The Project Gutenberg eBook of Kuoleman riemuvoitto: Romaani

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kuoleman riemuvoitto: Romaani

Author: Gabriele D'Annunzio

Translator: Jalmari Hahl

Release date: August 22, 2021 [eBook #66107]

Language: Finnish

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN RIEMUVOITTO: ROMAANI ***
KUOLEMAN RIEMUVOITTO

Romaani

Kirj.

GABRIELE D'ANNUNZIO

Italiankielestä suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

On olemassa kirjoja, joilla on sieluun ja terveyteen nähden päinvastainen arvo, riippuen siitä, turvautuuko niihin alhaisempi sielu, alhaisempi elinvoima, vai korkeampi, voimakkaampi sielu; edellisessä tapauksessa ne ovat vaarallisia, paloittelevia, hajoittavia kirjoja, jälkimäisessä tapauksessa airuenhuutoja, jotka kehoittavat urhoollisimpia urhoollisuuteensa.

                          Fr. Nietzche.
               Jenseits von Gut und Böse, Aph. XXX.

SISÄLLYS:

   I. Menneisyys.
  II. Koti.
 III. Erakkomaja.
  IV. Uusi elämä.
   V. Tempus destruendi.
  VI. Voittamaton.

I.

MENNEISYYS.

I.

Nähdessään ryhmän ihmisiä kumartuen kaiteiden yli tuijottamassa alempana olevaan katuun, Ippolita pysähtyi ja huudahti:

— Mitähän lie tapahtunut?

Häntä pudisti pieni pelon väristys; ja vaistomaisesti hän nojasi kättään Giorgion käsivarteen ikäänkuin häntä pidättääkseen.

Giorgio tarkasti noiden ihmisten eleitä ja virkkoi:

— Joku on varmaankin heittäytynyt tuonne alas.

Hän lisäsi:

— Tahdotko, että käännymme takaisin?

Ippolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon välillä. Sitten hän vastasi:

— En; jatkakaamme.

Ja he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita.
Vaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti.

Tuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan usvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät.

— Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. — Joku on surmannut itsensä.

Molemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat mitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta työkansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua; heidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista eläimellistä hämmästystä.

Paikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta.

— Se on jo poissa — huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli kumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja ihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei toinen enää saanut nauttia tuosta näystä. — Se on jo poissa. — He kantoivat sen jo pois.

— Minne?

— Santa Maria del Popoloon.

— Kuolleenako?

— Kuolleena.

Toinen mies, luisevan laiha ja keltaisen kelmeä, kaulassa leveä villahuivi, kumartui kauas; ja vetäen piipun suustaan, hän kysyi äänekkäästi:

— Mitä siitä on jäänyt jälelle tuonne kadulle?

Hänen suunsa oli toiselta puolelta väärässä, kuin palo-arven pöhöttämä, ja se värähteli, ikäänkuin siitä alinomaan olisi pulppuillut esiin karvasta sylkeä; ja hänen äänensä oli syvä, kuin olisi se lähtenyt maanalaisista onkaloista.

— Mitä siitä on jäänyt jälelle?

Alhaalla kadulla seisova kuorma-ajuri kumartui muurin juurelle. Katselijat vaikenivat paikaltaan hievahtamatta, odottaen vastausta. He saattoivat kivityksellä nähdä ainoastaan tumman pilkun.

— Hieman verta — vastasi ajuri, vielä kumartuneena, ja sauvan kärjellä etsien jotain verilätäköstä.

— Entä mitä vielä? kysäsi uudelleen tupakoitsija.

Ajuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä olijat eivät voineet nähdä.

— Hiuksia.

— Minkä värisiä?

— Vaaleita.

Äänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä oudoilta.

— Giorgio, lähtekäämme pois! — rukoili Ippolita, mieli kiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa, joka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen houkuttelemana.

Vaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti kiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui ilmeisenä kasvoissa.

Giorgio virkkoi:

— Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile.

Ja Ippolita:

— Se on totta.

Ääretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita jatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä:

— Rakkaus parka!

— Mikä rakkaus? — kysyi Giorgio hajamielisenä.

— Meidän rakkautemme.

— Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan?

— Ei ainakaan minussa itsessäni.

— Minussako siis?

Vaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän toisti, katsoen Ippolitaan:

— Minussako? Vastaa.

Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas.

— Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta.

Vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:

— Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa, mutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja joka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä.

— Mitä merkkejä?

— Pahoja merkkejä, Ippolita… Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla joka hetki olla niin tarkkanäköinen!

Ippolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin tunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän sisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin vastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä.

Ippolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa rypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli häntä ärsyttävästi hymyillen.

— Näin se alkaa — Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera hymy, silmissä tuo terävä katse. — Sinä tunnet sielusi pohjalla levottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa. Ollessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et voi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen ääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja käsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin vastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta.

Ippolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä.

Tämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan myös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi kiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna sanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin yksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli sitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin vuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen tunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten vaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa, täyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät kaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi keinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt.

Giorgio jatkoi:

— Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella ihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa rakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää rakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes kaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää. Oletko ajatellut sitä?

Ippolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen:

— Kaksi vuotta!

He kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti vakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut kulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via Flaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean lähistön; harvoja sadepisaroita tippui.

— Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä — alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. — Ja kuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat.

Ippolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten hän sanoi oudon lempeästi:

— Miksi kaikki nämä pahat sanat?

Ja hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat jälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti rakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa, hän lisäsi:

— Mikä sinun on?

Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta äänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin itseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen olemuksensa.

— Mikä sinun on? — toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin aistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa.

— Mikäkö minun on? — Giorgio vastasi. — Rakastan.

Hänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden. Paljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä koko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi vääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän ja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut minkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta. Hänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon luonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti, rakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista. Ja tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties kuolemaan asti.

Kun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä:

— Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta?

— No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. — Mutta voitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati tulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko todistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä omistan sinusta?

— Kaiken.

— En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet sisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi, tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana on epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä. Sinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin, olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut toisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi alla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja ehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista, eikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo sinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita. Enkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee nykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään! — Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla erityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen sinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus panee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö, joka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä sinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet, poistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan yksinäisyyteen.

Kymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse mitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin et vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää puhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua; pelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean sakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin laskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa sydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä kysyn sinulta: — Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: — mitä sinä ajattelet? — Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne minun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja tuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa, että minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli, puristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä alakuloisuutta, joka seuraa?

Ippolita sanoi:

— Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties rakastan enemmän.

Taaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä miestä.

Ippolita virkkoi:

— Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi. Ajatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on yhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden viehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä ja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran, kuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä väärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti.

Vaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta lauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi:

— Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista.

Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui hänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli pahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä äänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran hän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja hellämielinen hoitajatar.

— Näethän, — hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, — sinä saatat minut väärälle tolalle.

Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.

Äskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat pitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat yhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän lyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania. Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi Mariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa.

Giorgio ajatteli:

— Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko hän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva totta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja alituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin sen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: — esineille, jotka kuvastuvat hänen silmiinsä…

Giorgio katsoi häneen. — Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on kalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas. Kun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän hymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta, melkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu aina…

Giorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen sukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän välillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin kevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen nauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. — Hän on hyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä, intohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus. Hänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati haaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä en voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani häntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä eivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen muuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen kaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia.

Hänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin… Mitä Ippolita kertoikaan minulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen koomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa Milanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä… Miten hän oli nauranut!… Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi olla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen kirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa.

Hän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin hänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla selvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä syntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton naurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi hilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli muka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista elämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa. Hänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän muisti erään kirjeen kohdan —"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja ystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa. Tunnethan Milanolaisten herttaisuuden." — Hänen mielestään kohosi kuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä, asianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle kätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän jokapäiväisyyteen.

Sinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli kestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota rakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä hetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. — — Mitä Ippolita tekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän niihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee? Ainaisia kysymyksiä ilman vastausta.

Edelleen hän hautoi mielessään tätä: — Jokainen noista ihmisistä vie jotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on ollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia ne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä on senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät himokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen himokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on alttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen, kun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti ei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta, vaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis mahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen naisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni?

Hän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät hänen sisäisiin mietteisiinsä.

— Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä, ellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua. Rakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä nautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan ohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät, jotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni epämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut naisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni rakastajattaren salissa: — Millainen lienee hänen tapansa rakastaa? Mikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen sitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta hitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet äkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni Ippolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee miehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen sieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman välähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja luulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä todistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön ja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin ruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei ole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee tuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen katseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti.

Ippolita kysyi häneltä, ääni lempeänä:

— Mikä sinun on? Mitä ajattelit?

Ja Giorgio vastasi:

— Sinua.

— Miten?

— Pahasti.

Ippolita huokasi. Sitten hän kysyi:

— Tahdotko, että menemme?

Hän vastasi:

— Menkäämme.

He nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat tulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä:

— Kuinka surullinen ilta, rakkaani!

Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä alakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio yltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä kuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä kaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui joku sadepisara.

— Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. — Mitä aiot tehdä?

Hän vastasi epätoivoisena:

— En tiedä, mitä tulen tekemään.

Seisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä heille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He tiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan heidän puolustamattomille sieluilleen.

— Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona.

Hänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi jonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja vastasi:

— En tahdo.

Mutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: "Tätä yötä et kestä kaukana Ippolitasta, se on sula mahdottomuus." Ja tajutessaan tämän sulan mahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi jonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta ylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka häntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: — Minä en voi olla erillään hänestä; tänä yönä en sitä voi. — Hänellä oli se tuntemus, että oli oudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen mieleensä.

— Giorgio! — huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen käsivarttaan.

Giorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet katselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan siihen jättämää merkkiä. Hän kysyi:

— Peloittaako sinua?

Yhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi:

— Vähäsen.

Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon, vaaleatukkaisen, verisen pään. — Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa. Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion, isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan: — kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä; pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. — Jospa minä syöksyisin tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous. Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne. Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: — vähitellen tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä. Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.

Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa rajattomasti.

— Suljetaan!

Tämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla.

— Suljetaan!

Huudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana, jonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille rakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että olivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat askeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla teillä:

— Suljetaan!

— Kirottua! — huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja tuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan.

Trinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti äärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa. Muutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa näyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita tippui.

— Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? — kysyi Giorgio.

— Tulen, tulen varmasti.

— Tuletko pian?

— Tulen kello yksitoista.

— Jos et tule, minä kuolen.

— Tulen kyllä.

He katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen.

Hellyyden valtaamana Giorgio kysyi:

— Voitko antaa minulle anteeksi?

Taaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen.

Giorgio sanoi hiljaa:

— Jumaloin sinua!

Ippolita virkkoi:

— Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.

He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen myymäläikkunoiden heijastuksesta. — Nyt hän menee luotani. Hän palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä. Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa, alentavat häntä… Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa elämäämme?"

II.

Kun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään Giorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa, joka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä.

Ollen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi:

— En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan.

Mutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili:

— Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on välttämättömän tärkeätä puhua kanssasi.

Hän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi.

Tämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori mies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla elämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi seikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä, vaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli olemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä tarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä nöyryytyksiä.

Hän kävi sisälle, odotti kunnes palvelija oli poistunut, näytti hieman nololta ja sanoi puoleksi niellen sanansa:

— Anteeksi, Giorgio, että tälläkin kertaa käännyn sinun puoleesi. Minun täytyy maksaa pelivelka. Auta minua. On kyseessä ainoastaan vähäpätöinen summa: kolme sataa liiraa. Suo anteeksi, Giorgio.

— Vai maksat sinä pelivelkojasi? kysyi Giorgio ja sinkahutti vallan välinpitämättömänä tämän loukkauksen hänelle kasvoihin. Kun ei ollut osannut katkaista kaikkia välejä tähän ahmivaan norkkailijaan, hän käytti aseena häntä vastaan ylenkatsetta, samoin kuin muut käyttävät sauvaa häätääkseen itsestään inhoittavan eläimen. — Sinä saatat minut hämmästymään.

Exili hymyili.

— No, älä nyt ole häijy — hän virkkoi rukoilevana kuin naishenkilö. — Annathan minulle nuo kolmesataa liiraa. Kunniasanani, että saat ne takaisin huomenna.

Giorgio nauroi täyttä kurkkua. Hän soitti palvelijaa, joka heti saapui.

— Hakekaa pienten avainten kimppu vaatteistani tuolla sohvalla.

Palvelija löysi avaimet.

— Avatkaa tuo toinen vetolaatikko. Antakaa minulle iso lompakko.

Palvelija ojensi hänelle lompakon.

— Voitte mennä.

Kun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi väkinäisesti hymyillen:

— Etkö voisi antaa minulle neljäsataa?

— En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi.

Giorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen laidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän huomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten:

— Sinulla on jalo sydän.

Hän katseli ympärilleen.

— Onpa sinulla viehättävä makuuhuone.

Hän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti kotelonsa sikaareilla.

— Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen?

— Mene tiehesi, Exili. Tahdon nukkua.

— Hän oli hurmaava olento! Kauneimmat silmät Roomassa… Onko hän vielä täällä? En ole vähään aikaan häntä nähnyt. Varmaankin hän on matkustanut pois. Hänellä on sisar Milanossa, kuulemma.

Hän kaatoi itselleen toisen lasin ja joi sen yhdellä siemauksella. Hän loruili ehkä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ehtisi tyhjentää likööri-pullon.

— Hän on ottanut eron miehestään, vai kuinka? Luulen, että hänen raha-asiansa ovat huonot. Mutta hän käy aina hyvin puettuna. Noin pari kuukautta sitten kohtasin hänet Via Babuinalla. Tiedätkö, kuka kenties tulee olemaan sinun seuraajasi? Tuo Monti… luultavasti et häntä tunne, hän on maanviljelijä, kookas, lihava, värittömän vaaleaverinen mies. Juuri tuona päivänä hän Via Babuinalla ajoi rakastajatartasi takaa. Tiedäthän, että heti huomaa, kun mies juoksee naisen perässä… Tuolla Montilla on paljo rahaa.

Hän lausui viime sanat kuvaamattomalla äänenpainolla, johon sekaantui kateutta ja inhoittavaa rahan himoa. Sitten hän melutta joi kolmannen lasin.

— Nukutko, Giorgio?

Giorgio ei vastannut, teeskennellen nukkuvansa, vaikka oli kuullut kaiken. Mutta hän pelkäsi, että Exili kuulisi hänen sydämensä tykytykset peitteen läpi.

— Giorgio!

Tämä oli heräävinään kevyestä uinahduksesta.

— Kuinka, oletko vielä täällä? Etkö jo mene?

— Menenhän nyt, sanoi Exili lähestyen vuodetta. — Katsohan, kilpikonnanluinen hiusneula!

Hän kumartui sitä ottamaan matolta; uteliaana hän sitä tarkasti ja laski sen sitten peitteelle.

— Sinä onnellinen mies! hän huomautti, äänessä tuo tavallinen ivan ja imartelun sekainen väre. — Näkemiin siis.

Hän ojensi kättänsä; mutta Giorgio ei liikuttanut kättänsä peitteen alta. Lörpöttelijä kääntyi ovea kohti.

— Sinulla on mainiota likööriä. Otanpa vielä lasin.

Hän tyhjensi sen ja poistui, jättäen Giorgion vuoteeseensa maistelemaan myrkkyjuomaa, jota tungettelija oli hänelle tarjonnut.

III.

Huhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä.

— Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa — sanoi Ippolita. — Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken, missä tahansa, mutta poissa täältä.

Giorgio virkkoi:

— Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna?

— Muistan.

— Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä…

— Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen…

— Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin suuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja.

— Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!…

— Sinulla oli kuitenkin niin kiire…

— Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he koskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään asti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!…

— Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen vuosipäivä.

— Niin oli.

— Ja kuinka päivä paahtoi.

— Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa…

— Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki "Espanjan torin" kukat.

— Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle niitä niin paljon kaulaan, hihoihin… muistatko?

— Muistan.

— Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki.

Ippolita hymyili.

— Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin poimussa.

— Niin, sinä sen kerroit.

— Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen ajattelin… Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä.

Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:

— Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista vuosipäivää?

— Minäkö? En?

— Enkä minäkään.

Giorgio ajatteli: — Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. — Nyt Ippolita on vapaa. Mutta miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta. Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.

Tämä virkkoi:

— Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.

Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö, äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun vaan järjestää asia.

Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. — Minkätähden minä niin suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen tekoon!

— Emme kuitenkaan voi — näin Ippolita huomautti, — lähteä liian kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.

— Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.

— Hakekaamme yhdessä.

Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen katkelman.

Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut kantanut safiiri-korvarenkaitaan. — Ehkä hän on uhrannut ne perheen rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen ahdinko. — Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: — Kun hän on väsynyt minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan, joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle mieluisa.

Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä, tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia lankeemuksia.

Ippolita sanoi melkein vaikeroiden:

— En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto… Tässä on
Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari,
Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari;
Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian
palvelijain luostari.

Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka saattoi hänet lapsen kaltaiseksi.

— Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka.
Lähdemmekö Orvietoon?

Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten ihailee kaunista tuomiokirkkoaan.

— Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa karstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa kaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: — ikkunat suljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka kulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista sairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella; torni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka lyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko.

Ippolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä olisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky:

— Mikä rauha!

— Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin sadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin pois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden… Oi, mikä rauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar, tai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta; tahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun; hieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota kirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä sisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin poimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta sokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta; ja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten neitseellisten verhojen takana.

Ippolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän välittömänä:

— Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon.

Hän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen käsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan nautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä:

— Kerro minulle edelleen.

Giorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan mielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan.

— Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen.

Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä, lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli vakava ja viehkeä — gravis dum suavis.

— Puhu minulle! soperteli Ippolita.

Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.

IV.

"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen, että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde Orvietoon." — Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.

Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt. Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta."

He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla. Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän täynnä levotonta iloa.

— Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi
Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien
katseiden suuntautuvan häneen. — Kauankohan vielä viipyy lähtöön?
Jumalani, kuinka vapisen!

He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.

— Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.

— Sanon sen sinulle myöhemmin.

Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki, jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä katseella.

Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. — Missä hän oli tuon parin kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.

— Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.

— Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen enne. Tiedätkö, missä he olivat?

— En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.

— He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun sinuun tutustuin…

— Aivan oikein; nyt muistan!

Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä.
Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.

— Mikä hyvä enne!

Hän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen alakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen piilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon: — kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen kuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen pulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri tammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai kaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu sekaantui Sebastian Bachin musiikkiin.

Tämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen ystävänsä puoleen, kuiskasten:

— Ajatteletko sinäkin sitä vielä?

Hän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa hänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään yksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä matkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään väristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja niin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman turtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen liikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan verhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet torkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa "Lyceum". Kolmas matkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille.

— "Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa, kun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä tahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun ja orvokkien tuoksua." Giorgio antautui täydelleen muistojensa hellittämättömään pyörteeseen. "Olisinko voinut kuvitella omituisempaa ja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen kirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun omasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni edessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko rakkauteni jotain unenomaista." Tuon kevyen huumauksen alaisena hän viipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään melkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. "Joku vihkisavu — jyvä… orvokkivihko…"

— Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, — sanoi Ippolita hänelle hiljaa.
— Tyynesti kuin lapsi.

Sitten hän hymyillen lisäsi:

— Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu tämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat.

Ja hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien lomitse.

— Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio. — Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen kasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa valossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi. Ippolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten pitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät!

— Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita.

Veturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa.

— Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian pitkälle?

— Enpä suinkaan!

— Hyvä. Kysyhän.

— Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa.

Giorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen.

— Albano? — hän kysyi.

— Ei, hyvä herra: Segni-Paliano, vastasi mies hymyillen. Onko aikomuksenne matkustaa Albanan? Siinä tapauksessa olisi teidän pitänyt astua junasta Cecchinassa, hyvä herra.

Ippolita alkoi nauraa niin makeasti, että mister ja mistress Martlet hämmästyneinä katselivat häntä. Hänen hilpeytensä tarttui heti hänen rakastajaansakin.

— Mitä tehdä?

Kaikkein ensiksi meidän on astuttava pois junasta.

Giorgio ojensi miehelle matkalaukut, Ippolitan yhä nauraessa raikasta ja vilkasta nauruaan, vallattomana uhmaillen odottamatonta seikkailua. Herra Martletin sydämeen tämä nuorekas hilpeyden purkaus tunki kuin auringonsäde. Hän kumarsi Ippolitalle, joka astuessaan alas junasta mielessään tunsi epämääräistä mielipahaa.

— Herra Martlet parka! hän sanoi puoleksi leikkisänä, puoleksi vakavana, katsoessaan junaa, joka kiiti pois autioon ja synkkään maisemaan. — Minua pahoittaa ero hänestä. Kuka tietää, näenkö häntä jälleen!

Sitten hän kääntyi Giorgion puoleen:

— Entä nyt?

Muudan asemamies ilmoitti heille:

— Kello puoli viisi kulkee juna tästä Cecchinaan.

— No, asia siis selviää, huomautti Ippolita. — Nyt on kello puoli kolme. Mutta julistan, että minä tästä hetkestä alkaen otan käsiini tämän matkan korkean johdon. Sinä saat mukaantua minun ohjaukseeni. Pysy vaan kiinni minussa, pikku Giorgioni, ja varo, ettet eksy pois.

Hän puhui hänelle leikkisästi kuin lapselle. Molemmat tunsivat itsensä iloisiksi.

— Missä on Segni? Missä on Paliano?

Lähistössä ei näkynyt ainoatakaan kylää. Matalat kummut näyttivät kaikki paljailta, vaivaisen vihannoivilta harmaan taivaan alla. Yksi ainoa hoikka, surkastunut puu huojui raiteiden lähellä kosteudessa sinne tänne.

Sade kun yhä jatkui, molemmat eksyneet hakivat itselleen suojaa asematalossa olevasta pikkuhuoneesta, missä oli kamiinikin, jonka tuli kuitenkin oli sammunut. Seinällä riippui vanhan kartan repaleet, joiden yli oli vedetty mustia viivoja. Toisella seinällä riippui neliskulmainen pahvipala, jossa koreileva ilmoitus ylisteli erästä liköörin lajia. Vastapäätä sammunutta kamiinia oli vahakankaalla päällystetty sohva, jonka tappura-sielu valui esiin monesta haavasta.

— Katsohan, huudahti Ippolita lukien Baedekeriä — Segnissä on
Gaetanon pikkuravintola.

Tuo nimi nauratti häntä.

— Miksi emme polta savuketta? sanoi Giorgio. Kello on jo kolme. Kaksi vuotta sitten minä paraikaa valmistauduin astumaan kappeliin…

Uudelleen täytti hänet tuon merkillisen päivän muisto. Muutaman hetken he polttivat vaieten ja kuuntelivat kiihtyvän sateen ropinaa. Usvaisista ikkunoista he näkivät tuon vaivaisen puun kumartuvan syvään rankkasateen alla.

— Minun rakkauteni on vanhempi sinun rakkauttasi, sanoi Giorgio. Se oli syntynyt jo ennen tuota päivää.

Ippolita pani vastaan.

— Näen vielä, kuinka sinä kuljit ohitseni ensi kerran, Giorgio jatkoi hellästi, menneiden päivien muiston auttamattomasti lumotessa hänen mieltään. — Mitä häviämättömiä muistoja! Oli illan suussa, kun tulet sytytetään ja kun kaikki tummansiniset varjot lankeavat kaduille… Minä seisoin yksin Alinarin myymäläikkunain edessä ja katselin kuvia, mutta näin niitä tuskin; olin kuvaamattomassa mielentilassa, hiukan väsynyt, hyvin alakuloinen, epämääräisesti kaihoten jotain ihanteellista, joka olisi karkoittanut inhoni… Enkö koskaan ole sinulle sitä kertonut? Olin silloin juuri tullut eräänlaisesta talosta… On omituista: mitä alhaisimman lankeemuksen jälkeen sielu pyrkii johonkin ylhäiseen. Tuona iltana voimakkaasti kaihosin runoutta, mielen ylennystä, jotain hienoa ja henkistä. Oliko se aavistus?

Hänen puhettaan seurasi pitkä vaitiolo; mutta Ippolita ei puhunut, vaan odotti, että hän jatkaisi. Savukkeen kevyen tuprun keskellä, joka näytti ikäänkuin luovan lisäverhon jo ennestään verhottuun muistoon, hän tunsi erinomaista nautintoa kuunnellessaan Giorgion puhetta.

— Oli helmikuu. Huomaa: juuri niinä päivinä olin ollut Orvietossa. Luulenpa melkein, että olin tuona hetkenä pysähtynyt Alinarin taidekaupan eteen kysyäkseni pyhäinjäännös-arkun valokuvaa. Ja sinä kuljit ohi! Kaksi tai kolme kertaa sittemmin, ainoastaan kaksi tai kolme kertaa olen nähnyt sinut niin kalpeana kuin silloin, niin erityisen kalpeana. Et voi kuvitella, Ippolita, kuinka kalpea olit. En ole voinut keksiä mitään vertauskuvaa tuolle kalpeudellesi. Ajattelin: "Mitenkähän tuo nainen voi astua? Eihän hänellä saata olla pisaraakaan verta suonissaan." Se oli yliluonnollista kalpeutta, joka saattoi sinut ruumiittoman olennon näköiseksi keskellä kaikkia sinerviä varjoja, jotka ylhäältä laskeutuivat kivitykselle. En katsonut siihen mieheen, joka oli seurassasi. En tahtonut sinua seurata. Sinun katseesi tuskin hiipaisi minua. Muistan lisäksi tämän yksityisseikan: Matkan päässä sinä pysähdyit, kun eräs katulyhdyn sytyttäjä tukki tien. Kuulehan: näen vielä sauvan päässä olevan liekin ilmassa leimuavan ja lyhdyn äkkiä syttyvän luoden valoaan sinuun.

Ippolita hymyili surumielisesti, kasvoissa sellainen alakuloisuuden ilme, joka näyttäyy naisessa hänen nähdessään edessään kuvansa entisajoilta.

— Olin todella kalpea, hän sanoi. — Olin noussut tautivuoteelta vasta muutama viikko aikaisemmin podettuani kolmikuukautista tautia. Olin katsonut kuolemaa silmiin.

Raju sateen ropsaus ravisti ikkunaruutuja. Pieni puu näkyi häälyvän ympäri, ikäänkuin joku käsi väkisin olisi tahtonut nyhtää sen ylös juurineen päivineen. Molemmat katselivat muutaman hetken tätä hurjaa luonnon raivoa, joka tässä synkeydessä, tässä paljaassa auteudessa, tässä seudun saamattomassa kähmeydessä omituisesti pani ajattelemaan itsetietoista elämää. Ippolita tunsi miltei sääliä. Tämä puun kuviteltu kärsimys saattoi heidän oman kärsimyksensä jälleen heidän tajuntaansa. Hengissä he näkivät tuon suuren yksinäisyyden, joka levisi tämän kurjan rakennuksen ympärillä, minkä ohi aika ajoin suhisten kiiti juna kuljettaen erilaisia matkustajia, joista kullakin oli sydämessään oma erilainen tuskansa. Surulliset mielikuvat seurasivat toisiaan molemmissa rakastavissa huimaavan nopeasti ja ne heräsivät samoista seikoista, joita juuri edellä olivat katselleet iloisin silmin. Ja kun nuo mielikuvat katosivat ja kun tajunta luopui niitä seuraamasta ja palasi itseensä, molemmat kokivat sisällään yhtä ainoata suurta tuskaa: auttamattomasti kuluneiden päivien kaihoa.

Heidän rakkaudellaan oli takanaan pitkä menneisyys; se laahasi takanaan aikojen kuluessa suunnattoman suureksi paisunutta tummaa verkkoa täynnä kuolleita esineitä.

— Mikä sinun on? — kysyi Ippolita ääni hieman epävarmana.

— Entä mikä sinun on? — kysyi Giorgio luoden häneen kiinteän katseen.

Ei kumpikaan heistä vastannut kysymykseen. He vaikenivat ja katsoivat uudelleen ulos ikkunasta. Taivas näytti hymyilevän kyynelten takaa. Heikko hohde lankesi kukkulalle, levitti sille himmeän kultakiillon ja sammui. Vielä seurasi toisia välkähdyksiä, jotka niinikään vähitellen himmenivät.

— Ippolita Sanzio — sanoi Giorgio lausuen tämän mmen hitaasti, kuin olisi tahtonut nauttia sen suloudesta. — Kuinka sydämeni sykki, kun viimein sain tietaa, että se oli nimesi! Mitä kaikkea näin ja tunsin tuossa nimessä! Sama ristimänimi oli niinikään eräällä sisarellani, joka on kuollut. Tuo kaunis nimi oli siis minulle perin tuttu. Syvästi liikutettuna ajattelin neti: — Jospahan huuleni jälleen saisivat omakseen tuon nimen! — Tuona päivänä vainajan muisto hienoin sidein kiintyi salaiseen unelmaani. Minä en sinua etsinyt, en sinua ajanut takaa, en koskaan tahtonut käydä tungettelevaksi; mutta sisälläni oli selittämätön usko ja varmuus, että sinä ennemmin tai myöhemmin olit minuun tutustuva ja minua rakastava. Mikä ihana tietoisuus! Elin ulkopuolella todellisuutta; ravitsin henkeäni musiikilla ja ylentävillä kirjoilla. Ja todella näinkin sinut kerran Giovanni Sgambatin konsertissa; mutta näin sinut vasta silloin, kuin jo olit poistumaisillasi salista. Sinä katsoit minuun. Toisenkin kerran katseesi kohtasi minut — kenties sen vielä muistat — kun tapasimme toisemme Babuino-kadulla vallan Pialen kirjakaupan edessä.

— Muistan kyllä.

— Seurassasi oli lapsi.

— Niin, Cecilia, yksi sisareni tyttäristä.

— Minä pysähdyin katukäytävälle, päästääkseni sinut ohi. Panin merkille, että me molemmat olimme yhtä pitkät. Silloin et ollut niin kalpea kuin muulloin. Ylpeä ajatus salamoi mielessäni…

— Sinä arvasit.

— Muistatko? Se oli maaliskuun lopulla. Toivoni kävi yhä varmemmaksi. Elin päivästä päivään ajatellen sitä suurta rakkautta, jonka piti tulla. Kun olin kaksi kertaa nähnyt sinut orvokkivihko kädessä, täytin taloni orvokeilla. En voi koskaan unhoittaa tuota kevään alkua! Aamuyöstä mitä kevyintä uinahdusta vuoteessa, puoleksi hereilläoloa ja melkein tahallisia unennäköjä! Hidas epäröivä herääminen, joka aukaisi silmäni valolle, henkeni verkkaan palauttaessa todellisuuden tajuntaa. Muistan, että eräät lapselliset mielikuvat riittivät siirtämään minut kuviteltuun huumaustilaan. Muistan, että eräänä päivänä kvintettikonsertissa kuunnellessani Beethovenin musiikkia, missä suuremmoinen ja intohimoinen jakso palasi aika ajoin, haltioiduin melkein mielettömäksi toistamalla itsekseni runosäettä, joka sisälsi sinun nimesi.

Ippolita hymyili hänelle; mutta sielunsa pohjassa hän tunsi mielipahaa kun kuuli hänen niin erityisen mieltyneesti puhuvan heidän rakkautensa alkuajoista. Olikohan se Giorgiosta kaikkein suloisin aika? Olivatko ne kenties hänestä kaikkein rakkaimmat muistot?

— Vaikka niin rajusti halveksinkin tavallista elämää — jatkoi Giorgio — en kuitenkaan koskaan olisi voinut uneksia niin haaveellista ja salaperäistä tyyssijaa, kuin tuo yksinäinen kappeli Via Belsianan varrella. Muistatko? Kadulle johtava, portaiden huipulla oleva ovi oli suljettu, ehkäpä oli se jo vuosia sitten suljettu. Kappeliin käytiin sisälle sivulta ahtaan kadun puolelta, missä oli viinin tuoksu, siellä riippui viinikauppiaan punainen kyltti ja iso oksa. Käytiin sisään takana olevasta sakaristosta, muistatko, missä tuskin oli tilaa papille ja suntiolle. Sieltä astuttiin sisälle viisauden asuntoon… Oh, kaikki nuo vanhat miehet ja vaimot yltympäri madonsyömillä penkeillä. Minne Alessandro Memmi olikaan koonnut kuulijakuntaansa? Sinä et ehkä tietänyt, rakkaani, että sinä tuossa musiikinkiihkoisten filosofien seurassa ruumistutit kauneutta. Tuo Martlet, näetkös, mister Martlet, on meidän aikamme kaikkein vakaumuksellisimpia buddalaisia, ja hänen vaimonsa on kirjoittanut teoksen musiikin filosofiasta. Se nainen, joka istui vieressäsi, oli Margaretha Traube Boll, kuuluisa naislääkäri, joka jatkaa miesvainajansa, tohtori Bollin tutkimuksia silmän toiminnasta. Se henkien manaaja, joka avaraan vihertävään vaippaan verhottuna varpaisillaan astui sisään, oli tohtori Fleischl, juutalainen ja saksalainen lääkäri, oivallinen pianisti ja Bachin ihailija. Se hengellinen mies, joka istui ristiinnaulitun kuvan alla, oli kreivi Castracane, kasvitieteilijä, jolla on kuolematon maine. Toinenkin kasvitieteilijä ja kuuluisa bakteriologi ja mikroskopisti, Cuboni, istui vastapäätä häntä. Ja Jakob Moleschott, tuo oivallinen fysiologi, tuo unhoittumaton vanhus, hopeahapsinen, jättiläiskokoinen, oli hänkin siellä. Siellä oli Blaserna, Helmholtzin työtoveri ääniopin alalla; siellä oli mister Davis, filosofinen maalaaja, prerafaeliitta, joka on syventynyt bramanismiin… Siellä oli vielä eräitä toisiakin: kaikki erikoisia neroja, harvinaisia henkiä, elämän kylmäverisiä tutkijoita, jotka ovat omistaneet työnsä uudenajan tieteen korkeimmille kysymyksille ja intohimoisen ihailunsa unelmille.

Hän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon näyn. — Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia; muutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti johtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä. Sekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan kultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja pitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat kynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten keltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki vernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän. Alessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi leikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa edessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua nousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu naurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin selkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman suuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja kullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa kulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja kaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten taivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden, ohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu — suitsutussavua tai benzoe-pihkaa — liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa lasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä. Ja tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille unelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa. Sillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen unelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko.

Näin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä lyyrillisellä henkäyksellä.

— Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti. Roomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija, buddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin filosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään huvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan edessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se ole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean lämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan, missä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä yhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin, huumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä, kohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään unelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää Ippolita Sanzion tulevalle rakastajalle!

Nauraen hän nousi.

— Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen mukaisesti.

Ippolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi:

— Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona.

Ippolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle.

— Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada.

He läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi himmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä. Porrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä valojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin sadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa. Sadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen.

— Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita ja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen!

Kello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan asemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja.

— Milloinka saavumme Albanoon?

— Seitsemän ajoissa.

— Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen Giorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan ravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen kanssaan.

Giorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi:

— Tahtoisitko taas mennä sisälle?

— En, hän vastasi. — Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme nopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin.

Sanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion käsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja mielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan, joka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa ilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä panna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon entisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion silmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin silloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota tuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että ainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli: — Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin olen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen; kuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys painaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: — Ehkä Giorgio on väsynyt minuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen — hän pettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun enää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan harvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin; kuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että häntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta. Minkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän nojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin ajatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen.

— Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista, ja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle, äänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn, vallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä suutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan sisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me rakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti minua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa meitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja herttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen veroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa? Minä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en ollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän on sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa vuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on antanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen hänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta ajatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati.

Painautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti:

— Etkö ole onnellinen?

Giorgio hämmentyi tuon kysymyksen äänenpainosta, joka tuntui olevan verhottu kuumaan henkäykseen, värähti oikeasta onnentunteesta ja vastasi:

— Kovin onnellinen.

Ja sykkivin sydämin molemmat kuulivat höyrypillin vihellyksen.

He olivat yksin juna-osastossa. He sulkivat kaikki ikkunat ja odottivat kunnes juna läksi liikkeelle; sitten he syleilivät toisiaan, suutelivat toisiaan ja toistivat toisilleen kaikki ne hyväilynimet, joihin hellyytensä voima kahtena vuotena oli heidät totuttanut. Sitten jäivät he vieretysten istumaan, epämääräinen hymy huulilla ja silmissä, ja tunsivat, miten veren raju kuohunta vähitellen asettui. He näkivät ikkunoista yksitoikkoisen maiseman kevyeeseen punasinervään autereeseen käärittynä kiitävän ohi.

Ippolita sanoi:

— Laske pääsi tähän polvilleni ja paneudu pitkäksesi.

Giorgio laski päänsä hänen polvilleen ja paneutui pitkäkseen.

Ippolita sanoi:

— Huuliesi iho on hieman halkeillut tuulesta.

Ja sormillaan hän siirteli muutamia hänen viiksiensä karvoja pois suun edestä. Giorgio suuteli hänen sormiaan. Ippolita silitti hänen hiuksiaan ja sanoi:

— Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät.

Hän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän hyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen ylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen. Ja Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan ja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki jälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten kaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet.

Hymyillen sanoi Ippolita:

— Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin olemme kahdenkesken.

Häntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio nousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton hohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen:

— Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy odottaa.

Taaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja ja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen.

— Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita johtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. — Kuinka meidän tulee hauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä vastanaineiksi.

Väristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa vastaan.

— Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme virittää valkean pesään ja juomme kupin teetä.

Molemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken suloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja lupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde kävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He liittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin rajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan halun kouristamina.

Sitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin olisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun huoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen majatalon hiljaisuus kävi painostavaksi.

— Miksi teimme tämän?

Ippolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti päänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka katosi varjoihin.

Mutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista ajatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän kun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei mikään tahto voi sulkea.

— Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita.

— Sinua.

Giorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti tekevät. — Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin nyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon väkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin vilkkaasti sanoi: — Ei, ei. — Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet noin surulliseksi. — Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja seikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä katse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina kesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla… — Kauheta, kauheta! — Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi lemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja sanoi:

— Kärsitkö?

Hän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta hän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän pelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta, mutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt, selvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun.

— Nyt olemme Cechinassa! hän huusi helpotuksesta, kun junan vihellys vihloi hänen korvaansa. — — Nouse, nouse, rakkaani, meidän on astuttava pois junasta.

Hän tekeytyi iloiseksi, saattaakseen Giorgion iloiseksi. Hän aukaisi ikkunan ja pisti päänsä ulos.

— On viileä, mutta kaunis ilta. Joudu, rakkaani. Vietämmehan vuosipäivää. Meidän täytyy olla onnellisia.

Kuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti pois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen ilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän.

Melkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa. Kuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet syttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne tänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. "Meidän täytyy olla onnellisia!" — Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion sisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja rauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä liian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja siveänä yönä. — Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia. — Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut, tehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen tarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien vetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä ja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin häly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa.

V.

Lodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen käytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli muistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa. Jokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla, tuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut, menneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä tai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin tavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla, nuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat vaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden suuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat, loivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn, minkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat.

— Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön hiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään nojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty puolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu pitsikoristus. — En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois.

Hänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus.

— Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut ainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina hänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka alla oli keinotekoisia kukkia… Muistan, että hän itki. Vanhusparka! Näen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset hiuskiehkurat ohimoilla.

Hän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin hehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä ja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden tasainen ja jatkuva kalkutus.

— Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa, joissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat, joiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen karvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein joka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan ylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne ympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni ohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja minä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun ääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta suloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin ahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen ullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun sulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen… Korvissani soi vielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni musiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa…

Mielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun soittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman samanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua morsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi hetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello.

— Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren hellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli luokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen tyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana. Me leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista. Turturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana ja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli huomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka koetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me molemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän oli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet. Pelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä irti höyhenen; sitten hän — kauhistun sitä nyt ajatellessani — kyni sen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut nauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty ja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä hetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa, huutavan ja yskivän vuoteessaan… Clarice livisti heti tiehensä portaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky kuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen minua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt häntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä vielä.

Ippolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään loistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan hypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain tasainen ja yhtämittainen kalskutus.

VI.

Eräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä. He olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien kamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy kun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he olivat katselleet "Dianan peiliä" joka tekee katsojaan saman kylmän ja läpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö.

He tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain matkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan koossapitämää pientä tukkua ja sanoi:

— Katso! — Sinun kirjeesi. — Kuljetan niitä aina mukanani.

Giorgio huudahti ilmeisen iloisena:

— Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?

— Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä luettavissa.

— Saanko nähdä? — kysyi Giorgio.

Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.

Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.

Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin, niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.

— Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle kirjoitinkaan?

— Hehkuvia sanoja.

— Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.

Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen voittamana.

— No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.

— En; tänään on melkein kuuma.

Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo täyttäneet tuoksullaan koko huoneen.

— Siinä on jo Pancrazio — sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen ovelta.

Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä, ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen. Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot silmät.

— Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.

Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.

Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat. Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja jaettuina pienempiin tukkuihin.

— Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.

— Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.

Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan. Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta. Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin; ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat sieluni pohjasta… Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan, yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä! Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton, varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: — kuolema kouristaa minua."

Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. — Niin toivoton alakuloisuus on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa. Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku, pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua, sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat… Kaihoan sinua hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi jälkeä — mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen minulle hyväilyn kaukaa… kaukaa… kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut? Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?… Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta juomaansa rauhallisesti höyrysivät.

— Muistatko? — sanoi Ippolita. — Se oli silloin, kun ensi kerran matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.

Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: — Olenko nyt siis niin kaukana tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti matkalle, oli suruni yhtä julma. — Mutta hänen ei onnistunut saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa. Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen, hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.

Giorgio ajatteli: — Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta, liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin selvittämättömään sokkeloon?

Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.

Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat. Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: muistele minua… muistele minua!… Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo, jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan. He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa, auttamattomasti poissa."

Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.

Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko vilpitön? Mitä ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön."

— Tämä on niiltä ajoilta, — sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä, elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit "Don Juanilla".

— Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään kello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja rukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka, josta tulen sinulle kertomaan. "Don Juan" on pursien kuningas. Sinun lippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! — Syyskuun 2:nen päivä. —

— Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät! Muistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi, tuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja pyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana?

— Tässä on kirje Veneziasta.

Sydän sykkien molemmat lukivat: — "9:nnestä päivästä alkaen olen ollut Veneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä säteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa merestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn suruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut aikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan tunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme joukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin…" Toiselta sivulta he vielä lukivat: "Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin mielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre. Kuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi kokonaan minun omani." Ja toisessa kohdassa: "Venezian kauneus on sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet voimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties vaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka parhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli Caterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi, että hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron kuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle tuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa ja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan auringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita! Minulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi sinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar…" Ja kauempana: "Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs Veronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme Riminin San Giuliano kirkkoon. — Olimme jotenkin alakuloiset tuona iltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen varsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko? Silloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen kerran! — Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!"

— Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus — sanoi Ippolita. — Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut öisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä epäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin gondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun aamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä voinut sanoa sinulle sanaakaan…

— Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä hinnasta tahansa.

— Se oli ensi suuri varomattomuus.

— Se on totta.

— Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä nyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään.

Giorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka oli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät uudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet Hotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää, jolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä maailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään.

Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden, voidaksesi antaa minulle anteeksi. — Tunnetko sen? Oletko varma siitä, että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se varma, järkähtämätön vakaumus?" — Sivu sivulta intohimo kasvoi. Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko: ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa, sisarensa talossa.

Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla… Näen tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä. Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku, käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut vastustamattomasti… Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen, että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan, syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani! Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla olevien hapsiesi sekavat vyyhdit…"

Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: — Jos tämä tauti kouristaisi minut sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! — Olitko mieletön, kun näin kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita? Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin: 'Mikä toivoton yö!' — Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? — Todellakaan ei ole kaunis yö! — Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti."

"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö; hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi, laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja…"

Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!" Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi. Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina, oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo, että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. Mutta sinä sen ymmärrät. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen. Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä — viimeisten sisareni minulle antamien ruusujen. Ne lankeavat — suloisina, kuin sinun päässäsi syntyneet ajatukset. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten nauru ja meressä kylpevien lasten huudot."

Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi, epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani. Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu, kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta… Kirjoita minulle ja sano minulle, että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan… Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa, jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin, että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta… — Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja melkein vihamielisin ilmein… — Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän. Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina, kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana: "Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton, että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja vuoropuhelu kuoleman kanssa."

Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' — Mitä sillä tarkoitat? Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti, ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää minulla on ollut jotain sinua vastaan sydämessäni. En tiedä, mitä se on. Ehkä aavistus, enneluulo?"

Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä, Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa, tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä — kauheata muistella — hänet omistaakseen.

Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa pään. — Emme enää lue sen pitemmälle.

Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta, joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen kokematon tuska… Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen… Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet sinun ruumiiseesi… Kauheta, kauheata!"

— Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme — rukoili Ippolita uudelleen, ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään. — Minä rukoilen, Giorgio. —

Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen ja turha.

VII.

Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa. Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan syvään kuiluun.

Giorgio virkkoi:

— Tämäkin on ohi.

Ja Ippolita sanoi:

— Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin sinun povellasi.

He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta, joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu kiihdytti heidän suruansa.

Giorgio nousi ja sanoi:

— Se on sietämätöntä.

Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja Giorgio ajatteli: — Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää. Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus, jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa? Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan sisar, sisar-rakastajatar, gravis dum suavis, unelmieni olento. Ehkä hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin helpoittaa elämääni.

Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:

— Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa minulle.

Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.

Ippolita vastasi:

— Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.

Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus kaikui hänen sanoistaan.

Sitten hän jatkoi:

— Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?

Ippolita vastasi:

— En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.

Hän loi katseensa maahan.

Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.

— Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi?
Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?

Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan, hän virkkoi:

— Tiedäthän, että niin on laita.

Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:

— Tunnet sairauteni.

Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi:

— Miten voisin tehdä sinut terveeksi?

He syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa pohtivat samaa ja tekivät saman.

— Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon — Matkustamme vieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin pitkäksi aikaa kuin voimme… Ja sinä teet minut terveeksi.

Ippolita ei epäröinyt, vaan sanoi:

— Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi.

Lohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen matkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo kuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut orvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel Gandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut "Dianan kylpyjen" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: — Mikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden lehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli huutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen sukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät kasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli. Lukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät "Dianan kylpyjä", tuon salaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun monistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli Ippolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut peittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat äärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. — Joka kukka oli kuva.

— Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on lippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa.

Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran anteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja onnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan kaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille "muistoksi nimipahasestaan", pyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot purskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa: Pancrazio Petrella.

Ippolita sanoi:

— Tallettakaamme tämäkin!

Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa kasvoissaan.

— On aika lähteä, hän ilmoitti.

Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus, jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:

— Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin huulin vakuutti hänelle Giorgio:

— Palaamme pian, palaamme pian.

Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin kuolla.

II.

KOTI.

I.

Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa, jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.

Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi lykätä paluutaan synnyinkotiinsa.

Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne, missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista ja eron tuottamasta surusta.

Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa. Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan. Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:

— Näemmeköhän toisemme jälleen?

Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.

Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo. Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana. Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä. Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden, sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti häneltä hengityksen.

Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä huutanut:

— Isäsi on halpamainen mies!

Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.

— Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!

Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä, että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta, kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.

Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa; ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan, näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta. Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.

Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli yksi ainoa ajatus: se yö, joka on, menee hukkaan onnelta.

Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä. Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.

Se oli Gioconda täti.

— Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään
Giorgiota.

Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen, pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.

Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa, melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä, heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo ruusu-likööriä.

— Siis — hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa välillä — sinä siis olet palannut kotia… oi… sinä olet palannut…

Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti, tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on minun sukuani!"

— Siis,… toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.

— Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.

Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä.
Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:

— Se ei tee mitään…

— Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja sitten tulen kirjoittamaan…

Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:

— Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.

Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa sylkeä; ja hän virkkoi:

— Giorgio parka!… Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö, mitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus… Mene katsomaan kukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen aina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä minun ainoa turvani.

Hän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki bergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan, oliko multa kuivaa; sitten hän sanoi:

— Odota.

— Minne menet, Gioconda täti?

— Odota.

Ontuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi ylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua.

— Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut?

— Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä ajattelee?

Hän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen poven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä.

Hän otti kannun hänen kädestään ja sanoi:

— Nyt jo riittää.

He jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista kadulle.

— Kenen on tuo valaistu ikkuna? — kysyi Giorgio katkaistakseen äänettömyyden.

— Oi, vastasi vanhus, — Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan.

Molemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen liikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä.

— Pane maata, Gioconda täti.

Hän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa. Eräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui permannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi:

— Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin minä. Isäsi kerran potkaisi…

Giorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky ja muutamat Albanossa vietetyt hetket.

He saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden löyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan ja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen, nojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin.

— Tahdotko tulla sisälle?

— En, Gioconda täti. Mene levolle.

Hyvin nopeasti täti juoksi sisälle huoneeseensa ja palasi heti kädessä pieni tötterö, jonka Giorgion edessä aukaisi, ja josta ravisti vähän hienoa sokeria pivoonsa.

— Näetkö? Minulla ei enää ole muuta kuin tämä pieni jäännös.

— Huomenna, huomenna, täti… Mene nyt levolle. Hyvää yötä.

Giorgio ei voinut sitä kauempaa kestää ja jätti hänet täynnä inhoa ja sydän raskaana. Uudelleen hän astui parvekkeelle.

Täysi kuu kumoitti keskellä taivasta. Majella kohosi liikkumattomana ja jäisen kylmänä kuin joku niistä kuun vuorista, jotka kaukoputki lähentelee ihmissilmään. Guardiagrele nukkui. Bergamotit tuoksuivat.

— Ippolita! Ippolita! Koko hänen sielunsa ikävöi lemmittyä ja valitti, huutaen tänä ylimmän tuskan hetkenä apua. — Ippolita.

Äkkiä kaikui hiljaisuudessa huuto; se tuli valaistusta ikkunasta päin! Se oli naisen huuto. Sitä seurasivat toiset huudot, sitten lakkaamaton nyyhkytys, joka paisui ja hiljeni kuin laulun loppu. Kuolonkamppaus oli ohi. Muuan henki upposi kuolonomaiseen ja hiljaiseen yöhön.

II.

— On välttämätöntä, sanoi äiti, että minua autat; on välttämätöntä, että puhut hänen kanssaan, että annat hänen kuulla sinun mielipiteesi. Sinä olet vanhin lapsi. Se on välttämätöntä, Giorgio.

Ja hän kertoi edelleen miehensä hairahduksista, hän paljasti edelleen pojalle isän häpeällistä elämää. Tällä isällä oli rakastajatar: kähertäjätär, joka ennen oli ollut perheen palveluksessa, huonomaineinen ja mitä ahnein nainen; ja tätä naista ja hänen äpäriään varten isä tuhlasi omaisuuttaan ja rahojaan, mistään muusta välittämättä, laiminlyöden toimensa, laiminlyöden maatalouden, myyden sadot mitä halvimpaan hintaan ensi tarjoojalle, ainoastaan saadakseen rahaa; ja joskus meni niin pitkälle, että talosta puuttui kaikkein välttämättömin; ja tuo isä kieltäytyi maksamasta nuoremmalle tyttärelle, joka jo kauan oli ollut kihloissa, hänen myötäjäisiään. Ja jokaiseen nuhteluun hän vastasi huutaen, parjaten ja joskus vielä halpamaisin väkivaltaisuuksin. — Sinä asut kaukana, sinä et tiedä, missä helvetissä me elämme. Etkä voi kuvitella vähintäkään osaa siitä, mitä me kärsimme… Mutta sinä olet lapsista vanhin. Sinun täytyy puhua hänen kanssaan. Se on välttämätöntä, Giorgio, se on välttämätöntä.

Giorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti hillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan edessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä nainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan noita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen äitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet!

Hän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan hänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli äitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja kuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut! Hän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein vaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli jalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna yhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria Maggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli ollut! Miksi nyt niin muuttunut? — Poika kärsi jokaisesta hänen epäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä muutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja hän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään, siitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon eteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta!

— Ymmärrät, Giorgio? — äiti yhä vaan ahdisteli häntä. — Ponteva asiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet puhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös.

Giorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen järkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: — Oi äiti, vaadi minulta kaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä askel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. — Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen täytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna toimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut hakata poikki kätensä.

Ääni verhottuna hän vastasi:

— Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään sopivan hetken.

Hän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten pyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä tästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan puhumaan. —

He jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi:

— Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin.

He asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi:

— Millainen päivä!

Guardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa. Raikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista Santa Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä kasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo ikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi taivaansinisille ilmoille.

Giorgio ajatteli: — En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä aavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan täältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla tiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan mitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja epämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni sisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. — Ja hän ajatteli edelleen: — Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on kaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja Bellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana. Tänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako rakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän maailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä hän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät sydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja katsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta ulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun ajatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat elämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne tietävät lopun lähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana Rooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin, olihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin hänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästi lopun tuntemus!

Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli verhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan sini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä seikkaa: — Ilman häntä elämä on mahdoton!

Sinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen tuomiokirkon ovelle: — He tulevat ulos.

Ruumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua kantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi niinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen palavia vahakynttilöitä.

Kahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät. Tuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit; muutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat loppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen lapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin.

Kun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta,
punapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia.
Ruumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia.
Vaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa.

Giorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa ihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä ruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana, soihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä kuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa puoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa.

— Don Defendente parka! — mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan.

Sitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä pojalleen.

— Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme tänne matoiseen maailmaan kärsimään.

Poika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään hänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan harson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden leima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi, voimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti tuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa.

Rajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän ilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen äitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan tuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet noihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä uhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti, hänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi hautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki tuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta itsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus oli hänen sairaille hermoilleen asettanut.

— Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen.

— Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti pelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten kostuttamina. — Sano minulle, mikä sinun on.

Oi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki hänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova ääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut synkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon entisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon.

— Oi, äiti, äiti.

Nyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla kyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja otsaansa.

— Äiti parkani!

Hän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä kauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt. Suu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen nyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi:

— Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut?

Hän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten keskeyttämällä äänellä hän sanoi:

— Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä… Jumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko elinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää sinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en ole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään sanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua niin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua, Giorgio… En voi nähdä sinun itkevän.

Hän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää tuskaansa.

— Katsohan — sanoi Giorgio — en enää itke.

Hän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin hyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä vielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen henkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen visertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla puhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli kuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen häälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan kuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin rajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen äitiä kohti.

Äiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi:

— Mikä huokaus!

Giorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus kouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä pois taistelusta.

Samoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä vähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota hän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä taas oudoksi olennoksi. — Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä? Pelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen terveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä jo ollut ainiaaksi myrkytetty? — Äiti ei enää voinut tarjota hänelle mitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut häntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat heidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis saattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn.

Giorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi ylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti ruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena pehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat huudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi vuoteelleen.

Leväten selällään hän ajatteli: — Minä siis elän, mina hengitän. Mika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä lakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni. Se tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen joka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla ja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä puuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä tuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa, jota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen takaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan saavuta. Ehkä se on kumpaakin.

Pääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet edestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi.

— Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on hervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti kehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi. Ja sen sijaan riudun päivä päivältä — joka päivä elämä pakenee minua lukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi tyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä saa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin että ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita, joihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen painon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja saattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo osa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin on minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo olemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta kuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee.

Santa Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä jälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta vahaa.

Nämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen, hän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä himmeästi oli tajunnut. "Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja kellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella vahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka piti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat vielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain, mikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on erään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen rautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan lähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka pisara polttaa poloista kättäni." —

III.

Pöydällä oli maljakossa vihko tuoreita ruusuja, toukokuun ruusuja, jotka nuorempi sisar, Camilla, oli poiminut puutarhasta. Pöydän ääressä istuivat isä, äiti, Diego veli, ja tuona päivänä, Camillan sulhanen ja vanhempi sisar, Cristina, ynnä tämän puoliso ja vaaleatukkainen poika, jolla oli lumivalkea iho ja joka vivahti puoleksi auenneeseen liljannuppuun.

Giorgio istui isän ja äidin välissä.

Cristinan mies, paroni Palleaurea Don Bartolomeo Celaia, puhui hermostuttavalla äänellään kaupunkilaisjuonista. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, laiha, päälaelta kalju, kuin olisi hänellä ollut tonsuuri, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut. Jonkunmoinen liikkeiden kulmikkaisuus ja käytöstapojen melkoinen julkeus muodostivat omituisen vastakohdan hänen hengelliselle ulkomuodolleen.

Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan Giorgio ajatteli: Saattaako Cristina olla onnellinen? Voiko hän rakastaa tuota miestä? Cristina, tuo lempeä, rakastava olento, jonka olen nähnyt usein itkevän äkillisissä hellyydenpurkauksissa, Cristina, joka koko elämänajaksi on kahlehdittu tuohon kuivaan, melkein vanhaan mieheen, joka alinomaa on täynnä katkeruutta typerän paikallis-politiikan johdosta! Eikä hän saata löytää lohdutusta edes äitiydestään; eihän hän voi muuta kuin riutua tuskasta ja huolesta tuon kivulloisen, verettömän, alati miettiväisen lapsen vuoksi. Sisar parka! —

Hän katseli sisartaan sääliväistä hyvyyttä uhkuvin katsein. Cristina hymyili häneen päin yli ruusujen ja kallisti sulavanliikkeisesti päätään hieman vasemmalle, kuten hänen oli tapana.

Cristinan vieressä Giorgio näki Diego veljensä istuvan. Näyttävätkö he polveutuvan samasta verestä? Cristina on suureksi osaksi perinyt äitinsä sulouden; hänellä on äitimme silmät ja varsinkin hänen käyttäymisensä ja eleensä. — Mutta Diego! —

Giorgio katseli veljeänsä ja tunsi häneen nähden vaistomaista vastenmielisyyttä, jota jokainen olento tuntee vallan vastakohtaisen, ristiriitaisen ja ehdottomasti toisenluontoisen olennon suhteen. Tuo veli söi ahneesti, koskaan luomatta katseitaan ylös lautaselta, kokonaan vajonneena syömishommaansa. Hän ei vielä ollut kaksikymmentävuotias; mutta hän oli lyhytläntä ja tanakka, jo hieman lihava, ja punoittava kasvoiltaan. Pienet harmaat matalan otsan alla piilevät silmät eivät osoittaneet mitään älyllisyyden välkettä; punervat karvat peittivät hänen poskiaan ja vahvoja poskipäitään ja varjostivat hänen paksuhuulista ja aistillista suutansa; samat hipiäkarvat peittivät hänen käsiäänkin alkaen likaisista kynsistä, jotka ilmaisivat, miten hän halveksi pienintäkin huolellisuutta.

Giorgio ajatteli: Hän on eläimellinen. On merkillistä, mikä vastenmielisyys minulla on voitettavana, ennenkuin voin mainita hänelle välinpitämättömimmän sanan, ennenkuin vastaan hänen yksinkertaiseen "hyvään päiväänsä". Kun hän puhuu kanssani, hän ei koskaan katso minua silmiin. Kun katseemme satunnaisesti kohtaavat toisensa, hän huomiotaherättävän nopeasti kääntyy pois. Ilman kaikkea syytä hän melkein yhä punastuu minun edessäni. Olenpa ylen utelias tietämään, mitä hän minusta ajattelee! Varmaankaan hän ei minua rakasta. —

Hänen ajatuksensa ja tarkkaavaisuutensa siirtyivät vaistomaisesti isään. Diego oli tämän miehen todellinen perillinen.

Isä oli lihava, verevä ja voimakas, ja hänen jäsenensä näyttivät lakkaamatta uhkuvan aistillisen elinvoiman hehkua. Poskipäät olivat hyvin raskaat; suu paksuhuulinen ja käskevä, rajusti puhkuva; silmät sameat ja hieman kierot; nenä iso, liikkuva, punaisten pilkkujen peittämä; kaikissa kasvojen piirteissä oli kiivauden ja kovuuden leima. Jokaisessa liikkeessä, jokaisessa asennossa oli voimanponnistuksen raivokkaisuus, ikäänkuin tämän suuren ruumiin lihakset olisivat olleet alituisessa taistelussa sen ylenmääräisen lihavuuden kanssa. Liha, tuo inhoittava aine täynnä suonia ja hermoja, jänteitä, rauhasia ja luita, täynnä vaistoja ja tarpeita; liha, joka hikoilee ja levittää pahaa hajua; liha, joka käy muodottomaksi sairaudesta, haavoista, joka peittyy syylillä, rypyillä, känsillä, hiuksilla; tämä eläimellinen puoli rehoitti tuossa miehessä häpeämättömän rohkeasti ja herätti hänen herkkätunteisessa naapurissaan melkein kammoa.

— Ennen hän ei ollut sellainen, ei, kymmenen, viisitoista vuotta sitten hän ei ollut sellainen, ajatteli Giorgio. — Muistan tarkalleen, ettei hän ollut sellainen. Näyttää siltä, kuin tämä salaisen raakuuden outo pöhöttyneisyys vähitellen olisi hänessä kehittynyt; ja minä olen tuon miehen poika!

Hän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden alla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman, tummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun, punoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että viikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa ihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha ja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden harmautta, äkillisen kuoleman uhkausta — kaikki nuo kurjat ja surulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset heikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla valtasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. — Soimatako häntä? Hänkin kärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta vastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu sielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä piilee! — Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. —

Ja heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen kuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen kuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä kuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta jäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. — Oliko äitini häntä itkevä? —

— Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti hänelle. Etkö voi hyvin?

Ja Giorgio vastasi:

— En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä.

Hän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne päin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin sanat: "Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi."

Giorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla:

— Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se tuotiin minulle.

Ja sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi:

— Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se näytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa.

Hän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken hän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää käärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä alkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle.

— Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin noin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus epäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia aikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman lopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen… Kuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti vääntelee hänen sisälmyksiään! —

Nuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään äidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä tuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes kyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta hän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä nostaen. — Oi, äiti, jospa tietäisit!

Kääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli.

Camillan sulhanen sanoi:

— Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen vaatimuksen, että…

Paroni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen jokaisen lauseensa jälkeen:

— Epäilemättä… epäilemättä.

He vetivät alas pormestarin kunnian.

Nuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja punoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä jakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä kultareunaiset kakkulat.

— Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. — He ovat jo kauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat tulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on epäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien läpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei tee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan noktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän kohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori nainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa…

Hän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien läpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista sisareensa nähden. Hän katseli häntä.

Tämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja solakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat, mutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä, milloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä vielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua.

— Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti. Kenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia turmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat versoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja salaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa.

Tuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta isä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat tuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi hän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja veti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui tavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi sävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle:

— Miksi emme mene puutarhaan?

Äiti jäi kihlautuneiden luo.

Giorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan.

Hetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut käsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana tehdä Ippolitalle.

— Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. — Muistatko kaikki leikkimme, kun olimme pieniä?

Hän katseli poikaansa, pikku Lucaa.

— Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele!

Lapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se tarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä.

— Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura. Aina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki häntä huolestuttaa.

Giorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut ajattelemaan kaukaista lemmittyään.

Puutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä ympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät. Lehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli säännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja suoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina, rauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella rinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka paraikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita, syrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki vielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat kehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa kohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata vettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti.

— Muistatko vielä, sanoi Cristina — kuinka sinä putosit altaaseen ja Demetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän sai sinut hengissä vedestä ylös.

Kuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo rakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän kävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa, jolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton halu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa kaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä ihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä mieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena ajatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa muistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän säilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti. Demetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.

Ja taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa valuva kihara loi omituisen sävyn.

— Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit piiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi jääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka sinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme!

Giorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut, vaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan joutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona iltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka häntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki hätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä pidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä lymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin rastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat vuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä edestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä aina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan ja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta sittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä saapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen oli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli palauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen omantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa rangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa tuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa muutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman…

— Se tapahtui Demetrion poissaollessa — senkin hän muisti.

Tunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. — Tahtoisin poimia muutaman kukkasen.

Ilma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien painostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut, appelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit — kaikki yhdistivät lemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi.

— Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, — miksi sinä olet niin miettiväinen?

Tänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut, miten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen intohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti kaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot kohosivat hänen suonissaan.

Epäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi:

— Ajatteletko… häntä?

— Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa lempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla, ollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa sisarelleen Ippolitasta.

— Vieläkö pidät hänestä… yhtä paljon?

— Yhä vielä.

Enempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti, molemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa kanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi kumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille, ajatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa.

Cristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen:

— Jumalani, kuinka paljon kukkia!

Kuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia, katkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen ja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama, kuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä, soikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti punan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi kuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana.

— Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? — huusi Giorgio kauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan.

Cristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu äkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois puiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion tukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin. Cristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä heikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin:

— Älä pelästy, Giorgio… se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa… Tuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin… Mäethän, se menee ohi. Nyt voin taas hyvin.

— Tahdotko, että palaamme ylös taloon?

— En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän.

Vanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään pojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä vilkastuttaakseen:

— Pikku Luca!

Lapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan varsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan. Hänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset silkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman vaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla, olivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat.

Äiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan.
Mutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia.

— Oi, Cristina!

Giorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia kyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia.

— Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina vastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole valittanut, en koskaan ole kapinoinut… Sinä sen tiedät, Giorgio. Mutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään lohdutusta!

Hänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana.

— Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei naura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista, mitä kaikki muut lapset tekevät… En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja minusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi hän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin riippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle kuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä… Työskentelen vallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa, jotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat… Se on hidasta kidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin sydämeni vähitellen kuivuisi kokoon.

Ahdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki kyyneleitään.

— Jos ainakin, — hän lisäsi — jos ainakin se, mitä kannan sydämen alla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon. Jos Herra minua kerran auttaisi!

Hän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän tykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä. Giorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken istuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina.

Heidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja suorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä juhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava tuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta läheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet asuinrakennuksesta.

IV.

— Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni, ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen olennon eteen. — Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.

Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar, kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta, odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. — Todella, minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään… Jopa hän pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa; ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan, vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa jotain etua? Ja minkä edun?" — Kun hän ei itsestään ollut löytänyt tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa hyödyttömyyden: — Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei mitään.

Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa. Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä, jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia. Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet, tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti. Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut, isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko, tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen kanssaan… Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin. Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.

Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä; sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä toimenpiteestä.

Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi, vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.

— Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen astuvan sisään.

Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja vihamielisenä seisoi siinä.

— Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.

— Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, — ja nämä väittävät, että minä muka olen toimittanut sen pois talosta.

Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä huulilta.

— Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa… Sinä olet auttanut isääsi… Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin… Toisten lasten suhteen Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin…

Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka hetki ollut maahan kaatumaisillaan.

— Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä…

Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. — Tuo mies ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään, ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa, missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa. Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi mihin käsiin!

— Etkö häpeä? — jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan vaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. — Etkö häpeä liittoutua isäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole kieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä olet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät, etkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on joutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö?

— Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole sitä ottanut, — huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään; hän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman punoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän näköiseksi. — Oletko ymmärtänyt?

Äiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon katseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa.

— Diego! — sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan, — mene ulos täältä.

— Menen, milloin hyväksi näen, — vastasi Diego ja kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin.

Silloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen raivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri ylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin, vaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia kuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee ihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista muuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman perheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa tottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka seuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on kajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt kristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin huimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen ja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky — tuo lyhyentanakka ja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää — tuo ruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman veljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa. Hän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen, paiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen. Vaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja, punaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä, hääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin tuntuvaa inhoa.

— Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai pyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni.

Ja kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua hänen käsivarteensa.

— Minä en ole sinun komennettavissasi, — huusi Diego ja katsoi vihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan otsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa.

— Diego, varo itseäsi.

— Minä en sinua ollenkaan pelkää.

— Varo itseäsi.

— Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? — huusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. — Sinulla ei ole mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En tahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti tehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet toiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua on lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt oikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan, äläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta…

Vihdoinkin hän päästi ilmoille katkeruutensa ja kateutensa tuota parempiosaista kohtaan, joka saattoi asua poissa kotoa, suurkaupungissa, keskellä tuntemattomia nautintoja, vieraana perheelle ja kuin toisenrotuinen olento, jolla oli tuhannet etuoikeudet.

— Vaiti! Vaiti!

Ja ollen suunniltaan äiti heittäytyi väliin ja löi Diegoa kasvoihin.

— Mene! Älä enää sano sanaakaan! Mene tiehesi, mene isäsi luo. En enää tahdo sinua kuulla, en enää tahdo sinua nähdä…

Vihanvimmansa järkyttämänä Diego epäröi, kenties odottaen veljensä pienintäkin liikettä hyökätäkseen hänen kimppuunsa.

— Mene! toisti äiti ponnistaen viime tarmoansa, sillä hän tunsi pyörtyvänsä Camillan käsivarrella, joka häntä tuki.

Silloin Diego läksi, kelmeänä raivosta, mutisten hampaiden välissä sanaa, jota Giorgio ei ymmärtänyt. Ja hänen raskaat pakenevat askeleensa kuuluivat autioista huoneista, joissa päivän valo jo alkoi sammua.

V.

Oli sateinen ilta. Giorgio loikoi vuoteellaan ja tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi ja lamautuneeksi, että tuskin enää jaksoi ajatella. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset ja katkonaiset; mutta vähäisimmätkin aistimukset häiritsivät häntä ja herättivät hänessä alakuloisuutta: harvojen ohikulkijain askeleet kadulla, seinäkellon napsutus, etäisen kellon lyönti, hevosen kavioiden kopse, vihellys, kiinni paiskatun oven paukutus. Hän tunsi olevansa yksin, irtitemmattu koko maailmasta, laskemattoman ajan aavikon eroittama omasta aikaisemmasta elämästään. Epämääräisenä sukelsi taas esiin hänen mielikuvituksestaan se liike, jolla hänen lemmittynsä oli laskenut harsonsa viime suudelmiansa yli; niinikään palasi mieleen vahaa kokoova lapsi kainalosauvoilleen.

— Minun täytyy kuolla, — ajatteli Giorgio. Hänen ahdistuksensa kasvoi äkkiä, ilman määrättyä syytä, ja kävi sietämättömäksi. Hänen raju sydämentykytyksensä kuristi kokoon hänen kulkkunsa kuin öinen painajainen. Hän keikahti ylös vuoteesta ja astui muutaman askeleen huoneessa, ollen suunniltaan ja kykenemättä tätä ahdistusta polkemaan. Ja hänen askeleensa kajahtivat aivoihinsa.

— Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän kuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut mitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli. Syvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä oli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi hänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle ilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja keuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään välkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi siinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä mielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan kauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi, eikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin vanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne siirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän kuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen astuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois.

— Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin.
Tahdon mennä alakertaan. —

Mutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä näkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. — Menen ulos, menen Cristinan luo. — Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista hetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän päätti mennä hänen luokseen.

Oli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt himmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien äänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun sävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi katujen pimeään. Tornissa löi kello.

Sillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen hänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli täyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti näkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi kuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään henkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa Diegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että kaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen alakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen mieleensä. Hän ajatteli: — Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en koskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään itseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat minua samalla tavalla. Äitini sanoi: — Näetkö, miten täällä elämme? Näetkö sen? — Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin, eikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa… —

Hän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi porttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei yhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin mädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa vesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä, jota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen jalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet olivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat, ja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä. Kaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don Bartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli vienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi.

Astuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen vaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa etäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä. Hetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä vaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden valloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden tietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan samoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta äkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin; ja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana salaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi kiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa takaa pakolaista.

— No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama levottomuus oli ilmeinen.

— Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään katukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii taloon. —

Tämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota selittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen epämääräiseen tuskallisuuteen.

Hän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta:

— Voiko Luca hyvin?

— Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos.

— Nukkuuko hän?

— Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä.

Palvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka näyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat yhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin, ikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja hän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun ei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi jäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen oli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun viimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt.

Tuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi panna pienokaisen levolle.

— Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen häntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän hellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille.

— Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule, anna hänelle suudelma!

Heikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille silmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne loivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio otti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään tuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti sykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta puristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin tunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä hätääntynyttä pikkulintua kädessään.

— Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen mielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi.

Giorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän kysyi häneltä:

— Kuinka paljon pidät minusta?

Hänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi epätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen poskilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta tuon läpikuultavan ihon alla.

— Mikä sinulla on tässä? — hän kysyi häneltä, nähdessään hänen sormessaan siteen.

— Hän sai sormeensa äsken haavan, — sanoi Cristina, joka tarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. — Se on vallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua.

— Annatko minun nähdä, pikku Luca? — kysyi Giorgio tuskallisen uteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. — Teenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. —

Hämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio suoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä. Siteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä irroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa, muodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat. Hän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin seurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona hetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan.

— Se ei ole mitään, — hän sanoi.

Hän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti ihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli sitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla, karkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka taikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta mielenliikutusta.

Kun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä:

— Mitä sinä ajattelet?

— En mitään.

Sitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin, mikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta, virkkoi:

— Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan.

Lapsi tuijotti silmät levällään.

— Koiraa, joka tulee tänne joka ilta.

— Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle — huomautti Cristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään tuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan itkuun.

— Ei, ei, se ei ole totta, — hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion polvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, — se ei ole totta, Luca, eno laskee leikkiä.

— Se ei ole totta, se ei ole totta — toisti Giorgio, nousten vallan järkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun kaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan menehtynyt.

— Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. — Pikku Luca panee nyt maata.

Hän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin.

— Tule sinäkin, Giorgio.

Tämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen vaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen; ja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen jäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo alkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan varsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin ihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä selvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman pöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden vielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin vaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui suonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat, jotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat vaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä heikko elämä tuntui haihtuvan.

— Suutele häntä, — sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti, ennenkuin laski sen peitteen alle.

Sitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä ristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle; sitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin.

Synkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä valkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta.

— Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. — Veli ja sisar vaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin vuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden lääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä irtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja pysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa.

— Hän vaipuu uneen — sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät katselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan; heidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät kyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta.

Epämääräinen aika kului.

Äkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta, ikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä.

— Äiti, äiti!

— Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni!

— Äiti!

— Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä.

— Aja pois se! Aja pois se!

VI.

Eikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti ollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: "Poissa näkyvistä, poissa sydämestä!" Ja eikö äidinkin sanoissa — kuinka pian hän olikaan unhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan lopun — eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut sukeltanut esiin?

Melkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: — Kaikki täällä arvostelevat minua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä vapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni minulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia vahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea. Heidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin jäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus.

Kulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti häntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä, armotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi sisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli hurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä säästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen, jotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä siinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen ivallisuuttaan: — Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä… Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt sanoa sinulle mitään… Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun itkevän! —

Ja juuri siitä päivästä alkaen ei häneltä oltu säästetty yhtään kidutusta. Tuo pieni välikohtaus ei ollut matkaansaanut mitään muutosta äidin suhtautumisessa häneen. Seuraavina päivinä Giorgio ei ollut nähnyt häntä muuten kuin vihaisena ja kiivaana; äiti oli pakoittanut hänet kuuntelemaan yhä uudelleen vanhoja ja uusia syytöksiä, joita vielä tuhansin vastenmielisin yksityiskohdin oli suurentanut; hän oli pakoittanut poikansa hänen kasvoistaan piirre piirteeltä lukemaan kestetyn kärsimyksen jäljet; hän oli ikäänkuin sanonut hänelle: "Katso, kuinka itku on polttanut silmäni, kuinka syvät nämä rypyt ovat, kuinka valkoiset hiukseni ovat ohimoilla. Ja sydäntäni en voi sinulle näyttää!" — Mitä siis oli hyödyttänyt tuon päivän suuri tuska? Oliko äidin siis tarpeellista nähdä todellisten kyynelten vuotavan, ollakseen säälin liikuttama? Eikö hän tuntenut sen kärsimyksen koko tuskaa, jonka turhaan laski poikansa hartioille? — Oi, kuinka harvinaiset ovat maan päällä ne olennot, jotka vaieten voivat kärsiä ja hymyillen ottavat uhrin päällensä! — Ja näin Giorgio meni niin pitkälle, että kokonaan oli tunnustamatta hänen ansioitaan ja että valitti hänen epätäydellisyyttään kärsimyksessä — ollen vielä kuohuksissa ja katkeroitunut niistä rajuista kohtauksista, joiden todistajana ja osanottajana hänen äsken oli täytynyt olla, ja jo edeltäkäsin ollen sen kauhun pauloissa, minkä tuleva ratkaiseva askel hänessä herätti.

Hän astui edelleen — hän oli hylännyt ajoneuvot ja lähtenyt jalan liikkeelle, ollakseen vapaa mielensä mukaan pidentämään matkansa aikaa, ja kenties myös hätätilassa pidättääkseen itselleen mahdollisuuden kääntyä ja poiketa samoilemaan kedoille ulkopuolelle kaupunkia. Hän astui siis edelleen ja tunsi tuon kauhun voittamattomasti kasvavan, kunnes se lopuksi tukahutti kaikki muut tunteet ja peitti jokaisen muun ajatuksen. Isän kuva yksinään täytti hänen tietoisuutensa; se sai elävän olennon hahmon, ja hän alkoi kuvailla sitä kohtausta, joka oli tapahtuva; hän tuumi omaa menettelyään, hän valmisteli ensi lauseita, eksyi epätodennäköisiin olettamuksiin, palautti kaukaisia muistoja lapsuudesta ja poikaiältä ja koetti jälleen loihtia esiin sielunsa eri tunnelmat isään nähden elämänsä eri vaiheajoilta. Hänen ei onnistunut varmasti määrätä lapsenkiintymyksensä mutkikasta viivaa, sillä hänellä ei ollut mitään varmaa tukikohtaa, johon olisi nojannut. Hän ei koskaan ollut pannut erityistä painoa tämän tietoisuutensa vilpittömään punnitsemiseen, vaan oli jättänyt sen varjoon. Hän ei koskaan ollut tahtonut tunkea syvemmälle tuohon vastenmielisyyden vaistoon, joka aikaisimpinakin ja onnellisimpina aikoina oli muodostanut jokaisen tunteen taustan, minkä suoranaiset suhteet isän persoonaan olivat hänessä nostaneet.

— Kenties en koskaan ole häntä rakastanut — hän ajatteli. Hän ei yhdestäkään selvimmästäkään muistosta löytänyt vapaaehtoista luottamuksen ilmaisua, lämpimän hellyyden purkausta, sydämellistä, viehkeätä hartautta. Ja kaukaisen lapsuuden sekavissakin muistoissa hän huomasi jokaisen muun tunteen vallitsevaksi, melkein alinomaisen pelon, ruumiillisen rangaistuksen pelon, sen kovan sanan pelon, joka seurasi lyöntiä. — En ole koskaan häntä rakastanut. — Demetrio oli ollut hänen oikea isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.

Ja taaskin hän näki edessään tuon lempeän ja miettiväisen miehen, jonka kasvot olivat täynnä miehekästä alakuloisuutta, ja johon tummassa tukassa oleva keskelle otsaa valuva valkea kähärä, loi omituisen sävyn.

Kuten aina, vainajan kuva tuotti hänelle äkillistä lohdutusta ja vieroitti hänet yht'äkkiä niistä seikoista, jotka siihen hetkeen asti olivat täyttäneet hänen mielensä. Levottomuus lieventyi, katkeruus katosi; vastenmielisyys väistyi uuden rauhallisen varmuudentunteen tieltä. — Mitä olikaan hänellä pelättävää? Miksi oli hän mielikuvituksessaan niin lapsellisesti suurentanut sitä kärsimystä, joka häntä odotti ja joka nyt oli välttämätön? Ja taaskin hänellä oli syvällä sisällään tuntemus irtautumisesta nykyiselämästään, olentonsa nykyistilasta, niistä tapahtumista, jotka häntä kaikkein enimmin kiusasivat. Taaskin hän sen vaikutuksen alaisena, joka nousi haudassa lepäävästä sukulaisvainajasta, tunsi olevansa eristävän ilmakehän ympäröimänä ja menetti selvän käsityksen siitä, mikä oli tapahtunut ja mikä oli tapahtuva; ja todelliset tapahtumat näyttivät menettävän kaiken merkityksen hänen silmissään ja olevan vailla kaikkea muuta kuin hetkellistä merkitystä, ikäänkuin olisi hänen ollut pakko alistuen ja välttämättömästi siirtyä niiden yli, saapuakseen lähellä olevaan vapautukseen, jota varmasti odotti.

Vasta nyt, sittenkuin sisäinen ahdistus oli keskeytynyt, sittenkuin ponnistus, tuo omituinen pysähdys, jota Giorgio ei ihmetellyt, oli vaivatta saavutettu, vasta nyt hänen silmänsä näyttivät havaitsevan yksinäisen ja suuremmoisen maiseman tarjoaman näyn. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli levollinen ja tasainen. Maiseman kuvassa hän luuli näkevänsä havainnollistuneena oman tunteensa ja melkein ajatustensa näkyväiset jäljet.

Oli iltapäivä. Puhdas ja selkeä taivas valoi kaikkiin maanpinnan ilmiöihin väriänsä ja näytti lieventävän niiden aineellista alennusta hitaasti tunkien niihin. Kasvullisuuden eri muodot, jotka läheltä katsoen täydelleen erosivat toisistaan, menettivät vähitellen asteittain ääripiirteensä, ikäänkuin olisivat huipustaan pyrkineet hälvenemään, tahtoen upota yhteen ainoaan äärettömään muotoon ja henkiä yhtä ainoata rytmillistä henkäystä. Näin häipyvät noissa taivaansinisissä aaltoväreissä vähitellen matalammat huiput, ja syvä laakso näytti taivaan heijastuksessa rauhalliselta lahdelmalta. Tästä yhdenmuotoisuudesta törrötti esiin vuorenselkä ja asetti aallehtivan tasangon vastakohdaksi harjansa järkähtämättömän lujuuden, joille häikäisevän valkoinen lumi loi ylevää hohdettaan.

VII.

Viimein ilmestyi vallan lähellä, puiden lomissa, huvila molempine sivuterasseineen, joita ympäröivät rautaristikko-aitaukset; näillä oli koristeina polttosavesta tehdyt veistokuvien muotoiset maljakot; niihin oli kuvattu kuninkaita ja kuningattaria, joiden päitä aloekukat suippoine terineen elävinä kasvikruunuina peittivät.

Näiden korkeamuotoisten punervien veistokuvien näkeminen, joista muutamat räikeinä erosivat loistavasta taivaansini-taustasta, herätti äkkiä Giorgiossa uusia lapsuuden muistoja: sekavia muistelmia maalaisvirkistyshetkistä, leikeistä, kilpajuoksuista, saduista, mitkä liittyivät noihin liikkumattomiin kuninkaisiin, joiden savisiin sydämiin noiden sitkeiden kasvien juuret olivat takertuneet kiinni. Hänen mieleensä lisäksi johtui, että hän kauan aikaa erityisesti oli pitänyt yhdestä noista kuningattarista, jolle rehevä köynnöskasvi oli antanut tuuhean ja komean hiuskoristeen, mikä keväisin kauttaaltaan peittyi kultaisilla kukilla, kuin tähdillä. Ja hän etsi tuota kuningatarta uteliain katsein, ja hänen sisäisen silmänsä edessä liitelivät sen salaperäisen ja syväpohjäisen elämän kuvat, joilla hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli sen elähyttänyt. Erään patsaan päässä hän sen taas huomasi. Hän hymyili, ikäänkuin olisi jälleen löytänyt ystävättären, ja koko hänen sielunsa pysähtyi muutamaksi hetkeksi, melkoisen miellyttävän mielenliikutuksen valtaamana palauttamattoman menneisyyden edessä. Hänestä tuntui, kuin tuo ratkaisevan lopullinen päätös, jonka hän tuossa äkillisessä lepokohdassa keskellä vaiteliasta ja sinihohteista maisemaa rauhallisesti oli tehnyt, olisi saattanut hänet kykeneväksi joka havaitsemuksesta löytämään tavattoman tuoksahduksen ja houkutellut häntä seuraamaan elonjuoksuaan sen etäisimpiä sokkeloita myöten läheiseen päämäärään asti. Tämä uteliaisuus entisaikojen vähäpätöisimpiinkin ilmauksiin nähden, ja tuo harras myötätuntoisuus niitä seikkoja kohtaan, jotka ennen olivat häntä ympäröineet, alkoi sulautua pehmeäksi, kyynelrikkaaksi, melkein naiselliseksi hellyydeksi. Mutta hän kavahti ylös tunnelmallisuudestaan, kuullessaan ääniä ristikko-aidan läheisyydestä; hän sai takaisin todellisuus-tietoisuuden ja tunsi taas aikaisempaa tuskaa nähdessään avoimen ikkunan, missä valkoisten verhojen välissä riippui kanarialinnun häkki. Yltympäri oli hiljaista, ja kuuli selvästi vangitun linnun liverrykset.

Kauhistuen Giorgio ajatteli: — Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo nainen nyt on hänen luonaan.

Hän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku kivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen äpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä, mutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia, punaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä. Masentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan ajatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja hän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä verhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka halpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein oli kuullut puhuttavan.

— No, nuori herra, minne matka?

Näin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä ikkuna-aukosta:

— Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys!

Giorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää vapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli kehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen suhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet pulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja välttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas täydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi tuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä.

Isä huusi ylhäältä ikkunasta:

— Etkö tule tänne yläkertaan?

— Tulen, tulen.

Giorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi astua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä vastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi esiintyä rakastettavana.

— Miten päätitkään tulla tänne?

— Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin aikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole muuttunutta…

Hän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki veistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan.

— Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi, jotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen tuskallisuutta, joita aavisti.

— Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi — vastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan. — Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen… sittenkuin minussa on ilmaantunut tämä sydäntauti…

— Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa, vilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. — Ja kuinka — kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään… Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä…

Ja kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa tuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa, joka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin hän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt, nuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka pistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset ja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän välisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui liikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen veren karvaiselta.

— Kuinka kauan? — hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien inhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden kuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan seuraavien selvien kuvien vaihtuessa.

— Kuka voi sanoa, kuinka kauan? — vastasi isä, joka nähdessään tuon vilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa luonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä, joka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. — Kuka saattaa sanoa kuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä puhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy alistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua…

Näin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan ja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta vanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli jotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä ei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli vaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä muuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen siitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt oli seuraava. — Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman käynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada hyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan varman päämäärän. Minkä päämäärän? — Giorgio ei sisällään paheksunut eikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka varmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa kasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen sääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen käännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen.

— Etkö käy sisälle? — kysyi isä.

— Kuten tahdot.

— Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia papereita…

Isä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka ikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon. Giorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä muutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä tuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana pian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli varma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa, kuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: — Mitähän papereita isä tulee minulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa? Aikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?…

Ja muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen mieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat yksityisseikat.

— Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan?

Kanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja vahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin kaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus. Tuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi kristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan.

— Kuinka raskas päivä tänään! — mutisi isä, teeskenteli sydämen ahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja hengittäen vaivaloisesti.

— Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko tuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä.

— Kärsin… mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on mielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman lepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan…

Hän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla; joku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota tylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä saadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin karkea ja inhoittava, — ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin inhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen antautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli kuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui, kuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän kauhean hetken tuskallisuuteen.

— Sen sijaan?… — hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä jatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä.

— Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti; onnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on ollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten: viiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet puoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet… Katsohan: nämä ovat ne paperit, jotka tahdoin sinulle näyttää…

Ja hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi sotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka koskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. — Tämä asia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia vahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan julistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa, johon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä tehdä?

Giorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili pöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset olivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen tuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt isän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus, jota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä nousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli vät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman tuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat hänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman tyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät nuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien peittämät kädet.

Hänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta, omituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä, paidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä täytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden punaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti valmiina siteitä. — Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas kirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren, joka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän käden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen ja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä…

— Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin ajatuksiinsa vaipuneena.

— Kuulen, kuulen.

Mutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista.
Pettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan:

— Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan…

Hän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui viimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen tarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti.

— Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta… luulen, että hän vaatii sinua hyväksymään.

Sadin oli vihdoinkin jännitetty.

— Vai minua hyväksymään… — soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö hermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli maininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun omaisuuden jäännöksiä.

Ja kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä, alkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten kieltäytymistä. — Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa, välttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa, joka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään hänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko siis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut huomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan, että puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle? Oi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä! — Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi hänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi, tuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen kuolinhetkeään.

Uupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä, ja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat pakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen häntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi:

— Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta minulle puhuit?

— Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan verhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. — Ovatko he sinullekin toistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että minä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet sen uskonut!… Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa? Miksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi minua vihaa… Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle, että olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän syleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et tiedä…

Vastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa suussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä, joka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni ihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä vastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua hänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi suonenvedontapaisesti:

— Ei, ei, en tiedä… Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin minun pitää panna nimikirjotukseni.

Ja hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän luo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain; hän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin.

— Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän…

Ja muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli turvonnut, osoitti tuota kohtaa.

Istuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään ja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä huoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti vekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen sen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän huomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa halpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään sen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja ajatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat häntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton katumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa ilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota pahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja sisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki oli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla ihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän ei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen itselleen rahaa… — Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa talossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili jossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista.

Voimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi:

— Lupaatko minulle, lupaatko minulle… ettet käytä… ettet käytä näitä rahoja… mihinkään muuhun?

— Tietysti, tietysti — vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön tuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa.

— Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni — lisäsi Giorgio, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään purkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat tuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät ajattelemattoman menettelynsä seuraukset. — Pidä varasi: minä en tahdo olla kanssarikollisesi äitiäni vastaan.

— Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi ja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa, joka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. — Mitä sillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä myrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi suljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen! Viiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla rauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä vararikkooni on hän, ymmärrätkö? — hän.

— Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet tuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko ruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli kiivastunut Diegolle. — Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et ole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä sinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada irti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit… Hyi, sitä häpeää!… Ja sinä julkeat parjata äitiäni!

Ääni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen polvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.

— Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi. En enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan äitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi.

Hoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan huoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa ja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti vetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt raittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa tarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa kiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko hermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti sietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen repeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen enensi: — Minne pitää minun nyt mennä?

Talo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie tuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle sietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä, oli hänestä välinpitämätöntä.

VIII.

Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta; ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet; melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan; paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut; ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana olivat kavahuttaneet hänet ylös — kaikki tämä palasi sekavana hänen muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen ruumiin tunnottomuuteen.

Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen, toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen vastenmielisyytensä ponnistuksiin. — Missä hänen oli itsensä surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä? Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? — Vielä hänellä ei siitä ollut mitään varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon. Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia, koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti, sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan, joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.

"Giorgio!"

Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.

— Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!

Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:

— Miten voit? Miltä tuntuu?

— Laatuun käyvästi… päätä hieman pyörryttää… Minulla on suussa karvas maku; tahtoisin juoda jotain…

— Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.

— Kuten tahdot, äiti.

Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt. Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä: Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen hänen ylitsensä… Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella hänet surmata. — Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket; hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä, että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan erityisen näkökohdan määräämiä.

Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: — Kun hän sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.

Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.

— Mikä sinun on? kysyi äiti.

— Ei mitään… hermoväristys.

— Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään, äiti… Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut… Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja suonenvedontapainen ilme.

— Oi, kuinka kadun, hän huudahti — kuinka kadun, että lähetin sinut sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.

— Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli välttämätöntä.

Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle, että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain inhimillistä ja pyhää. — Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? — Ja kaikki vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat hänestä vääryydellisiltä ja turhilta.

Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta. Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti häntä viimeiseen tekoon. — Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani? Olisinko ehkä voinut välttää sitä? —

— Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan toinen merkitys.

Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.

IX.

Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. — Sulkea silmänsä ja odottaa unta! — Toukokuun aamun neitseellinen kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt, kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet vallatakseen — kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena; hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella, räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. — Entä jos se sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut katkeran purevasti: — Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde…

Hänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta, vahvasti päättäen vihdoin toimia — Ennen iltaa se on tapahtuva. Missä? — Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin hyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen varmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen mieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä tottelemaan.

Huolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus, että valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen kuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille kuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen tarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se tietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa, tämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille tämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos sensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa, missä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti kirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään kuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä huoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten syvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa; kuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä peitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia; jäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen haudallaan: — Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää sopusointuiseksi unelmansa kanssa — ja sitten Ippolitan tuskaa, epätoivoa, mieletöntä surua…

Ippolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki?

— Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! — hän ajatteli. Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike, jolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman jälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen muistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen mielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen välttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti halutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien ponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo, miksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys jälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista seikkaa, heidän rakkauttaan, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen menneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä, keskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan oli sitä muistuttanut?

Ippolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä näkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset kiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän kahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen hänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä tai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa?

— Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä tuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut… Ja tuo synkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana, kouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina aikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen melukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen kurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona ensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa oli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun ihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin olisi se saavuttanut hänetkin.

X.

Giorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään salaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset huoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä.

Yhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden omistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne koskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat itäänpäin puutarhan puolella.

Hän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan olisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi täytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen huomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän pidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän aiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman askeleen.

— Kuka siellä on? — kysyi sisältä käheä ääni.

— Minä se olen, täti.

— Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. —

Hän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein kasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin kohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen, toivatko kädet jotain mukaansa.

— Menen noihin huoneisiin tuolla — sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon viheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä.

— Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita.

Hän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta asettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat askeleet takanaan.

Tämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys löyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka makeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut pyhimyksiensä parissa — tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän paikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan täysi sisar!

Giorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä erille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan melkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä muistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi oven ja astui sisälle.

Ensimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa ja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea valonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi luukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota siinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion, hänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan ja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän näki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän näki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana, mutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka narisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot värähtelivät.

Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.

Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone. Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.

Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui, ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt, mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat. Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.

Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi rekviemiä.

— Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! — ajatteli Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista, jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan jumalisen höperön suonissa! — Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! —

Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.

— Täti, on parempi, että poistut täältä, — sanoi Giorgio, joka ei enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. — Tämä ilma ei ole sinulle terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut pois.

Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä, tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen. Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon. Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä seurassa.

Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.

Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea kutri, joka niihin painoi omituisen leiman.

— Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli. — Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli, olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä, mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset, jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta, seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja voimakkaampana kuin konsanaan ennen.

Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet, salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten, pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja. Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.

Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt. — Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi, vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan korkeamman elämän vilkastuttamina. — Ovatko nämä mielikuvat, jotka sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta? Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista? Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen sisälle.

Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina, ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat. Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla, jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti, melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.

Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin motetista: — Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: Andante quasi Allegretto: Surrexit pastor bonus… — Lisäksi oli siinä lähellä kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät. Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä; se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.

Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa, ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia. Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla, hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen otsansa oli tavattoman puhdas.

Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa. Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa, mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa kappaleet. — Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun", joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia kulkijaan.

Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä, kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!

Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla, koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista, äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.

Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista, jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. — Missä olikaan tuo lehti?

Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.

Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.

— Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani! sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta, sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea tietää! Mikä muutos tässäkin! — Ja hän luki runoilijan ajatukset, joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: — "Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, — jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet — pulppuavat sydämestä ja kokoontuvat silmään — kun autuaalliset syyskedot aukeavat sen katseille — kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää ole. — Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella — joka tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta — surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella — joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; — niin surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet. — Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa — kuin tuskin heränneiden lintujen viserrys — kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; — näin surulliset, näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. — Rakkaat kuin suudelmat, joita muistelemme kuoleman jälkeen — yhtä suloiset kuin toivottoman pyyteen kuvittelemat — huulille painetut, jotka ovat toisille määrätyt; syvät kuin rakkaus — kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä valitusta; — oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole."

Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana, hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa, pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu sanoi: — surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella — joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; — niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. — Ja viulu valitti itkien: — oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää ole! —

Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.

Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin äärettömiin pitkitetty kadenssi: — oi, kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole! —

Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen. Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.

Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien käyneen herkiksi.

Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty, mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi kuin kivettyneenä ruumiin edessä.

Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä. Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.

Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä: tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat, vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.

Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.

— Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta jälkeenelävän mielestä. — Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi? Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.

Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella vuodetta riippui seinällä, — uskonnollisuuden merkki, äidin muisto. Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin, Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus — Hän rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua, ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän ei uskonut Jumalaan. —

Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. — Yhdellä näistä pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla vuoteella.

Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen, jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.

Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.

Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.

Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä, vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen. Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.

Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. — Viiden minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen, mihin minun on laskeutuminen. —

Mielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta tuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä, kuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo hellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten surkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon nakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi laukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa jännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata, että saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä helpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään. — Ippolita. —

Melkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä salaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta. Aurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle, joka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran valelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari.

III.

ERAKKOMAJA.

I.

Ippolita kirjoitti toukokuun kymmenentenä päivänä päivätyssä kirjeessä: "Vihdoin on minulla vapaa hetki kirjoittaakseni sinulle pitkälti. Jo kymmenen päivää on lankoni tuskissaan laahustellut hotellista hotelliin tämän järven rannalla; ja me molemmat olemme seuranneet häntä kuin kaksi kadotettua sielua. Sinä et ollenkaan voi kuvitella tämän toivioretken koko alakuloisuutta. Minä en enää jaksa. Odotan ensi sopivaa tilaisuutta sanoakseni hyvästi. Oletko jo löytänyt erakkomajan?" ja kauempana: "Sinun kirjeesi kiihdyttävät tuskaani sanomattomasti. Tunnen kärsimyksesi; arvaan, että kärsit enemmän, kuin mitä voit sanoa. Puolet verestäni antaisin jos kerran saisin sinut uskomaan, että olen sinun, sinun ainiaaksi, kuoloon saakka. Kaukana sinun luotasi en löydä ainoatakaan mielihyvän ja levon hetkeä. Kaikki ikävystyttää, kaikki kiihoittaa minua… Oi, milloin voin joka päivän hetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen. Tulen olemaan hyvä, hellä ja lempeä. Koetan olla aina tasainen, aina vaatimaton. Tulen sanomaan sinulle kaikki ajatukseni, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastajattaresi, ystävättäresi, sisaresi; ja jos katsot minua senarvoiseksi, neuvojasikin. Minulla on selvä käsitys asioista; ja olen sata kertaa koetellut tätä käsitystä, enkä koskaan ole erehtynyt. Ainoa huoleni on oleva aina miellyttää sinua, aina välttää olemasta taakkana elämässäsi. Sinulla ei saa olla minusta muuta kuin suloista rauhaa ja virkistystä… Minulla on monta vikaa, ystäväni. Mutta sinun tulee auttaa minua ne voittamaan. Sinä olet tekevä minut itsellesi täydelliseksi. Sinulta odotan ensi apua. Myöhemmin, kun olen varma itsestäni, sanon sinulle: nyt olen arvoisesi; nyt tunnen itseni sellaiseksi, joksi sinä minut tahdot. Ja sinulla on oleva se ylpeä tietoisuus, että minä saan kiittää sinua kaikesta, että olen kokonaan sinun luontokappaleesi, ja silloin on sinusta tuntuva, kuin olisin minä vielä läheisimmin sinun omasi; ja sinä tulet minua rakastamaan yhä enemmän. Me tulemme viettämään rakkauselämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut…"

Jälkikirjoituksessa: "Lähetän sinulle rododendronkukan, jonka olen poiminut Isola Madren puistosta. — Eilen löysin tuon harmaan hameeni taskusta, jonka tunnet, Grand Hotel a Europé à la Poste hotellin laskun, muistat, tuon laskun Albanosta, jonka pyysin sinulta muistoksi. Se on päivätty huhtikuun 9:ntenä. Siihen on merkitty maksu useista haloista. Muistatko vielä suurta lemmenjuhlamme takkavalkeaa? — Rohkeutta! Rohkeutta! Uusi onni on vallan lähellä. Viikon, viimeistään kymmenen päivän kuluttua tulen olemaan, missä sinä vaan tahdot. Sinun kanssasi, missä vaan, kaikkialla!"

II.

Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.

Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille. Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan. Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.

— Jospa hän minut parantaisi! Terve ja voimakas rakkaus voisi minut parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. — Maan päällä on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta. Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän itkisi yksinomaan minun rakkauttani. — Hän himoitsi itsepintaisesti lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä. Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti taaskin ihmisyyttään.

Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta, Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.

Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat. Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.

Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien, talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja, jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin, meri taustanaan.

Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita — tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin. Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.

Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä, odottamattomana onnena.

Perheen päämies, vanhus, sanoi:

— Talo on kokonaan sinun.

Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:

— Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.

Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja kärsivällisistä vaivoista.

— Voit antaa meille mitä tahdot.

Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen, kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään vaatimukselta.

Giorgio kysyi:

— Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?

Vanhus osoitti hymyillen merta:

— Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.

Sitten hän lisäsi:

— Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.

Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.

Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen, iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi sydäntä keskellä.

Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö, kymmenvuotias, lempeänilmeinen — ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.

Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:

— Albado —! Albadora!

Ja lapsenlapselleen:

— Huuda sinä, pikku Elena!

Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:

— Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata poikaa ei elätä yhtä isää.

Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut, näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä, vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli hänen kädenselkänsä.

Ukko ilmoitti hänelle:

— Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.

Eukko huudahti:

— Olkoon hän siunattu!

Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään, joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:

— Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!

Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.

Ukko sanoi Giorgiolle:

— Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi "Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt katsomaan puutarhaa.

Giorgio seurasi maanviljelijää.

— Tänä vuonna tulee hyvä kesä.

Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä tarkastaessaan.

Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.

Ja Giorgio ajatteli: — Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti, että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä kenties olisi korkeampaa elämää? — Hän antautui eräänlaisen äkillisen huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi unelmalle. — Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen. Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen. Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.

Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta luonnonihmeestä:

— Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.

Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:

— Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.

Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää. Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan, kuvaamattoman vaikutuksen.

Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen, varjon tai valoheijastuksen.

Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle joka hetki uutta mielihyvää. — Hänen silmänsä tulevat alati olemaan täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. — Yhtäkkiä hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä värähteli huimaavan nopeasti.

Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella Aurinko oli sisällä hänen sydämessään.

Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui, kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen, suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita. Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.

III.

Ensi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon järjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi elämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan perehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi sauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut mieleen: Parva Domus, Magna quies. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa orvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin.

Mutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän löysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden ja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut. Hän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa ja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli heittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin olisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus tunkenut häneen asti.

Hänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran jäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut, nähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: — Kenen tähden sinä minut hylkäät? —

Eiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja valheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän oli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää tukahuttaa, millä huumauksella?

Hän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä hämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli määrä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen korkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho saada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa tasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein toimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin suuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä.

Hän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä sekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva ja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä, hän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän ei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten toisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut viettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen rinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista?

Ja kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat hänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi käyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä, sydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri pää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin kuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot…

Ja äidin väsyneet silmät kysyivät:

— Kenen tähden sinä minut hylkäät?

IV.

Oli iltapäivä. Giorgio tutki sitä kiemurtelevaa polkua, joka milloin nousten, milloin laskien johti rannalla olevan kummun huipulle. Hän katseli eteensä ja ympärilleen, uteliaisuuden yhä kasvaessa, melkein rajun tarkkaavasti, ikäänkuin olisi tahtonut ymmärtää jonkun himmeän ajatuksen, jota yksinkertaiset ilmiöt ilmaisivat, tai kuin olisi tahtonut voittaa jonkun käsittämättömän salaisuuden.

Meren rannalla kohoavan kummun notkelmassa puron vesi oli johdettu jonkunmoista onttojen pölkkyjen ja tukipaalujen muodostamaa pientä vesijohtoa pitkin syvennyksen toiselta laidalta toiselle. Toisia puroja oli johdettu koverrettuja tiiliä pitkin hedelmälliseen maaperään, missä kasvullisuus uhkuvana rehoitti; ja siellä täällä keinui notkean suloisesti kimmeltävien, lorisevien purojen partailla siroja kasveja kauniine sinikukkineen.

Kaikissa näissä yksinkertaisissa seikoissa näytti piilevän syvä elämä.

Ja muu vesi virtasi rinnettä pitkin somerorannikkoa kohti; se juoksi pienen sillan ohitse. Sillankaaren varjossa muutamat vaimot pesivät vaatteita; ja heidän liikkeensä heijastuivat veteen kuin liikkuvaan peiliin. Somerikolle olivat häikäisevän valkoiset vaatteet levitetyt. Pitkin rautatien kiskoja kulki avojaloin mies kengät roikkuen käsissä. Muuan vaimo tuli ulos ratavahdin mökistä ja viskasi nopeasti pois korista jotain jätteitä. Kaksi tyttöä kantoi pesuvaatteita ja juoksi kilpaa. Vanha eukko ripusti seipäälle siniseksi värjätyn vyyhdin.

Kauempana kiilsi kuokatussa maassa, joka muodosti padon polulle, valkeita näkinkenkiä, ja hennot juuret liikkuivat hiljaa kevyestä tuulen henkäyksestä. Kuokan jäljet, joka oli penkonut punervaa multaa, olivat vielä näkyvissä. Yhdestä multakokkareesta riippui kimppu kuivuneita juuria, kevyinä kuin käärmeennahat.

Matkan päässä kohosi iso talo pylväineen; sen katon harjaa somisti tiileen hakattu kukkakoriste. Ulkoportaat johtivat katetulle parvekkeelle. Kaksi naista kehräsi portaiden yläpäässä; ja rukit hohtivat auringossa kuin kulta. Kuuli kangaspuiden kolinaa. Ikkunasta näki kutojattaren ja hänen tahdikkaat liikkeensä sukkuloita kiidättäessään. Viereisessä ladossa loikoi suunnattoman suuri härkä, joka levollisesti, mutta lakkaamatta liikutti korviaan ja häntäänsä hyönteisiä hosuen. Kanat kuoppivat ympärillä.

Kivenheiton päässä siitä juoksi toinen puro tien poikki. Se hymyili tulijalle; aivan värehtivänä, hilpeänä, vilkkaana, kirkkaana.

Likellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha, tiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat liikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman näistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris, uhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan, neitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti äsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen, aidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka vallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle, jonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla portaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien varassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle otsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen säestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen nuotti.

Kaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän läpitunkemia.

V.

Ippolita ilmoitti lupauksensa mukaan saapuvansa San Vitoon pikajunalla kello 1 päivällä tiistaina 20:ntenä päivänä.

Kaksi päivää puuttui vielä. Rakastaja kirjoitti hänelle: "Tule, tule! Olen täällä ja odotan sinua; eikä odotus koskaan ole ollut raivokkaampi. Joka silmänräpäys, joka kuluu, on palauttamatta mennyt hukkaan onnelta. Tule, kaikki on valmiina. Tai oikeammin, ei mikään muu ole valmiina kuin minun haluni. On välttämätöntä, että varustaudut kärsivällisyydellä ja väsymättömällä anteeksiantavaisuudella, ystäväni, sillä kaikki mukavuudet puuttuvat tässä autiossa ja vaikeapääsyisessä yksinäisyydessä: ja kuinka vaikeapääsyisessä! Kuvittele, ystäväni, että San Viton asemalta noin kolmenneljännestunnin tie johtaa erakkomajalle; ja on mahdotonta muutoin, kuin jalan kulkea tätä polkua, joka on hakattu jyrkkään merenrannalla olevaan hiekkakivi-kallioon. On välttämätöntä, että tulet vankat kengät jalassa ja muassasi jättiläisvarjostimet. Paljoja vaatteita sinun ei tarvitse tuoda mukaasi. Joku ohut ja vastustuskelpoinen hame aamukävelyitämme varten riittää. Älä unhoita uimapukua. Tämä on viimeinen kirje, jonka ennen tuloasi sinulle kirjoitan. Tulet saamaan sen muutaman tunnin ennen lähtöäsi. Kirjoitan tätä kirjettä kirjastossa, huoneessa, johon on kasattu kaikki ne kirjat, joita emme tule lukemaan. On tyyni iltapäivä, jonka yli leviää meren ääretön yksitoikkoisuus. On pehmeä, vaitelias hetki, hienolle aistillisuudelle altis. Oi, jospa jo olisit täällä!… Tänä iltana nukun toisen kerran erakkomajassa; olen yksin. Jospa sinä näkisit vuoteen. Se on maalaisvuode, jykevä avio-alttari, leveä kuin puimatanner; syvä kuin vanhurskaan uni. Se on häävuoteiden häävuode. Patjat sisältävät kokonaisen lammaslauman villat, ja olkipulsteri koko maissikentän oljet. Saattaako kaikilla näillä siveillä seikoilla olla aavistusta sinun alastomuudestasi? Voi hyvin, voi hyvin! Kuinka hitaat ovat hetket! Kuka sanoo, että ajalla on siivet? En tiedä, mitä antaisin, jos voisin nukahtaa tähän raukaisevaan velttouteen ja vasta tiistain aamuhämärässä jälleen herätä. Mutta en tule saamaan unta. Minäkin olen surmannut uneni. Alinomaan haamoittaa edessäni sinun suusi näky."

VI.

Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä. Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään. Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.

Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi, aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta, joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa, kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin onnistunut täyttää.

Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta, että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat tehottomat.

Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin oli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt, että jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen viettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan syvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut ravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan todella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää, ainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat intohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät aikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut, luomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut elää metodillisesti, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun valloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia.

Mutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään kaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui, estivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne tukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä, ytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan.

Giorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti kehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on johtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet kiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen luonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen mielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi. Sen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta aiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän hallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui, sitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen keskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin tavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen suunnan vallan alaisena.

Toinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa tapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen hermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa, ja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi kokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset mielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän tajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin jokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä, jotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat eroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli samallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in, mitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina näky-houreisiin asti.

Giorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman rikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa yhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä. Hän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla.

Kun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet äärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei ainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin vaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se tahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien tottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta äsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina. Samoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala hietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se kulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas vielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi ulottuvan valloituksen.

Sellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat sieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta voimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi ajatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi mukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi kuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon äkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät huumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa.

Ollen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen eikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan kuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään "kuin laiva, joka myrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa".

Ja kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut ilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista, oli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan.

Ennen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden tunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen ihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. "Kun jokainen ponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on välttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät meidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman tehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen olemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki voimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen sisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja ylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään kaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään yhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin elämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää näytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää."

Mutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan yksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten vanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja sitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti. Tuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja synnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen, alinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma ajatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän. Sielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille, erehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää laatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä.

Joku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä älyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä mies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut vastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän tiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus kaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus siirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin kaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman intohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on vaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli rakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän. Hyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei voinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja uskollinen kuoloon asti.

Tämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja aistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus ja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa, joita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät psykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat, sisäisesti ja ulkonaisesti.

Kirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin, joissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa sieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan luonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten ja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin ja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä vaiston. Hänkin ajatteli: — Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin unelmamme. — Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain usvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman henkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja.

Hänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään, oli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän omaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen riippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden useinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen tahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken kuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju hermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi hänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois.

Huolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana. Ollen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään hekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä ivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään epäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään kaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän oli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä tukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan.

Joskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut tavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen herpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen huomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt tuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin. Toiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman ajatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin vesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen.

Se oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui siltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut perillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi. Aavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua, joka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä levollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista hekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän kernaasti viipyi.

Nyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa nähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin harhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli elämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa todellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli saattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti toivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: — Maailmassa on olemassa ainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon omistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. — Hän etsi sellaista, mikä ei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen kalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen luonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin usein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla! Olihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta!

Ja kuitenkin hänen täytyi niin tahtoa.

VII.

Tuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin kestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä pauhaen: — Tänään hän tulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet näkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella. Minusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran; minusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. — Syleilyn kuvittelu tuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin pituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo kauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton uhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena; sillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen aivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa, minkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille alttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman raivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä yhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen.

Hengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista toisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin lävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä hän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan. Joka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein käsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa, tuoksua, rytmiä.

Tuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta äkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu kituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös vuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen.

Ikkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan, vaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset vielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran määkinän.

Kun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä vahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää aamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan nopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti hänen sydämeensä.

Hänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien komeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni veripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet, kuin pajasta tulleella metallilevyllä.

Cola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti:

— Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja hiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita.

Hymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi:

— Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia?
Koko tie on siroitettava kukilla.

Vanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, ettei häntä tarvinnut muistuttaa.

— Viisi olen käskenyt tulemaan.

Ja mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä tytöt asuivat:

— Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö.

Kuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä.
Hänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä.
Kirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitoset
sadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia?

Hän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän tuli alas pihalle ja kysyi:

— Missähän he ovat poimimassa?

— Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: — Tammilehdon kohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua.

Todella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio kiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe nuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia polkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja lukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen vuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat. Giorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua ja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan.

Se oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että se silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen, loistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä korinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua, täydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat loppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi tunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan, katsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä käsiään.

Huomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat uudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli keltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi:

— Kuka teistä on Favetta?

Tyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein pelästyneenä:

— Minä se olen, herra.

— Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar?

— En, herra. Se ei ole totta.

— Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. — Käske hänen laulaa, herra.

— Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa.

Nauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli esiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän oli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä kukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli kutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat hiukan rajuja.

Ensi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat toisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin kukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä.

Favetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen äänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän lauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen. Loppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen yhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin kirkkoveisu.

Favetta lauloi: — Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se kuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira, eläköön lempi! — Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä on vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira… — Toin sinulle saviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira… — Ja toverit lauloivat: Eläköön lempi!

Tämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka eivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä, jotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion korvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat ja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän hekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat sitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan; ne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen tuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa sisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen suloisuuden näkynä ilmestyi hänelle.

Se oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei hän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret näyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan — kukkien runsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi:

— Joko riittää?

— Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie paalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä on siroitettava, parvekkeelle…

Entä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa jälelle Jesus Kristusta varten?

VIII.

Ippolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka on toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli tullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen.

Nyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan kyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen ihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa miehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki muistot siltä ajalta, jolloin hän oli ollut poissa! Mitä merkitsi kaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki vaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä merkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen verrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä äärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli äärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti siltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut.

— Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua kaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen päivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut.

Giorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin, kyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen kyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo onnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä nainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän tehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt hänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua — kaikki nämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan, poistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa melkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi, vetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun:

— Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea.

Ippolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli vielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan harson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää jäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri, pilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa.

Uudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman korvan alta kaksoisia, noita molempia luomia, noita kullanruskeita eläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa kapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon valkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty niin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti harmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko orvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu.

Giorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana sanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan, auttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin käsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä hyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet puoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko kasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla. Giorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein oli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen valloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen olemuksensa yliaistilliselle osalle.

— Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti, samalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta nikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä, vaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut.

Ippolita sanoi, irtaantuessaan:

— Nyt näkemiin. Missä on… minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä meidän tulee olemaan täällä!

Hymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä kohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen ihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi, melkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä raikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen tiellensä. — Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita Sanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken tämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. — Äkkiä, uudet kyynelet silmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi:

— Kuinka kiitollinen olen sinulle!

Hänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen ihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi kohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä toista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen sieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle rinnalle, kun se hengittää runsaasti happea.

— Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni. Riittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi naiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle toista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin eilen. Mainitse minua toisella nimellä.

Giorgio antoi hänelle nimen:

— Elämäni!

He syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin olisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat toistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita:

— Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän.

Giorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen makuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään "häävuoteiden häävuoteen" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä morsiuspeitteellä.

— Tuohonhan vallan tulemme eksymään…

Ja nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri.

— Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle.

— Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan mukaan.

— Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa sängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia.

— Meidän kai täytyy peittää ne.

— Niin, se on totta…

Molemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman muuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina ja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun kolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle.

Se oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.

— Mitä tahdot tehdä? — kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen, epäröivänä, kuin kouristuksen valloissa.

— Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole vähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos suostut…

Molemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli mahdotonta.

Melkein raivokkaasti sanoi Giorgio:

— Tule huoneeseesi. Löydät kaikki valmiina kylpyäsi varten. Tule.

Ja hän vei hänet huoneeseen, jonka seinät kokonaan oli päällystänyt maalaismatoilla.

— Näetkö, matkalaukkusi ja pienet tavarasi ovat jo täällä. Näkemiin.
Älä vitkastele.

Hän jätti hänet yksin. Hetken kuluttua tunki hänen luokseen veden loiskina, joka kookkaasta pesusienestä valui takaisin ammeeseen. Hän tunsi tuon lähdeveden jäisen kylmyyden; ja hän kuvitteli Ippolitan solakan, joustavan ruumiin värähtelyä tuossa virkistävässä kosteudessa. Ja kun nuo äänet olivat lakanneet, hänet kouristi niin raju väristys, että hampaansa alkoivat kalista, kuin kuollettavan kuumehoureen tuskissa. Himon kauhein silmin hän näki tuon naisen, jo kuivana ja kiiltävänä ja hienona kuin kullanhohteinen alabasteri, pudottavan yltään kylpyvaipan.

— Ippolita, Ippolita, hän huusi, ollen suunniltaan. Tule! Tule!

IX.

Rajuista hyväilyistä vielä väsyneempänä, melkein hengettömänä, Ippolita vähitellen vaipui unen valtoihin. Vähitellen hymy hänen huulillaan muuttui tiedottomaksi; sitten se katosi. Hetkeksi sulkeutuivat huulet; sitten ne taas äärettömän hitaasti aukenivat, ja sisältä loistivat häikäisevän valkoiset hampaat kuin zhasmiinit. Taaskin huulet kotvaksi sulkeutuivat; ja jälleen ne aukenivat hitaasti, hitaasti; ja sisältä välkkyivät taas hampaat häikäisevän valkeina ja kosteina.

Nojaten kyynäspäihinsä Giorgio katseli häntä. Hän näki hänet edessään ihmeen kauniina, vallan semmoisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran suloisessa oratoriossa, filosofi Alessandro Memmin orkesterin edessä, suitsutussavun ja orvokkien tuoksussa. Hän oli hyvin kalpea, kuten silloinkin.

Hän oli kalpea, mutta hänen kalpeutensa oli omituinen, jommoista Giorgio ei ollut nähnyt kenelläkään muulla naisella: se oli melkein kuolleen syvää, synkkää kalpeutta, joka vivahti siniseen, kun sille lankesi varjoja. Silmäripset loivat poskien yläreunaan pitkiä varjoja; tummat, tuskin näkymättömät haivenet varjostivat ylähuulta. Pikemmin iso suu oli kaareva, hyvin pehmeä, mutta kuitenkin surumielinen ja ylen ilmehikäs syvässä vaikenemisessaan.

— Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu henkiseksi! — ajatteli Giorgio. — Noin raukeana hän minua vielä enemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka tuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut yhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa korkeimman muodon. Kuolemassa! — Ja jos hän kuolisi? Silloin hän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi. Minä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja sovinnollista surua.

Hän muisteli jo aikaisemmin kuvitelleensa häntä kauniina kuoleman rauhassa. — Oi, silloin, noiden ruusujen parissa! Maljakoissa nääntyi suuria valkoisia ruusukimpuja; kesäkuulla, heidän rakkautensa alkuaikoina. Ippolita oli nukahtanut sohvalle, liikkumattomana, melkein hengittämättä. Giorgio oli kauan katsellut häntä. Sitten hän seuraten äkillistä päähänpistoa oli peittänyt hänet ruusuilla, aivan hiljaa, jotta hän ei olisi herännyt. Mutta siten, kukilla siroitettuna ja seppelöitynä, oli hän Giorgiosta näyttänyt kuolleelta ruumiilta. Tämän näyn pelästyttämänä hän oli häntä pudistanut, herättääkseen hänet. Ja Ippolita oli pysynyt liikkumattomana, ollen tuollaisen raukeamistilan valloissa, jotka häntä siihen aikaan usein vaivasivat. Oi sitä pelästystä ja hätää, kunnes Ippolita taas oli tullut tajuihinsa. Ja tuohon pelästykseen liittyi ihastus noiden kasvojen yliluonnollisesta kauneudesta, jotka kuoleman heijastuksesta ihmeellisesti jalostuivat. Hän muisti tuon tapauksen; mutta viipyessään näissä omituisissa ajatuksissa, valtasi hänet äkillinen katumuksen ja säälin puuska. Hän kumartui suutelemaan nukkuvaa otsalle, niin, ettei hän sitä huomannut. Vaan vaivoin hän pidättäytyi häntä kiivaammin huulille suutelemasta, jotta Ippolita sen olisi huomannut ja siihen vastannut. Hän tunsi sinä hetkenä sellaisen hyväilyn koko mitättömyyden, joka ei rakkauden esineelle heti tuota samaa nautintoa; hän tunsi sellaisen rakkauden koko tyhjyyden, joka ei ilmaannu voimakkaiden tunteiden jatkuvassa ja hetkellisessä vaihtamisessa. Hän tunsi sinä hetkenä, miten mahdotonta oli huumautua, ellei hänen huumaustaan vastannut yhtä voimakas huumaus.

— Onkohan todella joka kerta — näin hän ajatteli — kun olen hänestä nauttinut, hän minustakin nauttinut? Kuinka monasti liekään mieletön menettelyni hänestä tuntunut käsittämättömältä? — Vakava levottomuus virtasi hänen mieleensä hänen katsellessaan nukkujaa. — Likeisinkin aistillinen yhteys on pettävä harhakuva. Lemmittyni aistit ovat minulle oudot, samoin kuin hänen sielunsakin. Enpä koskaan saata hänen hermoissaan yllättää salaista vastenmielisyyttä, puutteellisesti tyydytettyä halua, levotonta ärtyisyyttä. En koskaan saattaisi kokea niitä erilaisia aistimuksia, jotka sama hyväily toistettuna eri hetkinä aiheuttaa. Hän kun on herkkähermoinen, on hänen aistillisuutensa vaihteleva; ja hänen hermokiihoituksensa on aika ajoin ollut melkoinen. Sairas elimistö, kuten hänen läpikäy yhden ainoan päivän kuluessa useita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia ruumiintiloja. Mitä tarkin ihmistuntemus joutuu ymmälle sellaisen epävakavuuden edessä. Sama hyväily, joka aamulla pani hänet nautinnosta huokailemaan, voi myöhemmin olla hänelle vastenmielinen. Hänen hermonsa saattavat siis käydä minulle vihamielisiksi vastoin hänen tahtoansa. Liian pitkästä suudelmasta, joka tuottaa minulle suurinta onnenhuumausta, voi hän tuntea mitä tympäisevintä vastenmielisyyttä. Mutta teeskentely ja ulkokultaisuus aistillisuuden alalla on yhteistä kaikille naisille, joko sitten rakastavat tai eivät. Jopa rakastava nainen, intohimoinen nainen on enemmän taipuvainen aistillisesti teeskentelemään, hän kun pelkää surettavansa lemmittyään, ellei jaa hänen nautintoaan, ellei ota vastaan hänen hellyyttään ja ellei näytä hyvin alttiilta kokonaan antautumaan hänelle. Sitäpaitsi intohimoinen nainen usein kernaasti liioittelee hekkuman ulkonaisia merkkejä, hän kun tietää juuri senkautta kiihoittavansa miehen huumausta, imartelemalla hänen miehen ylpeyttään. Todella sydäntäni paisuttaa sanomattoman ylpeä ilo, kun näen hänen olevan menehtymäisillään ja raivoavan nautinnon kuohuksissa, jonka minä hänelle voin tuottaa. Hän on onnellinen, minä sen tunnen, että saattaa osoittautua noin minun voimani voittamaksi; ja hän tietää myös, että ylpeä kunnianhimoni nuorenvoimakkaana rakastajana juuri on siinä, että saatan hänet rukoilemaan lepoa, että panen hänet päästämään ihastuksen huudon, että painan hänet melkein hengetönnä patjalle lepäämään. Kuinka paljo suoruutta ruumiillisessa suhteessa on siis hänen nautinnonilmaisuissaan, ja kuinka paljo intohimoista liioittelua? Entä jos hänen hehkunsa olisikin kokonaan ulkonainen tottumus, jos hän vaan tahtoisi minua miellyttää? Entä jos hän usein uhrautuu himolleni, minua himoitsematta? Jos hän joskus tukahuttaa vastenmielisyyden alun? — Toivo ennenkaikkea miellyttää minua, tyydyttää minut, taipua joka oikkuuni, on hänessä ilmeinen. Näinä kahtena lemmen-vuotena on hänen vähitellen onnistunut supistaa koko toimintatarmoni aistien rajoihin, hänen on onnistunut ikäänkuin hankkia lemmen-elämälle etuoikeus. Hän näyttää onnelliselta, jos hän yksin, ilman minun aloitettani voi herättää minussa voimakasta hekkuman-tuntemusta. Hän on todella verkalleen saattanut minut naiselliseksi. Hänestä on mieluisaa pakoittaen luoda minuun hekkumoimistaan. Hän hankkii itselleen hyvitystä ensi kuukausien kokemattomuudesta. Kun hän nyt tuntee opettajansa kaikki mielihalut, hän näyttää onnelliselta saadessaan niitä hoitaa ja tyydyttää. Mutta ovatko minun mielihaluni samat kuin hänen? Minkä vastakaiun löytää minun hehkuni hänen hyväntahtoisuudestaan? Hän näyttää onnelliselta, hän väittää olevansa ylen onnellinen. Eräänä päivänä hän tunnusti minulle, että katsoi paremmaksi kuin voimakkaintakin suoranaista hekkumaa sitä harkinnanalaista, määrittelemätöntä hekkumaa, mikä syntyy hänessä siitä, että hän, ilman minun toimintaani, yksistään omine voimineen, on herättänyt minussa ylimmän mielihyvän väristystä. Oliko hän silloin vilpitön? Luulen, että niin oli. Eivätkö tämä alituinen pyrkimys itsekieltämykseen, tämä melkein keskeymätön itserakkauden tukahuttaminen ole hänen rakkautensa omituisimmat ilmiöt? Hän on harvinainen rakastajatar. Hän on minun luontokappaleeni.

Hänen ajatustensa kiemurteleva kulku johti hänet taaskin rauhallisesti tarkastamaan kauneutta, omistusta; se johti hänet punnitsemaan uutta tilaa. Tästä toukokuun päivästä siis alkoi uusi elämä.

Hetken hän tarkkasi hengellään ja korvallaan, imeäkseen itseensä tämän paikan suuren rauhan. Juhlallisen vaikenemisen aikana ei kuullut mitään muuta kuin tyvenen meren hiljaista yksitoikkoisuutta. Ikkunalaseilla väräjivät tuskin havaittavasti öljypuun oksat, kimmeltäen hopeisina päivänpaisteessa ja luoden hiipiviä varjoja valkoisille liinauutimille. Aika ajoin tunki yksinäinen, ymmärtämätön ihmisääni hänen luokseen. Näin vastaanotettuaan itseensä ympäröivää rauhaa, Giorgio kääntyi uudelleen jumaloidun olennon puoleen häntä katselemaan. Vallitsi ilmeinen yhtäpitäväisyys hänen hengityksensä ja meren hengityksen välillä. Noiden molempien rytmien sopusointuisuus loi nukkujaan uuden viehtätyksen.

Giorgio nosti peitettä, nähdäkseen hänet täydelleen, kiireestä kantapäähän.

Ippolita lepäsi sänkyliinoilla, vasemmalla kyljellään, rauhallisessa asennossa. Hänen vartalonsa oli siro ja pitkä, melkein liian suoraksi ojentautunut, mutta täynnä käärmeen tapaista notkeutta. Kapeat lanteet saattoivat hänet vivahtamaan nuorukaiseen. Povi oli pieni ja luja, kuin hakattu mitä hienoimpaan alabasteriin, ruusunpunaisine ja sinipunervine värivivahduksineen. Koko ruumiin takaosa niskasta polviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan katkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien keskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia. Mutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen väritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen kuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä valosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden vähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa ja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin kokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki; nämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla oli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien jyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin kosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut sen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin viidestä aistista.

Giorgio ajatteli Othellon lausetta: — Ennemmin olla rupikonna ja elää vankilan löyhkästä kuin jättää hitustakaan rakastamastani olennosta toisille. —

Ippolita liikkui unissa, kasvoilla epämääräinen kärsivä ilme, joka yht'äkkiä taas katosi. Hän käänsi taaksepäin päätä patjalla, niin että jännittynyt kaula tuli näkyviin ja siinä himmeinä valtimot. Hänen alileukansa oli hieman terävä ja sivulta katsoen hieman pitkä, sieramet laajat. Tässä asennossa nähtynä pään puutteellisuudet esiintyivät; mutta ne eivät olleet Giorgiosta vastenmielisiä, hän kun ei olisi voinut kuvitella niitä lievennettyinä, riistämättä noilta kasvoilta niiden kokonaisvaikutelman perusehtoa. Ilme, tuo ruumiiton seikka, joka säteilee ruumiista, tämä vaihtuva ja laskematon voima, joka tunkee läpi ruumiillisen olemuksen ja kirkastaa sen, tämä ulkonainen ja paljon merkitsevä hengen heijastus, joka selväleimaiselle ääriviivojen todellisuudelle asettaa vastakohdaksi paljoa ylevämmän ja täydellisemmin symboolisen kauneuden — ilme oli Ippolita Sanzion suuri lumous, ja samalla tuon intohimoisen ajattelijan unelmien ja tunteiden alituinen esine.

— Sellainen nainen — hän ajatteli — on ensin ollut jonkun toisen omistama, ennenkuin hän tuli minun omakseni. Kaikilla naisilla on eräänlainen aistillisuuden muisto, vallan erityisen tarkka, nimittäin aistimusten jättämä muisto. Muistaneeko hän niitä aistimuksia, jotka tuo toinen on hänessä herättänyt? Onko hän voinut unhoittaa sen miehen, joka ensin hänet omisti? Mitä hän lienee tuntenut puolisonsa hyväilyistä? Hyvin tunnettu ahdistus häntä kouristi näitä kysymyksiä tehdessään, jotka hän itselleen lukemattomia kertoja oli asettanut. — Oi, miksi emme voi surmata sitä olentoa, jota rakastamme, herättääksemme sen jälleen varustettuna neitseellisellä ruumiilla ja neitseellisellä sielulla? Hänen mieleensä muistui sana, jonka Ippolita kerran ollessaan ylimmän huumauksen valloissa oli lausunut: — Sinä otat minut neitsyenä, minä en tunne rakkauden hekkumaa. —

Lempensä keväimen edellisenä keväänä Ippolita oli astunut avioon. Muutaman viikon kuluttua oli alkanut tuo hidas, julma vatsapohjan tauti, joka monina päivinä oli antanut hänen häälyä elämän ja kuoleman välillä. Mutta tuo sairaus oli onneksi varjellut häntä kaikesta inhoittavasta kosketuksesta tuohon mieheen, joka oli anastanut hänet kuin turvattoman saaliin. Ja hitaasti toivuttuaan hän oli siirtynyt intohimoon kuin unelmaan; äkkiä, sokeasti, mielettömästi hän oli antautunut tuntemattomalle nuorukaiselle, joka oudolla mairittelevalla äänellä oli kuiskannut hänen korvaansa ennen kuulemattomia sanoja. Ippolita ei ollut valehdellut sanoessaan hänelle: — Sinä otat minut neitsyenä. Minä en tunne hekkumaa. —

Kaikki tuon alkukehityksen erikoistapaukset palasivat vähitellen selvinä Giorgion muistiin. Hän palautti mieleensä silloiset tavattomat tunteet, tavattomat aistimukset.

Hän oli tutustunut Ippolitaan huhtikuun toisena päivänä oratoriota esitettäessä; ja huhtikuun kymmenentenä päivänä Ippolita oli suostunut tulemaan hänen asuntoonsa. Mikä unhoittumaton päivä! Hän ei ollut vielä voinut taipua hänen pyyteeseensä, sillä hän ei vielä ollut kokonaan parantunut; ja moneen kertaan tavattaessa, melkein kahden viikon aikana, hän ei ollut voinut antautua. Kaikkiin hyväilyihin, mitkä uskaltaa jaella mies, jonka ylimmilleen kiihtynyt himo, on tehnyt mielettömäksi, kaikkiin hänen rohkeimpiin hyväilyihinsä oli Ippolita alistunut syvän, avuttoman, kokemattoman, joskus kauhunomaisen säikähdyksen valtaamana, ja täten rakastajan eteen luonut sen katkeran ja jumalaisen näytelmän, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon raateleman kainouden kuolonkamppaus. Noina päivinä Ippolita usein oli menettänyt tajunsa ja oli vaipunut tuollaiseen jäiseen tunnottomuuteen, joka saattoi hänet kuolleen näköiseksi, tai tuollaisen keskeytyneen kouristuksen alaiseksi, jonka ainoa ulkonainen oire on kuolonkalpeus, hampaiden kiristys, sormien puutuminen ja silmäterän katoaminen luomen alle, ja vihdoin hän oli kokonaan voinut antautua! Hänen ryhtinsä oli ollut varansa pitävää, melkein kylmyyttä ja tukahutettua vastenmielisyyttä uhkuva. Pari kolme kertaa oli kärsivä ilme kulkenut yli hänen kasvojensa. Mutta vähitellen, päivä päivältä, oli salainen vastaanottavaisuus alkanut herätä hänen elimissään, jotka vielä olivat uuvuksissa sairaudesta, vielä kipeät hermokohtauksien kouristuksista ja jotka kenties vielä olivat vihamielisen vaiston valloissa toimitukseen nähden, joka jo kauheana hääyönä oli ollut inhoittava. Ja eräänä toukokuun päivänä vihdoin oli nuorukainen riuduttavan hehkun valtaamana lausunut hänelle suoraan vastoin kasvoja sytyttävän sanan, josta oli hänelle tullut ylimmän hekkuman äkillinen ilmestys. Ippolita oli päästänyt huudon. Sitten hän oli melkein hengettömänä paneutunut pitkäkseen, kirkastuneena, silmissä kaksi kyyneltä, jotka helminä hohtivat.

Palauttaessaan mieleensä tämän näyn Giorgio tunsi tuon huumauksen henkäyksen tunkevan lävitsensä. Hän oli silloin kokenut luojan värähtelevää haltioitumista.

Mikä syvä muutos tuossa naisessa siitä päivästä alkaen! Jotain uutta, kuvaamatonta ja kuitenkin ilmeistä oli tullut hänen ääneensä, hänen liikkeisiinsä, hänen katseeseensa, joka äänenpainoon, jokaiseen ulkonaiseen ilmaisumuotoon. Giorgio oli ollut kaikkein juovuttavimman näytelmän katsojana, mitä älykäs mies ikinä voi uneksia. Hän oli nähnyt rakastetun naisen muuttuvan hänen kuvansa mukaiseksi, omaksuvan hänen ajatuksensa, arvostelunsa, makunsa, harrastuksensa ja vastenmielisyytensä, hänen surumielisyytensä, sanalla sanoen kaiken, mikä painaa henkeen erityisen leiman, erityisen luonteen. Puhuessaan Ippolita oli omaksunut hänen erikoisesti käyttämiään puhetapoja, eräät sanat hän lausui Giorgiolle ominaisella korostuksella. Kirjoittaessaankin hän jäljitteli Giorgion käsialaa. Toisen olennon vaikutus toiseen ei koskaan ollut voinut olla niin nopea ja voimakas. Ippolita oli ansainnut rakastajaltaan mielilauselman: Gravis dum suavis.

Mutta tämän vakavan ja suloisen olennon, jonka mieleen hän niin taidokkaasti oli juurruttanut tavallisen elämän halveksimisen — minkä nöyryyttävien kosketuksien painamana hänen täytyikään viettää hetkensä kaukana hänen luotaan?

Giorgio muisti sen kauhean tuskan, jota kerran oli tuntenut, kun Ippolita oli tullut liian myöhään, levottomana, posket tavattoman hehkuvina, punaisina, hiuksissa vahva tupakan haju, mikä tarttuu henkilöön joka kauvan oleskelee huoneessa, missä on koolla paljo tupakoivia miehiä. Hän oli sanonut: — Anna minulle anteeksi, että tulen liian myöhään; mutta meillä oli aamiaiseksi muutamia mieheni ystäviä, jotka viipyivät näin kauvan. — Näin puhuen hän oli hänen eteensä luonut näyn kömpelöseuraisesta pöytäkunnasta, missä karkeat arki-ihmiset huokuivat raakuuttaan.

Useita muita samanlaisia pieniä sattumia Giorgio muisti ja lukemattomia toisia kauheita kärsimyksiä; aiheutuneita Ippolitan olosta äitinsä kodissa, talossa, joka oli hänelle yhtä vieras ja yhtä epäiltävä. — Nyt vihdoinkin hän on luonani! Tulen näkemään hänet joka päivä, joka hetki, ilman keskeytystä, ja saan nauttia hänen olemuksestaan. Keskeymättä tulen kääntämään hänen tarkkaavaisuutensa minuun, minun ajatuksiini, minun unelmiini, minun murheisiini. Tulen omistamaan hänelle joka hetken ja keksimään lukemattomia uusia tapoja häntä miellyttääkseni, tehdäkseni hänet levottomaksi, surulliseksi, innostaakseni häntä, ja tulen saattamaan hänet niin minun olemukseni läpitunkemaksi, että hän lopulta rupeaa pitämään ninua olennaisena, välttämättömänä aineksena elämässään.

Giorgio kumartui hiljaa hänen ylitsensä; ja hän suuteli häntä hellästi olalle, siihen kohtaan, mistä käsivarsi alkaa, tuohon täydellisen muotoiseen ja väriseen pyörennykseen, missä iho oli pehmeä kuin hieno silkki, niin että sitä tuskin tunsi koskettaessa. Hän veti sieramiinsa sen tuoksua, joka oli läpitunkeva ja kuitenkin hieno, tuota hänen ihonsa tuoksua, joka hekkuman hetkenä kävi huumaavaksi kuin tuberosan tuoksu, hirvittävästi kiihoittaen himoa. Katsellessaan siinä tuota lähellä nukkuvaa ihanaa ja arvoituksellista olentoa, joka sulkeutuneena unen salaperäisyyteen, kaikista huokosistaan näytti henkivän häneen outoa uskomattoman voimakasta suloaan, hän huomasi sisimmässään vielä kerran epämääräistä, vaistomaista pelontunnetta.

Ippolita muutti taas asentoaan, heräämättä, mutta hiljaa voihkien. Hän paneutui selälleen. Ohut hiki kostutti hänen ohimoitaan; puoleksi avoimesta suusta tulvi esiin kiihtyvä, hieman epätasainen hengitys; aika ajoin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. Hän näki unta. — Mitä hän näki unissa?

Giorgion valtasi levottomuus, joka nopeasti yltyi mielettömäksi kiihtymykseksi, ja hän alkoi tutkia hänen kasvoissaan pienimpiä merkkejä, toivoen eroittavansa jotakin ilmaisevia jälkiä. — Mitä ilmaisevia jälkiä? Hän ei voinut selvästi punnita asiaa; hän ei voinut tukahuttaa tätä pelon, epäluulon ja epäilyksen sekavuutta.

Ippolita säpsähti unissa; hän kiemurteli kuin näkymättömän henkilön kouristamana, joka sivultapäin häntä ahdisti; hän heittäytyi kyljelleen Giorgioon päin, huoaten ja huutaen: — Ei, ei! Sitten hän pari kolme kertaa veti henkeä, syvään kuin huoaten, ja säpsähteli uudelleen.

Ollen hurjan kauhun valloissa Giorgio tuijotti häneen järkähtämättä, kuunnellen, peläten saavansa kuulla vielä toisia sanoja, ehkä nimenkin: jonkun miehen nimen! Hän odotti äärettömän jännittyneenä, kuin ukonnuolen uhkaamana, joka tuossa tuokiossa saattoi hänet surmata.

Ippolita heräsi; hän katsoi Giorgioon sekavasti, vielä osaksi unenhoureissa, ja tarttui häneen vaistomaisin kädenliikkein.

— Mitä sinä näit unissa? Sano, mitä sinä näit unissa? — hän kysyi ääni mielenliikutuksesta värähtävänä, kuin olisivat siitä kaikuneet esiin hänen sydämensä tykytykset.

— En sitä tiedä — vastasi Ippolita raukeana ja jälleen vaipuen uneen, painaessaan poskeaan hänen povelleen. — Minä en enää muista. — —

Hän nukahti taaskin.

Mutta Giorgio jäi liikkumattomaksi tämän posken hellän painon alle; hän tunsi sisällään kumeata katkeruutta, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vaan tiesi itsensä eroitetuksi siitä olennosta, joka hänen polvellaan lepäsi, hän tunsi itsensä ulkoiseksi, yksinäiseksi, hyödyttömän uteliaaksi. Kaikki hänen katkerat muistonsa heräsivät rajuina. Yhtenä ainoana hetkenä hän eli uudelleen kahden vuoden tuskat. Hän ei voinut asettaa mitään vastapainoksi niille hirvittäville epäilyille, jotka vierivät hänen sieluunsa ja jotka kallion tavoin näyttivät painavan hänen lemmittynsä päätä. Äkkiä Ippolita uudelleen säpsähti, vaikeroi ja kääntyi, kuin uutta pakkotekoa vältellen. Hän aukaisi kauhistuen silmänsä ja voihki:

— Oi Jumalani!

— Mikä sinun on? Mitä näit unissa?

— En tiedä…

Hänen kasvoissaan liikkui tuskallisia vavahduksia. Hän lisäsi:

— Painoitko minua? Minusta tuntui, että minua sysäsit ja runtelit.

Hän kärsi ilmeisesti.

— Oi Jumalani! Nuo tavalliset kivut… Aika-ajoin hänellä oli kohtutaudin kipuja. Joskus kouristukset olivat vallan lyhyet, äkkiä ohimenevät, pakoittaen hänet voihkimaan tai huutamaan.

Yhtäkkiä Giorgio otti hänet syliinsä, kietoi hänet käsivarsillaan, painoi häntä rajusti itseensä ja oli tukahuttaa hänet hyväilyillään.

X.

Kun ilma oli melkein kesäinen, Giorgio ehdoitti:

— Tahdotko, että aterioimme taivasalla?

Ippolita suostui. He menivät alas.

Käsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin kukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat nähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta, syvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen reunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon määrittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan heidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he astuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he kuuntelivat merta.

Se mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja kuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän sydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta, tavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka heille yksin ilmaistiin.

Harvat hetket — ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys, ei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään ihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta ilostaan. Muutamat hetket — jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat tunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön muuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden heikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo ainoa hetki ainaiseksi oli ohi.

Yksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota avaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain vaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi:

— Kuinka se on avaraa!

Ja molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät, äärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä, tuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se ollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen täyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta, ikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän täyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin ja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen lyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine vaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden lehtiin ja levitti niiden tuoksua.

— Mitä sinä ajattelet? — kysyi Giorgio kavahtaen ylös mietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta surumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata.

Siinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana. Ja kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen sisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä tuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin. — Mitä sinä ajattelet?

— Riminiä — vastasi Ippolita hymyillen.

Taaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän muistelua tänä hetkenä! — Loiko sama meri heidän verhottujen katseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään vihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja sitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki huippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet seikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä. Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen kiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä lempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä, jotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta miksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? — Tuon äkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt kaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen herätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin ulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen elinehtoonsa.

Hän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas kiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä, ikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka oli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui kuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen hänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi:

— Onko sinun nälkä?

Ja tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja lausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään.

— On vähän, hän vastasi naurahtaen.

Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää.
Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.

— Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, — huomautti Giorgio — keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen…

— Minä olen kaikkeen tyytyväinen…

Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka somistivat valkoista hienoa porsliinia.

— Kaikki miellyttää minua täällä.

Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen tuoksua sieramiinsa.

Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen rasahtelevaa reunaa.

— Kuinka hyvää leipää!

Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää; kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.

— Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!

Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen käsiintuntuvasti hilpeyttään.

— Ota!

Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän, yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä, jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo — uusi elämä.

IV.

UUSI ELÄMÄ.

I.

Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea purje, yksi ainoa valkea purje — tuo niin harvinainen näky Adrian merellä — pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka näytti häipyvän etäisyyteen.

Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti. Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu, jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista, kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan, puuttui kaikki jalous.

— Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! — ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman elämänsä; — En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta. — Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset, erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. — Ja hän oli inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? — Ja hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine kuvineen.

— Jumalani, mikä tukahuttava helle! — mutisi Ippolita, kääntäen pois silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana äärettömästä vesiaavikosta. — Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan masentuneeksi?

Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä, kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.

— Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana. Minusta se tuntuu unelmalta.

Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:

— Oletko sinä nähnyt toisia?

— En, minullekin se on ensimäinen.

— Miltä seuduinhan se tulee?

— Ehkä Garganosta.

— Minnehän se on matkalla?

— Ehkä Ortonaan.

— Mitähän lastia sillä lienee?

— Kenties hedelmiä.

Ippolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden huuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen.

— Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi taivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille.

— Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana… Näetkö ne?

— Näen, näen.

— Onko niitä viisi?

— On viisi.

— Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono… Kuinka monta niitä onkaan!

Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet liekit, liikkumattomina.

— Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta karehtii.

Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven, ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.

— Kuulitko?

Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin joku, joka virittää soitinta.

— Tuossa se tulee! — hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.

Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys, jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun. Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.

— Kuuletko? — sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.

Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon, joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä oli huomannut sisällään?

Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli, vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on vallalla.

Mitä se liekkään? — sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä. Etkö kuule?

Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.

— Kuuletko?

— Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.

— Ei, ei.

— Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.

— Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla — huudahti Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja — se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.

II.

Lukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä, Ippolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä alttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä, tutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen; joskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin lähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta.

He kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua. Pensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni yksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi terälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella puolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai kellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat kultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että ulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli nestettään kuohuttavaa maljaa.

Ei mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta. Tuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan hienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret. Silloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä hämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta kukalta korkealle oksalle.

Auringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka jo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä kultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi himmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein huomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ.

— Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita.

Kinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui omituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja punakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita otti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja piti sitä levollisena kämmenellään.

— Se on kauniimpi kuin kukka, — hän sanoi.

Giorgio huomasi, — eikä se ollut ensi kerta — ettei Ippolita ollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota voittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli inhoittava.

— Viskaa se pois, minä pyydän!

Nauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen kaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä kovemmin.

— Kas kuinka rohkea mies!

Tämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä takaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka muodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä.

— Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita…

Pieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain sinerviin ryysyihin käärittyä.

— Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään.

Ja hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään.

— Auttakaamme paimenta!

Hän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli pidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä lampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa kiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä, kasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman kaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu.

— Tule, tule sinäkin tänne! — hän huusi Giorgiolle, tartuttaen häneenkin lapsellista iloansa.

Lampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme mustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen kaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä kurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi hampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen ripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat täynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse.

Kun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän hellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja muotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin huivin solmuihin.

— Olen väsynyt, sanoi Ippolita. — Levätkäämme täällä hiukkasen.

He laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan lähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä olivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle. Tuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä unelmanomaisia usvia.

Giorgio virkkoi:

— Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista? Sieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi… Oi, mikä päivä! Vieläkö muistat?

Ippolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion käteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa lemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden, rauhan ja runouden tenhoon.

Nuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja alempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto. Paimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa jälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein kuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat rupikonniksi.

— Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita.

Ja Giorgio ajatteli: — Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä minussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden, tyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen lopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän ajatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: "Oi, milloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen… Kaikki ajatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi, sisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin… Tahdon tuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa… Tulemme viettämään rakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut…" —

Ja Giorgio ajatteli: — Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut kokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin päivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulle toisena. Hänen ulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä hän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto tekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi, kuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä joutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen elämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä toimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan, toiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei ole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus. Rakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin syödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä nautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea mahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita. Hänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä.

— Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita.

— En mitään. Olen onnellinen.

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

— Emmekö lähde?

He nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän oli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta, juostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän takertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden taipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä.

— Se on hunajaa, hän sanoi.

Hän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille.

— Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin tahtonut sitä imeä.

— Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin mehiläispesä, hän jatkoi. — Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä nukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun.

Hän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti hänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu, salaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan kirkkaus ja metsätuoksu.

He pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen alakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä.

Meren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen muuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen, siellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella ruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana meren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta ruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin molemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta viikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta nousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se vivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen maisemakuva on piirretty.

Kuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän, sitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli hiljaista, itku vaan yhä kuului.

Se ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä, melkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta, se veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta, täyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan aiheuttamalla säälillä.

— Kuuletko? — Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä värähtelevänä. — Minä tiedän, kuka siellä itkee.

— Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme herätti omituista kammoa.

— Tiedän.

Ippolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui täyttävän koko seudun ja lisäsi:

— Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät.

Hän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi ollut tuon taikauskon pauloissa.

— Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle.

Epäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat voihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen näyn, Ippolita ehdotti:

— Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana.

Giorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi surullisten ja raakojen ihmisten kosketusta.

— Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt voittamattomaksi. — Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa mökissä. Minä tunnen tien.

— Menkäämme.

Ippolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon laitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon lapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän tuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen olentoparan kipuja.

He riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten maahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin kynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis kannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät, hampaansa kauniit ja hymyily rauhallista.

— Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta.

— Tahdomme nähdä noiduttua lasta.

— Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä.
Katsohan, kuinka monta lasta minulla on.

Kolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan niin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen ja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen. Sylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli tumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin aukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää.

— Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä on? Jää hetkeksi luokseni!

Hän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen.

— Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti uteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa vaaraa.

— Katsohan toki tätä!

Ja hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan ilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle läheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: — Jos tahdot olla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä.

— Miksi se on tuollainen? — kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena katseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria, kirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa.

— Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. —
Hyvä Jumala niin tahtoo.

Ippolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle mökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli virrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä.

He eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha maku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja melujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä ymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi niin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan, suoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä hämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä varpusia.

Heidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli kokoontunut uhrin ympärille.

— Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita.

— Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne.

Naiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä, ryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka molemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan, sanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan:

— Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa!
Näetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon!

Hänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin ontto kone.

— Rouva, tee ristinmerkki, — hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä kehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken inhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki ristinmerkin ja katsoi toveriinsa.

Naiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa ja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä piiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista tuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat melkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan.

Lapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä kehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta.

Tuo surkuteltava, alaston, vihreänkellervä olentoparka itki lakkaamatta ja liikutti kuihtuneita ohuita sääriään ja käsivarsiaan edestakaisin ilmassa kuin apua rukoillen. Kehdon juurella istuva äiti oli vallan kokoon kyyristynyt, niin että pää melkein kosketteli polvia, eikä hän kiinnittänyt huomiota yhteenkään noista äänistä. Näytti siltä kuin raskas taakka olisi painanut hänen niskaansa ja estänyt häntä nousemasta. Silloin tällöin hän koneellisesti laski karkean känsäisen polttavan kätensä kätkyen laidalle ja keinutti tätä edestakaisin, muuttamatta asentoansa ja yhä vaieten. Ja surkean itkun hetkeksi keskeytyessä, pyhäinkuvat, amuletit ja taikaesineet, joilla kehto melkein kauttaaltaan oli peitetty, heiluivat sinne tänne synnyttäen kohisevan äänen.

— Liberata! Liberata! huusi yksi vaimoista ja pudisti häntä. — Katso, Liberata: Tuo nainen on tullut; tuo nainen on tullut luoksesi. Katso toki häntä!

Hitaasti äiti kohotti otsaansa ja loi ympärilleen sekavia katseita; sitten hän kiinnitti kuivuneet synkät silmänsä vieraaseen naiseen, ja noista silmistä puhui ehkä enemmän kuin väsynyt tuska eräänlainen epävarma, kumea kauhu: kauhu yöllisestä noituudesta, johon ei mikään henkienmanaus pysty. Kauhu siitä, että nuo kyllästymättömät olennot pitivät taloa vallassaan ja että ne varmaankin viimeisen kuolleen ruumiin mukana tulivat sen jättämään.

— Puhu toki, puhu toki — rohkaisi häntä yksi naisista, yhä pudistaen häntä käsivarresta. — Puhu! Sano tälle rouvalle, että hän lähettää sinut ihmeitä tekevän Neitsyen luo.

— Niin, rouva, tee hänelle se armotyö, — pyysivät toiset järjestänsä.
Lähetä hänet Neitsyen luo! Lähetä hänet Neitsyen luo!

Lapsi itki äänekkäämmin. Suuren piinion latvassa istuvat varpuset nostivat hermoja viiltävän huudon. Oliivipuiden muodottomien runkojen välissä haukkui naapurimökin koira. Kuutamossa alkoivat varjot näkyä.

— Niin — soperteli Ippolita, joka ei kauempaa jaksanut kestää vaikenevan vaimon tuijottavaa katsetta, — lähetämme hänet sinne… huomenna.

— Ei, ei huomenna; lauantaina, rakas rouva.

— Lauantai on juhla-aatto.

— Anna hänen ostaa vahakynttilä.

— Kaunis vahakynttilä.

— Kymmenen naulaa painava.

— Kuulitko, Liberata, kuulitko?

— Tämä rouva lähettää sinut Neitsyen luo.

— Neitsyt tulee olemaan sinulle armollinen.

— Puhu toki! Puhu!

— Hän on käynyt mykäksi, rakas rouva.

— Kolmeen päivään hän ei enää ole puhunut.

Naisten sekaisin puhuessa lapsi itki entistään kovemmin.

— Kuule, kuinka se itkee!

— Aina illan tullen se poraa kovemmin.

— Ehkä jo joku niistä tulee.

— Ehkä se jo näkee…

— Risti silmäsi, rouva.

— Tuossa tuokiossa on yö.

— Kuule vaan, kuinka se itkee.

— Luulen, että kirkonkello soi.

— Ei, täältä sitä ei voi kuulla.

— Vaiti!

— Täältä sitä ei kuule.

— Minä sen kuulen.

— Minäkin sen kuulen.

— Ave Maria!

Kaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta kylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti tarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus. Äiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti. Ippolita rukoili hartaasti, pää kumarassa.

— Katso tuonne ovelle — kuiskasi eräs naisista vieruskumppanilleen.

Giorgio, joka levottomana tarkkasi, kääntyi. Ovi oli syvän varjon peitossa.

— Katso tuonne ovelle. Etkö näe mitään?

— Näen, näen… — vastasi toinen epävarmana, hieman pelästyneenä.

— Mikä on hätänä? Mitä pitää nähdä? — kysyi kolmas.

— Mitä pitää nähdä? — kysyi neljäs.

— Mitä siellä sitten näkee?

Ja äkkiä heidät kaikki valtasi tämä uteliaisuus ja tämä kauhu, ja kaikki he katselivat ovea kohti. Lapsi itki. Äiti nousi, ja hänkin katsoi silmät levällään ja tuijottaen ovelle päin, joka majassa vallitsevassa pimeässä näytti salaperäiseltä. Koira haukkui oliivilehdossa.

— Mikä on hätänä? — sanoi Giorgio ääneensä, vaikka hän vaivoin taisteli jo kiihoittunutta mielikuvitustaan vastaan. — Mitä te näette?

Ei yksikään naisista rohjennut vastata. Kaikki näkivät epämääräisen hahmon pimeässä hohtavan.

Silloin Giorgio lähestyi ovea. Astuessaan kynnyksen yli, leivinuunin hehku ja inhoittava löyhkä salpasi häneltä hengityksen. Hän kääntyi ja astui jälleen ulos mökistä.

— Se on viikate, — hän virkkoi.

Se oli todella seinällä riippuva viikate.

— Vai viikate!

Ja äänet surisivat jälleen sekaisin.

— Liberata! Liberata!

— Mutta oletko mieletön?

— Hän on mieletön.

— Tulee pimeä, mennään nyt.

— Se ei enää itke.

— Olentoparka. Onko se nukkunut?

— Se ei enää itke.

— Kanna nyt kätkyt sisälle. Ilta on kostea. Me autamme sinua, Liberata.

— Lapsiparka! Joko se nukkuu?

— Se näyttää pieneltä ruumiilta. Se ei enää liiku.

— Kanna kehto sisälle. Etkö meitä kuule, Liberata?

— Hän on menettänyt järkensä.

— Missä on valkea? Nyt palaa Giuseppe kotia. Eikö sinulla ole kynttilää? Giuseppe tulee kotia tiiliruukilta.

— Hän on menettänyt järkensä. Hän ei enää puhu.

— Lähdetään pois. Hyvää yötä!

— Kiusattu pienokaisparka! Nukkuuko se?

— Se nukkuu, se nukkuu… Nyt se ei enää kärsi.

— Herra Jeesus, pelasta se!

— Päästä meidät pahasta, Herra!

— Mennään, mennään. Hyvää yötä!

— Yön rauhaa!

— Yön rauhaa!

III.

Oliivilehdossa koira edelleen haukkui, Ippolitan ja Giorgion alkaessa astua Candian taloon johtavaa polkua. Tuntiessaan molemmat vieraat se vaikeni ja juoksi heitä vastaan.

— Kas, sehän on Giardino! — huudahti Ippolita, ja hän kumartui hyväilemään laihtunutta eläinparkaa, jonka kanssa jo oli rakentanut ystävyyttä. — Se kutsui meitä! On jo myöhäinen hetki.

Hitaasti kuu nousi taivaan hiljaisuudessa, lähettäen edelleen valovirran, joka vähitellen huuhteli koko seestepiiriä. Kaikki maaseudun äänet rauhoittuivat yöllisen valon hohtaessa. Ja kaikkien meluäänien äkillinen lakkaaminen tuntui omituiselta, melkein luonnottomalta Giorgiosta, jota painoi selittämätön alakuloisuus.

— Pysähdy hetkeksi, — hän sanoi pidättäen Ippolitaa.

Ja hän kuunteli.

— Mitä sinä kuuntelet?

— Minusta tuntuu…

Ja molemmat katsoivat taakseen niitylle päin, jonka oliivi-puut peittivät heidän katseiltaan.

Mutta he eivät kuulleet muuta kuin meren aaltojen tasaista ja hiljaista loiskinaa syvemmällä olevasta pienestä lahdenpoukamasta. Heidän päidensä ylitse lentää sujahti sirkka synnyttäen äänen, joka muistutti lasilevyä viiltävää timanttia.

— Etkö luule, että tuo lapsi on kuollut? — kysyi Giorgio peittämättä mielenliikutustaan. — Se ei enää itkenyt.

— Se on totta, — sanoi Ippolita. — Luuletko, että se on kuollut?

Giorgio ei vastannut. Hopeahohteisten oliivien lomitse he jatkoivat matkaansa.

— Katselitko äitiä? — hän hetken kuluttua taas kysyi, kun tuo lohduton kuva yhä oli hänen edessään.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

— Ja tuota vanhaa naista, joka tarttui käsivarteesi… Tuo ääni! Nuo silmät!

Hänen sanoistaan kaikui taas tuo outo kauhu, ikäänkuin hän tuosta näystä olisi saanut kamalan paljastuksen, ikäänkuin elämä odottamatta olisi hänelle ilmaissut salaperäisen ja julman puolen ja kuin olisi hän ainaiseksi järkytetty ja merkitty.

— Tiedätkö, kun menin sisälle tuohon mökkiin, oli oven takana maassa kuollut eläin… se oli varmaankin puoleksi mädännyt… Sen haju salpasi hengen.

— Kuinka se on mahdollista?

— Se oli koira tai kissa; en tiedä… Sisällä ei voinut nähdä mitään.

— Mutta oletko siitä vallan varma?

— Olen, olen, ei epäilystäkään, se oli eläimen raato… Tuo löyhkä…

Inhon väristys kulki hänen ruumiissaan sitä muistellessaan.

— Mutta minkätähden? — kysyi Ippolita, johon hänen inhonsa ja kauhunsa tarttui.

— Kuka sen tietää!

Koira haukkui tulon merkiksi. He olivat perillä. Candia odotti heitä, ja pöytä oli jo katettu tammen juurelle.

— Oi, rouva, kuinka myöhään! — vaimo huudahti rakastettavasta hymyillen. — Mistä tulet? Mitä annat minulle, jos sen arvaan? Sinä kävit Liberata Manellan luona ja katselit lasta… Tulkoon Jeesus sabbattina!

Sitten, kun molemmat olivat istuneet aterioimaan, hän lähestyi, haluten puhua ja uteliaana saada kuulla jotain.

— Näitkö sen, rouva? Se ei ole pelastettavissa, se ei siitä nouse.
Mitä kaikkea ovatkaan vanhemmat tehneet sitä pelastaakseen!

Ja mitä he todella eivät olleet tehneet! Hän kertoi kaikki yritykset, kaikki manaukset. Pappi oli käynyt, oli peittänyt lapsen pään stolansa liepeellä ja oli sitten lausunut evankeliumin sanoja. Äiti oli keskimäiseen kattohirteen ripustanut vaharistin, joka helatorstaina oli siunattu; hän oli pirskoittanut ikkunasaranoille vihkivettä ja kolme kertaa ääneensä lukenut uskontunnustuksen; hän oli sitonut kahmalollisen suoloja huivin kolkkaan ja köyttänyt sen kuolevan pienokaisen kaulaan. Isä oli valvonut seitsemän yötä, se on: isä oli valvonut seitsemän yötä pimeässä lampun palaessa, jonka yli kasari oli kumoon kaadettu; hän oli kuunnellut jokaista hälyä, valmiina karkaamaan noita-akan kimppuun ja sitä haavoittamaan. Yksi ainoa neulanpisto olisi riittänyt saattamaan hänet miehen nähtäviin. Mutta nuo seitsemän yötä olivat olleet hyödyttömiä. Pienokainen laihtui laihtumistaan ja kävi hetki hetkeltä riutuneemmaksi, kurjemmaksi, toivottomammaksi. Povaaja-eukon neuvosta epätoivoinen isä lopulta oli tappanut koiran ja pannut raadon oven taakse. Noita ei voinut täten astua sisään, ennenkuin oli laskenut kaikki kuolleen elukan karvat…

— Kuuletko? — sanoi Giorgio Ippolitalle.

Ei kumpikaan syönyt; he olivat kiihoittuneet, säälin valloissa, tyrmistyneet tuon surkean ja tuskallisen elämän aaveiden äkillisestä ilmaantumisesta keskellä heidän hyödytöntä lemmenelämäänsä.

— Sabbattina tulkoon Jeesus!… toisti Candia ja kosketteli hurskaan tavan mukaisesti avatulla kämmenellään kohtuaan, joka kantoi elävää hedelmää.

— Herra vapauttakoon sinun kohtusi hedelmän. Sitten Candia jatkoi:

— Sinä et tänä iltana syö mitään. Et huoli. Sydämesi on murheissaan tuon viattoman sielun vuoksi. Puolisosikaan ei syö. Katsohan.

Ippolita kysyi häneltä

— Kuinka moni kuolee… tuolla tavoin?

— Voi, — vastasi Candia — tämä on surullista seutua. Täällä viihtyvät hyvin paholaisen sikiöt. Ei ole koskaan varma. Sabbattina tulkoon Jeesus!

Hän toisti manauksensa; sitten hän osoitti pöydällä olevaa vatia ja sanoi:

— Näetkö nuo kalat? Ne on tuotu Traboccosta. Turchino toi ne…

Ja hän hiljensi äänensä.

— Saanko sanoa sinulle jotakin. Jo vuoden ajan on Turchino koko perheensä kanssa ollut noiduttu; ja tähänasti hän ei vielä ole voinut vapautua noituudesta.

— Kuka on Turchino? — kysyi Giorgio jonka mieltä nämä salaperäiset seikat kiinnittivät ja joka jännittyneenä seurasi vaimon puhetta. — Onko hän se mies, joka kalastelee paalupadoilla?

Ja hänen mieleensä muistuivat nuo mullanväriset kasvot, melkein vailla leukaa, tuskin nyrkkiä isommat, joista kahden kiiluvan silmän välitse pisti esiin pitkä nenä, kuin suippo hauen kuono.

— On, herra. Katsohan tuonne. Jos sinulla on hyvät silmät, voit hänet nähdä. Tänä yönä hän kalastelee kuutamossa.

Ja Candia osoitti kädellään mustalla kalliolla olevaa kalanpyydyskonetta, joka oli tehty lyhyistä pölkyistä, laudoista ja köysistä ja joka hohti omituisesti valkoisena kuin vedenpaisumuksen edellisen sammakkoeläimen jättiläisluuranko.

Tyvenellä säällä kuului nostimen kitinä. Kallioiden ollessa pakoveden aikana paljaina, nousi merikasvien haju tänne ylös asti, ollen raikkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki tuon hedelmällisen kummun hyvät tuoksut.

— Oi, kuinka suloista! — kuiskasi Ippolita, hengittäen huumaavaa tuoksua, kokonaan sen voimakkaan nauttimuksen täyttämänä, joka värähdytti hänen sieramiaan ja sai hänet sulkemaan silmänsä. — Etkö sinäkin sitä tunne, Giorgio?

Tämä oli mitä jännittyneimmin kuunnellut Candian puhetta ja ajatteli nyt meren yli leijailevaa mykkää näytelmää. Hänen luonnostaan taikauskoinen ja mystillisyyteen kallistuva sielunsa loi tämän yksinkertaisen vaimon kuutamoyönä esiin manaamiin aaveisiin elämää ja rajattoman hirvittävää traagillisuutta. Ja ensi kerran hän näki nuo hänelle tuntemattomat ihmiset kuin sekavana näkynä edessään, nuo kurjat olennot täynnä luonnollisia vaistoja ja eläimellisiä tuskia kumartuneina tai hikeä valuen maata muokkaamassa tai voimattomina istumassa mökeissään, noiden synkkien voimien ainaisen uhkauksen alla. Siinä suloisessa ja rikkaassa luonnon sopessa, jonka oli valinnut lempensä olinpaikaksi, hän eroitti rajua inhimillistä hyörinää ja hänestä tuntui kuin olisi tuossa täyteläisessä, komeassa ja tuoksuvilla öljyillä voidellussa tukassa huomannut viliseviä hyönteisiä. Taaskin hänet kouristi sama kauhu jota jo ennen oli kokenut kosketellessaan tai havaitessaan todellista raakaa elämää: vasta äsken tavatessaan lähimmät omaisensa, isänsä, veljensä ja ahneen jumalisen tädin. Hän havaitsi, ettei enää ollut yksin lemmittynsä kanssa keskellä näitä lempeitä puu-olentoja joiden kaarnan alla hän eräänä päivänä oli luullut tavanneensa sielun; vaan hän tunsi olevansa joukon ympäröimänä, melkein tunkemana, joka, omistaen puunrunkojen sitkeän, vastustuskykyisen, tyhjentymättömän elinvoiman, oli yhdistynyt häneen suvun siteillä, ja joka välittömästi katseella, liikkeellä, huokauksella, nyyhkytyksellä, voihkinalla, huudolla saattoi ilmaista hänelle kärsimyksensä.

— Niin, tämä on surullista seutua — toisti Candia päätään pudistaen.
— Mutta kohta on Cappellesta tuleva Messias maailmaa puhdistamaan.

— Messias?

— Isä! — huusi Candia kääntyen talon ovea kohti — Milloinka tulee
Messias?

Vanhus astui kynnykselle.

— Näinä päivinä — hän vastasi.

Ja kääntyen kuutamohohteisen Ortonan puolelle häipyvään rannikkoon päin hän epämääräisin liikkein osoitti tuon uuden Vapahtajan tuloa, johon seudun asukkaat olivat toivonsa ja uskonsa kiinnittäneet — Nämä päivinä. Hän on matkalla luoksemme Ja puhelunhaluisena astui ukko pöydän ääreen epävarmasti hymyillen hän katseli vierasta ja kysyi:

— Etkö sinä sitä tiedä?

— Onko se ehkä Simplicio? — kysyi Giorgio, joka kaukaisesti ja epäselvästi muisteli tuota sulmonalaista Simpliciota, joka joutui haltioihinsa katsoessaan suoraan aurinkoon.

— Ei, herra, Simplicio on kuollut. Tämä on Oreste, kotoisin
Cappellesta; uusi Messias. —

Ja lämpimin sanoin ja vilkkain kuvarikkain lausein toissilmäinen vanhus kertoi tuon uuden legendan sellaisena, joksi se oli maalaiskansan mielikuvituksessa muodostunut.

Oreste oli kapusiinimunkkina Sulmonassa tutustunut Simplicioon ja tältä oppinut nousevan auringon kasvoista ennustamaan tulevaisuutta. Sitten hän oli lähtenyt ulos maailmalle; hän oli tullut Roomaan ja oli ollut paavin puheilla, toisessa maassa hän oli puhunut kuninkaan kanssa. Palattuaan kotiseudulleen, Cappelleen, hän oli luurankojen seurassa katumuksentekijän paita yllä asustanut kirkkomaalla, yöt ja päivät kiduttanut itseään ruoskalla. Hän oli saarnannut emäkirkossa ja oli herättänyt synnintekijöissä itkua ja parkua. Sitten hän uudelleen pyhiinvaelsi kaikkiin pyhättöihin; kolmekymmentä päivää hän viipyi Anconan vuorella; kaksitoista päivää hän viipyi Pyhän Bernhardin vuorella; hän oli avopäin kiivennyt korkeimmille lumipeitteisille huipuille.

Kotia palattuaan hän jälleen alkoi saarnata kirkossa. Mutta vähää senjälkeen hän pakeni vainoavia ja takaa-ajavia vihamiehiään Corsikan saarelle; ja siellä hän oli tullut apostoliksi ja päättänyt vaeltaa läpi koko Italian ja joka kaupungin portille kirjoittaa verellänsä Neitsyt Marian nimen. Apostolina hän oli palannut kotiseudulleen julistaen, että hänelle tiheiden lehvien alla oli näyttäynyt tähti, jolta oli saanut jumalallisen ilmestyksen. Ja lopulta hän ylhäältä ijäisen Isän innoituksesta oli ottanut nimen "Uusi Messias".

Nyt hän toivioretkeläisenä kulki läpi maan, puettuna punaiseen mekkoon ja siniseen vaippaan, pitkät hiukset valuivat hartioille ja parta oli hänellä nazaretilaiseen malliin. Häntä seurasivat apostolit: Miehiä, jotka olivat hylänneet lapion, kuokan ja auran, omistautuen voitokkaalle uudelle uskolle. Pantaleone-Donadiossa nousi kuolleista Pyhän Matteuksen henki; Antonio-Secamigliossa Pyhän Pietarin henki; Giuseppe-Scurtissa Maximuksen, Maria-Clarassa Pyhän Elisabetin henki; ja Vincenzo di Giambattista edusti ylienkeli Mikaelia, hän oli Messiaan sanansaattaja.

Kaikki nämä henkilöt olivat peltoa kyntäneet, olivat eloa niittäneet, leikanneet viinipuita, hilloneet oliiveja; he olivat kuljettaneet raavaita turulle ja tinkineet hinnoista; he olivat vieneet naisen alttarille, olivat siittäneet lapsia, olivat nähneet heidän kasvavan, varttuvan ja kuolevan; muuten he olivat vertaistensa parissa viettäneet maalaisten tavallista elämää. Ja nyt samat henkilöt, joiden kanssa vasta viikko sitten olivat riidelleet jyvämitoista, pitivät heitä jumalallisina olentoina. He näyttivät muuttuneilta, olivat tulleet osallisiksi Oresten jumalallisesta huoneesta ja hänen armostansa.

He olivat olleet pellolla tai kotona ja olivat kuulleet äänen ja olivat tunteneet, kuinka puhdas henki äkkiä laskeutui heidän syntiseen lihaansa. Giuseppe Coppaan laskeusi Pyhän Johanneksen, Pasquale Basilicoon Pyhän Zakariaan henki. Naisetkin vastaanottivat merkin.

Muuan vaimo Senegalliasta, erään Cappellen räätälin, Augustinonen puoliso, oli osoittaakseen Messiaalle uskonsa intoa tahtonut toistaa Abrahamin uhrin, sytyttämällä palamaan olkisäkin, jolla lapsensa nukkuivat. Toiset naiset olivat tuoneet esiin toisia todistuksia.

Ja nyt retkeili tuo Valittu seuduilla, ja apostolit ja Mariat seurasivat häntä. Kaukaisimmilta seuduilta, meren rannalta ja vuorilta, tulvi väkeä saapuville hänen ohikulkiessaan. Aina, kun hän aamun koittaessa ilmestyi sen majan kynnykselle, missä oli yönsä viettänyt, hän näki suuren kansanjoukon, joka polvillaan häntä odotti. Seisoen kynnyksellä, hän kaiutti Jumalan sanaa yli koolla olevan seurakunnan, kuunteli rippiä ja jakoi ehtoollista leivän jäännöksien muodossa. Hänen mieliruokanaan olivat seljakukkien tai metsäparsojen seassa keitetyt munat, lisäksi hän söi hunajasta, pähkinöistä ja manteleista tehtyä sekoitusta, jota sanoi mannaksi, erämaassa syödyn mannan muistoksi.

Hänen tekemänsä ihmeet olivat lukemattomat. Ainoastaan nostamalla pystyyn peukalonsa, etu- tai keskisormensa hän vapautti pahuksen riivaamat, paransi sairaat ja herätti vainajat kuolleista. Jos joku tuli häneltä neuvoa pyytämään, hän ei kärsinyt, että neuvonpyyntäjä itse avasi suutaan, vaan mainitsi hänelle heti koko hänen sukunsa nimet, teki hänelle selkoa kaikista perhesuhteista, paljasti hänelle kätketyimmät salaisuudet. Hän antoi myös tietoja vainajien sieluista, ilmaisi paikkoja, joihin oli kätketty aarteita, ja eräillä kolmionmuotoisilla taikakaluilla hän karkoitti surumielisyyden sydämistä.

— Kristus vaeltaa taaskin maailmassa, — näin lopetti Cola Sampanja ääni lämmenneenä ja harrasta uskoa uhkuvana. — Tästäkin hän tulee kulkemaan. Etkö ole nähnyt, kuinka korkeat viljakorret ovat? Kuinka oliivit kukkivat? Kuinka viiniköynnös kantaa rypäleitä?

Giorgio, jossa ukon herkkäuskoisuus herätti kunnioitusta, kysyi vakavana:

— Ja missä hän nyt on?

— Piombassa — vastasi vanhus.

Ja hän viittasi Ortonan toisella puolella olevaan rannikkoon päin, ja hengissä näki vieras Teramon maakunnan kolkan, jota meri huuhteli, se oli melkein salaperäinen näky, josta vilahti esiin hedelmällinen, kiemurtelevien jokien uurtamana maa-alue, missä puro alati vapisevien poppeleiden juurella hyppeli kiiltävien piikivien peittämää uomaa pitkin.

Kotvan vaiettuaan Cola jatkoi:

— Piombassa hän yhdellä ainoalla sanalla pysäytti junan kiskoillaan!
Poikani sen näki. Eikö totta, Candia, Vito sen kertoi?

Candia totesi tapahtuman ja kertoi tämän ihmeen yksityiskohdat. Punainen mekko yllä oli Messias levollisena astunut molempien kiskojen välillä junaa vastaan.

Heidän puhuessaan, Candia ja vanhus silloin tällöin käänsivät katseensa etäisyyteen, viittoen kauas, kuin olisi tulijan pyhä haahmo jo ollut näkyvissä.

— Kuule, keskeytti Ippolita Giorgiota, joka oli vaipunut sisäiseen, yhä laajempaan ja kirkkaampaan mietiskelyyn ja pudisti häntä. — Etkö kuule?

Hän nousi ja meni Giorgion seuraamana akasiain alla olevan pihamaata rajoittavan aitauksen luo. He kuuntelivat.

— Se on seura, joka vaeltaa Casalbordinon Neitsyen luo — selitti
Candia.

Kuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas ja yksitoikkoinen, ja sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä pitkien väliaikojen kuluttua. Ensimäinen kuoronpuoli lauloi säkeistön matalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa äänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Tämä muistutti lähestyvää aaltoa, joka alati nousi ja laski.

Laulu läheni ja sen lähenemisen nopeus erosi oudosti sen tahdin hitaudesta. Jo ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkassa paalurakennuksen sillan kohdalle.

— Tuossa he ovat! — huudahti Ippolita, sen ilmiön uutuuden kiihoittamana, jonka näki ja kuuli. — Tuossa he ovat. Ja kuinka heitä on monta!

He astuivat soukkana joukkona eteenpäin. Ja heidän astuntansa ja laulunsa tahdin vastakohta teki niin omituisen vaikutuksen, että heidän näkynsä vaikutti melkein aaveenomaiselta. Heitä näytti yliluonnollinen voima itsetiedottomasti ajavan päämääräänsä kohti, ääniensä kaikuessa kirkkaassa ilmassa; ja vielä kun tuo häälyvä jono oli ohi, värähtelivät ne kauan jälestäpäin.

    Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

He kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään karjalauman väkevää hajua, ollen niin likeisesti toisiinsa sullottuina, että joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat. Edellä astuivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden kultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla.

    Eläköön Maria!
    Ja joka hänet loi!

Lähellä heidän laulunsa joka uudelta hengenvedolta vaikutti tuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisten väsymystä, joka alinomaa ja yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa oli aloitteen tekijä aina joku yksityinen mahtava ääni. Eikä se ainoastaan äännyttäessä voittanut toisia, vaan selvänä ja kuuluvana se yhteiskuorostakin erkani sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana, ilmaisten täten hehkuvaa uskonintoa, erikoista ja hallitsevaa sielua joukossa.

Giorgio kuunteli ja seurasi tätä laulua sen vähitellen poistuessa, niin kauan kuin korva sitä saattoi eroittaa. Ja tuon salaperäisen voiman tuntemus, joka kahlehti tuota alkuasutuksen rotua, mistä hän itsekin polveutui, kasvoi hänessä ylenmäärin.

Jono katosi merenpoukaman mutkassa, sitten se taas sukelsi esiin kuutamossa kallion huipulla ja katosi taaskin. Ja öisessä etäisyydessä laulu verhoutui, heikkeni ja kävi vienoksi, melkein kuin tyvenen meren hiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet.

Ippolita istui aitauksella nojaten hartioitaan akasian runkoa vastaan, ja vaikeni liikkumattomana, hän kun ei rohjennut häiritä sitä uskonnollista tunnelmaa, johon lemmittynsä näytti vaipuneen.

Mitä saattoi Giorgiolle kirkkain auringonvalo ilmoittaa, jota ei tämä yksinkertainen öinen laulu jo ollut ilmoittanut. Kaikki yksityiset mielikuvat, äskeiset ja vanhat, nekin, jotka vielä värähtelivät tuoreesta vaikutelmasta ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen vakoihin — ne kaikki liittyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi, muodostaen ihanteellisen kuvan, joka voitti kaikkein suurpiirteisimmän ja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät hänestä muuttuneilta, kohonneilta yläpuolelle aikaansa, satumaisilta ja hirvittäviltä, salaperäisten, ijäisten nimettömien seikkojen hallitsemilta. Keskipisteessä kohosi, kuin jättiläiskokoinen alkurunko, pyramidin muotoinen vuori, ijäisen lumen peittämä; ja sen rinteitä ja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vaihtuva ja synkkä meri, jonka purjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet, joilla versoi vihreä ruoho, joilla kalliolohkareita siroitettuna lepäili ja joissa siellä täällä näkyi suunnattoman suuria jälkiä, johtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Rauenneiden ja unhoittuneiden uskontojen kirkollismenoja täällä harjoitettiin. Aikoja sitten rappeutuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet koskemattomina; alkukansojen tavat, jotka ainaiseksi olivat kadonneet maanpinnalta, olivat täällä säilyneet sukupolvesta sukupolveen; upeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden ja kauneuden todisteina. Pitkät jonot jyvillä sälytettyjä hevosia kulki ohi; kuormitettujen eläinten selässä ratsastivat uskovaiset tähkäseppeleet päässä ja taikinaiset koristeet kaulassa, kuvapatsaan juurelle he laskivat vilja-antimensa. Nuoret tytöt, jotka kantoivat viljakoreja päänsä päällä, taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli isompi kori, toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Miehet ja lapset, seppelöityinä ruusuilla ja punervilla marjoilla pyhiinvaelsivat kallion huipulle, johon Simsonin jalan jälki oli kivettynyt. Valkoinen härkä, joka vuoden oli käynyt lihavalla laitumella, kulki, punaisen satulaloimen peittämänä ja poika selässä ratsumiehenä, juhlallisesti lippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui kansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan kirkon keskustaan se päästi ruokansa perkeet, ja tästä höyryävästä aineesta tekivät uskovaiset ennepäätelmiä maanviljelykseen nähden. Jokien varsilla asujat seppelöivät viiniköynnöksellä päänsä juhlaa varten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen käsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen mukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa. Vuorilla ja tasangoilla kevätauringon ensi ilmestymistä tervehdittiin ylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä, riemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät ympäri maata ensi käärmeitä, jotka olivat heränneet talvitainnoksistaan; he pyydystelivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa ympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhälleen, joka suojasi heidät myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä kilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka ikeeseen valjastetulla härällä saattoi kyntää suorimman vaon huipulta alas laaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä sulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä. Ja näin jokaisessa menossa, juhlakulkueissa, kaikissa ammateissa, kisoissa, syntymätilaisuudessa, rakkaudessa, häissä, hautajaisissa esiintyi aina joku maanviljelyksen vertauskuva, aina esitettiin kuvannollisesti ja palveltiin maa-emoa, jonka kohdusta kaiken hyvän, kaiken ilomielisyyden lähteet esille pulppuilivat. Naapurinaiset menivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja jyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään, toinen toisensa jälkeen ja jokainen siroitti kahmalollisen jyviä onnellisen naisen hiuksille. Kun kuolinkamppausta kesti kauan, asetti kaksi läheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli voima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuoloa. Työaseissa ja hedelmissä luultiin suuren merkityksen ja voiman piilevän. Syvän, alinomaisen salaisuuden tietoisuus ja välttämättömyys loi kaikkiin ympäröiviin esineisiin toimivan sielun, joka hyödyttävänä tai vahingoittavana, onnea tai onnettomuutta lupaavana jokaisessa kohtaloniskussa tai onnenpotkauksessa salaa tai julkisesti ilmaantui. Painamalla vetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää asianomaisen rakkauden tai välinpitämättömyyden; jos heitti pataa kannattavat ketjut pesästä tielle, sai täten uhkaavan myrskyn ehkäistyksi; ikkunalaudalle asetettu huhmari kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn sydämen tuli viisaaksi. Näin sekaantui salaperäisyys joka tapahtumaan, ympäröi kaikkien elämän, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä jokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja karkoittamattomia harhakuvia, jotka ottivat olopaikakseen kedot, talot, jotka hallitsivat taivasta ja sekoittivat veden. Mystillisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen jumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat kaikkialla levinneinä. Miehet ja naiset antoivat alinomaan sielujensa puhua laulussa, työtään he niin suljetuissa kammioissaan kuin vapaassa luonnossa säestivät laululla, he viettivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon ja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, alati palaavat, ikivanhat sävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhat kuin se rotu, jonka syvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Ollen alakuloiset, vakavat ja järkähtämättömät muuttumattomassa tahdissaan, näyttivät ne olevan unhoittumattomien liturgiojen katkelmia, jotka olivat eläneet jotain ikivanhaa alkuperäistä jumalaistarua kauemmin. Niitä oli vaan vähäinen luku, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät uudet laulut niille vetäneet vertoja eivätkä kyenneet niiden voimaa vähentämään. Ne siirtyivät sukupolvesta sukupolveen kuin henkinen omaisuus ainakin, joka oli likeisesti liittynyt ruumiilliseen olentoon; ja jokainen, joka heräsi elämään, kuuli niiden sisällään helisevän kuin synnynnäisen kielen, jolle ääni lainasi havainnollisen muodon. Samoin kuin vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet ja jumalanpelko nekin olivat osana maan ja asujanten rakenteessa. Ne olivat kuolemattomia kuten maa ja veri.

Tähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt "Uusi Messias", jonka elämää ja ihmetekoja vanha maamies oli kertonut. Kuka oli tuo ihminen? Oliko hän yksinkertainen ja vahingoittamaton askeetti, kuten Simplicio, joka palveli aurinkoa? Vai viekas ja ahne petturi, joka hyväkseen käytti hurskaiden herkkäuskoisuutta?

Kuka hän siis oli tuo mies joka joen rannalta käsin ainoastaan nimensä tenholla kykeni panemaan läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle, joka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni näihin mitä raaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä?

Ja taaskin Giorgio näki Oresten haahmun edessään, punainen mekko yllä, astuvan kiemurtelevan joen rantaa, missä puro alati väräjävien poppelien juurella keikkui edelleen loistavilla kivillä peitettyä uomaa pitkin.

— Eiköhän tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun pelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni todellisen olemukseni, täydy asettua välittömiin kosketuksiin siihen rahvaaseen, josta olen lähtenyt? Jos upotan olemukseni juuret taaskin kotoiseen maaperään, enkö silloin tule imemään väärentämätöntä ja voimakasta mehua, joka on omansa jälleen karkoittamaan minusta kaiken, mikä minussa on keinotekoista ja vierasta, kaiken, minkä lukemattomista kosketuksista olen vastaanottanut? En nyt hae totuutta, mutta koetan jälleen saavuttaa olemukseni ytimen, tutkia rotuni omituisuudet, vakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin voimakkaiksi kuin suinkin. Kun olen sillä tavoin saattanut sieluni sointumaan yhteen kansani sieluun, taas löytämään puuttuvan tasapainoni. Henkisesti etevän henkilön tasapaino on siinä, että hän osaa kohottaa korkeammalle asteelle oman rotunsa olennaiset vaistot, tarpeet, taipumukset ja tunteet.

Jotain salaperäistä ja rytmillistä leijaili yli koko luonnon. Meri huokui tasaisesti henkäystään valkeahohteiselle hiedalle, mutta välillä eroitti korva aaltojen hiljenevää pauhinaa, jotka loiskivat yhä etäisemmille rannan kohdille. Vielä kerran — kenties kaiku kimmosi jostain kallio-onkalosta esiin — kuului toivioretkeläisten laulu, sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden silmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan.

Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan tavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi jonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin ollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit ja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta olennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli ruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää — otsa, silmät, suu — eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista vertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen tenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut tätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella ihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta häntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan vastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä kaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren soinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena kehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä esinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden perustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki edessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän äärettömän taustan pohjalla.

Eikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut katsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän se oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen alla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden pohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen seurauksiin — ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon.

— Hän on siis vihollinen — ajatteli Giorgio. — Niin kauan kuin hän elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä minua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni hahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää, maan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna ahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta…

Kerran hän kuvitteli häntä kuolleena. — Kuolleena hän muuttuisi ajatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja varmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja hekkumallisesta lihastaan. — Hävittää, jos mieli omistaa — toista keinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta.

Ippolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut.
Viitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi:

— Kuolema on kulkenut ohi. —

Ja hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä, ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. — Onko hän aavistanut minun ajatukseni? —

Molemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan.

— Kuka se lienee? — Kysyi Ippolita levottomana.

Koira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia ja vanhus tulivat ulos talosta.

— Kuka se saattaa olla? — kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön

Ihmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni.
Sitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi.

— Liberata!

Äiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena ja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti tavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies, hillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä, kumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen tukkaansa.

— Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia! Oi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen laahustellen vaikenevan vaimon jälessä. — Minne aijotkaan mennä? Mikä sinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani!

Hän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut. Rajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei häneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä siitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt koskemattomaksi.

Ei Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan.

— Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? — hän kysyi.

Giuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja
Ippolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet:

— Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään hän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu.

— Onko lapsi kuollut? — kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen peitettyä kehtoa.

Mies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet
Giorgion ja Ippolitan korviin:

— Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin näköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu… nukkuu… Se ei enää kärsi.

— Liberata! — huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi tahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. — Liberata! Minne sinä menet?

Mutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen.

Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä.

Äiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, tuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana, kuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen. Hänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi; ja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin valituslaulu.

Näin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua alas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet ja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki.

Ja rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen tuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat taivaalla vavahtelivat!

IV.

Nyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin laajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna "alati odottamaan elämää", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä, tapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi sitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta joka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän pakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen ja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen välinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton välinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä kaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä, hän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä ympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti sille uskollisena pysyäkseen.

Mutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä erakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä synnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä herätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun oli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn vienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista hilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean kinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle loivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta, kauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli. Hehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja päivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat ylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät hänen punaisen pukunsa mielikuvan.

Usko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui puunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. — Pakenevan, farisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui runsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti tyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt kirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja; mutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt farisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa oli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa jaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja siunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on versonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli pesty.

Miten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin esineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi?

Tuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti nousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: — Jospa minulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli suotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se ollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva pyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki hänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa onnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio Aurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa.

Ja hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa tukkaa loi omituisen ilmeen.

Hän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus näytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen pyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä olivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa.

Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus
Istud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per
Manus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum
Euchanstiae
.

Nicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII.

Ja todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät miehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli uskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu elämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien alalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he rakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan jumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet uskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt.

Heidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan, jonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan, siihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut taipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden kanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta miten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä Ijankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai etevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka kokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se voi muodostaa eri maailman tuen.

Toinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä ylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman avulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt salaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen väsymättömät katseet häntä seurasivat.

— Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus…

Eloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan kykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota "dionysolaista" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren tammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen nainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten kykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa, itsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata, voittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi luopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: — joko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle.

Tuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi, hän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät vastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää mielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. — Eikö hän tässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon hehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn veri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa haaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon saakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä uutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen haltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä tapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet: — mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky abstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän havaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja hourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka kenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan usko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka lauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja.

Miten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään keino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta vavahdusta. — Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten, keskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni.

Ja taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä, astuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati värisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä uomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa. Päivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu kuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen vilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini. Maininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa kaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän miehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat unikot kuin himon hehkuva vertauskuva…

— Himo! — ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat naiseensa, lempensä koko surkeuteen. — Kuka tappaa himon? —

Hänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset:

— Non des mulieri potestatem animae tuae… A muliere initium factum est peccati, et per illam omnes morimur… A carnibus tuis abscinde illam… Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä puutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän sydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka kaikkialla levitti surua ja kuolemaa.

Mutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta.

Syleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit vankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista toista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten kuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun kyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin.

Mitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin uutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? — Rikkoa käsky ja saada anteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se; paljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään suunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu ja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin — olihan kaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä.

Jo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja kuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa Via Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli on vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi lavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat soittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri tammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai kaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien tuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin…

Hän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen guelfi-kaupungin: — suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla kasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka sairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella vanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava torni; hitaasti lyövä kello; — äkkiä, kadun pohjukassa ihme; Tuomiokirkko. — Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen tuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit? Eikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota lepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma, jonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä oli herättänyt: — Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi minua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä, hänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne… Pitkät hetket viettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja luostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä… Rakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden rukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä.

Uudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä suljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat, mieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle tarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat viivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin lorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen mielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho.

Erakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan harvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan kirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä ei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja kauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen mystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä marmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt.

Hänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä hän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti nähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka liittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas, kuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä, taaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo tunteet uuteen eloon. — He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua, joka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus lepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella tiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti painuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten ja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä jotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään olisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki merenseutuista taivaan rantaa.

Tasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa yltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli kasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui metsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat sivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja eteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli pystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme säilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun aurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä, että he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä. Ja todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä, sitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen sopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta, jonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret, hevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet, ruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän rakennuksen yksityiskohdat; — kaikki tämä paljasti vähitellen silmän kautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon sekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja tämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni voittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen käsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista vuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä saarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti. Molempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli syyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana sekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä vastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa reunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen peittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä maisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista tunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution kalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin lisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui nyt etäiseltä viinimäeltä laulu — aikaisen viinikorjuun johdanto — ja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas olivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja maallinen, sekaantuivat toisiinsa… —

Tämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista kaihoa: — palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa se huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa sen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri jumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen jälkeen uudistaa Chronicon casauriense. Olihan se todella kunniakkain temppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka monena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena. Vielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena loppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen muodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja Demetriolle.

Hän sanoi Ippolitalle:

— Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa?

— Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti — minne tahdotkaan viedä minut!

— Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme vielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja muistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka — ihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon… Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä.

Hän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti tarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen mielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja itsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin naisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta. Hän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa valossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin salaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa tai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan.

Ääni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi:

— Milloin?

— Ehkäpä huomenna.

— Niin, huomenna.

— Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas.

— Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut.

— Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä.

— Tulen sinua valaisemaan.

— Tulet valaisemaan hautajaisianikin.

Hän sanoi nämä lauseet kevyellä äänenpainolla, mutta sisällään hän kuvitellun elämänsä totutulla voimakkuudella muodosti kokonaiseksi elämäntarinansa. — Synnissä vietettyjen vuosikausien jälkeen, jolloin hän oli liikkunut hekkuman kuilujen partailla, oli katumus tullut. Koettuaan lemmittynsä ruumiista kaikki ne salaisuudet, mitkä saattoivat kiihoittaa hänen aistillisia himojaan, hän nyt rukoili jumalallista armoa vapauttamaan hänet tämän ruumiillisen rakkauden sietämättömästä kurjuudesta. — Armoa siitä, mitä olen nauttinut, siitä, mitä kärsin! Salli, Jumalani, että voin toimeenpanna uhrin Sinun nimessäsi! — Ja tyyssijaa etsien hän pakeni, ja hänen lemmittynsä seurasi häntä. Ja vihdoin tapahtui tyyssijan kynnyksellä ihme; sillä epäpuhdas, turmelija, leppymätön naishahmoinen vihollinen, hornan ruusu riisui äkkiä yltänsä joka synnin ja puhdistautui, seuratakseen kumppaniansa alttarille. Kirkastuneena hän valaisi pyhän pimeyden. Korkean marmorisen haarakynttiläjalan huipulla, joka vuosisatoja oli ollut valottomana, hän hehkui rakkautensa vaiteliaassa, sammuttamattomassa liekissä. — Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä kuoloon asti! — Tuo liekki paloi itsessään, koskaan pyytämättä ravintoa, koskaan vaatimatta mitään vastalahjaa onnestaan. Amabat amare. Se luopui ainaiseksi kaikesta omistuksesta; se oli ylhäisempi Jumalaakin, ylimmässä puhtaudessaan, sillä Jumala rakastaa luotua olentoa, mutta palkaksi hän vaatii vastarakkautta ja käy hirvittäväksi sille, joka kieltäytyy häntä rakastamasta. Sen rakkaus oli luoksepääsemätön — ylevä ja yksinäinen — se sai ravintonsa yhden ainoan olennon verestä ja yhdestä ainoasta sielusta. Se oli tuntenut itsestään varisevan pois sen olemuksensa osan, joka vastusti sen täydellistä antaumista. Siihen ei ollut jäänyt mitään sameata eikä epäpuhdasta. Sen ruumis oli muuttunut hienoksi, joustavaksi, kirkkaaksi ja turmelemattomaksi aineeksi; sen aistit olivat sulautuneet ylimmäksi, ainoaksi hekkumaksi. Kohonneena ihmeellisen kynttiläjalan huippuun se paloi ja iloitsi hehkustaan ja loistostaan, kuin liekki ainakin, joka on tietoinen liekkielämästään… —

Pysähtyen ja kuunnellen, sanoi Ippolita:

— Kuuletko? Vielä toinen kulkue! Huomenna on aatto.

Ja vielä kaikuivat aamuin, keskipäivin, iltapäivin öisin pyhät laulut. Toinen joukko seurasi toista päiväsaikaan ja kuutamossa. Kaikki tulvivat samaa päämäärää kohti ja ylistivät saman intohimon tempaamina samaa nimeä, tarjoten hirvittävän ja surkuteltavan näyn, jättäen tien varrelle sairaita ja kuolevia, keskeymättä kulkien edelleen, valmiina voittamaan joka esteen, saapuakseen sinne, missä oli balsamia kaikille heidän kärsimyksilleen ja täyttymystä kaikille heidän toiveilleen. Lepäämättä he kulkivat yhä edelleen ja edelleen, kastellen omilla kyynelillään loppumattomaan pölyyn painuneita askeleitaan. Ja yhä he vaan kulkivat, kulkivat.

Mikä ääretön voima säteilikään tuosta yksinkertaisesta kuvitelmasta, jotta se saattoi panna liikkelle ja vetää puoleensa kaikki nämä vaivan painamat ruumiilliset olennot. Noin neljäsataa vuotta sitten seitsemänkymmenen neljän vuotias vanhus oli rakeiden hävittämällä tasangolla kuvitellut erään puun latvassa näkevänsä armostarikkaan neitsyen; ja siitä alkaen olivat vuosittain, tuon ilmestyksen vuosipäivänä kaikki vuoriston ja rannikon asukkaat vaeltaneet tuolle pyhälle paikalle, rukoilemaan lunastusta kärsimyksistään.

Ippolita oli jo Candian suusta kuullut tuon legendan; ja jo jonkun päivän hän oli mielessään hautonut hurskasta pyydettä lähteä matkaan tuohon pyhättöön. Rakkauden ylivalta ja aistillisten nautintojen tottumus olivat tukahuttaneet hänessä uskonnollisen tunteen; mutta ollen roomatar rodultaan, jopa syntynyt Trasteveressa, ja kasvanut tuollaisessa porvarisperheessä, missä pappi ammoisista ajoista alati oli pitänyt hallussaan omientuntojen avaimia, hän oli siis aito-katolilainen, taipuisa kaikkiin ulkonaisiin kirkollisiin menoihin, jopa hän aika ajoin antautui ylimmän uskonnollisen hartausinnon valtoihin.

— Miksi emme mekin mene Casalbordinoon? — hän kysyi. — Huomenna on aatto. Tahdotko, että lähdemme? Se on oleva sinulle suuremmoinen näytelmä. Otamme vanhuksen mukaan.

Giorgio suostui. Ippolitan toivomus vastasi hänen omaa toivomustaan. Hänen mielestään oli välttämätöntä seurata tuota vuolasta virtaa, ottaa osaa tuohon karkean joukon kokoontumiseen, koetella aineellista yhteenkuuluvaisuuttaan tähän alimpaan kansankerrokseen, tuohon vankkaan ja muuttumattomaan kerrokseen, joka kenties oli säilyttänyt alkuperäisen leimansa.

— Varhain huomisaamuna lähdemme matkaan — Giorgio lisäsi, tuntien levottomuutta laulun lähestyessä.

Ippolita mainitsi Candian kertomusten mukaisesti muutamia julmia koettelemuksia, jotka toivioretkeläisillä lupausten nojalla oli läpikäytävä. Hän värisi kauhistuksesta. Ja laulun kuuluessa yhä äänekkäämmin, molemmat tunsivat kolkon viiman puhaltavan läpi sielujensa.

Oli jo yö, ja he seisoivat kummulla. Kuu nousi taivaankannelle. Virkeä kosteus levisi tiheistä kasviryhmistä, jotka vielä värähtelivät iltapäivän sadekuurosta. Joka lehdeltä tippui pisaroita, ja nämä lukemattomat timantinhohteiset kyynelet kimmeltelivät kuuvalossa, lumoten metsän. Giorgion sattumalta tuupatessa puunrunkoa, satoivat loistavat pisarat järkytetyiltä oksilta Ippolitan yli, verhoten hänet tähtipeitteellä. Hän huudahti lyhyesti ja nauroi sitten.

— Sinä häijy! — hän mutisi, luullen, että Giorgio oli tahtonut yllättää hänet tällä odottamattomalla suihkulla; ja hän hankki kostoa.

Rapisten putoilivat juoksevat jalokivet puista ja oksilta, Ippolitan hopeanheleän naurun silloin tällöin kajahtaessa pitkin rinnettä. Giorgio, joka äkkiä unhoitti haaveensa, vastasi nauruun, antautui nuorekkaan tenhon valtoihin, imi itseensä elvyttävää yöllistä virkeyttä, johon kaikki maan tuoksut sulautuivat. Hän koetti ensimäisenä saavuttaa puun, jolla hänestä näytti olevan tuuhein latva, ja Ippolita juoksi kilpaa hänen kanssaan, rohjeten varmin askelin juosta liukasta rinnettä alas. Näin he samaan aikaan saavuttivat tavoittelemansa rungon ja pudistivat sitä yhdessä, niin että sadepisarat putosivat heidän ylitsensä. Lehtien liikkuvassa varjossa Ippolitan silmänvalkuainen ja valkean hohtoiset hampaat loistivat kummallisesti; ja kaikkein pienimmät pisarat välkkyivät kuin timantti-tomu ohimoiden ohuilla hiuksilla, poskilla, huulilla, jopa silmäripsillä ja ne vavahtelivat naurun synnyttämästä liikkeestä.

Sinä velhotar — huudahti Giorgio, hellitti puun ja otti syliinsä ystävättären, joka vielä kerran ilmeni hänelle yöllisen kauneuden salaisessa välkähdyksessä.

Ja hän peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan suudelmilla, ja hänen huulensa tunsivat hänen raikkautensa ja kaste virkeytensä, kuin äsken puusta poimitusta hedelmästä.

— Tuossa! Tuossa! Tuossa!

Joka suudelman hän painoi lujasti huulille, poskille, silmille, ohimoille, kaulalle, kyllästymättömänä, kuin olisi se ollut hänelle uusi nautinto. Ja Ippolita melkein haltioitui hänen suudelmistaan, kuten aina, kun hän tunsi, että rakastajansa oli todellisen lemmen huumauksen valloissa. Noina hetkinä hän ei näyttänyt muuta tavoittelevan kuin saada päästää olemuksensa sisimmästä valloilleen vienoimman, voimakkaimman lemmentenhon, kiihoittaakseen tuota juopumusta tuskantuntemukseen asti.

— Tuossa!

Ja Giorgio herkesi suutelemasta, ahdistuneena, saavutettuaan tunnekyvyn äärimäisen rajan, jonka yli hän ei kyennyt astumaan.

He eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli erakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois kaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät vakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta. Giorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. — Näin oli elämä, melkein varkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän tunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien unikuvien luostarissa! — Mutta oliko se todella elämää? Eikö se kenties ollut unelmaa? — Toinen niistä on aina toisen varjo — hän ajatteli. — Missä on elämää, siinä on unelmaa.

— Katso! — sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä.

Ja tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä ajatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut.

Äänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat viiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden tyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa näytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen liikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä, ei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään yhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös vertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli häviämäisillään.

Vaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: — Vinea mea coram me est. —

V.

Varhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet äärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä pikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä seuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet toimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos vaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat ja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse nousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja kulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin riveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua kaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen.

Jo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti kääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista. Hamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä taustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla.

Giorgio sanoi ystävättärelleen:

— Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian rasittavaksi.

Hän vastasi:

— Älä pelkää. Olen vahva. Ja sitäpaitsi täytyy vähän kärsiä, ansaitakseen armon.

Ja hymyillen Giorgio virkkoi:

— Aiotko rukoilla jotain armoa?

— Yhtä ainoata.

— Mutta olemmehan me molemmat tehneet kuolinsynnin!

— Se on totta!

— No siis?

— Anonpa sittenkin.

He olivat ottaneet mukaansa vanhan Colan oppaakseen, hän kun hyvin tunsi paikkakunnan ja tavat. Kun asemaovi oli jäänyt vapaaksi, he lähtivät ulos ja istuutuivat vaunuhin, jotka lähtivät liikkeelle kulkusten kovasti helistessä. Hevoset olivat koristetut kuin karnevaalin kilpa-ajoja varten ja somistetut höyhenillä. Ajureilla oli riikinkukon sulka hatussa ja he läimäyttivät lakkaamatta piiskalla, säestäen pamauksia käheillä huudoilla.

— Pitkältäkö on matkaa perille? — kysyi vanhukselta Ippolita, jota kärsimättömyys ja tavaton levottomuus vaivasi, kuin olisi sinä päivänä odottanut joku erinomainen tapaus.

— Ei täyttä puoltatuntia — vastasi toissilmäinen.

— Onko se vanha kirkko?

— Ei, rouva. Muistan vielä sen ajan, jolloin se ei ollut pystyssä.
Viisikymmentä vuotta sitten siinä oli ainoastaan pieni kappeli.

Hän otti esiin asiakirjan tavoin taitetun paperilehden, levitti sen auki ja näytti sen Giorgiolle.

— Lueppa. Tässä on koko tarina.

Se oli kuva, jonka alla legenda oli luettavissa. — Enkeli-kuoron ympäröimänä istui Pyhä Neitsyt öljypuussa, ja vanhus oli polvistuneena sen juurella ja rukoili häntä. Vanhuksen nimi oli Alessandro Muzio. Hänestä kertoi legenda: — Herran vuonna 1527, kesäkuun kymmenentenä, iltapäivällä, se oli helluntai-sunnuntaina, raivosi myrsky Casalbordinon seuduilla ja hävitti viinitarhat, viljavainiot ja oliivilehdot. Seuraavana aamuna läksi Alessandro Muzio, seitsenkymmenvuotias vanhus Pollutrista, jonka viljavainio oli rannalla, katsomaan vahinkoa. Kun hän näki vainionsa häviön, hänen sydämensä kouristui kokoon, mutta syvässä nöyryydessään hän ylisti jumalallista vanhurskautta. Hartaasti hän ajatteli Neitsyettä ja rukoili tiellä rukousnauhansa, kun kuuli laakson rajalla kellonsoittoa, joka ilmoitti messun alkua. Heti hän lankesi polvilleen ja purki kaiken hartautensa rukoukseen. Mutta rukoillessaan hän äkkiä huomasi itsensä valon ympäröimäksi, joka säteili auringon valoa kirkkaampana; ja tässä valossa ilmestyi hänelle kärsimyksistä rikas Jumalan Äiti, sininen vaippa yllä ja puhui hänelle suloisella äänellä: "Mene ja vie tämä sanoma. Sano, että katuvainen parannus palkitaan. Tähän on pystytettävä temppeli, ja minä olen täällä jakeleva armoani. Mene vainiollesi, ja sinä olet näkevä, että viljasi on vahingoittumaton." — Neitsyt katosi enkeleinensä. Vanhus nousi, meni pellollensa ja löysi viljansa vahingoittumattomana. Sitten hän riensi takaisin Pollutriin, meni Marino d'Iddonen papin luo ja kertoi hänelle ihmeen. Silmänräpäyksessä levisi uutinen tästä tapauksesta yli koko Casalbordinon seudun. Koko kansa vaelsi tuolle pyhälle paikalle, huomasi maan puun juurella olevan kuivan, näki viljavainion rehoittavana aaltoilevan ja tunnusti ihmeen tapahtuneeksi; ja se vuodatti katumuksen ja hellyyden kyyneleitä.

Kohta senjälkeen Arabonan apulaispappi laski kappelin peruskiven; ja Geronimo di Geronimo ja Giovanni Fataloni rupesivat rakennuksen hommaajiksi. Alttaritauluun maalattiin Pyhä Neitsyt ynnä vanha Alessandro, joka rukoillen oli polvillaan hänen edessään. —

Tämä legenda oli yksinkertainen, tavallinen, toisten kaltainen, jotka perustuvat ihmiseen. Tämän ensimäisen ihmeen jälkeen pelastuivat laivat Neitsyt Marian nimessä myrskystä, säästyivät pellot rakeilta, matkustajat rosvoilta, sairaat kuolemalta. Pystytettynä keskelle kiusattua kansaa tämä pyhäinkuva oli alituinen onnen lähde.

— Tämä meidän Neitsyt on koko maailman enimmin ihmeitä tekevä — sanoi Cola suudellen tuota pyhää lehteä, ennenkuin taas kätki sen povelleen. — Sanotaan että nyt taas on ilmestynyt toinen Neapelin kuningaskunnassa. Mutta täkäläinen on sentään voimakkaampi. Ei pelkoa. Meikäläinen on sentään ylinnä kaikista…

Hänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka nostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus abruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan etevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut uskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista olentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan muodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin yläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se hengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa, viittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset, pronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan aistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja vanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille, kuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi tuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt halkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut uhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon sivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla veteen ehyttä muotoansa.

— Aligi hoi! — huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa vaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä.

— Hoi!

Sääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi:

— Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä lupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän ponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle!

— Tietysti. Seis! — huusi Ippolita osaaottavana.

Vaunut pysähtyivät.

— Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta rattaille.

Tuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena pyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen, auringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta reunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien peittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta ja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät silmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat kaatuvantautista.

Läähättäen ja ääni käheänä hän sanoi:

— Kiitos. Jumala sen teille palkitkoon. Pyhä Neitsyt olkoon teille armollinen! Mutta minä en voi nousta ajoneuvoihin.

Vasemmassa kädessään hän kantoi valkoiseen tilkkuun käärittyä esinettä.

— Onko sinulla siinä uhrilahjasi? — kysyi häneltä toissilmäinen. —
Näytäppä.

Mies kääri auki tilkun ja näytti vahasta tehtyä luuta, joka oli valkoinen kuin ruumiilla ja johon oli maalattu sinervä haava. Se oli pehmentynyt kuumuudesta ja loisti, melkein kuin olisi se hikoillut.

— Etkö näe, että se sulaa?

Ja ukko ojensi kätensä sitä tunnustellakseen.

— Se on vallan pehmeä. Jos kuljet eteenpäin jalan, se hajoaa käsissäsi.

Aligi toisti:

— En voi nousta ajoneuvoihin. — Olen tehnyt lupauksen.

Ja levottomana hän tutki uhrilahjaansa ja nosti vahajalan kierojen silmiensä tasolle.

Tällä paahtavan kuumalla tiellä, pölypilvissä, räikeän häikäisevässä valossa ei ollut surkeampaa näkyä kuin tuo väsynyt mies ja tuo vaalea esine, joka innoitti kuin leikattu sääri ja joka oli ripustettava seinille alati muistuttamaan haavaa, seinille, jotka jo olivat täynnä mykkiä ja liikkumattomia uhrilahjoja, ja jotka todistivat vuosisatoja kestäneen viheliäisen ihmislihan kipuja.

— Eteenpäin!

Ja hevoset alkoivat jälleen nelistää edelleen.

Kun pienet kummut olivat jääneet selän taakse, tie halkoi rehoittavien viljapeltojen täyttämää tasankoa. Cola kertoi lörpöttelyhaluisena kuin vanhus ainakin Aligin sairauden yksityiskohdat; hän kertoi polttavasta haavasta, jonka Pyhä Neitsyen sormi oli parantanut. Siellä täällä hyvälle tuoksuvat tähkäpäät nuokkuivat pensasaidan yli, luoden mieleen kauniin, yli lähtöjensä kuohuvan maljan kuvan.

— Tuossa on pyhättö! — huusi Ippolita, osoittaen punaista tiilirakennusta, joka kohosi keskellä avaraa niittyä.

Muutaman hetken kuluttua vaunut olivat saavuttaneet kansanjoukon.

VI.

Siinä oli edessä aavistamaton, ihmeellinen ja kauhea näytelmä, ihmisten ja esineiden kokoelma, joka ei ollut verrattavissa mihinkään ennen nähtyyn, sekoitus niin outoja, karkeita ja erilaisia aineksia, että ne veivät voiton pahimmista painajaisen aiheuttamista unista.

Ainaisen inhimillisen orjuuden kaikki rumuus, kaikki katalat paheet, kaikki uskovaisen ruumiin tuskat ja vammat, katumuksen kyynelet, hekkumoitsijan nauru; mielisairaus, ahneus, viekkaus, haureus, petos, tylsämielisyys, pelko, kuollettava väsymys, kivettynyt välinpitämättömyys, mykkä epätoivo; virrenlaulu, paholaisen riivaamien ulvonta, nuorallatanssijain kehoitukset, kellojen soitto, torvien toitotus, aasien mäkätys, härkien mylvintä, hevosten hirnunta. Kattiloiden alla ritisevä tuli, hedelmä- ja makeiskasat, astioiden, kankaiden, aseiden, korutavarain, rukousnauhojen näyttely; tanssijattarien rivot tanssit, maahankaatujatautisten kouristukset, tappelevien iskut, tungoksessa takaa-ajettujen varkaiden pako; paheen alhaisin hylky, joka oli kotoisin kaukaisten kaupunkien likaisilta kaduilta ja nyt valtasi aavistamattoman ja huumaantuneen rahvaan; kuin elukoita hätyyttävät paarmat nämä väsymättömien loisolentojen parvet ahdistivat suurta kansanjoukkoa, joka ei kyennyt puolustautumaan; kaikki alhaiset houkutukset eläimellisille himoille, petos yksinkertaiselle ja typerälle, kaikki petkutukset ja ammattimainen haureus keskellä selkeää päivää: sekoitus kaikkea tätä oli täällä ja se kohisi ja kuohui Neitsyen pyhätön ympärillä.

Tämä oli jykevä rakennus, rakennustyyliltään tavallinen, koruton, tehty kalkitsemattomasta punatiilestä. Kaikenlaisten pyhien esineiden myyjät olivat pystyttäneet kojunsa ulkoseiniä ja pääkäytävän pylväistöä vastaan ja harjoittivat siinä kauppaa. Vallan lähellä kohosivat kuljeskelevien ilvehtijäin ja seurueiden teltat, joita koristivat suuret verisiä taisteluja ja ihmissyöjäin aterioita esittävät kuvat. — Kierosilmäiset, inhoittavan ja epäilyttävän näköiset miehet kehoittelivat astumaan sisään. Rivot naiset, joilla oli suunnattoman paksut pohkeet, pöhöttyneet ruumiit ja näivettyneet rinnat ja joilla oli yllään kuluneet likaiset trikoot ja loistavat ryysyt, ylistelivät kömpelöin puhetavoin niitä ihmeitä, joita heidän takanaan oleva punainen esirippu kätki. Yksi näistä elähtäneistä naikkosista, joka näytti kääpiön ja ilotytön sikiöltä, antoi inhoittavan apinan syödä saastaisesta suustaan, minkä aikana kasvoiltaan punaiseksi maalattu ja jauholla sivelletty ilveilijä hänen vieressään huumaavan hurjasti soitti kelloa.

Eri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina ja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden helmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse tuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta tehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli puolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö, joka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan. Ja todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan, laahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta kyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa, ja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut.

Eläköön Maria!

Joukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille vastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä nähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin sylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti kohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä päännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan syljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia ja huusi: — Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman suuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin pisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä läsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja pidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä mitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa ja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia huuliaan.

Maria eläköön!

Uudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat. Siellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla tai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen ruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien nojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen leipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota ympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin soluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka näyttivät kilpikonnan iholta.

Muutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät, hampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet, eivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa, melkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten vartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä ja himokkaana kärpäspilvi.

Mutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat kiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin, päästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti vaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen pyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo kauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan työn aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän pureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko heidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä villipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi, levittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa hajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka, tarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja kukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan sileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret anilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä virvoitusjuomia.

Maria eläköön!

Yhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas paisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka jo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat, kaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat heidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi saalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut harhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet toivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin lupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä poloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he puhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä helpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja onnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta peloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan. Jokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa peijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin. Ne lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä kun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää ja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi — nuo sanomattomat kärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen itaruuden likaiseksi ja raaaksi — kaiken tämän paljasti se vapiseva känsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi.

Maria eläköön!

Uudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi keskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi kaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti kaikuvan "Maria" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta. Ylistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat tunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti.

    Maria eläköön!
    Eläköön Maria!

Tupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat äärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä täällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten siteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa ja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä näytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen sullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä kouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni räikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat.

— Menkäämme kirkkoon! — sanoi Ippolita, joka näytti olevan suunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi kiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta helteisemmin aurinko paahtoi päälakea.

— Vieläkö jaksat? — kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. — Tahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä voimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? —

— En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle asti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule, kuinka he huutavat! —

Hän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet ja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat huitoneet käsillään ympärilleen.

Cola sanoi:

— He rukoilevat lunastusta.

Hän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta ponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen heille tilaa.

— Tahdotteko mennä sisälle? — hän kysi.

Ippolita ratkaisi:

— Menkäämme, menkäämme!

Vanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä. Ippolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki voimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein käsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla äänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein kosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota isot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka kynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili; se oli sairaan vanhan apinan käden näköinen.

Vihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen pylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa.

Eri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn vuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he seurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan.

Miehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla koristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina nojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui hikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki rinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin, rintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi niistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan armonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia lihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo häviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut; suippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien tai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia taas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla. Neniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja kuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai syöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia, kuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin märehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä. Suita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä kuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin kuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla; vihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia rauhaisrohkoja. — Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha on alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon ohi.

Eläköön Maria!

Joka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli roteva, jykeväjäseninen mies, joka lakkaamatta rohkaisi uskovaisia kolkosti huutaen ja hurjasti eleillen, tuupaten uupuvia selkään, laahaten väsyneitä vanhuksia edelleen ja parjaten kirouksin naisia, jotka henkeä vetääkseen keskeyttivät ylistyslaulun. Oliivin värinen jättiläinen, jonka silmät kiiluivat tuuhean mustan hiustupsun alla veti kolmea eukkoa nuorista jälessään. Hänen edellään astui nainen, jolla ei ollut muuta yllä kuin säkki, mistä pää ja käsivarret pistivät esiin. Toinen pitkä, laiha, kelmeäkasvoinen vaaleasilmäinen vaimo astui kuin unissakävijä edellä, laulamatta ja koskaan kääntymättä; povellaan hänellä oli punainen side, jota kuollettava haava näytti verellä kostuttavan; ajoittain hän horjahti, näyttäen siltä kuin ei enää olisi pysynyt pystyssä vaan kuin tuossa tuokiossa olisi kaatunut maahan milloinkaan enää ylös nousematta. Kolmas, hirvittävä ja hurja, kuin maalaisraivotar, veripunainen vaippa sidottu haiseville lanteille, ryntäillä kirjo-ompelusta, joka loisti kuin kalanruodot, heilutti mustaa ristinkuvaa, johti joukkoaan ja rohkaisi sitä. Neljäs kantoi päänsä päällä mustalla huivilla peitettyä kehtoa, kuten Liberata tuona kolkkona yönä.

Eläköön Maria!

Ja yhä vaan keskeymättä he kiersivät kirkon ympäri, kiihtynein askelin, kohottaen ääntään, yhä enemmän yltyen raivoavien huudoista ja eleistä. Neitoset, päälaeltaan melkein kaljuina, käyttivät ohuita hiuksiaan hajalla ja oliiviöljyllä voideltuina, kasvot ja ryhti olivat typeriä; he kulkivat jonossa aina pitäen toisella kädellä kiinni toverinsa olkapäästä ja katsoen musertuneina maahan — surkeita olentoja, joiden kohdun oli määrä synnyttää ilman intohimoa siitettyä viheliäistä ihmisrotua, johon alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyi.

Eräänlaisten syvien paarien pohjalla makasi rampa, joka oli läkähtyä lihavuuteensa ja jonka roikkuvat kädet olivat luuvalon käyristämät ja retiisinkokoisten nystyröiden kauheasti rumentamat. Ne liikkuivat alinomaan väristen; otsalta ja kaljulta päälaelta virtasi hiki ja kasteli hänen leveitä kasvojaan, jotka olivat vaaleanpunaväriset ja täynnä punaisia suonia kuin härän perna. Ja hänellä oli kaulassa joukko taikaesineitä ja vatsallaan levitettynä pyhimyksenkuvalla varustettu lehti. Hän kähisi ja ähki, kuin jo puoleksi sammuneena tuskalliseen kuolonkamppaukseen; sietämätön haju erosi hänestä, melkein kuin mädänneestä; kaikki hänen huokosensa henkivät noiden viimeisten elon värähdysten hirvittävää tuskaa; ja kuitenkaan hän ei tahtonut kuolla: paareilla hän antoi kantaa itsensä Jumaläidin jalkojen juureen, jotta olisi välttänyt kuoleman. Vallan lähellä häntä voimakkaat miehet, jotka kirkollisissa juhlissa olivat tottuneet kantamaan jykeviä kuvapatsaita tai lippuja, laahasivat eteenpäin riivattua miestä, joka kähisten puolustautui heidän kouriltaan; hänen vaatteensa olivat repaleiset, vaahto oli suupielissä, silmät pullistuivat esiin kuopistaan, kaulasuonet paisuivat, tukka oli sekaisin ja kasvot sinervät kuin hirtetyllä. Aligi niinikään kulki ohi — tuo mies, joka kantoi uhrilahjaansa — ja hän oli nyt vielä kalpeampi kuin vahaluunsa. Ja kaikki muutkin retkeilivät loppumattomassa kiertokulussa ohi; nuo kolme nuoraan kytkettyä naista palasivat taas; ohi kulki uudelleen mustaa ristiä kantava raivotar ja vaikeneva verisiteinen vaimo, ja päänsä päällä kehtoa kantava, ja säkkipukuinen nainen nöyryyteensä kokoonkutistuneena, kasvot kolkkojen kyynelten uurtamina, jotka heruivat esiin vaipuneiden luomien alta; hän tarjosi kuvan kaukaisesta aikakaudesta, ollen yksin joukossa kuin muinaisen ankaran katujamielen henkäyksen verhoamana ja herätti Giorgion mielessä vielä kerran suuren ja puhtaan clementiläisbasilikan näyn, jonka karkeatekoinen alkuperäinen kuorikellari muistutti IX:nnen vuosisadan kristittyjä, Ludvik II:sen aikoja.

Eläköön Maria!

Kulkivat, kulkivat vaan lakkaamatta ohi — kiihtynein askelin ja äänin, mielettöminä auringon paahteesta, joka rasitti otsaa tai takaraivoa, kiihoittuneina riivattujen huudoista ja kirkosta kuuluvasta kohinasta, heidän astuessaan pääoven ohi, intohimoisen huumautumisen valtaamina, joka yllytti heitä verisiin uhriin, lihansa ruoskitsemiseen, epäinhimillisiin katumuksentekoihin. Ja taaskin he kiersivät piirissä, kärsimättöminä päästäkseen sisälle, kärsimättöminä heittäytyääkseen alas pyhitetylle lattialle ja lisätäkseen omilla valituksillaan niiden valitusten lukua, jotka lukemattomat polvistuneet ihmisolennot täällä olivat ilmoille päästäneet. Ja yhä vaan he jatkoivat kiertokulkuaan, luku kasvoi yhä edelleen, ja he tunkivat ja sysäsivät toisiaan niin rajusti, etteivät enää näyttäneet yksityisolennoilta, vaan yhtenäiseltä ainejoukolta, jota pyörteinen voima ajoi eteenpäin.

    Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

Äkkiä joukosta syöksyi nuorukainen kaatumataudin kouristamana maahan.
Lähelläolijat hoitelivat häntä vetäen hänet syrjään pyörteestä.
Väentungoksesta juoksi useita uteliaita saapuville tuota merkillisyyttä
katselemaan.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Ippolita kalveten ja ääni ja ilme oudosti muuttuneena.

— Ei mitään, ei mitään — auringonpistos — vastasi Giorgio tarttuen hänen käsivarteensa, viedäkseen hänet pois.

Mutta Ippolita oli jo älynnyt, mistä oli kysymys. Hän oli huomannut, kuinka kaksi miestä väkivoimalla kiskoi erilleen hänen leukojaan ja tunki lusikan hänen suuhunsa, ettei hän olisi purrut poikki kieltään. — Häneen oli vaistomaisesti tarttunut tämä kauhea hammasten kiristys, ja ehdoton kauhu oli järkyttänyt hänen olemuksensa syvimpiä juuria, missä tuo "pyhä kipu" uinui ja saattoi herätä.

— Hän potee Pyhän Donaton tautia — sanoi Cola. — Älä pelkää.

— Menkäämme pois täältä — rukoili Giorgio hartaasti, joka oli levoton ja hämillään, ja koetti vetää ystävätärtään mukaansa.

— Jos hän täällä äkkiä edessäni kaatuisi maahan! Jos tauti kouristaisi hänet keskellä tungosta! — hän ajatteli ja tunsi veren suonissaan jähmettyvän. Ja hän muisti Ippolitan Caronnosta kirjoittamat kirjeet, joissa hän epätoivoisin samoin oli hänelle tuon seikan ilmaissut. Ja taaskin Giorgio kuvitteli häntä, kuten silloin, kalpeat kädet vavahtavina ja sormissa sekavat hiustöyhdöt…

— Menkäämme pois! Tahtoisitko, että menemme kirkkoon?

Ippolita ei sanonut enää mitään, ikäänkuin isku niskaan olisi hänet puuduttanut.

— Tahtoisitko mennä sisälle kirkkoon? — toisti Giorgio, pudistaen häntä ja koettaen salata levottomuuttaan. Ja hän tahtoi lisätä: — Mitä sinä ajattelet? — mutta hän ei rohjennut. Hän luki Ippolitan silmistä niin synkkää tuskaa, että hänen sydämensä ja kulkkunsa kuristuivat kokoon. Sitten hän luuli, että tuo äänettömyys ja huumaus oli uhkaavan kouristuksen oireita, hän pelästyi hillittömästi. Enempää ajattelematta hän mutisi:

— Oletko sairas?

Ja nämä hätääntyneet sanat jotka paljastivat hänen epäilyksensä ja salaisen pelkonsa, lisäsivät molempien levottomuutta.

— En, en — Ippolita virkkoi ilmeisesti väristen, ollen kauhun valloissa, tunkeutuen lähelle ystäväänsä, jotta hän olisi suojellut häntä uhkaavalta onnettomuudelta.

Ja väkijoukon sullomana, hämmentyneinä, mieli lamassa, kurjina kuin kaikki muut, säälittävinä ja apuatarvitsevina kuin he kaikki, heidän kaikkien tavoin tuntien kuolevaisen lihansa taakkaa, kokivat molemmat muutaman hetken aikana todella yhteenkuuluvaisuuttaan tähän rahvaaseen, jonka keskellä pelkäsivät ja kärsivät; molempien sielut sulivat muutamaksi silmänräpäykseksi äärettömän inhimillisen surkeuden tietoisuuteen.

Ippolita tointui ensiksi ja kääntyi kirkon pääovea kohti, joka oli sinervän sauhun verhoamana, mistä ajottain vahakynttilöiden liekit valoaan loivat pyörteiseen vilinään.

— Menkäämme sisälle — sanoi Ippolita ääni tukehtuneena, hellittämättä
Giorgion kättä.

Cola sanoi olevan mahdotonta päästä sisälle pääovesta.

— Tunnen toisen oven — hän lisäsi — seuratkaa minua.

Vaivoin he raivasivat itselleen tien. Keinotekoinen voimakkuus ohjasi heitä, sokea itsepäisyys tunki heitä eteenpäin, osaksi samanlaista itsepintaisuutta, joka ajoi uskovaisia loppumattomalle kiertokululleen. Se oli tartunnan vaikutusta. Giorgio tunsi, ettei enää ollut itsensä herra. Hermonsa hallitsivat häntä ja ne pakoittivat hänet alistumaan kiihtyneisyyteensä ja ylenmääräiseen vastaanottavaisuuteensa.

— Seuratkaa minua — toisti vanhus, halkoillen väentulvaa käsivarsineen ja koettaen suojella herrasväkeään sysäyksiltä.

Sivuovesta he astuivat jonkunlaiseen sakaristoon, jonka seinällä sinervässä savussa eroitti katosta permantoon asti vahaisia uhrilahjoja, jotka Pyhän Neitsyen toimeenpanemien ihmeiden merkkeinä oli tänne ripustettu. Sääret, käsivarret, kädet, jalat, rinnat, muodottomat katkelmat, joiden määränä oli esittää paiseita, vihelmiä ja ajettumia, hirvittävien tautien kuvat, räikeän punaväriset ja sinervät vahalle kuvatut haavat — kaikki nämä liikkumattomat kuvat neljällä seinällä tekivät ruumishuoneen vaikutuksen, ne herättivät inhoa ja kauhua ja panivat muistelemaan museota, johon on koottu sairashuoneen leikatut jäsenet. Kokonaiset kasat ihmisiä peittivät permannon; niissä näki kelmeitä kasvoja, veren tahraamia suita, pölyn peittämiä otsia, kaljuja päälakeja, valkohapsia. Ne olivat melkein kaikki henkilöitä, jotka kouristuksissa alttarin edessä olivat käyneet tajuttomiksi ja jotka nyt kasottain kuin ruumiit ruton aikana oli kannettu tänne. Erästä vanhusta kantoi kaksi huokailevaa miestä kirkosta tänne; kannettaessa hänen päänsä roikkui milloin rinnalla, milloin hartioilla, ja hänen paidalleen tippui veripisaroita, jotka pirskuivat esiin nenästä, suusta ja leuasta. Epätoivoiset huudot, joita hän kenties ei enää kuullut, kaikuivat hänen takanaan: niiden mielettömien huudot, jotka anoivat ihmettä, mikä ei ollut tullut hänen osakseen. — Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Se oli kamalaa huutoa, hirvittävämpää kuin mitä päästää se, joka elävältä palaa tulipalossa, järkyttävämpi kuin haaksirikkoisten hätähuuto, jotka öisellä merellä ovat tuomitut varmaan kuolemaan.

— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Tuhannet kädet kuroitettiin hurjan himokkaasti alttaria kohti. Naiset soluivat eteenpäin polvillaan, nyyhkyttivät, raastoivat tukkaansa, pieksivät lanteitaan, puskivat otsaansa kivilattiaan ja vavahtelivat, kuin olisivat olleet paholaisen riivaamat. Muutamat, jotka neliryömin makasivat maassa, lähestyivät vallan hitaasti alttaria, kannattaen loikovanasentoista ruumistaan kyynäspäillä ja paljaiden jalkojen isovarpailla. Ponnistaen varpailla he pienin jatkuvin nykäyksin siirtyivät eteenpäin; ja hameiden alta vilkkuivat esiin känsäiset, kellervät anturat, kulmikkaat nilkat. Ajoittain kädet avustivat kyynäspäiden rasittavia ponnistuksia, hapuilivat suun ympärillä, joka suuteli permannon pölyä tai koskettivat kieltä, joka verensekaisella syljellä piirsi ristinkuvia tomuun. Ja heidän ruumiinsa ryömivät näiden verijälkien yli, niitä poispyyhkimättä, ja tällävälin joka pään kohdalla pystyssä oleva mies kolhaisi sauvansa kärjellä maahan, osoittaen suoraa tietä alttarille.

— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Sukulaiset, jotka liukuivat edelleen polvillaan molemmin puolin tätä latua, valvoivat lupauksien velvoittamia kidutuksia. Ajoittain he nyökäyttivät päällään lohduttaakseen surkuteltavia. Jos nämä näyttivät pyörtyvän, he riensivät esiin, tukivat heitä kainaloista tai liehuttivat heille nenäliinallaan ilmaa. Tätä tehdessään he itkivät katkerasti. Vielä runsaammin he vuodattivat kyyneleitä, auttaessaan vanhuksia ja nuorukaisia, jotka olivat tehneet saman lupauksen. Sillä eivätpä ainoastaan naiset, ukotkin, miehet ja nuorukaiset alistuivat kidutukseen, ennenkuin saapuivat alttarille ja olivat arvoisia kohottamaan katseensa pyhänkuvaa kohti. Jokainen painoi kieltään samaan kohtaan, mihin toinen jo oli jättänyt kostean jäljen, jokainen survaisi otsansa tai leukansa siihen paikkaan, mihin toinen jo oli jättänyt ihokaistaleen, veripisaran, hikeä ja kyyneliä. Äkkiä tunki pääovesta häikäisevä valonsäde, se lankesi kärventyneille anturoille, jotka känsäisinä kuivan kamaran tai kivisien vuorien vaikutuksesta muodottomina tuskin enää näyttivät ihmisten, vaan pikemmin eläinten jäseniltä; se lankesi kaljuille tai hiuksien peittämille takaraivoille, jotka vanhuksilla olivat valkoiset, toisilla vaalean punervat tai ruskeat; nämä päät lepäsivät ponnistuksesta paisuneen niskan varassa tai huojuivat hiljaa sinne tänne kuin vanhan kilpikonnan vihertävä pää, joka kuroittautuu ulos kopasta, tai olivat ne maasta esiin kaivetun pääkallon näköisiä, joihin paljaiksi kalvettujen paikkojen lomiin vielä oli jäänyt jokunen harmaa hiustöyhtö ja vähän punervaa ihoa.

Joskus levisi vähitellen hitaiden ryömijäin yli sinervä suitsutussavun tuprahdus ja verhosi melkein säälien lyhyeksi hetkeksi kaiken tämän nöyryyden, kaikki nämä toiveet, nämä ruumiilliset kärsimykset. Näiden ohi kulki alttarille uusia sairaita, jotka anoivat ihmettä; ja varjollaan he peittivät ja äänillään voittivat maassa matavat, ja näytti siltä, kuin näiden ei enää koskaan onnistuisi nousta pystyyn.

— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Äidit paljastivat kuihtuneet rintansa ja näyttivät niitä Neitsyelle, jotta hän ne siunaisi maidolla, heidän takanaan olevat sukulaiset pitivät käsivarsillaan nääntyneitä, melkein kuolevia rintalapsia, jotka hiljaa vaikeroivat. Aviovaimot rukoilivat hedelmällisyyttä kohdulleen, tarjoten vastauhriksi häävaatteitaan ja koristeitaan.

— Kuule rukoukseni poikasi tähden, jota pidät sylissäsi, Pyhä Maria!

Ensin he rukoilivat nöyrästi, kertoivat itkien huolensa, ikäänkuin heillä pyhänkuvan kanssa olisi ollut yksityinen keskustelu, ikäänkuin kuva korkeudestaan olisi kumartunut alas heidän valituksiaan kuuntelemaan. Sitten he vähitellen kiihoittuivat raivokkuuteen, mielettömyyteen. Näytti siltä kuin olisivat tahtoneet huutamisella ja hurjilla liikkeillä pakoittaa ihmeen esiin. He kokosivat kaikki voimansa, päästääkseen ilmoille vielä viimeisen, korvia viiltävän ulvonnan, jonka oli määrä tunkea Jumaläidin sydänjuuriin.

— Armoa! Armoa!

Ja pelokkaasti vaieten, silmät auki tuijottaen he odottivat, toivoen vihdoinkin näkevänsä merkin luoksepääsemättömän taivaallisen olennon kasvoilla, joka jalokivien koristamana säihkyi alttaripylvästen välillä.

Uusi tulva uskonkiihkoisia saapui ja asettui aitauksen eteen pitkin sen pituutta. Äänekkäät huudot ja kiivaat eleet vaihtelivat uhrilahjojen kanssa. Aitauksen sisäpuolella, joka sulki pääsyn pääalttarille, papit lihavine valkoisine käsineen vastaanottivat rahat ja koristeet. Ojentaessaan oikeaa ja vasenta kättä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, he liikkuivat kuin vangitut petoeläimet rautahäkeissään. Heidän takanaan kuoropojat pitivät käsissään metallimaljoja, joihin kilisevät uhriantimet kasaantuivat. Sivulla, sakariston puolella, seisoi toisia pappeja kumartuneina pöydän yli: he laskivat rahat, tutkivat kultaa, ja luiseva ja punatukkainen pappi hanhensulka-kynä kädessä merkitsi antimet suureen luetteloon. Vuorotellen he keskeyttivät tämän tehtävän toimittaakseen jumalanpalvelusta. Ajottain kilisi kello ja hulmuten heilui suitsutus-malja ilmassa. Pitkät siniset savujuovat kohosivat kerittyjen päiden yläpuolelle ja lensivät aitauksen toiselle puolelle. Pyhä tuoksu sekaantui kansanjoukon pahaan löyhkään.

Ora pro nobis, Sancta Dei Genitrix.

Ut digni efficiamur promissionibus Christi.

Kun odottamattomana ja hirvittävänä rauhan hetkenä, jommoisia myrskylläkin sattuu, joukko odotti hengästyneenä, eroitti joskus vallan selvästi nuo latinalaiset sanat:

Concede nos famulos tuos

Pääovesta tuli upeiden sukulaisten seuraamana sisään kullasta hohtaen ja silkissä kahisten nuori aviopari. Nuorella ja voimakkaalla vaimolla oli villiheimon ruhtinattareen vivahtava pää, kiiltävä musta aallehtiva tukka, paksut yhteenkasvettuneet kulmakarvat, uhkuva punainen suu, jonka epätasaiset etuhampaat hieman pitivät pystyssä miehekkään untuvan varjostamaa ylähuulta. Suurista kultahelmistä tehdyt ketjut kietoivat kolmasti hänen kaulansa. Isot kultaiset korvarenkaat, mitä harvinaisinta kultasepän työtä, riippuivat korvalehdistä alas poskille asti. Panssarin tavoin kiilsi hänen röijynsä rintapuoli. Hän astui eteenpäin arvokkaana, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, melkein silmäripsiään räpäyttämättä, sormuksilla runsaasti koristettu käsi lepäsi puolison olalla. Ja nuori oli aviomieskin, lyhyt kasvultaan, melkein parraton, kammoittavan kalpea ja kasvoissa niin syvän huolen ilme, kuin olisi salainen suru häntä kalvanut. Ja molemmat näyttivät sisään astuessaan tuovan mukaansa kohtalollisen perisalaisuuden.

Äänten sorina levisi heidän ohikulkiessaan. Sukulaisten seuratessa, miesten ja naisten kulkiessa käsikynässä, muodostaen ketjun kuin muinaisajan tanssissa — he eivät puhuneet eivätkä kääntäneet päätä taaksepäin. — Mitä lupausta he tulivat täyttämään? — Mitä ihmettä he rukoilivat? — Ja hiljaa sitä kuiskattiin korvasta korvaan. Tämä pari rukoili Neitsyttä, että hän antaisi puolisolle takaisin hänen miehisen voimansa, joka häneltä kenties noituudella oli riistetty. Vaimon neitseellisyys oli vielä koskematon…

Pysähdyttyään aitauksen eteen, kohottivat molemmat katseensa pyhänkuvan puoleen; vaipuneena samaan mykkään anomiseen he seisoivat muutaman hetken liikkumatta. Mutta heidän takanaan ojensivat molemmat äidit käsivarsiaan ja vääntelivät kuivettuneita, ryppyisiä käsiään, jotka hääpäivänä turhaan olivat siroittaneet lupauksen jyviä. He vääntelivät käsiään ja huusivat:

— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Hitaasti riisui nuori vaimo sormukset sormistaan ja tarjosi ne uhriantimina. Sitten hän irroitti raskaat korvarenkaat. Hän irroitti kaulastaan ketjut, jotka olivat perintökoriste. Ja kaikki aarteensa hän laski alttarin juurelle.

— Ota, siunattu Neitsyt!

— Ota, Sinä kaikkein pyhin ihmeiden tekijä! — huusivat äidit, ääni jo käheänä huutamisesta, ja he lisäsivät moninkertaisiksi hartaan intonsa merkkejä ja loivat senohella salaa toisiinsa katseita nähdäkseen, eikö toinen voittanut toisen intoa tarkkaavaisen joukon nähden.

— Ota! Ota!

He näkivät koristeiden lankeavan välinpitämättömän papin käsiin; he kuulivat sitten tuon kallisarvoisen kilinän kuoripoikien maljassa, tuon kullan, jonka useiden sukupolvien uuttera ahkeruus oli koonnut, jota vuosikausia oli säilytetty syvien arkkujen pohjalla, ja joka ainoastaan uusia häitä vietettäessä oli otettu esiin päivänvaloon. He näkivät tuon perhe-aarteen vaipuvan, ja ainaiseksi katoavan. Uhrin suuruus saattoi heidät epätoivoiseksi ja heidän mielenliikutuksensa tarttui läheisimpiin. Lopulta kaikki sukulaiset huusivat yhteen ääneen. Ainoastaan nuori aviomies vaikeni, vuodattaen kyyneleitä ja järkähtämättä tuijottaen pyhänkuvaan.

Seurasi vaitiolo, jonka aikana kuuli papin latinalaiset sanat ja kirkkoa kiertävien laumojen ylistyslaulun. Sitten nuori pari vetäytyi samanasentoisena kuin ennen, silmät yhä kiintyneinä Marian kuvaan, hitaasti taapäin. Huutaen tunkeutui uusi parvi molempien ja aitauksen väliin. Muutaman hetken kohosi nuoren vaimon pää esiin meluavasta vilinästä, ollen vailla hääkoristeitaan; mutta hän näytti vielä kauniimmalta ja voimakkaammalta, kuin bakkolaisen salaisuuden verhoamalta, elvyttäen raakalaisjoukkoa melkein muinaishelleniläisen elämän henkäyksellä; sitten hän katosi, jättäen jälkeensä unhoittumattoman vaikutuksen.

Giorgio seurasi häntä katseineen, kunnes hän oli kadonnut. Hänen henkensä, ottaessaan osaa kirkonmenoihin, joiden alkuperä oli mitä himmein, kohosi yläpuolelle aikaa ja todellisuutta, hän eli tuntemattoman maailman herättämässä kauhistuksessa, nimettömän kansan kasvojen edessä. Miesten ja naisten kasvot näyttivät hänestä hourekuvilta, niissä oli hänen tuntemastaan ihmiskunnasta eroava leima, ne olivat toisesta aineksesta muodostetut. Ja katseet, liikkeet ja äänet, kaikki, minkä hän heissä havaitsi, hämmästytti häntä, kuin se ei olisi vähääkään ollut sukua totutuille mielikuville, jotka hänellä siihen päivään asti oli ihmisistä ollut. Eräät ilmiöt vetivät häntä äkkiä sähkön tavoin puoleensa. Tunkien Ippolitaa eteenpäin, hän seurasi noita ihmisiä tungoksessa; nousten varpailleen hän seurasi heitä ahdistunein katsein; hän tarkkasi jokaista heidän elettään, hän tunsi heidän huutojensa kajahduksen omassa sydämessään; hän tunsi saman mielettömyyden häntäkin kouristavan. Ja hänkin tunsi raakaa halua huutaa ja raivota.

Ajottain hänen ja Ippolitan katseet kohtasivat toisensa; ja he huomasivat, että he molemmat olivat kalpeat, hermostuneet, pelästyneet ja uupuneet. Mutta ei kumpikaan ehdoittanut, että jättäisivät tämän hirvittävän paikan, vaikka molempien voimat olivat lopussa. Joukon tunkemana eteenpäin, välistä melkein kannettuina, he hoipertelivat edestakaisin keskellä mellakkaa, pitäen kiinni toistensa käsivarsista, vanhuksen lakkaamatta hääriessä heitä auttaakseen ja suojellakseen. Uusi vasta tullut joukkue tunki heitä aitausta vastaan. Tähän he muutamaksi hetkeksi salpautuivat, joka taholta ympäröityinä, suitsutuksen verhoamina, huudon huumaamina, kuumuuden tukahuttamina ja hirvittävän, mielisairautta lähentelevän mielenliikutuksen valloissa.

— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Näin huusivat nuo ryömivät naiset, jotka päämäärään saavuttuaan kohosivat pystyyn. Erään heistä auttoivat omaiset jalkeille ja tukivat häntä. Hän näytti elottomalta. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan pölyn peittämät, otsa ja nenä nyljettynä, suu täynnä verta. Avun antajat puhalsivat hänen kasvoihinsa, palauttaakseen hänet tajuihinsa; he pyyhkivät hänen suutansa huivilla, joka tahraantui punaiseksi verestä; he pudistivat häntä uudelleen ja huusivat hänen nimeään hänen korvansa juurella. Äkkiä hän keikahutti päänsä taapäin. Hän syöksyi aitausta vasten, takertui suonenvedontapaisesti rautasauvoihin ja vaikeroi ulvoen kuin synnytystuskissa oleva.

Hän ulvoi, huitoi käsillään ja potki jaloillaan, voittaen äänellään kaiken muun melun. Kyyneleet tulvivat hänen kasvoilleen ja huuhtelivat pois pölyn ja veren.

— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Ja hänen takanaan, vieressään kohosivat toiset, hoipertelivat, vilkastuivat ja rukoilivat.

— Armoa! Armoa!

Ääni katkesi, he kalpenivat, kaatuivat äkkiä kumoon ja heidät kannettiin ulos; ja sillä aikaa nousivat taas toiset, kuin olisivat kasvaneet esiin maasta.

— Armoa! Armoa!

Näiden valitushuutojen kaikuessa, jotka näyttivät raatelevan rikki sen poven, josta olivat lähteneet, näitä yhtä luottavaisesti ja voitokkaan itsepintaisesti lausuttuja tavuita toistettaessa, tuon paksun pölyn lennellessä, joka laskeusi kuin ukkospilvi, toisten ruumiita kosketeltaessa niin lähellä, että hengitykset sekaantuivat, veren ja kyyneleiden vuotaessa, liikutti koko tuota ihmisjoukkoa yksi ainoa ajatus, se muuttui yhdeksi ainoaksi säälittäväksi olennoksi, jolla oli vaan yksi liike, yksi ääni, yksi suuri huoli ja raivo. Kaikki kärsimykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi kärsimykseksi joka Neitsyen tuli poistaa, kaikki, toiveet yhdeksi ainoaksi toiveeksi, joka Neitsyen tuli toteuttaa.

Ja säkenöivän pyhänkuvan alla vavahtelivat vahakynttiläin liekit tämän intohimon myrskyn pauhatessa.

VII.

Syrjässä puiden suojassa istuivat nyt Giorgio ja Ippolita vapaassa ilmassa, uupuneina, tuperruksissa, kuten kaksi haaksirikkoista, jotka olivat pelastuneet vaarasta. He vaikenivat, ollen melkein kykenemättömät ajattelemaan, joskin ajottain juuri koetun kauhistuksen väre heissä vavahteli. Ippolitan silmät olivat punaiset itkusta, ja molemmat oli kirkossa tuona kamalana hetkenä vallannut yleinen kiihkon raivo; hulluutta peläten he olivat paenneet.

Nyt he istuivat loitommalla niittytasangon rajalla, puiden siimeksessä. Tämä kolkka oli melkein kokonaan autio. Ainoastaan muutamien vääntyneiden oliivi-runkojen ympärillä seisoi muuli-ryhmiä tyhjät satulat selässä, niin liikkumattomina, kuin olisivat olleet hengettömiä; ne saattoivat puun varjon surullisen näköiseksi. Vilisevän joukon kumea pauhina tunki tänne asti; kuuli hengellisen laulun, torventoitotukset, kellojensoiton; näki joukkueiden pitkinä riveinä kulkevan kirkon ympäri, käyvän sisälle ja taas poistuvan.

— Tahtoisitko nukkua? — kysyi Giorgio Ippolitalta, nähdessään, että hän sulki silmänsä.

— En, mutta en enää jaksa nähdä…

Giorgio tunsi samaa vastenmielisyyttä. Vaikutelmien kestäväisyys ja voimakkuus oli voittanut hänen elintensä vastustuskyvyn. Tuo näky oli käynyt hänelle sietämättömäksi. Hän nousi.

— Nouse ja tule — hän sanoi Ippolitalle. — Istumme tuonne kauemmaksi.

He kulkivat alas viljeltyyn notkoon ja hakivat itselleen hiukan varjoa. Aurinko paahtoi polttavan kuumana. Kumpikin muisteli San Vitossa vuokraamaansa taloa, ja meren rannalla olevia kauniita ilmavia huoneita.

— Kärsitkö suuresti? — kysyi Giorgio ystävättäreltään, huomaten hänen kasvoillaan selvät tuskan jäljet ja hänen silmissään sitä synkkää surullisuutta, joka jo aikaisemmin keskellä joukkoa kirkon pääkäytävän luona oli häntä säikähdyttänyt.

— En. Olen hyvin väsynyt. —

— Tahtoisitko nukkua? Miksi et vähän nukahda? Nojaa minuun. Tahdotko?
Jälestäpäin voit paremmin.

— En, en.

— Nojaa toki minuun. Odotammehan vaan Colaa ja sitten palaamme takaisin Casalbordinoon. Sillävälin veit tässä levähtää.

Ippolita otti hatun päästä; sitten hän kumartui hänen puoleensa ja nojasi päänsä häneen.

— Kuinka kaunis sinä olet! — Giorgio virkkoi, katsellen häntä tässä hänen asennossaan.

Ippolita hymyili. Taaskin kärsimys hänet kirkasti, loi häneen syvemmän kiehtovan viehätyksen.

Giorgio jatkoi:

— Etpä pitkään aikaan ole antanut minulle suudelmaa.

He suutelivat toisiaan.

— Nuku nyt vähän aikaa — hän rukoili hellästi.

Kaikkien kokemiensa kamalien ja outojen seikkojen jälkeen näytti rakkaudentunne hänessä uudistuneen. Uudelleen hän eristäytyi, sulkeutui kuoreensa ja sysäsi luotaan yhteyden kaikkeen muuhun kuin valitsemaansa olentoon. Uskomattoman nopeasti irtaantui hänen henkensä kaikista harhakuvitelmista, jotka olivat syntyneet mystillisen haaveilun ja ihanteellisen askeesin hetkinä; hän ravisti pois itsestään "jumalallisuuden" ikeen, jonka oli asettanut väsähtäneen tahdonvoimansa sijalle, epäillessään sen jälleenheräämistä. Hän tunsi nyt samaa inhoa uskoa kohtaan, jota oli kirkossa tuntenut vihityssä pölyssä matelevaa, saastaista elukkaa kohtaan. Jälleen hän näki edessään pappien lihavat valkoiset kädet, jotka vastaanottivat uhrilahjoja ja noiden mustien vartaloiden häärinää suljetun aitauksen takana. Kaikki tämä oli halpaa ja kielsi Herran läsnäolon, jonka oli toivonut oppivansa tuntemaan äkillisen ilmestyksen muodossa. Mutta tuo suuri kokeilu oli vihdoinkin päättynyt. Hän oli koetellut ruumiillista yhteenkuuluvaisuuttaan rotunsa alimpiin kerroksiin, eikä hänessä ollut liikkunut mikään muu tunne kuin voittamaton kauhu. Hänen olemuksensa ei voinut upottaa juuriansa tuohon maaperään; hänellä ei voinut olla mitään yhteistä tuon joukon kanssa, joka — kuten suurin osa eläinlajeista — oli saavuttanut lopullisen kehitysasteensa, ja jonka tavat lopullisesti olivat sulautuneet lihaksi ja vereksi sen eläimellisessä olemuksessa. Kuinka monena vuosisatana, kuinka monen sukupolven aikana olikaan tämä perimuoto edelleen siinnyt? Ihmislajilla oli siis täydelleen paikoilleen pysähtynyt perusta, joka liikkuvan pinnan vaihtelujen alla pysyi muuttumattomana. Ihanteellinen ihmis-tyyppi ei siis ollut etsittävissä kaukaisesta tulevaisuudesta, ei etenemiskauden tuntemattomasta päättymisestä, vaan se ilmestyi ainoastaan korkeammin kehittyneissä yksilöissä, jotka esiintyivät kehitysaallon harjalla. Ja nyt hän huomasi, miten yrittäessään löytää itsensä ja oikean olemuksensa sen rodun välittömästä kosketuksesta, josta polveutui, olikin eksynyt kuten se, joka tahtoisi koettaa tutkia merenaallon muodon, koo'on, suunnan, nopeuden ja voiman syitä sen alla levossa olevista vesijoukoista. Hänen kokeilunsa tarkoitus oli epäonnistunut. Hän oli vieras tuolle rahvaalle, kuin veden väelle, vieras hän niinikään oli maalleen, maaemolle, isänmaalle, samoin kuin omaisilleen ja kotiseudulleen. Ainaiseksi täytyi hänen luopua tehottomasti etsimästä tukikohtaa, pysyvää turvaa, varmaa perustaa. — Minulla on sama tietoisuus kuin ihmisellä, joka on tuomittu oleskelemaan alati horjuvalla vaarallisella maaperällä ja joka, minne asettaneekin jalkansa tuntee, että tasapaino häneltä puuttuu. — Tämän vertauksen muodossa hän kerran ennen oli kuvannut alituista ahdistustaan. Mutta miksi hän ei voinut, jos nyt kuitenkin tahtoi edelleen elää, järjestelmällisen harjoittautumisen avulla tulla niin vahvaksi ja taitavaksi, että huolimatta eri vaikutelmista tottuisi säilyttämään tasapainonsa ja tanssimaan vapaana ja rohkeana kuilun partaalla? Varmaa oli, että hän tahtoi elää edelleen. Hänen jatkuvat kokeilunsa sitä ilmeisesti todistivat. Syvä vaisto, joka hänessä oli säilynyt koskemattomana, nousi yhä uusiintuvien keinotekoisten menettelyjen avulla vastustamaan kuoleman heikontamistyötä. Mitä muuta oli tuo hänen niin älykkäästi keksitty ja taidokkaasti kaunisteltu aaskeettinen unelmansa kuin keino vastustaa kuolemaa? Hän itse oli alunpitäen asettunut tuohon pulmaan — joko seurata Demetrion esimerkkiä tai vihkiä itsensä taivaalle. Hän oli valinnut jälkimäisen, jäädäkseen elämään. — Jos tahdot elää, niin opeta henkeäsi kammoksumaan totuutta ja varmuutta. Luovu syvästä punnitsemisesta. Älä nosta verhoa. Usko sitä, mitä näet ja sitä sanaa, jota kuulet. Älä hae ulkopuolelta maailmaa näennäisyyksiä, joita ihmeelliset aistisi sinulle luuloittelevat. Palvele harhaluuloa. —

Ja jo hän löysi viehätystä tästä haihtuvasta hetkestä. Hänen tajuntansa syvyys ja hänen tunne-elämänsä vastaanottavaisuuden ääretön laajuus täyttivät hänet ylpeydellä. Ne lukemattomat ilmiöt, jotka hetkestä hetkeen seurasivat toisiaan hänen sisäisessä maailmassaan, saattoivat hänen sielunsa käsityskyvyn esiintymään rajattomana. Ja tämä ohimenevä hetki, jona hänestä tuntui olevan salaisia yhdyskohtia ja kätkettyjä yhtäläisyyksiä sattuman ilmestysmuotojen ja hänen tunteidensa välillä, tarjosi todella omituista viehätystä.

Epäselvänä kaikui hurjan lauman melu, jonka pyörteestä hän vastikään oli paennut; se saapui tänne sekavana ja herätti hänessä silmänräpäyksessä näkynä kauhean liekin, missä riivatut hirvittävässä sekamelskassa hosuivat ympärilleen. Ja tämän lakkaamattoman metelin kestäessä hän joka tuulenhenkäyksellä tunsi lehtien hyväilevän kahinan, jotka siimestivät hänen ja Ippolitan lepoa. Ippolita lepäsi uinahtaen, suu puoleksi avoinna, tuskin huomattavasti hengittäen; ja ohut hiki kasteli hänen otsaansa. Paljaina olivat hänen kätensä ristissä sylissä; ja rakastajan mielikuvitus näki hänen sormiensa välissä tuon "irtiraastetun hiustöyhdön". Ja räikeässä päivänvalossa, tuossa kärventyneessä seudussa esiintyi tuon hiustöyhdön herättämänä kaatuvantautisen haamu — tuon henkilön, joka kirkon ovella äkkiä oli syöksynyt maahan. Ja hän näki vielä, kuinka tuo henkilö oli väännellyt itseään kahden mieshenkilön käsissä, jotka pitivät sitä kiinni ja jotka väkivoimin koettivat aukaista sen leukoja avaimella, jota tunkivat hampaiden väliin. — Tuo kummitus saapui ja katosi, ikäänkuin todellisena ilmestynyt uni. — Jos hän heräisi ja samalla hänessä puhkeaisi tuo salainen tauti! — ajatteli Giorgio sisäisestä kauhusta väristen. — Kenties aivojeni kuvittelu vaan on hänestä minuun siirtynyt sieluntila. Kenties näen minä hänen untansa. Ja tämän unen syy on kenties hänen elintensä alkava järkähdys, joka lisääntyy kouristukseen asti. Eikö uni joskus ole salaisen taudin enne? — Ja hän viehättyi harkitsemaan eläimellisen elimistön salaisuuksia, joita epämääräisesti käsitti. Hänen jo viiden pääaistinsa selvittämän elimellisen mieltämiskykynsä laajalla alalla ilmeni vähitellen toisia väli-aisteja, joiden tavattoman hienot havaintokyvyt paljastivat hänelle siihenasti tuntemattoman maailman. Eiköhän Ippolitan salainen tauti voinut tarjota kiitollista tilaisuutta jossakin tavattomassa muodossa astua hänen yhteyteensä?

Tarkkaavasti hän häntä katseli, samoin kuin tuona jo etäisenä päivänä vuoteessa. Hän näki riippuvien oksien ohuiden varjojen väräjävän hänen kasvoillaan. Hän eroitti lakkaamattoman kohinan, joka levisi pyhätöstä ulkoilmaan. Lyijynraskaana laskeutui uudelleen alakuloisuus hänen sydämeensä; väsymys valtasi hänet. Hän nojasi päänsä puunrunkoon ja sulki silmät, enempää ajattelematta.

Juuri oli hän joutumassa unen helmaan, kun Ippolitan säpsähdys häntä pudisti.

— Giorgio! —

Pelästyneenä, hämmästyneenä Ippolita heräsi, kuin ei olisi tuntenut missä oli, ja räikeän valon häikäisemänä hän valittaen peitti käsillään silmäluomensa.

— Hyvä Jumala, mikä kipu! — hän valitti kipua ohimoissa.

— Missä olemme? — Oh, se oli kaikki vaan pahaa unta!

— Minun ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne — sanoi Giorgio levottomana. — Kuinka sitä kadun.

— Minä en jaksa nousta. Auta minua.

Giorgio auttoi häntä käsivarsista. Pyörtymyksen kohtaamana Ippolita horjahti ja takertui häneen.

— Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? — hän huusi, täynnä kauhua, ääni käheänä, peläten että täällä avoimella kentällä ja kaukana avunsaannista tuon taudin kohtaus oli hänet kouristanut. — Mikä sinun on? —

Hän painoi häntä itseensä ja piti häntä vallan kiinni povessaan, jossa sydän rajusti sykki.

— Ei, ei, se ei ole mitään — soperteli Ippolita, joka heti käsitti hänen kauhistuksensa ja vaaleni — se ei ole mitään. — Päätäni hieman pyörryttää. Aurinko on minut huumannut. Se ei ole mitään.

Hänen huulensa olivat melkein valkeat ja hän karttoi katsomasta lemmittyänsä silmiin. Tämä ei vielä voinut hillitä pelkoansa ja pahoitteli syvästi, että uudelleen oli hänessä herättänyt levottomuutta ja häpeää. Hän muisti erään Ippolitan kirjeen sanat: — Jos tämä tauti kouristaisi minut sinun sylissäsi! Ei, ei, minä en tule sinua koskaan jälleen näkemään, en tahdo sinua koskaan jälleen nähdä —

Ippolita sanoi hiljaa:

— Se on ohi. Voin jo paremmin. Mutta minun on jano. Mistä saisi juotavaa?

— Tuolta alhaalta kirkon luota, missä teltat ovat — vastasi Giorgio.

Ippolita pudisti päättäväisesti päätään.

— Minä menen sitten sinne. Sinä odotat minua täällä.

Itsepintaisesti Ippolita vastusti.

— Lähetämme sinne Colan. Hänen pitäisi olla tässä lähellä. Kutsun hänet heti.

— Niin kutsu hänet. Mutta lähtekäämme Casalbordinoon. Siellä saamme jotain juoda. Voin vielä kestää jonkun aikaa. Lähtekäämme.

Hän nojasi Giorgion käsivarteen. He kulkivat taas rinnettä ylös. Saavuttuaan huipulle he näkivät jälleen ihmisiä vilisevän kentän, valkoiset teltat, punervan kirkon. Surkastuneiden oliivirunkojen luona seisoivat yhä vielä liikkumattomina muulien alakuloiset hahmot. Vallan lähellä varjossa, johon he äsken olivat vetäytyneet, istui vanha vaimo, näöltään satavuotias; hänkin oli liikkumattomana, kädet polvilla, ja laihat jalat pistäen esiin helmojen alta. Valkoiset hapset riippuivat vahankelmeillä poskilla; huuleton suu näytti syvältä poimulta, verestävät luomet peittivät lakkaamatta silmät; koko hänen ilmestyksessään oli nimettömien tuskien leima.

— Onko hän kuollut? — kysyi Ippolita hiljaa täynnä ahdistusta ja kunnioitusta pysähtyessään.

Kirkon ympärillä pauhasi joukko. Seurueet kulkivat laulaen armottomassa auringonpaahteessa. Yksi näistä kulkueista astui ulos kirkon pääovesta ja kääntyi avointa paikkaa kohti seuraten ristiinnaulitun-kuvaa. Matkan päähän he pysähtyivät, miehet ja naiset, ja asettuivat puoliympyrään kirkkoon päin kääntyneinä. Naiset kyykistyivät alas, miehet jäivät seisomaan, ristinkantaja oli keskellä. He rukoilivat ja ristivät rintansa. Sitten he päästivät yhteisen kovan huudon: viimeisen tervehdyksen. Ylistyslaulua virittäen he jatkoivat matkaansa.

    Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

Liikkumattomana iäkäs vaimo pysyi samassa asennossaan. Jotain suurta, kauheta ja ylimaailmallista virtasi hänen yksinäisestä iäkkäisyydestään hänen siinä istuessaan kuivuneen, melkein kivettyneen oliivin varjossa, jonka kaksiosainen runko näytti olevan taivaan salaman merkitsemä.

Jos hänessä vielä oli henkeä, oli ainakin varma, etteivät hänen silmänsä enää nähneet, eivätkä korvansa kuulleet ja että kaikki aistinsa olivat sammuneet. Siitä huolimatta hän näytti todistajalta, joka oli kääntynyt ijäisyyden näkymätöntä puolta kohti.

— Itse kuolema ei ole niin arvoituksellinen kuin tämä elämän jäännös tässä ihmisrauniossa! — ajatteli Giorgio, ja samalla häälyi hänen henkensä edessä outoja tunteita herättäen ikivanhan tarun epämääräinen kuva.

Miksi et herätä satavuotista, joka uinahtaa kuoleman kynnyksellä? Hänen uinauksessaan piilee kaiken tieteen alkulähde. Miksi et kysele viisaalta maaemolta? — Himmeät sanat, aikoja sitten unhoittuneiden runoelmien katkelmat sukelsivat esiin hänen muististaan; rytmillisten vertauskuvien epämääräiset säkeet surisivat hänen päässään.

— Menkäämme, Giorgio — sanoi Ippolita hetken mietiskellen vaiettuaan.
— Kuinka kaikki täällä on surullista! —

Hänen äänensä kaikui uupuneelta ja hänen silmissään lepäsi synkkä varjo, josta rakastajalle ilmeni kauhua ja selittämätöntä mieliharmia. Hän ei rohjennut häntä lohduttaa, peläten että hän tuosta lohduttelusta johtuisi ajattelemaan uhkaavan onnettomuuden pelkoa, joka näytti häälyvän hänen päänsä yli siitä hetkestä alkaen, kuin hän oli nähnyt kaatuvatautisen syöksyvän maahan keskellä väkijoukkoa.

Mutta muutaman askeleen päästä hän taas pysähtyi, kuin tuskan tukahuttamana, jota ei voinut polkea, kuin kurjuuden painamana, jota ei voinut karkoittaa. Hän katsoi lemmittyynsä, katsoi ympärilleen epätoivoisena.

— Jumalani, Jumalani, kuinka surullista!

Se oli ruumiillista alakuloisuutta, raakaa alakuloisuutta, joka kohosi hänen olemuksensa sisimmästä kuin tiheä, raskas aine, joka sietämättömällä painollaan veti häntä maata kohti. Hän olisi tahtonut vajota maahan kuin musertavan painon alaisena, eikä koskaan enää nousta! Hän olisi tahtonut menettää tajuntansa, muuttua tunnottomaksi aineeksi, hengittää pois elonsa.

— Sano minulle, sano minulle, mitä tahtoisit minun tekevän, sinua auttaakseni — sopersi Giorgio, tukien häntä käsistä ja mielettömänä pelästyksestä.

Eiköhän tämä alakuloisuus ollut tuon taudin oire?

Ippolita pysyi muutaman hetken jäykkänä ja liikkumattomana, silmät hieman mulkoillen.

Pelästyneenä huudosta, jonka eräs joukkueista lähellä päästi ilmoille jäähyväistervehdyksenä kirkolle, hän vapisi.

— Vie minut jonnekin. Kenties on majatalo Casalbordinossa… Missähän
Cola lienee?

Giorgio teroitti katsettaan, toivoen näkevänsä jossakin vanhuksen.

— Ehkä hän etsii meitä joukosta — hän sanoi — tai on hän jo lähtenyt matkaan Casalbordinoon ja luulee löytävänsä meidät sieltä.

— Lähtekäämme siis yksin matkaan. Näen vaunumme tuolla. —

— Jos tahdot, lähdemme. Mutta nojaa lujasti minuun. —

He kääntyivät maantielle päin, joka hohti vaaleana kentän laidassa. Tuntui siltä kuin olisi melu ajanut heitä eteenpäin. Temppujentekijän kuuluttajatorvi toitotti korvia viiltäviä ääniään heidän jälkeensä. Ylistyslaulun alati yksitoikkoinen nuotti erosi epätoivoisen itsepintaisesti kaikista muista äänistä.

   Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

Kuin maasta kasvaneena ilmestyi äkkiä kerjäläinen ja ojensi kättänsä.

— Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! — Se oli nuori mies. Hänen päänsä ympärille oli sidottu punainen huivi, jonka lieve peitti toisen silmän. Hän nosti tätä lievettä ja osoitti silmää, joka oli yhtenä ainoana räämäisenä paiseena, jonka yläpuolella luomi vavahteli kammoittavan näköisenä.

— Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! —

Giorgio ojensi hänelle rovon; ja hän peitti taas inhoittavan vammansa. Mutta muutaman askeleen päässä jättiläisen kokoinen verevä mies, jolla vaan oli toinen käsivarsi, veti paidan puoleksi alas näyttääkseen punaista ja rupista leikkauksen arpea.

— Purema! Hevosen purema! Katsokaa! Katsokaa!

Ja näin paljastuneena hän heittäysi maahan; ja suudellessaan maata yhä toistamiseen, hän joka kerta huusi ääni käheänä:

— Armoa! —

Toinen kerjäläinen, halvautunut loikoi puun juurella vuoteella, joka oli kokoonpantu satulasta, vuohen vuodasta, tyhjästä petroleumi-tynnyristä ja isoista kivistä. Likaisen lakanan verhoamana, mistä pisti esiin kaksi karvaista, kuivettuneen loan likaamaa säärtä hän hurjin elein juuren tavoin vääntyneellä kädellään hosui luotaan kärpäsiä, jotka sakeina parvina häntä kiusasivat.

— Armoa! Armoa! Armahtakaa minua! Neitsyt sen teille palkitsee. Armoa!

Huomatessaan yhä uusia esille rientäviä kerjäläisiä Ippolita joudutti askeleitaan, ja Giorgio viittasi lähimmälle ajurille. Kun he istuivat vaunuissa, sanoi Ippolita helpoituksesta huoaten:

— Vihdoinkin!

— Onko Casalbordinossa majataloa? — kysyi Giorgio ajurilta.

— On kyllä, herra.

— Pitkältäkö sinne on matkaa?

— Niukasti puolen tuntia.

— No, ajakaa sitten.

Hän tarttui Ippolitan käsiin. Hän koetti saada hänet iloiselle tuulelle.

— Kas niin! Rohkeutta! Otamme itsellemme huoneen, voimme levätä perinpohjin. Emme enää näe mitään, emme enää kuule mitään. Minäkin olen vallan uuvuksissa ja pääni on tyhjä…

Nauraen hän lisäsi:

— Eikö sinun ole hieman nälkä?

Ippolita vastasi hymyilemällä. Giorgio jatkoi, manaten muistoista esiin
Luigi Tagnin vanhan majatalon:

— Tulee olemaan kuin Albanossa. Muistatko?

Hänestä näytti, kuin olisi Ippolita vähitellen käynyt iloisemmaksi.
Hän tahtoi johtaa hänen mieleensä hilpeämpiä ja kevyempiä ajatuksia.
— Mitenhän voinee Pancrazio? Oh, kylläpä nyt hänen appelsiininsa
maistuisivat! Muistatko? En tiedä, mitä nyt maksaisin appelsiinista…
Oletko hyvin janoissasi? Voitko pahoin?

— En… Voin jo paremmin. Minusta tuntuu mahdottomalta, että tuo kauheus jo on ohi. Tätä päivää en voi koskaan unhoittaa, en koskaan.

— Lemmikki parka!

Giorgio suuteli hellästi hänen käsiään. Sitten hän osoitti viljavainioita, jotka ulottuivat tiehen asti ja huudahti:

— Katso, kuinka kaunista viljaa! Virkistäkäämme ja puhdistakaamme katseitamme sen näyllä!

Joka taholle levisivät tasaisen rehoittavat viljavainiot, korkeakortisina ja tiheinä, ja tuleentuneina satoa varten, hengittäen päivänpaisteessa tähkäpäiden lukemattomien ohuiden kärkien kautta, jotka ajoittain näyttivät leimahtavan, kuin olisivat muuttuneet sulaksi kullaksi. Yksinäisyydessä selkeän taivaan alla mistä virtasi puhtauden henki, jonka molemmat alakuloiset ja väsyneet mielet lohdutuksena vastaanottivat.

— Mutta mikä häikäisevä valo! — sanoi Ippolita luoden alas pitkät ripsensä.

— Onhan sinulla uutimesi…

Ippolita hymyili. Näytti siltä, kuin olisi hänen alakuloisuutensa pilvi ollut haihtumaisillaan.

Eräät jonossa kulkevat ajoneuvot, matkalla kirkolle, tulivat heitä vastaan. Ne penkoivat ilmoille tukahuttavia tomupilviä. Muutamaksi hetkeksi katosivat tie, pensasaita, pellot, kaikki ympärillä tuohon häikäisevän valkoiseen pölyyn.

— Armoa, Neitsyen vuoksi, armoa!

— Armahtakaa ihmeitätekevän Neitsyen nimessä!

— Antakaa köyhälle Jumalan luomalle pieni ropo!

— Armoa, armoa!

— Antakaa pieni almu!

— Antakaa pala leipää!

— Armoa!

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ääntä kajahti äkkiä tomupilvestä, yhä enemmän ja enemmän ääniä, joiden omistajat vielä olivat näkymättömissä; käheitä, teräviä, kimakoita, onttoja, nöyriä, äkäisiä, nyyhkyttäviä ääniä, kaikki erilaisia ja epämiellyttäviä.

— Almua, almua!

— Armoa!

— Seis! Seis!

— Armoa Pyhän Marian vuoksi, ihmeitätekevän tähden!

— Armoa!

— Seis!

Ja pölystä ilmaantui sekavana laumana joukko hirviöitä. Eräs, jonka kädet olivat poikki, näytti verisiä tynkiä, ikäänkuin leikkaus olisi tapahtunut vallan äsken, tai kuin haavat olisivat huonosti parantuneet. Toisella oli käsiinsä kiinnitettynä nahkapatjat, joihin nojaten raskasta ruumistaan vaivaloisesti laahautui eteenpäin. Kolmannella oli iso nystyräinen tumma kaulakuhmura, joka härän kaulanahan tavoin heilui edestakaisin. Toisella oli huulessa pullea kasvannainen, joka teki sen vaikutuksen, kuin olisi hänellä ollut palanen raakaa maksaa hampaiden välissä. Toisella oli vallan muodottomat kasvot: sieramet ja yläleuka olivat kokonaan syöpyneet pois. Toiset paljastivat muunlaisia kammottavaisuuksia, tehden vilkkaita, melkein uhkaavia liikkeitä, kuin olisivat tahtoneet päästä oikeuksiinsa.

— Seis! Seis!

— Pieni ropo!

— Katsokaa! Katsokaa! Katsokaa!

— Minulle! Minulle!

— Pieni ropo!

— Armoa!

— Minulle!

Se oli väkirynnäkköä, se oli melkein veroitusta. Kaikki näyttivät järkähtämättä päättäneen vaatia roponsa, vaikkapa heidän sitten olisi täytynyt takertua kiinni pyöriin ja hevosen jalkoihin.

— Seis! Seis!

Giorgion etsiessä taskustaan kolikoita, heittääkseen ne tälle laumalle, painautui Ippolita kiinni häneen. Inho kuristi hänen kulkkuaan, eikä hän kyennyt hillitsemään aaveenomaista pelkoaan, joka oli vallannut hänet räikeässä auringonpaisteessa näillä tuntemattomilla seuduilla, missä vilisi surkeita olentoja.

— Seis! Seis!

— Pieni ropo!

— Minulle! Minulle!

Mutta ajuri suuttui, ojensihe äkkiä suoraksi ja heiluttaen piiskaa voimakkaassa nyrkissään, hän hosui tarmon takaa kerjäläisiä, ja jokaista lyöntiä hän säesti kirouksilla. Piiskanletku riehui ilmassa. Ne kerjäläiset, joihin piiska oli osunut, päästivät kirouksia, mutta eivät väistyneet. Jokainen tahtoi saada osansa.

— Minulle! minulle!

Silloin Giorgio viskasi joukon kuparikolikoita alas pölyyn. Ja pöty peitti tämän viheliäisen rampajoukon, tukahutti sen kiroukset. Vielä koetti tynkäkätinen ja jäykkäsäärinen hetken aikaa seurata ajoneuvoja; mutta piiskan uhkauksista he jäivät jälelle.

— Älä pelkää, rouva — sanoi ajuri. — Ei yksikään enää rohkene lähestyä, sen minä lupaan.

Uusia ääniä kuului; ne ähkivät, ulvoivat, huusivat Jeesusta ja Mariaa todistajiksi, selvittivät raajarikkoisuutensa tai haavojensa luonnetta, kertoivat taudistaan tai onnettomuudestaan. Paitsi tuota ensimäistä äkäisenluontoista ryhmää, joka oli vaaninut väijyksissä, oli molemmin puolin tietä aina kauppalan uloimpiin taloihin asti asettunut kokonainen armeija kerjäläisiä, jotka siinä muodostivat kujan.

— Hyvä Jumala! Mikä surkuteltava seutu! — mutisi Ippolita, pyörtymäisillään. — Menkäämme pois, kääntykäämme! Minä pyydän, Giorgio, kääntykäämme!

Ei se mielettömyyden vimma, joka yhä uudellen ajoi uskonkiihkoisia joukkoja kirkon ympäri, ei se epätoivonhuuto, joka näytti lähtevän tulipalosta, haaksirikkoisista tai verilöylystä, eivät pyörtyneet ja verta vuotavat vanhukset, jotka uhrilahjahuoneessa joukottain venyivät seinämillä, eivätkä kouristuksen vääntelemät naiset, jotka alttarille ryömien nylkivät kielensä kivilaatoilla; ei se huumaava hätähuuto, joka kohosi sekavan joukon sisimmästä yhden ainoan suuren tuskan ja yhden ainoan toivon ilmauksena — ei mikään kaikesta tästä ollut verrattavissa siihen hirvittävään näkyyn, jonka tarjosi tuo laaja, pölyinen, häikäisevän valkea ylängön kaltevuus, missä nuo ihmiskurjuuden hylyt, nuo turmeltuneen rodun jätteet, nuo saastaiseen eläimeen ja perkeisiin vivahtavat olennot ryysyineen paljastivat ja kuuluttivat rumuudenleimaansa, raajarikkoisuuttaan.

Siinä oli kosolta väkeä, joka täytti ylängön ja ojat perheineen, lapsineen, sukulaisineen, irtaimistoineen. Siinä näki puolialastomia vaimoja, kyljiltään herpaantuneina kuin nartut penikoituaan, ja nälän laihduttamia lapsia, viherviä kuin sisiliskot, silmät ahneudesta kiiluen, suu jo näivettyneenä, ääneti, veressä perinnäinen tauti.

Kullakin ryhmällä oli hirviönsä: rampa, halvattu, kyttyräselkäinen, sokea, kaatuvatautinen, spitaalinen. Kullakin raihnaisella oli perintönä joku mätähaava, jota ylläpiti ja viljeli, jotta se kantaisi korkonsa. Erityisesti kehoitettuna tällainen hirviö erosi ryhmästä, tunki pölypilvien läpi ja huitoi käsiään ja kerjäsi ryhmänsä yhteishyvää varten.

— Pieni ropo, jos itse toivotte armoa! Vähän köyhän apua! Katsokaa, millainen on elämäni, katsokaa millainen on elämäni!

Toiskätinen, tumma ja lättänenäinen mies kuin mulatti, tukka tuuhea kuin jalopeuralla, kokosi pölyä hiuksiinsa ja pudisti sitten jalopeuranharjaansa, peittyen kokonaan tomupilveen. Epämääräisen ikäinen nainen, jolla oli tytär ja jonka ulkomuodossa ei enää ollut mitään inhimillistä, istui paalun ääressä ja nosti esiliinaansa näyttäen kohjuaan, joka oli suunnattoman suuri ja kellervä kuin talirakko. Muuan elefantti-tautinen istui maassa ja näytti säärtänsä, joka oli paksu kuin tammenpölkky ja täynnä syyliä ja keltaista rupea ja joka oli niin suhdattoman suuri, ettei se näyttänyt kuuluvan hänelle. Sokealla, joka polvistuneena haltioituneen asennossa ojensi kämmentään taivasta kohti, oli kaljun korkean otsan alla kaksi veristä aukkoa. Ja toisia, ja yhä toisia näkyi häikäisevässä auringonpaisteessa niin kauas, kuin silmä kantoi. Koko laaja ylängön rinne oli yhtenäisesti väen peitossa. Keskeymättä jatkuivat anovat huudot, milloin kovemmin, milloin hiljemmin, kuorona, vuoroitellen, tuhansin eri äänin. Yksinäisen kentän taivaanranta, mykkä pilvetön taivas, hehkuva tie, joka heijasti sokaisevaa valoa, kasvullisuuden liikkumattomuus, koko ympäristö saattoivat tämän hetken synkemmäksi, ja se muistutti raamatun vertausta hävityksen tiestä, joka johti kirottuun kaupunkiin.

— Lähdetään pois täältä! Käännytään! Minä rukoilen sinua, Giorgio, käännytään takaisin! — toisti Ippolita väristen kauhusta, taikauskoisesti ajatellen jumalallista vitsausta ja peläten vapaan paahtavan kuuman taivaan alla, jolle alkoi levitä metalli-hohde, saavansa nähdä vielä kammottavampaa.

— Mutta minne? Minne ajamme?

— Yhdentekevää minne. Käännymme, ja ajamme tuonne alas meren rannalle.
Odotamme siellä alhaalla lähtöhetkeen asti, minä rukoilen.

Ja pitkällisen paastoamisen ja janon tuottama tuska ja polttava kuumuus lisäsi molempien levottomuutta.

— Näetkö? Näetkö? — hän huusi, ollen suunniltaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään yliluonnollisen ilmestyksen. — Näetkö? Sillä ei ole ollenkaan loppua.

Tuossa räikeän kirkkaassa ja leppymättömässä valossa lähestyi heitä joukko miehiä ja naisia ryysyihin puettuina; heidän edellään kulki jonkunlainen kuuluttaja huutaen ja heiluttaen kuparilautasta. Ja nämä henkilöt kantoivat hartioillaan lautaa, joka oli peitetty olkisäkillä, millä oli pitkällään sairas, luurangoksi laihtunut nainen, joka muumion tavoin oli verhottu liinakääreisiin, joista alastomat jalat pistivät esiin. Ja kuuluttaja, oliivinkarvainen mies käärmeenliikkeineen ja silmät mielipuolen tavoin mulkoillen, kertoi äänekkäästi, osoittaen kuolevaa, että tämä nainen, joka jo monta vuotta oli potenut verenjuoksua, tänään aamun sarastaessa Pyhän Neitsyen ihmeen kautta oli parantunut. Ja hän kerjäsi, jotta tämä nainen parannuttuaan voisi johtaa ruumiiseensa uutta verta. Ja hän heilutti kuparilautasta, jolla muutamat kolikot kilisivät.

— Neitsyt on tuon ihmeen toimeenpannut! Ihmeen! Ihmeen! Antakaa almua!
Pyhän Neitsyen armon vuoksi olkaa armeliaita!

Ja miehet ja naiset, eroituksetta, purskahtivat itkuun. Ja verenjuoksuinen nainen kohotti melkein huomaamattomasti luisevia käsiään, kuin olisi tahtonut tavoitella jotain ilmasta, kun sitävastoin hänen paljaat jalkansa, yhtä kellervät kuin kädet ja kasvot ja nilkoista läpikuultavat, lepäsivät kuolon jäykkinä. Ja tuossa räikeässä armottomassa auringonpaisteessa kaikki lähestyi.

— Käänny takaisin! Käänny takaisin! — huusi Giorgio ajurille. —
Käännä ajoneuvot ja lyö hevosia piiskalla.

— Olemme perillä, herra. Mitä sinä pelkäät?

— Käännä ja aja takaisin.

Tämä käsky annettiin niin pontevasti, että ajuri keskellä huumaavaa melua käänsi hevoset.

— Aja, aja!

Ja kuin paeten karautettiin rinnettä alas, tiheiden pölypilvien läpi, missä silloin tällöin kaikui käheä huuto.

— Minne pitää ajaa, herra? — kysyi ajuri, kyyristyen tomupilvessä.

— Alas, alas, merelle päin. Aja, aja.

Giorgio tuki melkein pyörtynyttä Ippolitaa, yrittämättä häntä jälleen elvyttää. Itse hän vaan sekavasti tajusi kaiken sen, mikä tapahtui. Todelliset ja luuloitellut mielikuvat sekoittivat hänen älynsä ja herättivät harha-aistimuksia. Jatkuva humu korvissa esti häntä selvästi eroittamasta muita hälyääniä. Levoton huoli raateli häntä kuin painajainen ja kuristi kokoon hänen sydäntään. Huoli päästä pakenemaan tätä hirvittävää unta, saada takaisin entinen tajuntansa ja tuntea tuon rakastetun olennon jälleen vironneena lepäävän hänen povellaan, nähdä jälleen hänen suloista hymyänsä.

Eläköön Maria!

Vielä kerran ylistyslaulun sävel kaikui hänen korvaansa; vielä kerran ilmestyi vasemmalla lukemattomien ihmisolentojen vilinästä Neitsyen temppeli, punaisena kuin tulimeressä kylpien, kohoten yläpuolelle pyhättömiä telttoja, säteillen hirvittävää voimaa!

    Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

Ja laulu häipyi etäisyyteen; ja tien mutkassa katosi temppeli. Ja äkkiä pyyhkäisi melkein raitis tuulahdus laajojen, aaltoilevien viljavainioiden yli. Ja pitkä sininen juova näyttäytyi taivaanrannalla.

— Meri! Meri! — puhkesi Giorgio huutamaan, kuin nyt olisi tuntenut olevansa turvissa.

Ja hänen sydämensä paisui helpoituksesta.

— Rohkeutta, rakkaani! Katso, tuossa on meri!

V.

TEMPUS DESTRUENDI

I.

Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen, siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.

— Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen… Sillä on silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?

Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen, tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta vasten välkkyen kuin kiiltokivet.

— Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! — Hän nauroi vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen läheisyyteensä.

— Oh, se täytyy minun saada! — Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta löyhyi lampun ympärillä.

Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä särkeä lampunkuvun.

— Mikä into! — ilkkui Giorgio. — Sinä et saa sitä kiinni.

— Saanpa kyllä — vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä silmiin. — Tahdotko lyödä vetoa?

— Mistä?

— Mistä tahansa.

— Hyvä — vapaan valinnan mukaan.

— Niin — vapaan valinnan mukaan.

Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja viehättävimmän värityksen peittämät — tuon värityksen, joka oli kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.

Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä, jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä, levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.

Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: — Montako eri ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin sairaan unihoureet, Gravis dum suavis! Milloinka? Se aika, jolloin Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan syvää merkitystä. — Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni? Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän kauneuden muodossa.

Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä yllättääkseen öisen harhailevan perhosen.

Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan; ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut pyydettävissä.

— Myönnä että olet voitettu — sanoi Giorgio. — Tulen olemaan hienotunteinen.

— En.

— No, mutta myönnähän toki.

— En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.

Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.

— Kas, se lensi pois! — huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään tulenpalvelijan näkyvistään. — Se pakeni.

Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä; ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.

— Tuossa se on! — hän huusi riemuiten. — Tuossa seinällä. Näetkö?

Ja jo hän katui huutoaan.

— Älä liikahda — hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.

Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.

— Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.

Ja lapsellinen ilo valtasi hänet.

— Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin olet minun vallassani.

Ja hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän juostessaan kummun rinteellä.

Giorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti hänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden.

— No, — hän pyysi — istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa.

— Odota, odota.

— Mitä aiot tehdä?

— Odota.

Hän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen huuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui perhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä.

— Kuinka julmaa! — huudahti Giorgio. — Kuinka julma sinä olet.

Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä menettäneitä siipiään.

— Kuinka julma sinä olet! — Giorgio toisti hiljemmin, mutta vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää ja inhoa — mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.

Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin. Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas kivitykselle jättämiä jälkiä.

— Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. — Hänessä on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. — Ja jälleen hän hengissä näki tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.

— Katso! — sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä perhoa, joka vielä liikutti siipiään. — Katso, kuinka sen silmät loistavat!

Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.

— Se olisi kaunis koriste — hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein tukkaansa.

Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:

— Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin. Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja salahankkeita kuvastava ilme… Haudotko mielessäsi jotain minua vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.

Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija, tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.

— Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon? Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt minun suhteeni?

Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.

— Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? — hän sanoi tyynesti. Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja kaikkea, mikä sinua koskee.

Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan, hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.

— Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.

Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään lakkaamatta ja nopeasti. — Anna minun vaieta, äläkä minua epäile — Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. — Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat, joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut…

Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet, korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti. Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan unelmanomaiseen usvaan.

II.

Rantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana uinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen, vallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä katsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi pistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä uutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista epämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon ja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella. Hän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin helteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön ja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi jotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä ja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen heikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja voimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren veteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan, harjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän vesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut voimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko hävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen elinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen. Tämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi, kuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä päivänpaisteessa.

Hän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen tahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät sinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen vaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä, puoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja tarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien alle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti paljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan kuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä rantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän vallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan. Hän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin suolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla olla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti yhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana päivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias ja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua, kuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar, jonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus joskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä samainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää itseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun, saattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat Hellesponton kristalli-pintaan.

Tämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli häntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen heikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen tarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi.

Ippolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja vilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat rumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen syntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta katsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin muodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän ajatteli: — Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään! Kaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä, hävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa vastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi tehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle asettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta tehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset välikappaleet…

Mutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen mielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon tosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli sidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä ainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä hänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt sidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä virtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön, joka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi huomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi aikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella niitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut kuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju himo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta valtaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon nähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana se nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan rakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa, päivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon suolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi.

Giorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on takonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on muuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa kahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen vailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki kumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan hitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen raukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta elinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen, aution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta — kuolemaa…

Hänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli kuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: — Ippolita on hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen menehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä elinvaistoani. — Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä korkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä välttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken aistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen vietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai julkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän siis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen? Miksi siis tuo hirveä suvun "tahto" niin itsepintaisesti vaati ja rajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen kykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto: elämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa ja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein salaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä jatkuvasta hirviömäisyydestä.

— Miksi et tule päivänpaisteeseen? — kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen hänen puoleensa. — Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella tulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua silloin?

Hän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa liepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä olisi hänet vallannut.

— Miellytänkö sinua silloin?

Hieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen runsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen sulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä, aistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän paneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen suolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset välkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. — Tahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi?

Hänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän salaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut nuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä voitokkaana ilkkua.

— Mitä sinä katselet? — hän kysyi äkkiä säpsähtäen. — Ei, ei, älä katso niitä! Ne ovat rumat.

Ja hän veti jalat takaisin ja peitti ne poimuihin.

— Ei, ei, en tahdo.

Ja hän näytti hetken närkästyvän ja häpeävän; hän näytti suuttuneelta, kuin olisi hänen katseessaan eroittanut julman totuuden kipinän.

— Sinä häijy mies! — hän kotvan kuluttua lisäsi, ääni värähdellen leikkisyydestä ja harmista.

Giorgio sanoi hieman väkinäisesti:

— Sinä tiedät, että pidän kaikkea sinussa kauniina.

Ja hän teki liikkeen, kuin olisi aikonut vetää hänet luokseen ja suudella häntä.

— Ei, odota. Et saa katsoa!

Ippolita etäytyi hänestä ja pujahti teltan soppeen; nopeasti, ripein liikkein, hän veti jalkaansa pitkävartiset mustasilkkiset sukkansa. Sitten hän kääntyi, epäsiveänä, huulilla selittämätön hymy. Ja ojennettuaan molemmat jalkansa, jotka kiiltävässä verhossaan näyttivät täydellisiltä, hän sitoi sukkanauhat polvien yläpuolelle. Jotain itsetietoisen uhmaavaa oli hänen eleissään; ja ohut ivan vivahdus sisältyi hänen hymyynsä. Ja tämä mykkä ja kamala kaunopuheisuus sai nuoren miehen mielessä tämän selvän merkityksen: — Minä olen tuo ijäti voittamaton nainen. Sinä olet minun ruumiini kautta nauttinut kaikkea sitä hekkuman riemua, jota loppumaton himosi on janonnut; ja minä olen verhoutuva niihin valheisiin, jotka himosi loppumatta on keksivä. Mitä tarkkanäköisyytesi minulle voi? Silmänräpäyksessä minä voin uudelleen eheäksi kutoa sen harson, jonka sinä olet rikki repinyt; silmänräpäyksessä minä voin jälleen vallata sinut sillä siteellä, jonka olet raastanut irti. Minä olen vahvempi sinun ajatustasi. Minä tunnen sen salaisuuden, miten minä kirkastun sinun sielussasi. Minä tunnen ne liikkeet ja sanat, jotka kykenevät kirkastamaan minua sinun silmissäsi. Ihoni tuoksu voi hajoittaa sinussa maailman.

Todella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen lähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle. Jälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia. Meren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia kullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan äärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan hohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä Giorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei nähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa silmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin, ikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti kaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan härmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi mitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti sammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen, koskettelevansa syvän kuilun pohjaa.

Vihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen sanovan:

— Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko?

Hän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana:

— En, en nuku.

— Mikä sinun on?

— Minä kuolen.

Hän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun hän hymyili.

— Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan?

— En, pukeudun itse. Mene, mene… minä tulen kohta jälestä — hän mutisi kuin unen pöpperössä.

— No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja tule.

— Tulen, tulen.

Hän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi uudelleen silmät ja koetti hymyillä.

— Armoa!

Hän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri hiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja lähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni joka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan.

Muutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka näytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti istumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän katseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden tunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää ollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä ponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet valtasi valon kauhu — Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan nousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian tukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua täytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas vastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan.

Hän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset kiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta ja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi voimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi.

Ympäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä, tarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi nähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua.

Somerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki. Mittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti valoisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana tuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden odotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen nostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä huippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä kuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö väijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän näyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat vedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin valettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman lumous.

Äkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen korvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta.

Giorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo ääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut vahvistaa valtaansa.

— Tule!

Hänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin aukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän pysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita, ja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: — Heittäytyä nyt kiskoille… Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! —

Pauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen kasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi päinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa.

III.

Leikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin hedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten kuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien ja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi niittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan, he vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen sänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän kunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin kukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo Boas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: — Istu luokseni ja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; — ja Ruth oli istuutunut elonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä.

Mutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja ne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen alkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota harjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään pyhitti leivän synnyn.

Giorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja odottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä, kuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan, yhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi puhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten rauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa viihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän lähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten tukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen ponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo ainaiseksi oli menettänyt.

Elonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä pelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät ikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta. Eräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät juuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä juhlallisuudessa.

Päivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja selkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän tuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota reunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse välkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin pyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien matkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä, miesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn loputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille. Ne olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä. Käsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista muodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja kärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti sirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään. Ajottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien pois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon vinosäteisessä paisteessa.

Saman liikkeen teki johtaja; sitten hän nosti kätensä siunaten ja huusi tuolla poljennoltaan ja sulosoinnuiltaan rikkaalla kielellä:

— Poistukaamme pellolta nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Sirpinkantaja-miehet vastasivat kuorona äänekkäästi:

— Aamen.

Ja johtaja jatkoi:

— Siunattu olkoon armollinen isäntämme, ja siunattu olkoon armollinen emäntämme!

Ja johtaja kovensi yhä enemmän ääntänsä ja lämpeni:

— Siunattu olkoon se, joka meille tuo hyvää ruokaa!

— Aamen.

— Siunattu olkoon se, joka puhuu: älkää sekoittako vettä niittäjän viiniin.

— Aamen.

— Siunattu olkoon se isäntä, joka sanoo emännälleen: anna punnitsematta ja sekoita hedelmämehua niittäjän viiniin.

— Aamen.

Siunaukset kohdistuivat kaikkiin taloustöihin osaa ottaneisiin, siihen, joka oli teurastanut lampaat, joka oli pessyt yrtit ja vihannekset, siihen, joka oli kiilloittanut kupariastian, siihen, joka oli höystänyt ruokatavarat. Siunauksen esilukija leimahti innostuksesta ja äkillisen runollisen haltioitumisen valtaamana löysi rikkaita alkusointuja ja ilmaisi tunteitaan improvisoiduin säkein. Joukko vastasi raikuvin huudoin, jotka kaikuivat joka kallionkomerosta, sillävälin kuin iltaruskon hehku syttyi sirppien terään ja kuhilasten huippulyhteet loistivat kuin palavat liekit.

— Siunatut olkoot ne naiset, jotka laulavat kauniin laulun, tuodessaan meille vanhalla viinillä täytetyn astian!

— Aamen.

Siinä kaikui ilon jylinä. Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat, miten naisten parvi lähestyi, tuoden niitetylle pellolle viimeiset kestitykset.

Naiset lähestyivät kahtena jonona, laulaen ja kantaen isoja maalattuja saviruukkuja. Ja vieraasta katsojasta — joka näki heidän astuvan öljypuurunkojen välissä, meren taustaa vastaan — he näyttivät tuollaiselta juhlakulkueelta, joka sopusuhtaisena jonona on kuvattuna temppelien otsikkojen kohokuvissa tai kivisissä ruumisarkuissa.

Tämä kauneutta uhkuva kuva seurasi häntä hänen palatessaan polkua pitkin erakkomajalle. Näiden tunnelmien vallassa ollen ja iltakellojen soidessa, joihin yhtyi niin monta virren säveltä, hän astui hitaasti ja ajatteli: elämänilon uskonnollinen tunne; syvä kunnioitus ijäti luovaan ja ijäti voimiensa yltäkylläisyydestä uhkuvaa luonto-äitiä kohtaan; kunnioitus ja innostus kaikkiin hedelmöiviin, siittäviin ja hävittäviin voimiin; hallinta-vaiston, taisteluvaiston, ylivallan, ylevämmyyden raju ja sitkeä tunnustaminen — olivathan nämä ne vankat saranat, joiden nojassa helleeninen maailma kohoamiskaudellaan liikkui. Alkuperäinen homerolainen elämänkatsomus oli lujasti juurtunut helleenin olemukseen. Yhtä hilpein tervehdyksin kuin soturit, joita kaikuvin heksametri-säkein ylistettiin, aina vastaanottivat ukkosenjyrinän ja auringon säteet, "yhtä hilpein tervehdyksin" kunnioitti helleeni hyvää ja pahaa, tavoittelematta mitään muuta kuin uhkuvan yltäkylläisyytensä jakamista ja synnynnäisen hallitsijavaistonsa harjoittamista. Hän osasi julmastakin teosta, kärsimyksestäkin löytää ylpeätä nautintoa. Erehtyessäänkin, tuskaa tuntiessaan hän ei tuntenut muuta kuin elämän riemuvoittoa. Kärsimys oli hänestä kiihoituskeino, joka vaikutti häneen kuin eräät lääkkeet, jotka lisäävät ja vilkastuttavat sitä ruumiintoimintaa, josta elinvoima johtuu. Hänen traagillisen tietoisuutensa syvyydestä ei seurannut pyrkimys vapautua kaikesta pelosta ja säälistä, vaan pikemmin — kuten Friedrich Nietzche on oivaltanut — pyrkimys tuolla puolen kaikkea pelkoa ja sääliä tuntea itseään kehittyväisyyden ijäiseksi iloksi; tuntea itsensä kaiken nautinnoksi, pelon ja hävityksen nautinto siihen luettuina. Ainoa hänen arvoisensa filosofi oli efesolainen Heraklitos, joka Sibyllan tavoin "haltioitunein huulin, hymyilemättä, koruttomana ja tuoksuttomana, voimakkaana kuin Jumala astuu halki vuosisatojen". Kehityksen, kaikkien olioiden vaihtuvaisuuden aate — äärettömän maailmankaikkeuden muutoksen aate — tuo kaiken uudenajan filosofian perustava aate välkähtää esiin hänen ajatelmastaan: "Ei kukaan kahta kertaa koskaan ole astunut samaan virtaan. Tähän päivään asti ei edes matkamies joka hetki ole sama yksilö. Samalle virralle lähdemme aluksessa kulkemaan, emmekä lähde; sillä olemme, emmekä ole." Tuo omatietoinen mies ei maailmankaikkeutta tarkastaessaan nähnyt sitä pysyväisenä, vaan lakkaamattomana muotoja luovana ja muuntelevana kehityksenä, missä ei ollut mitään muuta pysyväistä, kuin tulinen voima, joka järkevän järjestyksen mukaisesti vaikutti ajanjaksojen ijäisesti jatkuessa. Hän huomasi, ettei maailmankaikkeuden tila joka hetki ollut mitään muuta, kuin taistelevien voimien ohimenevän yhteensointumisen ilmiö, ja että levon ja kuoleman näennäisyys oli pelkkää toimintaa, jota ihmisaistit eivät kyenneet havaitsemaan. Hänen henkensä katseiden ohi soluivat kaikki oliot, syntymähetkestä näkyvään olemassaoloon ja siitä olemattomuuteen, kautta lukemattomien elämänmuotojen, tämän virran ollessa milloin hidas, milloin vuolas, niin ettei voinut eroittaa alkua eikä nähdä loppua. Helleeni, jolla oli voimakas, mahdollisimman rikasmuotoisena ilmenevä tahto elämään, identifioi itsensä olioiden luonnon kanssa. Ei vallinnut mitään ristiriitaa hänen yksilöllisen olemassaolonsa ja maailmankaikkeuden kehityskulun välillä. Samoin kuin hän Dionysos-juhlissa vietti elämän alituista jatkumista, uusiin muotoihin puettujen voimien keskeymätöntä paluuta, ja samoin kuin hän sukupuoli-symboli silmiensä edessä uskonnollisen hartaana ylisti siittämisen syvää salaisuutta, samoin hän murhenäytelmissään, jotka ovat dionysolaista syntyperää, tavoitteli yksinomaan kehittyväisyyden ijäisen hekkuman kuvaamista.

Giorgio kuuli hyvin tutun sointuvan laulunäänen, joka lähestyi, ja hän pysähtyi polun mutkaan, kuuntelemaan. Ja tuntiessaan sen hän äkkiä ihastui suuresti. Se oli Favettan, tuon nuoren laulajatytön ääni, jolla oli haukansilmät; tuo sama sopraano-ääni, joka aina palautti hänen mieleensä sen hilpeän toukokuunaamun, joka oli levittänyt säteilyään kinsteri-sokkeloon, yksinäiseen kultaiseen puutarhaan, missä hän hämmästyen oli luullut löytäneensä ilon salaisuuden.

Favetta, joka ei aavistanut vieraan oloa pensasaidan takana, astui edelleen, taluttaen lehmää köydestä. Laulaessaan hän piti päätään pystyssä, suu taivaaseen päin avoinna, koko kasvot valon kirkastamina; ja laulu pulppuili hänen kurkustaan sulavana, kirkkaana ja kristallinpuhtaana kuin vesi metsälähteestä. Hänen jälessään kulki levollisena kaunis, lumivalkea eläin, ja joka askeleella heiluivat sen utarat jotka olivat laitumella täytetyt tuoreella maidolla.

Nähdessään muukalaisen, tyttö keskeytti laulunsa ja näytti tahtovan pysähtyä.

— Kas, Favetta! — huudahti Giorgio iloisena ja lähestyi häntä, kuin olisi nähnyt ystävättären onnellisemmilta ajoilta. — Minne menet?

Tyttö punastui kuullessaan nimeään mainittavan ja hymyili häveliäänä.

— Ajan lehmää takaisin navettaan — hän vastasi. Hän kun oli äkkiä pysähtynyt, kosketti eläimen turpa hänen selkäänsä. Hänen voimakas rintansa oli molempien korkeiden sarvien välissä kuin puolikuunmuotoisen lyran kehystämä.

— Aina sinä laulat! — sanoi Giorgio, ihaillen häntä tässä hänen asennossaan. — Aina!

— Oh, herra — hän sanoi hymyillen — jos otat meiltä laulun, niin mitä meille jää?

— Muistatko sitä aamua, jolloin poimit kinsteri-kukkia?

— Kinsteri-kukkia sinun rouvallesi?

— Niin. Muistatko sen?

— Muistan kyllä.

— Laula minulle vielä sama laulu.

— Yksin en voi sitä laulaa.

— Laula sitten toinen laulu.

— Näinkö tässä, sinun edessäsi? Minä en kehtaa. Laulan kauempana tiellä. Hyvästi, herra.

— Hyvästi, Favetta.

Ja hän kulki polkua edelleen, vetäen jälessään hidasta eläintä. — Muutaman askeleen kuluttua hän viritti laulun, äänensä koko voimalla, joka hallitsi häikäisevän valoisaa ympäristöä.

Heti auringon laskettua, voimakkaan hohtava hehku levisi rannikolle ja merelle. Mitä hienoimmalle kullalle välkkyvä valoaalto kulki läntiseltä taivaalta ylöspäin ja laskeutui päinvastaiseen ilmansuuntaan, hyvin hitaasti tunkien läpikuultavaan sineen. Adrian meri muuttui asteittain lempeämmäksi ja kirkkaammaksi ja kävi nuorten piili-lehtien väriseksi. Ainoastaan punapurjeet, upeina kuin olisivat olleet purppurakansasta, keskeyttivät yltympäri levinnyttä hohdetta.

— Tämä on juhlaa! — ajatteli Giorgio, auringonlaskun komeuden häikäisemänä ja kaikkialla havaiten elämän pursuavaa iloa. "Missä hengittää sellainen ihmisolento, jolle päivä auringon noususta alkaen sen laskuun asti olisi uuden voiton pyhää juhlaa? Missä elää se hallitsija — tuo naurun kruunulla, tuolla nauravista ruusuista tehdyllä kruunulla koristettu, josta Zaratustra puhuu — se voimakas ja omavaltainen hallitsija, joka on vapaa kaikesta väärän siveyden pakosta, varma vallassaan ja siinä vakaumuksessa, että se mikä ihmisessä on olennaista — voittaa arvoltaan kaikki epäoleelliset ominaisuudet, päätettyään yksistään tahtonsa voimalla kohota tuolle puolen hyvää ja pahaa, mutta joka samalla kykenee pakoittamaan elämän pitämään kaikki lupauksensa?"

Uudestasyntynyttä leipää ylistäviä lauluja jatkettiin kummulla. Rinteillä vilkkuivat naisten pitkät juhlajonot ja katosivat jälleen. Siellä täällä kohosi näkymättömistä tulista hitaasti savupylväitä tyyneeseen ilmaan. Koko näytelmä oli juhlallinen ja tuntui johtavan takaisin edesmenneiden vuosisatojen mysterioihin, maalaisen Dionysos-juhlan pyhyyteen.

— Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka vielä eilen itkien laahautuivat pyhätön kuluneilla kivilaatoilla ja verisin kielin tekivät ristinmerkin? Hän vertasi toisiinsa näitä molempia näytelmiä, ja ajatteli että heissä ilmeni yhtä suuri uskonnollisen mielen erilaisuus kuin mikä vallitsi dei Miracoli kirkon ja sen äärettömän kupukaton välillä, jota auringonlaskun rikkain kulta hohdollaan valeli. Ollen sen askeettisen ihanteen vaikutuksen alaisena, joka oli johtunut hänen uupumuksestaan, hän oli tahtonut koettaa päästä kuvanpalvelijain yhteyteen, toivoen siten vahvasti juurtuvansa sukunsa ominaiseen maaperään ja sitten jälleen saavuttavansa alkuperäisen luontaisen olemuksensa. Mutta eikö tämän hänen pyrkimyksensä palata alkuolemukseen pikemmin olisi pitänyt kohdistua tuon sukunsa voimakkaasti kuohahtavan elinvoiman lähteiden tutkimiseen, joiden jäljet hän vasta sinä päivänä, sinä hetkenä oli havainnut?

Ja hän muisti synnyinkaupunkinsa ikivanhan nimen, tuon suuren aurinkoisen nimen Aëlion. "Aëlion urbs florens atque vetusta simu!", kuten sitä oli ylistänyt elegiassaan Menenio Alejeo, tuo kuuluisasta roomalaissuvusta polveutunut runoilija. Ja hän näki ylpeän kivikaupungin tuhansine tornineen, ylpeän Guardian kohoavan itävuoren, Majellan, tuon järkähtämättömän jättiläisen laidassa. Tämän kaupungin perustamisjuhlassa oli pappi kääntänyt kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti ja rukoillut kaupungille onnea, sillä aikaa kuin uhri laakeri- ja myrttisauhun tuprutessa paloi alttarilla; ja soturit olivat merkinneet sen rajat häikäisevän valkoisilla vaatekaistaleilla, jotka olivat kiinnittäneet maahan pystytettyjen keihäidensä kärkiin.

Guardia plena leonis fert ardua signa leonis. Kaupungin vaakunassa oli jalopeuran kuva, Herkuleen, tuon muinaisajan ihaillun sankarin, urotyön muistoksi.

Siihen avoimeen pylväskäytävään, josta avautui näköala hedelmällisiin laaksoihin ja kaukaiselle Adrian merelle, ja siihen tummaan pylväskäytävään, joka vastaanotti auringon ensi tervehdyksen, oli kaiverrettu aateliset vaakunat: Orsini, Ugni, Aurispa, Scioli, Stella, Vallereggia, Cassaura, Palleaurea, Spina, Comino sukujen vaakunat. Vallan tietoisuus oli siellä asustanut kunniasijalla; etuoikeus oli siellä kukoistanut vuodatetun veren lämmittämänä. Kaikilla näillä voimakkailla miehillä oli ollut ainoana päämääränään seurata syvää hallitsemisvaistoaan ja saada se voimaan. Heidän siveellisyydellään, samoin kuin helleeneillä, oli juurensa arvonsa varman varmassa tietoisuudessa ja se tavoitteli elämän ylpeätä ylistämistä.

Guardia plena leonis fert ardua signa leonis. Ja Giorgio muisteli Zaratustran sanoja — "Kun sydämenne sykkii uhkuvan täyteläänä, paisuen virran tavoin yli äyräittensä, ollen lähistön asukkaille siunauksen ja vaaran aiheuttajana — siinä on hyveenne lähde." —

Kuinka usein hän oli tätä täyteläisyyttä kokenut? Kuinka usein hän oli tuntenut voimakkaan tahdon tuottaman mielihyvän leviävän koko olemukseensa? — Aikoja sitten menneisyyteen siirtyneet tapahtumat sukelsivat esiin muistista, ja niissä hän luuli huomaavansa sellaisen mielihyvän harhakuvan. Ja hänen pettävä kaihonsa "dionysolaiseen" ihanteeseen, "kohoavaan" elämään, havainnollistui tuon oppilaan sanoissa, jotka hän oli omistanut alasrepivälle ja rakentavalle opettajalleen.

Todella tuhannet kasvot tänään kääntyvät sinun vuortasi ja setripuutasi kohti. Hehkuva kaiho on noussut ja lähtenyt liikkeelle. Ja jo monet ovat kysyneet: — "Kuka onkaan Zaratustra? — Ja kaikki ne, joiden korvaan sinä sattumalta olet vuodattanut laulusi ja hunajasi, kaikki piilossa eläjät, kaikki yksinäiset, kaikki yhteen kytketytkin yksinäiset henget, kaikki kysyvät sydämeltään sanoen: — Oleskeleeko Zaratustra yhä vielä elävien joukossa? Ei enää kannata elää; kaikki on turhaa, ellei eletä Zaratustran seurassa."

Kuollettavassa uupumuksessaan, perikatoaan aavistaessaan, hän vielä etsi elämän puolustajaa. — "Totisesti, niinkuin tuhansilta huulilta pulppuileva nuorekas nauru tulee Zaratustra kaikkiin kuolinkammioihin, ilkkuen noita yö- ja hautavartijoita ja kaikkia, jotka synkkiä avaimia kalisuttavat. Sinun naurusi, Zaratustra, tulee heitä pelästyttämään ja heidät maahan kaatamaan. Pyörtymys ja herääminen tulee todistamaan kuinka paljon vahvempi heitä sinä olet. Ja silloinkaan, kun pitkä hämärä ja kuolonväsymys saapuu, et sinä ole katoova meidän taivaanrannaltamme, sinä elämän puolustaja! Uusia tähtiä ja uusia yöllisiä välkkeitä sinä annoit meidän nähdä; naurunkin sinä pingoitit ylitsemme kuin kirjavan teltan. Nyt on alati nuorekas nauru pulppuileva jokaisesta ruumisarkusta; nyt on aina voitokas tuulahdus hajoittava kaiken kuolonväsymyksen: sen sinä itse meille takaat ja ennustat!"

Zaratustran sanat, tuon mestarin, joka opetti goetheläistä yli-ihmistä, tuntuivat hänestä kaikkein miehekkäimmiltä ja jaloimmilta, mitä uudempaan aikaan runoilijat tai ajattelijat yleensä ovat lausuneet. Hän, Giorgio, tuo heikko, sorrettu, sairaalloinen mies oli syvästi hämmästynein mielin kallistanut korvansa tälle uudelle äänelle, joka niin katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta, kiihoittuvaisuutta, hermostuneisuutta, säälin palvelusta, kieltäymyksen evankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymis-tarvetta, tarvetta lunastaa ja ostaa itsensä vapaaksi, sanalla sanoen kaikkia epäilyttäviä ajan tarpeita, koko väsyneen europpalaisen hengen naurettavaa ja surkeaa hermostumista, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia kristillisen ruton hirvittäviä kukkia. Hän, tuo yksinäinen, tuo mietiskelevä, tuo veltto havaitsija, tuo Gautaman häälyvä lahkolainen, oli oudon pelokkaana kallistanut korvansa tälle äänelle, joka saarnasi elämän oikeutusta, joka katsoi kärsimystä voimakkaan kuritukseksi, joka hylkäsi kaiken uskon ja etenkin uskon moraalin, joka julisti yhdenverrattomuuden oikeutta, joka ylisti hirvittäviä voimia: vallan tunnetta, taistelu- ja vallanhimovaistoa, siittävien ja hedelmöivien voimien ylenpalttisuutta, kaikkia dionysolaisen ihmisen, valloittajan, hävittäjän, luojan oikeuksia. — "Luominen — näin puhui Zaratustra — on suuri lunastus kärsimyksestä, on elämän helpoitus. Mutta jotta luomistyötä suorittava voisi olla olemassa, siihen tarvitaan kärsimystä ja paljon vaihtumista."

Ja Giorgio Aurispa oli usein laajasta kärsimystietoisuudestaan ajatellut: — Kun kärsimyksineni olen joutunut niin pitkälle, että loppumattomasti lisään sisäisen maailmani ilmiöitä, täytyy minun, jotta elämäni tulisi täydelliseksi, etsiä keinoa tehdäkseni kärsimykseni toiminnan kiihoittajaksi. Välttämättömyyden tieteen luonnollisena päämääränä täytyy olla toiminta, luomistyö, — ja monasti hänkin oli ylenmääräisen tuskan aiheuttamina haltioituneina hetkinä manannut esiin tuon kuningas Vievamitran muiston, joka vapaaehtoisesti tuhat vuotta kestäneiden kidutusten aikana oli saavuttanut sellaisen voimiensa hillitsemyksen ja niin suuren itseluottamuksen, että ryhtyi rakentamaan uutta taivasta. — Oi miten voinkaan minä voittaa itseluottamuksen? Epäily riuduttaa minua, epäily kalvaa tahtoani ja haihduttaa unelmani. Antakaa minulle kaikki maailmanavaruuden tuskat, mutta asettakaa niin, että jonkun helvetin pohjalta jälleen löydän hehkuvan tahtoni, ja että voin sitä ponnistaa, jotta voisin pääni yläpuolella toteuttaa rohkeimman unelmani, niin kuin uuden taivaan.

Zaratustra puhui: "Siunaajaksi ja puoltajaksi olen minä tullut; ja sitä varten taistelin kauan mitä kiivaimmin, jotta kerran saisin käteni vapaiksi siunausta varten. Mutta tämä on siunaukseni: liidellä joka olion yläpuolella kuin oma taivaansa, järkähtämättömänä kupuna, sinikattona, ijäisenä varmuutena! Ja autuas on se, joka siten siunaa, sillä kaikki oliot ovat kastetut ijäisyyden lähteissä, ulkopuolella hyvää ja pahaa; mutta hyvä ja paha itse ovat ainoastaan haihtuvia varjoja, alakuloisuuden utuja, tuulen ajamia pilviä."

Hän sanoi: "Sattumalta — siinä maailman vanhin aatelisarvo. Sen minä annoin takaisin kaikille olioille, minä lunastin ne lopputarkoituksen orjuudesta. Tämän vapauden ja taivaan kirkkauden minä asetin sinikupuna yli kaikkien olioiden, opettaessani, ettei niiden yläpuolella eikä niiden sisällä mikään ijäinen tahto harjoita tahdontoimintaa."

Eikö näissä lauselmissa piillyt suuri ja puhdas elämänkatsomus? Eikö se ollut aamuruskon profeetta, joka karkoitti henget kaikesta menneisyydestä ja kaikesta nykyisyydestä, tunkien heidät tuhansia siltoja ja tuhansia teitä pitkin tulevaisuuteen, "lasten valtakuntaan", vielä löytämättömään maahan, etäisimpien merien taakse, missä eräänä päivänä oli ilmestyvä ihmistä etevämpi olento, yli-ihminen? Miten muuten, kuin elämää tuhlailemalla olisi saavutettavissa se ihanteellinen muoto, jota tavoittelee laji, läpikäydessään kaikki muodonmuutokset ja yhä kohotessaan ylöspäin? "Loistakoon tähdensäde rakkaudessasi! olkoon toivosi: Oi, että voisin synnyttää yli-ihmisen!"

Giorgio tiesi, että hänen rakkautensa oli hedelmätön, hedelmätön hänen mielensä into, kuten meren, joka hämärän tuulessa alkoi kohista. Hänen ei ollut sallittu jälkeenjättämässään pojassa jatkaa persoonallisuutensa leimaa, säilyttää kuvaansa, ylläpitää hengen kohoavaa pyrkimystä yhä korkeampien mahdollisuuksien toteuttamista varten. Hän ei voisi missään teoksessaan jättää jälkeensä henkensä olennaisuutta, ei sopusuhtaisessa muodossa todistaa monipuolisten lahjojensa voimakkuutta, eikä täydelleen ilmaista olemuksensa kokonaisuutta. Hänen hedelmättömyytensä oli parantumaton. Hänen olemassaolonsa rajoittautui pelkkään vaikutelmien, mielialojen, ajatusten aallehtimiseen, joka oli irroitettu kaikesta yhtenäisestä perustasta. Hän oli Gautaman ihminen. Hänen persoonallisuutensa ei ollut muuta kuin ajallista mielikuvien yhtymistä keskuksen ympäri: "kuin paaluun sidottu koira". Hän ei voinut muuta tavoitella kuin loppua. Ja tehdäkseen lopun kaikista unelmistaan, ei hän saanut uneksia muuta, kuin unelmista luopumista.

Miksi hän siis tänä kesäiltana, niittolaulujen lomassa, uudestasyntyneen leivän pyhänä juhlana manasi esille viimeisen elämän myöntäjän hengen?

Iltarusko oli melkein sammunut; ja seestetomua sateli taivaankuvulta. Mutta meren näkörajalla beryllinvihreä, tavattoman läpikuultava ja hohtava juova vastusti himmentävää varjoa ja levitti vesiaavikkoon salaperäistä hymyä. Kummulta käsin, minne hän tieltä oli eksynyt, kasvoivat poukamien ja etäisten vuoriniemien ääriviivat hämärässä suunnattomiksi; ja ne herättivät mielikuvan äärettömästä elävästä olennosta, joka merellä uinuen syvään hengitti.

— Oi, se on sielun hymyä, joka hiutuu ylenpalttisuudessaan ja taipuu oman onnensa alle, ja odottavana ojentaa kätensä — ajatteli Giorgio, kateellisena ja äärettömän surullisena muistellessaan Zaratustran kaunista psalmia:

"Oi, sieluni, sinun maaperäsi minä kastelin kaikella viisaudella, kaikilla uusilla viineillä ja kaikilla muistamattoman vanhoilla viisauden viineillä.

"Oi, sieluni, jokaisen auringon minä vuodatin sinun ylitsesi, jokaisen yön ja jokaisen vaikenemisen ja kaihon; — siitä sinä kasvoit, kuin viiniköynnös.

"Oi, sieluni, ylen rikas ja uhkuva sinä nyt olet, viiniköynnös paisuvin nisin ja meren vaha — ja kultahohteisin rypäletertuin.

"Oman onnesi painamana sinä yhä odotat, huolimatta täyteläisyydestäsi ja häveten odottamistasi.

"Oi, sieluni, ei ole missään toista sielua, joka olisi rakastavampi, laajempi ja vastaanottavampi. Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys likeisemmin yhdistyneenä kuin sinussa?

"Oi, sieluni, annoin sinulle kaiken, ja käteni ovat sinun tähtesi tulleet tyhjiksi: ja nyt!… Nyt sinä sanot minulle hymyillen ja täynnä kaihoa: — Kumman meistä tulee kiittää?

"Eikö tule antajan kiittää siitä, että vastaanottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö vastaanottaminen ole samaa kuin armeliaisuutta?

"Oi, sieluni, ymmärrän alakuloisuutesi hymyn: yltäkylläisyytesi ojentaa itse nyt käsiään!"

Hänkin, Giorgio Aurispa, oli kostuttanut sieluansa joka viisaudella, joka mielettömyydellä, joka totuudella ja joka erehdyksellä; ja hän oli valanut sitä joka kaiholla, sekä suloisimmalla että katkerimmalla; ja hän oli sille antanut jokaisen muodon ja asennon; ja hän oli sitä koetellut joka arvoituksella; ja hän oli koristanut sitä joka kuvalla ja joka symboolilla; ja hän oli sitä laajentamistaan laajentanut. Mutta vallan toinen oli hänen odotuksensa, ja hänen alakuloisuutensa paljoa ankarampi.

Vertauksen tavoin kohosi hänen mielensä kätköistä tuo sadan pylvään kannattama ristiholvi, jonka jumalainen Michel Angelo on pystyttänyt Diocletianuksen termeihin, missä hän eräänä syyskuun iltapäivänä luuli löytäneensä tavallisen sieluntilansa vastakaikua. — Se oli tapahtunut syyskuun iltapäivänä; "ja haudasta nousseen kevään tuoksu ja vaalea hohde" oli levinnyt vaikenevalle taivaalle, joka sointuvana kaareutui suuren luostarin yli. Keskellä tuota salaperäistä tilaa michelangelolaiset sypressit, nuo käyrät ja myrskystä haljenneet, vuosisatoja kestäneet sitkeyden korkeat ja synkät jäännökset, kuiskivat yksinäisen ajatuksen äärettömästä surumielisyydestä ja siitä, miten turhaa on kuinka hehkuvasti tahansa vastustaa sokeiden voimien vääryyttä. Mutta niiden varjossa hän näki muratin päällystämillä jalustoilla yhdenmukaisesti järjestettyinä härkien, hevosten, sarvikuonojen ja ounaiden marmoripäitä: raa'an voiman vertauskuvia. Ja kaikkialla ympärillä, nurmikolla, myrttipensaikossa, pylväiden välissä, holvikäytävien seinillä, oli kauniin aistillisen elämän kuva-katkelmia: antiikkisten pukujen poimuja katkenneilla rinnoilla; hiuksia, jotka rypäleiden tavoin riippuivat matalilla otsilla; alastomia naisruumiita, joita napa näytti koristavan sulouden merkkikuvana; käsiä siinä asennossa, kuin olisivat nostaneet roomalaisen sotilasvaipan lievettä; jättiläiskäsivarsia, joiden lihakset ponnistautuivat peloittavaan jännitykseen; suunnattoman suuria rintoja, jotka riittäisivät titaanimaista lapsijoukkoa imettämään; miellyttäviä naisten ja vapautettujen orjien nimiä, jotka oli kaiverrettu hautuumaiden patsaskatkelmiin; maljoja satavuotisen viinin muistoksi; iloisten jumalolentojen kasvoja pyöreine suineen marmoripatsaiden päässä, jotka olivat kasvirunkojen tavoin uurrettuja; valkoisien marmoristen ruumisarkkujen kohokuvissa menaaditanssi, ja satyyri, joka paraikaa tarjoaa vuohelle rypälettä, korista nouseva käärme, hedelmistä ja kukista tehty seppele.

IV.

Sen kolkon yön jälkeen, jolloin Candia hiljaisella äänellä oli puhunut siitä noituudesta, jonka alaisina paalupyydyksen ihmiset olivat, tuo kallioilla leviävä suuri valkoinen luuranko, oli vetänyt puoleensa kesävieraiden uteliaisuuden. Pienessä puolikuunmuotoisessa somassa poukamassa näytti tämä rosoinen ja kolkko laitos usein häiritsevän yksinäisyyden suloa. Helteisenä, tyynenä päivällishetkenä, synkkämielisinä auringonlaskunaikoina se joskus näytti peloittavalta. Ajoittain kuuli tuulen siinä vinkuvan ja koko hirsikerroksen ryskivän. Kuun valaisemattomina öinä näki soihtujen punervan valon kuvastuvan veteen.

Ja eräänä iltapäivänä, jolloin ikävä tavallista enemmän painoi, ehdoitti Giorgio Ippolitalle:

— Emmekö mene paalulaiturille?

Ippolita vastasi:

— Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan kerran turhaan yritin.

— Minä johdan sinua kädestä.

— Se on liian kapea.

— Koetamme kuitenkin.

He menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan, he huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet epäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille.

— Näethän? Miten minä tästä suoriudun? — valitti Ippolita. — Pelkkä katseleminen jo minua pyörryttää!

Sillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon kiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu poikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet, ravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät vähimmästäkin jalan painosta murtuvan.

— Etkö tahdo koettaa? — kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään tunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan rohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa.

Lautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea kuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat ja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi heitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä terävin petolinnun silmin.

— Etkö tahdo koettaa? — toisti Giorgio hymyillen.

Epäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli kalliota ja vettä.

— Pelkään huimausta — hän sanoi. — Aivan varmaan putoaisin veteen.

Ollen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi:

— Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää?

— En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet?

— Istun tähän siimekseen ja odotan sinua.

Mutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää:

— Mutta miksi sinä oikeastaan menet?

— Menenhän. Olen utelias.

Näytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut Giorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään paikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä valittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden näkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden. Hän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi oli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan aistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa häneen, häntä hallita, hänet omistaa.

Kasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi:

— Mene, mene vaan.

Giorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä vihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta täydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama pakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja täten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen oli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen oli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli.

— Hyvästi. Minä menen — sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä.

Vaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja ainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä ja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin hän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä muistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti innostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän kuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan ankkurin nostamista. — Purjeisiin! Purjeisiin! —

Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.

Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, — kuinka tavaton ja harvinainen tahansa — olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon näköinen nenä.

Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina. Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet, ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.

— Hyväkö saalis? — kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.

— Tänään ei yhtään mitään, herra — mutisi Turchino, pidättäen raivoaan.

Hetken vaiettuaan hän jatkoi:

— Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!

— Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!

Pojat ryhtyivät työhön.

Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden. Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan. Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili, oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet armottoman työnsä.

Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena sukelsi esiin vihreästä syvyydestä.

— Ei yhtään mitään — mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan nousevan vedenpintaan.

Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.

Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. — Olihan hänkin pahan lumouksen uhri! — Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen vartalo erosi kallioisesta taustasta.

V.

Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille. Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta. Ja hän oli aina antelias heille.

Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä, kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma. Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: into something rich and strange. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla, joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa… Missä olikaan tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli "Don Juan" pursi? — Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.

Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa, tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut. Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! — Ja hän kuvitteli usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.

Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas, lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.

Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla. Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä, päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi, ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta; ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.

Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta ruumiista.

Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta, maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi alakuloisuutta.

Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.

Ja tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän tunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset. Hyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa mylvintää sen sammuttaessa janoaan — ylimielisen vesivyöryn, äkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan murtuneen aallon — vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja lukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja monipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin voimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi.

Salaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä puhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä paljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin. Harhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat niitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina; näiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta, kiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko symbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste taas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas — sellainen oli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa synnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan herättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin viivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien valkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen pieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin. Toiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti, saavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin kuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen lukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa pitkin äärettömiin.

Tämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla kalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden tai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan; se hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti vesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein siltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut väräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin urut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja surun säveliä.

Aalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja uhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana, epätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän kallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen syvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät; se hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen niitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen. Se jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa; suihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen tykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden kallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta syöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää kosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä — kaikkea tätä se jäljitteli. — Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan esille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa; titaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista surullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman henkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta; hekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä; keijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija kuulee, entisaikojen sirenien lumoja — kaikkea tätä se matki. Ollen yksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja unelman kielet.

Tuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden maailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä taas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin kauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että oli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua näennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää olemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan laiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä noudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli harjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa. Olihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion. Heille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut Kristuksen sanat: — Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta.

Ja taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot täynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva mustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn.

Uudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta ulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen virtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten soinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies oli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan koko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän havainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään yksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli löytänyt ilmiöiden moninaisuudesta.

— Varmasti — hän ajatteli — musiikki vihki hänet kuoleman mysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää. Sopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta, salli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja paikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet ahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati piti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan usein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan suurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden pohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin, sulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa kehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla sama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan?

Ylevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa toinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen muutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman ilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun haaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan sijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä, kun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja urkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki jälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka äärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat sulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja täysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien tuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen kuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien alla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat ohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella, ettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle kynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä siihen asti ilomielin oli vaeltanut.

— Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan!
Levittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle!
Ainoastaan sitä rukoilen kohtaloltani.

Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu, jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen. Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:

Cor cordium.

Eikö hänkin, kuten Epipsychidionin runoilija, aikaisemmassa olomuodossa ollut rakastanut Antigonea?

Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia, ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt, jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.

Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.

Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.

— Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?

Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli pelästyneen hätähuuto.

— Giorgio, missä sinä olet?

VI.

Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi, että piano ja nuotit pian saapuivat. — Kuinka hän oli hänelle kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää viettelemykset…

Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan uupumuksen lepo tai toisen pako.

— Niin et siis — hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta ilman katkeruutta — niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle paalulaiturille… Eikö niin?

Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.

— Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne — hän mutisi pehmein äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.

— Minkätähden? — Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy silloin kun ihminen kalpenee.

— Peläten minun suudelmiani.

Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.

— Eikö se ole totta? — hän lisäsi. — Eikö se ole totta?

Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.

— Eikö se ole totta? — hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. — Eikö se ole totta?

Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.

Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: — Sinä et voi minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä huomaan tuota pelkoasi. —

Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa — hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän yhteydestä — joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon elämän hedelmöittäjättärenä — hän oli ensin vaistomaisesti, sitten tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla, veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä, herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet, jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen, joka hänet oli turmellut.

Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän, haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden kuolintuska.

Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen, vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: — Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta, joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun mielihyväni ja minun mielipahani. — Mielikseni uskon, ettei koskaan mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. — Ippolita oli ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä, joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä; hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön — kuten äskeisessä tilanteessa.

VII.

Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut: — Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet. Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan? Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. — Hän viipyi tässä ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.

Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi, kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä, jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana. Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.

— Rohkeutta! — hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. — Et voi oppia mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.

Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti hänen intoansa.

— Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia… Tahdotko? Rohkeutta!

Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli, häälyi pelon ja halun välillä.

— Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?

— Silloin minä sinua autan?

— Ja jos eivät sinun voimasi riitä?

— Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?

Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman vesipisaran tippua huulilleen.

— Kuinka se on karvasta! — hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.

— No niin! Olen valmis.

Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot. Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän vettä suuhun.

— Auta, Giorgio! Auta!

Vaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka heti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan hänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa lopun edessään.

— Älä pidä minusta kiinni noin! — hän huusi. Hellitä, jätä toinen käsivarteni vapaaksi!

Ja raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen hän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni luodon laidasta.

— Pidä kiinni minusta! — hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa häntä ylös.

Kun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset voimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli laskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin.

Hän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka suututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän niin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin vääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi vihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla piili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen, että oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen kadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja sitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin ääressä, jonka meri olisi rannalle luonut.

Ihmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä valtaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt.

— Mitä minun nyt pitää tehdä? — hän kysyi — taaskin palatakseni rannalle?

— Sinun täytyy yrittää toistamiseen — hän vastasi hieman ivallisesti.

— Ei, ei, en koskaan!

— No, miten sitten?

— Minä jään tänne.

— Hyvä. Jää hyvästi.

Ja Giorgio teki liikkeen, kuin olisi aikonut syöksyä mereen.

— Hyvästi. Minä huudan. Joku kyllä tulee minua vapauttamaan.

Itkusta hän siirtyi nauruun, silmät täynnä kyyneliä.

— Mitä sinulla on tuossa käsivarressasi? — hän lisäsi.

— Sinun kyntesi jäljet.

Ja hän näytti hänelle veriset naarmut.

— Kirvelevätkö ne?

Hän kävi pehmeäksi ja silitti niitä hellästi.

— Mutta koko juttu on sinun syysi — hän virkkoi. Sinä suorastaan pakoitit. Minä en tahtonut…

Sitten hymyillen:

— Oliko se juoni, päästäksesi minusta irti?

Ja vavahtaen koko ruumiiltaan:

— Mikä ruma kuolema! Mikä karvas vesi!

Hän ravisti päätään ja tunsi kuinka vesi valui korvista, haaleana kuin veri.

Luoto oli kuuma auringonpaahteessa, ruskea ja uurteinen kuin jonkun eläimen selkä; ja syvyydessä vilisi lukemattomia eläviä olentoja. Näki tyvenessä vedessä vihreiden kasvien keinuvan, pehmeinä kuin hajalla olevat hiukset. Jonkunmoinen hidas houkutus lähti tästä yksinäisestä kalliosta, joka imi itseensä taivaan lämpöä ja jakeli sitä lähistönsä olennoille.

Ikäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui selälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa, kuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen, joka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden vaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot elpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä hietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis, uhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. — Oi yksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin tai saavuttamattomiin naisiin! — Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken unhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä yhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi ilmestysmuodoksi.

— Mitä sinä ajattelet? — kysyi Ippolita, häntä koskettaen. —
Tahdotko jäädä tänne?

Hän nousi. Hän vastasi:

— Lähtekäämme.

Vihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet surmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi kummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat verkkojaan.

— Lähtekäämme — hän toisti hymyillen. — Rohkeutta.

— Ei, ei. Ei koskaan enään!

— Jäämme siis tänne.

— Ei. Huuda laiturilla oleville miehille.

— Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti.

— No hyvä, siis minä itse kutsun heitä.

— Mutta jos et pelkää etkä takerru minuun kuin äsken, jaksan kyllä kantaa sinut.

— Ei, ei, tahdon kulkea maihin lautalla.

Hän oli niin itsepintainen, että Giorgio myöntyi. Hän nousi seisomaan luodolle, asetti kätensä toitotustorveksi ja huusi yhtä Turchinon pojista:

— Daniele! Daniele!

Hänen jatkettuaan huutojaan, hellitti yksi kalastajista verkkovivun, kulki sillan yli, astui alas kalliolta ja juoksi rantaa pitkin.

— Daniele, souda tänne kaislalautalla!

Mies kuuli, käänsi askeleensa auringonpaahteessa rannalla kuivavia kaislalauttoja kohti, jotka odottivat mustekalojen pyynti-aikaa. Hän työnsi yhden niistä vesille, hypähti siihen, ja pitkällä tangolla hän lykkäsi sitä ulkoluotoa kohti.

VIII.

Seuraavana aamuna — oli sunnuntaipäivä — Giorgio istui tammen siimeksessä ja kuunteli vanhaa Colaa, joka kertoi, että viime päivinä santarmit Tocco Casauriassa olivat vanginneet uuden Messiaan ja sulkeneet hänet muutamien opetuslasten kera vankilaan.

— Herramme Jeesus Kristuskin sai kärsiä fariseusten vihasta — sanoi toissilmäinen päätään pudistaen. — Hän oli tullut näille maille tuomaan meille rauhaa ja yltäkylläisyyttä, ja nyt ovat he heittäneet hänet vankilaan!

— Oh, isä, älä ole pahoillasi — huusi Candia! Messias kyllä astuu ulos vankilasta, milloin hyväksi näkee, ja me saamme hänet nähdä täälläkin. Odota vaan.

Candia seisoi nojaten ovensa pieleen, vaivatta kantaen levollisen raskautensa taakkaa; ja hänen suurista harmaista silmistään loisti ääretön hilpeys.

Äkkiä kohosi polulta pihamaalle Albadora, tuo seitsemänkymmenenvuotias vaimo, joka oli synnyttänyt kaksikymmentä kaksi lasta; ja hengästyneenä hän viittasi vasemman niemen kohdalla olevaan rantaan päin ja ilmoitti:

— Tuolla alhaalla on lapsi hukkunut.

Candia risti rintansa. Giorgio nousi ja kiipesi parvekkeelle tarkkaamaan osoitettua paikkaa. Niemen rantasomerikolla, vallan lähellä kallioita ja tunnelia näki valkoisen pilkun: kenties liinavaate, joka peitti pientä vainajaa. Ryhmä ihmisiä oli kokoontunut paikalle.

Ippolita kun oli Elenan kanssa lähtenyt jumalanpalvelukseen Porton kappeliin, astui Giorgio uteliaana alas ja sanoi isäntäväelleen:

— Lähden tästä katsomaan.

— Miksi? — kysyi Candia — miksi tahdot hankkia itsellesi surullisen hetken?

Giorgio riensi polkua pitkin, saapui oikotietä rannalle ja kulki rantaa pitkin edelleen. Hieman hengästyneenä hän tuli paikalle ja kysyi:

— Mitä on tapahtunut?

Koolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi:

— Erään äidin poika on hukkunut.

Somerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se oli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen. Patjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja asettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän huopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä eroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät huulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset hampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi, ja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret hinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut erottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet jalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat känsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua. Vasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja. Tämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon jäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen.

— Kuinka hän hukkui? Missä? — kysyi Giorgio hiljaa.

Liinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä kertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt toistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset kulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. — Poika oli ajanut lampaat kotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt uimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui. Toverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli vetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen. Hän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut ulos suusta, mutta turhaan. — Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli ehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen.

— Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta!

Meri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään kohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain armotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta todistajalta, kalpean ruumiin yli.

— Miksi ette — sanoi Giorgio — kanna sitä varjoon, taloon, vuoteeseen?

— Sitä ei saa liikuttaa — näin lausui vartija — ennenkuin tuomioherrat tulevat.

— No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo.

Itsepintaisesti toisti vartija:

— Sitä ei saa liikuttaa.

Mitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle laskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana, joka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman liikkeen heittäessään kiven veteen.

— Tuonne asti.

Joukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko: hukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen levottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän puhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille.

— Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole!

Hän huitoi rajusti käsillään.

— Miksi hän menikään, kun ei osannut uida?

Vieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista:

— Miksi hän meni? Toista on meidän, jotka osaamme uida…

Toisia ihmisiä tuli paikalle, he katselivat kylmän uteliaasti, jäivät siihen tai kulkivat eteenpäin. Muuan ryhmä seisoi rautatie-vallilla; toinen asettui vuoriniemen huipulle, kuin näytäntöä katselemaan. Istuen tai polvilleen laskeutuneina leikkivät lapset pienillä kivillä, joita heittelivät ilmaan ja milloin tavoittivat selkäänsä, milloin käteensä. Kaikissa ilmeni syvä välinpitämättömyys toisen onnettomuuteen ja kuolemaan nähden.

Paikalle osui toinen vaimo, paluulla kirkosta; hän oli silkkiin puettu ja kaulassa kaikki kultakoristeensa. Hänellekin kärsimätön vartija toisti kertomuksensa, hänellekin hän näytti tuota kohtaa vedessä. Eukko oli puhelias:

— Minä sanon aina lapsilleni: älkää menkö merenrannalle, tai lyön teidät kuoliaaksi. Kuka voi olla varma?

Hän muistutti toisia hukkumistapauksia; hän huomautti hukkunutta, jolla ei ollut päätä, ja jonka aallot olivat ajelleet San Vitoon asti, missä eräs lapsi oli löytänyt sen kallioiden välistä.

— Tästä kallioiden komerosta. Lapsi tuli ja sanoi: siellä on kuollut. Luulimme, että se laski leikkiä. Mutta menimme ja löysimme sen. Se oli ilman päätä. Oikeusherrat tulivat. Hänet haudattiin kuoppaan; sitten, yöllä hänet taas kaivettiin esille. Se oli vallan lihaton, pelkkiä luita, mutta kengät olivat vielä jalassa. Tuomari sanoi: — Katsokaa ne ovat paremmat kuin minun kenkäni. — Se todisti, että vainaja oli ollut rikas mies. Ja hän oli ollut karjanmyyjä. He olivat tappaneet hänet, olivat leikanneet hänen päänsä poikki ja heittäneet hänet Trontoon…

Kimakalla äänellä hän tähän tapaan jatkoi, aika ajoin vetäen takaisin suuhun sylkeä.

— Entä äiti? Milloin tulee äiti?

Äitiä mainittaessa, kaikki saapuvilla olevat naiset päästivät säälinhuutoja.

— Äiti! Nyt tulee äiti!

Ja kaikki kääntyivät ja luulivat näkevänsä hänet kaukana paahtavan kuumalla rannalla. Yksi antoi hänestä tietojakin. Hänen nimensä oli Riccangela. Hän oli leski, hänellä oli seitsemän lasta. Tämän hän oli pannut palvelemaan talonpoikaistaloon, lampaita paimentamaan ja leipäpalaa ansaitsemaan.

Eräs nainen sanoi ruumista katsellessaan:

— Kuka tietää, kuinka suuri vaiva äidillä on ollut häntä kasvattaessaan!

Toinen virkkoi:

— Hän on kerjännytkin, saadakseen lapsilleen leipää.

Toinen kertoi, että tuo poloinen lapsi muutama kuukausi sitten oli ollut hukkumaisillaan pihan lätäkköön, kouralliseen vettä.

Kaikki toistivat:

— Se oli hänen kohtalonsa. Hänen oli määrä näin kuolla.

Ja odotus saattoi heidät levottomiksi, kärsimättömiksi.

— Äiti! Nyt tulee äiti!

Giorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi:

— Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä näin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa!

Järkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija:

— Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat tulevat.

Läsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen. Heidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita kasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän kallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat ruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka vastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta.

Äkkiä ääni kuulutti ylhäältä:

— Tuossa hän on!

Toiset äänet seurasivat:

— Äiti! Äiti!

Kaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat tunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti ruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat tuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt lähestyjän huudon.

Äiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli yllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin hietikolla, huutaen:

— Poikani! Poikani!

Hän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa, huutaen:

— Poikani!

Yksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt kaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien kyyneleitään käden selällä.

Äiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä kuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan ääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa. Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi melkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi peitteen yli.

Hän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta työstä — hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken liikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla huusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen:

— Poikani! Poikani! Poikani!

Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti nyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä epätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan itseään.

Ja sitten hän viritti laulun.

Hän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja laski, kuin sydämentykytys.

Se oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa ammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten jäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka vaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen sävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa.

Hän lauloi laulamistaan:

— Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!

Hän lauloi edelleen:

— Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen saattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut kasvattanut!

Mutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet!

— Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et sinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle keinot toimeentuloon.

Ja osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen palvelukseensa, hän lisäsi:

— Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana.

Äiti jatkoi:

— Oi, poikani, kuka sinut lähetti, kuka sinut lähetti tänne hukkumaan?

Ja äkäinen vaimo:

— Kukapa hänet olisi lähettänyt. Herra Jumala. Hän sanoi hänelle, mene mereen ja kuole.

Kun Giorgio eräälle läsnäolijalle hiljaa vakuutti, että lapsen olisi voinut pelastaa, jos apua olisi tullut ajoissa, ja että se oli hänet tappanut, joka oli asettanut hänet seisomaan päälleen ja pitänyt kiinni jaloista, hän huomasi äidin luovan häneen katseensa.

— Tee sinä jotain, herra! — hän anoi. — Tee sinä jotain.

Hän rukoili:

— Oi, Pyhä Neitsyt, tee ihme!

Kosketellen vainajan päätä hän toisti:

— Poikani! Poikani! Poikani! Nouse! Käy!

Vastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua tuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä välinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven varjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka yrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen puoleensa ja säestivät surulaulua valituksin.

Äiti lauloi:

— Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun?
Kaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Ja
leipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä!
He ovat sinut hukuttaneet, poikani!

Silloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen polvia myöten ja huusi:

— Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste, että hänen oli määrä näin kuolla.

Parilla loikkauksella hän palasi rannalle.

— Katso! — hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli noutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. — Katso!

Sekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei kuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä vaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli koneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla esiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet vapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli.

— Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani kantaa kirkkoon! Poikani! Poikani!

Hän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi. Hänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen kuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi, kun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa.

— Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!

Hän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja suuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän poisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi pelännyt, että se koskisi.

— Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy!

Ripset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla oli untuva, heleä kuin kulta.

— Etkö minua kuule? Nouse! Käy!

Hän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän katseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi:

— Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä povellani.

Hän otti punaisen vyön ja sanoi:

— Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.

Käyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi:

— Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.

Itse hän veti esiin vaatteet kuolleen pään alta. Hän nuuski takin taskun ja löysi leipäpalan ja viikunan.

— Näetkö? He olivat juuri antaneet hänelle ruokansa. He pitivät häntä kuin neilikkaa korvan takana.

Äiti katseli pientä likaista ja repaleista paitaa, jolle kyyneleensä valuivat ja sanoi:

— Tahdon pukea tämän paidan hänen yllensä!

Jäntevä vaimo huusi eräälle kalliolla olevalle omaiselleen:

— Tuo joutuin tänne Nufrillon uusi paita.

Uusi paita tuotiin. Kun äiti nosti pienen vainajan pystyyn, valui tältä suusta vähän vettä, joka juoksi rintaa pitkin alas.

— Oi, Pyhä Ihme-Neitsyt, tee tässä ihme! — hän rukoili, silmät hartaina taivasta kohti.

Sitten hän taas laski lemmikkinsä alas. Hän otti vanhan paidan, punaisen vyön, hatun; hän kääri kaikki myttyyn ja sanoi:

— Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä tahdon kuollakin.

Hän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän laski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa.

Molemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan taivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa laulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa.

— Nouse, Riccangela! Nouse! — Kehoittivat naiset yltympäri.

Hän ei heitä kuullut.

— Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun poikani, paljailla kivillä!

— Nouse, Riccangela! Tule!

Äiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan pieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla huusi:

— Poikani! Poikani! Poikani!

Sitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin.

Ja naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he pakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan.

Vähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat lohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen herroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän aurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi. Vuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan. Ääretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä vitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut.

Kalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti ruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa vanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu tuntui loppumattomalta.

IX.

Palatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen. Elenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta tultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä valkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän. Kyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien Giorgion paluuta.

Häntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä, ajatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja vaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä.

— En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä kylvet — hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa, muuttamatonta päätöstä. — En tahdo. Ymmärrätkö?

He viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella, katsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin kuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja korvissa kaikui äidin surulaulu. — Jatkoikohan äiti yhä valitustaan kalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon seuraan? — Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon aamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä oli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi itseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella liitelevän kohtalon surullisuuden. — Oliko hän enää koskaan kuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä tuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa piirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon välkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän enää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi kaikista muista? — Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon kyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen kautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli kuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä lohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä; kun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon entisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän jäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera, jolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin väsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat mieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa, hänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa, Cristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi, jolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille person tädin aavekasvot… Ja äidin väsyneet silmät toistivat: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät?

Hän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui raukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas otsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä, tarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja vähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen äkkiä olisi auennut ja vironnut esiin.

Polulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista kuusipuusta tehtyä ruumisarkkua.

Myöhään illalla ilmestyivät oikeusistuimen jäsenet rannalle. Pieni vainaja nostettiin ylös kiviltä, kannettiin ylös kunnaalle ja katosi. Erakkomajalle asti tunki äänekästä huutoa. Sitten hiljeni kaikki. Syvä rauha kohosi merestä ja hallitsi ympäristöä.

Niin hiljainen oli meri, niin tyyni ilma, että kaikki elo näytti melkein lakanneelta. Kaikkialle oli levinnyt tasainen puhdas sini.

Ippolita oli taas tullut sisälle ja laskeutunut vuoteelle. Giorgio oli jäänyt istumaan parvekkeelle. Molemmat kärsivät, eivätkä voineet toisilleen virkkaa kärsimystään. Aika vieri edelleen.

— Kutsuitko minua? — kysyi Giorgio, joka luuli kuulleensa nimeään mainittavan.

— En — vastasi Ippolita.

— Mitä sinä teet? Tahdotko nukkua?

Ippolita ei vastannut.

Puoleksi sulkeutunein silmin Giorgio taas kallistui tuolin selkänojaan. Hänen ajatuksensa viipyivät yhä vielä kotivuorilla. Tässä äänettömyydessä hän tunsi tuon yksinäisen, aution puutarhan hiljaisuuden; siellä korkeat, suorat sypressit kohosivat liikkumattomina ja pyhinä kuin kirkon vahakynttilät; hyljättyjen huoneiden ikkunoista, jotka pyhäinjäännösten tavoin olivat pysyneet koskemattomina, huokui harras muistojen henkäys.

Ja hänen eteensä ilmaantui tuon lempeän ja mietiskelevän miehen varjo, miehekäs surumielisyys noissa kasvoissa, joihin tummasta tukasta keskelle otsaa valuva valkea kihara loi omituisen ilmeen.

— Miksi — näin hän puhutteli Demetriota — miksi en noudattanut sinun viittaustasi viime kerralla, astuessasi huoneisiisi, missä henkesi vielä elää? Miksi piti minun vielä kerta koetella elämää ja sinun silmissäsi peittää itseni häpeällä? Miten olen niin voinut eksyä, että olen etsinyt varmuutta toisen sielun omistamisesta, kun jo omistin sinun sielusi, kun sinä elit minussa?

Ruumiillisen kuoleman jälkeen Demetrion sielu oli ollenkaan heikkenemättä säilynyt jälkeen elävässä, jopa se oli kehittynyt korkeammalle ja saavuttanut voimakkuutensa ylimmän määrän. Kaikki mitä Giorgiossa kosketuksissa muihin ihmisiin oli haihtunut; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja lausuntonsa aikojen kuluessa, kaikki hänen sielunsa eri ilmaukset, jotka kanssakäymisessä toivat esiin hänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa olivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen elämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka kiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin synnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän mysterion. Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus

Tuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin. Tuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli kuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen.

Ja Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon, astui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut traagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän käskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä. Millä tavoin oli hän sitä viettävä?

Äkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän kavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen.

— Mikä sinun on?

Istuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja silmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret, surulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti käsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja suudelmilla.

— Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? — Kysyi Giorgio hämmästyneenä, levottomana.

— Ei mikään, ei mikään…

— Miksi itket?

— Olen nähnyt unta…

— Mistä näit unta? Sano se minulle!

Hän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen.

Giorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän tahtoi katsoa häntä silmiin.

— Sano! Sano! Mistä näit unta?

— En mistään. — Se oli paha uni…

— Mikä uni?

Ippolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi ristiriitaisuus uteliaisuuden mukana.

— Mutta sano toki!

Uudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi:

— Näin unta, että… että nostin tuolla alhaalla liinaa… ja että näin sinut…

Hän tukahutti sanansa suudelmilla.

VI.

VOITTAMATON.

I.

Lapsellisen iloisena Ippolita vastaanotti pianon, jonka eräs tuttava oli valinnut, Anconassa asettanut laivaan, ja joka oli kuljetettu San Vitoon ja suurella vaivalla siirretty erakkomajaan. Se vietiin siihen huoneeseen, jota Giorgio sanoi kirjastoksi, joka oli ilmavin ja parhaiten sisustettu ja johon patjoilla päällystetty sohva, lepotuolit, ruokovavat, riippumatot, verhot, lattiamatot, lyhyesti kaikki ne esineet oli koottu, jotka suosivat toimetonta elämää ja haaveilua. Roomasta saapui nuotti-arkku.

Nyt valtasi heidät muutamaksi päiväksi uusi huumaus. Melkein aistillinen kiihoitus kietoi heidät molemmat; kaikki tavalliset toimet laiminlyötiin, he unhoittivat kaiken tämän uuden nautinnon vuoksi, johon täydesti antautuivat.

He eivät enää kärsineet pitkien iltapäivien helteestä, eivät enää tunteneet tuota raskasta, vastustamatonta unisuutta. Melkein aamuhämärään venyivät heidän valvontansa, he unhoittivat ruoka-ajat, siitä kärsimättä, sitä huomaamatta; tuntui, kuin olisi heidän ruumiillisuutensa puhdistunut, heidän sielunsa ylenneet, kuin olisivat vapautuneet kaikista alhaisista tarpeista. He luulivat tuntevansa, miten intohimonsa kasvoi tarumaisesti, rajattomasti, miten sydämiensä tykintä saavutti ihmeellisen voiman. He luulivat ajoittain löytäneensä tuon ylimmän unhoituksen hetken, tuon ainoan hetken, joka ensi kohtauksessa hämärähetkenä oli heidän ylitsensä liidellyt. He luulivat joskus taaskin tuntevansa tuota määrittelemätöntä tunnetta, kuin olisivat heidän olemuksensa muuttuneina ohuiksi kuin henkäys haihtuneet ilmaan.

Ja toiste tuntui heistä, kuin olinpaikkansa olisi ollut äärettömän kaukana, aivan etäällä heille tunnetuilta seuduilta, yksin, luoksepääsemättömissä, melkein ulkopuolella maailmaa.

Salaperäinen voima lähensi heidät toisiinsa, liitti heidät yhteen, antoi toisen sulautua toiseen, saattoi heidät ruumiiltaan ja sielultaan toistensa kaltaisiksi, teki heistä yhden ainoan olennon. Salaperäinen voima eroitti heidät toisistaan, saattoi heidät toisilleen vieraiksi, ajoi heidät yksinäisyyteen, avasi heidän välilleen kuilun, kätki heidän sielujensa pohjalle epätoivoisen ja kuollettavan halun.

Molemmat iloitsivat tästä vaihtelusta ja molemmat kärsivät siitä. He kohosivat lempensä ensi riemuun, mutta vajosivat viimeiseen, voimattomaan yritykseen omistaa toinen toisensa; ja taaskin he nousivat, nousivat suuren harhaluulon alkuun, hengittivät salaperäistä hämärää, missä heidän väräjävät sielunsa ensi kerran olivat vaihtaneet saman mykän sanan, ja vajosivat, vajosivat taaskin alas pettyneen odotuksen tuskaan, joutuivat synkän, ja tukahuttavan usvan ilmapiiriin, joka oli tulisateen ja kuuman tuhan kaltainen.

Jokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen tunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin "Albumi-lehti" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta rakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa verhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja alakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin unissa: — Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran putoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen yöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun sinä nukut, minä sen yksin kuulen. — Karkeita, purppuranpunaisia uutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli syvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin "Erotika", ja lisäksi se lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan, johon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa kadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan. Mutta "Tristan ja Isolde" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden kuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu muuttui hävityksen huumaukseksi! — Juoda siellä sinun kunniaksesi ijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle. —

Ja tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat vastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi heidät "ihmevaltakuntaan".

Ei riittämättömän koneen ansiosta, joka ei kyennyt synnyttämään heikkoa kaikuakaan näistä sulosointuisista sävelvirroista, vaan esittäjän kaunopuheisuuden ja innostuksen avulla, Ippolita käsitti tämän traagillisen ilmestyksen koko suuremmoisuuden. Ja kuten kerran aution luostarikaupungin, hän nyt näki hengissä rakastettunsa sanojen herätyksestä tuon vanhan harmaan kaupungin, yksinäisenä baijerilaisten vuorten ympäröimänä, keskellä salaperäistä maisemaa, jonka yläpuolella leijaili samanlainen henki, jota Albrecht Dürer osasi sekavine kiekuraviivoineen manata piirroksiinsa ja kuviinsa.

Giorgio ei ollut unhoittanut vähäpätöisintäkään sivuseikkaa tältä ensimäiseltä hurskaalta toivioretkeltään tuohon ihanneteatteriin; kaikki sen tavattoman mielenliikutuksen yksityiskohdat hän osasi jälleen palauttaa mieleensä, jota oli tuntenut sinä hetkenä, jolloin suloiselta kummulta tuuhean lehtokujan päästä oli nähnyt ylimmälle taiteelle vihityn temppelin. Hänen henkensä edessä kohosi jälleen juhlallisen tilava, pilarien ja kaarien ympäröimä amfiteatteri ja salaperäisesti katettu orkesteri.

Täyden katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen hämärässä ja haltioituneessa äänettömyydessä, kohosi näkymättömästä orkesterista huokaus, kajahti voihkina, hiljainen ääni puhui ensi houkuttelevasta kaihosta yksinäisyydessä, ensi epämääräisestä ahdistuksesta tulevaa tuskaa aavistettaessa. Ja tämä huokaus, ja tämä voihkina ja tämä ääni paisuivat hurjan huudon purkaukseksi, ne kertoivat unelman ylpeydestä, yli-inhimillisen kaihon kärsimyksestä, hirvittävästä ja leppymättömästä omistamisen halusta.

Hivuttavan rajusti, kuin tulipalo, joka äkkiä on syttynyt tuntemattoman kuilun partaalla, levisi himo, loimusi korkeammalle ja yhä korkeammalle, kaksinaisen elämän kaikkein puhtaimman henkisen olemuksen ravitsemana. Kaikki tempautui tämän sopusointuisen liekin huumauksen pyörteeseen; maailman ylevimmät seikat vavahtelivat tässä äärettömässä huumauksessa ja huokuivat siihen ilonsa ja salaisimmat kärsimyksensä, ne jalostuivat, hiukenivat. Mutta nyt kaikuivat vastustuksen ponnistukset, raikui taistelunviha taivaita tavoittelevan liekin hurjuudessa, ja näkymättömään esteeseen murtui äkkiä tuo suuri, eloisa sopusoinnun liekki, raukesi jälleen maahan, sammui, katosi. Suljetun katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen väräjävässä äänettömyydessä nousi piiloitetusta orkesterista huokaus, voihkina raukesi, sammuva ääni puhui ijäisen yksinäisyyden surullisuudesta, ijäisen yön kainosta, jumalallisen unhoituksen alkutilasta.

Silloin kajahtaa toinen ääni, ääni todellisuudesta, ihmishuulilta, nuorena ja voimakkaana, surun, ivan ja uhan sekoitus, merimieslaulu kaikuu sen laivan maston huipusta, joka tuo kuningas Markelle vaaleatukkaisen iriläisen morsiamen: — Länteenpäin harhailee katse, itäänpäin kiitää laiva. Raikkaana puhaltaa tuuli kotimaata kohti: irlantilainen lapseni missä viivyt? Huokauksesiko paisuttavat purjeitani? Puhalla, puhalla, tuuli. Oi onnettomuutta, lapseni! Iriläinen neitonen, sinä hurja rakas tyttö! —

Tämä ainoa ääni kaikuu hiljaisuudessa tyynellä merellä; ja sillävälin Isolde liikkumattomana vuoteellaan näyttää syventyneen synkkään kohtalounelmaansa.

Näin alkoi draama. Se traagillinen henkäys, joka oli läpikäynyt alkusoiton, esiintyi taas ja katosi orkesterista. Äkkiä näyttäytyi velhojattaren hävityksen voima, joka suuntautui hänen valitsemaansa ja kuolemaan vihkimäänsä mieheen. Hänen vihansa purkautui esiin sokeiden luonnonvoimien koko raivolla, hän avuksi huusi kaikkia voimia taivaassa ja maan päällä häviöön syöksemään sen miehen, jota hän ei voinut omistaa: "Herää kutsuuni, sinä peloton voima, nouse siltä povelta, mihin olet piiloittaunut. Te epävakaat tuulet, kuunnelkaa tahtoani! Herättäkää horroksistaan tämä uninen meri, kiihoittakaa sen pohjalla uinuvaa ahneutta, näyttäkää sille sitä saalista, jota minä tarjoan! Lyökää laiva pirstoiksi, ja nielaiskaa pirstaleet. Teille, te tuulet, annan minä palkinnoksi kaiken, mikä elää ja hengittää. Tähystäjän varoitusta vastasi Brangänen aavistus. — Oi, Isolde, mitä onnettomuuksia, mitä häviötä aavistan! — Ja tuo lempeä ja hurskas nainen koetti tyynnyttää Isolden hurjaa raivoa. — Oi, Isolde, kerro minulle surusi, sano minulle salaisuutesi! Ja Isolde huusi: — Sydämeni pakahtuu — en voi hengittää, — aukaise uutimet täydelleen."

Tristan ilmestyy, hän seisoo käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna meren etäisyyksiin. Maston huipussa ollen tähystäjä jatkaa lauluansa orkesterin nousevan aallon kannattamana. Voi, sinua, voi! — Ja Isolden katsellessa ritaria synkkä loiste silmissään, sukeltaa esiin kohtalollinen johtomotiivi, tuo hirvittävä rakkauden ja kuoleman vertauskuva, joka itseensä sulkee traagillisen tarinan koko merkityksen. Ja Isolden omilta huulilta kaikui tuomio: — Minun valitsemani, minun tuhoamani. —

Intohimo herätti hänessä murhahimon, veti esille hänen olemuksestaan olemassaololle vihamielisen vaiston, tarpeen hävittää, tuhota. Ollen suunniltaan vihasta, hän haki itsestään ja ulkopuolelta itseään salamantapaista voimaa, joka iskisi ja hävittäisi, jättämättä jälkeä. Hänen vihansa kiihtyi hänen nähdessään sankarin tyynenä ja liikkumattomana, vaikka hän tunsi synkän pilven kasaantuvan päänsä päälle, vaikka hän tiesi, että kaikki vastustus oli turha. Isolden suu täyttyi katkeran ivan sanoilla. — Mitä sinä ajattelet tuosta orjasta? — hän kysyi Brangänelta levottomasti hymyillen. Sanomalla sankaria orjaksi hän tahtoi julistaa itsensä hänen käskijättärekseen. — Sano hänelle, että käsken vasalliani pelkäämään minua, hallitsijatartaan, Isoldea. — Näin hän vaati häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Synkkä juhlallisuus seurasi sankarin askeleita teltan kynnykselle, kun peruuttamaton hetki oli tullut, kun taikajuoma oli valmistettu pikariin ja kohtalo jo oli vetänyt kehänsä molempien elämän ympärille. Nojaten vuoteen laitaan ja kalpeana, kuin olisi kuume imenyt kaiken veren suonista, Isolde odotti häntä vaieten. Vaieten ilmestyy Tristan ovelle: molemmat ojentavat vartalonsa suoraksi. Ja orkesteri tulkitsee heidän sydäntensä sanomattoman tuskan.

Sinä hetkenä alkoi jälleen pyörteinen kohoaminen ylöspäin. Salaperäinen syvänne leimahti taas kuin tulinen pätsi ja heitti yhä korkeammalle kaikuvia liekkejään. — Sinä ainoa lohdutus ijäisessä taistelussa, sinä terveellinen unhoituksen juoma, tyhjennän sinut pelotta. — Ja Tristan nosti pikarin huulilleen. — Anna minulle toinen puoli! Sinun tähtesi juon sen! — huudahti Isolde ja tempasi pikarin hänen kädestään. Kultainen pikari putosi tyhjänä maahan. Olivatko he molemmat juoneet kuoleman? Täytyikö heidän kuolla? — Se oli äärimäisen ahdistuksen hetki. Mutta kuolinjuoma olikin lemmenjuoma, joka sytytti heissä ijäisen liekin. Liikkumattomina ja jähmettyneinä molemmat tuijoittivat toisiinsa, hakien toistensa silmistä sen kuoleman merkkejä, johon olivat itsensä vihkineet. Mutta uusi elämä, paljon voimakkaampi kuin edellinen, tunki läpi heidän säikeidensä, pani heidän valtimonsa voimakkaammin lyömään, paisutti äärettömästi heidän sydämiään. — Tristan! — Isolde! — He mainitsivat toistensa nimiä vuoroin; he olivat yksin; kaikki ympäriltä katosi; koko näkyvä maailma oli haihtunut; menneisyys oli poispyyhitty, tulevaisuus oli pimeyttä, johon ei edes heidän intohimonsa liekki voinut tunkea. He elivät; he kutsuivat toisiaan nimeltä, he tunsivat toisiinsa kohtalollista vetovoimaa, jota ei mikään maallinen voima voinut voittaa. — Tristan!— Isolde!

Intohimon sävelmä kohosi ja paisui, värähti ja huokaili, valitti ja lauloi sointuen myrskyn yhä hurjistuessa. Surullisena ja samalla iloisena se liiteli vastustamatta tuntemattomien riemujen huippuihin. — Vapaana maailmasta omistan sinut vihdoin, oi sinä, joka yksin täytät sieluni, rakkauden ylin hekkuma! —

— Eläös, eläös, kuningas Marke! Eläös! — huusi kansa, keskellä torvien toitotusta, tervehtien kuningasta, joka oli tullut rannalle vastaanottamaan vaaleatukkaista morsianta. — Eläköön Cornwall! —

Siinä oli rahvaan melua, alhaison hälinää, siinä loisti päivän häikäisevä valo. Valittu ja tuomittu kysyi, kohottaen katseensa, jota unelman himmeä pilvi verhosi: — Kuka lähestyy? — Kuningas. — Mikä kuningas? Kalpeana ja väristen kuningasmanttelin alla kysyy Isolde: — Missä olen? Vieläkö elän? Onko mahdollista, että vielä elän? — Suloisena ja hirvittävänä kohosi lemmenjuoma-motiivi, verhosi, sulki heidät hehkuviin, kehiinsä. Torvet raikuivat: — Terve Marke! — Terve Cornwall! Kauan eläköön kuningas! —

Mutta toisen näytöksen alkusoitossa ylen rajun ilon kaikki huokaukset, hurjan himon kaikki henkäykset, hurjan odotuksen värähdykset vuorottelivat, sekoittuivat. Naissielun kärsimättömyys levitti värähdyksensä yöhön, kaikkiin olentoihin jotka puhtaana suviyönä hengittivät ja valvoivat. Kaikille tuo huumautunut sielu lausui kehoituksensa, että he pysyisivät valveilla tähtien alla, että olisivat läsnä hänen rakkautensa juhlassa, hänen ilonsa hääpidoissa. Kirkastuen, himmeten, uppoamatta liiteli kohtalollinen sävel sulavalla ja levottomalla valtamerellä. Salaisen orkesterin aalto, ihmisrinnan hengityksen kaltaisena paisui, kohosi, vaipui taas noustakseen, ja vielä vaipuakseen ja lopulta hiljetäkseen.

— Kuuletko? Minusta tuntuu, kuin melu häipyisi etäisyydessä. — Isolde kuuli ainoastaan intohimonsa synnyttämiä ääniä. Öisen metsästysretken torvet kaikuivat metsässä, selvinä, lähellä. — Se on vaan lehtien pettävää kahinaa, joita tuuli kisaillessaan liikuttaa… tämä pehmeä ääni ei lähde torvista. Se on lähteen lirinää, joka pulppuilee hiljaisessa yössä… Hän kuuli ainoastaan ne hyväilevät äänet, jotka hänessä syntyivät intohimostaan, mikä synnytti sekä entisen että uuden lumouksen. Samoin kuin haltioituneessa naisessa, muuttuivat metsätorvien toitotukset lumouksesta, ne sulautuivat metsän lukemattomiin ääniin, kesäyön salaperäiseen kaunopuheisuuteen. Kaikki nämä himmentyneet äänet, kaikki hienot houkutukset kiehtoivat kaihomielisen naisen ja panivat hänet aavistamaan tulevan hetken hurmausta; ja sillävälin Brangäne varoitti, rukoili aavistuksensa pelossa: — Oi anna suojelevan soihdun valaista! Anna sen valon osoittaa sinulle uhkaava vaara! — Mutta ei mikään kyennyt valaisemaan himon sokeutta. — Vaikkapa se olisi elämäni soihtu, niin pelotta minä sen sammuttaisin. — Äärimäisen halveksumisen liikkein, ylpeänä ja pelottomana Isolde paiskasi soihdun maahan; hän tarjosi oman elämänsä ja valittunsa elämän kohtalonomaiselle yölle; hän astui hänen kanssaan ainaiseksi pimeyteen.

Silloin mitä juovuttavin inhimillisen intohimon runoelma kohosi voitokkaana pyörteenä, saavuttaen ihastuksen huiput. Se oli ensimäinen raju syleily, riemun ja ahdistuksen sekainen, jonka aikana yhtymään halukkaat sielut kohtasivat ruumiidensa voittamattoman esteen. Se oli ensimäinen katkeruudentunne sitä aikaa kohtaan, jolloin ei vielä ollut rakkautta, ja tyhjää ja turhaa menneisyyttä kohtaan. Se oli viha vastustavaan valoon, petolliseen päivään, joka enensi joka tuskan, joka nosti kaikki erehdyttävät näennäisyydet, joka suosi ylpeyttä ja polki hellyyttä. Se oli ylistyslaulu ystävälliselle yölle, hyväntekevälle varjolle, jumalaiselle mysteriolle, missä aukenivat sisäisten näkyjen ihmeet, missä kuuluivat kaukaisten maailmojen äänet, missä kukoistivat ihanteelliset kukat nuokkumattomien varsien päässä. — Kun aurinko on pimennyt povessamme, onnellisuuden tähdet levittävät hymyileviä säteitään. —

Ja orkesterissa uhkui täysi kaunopuheisuus, lauloivat kaikki ilot, itkivät kaikki surut, joita ikinä ihmisääni on ilmaissut. Symfonisista syvyyksistä sukelsivat melodiat esille, paisuivat, keskeytyivät, sulautuivat yhteen, erosivat, katosivat, jälleen esiintyäkseen. Jonkunlainen yhä kiihtyvämpi ahdistus värisi joka soittimessa, kuvaten jatkuvaa ja yhäti turhaa ponnistusta kohti saavuttamatonta. Kromaatillisissa sävelsarjoissa ilmeni aarteen hurjaa tavoittelua, aarteen, joka alati pakeni, vaikka se välkkyi läheltä. Äänilajien, rytmin, tahdin, synkoopien vaihtelussa kuvastui uupumaton etsintä, ääretön palava kaiho, yhä petetyn, mutta koskaan sammumattoman halun pitkä kidutus. Eräs motiivi, ijäisen omistuksen pettäväisyydestä, epätoivoisen halun symbooli, palasi yhtenään julman itsepintaisesti; se laajeni, se hallitsi, milloin kirkastaen soinnosaaltojen harjat, milloin pimentäen ne traagilliseen varjoon.

Lemmenjuoman hirvittävä voima vaikutti molempien jo kuolemaan vihittyjen rakastavien sieluun ja ruumiiseen. Ei mikään voinut sammuttaa tai lieventää tätä turmiollista hehkua; ei mikään muu kuin kuolema. Molemmat olivat turhaan koettaneet kaikkia hyväilyjä, olivat turhaan koonneet kaikki voimansa yhtyäkseen viimeiseen syleilyyn, omistaakseen toisensa viimeisen kerran, sulautuakseen yhdeksi ainoaksi olennoksi. Heidän hekkumanhuokauksensa vaihtuivat tuskannyyhkytyksiin. Ylipääsemätön este asettui molempien väliin, eroitti heidät, teki heidät vieraiksi ja yksinäisiksi. Heidän ruumiillisessa olennossaan, heidän elävässä persoonassaan piili este. Ja salainen viha syntyi molemmissa: tarve kukistaa toisensa, saada toisensa raukeamaan tyhjiin; tarve kuollettaa ja kuolla. Hyväilyssäkin he huomasivat mahdottomuuden voittaa aistiensa aineelliset rajat. Huulet kohtasivat huulia ja pysähtyivät. — Mikä muu — sanoi Tristan — häviääkään kuolemassa kuin se, mikä meitä eroittaa, kuin se, mikä estää Tristania ijäti rakastamasta Isoldea, elämästä ainiaasti yksin häntä varten? — Ja jo he astuivat äärettömään varjoon. Todellisuus katosi. — Näin — sanoi Tristan — me kuolemme, kun emme tahdo elää muuta kuin rakkautta varten, eroittamattomina, aina yhdessä, nimettöminä rakkauden helmassa. — Sanat erosivat selvästi orkesterin pianissimosta. Uusi ihastus valtasi molemmat rakastavat ja nosti heidät ihmevaltakunnan kynnykselle. He nauttivat jo ennakolta tyhjiinraukeamisen autuudesta, he tunsivat itsensä jo vapautuneiksi persoonallisuuden taakasta, tunsivat olemuksensa ylentyvän ja hajaantuvan loppumattoman ilon ilmapiiriin. — Loppumatta, heräämättä, pelkäämättä, nimetönnä…

— Varokaa! Varokaa! Yö väistyy jo päivän edeltä — muistutti Brangäne, näkymättömänä ylhäältä. — Valvokaa! Ja aamutuulen kylmä viima puhalsi läpi puiston, herättäen kukat. Aamukoiton kylmä valo kohosi hitaasti himmentäen tuikkivat tähdet. — Varokaa!

Turhaan uskollinen vartija varoitti. He eivät kuunnelleet; he eivät voineet, eivät tahtoneet herätä. Päivän uhatessa he syventyivät yhä enemmän siihen pimeyteen, minne ei koskaan valonsäde voinut tunkea. — Verhotkoon meidät ijäinen yö! — Ja soinnosten pyörre kohosi, kietoi heidät hurjiin kiehkuroihinsa, siirsi heidät kaihonsa maille, sinne, missä ei mikään ahdistus tukehuttanut rakastavan sielun hehkua, missä olivat ulkopuolella kaikkea ikävöimistä, kaikkea tuskaa, kaikkea yksinäisyyttä, ylimmän unelmansa äärettömässä kirkkaudessa.

— Pakene, Tristan! — Näin huusi Kurwenal, seuraten Brangänea. Se oli äkillinen ja raaka hyökkäys, joka keskeytti intomielisen syleilyn. Ja orkesterin soittaessa lemmen-motiivia, metsästys-motiivi kaikui metallille kalskahtaen. Kuningas ja hovilaiset ilmestyivät. Tristan peitti avaralla vaipallaan Isolden, joka lepäsi kukkaisvuoteella: hän piiloitti hänet kaikkien katseilta ja päivänvalolta, merkiten tällä teollaan valtaansa ja osoittaen kieltämätöntä oikeuttaan. — Viimeisen kerran näen ilottoman päivän! Viimeisen kerran hän yhtyi, tyynenä ja lujana kuin sankari ainakin, otteluun ulkonaisten voimien kanssa, ollen nyt jo varma siitä, ettei mikään voinut muuttaa tai pysäyttää kohtalonsa kulkua. Kuningas Marken järkyttävän syvän surun purkautuessa hitaaseen ja syvään valituslauluun, hän vaikeni, liikkumattomana salaisine ajatuksineen. Ja viimein hän vastasi kuninkaan kysymyksiin: — Tätä salaisuutta en voi sinulle paljastaa. Sinä et koskaan voi tietää sitä, mitä kysyt. Lemmenjuoma-motiivi enensi salaperäisyyden himmeyttä ja korjaamattoman tapauksen vakavuutta. — Tahdotko seurata Tristania, Isolde? — hän kysyi kuningattarelta, yksinkertaisesti, kaikkien läsnäollessa. — Siinä maassa, minne aion lähteä, ei paista aurinko. Se on pimeyden maa, se on yön valtakunta, mistä äitini kerran minut lähetti, kun hänen synnyttämänään kuolemassa, minä kuolossa ensin näin valon… — Ja Isolde: — Sinne, missä on Tristanin synnyinmaa, tahtoo lähteä myös Isolde. Hän tahtoo seurata Tristania, lempeänä ja uskollisena, sitä tietä pitkin, jota hän osoittaa…

Ja tähän maahan lähti hänen edellänsä kuoleva sankari, petturi Melotin haavoittamana.

Kolmannesta alkusoitosta kohosi sitten näkynä tuo kaukainen ranta, karut ja autiot kalliot, joiden salaisiin syvänteisiin meri alinomaan vuodatti lohduttoman surunsa kyyneleitä. Legendan ja runouden salaperäinen usva verhosi kallion jäykät muodot, jotka haamoittivat epämääräisessä hämärässä tai sammuneessa illan hohteessa. Ja paimenpillin ääni herätti vireille eletyn elämän hämärät kuvat, ajan yöhön häipyneet muistot.

— Mitä sanoo vanha valitus? — huokaili Tristan. — Missä olen?

Paimen soitteli hauraaseen ruokoonsa häviämättömiä säveliä, jotka isänsä kautta aikojen olivat perinnöksi jättäneet; ja hän oli syvässä tietämättömyydessään vapaa levottomuudesta.

Ja Tristan, jolle nämä yksinkertaiset sävelet olivat kaiken ilmaisseet: — En jäänyt sinne, missä heräsin. — Mutta missä se olikaan? En voi sitä sinulle sanoa. En nähnyt aurinkoa, en maata, en asujamia: mutta mitä näin, en voi sinulle sanoa. Se oli siellä, missä aina olen ollut, minne ainaiseksi lähden: yleisen yön avaraan valtakuntaan. Yksi ainoa tiede on meille siellä suotu: jumalainen, ijäinen, alkuperäinen unhoitus! — Kuumehoure häntä kouristi; lemmenjuoman hehku poltti sisälmyksiä. — Oi, sitä, mitä minä kärsin, et sinä voi kärsiä! Tätä hirvittävää halua, joka minua raatelee, tätä leppymätöntä tulta, joka minua hivuttaa… oi, jos minä voisin sen sinulle sanoa; jos sinä voisit minua ymmärtää! —

Ja tietämätön paimen puhalsi pilliinsä. Sävel oli yhä sama: se puhui elämästä, joka ei enää ole, se puhui kaukaisista menetetyistä seikoista.

— Vanha ja vakava sävelmä — sanoi Tristan — valittavine sävelinesi sinä levottomana ennätit luokseni kun etäisinä aikoina minulle lapsena ilmoitettiin isän kuolo. Ja harmaassa, vielä levottomammassa hämärässä sinä minua hait, kun poikana kuulin äidin kuolon. Kun isäni minut siitti ja kuoli, kun äitini minut synnytti ja heitti henkensä, tuo vanha sävelmä saapui heidän korviinsa kaihoavana ja surullisena. Se kyseli minulta kerran ja se kyselee minulta vieläkin. Mitä kohtaloa varten minä synnyin? Tuo vanha sävelmä toistaa sitä yhä vielä: — Kaihoamaan ja kuolemaan! Kuolemaan kaihosta! — Ei, ei! Se ei ole merkityksesi… Kaihota, kaihota, kaihota kuoloon saakka, ei kaihosta kuolla! — Yhä voimakkaampana, yhä hellittämättömämpänä lemmenjuoma poltti hänen sisällään. Koko hänen olemuksensa nääntyi sietämättömässä himontuskassa. Orkesteri räiskyi ajottain kuin rovio. Silloin tällöin tuskan hurjuus pyyhkäisi sen läpi vihurin koko raivolla, kiihdyttäen liekkejä. Äkilliset huokaukset sitä värähyttivät; hirveät huudot siitä puhkesivat esille; tukahutetut nyyhkytykset siinä sammuivat. — Lemmenjuoma! Lemmenjuoma! Hirvittävä lemmenjuoma! Kuinka rajuna tunsin sen nousevan sydämestä aivoihin! Nyt ei ole mitään parannusta toivottavissa, ei mikään suloinen kuolema voi vapauttaa minua himon kidutuksesta. En mistään, en mistään tule löytämään lepoa. — — —

— Laiva laskee ankkurin! Isolde, Isolde tulee! Hän hypähtää rannalle! — näin huutaa Kurwenal tornin huipusta. Ja ilonsa hurmauksessa Tristan repi irti siteen haavastaan, yllyttäen vertaan virtoina valumaan, tulvimaan maahan, tahraamaan maailman punaiseksi. Isolden ja Kuoleman lähestyessä hän luulee kuulevansa valoa. — Kuulenhan valoa. Kuulevathan korvani valoa! Suuri sisäinen aurinko sokaisi hänet; kaikista hänen olemuksensa atoomeista lähti auringonsäteitä, ja kirkkaita sointuvia aaltoja myöten ne hajaantuivat kaikkeuteen. Valo oli musiikkia; musiikki oli valoa. — — —

Tristan oli viimein astunut "ihmevaltakunnan rajojen yli", hän oli viimein astunut ijäiseen yöhön. Ja Isolde, kumartuen elottoman tomun yli, tunsi sen taakan, joka vielä häntä rasitti, hitaasti katoavan. Kohtalonomainen sävelmä, muuttuneena kirkkaammaksi ja juhlallisemmaksi, vihki heidän yhtymisensä kuolemassa.

— — — Kaikki raukesi hänessä, palasi alkuperäiseen joustavuudentilaan, äärettömään alkeelliseen valtamereen, missä muodot syntyivät, mihin muodot katosivat, uudesti syntyäkseen. Orkesterissa muutokset ja vaihdokset tapahtuivat sävelestä säveleen, soinnoksesta soinnokseen, keskeymättä. Tuntui siltä, kuin kaikki oliot siinä olisivat hajonneet, olisivat muuttuneet aineettomiksi vertauskuviksi. Värit, joita ei koskaan oltu nähty hienoimpienkaan maallisten kukkien terälehdillä, melkein havaitsemattoman ohuet tuoksut siinä liitelivät. Ja houriva haltioitumus kohosi kohonemistaan. Muuttuneena Isolde astui voitonriemuisena ihmevaltakuntaan. "Kadota maailmansielun äärettömään sykintään, syventyä, häipyä, ilman tietoisuutta: se on ylintä hekkumaa!"

II.

Päivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa, hengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä kuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa, saavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa musiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman huimaavassa korkeudessa.

Tuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan heitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja kuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja kuoleman huminaa!

Kuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää, löysi Giorgio tästä musiikista kärsimyksen välittömän ilmestyksen, jossa arveli vihdoin havainneensa oman sielunsa oikean olemuksen ja kohtalonsa traagillisen salaisuuden. Ei kukaan paremmin kuin hän voinut tunkea lemmenjuoman tarunomaiseen merkitykseen; eikä kukaan voinut niin kuin hän mitata tuon draaman sisäistä syvyyttä, jonka sankari oli kuluttanut voimansa. Eikä kukaan liioin voinut paremmin ymmärtää uhrin epätoivoisaa huutoa. Tuon hirvittävän juoman, joka tutustuttaa minut kärsimykseen, minä itse, minä itse olen valmistanut.

Hän alkoi nyt ne viettelykset, joiden tarkoitus oli syöstä hänen lemmittynsä kuolemaan. Hitaasti hän aikoi häntä siihen kehoittaa; hän tahtoi vetää hänet mukaansa salaperäiseen ja suloiseen perikatoon, tuona puhtaana, kirkkaana, tuoksuvana Adrianmeren kesänä. Tuo voimakas lemmen-motiivi, joka muodosti niin lavean ilmakehän Isolden muutoksen ympärille, oli vetänyt Ippolitankin tenhopiiriinsä. Alinomaan hän sitä toisti hiljaa tai äänekkäästi laulaen, kuin riemunhurmauksessa.

— Etkö sinä tahtoisi kuolla Isolden kuolemaa? — Kysyi Giorgio hymyillen.

— Tahtoisin — hän vastasi. — Mutta maan päällä ei kuolla siten.

— Entä jos minä kuolen? — Giorgio jatkoi, yhä vielä hymyillen.

— Silloin luulen, että minä kuolisin, mutta epätoivoon.

— Entä jos ehdottaisin, että kuolisit yhdessä minun kanssani, samalla tavoin, samaan aikaan?

Silmät maassa hän mietti muutaman hetken. Sitten hän sanoi ja katsoi viettelijäänsä katsein, missä piili koko elämän sulous:

— Miksi kuolla, kun sinua rakastan, kun sinä minua rakastat, kun ei mikään estä meitä elämästä kokonaan toisiamme varten?

— Sinua elämä miellyttää! — hän mutisi salatun katkerasti.

— Niin, elämä minua miellyttää — hän vakuutti melkein intohimoisesti sentähden, että sinä minua miellytät.

— Entä jos minä kuolisin? — hän toisti, hymyilemättä, ja tunsi sisimmässään taaskin vaistomaista vihamielisyyttä tuota kaunista hekkumallista olentoa kohtaan, joka hengitti ilmaa riemukkaasti.

— Sinä et tule kuolemaan — Ippolita vakuutti yhtä intomielisesti. —
Olet nuori. Miksi sinä kuolisit?

Hänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki tavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä hetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen tasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, sopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti puhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä, ollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa aukaisee terälehtensä.

Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien kahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi:

— Uskotko sinä kohtaloon?

— Uskon siihen.

Ippolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen, johon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti, leikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana:

— Tiedätkö, mikä päivä tänään on?

Tyrmistyneenä, levottomana hän kysyi:

— Mikä päivä?

Giorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta tuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä vahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta nimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä.

Hän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos Ippolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä, nyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi Ippolitassa himojen naisen, "aistillisuuden kukan", vihollisen. Hän hillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti:

— Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! — ja hän osoitti vihreässä etäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia.

— Kuinka omituinen sinä olet tänään! — sanoi Ippolita.

Sitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle tavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi:

— Tule tänne, istu tähän viereeni…

Giorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven ääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut valkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren taustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma päänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan itseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta, myrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän näytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois: hän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata pois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen eläimelliseen aistillisuuteen.

— Kuten aina — ajatteli Giorgio — kuten aina hän on vaan oppivaisena vastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen sisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin. Kun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa, hänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale. Ei mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä jalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää kuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi vapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi karkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen kanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta täytyykö minun jättää hänet seuraajalle?

Viha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt näin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka häntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin kaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan kateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään, joka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään tämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti välttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän tunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan tuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa saattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen tahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen.

— Täytyykö minun yksin kuolla? — hän toisti itsekseen, sekavien, rikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: — Täytyykö minun yksin kuolla?

Hän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Säikytinkö sinua? — hän kysyi.

Nähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita oli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään.

— Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin omituinen?

Hän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta kietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan. Ja hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti loistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. — Sinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa?

Ippolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen.
Huolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä.

— Oletko sairas?

— Olen — hän sopersi — en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni.

— Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä kipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia ja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja kuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta mietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa niille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden.

— Mikä sinun on?

— En voi sitä sinulle sanoa.

— Oh, minä tunnen tautisi syyn… Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi.
Viikoksi herkeämme soittamasta.

— Emme todellakaan soita.

— Emme tästälähin ollenkaan.

Ja Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti pienen avaimen.

— Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme rannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille.

Ja lempeästi hän veti hänet sinne.

— Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat!

Ja hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista tuoksua.

— Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä… Kuinka tuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin nopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä.

— Joko sinä ajattelet jättää minut? — kysyi Giorgio levottomana, epäluuloisena.

— En, en, en tällä hetkellä — hän vastasi rauhoittaen. — Mutta tämä pitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri tänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän tarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle.

— Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan?

— Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini luulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni on auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee minua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun äitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä viime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas… Muistatko? Vietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä.

— Ja nyt?

— Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun ensi viikoksikin…

— Ja sitten?

— Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne. Ja sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla on jo jotain mielessä…

— Mitä sitten?

— Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole ruokahalua?

Ateria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos parvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty.

— Näetkö? — huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä höyryävää keittoa pöytään — tämä on Candian tekoa.

Hän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille maalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty inkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran vanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä mielensä.

— Saatpa nähdä, kuinka oivalliselta se maistuu.

Lapsellisen ahneesti hän täytti sillä lautasensa reunoja myöten ja nielaisi nopeasti ensi lusikalliset.

— En ole eläessäni syönyt mitään parempaa.

Ääneensä hän kutsui Candiaa häntä kiittääksensä.

— Candia! Candia!

— Maistuuko se sinulle, rouva?

— Kuinka se maistuu!

— Muuttukoon se sinussa terveeksi vereksi.

Ja raskaan vaimon kirkas nauru kaikui lempeään iltailmaan.

Giorgio näytti ottavan osaa tähän hilpeyteen. Hänen mielialansa äkillinen muutos oli ilmeinen. Hän kaatoi lasiinsa viiniä ja joi sen yhtenä siemauksena. Hän pakoitti itsensä voittamaan vastenmielisyytensä ruokaan, tuon vastenmielisyyden, joka viime aikoma oli käynyt niin voimakkaaksi, että punaisen lihan pelkkä näkeminen välistä hänelle kävi sietämättömäksi.

— Voithan paremmin, eikö totta? — kysyi Ippolita kallistuen hänen puoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä häntä.

— Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen.

— Katso! huudahti Ippolita — katso — Ortonaa, kuinka se on juhla-asussa!

Ja molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia, joka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina tähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta näyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen.

— Sisareni Cristina — sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa sukulaistensa, Vallereggian perheen luona.

— Onko hän kirjoittanut sinulle?

— On.

— Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun näköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi?

Hän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään.

— Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! — hän jatkoi. —
Kuinka usein olen häntä ajatellut!

Ja taaskin vaiettuaan, hellästi:

— Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa.

Äkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään kohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen huolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: — äidin nääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä, Cristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso pää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin aaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten jäähyväishetkellä: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? —

Taaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin puu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan tuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan käsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka takana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa olevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi.

Mutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten aikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten ennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia rahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa pistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin huomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän kiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan vailla kaikkea suloa.

— Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? — hän kysyi. — Mikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei koskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini on kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä kaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan ja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että hän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää aseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi. Ja kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut intohimoisesti… Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli tapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä sangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi yksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja menehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen syliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli saanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta.

Giorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan naisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet suuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian leveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät harmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla kuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen kiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta ahneutta.

— Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? — jatkoi Ippolita. — Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja koulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona taas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä lämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini sanoi minulle: — Mene muuttamaan pukua! — Ja minä: — Menen kyllä — mutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: — Mene muuttamaan pukua! Ja minä: Nyt menen… Hänellä oli iso harja kädessä ja hän harjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta lämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti toisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: — No nyt menen. Raivokkaana hän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä särkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi suonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini ei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi. Onneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei sanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän kysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta. Minä vastasin: — Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut sanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä… Mutta Adriana parka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En koskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta…

Hän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla huomasi epäilyttävän ilmeen.

— Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? —

— Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen!

— Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa, johon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui Luigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi oli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta sorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti häntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen tuhlaili kaikki nuo rahat… Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän noilla rahoilla maksoi rakastajansa… Tämä vaimo oli hirvittävän ruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi. Sisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden ihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa ranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli herännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka teeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin heitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. — Antaa Adrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! — Häntä ruvettiin yhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja Giulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja juuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana rientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta. Sisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti kätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui purra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen kolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään, ja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan tule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän sairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin ja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen… Muutama päivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut täydelleen parantunut… Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut.

Ja antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet rakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen päivällisateriaansa.

Hetken kuluttua hän hymyillen jatkoi:

— Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa, mitä minä olen saanut kestää, kun taistelu… hänen kanssaan alkoi. Jumalani, millaisia aikoja!

Hän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin.

Giorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja mustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden tuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle ilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli häntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä alentavimmista kosketuksista. — Kun jo sisaren avio oli solmittu äidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan avioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt ensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun miehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi?

Hän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä elämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home, missä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas Alfonso Exilin ennustusta: — Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi? Tuo Monti, maatilanomistaja… Hänellä on rahaa. — Hänestä näytti mahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa tuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta suostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman elintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä tarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen avioliiton aikana. — Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja vapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisen aseman? Hän sanoi äsken, että hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö me voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin punnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei voisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen vävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella saman kotilieden ympärillä asumaan. — Tämä ivallinen ajatus raateli armottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen uutta viiniä ja joi.

— Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? — kysyi Ippolita katsoen häntä silmiin.

— Minun on jano. Miksi sinä et juo?

Ippolitan lasi oli tyhjä.

— Juo toki! — kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä.

— Ei, kiitos — hän sanoi. — Juon kernaammin vettä, kuten aina. En huoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta… Muistatko Albanossa? Muistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja meidän täytyi turvautua korkkiruuviin?

— Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen tänne…

Ja Giorgio nousi äkkiä.

— Ei, ei; ei tänä iltana.

Hän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita:

— Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.

Ja iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi.

Candia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja löysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset.

— Tuossa ne ovat! — huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen alaisena. — Tuossa ne ovat, vielä kaksi!

Ja hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti.

— Mennään nyt!

Juostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja katseli tuota kookasta estettä.

— Ole siunattu! — hän sanoi. — Sinä tulet synnyttämään jättiläisen.
Milloin?

— Oh, rouva, minä hetkenä tahansa — vastasi Candia — kenties jo tänä yönä…

— Tänä yönä?

— Tunnen jo hiljaista tuskaa.

— Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua.

— Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut kaksikymmentä kaksi… — — Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen terveet hampaansa irvistelivät esiin.

Ja silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi:

— Entä sinä? — mitä sinä odotat?

Kiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti pullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä. Sitten hän pudisti päätään.

— Katso Ortonaa!

Hän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta iloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi ylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi lakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen laajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa valaistua jättiläiskirkkoa.

— Avaamme myös makeislaatikon, — hän sanoi, Giorgion hääriessä samppanjapullon avaamisessa.

Kukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä liipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle.

— Onneksemme! — hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin.

— Rauhaksemme! — hän vastasi, ojentaen lasiaan.

Lasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas viini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille.

— Hyvä enne! Hyvä enne! — huudahti Ippolita, ilostuen tästä viinitulvasta enemmän kuin pitkästä siemauksesta.

Ja hän laski kätensä edessään oleville kosteille persikoille. Ne olivat verrattomia, kaikki vaan toiselta kupeelta punoittavia, kuin olisi viime aamurusko värjännyt ne punaisiksi, nähdessään niiden kypsinä riippuvan oksasta. Tuo harvinainen kaste näytti niitä uudelleen kultaavan.

— Mikä ihme! — hän sanoi, ottaen käteensä kauneimman niistä.

Ja kuorimatta hän himokkaasti puraisi sitä. Mehu valui kuin sula hunaja hänen suupielistään.

— Pure nyt sinä vuorostasi.

Ja hän ojensi mehukkaan hedelmän rakastetulleen tehden samanlaisen liikkeen, kuin tuona ensi päivänä hämärässä tammen juurella, ojentaessaan Giorgiolle loput leipäkannikasta.

Giorgiossa heräsi tuo muisto. Ja hän tunsi tarvetta ilmaista, mitä tunsi.

— Muistatko — hän sanoi — muistatko tuon ensimäisen päivän, kun purit vastapaistettuun leipään ja ojensit sen minulle vielä lämpöisenä ja kosteana? Muistatko, miten hyvää se oli mielestäni?

— Muistan kaiken. Kuinka voisinkaan unhoittaa tuon päivän pienintäkään yksityisseikkaa!

Hänen mieleensä muistui tuo kinsterillä koristettu polku, tuo hauska ja soma kunnianosoitus, joka oli tullut hänen osakseen. Äänetönnä hän hetkeksi vaipui runolliseen muistonäkyyn.

— Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena.

Sitten hän jatkoi.

— Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä pensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta!

Kaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien suippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia liskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui vihervä mato.

— Juo! — kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä.

— Tulevan lemmenkevään onneksi! — kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin viime pisaraan.

Heti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin.

Ippolita otti makeiskotelon ja sanoi:

— Tahdotko keltaisia vai vaaleanpunaisia?

Ne olivat noita itämaalaisia makeisia, jotka Adolfo Astorgi oli lähettänyt, ja jotka olivat valmistetut ruusunpunaisesta tai meren vahan värisestä aineesta, ja levittivät niin vahvaa hajua, että kitalaki niistä sai lihaisen, hunajalla täytetyn kukan aistimuksen.

— Kuka tietää, missä "Don Juan" pursi nyt lienee! — sanoi Giorgio, ottaen makeisen Ippolitan sormista, jotka olivat sokerijauhoista valkoiset.

Ja hänessä nousi kaiho noihin kaukaisiin pihkanhajuisiin saariin, jotka kenties paraikaa huokuivat koko öisen suloisen tuoksunsa siihen tuuleen, joka paisutti isoa purjetta.

Ippolita luuli kuulevansa hänen sanoistaan surumielisyyttä.

— Tahtoisitko kernaammin olla siellä purren kannella ystäväsi kanssa, kuin täällä yksin minun kanssani? — hän kysyi.

— En siellä, enkä täällä. Jossakin muualla! — hän vastasi hymyillen, leikillisen näköisenä.

Ja hän nousi, tarjoten ystävättärelleen huuliaan suuteloon.

Ippolita suuteli häntä hellästi, tahmein, sokeroiduin huulin; hän ei vielä ollut makeista niellyt. Ja yöperhot liipoittelivat hänen ympärillään.

— Etkö juo? — hän kysyi suutelon jälkeen, ääni hieman värähdellen.

Epäröimättä Ippolita tyhjensi lasin.

— Se on melkein haaleata — hän sanoi juotuaan.

— Muistatko Danielin Frappé-viiniä Veneziassa? Oi kuinka siitä pidän, kun sitä juo hitain siemauksin.

Puhuessaan aineista, jotka hänelle maistuivat, herkuista, joista etupäässä piti, oli hänen äänensä omituisen pehmeä ja hänen huultensa liikkeet sulavat, mikä loi hänen sanoihinsa voimakkaan aistillisen sävyn. Ja jokainen näistä sanoista ja jokainen näistä liikkeistä oli Giorgiolle katkeran tuskan aihe. Tämä aistillisuus, jonka hän itse oli hänessä herättänyt, näytti hänestä saavuttaneensa sen kohdan, missä monet ja rajut halut eivät enää ole hillittävissä, vaan vaativat nopeata tyydytystä. Tästä naisesta tuntui nyt miehen läsnäolo välttämättömältä, samoin häntä ympäröivä loisteliaisuus. Ippolita esiintyi nyt hänen silmissään naisena, joka oli antautunut nauttimukselle joka muodossa ja jokaiseen nöyryytykseen alistuen. Jos hän Giorgio, nyt katoaisi, ja Ippolita kyllästyisi tähän rakkauteen, tämä nainen hyväksyisi joka tarjouksen. Hän oli perehtynyt kaikkiin viekoituskeinoihin; hänellä on senkaltainen kauneus, joka ohimennessä iskee miehiin, joka panee heidän sisälmyksensä kuohuksiin ja herättää veressä polkemattoman himon; hänellä oli sulava muotojen hienous ja ylen hienostunut maku pukeutumiseen, mitä suurin taito asettaa värinsä ja vaatteensa soman persoonansa kanssa sopusointuun; hän osasi hivelevällä äänellään, joka oli pehmeä kuin hänen silmiensä sametti, manata esiin sanoja ja unelmia ja tuudittaa nukuksiin suruja; salainen tauti kalvoi häntä ja näytti ajoittain salaperäisesti valaisevan hänen tunnekykyään, ajoittain hän taas kärsi alakuloisuudesta, joka oli seuraus taudistaan, toiste hän uhkui terveyden voimaa. Ja kaiken lisäksi hän oli hedelmätön. Jos hän äkkiä olisi vapaa kaikista siteistä, miten hän silloin jatkaisikaan elinmuotoaan? Giorgio ei hetkeäkään epäillyt. Ehdottoman varmasti hän totesi, että hänen vaikutuksensa rajottui ainoastaan aistillisiin seikkoihin ja muutamiin keinotekoisiin henkisiin tilapäisyyksiin. Tuo rahvaanomainen karkea ydin oli jäänyt koskemattomaksi. Hänellä oli se vakaumus, että juuri tästä hänen ytimestään johtui hänen taipumuksensa helposti mukautumaan rakastajaan, jolle eivät erityiset henkiset ja ruumiilliset hienoudet olleet ominaisia. Sanalla sanoen, tavalliseen rakastajaan.

Ja uudelleen hän täytti lasin sillä viinillä, jota Ippolita joi kernaammin kuin kaikkia muita viinejä — tuota viiniä, jonka on määrä tarjota iloa salaisissa juhlissa, kiihoitusta uudenaikaisissa pikku-hurjisteluissa suljettujen ovien takana — mielikuvituksessaan hän näki Ippolitan alttiina kaikille irstailuille — tuon kalpean ja ahneen roomattaren, joka oli voittamaton taidossa saattaa miehiä vanhenemaan.

— Kuinka kätesi vapisee, huomautti Ippolita, katsoen häneen.

— Se on totta — hän virkkoi hermostuneesti, teeskennellen iloisuutta.
— Tiedätkö, että minä jo olen juopunut? Ja sinä et juo, sinä viekas!

Ippolita nauroi ja joi kolmannen kerran, purskahtaen lapselliseen naurahdukseen ajatellessaan, että hän juopuisi, että vähitellen tuntisi älynsä utuiseksi. Viini alkoikin jo häneen vaikuttaa. Hermostuneisuuden pahahenki alkoi jo häntä kiihoittaa.

— Katso kuinka ruskeiksi käsivarteni ovat päivettyneet — hän huudahti, työntäen avarat valkoiset hihat yläpuolelle kyynäspäitä. — Katsohan ranteita!

Vaikka hänen ihovärinsä oli ruskea, lämpöisen tumman kullan hohteinen, oli hänellä tavattoman hieno iho, ranteilla melkoisesti vaaleampi, omituisen kalpea. Ainoastaan auringolle alttiina ollut osa käsivarsia oli ruskettunut, mutta ranteiden sisäpuoli oli jäänyt valkeaksi. Ja tästä hennosta kalpeudesta hohtivat selvinä esiin hienot tummansiniset, hieman punasinervään vivahtavat suonet. Monasti oli Giorgio ajatellut Kleopatran sanoja, joilla hän oli puhutellut Italian lähettilästä: —: Tässä ojennan suudellaksesi sinisiä suoniani!

— Suutele! — sanoi Ippolita ojentaen hänelle ensin toista, sitten toista kättään.

Kovalla otteella Giorgio piti kiinni hänen kädestään ja oli leikkaavinaan veitsellä poikki hänen valtimonsa.

— Leikkaa vaan! — uhmaili Ippolita. — Minä en liikahda.

Giorgio tuijoitti nyt järkähtämättä tuohon siniseen verkkoon valkealla iholla, joka näytti kuuluvan toiseen ruumiiseen, vaaleaveriseen naiseen. Ja tämä omituisuus kiihoitti hänen tarkkaavaisuuttaan ja viehätti häntä esteettisesti, se herätti hänessä traagillisen kauneuden mielikuvan.

— Tämä on sinun heikko kohtasi — hän sanoi hymyillen. — Merkki on aivan selvä. Sinä tulet saamaan luonnottoman kuoleman. Anna tänne toinen käsi!

Hän asetti molemmat ranteet vastatusten ja teki sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut leikata ne poikki samalla kertaa. Hengissä hän näki esiintyvän kuvan: Synkän, kamalan oven marmorikynnyksellä hän näki kuolevan ojentavan eteensä paljaita käsivarsiaan, joiden haavoitetuista rannevaltimoista kaksi punaista lähdettä pulppuili ja pisarteli. Ja punaisten suihkusäteiden välissä kävivät kasvot vähitellen yliluonnollisen kalpeiksi, silmien pohjat täyttyivät äärettömällä salaisuudella ja suljetuilla huulilla kuvastui lausumattoman sanan aave. Äkkiä ehtyivät molemmat lähteet. Taaksepäin kaatui veretön ruumis pimeään.

— Sano minulle, mitä ajattelet! — pyysi Ippolita, nähdessään hänen vaipuneen ajatuksiin.

Giorgio loi hänen eteensä tuon kuvan.

— Erinomaista! — sanoi Ippolita ihaillen kuin kuvan edessä.

Ja Ippolita sytytti savukkeen, puhaltaen savupilven lamppua kohti, jonka ympärillä yöperhot lepakoitsivat. Hän katseli noiden pienten kirjavien siipien levottomuutta ohuiden sauhuverhojen lomitse. Sitten hän kääntyi Ortonaan päin, joka loisti liekeissään. Hän nousi ja kohotti silmät tähtiin.

— Kuinka kaunis yö! — hän sanoi syvään hengittäen. — Eikö sinun ole kuuma?

Hän viskasi savukkeen pois. Taas hän paljasti käsivartensa. Hän lähestyi Giorgiota; äkkiä hän käänsi hänen päänsä jo sulki sen pitkään, hellään syleilyyn; hän hiveli huulillaan intohimoisesti ja kaihoten hänen kasvojaan, painaen hänelle näin moninkertaisen suudelman; melkein käsittämättömällä liikkeellä — niin nopsa ja notkea hän oli, hän solui hänen syliinsä; Giorgio hengitti hänen ihonsa tuoksua, tuota väkevää ja silti mietoa tuoksua, joka vaikutti huumaten kuin tuberosien lemu.

— Ei, ei; päästä minut! — hän sopersi, työntäen häntä luotaan. —
Täällä meidät nähdään.

Ippolita irroitti hänestä käsivartensa. Hän hoiperteli hieman. Hän näytti todella juopuneelta. Näytti siltä, kuin olisi usva laskeutunut hänen silmiensä eteen ja aivoihin, himmentäen hänen näkö- ja ajatusvoimansa.

— Kuinka kuuma! — hän huokasi, koskettaen otsaa ja polttavia poskiaan kämmenellään.

Kokonaan piintyneen ajatuksensa hallitsemana toisti Giorgio itsekseen:

— Täytyykö minun kuolla yksin? Jonkunmoinen kiire joudutti häntä raivokkaaseen tekoon, kuta kauemmaksi iltaa kului. Hän kuuli takanaan kellon napsutuksen makuuhuoneesta; hän kuuli säännölliset varstojen lyönnit läheiseltä puimakentältä. Nämä molemmat rytmilliset ja erilaiset hälyt teroittivat hänessä ajan haihtuvaisuuden tuntemusta ja saattoivat hänet aran pelon valtoihin.

— Katso Ortonan ilotulitusta! — huusi Ippolita ja osoitti juhlivaa kaupunkia, joka saattoi taivaan tulenhohtoiseksi. — Katso mikä valojen komeus!

Eräästä kohdasta kohosi ilmaan lukemattomia raketteja, jotka kultaisen jättiläisviuhkan tavoin kääriytyivät auki taivaalla, ja hitaasti hajosi tämä viuhka alhaalta ylös mitä ihanimpien tulipallojen sateeksi, josta uudelleen muodostui tuliviuhka, taas hajotakseen ja uusiintuakseen, jatkuvasti vaihdellen, ja tuo liikkuva kuva heijastui veteen. Kumea melu, kuin etäistä ampumista, kaikui tänne, voimakkaampien pamausten keskeyttämänä, jota seurasi kirjavien pallojen räjähtäminen vallan taivaan tummalla kuvulla. Ja jokaisen räjähdyksen aikana esiintyi kaupunki, satama ja hyökysilta toisenlaisessa valaistuksessa, haaveellisesti muuttuneena.

Seisoen rintanojan ääressä Ippolita ihaili tuota näkyä, säestäen ihastuksen huudoin loistavimpia tulitemppuja. Silloin tällöin lankesi hänen valkealle vartalolleen liekkien heijastus.

— Hän on ylen kiihoittunut, melkein juopunut, valmis joka mielettömyyteen — ajatteli Giorgio häntä katsellessaan. — Voisin ehdoittaa hänelle kävelyä, jolle hän jo usein oli halunnut lähteä. Hän aikoi ehdoittaa hänelle, että he soihdunvalossa kulkisivat tunnelin läpi. Menisin alas paalu-laiturille soihtua noutamaan. Hän odottaisi minua sillan kohdalla. Sieltä veisin hänet tunnettua polkua pitkin tunneliin. Asettaisin niin, että juna keskellä tunnelia meidät yllättäisi… Varomattomuus, tapaturma.

Tämä tuuma ei tuntunut hänestä olevan vaikea toteuttaa, kun se oli niin harvinaisen selvänä sukeltanut esiin hänen hengestään, kuin olisi se vaan ollut hänen itsetiedottoman sielunelämänsä täydennystä sen päivän jälkeen, jona hänen nähdessään säkenöivät junanrattaat, tuo ajatus sekavana oli syntynyt hänen aivoissaan. — Hänenkin täytyy kuolla. Tuo päätös vahvistui hänessä muuttamattomaksi. Hän kuuli kellon takanansa lyövän ja tunsi kauhua, jota ei voinut hillitä. Tuon hetken täytyi olla läheinen. Kenties hänellä tuskin oli aikaa mennä sinne alas. Vitkastelematta täytyi toimia, hänen täytyi varmasti ottaa selko siitä, kuinka myöhäinen hetki oli.

Mutta hänestä tuntui, kuin ei olisi voinut nousta tuoliltaan; hänestä tuntui, kuin äänensä tulisi pettämään, niin pian kuin hän kääntyisi tuon pahaa aavistamattoman puoleen.

Hän karkasi ylös, kuullessaan tutun kolisevan kuminan etäältä. — Liian myöhään! Hänen sydämensä sykki niin rajusti, että luuli todella kuolevansa ahdistuksen tuskaan, pauhun ja vihellyksen lähestyessä.

— Juna! — sanoi Ippolita, kääntyen. — Tule tänne katsomaan.

Kun Giorgio lähestyi, Ippolita kietoi paljaan käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi hänen olkaansa.

— Nyt se kiitää sisälle tunneliin — Ippolita jatkoi, tehden johtopäätöksensä kumun muuttumisesta.

Giorgion korvissa pauhu kasvoi hirvittävästi. Kuin näköhäiriön valloissa ollen hän havaitsi itsensä ja lemmityn synkässä holvissa ja lyhtyjen nopeasti lähestyvän pimeässä, lyhyen kamppailun kiskoilla ja molempien ruumiiden kaatuvan hirvittävän väkivoiman ruhjomina. Samaan aikaan hän tunsi elävän ja rakastavan naisen kosketuksen, joka kaikesta huolimatta aina oli voitolla. Ja hän tunsi samalla, kun hengissä näki tuon kamalan lopun, katkeruutta tuota naista kohtaan, joka uhkasi päästä häneltä pakoon.

Kumartuen rintanojan yli molemmat katselivat kohisevaa junaa, joka tuhoavana kiireisesti kiiti ohi, järkyttäen talon perustuksia ja siirtäen heihinkin vavistustaan.

— Minä pelkään öisin, kun se kiitää ohi ja talo järkkyy — sanoi Ippolita, painautuen yhä lähemmäksi kiinni rakastettuunsa. — Etkö sinäkin? Joskus tunnen sinun vapisevan…

Giorgio ei kuullut näitä sanoja. Hänen sisällään kuohui rajusti. Siellä liikkuivat rohkeimmat ja sekavimmat kuvat, mitkä koskaan olivat hänen sieluansa liikuttaneet. Yhteyttömät ajatukset ja mielikuvat tupruilivat hänen aivoissaan, ja hänen sydämensä kitui tuhansista pistoksista. Mutta yksi kuva oli kaikkia muita voimakkaampi, vähitellen se pimensi ja karkoitti kaikki muut ja täytti yksin sielun. — Mitä hän, Giorgio, teki viisi vuotta sitten tänä hetkenä? Hän valvoi ruumiin ääressä; hän katseli kasvoja, joita peitti musta verho, hän katseli pitkää valkoista kättä.

Ippolitan kädet harhailivat levottomina hänen ympärillään, hellästi ne liukuivat hänen hiuksiinsa, hyväilivät hänen niskaansa. Kaulassaan, korvien alla hän tunsi hänen kosteat, imevät huulensa, kuin kupparinsarven. Vaistomaisin liikkein, joita ei kyennyt ehkäisemään, hän irtaantui hänestä, vetäytyi pois. Ippolita nauroi tuota erityistä, ivallista ja epäsiveää naurua, joka äkkiä tunki esiin hampaiden välistä silloin, kun rakastajansa teki vastustusta. Ja tuo mieletön kuuli taas nuo hitaasti ja selvästi lausutut sanat: — Minun suudelmiani peläten —

Taaskin kaikui juhlivasta kaupungista rätinä, jota yksinäiset selvät pamaukset keskeyttivät. Ilotulitus oli uudelleen alkanut. Ja Ippolita kääntyi tuota näkyä katselemaan.

— Katso! Eikö näytä siltä, kuin Ortona syttyisi palamaan?

Koko taivas oli uponnut punervaan valoon ja kuvastui mereen, mihin liekehtivän kaupungin ääripiirteet heijastuivat. Lakkaamatta raketit loistivat; tulipallot halkesivat isoiksi säkenöiviksi ruusuiksi.

— Onko tämäkin yö vielä kuluva? — kysyi Giorgio itseltään. — Pitääkö elämän taas huomenna alkaa? Ja kuinka kauvan vielä?.— Raju vastenmielisyys, inhon ja melkein hurjan vihan sekainen tunne kohosi hänen sisimmän olemuksensa juurista kun hän ajatteli, että hänen vielä sinä yönä täytyisi levätä samoilla patjoilla tuon naisen kanssa, unettomuudessaan kuunnella nukkuvan hengitystä, ja että uudelleen lankeaisi himon pauloihin.

Häikäisevä valo osui häneen ja veti taas hänen katseensa valaistuun kaupunkiin. Täysikuun tavoin loisti jättiläisruusu, joka kieriytyi auki juhlivan kaupungin yläpuolella ja joka valaisi koko rannikon etäisille seuduille asti, pienten poukamien sarjan ja esiin pistävät niemet. Moron niemen, Nichiolon, paalu-sillan, läheiset ja etäiset kalliot, jopa Penna del Vasto näkyivät hetken säteilevän hohteen valaisemina.

— Tuo kallio! — kuiskasi salainen ääni Giorgio Aurispalle, kun hänen katseensa lankesi tutulle vaivaisoliivia kasvavalle kukkulalle.

Kirkas valo sammui. Etäinen kaupunki, jonka valot vielä loistivat yössä, vaipui hiljaisuuteen. Äänettömyydessä Giorgio taas kuuli kellon heilurin naputukset ja puimaväen rytmilliset kopsaukset. Mutta nyt osasi hän hillitä ahdistustaan; hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja selvemmäksi.

— Miksi emme lähde pienelle kävelylle? — hän sanoi Ippolitalle lievästi liikutetuin äänin. — Miksi emme lähde jonnekin vapaaseen luontoon ja istuudu ruohikkoon, nauttimaan raittiista ilmasta? Katso, on vallan kirkas yö, melkein kuin kuutamoyö.

— Ei, ei — vastasi närkästyneenä Ippolita. — Jääkäämme tänne.

— Ei vielä ole myöhäistä. Oletko jo uninen? Tiedät, etten minä voi panna näin aikaisin maata. En voi nukkua, minä kärsin… Menisin kernaasti kävelylle. Tule, älä ole laiska. Menkäämme. Voit tulla tuollaisena, vaivautumatta.

— Ei, ei… Me jäämme tänne.

Taaskin hän kietoi paljaat käsivartensa hänen kaulaansa, kiehtovana, kaihoovana, himokkaana.

— Jääkäämme tänne. Tule, paneudu pitkäksesi divaanille minun viereeni — hän imarteli ja koetti vetää häntä mukaansa, himonsa hallitsemana, joka kiihtyi, kuta enemmän toinen vastusti. — Tule kanssani!

Ippolita oli pelkkää intohimoa. Kuin soihtu oli hänen kauneutensa syttynyt. Hänen solakka käärmeennotkea vartalonsa värisi ja tämä värinä tuntui hameen ohuen kudoksen läpi. Hänen suuret tummat silmänsä vuodattivat ylimmän intohimon tenhoa. Hän oli ruumiistunut nauttimus, joka toisti: — Minä olen voittamaton… Minä olen vahvempi sinun ajatustasi… Ihoni tuoksu voi sinussa hajoittaa kokonaisen maailman.

— Ei, ei, en tahdo! — vastusti Giorgio, tarttuen hänen käsivarsiinsa, osoittaen melkein raakaa päättäväisyyttä, jota ei kyennyt lieventämään.

— Vai sinä et tahdo — hän ilkkui, nauttien taistelusta, varmana voitosta, kykenemättä tänä hetkenä luopumaan himokkaasta oikustaan.

Giorgio katui raivokkaisuuttaan. Onnistuakseen vetämään häntä ansaan, täytyi hänen teeskennellä olevansa lempeä ja hellä, teeskennellä hehkua ja intohimoa. — Varmaankin hän sitten saisi houkutelluksi hänet yölliselle kävelylle, viimeiselle retkelle. — Mutta hän tunsi ehdottoman välttämättömäksi ettei syleilyssä menettäisi hetkellistä hermo-voimaansa, jota tarvitsi mitä läheisintä tekoa varten.

— Vai, sinä et tahdo? — sanoi Ippolita jälleen tarttuen häneen, luoden häneen läheltä hillityn raivontapaisen katseen.

Giorgio antoi laahata itsensä huoneeseen. Syleillen molemmat kaatuivat divaanille. Silloin tuo irstas kissa, tuo vihollinen osoitti hänelle ruumiinsa koko voiman, jonka hän jo luuli voitetuksi — — —

Giorgio tunsi, että kaikki oli hukassa. — — — Koko sukupuolen inhoittavaisuus ilmeni nyt hänen eteensä. —

Äkkiä purskahti Ippolita hermostuneeseen, raivokkaaseen, hillittömään nauruun — joka oli kamala kuin mielettömän nauru.

Ilmeisesti kauhistuen Giorgio katsoi häneen, kysyen itseltään: — Onko tämä hulluutta? —

Ippolita nauroi, nauroi ja väänteli itseään, peitti kasvonsa käsillään, puri sormiaan, puristi kylkiään; hän nauroi, nauroi suunnattomasti, kuin pitkän äänekkään nyyhkytyksen värisyttämänä.

Ajoittain hän hellitti hetkiseksi, mutta alkoi sitten uudelleen yhtä rajusti. Eikä saattanut kuvitella mitään kamalampaa kuin tämä mieletön nauru myöhäisen yön äänettömyydessä.

— Älä pelkää! Älä pelkää! — hän sanoi välillä, nähdessään lemmittynsä neuvottoman tyrmistyneenä. — Minä kyllä rauhoitun. Mene pois, lähde ulos. Minä pyydän!

Kuin houreissa Giorgio astui ulos parvekkeelle. Kuitenkin hänen henkensä oli ihmeellisen selkeä ja valpas. Kaikessa, minkä hän teki, mitä tunsi, oli hänen mielestään jotain unelmanomaisen epätodellista, mutta kuin syvä, vertauskuvallinen merkitys. Hän kuuli vielä takanaan tukehutetun naurun. Päänsä yläpuolella ja ympärillään hän huomasi kesäyön ihanuuden.

Nauru oli lakannut. Hiljaisuudessa hän kuuli taaskin kellonheilurin napsutuksen ja tahdikkaat puimamiesten kolaukset kaukaa. Hän vavahti, kun vanhusten asunnosta ähkinä kuului hänen korvaansa.

— Se oli synnytystuskissa olevan vaivoja.

— Kaiken täytyy täyttyä — ajatteli Giorgio. Ja epäröimättä hän kääntyi ja astui kynnykselle.

Ippolita oli taas tointunut ja makasi kalpeana, silmät puoleksi suljettuina sohvalla. Kuullessaan rakastajansa lähestyvän, hän hymyili.

— Tule tänne, istu — hän mutisi tehden epävarman liikkeen.

Giorgio näki kumartuessaan hänen ylitsensä, että hänen ripsensä olivat kyyneleistä kosteat.

Hän istuutui hänen viereensä. Hän kysyi:

— Kärsitkö?

— Minulla on hieman tukehuttava tunne — hän vastasi. Tunnen tässä painoa, kuin pallon, joka nousee ja laskee.

Ja hän osoitti rintansa keskikohtaa.

— Suljetussa huoneessa tukehtuu, sanoi Giorgio — Miksi et voi nousta ja tulla ulos? Raitis ilma tekee sinulle hyvää. On ihana yö. Ylös, ylös!

Hän nousi ja ojensi Ippolitaa kohti kätensä. Päästyään seisomaan tämä pudisti irroitettua tukkaansa taaksepäin. Sitten hän kumartui sohvalle etsimään hävinneitä hiusneulojaan.

— Missähän ne ovat?

— Mitä haet?

— Hiusneulojani.

— Anna niiden olla. Huomenna ne kyllä löydät.

— Mutta en voi kiinnittää hiuksiani ilman niitä.

— Anna niiden olla hajalla. Minua sinä miellytät noin.

Ippolita hymyili. He astuivat ulos parvekkeelle. Ippolita käänsi kasvonsa tähtiä kohti ja hengitti kesäyön tuoksua.

— Näetkö, millainen yö, hän sanoi ääni käheänä, mutta lempeänä.

— He puivat liinaa — sanoi Ippolita kuunnellen alinomaisia tahdikkaita lyöntejä.

— Mennään alas — sanoi Giorgio. — Jaloitelkaamme hiukan. Menemme sinne, oliivilehtoon asti.

Giorgio näytti riippuvan kiinni hänen huulistaan.

— Ei, ei… Jääkäämme tänne. Etkö näe, miltä näytän?

— Mitä se tekee? Kukapa meitä näkisi? Tähän aikaan emme kohtaa ainoatakaan sielua. Voit hyvin tulla mukaan noin. Minäkin menen paljain päin. Tämä seutu on meistä melkein kuin puutarha. Menkäämme alas.

Ippolita epäröi muutaman hetken. Mutta hänkin tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, tunsi tarvetta poistua talosta, missä hänen kamala naurunsa vielä tuntui kaikuvan.

— No, menkäämme sitten alas — hän vihdoin myöntyi.

Nämä sanat kuullessaan luuli Giorgio sydämensä pysähtyvän.

Vaistomaisesti hän lähestyi valaistun huoneen kynnystä. Hän loi sisälle katseen täynnä pelokkaisuutta: jäähyväiskatseen. Koko muistojen myrsky puhalsi vielä kerran rajusti hänen sieluunsa.

— Jätämmekö lampun palamaan? — kysyi Giorgio, ajattelematta, mitä sanoi; oman äänensä kuuleminen herätti hänessä kuvaamattoman vaikutelman kuin jostakin etäisestä vieraasta seikasta.

— Jätämme — vastasi Ippolita.

He astuivat portaita alas. He pitivät toisiaan kädestä, hitaasti asettaessaan jalkansa astuimelta astuimelle. Giorgion täytyi niin suunnattomasti ponnistaa voimiaan, voittaakseen kiihoitustaan, että hän tunsi jäntevyytensä kasvavan ja että katsoi yön äärettömyyttä silmään, jonka luuli täyttäneensä oman elämänsä voimakkuudella.

Aitauksen luona pihamaalla he näkivät ihmisen liikkumattoman ja mykän varjon. He tunsivat vanhuksen.

— Kuinka, Cola, täällä tähän aikaan? — virkkoi Ippolita hänelle. —
Ettekö ole väsynyt?

— Vartioin Candiaa, jonka tuskat ovat alkaneet — hän vastasi.

— Ovatko enteet hyvät?

— Hyvät ovat.

Mökin ovi oli valaistu.

— Odota hetkinen — sanoi Ippolita toverilleen. Tahdon mennä Candian luo.

— Ei, ei, älä nyt mene sinne sisälle — pyysi Giorgio. — Näethän palatessasi.

— Hyvä; palatessani tulen hänen luokseen; näkemiin, Cola.

Kun he kulkivat kaitaa polkua alas, kompastui Ippolita.

— Ole varuillasi — varoitti vanhuksen varjo.

— Etkö tahdo nojata minuun — tarjosi Giorgio.

Hän laski käsivartensa vaieten hänen käsivarrelleen. Hetken he sanatonna astuivat edelleen.

Yö oli kirkas, säteilevä koko majesteettisuudessaan. Otava tuikki seitsenkertaisessa salaperäisyydessään. Adrianmeri, mykkänä ja puhtaana kuin sen yli kaareutuva taivas, ilmaisi läsnäoloaan ainoastaan hengityksellään ja tuoksullaan.

— Miksi sinun on niin kiire? — kysyi Ippolita.

Giorgio hiljensi askeleensa. Yhden ainoan ajatuksen hallitsemana, toiminnan välttämättömyyden ajamana eteenpäin, hän tajusi kaikkea muuta ainoastaan sekavasti. Hänen sisäinen elämänsä näytti pimenevän, sulavan kumeaksi kuohunnaksi, joka kuitenkin tunki ytimiin ja nosti muodottomia katkelmia pinnalle, jotka ollen niin erilaisia, tuntemattomia, eivät näyttäneet kuuluvan samaan elämään, vaan olivat kuin tungettelijoita. Ja Giorgio havaitsi kaikkia näitä häälyviä, ristiriitaisia kuvia kuin puolihorroksissa, sillävälin kuin yksi ainoa kohta ihmeellisen kirkkaana välkkyi hänen henkensä edessä: ja se johti häntä suoraa päätä loppusuoritukseen.

— Kuinka surumielistä on tuo puimisen jyminä! — sanoi Ippolita pysähtyen. Koko yön he puivat liinoja. Eikö se tee sinua alakuloiseksi?

Ippolita nojautui raskaasti Giorgion käsivarteen, ja hänen hiuksensa hivelivät hänen poskiaan.

— Muistatko Albanon kadunlaskijoita, jotka koko päivän koputtivat kiviä ikkunoidemme alla?

Hänen äänensä kaikui nyt verhoutuneelta, hieman väsyneeltä.

— Joskus nukahdimme siihen meluun…

Levottomana hän keskeytti puheensa.

— Miksi sinä yhä käännyt taaksesi katsomaan?

— Luulin kuulevani askeleita, kuin avojalkaisen ihmisen astuntaa — vastasi Giorgio hiljaa; ja hän tunsi, miten hiuksensa juuret olivat hellät. — Odottakaamme.

He pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä oli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen koko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui, kuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli.

— Se on Giardino — sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli lähemmäksi.

— Se on seurannut meitä.

Ja hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi juosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään.

— Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? — hän sanoi sille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili eläimiä. — Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää?

Kiitollinen koira kieriskeli tomussa.

Giorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut Ippolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä tähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä sanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota äkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä kuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää tahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä.

— Jouduhan hiukan! Olemme perillä, — hän sanoi, rientäen edeltä oliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina.

Hän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta siitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen epätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa. Hänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus. Ei kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä.

— Tule — hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden terästämänä.

Ja vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän ruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle.

Ranta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta. Varovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän kumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja kivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas hänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja Ippolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli taas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana sarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä ohitse.

— Pidä varasi — huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. — Pidä varasi!

Koira haukkui oliivilehdossa.

— Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä!

Kallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota hiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti loiskien huuhteli.

— Giorgio! Giorgio!

— Älä pelkää! — hän sanoi käheästi. — Tule lähemmäksi! Tule! Katso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa pyydystävät…

— Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa.

— Tule! Minä tuen sinua lujasti.

— Ei. Ei.

Giorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja epämääräinen kammo valtasi hänet.

— Tulehan!

Ja Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän painoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet kuilun partaalle.

— Ei, ei, ei…

Ippolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen onnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi.

— Oletko hullu? — hän huusi vihasta vavisten — oletko hullu?

Mutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä rajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet vaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan sieluun ja täytti sen kauhistuksella.

— Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule minua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle…

Mielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi voivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää.

— Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi!
Anna minulle anteeksi.

Hän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä voitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään kuoleman.

— Murhaaja! — hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja hampain villieläimen tavoin.

— Murhaaja! — hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin hiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken tulleen.

Koira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti.

Seurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten välillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet salaista vihan kaunaa toisiinsa.

Ja toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan.

Loppu.