIII.

Viikko oli kulunut. Kapteeni Audouin, jolla ei enää ollut voimia eikä halua tehdä yhtä pitkiä kävelymatkoja kuin, ennen, oli tammikuun 16 päivänä aivan yksinkertaisesti mennyt Saint-Gengoult'in kirkkoon. Hän oli levähtänyt tuolilla kirkon vanhassa, hämärässä laivassa, — tapa, johon oli kivuloisena tottunut ja jonka johdosta hänet luettiin kuuluvaksi kirkollismielisenä toisen keisarikunnan veteraaneihin, — sitten hän oli poistunut luostariin vievästä sivuovesta. Hän käveli nyt tuulelta suojassa kaariholvien alla pienessä, neliskulmaisessa puutarhassa, jonne aurinko paistoi. Munkkien entisessä puutarhassa ei ollut kesäisin muuta vihantaa kuin keskelle istutettu orapihlaja ja kussakin nurkassa syreenipensas. Kapteeni hengitti maasta nousevia, kivien lämmittämiä lauhkeita henkäyksiä, joita tulvahti luostariin. Vanha sodanruntelema ukko piti tästä yksinäisestä paikasta, ja hänet nähtiin aina siellä, kun tuuli vähänkin tuimemmin puhalteli Moselin tasangolla. Hän oli kävellyt tunnin verran hieman kumaraselkäisenä, mutta ryhdiltään yhä sotilaallisena, ajatellen niitä harvoja seikkoja ja ihmisiä, jotka olivat riittäneet täyttämään hänen elämänsä samoin kuin luostaripuutarhan viisi kasvia täytti tuon pikku alan. Kun hän läheni katukäytävälle johtavia portaita, tuli nainen äkkiä esiin kaariholvien alta ja etsivän näköisenä nousi portaita.

— Ah, siinäkö olet?… Tässä on meille molemmille sähkösanoma
Strassburgista.

— Ei, ei! virkkoi hän nopeasti. — Hänen oma nimensä on sähkösanoman alla. Ei ole…

Hän ojensi sinisen paperin isälleen, joka otti sen, ja silmäiltyään sitä luki ääneen. Siihen oli kirjoitettu:

/#
»Kummi-isä, kummi-äiti, olen hyvin sairaana sotilassairaalassa. Tulkaa
luokseni.

Kapteeni Audouin rutisti sähkösanoman, teki siitä pallon, joka hävisi hänen suureen kouraansa, ja virkkoi tarttuen päähänsä:

Vanha neiti Audouin seisoi suorana hänen edessään, lujana kuin äiti, joka puolustaa lastaan, ja kysyi:

— Saksalaisten, jotka tahtovat minut rajan yli voidakseen nylkeä…
Sellaista on nähty.

— Kuinka voitkaan keksiä tuommoista, vaikka näet, että onnettomuus on kysymyksessä? On varmaa, ettei se ole mikään ansa.

Vanha Audouin tuli jälleen päättäväiseksi, kun Véronique oli huomauttanut selvästi, mikä oli hänen velvollisuutensa. Véronique'in tahto oli paljoa lujempi kuin hänen omansa.

— Lähdetään kiireesti kotiin, virkkoi kapteeni. — Minun täytyy ottaa nahkalakkini, tupakkaa ja passi ja minä matkustan, koska arvelet, että niin on tehtävä. On yhdentekevää, onko se minulle vaarallista. Mutta kuulehan, Véronique, hän pyytää meitä molempia luokseen, miksi et sinä tule, sinä myöskin?

Véronique, jonka katse koko ajan oli ollut hellittämättä suunnattuna isään, sulki silmänsä salaisesta surusta, johon isä kajosi.

— Minä en tule, vastasi Véronique, — olen ajatellut sitä, mutta matka on liian kallis. Tunnit vähenevät. Matkusta yksin ja matkusta pian.

Hän tarttui isänsä käsivarteen ja astui alas luostarin portaita. Heidän kookkaat hahmonsa pienenivät pienenemistään aukealla. Véronique joudutti isänsä väsyneitä askeleita, mutta hän ei voinut nähdä eikä kuulla mitään eikä sanoa sanaakaan. Isä kumartui nyt vuorostaan hänen puoleensa koettaen rohkaista häntä ja toisti toistamistaan:

Jo huomenna saat tietoja, ihan varmasti, saat tietää, miten meidän
Charlesimme jaksaa, sinun lapsesi, minä lupaan sen.

IX.

Seuraavana päivänä teki kapteeni Audouin kello kymmenen aamulla, ilman ollessa säteilevän kaunis, saman matkan, jonka keisari oli tehnyt viikkoa aikaisemmin, aluksi yksin, sitten Charles Huberin opastamana. Asemalta ottamallaan ajurilla ajoi hän Strassburgin vanhain kaupunginosien läpi, katettujen siltojen ja valleja reunustavien bulevardien kautta, ja ajuri pysähtyi tiilestä rakennetun sairaalan ristikkoportin eteen. Se oli rakennettu jo ennen sotaa, ja rakennuksen entinen, nimi oli muutettu Militär-Lazarethiksi. Ristikon takaa näkyi puisto, kahden nurmikon välinen käytävä, joka päättyi kaariholvikäytävään. Aliupseeri tuli vahtihuoneesta, joka oli kaariholvikäytävässä, sillä sairaalan alin kerros oli täynnä sotatarpeita.

Kapteeni Audouin arvasi mitä kysyttiin, vaikka hän ei osannutkaan saksaa, ja virkkoi nopeasti upseerin äänensävyllä:

Audouin, joka oli pelännyt tuntevansa suurta vastenmielisyyttä nähdessään saksalaisen univormun, ajatteli tänä hetkenä vain Charles'iaan, lastaan, joka kutsui häntä, ja hän arvaili mielessään: »Elääkö hän? Millaisena näen hänet? Mitä hänelle on tapahtunut? Tunteeko hän minut? Jätetäänkö meidät kahden?» Kääntyessään vahtisotilaan puoleen tunsi hän selvästi puhuvansa alempansa kanssa, mikä tukahdutti ja syrjäytti kaikki muut tunteet, joita hän oli ennakolta kuvitellut ja joita hän oli kovasti kammonut.

Aliupseeri otti jonkun askeleen toista, plataaneilla istutettua pihaa kohti, mutta kun hän sattui tapaamaan erään Niederbronnin sisarista, joka oli matkalla lääkintäsaleihin, katsoi hän voivansa olla vaivautumatta tulijan vuoksi ja antoi kapteeni Audouinille merkin seurata nunnaa, joka läksi astumaan pihan poikki oikealle. Hän pysähtyi itse kaariholvikäytävään ja katsoi poistuvaa, ratsuviittaan pukeutunutta outoa vierasta. Hänen päähänsä juolahti hetkeksi, että hän oli opastanut sairaalaan ulkomaalaisen päällikön, kenties kenraalin, ja hän kiersi tyytymättömänä tuuheita, punaisia viiksiään.

Kapteeni Audouin nousi portaita ensimmäiseen kerrokseen oikealla kädellä. Hoitajatar kulki edellä seinän vartta seuraten.

Hoitajatar nousi portaita tottuneen tasaisesti ja kevyesti. Hän oli pöhöttynyt ja kalpea ja koetti muistaa ranskalaisia sanoja antaakseen vieraalle tietoja. Hän käänsi hieman lihavaa vartaloaan portaiden ensi pengermällä ja puhui olkansa yli vanhukselle, joka hengästyneenä tuli joitakuita askelmia alempana. Sisar oli tullut muutamia kuukausia sitten Schlesian perukoilta.

Vain ystävä, kuului kapteenin ääni, — lapsuuden ystävä. Sanokaa, olkaa hyvä, onko hän hyvin sairaana?

Vanha Audouin tunsi tämän sanan kulkevan väristyksenä pitkin koko ruumista, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän ei vastannut, vaan nousi hitaasti portaiden päähän saakka. Tullessaan ensi kerroksen käytävään hän oli niin kalmankalpea, että sisar, joka kääntyi toistamiseen, kehoitti häntä levähtämään.

Mutta tämä sääli vaikutti ruoskan tavoin. Kapteeni Audouin ei tahtonut osoittaa heikkoutta saksattaren nähden, vaan sanoi kädellään viitaten:

Noin viisikymmentä askelta astuttuaan hän pysähtyi eräässä kirkkaasti valaistussa salissa, jonne hoitajatar oli hänet vienyt. Salissa oli kahdeksan aivan tyhjää vuodetta, joiden verhot olivat sileästi eteen vedettyinä rautatankojen välissä. Tämän huomasi kapteeni ensimmäiseksi oikealle siirtyneen sisaren hahmon ohella. Luotuaan nopeasti tutkivan katseen pitkin seiniä, ikkunoita ja vuoteita huomasi hän univormupukuisen sotilaslääkärin aivan vieressään. Oudokseltaan herra Audouin tervehti tahtomattaan lääkäriä sotilaallisesti tapansa mukaan, kohottaen kättään nahkalakkiaan kohti. Lääkäri teki samoin, hän kosketti sinisen virkalakkinsa lippaa. Hän oli aivan nuori ja hänellä oli yllään pitkä, ruumiinmukainen, tummansininen univormutakki, jossa oli kaksi riviä metallinappeja, ja mustat punaraitaiset housut. Hän oli kookas, vaikka Audouin oli häntä päätä pitempi. Parta oli pehmyt, vaalea, hoidettu, iho vaaleanpunainen, hän näytti tavattoman nuorelta ja tavattoman vakavalta ja katseli puolen senttimetrin paksuisten silmälasiensa yläpuolelta. Hän odotti selitystä. Kapteeni Audouin, jonka mieli oli yhtä kiihtynyt kuin sodassa, tervehti edelleen sanoen:

— Eläkettä nauttiva kapteeni, Charles-Henri-Michel Audouin, neljä sotaretkeä, joista yksi teitä vastaan, toinen käsivarsi paleltunut 1870. Teillä on potilaana sotilas, jonka olen kasvattanut, Charles Huber. Voinko saada nähdä hänet?

Kapteenin puhuessa lääkäri tervehti uudelleen, ja hänen harmaat, hyvin kirkkaat silmänsä hymyilivät lievästi.

— Tulkaa, kapteeni, virkkoi hän ranskaksi, — tulkaa. Huber on tässä viereisessä salissa.

Audouin kumartui ja puhui puolestaan hänkin hyvin hiljaa, jotteivät hänen sanansa olisi kuuluneet liian kauas:

— Sanokaa, miten hän on sairastunut? Minä en tiedä mitään… Emme ole kirjoittaneet toisillemme moneen vuoteen.

Sotilaslääkärin kertoessa nopeasti lyhyin lausein keisarin odottamattomasta tulosta Strassburgiin, hälyytyksestä, Charles Huberin tapaamisesta kadulla, joukkojen tarkastuksesta, kuolettavasta vilustumisesta, jonka pitkällinen paikallaan seisominen oli kiivaan käynnin jälkeen aiheuttanut, muuttui kapteenin ryhti yhä suoremmaksi ja kasvojenilme synkkeni. Tuska, jota hän tänä hetkenä tunsi, herätti eloon koko entisen vihan. Hänet valtasi raivokas halu huutaa: »Murhaajat! He ovat murhanneet lapseni!» Mutta hän hillitsi itsensä. Hän tahtoi kiireesti saada nähdä poikansa, sillä nyt hän tiesi kaiken, ja hän virkkoi, ääni pikemmin käskevänä kuin pyytävänä:

Silloin kapteeni huomasi lapsen, joka oli ollut hänen omansa neljätoista vuotta, lapsen, jota hän vieläkin rakasti ja jota hän oli itkenyt joka päivä sen jälkeen kun he olivat eronneet. Hän näki avonaisen vuoteen kahden ikkunan välissä ja seinien särmän kolmikulmaisessa varjossa kuolevan nuorukaisen pään, jota pielus kehysti ikäänkuin jo ruumisarkussa. Voimakkaan miehenrinnan kaaristama lakana nousi ja laski nopeasti. Huulet olivat avoinna pienten kullanhohteisten viiksien alla, jotka eivät olleet paljoakaan kasvaneet. Hiki valui pitkin kasvoja. Kapteeni tunsi heti Charles Huberin silmistä, joissa oli Moselin väri, jotka olivat niin kirkkaat ja niin lempeät. Riutuvina, harhailevina, voimattomina koettivat ne keskittää katseensa sivulle, mistä kummi-isä tuli harmaassa viitassaan. Niiden oli vaikea liikkua, eivätkä ne osanneet enää hymyillä. Ne lausuivat kiitoksen ja jäähyväiset samalla kertaa. Tuntiessaan lapsensa katseen kapteeni Audouin pysähtyi vuoteen jalkapäähän ja otti nahkalakin päästään. Kaikki mitä he olivat tehneet, Véronique ja hän, mieheksi varttuneen lapsen hyväksi, kaikki vaiva ja huoli, koko heidän uuteen muotoon rakentunut elämänsä, jonka pienokainen oli saanut aikaan, heräsi äkkiä vanhuksen mielessä. Hän muisti monen monet toiveet, joista viimeiset nyt olivat sammumaisillaan, salaisimmatkin, joita hän ei ollut uskonut kenellekään. Ja hänen huuliltaan pääsivät sanat, jotka nuori saksalainen lääkäri ymmärsi, koska hän pariin kertaan pudisti päätään.

Lääkäri oli siirtynyt vuoteen vasemmalle puolelle, ikkunanvaloon, parin askeleen päähän sairaasta. Hän katsoi tutkivasti potilasta, kasvoissa hyväntahtoinen ja vakava ilme, joka osoitti mielenliikutusta. Ellei hänen hermoihinsa enää tehonnut fyysillinen kärsimys, oli hän kuitenkin siksi nuori, että heltyi nähdessään näiden kahden miehen kohtaavan toisensa lähestyvän kuoleman kiireessä ja kauhussa. Kapteeni tuli lähemmäksi ja ojensi kätensä, ikäänkuin poikaraukka olisi voinut vastata samoin elein. Hän kumartui vuoteen yli, suuteli kevyesti Charles Huberin kosteata otsaa, kohottautui suoraksi seisomaan ja koetti ikäänkuin sulkea heidät molemmat väljään viittaansa.

— Charles-poikani, virkkoi hän, — kuten näet, tulin heti, kun sain kutsusi. En epäröinyt, vaikka olikin syitä… Tunnethan minut, sano?… Puhu minulle…

Nuori mies, joka tähän saakka oli katsonut kapteeni Audouiniin, loi katseensa hitaasti kattoa kohti salatakseen tuskan, jota se oli täynnä. Liian moni ajatus, liian moni muisto heräsi hänen mielessään. Hänen täytyi siksi luoda katseensa muuhun, jos mieli pysyä hiukankaan miehekkäänä. Eikä katse enää laskeutunut.

— Tunnen sinut kyllä, virkkoi hän katkonaisella äänellä. — Entä kummi-äitini, Véronique, minkätähden hän ei tullut?

— Raha-asioiden vuoksi, ymmärräthän, pienokainen, tuntien tähden, kustannusten tähden. Mutta hän tulee myöhemmin.

Charles ei vastannut mitään. Kapteeni koetti tavoittaa lapsensa katseen, ja vaikka hän ei sitä kohdannut, tiesi hän kuitenkin Charlesin ajattelevan: »Kun hän tulee, on liian myöhäistä.» Hän ei voinut hallita kyyneleitään. Ne saivat vapaan vallan.

— Ah, poika-raukkani, jatkoi hän, — kunpa olisin pitänyt sinut luonani.
Heidän keisarinsa on syynä sinun sairauteesi.

Vuoteen vasemmalla puolen seisova mies liikahti, ja heijastus metallinapeista ja olkalapuista väikkyi hetkisen rauhallisessa ikkunan valossa.

— Heidän keisarinsa syy! toisti kapteeni Audouin. — Hän antoi sinun juosta ampumakentälle asti…

Hänet keskeytti ele. Lapsi oli vaivoin saanut vedetyksi kätensä peitteen alta ja viittasi: »Olkaa vaiti.» Silmät katsoivat etäisyyteen, uusi punerrus kohosi kuumeisille poskille, ja Charles Huber virkkoi:

— Ei, älkää syyttäkö keisaria. Ajattelin sinua, kummi-isä, kun opastin keisaria. Koetin suorittaa hyvin tehtäväni, niinkuin olit käskenyt minun tehdä. Sinä opetit minulle, miten pitää tehdä. Ja hän, hän oli hyvä. Ei pidä olla hänelle siitä suuttunut. Hän puhui minulle ystävällisesti ja vapautti minut tarkastuksesta… Minä vain tahdoin jäädä.

— Kun olen kuollut, voitte sanoa, että minun on ollut kaikin puolin hyvä elämässä. Kiitä kummi-äitiä…

Potilaan voimat loppuivat äkkiä. Pää vaipui pielukselle, silmäluomet sulkeutuivat ja hengitys läähätti.

— Ette voi viipyä kauemmin, kapteeni, virkkoi lääkäri lähestyen askeleen verran.

Kapteeni Audouin kääntyi puoleksi ja huomasi, että lääkäri oli hyvin kalpea. Jokin tavallista elämää ja sen synnyttämiä väliaitoja korkeampi oli yhdistämässä noita kahta upseeria, jotka seisoivat kummallakin puolen vuodetta. He ihailivat tuntemattomana, maineettomana kuolevan sotilaan sielun ylevyyttä.

Koettaen hallita itseään, vaikka ääni värisi nyyhkytyksistä, virkkoi kapteeni Audouin luoden katseensa lääkäriin:

— Sanoin teille, että elämäni on mennyttä, mutta näen, ettei niin olekaan. Suokaa anteeksi. Te kuulitte mitä hän puhui?

— Hän puhui hallitsijastaan samoin kuin minun isäni puhui keisaristaan. Hän puhui ranskalaiseen tapaan, minun tapaani, jota olen hänelle opettanut. Te voitte varmaan minua ymmärtää: en tiennyt, muistiko hän sitä enää. Oi, Charles-poikani, ethän kuole, ethän?

Saksalainen upseeri katseli hetken, olematta näennäisesti liikutettu, eläkkeelle joutunutta, köyhää upseeria, joka ei enää yrittänyt taistella surua vastaan, vaan kätki kasvot molempiin käsiinsä.

Levottomana sairaan voimattomuudesta hän lähestyi vuodetta ja kumartui sen ylitse. Sairaanhoitajatar tuli hänen viittauksestaan viereisestä salista, ja kapteeni Audouin poistui hiljaisin askelin, kuumia kyyneleitä itkien.

Vasta luodulla hautakummulla Strassburgin kalmistossa nähtiin joku päivä myöhemmin kukkasista ja lehdistä solmittu seppele, johon oli sidottu nauha Saksan värein. Hyvin korkea henkilö oli sen lähettänyt, ja eräs upseeri oli sen laskenut haudalle, missä se vähitellen talvituulessa lakastui ja kuihtui. Lähempänä puuristiä, vainajan päätä peittävällä mullalla, oli pari muuta seppeltä, jotka olivat saapuneet junalla Ranskasta. Toinen oli tehty mustista helmistä ja siinä oli valkein kirjaimin sanat: »Charles Huberille hänestä ylpeä kummi-isä». Toinen oli aivan pieni, eternelleistä sidottu, ja siinä oli yksi ainoa sana: »Véronique.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEISARIN OPAS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.