The Project Gutenberg eBook of Marsin ritarit

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Marsin ritarit

Author: Edgar Rice Burroughs

Translator: Alpo Kupiainen

Release date: March 29, 2021 [eBook #64956]
Most recently updated: October 18, 2024

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSIN RITARIT ***
MARSIN RITARIT

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ["The Chessmen of Mars"] suomentanut

Alpo Kupiainen

Kariston nuorisonkirjoja 60.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

       Johdanto. John Carter tulee maahan.
    I. Tara tuittupäisenä.
   II. Hirmumyrskyn heiteltävänä.
  III. Päätömä ihmiset.
   IV. Vangiksi.
    V. Täydelliset aivot.
   VI. Kauhun kourissa.
  VII. Pöyristyttävä näky.
 VIII. Täpärä koitos.
   IX. Ajelehtimassa oudoilla seuduilla.
    X. Satimessa.
   XI. Taran valinta.
  XII. Ghek tekee tepposia.
 XIII. Epätoivoinen urakka.
  XIV. Ghekin komennuksessa.
   XV. Holvin vanhus.
  XVI. Uusi nimenmuutos.
 XVII. Kuoleman kisa.
XVIII. Uskollisuuden näyte.
  XIX. Vainajan varjo.
   XX. Syytös pelkuruudesta.
  XXI. Uhkayritys rakkauden tähden.
 XXII. Vihkimishetkellä.
       Jetan eli marsilainen shakki.

JOHDANTO

John Carter tulee Maahan

Kuten tavallisesti oli Shea juuri äsken voittanut minut shakkipelissä, ja kuten myöskin tavallisesti kävi, olin minä puolestani hankkinut siitä itselleni arveluttavaa korvausta hammastelemalla hänelle, että se oli heikkojen järjenlahjojen merkki, kiinnittäen n:nnen kerran hänen huomiotansa eräiden tiedemiesten esittämään teoriaan, joka perustuu väitteeseen, että ilmiömäiset shakkitaiturit ovat aina joko alle kaksitoista vuotta vanhoja lapsia tahi yli kahdenkahdeksatta ikäisiä vanhuksia taikka henkisesti vajavaisia — jonka teorian voi helposti syrjäyttää niissä harvoissa tapauksissa, jolloin minä voitan, Shea oli mennyt makuulle, ja minun olisi pitänyt noudattaa hänen esimerkkiään, sillä olemme aina satulassa ennen auringon nousua. Mutta sensijaan istuinkin edelleen kirjastossa shakkipöydän ääressä, veltosti puhallellen tupakan savua tappiolle joutuneen kuninkaani nöyryytetyn pään ympärille.

Ollessani syventynyt tähän hyödylliseen puuhaan kuulin arkihuoneen itäisen oven avautuvan ja jonkun astuvan sisälle. Arvelin Shean palaavan puhelemaan kanssani huomispäivän tehtävistä, mutta kun katsahdin molempien huoneiden väliseen oveen, näin sen aukon puitteissa pronssinkarvaisen jättiläisolennon, jonka muutoin alaston ruumis oli sonnustettu jalokivistä jäykkään nahkahihnoitukseen ja jonka vyötäisillä riippui toisella puolen soma lyhyt miekka ja toisella oudonmallinen pistooli. Tunsin heti hänen mustan tukkansa, teräksenharmaat, rohkeat ja hymyilevät silmänsä ja ylevät piirteensä. Hypähdin pystyyn ja astuin häntä vastaan käsi ojossa.

"John Carter!" huudahdin. "Sinäkö?"

"Kukapa muu sitten, poika?" vastasi hän, tarttuen käteeni toisella kädellään ja laskien toisen olalleni.

"Missä asioissa olet saapunut tänne?" tiedustin. "On jo kauan siitä, kun viimeksi kävit Maassa, etkä milloinkaan ennen ole ollut täällä marsilaisessa asussa. Hyvä Jumala! Onpa todella hauska nähdä sinut — etkä näytä päivääkään vanhentuneen niiltä ajoilta, jolloin keinuttelit minua polvellasi minun ollessani lapsi. Miten selität sen, John Carter, sinä Marsin sotavaltias, vai koetatko lainkaan selittää sitä?"

"Miksi yrittäisin selittää selittämätöntä?" huomautti hän. "Kuten jo aikaisemmin olen sinulle maininnut, olen hyvin vanha mies. En tiedä ikääni. En muista lainkaan lapsuuttani. Sikäli kuin muistan, olen aina ollut sellainen, jollaisena näet minut nyt ja jollaisena näit minut ollessasi viisivuotias. Sinä itse olet vanhentunut, vaikka tosin et niin paljon kuin muut vastaavanikäiset ihmiset, mikä johtunee siitä, että suonissamme virtaa samaa verta. Mutta minä en ole vanhentunut yhtään. Olen pohtinut tätä kysymystäni erään ystäväni, tunnetun marsilaisen tiedemiehen kanssa; mutta hänen teoriansa ovat vielä pelkkiä olettamuksia. Minä puolestani olen tyytyväinen tähän tosiasiaan — en vanhene lainkaan, rakastan elämää ja nuoruuden vireätä reippautta.

"— Ja sitten luonnolliseen kysymykseesi siitä, mikä on tuonut minut jälleen Maahan ja lisäksi näissä Maan asukkaan silmissä oudoissa tamineissa. Siitä saamme kiittää Kar Komakia, lotharilaista jousimiestä. Hän se antoi minulle vihjauksen, ja siitä pitäen olen kokeillut, kunnes se nyt vihdoin on minulle onnistunut. Kuten tiedät, on minulla jo kauan ollut kyky kiitää avaruuden halki henkiolentona, mutta tähän asti en ole kyennyt samalla tavoin kiidättämään elottomia esineitä. Nyt kuitenkin näet ensi kerran minut aivan samanlaisena kuin marsilaiset lähimmäiseni minut näkevät — näet juuri sen lyhyen miekan, joka on maistanut niin monen tuiman vihollisen verta, hihnat, joita koristavat Heliumin vaakunat ja oman asemani arvomerkit, ja pistoolin, jonka minulle lahjoitti Tharkin jeddak Tars Tarkas.

"— Ottamatta lukuun haluani tavata sinut, mikä on täälläoloni tärkein syy, ja varmistua siitä, että voin kuljettaa Marsista Maahan elottomia esineitä ja siis myöskin elollisia olentoja, jos niin haluan, ei minulla ole täällä mitään tehtävää. Maa ei ole minua varten. Minua kiinnittää kaikki Barsoomiin — vaimoni, lapseni, työni; kaikki ne ovat siellä. Vietän seurassasi viihtyisän illan ja palaan sitten sille taivaankappaleelle, jota rakastan enemmän kuin henkeäni."

Puhuessaan hän laskeutui shakkipöydän vastaisella puolella olevaan tuoliin.

"Mainitsit lapsesi", sanoin. "Onko sinulla muita kuin Carthoris?"

"On tytär", vastasi hän. "Hän on vain vähän nuorempi kuin Carthoris ja toiseksi kaunein olento, joka milloinkaan on hengittänyt menehtyvän Marsin ohutta ilmaa. Vain hänen äitinsä Dejah Thoris voisi olla kauniimpi kuin Heliumin Tara."

Hetkisen hän hypisteli shakkinappuloita välinpitämättömästi. "Marsissa on samantapainen peli kuin shakki", hän virkkoi, "hyvin samantapainen. Ja muuan sikäläinen rotu pelaa sitä julmalla tavalla, miehillä ja paljailla miekoilla. Me nimitämme peliä jetaniksi. Sitä pelataan samanlaisella laudalla kuin shakkia, mutta ruutuja on sata, ja kummallakin puolella on kaksikymmentä nappulaa. Aina kun näen sitä pelattavan, en voi olla ajattelematta Heliumin Taraa ja hänen seikkailujaan Barsoomin shakkikansan keskuudessa. Haluatko kuulla hänen tarinansa?"

Ilmoitin tahtovani, ja niinpä hän kertoi sen minulle. Ja nyt toistan sen teille niin tarkoin Marsin sotavaltiaan omilla sanoilla kuin suinkin osaan, mutta käytän kolmatta persoonaa. Jos esityksessäni ilmenee epäjohdonmukaisia ja virheellisiä kohtia, älköön siitä moitittako John Carteria, vaan laskettakoon se minun erehtyväisen muistini viaksi, jonka syytä se on. Tarina on kummallinen ja tyyten barsoomilainen.

ENSIMMÄINEN LUKU

Tara tuittupäisenä

Heliumin Tara nousi silkkipeitteistä ja pehmeistä turkiksista kasatulta alustalta, jolla hän oli loikonut, venytti raukeasti joustavaa vartaloansa ja meni huoneen keskelle, johon sijoitetun ison pöydän kohdalla riippui matalasta laipiosta pronssinen kiekko. Hänen ryhtinsä todisti terveyttä ja viimeistellyn moitteetonta ruumiinrakennetta, ja hänen virheettömän sopusuhtaisten jäsentensä liikkeet olivat vaivattoman sulavat ja viehkeät. Hienosta silkkikankaasta valmistettu vaippa oli heitetty hänen toisen olkansa ylitse ja kiedottu hänen ruumiinsa ympärille; hänen musta tukkansa oli kiinnitetty korkeaksi nutturaksi päälaelle. Hän napautti pronssikiekkoa keveästi puisella puikolla, ja äänen kutsumana astui heti huoneeseen hymyilevä orjatyttö, jota hänen emäntänsä tervehti myöskin hymyillen.

"Joko isäni vieraita saapuu?" tiedusti prinsessa.

"Kyllä, Heliumin Tara, heitä on jo tullut", vastasi orja. "Olen nähnyt laivaston ylipäällikön Kantor Kanin, Ptarthin prinssin Soranin ja Kantos Kanin pojan Djor Kantosin." Mainitessaan Djor Kantosin nimen hän loi veitikkamaisen silmäyksen emäntäänsä. "Ja — niin, siellä oli muitakin; heitä on saapunut paljon."

"Kylpy sitten, Uthia!" käski Tara. "Mutta miksi", hän lisäsi, "katsot minuun tuolla tavoin ja myhäilet lausuessasi Djor Kantosin nimen?"

Orjatyttö naurahti hilpeästi. "Tietäväthän kaikki, että hän palvoo sinua", hän vastasi.

"Minä en sitä tiedä", virkkoi emäntä. "Hän on veljeni Carthorisin ystävä ja on niin ollen täällä paljon, mutta ei minua nähdäkseen. Hänen ja Carthorisin välinen ystävyys se tuo hänet niin usein isäni palatsiin."

"Mutta Carthorishan on metsästämässä pohjoisessa Okarin jeddakin Talun seurassa", muistutti Uthia.

"Kylpyni, Uthia!" kivahti Heliumin Tara. "Kielesi syöksee sinut vielä onnettomuuteen."

"Kylpy on valmis, Heliumin Tara", vastasi tyttö silmissään vielä iloinen tuike, sillä hän tiesi hyvin, ettei suuttumus saattanut syrjäyttää prinsessan sydämestä hänen orjatarta kohtaan tuntemaansa kiintymystä. Hän avasi oven ja meni sotavaltiaan tyttären edellä viereiseen huoneeseen, jossa kylpy oli valmiina — marmorinen allas, joka oli täynnä välkkyvää, hyvätuoksuista vettä. Sen ympärillä ja kahden puolen veteen vieviä marmoriportaita oli kultaketju, joka oli kiinnitetty kultaisiin tukipylväisiin. Lasisesta kattokuvusta pääsi sisälle päivänvalo, luoden kirkasta hohdetta kiilloitetuille, valkoisille marmoriseinille ja huoneen ympäri ulottuvaan, leveään, kultaupotuksiseen kuvasarjaan, joka sovinnaiseen tapaan esitti kylpijöitä ja kaloja.

Heliumin Tara irroitti vaipan ympäriltään ja antoi sen orjattarelleen. Hän laskeutui verkkaisesti portaita myöten veteen, koettaen sen lämpöä jalallaan, jonka muotoa ahtaat kengät ja korkeat korot eivät olleet turmelleet; se oli viehättävä jalka, sellainen, jollaiseksi Jumala jalat aikoi, mutta jollaisia ne harvoin ovat. Vesi oli hänen mieleistään, ja hän uiskenteli keveän vaivattomasti altaassa. Hän ui pehmeän sulavasti kuin hylje, milloin kelluen pinnalla, milloin sukeltaen veteen, norjien lihasten pannessa kuulakan ihon aaltomaiseen liikkeeseen — se oli sanatonta laulua terveydestä, riemusta ja viehkeydestä. Sitten hän nousi vedestä ja jättäytyi orjattaren hoitoon. Tämä hieroi emäntäänsä hyvähajuisella, puolittain nestemäisellä, kultaisessa uurnassa säilytetyllä aineella, kunnes hohtava iho oli vaahtoisen kuohun peitossa; sitten nopea sukellus altaaseen, kuivaaminen pehmeillä liinoilla, ja kylpy oli suoritettu. Tämä yksinkertaisen hieno kylpeminen oli kuvaava piirre prinsessan elämässä — ei tarpeettomia orjasaattueita, ei komeilua eikä turhia menoja, joihin olisi kulunut kalliita hetkiä. Vielä puoli tuntia, ja hänen tukkansa oli kuivattu ja koottu hänen asemaansa vastaavaksi, omituiseksi, mutta pukevaksi laitteeksi, kultakorujen ja jalokivien peittämä nahkahihnoitus oli sovitettu hänen ylleen, ja hän oli valmis astumaan sotavaltiaan palatsiin päiväkutsuille saapuneiden vieraiden seuraan.

Hänen poistuessaan huoneistostaan mennäkseen puistoon, johon vieraat parhaillaan kokoontuivat, lähti häntä muutamien askelten päässä seuraamaan kaksi soturia, joiden hihnoituksissa oli Heliumin prinssin suvun vaakunamerkit — juroina muistuttajina siitä, että salamurhaajan tikaria ei saa milloinkaan unohtaa Barsoomissa, jossa se jossakin määrin on vastapainoa ihmisten pitkäikäisyydelle ja jossa arvion mukaan on luonnollisesti kuolleiden keski-ikä kokonaista tuhat vuotta.

Heidän saapuessaan likemmäksi puutarhan sisäänkäytävää lähestyi heitä toiselta suunnalta samasta laajasta palatsista toinen nainen, jolla oli samanlainen vartiosto. Hänen tullessaan lähemmäksi kääntyi Heliumin Tara häneen päin, hymyillen ja iloisesti tervehtien, samalla kun hänen vahtisoturinsa polvistuivat ja painoivat päänsä kumaraan, mielellään ja vapaaehtoisesti osoittaen siten kunnioitusta koko Heliumin rakastamalle olennolle. Tällä tavoin ja yksinomaan oman sydämensä pakotuksesta Heliumin soturit aina tervehtivät Dejah Thorisia, jonka kuolematon kauneus oli useammin kuin kerran syössyt heidät veriseen sotaan Barsoomin muita kansoja vastaan. Niin suuresti rakasti Heliumin kansa John Carterin puolisoa, että se lähenteli palvontaa, ikäänkuin hän olisi todella ollut jumalatar, kuten hän näytti olevan.

Äiti ja tytär vaihtoivat barsoomilaisten miellyttävän tervehdyksen "kaor" ja suutelivat toisiaan. Sitten he yhdessä astuivat puutarhaan, jossa vieraat olivat. Jättiläiskokoinen soturi tempasi lyhyen miekkansa ja löi sen lappeella metallista kilpeään, niin että pronssin helähdys kajahti naurua ja puhelua voimakkaampana.

"Prinsessa tulee! Dejah Thoris!" hän huusi. "Prinsessa tulee! Heliumin Tara!" Sillä tavoin aina ilmoitetaan kuninkaallisten henkilöiden saapuminen. Vieraat nousivat Pystyyn; molemmat naiset taivuttivat päätään; henkivartijat vetäytyivät syrjään sisäänkäytävän kahden puolen; joukko ylimyksiä astui esiin lausuakseen naisille kunnianosoituksensa; nauru ja puhelu pääsivät jälleen valloilleen, samalla kun Dejah Thoris ja hänen tyttärensä liikkuivat luonnollisesti ja ylvästelemättä vieraittensa seassa. Ei näkynyt jälkeäkään arvoeroituksista, vaikka saapuvilla oli jeddakeja ja useita tavallisia sotureita, joiden ainoana aateluutena olivat uljaat teot ja ylevä isänmaanrakkaus. Sellaista on Marsissa, jossa ihmisiä arvioidaan omien ansioittensa pikemminkin kuin esi-isiensä saavutusten mukaan, vaikka sukuylpeys siellä onkin voimakas.

Heliumin Tara antoi katseensa hitaasti lipua vierastungoksessa, kunnes se vihdoin pysähtyi hänen etsimäänsä henkilöön. Johtuiko hänen otsansa vähäinen rypistyminen hänen katsettaan kohdanneen näyn herättämästä harmista vai huikaisivatko keskipäivän auringon kirkkaat säteet hänen silmiään? Kukapa voisi sen sanoa! Hänet oli kasvatettu uskomaan, että hänestä vastaisuudessa tulisi isänsä parhaan ystävän pojan Djor Kantosin puoliso. Kantos Kanin ja sotavaltiaan yhteinen hartain toive oli ollut, että niin kävisi, ja Heliumin Tara oli pitänyt sitä melkeinpä tapahtuneena tosiasiana. Djor Kantos oli tuntunut ajattelevan siitä samalla tavoin. Ohimennen siitä mainitessaan he olivat puhuneet siitä kuten ainakin itsestään selvästä tapahtumasta, joka sattuisi joskus epämääräisessä tulevaisuudessa samoin kuten esimerkiksi Djor Kantosin yleneminen laivastossa, jossa hän nyt palveli padwarina, tahi Taran isoisän, Heliumin jeddakin Tardos Morsin hovin vakiintuneet tehtävät taikka kuolema. He eivät olleet koskaan puhuneet rakkaudesta, ja se oli pannut Heliumin Taran ymmälle niinä harvoina kertoina, jolloin hän sitä ajatteli, sillä hän tiesi rakkausasioiden suuressa määrin kiinnittävän avioliittoon aikovien mieltä, ja naisena hän oli kovin utelias, aprikoiden, millaistahan se rakkaus lienee. Hän piti hyvin paljon Djor Kantosista ja tiesi tämän puolestaan pitävän hänestä kovasti. He olivat mielellään toistensa seurassa, sillä heitä miellyttivät samat asiat, samat ihmiset ja samat kirjat, ja heidän tanssinsa ei tuottanut nautintoa ainoastaan heille, vaan myöskin katselijoille. Hän ei voinut kuvitellakaan haluavansa avioliittoon kenenkään muun kuin Djor Kantosin kanssa.

Niinpä ehkä vain aurinko saikin hänen otsansa vetäytymään hyvin vähäisiin ryppyihin samalla hetkellä, kun hän huomasi Djor Kantosin, joka istui vakavasti keskustelemassa Hastorin jedin tyttären Olvia Marthisin kanssa. Djor Kantosin velvollisuus oli heti saapua tervehtimään Dejah Thorisia ja Heliumin Taraa; mutta hän ei tehnyt sitä ja pian sotavaltiaan tytär rypisti todella otsaansa. Hän katsoi Olvia Marthisia pitkään, ja vaikka hän oli nähnyt tytön usein ennen ja tunsi hänet hyvin, katseli hän nyt vierasta uusin silmin ja pani nähtävästi ensimmäisen kerran merkille, että Hastorin neito oli huomattavan kaunis jopa noiden muiden Heliumin kauniiden naisten joukossa. Heliumin Tara kävi levottomaksi. Hän koetti eritellä tunteitaan, mutta se oli vaikeata. Olvia Marthis oli hänen ystävänsä — hän piti Olviasta hyvin paljon eikä ollut lainkaan suuttunut häneen. Oliko hän sitten vihainen Djor Kantosille? Ei; lopulta hän päätteli, ettei hän ollut. Hän tunsikin vain siis kummastusta sen tähden, että Djor Kantosin mieltä saattoi joku toinen kiinnittää enemmän kuin hän itse. Hän oli lähtemäisillään puutarhan poikki liittyäkseen hänen seuraansa, mutta samassa hän kuuli takaansa isänsä äänen.

"Heliumin Tara!" kutsui John Carter ja tyttö pyörähti katsomaan sinne päin. Sotavaltias lähestyi häntä seurassaan outo soturi, jonka hihnoituksen ja metallivarustusten vaakunamerkkejä hän ei tuntenut. Jopa Heliumin miesten ja kaukaisista valtakunnista saapuneiden vieraiden uhkeiden tamineiden joukossa pisti tämän muukalaisen barbaarisen loistava asu silmään. Hänen nahkahihnansa samoin kuin hänen miekkojensa tupet ja pitkän marsilaisen pistoolinsa kotelo olivat kokonaan upeilla, säihkyvillä timanttiupotuksilla varustettujen platinakoristusten peitossa. Kun hän suuren sotavaltiaan rinnalla asteli auringonpaisteisessa puutarhassa lukemattomista jalokivistä heijastuvien säteiden verhotessa hänet valokehään, muistutti hänen ylevä olemuksensa jumalallista ilmestystä.

"Heliumin Tara, tuon luoksesi Gatholin jedin Gahanin", lausui John
Carter, noudattaen Barsoomin yksinkertaista esittelemistapaa.

"Kaor, Gahan, Gatholin jed!" vastasi Heliumin Tara.

"Miekkani on jalkasi juuressa, Heliumin Tara", virkkoi nuori päällikkö.

Sotavaltias jätti heidät kahden, ja he istuutuivat ersitepenkille rehevän sorapus-puun juurelle.

"Kaukainen Gathol", äänsi tyttö haaveksien. "Mielessäni olen aina liittänyt siihen salaperäisyyttä, romanttisuutta ja muinaisaikojen puolittain unohdettuja tietoja. En voi ajatella, että Gathol on olemassa vielä nykyaikana, mikä kenties johtuu siitä, etten koskaan ennen ole tavannut ainoatakaan gatholilaista."

"Ja ehkä myöskin siitä, että Heliumin ja Gatholin välimatka on niin pitkä ja pieni, vapaa synnyinkaupunkini, joka varsin hyvin saattaisi kadota johonkin mahtavaan Heliumin nurkkaan, on verrattain vähämerkityksinen", lisäsi Gahan. "Mutta jos meiltä puuttuukin valtaa, olemme sensijaan ylpeitä", hän jatkoi nauraen. "Uskomme olevamme Barsoomin vanhimman nykyisin asutun kaupungin kansalaisia. Se on yksi niitä harvoja, jotka ovat säilyttäneet vapautensa; ja se on jaksanut suojella riippumattomuuttaan siitä huolimatta, että ikivanhat timanttikaivoksemme ovat tuottavimmat, mitä tunnetaan, ja päinvastoin kuin jotensakin kaikki muut jalokivikentät näyttävät vieläkin yhtä tyhjentymättömiltä kuin konsanaan."

"Kerro minulle Gatholista!" kehoitti tyttö. "Yksin se ajatuskin saa mielenkiintoni vireille." Eivätkä nuoren jedin komeat kasvot todennäköisesti lainkaan vähentäneet kaukaisen Gatholin lumousvoimaa.

Ja Gahan näkyi olevan perin mielissään, kun hänelle siten tarjoutui syy pitää edelleen kaunista puhetoveriaan yksinomaan omana seuranaan. Hänen katseensa näytti imeytyvän tytön ihmeen hienoihin piirteisiin eikä hievahtanut niistä muualle kuin jalokivillä somistetun verhon osittain peittämään, pyöristyneeseen rintaan, paljaaseen olkaan tahi sopusuhtaiseen käsivarteen, jossa säihkyi barbaarisen suurenmoisia rannerenkaita.

"Tutustuessasi oman maasi entisaikojen historiaan olet epäilemättä lukenut, että Gathol oli rakennettu saarelle, jonka ympärillä lainehti Throxeus, valtavin muinaisen Barsoomin viidestä valtamerestä. Meren pinnan alentuessa hiipi Gathol alaspäin pitkin sen vuoren rinteitä, jonka laen muodostamalle saarelle se oli rakennettu, niin että se nyt peittää rinteet huipulta juurelle saakka, samalla kun vuoren uumenet ovat täynnä sen kaivosten sokkeloisia käytäviä. Joka taholta ympäröi meitä laaja, suolainen rämeikkö, joka suojaa meitä maata myöten tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, samalla kun vihollisten ilmalaivojen laskeminen vuoremme epätasaiselle, monin kohdin pystysuorille rinteille on uhkayritys."

"Jonka vaarallisuutta lisäävät uljaat soturinne", pisti tyttö väliin.

Gahan hymyili. "Siitä emme puhu muille kuin vihollisille", hän sanoi, "ja silloin mieluummin teräs- kuin lihaskielellä."

"Mutta mitä harjaannusta sotataidossa on sellaisella kansalla, jota luonto turvaa ahdistajalta niin hyvästi?" kysyi Heliumin Tara, jota miellytti nuoren jedin vastaus hänen edelliseen huomautukseensa, mutta jonka mielessä silti itsepäisesti kyti epämääräinen tunne, että hänen puhetoverinsa ehkä sittenkin kuului veltostuneeseen kansaan. Tällaisen arvelun oli hänessä epäilemättä herättänyt hänen puhetoverinsa aseiden ja hihnoituksen ylellinen komeus, joka viittasi pikemminkin loistavaan ylvästelyyn kuin tuimaan käyttöön.

"Vaikka luonnon meille suoma turva onkin epäilemättä lukemattomia kertoja pelastanut meidät sortumasta, emme me silti suinkaan ole kokonaan suojassa hyökkäyksiltä", selitti Gahan, "sillä Gatholin timanttiaarteet ovat siksi suuret, että vieläkin saattaa olla sellaisia, jotka uhittelevat melkein varmaa tappiota päästäkseen ryöstämään valloittamatonta kaupunkiamme. Saamme niinollen silloin tällöin tilaisuutta harjoittaa aseiden käyttöä. Lisäksi on Gatholissa muutakin kuin vuorikaupunki. Maani ulottuu polodonasta (päiväntasaajasta) kymmenen karadia pohjoiseen päin ja kymmenenneltä karadilta Horzin länsipuolelta kahdennellekymmenennelle läntiselle karadille. Sen pinta-ala on siten miljoona neliöhaadia, ja suurin osa siitä on mainiota laidunmaata, jossa suuret thoat- ja zitidarilaumamme samoilevat.

"— Kun olemme rosvoilevien vihollisten ympäröimiä, täytyy paimentemme totisesti olla sotureja, sillä muutoin ei meillä olisi lainkaan karjaa, ja voit olla varma siitä, että he saavat taistella yllin kyllin. Sitten tarvitsemme alituisesti työväkeä kaivoksiimme. Gatholilaiset pitävät itseään soturirotuna eivätkä senvuoksi mielellään työskentele kaivoksissa. Mutta laissa on säädetty, että jokaisen miespuolisen gatholilaisen on suoritettava yksi työtunti päivässä hallituksen laskuun. Se onkin oikeastaan ainoa vero, joka on määrätty heidän kannettavakseen. He kuitenkin mieluummin hankkivat sijaisen suorittamaan tämän työn, ja kun oman kansamme jäsenet eivät suostu pestautumaan kaivoksiin, on orjien hankkiminen käynyt välttämättömäksi, eikä minun tarvinne selittää sinulle, ettei orjia saada taistelematta. Orjat myydään julkisella huutokaupalla, ja tuloista joutuu puolet hallitukselle, puolet niille sotureille, jotka ne ovat tuoneet. Ostajien hyväksi lasketaan se työmäärä, jonka heidän orjansa tekevät. Vuoden lopussa on kunnollinen orja suorittanut isäntänsä työveron kuuden vuoden varalta, ja jos orjia on runsaasti, päästetään hänet vapaaksi ja hänen sallitaan palata oman kansansa keskuuteen."

"Taisteletteko yllänne platina- ja timanttikorut?" tiedusti Tara, osoittaen toisen uhkeita tamineita ja hymyillen ilkamoivasti.

Gahan naurahti. "Olemme turhamaista kansaa", hän myönsi säyseästi, "ja mahdollisesti panemme liian suuren arvon ihmisen ulkoasuun. Kilpailemme toistemme kanssa siitä, kellä on loistavimmat varukset, täyttäessämme elämän keveitä tehtäviä, mutta sotaan lähtiessämme on hihnoituksemme yksinkertaisempi kuin milloinkaan olet nähnyt muilla Barsoomin sotureilla. Myöskin ylpeilemme ruumiillisesta kauneudestamme, erittäinkin naistemme kauneudesta. Rohkenenko sanoa, Heliumin Tara, toivovani sinun joskus käyvän Gatholissa, jotta kansani näkisi todella kauniin naisen?"

"Heliumin naisia on opetettu harmistuneina torjumaan kaikki imartelut", vastasi tyttö. Mutta Gahan, Gatholin jed, havaitsi, että hän niin sanoessaan hymyili.

Kajahti kirkas ja miellyttävä torven ääni, joka kuului naurusta ja puhelusta huolimatta. "Barsoomin tanssi!" huudahti nuori soturi. "Saanko pyytää sinut parikseni, Heliumin Tara?"

Tyttö vilkaisi siihen penkkiin päin, jolla hän viimeksi oli nähnyt Djor Kantosin istuvan. Nuorukaista ei näkynyt. Tara taivutti päätään myöntymykseksi gatholilaisen pyyntöön. Vieraiden seassa liikkui orjia, jakaen pieniä soittokoneita, joissa oli yksi ainoa kieli. Jokaisessa niistä oli merkkejä, jotka ilmoittivat niiden sävelen korkeuden ja pituuden. Soittokoneiden kieli oli eläinten suolista, ja skeelepuinen runko sovitettu niin, että se voitiin hihnalla kiinnittää tanssijan vasempaan kyynärvarteen. Oikean käden etusormen keskinikamassa oli kullakin tanssijalla rengas, jonka ympärille oli kierrety suolta. Kun sitä hangattiin soittokoneen kieleen, lähti siitä ainoa kultakin tanssijalta vaadittu ääni.

Vieraat olivat nousseet pystyyn ja siirtyivät hitaasti puutarhan eteläisessä päässä olevaa tulipunaista nurmikkoa kohti, jossa tanssi oli suoritettava. Samassa riensi Djor Kantos hätäisesti Heliumin Taran luokse. "Pyydän —" hän huusi lähestyessään tyttöä, mutta tämä keskeytti hänet käden liikkeellä.

"Tulit liian myöhään, Djor Kantos", hän torui muka vihastuneena. "Kuhnustelijain ei kannata tulla pyytämään Heliumin Taraa tanssiin. Mutta joudu nyt! Muutoin menetät myöskin Olvia Marthisin, sillä en ole koskaan nähnyt hänen odottavan kauan, ennen kuin hänet pyydetään tähän ja kaikkiin muihinkin tansseihin."

"Olen jo menettänyt hänet", tunnusti Djor Kantos allapäin.

"Ja mielitkö sanoa tulleesi noutamaan Heliumin Taraa vasta menetettyäsi
Olvia Marthisin?" kysyi tyttö, teeskennellen edelleen harmistunutta.

"Oi, Heliumin Tara, kyllä käsität asian paremmin!" puolustautui nuori mies. "Eikö minun ollut luonnollista otaksua, että odottaisit minua, joka yksin olen pyytänyt sinua Barsoomin tanssiin ainakin kaksitoista kertaa peräkkäin?"

"Ja istuisin, pyöritellen peukaloitani, kunnes sinä näkisit sopivaksi saapua?" ivasi tyttö. "Ohoo, ei, Djor Kantos; Heliumin Tara ei ole kuhnuksia varten." Hymyillen nuorukaiselle herttaisesti hän lähti kokoontuvia tanssijoita kohti Gahanin, Gatholin jedin, rinnalla.

Marsin muihin muodollisempiin tansseihin nähden on Barsoomin tanssilla samanlainen asema kuin juhlamarssilla meidän oloissamme, mutta se on äärettömän paljon mutkikkaampi ja kauniimpi. Ennen kuin kumpaankaan sukupuoleen kuuluva nuori marsilainen saa hoitaa mitään tärkeää yhteiskunnallista tointa, johon liittyy tanssia, on hänen osattava ainakin kolmea tanssia — Barsoomin tanssia, kansallistanssiaan ja kaupunkinsa tanssia. Näissä kolmessa tanssissa huolehtivat osanottajat itse soitosta, joka on aina samanlainen. Eivät myöskään tanssiaskeleet eivätkä -kuviot muutu, vaan ovat sellaisinaan siirtyneet perinnöksi ikimuistoisilta ajoilta. Kaikki marsilaiset tanssit ovat arvokkaita ja kauniita, ja Barsoomin tanssi on ihastuttavan runollinen harmoonisine liikkeineen — siinä ei ole luonnottomia asentoja, ei ruokottomia eikä kiihoittavia liikkeitä. Sen on sanottu tuovan ilmi sellaisen taivaankappaleen korkeimmat ihanteet, jossa pyritään naisten sulouteen, kauneuteen ja siveyteen sekä miesten voimaan, arvokkuuteen ja vilpittömään uskollisuuteen.

Tänään johtivat tanssia Marsin sotavaltias John Carter ja hänen puolisonsa Dejah Thoris ja jos joku toinen pari kilpaili heidän kanssaan vieraiden äänettömästä ihailusta, niin se oli Gatholin loistava jed ja hänen ihana tanssitoverinsa. Tanssikuvioiden alati vaihdellessa oli mies milloin käsi kädessä tytön kanssa, milloin taas käsivarsi kierrettynä joustavan vartalon ympärille, jota jalokivillä koristettu hihnoitus peitti vain osittain; ja vaikka tyttö olikin sitä ennen ollut mukana tuhansissa tansseissa, tunsi hän nyt ensi kerran miehen käsivarren kosketuksen paljaaseen ihoonsa. Häntä vaivasi se, että hän sen huomasi, ja hän silmäili tutkivasti, melkeinpä harmistuneena kumppaniaan, ikäänkuin se olisi ollut tämän vika. Heidän katseensa osuivat vastakkain, ja hän näki Gahanin silmissä sellaisen ilmeen, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt Djor Kantosin silmissä. Tanssi oli ihan lopussa: ja he molemmat pysähtyivät äkkiä, samalla kun soitto lakkasi, ja jäivät seisomaan, katsellen toisiaan suoraan silmiin. Ensiksi puhkesi puhumaan Gatholin Gahan.

"Heliumin Tara, minä rakastan sinua!" hän kuiskasi.

Tyttö oikaisihe täyteen mittaansa. "Gatholin jed unohtaa arvonsa!" hän kivahti kopeasti.

"Gatholin jed unohtaa kaiken muun paitsi sinua, Heliumin Tara!" vastasi mies. Hän puristi intohimoisesti tytön pehmeätä kättä, jota hän vielä piti omassaan tanssin jälkeen. "Minä rakastan sinua, Heliumin Tara", hän toisti. "Miksi eivät korvasi saisi kuulla sitä, minkä silmäsi äsken näkivät ja — mihin ne vastasivat?"

"Mitä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Ovatko siis Gatholin miehet tuollaisia tolvanoita?"

"He eivät ole tolvanoita eivätkä tyhmyreitä", vastasi Gahan rauhallisesti. "He tietävät, milloin he rakastavat naista — ja milloin nainen rakastaa heitä."

Heliumin Tara polki suuttuneena pientä jalkaansa. "Mene!" hän käski. "Mene, ennenkuin minun käy välttämättömäksi ilmoittaa isälleni, kuinka häpeämätön vieras hänellä on!"

Hän kääntyi astelemaan pois. "Odota!" huusi nuori mies. "Vain sana vielä!"

"Anteeksipyyntökö?" kysyi tyttö.

"Ennustus", virkkoi Gahan.

"En halua kuulla sitä", vastasi Heliumin Tara ja jätti miehen seisomaan paikalleen. Tara oli omituisen ärtynyt, palasi pian omaan huoneistoonsa palatsiin ja seisoi siellä pitkän aikaa ikkunan ääressä, katsellen Suur-Heliumin tulipunaisen tornin ohitse luoteiseen päin.

Äkkiä hän pyörähti vihastuneena toisaalle. "Minä vihaan häntä!" hän huudahti ääneen.

"Ketä?" tiedusti suosittu Uthia.

Heliumin Tara polkaisi jalkaansa. "Tuota huonokäytöksistä tomppelia,
Gatholin jediä", hän vastasi.

Uthia kohotti ohuita kulmakarvojaan.

Pienen jalan polkiessa lattiaan nousi huoneen nurkasta kookas eläin, joka tuli Heliumin Taran luokse, jääden katsomaan häntä silmiin. Tyttö taputti otuksen peloittavan näköistä päätä. "Vanha, rakas Woola", hän sanoi. "Ei kenenkään rakkaus voi olla syvempi kuin sinun, mutta sittenkään se ei koskaan tunnu loukkaavalta. Kunpa miehet muovautuisivat sinun mukaisiksesi!"

TOINEN LUKU

Hirmumyrskyn heiteltävänä

Heliumin Tara ei palannut isänsä vieraitten seuraan, vaan odotteli omassa huoneistossaan, että Djor Kantos lähettäisi hänelle sanan, pyytäen häntä tulemaan takaisin puutarhaan, kuten hän varmasti uskoi nuorukaisen tekevän. Sitten hän ylpeästi kieltäytyisi. Mutta Djor Kantosilta ei kuulunut pyyntöä. Aluksi Heliumin Taraa suututti, sitten hän loukkaantui, mutta koko ajan hän oli ymmällä. Hän ei jaksanut käsittää. Joskus hän ajatteli Gatholin jediä ja polki aina silloin jalkaansa, sillä hän oli tosiaankin äkäinen Gahanille. Moista julkeutta! Mieshän oli viitannut lukeneensa rakkautta hänen silmistään. Milloinkaan ennen ei Taraa ollut kohdannut niin nöyryyttävä loukkaus. Hän ei ollut koskaan vihannut ketään ihmistä niin katkerasti. Äkkiä hän kääntyi Uthian puoleen.

"Lentohihnani!" hän komensi.

"Entä vieraat?" huudahti orjatar. "Isäsi, sotavaltias, varmaankin odottaa sinun menevän takaisin."

"Hän saa pettyä", ärähti Heliumin Tara.

Orjatar empi. "Hän ei hyväksy sitä, että lennät yksin", hän muistutti emännälleen.

Nuori prinsessa ponnahti pystyyn, tarttui orjatar-paran olkapäihin ja pudisti häntä. "Sinä käyt sietämättömäksi, Uthia", hän kiljaisi. "Pian ei minulla ole muuta neuvoa kuin lähettää sinut julkiseen orjahuutokauppaan. Sitten mahdollisesti osut mieleisellesi isännälle."

Orjatytön lempeisiin silmiin kohosivat kyyneleet. "Se johtuu siitä, että rakastan sinua", hän puolustihe hiljaa. Heliumin Tara heltyi heti. Hän sulki orjattaren syliinsä ja suuteli häntä.

"Mielenlaatuni on kuin thoatin, Uthia", hän pahoitteli. "Anna anteeksi! Pidän sinusta ja olen valmis tekemään mitä tahansa hyväksesi enkä tahtoisi millään tavoin tuottaa sinulle ikävyyksiä. Vielä kerran tarjoan sinulle vapautta, kuten olen tehnyt niin monesti ennen."

"En halua vapautta, jos se eroittaisi minut sinusta, Heliumin Tara", vastasi Uthia. "Täällä sinun luonasi olen onnellinen — luulisin kuolevani, jos joutuisin etäälle sinusta."

Taaskin tytöt suutelivat toisiansa. "Et kai siis lähde yksin lentämään?" kysyi orjatar.

Heliumin Tara purskahti nauramaan ja nipisti seuralaistaan. "Sinä itsepäinen pieni kiusanhenki!" hän huudahti. "Tietysti lähden. Eikö Heliumin Tara tee aina niin kuin häntä miellyttää?"

Uthia pudisti murheellisesti päätään. "Voi! Niinhän se on", hän myönsi.
"Barsoomin sotavaltias on järkkymätön kuin kallio kaikkien muiden
paitsi teidän kahden vaikutusta vastaan. Dejah Thorisin ja Heliumin
Taran käsissä hän on kuin pehmeätä savea."

"Juokse sitten noutamassa lentotamineeni, sinä herttainen tyttö!" käski emäntä.

Heliumin Taran nopea lentokone kiiti loitolle Heliumin kaksoiskaupungista kellertävien merenpohjien ylitse. Nauttien herkästi tottelevan pikku aluksensa vauhdista ja sulavista, keveistä liikkeistä tyttö suuntasi lentonsa luoteista kohti. Miksi hän valitsi sen suunnan, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Kenties oli syynä se, että sillä taholla olivat Barsoomin vähimmän tunnetut alueet ja että siellä siis saattoi kokea romanttisia, salaperäisiä seikkailuja. Siellä päin oli myöskin kaukainen Gathol; mutta sitä seikkaa hän ei tietoisesti ajatellut.

Silloin tällöin hänen mieleensä kuitenkin johtui tuon kaukaisen kuningaskunnan jed, mutta se muisto ei juuri ollut mieluinen. Se nostatti vieläkin häpeän punan hänen poskilleen ja sai veren kiukusta tulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli hyvin suuttunut Gatholin jediin, ja vaikka hän ei enää näkisikään Gahania koskaan, oli hän sittenkin varma, että viha sitä miestä kohtaan pysyisi ikuisesti tuoreena hänen muistissaan. Enimmäkseen hänen ajatuksensa pyörivät toisen henkilön — Djor Kantosin ympärillä. Ja häntä ajatellessaan hän myöskin ajatteli Hastorin Olvia Marthisia. Heliumin Tara luuli olevansa mustasukkainen Olvialle, ja se harmitti häntä hyvin kovasti. Hän oli suutuksissaan Djor Kantosille ja itselleen, mutta ei lainkaan Olvia Marthisille, josta hän piti, eikä siis tietysti ollutkaan todella mustasukkainen. Vika oli se, että kerrankin oli tapahtunut vastoin Heliumin Taran mieltä. Djor Kantos ei ollut saapunut alttiin orjan tavoin juoksujalkaa hänen odottaessaan, ja — voi! siinähän olikin kipein kohta — Gahan, Gatholin jed, muukalainen, oli ollut hänen nöyryytyksensä näkijänä. Gahan oli nähnyt, ettei häntä oltu heti alussa pyydetty suureen tanssiin, ja Gahanin — kuten tämä epäilemättä arveli — oli ollut tultava pelastamaan hänet joutumasta syrjästäkatsojan noloon asemaan. Kun se ajatus johtui hänen mieleensä, tunsi hän polttavan häpeän punan leviävän yli koko ruumiinsa; sitten hän äkkiä kalpeni, ja raivo puistatti häntä. Samassa hän käänsi koneensa ympäri niin rajusti, että hän oli vähällä kiskoutua irti hihnoista, joilla hän oli kiinnitetty aluksen tasaiseen, kapeaan kanteen. Hän saapui kotiin vähää ennen pimeän tuloa. Vieraat olivat poistuneet. Palatsi oli hiljaisuuden vallassa. Tuntia myöhemmin hän kohtasi isänsä ja äitinsä ilta-aterialla.

"Sinä karkasit luotamme, Heliumin Tara", virkkoi John Carter.
"Sellaista ei olisi pitänyt sattua John Carterin vieraille."

"He eivät olleet tulleet tapaamaan minua", vastasi Heliumin Tara. "Minä en ollut heidän kutsujansa."

"He olivat yhtä kaikki sinunkin vieraitasi", huomautti isä.

Tyttö nousi, meni hänen luokseen ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Sinä vanha, mainio virgianialaiseni!" hän huudahti, hypistellen isänsä tuuheata, mustaa tukkaa.

"Virginiassa sinut taivutettaisiin isäsi polvelle ja sinulle annettaisiin kuritusta", sanoi mies hymyillen.

Tyttö suikertautui hänen syliinsä ja suuteli häntä. "Sinä et rakasta minua enää", hän valitti. "Ei kukaan rakasta minua." Mutta hän ei kyennyt saamaan kasvoilleen yrmeätä ilmettä, sillä hän oli väkisinkin purskahtamaisillaan nauruun.

"Vikana on se, että liian monet rakastavat sinua", väitti isä. "Ja nyt on niitä taaskin yksi enemmän."

"Tosiaanko?" kummasteli tyttö. "Mitä tarkoitat?"

"Gatholin Gahan kysyi minulta lupaa kosia sinua."

Tyttö oikaisi selkänsä hyvin suoraksi ja nosti leukaansa. "En halua avioliittoon kävelevän timanttikaivoksen kanssa", hän kivahti. "En huoli hänestä."

"Sanoin hänelle sen", vastasi isä, "ja ilmoitin, että sinä olet melkein kuin kihloissa toisen kanssa. Hän kuunteli sitä hyvin kohteliaasti, mutta samalla hän antoi minun ymmärtää tottuneensa saamaan, mitä halusi, ja hyvin kiihkeästi haluavansa sinua omakseen. Otaksuttavasti se merkitsee sodan syttymistä. Äitisi kauneus piti Heliumia sodassa vuosikausia, ja — no niin, Heliumin Tara, jos olisin nuori mies, olisin valmis sytyttämään taistelun liekit yli koko Barsoomin voittaakseni omakseni sinut, samoin kuin olen vieläkin valmis säilyttääkseni omanani jumalallisen äitisi." Hän hymyili katsellessaan sorapuspuisen pöydän ja sen kultaisen kaluston ylitse Marsin ihanimman naisen kuihtumattoman kauniita kasvoja.

"Pikku tyttöämme ei pitäisi vielä huolestuttaa sellaisilla asioilla", huomautti Dejah Thoris. "Muista, John Carter, ettet puhele Maassa syntyneelle lapselle, jonka elinikä olisi kulunut yli puolivälin, ennen kuin Barsoomin tytär saavuttaa varsinaisen kypsyyden!"

"Mutta eivätkö Barsoomin tyttäret joskus mene avioliittoon jo kaksikymmenvuotiaina?" intti sotavaltias.

"Totta kyllä, mutta he saattavat olla miesten mielestä tavoiteltavia vielä sittenkin, kun Maan ihmisiä on neljäkymmentä polvea rauennut tomuksi. Sillä asialla ei ainakaan ole kiirettä Barsoomissa. Me emme lakastu ja kuihdu, kuten sinä olet kertonut teidän tähtenne asukkaiden tekevän, vaikka sinun itsesi näyttämä esimerkki onkin ristiriidassa sanojesi kanssa. Kun tulee sopiva aika, menee Heliumin Tara avioliittoon Djor Kantosin kanssa, mutta heittäkäämme koko asia siihen saakka pois mielestämme."

"Niin", sanoi tyttö, "se puheenaihe kiusaa minua, enkä minä mene naimisiin Djor Kantosin enkä kenenkään muun kanssa — en aio mennä avioliittoon."

Isä ja äiti katsahtivat häneen hymyillen. "Kun Gatholin Gahan palaa, saattaa hän viedä sinut mennessään", virkkoi edellinen.

"Joko hän on poistunut?" tiedusti tyttö.

"Hänen lentokoneensa lähtee Gatholiin huomenaamulla", vastasi John
Carter.

"Enää siis en häntä näe", äänsi Heliumin Tara, huokaisten helpotuksesta.

"Hän väittää toisin", huomautti isä.

Tyttö ei enää tahtonut puhua siitä asiasta, vaan kohautti olkapäitään, ja keskustelu siirtyi muille aloille. Oli saapunut kirje Ptarthin Thuvialta, joka oli vierailemassa isänsä hovissa sillä aikaa kun hänen puolisonsa Carthoris metsästeli Okarissa. Oli tullut sanoma, että tharkit ja warhoonit olivat taaskin sodassa, tahi pikemminkin, että olivat taistelleet, sillä he olivat tavallisesti sotatilassa. Miesmuistiin ei näiden kahden villin vihreän heimon välillä ollut ollut rauhaa — ja yhden ainoan kerran lyhytaikainen aselepo. Hastorissa oli laskettu ilmoille kaksi uutta taistelulaivaa. Pieni joukko pyhiä thernejä koetti elvyttää arvonsa menettänyttä, ikivanhaa Issuksen uskontoa, väittäen, että Issus vielä eli henkiolentona ja oli antanut heille tietoja. Dusarista kuului sotaisia huhuja. Eräs tiedemies väitti havainneensa, että kaukaisemmassa kuussa asui ihmisiä. Muuan mielipuoli oli yrittänyt tuhota ilmatehtaan. Suur-Heliumissa oli murhattu seitsemän henkeä viimeisten kymmenen zoden (Maan päivää vastaavan yksikön) aikana.

Aterian jälkeen Dejah Thoris ja sotavaltias pelasivat jetania, Barsoomin shakkia. Sitä pelataan laudalla, jossa on sata, vuorotellen mustaa ja vuorotellen punakeltaista neliötä. Kummallakin pelaajalla on kaksikymmentä nappulaa, toisella mustat, toisella punakeltaiset. Lyhyt selitys tästä pelistä lienee mielenkiintoinen niistä Maassa asuvista lukijoista, jotka ovat innostuneet shakkiin, ja on hyödyksi niille, jotka lukevat tämän kertomuksen loppuun saakka, sillä ennen kuin he laskevat tämän kirjan kädestään, he huomaavat, että jetanin tunteminen lisää kertomuksen mielenkiintoisuutta ja jännittävyyttä.

Nappulat sijoitetaan laudalla kuten shakissa kahdelle pelaajia lähimpänä olevalle riville. Vasemmalta oikealle lukien lähinnä pelaajia olevalla rivillä ovat nappulat: soturi, padwar, dwar, lentäjä, päällikkö, prinsessa, lentäjä, dwar, padwar, soturi. Seuraavassa rivissä ovat kaikki panthaneja paitsi äärimmäisiä nappuloita, joita nimitetään thoateiksi ja jotka edustavat ratsumiehiä.

Panthanit, jotka edustavat yksisulkaisia sotureita, saavat liikkua yhden askeleen mihin suuntaan hyvänsä, mutta eivät taaksepäin; thoatit, kolmisulkaiset ratsumiehet, saavat liikkua yhden askeleen suoraan ja yhden vinottain sekä hypätä toisten nappulain ylitse; soturit, kaksisulkaiset jalkamiehet, liikkuvat kaksi askelta suoraan tahi vinottain mihin päin tahansa, padwarit, kaksisulkaiset luutnantit, kaksi askelta vinottain mihin päin hyvänsä tahi yhden askeleen yhteen, toisen toiseen suuntaan, dwarit, kolmisulkaiset kapteenit, kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tahi mutkitellen; lentäjät, joita esittää kolmisiipinen potkuri, siirtyvät vinottain kolme askelta mihin päin hyvänsä, joko suoraan tahi mutkissa, ja saavat hypätä toisten nappuloiden ylitse; päällikkö, jonka merkkinä on kymmenjalokivinen diademi, liikkuu kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tai vinottain; prinsessa, yksijalokivinen diademi, siirtyy samoin kuin päällikkö ja saa hypätä muiden nappulain yli.

Pelin voittaa se, joka saa sijoitetuksi jonkun nappulansa samalle ruudulle, jolla vastustaajan prinsessa on, tahi kun päällikkö lyö päällikön. Tasapeli syntyy, kun päällikön lyö joku muu vastapelurin nappula kuin päällikkö taikka kun kummallakin puolella on jäljellä korkeintaan kolme samanarvoista nappulaa eikä peli pääty kymmenessä seuraavassa siirrossa, josta viisi on kummallakin. Siinä yleinen, lyhykäisesti esitetty hahmoittelu pelistä.

Tätä peliä pelasivat Dejah Thoris ja John Carter, kun Heliumin Tara toivotti heille hyvää yötä, vetäytyen sitten omaan huoneistoonsa paneutuakseen levolle silkki- ja turkisvuoteelleen. "Näkemiin huomiseen saakka, rakkaat!" huudahti tyttö taakseen poistuessaan huoneesta, eikä hän eivätkä hänen vanhempansa aavistaneet, että he silloin ehkä näkivät toisensa viimeisen kerran.

Aamu sarasti kolkkona ja harmaana. Uhkaavia pilviä leijaili rauhattomasti alhaalla taivaalla. Niiden alapuolella kiiti repaleisia hattaroita luoteeseen päin. Heliumin Tara katseli ikkunastaan tätä harvinaista näkyä. Synkkiä pilviä on harvoin Barsoomin taivaalla. Tähän aikaan päivästä hänen oli tapana mennä ratsastamaan pienellä thoatilla, jollaisia punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan, mutta aaltoilevat pilvet houkuttelivat häntä nyt uuteen seikkailuun. Uthia nukkui vielä, eikä tyttö häirinnyt häntä, vaan pukeutui äänettömästi ja meni palatsin katolla huoneistonsa kohdalla olevaan lentovajaan, jossa hänen nopeata konettaan säilytettiin. Hän ei ollut lentänyt milloinkaan pilvissä, ja häntä oli aina haluttanut päästä kokemaan, miltä se tuntuisi. Tuuli oli raju, ja vain vaivoin hän sai aluksensa kommelluksitta vajasta, mutta pian se taaskin kiiti vinhasti kaksoiskaupunkien kohdalla.

Puuskainen tuuli heitteli ja pudisteli sitä, ja tyttö nauroi ääneen jännityksen tuottamasta riemusta. Hän hoiteli pientä alustaan vanhan, tottuneen ohjaajan tavoin; mutta harvat kokeneet ohjaajat olisivat uskaltautuneet sellaiseen myrskyyn niin keveässä aluksessa. Nopeasti tyttö kohosi pilviä kohti, kiitäen tuulen repimien hattaraviivojen seassa, ja pian nielaisivat hänet ylhäällä aaltoilevat sankat rykelmät. Hän oli uudessa maailmassa, keskellä sekasortoa, jossa ei ollut muita elollisia olentoja kuin hän; mutta se oli kylmä, kostea, kolkon yksinäinen maailma, ja se tuntui hänestä masentavalta, sitten kun hänen ympärillään myllertävien valtavien voimien rusentava tuntu oli haihduttanut uutuuden viehätyksen.

Äkkiä hän alkoi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, viluiseksi ja pieneksi. Hän antoi senvuoksi aluksensa nopeasti kohota, kunnes se pian sujahti häikäisevän kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka muutti synkkien pilvien yläpinnan kiilloitettua hopeata muistuttavaksi aallokoksi. Täällä oli vielä kylmää, mutta ei niin kosteata kuin pilvissä, ja säteilevän auringon valossa hänen rohkeutensa elpyi sitä mukaa kuin hänen korkeusmittarinsa osoittaja nousi. Kun tyttö nyt katseli syvällä allaan olevia pilviä, tuntui hänestä kuin hän olisi keinunut liikkumattomana taivaalla. Mutta potkurin surina, hänen korvissaan viuhuva viima ja hänen nopeusmittarinsa taululasin takana vaihtuvat suuret numerot ilmaisivat hänelle, että hänen vauhtinsa oli hirvittävä. Silloin hän päätti kääntyä takaisin.

Ensimmäisen yrityksen hän teki pilvien yläpuolella, mutta se ei onnistunut. Ällistyksekseen hän huomasi, ettei hän kyennyt edes kääntymään kovaa tuulta vasten, joka heilutti ja sysi hänen heikkoa alustaan. Sitten hän laskeutui ripeästi kiitävien pilvien ja niiden pimentämän, kolkon maanpinnan väliseen hämärään, tuulen tuivertamaan vyöhykkeeseen. Siellä hän koetti jälleen kääntää lentokoneensa keulaa takaisin Heliumia kohti, mutta myrsky tarttui vähäiseen alukseen ja heitteli sitä hillittömästi sinne tänne, niin että se pyörähteli ympäri ja lennähteli edes takaisin kuin korkki koskessa. Vihdoin tytön onnistui saada kone uudelleen tasapainon jouduttuaan jo vaarallisen lähelle maata. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä kuolemaa, mutta hän ei sittenkään pelännyt. Vain kylmäverisyys ja niiden hihnojen lujuus, joilla hän oli kiinnitetty kanteen, olivat pelastaneet hänet. Myrskyn mukana lentäen hän oli turvassa, mutta mihin se veisi hänet? Hän kuvitteli mielessään, kuinka hänen isänsä ja äitinsä huolestuisivat, kun hän ei saapuisi aamiaiselle. He huomaisivat, että hänen lentokoneensa oli poissa, ja pelkäisivät sen jossakin myrskyn kulkemalla tiellä sekavana hylkynä peittävän hänen elotonta ruumistaan, ja sitten lähtisi uljaita miehiä häntä etsimään, pannen henkensä vaaran. Ja hän oli varma siitä, että etsiminen vaatisi ihmisuhreja, sillä nyt hän käsitti, että koko hänen elinaikanaan ei sellaista myrskyä oltu nähty Barsoomissa.

Hänen täytyy palata! Hänen täytyi saapua takaisin Heliumiin, ennenkuin hänen mieletön seikkailuhalunsa olisi vaatinut uhrikseen ainoankaan rohkean miehen henkeä! Hän päätteli, että yritys oli turvallisempi ja sen menestyminen todennäköisempi pilvien yläpuolella, ja uudelleen hän kohosi hyytävän tuulen pieksämän vesihöyryn lävitse. Jälleen oli hänen nopeutensa hirvittävä, sillä tuuli tuntui pikemminkin yltyneen kuin vaimentuneen. Hän koetti vähitellen hidastuttaa koneensa vinhaa lentoa, mutta vaikka hän vihdoin saikin pannuksi moottorinsa käymään taaksepäin, kiidätti tuuli häntä sittenkin eteenpäin mielensä mukaan. Silloin Heliumin Tara menetti malttinsa. Eikö hänen maailmansa ollut aina kumartunut, myöntyen hänen kaikkiin toiveisiinsa? Miten rohkenivat nämä luonnonvoimat uhitella häntä? Hän osoittaisi niille, ettei sotavaltiaan tyttäreltä niin vain käynyt mitään epääminen! Ne saisivat nähdä, etteivät edes luonnonvoimat saisi hallita Heliumin Taraa!

Ja niin hän pani moottorinsa uudelleen käyntiin, painoi juron päättäväisenä vahvat, valkoiset hampaansa vastakkain ja käänsi ohjausvivun kauas vasemmalle, aikoen pakottaa aluksen keulan suoraan tuulta vasten. Mutta tuuli kellahdutti heikon koneen ylösalaisin, pyöritteli, kieritteli ja heitteli sitä sinne ja tänne; potkuri pieksi hetkisen ohutilmaista kohtaa; sitten myrsky tarttui siihen jälleen ja kiskaisi sen irti akselista, niin että tyttö jäi avuttomana mitättömälle hylylle, joka nousi ja laski, kallisteli, kellahteli — Taran uhmaamien luonnonvoimien leluna. Heliumin Taran ensimmäinen tunne oli kummastus — siitä, ettei hän ollut saanut tahtoansa toteutetuksi. Sitten hän alkoi huolestua — ei omasta turvallisuudestaan, vaan vanhempiensa levottomuuden ja varmasti häntä etsimään lähteviä miehiä uhkaavien vaarojen tähden. Hän moitti itseään ajattelemattomasta itsekkyydestä, joka oli koitunut toisten mielenrauhan ja turvallisuuden tuhoojaksi. Hän oivalsi myöskin, kuinka vakavassa vaarassa hän itsekin oli; mutta sittenkin hän oli säikkymätön, kuten Dejah Thorisin ja John Carterin tyttären pitikin. Hän tiesi, että hänen kannatussäiliönsä voisivat pitää häntä ilmassa rajattoman kauan, mutta hänellä ei ollut ruokaa eikä vettä, ja hän ajautui Barsoomin vähimmän tunnettuja seutuja kohti. Kenties olisi parempi laskea heti maihin odottamaan etsijäin tuloa kuin jättäytyä ajelehtimaan yhä kauemmaksi Heliumista, mikä tekisi pikaisen löydön mahdollisuudet paljon vähäisemmiksi. Mutta painuttuaan lähelle maata hän tajusi, että maahan laskeutuminen olisi myrskyn rajuuden vuoksi samaa kuin tuhoutuminen, ja hän nousi jälleen ripeästi.

Liitäessään eteenpäin muutamien kymmenien metrien korkeudella maasta hän saattoi arvioida myrskyn jättiläismäistä valtavuutta paremmin kuin lentäessään pilvien yläpuolella verrattain tyynessä ja selkeässä vyöhykkeessä, sillä nyt hän näki tuulen vaikutukset Barsoomin pintaan. Ilma oli täynnä pölyä ja kasvullisuuden palasia, ja kun myrsky kiidätti häntä kastellun maanviljelysalueen ylitse, näki hän, kuinka isoja puita, kivimuureja ja rakennuksia nousi korkealle ilmaan, paiskautuen sirpaleiksi hävitettyyn seutuun. Ja sitten hän nopeasti ajautui uusien näkyjen kohdalle, jotka saivat hänen mielessään heräämään ripeästi vahvistuvan tunteen, että Heliumin Tara oli sittenkin vain hyvin pieni, mitätön ja avuton olento. Niin kauan kuin sitä tunnetta kesti, tuntui se hänen ylpeyteensä kohdistuneelta ankaralta iskulta, ja iltapuolella hän oli valmis uskomaan, että sitä kestäisi ikuisesti. Myrskyn rajuus ei ollut vähääkään talttunut, eikä talttumisesta näkynyt merkkiäkään. Hän saattoi vain arvailla, kuinka pitkän matkan hän oli ajautunut, sillä hän ei voinut uskoa matkamittarinsa numerotauluun kasautuneita korkeita lukuja paikkansapitäviksi. Ne tuntuivat uskomattomilta, mutta kuitenkin ne olivat oikeita — jos hän vain olisi sen tiennyt — kahdessa tunnissa oli myrsky kantanut häntä hyvinkin seitsemäntuhatta haadia. Vähää ennen pimeän tuloa hän ajautui erään muinaisen Marsin aution kaupungin ylitse. Se oli Torquas, mutta hän ei sitä tiennyt. Muutoin hän olisi helposti voinut menettää viimeisetkin toivon rippeet, sillä Heliumin kansasta oli Torquas yhtä etäällä kuin Etelämeren saaret meistä.

Koko yön hän kiiti pilvien alapuolella vallitsevassa pimeydessä, nousten silloin tällöin kuutamoon, Barsoomin kahden seuralaisen luomaan kirkkaaseen valoon. Hänen oli vilu ja nälkä, ja hän oli kaikin puolin surkeassa tilassa, mutta hänen pieni, uljas sisunsa ei taipunut myöntämään hänen asemaansa toivottomaksi, vaikka järki niin väittikin. Hänen järjelle antamansa vastaus, jonka hän aina joskus äkillisen uhman puuskassa lausui ääneen, muistutti hänen isänsä spartalaista jäykkyyttä, hänen uhitellessaan varmaa tuhoa: "Minä elän vielä!"

Sinä aamuna oli sotavaltiaan palatsissa käynyt varhainen vieras. Se oli Gahan, Gatholin jed. Hän oli saapunut kohta sen jälkeen, kun Heliumin Taran poissaolo oli huomattu, ja sen nostattaman kiihtymyksen johdosta hän oli jäänyt ilmoittamatta, kunnes John Carter sattumalta osui hänen luokseen palatsin avarassa vastaanottoeteisessä, rientäessään antamaan määräyksiä tytärtänsä etsimään lähetettävistä laivoista.

Gahan pani merkille, että sotavaltiaan ilme oli huolestunut. "Suo anteeksi, että tunkeudun luoksesi, John Carter!" hän pyysi. "Tulin vain pyytämään saada olla rasituksenanne vielä yhden päivän, koska purjehtimaan lähteminen tällaisessa myrskyssä olisi tyhmän uskallettua."

"Viivy mieluisena vieraanamme, Gahan, kunnes itse haluat poistua luotamme!" vastasi sotavaltias. "Mutta sinun on annettava anteeksi, ettei Helium näytä olevan kyllin huomaavainen sinua kohtaan, ennen kuin tyttäreni on pelastettu."

"Tyttäresi! Pelastettu! Mitä tarkoitat?" hätäili gatholilainen. "En ymmärrä sinua."

"Hän on poissa keveine lentokoneineen. Muuta emme tiedä. Otaksumme hänen päättäneen lähteä lentämään ennen aamiaista ja joutuneen myrskyn kynsiin. Suonet anteeksi, Gahan, että jätän sinut heti yksin — menen lähettämään laivoja etsimään häntä." Mutta Gahan, Gatholin jed, kiiruhti jo palatsin portille päin. Siellä hän hypähti odottavan thoatin selkään ja syöksyi kahden Gatholin asussa olevan soturin seuraamana Heliumin katuja pitkin sitä palatsia kohti, joka oli luovutettu hänen majapaikakseen.

KOLMAS LUKU

Päättömät ihmiset

Sen palatsin katolla, jossa Gatholin jed seurueineen majaili, tempoi risteilijä "Vanator" vankkoja kiinnitysköysiään. Ulvova taklaus todisti hirmumyrskyn hurjaa rajuutta, ja niiden miehistön jäsenten huolestuneet ilmeet, joiden tehtäviensä tähden oli oltava rimpuilevassa aluksessa, oli vahvistavana todistuksena tilanteen vakavuudesta. Vain lujat hihnat estivät tuulen pyyhkäisemästä näitä miehiä kannelta, samalla kun rakennuksen katolla olevien oli yhtenään pakko tarrautua kaiteisiin ja pylväisiin välttyäkseen suistumasta jokaisen uuden raivokkaan vihuripuuskan mukaan. "Vanatorin" keulassa oli maalattu Gatholin vaakuna, mutta sen mastoissa ei liehunut ainoatakaan viiriä, sillä myrsky oli riipinyt niitä useita mukaansa nopeasti peräkkäin, samoin kuin se tarkkailijasta näytti pian varmasti kiskaisevan koko aluksenkin. Miehet eivät voineet uskoa, että mikään köysistä saattaisi kauan kestää näin rajua riehuntaa. Kaikkiin kahteentoista kiinnitysköyteen oli kuhunkin takertunut jäntevä soturi paljas lyhyt miekka kädessään. Jos yksikin köysi olisi myrskyn voimasta hellinnyt, olisi yksitoista säilää iskenyt poikki kaikki muut — koska alus osittain kiinnitettynä olisi ollut tuomittu tuhoon, kun sillä taas, jos se olisi vapaasti rajuilman heiteltävänä, olisi ainakin vähäinen toivo selviytyä.

"Kautta Issuksen veren, uskonpa niiden pitävän!" kiljui muuan sotureista toiselle.

"Jolleivät ne pidä, olkoot esi-isäimme henget suopeita 'Vanatorissa' oleville uljaille sotureille", lisäsi toinen palatsin katolla olevista miehistä, "sillä köysien katkettua ei kestä kauan, ennenkuin aluksen miehistö pukeutuu manalan asuun! Mutta sittenkin, Tanus, minäkin uskon niiden pitävän. Saamme ainakin kiittää onneamme, ettemme lähteneet liikkeelle ennen myrskyn puhkeamista, sillä nyt voimme kaikki jäädä henkiin."

"Niin", vastasi Tanus, "minua hirvittäisi olla nyt purjehtimassa vankimmallakaan laivalla, joka on leijaillut Barsoomin ilmassa."

Samassa ilmestyi Gahan, jed, katolle. Hänen muassaan saapui hänen oman seurueensa loppuosa kahdentoista heliumilaisen soturin saattamana. Nuori päällikkö puhutteli miehiään.

"Lähden heti 'Vanatorilla' etsimään Heliumin Taraa, jonka luullaan joutuneen myrskyn käsiin yhden henkilön lentokoneessa. Minun ei tarvitse selittää teille, kuinka vähäiset mahdollisuudet 'Vanatorilla' on kestää myrskyn raivoa enkä tahdo komentaa teitä varmaan kuolemaan. Ne, jotka haluavat, jääkööt tänne häpeilemättä! Muut seuraavat minua." Ja hän juoksi nuoratikkaille, joita tuuli pieksi vimmatusti.

Ensimmäisenä riensi hänen perässään Tanus, ja kun viimeinen oli kavunnut risteilijän kannelle, ei palatsin katolle ollut jäänyt muita kuin kaksitoista heliumilaista soturia, jotka miekat paljaina olivat sijoittuneet gatholilaisten tilalle kiinnitysköysien ääreen.

Laivalla olleista sotureista ei yksikään taipunut poistumaan sieltä nyt.

"Sitä odotinkin", kehui Gahan, samalla kun hän ja muut äsken tulleet ennestään kannella olleiden miehien avulla sitoivat itsensä tukevasti alukseen. "Vanatorin" komentaja pudisteli päätään. Hän rakasti siroa laivaansa, joka oli omassa luokassaan Gatholin pienen laivaston ylpeys. Hän näki mielessään sen revittynä ja runneltuna viruvan jonkun kaukaisen merenpohjan keltaisella pinnalla ja pian joutuvan jonkun villin, vihreän lauman vallattavaksi ja ryöstettäväksi. Hän katsahti Gahaniin.

"Oletko valmis, San Tothis?" tiedusti jed.

"Kaikki on valmiina."

"Katkaiskaa sitten köydet!"

Laivan kannen poikki ja reunan ylitse lähetettiin heliumilaisile sotureille sana, että heidän oli katkaistava kiinnitysköydet kolmannen tykin pamahtaessa. Kahdentoista terävän säilän tuli iskeä samalla kertaa ja yhtä voimakkaasti; jokaisen niistä oli sivallettava paksu, kolmisäikeinen köysi poikki tyyten ja silmänräpäyksessä, jotta mikään irrallinen pää ei takertumalla johonkin vipukiekkoon syöksisi "Vanatoria" heti turmioon.

Pum! Merkkilaukauksen ääni kiiri tuulen halki katolla odottaville kahdelletoista soturille. Pum! Kaksitoista miekkaa kohosi kahdentoista jäntevän olan taakse. Pum! Kaksitoista terävää säilää katkaisi kaksitoista vinkuvaa köyttä äkkiä ja kuin yhdestä iskusta.

"Vanatorin" potkurit surisivat ja se syöksähti myrskyyn. Tuuli puski sen perään kuin rautainen nyrkki, nosti tuon ison aluksen keulalleen ja pani sen sitten pyörimään lapsen hyrrän lailla. Ja palatsin katolle jääneet kaksitoista miestä katselivat äänettöminä ja voimattomina, rukoillen kuolemaa kohti kiitävien urheiden soturien sielujen puolesta. Oli myöskin muita katselijoita Heliumin korkeilla ilmailuasemilla ja katoille sijoitetuissa tuhansissa lentovajoissa. Mutta vain lyhyeksi hetkiseksi keskeytyivät valmistukset, joiden jälkeen lisää rohkeita miehiä syöksyisi tuohon kammottavaan temmellykseen lähteäkseen toivottomalta näyttävälle etsintäretkelle, sillä niin pelottomia ovat Barsoomin soturit.

Mutta "Vanator" ei suistunut maahan, ei ainakaan kaupungin näkyvissä, vaikka se ei ollutkaan pystyssä hetkeäkään, niin kauan kuin tarkkailijat sen eroittivat. Milloin se oli jommallakummalla kyljellään, milloin taas kiiti eteenpäin alassuin, joskus taas kierien ympäri tahi nousten pystyyn keula tahi perä ylöspäin aina sitä kiidättävän valtavan voiman oikkujen mukaan. Ja katselijat näkivät, että tämä vankka laiva liiteli avuttomana tuulessa samoin kuin isot ja pienet myrskyn repimät esineet, joista ilma oli sakeana. Miesmuistiin ei Marsissa oltu nähty moista myrskyä, eikä historiakaan kertonut sellaisen koskaan raivonneen Barsoomin pinnalla.

Seuraavalla hetkellä "Vanator" unohtui, kun Pien-Heliumin merkkinä aikakausien kestäessä ollut korkea, tulipunainen torni sortui maahan, levittäen kuolemaa ja hävitystä juurellaan olevaan kaupunkiin. Syntyi pakokauhu. Raunioissa puhkesi tulipalo valloilleen. Kaupungin kaikki voimat näyttivät lamautuneen, ja silloin sotavaltias käski miesten, jotka valmistautuivat lähtemään etsimään Heliumin Taraa, jännittämään tarmonsa kaupungin pelastamiseksi, sillä hänkin oli nähnyt "Vanatorin" lähdön ja käsitti, kuinka hyödytöntä oli uhrata miehiä, joita tarvittiin kipeästi, jos Pien-Helium aiottiin pelastaa tyyten tuhoutumasta.

Seuraavana päivänä alkoi myrsky asettua kohta keskipäivän jälkeen, ja ennen kuin aurinko laski, ajelehti alus, jossa Heliumin Tara oli niin monta tuntia leijaillut elämän ja kuoleman vaiheilla, vienon tuulen ajamana aaltomaisten kumpujen kohdalla, jotka aikoinaan olivat olleet marsilaisen mantereen korkeita vuoria. Tyttö oli nääntynyt unen, ruoan ja juoman puutteesta ja kestämiensä hirveiden kokemusten jälkeisestä hermolamaannuksesta. Hän näki vilahduksen vähän matkan päässä olevan kummun takaa pilkoittavasta kohoamasta, joka näytti kupulakiselta tornilta. Heti hän antoi lentokoneensa laskeutua, niin että kumpu piilotti sen hänen näkemänsä, mahdollisen rakennuksen asukkailta. Torni merkitsi hänelle ihmisasutusta, jonka läheisyydessä olisi saatavana vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jos torni oli menneiden aikojen autioksi hylätty jäännös, niin hän tuskin löytäisi sieltä ravintoa, mutta mahdollisesti kyllä vettä. Jos se oli asuttu, oli hänen lähestyttävä sitä varovasti, sillä niin kaukaisessa maassa hän ei voisi olettaa majailevan muita kuin vihollisia. Heliumin Tara tiesi, että hänen täytyi olla etäällä isoisänsä valtakunnan kaksoiskaupungeista. Mutta jos hän olisi aavistanut, kuinka pitkä matka sinne oli, erehtymättä enempää kuin tuhat haadia, olisi hän tyrmistynyt oivaltaessaan, kuinka toivoton hänen tilansa oli.

Hän pysytti aluksensa matalalla, sillä kannatussäiliöt olivat vielä eheät, ja lipui maata pitkin, kunnes lievä tuuli oli työntänyt hänet viimeisen kunnaan rinteelle, joka esti hänet näkemästä ihmisten rakentamaksi torniksi luulemaansa huippua. Siellä hän antoi koneensa laskeutua kitukasvuisten puiden sekaan, veti sen puun alle, jossa se ehkä olisi jonkun verran piilossa sen ylitse lentäviltä aluksilta, kiinnitti sen ja lähti tiedustelemaan. Kuten useimmilla hänen luokkaansa kuuluvilla naisilla oli hänelläkin aseenaan vain yksi ainoa vähäinen säilä, joten hänen tällaisissa tapauksissa kuin se, johon hän nyt oli joutunut, oli luotettava yksinomaan taitoonsa ja koetettava karttaa ilmituloa. Äärimmäisen varovasti hän hiipi kummun laelle, käyttäen hyväkseen jokaista maiseman tarjoamaa luonnollista suojaa voidakseen lähestyä mahdollisesti edessäolevien tähystäjäin huomaamatta ja vilkuillen vähäväliä nopeasti taakseen, ettei häntä voitaisi yllättää siltä taholta.

Vihdoin hän pääsi kummun laelle, josta hän saattoi tarkastella sen takana olevaa seutua matalan pensaston takaa. Hänen edessään levisi kaunis, mataloiden kukkulain ympäröimä laakso. Sinne tänne siroteltuina oli siellä useita pyöreitä, kupukattoisia torneja, ja jokaista tornia ympäröi kivimuuri, sulkien sisälleen muutamien hehtaarien laajuisen alueen. Laakso näytti erittäin hyvästi viljellyltä. Kummun toisella puolella, suoraan hänen allaan, oli torni ja ympärysmuuri. Hänen huomionsa oli aluksi kiintynyt juuri ensiksimainitun kattoon. Rakennustavaltaan se näytti joka suhteessa olevan samanlainen kuin kauempana laaksossa olevat — korkea, kalkittu, jykevätekoinen muuri, joka ympäröi samalla tavoin rakennettua tornia; tornin harmaaseen ulkopintaan oli eloisilla väreillä maalattu joku outo vaakuna. Tornien läpimitta oli noin neljäkymmentä sofadia, likipitäen kaksitoista metriä, ja korkeus juuresta huippuun kuusikymmentä sofadia. Maapallon asukkaan mieleen ne olisivat heti johtaneet rakennukset, joissa meijerituotteiden valmistajat säilyttävät rehua karjalaumoilleen. Mutta kun hän lähemmin tarkastaessaan olisi havainnut siellä täällä ampuma-aukkoja, olisi hänen mielipiteensä muuttunut. Heliumin Tara huomasi, että kuvut näyttivät olevan päällystetyt lukemattomilla lasisärmiöillä, joista laskevan auringon puolella olevat välähtelivät niin loistavasti, että hän äkkiä muisti Gatholin Gahanin uhkean hihnoituksen. Sitä miestä ajatellessaan hän pudisti päätään vihaisesti ja siirtyi varovasti eteenpäin askeleen tai pari voidakseen esteettömämmin silmäillä lähintä tornia ja sen ympärysmuuria.

Kun Heliumin Tara tähysti lähintä tornia ympäröivää muuria, sai ällistys äkkiä hänen otsansa vetäytymään ryppyihin, ja hänen levälleen menneisiin silmiinsä tuli epäilevä, kauhunsekainen ilme, sillä hän näki kolmisenkymmentä ihmisruumista, jotka olivat — alastomia ja päättömiä. Hän tarkkaili pitkän aikaa henkeään pidätellen voimatta uskoa omia silmiään — että nuo kammottavat oliot liikkuivat ja olivat elollisia! Hän näki niiden nelin kontin ryömivän sinne tänne sekavana sikermänä, hapuillen sormillaan ympärilleen. Ja joitakuita oli kaukaloiden äärellä, joita toiset näyttivät etsivän, ja ne ottivat noista astioista jotakin, vieden sen nähtävästi kaulan kohdalla oleviin reikiin. Oliot eivät olleet kaukana hänestä — hän eroitti ne selvästi ja näki, että niiden joukossa oli sekä nais- että miesruumiita, että ne olivat kaunismuotoisia ja että niiden iho oli samanlainen kuin hänen, mutta hiukan vaaleamman punainen. Aluksi hän oli arvellut katselevansa teloituspaikkaa ja luullut, että ruumiilta oli vasta äsken katkaistu kaula ja että ne liikkuivat vain lihaskiihoitusten vuoksi. Mutta pian hän oivalsi, että ne olivat tavallisessa tilassaan.

Kauhea näky lumosi hänet, niin että hän hädin sai siirretyksi katsettaan siitä pois. Käsien hapuilemisen nojalla oli ilmeistä, ettei olioilla ollut silmiä, ja niiden saamattoman kankeat liikkeet viittasivat siihen, että niillä oli surkastuneet hermot ja vastaavasti mitättömän pienet aivot. Tyttö aprikoi ihmeissään, miten he saattoivat tulla toimeen, sillä vaikka hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää kuinka hurjasti hyvänsä, hän ei olisi voinut kuvitella noita epätäydellisiä olentoja järkevinä maanviljelijöinä. Ilmeistä kuitenkin oli, että laaksossa oli maaperä viljeltyä ja että näillä otuksilla oli ruokaa. Mutta kuka viljeli maata? Kuka hoiti ja ruokki noita olio-rukkia ja mitä tarkoitusta varten? Se oli arvoitus, jonka ratkaisua hän ei kyennyt mielessään johtamaan.

Ruuan näkeminen muistutti hänelle taaskin häntä itseään kalvavasta nälästä ja kurkkua polttavasta janosta. Hän näki sekä ravintoa että vettä ympärysmuurin sisällä. Mutta rohkenisiko hän mennä sinne, vaikka hän keksisikin keinon sinne päästäkseen? Hän epäili sitä, sillä pelkkä ajatuskin siitä, että nuo kammottavat otukset koskettaisivat häntä, karmi hänen selkäpiitään.

Sitten hänen katseensa harhaili jälleen pitkin laaksoa, kunnes se osui viiruun, joka näytti vähäiseltä, viljelysmaiden keskitse koukertelevalta joelta — oudolta näyltä Barsoomissa. Oi, jospa se olisikin vettä! Silloin hän voisi todella toivoa, sillä vainioilta hän voisi öisin käydä noutamassa ravintoa, piileskellen päivisin niiden ympärillä kohoavilla kukkuloilla, ja joskus — niin, sen hän tiesi — saapuisivat etsijät, sillä John Carter, Barsoomin sotavaltias, ei herkeäisi etsimästä tytärtään, ennen kuin jokainen neliöhaad koko tähdellä olisi perinpohjin tutkittu. Hän tunsi isänsä ja tunsi Heliumin soturit ja tiesi senvuoksi, että jos hän vain voisi säilyä vahingoittumattomana siihen saakka, kunnes he saapuisivat, he lopulta varmasti tulisivat.

Hänen olisi odotettava pimeän tuloa, ennen kuin hän voisi uskaltautua laaksoon, ja sitä ennen hänen oli mielestään hyvä etsiä läheisyydestä joku suojapaikka, jossa hän olisi jotakuinkin turvassa villipedoilta. Olihan mahdollista, että alueella ei ollut raatelijoita, mutta vieraassa maassa ei milloinkaan voinut olla varma mistään. Kun hän oli vetäytymäisillään takaisin kummun laen taakse, kiintyi hänen huomionsa jälleen alla olevaan muuritettuun piiriin. Tornista oli ilmestynyt kaksi olentoa. Heidän kauniit ruumiinsa näyttivät samanlaisilta kuin päättömät oliot, joiden seassa he liikkuivat, mutta tulokkaat eivät olleet päättömiä. Heidän hartioillaan oli pää, joka näytti inhimilliseltä, mutta vaistomaisesti tyttö tunsi, ettei se ollut ihmisen pää. He olivat parhaiksi niin etäällä, ettei hän tarkoin eroittanut heitä mailleen menevän päivän himmenevässä valossa, mutta hän oli varma, että päät olivat liian isot, suhteettomat erinomaisen sopusuhtaisiin ruumiisiin verrattuina ja muodoltaan litistyneet. Miehillä oli jonkunlaiset hihnoitukset, joihin oli kiinnitetty barsoomilaisen soturin tavanmukainen pitkä miekka ja lyhyt miekka, ja lyhyttä kaulaa peitti tanakkatekoinen nahkakaulus, joka sopi tiiviisti hartioihin ja mukavasti pään alaosaan. Heidän piirteitään ei juuri voinut eroittaa, mutta niistä huokui eriskummaisen luonnoton tuntu, joka herätti Tarassa inhoa.

Miehet toivat pitkän nuoran, johon oli noin kahden sofadin pituisten välimatkojen päähän sidottu laitteita, joiden hän myöhemmin arvasi olevan keveitä käsirautoja, sillä soturit liikkuivat aitauksessa olevien olio-parkojen seassa ja kiinnittivät käsiraudan kunkin oikeaan ranteeseen. Kun kaikki oli siten kahlehdittu köyteen, alkoi toinen sotureista vetää ja kiskoa nuorasta, ikäänkuin koettaen raahata päättömien joukkuetta torniin, samalla kun toinen käveli lauman seassa kädessään pitkä, kevyt ruoska, nousivat oliot pystyyn, ja edellä kävelevän soturin nykiessä ja takana tulevan piiskatessa saatiin surkea lauma vihdoin viedyksi torniin. Heliumin Taraa puistatti hänen kääntyessään poispäin. Mitä olentoja ne olivat?

Äkkiä oli yö käsissä. Barsoomin päivä oli päättynyt, ja ohitse oli vilahtanut lyhyt hämärä, joka muuttaa päivän valon pimeydeksi melkein yhtä äkkiä kuin sähkölampun nappulan kiertäminen, eikä Heliumin Tara ollut ehtinyt löytää turvapaikkaa. Mutta ehkä ei siellä ollutkaan petoja pelättävinä tahi oikeammin välteltävinä — Heliumin Tara ei pitänyt sanasta pelko. Mutta iloinen hän olisi ollut, jos hänen pienessä aluksessaan olisi ollut hytti, vaikkapa kuinka pieni; mutta sellaista ei ollut. Lentokoneen runko oli täynnä kannatussäiliöitä. Ahaa, siinähän se oli! Kuinka typerää, ettei se ollut ennen johtunut hänen mieleensä! Hän saattoi kiinnittää aluksen puuhun, jonka juurella se oli, ja antaa sen nousta niin korkealle kuin köysi ulottui. Kannen renkaisiin sidottuna hän olisi sitten turvassa kaikilta lähistölle osuvilta harhailevilta raatelijoilta. Aamulla hän voisi laskeutua jälleen maahan, ennenkuin lentokonetta huomattaisiin.

Kun Heliumin Tara hiipi kummun reunalta laaksoon, piilotti yön pimeys hänet kaikkien läheisen tornin ikkunoissa mahdollisesti sattumalta vetelehtivien tähyilijöiden näkyvistä. Kluros, etäisempi kuu, nousi parhaillaan näköpiirin yläpuolelle aloittaakseen verkkaisen vaelluksensa taivaan kannella. Kahdeksan zodea — hieman enemmän kuin yhdeksäntoista ja puoli Maan tuntia — myöhemmin se laskisi, ja siihen mennessä olisi sen vilkasliikkeinen kumppani Thuria kiertänyt Barsoomin ympäri kahdesti ja vielä ennättänyt jo yli puoliväliin kolmannella kierroksellaan. Nyt se oli juuri äsken laskenut. Kuluisi enemmän kuin kolme ja puoli tuntia, ennenkuin se kohoaisi näkyviin vastaiselta puolelta vinhasti ja alhaalla kiitääkseen riutuvan taivaankappaleen pinnan ylitse. Tämän rajusti liikkuvan kuun väliaikaisen poissaolon kestäessä toivoi Heliumin Tara löytävänsä sekä ruokaa että vettä ja ehtivänsä jälleen turvaan aluksensa kannelle.

Hän lähti hapuilemaan pimeässä eteenpäin, kiertäen tornin ja sitä ympäröivän muurin mahdollisimman kaukaa. Joskus hän kompastui, sillä kun nouseva Kluros loi pitkiä varjoja, näyttivät esineet eriskummaisen vääntyneiltä, vaikka kuun valo oli siksi himmeä, ettei siitä ollut hänelle paljoakaan apua. Eikä hän oikeastaan kaivannutkaan valoa. Hän saattoi löytää joelle yksinkertaisesti astelemalla rinnettä alaspäin, kunnes joutuisi veden rajaan, ja hän oli nähnyt, että kaikkialla laaksossa kasvoi hedelmäpuita ja viljaa, joten hän tapaisi yllin kyllin ravintoa, ennen kuin joutuisi joelle. Jos kuu näyttäisi hänelle tietä selvästi ja siten pelastaisi hänet silloin tällöin kaatumasta, paljastaisi se myöskin hänet tornin oudoille asukkaille, eikä niin luonnollisestikaan saanut käydä. Jos hän olisi jaksanut, niin hän olisi odottanut seuraavaa yötä, jolloin liikkuminen olisi ollut vieläkin turvallisempaa, koska Kluros ei silloin lainkaan ilmestyisi taivaalle ja Thurian ollessa maillaan vallitsisi sysimusta pimeys. Mutta hän ei enää kyennyt kestämään riuduttavaa janoa ja kalvavaa nälkää, kun sekä ruokaa että juomaa oli näkyvissä, ja niinpä hän oli päättänyt mieluummin antautua ilmitulon vaaraan kuin kärsiä enää kauempaa.

Päästyään kommelluksitta lähimmän tornin ohitse hän eteni niin nopeasti kuin hänestä suinkin tuntui turvalliselta, valiten mikäli mahdollista tiensä siten, että saattoi käyttää hyväkseen siellä täällä kasvavien puiden varjoja ja ottaa samalla selkoa siitä, missä niistä oli hedelmiä. Viimemainitussa suhteessa häntä onnisti melkein heti, sillä kolmas puu, jonka juurelle hän pysähtyi, oli täynnä kypsiä hedelmiä. Heliumin Taran mielestä ei koskaan ollut mikään niin miellyttävästi kutittanut hänen suulakeaan, vaikka hedelmä olikin melkein mauton usa, jota pidetään maukkaana vasta keitettynä ja hyvin maustettuna. Tämä puu on hyväkasvuinen, vaatii vähän kastelua ja tuottaa runsaasti hedelmiä. Sen hyvin ravintorikas hedelmä on varattomien kansankerrosten tärkeimpiä ruoka-aineita, ja halpuutensa ja ravintoarvonsa tähden sitä käytetään Barsoomissa pääasiallisesti muonana sekä armeijassa että laivastossa. Tämän käytännön johdosta se on saanut siellä liikanimen, joka vapaasti käännettynä kuuluisi "taisteluperuna". Tyttö oli siksi viisas, että söi niukasti, mutta täytti reppunsa hedelmillä, ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa.

Sivuutettuaan kaksi tornia hän saapui joelle. Siellä hän taaskin oli maltillinen, juoden vain vähän ja senkin hyvin hitaasti ja tyytyen huuhtelemaan usein suutaan ja viruttamaan kasvojaan, käsiään ja jalkojaan vedellä. Ja vaikka yö olikin kylmä, kuten Marsin yöt ovat, oli virkistymisen tunne enemmän kuin riittävä korvaamaan kylmyydestä aiheutuvan ruumiillisen epämukavuuden. Kiinnitettyään anturat jälleen jalkaansa hän tarkasti joen varrella olevia kasvilavoja, etsien niistä syötäviä marjoja ja mukulakasveja, ja löysi pari lajia, joita voitiin syödä raakoina. Hän pani niitä reppuunsa otettuaan sieltä pois osan usa-hedelmiä, koska ne antoivat vaihtelua ruokaan ja lisäksi olivat maukkaampia. Silloin tällöin hän palasi joelle juomaan, mutta aina kohtuullisesti. Aina hän piti sekä silmänsä että korvansa valppaina, mutta ei kertaakaan kuullut eikä nähnyt mitään häiritsevää vaaran merkkiä.

Ja pian lähestyi aika, jolloin hänen oli palattava lentokoneelle, ettei joutuisi alhaalla kiertävän Thurian paljastavaan valaistukseen. Hänen oli tuskallista poistua veden luota, sillä hän tiesi, että häntä alkaisi kovasti janottaa, ennen kuin hän voisi toivoa uudelleen pääsevänsä joelle. Jospa hänellä olisi joku pieni astia, jossa hän voisi viedä vettä mukaansa! Vähäinenkin määrä auttaisi häntä kestämään seuraavaan yöhön saakka. Mutta sellaista hänellä ei ollut, joten hänen täytyi parhaansa mukaan tulla toimeen kokoamiensa marjojen ja mukulain mehulla.

Juotuaan joesta vielä viimeisen siemauksen, pisimmän, jonka hän oli suonut itselleen, hän nousi palatakseen jälleen kummulle. Mutta samassa hän äkkiä jännittyi pelokkaana tarkkailemaan. Mitä se oli? Hän olisi voinut vannoa nähneensä jotakin liikkuvan jonkun matkan päässä kasvavan puun varjossa. Hyvinkin minuutin tyttö seisoi liikahtamatta, tuskin hengittäen. Hän tuijotti hievahtamatta puun synkkään pimentoon ja herkisti korviaan kuullakseen yön hiljaiset äänet. Matalaa ulvontaa kuului kummuilta, joille hänen lentokoneensa oli kätketty. Hän tunsi sen hyvin — se oli saalistavan banthin kaamea ääni. Ja iso peto oli suoraan hänen tiellään. Mutta se ei ollut niin lähellä kuin tuo toinen, vähän matkan päässä pimeydessä väijyvä otus. Mikä se oli? Pahimmin häntä painoi jännittävä epävarmuus. Jos hän olisi tiennyt, millainen otus siellä vaani, olisi sen herättämä kammo ollut puolta vähäisempi. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen löytääkseen jonkun turvapaikan, jos otus osoittautuisi vaaralliseksi.

Taaskin kajahti ulvonta kummuilla, mutta tällä kertaa lähempänä. Melkein heti se sai vastauksen laakson vastaiselta laidalta, tytön takaa, ja sitten jonkun matkan päästä hänen oikealta ja kahdesti hänen vasemmalta puoleltaan. Hänen katseensa oli osunut puuhun, joka kasvoi varsin likellä häntä. Siirtämättä katsettaan toisen puun varjosta hän alkoi hitaasti väistyä alhaalle riippuvia oksia kohti, jotka ehkä tarpeen tullen tarjoaisivat hänelle turvapaikan. Mutta heti kun hän liikahti, kuului siltä suunnalta, johon hän oli tähyillyt, matala murahdus, ja samassa syöksähti kuutamoiselle aukealle kookas peto, karaten vinhaa vauhtia häntä kohti häntä suorana, pienet korvat luimussa, iso kita avoinna, moninkertaiset rivit teräviä, vankkoja hampaita valmiina iskemään saaliiseensa. Kymmenjalkainen otus ponnahteli eteenpäin pitkin loikkauksin, ja äkkiä kajahti sen kurkusta hirvittävä karjaisu, jolla se koetti tyrmistyttää uhrinsa. Se oli banth, Barsoomin iso, tuuheaharjainen leijona. Heliumin Tara näki sen lähestyvän ja lähti kiitämään puuta kohti, johon päin oli siirtynyt. Banth oivalsi hänen aikeensa ja lisäsi nopeutensa kaksinkertaiseksi. Sen kamala karjaisu pani kaiun kiirimään kukkuloilla ja sai kaikuvia vastauksia myöskin laaksosta. Mutta ne lähtivät elävistä kurkuista; ne olivat samanlaisten petojen ärjäisyjä, joten tytöstä tuntui, että kohtalo oli heittänyt hänet lukemattomien tällaisten petojen keskelle.

Hyökkäävä banth etenee melkein uskomattoman nopeasti, ja oli onni, ettei se ollut tavannut tyttöä kauempana aukeamalla. Nytkin hänen pelastumisensa oli hiuskarvan varassa, sillä samalla kun hän ketterästi heilautti itsensä alaoksille, paiskautui häntä takaa ajanut ja häntä tavoittamaan hypähtänyt raatelija lehvistön sekaan melkein hänen kohdalleen. Vain hyvä onni ja vikkelyys pelastivat hänet. Tanakka oksa käänsi syrjään pedon repivät kynnet, mutta kuolema oli hyvin lähellä häntä, sillä jättiläismäinen käpälä pyyhkäisi hänen ihoaan, hänen reutoutuessaan ylemmille oksille.

Saaliinsa menettänyt banth päästi raivonsa ja pettymyksensä ilmoille sarjassa raivoisia karjaisuja, jotka panivat maan vapisemaan. Ja niihin sekaantui toisten samanlaisten hirviöiden ärjyntää, murinaa ja ulvontaa, niiden lähestyessä joka taholta, toivoen joko oveluudella tahi voimalla voivansa riistää itselleen osan saaliista. Niiden kaartuessa puun ympärille kääntyi Taraa ahdistanut banth äristen niihin päin, samalla kun ylhäällä oksan haarautumassa kyyröttävä tyttö katseli laihoja, keltaisia hirviöitä, jotka meluttomin käpälin rauhattomasti tassuttelivat piirissä hänen ympärillään. Nyt häntä ihmetytti se kummallinen kohtalon oikku, että hän oli häiritsemättä saanut edetä näin kauaksi laaksoon yöllä. Mutta vielä enemmän päänvaivaa hänelle tuotti kysymys, miten hän pääsisi takaisin kummuille. Hän ei uskaltaisi yrittää palata sinne yöllä ja aavisti, että päivällä häntä väijyisivät kenties vieläkin vakavammat vaarat. Nyt hän käsitti, että hänen oli mahdotonta toivoakaan voivansa tulla toimeen tässä laaksossa, koska banthit estäisivät häntä hankkimasta ravintoa ja vettä öisin, kun taas tornien asukkaat epäilemättä tekisivät muonan saamisen yhtä mahdottomaksi päivällä. Hän saattoi selviytyä tukalasta asemastaan vain yhdellä tavoin, palaamalla lentokoneelleen antautuakseen tuulen ajeltavaksi, rukoillen, että se veisi hänet johonkin vähemmän kauheaan maahan. Mutta milloin voisi hän palata lentokoneelleen? Banthit näyttivät yhäti toivovan saavansa hänet kynsiinsä, ja rohkenisiko hän koettaa poistua, vaikka ne loittonisivatkin pois näkyvistä? Hän epäili sitä.

Hänen asemansa tuntui todella toivottomalta — toivoton se olikin.

NELJÄS LUKU

Vangiksi

Kun Thuria, yön nopea kiitäjä, uudelleen ilmestyi taivaalle, muuttui maiseman ulkonäkö. Ikäänkuin taikaiskusta sai koko luonto uuden sävyn. Tuntui siltä kuin katselija olisi äkkiä siirretty toiselle taivaankappaleelle. Se oli Marsin öiden ihmenäky, ikivanha, mutta kuitenkin aina uusi, jopa marsilaisistakin — kaksi loistavaa kuuta taivaalla, jossa vasta äsken oli välkkynyt vain yksi; toisiinsa sekaantuvia, nopeasti vaihtuvia varjoja, jotka muuttivat itse kukkulatkin toisennäköiseksi; kaukainen Kluros, ylevänä, majesteettisena, valaen tasaista valoaan seudulle; Thuria, iso, upea kehrä, rientäen vinhasti öisen taivaan sinertävän tummalla, kaareutuvalla laella niin alhaalla, että se näytti hipovan kukkuloita. Se oli komea näky, joka kiehtoi tytön lumoihinsa kuten se oli aina tehnyt ja kuten se aina tekee.

"Oi, Thuria, taivaan raju kuningatar!" jupisi Heliumin Tara. "Kukkulat muodostavat upean kulkueen, ja niiden rinnat nousevat ja laskevat; puut pyörivät piirissä levähtämättä; pienet ruohot piirtävät vähäiset kaarensa; ja kaikki liikkuu, rauhattomasti, salaperäisesti, äänettömästi Thurian kiitäessä ohitse." Tyttö huoahti ja antoi katseensa jälleen vaipua allansa vallitsevaan kovaan todellisuuteen. Isoissa bantheissa ei ollut mitään salaperäistä. Se niistä, joka ensinnä oli hänet havainnut, kyyrötti puun juurella, silmäillen häntä nälkäisestä. Useimmat muut olivat hajaantuneet saalista etsimään, mutta muutamia oli jäljellä, yhä toivoen saavansa iskeä raateluhampaansa tytön pehmeään ruumiiseen.

Yö kului edelleen. Taaskin jätti Thuria taivaan kannen herransa ja mestarinsa haltuun, kiiruhtaen kohtaamaan aurinkoa muilla taivailla. Yksi ainoa banth odotteli kärsimättömänä sen puun juurella, jonka oksilla Heliumin Tara oli turvassa. Muut olivat poistuneet, mutta niiden jyrisevät ja kiirivät karjaisut, murina ja ulvonta kantautuivat hänen korviinsa läheltä ja kaukaa. Mitä saalista ne löysivät tästä pienestä laaksosta? Varmastikin ne olivat tottuneet saamaan täältä jotakin, koska niitä saapui sinne niin lukuisasti. Ihmeissään tyttö aprikoi, mitä se saattoi olla.

Kuinka pitkä yö olikaan! Turtana, viluisena ja nääntyneenä Heliumin Tara takertui kiinni puuhun yhä syvemmän epätoivon vallassa, sillä hän oli hetkiseksi torkahtanut ja ollut vähällä pudota. Toivo oli sammumaisillaan hänen pienessä, uljaassa sydämessään. Kuinka paljon hän jaksaisi vielä kestää? Hän kysyi sitä itseltään, mutta sitten hän pudisti urheasti päätään ja oikaisi hartioitaan. "Minä elän vielä!" hän äänsi.

Banth vilkaisi ylöspäin ja murisi.

Jälleen näyttäytyi Thuria ja vähän ajan kuluttua suuri aurinko — liekehtivän tulinen rakastaja, noudattaen sydämensä halua. Ja Kluros, kylmä aviopuoliso, jatkoi ylväästi matkaansa yhtä rauhallisena kuin aikaisemmin, ennen kuin tämä kuumaverinen Lothario oli tullut häiritsemään hänen kotinsa rauhaa. Ja nyt kiersivät aurinko ja molemmat kuut yhdessä taivaalla, antaen kaukaista, salaperäistä tenhoaan Marsin taikamaisen kiehtovalle aamusarastukselle. Heliumin Tara silmäili kaunista laaksoa, joka levisi hänen ympärilleen. Se oli hedelmällinen ja kaunis, mutta hänen katsellessaan sitä häntä puistatti, sillä hänen mieleensä johtui kuva tornien ja muurien piilottamista päättömistä olennoista. Päivällä ne ja yöllä banthit! Oliko kummakaan, että häntä puistatti?

Auringon noustessa nousi iso Barsoomin leijona seisoalleen. Se silmäili kiukkuisesti yläpuolellaan kyyröttävää tyttöä, päästi yhden ainoan uhkaavan murahduksen ja lönkytti tiehensä kukkuloille päin. Tyttö tarkkaili sitä ja huomasi sen kiertävän mahdollisimman etäältä tornien ympäri siirtämättä katsettaan niistä sivuuttaessaan ne. Ilmeisesti olivat niiden asukkaat opettaneet nuo hurjat pedot kunnioittamaan heitä. Pian otus katosi näkyvistä ahtaaseen rotkoon, ja sikäli kuin tyttö saattoi nähdä, ei lähistöllä ollut enää ainoatakaan banthia. Ainakin hetkeksi oli tienoo jäänyt autioksi. Tyttö mietti uskaltaisiko hän yrittää päästä jälleen kukkuloille lentokoneensa luokse. Häntä peloitti se hetki, jolloin työntekijät saapuisivat vainioille, ja hän oli varma, että ne tulisivat.

Häntä kammotti nähdä jälleen päättömiä olentoja, ja hän ajatteli ihmeissään, tulisivatko ne pelloille työskentelemään. Hän tarkasteli lähintä tornia. Siellä ei näkynyt elon merkkiäkään. Laakso oli nyt hiljainen, eikä siellä ollut ihmisiä eikä eläimiä. Puusta laskeutuminen kävi jäykästi; hänen lihaksensa olivat kankeat, ja jokainen liike aiheutti vihlovaa kipua. Pysähdyttyään vielä kerran juomaan joesta hän tunsi virkistyvänsä ja kääntyi enempää vitkastelematta kumpuja kohti. Ainoalta varteenotettavalta suunnitelmalta tuntui hänestä se, että hänen oli riennettävä sinne niin nopeasti kuin mahdollista. Puista ei enää ollut piilopaikaksi, minkä vuoksi hän ei poikennut tieltään pysytelläkseen niiden läheisyydessä. Kummut näyttivät hyvin kaukaisilta. Edellisenä yönä hän ei ollut luullut loitonneensa niin etäälle. Oikeastaan ei välimatka ollutkaan pitkä, mutta kun hänen nyt oli sivuutettava kolme tornia, tuntui se hänestä todella hankalalta.

Toinen torni oli melkein suoraan hänen tiellään. Sen väistäminen ei olisi vähentänyt ilmitulon vaaraa, vaan olisi vain tehnyt sen pitkäaikaisemmaksi. Senvuoksi hän oikaisi suoraa päätä sille kummulle, jolla hänen lentokoneensa oli, tornista välittämättä. Hiipiessään ensimmäisen muurin ohitse hän oli kuulevinaan liikettä sen takaa, mutta portti ei avautunut, ja hän hengitti vapaammin jätettyään sen taakseen. Sitten hän saapui toiselle vallitukselle, jonka ulkomuurin ympäri hänen oli kierrettävä, koska se oli suoraan hänen tiellään. Astellessaan sen juurella hän kuuli sen takaa sekä liikettä että puhelua. Koko Barsoomin yhteisellä kielellä saneli siellä mies määräyksiä — niin monen oli koottava usaa, niin monen kasteltava peltoja, niin monen taas muokattava vainioita ja niin edelleen, kuten työnjohtaja jakelee alaisilleen käskyjä päivän tehtävistä.

Heliumin Tara oli juuri ehtinyt ulkomuurin portille. Ilman minkäänlaista varoitusta se heilahti auki häneen päin. Hän oivalsi, että se hetkisen ajaksi piilottaisi hänet sisälläolijain katseilta, ja hän pyörähti heti ympäri ja lähti juoksemaan muurin juurta pitkin, kunnes hän pääsi pois näkyvistä käänteen taakse ja joutui vallituksen vastaiselle puolelle. Läähättäen ponnistuksesta ja täpärän pelastumisensa aiheuttamasta kiihtymyksestä hän siellä heittäytyi muurin vierellä kasvavien rikkaruohojen sekaan. Siellä hän virui vapisten jonkun aikaa uskaltamatta edes nostaa päätään katsellakseen ympärilleen. Heliumin Tara ei ollut koskaan ennen tuntenut lamauttavaa pelkoa. Häntä tyrmistytti ja harmitti se, että hän, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär pelkäsi. Ei edes se seikka, ettei sitä näkemässä ollut ketään, kyennyt lieventämään hänen häpeäänsä ja mielipahaansa, mutta pahinta oli se, että hän tiesi samanlaisissa oloissa uudelleenkin olevansa yhtä arka. Se ei ollut kuoleman pelkoa — siitä hän oli varma. Ei, vaan häntä kammotti ajatus, että hän jälleen näkisi päättömiä olentoja ja että ne ehkä koskettaisivatkin häntä — tarttuisivat häneen käsiksi. Se ajatus puistatti ja vapisutti häntä.

Vähän ajan kuluttua hän sai hillityksi itseään kylliksi kohottaakseen päätään ja silmäilläkseen ympärilleen. Mihin hän katsoikin, hän kauhukseen näki kaikkialla vainioilla ihmisiä joko työssä tahi valmistautumassa ryhtymään työhön. Muista torneista saapui myöskin väkeä. Pieniä joukkueita hajautui sinne tänne pelloille. Joitakuita jo työskenteli vain kolmenkymmenen adin — vajaan sadan metrin — päässä hänestä. Lähinnä häntä puuhailevassa seurueessa oli kymmenkunta henkilöä, sekä miehiä että naisia, ja kaikilla niillä oli kauniit vartalot ja luonnottoman kuvatusmaiset kasvot. Heidän hihnoituksensa oli niin niukka, että he olivat melkein alasti — mikä ei ollut lainkaan merkillistä Marsin maanviljelijäin keskuudessa. Kaikilla heillä oli omituinen, korkea nahkakaulus, joka piilotti kaulan täydelleen, ja kullakin oli hihnoja riittävästi kannattamaan yhtä ainoata miekkaa ja repputaskua. Heidän tamineensa olivat hyvin vanhat ja kuluneet, ja niissä oli pitkäaikaisen, uutteran käyttämisen merkkejä, eikä niissä ollut minkäänlaisia koruja, lukuunottamatta vasemmalla olalla olevaa vaakunamerkkiä. Mutta päät sensijaan olivat kalliista metalleista ja jalokivistä valmistettujen korujen peitossa, niin että niistä ei näkynyt juuri muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ne olivat kammottavan epäinhimilliset. Silmät olivat etäällä toisistaan ja ulkonevat; nenässä oli tuskin muuta kuin kaksi pientä yhdensuuntaista rakoa pystysuorassa asennossa pyöreän reiän — suun — yläpuolella. Päät olivat erittäin inhoittavan näköiset, siinä määrin vastenmieliset, että tytöstä tuntui mahdottomalta uskoa niitä muuten kauniiden ruumiiden osiksi.

Heliumin Tara oli kuin lumottu ja kykeni tuskin siirtämään katsettaan noista oudoista olennoista — mikä seikka koitui hänen turmiokseen, sillä nähdessään ne hänen oli pakko paljastaa osa omaa päätään, ja äkkiä hän säikähdyksekseen havaitsi yhden kuvatuksen keskeyttäneen työnsä ja tuijottavan suoraan häneen. Tyttö ei uskaltanut hievahtaa, sillä saattoi olla mahdollista, että olento ei vielä ollut huomannut häntä tai ainakin vain epäili jonkun otuksen piileksivän rikkaruohojen keskellä. Jos hän pysymällä liikkumattomana voisi vaimentaa tämän epäilyn, saattaisi tähyilijä uskoa erehtyneensä ja käydä jälleen käsiksi työhönsä. Mutta voi, niin ei käynyt! Hän näki olennon kiinnittävän toisen huomiota häneen, ja melkein heti lähti heistä viisi tahi kuusi häntä kohti.

Nyt hänen oli mahdoton välttää ilmituloa. Hänen ainoa toivonsa oli pako. Jos hän kykenisi pujahtamaan heidän kynsistään ja ennättäisi kummuille ennen heitä, saattaisi hän pelastua, mutta se voi tapahtua vain yhdellä tavoin — pakenemalla vitkastelematta ja vikkelästi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi kiitämään pitkin muurin vierustaa päästäkseen sen päinvastaiselle laidalle, jonka takana hänen päämääränään oleva kumpu sijaitsi. Samassa päästivät hänen perässään tulevat olennot kummallisia vihellysääniä ja vilkaistessaan olkansa ylitse hän näki niiden kaikkien ripeästi rientävän jälkeensä.

Myöskin huudettiin hänelle kimeitä pysähtymiskäskyjä, mutta niistä hän ei ollut millänsäkään. Ennen kuin hän oli ennättänyt kiertää muurin puoliväliin, oli hänelle selvinnyt, että hänen pelastamismahdollisuutensa olivat suuret, sillä hänen takaa-ajajansa eivät ilmeisestikään olleet niin nopsajalkaisia kuin hän. Hän olikin niin ollen hyvin toiveikas saadessaan kummut näkyviinsä, mutta hänen eteensä ilmestyvä näky mursi pian hänen toiveensa, sillä hänen edessään leviävillä vainioilla oli hyvinkin sata hänen ahdistajiensa kaltaista olentoa, jotka kaikki olivat valppaina vahdissa, ilmeisesti kumppaniensa vihellysten hälyttäminä. Ohjauksia ja komennuksia huudeltiin kahden puolen, minkä johdosta hänen edessään olevat olennot hajaantuivat likipitäen laajan puoliympyrän muotoiseen kaareen katkaisemaan hänen pakoaan, ja kun hän kääntyi oikealle välttääkseen heidän ketjuaan, näki hän toisia saapuvan kauempana sijaitsevilta vainioilta. Samoin riensi lisäväkeä vasemmalta puolelta. Mutta Heliumin Tara ei mielinyt alistua tappioon. Edes pysähtymättä hän pyörsi suoraan lähestyvän puoliympyrän keskustaa kohti.

Hän voi selviytyä pulasta vain tunkeutumalla kaaren läpi, ja juostessaan hän veti esille pitkän, ohutteräisen tikarinsa. Jos hänen oli kuoltava, tahtoi hän uljaan isänsä tavoin kuolla taistellen. Hänen vastassaan olevassa yksinkertaisessa rivissä oli aukkoja, ja hän suuntasi askeleensa leveintä väliä kohti. Aukon kahden puolen olevat oliot arvasivat hänen aikeensa ja lähenivät toisiaan salvatakseen häneltä tien. Sen johdosta levenivät välit heidän molemmilla puolillaan, ja juuri kun tyttö näytti olevan syöksymäisillään heidän syliinsä, hän äkkiä tekikin suorakulmaisen mutkan, juoksi vinhasti uuteen suuntaan muutamia metrejä ja kääntyi sitten uudelleen nopeasti kummulle päin. Nyt sulki häneltä tien vapauteen enää ainoastaan yksi soturi, jonka molemmilla puolin oli leveä väli, toisten rientäessä estämään hänen pakoaan niin nopeasti kuin jaksoivat. Jos hän pääsisi tämän miehen ohitse viipymättä kovin kauan, saattaisi hän pelastua — siitä hän oli varma. Kaikki hänen toiveensa olivat sen varassa. Hänen edessään oleva olento oivalsi sen myöskin, sillä hän liikkui varovasti, vaikkakin ripeästi, koettaen katkaista hänen etenemisensä, menetellen samalla tavoin kuin jalkapallo-joukkueen puolustaja, joka tietää yksin olevansa vastapuolueen hyökkääjien ja oman maalinsa välissä.

Aluksi Heliumin Tara oli toivonut voivansa välttää miehen, sillä hän oli huomannut olevansa sekä nopsajalkaisempi että myöskin äärettömän paljon vikkelämpi kuin nämä kummalliset olennot; mutta pian hän käsitti, että sillä aikaa, kun hän koettaisi vältellä soturin otteita, ennättäisivät tämän lähemmät kumppanit hänen kimppuunsa, ja silloin olisi pakoonpääsy mahdoton. Senvuoksi hän piti parempana hyökätä suoraan miestä vastaan. Kun tämä oivalsi sen, pysähtyi hän puolittain kumaraan asentoon ja jäi odottamaan tyttöä kädet levällään. Hänen toisessa kädessään oli miekka, mutta äkkiä kajahti käskevä ääni: "Ota hänet kiinni elävänä! Älä vahingoita häntä!" Heti pisti mies miekkansa takaisin tuppeen, ja sitten oli Heliumin Tara hänen kimpussaan. Hän syöksähti suoraan kaunista ruumista vasten, ja kun käsivarret kiertyivät tarttumaan häneen, upposi hänen terävä aseensa syvälle paljaaseen rintaan. Törmäyksestä he molemmat kellahtivat maahan, ja ponnahdettuaan jälleen pystyyn Heliumin Tara näki kauhukseen inhoittavan pään kierähtäneen irti ruumiista ja ryömivän nyt tiehensä kuudella lyhyellä, hämähäkkimäisellä jalalla. Ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hiljaa. Vaikka ottelusta aiheutunut viivytys olikin ollut lyhytaikainen, oli se kuitenkin riittävän pitkä tuottamaan hänelle tuhon, sillä hänen noustessaan ylös karkasi kaksi muuta olentoa hänen kimppuunsa, ja heti sen jälkeen hän oli saarroksissa. Hänen aseensa upposi toistamiseen alastomaan ruumiiseen, ja taaskin kierähti pää irralleen, ryömien tiehensä. Sitten hänet nujerrettiin, ja hetkisen kuluttua kuhisi hänen ympärillään ainakin sata noita olentoja, jotka kaikki pyrkivät häneen käsiksi. Aluksi hän luuli heidän haluavan repiä hänet kappaleiksi kostoksi siitä, että hän oli surmannut kaksi heidän kumppaniaan, mutta pian hän käsitti, että heitä kannusti enemmän uteliaisuus kuin mikään häijy tarkoitus.

"Tule!" käski toinen hänen vangitsijoistaan, jotka molemmat pitivät edelleenkin häntä kiinni. Niin sanoen hän koetti vetää tyttöä mukaansa lähintä tornia kohti!

"Hän on minun!" kiljaisi toinen. "Minähän hänet vangitsin. Hän lähtee minun kanssani Moakin torniin."

"Ei ikinä!" kivahti edellinen puhuja. "Hän on Luudin. Minä vien hänet Luudille, ja jos ken sekaantuu tähän, hän saa tuntea miekkani terävyyden — päässään!" Viimeisen sanan hän lausui melkein kiljumalla.

"No, riittää jo!" huudahti eräs toinen, joka näytti arvovaltaiselta.
"Hänet vangittiin Luudin vainioilla — hänet viedään Luudille."

"Hänet nähtiin ensiksi Moakin alueella, ihan Moakin tornin juurella", intti se, joka oli vaatinut tyttöä Moakille.

"Kuulithan, mitä Nolach sanoi", huusi luudilainen. "Niin sen pitää olla."

"Ei niin kauan kun tällä moakilaisella pysyy miekka kädessä", vastasi toinen. "Mieluummin halkaisen hänet kahtia ja vien oman puoliskoni Moakille kuin luovutan hänet kokonaan Luudille." Ja hän vetäisi miekkansa tahi oikeammin laski kätensä uhkaavasti miekkansa kahvalle. Mutta ennen kuin hän ehti paljastaa asettaan, oli luudilainen tempaissut omansa ja iskenyt vastustajansa päähän syvän, hirvittävän haavan. Iso, pyöreä pää rutistui heti kokoon ikäänkuin lävistetty ilmapallo, samalla kun haavasta ruiskahti esiin harmaata, tahmeata ainetta. Ulkonevat, nähtävästi luomettomat silmät jäivät tuijottamaan, suuaukon sulkemislihas supistui ja laajeni, ja sitten pää vierähti ruumiin hartioilta maahan. Vartalo seisoi hetken tylsästi paikoillaan ja lähti sitten hitaasti ja päämäärättömästi harhailemaan sinne tänne, kunnes eräs olennoista tarttui sen käsivarteen.

Nyt lähestyi sitä toinen maassa ryömivistä päistä. "Tämä rykor on Moakin", se virkkoi. "Minä olen moakilainen. Otan sen." Ja muitta mutkitta se alkoi kavuta päättömän vartalon raajoja myöten ylöspäin, käyttäen kuutta lyhyttä hämähäkinjalkaansa ja kaksia vankkoja saksia, jotka sijaitsivat sen jalkojen etupuolella ja muistuttivat suuresti Maassa asustavan hummerin saksia, mutta olivat molemmat samankokoiset. Sillä välin seisoi vartalo toimettoman välinpitämättömänä, ja sen käsivarret riippuivat velttoina kupeilla. Pää kiipesi olkapäille ja sijoittui nahkakaulukseen, joka nyt piilotti sen sakset ja jalat. Melkein heti alkoi ruumiissa näkyä toimeliaan ajattelun merkkejä. Se kohotti käsiään ja korjasi kauluksen mukavampaan asentoon, otti pään kämmeniensä väliin ja sijoitti sen paikoilleen, ja liikkuessaan se ei enää harhaillut päämäärättömästi, vaan asteli varman tietoisesti.

Tyttö katseli kaikkea tätä yhä enemmän ihmeissään. Kun ei yksikään noakilainen enää nähtävästi halunnut riidellä luudilaisten kanssa vangin omistamisesta, lähti hänen vangitsijansa taluttamaan häntä lähimpään torniin. Heitä seurasi useita muita, joista yksi kantoi irtonaista päätä kainalossaan. Kannettu pää keskusteli sen pään kanssa, joka oli sitä kantavan olennon olkapäillä. Heliumin Taraa puistatti. Se oli hirvittävää! Kaikki, mitä hän oli nähnyt näistä kammottavista olennoista, oli hirvittävää. Ja hän oli niiden vankina, niiden mielivallassa! Kautta hänen ensimmäisen esi-isänsä varjon! Millä teollaan hän oli ansainnut näin julman kohtalon?

He seisahtuivat tornin ympärysmuurin juurelle, kunnes yksi seurueesta aukaisi portin. Sitten he astuivat pihalle, joka tytön kauhuksi oli täynnä päättömiä ruumiita. Ruumiitonta päätä kantava olento laski nyt taakkansa maahan, ja se ryömi heti lähellä viruvan ruumiin luokse. Jotkut päättömät liikkuivat veltosti sinne tänne, mutta tämä oli alallaan. Se oli naispuolinen. Ryömittyään sen luokse pää sijoittui sen olkapäille. Samassa ruumis ponnahti keveästi pystyyn. Eräs toinen pelloilla olleista otuksista toi hihnat ja kauluksen, jotka olivat olleet pään aikaisemman ruumiin verhona. Uusi ruumis omisti ne nyt, ja kädet sovittivat ne näppärästi paikoilleen. Olento oli nyt yhtä hyvässä kunnossa kuin sitä ennen, kun Heliumin Tara oli kaatanut sen entisen ruumiin maahan ohuella tikarillaan. Mutta oli yksi erotus. Aikaisemmin se oli ollut miespuolinen — nyt se oli naispuolinen. Mutta siitä ei pää näyttänyt välittävän mitään. Heliumin Tara olikin jo kahakan ja hänestä sukeutuneen riidan aikana pannut merkille, että sukueroavaisuudet nähtävästi merkitsivät hyvin vähän hänen vangitsijainsa keskuudessa. Mies- ja naispuoliset olivat olleet samalla tavoin mukana ajamassa häntä takaa, molemmilla oli samanlaiset hihnoitukset ja miekat, ja hän oli nähnyt niin hyvin nais- kuin miespuolistenkin paljastavan aseensa silloin, kun molempien puolueiden välinen kiista tuntui uhkaavalta.

Tyttö sai vain vähän aikaa tarkkailla pihalla olevia säälittäviä olioita, sillä hänen vangitsijansa käski toisten palata vainioille ja vei hänet torniin. He astuivat kolmen metrin levyiseen ja kuuden metrin pituiseen huoneeseen, jonka toisessa päässä oli ylemmälle tasanteelle vievät portaat, toisessa aukko samanlaisille, alaspäin johtaville portaille. Maanpinnan tasalla oleva huone sai kirkasta valoa peräseinässään olevista ikkunoista, jotka avautuivat tornin keskellä olevalle sisäpihalle. Tämän pihan seinät näkyivät olevan päällystetyt tiiliä muistuttavilla, valkeilla, lasipintaisilla levyillä, ja sinne tulvi huikaisevan kirkasta valoa. Siitä selvisi tytölle heti niiden lasisärmiöiden tarkoitus, joista kupukatot olivat kokoonpannut. Itse portaatkin olivat omiaan herättämään huomiota, koska melkein kaikkialla Barsoomissa käytetään tasaisesti viettäviä käytäviä yhdistämään eri kerroksia toisiinsa. Erittäinkin on asianlaita sellainen vanhoissa rakennuksissa ja syrjäisissä seuduissa, joissa ei ole tapahtunut paljon muutoksia ja ikivanhat tavat ovat säilyneet.

Vangitsija vei Heliumin Taraa portaita alaspäin, yhä alemmaksi kammioiden kautta, joita kaikkia valaisi sama säihkyvä valolähde. Silloin tällöin he sivuuttivat vastaantulijoita, ja nämä pysähtyivät aina tarkastamaan tyttöä ja kyselemään hänen saattajaltaan hänestä.

"En tiedä mitään muuta kuin sen, että hänet tavattiin vainioilta ja otettiin kiinni taistelun jälkeen, jonka kestäessä hän surmasi kaksi rykoria ja minä yhden moakilaisen, ja että minä vien hänet Luudille, jolle hän luonnollisesti kuuluu. Jos Luud haluaa kuulustella häntä, on se Luudin asia — eikä minun." Niin hän aina vastasi uteliaille.

Pian he saapuivat huoneeseen, josta lähtevä pyöreä tunneli vei pois tornista, ja sinne olento saattoi hänet. Tunneli oli läpimitaten vähän kolmatta metriä, ja sen pohja oli tasoitettu jalkakäytäväksi. Noin kolmenkymmenen metrin päähän tornista se oli sisustettu samalla tiilimäisellä aineella kuin tornin valkea sisämuurikin ja sai runsaasti samasta lähteestä heijastunutta valoa. Siitä eteenpäin se oli päällystetty erimuotoisilla ja erikokoisilla, sievästi hakatuilla ja toisiinsa liitetyillä kivillä hyvin kauniin, sekavan mosaiikin tapaan. He sivuuttivat myöskin haaraantumia ja poikkitunneleja sekä silloin tällöin aukkoja, joiden läpimitta oli vain kolmisenkymmentä sentimetriä ja jotka tavallisesti olivat lattian rajassa. Jokaisen tällaisen pienen aukon yläpuolelle oli maalattu erilainen merkki, kun taas leveiden tunnelien seinissä oli risteyksissä ja yhtymäkohdissa hieroglyfejä. Niitä ei tyttö osannut lukea, mutta hän arvasi, että niissä oli mainittu tunnelien nimet tahi ilmoitukset siitä, mihin ne veivät. Hän koetti ottaa selvää joistakuista niistä, mutta niissä ei ollut ainoatakaan hänelle tuttua merkkiä, mikä tuntui omituiselta, sillä vaikkakin Barsoomin eri kansojen kirjoitetut kielet ovat erilaisia, on niissä kuitenkin paljon yhteisiä kirjaimia ja sanoja.

Hän oli koettanut keskustella vartijansa kanssa, mutta tämä ei ollut tuntunut halukkaalta puhelemaan, ja lopulta hän oli luopunut yrittämästä. Hän oli pannut merkille, ettei saattaja ollut loukannut häntä millään tavoin eikä myöskään ollut tarpeettoman raaka eikä julma. Se seikka, että hän oli tikarillaan tappanut kaksi ruumista, ei nähtävästi ollut nostattanut lainkaan kiukkua eikä kostonhimoa ruumiiden olkapäillä ratsastavissa kummallisissa päissä — ei niissäkään, joiden ruumiit olivat saaneet surmansa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää sitä, koska hän ei voinut arvostella näiden olentojen päiden ja ruumiiden välisiä omituisia suhteita minkään aikaisempien kokemustensa nojalla. Tähän saakka ei hänen osakseen tullut kohtelu ollut omiaan millään tavoin herättämään pelkoa. Ehkäpä hänelle sittenkin oli ollut onneksi, että hän oli joutunut näiden eriskummaisten ihmisten käsiin; kenties he sekä suojelisivat häntä vaaroilta että auttaisivat häntä palaamaan Heliumiin. Hän ei kyllä saanut mielestään sitä, että he olivat inhoittavia ja kammottavia, mutta jolleivät he tarkoittaneet hänelle pahaa, saattoi hän ainakin koettaa sopeutua heidän vastenmieliseen ulkonäköönsä. Toivon elpyessä reipastui myöskin hänen mielensä, ja pian hän asteli kummallisen seuralaisensa vierellä melkein hilpeästi. Jopa hän alkoi hyräillä siihen aikaan Heliumissa suosittua, iloista säveltä. Hänen vierellään kävelevä olento käänsi ilmeettömät kasvonsa häneen päin.

"Mitä ääntä pidät?" hän tiedusti.

"Hyräilin vain säveltä", vastasi tyttö.

"Hyräilit säveltä", kertasi toinen. "En tiedä, mitä tarkoitat; mutta tee vieläkin niin; pidän siitä."

Tällä kertaa Tara lauloi sanat, ja hänen kumppaninsa kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonilmeistään ei voinut lainkaan huomata, mitä hänen outorakenteisessa päässään liikkui. Olennon kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin hämähäkin kasvot ja muistuttivat tytöstä hämähäkkiä. Taran lopetettua kääntyi mies jälleen hänen puoleensa.

"Se oli toisenlaista", hän virkkoi. "Pidin siitä vieläkin enemmän kuin edellisestä. Miten se käy?"

"Sehän on laulamista", sanoi tyttö. "Ettekö tiedä, mitä laulu on?"

"En", myönsi mies. "Miten sen teet?"

"Sitä on vaikea selittää", vastasi tyttö, "koska selittäminen edellyttäisi jonkun verran tietoja sävelistä ja musiikista ja jo kysymyksesi osoittaa, ettei sinulla ole aavistustakaan niistä."

"Ei olekaan", tunnusti toinen. "En käsitä puhettasi. Mutta selitähän, miten menettelet!"

"Se on vain ääneni soinnukasta vaihtelua", virkkoi Tara. "Kuuntele!" Ja hän lauloi taaskin.

"En ymmärrä", tankkasi mies. "Mutta pidän siitä. Osaisitko neuvoa minuakin laulamaan?"

"En tiedä, mutta mielelläni koetan."

"Saamme nähdä, mitä Luud tekee sinulle", jatkoi saattaja. "Jollei hän tahdo sinua, pidän minä sinut, ja sinun on opetettava minua päästelemään tuollaisia ääniä."

Hänen pyynnöstään tyttö alkoi jälleen laulaa, ja he jatkoivat matkaansa pitkin kiemurtelevaa tunnelia. Sitä valaisivat nyt Taran tuntemien radiumlamppujen kaltaiset lamput, joita kaikki Baarsoomin kansat käyttivät ja jotka, sikäli kuin hän tiesi, oli keksitty niin ammoisina aikoina, että tiedot niiden alkuperästä olivat häipyneet muinaisuuden hämärään. Ne ovat tavallisesti puolipallon muotoisia, paksusta lasista valmistettuja lamppuja, ja niihin on sullottu seosta, joka John Carterin arvelun mukaan varmasti sisältää radiumia. Kupu on sitten liitetty metallilevyyn, jonka takapuoli on hyvin eristetty, ja koko koje kiinnitetty sopivaan paikkaan seinään tahi laipioon, jossa se antaa täyteaineen kokoomuksesta riippuen heikompaa tahi voimakkaampaa valoa melkeinpä arvaamattoman pitkän ajan.

Edetessään he kohtasivat yhä enemmän tämän maanalaisen maailman asukkaita, ja tyttö havaitsi, että useilla niistä oli komeammat metallimerkit ja hihnoitukset kuin pelloilla puuhailleilla työntekijöillä. Pää ja vartalot olivat hänen mielestään kuitenkin samanmuotoiset, jopa aivan samanlaiset. Ei kukaan loukannut häntä, ja vähitellen hänet valtasi melkeinpä riemuisa huojennuksen tunne. Äkkiä hänen saattajansa poikkesi tunnelin oikeanpuolisessa seinässä olevaan aukkoon, ja he astuivat avaraan, hyvin valaistuun kammioon.

VIIDES LUKU

Täydelliset aivot

Tytön astuessa huoneeseen kuoli hänen huulillaan värähdellyt laulu hänen katsettaan kohdanneen kaamean näyn hyydyttämänä. Keskellä kammion lattiata virui päätön ruumis osittain syötynä, ja pitkin sitä ryömi puolikymmentä päätä lyhyillä hämähäkkimäisillä jaloillaan, raastaen naisen lihaa saksillaan ja vieden kappaleet kammottaviin suihinsa. Ne söivät ihmislihaa — ja söivät sitä raakana!

Heliumin Tara jäi seisomaan kauhun tyrmistyttämänä ja kääntyi poispäin, peittäen kasvonsa käsillään.

"Tule", kehoitti hänen vangitsijansa. "Mikä sinun on?"

"Nuo syövät naisen lihaa", supatti tyttö ääni kauhusta väristen.

"Entä sitten?" virkkoi toinen. "Otaksuitko meidän pitävän rykoreja vain työntekoa varten? Emmehän toki. Hoidettuina ja lihotettuina ne ovat herkullisia. Ja onnellisia ovatkin niistä ne, joita elätetään syötäviksi, sillä niitä ei panna koskaan tekemään mitään muuta kuin syömään."

"Se on kamalaa!" huudahti Tara.

Mies katsoi häntä värähtämättä hetkisen, mutta hänen ilmeettömistä kasvoistaan ei voinut päättää, tunsiko hän kummastusta, suuttumusta vaiko sääliä. Sitten hän talutti tytön huoneen läpi, sivuuttaen hirvittävän näytelmän, Taran kääntäessä katseensa toisaalle. Lattialla seinävierillä loikoi viisi tai kuusi päätöntä ruumista hihnoitukset yllään. Tara arvasi, että juhla-aterialla olevat päät olivat jättäneet ne siihen odottamaan, kunnes niiden palveluksia taaskin tarvittaisiin. Tämän huoneen seinissä oli lukuisasti pieniä, pyöreitä aukkoja, jollaisia hän oli huomannut tunnelien eri osissa ja joiden tarkoitusta hän ei osannut arvata.

He menivät toista käytävää myöten toiseen, edellistä tilavampaan ja kirkkaammin valaistuun huoneeseen. Siellä oli useita olentoja, joilla oli sekä pää että vartalo, samalla kun useita päättömiä ruumiita virui seinävierillä. Tytön vangitsija seisahtui puhuttelemaan muuatta huoneessaolijoista.

"Etsin Luudia", hän ilmoitti. "Tuon Luudille olennon, jonka vangitsin vainioilla."

Muut keräytyivät heidän ympärilleen tarkastamaan Heliumin Taraa. Eräs heistä vihelsi, minkä jälkeen tyttö oppi tietämään jotakin seiniin tehdyistä aukoista, sillä melkein heti ryömi niistä jättiläismäisten hämähäkkien tavoin ainakin parikymmentä hirvittävää päätä. Kukin niistä riensi jonkun lattialla makaavan ruumiin luokse ja sijoittui paikalleen. Heti alkoivat ruumiit toimia päiden järkiohjauksen mukaan. Ne nousivat pystyyn, kädet oikoivat nahkakauluksia ja järjestivät hihnoja. Sitten olennot tulivat Heliumin Taran luokse. Hän pani merkille, että niiden asu oli upeampi kuin yhdenkään hänen sitä ennen täällä näkemänsä olion ja arvasi siitä, että he olivat arvokkaampia kuin toiset. Eikä hän erehtynytkään. Sen osoitti hänen vangitsijansa käytös. Tämä puhutteli heitä kuten alempi ylempiään.

Monet hänen tarkastelijoistaan tunnustelivat hänen ihoaan, hypistellen sitä peukalonsa ja etusormensa välissä. Tämä tungetteleminen harmitti tyttöä. Hän näpsäytti heitä käsille. "Älkää koskeko!" hän kivahti käskevästi, sillä olihan hän Heliumin prinsessa. Noiden kauheiden kasvojen ilmeet eivät muuttuneet. Taran oli mahdoton eroittaa, olivatko olennot suuttuneita vaiko huvitettuja, oliko hänen tekonsa herättänyt heissä kunnioitusta vaiko halveksumista. Vain yksi heistä puhkesi heti puhumaan.

"Häntä on lihotettava", virkkoi mies.

Tytön silmät menivät levälleen kauhusta. Hän pyörähti vangitsijansa puoleen. "Aikovatko nuo hirvittävät otukset syödä minut?" hän huudahti.

"Se on Luudin määräysvallassa", vastasi saattaja, kallistuen sitten niin, että hänen suunsa oli lähellä tytön korvaa. "Lauluksi nimittämäsi ääni miellytti minua", hän kuiskutti, "ja palkkioksi siitä varoitan sinua ärsyttämästä näitä kaldaneja. He ovat hyvin mahtavia. Luud kuuntelee heidän sanojaan. Älä moiti heitä hirvittäviksi. He ovat hyvin komeita. Katsohan heidän ihailtavia hihnoituksiaan, heidän kulta- ja jalokivikorujaan!"

"Kiitos!" sanoi Tara. "Nimitit heitä kaldaneiksi. Mitä se merkitsee?"

"Me olemme kaikki kaldaneja", selitti mies.

"Myöskin sinä?" Tyttö osoitti häntä, suunnaten hoikan sormensa hänen rintaansa kohti.

"Ei, ei tämä", vastasi toinen, koskettaen ruumistaan. "Tämä on rykor. Mutta tämä" — hän kosketti päätään — "on kaldane. Kaikkea ohjaavat aivot, järki, hengen voima. Rykor" — hän osoitti ruumistaan — "on mitätön. Se ei ole edes niin arvokas kuin hihnoituksemme jalokivet; niin, ei edes hihnoituksenkaan arvoinen. Se on liikeneuvomme. Tosin meidän kävisi vaikeaksi tulla toimeen ilman sitä; mutta sen arvo on vähäisempi kuin hihnoituksen tai jalokivien, koska sen hankkiminen on helpompi." Hän kääntyi jälleen muiden kaldanein puoleen. "Suvaitsetteko ilmoittaa Luudille, että olen täällä?" hän tiedusti.

"Sept meni jo Luudin puheille. Hän ilmoittaa sinut", vastasi heistä muuan. "Mistä löysit tämän rykorin ja tämän kummallisen kaldanen, joka ei kykene irtautumaan?"

Tytön saattaja kertoi taaskin, miten vangitseminen oli käynyt. Hän selosti kaikki tapahtumat sellaisinaan ja kaunistelematta; hänen äänensä oli yhtä ilmeetön kuin hänen kasvonsakin olivat; ja hänen kertomustaan kuunneltiin samalla tavoin kuin se esitettiinkin. Näillä olennoilla ei näyttänyt olevan lainkaan tunteita, ei ainakaan niiden ilmaisemiskykyä. Oli mahdoton päätellä, minkä vaikutuksen selostus teki heihin tahi kuulivatko he edes sitä. Heidän ulkonevat silmänsä tuijottivat hievahtamatta, ja heidän suulihaksensa supistuivat ja venyivät silloin tällöin. Tottumus ei saanut tytön heitä kohtaan tuntemaa kauhua lieventymään. Kuta enemmän hän heitä näki, sitä inhoittavammilta he tuntuivat. Usein vavahti hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti, kun hän katseli kaldaneja, mutta kun hänen katseensa siirtyi kauniisiin ruumiisiin ja hän sai hetkiseksi tungetuksi päät pois mielestään, vaikutti se rauhoittavasti ja virkistävästi, vaikkakin ruumiit viruessaan lattialla olivat täysin yhtä kammottavia kuin ruumiiden olkapäillä olevat päät. Mutta kaameinta, kammottavinta oli nähdä päiden ryömivän hämähäkinjaloillaan. Heliumin Tara oli varma siitä, että hän kirkuisi, jos joku niistä tulisi hänen likelleen ja koskettaisi häntä, ja jos taas joku koettaisi kavuta hänen jäsenilleen — huu! — se ajatuskin pyörrytti.

Sept palasi huoneeseen. "Luud tahtoo nähdä sinut ja vangin. Tulkaa!" hän käski ja kääntyi kammion vastaisessa seinässä olevalle ovelle. "Mikä on nimesi?" Hän kohdisti kysymyksensä tytön saattajalle.

"Olen Ghek, Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja", vastasi mies.

"Entä hänen?"

"En tiedä."

"Eipä väliä. Tulkaa!"

Heliumin Taran ylimykselliset kulmakarvat kohosivat. Eipä väliä, tosiaankin! Ei väliä, kuka hän oli, Heliumin prinsessa, Barsoomin sotavaltiaan ainoa tytär!

"Malttakaahan!" hän huudahti. "On paljonkin väliä sillä, kuka olen. Jos aiotte viedä minut jedinne luokse, voitte ilmoittaa Heliumin prinsessa Taran, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin tyttären."

"Pysy hiljaa!" komensi Sept. "Puhu silloin, kun sinua puhutellaan!
Seuratkaa minua!"

Heliumin Tara oli melkein tukehtua kiukkuunsa. "Tule!" kehoitti Ghek, tarttuen hänen käsivarteensa, ja Heliumin Tara lähti. Hän oli pelkkä vanki. Hänen asemansa ja arvonimensä eivät tehonneet vähääkään näihin epäinhimillisiin hirviöihin. Hänet vietiin lyhyttä S:n muotoista käytävää myöten kammioon, jonka seinät olivat yltyleensä päällystetyt samalla valkealla, tillimäisellä aineella kuin valomuurien sisäpinta. Lattian rajassa oli seinissä useita pyöreitä aukkoja, jotka kuitenkin olivat suuremmat kuin hänen aikaisemmin näkemänsä samanlaiset reiät. Useimmat näistä aukoista olivat suljetut ja sinetöidyt. Suoraan sisäänkäytävän vastapäätä oli niistä yksi, kultapuitteinen, ja sen yläpuolella omituinen, samasta kalliista metallista upotettu merkki.

Sept ja Ghek pysähtyivät ovelle tytön kahden puolen, ja kaikki kolme seisoivat äänettöminä, silmäillen vastaisessa seinässä olevaa aukkoa. Sen vieressä lattialla virui jättiläiskokoinen, miespuolinen päätön vartalo, ja sen kummallakin puolen seisoi runsaasti aseistettu soturi paljas miekka kädessään. He saivat odottaa ehkä noin viisi minuuttia; sitten ilmestyi aukkoon jotakin. Ensin näyttäytyi pari isoja saksia, ja heti senjälkeen kömpi esille kamalannäköinen, tavattoman iso kaldane. Se oli toista vertaa kookkaampi kuin ainoakaan Taran siihen saakka näkemä, ja sen ulkomuoto oli äärettömän paljon hirvittävämpi. Toisten iho oli sinertävän harmaa — tämä oli hieman sinertävämpi, ja sen silmien samoin kuin suun ympärillä oli vaaleita ja tulipunaisia viiruja. Kummastakin sieraimesta lähti valkoinen ja toinen tulipunainen viiru vaakasuorasti ulospäin poikki kasvojen.

Ei kukaan hiiskahtanut eikä liikahtanut. Olio ryömi pitkänään loikovan vartalon luokse ja sijoittui sen olkapäiden väliin. Sitten pään ja vartalon muodostama olento nousi pystyyn ja lähestyi tyttöä. Silmäiltyään häntä kuvatus puhutteli hänen vangitsijaansa.

"Oletko Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja?" se kysyi.

"Kyllä, Luud; nimeni on Ghek."

"Kerro minulle, mitä tiedät tästä!" Kuulustelija nyökkäsi Heliumin
Taraan päin.

Ghek noudatti käskyä, ja sitten tiedusti Luud tytöltä:

"Mitä tekemistä sinulla on Bantoomin alueella?"

"Minut toi tänne ankara myrsky, joka rikkoi lentokoneeni ja kiidätti minut minulle outoihin seutuihin. Tulin yöllä laaksoon saadakseni ravintoa ja juomaa. Sitten saapuivat banthit ja hätyyttivät minut etsimään turvaa puusta. Kun aioin poistua laaksosta, otti väkesi minut kiinni. En tiedä, minkä tähden he minut pidättivät. En tehnyt mitään pahaa. Pyydän teitä vain sallimaan minun poistua rauhassa."

"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan", vastasi Luud.

"Mutta kansani ei ole sodassa teitä vastaan. Olen Heliumin prinsessa; äitini isoisä oli jeddak, hänen isänsä jed, isäni koko Barsoomin sotavaltias. Teillä ei ole oikeutta pidättää minua ja vaadin teitä vapauttamaan minut heti."

"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan", toisti Luud ilmeettömästi. "En tiedä mitään mainitsemistasi Barsoomin alemmista olennoista. On olemassa vain yksi kehittynyt rotu — bantoomilaiset. Koko luonto on heitä varten. Sinä saat osaltasi palvella heitä, mutta et vielä — olet liian laiha. Meidän on lihotettava häntä jonkun verran. Sept. Olen kyllästynyt rykoreihin. Kenties tässä on toisenlainen maku. Banthit ovat liian pahanmakuisia, ja laaksoomme tulee harvoin mitään muita otuksia. Ja sinä, Ghek, saat palkkion. Ylennykseksi siirrän sinut vainioilta käytäviin. Tästä lähtien saat olla aina maan alla, mihin kaikki bantoomilaiset pyrkivät. Enää sinun ei tarvitse sietää inhoittavan auringon paahdetta, katsella kammottavaa taivasta tai maanpintaa rumentavia kasveja. Toistaiseksi on sinun hoidettava tätä minulle tuomaasi oliota ja huolehdittava siitä, että se nukkuu ja syö — mutta ei tee mitään muuta. Ymmärrätkö, Ghek? Ei mitään muuta!"

"Ymmärrän, Luud", vastasi toinen.

"Vie se pois!" komensi olento.

Ghek kääntyi ja talutti Taran huoneesta. Tyttöä kauhistutti, kun hän ajatteli häntä odottavaa kohtaloa, jota hänen näytti olevan mahdoton välttää. Oli liiankin ilmeistä, ettei näillä olennoilla ollut lempeitä eikä ritarillisia tunteita, joihin hän voisi vedota, eikä hän voinut uskoa kykenevänsä karkaamaan heidän maanalaisten käytäviensä sekavista sokkeloista.

Vastaanottohuoneen ulkopuolella riensi Sept heidän luokseen ja keskusteli vähän aikaa Ghekin kanssa. Sitten Taran hoitaja saattoi häntä sekavasti mutkittelevia tunneleja pitkin, kunnes he tulivat pieneen kammioon.

"Meidän on toistaiseksi jäätävä tänne. Luud ehkä lähettää toistamiseen noutamaan sinut luokseen. Jos hän tekee sen, ei sinua otaksuttavasti lihoteta — hän käyttää sinua toiseen tarkoitukseen." Tytön mielenrauhalle oli onneksi, ettei hän käsittänyt miehen tarkoitusta. "Laula minulle!" pyysi Ghek äkkiä.

Heliumin Tara ei ollut lainkaan laulutuulella, mutta siitä huolimatta hän lauloi, sillä saattoihan hän aina toivoa pääsevänsä karkaamaan, jos vain saisi siihen tilaisuuden, ja jos hän voittaisi jonkun näistä olennoista ystäväkseen, parantuisivat hänen mahdollisuutensa sitä mukaa. Koko tämän koettelemuksen ajan, sillä sellaiseksi laulaminen koitui liikarasittuneelle tytölle, silmäili Ghek häntä hievahtamatta.

"Se on ihmeellistä", hän ihasteli tytön vaiettua. "Mutta en virkkanut siitä mitään Luudille. Huomasitko, etten ilmaissut sitä Luudille? Jos hän olisi saanut sen tietää, olisi hän käskenyt sinun laulaa hänelle, ja sitten olisi sinua säilytetty hänen luonaan, jotta hän voisi kuulla sinun laulavan, milloin haluaisi. Mutta nyt saan minä pitää sinut luonani koko ajan."

"Mistä tiedät, että hän pitäisi laulustani?" kysyi tyttö.

"Hänen täytyisi pitää siitä", vastasi Ghek. "Jos minä pidän jostakin, täytyy hänenkin siitä pitää, sillä emmekö ole samanlaisia — me kaikki?"

"Minun rotuni ihmiset eivät pidä samoista asioista", huomautti Tara.

"Kuinka kummallista!" ihmetteli Ghek. "Kaikista kaldaneista ovat samat seikat joko mieluisia tai vastenmielisiä. Jos keksin jotakin uutta, josta pidän, tiedän kaikkien kaldanein pitävän siitä. Siitä syystä tiedän, että Luud pitäisi sinun laulustasi. Me näet olemme kaikki täsmälleen samanlaisia."

"Mutta sinä et ole samannäköinen kuin Luud", sanoi tyttö.

"Luud on kuningas. Hän on isompi ja hänen merkkinsä ovat komeammat.
Mutta muutoin olemme aivan samanlaiset. Ja eikö se ole luonnollista?
Onhan se muna, josta minä kehityin, lähtöisin Luudista."

"Mitä!" kummasteli tyttö. "En ymmärrä sinua."

"Niin", selitti Ghek, "olemme kaikki kehittyneet Luudin munista samoin kuin kaikki moakilaiset Moakin munista."

"Ahaa!" äänsi Heliumin Tara, luullen käsittävänsä. "Tarkoitat siis, että Luudilla on monta vaimoa ja että sinä olet jonkun hänen vaimonsa jälkeläinen."

"En suinkaan, en sinne päinkään", vastasi Ghek. "Luudilla ei ole yhtään vaimoa. Hän munii itse munat. Sinä et sitä ymmärrä."

Heliumin Tara myönsi, ettei hän tajunnut.

"Koetan siis selittää sen sinulle", virkkoi Ghek, "jos lupaat laulaa minulle myöhemmin."

"Minä lupaan", vakuutti tyttö.

"Me emme ole samanlaisia kuin rykorit", alkoi mies. "Ne ovat alempia olentoja samoin kuin sinä ja banthit ja muut sellaiset. Me olemme sukupuolettomia — kaikki muut paitsi kuningastamme, joka on kaksisukupuolinen. Hän synnyttää paljon munia, joista me, työntekijät ja soturit, kehitymme. Ja jokaisessa tuhannessa munassa on yksi kuningasmuna, josta kehittyy kuningas. Panitko merkille sinetöidyt aukot siinä huoneessa, jossa näit Luudin? Kuhunkin niihin salvattuna on kuningas. Jos joku niistä pääsisi vapaaksi, karkaisi hän Luudin kimppuun ja koettaisi surmata hänet; jos se hänelle onnistuisi, olisi meillä uusi kuningas, mutta muutoin jäisi kaikki ennalleen. Hänen nimensä olisi Luud, ja kaikki jatkuisi entiseen tapaansa, sillä emmekö ole kaikki samanlaisia? Luud on elänyt kauan ja synnyttänyt useita kuninkaita, minkä vuoksi hän jättää eloon niistä vain harvoja, jotta hänellä olisi seuraaja kuolemansa jälkeen. Muut hän tappaa."

"Miksi hän säästää useampia kuin yhden?" kysyi tyttö.

"Joskus sattuu tapaturmia", selitti Ghek, "niin että kaikki pesäkunnan tallettamat kuninkaat saavat surmansa. Sellaisessa tapauksessa noudetaan uusi kuningas naapuriyhdyskunnasta."

"Oletteko te kaikki Luudin lapsia?" tiedusti Tara.

"Kaikki muut paitsi muutamia harvoja, jotka ovat kehittyneet aikaisemman kuninkaan munista kuten Luudkin. Mutta Luud on ollut pitkäaikainen, eikä muita ole enää monta elossa."

"Onko ikänne yleensä pitkä vaiko lyhyt?" kysyi Tara.

"Hyvin pitkä."

"Entä rykorit? Elävätkö nekin kauan?"

"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta", vastasi Ghek, "jos pysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai sairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja banthit käyvät yöllä ne noutamassa."

"Kuinka hirveätä!" huudahti tyttö.

"Hirveätä?" kertasi mies. "Minusta siinä ei ole mitään hirveätä. Rykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät kuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme antaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä niinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun kuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän ohjaaminamme — katsohan niitä!" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista vartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja tuntoa.

"Miten se käy?" ihmetteli Heliumin Tara. "En käsitä sitä ollenkaan."

"Minä näytän sen sinulle", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen lattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan paikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä kohti. "Katsos nyt!" hän kehoitti. "Näetkö tätä?" Hän ojensi päänsä takaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. "Rykorin suun takana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän tuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen lihas määräysvallassani — siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua, kuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki, mitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee, kärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme vahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin kärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat, nautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy, et kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos se tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja verirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin ruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi sitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat aivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on aivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet, sillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-, lihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse ilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä rykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää todellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten sinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia ravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät ikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy siellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut. Valmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan — jolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu — jolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta varten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus — täydelliset aivot."

"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?" kysyi tyttö.

"Sinä et sitä ymmärrä", sanoi Ghek. "Se on liian ylevää tajuttavaksesi, mutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu yhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto työskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa oli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen kehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys jatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että on vieläkin askel ylöspäin — että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa rotumme kehittyy yliolioiksi — pelkiksi aivoiksi. Painajaisen tapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat. Tulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot. Kuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä Barsoomin uumenissa — vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina aivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse."

"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?" tiedusti Tara.

"Juuri niin!" huudahti Ghek. "Voiko mikään olla ihastuttavampaa?"

"Kyllä", vastasi tyttö. "Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon ihastuttavampaa."

KUUDES LUKU

Kauhun kourissa

Olennon puheet antoivat Heliumin Taralle ajattelemisen aihetta. Hänelle oli opetettu, että jokaisella luodulla oliolla oli joku hyödyllinen tarkoitus, ja hän koetti tunnollisesti sovittaa kaldanea oikealle paikalleen maailmankaikkeuden järjestelmään. Hän oli varma, että sillä täytyi olla oma paikkansa, mutta hän ei voinut älytä, missä se paikka oli. Hänen oli luovuttava yrittämästäkin. Kaldaneista johtui hänen mieleensä pieni ryhmä heliumilaisia, jotka olivat vannoneet kieltäytyvänsä elämän nautinnoista hankkiakseen tietoja. He suhtautuivat koko lailla ylimielisesti niihin, joita eivät pitäneet yhtä viisaina. Taraa hymyilytti, kun hän muisti, mitä hänen isänsä oli kerran heistä huomauttanut; John Carter oli sanonut, että jos joku heistä sattuisi pudottamaan itserakkautensa ja se särkyisi, pitäisi Heliumia savuttaa kokonainen viikko. Hänen isänsä piti normaalisista ihmisistä — ihmiset, jotka tiesivät liian vähän, ja ihmiset, jotka tiesivät liian paljon, olivat molemmat yhtä kiusallisia. Heliumin Tara oli tässä suhteessa isänsä kaltainen, sekä tervejärkinen että normaalinen.

Ottamatta huomioon hänen omaa vaarallista asemaansa oli tässä kummallisessa maailmassa hänestä paljon mielenkiintoista. Rykorit herättivät kovasti hänen sääliään ja panivat hänet ankarasti pohtimaan. Miten ja millaisesta alkumuodosta ne olivat kehittyneet? Hän tiedusti sitä Ghekiltä.

"Kun laulat minulle vielä, niin kerron sen sinulle", vastasi mies. "Jos Luud sallisi minun pitää sinut, et kuolisi koskaan. Säilyttäisin sinut aina laulamassa itselleni."

Tyttöä ihmetytti se, että hänen äänensä vaikutti niin voimakkaasti tuohon olentoon. Noissa tavattoman laajoissa aivoissa oli joku jänne, jonka sävelet panivat värähtelemään. Se oli ainoa rengas yhdistämässä häntä näihin aivoihin, kun ne olivat erillään rykorista. Rykoria hallitessaan niillä saattoi olla muitakin inhimillisiä vaistoja, mutta niiden ajatteleminenkin kammotti häntä. Laulettuaan hän jäi odottamaan, että Ghek alkaisi puhua. Mies oli pitkän aikaa vaiti, vain tarkastaen häntä kamalilla silmillään.

"Eiköhän", hän virkkoi vihdoin, "olisi hauska kuulua teidän rotuunne?
Laulatteko te kaikki?"

"Melkein kaikki, ainakin jonkun verran", vakuutti tyttö, "mutta teemme paljon muutakin mielenkiintoista ja huvittavaa. Me tanssimme, leikimme, teemme työtä, rakastamme ja joskus taistelemme, sillä olemme soturirotu."

"Rakastatte", kertasi kaldane. "Luultavasti käsitän tarkoituksesi. Mutta onneksi olemme me tunteettomia — ollessamme irrallamme. Rykoria vallitessamme — niin, silloin on kokonaan toista, ja kuunnellessani lauluasi ja katsellessasi kaunista ruumistasi ymmärrän, mitä tarkoitat rakkaudella. Voisin rakastaa sinua."

Tyttö peräytyi kauemmaksi hänestä. "Lupasit kertoa minulle rykorien alkuperästä", hän muistutti.

"Aikakausia sitten", aloitti Ghek, "olivat ruumiimme kookkaammat ja päämme pienemmät. Jalkamme olivat hyvin heikot, emmekä jaksaneet kävellä nopeasti emmekä kauan. Oli neljällä jalalla liikkuva, typerä eläin. Se majaili maaonkaloissa, joihin se kantoi ruokansa, ja me kaivoimme käytäviämme niihin onkaloihin ja söimme sen keräämää ravintoa. Mutta se ei hankkinut riittävästi kaikille — itselleen ja kaikille niille kaldaneille, jotka elivät sen kustannuksella, joten meidän oli lähdettävä ulkosalle saamaan ruokaa. Se oli raskasta puuhaa heikoille jaloillemme. Silloin aloimme ratsastaa näiden alkuperäisten rykorien selässä. Vihdoin — siihen kului epäilemättä monia miespolvia — kaldanet keksivät keinot ohjatakseen rykoreja, kunnes viimemainitut lopulta olivat täydelleen riippuvaisia isäntiensä ylemmistä aivoista, jotka ohjasivat niitä hakemaan ravintoa. Ajan vieriessä kävivät rykorien aivot yhä pienemmiksi. Niiden korvat kuihtuivat, samoin silmät, sillä enää ne eivät niitä tarvinneet — kaldanet kuulivat ja näkivät niiden puolesta. Samoin rykorit asteittain alkoivat kävellä takajaloillaan, jotta kaldanet voisivat nähdä kauemmaksi. Aivojen supistuessa kutistui pääkin. Ainoa pään elin, jota käytettiin, oli suu, ja niinpä se yksin on jäänyt jäljelle. Silloin tällöin joutui esi-isiemme käsiin punaisen rodun jäseniä. Kaldanet oivalsivat, kuinka paljon kauniimpi ja edullisempi luonnon punaiselle rodulle antama muoto oli kuin rykorien kehittymässä oleva vartalo. Älykkään ristisiitoksen avulla saatiin nykyiset rykorit. Ne ovat kuin ovatkin yksinomaan kaldanein ylivoimaisen järjen tuotteita — ne ovat ruumiimme, joille saamme tehdä mitä haluamme, kuten te saatte menetellä mielenne mukaan omiin ruumiisiinne nähden. Mutta meillä on se etu, että meillä on ruumiita rajaton määrä. Etkö toivoisi olevasi kaldane?"

Kuinka kauan Heliumin Taraa säilytettiin maanalaisessa kammiossa, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Se aika tuntui hyvin pitkältä. Hän söi, nukkui ja silmäili päättymättömiä olentojonoja, joita meni hänen vankilansa sisäänkäytävän ohitse. Alaspäin laskeutui kuormitettu jono, vieden ylhäältä ruokaa, ruokaa, yhä vain ruokaa. Toinen jono palasi tyhjin käsin. Ne nähdessään Tara tiesi, että ylhäällä oli päivä. Kun niitä ei näkynyt, tiesi hän, että oli yö ja että banthit raatelivat niitä rykoreja, jotka oli edellisenä päivänä jätetty oman onnensa nojaan pelloille. Hän alkoi kalveta ja laihtua. Hän ei pitänyt hänelle annetusta ravinnosta — se ei sopinut hänen kaltaisilleen — eikä hän lihomisen pelosta syönyt kovin paljon maukastakaan ruokaa. Lihavuudella oli täällä uusi merkitys — peloittava merkitys.

Ghek huomasi, että hän laihtui ja kalpeni, ja puhui hänelle siitä. Tara selitti, ettei hän voinut viihtyä maan alla — että hänen täytyi saada raitista ilmaa ja auringon paistetta; muutoin hän kuihtuisi ja kuolisi. Ilmeisesti Ghek kertoi siitä kuninkaalleen, sillä pian sen jälkeen hän ilmoitti tytölle kuninkaan määränneen hänet säilytettäväksi tornissa, ja sinne hänet siirrettiin. Hän oli hartaasti toivonut, että juuri se olisi hänen ja Ghekin välisen keskustelun seuraus. Jo auringon näkeminenkin oli jotakin, mutta nyt heräsi hänen rinnassaan toive, jota hän ei ollut rohjennut ajatellakaan ollessaan synkeissä sokkeloissa, joista hän ei ikinä olisi osannut ulkoiseen maailmaan. Nyt hänellä oli hiukkasen toivon aihetta. Ainakin hän näkisi kummut, ja kun hän kerran ne näkisi, niin eikö hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus päästä niille? Jospa hän vain saisi kymmenen minuuttia — vain kymmenen lyhyttä minuuttia! Lentokone oli vielä siellä — siitä hän oli varma. Vain kymmenen minuuttia, ja hän olisi pelastunut — ikiajoiksi pelastunut tästä hirveästä paikasta. Mutta päivät vierivät, eikä hän jäänyt koskaan yksikseen, ei viideksikään minuutiksi.

Usein hän tuumi karkaamista. Jollei olisi ollut bantheja, olisi se ollut helppo toteuttaa yöllä. Yöksi Ghek aina irtautui ruumiistaan ja vaipui jonkunlaiseen torkkumistilaan. Uneksi sitä ei voinut sanoa, ainakaan se ei siltä näyttänyt, sillä hänen luonnottomat silmänsä pysyivät muuttumattomina: mutta hän pysyi hiljaa alallaan nurkassa. Tuhansia kertoja Heliumin Tara suoritti karkaamisen mielessään. Hän syöksähtäisi rykorin luokse ja tempaisi sen hihnoituksessa riippuvan miekan. Ennen kuin Ghek aavistaisi hänen tarkoitustaan, olisi hän tehnyt sen, ja ennen kuin kaldane ennättäisi hälyttää, iskisi hän säilän tuohon kamalan näköiseen päähän. Muutamassa minuutissa hän olisi muurin ympäröimällä pihalla. Rykorit eivät osaisi pysäyttää häntä, sillä niillä ei ollut aivoja ilmaisemassa niille, että hän aikoi karata. Hän oli ikkunasta tarkkaillut pihalta vainioille vievän portin avaamista ja sulkemista ja tiesi, miten isoa salpaa liikuteltiin. Hän menisi ulos portista ja rientäisi nopeasti kummulle. Se oli niin lähellä, ettei häntä saavutettaisi. Kaikki oli niin helppoa! Se olisi ollut helppoa, jollei olisi ollut bantheja! Yöllä bantheja ja päivällä työntekijöitä pelloilla. Teljettynä torniin ja saamatta tarpeellista liikuntoa ja sopivaa ravintoa Tara ei voimistunut, kuten hänen vangitsijansa toivoivat. Ghek haastatteli häntä, koettaen saada selville, miksi hän ei lihonut ja pyöristynyt, ei näyttänyt edes niinkään reippaalta kuin joutuessaan vangiksi. Hänen huolestumisensa aiheutui Luudin uudistuneista tiedusteluista ja herätti vihdoin tytön mielessä suunnitelman, jolla hän ehkä saattoi hankkia itselleen uuden karkaamistilaisuuden.

"Olen tottunut kävelemään raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa", sanoi Tara Ghekille. "En voi tulla samanlaiseksi, kuin ennen olin, jos minun on aina oltava suljettuna tähän yhteen kammioon, hengittäen pilaantunutta ilmaa ja saamatta ruumiinliikettä. Päästäkää minut joka päivä auringon paisteessa vainioille kävelemään! Sitten minusta varmasti tulee komea ja lihava."

"Sinä karkaisit", huomautti Ghek.

"Mutta miten voisin karata, jos sinä olisit aina seurassani?" kysyi tyttö. "Ja jos haluaisinkin karata, niin minne voisin mennä? En edes tiedä, missä päin Helium on. Sen täytyy olla hyvin kaukana. Jo ensimmäisenä yönä joutuisin banthien käsiin, eikö niin?"

"Niin joutuisit", myönsi Ghek. "Tiedustan sitä Luudilta."

Seuraavana päivänä hän ilmoitti Luudin käskeneen, että tyttö oli vietävä vainioille. Hän muka koettaisi sitä kerran nähdäkseen, voimistuisiko vanki.

"Jollet liho, noudattaa hän sinut sittenkin", hän selitti, "mutta ei käytä sinua ravinnoksi."

Heliumin Taraa puistatti.

Sinä ja useina seuraavina päivinä hänet vietiin tornista pihan läpi pelloille. Hän etsi aina valppaasti karkaamistilaisuutta, mutta Ghek oli alituisesti ihan hänen vierellään. Häntä ei kuitenkaan estänyt yrittämästä siinä määrin miehen läsnäolo kuin se seikka, että aina oli paljon työväkeä hänen ja niiden kumpujen välillä, joilla hänet lentokoneensa oli. Ghekin käsistä hänen olisi ollut helppo pujahtaa, mutta toisia oli liian paljon. Ja eräänä päivänä sitten Ghek saattaessaan häntä jaloittelemaan ilmoitti, että se oli viimeinen kerta.

"Tänä iltana sinun on mentävä Luudin puheille", hän virkkoi. "Se pahoittaa mieltäni, koska en enää saa kuulla lauluasi."

"Tänä iltana!" Tytön ääni tuskin kuului ja värisi kauhusta.

Hän vilkaisi hätäisesti kummuille päin. Ne olivat niin lähellä! Mutta välillä olivat ainaiset työntekijät; niitä oli kenties parikymmentä.

"Kävellään tuonne!" hän ehdotti, osoittaen heihin päin. "Haluaisin nähdä, mitä he puuhailevat."

"Sinne on liian pitkä matka", esteli Ghek. "Minua vaivaa aurinko. On paljon viihtyisämpää täällä, missä voi seisoa tämän puun siimeksessä."

"No niin", virkkoi tyttö. "Jää sinä sitten tänne, ja minä käyn tuolla.
Siihen en tarvitse kuin hetkisen."

"Ei", vastasi Ghek. "Tulen mukaasi! Tahtoisit karata. Mutta se ei onnistu."

"Karkaaminenhan on mahdotonta", huomautti Tara.

"Tiedän sen", myönsi Ghek, "mutta saattaisit koettaa. En halua sinun yrittävän. Ehkä meidän on paras heti palata torniin. Minulle kävisi huonosti, jos sinä pääsisit karkuun."

Heliumin Tara oivalsi viimeisen tilaisuuden lipuvan käsistään. Tämän päivän jälkeen ei hänellä enää olisi mahdollisuutta. Hän mietti jotakin tekosyytä houkutellakseen vartijansa edes vähän lähemmäksi kumpuja.

"Paljoa en haluakaan", hän sanoi. "Tänä iltana pyydät minua laulamaan itsellesi. Se on viimeinen kerta. Jollet salli minun mennä katsomaan, mitä nuo kaldanet tekevät, en enää laula sinulle."

Ghek epäröi. "Sitten pidän sinua koko ajan kiinni käsivarresta", hän virkkoi.

"Pidä toki, jos tahdot!" suostui tyttö. "Matkaan nyt!"

He lähtivät työskentelijöitä ja kumpuja kohti. Pieni ryhmä kaivoi maasta mukuloita. Tara oli huomannut sen ja pannut merkille, että kaivajat olivat melkein aina hyvin kumarassa kammottavat silmät suunnattuina möyrittyyn maahan. Hän vei Ghekin hyvin likelle heitä, tahtoen muka tarkoin katsoa, miten työ kävi. Koko ajan mies puristi lujasti hänen vasenta rannettaan.

"Se on kovin mielenkiintoista", kehui tyttö huokaisten. "Katsos, Ghek!" hän jatkoi sitten äkkiä ja osoitti torniin päin. Pitäen edelleen kiinni hänestä kaldane kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan. Vikkelästi kuin banth ja jännittäen kaikki voimansa iski tyttö samassa oikean nyrkkinsä Ghekin pehmeään takaraivoon kauluksen rajaan. Iskulla oli toivottu teho, kaldane kirposi irti rykorista ja kierähti maahan. Heti heltisivät sormet tytön ranteesta; ruumis, jota Ghekin aivot eivät enää hallinneet, haparoi hetkisen umpimähkään sinne ja tänne, vaipui sitten polvilleen ja kellahti lopulta selälleen. Mutta Heliumin Tara ei jäänyt tarkkailemaan tekonsa seurauksia. Heti kun sormet irtaantuivat hänen ranteestaan, hän syöksyi kiitämään kumpuja kohti. Samassa pääsi Ghekin huulilta varoitusvihellys; vastaukseksi ponnahti työskentelijöitä pystyyn, yksi melkein ihan tytön edessä. Hän vältti ojennetut kädet ja riensi jälleen kumpuja ja vapautta kohti, mutta hänen jalkansa sattui kuokkamaiseen työaseeseen, jollaisilla maata käännettiin ja joka oli jätetty maahan puolittain mullan peittoon. Hetkisen hän jatkoi juoksuaan, rajusti koettaen saada takaisin tasapainonsa, mutta hänen jalkansa sekaantuivat vakoihin — hän kompastui jälleen ja kellahti tällä kertaa kumoon. Kun hän ponnistautui noustaksensa pystyyn, heittäytyi hänen niskaansa raskas ruho, tarttuen hänen käsivarsiinsa. Seuraavalla hetkellä hän oli saarrettu, hänet kiskottiin seisomaan, ja katsahtaessaan ympärilleen hän näki Ghekin ryömivän pitkänään viruvan rykorinsa luokse. Pian oli Ghek hänen vierellään.

Ghekin kamalan näköiset kasvot, jotka eivät voineet kuvastaa mielenliikutuksia, eivät lainkaan osoittaneet, mitä hänen laajoissa aivoissaan liikkui. Hautoiko hän mielessään kiukkuisia vihan ja koston ajatuksia? Heliumin Tara ei kyennyt sitä arvaamaan eikä siitä välittänytkään. Pahin oli tapahtunut. Hän oli koettanut karata, mutta se ei ollut onnistunut. Enää hän ei saisi toista tilaisuutta.

"Tule!" komensi Ghek. "Palataan torniin." Hänen äänensä pysyi kolkon yksitoikkoisena. Se oli pahempaa kuin kiukku, sillä se ei lainkaan paljastanut hänen aikeitaan. Se vain lisäsi Taran kauhua noita isoja aivoja kohtaan, joille inhimilliset tunteet olivat tyyten vieraat.

Ja niin hänet taaskin laahattiin vankeuteen torniin, ja Ghek ryhtyi jälleen vartioimaan, kyyröttäen oven pielessä, mutta nyt hänellä oli kädessään paljas miekka, eikä hän eronnut rykoristaan muulloin kuin siirtyäkseen toisen tänne hankkimansa olkapäille edellisen osoittaessa väsymyksen merkkejä. Tyttö istui, silmäillen häntä. Ghek ei ollut kohdellut häntä tylysti, mutta Tara ei tuntenut kiitollisuutta, silti ei myöskään vihaa vartijaansa kohtaan. Nuo aivot, joilla ei itsellään ollut mitään hienompia tunteita, eivät herättäneet niitä hänessäkään. Hän ei voinut olla niille kiitollinen, ei pitää niistä eikä vihata niitä. Hänellä oli vain aina sama hellittämätön kauhun tunne niiden läheisyydessä. Hän oli kuullut suurien tiedemiesten pohtivan punaisen rodun tulevaisuutta ja muisti jonkun heistä väittäneen, että lopullisesti olisivat aivot ihmisessä yksinomaan vallitsevina. Enää ei sitten olisi vaistomaisia tekoja eikä mielenliikutuksia; mitään ei tehtäisi tunteiden pakotuksesta. Järki päinvastoin ohjaisi kaikkia toimiamme. Tämän teorian puolustaja pahoitteli sitä, ettei hän saisi nauttia sellaisen tilan siunauksista, joka hänen mielestään muuttaisi ihmiskunnan elämän ihanteelliseksi.

Heliumin Tara toivoi sydämensä pohjasta, että oppinut tiedemies olisi ollut täällä perinpohjaisesti kokeakseen, minkälaiset olisivat hänen ennustuksensa toteutumisen käytännölliset seuraukset. Jos oli tarjolla vain puhtaasti ruumiillinen rykor ja puhtaasti henkinen kaldane, ei ollut paljoakaan valinnan varaa. Mutta viehättävin olomuoto oli onnellinen keskiväli, normaalinen, epätäydellinen ihminen, jollaisen hän tunsi. Ne idealistit — hän arveli — jotka toivovat ihmiskunnan kokonaisuudessaan missään vaiheessaan tulevan täydelliseksi, koska he täällä voisivat nähdä, että ehdoton täydellisyys on yhtä vähän toivottava kuin sen vastakohtakin.

Heliumin Taran mielessä risteilivät synkät ajatukset hänen odottaessaan Luudin kutsua, joka saattoi merkitä hänelle vain yhtä seikkaa: kuolemaa. Hän aavisti, mitä varten hänet kutsuttaisiin, ja tiesi, että hänen oli keksittävä keino tuhotakseen itsensä, ennen kuin se ilta olisi kulunut. Mutta sittenkin hän toivoi ja takertui kiinni elämään. Hän ei nujertuisi, ennen kuin muuta keinoa ei olisi. Kerran hän pani Ghekin hätkähtämään huudahtamalla ääneen melkein rajusti: "Minä elän vielä!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi kaldane.

"Tarkoitan sitä, mitä sanoin", vastasi tyttö. "Elän vielä, ja niin kauan kun elän, saatan keksiä jonkun keinon. Kuoleman jälkeen ei enää ole toivoa."

"Saatat keksiä keinon — mitä varten?" tiedusti Ghek.

"Pelastaakseni henkeni, päästäkseni vapauteen ja oman kansani pariin", oli vastaus.

"Ei kukaan, joka on tullut Bantoomiin, pääse sieltä milloinkaan", murahti toinen.

Tara ei vastannut, ja jonkun ajan kuluttua puhkesi Ghek uudelleen puhumaan. "Laula minulle!" hän pyysi.

Tytön laulaessa tuli neljä soturia viemään häntä Luudin luokse. He käskivät Ghekin jäädä paikoilleen.

"Minkä tähden?" kysyi hän.

"Luud on sinuun tyytymätön", vastasi eräs sotureista.

"Mistä syystä?" tiedusti Ghek.

"Olet paljastanut, että järkeilykykysi ei ole pettämätön. Olet sallinut tunteen vaikuttaa itseesi ja siten osoittanut olevasi vajavainen. Tiedät, mikä on vajavaisten kohtalo."

"Tiedän kyllä, mikä on vajavaisten kohtalo, mutta minä en ole vajavainen", puolustihe Ghek.

"Olet sallinut vangin kurkusta lähtevien omituisten äänien miellyttää ja mairitella itseäsi, vaikka olet hyvin tiennyt, etteivät ne ole millään tavoin johdonmukaisen järkeilyn yhteydessä. Sellaisenaan se jo on anteeksiantamattoman heikkouden merkki. Sitten, epäilemättä epäjohdonmukaisen tunteen vaikutuksesta, sallit vangin edetä vainioilla sellaiseen kohtaan, jossa hän voi yrittää karata, melkein menestyksellisesti. Jollei oma järkeilykykysi olisi puutteellinen, todistaisi se sinulle, ettet ole kelvollinen. Luonnollinen, järjenmukainen seuraus on tuhoaminen. Senvuoksi sinut tuhotaan sellaisella tavalla, että se esimerkki on siunauksellinen kaikille muille Luudin yhdyskunnan kaldaneille. Siihen saakka on sinun pysyttävä täällä."

"Olet oikeassa", myönsi Ghek. "Olen täällä siihen saakka, kunnes Luud näkee hyväksi tuhota minut järkevimmällä tavalla."

Heliumin Tara loi häneen kummastuneen katseen poistuessaan soturien saattamana kammiosta. Olkansa ylitse hän huusi taakseen: "Muista, Ghek, että vielä elät!" Sitten hänet loputtomia tunneleja myöten vietiin odottavan Luudin luokse.

Kun hänet opastettiin kuninkaan eteen, kyykötti tämä huoneen nurkassa kuudella hämähäkin jalallaan. Vastaisen seinän vieressä virui hänen rykorinsa, jonka kaunista vartaloa somisti upea hihnoitus — elottomana möhkäleenä ilman ohjaavaa kaldanea. Luud lähetti pois soturit, jotka olivat tuoneet vangin. Sitten hän tuijotti tyttöön hirveillä silmillään virkkamatta vähään aikaan mitään. Heliumin Tara ei voinut muuta kuin odottaa. Hän saattoi vain arvailla, mitä oli tulossa. Sitten kun se tapahtuisi, olisi kyllä aikaa kohdata se. Ei ollut lainkaan tarpeellista ajatella loppua ennakolta. Äkkiä alkoi Luud puhua.

"Mietit karkaamista", hän sanoi soinnuttomaan, ilmeettömän yksitoikkoiseen tapaansa, joka on välttämätön seuraus, jos suullisesti ilmaistaan tunnevaikutuksista vapaata järkeä. "Sinä et pääse karkuun. Olet ainoastaan kahden epätäydellisen osan — epätäydellisten aivojen ja epätäydellisen ruumiin — yhtymä. Ne kaksi eivät voi olla yhdessä täydessä muodossaan. Tuossa näet täydellisen ruumiin." Hän osoitti rykoria. "Sillä ei ole aivoja. Tässä" — hän kohotti toisia saksiaan päätänsä kohti — "ovat täydelliset aivot. Ne eivät kaipaa ruumista toimiakseen moitteettomasti ja asianmukaisesti aivoina. Haluaisit panna heikon järkesi kilpasille minun järkeni kanssa! Parhaillaankin suunnittelet minun surmaamistani. Jollet saa sitä tehdyksi, aiot tappaa itsesi. Saat nähdä, miten henki hallitsee ainetta. Minä olen henki. Sinä olet ainetta. Aivosi ovat liian heikot ja kehittymättömät ansaitakseen aivojen nimeä. Olet sallinut tunteen sanelemien, harkitsemattomien tekojen heikentää niitä. Ne ovat tyyten arvottomat. Ne eivät kykene juuri lainkaan ohjaamaan olemassaoloasi. Sinä et tapa minua. Et tapa itseäsi. Kun minä olen tehnyt sinulle, mitä tahdon, sitten sinut surmataan, jos se on järjen vaatimusten mukaan tehtävä. Sinulla ei ole aavistustakaan, miten valtava voima piilee huippuunsa kehittyneissä aivoissa. Katso tuota rykoria. Sillä ei ole aivoja. Omasta aloitteestaan se kykenee liikkumaan vain vähän. Se vie ruuan suuhunsa synnynnäisen, koneellisen vaistonsa nojalla, jonka olemme jättäneet sille. Mutta itse se ei löytäisi ruokaa. Meidän on pantava ravintoa sen ulottuville ja aina samaan paikkaan. Jos laskisimme ruokaa sen jalkojen juureen ja jättäisimme sen yksin, niin se kuolisi nälkään. Mutta nyt näet, mitä todelliset aivot saavat aikaan." Hän käänsi katseensa rykoriin ja kyyrötti paikallaan, tuijottaen tuohon tunnottomaan lihaskasaan. Tytön kauhuksi päätön ruumis alkoi äkkiä liikkua. Se nousi verkkaisesti pystyyn ja asteli lattian poikki Luudin luokse, kumartui ja otti kammottavan pään käsiinsä, nosti sen olkapäilleen ja sijoitti sen kohdalleen.

"Mitä mahdollisuuksia sinulla on yrittää tällaista voimaa vastaan?" kysyi Luud. "Samoin kuin rykorille voin tehdä sinullekin."

Heliumin Tara ei vastannut mitään. Ilmeisesti oli sanallinen vastaus tarpeeton.

"Epäilet kykyäni!" totesi Luud. Niin asianlaita olikin, vaikka tyttö oli sitä vain ajatellut — hän ei ollut sitä lausunut.

Luud meni huoneen toiseen päähän ja laskeutui pitkäkseen. Sitten hän irtaantui ruumiista ja ryömi lattian ylitse saman pyöreän aukon kohdalle, josta tyttö oli nähnyt hänen ilmestyvän silloin, kun hänet oli ensi kerran tuotu Luudin puheille. Sinne hän seisahtui ja suuntasi peloittavat silmänsä Taraan. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen katseensa tuntui tunkeutuvan suoraan tytön aivoihin. Tara tunsi melkein vastustamattoman voiman pakottavan häntä kaldanea kohti. Hän ponnisti sitä vastaan ja koetti kääntää silmänsä toisaalle, mutta ei voinut. Tuntui siltä kuin olisi kaamea lumousvoima sitonut hänen katseensa hänen edessään olevien isojen aivojen kiiluviin, luomettomiin silmiin. Hitaasti, rimpuillen joka askeleella tuskaisesti vastaan, hän siirtyi kammottavaa hirviötä kohti. Hän koetti huutaa kovasti herättääkseen puutuneet sielunkykynsä, mutta hänen huuliltaan ei päässyt ääntäkään. Jos nuo silmät kääntyisivät toisaalle vain hetkeksikään, niin silloin hän, sen hän tunsi, saisi takaisin kyvyn ohjata itse askeleensa. Mutta silmien katse ei kertaakaan siirtynyt pois hänestä. Se vain tuntui uppoavan yhä syvemmälle häneen, imien itseensä hänen hermostonsa hallinnan viimeisetkin rippeet.

Hänen lähestyessään päätä se peräytyi verkalleen hämähäkinjaloillaan. Hän pani merkille, että sen sakset huojuivat hitaasti edestakaisin, kun se peräytyi, yhtenään peräytyi seinässä olevaan pyöreään aukkoon. Täytyikö hänen seurata sitä sinnekin? Mikä uusi ja nimetön kauhu piili tuolla salakammiossa? Ei! Hän ei tekisi sitä. Mutta ennen kuin hän ehti seinäviereen, huomasi hän olevansa nelin kontin ja ryömivänsä suoraan reikään, josta silmät yhäti tuijottivat häneen. Aukon suulla hän ponnisti vielä viimeisen kerran sankarillisesti, jännittäytyen häntä eteenpäin vetävää voimaa vastaan; mutta lopulta hän sortui. Päästäen ähkäisyn, jota seurasi nyyhkytys, Heliumin Tara meni aukosta sen takana olevaan huoneeseen.

Aukko oli parhaiksi niin laaja, että hän mahtui siitä sisälle. Sen toisella puolen hän havaitsi joutuneensa pieneen kammioon. Hänen edessään kyykötti Luud. Vastaisen seinän vieressä loikoi kookas, kaunis, miespuolinen rykor, jonka yllä ei ollut lainkaan hihnoja.

"Nyt näet", virkkoi Luud, "kuinka turhaa sinun on niskuroida."

Sanat tuntuivat hetkiseksi laukaisseen häntä sitoneen lumouksen.
Nopeasti hän käänsi silmänsä toisaalle.

"Katso minua silmiin!" komensi Luud.

Heliumin Tara piti katseensa poispäin suunnattuna. Hän tunsi saaneensa uutta voimaa tahi ainakin kaldanen häneen kohdistaman vallan heikentyneen. Oliko hän sattumalta saanut selville salaisuuden, jonka avulla tuo olento pystyi niin kammottavasti hallitsemaan hänen tahtoaan? Hän ei rohjennut toivoa. Katse toisaalle käännettynä hän pyörähti samaan aukkoon päin, josta nuo inhoittavat silmät olivat vetäneet hänet perässään. Uudelleen Luud komensi häntä pysähtymään, mutta ääni yksin ei lainkaan tehonnut häneen. Se ei vaikuttanut samoin kuin silmät. Hän kuuli Luudin viheltävän ja arvasi hänen kutsuvan apua. Mutta koska hän ei uskaltanut katsoa sinnepäin, ei hän nähnyt kaldanen kääntyvän ja tähtäävän katseensa peräseinän vieressä viruvaan kookkaaseen, päättömään ruumiiseen.

Tyttö oli vieläkin hiukan olennon vaikutuksen lumoissa — hänen sielunkykynsä eivät vielä olleet täysin ja riippumattomasti hänen omassa vallassaan. Hän liikkui kuin kamalan painajaisen vaivaamana — se kävi hitaasti, tuskallisesti, ikäänkuin jokaista jäsentä olisi estänyt raskas paino tahi kuin hän olisi raahannut ruumistaan tahmeassa nesteessä. Aukko oli lähellä, oi, niin lähellä, mutta ponnistelipa hän kuinka hyvänsä, hän ei sittenkään tuntunut huomattavasti etenevän sitä kohti.

Hänen takanaan ryömi isojen aivojen ilkeän voiman kannustama, päätön vartalo nelin kontin häneen päin. Vihdoinkin hän oli aukolla. Jokin ääni kuiskasi hänelle, että kun hän vain pääsisi sen toiselle puolelle, olisi kaldanen mahti murrettu. Hän oli jo melkein ennättänyt viereiseen huoneeseen, kun hän tunsi vankan kouran puristuvan nilkkansa ympärille. Rykor oli ojentanut kätensä ja tarttunut häneen, ja vaikka hän rimpuilikin vastaan, kiskoi se hänet takaisin toiseen kammioon Luudin luokse. Se piti häntä tiukasti kiinni, veti hänet lähelle itseään ja alkoi sitten hänen kauhukseen hyväillä häntä.

"Nyt näet", kuuli hän Luudin soinnuttoman äänen lausuvan, "kuinka hyödytöntä on vastustaa ja mikä rangaistus siitä koituu."

Heliumin Tara koetti puolustautua, mutta hänen lihaksensa olivat surkean heikot verrattuina tähän raa'an voiman aivottomaan ruumiillistumaan. Mutta sittenkin hän taisteli, taisteli toivottoman rusentavaa ylivoimaa vastaan kantamansa ylvään nimen kunnian puolesta — taisteli yksin, hän, jota pelastaakseen mahtavan valtakunnan soturit, Marsin ritarillisten kansojen kukka, olisivat ilomielin panneet henkensä alttiiksi.

SEITSEMÄS LUKU

Pöyristyttävä näky

Risteilijä "Vanator" kiiti eteenpäin myrskyssä. Oli suorastaan luonnon oikku, ettei rajuilman voima ollut paiskannut sitä maahan tahi mykertänyt sitä sotkuiseksi hylyksi. Koko myrskyn ajan se heittelehti avuttomana hirveän vihurin puskemilla tuuliaalloilla. Mutta kestetyistä vaaroista ja vaiheista huolimatta säilyivät se ja sen miehistö ikäänkuin ihmeen kautta viimeiselle tunnille ennen hirmumyrskyn tyyntymistä. Sitten sattui onnettomuus, joka oli todella rusentava "Vanatorin" miehistölle ja Gatholin kuningaskunnalle.

Miehet eivät olleet saaneet ruokaa eivätkä juomaa Heliumista lähdettyään, ja heitä oli temmottu ja sysitty kiinnityshihnoissaan, niin että he olivat lopen nääntyneet. Myrskyssä sattuneen lyhyen, tyynen hetken aikana yritti eräs miehistöstä päästä majoituspaikkaansa irroitettuaan hihnat, jotka olivat pitäneet häntä epävarmassa turvassa kannella. Teko sellaisenaan oli määräysten suoranaista rikkomista, ja miehistön muiden jäsenten silmissä näytti sen seuraus, joka tuli peloittavan äkkiä, nopealta ja hirveältä rangaistukselta. Tuskin oli mies ennättänyt päästää varmuushihnat auki, ennen kuin myrskyhirviön raju käsi kiertyi laivan ympärille, pyöritellen sitä ympäri, ja uhkarohkea soturi suistui laidan ylitse ensimmäisessä kellahduksessa.

Laivan alituinen heiluminen ja nuokkuminen ja väkevä tuuli oli irroittanut hyökkäys- ja maihinlaskuköysistön kiinnityksistään, ja nyt se laahautui mukana laivan pohjan alla sekavana nuora- ja hihnarykelmänä. Milloin "Vanator" pyörähti täydelleen ympäri, kiertyi se aluksen rungon ympärille, kunnes taas uusi pyörähdys päinvastaiseen suuntaan tahi itse tuuli jälleen irroitti sen kannesta myrskyn liehuttamana laahaamaan eteenpäin kiitävän aluksen alla.

Soturi putosi sen sekaan, ja kuten hukkuva tarttuu oljenkorteen, tarrautui mies köysiin, jotka pidättivät hänet ja keskeyttivät hänen putoamisensa. Hän takertui nuoriin epätoivon voimilla, rimpuillen vimmatusti sotkeakseen niihin jalkansa ja vartalonsa. Joka kerta kun laiva heilahti, olivat hänen kätensä vähällä hellitä otteestaan, ja vaikka hän olikin varma, että vihdoin niin kävisi ja hän syöksyisi maahan, taisteli hän kumminkin toivottoman hurjasti surkeista sekunneista, jotka vain pidensivät hänen tuskiaan. Tämä näky kohtasi Gatholin Gahanin katsetta, kun hän kurkisti "Vanatorin" huojuvan kannen reunalta nähdäkseen miten soturille oli käynyt. Lähellä häntä heilui laivan kupeesta riippuva laskeutumishihna, joka ei ollut sotkeutunut sekavaan rykelmään, ja sen alapäässä oli koukku. Yhdellä silmäyksellä käsitti Gatholin jed tilanteen. Hänen allaan katseli yksi hänen miehistään kuolemaa silmästä silmään. Jedin ulottuvilla oli keino, jolla voi antaa apua.

Hän ei empinyt silmänräpäystäkään. Hän kiskaisi ympäriltään kiinnityshihnat, tarttui laskeutumisköyteen ja liukui alas laivan reunalta. Liehuen kuin vinhasti liikkuvan heilurin pallo hän kuppuroi laajoissa kaarissa sinne tänne lähes tuhannen metrin korkeudessa Barsoomin pinnan yläpuolella. Vihdoin tapahtui se, mitä hän oli toivonut. Hän joutui niiden köysien ulottuviin, jossa soturi vieläkin pysytteli, vaikka hänen voimansa uupuivat nopeasti. Sujauttaen toisen jalkansa sekavien nuorien muodostamaan silmukkaan Gahan veti itsensä niin likelle, että sai tartutuksi miehen lähellä olevaan köyteen. Jaksaen hädin tuskin säilyttää tämän uuden otteensa jed veti hitaasti kieppuun laskeutumishihnaa, jota myöten hän oli kiivennyt, kunnes sai käteensä sen päässä olevan koukun. Sen hän kiinnitti soturin hihnoituksen renkaaseen, ennättäen tehdä sen juuri parhaiksi, ennen kuin miehen tarmottomat sormet kirposivat köysistä.

Hän oli pelastanut alamaisensa hengen ainakin toistaiseksi, ja nyt hän kiinnitti huomionsa oman turvallisuutensa varmentamiseen. Rykelmään, jossa hän riippui, oli selvittämättömästi sotkeutunut useita samanlaisia laskeutumiskoukkuja kuin se oli, jonka hän oli kiinnittänyt soturin hihnoitukseen, ja jollakin niistä hän aikoi turvata itsensä siihen saakka, kunnes myrsky vaimenisi siksi paljon, että hän voisi kavuta kannelle. Mutta kun hän parhaillaan tavoitteli likellään kieppuvaa koukkua, osui laivaan uusi raivoisa myrskyn puuska, köydet alkoivat liehua kuin piiskan siimat ison aluksen heilahdellessa, ja ilmassa kiitävä raskas metallikoukku kolahti suoraan Gatholin jedin silmien väliin.

Gahan pyörtyi, hänen sormensa irtaantuivat köysistä, ja hän suistui kuolevan Marsin ohuen ilman läpi maata kohti, joka oli lähes tuhannen metrin päässä hänen allaan, samalla kun keinuvan "Vanatorin" kannella hänen uskolliset soturinsa pitelivät kiinni tukihihnoistaan aavistamatta rakastetun johtajansa kohtaloa. Ja vasta yli tunnin kuluttua, myrskyn tuntuvasti tyynnyttyä, he oivalsivat menettäneensä hänet ja saivat tiedon hänen uhrautuvasta sankariteostaan, joka oli koitunut hänen tuhokseen. Nyt oli "Vanator" pystyssä voimakkaan, mutta tasaisen tuulen ajaessa sitä eteenpäin. Soturit olivat irroittaneet kiinnityshihnansa, ja päällystö otti selkoa vahingoista ja vaurioista. Äkkiä kuului laivan ulkopuolelta heikkoa huutoa, ja kannellaolijain huomio kiintyi aluksen alapuolella köysistössä riippuvaan mieheen. Voimakkain käsin hänet hinattiin alukseen, ja vasta sitten sai "Vanatorin" miehistö tiedon jedinsä sankaruudesta ja lopusta. He saattoivat vain hyvin epämääräisesti arvioida, kuinka pitkän matkan he olivat kiitäneet hänen putoamisensa jälkeen, eivätkä myöskään kyenneet palaamaan etsiäkseen häntä, koska heidän laivansa oli kelvottomassa kunnossa.

Entä Gahan, Gatholin jed — miten oli hänen käynyt? Hän putosi kuin kivi noin kolmesataa metriä, mutta sitten kietaisi myrsky hänet jättiläisotteeseensa ja kantoi häntä jälleen ylöspäin. Ikäänkuin vihurin kiidättämä paperipala hän leijaili ilmassa tuulen leikkileluna. Se pyöritteli häntä sinne tänne, milloin nostaen, milloin laskien; mutta luonnonvoimien jokaisen puuskan jälkeen hän oli aina lähempänä maata. Hirmumyrskyn oikut ovat niissä sääntönä, sillä sellaiset myrskyt itsekin ovat luonnon oikkuja. Ne kiskovat jättiläispuita juurineen ja pirstovat niitä, mutta samalla kertaa ne kuljettavat hentoja lapsia kilometrien päähän ja laskevat ne vahingoittumattomina maahan.

Ja niin kävi Gatholin Gahanillekin. Hän oli joka hetki, odottanut paiskautuvansa kuoliaaksi maahan, mutta huomasikin äkkiä keveästi tupsahtaneensa kuivuneen merenpohjan pehmeälle, keltaiselle sammalelle, saamatta järkyttävästä seikkailusta sen pahempaa vammaa kuin vähäisen kuhmun otsaansa, johon metallikoukku oli osunut. Voiden tuskin uskoa, että kohtalo oli ollut hänelle niin lempeä, jed nousi hitaasti pystyyn ikäänkuin olisi ollut enemmän kuin puolittain varma siitä, että hänen luunsa olivat katkenneet ja murtuneet eivätkä voisi kannattaa hänen painoaan. Mutta hän oli vahingoittumaton. Hän silmäili ympärilleen, koettaen turhaan saada selville, mihin oli joutunut Ilma oli täynnä lentävää pölyä ja sirpaleita. Aurinkoa ei näkynyt. Hän näki vain muutamien kymmenien metrien laajuudelta ympärillään keltaista sammalta ja tomun täyttämää ilmaa. Parin sadan metrin päässä hänestä millä suunnalla tahansa saattoivat kohota jonkun suurkaupungin muurit, eikä hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan. Hänen oli hyödytöntä lähteä liikkeelle, ennen kuin ilma kirkastuisi, koska hän ei tietäisi, mihin suuntaan olisi menossa. Niinpä hän oikaisihe sammalelle odottamaan, miettien, miten hänen sotureilleen ja laivalleen oli käynyt, paljoakaan ajattelematta omaa tukalaa asemaansa. Hänen hihnoitukseensa kiinnitettyinä olivat hänen miekkansa, pistoolinsa ja tikarinsa, ja repussaan hänellä oli pieni määrä tiivistettyä muonaa, joka on osana Barsoomin soturien varuksissa. Kun hänellä oli nämä välineet harjaantuneiden lihasten, uljaan rohkeuden ja lannistumattoman mielen lisäksi, oli hän valmis voittamaan kaikki häntä odottavat vastoinkäymiset pyrkiessään Gatholiin, jonka suunnasta ja etäisyydestä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuuli tyyntyi nopeasti, ja samaa mukaa hälveni pöly, joka pimitti maiseman. Hän oli varma siitä, että myrsky oli ohitse, mutta häntä harmitti näköpiirin suppeudesta aiheutunut pakollinen toimettomuus. Mutta ilma ei sanottavasti seestynyt ennen yön tuloa, joten hänen oli pakko odottaa uutta päivää samalla paikalla, johon myrsky oli hänet laskenut. Kun hänellä ei ollut vuodevaippoja eikä -turkiksia, ei hänen yönsä ollut lähimainkaan mukava, ja sekaantumattomin huojennuksen tuntein hän näki äkkiä valkenevan aamun sarastavan. Ilma oli nyt kirkas, ja uuden päivän valossa hän näki joka taholle ympärilleen leviävän aaltoilevan tasangon, samalla kun luoteisessa epäselvästi häämöitti matalien kumpujen ääriviivoja. Gatholin kaakkoispuolella oli sellainen seutu, ja kun Gahan myrskyn suunnan ja nopeuden nojalla otaksui sen tuoneen hänet sen seudun läheisyyteen, oletti hän Gatholin olevan nyt näkemäinsä kukkuloiden takana, vaikka se todellisuudessa oli kaukana koillisessa.

Gahan sai kävellä tasankoa myöten kaksi päivää, ennen kuin saapui kukkuloille, joiden laelta hän toivoi näkevänsä oman maansa. Mutta siellä häntä kohtasi pettymys. Hänen edessään levisi toinen tasanko, vieläkin laajempi kuin se, jonka ylitse hän oli juuri tullut, ja sen takana taaskin kukkuloita. Yhdessä olennaisessa suhteessa tämä tasanko erosi siitä, joka oli jäänyt hänen taakseen: siinä oli siellä täällä yksinäisiä kumpuja, Mutta varmana siitä, että Gathol oli jossakin sillä suunnalla, johon hän oli lähtenyt, hän laskeutui laaksoon ja suuntasi askeleensa luoteiseen päin.

Viikkokausia Gatholin Gahan samosi laaksojen poikki ja kumpujen ylitse, etsien jotakin tuttua maamerkkiä, joka opastaisi hänet kotimaahansa, mutta jokaisen uuden harjanteen laella avautui hänelle aina uusi, outo näköala. Hän näki eläimiä vain vähän eikä ihmisiä ollenkaan, ja alkoi vihdoin uskoa joutuneensa siihen muinaisen Barsoomin taruihin kiedottuun osaan, joka oli vanhojen jumaliensa kirouksessa — aikoinaan rikkaaseen ja hedelmälliseen maahan, jonka kansa ylpeydessään ja röyhkeydessään oli kieltänyt jumalansa ja rangaistukseksi siitä kuollut sukupuuttoon.

Mutta eräänä päivänä hän sitten noustuaan matalille kummuille näki edessään asutun laakson, jossa oli puita, viljeltyjä vainioita ja kivimuurien ympäröimiä, omituisen muotoisia torneja. Pelloilla oli työssä ihmisiä, mutta hän ei rientänyt heitä tervehtimään. Sitä ennen hänen oli saatava heistä enemmän selkoa ja tiedettävä, saattoiko heidän olettaa olevan ystäviä vaiko vihamiehiä. Piiloisan pensaston suojassa hän ryömi edulliselle tähystyskohdalle kauemmaksi laaksoon pistäytyvälle kummulle ja jäi sinne vatsalleen makaamaan tarkkaillen lähinnä häntä työskenteleviä ihmisiä. He olivat vieläkin kaukana hänestä, eikä hän eroittanut heitä oikein hyvin, mutta heissä oli jotakin sellaista, mikä hipoi luonnottomuutta. Heidän päänsä näyttivät suhteettomilta — ruumiiseen verrattuina liian isoilta. Hän makasi pitkän aikaa tähystämässä, ja yhä varmemmaksi syöpyi häneen vakaumus, etteivät nuo olennot olleet samanlaisia kuin hän ja että olisi ajattelematonta uskaltautua heidän sekaansa. Äkkiä hän näki, että lähimmän muurin portista ilmestyi pari, joka sitten verkkaisesti lähestyi likinnä hänen piilokumpuaan työskentelevää seuruetta. Hän huomasi heti, että toinen heistä oli erilainen kuin kaikki muut. Niinkin pitkän matkan päässä Gahan havaitsi, että hänen päänsä oli pienempi, ja parin lähestyessä kävi yhä varmemmaksi, että hänen hihnoituksensa oli toisenlainen kuin hänen kumppaninsa ja maata muokkaavien olentojen. Pari pysähtyi usein nähtävästi väitellen, ikäänkuin toinen olisi tahtonut edetä siihen suuntaan, johon he tulivat, toisen taas estellessä. Mutta joka kerta sai pienempi toisen vastahakoisesti suostumaan, ja niin he etenivät yhä kauemmaksi portista, josta olivat tulleet, ja joutuivat yhä likemmäksi niitä työntekijöitä, jotka ahersivat lähinnä Gatholin Gahanin tarkkailukukkulaa. Äkkiä sitten pienempi olento iski kumppaniaan päähän. Kauhistuksekseen Gahan näki viimemainitun pään putoavan maahan; ruumis huojui ja kellahti kumoon. Gahan nousi puolittain pystyyn piilopaikastaan nähdäkseen paremmin, mitä laaksossa tapahtui. Olento, joka oli kaatanut seuralaisensa, riensi rajusti sitä kumpua kohti, jolla hän piileksi, ja väisti häntä tavoittavaa työläistä. Gahan toivoi pakenijan saavuttavan vapautensa, vaikka hän ei osannut selittää, mistä se toivo johtui; lähempää katsottuna pakenija kuitenkin näytti joka suhteessa olevan samanrotuinen kuin hän itse. Mutta sitten karkulainen kompastui, lennähti pitkälleen, ja heti olivat takaa-ajajat hänen kimpussaan. Samassa Gahanin katse jälleen osui pakenijan kaatamaan olentoon. Mitä kauhistusta hän nyt näkikään? Vai tekivätkö hänen silmänsä hänelle kaamean kepposen? Ei; vaikka se oli mahdotonta, oli se totta sittenkin — pää siirtyi hitaasti vartalon luokse. Se sijoittui olkapäille, ruumis nousi, ja näköjään aivan vahingoittumattomana olento juoksi vikkelästi onnettoman vangin luokse, jota hänen kumppaninsa parhaillaan kiskoivat pystyyn.

Tähyilijä näki olennon tarttuvan vankinsa käsivarteen ja saattoi niinkin pitkän välimatkan päästä eroittaa, että viimemainitun ryhdistä kuvastui lamaannusta ja äärimmäistä toivottomuutta, ja hän oli myöskin melkein varma siitä, että vanki oli nainen, kenties hänen oman rotunsa jäsen, punainen marsilainen. Jos hän saisi siitä varmuuden, olisi hänen koetettava jollakin tavoin pelastaa onneton, vaikka hänen eriskummaisen maailmansa tavat velvoittivatkin häntä siihen vain siinä tapauksessa, että nainen oli hänen oma kansalaisensa. Mutta hän ei ollut siitä varma. Mahdollisesti ei nainen ollut lainkaan punainen marsilainen, tahi jos olikin, saattoi hän yhtä hyvin olla kotoisin jostakin vihollismaasta kuin Gatholista. Gahanin ensimmäinen velvollisuus oli palata oman kansansa keskuuteen, pannen itsensä mahdollisimman vähän vaaraan, ja vaikka seikkailun halu kiihoitti hänen mieltään, torjui hän houkutuksen ja käänsi huokaisten selkänsä kauniille, rauhaiselle laaksolle, johon hän aikoi mennä, sillä hän mieli jatkaa matkaansa sen itäliepeen poikki etsiäkseen Gatholia sen toiselta puolelta.

Gatholin Gahanin astellessa Bantoomia etelässä ja idässä rajoittavien kumpujen eteläisiä rinteitä kiintyi hänen huomionsa jonkun matkan päässä oikealla kasvavaan vähäiseen puuryhmään. Alhaalla oleva aurinko loi pitkiä varjoja. Pian olisi ilta käsissä. Puut olivat syrjässä hänen valitsemaltaan polulta, eikä häntä suinkaan haluttanut poiketa suunnastaan; mutta katsastaessaan taaskin sinne päin hän alkoi empiä. Siellä oli jotakin muutakin kuin puunrunkoja ja pensaita. Sieltä häämötti tuttuviivainen ihmiskätten työ. Gahan seisahtui ja tähysti tarkasti esinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Ei; hän oli varmasti erehtynyt — puiden oksat ja matala pensas olivat näyttäneet luonnottomilta vaakasuoraan paistavan, laskevan auringon valossa. Hän kääntyi jatkamaan matkansa. Mutta kun hän vielä kerran vilkaisi tuohon mieltänsä kiinnittäneeseen esineeseen päin, osui hänen silmiinsä puiden seassa välkkyvästä kirkkaasta täplästä heijastunut auringon säde.

Gahan pudisti päätään ja meni ripeästi salaperäistä puuryhmää kohti, päättäen ratkaista sen arvoituksen. Kiiltävä kohta houkutteli yhäti häntä luokseen, ja hänen ehdittyään lähelle sitä hänen silmänsä menivät levälleen kummastuksesta, sillä se oli kuin olikin pienen lentokoneen jalokiviupotuksinen keulavaakuna. Käsi lyhyen miekkansa kahvassa Gahan tunkeutui äänettömästi eteenpäin, mutta aluksen likelle tultuaan hän havaitsi, että pelko oli aiheeton, sillä ihmisiä ei ollut läheisyydessä. Sitten hän alkoi tarkastaa vaakunaa. Kun sen merkitys selvisi hänelle, kalpeni hän ja hänen sydäntään kouristi: siinä oli Barsoomin sotavaltiaan suvun vaakuna. Samassa hän muisti lamaantuneen vangin, joka oli viety takaisin vankilaansa kumpujen takaisessa laaksossa. Heliumin Tara! Ja Gahan oli ollut niin vähällä jättää hänet oman onnensa nojaan. Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen.

Tämän hylätyn aluksen hätäinen tarkastus selvitti nuorelle jedille koko surullisen tarinan. Sama myrsky, joka oli koitunut hänen tuhokseen, oli ajanut Heliumin Taran tähän kaukaiseen maahan. Hän oli epäilemättä laskeutunut täällä maahan, toivoen saavansa ravintoa ja vettä, koska hän ei potkurittomalla koneellaan voinut mitenkään päästä synnyinmaahansa eikä mihinkään ystävälliseen seutuun muutoin kuin perin suotuisan kohtalon oikun avulla. Lentokone näytti vahingoittumattomalta; vain potkuri oli poissa, ja se seikka, että se oli huolellisesti sidottu puuryhmän suojaan, osoitti tytön aikoneen palata sen luokse, kun taas sen kannelle kerrostunut pöly ja varisseet lehdet ilmaisivat hänen laskeutuneen maahan useita päiviä, jopa viikkoja sitten. Nämä piirteet olivat mykän kaunopuheisia todistuksia siitä, että Heliumin Tara oli vankina ja että hän oli juuri sama vanki, jonka rohkean karkaamisyrityksen Gahan oli äsken nähnyt. Siitä ei jedillä ollut pienintäkään epäilystä.

Nyt oli kysymys ainoastaan siitä, miten hän saisi tytön pelastetuksi. Hän tiesi, mihin torniin vanki oli viety — mutta siinä olikin kaikki. Vangitsijoiden lukumäärästä, laadusta ja mielialasta hänellä ei ollut aavistustakaan; eikä hän siitä välittänytkään — Heliumin Taran tähden hän olisi ollut yksin valmis uhmailemaan kokonaista vihollismaailmaa. Nopeasti hän pohti useita suunnitelmia auttaakseen tyttöä; mutta eniten miellytti häntä yksi niistä, joka samalla takasi tytölle parhaan pelastumismahdollisuuden, jos Gahanin onnistuisi päästä hänen luokseen. Tehtyään päätöksen hän alkoi ripeästi tutkia lentokonetta. Irroitettuaan sideköydet hän veti sen pois puiden juurelta, nousi kannelle ja koetteli ohjauslaitteita. Hänen käännettyään vipua lähti moottori liikkeelle ja surisi hupaisesti, kannatussäiliöt olivat kunnossa, ja alus totteli herkästi korkeuden määräyslaitteita. Olisi tarvittu vain potkuri, ja lentokone olisi ollut täysikelpoinen lähtemään Heliumiin. Gahan kohautti kärsimättömänä olkapäitään — lähin potkuri olisi ehkä tuhannen haadin päässä. Mutta mitäpä siitä? Potkurittakin alus kelpasi siihen tarkoitukseen, jonka hänen suunnitelmansa siltä vaati — jollei Heliumin Taran vangitsijoilla ollut lentokonetta, eikä hän ollut huomannut minkäänlaisia merkkejä, joiden nojalla olisi saattanut päättää heillä niitä olevan. Heidän torniensa ja ympärysmuuriensa rakennustapa oli todistuksena siitä, ettei heillä niitä ollut.

Barsoomin äkkiä alkava yö oli tullut. Kluros kiersi majesteetillisesti ylhäällä taivaalla. Banthin jyrisevä karjaisu kiiri kummuilla. Gatholin Gahan antoi aluksen kohota parin metrin korkeuteen maasta, tarttui sitten keulaan kiinnitettyyn köyteen ja solahti maahan. Nyt oli pienen aluksen hinaaminen helppo tehtävä, ja Gahanin ripeästi astellessa Bantoomin rajakummulle, leijaili se hänen jäljessään keveästi kuin joutsen tyynen lammikon pinnalla. Sitten suuntasi gatholilainen askeleensa kuutamossa himmeästi häämöttävää tornia kohti. Hänen takanaan kajahti saalistavan banthin karjaisu lähempänä kuin äsken. Tavoittikohan peto häntä vai seurasiko se joitakin muita jälkiä? Nyt hän ei saanut sallia nälkäisen raatelijan viivyttää itseään, sillä hänen oli mahdoton arvata, mitä Heliumin Taralle juuri sillä hetkellä tapahtui. Siksi hän joudutti kävelyään. Mutta ison pedon kammottava ärjyntä tuli yhä lähemmäksi, ja pian hän kuuli pehmeiden käpälien nopeata tassutusta takaansa kummun rinteeltä. Hän vilkaisi taaksensa parhaiksi nähdäkseen pedon alkavan vinhasti karata kimppuun. Hänen kätensä siirtyi pitkän miekan kahvaan, mutta hän ei paljastanut asettaan, sillä hän oivalsi samassa, kuinka turhaa aseellinen vastustaminen oli: ensimmäisen banthin jäljessä tuli toistakymmentä otusta käsittävä lauma. Hyödyttömän puolustautumisen sijasta hänellä oli yksi ainoa vaihtoehto, ja siihen hän turvautui heti nähtyään, kuinka rusentava häntä ahdistavien hirviöiden lukumäärä oli.

Hän ponnahti ketterästi maasta ja kiipesi nuoraa myöten lentokoneen keulaan. Hänen painonsa sai aluksen hieman laskeutumaan, ja samalla kun mies kiskoutui laivan kannelle keulasta, hyppäsi etumainen banth sen perään. Gahan hypähti pystyyn ja syöksyi petoa kohti, toivoen saavansa sysätyksi sen maahan, ennen kuin se ehtisi alukseen. Samalla hetkellä kiitivät toiset lähemmäksi, ilmeisesti aikoen seurata johtajaansa kannelle. Jos niitä pääsisi alukseen muutamakaan, olisi hän mennyt mies. Hänellä oli vain yksi toivo. Gahan riensi korkeuden säätäjän ääreen ja käänsi vivun äärimmäiseen asentoon. Yhtäaikaisesti ponnahti maasta kolme banthia, yrittäen alukseen. Lentokone kohosi nopeasti. Gahan tunsi pedon ruumiin kolahtavan sen pohjaan, ja senjälkeen kuului pehmeitä tömähdyksiä, kun raskaat otukset putosivat maahan. Hän ei ollut ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin. Ja nyt oli lauman johtaja kivunnut kannelle ja seisoi perässä silmät hehkuen ja hampaat irvissä. Gahan veti miekkansa. Peto oli mahdollisesti ymmällä asemansa outouden johdosta eikä hyökännyt, vaan hiipi sensijaan hitaasti tavoittamaansa saalista kohti. Alus kohosi yhä, ja Gahan sulki jalallaan korkeussäätäjän. Hän ei halunnut joutua ylhäällä ehkä puhaltavaan ilmavirtaan, joka ajaisi hänet pois tornin läheisyydestä. Nyt alus siirtyi verkkaisesti tornia kohti, sen perään hypänneen banthin raskaan ruhon sysäämänä.

Mies tarkkasi hitaasti lähestyvää hirviötä, sen kuolaisia leukapieliä ja hornamaisen naaman ilkeitä ilmeitä. Huomattuaan kannen vakavaksi alustaksi näkyi peto saavan takaisin itseluottamuksensa, mutta sitten hypähti mies toiselle laidalle, ja pieni alus kallistui äkkiä. Banth liukastui ja harasi rajusti kynsillään pitkin kantta. Gahan syöksähti sitä vastaan paljas miekka kädessään. Iso peto saavutti tasapainonsa ja nousi takajaloilleen iskeäkseen etukäpälänsä uhkarohkeaan kuolevaiseen, joka uskalsi vastustaa sen oikeutta hankkia kaipaamaansa lihaa. Samassa mies juoksi kannen vastaiselle laidalle. Banth kellahti syrjälleen koettaessaan hyökätä. Repivät kynnet suhahtivat Gahanin pään ohitse samalla hetkellä, jolloin hänen säilänsä sujahti villiin sydämeen, ja kun soturi kiskaisi aseensa irti ruhosta, luiskahti otus meluttomasti aluksen laidalta.

Vilkaistessaan alaspäin Gahan huomasi aluksen ajautuvan sitä tornia kohti, johon vanki oli viety. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua se olisi suoraan sen kohdalla. Mies kiiruhti korkeuden säätäjälle ja antoi aluksen nopeasti laskeutua maata kohti, jossa banthit vielä kiihkeästi seurasivat saalistaan. Jos hän astuisi maahan muurin ulkopuolella, odottaisi häntä varma kuolema, ja pihalla näkyi yhdessä rykelmässä pitkänään useita hahmoja ikäänkuin nukkumassa. Alus leijaili nyt vain muutamia kymmeniä sentimetrejä ympärysmuurin harjan yläpuolella. Hänen täytyi joko panna kaikki rohkeasti onnen varaan tahi ajautua avuttomasti ohitse voimatta toivoakaan pääsevänsä takaisin laakson läpi, jossa vilisi bantheja ja josta hän nyt kuuli monelta taholta näiden Barsoomin rajujen leijonien karjaisuja ja murinaa.

Gahan pudottautui aluksen reunalta laahaavan ankkuriköyden varaan ja laskeutui sitä myöten, kunnes hänen jalkansa koskettivat muurin harjaa, minkä jälkeen hänen ei ollut ollenkaan vaikea pysäyttää laivan verkkaista liikettä. Sitten hän veti ankkurin luokseen ja laski sen muurin sisäpuolelle. Vieläkään eivät pihalla nukkuvat olennot hievahtaneet — ne viruivat kuin olisivat olleet vainajia. Tornin aukoista hohti himmeätä valoa; mutta ei näkynyt vahteja eikä valvovia asukkaita. Nuoraa myöten Gahan kiipesi pihalle, tarkastaen sitten läheltä siellä viruvia olentoja, joiden hän oli luullut nukkuvan. Päästäen puolittain tukahdutetun kauhuisen huudahduksen hän peräytyi päättömien rykorien luota. Aluksi hän arveli niitä mestattujen, hänen kaltaistensa ihmisten ruumiiksi, mikä sekin tuntui jo kovin pahalta. Mutta kun hän näki niiden liikkuvan ja käsitti, että ne olivat elollisia, niin hänen kauhunsa ja inhonsa yltyivät vieläkin voimakkaammiksi.

Tämä siis selitti hänen iltapäivällä näkemänsä kohtauksen, jolloin Heliumin Tara oli iskenyt pään vangitsijansa olkapäiltä ja pää oli ryöminyt takaisin ruumiin luokse. Ja ajatella, että Heliumin helmi oli noin kamalien olioiden vallassa! Taaskin miestä puistatti, mutta hän ehätti sitomaan lentokoneen kiinni, minkä jälkeen hän kiipesi jälleen sen keulalle ja laski sen maahan pihalle. Sitten hän meni tornin pohjakerroksessa olevalle ovelle, harpaten keveästi tiedottomien, pitkänään viruvien rykorien ylitse, astui kynnyksen yli ja katosi sisälle.

KAHDEKSAS LUKU

Täpärä koitos

Ghek, onnellisempina päivinään Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja, istui hautoen kiukkuaan ja nöyryytystään. Hänen mielessään oli äsken herännyt jotakin, minkä olemassaolosta hän ei aikaisemmin ollut uneksinutkaan. Oliko tuon kummallisen vankinaisen vaikutus missään yhteydessä tämän rauhattomuuden ja tyytymättömyyden kanssa! Hän ei sitä tiennyt. Hän ikävöi miellyttävän rauhoittavaa ääntä, jota tyttö nimitti lauluksi. Saattoiko olla jotakin paremmin tavoittelemisen arvoista kuin kylmä järki ja erehtymätön ajatusvoima? Oliko pikemmin pyrittävä sopusuhtaiseen epätäydellisyyteen kuin yhden ainoan puolen korkeaan kehittymiseen. Hän pohti laajaa, lopullista aivomuotoa, jota kaikki kaldanet tavoittelivat. Ne aivot olisivat kuurot, mykät ja sokeat. Kauniit muukalaiset saisivat tuhatlukuisina laulaa ja tanssia niiden ympärillä, mutta ne eivät kykenisi lainkaan nauttimaan laulusta eivätkä tanssista, koska niillä ei olisi havaintoaisteja. Jo nyt kaldanet olivat luopuneet useimmista aistien tuottamista nautinnoista. Ghek aprikoi, oliko paljoakaan voitettavissa, jos kieltäydyttäisiin yhä enemmän, ja se ajatus herätti hänen mielessään kysymyksen, oliko koko heidän teoriansa oikealla pohjalla. Kenties tyttö sittenkin oli oikeassa. Mikä saattaisi isojen, maan uumeniin suljettujen aivojen tarkoitus olla?

Ja hänen, Ghekin, oli kuoltava tämän teorian tähden. Luud oli niin päättänyt. Se vääryys sai hänen mielensä raivon valtaan. Mutta hän oli voimaton. Pelastuminen oli mahdoton. Ympärysmuurin takana häntä odottivat banthit, sen sisällä hänen omat heimolaisensa, jotka olivat yhtä armottomia ja julmia. Heidän keskuudessaan ei tunnettu rakkautta, uskollisuutta eikä ystävyyttä — he olivat pelkkiä aivoja. Hän voisi surmata Luudin; mutta mitäpä se hyödyttäisi? Vapautettaisiin toinen kuningas sinetöidystä kammiostaan, ja Ghek tapettaisiin. Hän itse ei tosin tajunnut, mutta hän ei saisi edes koston aiheuttamaa vähäistä tyydytystä, koska hän ei kyennyt tuntemaan niin hämärää tunnetta.

Rykorinsa olkapäillä Ghek asteli edestakaisin tornihuoneessa, jossa hänen oli käsketty pysyä. Tavallisissa oloissa hän olisi alistunut Luudin tuomioon tyynimielisesti, koska se oli vain johdonmukaisen järkeilyn tulos. Mutta nyt tuntui asianlaita olevan toisenlainen. Muukalaisnainen oli lumonnut hänet. Elämä näytti hauskalta — siinä oli suuria mahdollisuuksia. Lopullisten aivojen unelma oli kaikonnut ohueksi uduksi hänen ajatustensa takalistolle.

Samassa ilmestyi huoneen oviaukkoon punainen soturi paljas miekka kädessään. Hän oli miespuolinen, mutta muutoin samanlainen kuin vanki, joka oli tuhonnut pohjan kaldanen kylmästi harkitsevalta järjeltä.

"Hiljaa!" varoitti tulokas, jonka otsa oli pahaenteisen tuikeissa rypyissä ja jonka miekan kärki välkkyi uhkaavasti kaldanen silmien edessä. "Etsin naista. Heliumin Taraa. Missä hän on? Jos pidät henkeäsi arvossa, niin puhu nopeasti ja totta!"

Jos hän piti henkeään arvossa! Sehän oli Ghekille vasta äsken selvinnyt. Hän ajatteli nopeasti. Laajat aivot eivät sittenkään ole ihan hyödyttömät. Ehkäpä hänelle nyt tarjoutui keino välttää Luudin tuomio.

"Oletko hänen kansalaisensa?" hän kysyi. "Oletko tullut häntä pelastamaan?"

"Kyllä."

"No, kuuntele sitten! Minusta tuli hänen ystävänsä, ja senvuoksi minun on kuoltava. Jos autan sinua vapauttamaan hänet, niin otatko minut mukaasi?"

Gahan silmäili kummallista olentoa kiireestä kantapäähän — viimeistellyn sopusuhtaista vartaloa, omituista päätä, ilmeettömiä kasvoja. Tuollaisten parissa oli Heliumin ihanaa tytärtä pidetty vankina monen monituista päivää.

"Jos hän elää ja on vahingoittumaton", virkkoi Gahan, "niin otan sinut mukaamme."

"Kun hänet vietiin luotani, hän oli elossa ja vahingoittumaton", vastasi Ghek. "En tiedä, mitä hänelle on senjälkeen tapahtunut. Luud noudatti hänet luokseen."

"Kuka on Luud? Missä hän on? Opasta minut hänen luokseen!" Gahan puhui nopeasti, ja hänen äänessään oli käskevä sointu.

"Tule sitten!" kehoitti Ghek ja meni edellä huoneesta, laskeutuen kaldanein maanalaisiin käytäviin vieviä portaita myöten. "Luud on kuninkaani. Opastan sinut hänen kammioihinsa."

"Kiiruhda!" hoputti Gahan.

"Pane miekkasi tuppeen!" pyysi Ghek. "Jos sitten sivuutamme heimolaisiani, voin sanoa sinua uudeksi vangiksi ja toivoa heidän uskovan minua."

Gahan noudatti kehoitusta, mutta ilmoitti samalla kaldanelle, että hänen kätensä oli aina valmiina tikarin kahvassa.

"Sinun ei tarvitse ensinkään pelätä petosta", vakuutti Ghek. "Kaikki pelastumistoiveeni ovat sinun varassasi."

"Ja jos petät minut", varoitti Gahan, "voin luvata, että kuolet yhtä varmasti kuin kuninkaasikin käskystä."

Ghek ei vastannut mitään, vaan liikkui ripeästi koukertelevissa maanalaisissa käytävissä, kunnes Gahan alkoi oivaltaa, kuinka ehdottomasti hän oli tuon kummallisen kuvatuksen vallassa. Jos mies olisi vilpillinen, ei hänen surmaamisensa hyödyttänyt Gahania laisinkaan, sillä hänen opastamattaan ei punainen mies voisi toivoakaan osaavansa takaisin torniin ja vapauteen.

Kahdesti tuli heitä vastaan muita kaldaneja, jotka puhuttelivat heitä. Mutta molemmilla kerroilla näkyi Ghekin yksinkertainen selitys, että hän saattoi uutta vankia Luudin puheille, vaimentavan kaikki epäluulot, ja vihdoin he sitten saapuivat kuninkaan etuhuoneeseen.

"Nyt, punainen mies, sinun on taisteltava, jos milloinkaan", supatti
Ghek. "Mene tuonne!" Ja hän osoitti heidän edessään olevaa ovea.

"Entä sinä?" tiedusti Gahan, yhä varoen petosta.

"Rykorini on voimakas", vastasi kaldane. "Tulen mukaasi ja taistelen vierelläsi. Yhtä hyvä on minun kuolla näin kuin rääkättynä Luudin käskystä. Tule!"

Mutta Gahan oli jo mennyt lattian poikki ja astunut viereiseen huoneeseen. Sen vastaisessa päässä oli kahden soturin vahtima pyöreä aukko. Aukon toisella puolella oli kaksi olentoa kamppailemassa lattialla, ja kun hän vilahdukselta näki toisen ottelijan kasvot, sai hän kymmenen soturin voimat ja haavoitetun banthin hurjuuden. Se oli Heliumin Tara, joka taisteli kunniansa tai henkensä puolesta.

Punaisen miehen äkillinen ilmestyminen pani soturit ymmälle; he seisoivat hetkisen mykkinä hämmästyksestä, ja siinä silmänräpäyksessä Gatholin Gahan oli heidän kimpussaan, ja toinen heistä sortui maahan saatuaan miekanpiston sydämeensä.

"Lyö päähän!" kuiskasi Ghek Gahanin korvaan. Viimemainittu näki kaatuneen soturin pään kiireisesti ryömivän aukkoon, jonka toisella puolella olevassa huoneessa Heliumin Tara oli päättömän vartalon kynsissä. Sitten Ghekin ase kolautti jäljelläolevan soturin kaldanen irti rykoristaan, ja Gahan lävisti säilällään inhoittavan pään.

Punainen soturi riensi heti aukolle Ghekin seuratessa hänen kintereillään.

"Älä katso Luudia silmiin!" varoitti kaldane. "Muutoin olet tuhon oma."

Huoneeseen saavuttuaan Gahan näki Heliumin Taran valtavakokoisen ruumiin kourissa, samalla kun kamalannäköinen, hämähäkkimäinen Luud kyykötti seinävieressä. Kuningas oivalsi heti vaaran uhkaavan ja koetti tähdätä katseensa Gahanin silmiin. Mutta niin tehdessään hänen oli pakko siirtää katseensa pois rykorista, jonka syleilyssä Tara rimpuili, joten tyttö melkein heti jaksoi kiskoutua eroon kammottavasta, päättömästä oliosta.

Vasta pystyyn ponnahtaessaan hän huomasi, mistä syystä Luudin suunnitelmien toteuttaminen oli keskeytynyt. Punainen soturi! Hänen sydämensä sykähti riemusta ja kiitollisuudesta. Mikä kohtalon ihme oli lähettänyt miehen hänen luokseen? Hän ei kuitenkaan tuntenut Gahania, vaelluksen ränsistyttämää soturia, jonka yksinkertaisessa hihnoituksessa ei ollut ainoatakaan jalokiveä. Miten hän olisi voinut aavistaakaan, että mies oli sama platinasta ja timanteista säihkyvä olento, jonka hän oli lyhyen tunnin aikana nähnyt niin toisenlaisissa oloissa mahtavan isänsä hovissa?

Luud näki Ghekin seuraavan outoa soturia kammioon. "Iske hänet kuoliaaksi!" komensi kuningas. "Iske kuoliaaksi tämä muukalainen, niin saat pitää henkesi!"

Gahan vilkaisi kuninkaan kammottaviin kasvoihin.

"Älä katso häntä silmiin!" kirkaisi Tara varoittavasti, mutta liian myöhään. Kuningas-kaldanen hirveä, hypnoottinen katse oli jo osunut Gahanin silmiin. Punainen soturi empi eikä astunut eteenpäin. Hänen miekkansa kärki painui hitaasti lattiaa kohti. Tara katsahti Ghekiin päin. Tämän ilmeettömät silmät tuijottivat muukalaisen leveään selkään. Hänen rykorinsa käsi hiipi hiljaa tikarin kahvaan.

Ja sitten Heliumin Tara nosti katseensa ylöspäin ja kajahdutti Marsin kauneimman sävelen "Rakkauden laulun."

Ghek veti tikarin tupesta, luoden katseen laulavaan tyttöön. Luudin silmät siirtyivät miehestä Taran kasvoihin, ja heti kun tämän laulu houkutteli Luudin katseen pois Gatholin Gahanista, pudisti tämä itseään ja ponnistaen rajusti tahtoaan suuntasi silmänsä seinään Luudin kamalan pään yläpuolelle. Ghek kohotti tikarin oikean olkansa tasalle, astui eteenpäin yhden ainoan askeleen ja iski. Tytön laulu päättyi tukahdutettuun parkaisuun, ja hän syöksähti eteenpäin, ilmeisesti aikoen tehdä tyhjäksi kaldanen aikeet. Mutta hän ei ennättänyt, ja se olikin onneksi, sillä seuraavalla hetkellä hän oivalsi, mitä Ghek tarkoitti, kun hän näki tikarin sinkoavan olennon kädestä, sujahtavan Gahanin olkapään ylitse ja uppoavan kahvaa myöten Luudin pehmeisiin kasvoihin.

"Tulkaa!" huusi murhaaja. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään." Ja hän riensi aukolle, josta he olivat tulleet kammioon. Mutta hän pysähtyi, kun hänen katseensa osui maassa viruvaan valtavaan rykoriin — kuninkaan rykoriin, komeimpaan ja voimakkaimpaan, mitä Bantoomissa oli kyetty kasvattamaan. Ghek käsitti, että hän voisi paetessaan viedä mukaansa vain yhden rykorin, eikä koko Bantoomissa ollut ainoatakaan, joka pystyisi palvelemaan häntä paremmin kuin lattialla loikova jättiläisolio. Nopeasti hän siirtyi tuon ison, tarmottoman ruhon hartioille. Heti viimemainittu muuttui tuntevaksi, sykkivää elämää ja valpasta tarmoauhkuvaksi olennoksi.

"Nyt", sanoi kaldane, "olemme valmiit. Kuka tahansa koettaa estää minua, hänet lähetän tyhjyyteen." Puhuessaan hän jo kumartui ja ryömi viereiseen huoneeseen, ja Gahan tarttui Taran käsivarteen ja kehoitti häntä menemään perässä. Tyttö katsahti ensimmäisen kerran häntä suoraan silmiin. "Kansani jumalat ovat olleet armolliset", hän virkkoi. "Tulit parhaiksi. Heliumin Taran kiitoksen lisäksi saat kiitokset Barsoomin sotavaltiaalta ja hänen kansaltaan. Palkkiosi on suurempi kuin osaat toivoa."

Gatholin Gahan oivalsi, ettei tyttö tuntenut häntä, ja jätti lausumatta kielellään pyörineen lämpimän tervehdyksen.

"Oletpa Heliumin Tara tahi joku muu", hän vastasi, "se on vähäarvoinen seikka. Se, että olen saanut näin palvella punaista marsilaisnaista, on sellaisenaan riittävä palkkio."

Heidän puhuessaan tyttö tunkeutui aukon lävitse Ghekin jäljessä, ja pian he kaikki kolme olivat poistuneet Luudin kammioista ja etenivät reippaasti mutkaisia käytäviä myöten, tornia kohti. Ghek hoputti heitä yhtenään lisäämään vauhtia, mutta Barsoomin punaiset ihmiset eivät milloinkaan ole joutuisia pakenemaan, joten kaldanea seuraava pari liikkuin hänen mielestään ihan liian hitaasti.

"Ketään ei ole estämässä meitä", väitti Gahan. "Miksi siis tarpeettomasti kiiruhtamalla rasittaisimme prinsessaa?"

"En pelkää niin paljoa vastarintaa edestäpäin, sillä siellä ei kukaan tiedä, mitä Luudin huoneissa on tapahtunut tänä iltana. Mutta toinen Luudin huoneiston edustalla olleen soturin kaldane pääsi pakoon, ja saatte olla varmat, että hän riensi vitkastelematta noutamaan apua. Ettei apu ehtinyt ennen lähtöämme, johtuu yksinomaan siitä, että tapahtumat kehittyivät niin nopeasti kuninkaan huoneessa. Mutta paljoa ennen kuin ehdimme torniin, ovat he takaapäin kimpussamme, ja he tulevat paljoa lukuisampina kuin me olemme, ja heillä on kookkaat, voimakkaat rykorit, siitä olen varma."

[Bantoomin yhdyskuntien hallitsijoista eli päälliköistä olen käyttänyt nimitystä kuningas, koska alkuperäistä sanaa ei voi lausua meidän kielellämme, eikä punaisten marsilaisten kielen sanoilla jed tahi jeddak ole aivan sama merkitys kuin bantoomilaisten sanalla, joka oikeastaan merkitsee samaa kuin meidän kielemme sana kuningatar käytettynä mehiläisparven hallitsijasta. J.C.]

Ja pian Ghekin ennustus täyttyikin. Alkoi kuulua takaa-ajon ääniä, kaukaista varustusten kalahtelua ja kaldanein hälytysvihellyksiä.

"Torni on nyt vain vähän matkan päässä", huusi Ghek. "Joutukaa, kun vielä voitte! Jos jaksamme pitää siellä puoliamme turvasulkujen takana päivän koittoon saakka, voimme vielä pelastua."

"Emme tarvitse turvasulkuja, kun emme viivy tornissa", vastasi Gahan, liikkuen ripeämmin, sillä hän arvasi takaansa kuuluvista äänistä, kuinka suuri joukko oli ajamassa heitä takaa.

"Mutta emmehän voi edetä tornia kauemmaksi tänä yönä", intti Ghek.
"Tornin ulkopuolella väijyvät meitä banthit ja varma kuolema."

Gahan hymyili. "Älä pelkää bantheja!" hän rauhoitti kaldanea. "Jos vain ennätämme pihalle vähää ennen kuin ahdistajamme, emme tarvitse säikkyä mitään tämän kirotun laakson ilkeitä voimia."

Ghek ei vastannut mitään, eikä hänen ilmeettömistä kasvoistaan näkynyt, uskoiko hän vai epäilikö hän. Tyttö katsahti Gahaniin kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt miehen tarkoitusta.

"Lentokoneesi", selitti Gahan. "Se on tornin edustalla ankkurissa."

Taran kasvot kirkastuivat mielihyvästä ja huojennuksesta. "Sinä löysit sen!" hän huudahti. "Mikä onni!"

"Onni se todella oli", myönsi mies. "Ensiksi se ilmaisi minulle, että sinä olet vankina täällä, ja sitten se pelasti minut banthien kynsistä, kun tulin laakson poikki kummuilta tähän torniin, johon näin sinua tuotavan tänään iltapäivällä yritettyäsi uljaasti karata."

"Mistä tiesit, että se olin minä?" kysyi tyttö, silmäillen Gahania otsa miettivästi rypyssä, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella, missä tilaisuudessa hän oli aikaisemmin kohdannut soturin.

"Kukapa ei olisi kuullut Heliumin prinsessan Taran katoamisesta", vastasi Gahan. "Ja kun näin lentokoneesi vaakunan, olin heti varma asiasta, vaikka en tuntenutkaan sinua nähdessäni sinut vainiolla vähän aikaa sitä ennen. Matka oli siksi pitkä, etten eroittanut selvästi, oliko vanki mies vain nainen. Jollen sattumalta olisi huomannut lentokoneesi kätköpaikkaa, olisin mennyt matkoihini, Heliumin Tara. Minua puistattaa, kun ajattelen, kuinka vähältä oli niin käydä. Jollei aurinko olisi sattunut hetkeksi paistamaan aluksesi kiilloitettuun keulavaakunaan, olisin mennyt sen ohitse aavistamatta mitään."

Tyttö vapisi. "Jumalat sinut lähettivät", hän kuiskasi hartaasti.

"Jumalat minut lähettivät, Heliumin Tara", kertasi Gahan.

"Mutta en tunne sinua", sanoi tyttö. "Olen koettanut muistella sinua, mutta en muista. Mikä on nimesi?"

"Nimitä minua Turaniksi!" pyysi mies, sillä hänen mieleensä oli johtunut, että jos tyttö tuntisi hänet samaksi mieheksi, jonka raju rakkaudentunnustus oli tuonnottain suututtanut häntä sotavaltiaan puistossa, olisi hänen asemansa äärettömän paljon kiusallisempi kuin siinä tapauksessa, että hän pitäisi miestä ventovieraana. Yksinkertaisena panthanina [onnensoturi; vaeltava ritari] hän myöskin voisi alttiilla uskollisuudellaan paremmin voittaa tytön luottamuksen ja saada suuremman arvon Taran silmissä kuin loistavana Gatholin jedinä.

Tällä välin he olivat saapuneet torniin, mutta astuessaan maanalaisesta käytävästä he vilkaistessaan taakseen näkivät etumaiset ahdistajansa — nopeiden, voimakkaiden rykorien olkapäillä rientäviä kamalannäköisiä kaldaneja. He kiiruhtivat mahdollisimman joutuisasti ylöspäin maanpinnan tasalle vieviä portaita myöten, mutta vieläkin ripeämmin liikkuivat heidän jäljessään tulevat Luudin kätyrit. Ghek meni edellä, pitäen Taraa kädestä voidakseen helpommin ohjata ja tukea häntä, kun taas Gatholin Gahan seurasi heitä muutamien askelien päässä paljas miekka kädessään valmiina torjumaan hyökkäystä, jonka he kaikki nyt tiesivät saavansa niskaansa, ennenkuin he ennättäisivät pihalle ja lentokoneeseen.

"Salli Ghekin jäädä luoksesi taistelemaan vierelläsi!" ehdotti Tara.

"Näissä ahtaissa käytävissä on tilaa vain yhdelle säilälle", torjui gatholilainen. "Kiiruhda sinä Ghekin kanssa edelleen ja nouse lentokoneen kannelle! Ole valmiina korkeuden säätäjän ääressä, ja jos ehdin riippuvan köyden luokse kyllin paljon ennemmin kuin nuo olennot, voit sinä antaa aluksen kohota, kun käsken, ja minä kipuan sitten kannelle. Jos taas joku noista ilmestyy pihalle ennenkuin minä, niin tiedät, etten minä enää tule. Silloin nouskaa nopeasti ilmaan ja rukoile esi-isiemme jumalia antamaan sinulle suotuista tuulta, joka vie sinut vierasvaraisemman kansan pariin!"

Heliumin Tara ravisti päätään. "Me emme jätä sinua pulaan, panthan", hän esteli.

Välittämättä hänen vastuksestaan Gahan puhui hänen ohitseen Ghekille. "Vie hänet pihalle kiinnitettyyn alukseen!" hän komensi. "Kaikki toivomme on sen varassa. Yksin kenties pääsen sen kannelle. Mutta jos minun on viimeisellä hetkellä odotettava teitä kahta, on mahdollista, ettei kukaan meistä pelastu. Tottele käskyäni!" Hänen sävynsä oli ylväs ja uhmaava — sellaisen miehen sävy, joka syntymästään saakka on komentanut toisia ja jonka tahto on ollut laki. Heliumin Taraa suututti, ja samalla hän oli levoton. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä komennettiin eikä hänen sanoistaan välitetty. Mutta kuninkaallisesta ylpeydestään huolimatta hän ei ollut hupsu ja tiesi, että mies oli oikeassa ja pani henkensä vaaraan pelastaakseen hänet. Senvuoksi hän riensi Ghekin seurassa eteenpäin, totellen Turanin käskyä, ja ensimmäisen suuttumuksen puuskan hälvettyä hän hymyili, sillä hän muisti, että tämä mies oli vain karkea, hiomaton soturi eikä ollut harjaantunut käyttämään hienostuneen kohteliasta kieltä. Mutta miehen sydän oli paikallaan, se oli uljas ja vilpitön, ja mielellään Tara antoi anteeksi hänen loukkaavan sävynsä ja käytöksensä. Mutta millainen se sävy oli! Sitä ajatellessaan hän äkkiä seisahtui. Panthanit olivat karkeita, kaikkeen alttiita miehiä. Usein he kohosivat korkeihin, määräysvaltaisiin asemiin, eikä miehen äänen käskevä sointu niin ollen tuntunut merkilliseltä. Mutta häntä kummastutti jokin muu — ominaisuus, jota oli vaikea määritellä, mutta joka oli yhtä selvästi havaittavissa kuin se oli tuttu. Hän oli kuullut samanlaisen soinnun ennenkin, kun hänen äitinsä isoisä, Heliumin jeddak Tardos Mors oli kajauttanut komentosanoja; ja sama sointu oli ollut hänen isoisänsä Mors Kajakin, jedin, ja hänen kuuluisan isänsä, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin äänessä, kun hän puhutteli sotureitaan.

Mutta hänellä ei nyt ollut aikaa pohtia niin vähäpätöistä seikkaa, sillä hänen takaansa alkoi äkkiä kuulua aseiden kalsketta, ja hän arvasi, että Turan, panthan, mitteli miekkoja heidän etumaisen hätyyttäjänsä kanssa. Kun hän katsahti taakseen, oli Turan vielä näkyvissä portaiden mutkassa, joten hän näki alkavan, nopean ottelun. Taivaankappaleensa parhaan miekkamiehen tyttärenä hän tunsi hyvin miekkailutaidon hienoimmat otteet. Hän näki, kuinka kömpelösti kaldane hyökkäsi ja kuinka nopeasti ja varmasti panthan torjui iskut. Kun Tara ylhäältä päin katseli Turanin melkein alastonta, vain mitä yksinkertaisimman, koristeettoman hihnoituksen verhoamaa vartaloa ja näki joustavien lihasten liikkuvan punertavan pronssinvärisen ihon alla ja miekan kärjen nopeat ja hienot siirrot, heräsi hänen mielessään kiitollisuuden lisäksi vaistomainen ihailun tunne, joka oli vain naisen antama luonnollinen tunnustus miehen taidosta ja urheudesta ja ehkä myöskin jossakin määrin miehuullisen sopusuhtaisesta ja voimakkaasta olemuksesta.

Kolmasti muuttui panthanin säilän asento — kerran se torjui rajun sivalluksen, kerran teki valehyökkäyksen ja kerran antoi iskun. Kun hän nosti aseensa viimemainitun liikkeen jälkeen, kierähti kaldane elottomana horjuvan rykorinsa hartioilta, ja Turan juoksi ketterästi portaita alaspäin ryhtyäkseen otteluun seuraavan ahdistajansa kanssa. Sitten veti Ghek Taraa ylöspäin, ja portaiden mutka piilotti taistelevan panthanin hänen näkyvistään. Mutta yhäti hän kuuli teräksen kalskahtelevan terästä vasten, varuksien kalahtelevan ja kaldanein päästelevän kimeitä vihellyksiään. Sydän vaati häntä palaamaan uljaan puolustajansa vierelle. Mutta järki vakuutti hänelle, että hän voisi auttaa miestä parhaiten olemalla valmiina lentokoneen korkeuden säätäjän ääressä sillä hetkellä, kun Turan saapuisi pihalle.

YHDEKSÄS LUKU

Ajelehtimassa oudoilla seuduilla

Äkkiä Ghek sysäsi syrjään portaista aukeavan oven, ja Tara näki edessään kuutamon valaiseman, muurin ympäröimän pihan, jossa päättömät rykorit lojuivat ruoka-altaittensa vieressä. Kauniit ruumiit olivat yhtä komealihaksisia kuin hänen isänsä parhaat soturit, ja naispuolisten vartalot olisivat herättäneet kateutta useissa Heliumin kauneimmissa naisissa. Oi, jospa hän vain voisi saada ne toimintakykyisiksi! Silloin ei panthania tosiaankaan uhkaisi mikään vaara. Mutta ne olivat pelkkiä surkeita lihaskasoja, eikä hän kyennyt antamaan niille eloa. Niiden täytyi aina virua tuolla tavoin, jolleivät kaldanen kylmät, sydämettömät aivot niitä hallinneet. Tyttö huoahti, samalla kun häntä puistatti kammo hänen pujotellessaan maassa makaavien olentojen välitse lentokoneen luokse.

Hän ja Ghek nousivat nopeasti kannelle viimemainitun irroitettua kiinnitysköydet. Tara koetteli korkeudensäätäjää, antaen aluksen kohota ja laskeutua muutamia metrejä pihamuurin sisällä. Se toimi mainiosti. Sitten hän laski sen takaisin maahan ja jäi odottamaan. Avoimesta ovesta kuului taistelun melua, milloin lähestyen, milloin loitoten. Tyttö oli nähnyt, kuinka taitava hänen sankarinsa oli, eikä ollut kovinkaan huolissaan tuloksesta. Vain yksi vastustaja kerrallaan saattoi ahdistaa Turania kapeissa portaissa; hän oli edullisemmassa asemassa ja puolustautumassa ja käytteli miekkaansa mestarillisesti, kun taas vastustajat olivat häneen verrattuina kömpelöitä hosujia. Heidän ainoa etunsa oli suuri lukumäärä, jolleivät he pääsisi hänen kimppuunsa takaapäin.

Sitä ajatellessaan Tara kalpeni. Jos hän olisi nähnyt Turanin, olisi hän ollut vieläkin levottomampi, sillä hän ei käyttänyt hyväkseen useita tarjoutuneita tilaisuuksia päästäkseen lähemmäksi pihaa. Hän taisteli kylmäverisesti, mutta rajun itsepintaisesti, eikä se suinkaan näyttänyt pelkältä puolustautumiselta. Usein hän harppasi kaatuneen vihollisen ylitse karatakseen seuraavan kimppuun, ja kerran oli hänen takanaan kokonaista viisi kuollutta kaldanea; niin paljon hän oli tunkenut ahdistajiaan taaksepäin. Hänen vastassaan olevat kaldanet ja häntä lentokoneessa odottava tyttö eivät sitä tienneet, mutta häntä kannusti voimakkaampi kiihoitin kuin pelastumisen halu, sillä hän tahtoi kostaa rakastamaansa naista kohdanneet loukkaukset. Mutta äkkiä hän oivalsi mahdollisesti panevansa Taran turvallisuuden vaaraan hyödyttömästi. Senvuoksi hän nujersi vielä yhden hätyyttäjänsä ja lähti vikkelästi juoksemaan portaita ylöspäin. Etunenässä oleva kaldane liukastui aivojen peittämällä lattialla ja kompastui yrittäessään ajaa häntä takaa.

Gahan ennätti pihalle parikymmentä askelta heidän edellään ja riensi lentokoneelle. "Ilmaan!" hän huusi tytölle. "Minä nousen alukseen köyttä myöten."

Pieni alus kohosi hitaasti maasta Gahanin hyppiessä tiellään olevien velttojen rykorien ylitse. Ensimmäinen takaa-ajaja ilmestyi tornista, kun Gahan tarttui aluksesta riippuvaan köyteen.

"Nopeammin!" komensi hän Taralle. "Muutoin he vetävät meidät alas!" Mutta alus tuntui tuskin liikahtavan, vaikka se itse asiassa kohosi niin nopeasti kuin kolmen ihmisen painama yhden hengen lentokone suinkin saattoi. Gahan heilui jo muurin harjan yläpuolella, mutta köyden pää laahasi vielä maata, kun kaldanet ennättivät sen luokse. Heitä tulvi jatkuvana virtana tornista pihalle. Johtaja tarttui köyteen.

"Joutukaa!" hän kiljui. "Käykää kiinni! Kiskotaan heidät maahan."

Hänen aiettaan toteuttamaan ei tarvittu montakaan olentoa. Alus seisahtui, ja sitten tyttö kauhukseen tunsi, että sitä vedettiin varmasti alaspäin. Myöskin Gahan huomasi vaaran ja käsitti, että oli toimittava vitkastelematta. Hän oli takertunut nuoraan vasemmalla kädellään ja kiertänyt toisen jalkansa sen ympärille, jättäen oikean kätensä vapaasti heiluttamaan pitkää miekkaa, jota hän ei ollut pannut tuppeen. Alaspäin tähdätty sivallus halkaisi erään kaldanen pehmeän pään ja toinen katkaisi paksun köyden panthanin jalkojen alapuolelta. Tyttö kuuli heidän ahdistajiensa jälleen päästävän kimeitä vihellyksiään ja havaitsi samassa aluksen taaskin kohoavan. Verkkaisesti se leijaili ylöspäin pois vihollisten ulottuvilta, ja hetkisen kuluttua kapusi Turan laidan yli kannelle. Ensimmäisen kerran moniin viikkoihin oli tytön sydän tulvillaan riemuista ylistystä, mutta ensiksi hänen ajatuksensa kiintyivät toiseen asiaan.

"Ethän ole haavoittunut?" tiedusti hän.

"En, Heliumin Tara", vastasi panthan. "He olivat tuskin säiläni arvoisia vastustajia, eivätkä heidän miekkansa kertaakaan olleet minulle vaarallisia."

"Heidän olisi pitänyt surmata sinut helposti", sanoi Ghek. "Meidän järkeilykykymme on niin oivallinen ja hyvin kehittynyt, että heidän olisi ennen jokaista iskuasi pitänyt tarkalleen tietää, mihin kohtaan järjen pakosta koettaisit osua. Senvuoksi heidän olisi pitänyt osata helposti torjua kaikki lyöntisi ja saada sydämesi lävistetyksi."

"Mutta he eivät tehneet sitä, Ghek", huomautti Gahan. "Heidän kehittymisteoriansa ei pidä paikkaansa, sillä se ei ole omiaan kehittämään sopusuhtaisesti heidän koko olemustaan. Olette voimistuttaneet aivoja ja antaneet ruumiin kuihtua, mutta toisen käsillä ette ikinä kykene samaan kuin omillanne kykenisitte. Minun käteni ovat harjautuneet miekan käyttöön; jokainen lihakseni toimi silmänräpäyksessä ja täsmällisesti — melkein koneellisesti — hetken tarpeiden mukaan. Itse tuskin huomaan ajattelevani taistelun aikana — niin nopeasti sujahtaa säiläni kärki jokaiseen aukkoon tai siirtyy minua puolustamaan, jos minua uhataan, että tuntuu melkein siltä kuin olisi kylmällä teräksellä silmät ja aivot. Te kaldane-aivoinenne ja rykor-ruumiinenne ette voi toivoakaan voivanne ikinä kehittyä yhtä täydellisiksi tässä suhteessa kuin minä. Aivojen voimistamisen ei pitäisi olla ihmisen yksinomainen pyrkimys. Täyteläisin ja onnellisin on sellaisten elämä, joiden sekä ruumis että sielu ovat sopusuhtaisesti saavuttaneet mahdollisimman korkean tason, mutta hekään eivät voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä. Ehdoton ja yleinen täydellisyys merkitsisi puuduttavaa yksitoikkoisuutta ja kuolemaa. Luonnossa täytyy olla vastakohtia, yhtä hyvin varjoa kuin kirkasta valoakin, surua ja onnea, oikeata ja väärää, syntiä ja hyvettä."

"Minulle on aina opetettu toisin", vastasi Ghek. "Mutta opittuani tuntemaan tämän naisen ja sinut, jotka olette toisen rodun vesoja, olen johtunut uskomaan, että saattaa olla muitakin päämääriä, täysin yhtä korkeita ja tavoiteltavia kuin kaldanein. Ainakin olen vilahdukselta saanut tutustua onnellisuudeksi nimittämäänne tilaan, ja käsittääkseni se lienee hyvä, vaikka minä en kykenekään tuomaan sitä julki. En osaa nauraa enkä hymyillä, mutta sittenkin valtaa mieleni tyytyväisyys, kun tämä nainen laulaa; se tunne avaa sieluni silmien eteen ihmeellisen kauniita ja riemuisia näköaloja, jotka ovat paljon suurenmoisempia kuin virheettömän aivotoiminnan tuottama nautinto. Toivoisin, että olisin syntynyt teidän rotunne jäseneksi."

Lentokone oli joutunut lievään ilmavirtaan ja ajautui verkkaisesti koillista kohti, Bantoomin laakson ylitse. Heidän allaan lepäsivät viljellyt vainiot, ja toisen toisensa jälkeen he sivuuttivat Moakin, Nolachin ja muiden tässä kummallisessa ja hirveässä maassa asustavien yhdyskuntien omituiset tornit. Jokaista tornia ympäröivän muurin sisällä makaili rykoreja, luotaan sysääviä, päättömiä olioita, kauniita, mutta kammottavia.

"Noista", virkkoi Gahan, osoittaen erään tornin pihalla olevia rykoreita, joiden yli he juuri silloin ajautuivat, "saisivat opetuksen ne rotumme pienenä vähemmistönä olevat henkilöt, jotka palvovat ainetta ja pitävät ruokahalua epäjumalanaan. Tiedät, millaisia he ovat, Heliumin Tara; he muistavat tarkalleen, mitä he nauttivat päivälliseksi kaksi viikkoa sitten, ja osaavat neuvoa, miten thoatin reisi on valmistettava ja mitä juomaa on tarjottava, kun zitidarin kinkkua on pöydässä."

Heliumin Tara naurahti. "Mutta yksikään heistä ei tiedä sen miehen nimeä, joka tänä vuonna sai jeddakin palkkion Kauneuden temppelissä", hän lisäsi. "Samoin kuin rykorien ei heidänkään kehityksensä ole ollut tasapuolinen."

"Todella onnellisia ovat sellaiset ihmiset, joissa on yhtynyt vähän hyvää ja vähän pahaa, vähän tietoja monista oman kutsumuksensa ulkopuolella olevista asioista, kyky rakastaa ja kyky vihata, sillä sellaiset kykenevät suhtautumaan suvaitsevaisesti kaikkiin vapaina niiden itserakkaiden ihmisten ennakkoluuloista, joiden pään toinen puoli on niin raskas, että kaikki aivot valuvat sinne."

Gahanin lakattua puhumasta yskäisi Ghek hieman, ikäänkuin haluten kiinnittää huomion itseensä. "Puhutte ikäänkuin olisitte ajatelleet paljon monia asioita. Saattaisiko siis punaisen rodun jäseniä huvittaa ajatteleminen? Onko teillä aavistustakaan sisäisen tutkistelun nautinnoista? Ovatko järki ja johdonmukainen harkinta osina elämässänne?"

"Ihan varmasti", vastasi Gahan, "mutta eivät siinä määrin, että ne veisivät koko aikamme — eivät ainakaan tietemme. Sinä, Ghek, olet esimerkki äsken mainitsemistani itserakkaista olennoista. Koska sinä ja sinun kaltaisesi omistatte elämänne sielun palvomiselle, uskot, etteivät muut luomakunnan olennot lainkaan ajattele. Ja ehkä emme sitä teekään samassa mielessä kuin te, jotka ajattelette ainoastaan itseänne ja laajoja aivojanne. Me ajattelemme monia seikkoja, jotka koskevat taivaankappaleemme menestystä. Ilman Barsoomin punaista kansaa olisivat kaldanetkin tuhoutuneet, sillä vaikka te tulettekin toimeen ilmatta, eivät ne olennot tule, joista teidän olemassaolonne riippuu, eikä enää moniin miespolviin olisi Barsoomissa ollut riittävästi ilmaa, jollei punainen ihminen olisi suunnitellut ja rakentanut suurta ilmatehdasta, joka antoi riutuvalle taivaankappaleellemme uutta eloa.

"— Mitä ovat kaikkina aikoina eläneiden kaldanein aivot tehneet sellaista, mitä voitaisiin verrata tämän ainoan punaisen miehen yhteen ainoaan ajatukseen?"

Ghek jäi tuppisuuksi. Kaldanena hän oli varma, että aivot olivat koko maailman elämän lopullinen päämäärä, mutta hänen mieleensäkään ei ollut juolahtanut, että niitä pitäisi käyttää käytännöllisesti ja hyödyllisesti. Hän kääntyi toisaalle ja silmäili esi-isäinsä laaksoa, jonka yli hän ajautui tuntemattomaan maailmaan. Hänen pitäisi olla todellinen jumala alempien olentojen parissa; mutta sittenkin kalvoi häntä epäilys. Ilmeisesti nämä kaksi toisen maailman olentoa olivat valmiit kiistelemään hänen ylemmyydestään. Niin itserakas kuin hän olikin, oli hänellä sittenkin aavistus, että he pitivät häntä alempana kuin itseään, jopa kenties säälivät häntä. Sitten hän alkoi aprikoida, miten hänelle kävisi. Enää hänellä ei olisi useita rykoreja tottelemassa käskyjään. Hänellä olisi vain tämä yksi, ja sen kuoltua hän ei voisi saada toista. Sen väsyttyä Ghek jäisi melkein avuttomaksi sen lepoajaksi. Kunpa hän ei olisikaan tavannut tätä punaista naista! Nainen oli tuottanut hänelle pelkästään harmia, häpeää ja nyt maanpaon. Äkkiä Heliumin Tara alkoi hyräillä säveltä ja Ghek, kaldane, oli tyytyväinen.

He ajelehtivat hiljalleen marsilaisen yön sekavien varjojen ylitse. Banthien karjahdukset kuuluivat yhä heikompina heidän aluksensa sivuutettua Bantoomin rajat, tämän onnettoman maan kauhujen jäätyä heidän taakseen. Mutta minne he olivat matkalla? Tyttö katsahti mieheen, joka istui jalat ristissä pienen lentokoneen kannella, katsellen eteensä yön pimeyteen nähtävästi vaipuneena syviin aatoksiin.

"Missä olemme?" kysyi Tara. "Mihin päin ajaudumme?"

Turan kohautti leveitä hartioitaan. "Tähdistä näen, että ajaudumme koilliseen", hän vastasi, "mutta missä olemme ja mitä on edessämme, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Viikko sitten olisin voinut vannoa tietäväni, mitä oli kunkin harjanteen takana, jota lähestyin, mutta nyt tunnustan perin nöyrästi, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä on kilometrin päässä millään suunnalla. Heliumin Tara, olen eksyksissä enkä osaa ilmoittaa sinulle muuta."

Hän hymyili, ja tyttö hymyili vastaan. Taran kasvoilla oli hieman ymmälle joutuneen ilme — miehen hymyssä oli jotakin kiusoittavan tuttua. Hän oli tavannut useita panthaneja — he tulivat ja menivät, liikkuen aina siellä, missä taisteltiin — mutta tätä hän ei jaksanut muistaa.

"Mistä maasta olet kotoisin, Turan?" hän kysyi äkkiä.

"Etkö tiedä, Heliumin Tara", vastasi mies, "ettei panthanilla ole isänmaata? Tänään hän taistelee yhden, huomenna toisen lipun alla."

"Mutta täytyyhän sinun olla jonkun maan alamainen, kun et ole taistelemassa", intti Tara. "Mitä lippua pidät nyt sitten omanasi?"

Turan nousi ja kumarsi hänelle syvään. "Jos olen kelvollinen, palvelen sotavaltiaan tytärtä nyt — ja aina."

Tara ojensi hoikan, ruskean kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan. "Palvelustarjouksesi on hyväksytty", hän virkkoi, "ja jos vielä kerran pääsemme Heliumiin, niin lupaan, että palkkiosi tyydyttää kaikki sydämesi toiveet."

"Palvelen sinua uskollisesti sen palkkion toivossa", vastasi Turan. Tara ei kuitenkaan aavistanut, mitä hänen mielessään oli, vaan pikemminkin luuli häntä ahneeksi. Sillä mistäpä sotavaltiaan kopea tytär olisi arvannut yksinkertaisen panthanin tavoittelevan hänen kättään ja sydäntään?

Päivän koittaessa he liikkuivat ripeätä vauhtia oudon maiseman kohdalla. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja kantanut heidät kauaksi Bantoomista. Heidän allaan oleva maisema oli epätasainen ja karu. Vettä ei ollut näkyvissä, maanpintaa halkoivat syvä rotkot, ja kasvullisuus oli perin niukkaa. He eivät nähneet ainoatakaan eläintä, ja kaikesta päättäen seutu ei kyennyt elättämään elollisia olentoja. Kaksi päivää he ajelehtivat tämän peloittavan erämaan kohdalla. Heillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja he kärsivät siitä ankarasti. Ghek oli toistaiseksi irtautunut rykoristaan sidottuaan sen ensin Turanin avulla vankasti kanteen. Kuta vähemmän hän sitä käyttäisi, sitä vähemmän sen elinvoimat kuluisivat. Nyt siinä alkoi jo näkyä ravinnon puutteen vaikutuksia. Ghek ryömi aluksessa jättimäisen hämähäkin tavoin — kavuten laidan ylitse, pohjan alitse ja vastaiselta laidalta takaisin kannelle. Hän näytti olevan kuin kotonaan joka paikassa. Mutta hänen kumppaneillaan oli ahtaat olot, sillä yhden hengen lentokoneen kansi ei ole aiottu kolmea varten.

Turan silmäili aina eteenpäin, tähyillen vettä. Heidän täytyi saada vettä tahi tavata niitä vettä antavia kasveja, jotka tekevät elämän mahdolliseksi Marsin monilla kuivilta näyttävillä alueilla. Mutta kahteen päivään he eivät kohdanneet kumpaakaan, ja nyt yllätti heidät kolmas yö. Tyttö ei valittanut, mutta Turan tiesi hänen varmasti kärsivän, ja hänen sydämensä oli raskas. Vähimmin kärsi Ghek, joka selitti hänen kaltaistensa olentojen tulevan pitkiä aikoja toimeen vedettä ja ruuatta. Turan melkein kirosi häntä nähdessään Heliumin Taran hitaasti kuihtuvan silmiensä edessä, samalla kun kammottavan näköinen kaldane näytti yhtä elinvoimalta kuin konsanaan.

"Eräissä olosuhteissa", huomautti Ghek, "ei kookas, aineellinen ruumis ole niin hyvä kuin korkealle kehittyneet aivot."

Turan katsahti häneen, mutta ei virkkanut mitään. Heliumin Tara hymyili hieman. "Häntä ei sovi moittia", hän sanoi. "Emmekö me hiukan kerskuneet, ylvästellen ylemmyydellämme — kun vatsamme olivat täydet?" hän lisäsi.

"Heidän järjestelmällään lienee hyvät puolensa", myönsi Turan. "Jos voisimme panna syrjään vatsamme, kun ne huutavat ruokaa ja juomaa, niin epäilemättä sen tekisimme."

"Minä puolestani en nyt lainkaan ikävöi omaani", vakuutti Tara. "Se on kovin surkea seuralainen."

Uusi päivä oli valjennut: he olivat saapuneet vähemmän autiolle seudulle, ja heidän lamautunut toivonsa elpyi. Äkkiä Turan kumartui ja osoitti kädellään eteenpäin.

"Katsos tuonne, Heliumin Tara!" hän huudahti. "Kaupunki! Niin totta kuin olen Ga— niin totta kuin olen Turan, panthan, tuolla on kaupunki."

Kaukana välkkyivät kaupungin muurit, kupukatot ja solakat tornit nousevan auringon valossa. Mies tarttui sukkelasti korkeuden säätäjään, ja alus painui nopeasti matalan kukkulajonon suojaan, sillä Turan käsitti hyvin, ettei heidän pitänyt näyttäytyä ennenkuin saisivat selville, olivatko oudon kaupungin asukkaat ystäviä vaiko vihamiehiä. Todennäköisesti he olivat kaukana ystävien asumasijoilta, ja senvuoksi panthanin oli liikuttava äärimmäisen varovasti. Mutta tuolla oli kaupunki, ja missä oli kaupunki, siellä on myöskin vettä, vaikka kaupunki olisikin autio, ja ruokaa, jos se olisi asuttu.

Punaisesta miehestä merkitsi jopa viholliskansan linnoituksessa oleva ruoka ja vesi ravintoa ja juomaa Heliumin Taralle. Hän ottaisi sen lahjana ystäviltä tahi anastaisi sen vihollisilta. Kunhan sitä vain olisi, niin hän kyllä saisi sitä, siinä ilmeni taistelijan itserakkaus, vaikka Turan ei sitä käsittänyt sen enempää kuin Tarakaan, joka oli pitkän taistelijasarjan jälkeläinen; mutta Ghek olisi saattanut hymyillä, jos olisi osannut.

Turan antoi lentokoneen ajautua lähemmäksi suojaavia kukkuloita. Kun hän ei enää voinut edetä kauemmaksi pelkäämättä ilmituloa, ohjasi hän aluksen hiljalleen maahan pieneen rotkoon, hypähti kannelta ja kiinnitti koneen vankkaan puuhun. He pohtivat suunnitelmiaan useita minuutteja — olisiko heidän parasta odottaa paikallaan, kunnes pimeys salaisi heidän liikkeensä, ja vasta sitten lähestyä kaupunkia etsiäkseen ravintoa ja vettä, vai mennäkö nyt lähemmäksi, pysytellen mahdollisimman hyvin piilossa, kunnes näkisivät, millaisia kaupungin asukkaat olivat.

Lopullisesti voitti Turanin suunnitelma. He lähestyisivät niin likelle kaupunkia kuin turvallisesti voisivat, koettaen löytää kaupungin ulkopuolelta vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jolleivät he löytäisikään, saattaisivat he ainakin tarkastaa asemaa päivän valossa, ja yön tultua voisi Turan sitten nopeasti pujahtaa kaupungin muurien viereen jatkamaan ravinnon ja juoman etsintää.

He seurasivat rotkoa ylöspäin ja nousivat vihdoin selänteen laelle, josta he erinomaisesti näkivät lähinnä itseään olevan osan kaupunkia, pysyen samalla itse piilossa pensaikon takana. Ghek oli jälleen liittynyt rykoriinsa, joka oli pakollisesta paastosta kärsinyt vähemmän kuin Tara ja Turan.

Kaupunki oli nyt paljon lähempänä kuin heidän ensiksi havaitessaan sen, ja heti ensi silmäys osoitti, että se oli asuttu. Lippuja ja viirejä liehui useissa tangoissa. Heidän edessään olevan portin seudulla liikkui väkeä. Korkeilla, valkeilla muureilla asteli vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Korkeimpien rakennusten katoilla näkyi naisia tuulettamassa vuodesilkkejaän ja -turkiksiaan. Turan silmäili kaikkea äänettömänä jonkun aikaa.

"En tunne, mitä kansaa he ovat", hän puhkesi vihdoin puhumaan. "Minulla ei ole aavistustakaan, mikä kaupunki tämä on. Mutta se on ikivanha kaupunki. Sen väestöllä ei ole lentokoneita eikä tuliaseita. Sen täytyy olla todella vanha."

"Mistä tiedät, ettei kaupunkilaisilla ole niitä?" kysyi tyttö.

"Katoilla ei ole lentoasemia — tänne ei näy ainoatakaan sellaista; jos taas samalla tavoin katselisimme Heliumia, näkisimme niitä sadoittain. Eikä heillä ole tuliaseita, koska heidän turvalaitteensa on kaikki rakennettu puolustettaviksi keihäillä ja jousilla keihäs- ja nuolihyökkäyksiä vastaan. He ovat vanhanaikaista väkeä."

"Jos he ovat vanhanaikaisia, ovat he kenties ystävällisiä", lausui tyttö. "Kun lapsina tutustuimme taivaankappaleemme historiaan, saimmehan silloin tietää, että täällä aikoinaan asui ystävällistä, rauhaa rakastavaa kansaa."

"Mutta en usko heitä niin ikivanhoiksi", vastasi Turan nauraen. "On kulunut pitkiä ajanjaksoja siitä, kun barsoomilaiset rakastivat rauhaa."

"Isäni rakastaa rauhaa", huomautti Tara.

"Mutta sittenkin hän käy aina sotaa", sanoi mies.

Tyttö naurahti. "Mutta hän väittää pitävänsä rauhasta."

"Me kaikki pidämme rauhasta", vastasi Turan, "kunniakkaasta rauhasta", mutta naapurimme eivät salli meille sitä, ja siksi on meidän taisteltava.

"Ja kyetäkseen taistelemaan hyvin täytyy miesten rakastaa taistelua", lisäsi tyttö.

"Ja rakastaakseen taistelua heidän täytyy osata taistella", virkkoi Turan, "sillä kukaan ihminen ei tee mielellään semmoista, mitä hän ei osaa tehdä hyvin."

"Tahi minkä joku toinen osaa tehdä paremmin kuin hän."

"Ja niin ollen tulee aina olemaan sotia, ja ihmiset tulevat aina taistelemaan", päätti Turan, "sillä miehet, joilla on kuumaa verta suonissaan, tulevat aina harrastamaan sotataitoa."

"Olemme ratkaisseet suuren kysymyksen", sanoi tyttö hymyillen, "mutta vatsamme ovat vielä tyhjät."

"Panthanisi ei pidä huolta velvollisuuksistaan", vastasi Turan. "Mutta miten hän voisikaan, kun suuri palkkio aina on hänen silmiensä edessä!" Tyttö ei arvannut, kuinka kirjaimellisesti hän puhui. "Lähden liikkeelle", jatkoi mies, "anastamaan ruokaa ja juomaa noilta muinaisajan ihmisiltä."

"Älä!" huudahti Tara, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä vielä! He surmaisivat sinut tahi ottaisivat sinut vangiksi. Olet uljas ja valtava panthan, mutta et kykene yksin voittamaan kokonaista kaupunkia."

Tara katsoi hymyillen häntä silmiin käsi yhä hänen käsivarrellaan. Veri suhisi kuumana Turanin suonissa. Hän olisi saattanut siepata tytön syliinsä ja puristaa häntä rintaansa vasen. Vain Ghek, kaldane, oli saapuvilla, mutta häntä hillitsi joku suurempi voima. Kukapa osaisi sen määritellä — tuon luontaisen ritarillisuuden, joka tekee eräistä miehistä naisten luonnollisia suojelijoita?

Tähystyspaikaltaan he näkivät aseistetun soturiryhmän ratsastavan portista, etenevän kiemurtelevaa, hyvin poljettua tietä pitkin ja katoavan näkyvistä saman kukkulan taakse, jolla he olivat. Miehet olivat punaisia kuten hekin ja ratsastivat punaisen rodun pienillä ratsuthoateilla. Heidän hihnoituksensa olivat barbaarisen upeat, ja heidän päähineissään oli paljon sulkia, kuten entisaikoina oli ollut tapana. Aseina heillä oli miekat ja pitkät keihäät; he ratsastivat melkein alastomina, maalattuina keltaisen, sinisen ja valkoisen kirjaviksi. Seurueessa oli ehkä parikymmentä miestä, ja nelistäessään väsymättömillä ratsuillaan he tarjosivat samalla kertaa villin ja kauniin näyn.

"He näyttivät loistavilta sotureilta", virkkoi Turan. "Minua kovasti haluttaisi rohkeasti marssia suoraan kaupunkiin tarjoamaan palvelustani."

Tara pudisti päätään. "Malta mielesi!" hän varoitti. "Miten minulle kävisi ilman sinua, ja miten voisit noutaa palkkiosi, jos joutuisit vangiksi?"

"Minä karkaisin", vakuutti panthan. "Joka tapauksessa yritän." Ja hän nousi lähteäkseen.

"Et saa!" sanoi tyttö äänessään hyvin käskevä sävy.

Mies loi häneen nopean, kysyvän katseen.

"Olet astunut palvelukseeni", selitti Tara hieman ylpeästi. "Olet astunut palvelukseeni palkkiosta, ja sinun on toteltava minua."

Turan laskeutui jälleen hänen vierelleen hienon hymyn väikkyessä huulillaan. "Sinun asiasi on komentaa, prinsessa", hän kuiskasi.

Päivä kului. Ghek, jota auringonpaiste vaivasi, oli eronnut rykoristaan ja ryöminyt läheisyydestä löytämäänsä onkaloon. Tara ja Turan loikoilivat pienen puun niukassa varjossa. He katselivat portista tulevia ja meneviä ihmisiä. Ratsujoukkue ei palannut. Päivän aikana ajettiin kaupunkiin pieni zitidarlauma, ja karavaani leveäpyöräisiä vaunuja, joita vetämässä oli näitä isoja eläimiä, suikersi esiin kaukaisesta näköpiiristä ja lähestyi kaupunkia. Sekin katosi heidän näkyvistään porttikäytävään. Sitten tuli pimeä, ja Heliumin Tara käski panthaniaan etsimään ravintoa ja juomaa, mutta varoitti häntä yrittämästä kaupunkiin. Ennen poistumistaan Turan kumartui suutelemaan hänen kättään, kuten soturi suutelee kuningattarensa kättä.

KYMMENES LUKU

Satimessa

Turan-panthan lähestyi outoa kaupunkia pimeän suojassa. Hän ei juuri toivonut löytävänsä ruokaa tai vettä muurien ulkopuolelta, mutta hän koettaisi, ja jos se ei onnistuisi, yrittäisi hän tunkeutua kaupunkiin, sillä Heliumin Taran oli saatava ravintoa ja pian olikin. Hän oli huomannut, että muureilla oli vain vähän vahteja, mutta muurit olivat siksi korkeat, että niiden ylitse kapuaminen oli etukäteen tuomittu raukeamaan tyhjiin. Käyttämällä hyväkseen pensaita ja puita Turan pääsi muurin juurelle kenenkään huomaamatta. Hän siirtyi hiljaa pohjoiseen päin tulevan portin ohitse, joka tehokkaasti esti sen takana olevan kaupungin vilahdukseltakaan näkymästä. Turan toivoi kaupungin kummuista poispäin olevalla pohjoislaidalla olevan tasaista maata, jossa asukkaiden viljapellot olisivat, ja löytävänsä sieltä myöskin vettä kastelulaitoksista, mutta vaikka hän hiipi kauas loppumattomalta tuntuvan muurin juurella, ei vainioita eikä vettä löytynyt. Hän koetti keksiä jonkun keinon päästäkseen kaupunkiin, mutta sekään ei onnistunut, ja hänen edetessään tähyilivät häntä nyt terävät silmät ylhäältä päin, ja äänetön hiipijä pysytteli jonkun aikaa hänen kohdallaan muurin harjalla. Mutta pian väijyvä laskeutui muurin sisäpuolella olevalle kadulle ja lähti vinhasti kiitämään ulkopuolella astelevan muukalaisen edelle.

Hän saapui pian pienelle portille. Sen vieressä oli matala rakennus, jonka oven edustalla seisoi soturi vahdissa. Hän lausui soturille hätäisesti muutamia sanoja ja meni sitten rakennukseen, palaten melkein heti senjälkeen seurassaan hyvinkin neljäkymmentä soturia. Avattuaan varovasti portin mies tirkisti vaivihkaa pitkin muurin ulkosyrjää siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Ilmeisesti tyytyväisenä hän kuiskasi lyhyen määräyksen takanaan oleville miehille, minkä jälkeen puolet sotureista palasivat rakennukseen, kun taas toinen puoli seurasi häntä hiipien portista. Muurin ulkopuolella he kyyristyivät puoliympyrään pensaikon sekaan avoimeksi jättämänsä portin pohjoispuolelle. Siellä he odottivat ihan hiljaa, eikä heidän tarvinnutkaan odottaa kauan, ennen kuin Turan, panthan, lähestyi varovasti pitkin muurin juurta. Tultuaan portille ja huomattuaan sen olevan auki hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, pilkistäen sitten sisälle. Varmistuttuaan, ettei siellä ollut ketään väijymässä, hän astui portista kaupunkiin.

Hän havaitsi saapuneensa kapealle, muurin suuntaiselle kadulle. Sen vastaisella reunalla kohosi rakennuksia, joiden tyyli oli hänestä outo; mutta omituisen kaunis. Rakennukset oli sullottu hyvin likelle toisiaan, mutta niissä ei näyttänyt olevan kahta samanlaista, ja niiden julkisivut olivat hyvin monenmuotoisia, erikorkuisia ja erivärisiä. Taivasta vastaan piirtyi huippuja, kattokupuja, minaretteja ja korkeita, solakoita torneja, ja seinissä oli lukuisasti parvekkeita. Nyt alhaalla lännessä olevan Klurosin, kaukaisemman kuun, lempeässä valossa hän ällistyksekseen ja tyrmistyksekseen näki parvekkeilla ihmisiä. Suoraan hänen kohdallaan oli kaksi naista ja yksi mies. He istuivat parvekkeen kaiteeseen nojautuneina ja katselivat nähtävästi suoraan häneen; mutta jos ne huomasivatkin hänet, eivät he ainakaan näyttäneet siitä minkäänlaista merkkiä. Turan empi hetkisen, sillä hän oli melkein varma joutuneensa ilmi, mutta sitten hän päätteli olentojen uskovan häntä kaupungin asukkaaksi ja meni rohkeasti kadulle. Kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä päin hän parhaiten voi toivoa löytävänsä mitä etsi, eikä hän enää empimällä tahtonut herättää lisää epäluuloja, niin hän kääntyi vasemmalle ja lähti reippaasti astelemaan katukiveyksellä, haluten mahdollisimman pian päästä pois noiden yöllisten tarkkailijain näkyvistä. Hän tiesi, että yön täytyi olla pitkälle kulunut, eikä saattanut niin ollen olla ihmettelemättä, miksi ihmiset istuivat parvekkeillaan, vaikka heidän siihen aikaan olisi pitänyt olla sikeässä unessa silkki- ja turkisvaippojensa välissä. Aluksi hän oli luullut heitä jonkun juhlijan myöhäisiksi vieraiksi, mutta heidän takanaan olevat ikkunat olivat pimeässä ja vallitsi ehdoton hiljaisuus, mikä kumosi sellaisen olettamuksen. Ja edetessään hän sivuutti useita muita ryhmiä, jotka istuivat äänettöminä toisilla parvekkeilla. Istujat eivät kiinnittäneet häneen lainkaan huomiota eivätkä nähtävästi edes panneet merkille, että hän meni ohitse. Jotkut heistä nojasivat kyynärpäätään kaiteeseen leuka kämmenen varassa; toiset nojautuivat molempiin käsiinsä, silmäillen kadulle, kun taas muutamilla oli käsissään soittokoneita, mutta heidän sormensa eivät hypistelleet niiden kieliä.

Ja siten Turan saapui kohtaan, jossa katu kääntyi oikealle, kiertäen kaupungin muurista ulkonevaa rakennusta, ja kaarrettuaan nurkan ympäri hän tulla tupsahti suoraan kahden soturin eteen, jotka seisoivat hänen oikealla puolellaan olevan rakennuksen kahden puolen. Heidän oli mahdotonta olla huomaamatta häntä, mutta sittenkään ei kumpikaan hievahtanut eikä muutoinkaan ilmaissut nähneensä häntä. Hän seisoi paikallaan varroten käsi pitkän miekan kahvassa, mutta soturit eivät puhutelleet eivätkä pysähdyttäneet häntä. Saattoivatko nämäkin pitää häntä omana kansalaisenaan? Minkään muun otaksuman pohjalla hän ei todellakaan voinut selittää heidän toimettomuuttaan.

Turanin tultua portista ja lähdettyä esteettömästi etenemään pitkin katua oli kaupunkiin astunut kaksikymmentä soturia, sulkien portin jälkeensä. Sitten oli yksi heistä noussut muurille, seurannut sen harjalla Turanin jäljessä; toinen oli hiipinyt hänen jälkeensä katua myöten, ja kolmas oli mennyt kadun poikki sen vastaisella puolella olevaan rakennukseen.

Portille oli jäänyt yksi ainoa vahti, kun taas kaikki muut olivat palanneet rakennukseen, josta heidät oli noudettu. He olivat kaunisvartaloisia, hartevia miehiä, ja nyt oli heidän yllään komeat puvut suojana yön koleutta vastaan, Puhuessaan muukalaisesta he nauroivat sille, kuinka helposti he olivat pettäneet hänet, ja heitä nauratti vielä sittenkin, kun he sukelsivat silkki- ja turkisvuoteisiinsa vaipuakseen jälleen äsken keskeytettyyn uneensa. Ilmeisesti heidät oli määrätty sen portin vahdeiksi, jonka läheisyydessä he nukkuivat, ja yhtä ilmeistä oli, että sekä portteja että koko kaupunkia vahdittiin paljon huolellisemmin kuin Turan oli luullut. Olisipa Gatholin jed ollut tosiaankin harmissaan, jos olisi aavistanut, kuinka näppärästi hänet oli houkuteltu ansaan.

Jatkaessaan matkaansa pitkin katua Turan sivuutti uusia, muiden ovien edustalle sijoitettuja vahteja, mutta nyt hän ei paljoakaan heistä välittänyt, koska he eivät puhutelleet häntä eivätkä muutoinkaan nähtävästi panneet häntä merkille. Mutta vaikka tämän mutkikkaan kadun melkein jokaisessa käänteessä hänen taakseen jäi yksi tai useampia näitä äänettömiä vahteja, ei hän voinut arvata, että hän oli sivuuttanut yhden heistä useita kertoja ja että hiljaiset, taitavat hiipijät tähyilivät hänen kaikkia liikkeitään. Tuskin hän oli ehtinyt erään tällaisen jäykkänä seisovan vahtimiehen ohitse, ennen kuin miekkonen äkkiä virkosi eloon, harppasi kadun poikki, pujahti ulkomuuriin tehdystä kapeasta aukosta ja lähti rientämään hänen jälkeensä muurin sisään järjestettyä käytävää myöten ilmestyäkseen pian näkyviin Turanin etupuolella ja sijoittuakseen jälleen vahtisotilaan jäykkään, äänettömään asentoon. Eikä Turan tiennyt, että toinen soturi seurasi häntä rakennusten piilossa kolmannen kiiruhtaessa hänen edellään toimittamaan jotakin tähdellistä asiaa.

Ja niin panthan liikkui oudon kaupungin hiljaisilla kaduilla etsimässä ruokaa ja juomaa rakastamalleen naiselle. Varjoisilla parvekkeilla istui miehiä ja naisia, katsellen häntä, mutta virkkamatta mitään; ja vahtisotilaat näkivät hänen menevän ohitseen, mutta eivät luikahtaneet hänelle. Äkkiä alkoi kauempaa kadulta kuulua varuksien kalahtelun tuttua ääntä, joka ilmaisi soturijoukon marssivan siellä, ja melkein samanaikaisesti hän huomasi oikealla puolellaan himmeästi valaistun, avoimen oven. Se oli ainoa tarjona oleva paikka, johon hän saattoi piiloutua lähestyvältä joukko-osastolta, ja vaikka hän olikin tullut useiden vahtisotilaiden ohitse näiden kyselemättä mitään, saattoi hän tuskin toivoa, että patrulli, jollaisena hän luonnollisestikin piti edestäpäin saapuvaa joukkoa, päästäisi hänet sivutseen tutkimatta ja kuulustelematta.

Oven sisäpuolella oli käytävä, joka kääntyi jyrkästi oikealle ja miltei heti senjälkeen vasemmalle. Ketään ei ollut näkyvissä, ja niin ollen hän pujahti varovasti toisen mutkan taakse ollakseen sitäkin varmemmin piilossa kadulta päin. Hänen edessään oli pitkä käytävä, joka oli himmeästi valaistu kuten ovikin. Pysyen paikallaan hän kuuli seurueen lähestyvän rakennusta, kuuli liikettä piilopaikkansa sisäänkäytävältä, ja sitten pamahti kiinni ovi, josta hän oli tullut. Hän tarttui miekkaansa, odottaen heti askelia käytävästä, mutta mitään ei kuulunut. Hiivittyään nurkkaukseen hän tirkisti sen taakse; käytävä oli tyhjä suljetulle ovelle saakka. Sen sulkija oli itse jäänyt ulkopuolelle.

Turan odotti ja kuunteli. Ei hisahdustakaan. Sitten hän lähestyi ovea ja painoi korvansa sitä vasten. Kadulla oli kaikki hiljaista. Oven oli sulkenut äkillinen veto, tahi ehkä oli patrullin velvollisuus pitää huolta sellaisista seikoista. Se oli vähäarvoinen asia. Joukkue oli ilmeisesti mennyt ohitse, ja hän pujahtaisi kadulle jatkamaan matkaansa. Jossakin olisi julkinen kaivo, josta hän saisi vettä, ja ruokaa hän voisi anastaa kuivatusta kasvis- ja lihakimpuista, joita, sikäli kuin hän oli nähnyt, riippui Barsoomin miltei kaikkien köyhälistötalojen ovien pielissä. Juuri tällaisten talojen piiriä hän etsi ja oli siitä syystä loitonnut kauaksi kaupungin pääportista, joka varmasti ei ollut köyhien asumuksien läheisyydessä.

Hän koetti avata ovea, mutta huomasi sen vastustavan hänen kaikkia ponnistuksiaan — se oli lukittu ulkopuolelta. Tässäpä oli tosiaankin tukala vastoinkäyminen. Turan-panthan kynsi korvallistaan. "Onni on minulle vastainen", hän jupisi; mutta oven takana seisoi myhäilevä kohtalo — maalattu soturi. Näppärästipä hän olikin houkutellut varomattoman muukalaisen satimeen. Valaistu ovi, marssiva patrulli — kaiken sen oli tarkoin suunnitellut ja järjestänyt se kolmas soturi, joka oli rientänyt Turanin edelle viereistä katua myöten, ja muukalainen oli menetellyt täsmälleen, kuten hän oli olettanut. Oliko ihmekään, että häntä hymyilytti.

Kun Turanilta oli tämä tie teljetty, kääntyi hän takaisin käytävään, edeten sitä pitkin varovasti ja meluttomasti. Siellä täällä oli ovia sen kahden puolen. Hän tunnusteli niitä, mutta kaikki ne olivat lujasti lukitut. Käytävä kävi yhä sokkeloisemmaksi, kuta kauemmaksi hän eteni. Sen lopussa sulki häneltä tien salvattu ovi, mutta oikealle päin avautui ovi, ja hän astui siitä hämärästi valaistuun kammioon, jonka seinissä oli kolme muuta ovea, joita hän koetteli kaikkia peräkanaa. Kaksi oli lukossa; kolmas avautui alaspäin vieville portaille. Ne olivat kiertoportaat, eikä hän nähnyt ensimmäistä mutkaa kauemmaksi. Hänen poistuttuaan käytävästä avautui eräs siihen tuova ovi, ja siitä ilmestyi kolmas soturi, joka lähti seuraamaan häntä. Miehen tuikeilla huulilla väikkyi vielä heikko hymyily.

Turan paljasti lyhyen miekkansa ja laskeutui varovasti portaita. Niiden alapäässä oli käytävä, joka päättyi suljettuun oveen. Hän lähestyi vankkaa laudoitusta ja kuunteli. Salaperäisen oven takaa ei kuulunut risahdustakaan. Hän tunnusteli sitä hiljaa, ja se kääntyi helposti häneen päin. Hänen edessään oli matala, multapermantoinen kammio. Sen seinissä oli useita muita ovia, kaikki lukittuja. Turanin astuessa hiipien kammioon, laskeutui kolmas soturi kiertoportaita myöten hänen jäljessään. Panthan meni ripeästi kammion poikki ja koetti erästä ovea. Se oli lukittu. Hän kuuli hiljaisen kilahduksen takaansa ja pyörähti ympäri miekka valmiina kädessään. Hän oli yksin, mutta ovi, josta hän oli tullut, oli suljettu — hän oli kuullut sen lukon kilahduksen.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä ja koetti avata ovea, mutta turhaan. Enää hän ei yrittänytkään olla hiljaa, sillä nyt hän oli varma, ettei kaikki ollut tapahtunut sattumalta. Hän heittäytyi koko painollaan puista ovea vastaan, mutta paksut skeel-laudat, joista se oli kokoonpantu, olisivat kestäneet muurinmurtajan iskuja. Ulkoa kuului matalaa naurua.

Hätäisesti Turan tarkasti toisia ovia. Ne olivat kaikki lukossa. Hän vilkaisi ympäri huonetta ja näki puisen pöydän ja penkin. Seiniin oli upotettu useita paksuja renkaita, joihin oli kiinnitetty ruostuneita kahleita — mikä kaikki osoitti liiankin hyvin, mihin tarkoitukseen huone oli aiottu, Seinävieressä oli multapermannossa pari, kolme reikää, jotka muistuttivat käytävien suita — epäilemättä Marsin jättiläismäisten rottien tyyssijoja. Kaiken sen hän oli ehtinyt havaita, kun himmeä valo äkkiä sammutettiin ja hän jäi sysimustaan pimeyteen. Hapuillen ympärilleen Turan etsi pöydän ja penkin. Sijoitettuaan viimemainitun seinäviereen hän veti pöydän eteensä ja istuutui penkille pitkä miekka valmiina edessään. Ainakin olisi taisteltava, ennen kuin hänet vangittaisiin.

Jonkun aikaa hän istui odottaen tietämättä mitä. Ei ainoatakaan ääntä tunkeutunut tähän maanalaiseen vankiholviin. Hän muisteli hitaasti mielessään sen illan tapahtumia — avointa, vahditonta porttia, valaistua ovea, ainoata, joka oli siten ollut auki ja valaistu hänen noudattamansa kadun varrella, soturien lähestymistä juuri sillä hetkellä, jolloin hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta pako- eikä piilopaikkaa, käytäviä ja kammioita, jotka veivät useiden lukittujen ovien ohitse tähän maanalaiseen vankilaan jättämättä hänelle mitään muuta etenemistietä.

"Kautta ensimmäisen esi-isäni!" sanoi hän. "Kävipä se yksinkertaisesti, ja olinpa minä aika tolvana! He peijasivat minua näppärästi ja sieppasivat minut kiinni joutumatta itse alttiiksi naarmullekaan. Mutta mikä on heidän tarkoituksensa?"

Hän olisi toivonut tietävänsä vastauksen siihen kysymykseen. Ja sitten hänen mieleensä johtui tyttö, joka odotti kukkulalla kaupungin ulkopuolella — eikä hän palaisi. Hän tunsi Barsoomin villimpien kansojen tavat. Niin, nyt hän ei palaisi koskaan. Hän ei ollut totellut tyttöä. Noiden tytön armailta huulilta lähteneiden käskysanojen suloinen muisto sai hänet hymyilemään. Hän oli ollut tottelematon ja oli nyt menettänyt palkkionsa.

Entä tyttö? Mikä kohtalo nyt odottaisi häntä, kun hän oli nääntymäisillään nälkään viholliskaupungin edustalla, seuranaan vain epäinhimillinen kaldane? Turanin mieleen tunkeutui toinen ajatus — kamala ajatus. Tara oli kertonut hänelle kaldanein käytävissä näkemistään kauhunkohtauksista, ja hän tiesi noiden olentojen syövän ihmislihaa. Ghekiä kalvoi nälkä. Jos hän söisi rykorinsa, olisi hän avuton; mutta — käsillä oli ravintoa heille kummallekin, sekä rykorille että kaldanelle. Turan kirosi sitä, että oli ollut niin typerä. Miksi hän oli poistunut tytön luota? Paljon parempi olisi ollut jäädä kuolemaan hänen kanssaan aina valmiina suojelemaan häntä kuin jättää hänet kammottavan bantoomilaisen armoille.

Äkkiä Turan tunsi ilmassa väkevää tuoksua. Se vaikutti häneen unettavasti. Hän olisi noussut pystyyn torjuakseen hiipivää turtumusta, mutta hänen jalkansa tuntuivat heikoilta, joten hän vaipui takaisin penkille. Pian heltisi miekka hänen sormistaan, ja hän retkahti makaamaan pöydälle käsivarret pään alla.

Kun yö kului eikä Turania kuulunut takaisin, kävi Heliumin Tara yhä rauhattomammaksi, ja kun aamu valkeni eikä panthanista näkynyt merkkiäkään, arveli hän, että miestä oli kohdannut onnettomuus. Hänen sydäntään kouristi surullinen yksinäisyyden tunne, joka ei johtunut yksinomaan hänen omasta onnettoman tukalasta asemastaan. Nyt hän tajusi, ettei hän ollut alkanut turvautua tähän panthaniin ainoastaan suojelusta, vaan myöskin seuraa saadakseen. Hän ikävöi Turania ja häntä kaivatessaan äkkiä oivalsi miehellä olleen hänelle suuremman merkityksen kuin pelkällä palkatulla soturilla. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä riistetty ystävä — vanha, rakas ystävä. Hän nousi piilopaikastaan voidakseen paremmin silmäillä kaupunkia.

U-Dor, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwar, ratsasti varhaisena aamuhetkenä takaisin Manatoria kohti, palaten naapurikylään tekemältään lyhyeltä retkeltä. Hänen kiertäessään kaupungin eteläpuolella sijaitsevien kukkuloiden ympäri kiintyi hänen terävä katseensa vähäiseen liikkeeseen lähellä likimmän kukkulan lakea kasvavassa pensaikossa. Hän seisautti rajun ratsunsa ja tähysti tarkemmin. Pensaikosta nousi olento, joka katseli poispäin hänestä, silmäillen kukkulan toiselle puolelle Manatoria kohti.

"Tulkaa!" komensi U-Dor seuralaisiaan, hoputti thoatiaan ja käänsi eläimen nelistämään ripeätä laukkaa rinnettä ylöspäin. Hänen jäljessään riensi kaksikymmentä hurjaa soturia, joiden ratsujen pehmeäanturaiset jalat eivät päästäneet ääntäkään laskeutuessaan joustavalle turpeelle. Vasta aseiden ja hihnoitusten kalina sai Heliumin Taran äkkiä pyörähtämään ympäri heihin päin. Hän näki parikymmentä soturia, jotka keihäät tanassa syöksyivät hänen kimppuunsa.

Hän vilkaisi Ghekiin. Mitähän hämähäkkimies tekisi tällaisessa tilanteessa? Kaldane ryömi rykorinsa luokse ja kiinnitti itsensä siihen. Sitten hän nousi pystyyn; komea ruumis oli taaskin eloisa ja nopsa. Tara arveli olennon valmistautuvan pakenemaan. No niin, se oli hänelle jotakuinkin yhdentekevää. Noita rinnettä myöten heitä vastaan karkaavia sotureja vastaan oli yksi ainoa Ghekin kaltainen, keskinkertainen miekkamies puolustajana huonompi kuin ei yhtään.

"Riennä, Ghek!" hän kehoitti. "Takaisin kukkuloille! Ehkä löydät sieltä piilopaikan." Mutta olento astuikin hänen ja hyökkäävien ratsastajien väliin, paljastaen pitkän miekkansa.

"Se on hyödytöntä, Ghek", esteli Tara oivaltaessaan kaldanen aikovan puolustaa häntä. "Mitäpä mahtaisi yksi ainoa miekka tuollaista ylivoimaa vastaan?"

"Voin kuolla vain kerran", vastasi kaldane. "Sinä ja panthanisi pelastitte minut Luudin kynsistä, ja teen vain sen, mitä panthanisi tekisi, jos hän olisi täällä suojelemassa sinua."

"Se on uljaasti tehty, mutta hyödytöntä", vastusti tyttö. "Pane miekkasi tuppeen! Kenties he eivät tahdo meille pahaa."

Ghek antoi säilänsä kärjen painua maata kohti, mutta ei pannut asettaan tuppeen; ja niin he seisoivat odottaen, kunnes U-Dor pysähdytti thoatinsa heidän eteensä hänen kahdenkymmenen soturinsa kaartaessa ympyränmuotoiseen kehään heidän ympärilleen. Hyvinkin minuutin ajan U-Dor istui ratsunsa selässä virkkaamatta mitään, silmäillen tutkivasti ensin Heliumin Taraa, sitten hänen kamalannäköistä kumppaniaan.

"Mitä olentoja te olette?" hän tiedusti äkkiä. "Ja mitä tekemistä teillä on Manatorin porttien edustalla?"

"Olemme kaukaisista maista", vastasi tyttö, "eksyksissä ja menehtymäisillämme nälkään. Pyydämme vain ruokaa ja lepoa ja oikeutta poistua etsimään kotipaikkojamme."

U-Dorin huulille levisi juro hymy. "Ainoastaan Manator ja sitä vahtivat kukkulat tietävät Manatorin iän", hän sanoi; "mutta sittenkään ei kaikkina niinä aikoina, jotka ovat vierineet Manatorin perustamisen jälkeen, ole Manatorin aikakirjoissa mainittu ainoankaan muukalaisen poistuneen Manatorista."

"Mutta minä olen prinsessa", huudahti tyttö ylpeästi, "eikä kansani ole sodassa teitä vastaan. Teidän on tuettava minua ja seuralaisiani ja autettava meitä palaamaan omaan maahamme. Sellainen on laki Barsoomissa."

"Manatorissa tunnetaan ainoastaan Manatorin lait", vastasi U-Dor. "Mutta tulkaa! Teidän on lähdettävä kanssamme kaupunkiin, jossa sinun kauniina naisena ei tarvitse pelätä mitään. Minä itse olen valmis suojelemaan sinua, jos O-Tar niin määrää. Ja mitä tulee seuralaiseesi — mutta miten olikaan? Sinähän puhuit seuralaisistasi — onko teitä täällä useampiakin?"

"Katso itse, mitä näet!" oli Taran kopea vastaus.

"Olkoon sen laita miten tahansa!" virkkoi U-Dor. "Jos seurassasi on muita, niin he eivät pääse pois Manatorista. Mutta kuten aioin sanoa, jos kumppanisi on kelpo taistelija, saattaa hänkin jäädä eloon, sillä O-Tar on oikeudenmukainen ja oikeudenmukaisia ovat myöskin Manatorin lait. Tulkaa!"

Ghek viivytteli.

"Se on hyödytöntä", varoitti Tara nähdessään, että kaldane mieli jäädä paikalleen ja alkaa taistella. "Mennään heidän mukaansa! Miksi yrittäisit säilä-pahaisinesi vastustaa heidän valtavia aseitaan, kun laajojen aivojesi pitäisi keksiä keinoja voittaaksesi heidät järjen avulla?" Hän puhui hiljaa kuiskutellen ja hätäisesti.

"Olet oikeassa, Heliumin Tara", myönsi Ghek ja pisti miekkansa tuppeen.

Ja niin he lähtivät kukkulan rinnettä alas ja Manatorin porttia kohti — Tara, Heliumin prinsessa, ja Ghek, bantoomilainen kaldane. Ja heidän ympärillään ratsastivat U-Dorin, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwarin, rajut, maalatut soturit.

YHDESTOISTA LUKU

Taran valinta

Barsoomin huikaiseva auringonpaiste kietoi Manatorin loistavaan sädekehään, kun tyttö ja hänen vangitsijansa ratsastivat kaupunkiin Vihollisten portista. Tällä kohdalla muuri oli noin viisitoista metriä paksu, ja porttikäytävässä oli ylhäältä alas asti yhdensuuntaisia, muurattuja hyllyjä. Näillä hyllyillä tahi näissä pitkissä, yhdensuuntaisissa komeroissa oli päälletysten riveissä pieniä muovauksia, jotka näyttivät surkean vähäisiltä, eriskummaisilta ihmispatsailta ja joiden pitkät, mustat hiukset valuivat jalkoihin saakka, ulottuen joissakuissa tapauksissa vielä niiden taakse hyllyille. Patsaat olivat tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuisia, ja jolleivät ne olisi olleet niin pienen pieniä, olisivat ne saattaneet olla aikoinaan eläneiden ihmisten muumioituja ruumiita. Tyttö pani merkille, että heidän mennessään niiden ohitse soturit tekivät niille keihäillään kunniaa Barsoomin sotilastapaan, ja sitten he ratsastivat puistokadulle, joka leveänä ja komeana ulottui kaupungin läpi itää kohti.

Kummallakin puolella oli ihailtavan taidokkaasti rakennettuja, isoja rakennuksia. Usein paikoin oli seinässä hyvin kauniita, ikivanhoja maalauksia, joiden värejä auringon paiste oli aikakausien kestäessä pehmentänyt ja haalistanut. Katukiveyksellä kuhisi jo äsken heränneen kaupungin elämä. Loistavahihnoituksisia naisia, sulitettuja sotureita, joiden vartalo oli maalin peitossa, aseistettuja, mutta ei niin värikkäästi vaatetettuja käsityöläisiä kiiruhti toimiinsa kukin omalle haaralleen. Jättiläiskokoinen, upeavaljainen zitidar veti rämiseviä, leveäpyöräisiä vaunuja katukiveyksellä Vihollisten portille päin. Liike, värit ja kauniit muodot muodostivat yhdessä kuvan, jota Heliumin Tara katseli ihmetellen ja ihaillen, sillä tässä oli palanen riutuvan Marsin muinaista elämää. Sellaista oli ollut hänen rotunsa esi-isien kaupungeissa, ennen kuin Throxeus, valtavin valtameri, oli kadonnut tämän taivaankappaleen pinnalta. Ja kummallakin puolen olevilla parvekkeilla oli miehiä ja naisia äänettöminä katselemassa alhaalla olevaa näkyä.

Kadulla liikkuvat ihmiset katselivat vankeja, erittäinkin kamalannäköistä Ghekiä, ja lausuivat kysymyksiä ja huomautuksia heidän vartijoilleen. Mutta parvekkeilla istujat eivät virkkaneet mitään, eikä ainoakaan heistä edes kääntänyt päätänsä merkiksi siitä, että oli huomannut heidät. Kaikissa rakennuksissa oli useita parvekkeita, ja jokaisessa niistä oli äänetön ryhmä upeahihnoituksisia miehiä ja naisia sekä siellä täällä lapsi tahi pari; mutta lapsetkin pysyivät yhtä äänettöminä ja liikkumattomina kuin kaikki heidän vanhempansa. Heidän lähestyessään kaupungin keskustaa Tara näki, että katoillakin oli näitä toimettomia katselijaseurueita, joiden hihnoitukset ja jalokivikoristeet muistuttivat juhlatilaisuutta, naurua ja musiikkia. Mutta nauru ei kajahtanut äänettömiltä huulilta eikä soitto niiden soittokoneiden kieliltä, joita monet heistä pitelivät jalokivistä säihkyvine sormineen.

Äkkiä puistokatu leveni tavattoman laajaksi aukioksi. Sen toisessa päässä kohosi uhkea rakennus, jonka hohtavan valkea marmoripäällystys välkkyi ympärillä olevien hilpeäväristen rakennusten, tulipunaisen nurmikon, helakoiden kukkien ja vihreiden pensaiden keskellä. U-Dor johti vankinsa ja heidän vartiojoukkueensa sen upealle sisäänkäytävälle, jonka edustalla heiltä sulki tien viisikymmentä ratsusoturia. Kun vahtijoukon komentaja tunsi U-Dorin, siirtyivät vahdit syrjään kahden puolen, muodostaen leveän kujan, jota myöten seurue eteni. Heti sisäänkäytävän takana alkoi kaksi ylöspäin viettävää käytävää. U-Dor kääntyi vasemmalle ja vei heidät toiseen kerrokseen ja sitten alaspäin pitkää käytävää myöten. Täällä he vielä sivuuttivat ratsumiehiä, ja kahden puolen olevissa huoneissa näkyi niitä myöskin olevan. Silloin tällöin erosi käytävästä toisia, joko ylös- tahi alaspäin vieviä. Eräästä niistä syöksähti näkyviin neliä kiitävällä sotaoriilla ratsastava soturi, rientäen nopeasti heidän ohitseen suorittamaan jotakin asiaa.

Tähän mennessä ei Heliumin Tara ollut nähnyt ainoatakaan jalkamiestä koko tässä avarassa rakennuksessa. Mutta kun U-Dor muutaman mutkan jälkeen opasti heidät kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta huoneita, joihin oli sidottu useita ratsastajattomia thoateja, ja toisissa niiden läheisissä oli satulasta laskeutuneita sotureita, jotka nojailivat veltosti tahi pelasivat joko taidon tai onnen ratkaisun varassa olevia pelejä, useiden pelatessa jetania. Sitten seurue saapui niin upeaan juhlasaliin, jollaista ei edes Heliumin prinsessa ollut milloinkaan nähnyt. Huonetta kattoi pitkin pituuttaan kaarilaipio, jossa hohti lukemattomia radiumlamppuja. Valtavat kaaret ulottuivat seinästä seinään, eikä tavattoman laajaa lattiata katkaissut ainoakaan pylväs. Kaaret olivat valkoista marmoria, nähtävästi kukin kaari hakattu yhdestä ainoasta isosta möhkäleestä. Kaarien välillä olevaan laipion osaan oli radiumlamppujen ympärille upotettu runsaasti jalokiviä, joiden heijastamat säteet täyttivät koko huoneen säihkyvällä väriloistolla. Jalokivipeite ulottui seinille epäsäännöllisenä, muutamien kymmenien metrien levyisenä reunustana, näyttäen valkeilla marmoriseinillä riippuvalta upean kauniilta verholta. Seinäin marmoripäällys ulottui puolentoista tai yhden ja kolmen neljäsosan metrin päähän lattiasta; siitä alaspäin olivat seinät päällystetyt puhtaalla kullalla. Lattia oli runsailla kultaupotuksilla varustettua marmoria. Tässä yhdessä huoneessa oli yhtä paljon aarteita kuin monessa suurkaupungissa.

Mutta vieläkin enemmän kuin tarumaisen kallisarvoiset koristukset kiinnittivät tytön huomiota komeahihnaiset soturit, jotka istuivat thoatiensa selässä kahden puolen keskiosaa ja joita oli rivi toisensa takana kaukaisempaan seinään saakka, eikä hän seurueen edetessä heidän välitseen havainnut ainoankaan silmän värähtävän eikä yhdenkään thoatin heilauttavan korvaansa.

"Päällikköjen sali", kuiskasi eräs hänen vartijoistaan ilmeisesti havaittuaan hänen ihmettelynsä. Miehen äänen sävy oli ylpeilevä ja hillityn kunnioittava. Sitten he siirtyivät leveästä ovesta toiseen, tilavaan, neliskulmaiseen huoneeseen, jossa toistakymmentä ratsusoturia istui velttoina satuloissaan.

Kun U-Dor seurueineen astui huoneeseen, ojentautuivat soturit vikkelästi satuloissaan ja muodostivat rivin huoneen vastaisessa päässä olevan oven eteen. Heitä komentava padwar teki kunniaa U-Dorille, joka seurueineen oli seisahtunut vastapäätä vahtijoukkuetta.

"Lähetä joku ilmoittamaan O-Tarille", käski U-Dor, "että U-Dor on tuonut kaksi vankia, jotka ansaitsevat suuren jeddakin huomion, toinen tavattoman kauneutensa, toinen tavattoman rumuutensa tähden."

"O-Tar on neuvottelemassa alempien päälliköiden kanssa", vastasi vahtipäällikkö, "mutta dwar U-Dorin sanoma viedään hänelle." Ja hän kääntyi antamaan määräyksen miehelle, joka istui thoatinsa selässä hänen takanaan.

"Minkälainen otus tuo miespuolinen on?" hän tiedusti U-Dorilta.
"Varmastikaan he eivät ole samaa rotua."

"He olivat yhdessä kaupungin eteläpuolella sijaitsevilla kukkuloilla", selitti U-Dor, "ja väittävät eksyneensä ja olevansa nääntymäisillään nälkään."

"Nainen on kaunis", virkkoi padwar. "Hänen ei tarvitse kauan kulkea kerjäämässä Manatorin kaupungissa." Sitten he puhuivat muista asioista — palatsin tapahtumista, U-Dorin retkestä — kunnes lähetti palasi ilmoittaen, että O-Tar oli käskenyt tuoda vangit luokseen.

Senjälkeen he menivät sisälle jykevästä ovesta, jonka avauduttua tuli näkyviin Manatorin jeddakin O-Tarin avara neuvotteluhuone. Koko avaran salin ylitse ulottui keskuskuori, joka päättyi marmorisen korokkeen portaisiin. Korokkeella istui mies uhkealla valtaistuimella. Kuorin kummallakin puolella oli hienosti kaiverrettuja pöytiä ja tuoleja kovasta ja hyvin kauniista skeelpuusta. Vain muutamien pöytien ääressä oli istujia — eturivissä, puhujalavan edustalla.

Oven suussa U-Dor laskeutui ratsailta; samoin teki neljä hänen miehistään, jotka sijoittuivat vankien vartijoiksi. Sitten vangit saatettiin valtaistuimen eteen U-Dorin marssiessa muutamia askelia heidän edellään. Heidän pysähdyttyään marmoriportaiden juurelle tähtäsi Heliumin Tara ylpeän katseensa edessään hallitsijan tuolilla olevaan mieheen. Jeddak istui suorana, mutta sulavassa asennossa — barsoomilaisten päällikköjen maun mukaiseen barbaarisen loistavaan asuun puettuna, käskevänä valtiaana. Hän oli kookas mies, jonka kasvojen hienon kaunista vaikutusta pilasivat vain kylmien silmien ynseä ja liian ohuissa huulissa oleva julma piirre. Vähänkään huomiokykyisen ihmisen ei tarvinnut katsahtaa häneen kahta kertaa ollakseen varma siitä, että hän oli todellinen kansan hallitsija — taisteleva jeddak, jota alamaiset voivat palvoa, mutta eivät rakastaa, ja jonka vähäisimmästäkin suosionosoituksesta hänen soturinsa olisivat valmiit kilvan rientämään kuolemaan. Sellainen oli Manatorin jeddak O-Tar, ja nähdessään hänet ensi kerran ei Heliumin Tara saattanut olla myöntämättä jossakin määrin ihailevansa tätä vanhanaikaista, villiä päällikköä, jossa sodan jumalan muinaiset hyveet olivat niin täydellisesti ruumiillistuneet.

U-Dor ja jeddak lausuivat toisilleen Barsoomin yksinkertaiset tervehdyssanat, ja sitten edellinen selosti yksityiskohtaisesti, miten vangit oli havaittu ja pidätetty. O-Tar tarkasti heitä molempia tiukasti U-Dorin kertoessa tapahtumia, mutta hänen ilmeensä eivät lainkaan paljastaneet, mitä hänen aivoissaan, hänen tutkimattomien silmiensä takana liikkui. Upseerin lopetettua puheensa tähtäsi jeddak katseensa Ghekiin.

"Entä sinä", hän kysyi, "mikä otus sinä olet? Mistä maasta? Miksi olet
Manatorissa?"

"Olen kaldane", vastasi Ghek, "korkeimman laatuinen luomakunnan olento
Barsoomin pinnalla. Olen henki; sinä olet ainetta. Tulen Bantoomista.
Olen täällä, koska eksyimme ja kärsimme nälkää."

"Entä sinä?" O-Tar kääntyi äkkiä Taran puoleen. "Oletko sinäkin kaldane?"

"Olen Heliumin prinsessa", vastasi tyttö. "Olin vankina Bantoomissa. Tämä kaldane ja muuan omaan rotuuni kuuluva soturi pelastivat minut. Soturi erosi meistä, lähtien etsimään ravintoa ja vettä. Hän on epäilemättä joutunut sinun miestesi käsiin. Pyydän sinua vapauttamaan hänet, antamaan meille ruokaa ja juomaa sekä päästämään meidät menemään omaa tietämme. Olen jeddakin tyttärentytär, jeddakien jeddakin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär. Vaadin ainoastaan samanlaista kohtelua, jonka kansani soisi sinulle ja teikäläisille."

"Helium", kertasi O-Tar. "En tiedä mitään Heliumista, eikä Heliumin jeddak hallitse Manatoria. Minä, O-Tar, olen Manatorin jeddak. Minä yksin hallitsen täällä. Suojelen omiani. Et koskaan ole nähnyt ainoatakaan manatorilaista, naista tahi soturia, vankina Heliumissa! Miksi pitäisi minun suojella jonkun toisen jeddakin alamaisia? Heidän suojelemisensa on hänen velvollisuutensa. Jollei hän siihen kykene, niin hän on heikko, ja hänen kansansa täytyy joutua voimakkaan käsiin. Minä, O-Tar, olen voimakas. Pidän sinut. Mutta tuo" — hän osoitti Ghekiä — "osaako tuo otus taistella?"

"Hän on rohkea", vakuutti Heliumin Tara, "mutta ei niin taitava aseiden käyttelijä kuin minun kansalaiseni."

"Eikö siis ole ketään, joka voisi taistella puolestasi?" kysyi O-Tar. "Olemme oikeamielistä kansaa", hän jatkoi odottamatta vastausta, "ja jos sinulla olisi joku taistelemaan puolestasi, saattaisi hän voittaa vapauden sekä itselleen että sinulle."

"Mutta U-Dor vakuutti minulle, ettei yksikään muukalainen ole milloinkaan poistunut Manatorista", huomautti tyttö.

O-Tar kohautti olkapäitään. "Se ei todista sitä, etteivät Manatorin lait ole oikeudenmukaisia", hän vastasi, "vaan pikemminkin sitä, että Manatorin soturit ovat voittamattomia. Jos tänne olisi saapunut joku, joka olisi kyennyt voittamaan soturimme, olisi hän päässyt vapaaksi."

"Jos noudat minun soturini", huudahti Tara ylpeästi, "saat nähdä sellaista miekan käsittelyä, jollaisen todistajina rappeutuvan kaupunkinne murenevat muurit epäilemättä eivät ikinä ole olleet, ja jollei tarjouksessasi ole vilppiä, voimme nyt jo pitää itseämme vapaina."

O-Tar hymyili entistä leveämmin, ja myöskin U-Doria hymyilytti; katsomassa olevat päälliköt ja soturit nykivät toisiaan ja kuiskailivat naurahdellen keskenään. Silloin Heliumin Tara oli varma siitä, että heidän oikeudenmukaisuudessaan piili jokin juoni; mutta vaikka hänen asemansa tuntui toivottomalta, ei hän lakannut toivomasta, sillä olihan hän saman John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär, jonka mainio taisteluhaaste kohtalolle: "Minä elän vielä!" oli järkkymätön turva epätoivoa vastaan. Kun Heliumin Tara ajatteli ylevää isäänsä, kohosi hänen ylimysleukansa hieman korkeammalle. Oi! jos isä vain tietäisi, missä hän oli, niin silloin ei olisi paljoakaan pelättävissä. Heliumin sotajoukot saapuisivat jyskyttämään Manatorin portteja, John Carterin villien liittolaisten kookkaat, vihreät sotilaat rientäisivät kuivuneiden merien pohjilta, palaen ryöstön ja saaliin himosta, hänen armaan isänmaansa komeat laivat leijailisivat tämän tuomitun kaupungin suojattomien tornien ja minarettien kohdalla, ja vain antautuminen ja raskas sotavero saattaisi sitten pelastaa Manatorin.

Mutta John Carter ei tiennyt! Oli vain yksi toinen mies, johon Tara saattoi perustaa toiveensa — Turan, panthan; mutta missä hän oli? Tyttö oli nähnyt hänen miekkansa taistelussa ja ymmärsi, että sitä oli heiluttanut mestarin käsi, ja kukapa osaisi arvostella miekkailua paremmin kuin Heliumin Tara, joka oli sen oppinut hyvin itse John Carterin alituisen ohjauksen alaisena. Hän osasi taitotemppuja, jotka vastasivat paljoa suurempaa fyysillistä urhoollisuutta kuin hänen, ja hänen hyökkäystapansa olisi saattanut herättää samalla kertaa kateutta ja epätoivoa taitavimmissakin sotureissa. Ja niinpä hänen ajatuksensa palasivat Turaniin, vaikka syynä ei ollutkaan yksinomaan hänen panthanilta toivomansa suojelus. Senjälkeen kun mies oli eronnut hänestä lähtiessään etsimään ruokaa, hän oli käsittänyt, että heidän välilleen oli kehittynyt eräänlainen kumppanuussuhde, jota hän nyt kaipasi. Turanissa oli jotakin, mikä tuntui tasoittavan heidän yhteiskunnallisten asemiensa välisen kuilun. Turanin seurassa hän ei ollut ajatellut, että mies oli panthan ja että hän oli prinsessa — he olivat olleet toveruksia. Äkkiä hän tajusi kaivanneensa enemmän Turania itseään kuin hänen miekkaansa. Hän kääntyi O-Tarin puoleen.

"Missä on Turan, soturini?" hän tiedusti.

"Sinulta ei puutu sotureja", vastasi jeddak. "Niin kaunis nainen kuin sinä löytää yllin kyllin miehiä taistelemaan puolestaan. Mahdollisesti sinun ei tarvitse etsiä tämän kauempaa, vaan saat Manatorin jeddakin. Nainen, sinä miellytät minua. Mitä arvelet sellaisesta kunniasta?"

Silmät soukkina tähysti Heliumin prinsessa Manatorin jeddakia sulitetusta päähineestä anturakenkäiseen jalkaan saakka.

"'Kunniasta'!" hän matki pilkallisesti. "Miellytän sinua, niinkö? Tiedä sitten, sika, että et miellytä minua — ettei John Carterin tytär ole sinun kaltaisiasi varten!"

Koolla olevat päälliköt kävivät äkkiä jännittyneen hiljaisiksi. Manatorin jeddakin O-Tarin uhkaavista kasvoista poistui veri hitaasti, ja raivo teki hänet sairaloisen sinervänväriseksi. Hänen silmänsä kapenivat ohuiksi viiruiksi, ja huulet puristuivat verettömäksi, pahaenteiseksi viivaksi. Pitkään aikaan ei kuulunut hiiskahdustakaan Manatorin palatsin valtaistuinsalissa. Sitten jeddak kääntyi U-Doriin päin.

"Vie nainen pois!" hän käski tasaisella äänellä, joka ei sopinut hänen vimmastuneeseen ulkonäköönsä. "Vie hänet pois, ja ensi kisoissa pelatkoot vangit ja halvat sotilaat jetania hänestä!"

"Entä tämä?" kysyi U-Dor, osoittaen Ghekiä.

"Vankiholveihin seuraaviin kisoihin saakka!" vastasi O-Tar.

"Tämä siis on kerskumaanne oikeutta!" huudahti Heliumin Tara. "Kaksi muukalaista, jotka eivät ole tehneet teille vääryyttä, tuomitaan ilman oikeudenkäyntiä! Ja toinen heistä on nainen. Manatorin siat ovat yhtä oikeamielisiä kuin miehuullisiakin."

"Pois näkyvistäni!" karjaisi O-Tar, ja U-Dorin antamasta merkistä vartijat sijoittuivat vankien ympärille ja saattoivat heidät ulos huoneesta.

Palatsin ulkopuolella Ghek ja Heliumin Tara eroitettiin toisistaan. Tyttö vietiin pitkiä puistokatuja myöten kaupungin keskustaan ja vihdoin matalaan rakennukseen, jonka katosta kohosi korkeita, jykevätekoisia torneja. Siellä hänet luovutettiin soturille, jolla oli dwarin eli kapteenin arvomerkit.

"O-Tarin määräys on", selitti U-Dor dwarille, "että naista säilytetään ensi kisoihin saakka, jolloin vangit ja tavalliset sotilaat pelaavat hänestä. Jollei hänen kielensä olisi pureva kuin thoatin, olisi hän ollut parhaan säilämme arvoinen panos." U-Dor huoahti. "Kenties vielä nytkin voin hankkia hänelle anteeksiannon. Tuntuisi kovin ikävältä, jos tuollainen kaunotar joutuisi jonkun halvan miekkosen osaksi. Olisin itse kunnioittanut häntä tarjouksellani."

"Jos minut on pantava vankilaan, niin tehkää se!" vaati tyttö. "Muistaakseni ei minua tuomittu kuuntelemaan jokaisen minuun sattumalta ihastuneen, halpasyntyisen tolvanan herjauksia."

"Siinä kuulet, A-Kor", kivahti U-Dor, "millainen kieli hänellä on.
Juuri tuolla tavoin ja ilkeämmin hän puhui jeddakillemme O-Tarille."

"Kyllä kuulen", myönsi A-Kor, jonka Tara näki vaivoin pidättävän hymyilyään. "Tule siis mukaani, nainen!" hän kehoitti. "Löydämme kyllä varman paikan Jetan-torneissa — mutta seis! Mikä sinua vaivaa?"

Tyttö oli alkanut hoiperrella ja olisi kaatunut, jollei mies olisi ottanut häntä syliinsä. Sitten hän näkyi reipastautuvan ja koetti uljaasti pysyä pystyssä ilman tukea. A-Kor vilkaisi U-Doriin. "Tiesitkö, että nainen oli sairas?" hän tiedusti.

"Kenties se johtuu ravinnon puutteesta", vastasi toinen. "Muistelen hänen maininneen, ettei hän kumppaneineen ollut syönyt moneen päivään."

"Miehekkäitä ovat O-Tarin soturit", pilkkasi A-Kor, "ylenpalttinen on heidän vieraanvaraisuutensa. U-Dor, jonka varat ovat arvaamattomat, ja urhea O-Tar, jonka kiljuvat thoatit marmoritalleissaan syövät kultaisista kaukaloistaan, eivät henno luovuttaa leivänkannikkaa nälkään nääntyvälle tytölle."

Mustasukkainen U-Dor synkistyi. "Kielesi lävistää vielä kerran sydämesi, orjan poika!" hän huusi. "Sinä koettelet oikeamielisen O-Tarin kärsivällisyyttä liian usein. Tästä lähtien huolehdi puheistasi yhtä hyvin kuin torneistasi!"

"Älä luulekaan voivasi herjata minun äitini asemalla!" sanoi A-Kor. "Sen orjattaren sukuperä, jonka veri virtaa suonissani, onkin ylpeyteni, ja häpeän ainoastaan sitä, että olen myöskin jeddakisi poika."

"Entäpä, jos O-Tar saa kuulla tästä?" uhkasi U-Dor.

"O-Tar on jo kuullut samat sanat omasta suustani", vastasi A-Kor, "ja paljon muutakin."

Hän pyörähti kantapäillään ympäri käsivarsi yhä tukena Heliumin Taran vyötäisillä, ja niin hän puolittain saattoi, puolittain kantoi tytön Jetan-torneihin, kun taas U-Dor käänsi thoatinsa ja lähti täyttä laukkaa takaisin palatsin suuntaan.

Jetan-tornien pääkäytävässä vetelehti puolikymmentä soturia. A-Kor, tornien hoitaja, puhutteli yhtä näistä. "Nouda orjatyttö Lan-O ja käske hänen tuoda ruokaa ja juomaa Thurian tornin yläkerrokseen!" Sitten hän otti puolipyörryksissä olevan tytön syliinsä ja kantoi hänet ylöspäin viettävää kiertokäytävää myöten torniin.

Pitkän nousun aikana Tara menetti tajuntansa. Sen palattua hän huomasi olevansa tilavassa, pyöreässä huoneessa, jonka kiviseinissä ympäri koko huoneen oli ikkunoita säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan. Hän makasi silkki- ja turkisvaipoista kasatulla vuoteella, ja polvillaan hänen vieressään oli nuori nainen kumartuneena hänen puoleensa, tiputtaen jotakin virkistävää nestettä hänen paahtuneiden huuliensa väliin. Heliumin Tara nousi kyynärpäänsä varaan ja silmäili ympärilleen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä tajunnan palattua hän ei muistanut useiden viime viikkojen tapahtumia. Hän luuli heränneensä sotavaltiaan palatsissa Heliumissa. Hänen tarkastaessaan puoleensa kallistuneita outoja kasvoja meni hänen otsansa ryppyihin.

"Kuka olet", hän kysyi, "ja missä on Uthia?"

"Olen orjatar Lan-O." vastasi toinen. "En tunne ketään Uthia-nimistä."

Heliumin Tara nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Tällaisia karkeita kiviseiniä ei ollut hänen isänsä marmorisaleissa. "Missä olen?" tiedusti hän.

"Thurian tornissa", ilmoitti tyttö, mutta huomattuaan sitten, ettei toinen vieläkään ymmärtänyt, hän arvasi oikean asian laidan ja ehätti selittämään: "Olet vankina Manatorin kaupungin Jetan-torneissa. Tornien dwar A-Kor toi sinut tänne; olit heikko ja pyörtynyt; hän lähetti minut luoksesi ja käski minun tuoda ruokaa ja juomaa, sillä A-Korilla on hyvä sydän."

"Nyt muistan", saneli Tara hitaasti. "Muistan; mutta missä on Turan, soturini? Puhuivatko he hänestä?"

"En kuullut mainittavan ketään muuta", vastasi Lan-O. "Vain sinut tuotiin torneihin. Voit pitää itseäsi onnellisena, sillä Manatorissa ei ole ylevämpää miestä kuin A-Kor. Hänet tekee sellaiseksi hänen äitinsä veri. Hän oli Gatholista saatu orjatar."

"Gatholista!" huudahti Heliumin Tara. "Onko Gathol lähellä Manatoria?"

"Ei se ole lähellä, mutta se on läheisin maa", selitti Lan-O. "Se sijaitsee noin kahdenkolmatta asteen 1 päässä idässä päin." [Suunnilleen tuhatkolmesataakymmenen kilometriä.]

"Gathol!" jupisi Tara. "Kaukainen Gathol!"

"Mutta ethän sinä ole Gatholista", huomautti orjatyttö: "Hihnoituksesi ei ole gatholilainen."

"Olen Heliumista", vastasi Tara.

"On pitkä matka Heliumista Gatholiin", virkkoi orjatar, "mutta me gatholilaiset olemme opiskellessamme saaneet paljon tietoja Heliumin suuruudesta, joten se ei tunnu meistä niin kovin kaukaiselta."

"Oletko sinäkin Gatholista?" kysyi Tara.

"Meistä Manatorissa olevista orjista ovat monet Gatholista", selitti tyttö. "Manatorilaiset käyvät orjia hankkimassa useimmiten Gatholista, likimmästä maasta. Kolmen tai seitsemän vuoden pituisten väliaikojen jälkeen he suurilukuisina menevät väijymään Gatholiin vievillä teillä ja vangitsevat siten kokonaisia karavaaneja jättämättä ketään viemään varoittavaa sanomaa toisten kohtalosta. Eikä Manatorista pääse kukaan koskaan karkaamaan saattaakseen meistä tiedon jedillemme Gahanille."

Heliumin Tara söi hitaasti ja äänettömänä. Tytön sanat olivat herättäneet hänen mielessään muistoja hänen viimeisistä, isänsä palatsissa viettämistään tunneista ja suuresta keskipäivä-juhlasta, jossa hän oli kohdannut Gatholin Gahanin. Nytkin hän punehtui ajatellessaan jedin rohkeata puhetta.

Hän oli vielä aatoksissaan, kun ovi avautui ja aukkoon ilmestyi varteva soturi — pitkä miehenkoljo, jolla oli paksut huulet ja ilkeät, virnuilevat kasvot. Orjatyttö ponnahti pystyyn hänen eteensä.

"Mitäs tämä merkitsee, E-Med?" hän kivahti. "Eikö A-Kor kieltänyt häiritsemästä tätä naista?"

"A-Kor, tosiaankin!" Mies irvisti. "A-Korin tahto on tehoton
Jetan-torneissa kuten kaikkialla muuallakin, sillä hän viruu nyt
O-Tarin vankiholveissa, ja E-Med on tornien dwar."

Heliumin Tara näki, että orjattaren kasvot kalpenivat ja hänen silmiinsä tuli kauhun ilme.

KAHDESTOISTA LUKU.

Ghek tekee tepposia

Sillä aikaa kun Heliumin Taraa vietiin Jetan-torneihin, saatettiin Ghek palatsin alla oleviin vankiholveihin ja teljettiin himmeästi valaistuun kammioon. Siellä oli maapermannolla seinävieressä penkki ja pöytä ja seinässä useita renkaita, joista riippui lyhyitä kahleita. Seinien juurella oli maapermannossa useita reikiä. Monista näkemistään seikoista kiinnittivät yksin nämä Ghekin mieltä. Hän istahti penkille odottamaan äänettömänä. Pian sammutettiin valot. Jos Ghek olisi osannut, niin hän olisi silloin hymyillyt, sillä hän näki pimeässä yhtä hyvin kuin valossakin — ehkä paremminkin. Hän tarkkaili lattiassa olevia tummia aukkoja ja vartosi. Äkkiä hän huomasi muutoksen häntä ympäröivässä ilmassa — siihen sekaantui outoa, painostavaa tuoksua, ja taaskin olisi Ghek hymyillyt, jos olisi osannut.

Täyttäkööt vain kammion ilman asemasta kuolettavimmilla höyryillään! Se olisi samantekevää Ghekille, jolla ei ollut keuhkoja ja joka senvuoksi ei tarvinnut ilmaa. Rykorin laita saattaisi olla toinen. Jollei se saisi ilmaa, se kuolisi; mutta jos kaasua tulisi vain niin paljon, että se riittäisi huumaamaan tavallisen kuolevaisen, ei se vaikuttaisi mitään rykoriin, jota ei haitannut tietoinen järki. Niin kauan kun veressä ei olisi hiilihappoa riittävää määrää keskeyttämään sydämen toimintaa, ei rykorilla olisi siitä muuta vahinkoa kuin elinvoimien vähentyminen; edelleenkin se tottelisi kaldanen aivojen käskyjä.

Ghek sijoitti rykorin istumaan selin seinää vasten, jotta se pysyisi paikallaan ilman hänen aivojensa ohjaustakin. Sitten hän irtautui sen selkäytimestä, mutta jäi edelleenkin sen hartioille, odottaen ja tarkkaillen, sillä kaldanen uteliaisuus oli virinnyt. Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, kun valot jälleen sytytettiin, yksi lukituista ovista avattiin, ja sisälle astui puolikymmentä soturia. He lähestyivät häntä reippaasti ja toimivat vikkelästi. Ensin he riistivät häneltä kaikki aseet, napsauttivat sitten kahleen rykorin toisen nilkan ympärille ja kiinnittivät sen seinästä riippuvan ketjun päähän. Senjälkeen he vetivät pitkän pöydän uuteen asentoon ja naulasivat sen kiinni lattiaan, niin että suoraan vangin edessä tuli olemaan sen toinen pää keskikohdan asemasta. Pöydälle he panivat hänen eteensä ruokaa ja vettä ja toiseen päähän kahleen avaimen. Aukaistuaan vielä kaikki ovet selälleen he poistuivat.

Tultuaan jälleen tajuihinsa tunsi Turan, panthan, pistävää kipua kyynärvarressaan. Kaasun vaikutus haihtui yhtä nopeasti kuin se oli lamauttanutkin hänet, ja kun hän avasi silmänsä, olivat hänen kaikki aistinsa täysin valppaat. Valot paloivat taaskin, ja niiden hohteessa mies eroitti marsilaisen jättiläisrotan, joka kyyrötti pöydällä, jyrsien hänen käsivarttaan. Hän kiskaisi kätensä pois ja hapuili lyhyttä miekkaansa, kun taas rotta yritti muristen tarttua hänen käsivarteensa uudelleen. Vasta silloin Turan havaitsi, että häneltä oli anastettu aseet, pitkä ja lyhyt miekka sekä tikari ja pistooli. Rotta karkasi sitten hänen kimppuunsa; hän iski sen kädellään syrjään ja peräytyi, etsien jotakin esinettä antaakseen tehokkaamman huitaisun. Taaskin rotta hyökkäsi, ja kun Taran astahti nopeasti taaksepäin välttääkseen uhkaavia hampaita, tuntui jokin äkkiä nykäisevän hänen oikeata nilkkaansa ja kun hän saadakseen takaisin tasapainonsa siirsi vasenta jalkaansa taaksepäin, osui hänen kantapäänsä kireään ketjuun, ja hän kellahti raskaasti selälleen, juuri kun rotta syöksähti hänen rintaansa vasten, pyrkien kiinni hänen kurkkuunsa.

Marsilainen rotta on raju ja inhoittava otus. Se on monijalkainen ja karvaton; sen nahka on jokseenkin yhtä epämiellyttävän näköinen kuin vastasyntyneen hiiren. Koko ja paino ovat suunnilleen samat kuin ison airedalelaisen terrierin. Silmät ovat pienet, lähellä toisiaan ja melkein piilossa syvissä, lihareunaisissa kuopissaan. Mutta sen hirvittävin ja inhoittavin piirre on sen leukapielet, joiden koko luusto pistää esille lihasta useita sentimetrejä, niin että näkyy viisi terävää, lapiomaista hammasta yläleuassa ja sama määrä samanlaisia aseita alaleuassa. Kokonaisvaikutuksena on: mädäntyvät kasvot, joista on tippunut pois paljon lihaa.

Tällainen otus hypähti panthanin rintaa vasten repiäkseen rikki hänen kurkkunsa. Kahdesti Turan sysäsi sen luotaan koettaessaan nousta jälleen pystyyn, mutta molemmilla kerroilla se palasi uudistamaan hyökkäyksensä entistä hurjemmin. Sen ainoat aseet ovat hampaat, sillä sen leveiden latuskaisten jalkojen kynnet ovat tylsät. Esiinpistävillä leuoillaan se kaivertaa sokkeloiset käytävänsä, työntäen mullan taakseen leveillä jaloillaan. Turanin ei siis tarvinnut muuta kuin pitää sitä irti ruumiistaan, ja se hänelle onnistui, kunnes hän sattumalta sai tarratuksi eläimen kurkkuun. Senjälkeen oli kaikki vain muutamien silmänräpäysten asia. Vihdoin hän nousi ja sinkosi elottoman raadon luotaan inhon puistattaessa häntä. Nyt hän alkoi hätäisesti tarkastaa niitä uusia oloja, joihin hän oli joutunut, sitten kun hänet oli teljetty vankikoppiin. Hän arvasi suunnilleen, mitä oli tapahtunut. Hänet oli huumattu ja häneltä oli riistetty aseet, ja pystyyn noustuaan hän näki, että hänen toinen nilkkansa oli kahlehdittu seinään. Hän katseli ympärilleen. Kaikki ovet olivat selkosen selällään! Vangitsijat tahtoivat tehdä hänelle vankeuden sitäkin raskaammaksi, jättämällä hänen silmiensä eteen alati houkuttelevat, saavuttamattomaan vapauteen vievät, avoimet käytävät. Pöydän päässä oli ruokaa ja juomaa hänen ulottuvillaan. Niihin hän ainakin pääsi käsiksi, ja kun hän näki ne, tuntui hänen nälkiintynyt vatsansa huutavan ravintoa melkein ääneen. Vaivoin hän jaksoi hillitä itseään niin paljon, että söi ja joi kohtuullisesti.

Hänen pureksiessaan ruokaa hänen katseensa harhaili ympäri kammion, kiintyen äkkiä pöydän toisessa päässä olevaan esineeseen. Se oli avain. Hän nosti kahlehdittua jalkaansa ja tarkasti lukkoa. Siitä ei voinut olla epäilystäkään! Tuolla pöydällä hänen edessään oleva avain sopi juuri tähän lukkoon. Huolimaton soturi oli laskenut sen siihen ja unohtanut sen poistuessaan. Toivo virisi jälleen voimakkaana Gatholin Gahanin, Turan-panthanin rinnassa. Hän vilkuili salaapäin avoimiin oviin. Ei ketään ollut näkyvissä. Oi, jospa hän vain pääsisi vapauteen! Jollakin tavoin hän sitten kyllä selviytyisi tästä vihatusta kaupungista takaisin hänen luokseen; eikä hän enää koskaan jättäisi häntä yksin, ennen kuin olisi saanut hänet turvaan tahi itse kuollut.

Hän nousi ja siirtyi varovasti pöydän toista päätä kohti, jossa viekoitteleva avain oli. Nilkan kahle esti hänen ensimmäisen askeleensa, mutta hän ojentautui pöydälle täyteen mittaansa, kurottaen kiihkeästi tavoittamaan palkkiota. Hänen sormensa miltei ylettyivät siihen — vielä vähän, ja se olisi hänen kädessään. Hän venytti itseään, pinnistäen voimiaan, mutta avain oli sittenkin parahiksi hänen saavuttamattomissaan. Hän heittäytyi eteenpäin, niin että rautainen kahle painui syvälle hänen ihoonsa, mutta kaikki oli turhaa. Sitten hän istuutui jälleen penkille ja jäi tuijottamaan avoimiin oviin ja avaimeen, oivaltaen nyt, että ne olivat osia hyvin harkitussa ja suunnitellussa rääkkäyssuunnitelmassa, jonka siveellisiä tarmoa jäytävää tehoa ei suinkaan vähentänyt se, ettei siihen sisältynyt ruumiillisia tuskia.

Vain hetkiseksi mies antautui hyödyttömän harmittelun ja tuskailun valtaan. Sitten hän reipastautui, hänen otsansa kirkastui, ja hän kävi jälleen käsiksi keskeneräiseen ateriaansa. Ainakaan he eivät saisi sitä tyydytystä, että tietäisivät, kuinka kipeästi he olivat häneen osuneet. Hänen syödessään välähti hänen mieleensä, että hän vetämällä pöytää pitkin lattiaa saisi avaimen ulottuviinsa. Mutta yrittäessään tehdä niin hän huomasi, että pöytä oli vankasti naulattu lattiaan hänen ollessaan tajuttomana. Taaskin Gahan hymyili, kohautti olkapäitään ja kävi jälleen syömään.

Soturien poistuttua Ghekin vankikopista ryömi kaldane rykorin olkapäiltä pöydälle. Juotuaan hiukan vettä hän ohjasi rykorin kädet vesiastiaan ja ruokaan, ja aivoton olento kävi ahnaasti niiden kimppuun. Sillä välin Ghek hämähäkkimäiseen tapaansa meni pöydän toiseen päähän, jossa kahleen avain oli. Tartuttuaan siihen toisilla saksillaan hän hypähti lattialle ja riensi nopeasti seinänrajassa olevalle aukolle, johon hän katosi. Kauan aikaa olivat hänen aivonsa miettineet, mitä ne reiät olivat. Ne viehättivät hänen kaldanemakuaan ja osoittivat sitäpaitsi, mihin hän voisi kätkeä avaimen ja mistä löytäisi sitä ainoata ruokaa, jota kaldane söi halukkaasti — lihaa ja verta.

Ghek ei ollut koko elinaikanaan nähnyt ulsiota, koska tämä iso marsilainen rotta oli kauan sitten kuollut sukupuuttoon Bantoomista, sillä kaldanet olivat pitäneet paljon sen lihasta ja verestä. Mutta Ghek oli melkein sumentumattomina perinyt kaikkien esi-isiensä kaikki muistot ja tiesi senvuoksi, että näissä rei'issä asusti ulsioita ja että ulsiot olivat hyvänmakuisia. Hän tiesi myöskin, minkänäköinen ulsio oli, ja tunsi sen tavat, vaikka hän ei ollut milloinkaan nähnyt sitä eikä kuvaa siitä. Samoin kuin me jalostamme eläimiä ruumiillisten ominaisuuksien kehittämiseksi, jalostavat kaldanet omaa rotuaan kehittääkseen henkisiä ominaisuuksia kuten muistia, ja niinpä he ovatkin kohottaneet meidän vaistoksi nimittämämme sielunkyvyn tietoisen ajattelun piiriin, joten sitä voi muisti hallita ja käyttää hyödyksi. Epäilemättä piilee meidänkin alitajunnassamme paljon esivanhempiemme saamia vaikutteita ja kokemuksia. Ne saattavat pujahtaa tietoisuuteemme vain unina tahi epämääräisinä, hämärinä tunnelmina, että olemme jo aikaisemmin eläneet jonkun ohimenevän vaiheen nykyistä olemassaoloamme. Oi, jospa kykenisimmekin muistamaan ne! Silloin avautuisi silmiemme eteen ennen meitä vierineiden, unholaan vaipuneiden aikojen, ihmismuistista hävinnyt historia. Saattaisimmepa käyskennellä Jumalan seurassa hänen tähtitarhassaan niinä aikoina, jolloin ihminen oli vasta puhkeavana ajatuksena Hänen mielessään.

Laskeuduttuaan reiän jyrkästi kaltevaa pohjaa myöten noin kolme metriä Ghek saapui huolitellusti valmistettuun ja hauskaan käytäväverkkoon. Kaldane oli riemuissaan. Tämäpä vasta oli elämää! Hän liikkui ripeästi ja pelottomasti ja meni yhtä suoraan päämääräänsä kohti kuin ihminen menee oman kotinsa keittiöön. Hänen päämääränään oli syvällä maan sisässä oleva, ison ammeen kokoinen pallomainen onkalo. Revityistä silkki- ja turkistilkuista kyhätyssä pesässä oli siellä kuusi pientä ulsion poikasta.

Emän palatessa oli siellä vain viisi poikasta ja iso, hämähäkkimäinen olento, jonka kimppuun se heti kävi; mutta siihen tartuttiin voimakkailla saksilla, jotka pitivät sitä niin, ettei se voinut hievahtaakaan. Hitaasti ne kiskoivat emän kurkun kammottavalle suulle, ja lyhyen hetkisen kuluttua ulsio oli kuollut.

Ghek olisi voinut viipyä pesässä pitkän aikaa, koska siellä oli runsaasti ruokaa moneksi päiväksi, mutta hän ei tehnyt niin. Sensijaan hän tutki käytäviä. Hän seurasi niitä useihin Manatorin kammion maanalaisiin käytäviin ja taaskin ylöspäin seinien sisällä maanpinnan yläpuolella oleviin kammioihin. Hän löysi useita älykkäästi keksittyjä satimia, myrkytettyä ravintoa ja muita merkkejä alituisesta sodasta, jota Manatorin asukkaat kävivät näitä heidän kotiensa ja julkisten rakennusten alla majailevia, inhoittavia otuksia vastaan.

Tutkimusmatkallaan hän ei saanut selville ainoastaan sitä, kuinka tavattoman laaja, nähtävästi kaupungin kaikkiin osiin ulottuva käytäväverkko oli, vaan myöskin sen, että suurin osa siitä oli hyvin vanha. Oli täytynyt poistaa maata monia tonneja, ja kauan aikaa hän ihmetteli, mihin se oli viety, kunnes hän seuratessaan erästä laajaa ja pitkää tunnelia alaspäin kuuli edeltään maanalaisen putouksen ukkosentapaista jymyä ja saapui pian ison, epäilemättä Marsin toisessa ääressä sijaitsevaan, maanalaiseen Omeanjärveen vierivän virran partaalle. Tähän vuolaaseen viemäriin olivat lukemattomat ulsiopolvet tyhjentäneet vähäiset multakantamuksensa kaivaessaan ääretöntä sokkeloaan.

Ghek vitkasteli joella vain hetkisen, sillä hänen näennäisesti päämäärättömällä vaelluksellaan oli varma tarkoitus, johon hän pyrki tarmokkaasti ja noudattaen yksinkertaista suunnitelmaa. Hän noudatti vain sellaisia käytäviä, jotka näyttivät päättyvän vankiholveihin tahi muihin kaupungin asukkaiden kammioihin; niitä hän tarkasti, pysytellen tavallisesti itse piilossa käytävien suulla, ja otti selville, ettei hänen etsimänsä ollut siellä. Hän liikkui nopeasti hämähäkinjaloillaan ja taivalsi melkoisia matkoja lyhyessä ajassa.

Kun hänen etsinnällään ei ollut heti tuloksia, päätti hän palata vankiholviin, jossa hänen rykorinsa virui kahlehdittuna, huolehtiakseen sen tarpeista. Lähestyessään holviin vievän käytävän loppupäätä hän hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi aukon suulle silmäilläkseen kammioon, ennen kuin menisi sinne.. Hänen tähyillessään ilmestyi hänen vastassaan olevalle ovelle äkkiä soturi. Rykor oli pitkänään pöydällä, ja sen kädet hapuilivat sokeasti lisää muonaa. Ghek näki soturin seisahtuvan ällistyneenä tuijottamaan rykoriin; miehen silmät menivät levälleen, ja hänen pronssinväriset poskensa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Hän astahti taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvojaan. Vain hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin pelon lamauttamana; sitten hän päästi tukahdutetun kiljaisun ja kääntyi pakoon. Oli taaskin vahinko, ettei Ghek, kaldane, osannut hymyillä.

Hän meni vikkelästi huoneeseen, kapusi pöydälle ja sijoittui rykorin olkapäille, jääden sitten odottamaan. Ja kenpä voisi väittää, ettei Ghekillä ollut huumorin tajuntaa, vaikka hän ei osannutkaan hymyillä? Istuttuaan puoli tuntia hän kuuli askelia käytävän kivilattialta. Hän eroitti, kuinka aseet kalahtelivat seiniä vasten, ja arvasi miesten saapuvan ripeästi. Mutta vähän ennen kuin he tulivat hänen koppinsa ovelle, he pysähtyivät ja etenivät sitten hitaammin. Etunenässä oli upseeri ja hänen takanaan silmät pystyssä ja ehkä vielä hieman harmaana se sotilas, joka oli äsken niin hätäisesti poistunut. He seisahtuivat ovelle ja upseeri kääntyi ankarana sotilaan puoleen, osoittaen sormellaan Ghekiä.

"Tuossahan se olento istuu! Rohkenitko siis valehdella dwariilesi?"

"Vannon", huudahti sotilas, "puhuneeni totta. Vain vähän aikaa sitten tuo otus retkotti päättömänä tällä samalla pöydällä! Ja iskeköön ensimmäinen esi-isäni minut kuoliaaksi tähän paikkaan, jollei joka sanani ole totta!"

Upseeri näytti olevan ymmällä. Marsin miehet valehtelevat harvoin, jos koskaan. Hän raapi päätään. Sitten hän puhutteli Ghekiä. "Kuinka kauan olet ollut täällä?" hän kysyi.

"Kukapa tietää sen paremmin kuin ne, jotka toivat minut tänne ja kiinnittivät minut kahleilla seinään?" huomautti kaldane vastaan.

"Näitkö tämän sotilaan käyvän täällä muutamia minuutteja sitten?"

"Kyllä näin hänet", vastasi Ghek.

"Istuitko silloin samassa paikassa kuin nytkin?" jatkoi upseeri.

"Katso kahleitani ja sano sitten, missä muutoin voisin istua!" kivahti
Ghek. "Ovatko kaikki tämän kaupungin ihmiset hulluja?"

Kolme muuta soturia tunkeili molempien etumaisina olevien takana, kurkottaen kaulojaan nähdäkseen vangin ja samalla virnistellen kumppaninsa hämmingille. Upseeri katsahti Ghekiin äkäisesti.

"Kielesi on yhtä myrkyllinen kuin sen naarasbanthin, jonka O-Tar lähetti Jetan-torneihin", hän virkkoi.

"Puhutko siitä nuoresta naisesta, joka vangittiin samalla kertaa kuin minut?" tiedusti Ghek; hänen ilmeettömän yksitoikkoinen äänensä ja kasvonsa eivät lainkaan paljastaneet, kuinka kiihkeä hän oli.

"Juuri hänestä", vastasi dwar ja kääntyi sitten sen sotilaan puoleen, joka oli käynyt häntä kutsumassa. "Palaa majapaikkaasi ja pysy siellä ensi kisoihin saakka! Siihen mennessä ovat silmäsi ehkä oppineet olemaan pettämättä sinua."

Mies loi Ghekiin myrkyllisen katseen ja lähti. Upseeri ravisti päätään. "En ymmärrä sitä", hän mutisi. "U-Van on aina ollut varma ja luotettava soturi. Saattaisikohan —" Hän katsahti Ghekiin läpitunkevasti. "Sinulla on kummallinen pää, joka ei sovi vartaloosi, mies", hän ärjäisi. "Taruissamme kerrotaan entisaikojen olennoista, jotka loitsivat harhanäkyjä toisten ihmisten silmiin. Jos sinä olet sellainen, niin kenties U-Van on joutunut synnillisten kykyjesi uhriksi." Hän pyörähti ja viittasi sotilaitaan seuraamaan itseään.

"Maltahan!" huusi Ghek. "Jollei minua aiota tappaa nälkään, niin lähetä minulle ruokaa!"

"Sinä olet saanut ruokaa", vastasi soturi.

"Annetaanko minulle ravintoa vain yksi kerta päivässä?" kysyi Ghek.
"Tarvitsen sitä useammin. Lähetä minulle ruokaa!"

"Kyllä saat", lupasi upseeri. "Ei kukaan saa väittää, että Manatorin vangeilla on huono muona. Oikeamielisiä ovat Manatorin lait." Ja hän poistui.

Tuskin oli heidän askeltensa ääni häipynyt etäisyyteen, kun Ghek kiipesi rykorinsa olkapäiltä ja kiiruhti reikään, johon oli kätkenyt avaimen. Noudettuaan sen hän irroitti kahleen rykorin nilkasta, lukitsi sen jälleen tyhjiltään ja vei avaimen entistä kauemmaksi rotankoloon. Sitten hän palasi paikalleen aivottoman palvelijansa niskaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli lähestyviä askelia, minkä jälkeen hän nousi ja siirtyi toiseen käytävään, joka poikkesi soturin tulosuunnasta. Siellä hän odotti kuunnellen ja pysyen näkymättömänä. Hän kuuli miehen astuvan koppiin ja seisahtuvan, kuuli hiljaisen huudahduksen, jota seurasi metalliastioiden kilinä, kun tarjotin paiskattiin pöydälle, sitten nopeasti poistuvia askelia, jotka pian häipyivät etäisyyteen.

Vitkastelematta Ghek palasi kammioon, haki avaimen ja lukitsi rykorin jälleen kahleeseensa. Vietyään avaimen takaisin onkaloon hän jäi kyyröttämään pöydälle päättömän ruumiinsa viereen ja ohjasi sen kädet ruokaan. Rykorin syödessä Ghek kuunteli, milloin anturakenkien töminä ja aseiden kalina alkaisi lähestyä, minkä hän tiesi pian tapahtuvan. Eikä hänen odotusaikansa ollutkaan pitkä. Kuullessaan miesten saapuvan Ghek kapusi rykorinsa hartioille. Taaskin tuli sama upseeri, jonka U-Van oli noutanut, ja hänen seurassaan oli kolme sotilasta. Hänen takanaan oleva oli ilmeisesti sama mies, joka oli tuonut muonan, sillä hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki Ghekin istuvan pöydän ääressä, ja hän näytti kovin typertyneeltä, kun dwar suuntasi häneen tuikean katseensa.

"Asia on ihan niin kuin kerroin", hän huusi. "Hän ei ollut täällä, kun toin hänelle ruokaa."

"Mutta hän on täällä nyt", sanoi upseeri jurosti, "ja kahle on lukittuna hänen nilkassaan. Katsokaa! Sitä ei ole avattu. Mutta missä on avain? Sen pitäisi olla pöydällä vastaisessa päässä kuin hän. Missä avain on, olento?" karjaisi hän Ghekille.

"Miten voisin minä, vanki, tietää paremmin kuin vartijani, missä kahleitteni avain on?" tokaisi kaldane.

"Mutta se oli tuossa", kiljui upseeri, osoittaen pöydän toista päätä.

"Näitkö sen?" kysäisi Ghek.

Upseeri epäröi. "En; mutta sen on täytynyt olla siinä", hän väitteli.

"Näitkö sinä avaimen olevan tuossa?" tiedusti Ghek, osoittaen toista soturia.

Mies pudisti päätänsä kieltävästi. "Entä sinä? Ja sinä?" jatkoi kaldane, puhutellen muita kahta.

He kumpikin myönsivät, etteivät olleet nähneet avainta.

"Ja jos se olisikin ollut siinä, niin miten olisin minä voinut ulottua siihen?" pitkitti kaldane.

"Niin, hän ei olisi voinut saada sitä", myönsi upseeri. "Mutta tällaista ei saa enää sattua! I-Zav, sinä jäät vartioimaan tätä vankia, kunnes sijallesi saapuu toinen mies!" Tämän määräyksen kuultuaan ei I-Zav näyttänyt olevan lainkaan hyvillään, ja hän silmäili Ghekiä epäluuloisesti, kun dwar ja muut soturit poistuivat, jättäen hänet ikävään asemaansa.

KOLMASTOISTA LUKU

Epätoivoinen urakka

E-Med astui tornihuoneen lattian poikki Heliumin Taran ja orjatytön Lan-On luokse. Hän tarttui kovakouraisesti edellisen olkapäähän. "Nouse ylös!" hän komensi. Tara löi hänen kätensä irti itsestään, nousi pystyyn ja peräytyi edemmäksi.

"Älä satuta kättäsi Heliumin prinsessaan, elukka!" hän varoitti.

E-Med naurahti. "Luuletko minun pelaavan puolestasi jetania, jollen sitä ennen tiedä, millaisesta panoksesta pelaan?" hän kysyi. "Tule tänne!"

Tyttö oikaisihe täyteen mittansa, laskien käsivartensa ristiin rinnalleen, eikä E-Med huomannut, että hänen oikean kätensä ohuet sormet pujottautuivat hänen vasemman olkansa ylitse kulkevan leveän nahkahihnan alle.

"Jos O-Tar saa tästä tiedon, niin sinä kadut sitä, E-Med", tuskitteli orjatar. "Manatorissa ei liene sellaista lakia, jonka nojalla saisit tämän tytön, ennen kuin voitat hänet rehellisesti."

"Mitä välittää O-Tar hänen kohtalostaan?" vastasi E-Med. "Enkö ole sitä kuullut? Eikö hän pilkannut suurta jeddakiamme, syytäen hänelle herjauksia? Kautta ensimmäisen esi-isäni, luulisinpä O-Tarin saattavan korottaa jediksi sen miehen, joka taltuttaa tytön." Ja uudelleen hän lähestyi Taraa.

"Odota!" sanoi tyttö hiljaa ja tasaisesti. "Kenties et tiedä mitä teet. Heliumin kansa pitää Heliumin naisia pyhinä. Halpa-arvoisimmankin tähden olisi itse suuri jeddakimmekin valmis paljastamaan miekkansa. Barsoomin suurimmat kansat ovat vapisseet sodan jyrinästä, kun on puolustettu äitiäni Dejah Thorisia. Olemme vain kuolevaisia ja voimme siis kuolla; mutta häpäistä meitä ei saa. Saatte pelata jetania Heliumin prinsessasta, mutta vaikka voittaisitkin pelin, et ikinä saisi palkkiota omaksesi. Jos haluat saada kuolleen ruumiin, niin tunkeudu minua liian likelle! Mutta tiedä, Manatorin mies, että Heliumin Taran suonissa ei turhaan virtaa sotavaltiaan verta! Olen puhunut!"

"En tiedä mitään Heliumista, ja meidän sotavaltiaamme on O-Tar", vastasi E-Med. "Mutta siitä olen varma, että tahdon lähemmin tarkastaa sitä palkkiota, josta aion pelata ja jonka aion voittaa. Tahdon koettaa sen olennon huulia, joka ensi kisojen jälkeen on orjattareni. Eikä sinun, nainen, ole hyvä ärsyttää minua liian paljon." Hänen puhuessaan soukkenivat hänen silmänsä, ja hänen kasvonsa muistuttivat ärisevää petoa. "Jos epäilet sanojeni todenmukaisuutta, niin kysy Lan-Olta, orjatytöltä!"

"Hän puhuu totta, oi Heliumin nainen", pisti Lan-O väliin. "Älä ärsytä
E-Medin luontoa, jos henkesi on sinusta kallis!"

Mutta Heliumin Tara ei vastannut mitään. Hän oli jo puhunut. Nyt hän seisoi äänettömänä silmäillen lähentelevää, tukevaa soturia. Mies tuli likelle häntä, sieppasi sitten äkkiä hänet syliinsä ja kumartui, koettaen vetää hänen huulensa omilleen.

Lan-O näki Heliumin naisen puolittain kääntyvän ja rajusti kiskaisevan oikean kätensä irti oikean rintansa kohdalta. Hän näki käden sujahtavan E-Medin käsivarren alitse ja kohoavan miehen hartioitten taakse. Kädessä välkkyi pitkä, kapea tikari. Soturin huulet painuivat yhä lähemmäksi naisen suuta, mutta ne eivät ehtineet sitä koskettaa, sillä äkkiä mies suoristautui jäykäksi, hänen huuliltaan pääsi parahdus, ja sitten hän vaipui maahan kuin tyhjä turkki, jääden sortuneena läjänä virumaan lattialle. Heliumin Tara kumartui ja pyyhki asettaan hänen hihnoitukseensa.

Lan-O katseli ruumista silmät kauhusta levällään. "Tämän tähden pitää meidän molempien kuolla", hän vaikeroi.

"Kukapa tahtoisi elää orjana Manatorissa?" virkkoi Heliumin Tara.

"En ole niin rohkea kuin sinä", tunnusti orjatyttö, "ja elämä on suloista, ja onhan aina toivoa."

"Elämä on suloinen", myönsi Heliumin Tara, "mutta kunnia on pyhä. Älä sentään pelkää. Kun he tulevat, kerron heille totuuden — ettet sinä ollut tässä osallinen etkä saanut tilaisuutta estää sitä."

Hetkisen näytti orjatar olevan syvissä mietteissä. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat. "Ehkä voimme", sanoi hän, "yhdellä tavoin kääntää epäluulot pois itsestämme. Hänellä on tämän huoneen avain mukanaan. Aukaistaan ovi ja raahataan hänet ulos — kenties löydämme jonkun paikan, johon saamme hänet kätketyksi."

"Hyvä!" huudahti Heliumin Tara, ja he kävivät heti yhteisvoimin käsiksi työhön Lan-On ehdotuksen mukaan. Pian he löysivät avaimen, avasivat oven, ja sitten he välissään puolittain kantoivat, puolittain laahasivat E-Medin ruumiin huoneesta portaita myöten seuraavaan kerrokseen, jossa Lan-O väitti olevan tyhjiä huoneita. Ensimmäinen ovi, jota he koettivat, ei ollut salvassa, ja siitä he kiskoivat hirveän taakkansa pieneen, yhden ainoan ikkunan valaisemaan huoneeseen. Näöstä päättäen oli sitä käytetty pikemminkin asuinhuoneena kuin vankikoppina, sillä se oli sisustettu verrattain mukavasti, jopa ylellisesti. Seinissä oli lattiasta alkaen yli kahden metrin korkuinen laudoitus, ja sen yläpuolella olevat osat seinistä ja laipio olivat koristetut muinaisaikojen virttyneillä maalauksilla. Taran katseen nopeasti lipuessa pitkin huoneen sisustaa kiintyi hänen huomionsa erääseen laudoituksen osaan, jonka toinen reuna näytti irtautuneen siihen rajoittuvasta kappaleesta. Hän meni ripeästi sen luokse ja havaitsi, että kokonaisen levyn toinen kohtisuora reuna oli enemmän kuin sentimetrin verran toisten ulkopuolella. Oli olemassa mahdollinen selitys, joka kiihoitti hänen uteliaisuuttaan, ja noudattaen mielijohdettaan hän tarttui ulkonevaan reunaan, vetäen sitä ulospäin. Hitaasti levy kääntyi häneen päin, ja näkyviin tuli tumma aukko sen takana olevassa seinässä.

"Katsos, Lan-O!" huusi Tara. "Näetkö, mitä löysin — onkalon, johon voimme kätkeä tuon lattialla viruvan möhkäleen."

Lan-O tuli hänen luokseen, ja yhdessä he tarkastivat pimeätä aukkoa; siellä oli vähäinen permanto, josta kapea käytävä vei alaspäin sysimustaan pimeyteen. Salaoven takaista lattiaa peitti paksu pölykerros, osoittaen, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun ihmisjalka oli sitä viimeksi polkenut — se oli salakäytävä, jota silloin elävät manatorilaiset epäilemättä eivät tunteneet. Sinne he raahasivat E-Medin ruumiin, jättäen sen tasaiselle permannolle. Heidän poistuessaan synkästä ja kammottavasta komerosta olisi Lan-O tahtonut rämäyttää laudoituksen kiinni, mutta Tara esti sen.

"Maltahan!" hän kehoitti ja ryhtyi tarkastamaan oven puitteita ja kynnystä.

"Joudu!" kuiskasi orjatar. "Jos joku tulee, olemme hukassa."

"Meille saattaa olla paljon hyötyä siitä, että osaamme uudelleen avata tämän oven", vastasi Heliumin Tara ja painoi sitten äkkiä jalallaan avonaisen levyn oikealla puolella olevaa kaiverretun laudoituksen osaa. "Ahaa!" hän virkkoi äänessään tyytyväinen sointu ja sulki sitten levyn, niin että se sopi tarkasti paikalleen. "Tule!" hän kehoitti ja kääntyi huoneen ulko-ovelle.

He pääsivät omaan koppiinsa kenenkään huomaamatta, ja suljettuaan oven Tara lukitsi sen sisäpuolelta, pistäen sitten avaimen hihnoituksensa salataskuun.

"Tulkoot he vain!" hän sanoi. "Kuulustelkoot meitä! Mitä voisi kaksi vanki-parkaa tietää ylhäisten vartijoittensa puuhista? Kysyn sinulta, Lan-O, mitä he voisivat."

"Ei mitään", myönsi Lan-O, hymyillen kumppanilleen.

"Kerrohan minulle näistä Manatorin miehistä!" pyysi Tara äkkiä. "Ovatko he kaikki E-Medin kaltaisia vai ovatko jotkut heistä samanlaisia kuin A-Kor, joka tuntui miehuulliselta ja ritarilliselta?"

"He ovat hyvin samanlaisia kuin muidenkin maitten ihmiset", selitti Lan-O. "Heidän joukossaan on sekä hyviä että pahoja. He ovat rohkeita ja oivallisia sotureita. Omassa keskuudessaan he kyllä noudattavat ritarillisuuden ja kunnian vaatimuksia, mutta ollessaan tekemisissä muukalaisten kanssa he tunnustavat vain yhden lain — voiman oikeuden. Muiden maiden heikot ja onnettomat herättävät heissä halveksumista ja lietsovat vireille heidän luonteensa kaikki huonoimmat puolet, mistä epäilemättä johtuu meidän, heidän orjiensa, osaksi tuleva kohtelu."

"Mutta miksi he oikeastaan halveksivat niitä, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet heidän käsiinsä?" tiedusti Tara.

"En tiedä", vastasi Lan-O. "A-Kor arvelee sen johtuvan siitä, ettei voittoisa vihollinen ole koskaan tunkeutunut heidän maahansa. Varkain tekemillään ryöstöretkillä he eivät ole kertaakaan kärsineet tappiota, koska he eivät milloinkaan odota joutuakseen taistelemaan voimakasta sotajoukkoa vastaan, ja siksi he ovat alkaneet pitää itseään voittamattomina. Ja muita kansoja halveksitaan vähemmän uljaina ja huonompina aseiden käyttäjinä."

"Mutta onhan A-Kor yksi heistä", huomautti Tara.

"Hän on O-Tarin, jeddakin, poika", vastasi Lan-O; "mutta hänen äitinsä on korkeasukuinen gatholilainen, jonka O-Tar sai vangikseen ja teki orjakseen; A-Kor kerskuu, että hänen suonissaan virtaa ainoastaan äidin verta, ja tosiaan hän on toisenlainen kuin muut. Hänen ritarillisuutensa on hellempi, vaikka ei edes hänen pahin vihamiehensäkään ole tohtinut lausua epäilyksiä hänen rohkeudestaan, samalla kun hänen miekan- ja keihäänkäyttönsä ja ratsastustaitonsa ovat maineessa kautta koko Manatorin."

"Mitä luulet hänelle tehtävän?" kysyi Heliumin Tara.

"Hänet tuomitaan kisoihin", vastasi Lan-O. "Jollei O-Tar ole kovin kiukuissaan, saatetaan hänet määrätä vain yhteen peliin, missä tapauksessa hän voi selviytyä hengissä; mutta jos O-Tar todella haluaa päästä hänestä eroon, tuomitaan hänet olemaan mukana koko sarjassa, eikä kaikista kymmenestä ole elossa suoriutunut yksikään soturi tai oikeammin ei ainoakaan O-Tarin tuomitsema."

"Mitä ovat kisat? En oikein ymmärrä", valitti Tara. "Olen kuullut täällä puhuttavan jetanin pelaamisesta, mutta eihän jetanissa totisesti kukaan voi saada surmaansa. Minun kotimaassani pelataan sitä paljon."

"Mutta ei sillä tavoin kuin Manatorin arenalla", vakuutti Lan-O.
"Tulehan ikkunaan!" Yhdessä he menivät itään päin avautuvalle aukolle.

Alhaalla Heliumin Tara näki laajan kentän matalan rakennuksen ja niiden tornien ympäröimänä, joista yhdessä oli vankina. Arenan ympärillä oli penkkirivejä; mutta hänen huomionsa kiintyi heti jättiläiskokoiseen jetanlautaan, joka oli muodostettu arenalle isoista, vuorotellen punakeltaisista ja mustista neliöistä.

"Täällä pelataan jetania elävillä nappuloilla. Panokset ovat suuria, tavallisesti nainen — joku harvinaisen kaunis orjatar. Itse O-Tar olisi saattanut pelata sinusta, jollet olisi raivostuttanut häntä, mutta nyt sinusta pelaavat avointa peliä orjat ja rikolliset, ja sinut saa voittava puoli — ei yksi ainoa soturi, vaan kaikki, jotka selviytyvät pelistä hengissä."

Heliumin Taran silmät välähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Pelin johtajien ei välttämättä tarvitse itsensä olla siinä mukana", jatkoi orjatyttö, "vaan saavat istua noilla kahdella komealla valtaistuimella, jotka näet molemmin puolin lautaa, ja ohjata nappuloita ruudulta toiselle."

"Mutta mikä siinä on vaarallista?" kysyi Heliumin Tara. "Jos nappula lyödään, niin sehän vain poistetaan laudalta — se on jetanin sääntö, melkein yhtä vanha kuin Barsoomin sivistys."

"Mutta kun täällä Manatorissa pelataan suurella arenalla elävillä nappuloilla, on se sääntö muutettu", selitti Lan-O. "Kun soturi siirretään ruudulle, jolla on joku vastustajan nappula, taistelevat he molemmat kuolemaan saakka ruudun omistamisesta, ja menestyksellinen puoli hyötyy siirrosta. Kaikki soturit on koristettu edustamiensa nappulain mukaisesti, ja lisäksi on kullakin merkki osoittamassa, onko hän orja, tuomiotaan suorittava soturi vaiko vapaaehtoinen. Tuomion suorittajilla pitää olla ilmaistuna heidän pelattavikseen määrättyjen ottelun erien luku. Siten liikkeiden ohjaaja tietää, mitä nappuloita uhrata, mitä säästää. Sen lisäksi vaikuttaa miehen toiveisiin se asema, mikä hänelle on määrätty pelin ajaksi. Ne, joiden toivotaan kuolevan, ovat aina pelissä panthaneina, sillä panthaneilla on pienimmät mahdollisuudet jäädä henkiin."

"Ottavatko pelin ohjaajat koskaan siihen mieskohtaisesti osaa?" tiedusti Tara.

"Kyllä vain", sanoi Lan-O. "Kun kahdella soturilla, ylimpäänkin luokkaan kuuluvalla, on keskinäistä vihaa, pakottaa O-Tar usein heidät ratkaisemaan välinsä arenalla. Siinä tapauksessa he ovat mieskohtaisesti mukana ja miekka kädessä ohjaavat pelaajiaan päällikön paikalta. He valitsevat itse pelaajansa, tavallisesti parhaimmat omista sotureistaan ja orjistaan, jos he ovat mahtimiehiä, joilla niitä on, tai tarjoutuu heidän ystäviään vapaaehtoisiksi tai he saavat vankeja holveista. Ne ovat todellisia kamppailuja, parhaita mitä nähdään. Usein saavat itse päälliköt surmansa."

"Tässä amfiteatterissako siis Manatorissa jaetaan oikeutta?" kysyi
Tara.

"Hyvin suuressa määrin", vastasi Lan-O.

"Miten niin ollen vanki voi voittaa vapautensa, kun oikeudenkäyttö on tällaista?" jatkoi Heliumin tyttö.

"Jos hän on mies ja suoriutuu hengissä kymmenestä pelistä, saa hän vapautensa", selitti Lan-O.

"Mutta kukaan ei suoriudu?" huomautti Tara. "Entä jos hän on nainen?"

"Kukaan Manatorin porttien sisälle saapunut muukalainen ei ole koskaan ollut elossa kymmenen pelin jälkeen", vastasi orjatar. "Heidän sallitaan tarjoutua pysyviksi orjiksi, jos se on heistä mieluisempaa kuin jetanlaudalla taisteleminen. Tietysti heidät kuten kuka soturi hyvänsä voidaan vaatia osallisiksi peliin; mutta silloin ovat heidän eloonjäämismahdollisuutensa suuremmat, koska he eivät enää koskaan saa tilaisuutta voittaa vapauttaan."

"Entä nainen", tiukkasi Tara, "miten voi nainen päästä vapaaksi?"

Lan-O naurahti. "Hyvin yksinkertaisesti", hän huudahti ilkamoiden. "Hänen on vain löydettävä soturi, joka taistelee hänen puolestaan kymmenessä pelissä peräkkäin ja jää eloon."

"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait", lausui Tara pilkallisesti.

Samassa he kuulivat askelten töminää koppinsa ulkopuolelta, ja hetkistä myöhemmin kiertyi avain lukossa ja ovi avautui. Heidän eteensä ilmestyi soturi.

"Oletko nähnyt E-Mediä, dwaria?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi Tara; "hän oli täällä vähän aikaa sitten."

Mies silmäili hätäisesti tyhjää huonetta, sitten ensin Heliumin Taraa ja senjälkeen orjatyttöä, Lan-Ota. Hänen kasvonsa saivat yhä enemmän hämmentyneen ilmeen. Hän kynsi korvallistaan. "Tämä on kummallista", hän virkkoi. "Parikymmentä miestä näki hänen tulevan tähän torniin, mutta vaikka on ainoastaan yksi uloskäytävä ja se hyvin vahdittu, ei kukaan ole nähnyt hänen poistuvan."

Heliumin Tara salasi haukotustaan kaunismuotoisen kätensä selkämyksellä. "Heliumin prinsessan on nälkä, mies", hän sanoi venytellen. "Ilmoita isännällesi, että tahtoisin syödä!"

Tunnin kuluttua tuotiin ruokaa; kantajaa seurasi upseeri ja useita sotilaita. Upseeri tarkasti huoneen huolellisesti, mutta mikään ei osoittanut, että siellä oli tapahtunut mitään outoa. Haavasta, joka oli lähettänyt E-Medin esi-isäinsä luokse, ei Heliumin Taran onneksi ollut vuotanut verta.

"Nainen", kivahti upseeri, kääntyen Taran puoleen, "sinä näit dwar
E-Medin viimeiseksi. Vastaa minulle heti ja vastaa totuudenmukaisesti!
Näitkö hänen poistuvan tästä huoneesta?"

"Näin", vakuutti Heliumin Tara.

"Minne hän täältä lähti?"

"Mistä minä sen tietäisin? Luuletko minun pääsevän lukitun, skeelpuisen oven lävitse?" Tytön sävy oli pilkallinen.

"Sitä emme tiedä", sanoi upseeri. "On tapahtunut kummia kumppanisi kopissa Manatorin vankiholveissa. Kenties kykenet sinä menemään lukitun skeelpuisen oven lävitse yhtä helposti kuin hän suorittamaan mahdottomilta näyttäviä tekoja."

"Ketä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Turania, panthaniako? Elääkö hän siis? Onko hän täällä Manatorissa ja vahingoittumattomana?"

"Puhun siitä oliosta, joka nimittää itseään Ghekiksi, kaldaneksi", vastasi upseeri.

"Entä Turan? Kerro minulle, padwar, oletko kuullut mitään hänestä!" Taran sävy oli kiihkeä, ja hän kumartui hieman eteenpäin upseerin puoleen huulet hiukan raollaan jännityksestä.

Häntä tarkkailevan orjattaren, Lan-On, silmiin ilmestyi lempeä ymmärtämyksen ilme. Mutta upseeri ei välittänyt mitään Taran kysymyksestä — mitäpä merkitsi hänelle orjan kohtalo? "Ihmisiä ei katoa pelkkään ilmaan", murahti hän, "ja jollei E-Med löydy pian, saattaa itse O-Tar käydä käsiksi tähän juttuun. Jos sinä, nainen, olet yksi noita kamalia korphaleja, jotka käskemällä kelvottomien vainajien henkiä hankkivat ilkeämielistä valtaa eläviin nähden ja jollaiseksi monet nyt uskovat Ghekiksi nimitettyä oliota, niin varoitan sinua, ettei O-Tar osoita sinua kohtaan vähääkään sääliä, jollet palauta E-Mediä."

"Mitä hulluutta tämä on?" kivahti tyttö. "Olen Heliumin prinsessa, kuten olen maininnut teille pariinkymmeneen kertaan. Jos tarunomaisia korphaleja olisikin olemassa, mitä nykyisin eivät usko enää muut kuin perin tietämättömät, niin ne, kuten perityt muinaistarumme kertovat, menivät vain alimpaan luokkaan kuuluvien turmeltuneiden rikollisten ruumiisiin. Manatorin mies, sinä olet hupsu kuten myöskin jeddakisi ja koko hänen kansansa." Ja hän käänsi kuninkaallisen selkänsä padwarille, alkaen katsella ikkunasta Jetan-kentän ja Manatorin kattojen ylitse matalia kumpuja, aaltoilevaa maisemaa ja vapautta.

"Jos kerran tiedät korphaleista noin paljon", kiljui mies, "niin tiedät myöskin sen, että vaikka tavallinen ihminen ei rohkenekaan loukata heitä, saa jeddak rankaisematta surmata heidät omalla kädellään!"

Tyttö ei vastannut mitään eikä suostunut enää puhumaan miehen kaikista uhkauksista ja raivonpurkauksista huolimatta, sillä nyt hän tiesi, ettei koko Manatorissa uskaltaisi häntä loukata kukaan muu kuin jeddak, ja hetkisen kuluttua padwar poistui, vieden miehensä mennessään. Ja heidän mentyään Tara seisoi hyvän aikaa, katsellen Manatorin kaupunkia ja aprikoiden mielessään, mitä julmia vääryyksiä kohtalolla oli varattuna häntä varten. Hänen seisoessaan siten äänettömissä mietteissään, kantautui alhaalta kaupungista hänen korviinsa sotilasmusiikin soittoa — ratsujoukkojen pitkien sotatorvien syviä, pehmeitä ääniä, jalkasoturien soittajain kirkkaita, kiiriviä säveliä. Tyttö nosti päätään ja silmäili kuunnellen ympärilleen, ja Lan-O, joka seisoi vastaisen ikkunan ääressä ja katseli länteen päin, viittasi Taraa luokseen. Nyt he saattoivat kattojen ja katujen yli nähdä Vihollisten portille, jonka kautta marssi joukkoja kaupunkiin.

"Tulossa on suuri jed", sanoi Lan-O, "ei kukaan muu uskalla saapua Manatorin kaupunkiin tällä tavoin torvien raikuessa. Se on U-Thor, Manatorin toisen kaupungin Manatosin jed. Häntä nimitetään suureksi jediksi kautta koko Manatorin, ja koska kansa rakastaa häntä, niin O-Tar vihaa häntä. Ne, jotka ovat selvillä asioista, väittävät, että hyvin vähäinen aihe riittäisi saamaan sodan leimahtamaan näiden kahden välillä. Miten sellainen sota päättyisi, sitä on kenenkään mahdoton arvata, sillä Manatorin kansa palvoo suurta O-Taria, vaikka häntä ei rakastetakaan. U-Thoria rakastetaan, mutta hän ei ole jeddak." Ja Tara ymmärsi, kuten vain marsilainen saattaa ymmärtää, kuinka paljon tähän yksinkertaiseen lauseeseen sisältyi.

Marsilaisen uskollisuus jeddakiaan kohtaan on miltei vaiston luontoinen, eikä se lisäksi ole heikompi muuta kuin itsesäilytysvaistoa. Eikä se tunnukaan kummalliselta, kun ajatellaan, että heidän uskontoonsa kuuluu esi-isäin palvominen, että heidän perheittensä sukujuuret ulottuvat ammoisiin aikoihin, ja että heidän jeddakinsa istuvat samoilla valtaistuimilla, joita heidän esi-isänsä suoraan ylenevässä polvessa ovat vallinneet ehkä satojatuhansia vuosia, ja hallitsevat samojen kansojen jälkeläisiä, joita heidän esivanhempansa ovat hallinneet. Kelvottomia jeddakeja on syösty valtaistuimilta, mutta harvoin on heidän tilalleen korotettu muita kuin hallitussuvun jäseniä, vaikka laki myöntääkin jedeille oikeuden valita jeddakiksi kenet haluavat.

"Onko siis U-Thor oikeamielinen kelpo mies?" tiedusti Heliumin Tara.

"Hän on miesten ylevimpiä", vastasi Lan-O. "Manatosissa ei jetania pakoteta pelaamaan muita kuin turmeltuneita rikollisia, jotka ansaitsevat kuoleman, ja silloinkin on peli suoraa ja rehellistä, joten heillä on mahdollisuus päästä vapaiksi. Vapaaehtoiset saavat pelata, mutta siirtojen lopputuloksena ei välttämättä ole kuolema — haava, jopa joskus miekkailun pistelasku määräävät tuloksen. Siellä pidetään jetania sotaisena leikkinä — täällä se on teurastusta. Ja U-Thor vastustaa ikivanhoja orjanryöstämisretkiä sekä politiikkaa, joka ikuisesti pitää Manatoria eristettynä Barsoomin muista kansoista. Mutta U-Thor ei ole jeddak, joten muutos on mahdoton."

Tytöt katselivat sotilasjonoa, joka eteni leveää puistokatua myöten Vihollisten portilta O-Tarin palatsille. Se oli upea, barbaarinen kulkue: maalattuja, liehuvasulkaisia sotureita jalokivistä säihkyvissä tamineissa, raisuja, kirkuvia thoateja upeissa valjaissa, korkealla niiden yläpuolella ratsastajien pitkissä peitsissä liehuvat viirit, keveästi katukivityksellä marssivia jalkasotilaita, joiden zitidarinnahkaisista anturoista ei kuulunut kapsetta, ja jokaisen utanin jäljessä jättiläiskokoisten zitidarien vetämä jono maalattuja rattaita, joissa kukin joukkue kuljetti varustuksiaan. Utan toisensa jälkeen astui isosta portista, eivätkä vielä sittenkään, kun kulkueen etupää oli saapunut O-Tarin palatsille, kaikki olleet kaupungissa.

"Olen ollut täällä monta vuotta", virkkoi Lan-O, "mutta en kertaakaan ole nähnyt edes suuren jedin tuovan Manatoriin niin paljon sotaväkeä."

Heliumin Tara katseli silmät puoliummessa leveätä katua myöten marssivia sotureja, koettaen kuvitella heitä prinsessaansa pelastamaan saapuviksi armaan Heliuminsa miehiksi. Tuo uhkea soturi kookkaan thoatin selässä saattaisi olla itse John Carter, Barsoomin sotavaltias, ja hänen takanaan marssivat utanin valtakunnan koeteltuja urhoja, Mutta sitten tyttö avasi silmänsä, näki maalatut, sulitetut barbaarit ja huokasi, Mutta sittenkin hän katseli sotaisen näyn lumoamana ja sitten hän taaskin huomasi parvekkeilla olevat äänettömät olennot. Ei näkynyt liehuvia silkkivaippoja; ei kuulunut tervehdyshuutoja; ei satanut kukkia ja jalokiviä, kuten olisi tapahtunut, jos noin loistava, ystävällinen sotajoukko olisi marssinut hänen syntymäkaupunkiinsa.

"Väestö ei näy olevan ystävällistä Manatosin sotureita kohtaan", huomautti hän Lan-Olle. "En ole nähnyt parvekkeilla olevien ihmisten ainoallakaan merkillä tervehtivän heitä."

Orjatar katsahti hänen kummastuneena. "Onko mahdollista, ettet sitä tiedä?" hän huudahti. "Nehän —" Edemmäksi hän ei ehtinyt. Ovi lennähti auki, ja heidän eteensä ilmestyi upseeri. "Orjatyttö Tara kutsutaan O-Tarin, jeddakin, puheille!" hän ilmoitti.

NELJÄSTOISTA LUKU

Ghekin komennuksessa

Turan, panthan, vääntelehti kahleissaan. Aika vieri hitaasti, äänettömän yksitoikkoisuuden vallitessa viruivat minuutit tunneiksi. Epätieto hänen rakastamansa naisen kohtalosta muutti jokaisen tunnin helvetilliseksi ikuisuudeksi. Hän kuunteli kärsimättömästi, odottaen askelten ääniä voidakseen nähdä ja puhutella jotakuta elävää olentoa ja ehkä saada joitakin tietoja Heliumin Tarasta. Tuskaisten tuntien jälkeen hänen korvansa eroittivat varuksien ja aseiden kalinaa. Ihmisiä oli tulossa! Hän vartosi henkeään pidättäen. Kenties ne olivat teloittajia; mutta siitä huolimatta ne olisivat hänestä tervetulleita. Hän kyselisi heiltä. Mutta jolleivät he tietäisi Tarasta mitään, ei hän ilmaisisi piilopaikkaa, johon hän oli tytön jättänyt. Nyt he tulivat — kuusi sotilasta ja upseeri, saattaen aseetonta miestä, epäilemättä vankia. Siitä Turan sai pian varmuuden; tulokas kahlehdittiin läheiseen renkaaseen. Panthan alkoi heti tiedustella vartiostoa komentavalta upseerilta.

"Miksi", hän kysyi, "on minut vangittu, ja onko pidätetty muitakin muukalaisia minun astuttuani kaupunkiinne?"

"Minkälaisia muukalaisia?" sanoi upseeri.

"Nainen ja mies, jolla on omituinen pää", vastasi Turan.

"Mahdollisesti", virkkoi upseeri "Mutta minkänimisiä he ovat?"

"Nainen on Heliumin prinsessa Tara, ja mies Ghek, kaldane,
Bantoomista."

"Ovatko he ystäviäsi?" kysyi upseeri.

"Kyllä", vastasi Turan.

"Juuri sen tahdoinkin tietää", sanoi upseeri, lausui miehilleen lyhyen komennuksen seurata häntä, kääntyi ja poistui kopista.

"Kerro minulle heistä!" huusi Turan hänen jälkeensä, "Kerro minulle Heliumin Tarasta. Onko hän vahingoittumaton?" Mutta mies ei vastannut, ja pian häipyivät heidän loittonevat askeleensa etäisyyteen.

"Heliumin Tara oli vahingoittumaton vain vähän aikaa sitten", virkkoi
Turanin vierelle kahlehdittu vanki.

Panthan kääntyi puhujan puoleen; tämä oli kookas, kauniskasvoinen mies ja esiintyi komean arvokkaasti. "Oletko nähnyt hänet?" tiedusti Turan. "Hän on siis vankina? Vaarassa?"

"Häntä säilytetään Jetan-torneissa ensi kisojen palkinnoksi", vastasi vieras.

"Entä kuka olet sinä?" kysyi panthan. "Ja miksi olet täällä vankina?"

"Olen A-Kor, dwar, Jetan-tornien hoitaja", vastasi toinen. "Olen täällä sen tähden, että uskalsin lausua totuuden O-Tarista, jeddakista, hänen eräälle upseerilleen."

"Entä rangaistuksesi?" tiedusti Turan.

"Sitä en tiedä. O-Tar ei vielä ole puhunut siitä. Epäilemättä kisat — kenties kaikki kymmenen peliä, sillä O-Tar ei rakasta poikaansa A-Koria."

"Oletko jeddakin poika?" kysyi Turan.

"Olen O-Tarin ja orjattaren, Gatholin Hajan, poika. Äitini oli oman maansa prinsessa."

Turan silmäili puhujaa tutkivasti. Gatholin Hajan poika! Hänen äitinsä sisaren poika! Tämä mies oli siis hänen serkkunsa, Gahan muisti hyvin prinsessa Hajan ja hänen saattueenaan olleen kokonaisen utanin katoamiseen. Hän oli ollut vieraskäynnillä kaukana Gatholista ja kotiin palatessaan kadonnut koko seurueineen ihmisten ilmoilta. Tämä oli siis salaperäiseltä näyttävän arvoituksen selitys. Epäilemättä olivat samoin tapahtuneet useat muut samanlaiset katoamiset, joita oli sattunut miltei yhtä kauan kuin Gatholin historia tiesi kertoa. Turan tarkasti vankitoveriaan ja havaitsi useita piirteitä, jotka muistuttivat hänen äitinsä omaisia. A-Kor saattoi olla kymmentä vuotta nuorempi kuin hän, mutta sellaisia ikäeroavaisuuksia tuskin otetaan huomioon sellaisen kansan keskuudessa, jonka jäsenet harvoin, jos koskaan, vanhenevat ulkonaisesti saavutettuaan kypsyysiän ja jossa elinikä saattaa olla tuhat vuotta.

"Entä missä Gathol on?" kysyi Turan.

"Suunnilleen itään Manatorista", vastasi A-Kor.

"Entä kuinka kaukana?"

"Manatorin kaupungista on Gatholin kaupunkiin noin yksikolmatta astetta", oli A-Korin vastaus; "mutta näiden molempien maiden väliä on vain vähän enemmän kuin kymmenen astetta. Niiden välillä on kuitenkin rosoisia kallioita ja ammottavia kuiluja."

Gahan tunsi hyvästi tämän seudun, joka oli hänen maansa länsipuolella — ilmalaivatkin karttoivat sitä syvistä rotkoista kohoavien, petollisten ilmavirtojen tähden ja sen vuoksi, ettei siellä ollut juuri lainkaan turvallisia maihinlaskupaikkoja. Nyt hän tiesi, missä Manator sijaitsi ja — viikkokausia kestäneen epätiedon jälkeen — missä päin Gathol oli, ja hänen vierellään oli mies, vankitoveri, jonka suonissa virtasi hänen omien esivanhempiensa verta — joka tunsi Manatorin, sen asukkaat, tavat ja sitä ympäröivät seudut — joka voisi auttaa häntä ainakin neuvoillaan löytämään Heliumin Taran ja karkaamaan. Mutta suostuisiko A-Kor — uskaltaisiko hän ottaa asian puheeksi? Koettaa hänen pitäisi joka tapauksessa. "Entä luuletko O-Tarin tuomitsevan sinut kuolemaan?" hän kysyi. "Ja mistä syystä?"

"Hän tekisi sen mielellään, sillä kansa huokaa hänen rautaisen kätensä hallitsemana ja on uskollinen vain hänen sukunsa mainioitten jeddakien pitkälle sarjalle. Hän on epäluuloinen mies ja on osannut selviytyä useimmista niistä miehistä, joilla syntyperän nojalla olisi saattanut olla oikeus vaatia itselleen valtaistuinta ja joilla oli jonkunmoista poliittista merkitystä kansan suosikkeina. Se seikka, että olen orjattaren poika, on saattanut O-Tarin pitämään minua vähemmän tärkeänä, mutta silti olen jeddakin poika ja sopisin istumaan Manatorin valtaistuimella aivan yhtä hyvin kuin O-Tar itsekin. Tähän tulee lisäksi se, että viime vuosina on väestö, erittäinkin monet nuoret soturit, alkanut osoittaa minua kohtaan yhä lisääntyvää kiintymystä, minkä luulen johtuvan erinäisistä äidiltäni perityistä luonteen ja kasvatuksen hyvistä puolista, mutta joiden O-Tar olettaa aiheutuvan siitä, että muka kunnianhimoisesti tavoittelen Manatorin kruunua. Ja nyt minulla on varma vakaumus, että hän on päättänyt käyttää arvostelevia sanoja, jotka lausuin hänen Tara-orjatarta kohtaan osoittamastaan kohtelusta, tekosyynä vapautuakseen minusta."

"Entäpä jos pääsisit karkuun Gatholiin?" esitti Turan.

"Olen miettinyt sitä", vastasi A-Kor, "mutta olisiko minun siellä kovinkaan paljon parempi olla? Gatholilaisten silmissä en olisi gatholilainen, ja epäilemättä he kohtelisivat minua samalla tavoin kuin täällä Manatorissa kohdellaan muukalaisia."

"Jos voisit todistaa heille olevasi prinsessa Hajan poika, olisit varmasti tervetullut", vakuutti Turan. "Ja toisaalta voisit lunastaa itsellesi vapauden ja kansalaisoikeudet työskentelemällä lyhyen ajan timanttikaivoksissa."

"Mistä tiedät kaiken tämän?" kysyi A-Kor. "Luulin sinua heliumilaiseksi."

"Olen panthan", selitti Turan. "Olen palvellut useita maita, muiden muassa Gatholia."

"Juuri niin ovat gatholilaiset orjat kertoneet minulle", virkkoi A-Kor aatoksissaan. "Samaa puhui äitini, ennen kuin O-Tar lähetti hänet asumaan Manatosiin. Luultavasti jeddak pelkäsi hänen vaikutusvaltaansa gatholilaisten orjien ja näiden jälkeläisten keskuudessa, joita on kenties miljoona hajallaan Manatorissa."

"Ovatko nämä orjat järjestäytyneet?" tiedusti Turan.

A-Kor katsoi kauan panthania suoraan silmiin, ennen kuin vastasi mitään. "Olet kunnian mies", hän sanoi. "Näen sen kasvoistasi ja olen harvoin erehtynyt arvostellessani ihmistä. Mutta" — hän kumartui likemmäksi toista — "seinilläkin on korvat", hän kuiskasi, ja Turan sai vastauksen kysymykseensä.

Myöhemmin samana iltana saapui sotureita, jotka irroittivat kahleen Turanin nilkasta ja veivät hänet O-Tarin, jeddakin eteen. Hänet saatettiin palatsille kapeita, mutkikkaita kujia ja leveitä puistokatuja myöten; ja loputtomilta parvekeriveiltä katselivat heitä kaupungin äänettömät asukkaat. Itse palatsissa kuhisi elämää ja liikettä. Ratsusotureja lasketti täyttä neliä eri kerroksia yhdistävissä käytävissä. Muutamia orjia lukuunottamatta ei palatsissa näkynyt lainkaan kävelijöitä. Kirkuvia, tappelevia thoateja oli upeissa eteissaleissa, kun taas niiden ratsastajat, joilla ei ollut tehtäviä palatsissa, pelasivat jetania pienillä, puusta sorvatuilla nappuloilla.

Turan pani merkille, kuinka upea palatsin sisustus oli, kuinka tuhlaavasti oli käytetty jalokiviä ja kalliita metalleja, kuinka uhkeita olivat seinäkoristeet, jotka miltei yksinomaan kuvasivat sotaisia tapahtumia, erittäinkin nähtävästi jättiläiskokoisilla jetanlaudoilla suoritettuja kaksintaisteluja. Niissä käytävissä ja huoneissa, joiden läpi he menivät, olivat useiden laipiota kannattavien patsaiden yläpäät muovatut jetannappulain muotoisiksi — kaikkialla oli tätä peliä koskevia viittauksia. Samaa tietä, jota myöten Heliumin Tara oli viety, ohjattiin Turankin O-Tarin, jeddakin, valtaistuinsaliin, ja kun hän astui Päällikköjen saliin, muuttui hänen mielenkiintonsa ihailuksi ja ihmettelyksi hänen silmäillessään loistaviin sota-asuihinsa verhottuja patsasmaisia thoatmiehiä. Hän ei ollut koskaan Barsoomissa nähnyt sotaisempia miehiä eikä niin täysin liikkumattomiksi harjoitettuja thoateja. Ei ainoakaan lihas värähtänyt, ei yksikään häntä heilahtanut, ja ratsastajat olivat yhtä hievahtamattomia kuin ratsutkin — jokainen tuikea silmä suoraan eteenpäin suunnattuna, kaikki pitkät peitset yhtä paljon kallellaan. Se näky herätti taistelijan sydämessä kunnioitusta. Myöskin Turaniin se tehosi, kun hänet opastettiin huoneen toiseen päähän, johon hän jäi odottamaan ison oven eteen, kunnes hänet kutsuttaisiin Manatorin hallitsijan puheille.

Kun Heliumin Tara opastettiin O-Tarin valtaistuinsaliin, oli tämä avara huone täynnä O-Tarin ja U-Thorin päälliköitä ja upseereita; U-Thor oli kunniapaikalla valtaistuimen juurella, kuten oli hänen velvollisuutensa. Tyttö vietiin kuorin edustalle ja pysäytettiin jeddakin eteen, joka silmäili häntä korkealta valtaistuimeltaan otsa rypyssä ja kiukkuisena, julmin silmin.

"Manatorin lait ovat oikeamieliset", sanoi O-Tar hänelle. "Siksi on sinut uudelleen kutsuttu tänne tuomittavaksi Manatorin korkeimmassa paikassa. Minulle on ilmoitettu, että sinua epäillään korphaliksi. Mitä on sinulla sanomista tämän syytöksen torjumiseksi?"

Heliumin Tara kykeni tuskin pidättämään pilkkanauruaan vastatessaan tähän naurettavaan noituussyytökseen. "Kansani sivistys on niin vanha", hän virkkoi, "ettei luotettava historia mainitse mitään puolustuksia tästä syytöksestä, jonka tiedämme saaneen alkunsa vain menneisyyden alkeellisimpien kansojen tietämättömissä ja taikauskoisissa mielissä. Jos kuka nyt vielä on niin kehittymätön, että uskoo korphalien olemassaoloon, ei häntä millään järkisyillä voida saada käsittämään erehdystään — vain pitkäaikainen hienostuminen ja sivistys voivat vapauttaa hänet tietämättömyyden kahleista. Olen puhunut."

"Mutta et väitä syytöstä vääräksi", sanoi O-Tar.

"Se on niin arvoton, ettei sitä vastaan kannata väittää", vastasi Tara ylpeästi.

"Sinun sijassasi, nainen", lausui syvä ääni hänen vieressään, "torjuisin sen sittenkin."

Heliumin Tara kääntyi ja näki U-Thorin, Manatosin suuren jedin, katselevan itseään. Miehen silmät olivat rohkeat, mutta eivät kylmät eivätkä julmat. O-Tar napautti kärsimättömästi valtaistuimensa käsinojaan. "U-Thor unohtaa", hän huusi, "että jeddak on O-Tar."

"U-Thor muistaa", vastasi Manatosin jed, "että Manatorin lakien mukaan on jokaisella syytetyllä oikeus saada neuvoja ollessaan tuomarinsa edessä."

Tara käsitti, että tämä mies halusi jostakin syystä auttaa häntä, ja noudatti senvuoksi hänen neuvoaan.

"Minä torjun syytöksen", hän virkkoi. "En ole korphal."

"Siitä otamme selkoa", ärähti O-Tar. "U-Dor, missä ovat ne henkilöt, jotka tietävät tämän naisen taidosta?"

U-Dor toi esille useita todistajia, jotka kertoivat sen vähän, mitä tiedettiin E-Medin katoamisesta, ja toisia, jotka selostivat, miten Ghek ja Tara joutuivat vangiksi ja päättelivät, että koska heidät oli tavattu yhdessä, olivat he järjen kannalta päätellen yhdenlaisissa puuhissa ja toinen oli yhtä paha kuin toinenkin; senvuoksi tarvitsi vain todistaa toinen heistä korphaliksi, ja silloin olisi varma, että molemmat olivat syypäitä. Ja sitten O-Tar kutsutti Ghekin, ja heti raahattiin kammottava kaldane esille. Häntä saattavat soturit eivät kyenneet salaamaan pelkoa, jota he tunsivat tätä olentoa kohtaan.

"Ja sinä!" sanoi O-Tar kylmän syyttävästi. "Minulle on jo nyt kerrottu sinusta siksi paljon, että se oikeuttaisi minut syöksemään jeddakin säilän lävitsesi; sinä varastit aivot soturiltani U-Vanilta, niin että hän oli näkevinään päättömän ruumiisi vielä elossa; panit erään toisen uskomaan, että olit karannut, ja näkemään vain tyhjän penkin ja sileän seinän siinä paikassa, missä sinä olit ollut."

"Oi, O-Tar, tuohan ei ole vielä mitään!" huudahti nuori padwar, joka oli saapunut Ghekiä tuoneen vartioston komentajana. "Se, mitä hän teki tälle I-Zaville, riittäisi yksin todistamaan hänet syylliseksi."

"Mitä hän teki I-Zaville?" tiedusti O-Tar. "I-Zav puhukoon!"

Sotilas I-Zav, kookas, vankkalihaksinen, tanakkaniskainen mies, astui valtaistuimen juurelle. Hän oli kalpea ja vieläkin silminnähtävästi vapisi ikäänkuin hermojärkytyksestä.

"Olkoon ensimmäinen esi-isäni todistajani siitä, O-Tar, että puhun totta", hän alkoi. "Minut jätettiin vartioimaan tätä olentoa, joka istui penkillä kahlehdittuna seinään. Seisoin avoimella ovella huoneen toisessa päässä. Hän ei yltänyt minuun käsiksi, mutta, O-Tar, nielköön minut Iss, jollei hän vetänyt minua luokseen avuttomana kuin hautomattoman munan. Hän veti minut luokseen, oi sinä suurin jeddak, silmillään! Silmillään hän tarttui silmiini, kiskoi minut luokseen ja pakotti minut panemaan miekkani ja tikarini pöydälle ja peräytymään nurkkaan. Väistämättä katsettaan silmistäni hänen päänsä sitten irtautui ruumiista, lähti ryömimään kuudella lyhyellä jalalla, laskeutui pöydältä, peräytyi vähän matkan päähän ulsionreikään, mutta ei niin kauaksi, että silmät eivät olisi tähyilleet minua, ja palasi sitten, tuoden kahleittensa avaimen, sijoittui jälleen ruumiinsa olkapäille, avasi kahleet, veti minut uudelleen huoneen poikki ja pakotti minut istumaan penkille, jolla hän itse oli ollut, kiinnittäen sitten kahleen nilkkaani, enkä minä mahtanut mitään, sillä hänen katseensa piti minua vallassaan ja hänellä oli molemmat miekkani ja tikarini. Senjälkeen pää katosi ulsion reikään, vieden avaimen muassaan, ja palattuaan se liittyi jälleen ruumiiseensa ja jäi oven suuhun vartioimaan minua, kunnes padwar tuli noutamaan sen tänne."

"Se riittää!" virkkoi O-Tar tuikeasti. "Molemmat saavat maistaa jeddakin säilää." Hän nousi valtaistuimeltaan, vetäisi pitkän miekkansa esille ja laskeutui marmoriportaita myöten vankeja kohti, samalla kun kaksi jäntevää soturia tarttui Taran kumpaankin käsivarteen kahden muun pitäessä kiinni Ghekiä, niin että heidän kasvonsa olivat jeddakin paljaaseen aseeseen päin.

"Odota, oikeamielinen O-Tar!" huudahti U-Dor. "Lienee vielä yksi tuomittava. Tuotakoon se mies, joka nimittää itseään Turaniksi, näiden veitikoiden seuraan, ennen kuin he kuolevat!"

"Hyvä!" suostui O-Tar, seisahtuen portaiden puoliväliin. "Tuokaa tänne
Turan, orja!"

Turan tuotiin huoneeseen ja sijoitettiin hieman Tarasta vasemmalle, askeleen verran lähemmäksi valtaistuinta. O-Tar silmäili häntä uhkaavasti.

"Oletko Turan", hän kysyi, "näiden ystävä ja kumppani?"

Panthan oli vastaamaisillaan, mutta Heliumin Tara ehätti puhumaan sitä ennen. "En tunne tätä miestä", hän sanoi. "Kuka rohkenee väittää häntä Heliumin prinsessan Taran ystäväksi ja kumppaniksi?"

Turan ja Ghek katsahtivat häneen kummastuneina, mutta hän ei katsonut Turaniin päin, vaan vilkaisi Ghekiin varoittavasti ikäänkuin sanoakseen: "Pysy hiljaa!"

Panthan ei koettanutkaan käsittää hänen tarkoitustaan, sillä pää on käyttökelvoton, kun sydän häiritsee sen toimintaa, ja Turan tiesi vain, että hänen rakastamansa nainen oli kieltänyt hänet, ja vaikka hän tahtoi olla sitä ajattelemattakin, vakuutti hänen typerä sydämensä, että oli olemassa ainoastaan yksi selitys — että tyttö kieltäytyi tuntemasta häntä pysyäkseen sekautumasta hänen vaikeuksiinsa.

O-Tar silmäili heitä vuoroin kutakin, mutta kukaan heistä ei virkkanut mitään.

"Eikö heitä vangittu yhdessä?" tiedusti jeddak U-Dorilta.

"Ei", vastasi dwar. "Tämä mies, jota nimitetään Turaniksi, tavattiin etsimässä pääsytietä kaupunkiin ja houkuteltiin vankiholveihin. Seuraavana aamuna huomasin toiset kaksi Vihollisten portin edustalla olevalla kummulla."

"Mutta he ovat ystävyksiä ja kumppanuksia", väitti eräs nuori padwar, "sillä tämä Turan kyseli minulta näistä kahdesta, mainiten heidän nimensä ja sanoen heitä ystäväkseen."

"Se riittää", lausui O-Tar. "Kaikkien kolmen on kuoltava." Ja hän astui jälleen askeleen alemmaksi valtaistuimelta.

"Mistä syystä meidän on kuoltava?" kysyi Ghek. "Kansanne kerskuu Manatorin oikeudenmukaisista laeista, mutta sittenkin aiotte surmata kolme muukalaista ilmoittamatta heille, mistä rikoksesta heitä syytetään."

"Hän on oikeassa", lausui syvä ääni. Puhuja oli U-Thor, Manatosin suuri jed. O-Tar katsahti häneen ja rypisti otsaansa; mutta huoneen muista osista kuului ääniä, jotka tukivat tätä oikeusvaatimusta.

"Tiedä sitten, vaikka sinun onkin kuoltava joka tapauksessa", huusi O-Tar, "että teidät on todistettu korphaleiksi, ja koska vain jeddak voi surmata teidänkaltaisenne vaaratta, aiotaan teille antaa se kunnia, että kuolette O-Tarin säilästä."

"Hupsu!" kivahti Turan. "Etkö tiedä, että tämän naisen suonissa virtaa kymmenentuhannen jeddakin veri — että hänellä on omassa maassaan suurempi valta kuin sinun? Hän on Tara, Heliumin prinsessa, Tardos Morsin pojantyttären tytär, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär. Hän ei voi olla korphal. Eikä myöskään tämä Ghek ole, en liioin minä. Jos haluat tietää enemmän, voin todistaa, että minulla on oikeus vaatia sanoilleni luottamusta, jos saan puhutella Gatholin prinsessaa Hajaa, jonka poika on vankitoverini isänsä O-Tarin holveissa."

Sen kuullessaan U-Thor nousi pystyyn ja kääntyi O-Tariin päin. "Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi. "Puhuuko mies totta? Onko Hajan poika vankina holveissasi, O-Tar?"

"Mitä kuuluu Manatosin jedille se, ketä on vankeina hänen jeddakinsa holveissa?" huomautti O-Tar kiukkuisesti.

"Se on Manatosin jedistä tärkeätä seuraavasta syystä", vastasi U-Thor niin hiljaa, että se oli melkein vain kuiskaus, mutta kuului kuitenkin yli koko Manatorin jeddakin O-Tarin avaran valtaistuinsalin. "Annoit minulle orjattareksi Hajan, joka oli ollut Gatholin prinsessa, koska pelkäsit hänen vaikutusvaltaansa gatholilaisten orjien keskuudessa. Minä vapautin hänet ja menin hänen kanssaan avioliittoon, tehden hänestä siten manatosilaisen prinsessan. Hänen poikansa on minun poikani, ja vaikka oletkin jeddakini, niin sanon sinulle, että kaikesta A-Korille koituvista vahingoista sinun on vastattava Manatosin U-Thorille."

O-Tar katseli U-Thoria pitkään, mutta ei vastannut mitään. Sitten hän kääntyi jälleen Turanin puoleen. "Jos teistä joku on korphal, niin olette kaikki korphaleja, ja sen nojalla, mitä tuo olento on tehnyt" — hän osoitti Ghekiä — "tiedämme varsin hyvin, että hän on korphal, sillä kellään kuolevaisella ei ole sellaisia kykyjä. Ja koska olette kaikki korphaleja, on teidän kaikkien kuoltava." Hän astui taaskin askeleen alaspäin, ja Ghek puhkesi puhumaan.

"Näillä kahdella ei ole sellaisia kykyjä kuin minulla. He ovat vain tavallisia aivottomia olentoja kuten sinäkin. Olen tehnyt kaikki, mistä tietämättömät soturi-parkasi ovat sinulle kertoneet, mutta se vain osoittaa, että olen korkeampi olento kuin te, kuten asia todella on. Olen kaldane enkä korphal. Minussa ei ole mitään yliluonnollista eikä salaperäistä, mutta tietämättömistä on salaperäistä kaikki, mitä he eivät jaksa tajuta. Olisin helposti kyennyt pujahtamaan soturiesi käsistä ja karkaamaan vankiholveistasi; mutta jäin, toivoen voivani auttaa näitä kahta typerää olentoa, joiden aivot ovat siksi huonot, etteivät he pääse karkuun avutta. He ovat olleet ystäviäni ja pelastaneet henkeni. Sen olen heille velkaa. Älä surmaa heitä — he ovat vaarattomia! Tapa minut, jos tahdot! Uhraan henkeni, jo se lauhduttaa tietämättömän vihasi. En voi palata Bantoomiin ja saatan sentähden yhtä hyvin kuoliakin, sillä hauskaa ei ole seurustella heikkoälyisten olentojen kanssa, jotka asustavat tähdellämme Bantoomin laakson ulkopuolella."

"Sinä kammottava, itserakas kuvatus", kivahti O-Tar, "valmistaudu kuolemaan äläkä rohkene tyrkyttää ohjeitasi O-Tarille, jeddakille! Hän on julistanut tuomion, ja kaikki kolme saatte maistaa jeddakin paljasta kalpaa. Olen puhunut."

Hän laskeutui vielä yhden askeleen alemmaksi, mutta sitten tapahtui kummallista. Hän pysähtyi katse juuttuneena Ghekin silmiin. Miekka kirposi hänen tarmottomista sormistaan, ja hän jäi seisomaan paikalleen, huojuen edestakaisin. Eräs jed hypähti pystyyn rientääkseen hänen avukseen, mutta Ghek seisautti hänet varoituksellaan.

"Odota!" huudahti kaldane. "Jeddakisi henki on käsissäni. Pidätte minua korphalina ja siis uskotte, että minut voi surmata vain jeddak, joten miekkanne ovat kelvottomia minua vastaan. Jos ahdistatte ketään meistä tai yritätte lähestyä jeddakianne, ennen kuin minä olen puhunut sanottavani, niin hän vaipuu elottomana permannolle. Päästäkää irti molemmat vangit ja sallikaa heidän tulla luokseni! Haluan puhua heille muiden kuulematta. Nopeasti! Noudattakaa käskyäni! Yhtä mielelläni voisin surmata O-Tarin kuin jättää hänet henkiin. Annan hänen olla elossa vain hankkiakseni vapauden ystävilleni. Jos vastustatte minua, niin hän kuolee."

Vartijat peräytyivät, hellittäen irti Taran ja Turanin, jotka siirtyivät likelle Ghekiä.

"Tehkää, kuten sanon, ja liikkukaa vikkelästi!" kuiskutti kaldane. "En jaksa pidättää tätä miestä kauan enkä kykenisi surmaamaan häntä näin. Minun ajatuksiani vastassa ovat useiden muiden ihmisten ajatukset, ja henkeni väsyy pian, joten O-Tar pääsee taaskin omaksi herrakseen. Teidän on pantava parhaanne niin kauan kuin voitte.. Tuolla valtaistuimen takana riippuvan verhon toisella puolen on salaovi. Sieltä vie käytävä palatsin holveihin, joissa on ruokaa ja juomaa sisältäviä varastohuoneita. Siellä liikkuu ihmisiä harvoin. Niistä holveista pääsee käytäviä myöten kaupungin kaikkiin osiin. Seuratkaa länteen päin vievää! Sitä pitkin joudutte Vihollisten portille. Sitten saatte menetellä mielenne mukaan. Enempää en voi tehdä. Rientäkää, ennenkuin heikkenevät voimani uupuvat tyystin! En ole samanlainen kuin Luud, joka oli kuningas. Hän olisi voinut pidättää tätä olentoa iankaikkisesti. Kiiruhtakaa! Menkää!"

VIIDESTOISTA LUKU

Holvien vanhus

"Minä en jätä sinua yksin", virkkoi Heliumin Tara koruttomasti.

"Mene! Lähde!" supatti kaldane. "Et kykene tekemään hyväkseni mitään.
Lähde! Muutoin ovat kaikki ponnistukseni menneet hukkaan."

Tara pudisti päätänsä. "En voi", hän intti.

"Hänet surmataan", sanoi Ghek Turanille, ja panthan, jota raastoi toisaalta uskollisuus tätä kummallista, hänen puolestaan henkensä uhrannutta olentoa kohtaan, toisaalta rakkaus naiseen, empi vain hetkisen, siepaten Taran syliinsä ja syöksyen Manatorin valtaistuimelle vieville portaille. Valtaistuimen takana hän kiskaisi verhot syrjään ja löysi salaoven. Hän kantoi tytön siitä ja sitten alaspäin pitkää, ahdasta käytävää ja kiertoportaita myöten, jotka veivät alempiin kerroksiin, kunnes he saapuivat O-Tarin palatsin kellareihin. Siellä oli monisokkeloisia käytäviä ja kammioita, joissa oli tuhansittain piilopaikkoja.

Kun Turan kantoi Taran portaita myöten valtaistuimelle, ponnahti parikymmentä soturia pystyyn, syöksähtäen eteenpäin estääkseen heidän pakonsa. "Seis!" kiljaisi Ghek, "tahi jeddakinne kuolee." Soturit seisahtuivat kuin lattiaan naulattuina, jääden odottamaan tämän oudon ja peloittavan olennon määräyksiä.

Pian Ghek käänsi katseensa O-Tarin silmistä, ja jeddak pudisti itseään, ikäänkuin olisi koettanut päästä eroon pahasta unesta, yhä vieläkin puolittain huumautuneena.

"Katsokaa!" kehoitti Ghek sitten. "Olen sallinut jeddakinne pitää henkensä enkä ole vahingoittanut ketään niistä, jotka olisin voinut tappaa heidän ollessaan vallassani. Minä ja ystäväni emme ole tehneet Manatorin kaupungissa mitään pahaa. Miksi siis vainoatte meitä? Sallikaa meidän pitää henkemme! Päästäkää meidät vapaiksi!"

O-Tar, joka oli saanut takaisin toimintakykynsä, kumartui ottamaan miekkansa. Huoneessa vallitsi hiljaisuus kaikkien odottaessa jeddakin vastausta.

"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait", puhkesi hän vihdoin puhumaan. "Ehkä muukalaisen sanoissa sittenkin on jotakin totta. Viekää senvuoksi hänet takaisin vankiholveihin ja ajakaa toisia takaa ja ottakaa heidät kiinni! O-Tarin armosta heidän sallitaan voittaa vapautensa jetankentällä tulevissa kisoissa."

Jeddakin kasvot olivat yhä vieläkin tuhkanharmaat, kun Ghek vietiin pois, ja hän näytti mieheltä, joka oli temmattu iäisyyden reunalta katseltuaan sinne pelokkaana eikä tyynimielisenä ja järkkymättömän rohkeana. Valtaistuinsalissa oli miehiä, jotka tiesivät, että vankien teloitus oli vain siirretty toistaiseksi ja sen vastuunalaisuus laskettu toisten hartioille, ja yksi niistä, jotka tiesivät, oli Manatosin suuri jed U-Thor. Hänen kaartuva huulensa osoitti, kuinka hän halveksi jeddakia, joka oli valinnut nöyryytyksen mieluummin kuin kuoleman. Hän tiesi, että O-Tar oli noina lyhyinä hetkinä menettänyt arvovaltaansa enemmän kuin kykenisi saamaan takaisin koko elinaikanaan, sillä marsilaiset ovat perin arkoja päällikköjensä rohkeudesta — he eivät saa poiketa jyrkän velvollisuuden tieltä eivätkä tinkiä kunnia-asioissa. Että huoneessa oli muitakin, jotka ajattelivat samoin kuin U-Thor, se kävi ilmi äänettömyydestä ja juroista kasvoista.

O-Tar loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän varmaankin vaistomaisesti tunsi vihaisen mielialan ja arvasi sen syyn, sillä hän kävi äkkiä äkäiseksi ja puhuen kuten henkilö, joka koettaa kiivailla sanoillaan rohkaista sydäntään, hän karjui sanoja, joita ei voinut pitää muuna kuin taisteluhaasteena.

"O-Tarin, jeddakin, tahto on Manatorin laki", hän huusi. "Manatorin lait ovat oikeudenmukaiset — ne eivät saata erehtyä. U-Dor, lähetä miehiä tarkastamaan palatsia, holveja ja kaupunkia ja palauttamaan karkulaiset koppeihinsa.

"— Ja sitten sinä, Manatosin U-Thor! Luuletko saavasi rangaistuksetta uhkailla jeddakiasi — epäillä hänen oikeuttaan rangaista pettureita ja petoksen puuhaajia? Mitä on minun ajateltava sinun omasta uskollisuudestasi, kun olet ottanut vaimoksesi naisen, jonka minä karkoitin hovistani, koska hän juonitteli herransa ja jeddakinsa arvovaltaa vastaan? Mutta O-Tar on oikeamielinen. Esitä selityksesi ja todista rauhallinen tahtosi, ennen kuin se on myöhäistä!"

"U-Thorilla ei ole mitään selittämistä", vastasi Manatosin jed, "eikä hän ole sodassa jeddakiaan vastaan. Mutta hänellä on sama oikeus kuin jokaisella jedillä ja jokaisella soturilla vaatia jeddakilta oikeutta kenelle hyvänsä, jota hän luulee vainottavan. Yhä jyrkemmin on Manatorin jeddak vainonnut gatholilaisia orjia siitä alkaen kun hän otti itselleen prinsessa Hajan vastoin tämän tahtoa. Jos gatholilaiset orjat ovat hautoneet kostoa ja karkaamista, niin muuta ei voida odottaakaan ylpeältä ja rohkealta kansalta. Olen aina puoltanut suurempaa oikeuden- ja kohtuudenmukaisuutta kohdellessamme orjiamme, joista monet ovat omissa maissa hyvin huomattuja ja mahtavia henkilöitä. Mutta aina on O-Tar, jeddak, röyhkeästi pilkannut kaikkia esityksiäni. Vaikka kysymys onkin nyt otettu esille ilman minun aikomustani, olen iloinen, että niin on käynyt, sillä kerran täytyi Manatorin jedien vaatia heille tulevaa kunnioitusta ja arvonantoa siltä mieheltä, joka on korkeassa asemassa heidän mielisuosiossaan. Tiedä siis, O-Tar, että sinun on heti vapautettava A-Kor, dwar, tai tuotava hänet oikeudenmukaisesti tuomittavaksi Manatorin jedien kokouksessa. Olen puhunut."

"Puhuit hyvin ja asiallisesti, U-Thor", huusi O-Tar, "sillä paljastit jeddakillesi ja jedkumppaneillesi, kuinka syvä on petollisuutesi, jota olen jo kauan epäillyt. A-Kor on jo tutkittu ja saanut tuomionsa Manatorin korkeimmalta tuomioistuimelta — O-Tarilta, jeddakilta; ja sinäkin saat oikeutta samasta pettämättömästä lähteestä. Toistaiseksi sinut pidätetään. Vankiholveihin hänet! Vankiholveihin U-Thor, petollinen jed!" Hän taputti käsiään kutsuakseen ympärillään olevia sotureita täyttämään käskyään. Parikymmentä miestä hypähti esiin tarttuakseen U-Thoriin; he olivat enimmäkseen palatsin sotureita. Mutta kaksi kertaa sama määrä riensi U-Thoria puolustamaan, ja aseet kalisivat heidän otellessaan Manatorin valtaistuimelle vievien portaiden juurella ja O-Tarin, jeddakin, seisoessa paljas miekka kädessään valmiina omakohtaisesti sekaantumaan käsikähmään.

Miekkojen kalskeen hälyttäminä kiiruhti palatsin vahteja näyttämölle rakennuksen muista osista, kunnes U-Thorin puolustajilla oli kaksinkertainen ylivoima vastassaan. Silloin Manatosin jed miehineen peräytyi verkkaan, raivaten taistelemalla itselleen tien käytävien ja kammioiden kautta ja päästen vihdoin kadulle. Siellä hän sai avukseen pienen armeijansa, joka oli marssinut hänen mukanaan Manatoriin. Hitaasti hänen joukkonsa vetäytyi Vihollisten portille äänettömien ihmisryhmien katsellessa kahden puolen katua olevilta parvekkeilta. Portilla, kaupungin muurien sisäpuolella, he seisahtuivat vastarintaan.

O-Tarin, jeddakin, palatsin alla olevassa, himmeästi valaistussa kammiossa Turan, panthan, laski Heliumin Taran sylistään ja katsoi häntä silmiin. "Olen pahoillani, prinsessa", hän virkkoi, "että minun oli pakko olla tottelematta komennuksiasi ja jättää Ghek pulaan; mutta muuta keinoa ei ollut. Jos hän olisi voinut pelastaa sinut, olisin mielelläni jäänyt hänen paikalleen. Annathan minulle anteeksi?"

"Kuinka muuta voisinkaan?" vastasi Tara herttaisesti. "Mutta ystävän hylkääminen tuntui raukkamaiselta."

"Jos meitä olisi ollut kolme soturia, olisi asianlaita ollut toinen", sanoi Turan. "Silloin emme olisi voineet muuta kuin jäädä ja kuolla yhdessä taistellen. Mutta tiedäthän, Heliumin Tara, ettemme saa jättää naisen turvallisuutta vaaraan, vaikka kunniamme joutuisi alttiiksi."

"Tiedän sen, Turan", myönsi tyttö. "Mutta kenenkään ei sovi väittää, että sinä olet pannut alttiiksi kunniasi, tuntiessaan, kuinka vilpitön ja uljas kunnianmies olet."

Mies kuunteli ihmeissään, sillä ensi kerran lausui tyttö hänelle sanoja, joista ei kuvastunut prinsessan suhtautuminen panthaniin — vaikka hän aavistikin erotuksen enemmän Taran sävystä kuin sanoista. Kuinka erilaista olikaan tämä puhe verrattuna siihen, että tyttö oli äsken hyljeksinyt häntä! Hän ei jaksanut ymmärtää sitä, ja niinpä hän lausua tokaisi julki kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen mielessään siitä alkaen, kun Tara oli O-Tarille selittänyt, ettei hän tuntenut Turania.

"Heliumin Tara", hän virkkoi, "sanasi ovat balsamia siihen haavaan, jonka iskit minuun O-Tarin valtaistuinsalissa. Sanohan, prinsessa, miksi minut kielsit?"

Tara käänsi suuret, syvät silmänsä häntä kohti, ja niissä oli hieman nuhteleva ilme.

"Etkö aavistanut", hän kysyi, "että sinut kieltäessäni puhuivat ainoastaan huuleni, mutta ei sydämeni? O-Tar oli määrännyt, että minun oli kuoltava, pikemmin siitä syystä, että olin Ghekin seurassa, kuin sen tähden, että minua vastaan olisi ollut todistuksia, ja tiesin niin ollen, että jos tunnustaisin sinut yhdeksi meistä, sinutkin surmattaisiin."

"Se siis tapahtui pelastaaksesi minut?" huudahti Turan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.

"Pelastaakseni urhean panthanini", vastasi Tara hiljaa.

"Heliumin Tara", sanoi soturi, langeten toiselle polvelleen, "sanasi ovat ikäänkuin ruokaa nälkäiselle sydämelleni." Hän tarttui tytön sormiin ja painoi ne huulilleen.

Hellästi Tara nosti hänet pystyyn. "Sinun ei tarvitse puhua minulle polvillasi", hän esteli.

Tytön käsi oli vielä Turanin kädessä tämän noustessa seisomaan, he olivat hyvin likellä toisiaan, ja mies oli vielä kuumana Taran ruumiin kosketuksesta kannettuaan hänet tänne O-Tarin valtaistuinsalista. Turanin sydän sykki rajusti, ja veri kiersi vinhasti hänen suonissaan, kun hän katseli Taran kauniita kasvoja, alaspäin luotuja silmiä ja raollaan olevia huulia, jotka omistaakseen hän olisi ollut valmis luopumaan kuningaskunnasta; ja sitten hän tempasi tytön luokseen, painoi häntä rintaansa vasten ja peitti hänen huulensa suudelmillaan.

Mutta sitä ei kestänyt kuin hetkinen. Rajusti kuin naarastiikeri tyttö kävi häneen käsiksi, löi häntä ja sysäsi hänet luotaan. Astahdettuaan taaksepäin pää pystyssä ja silmät liekehtien Tara huusi: "Rohkenetko sinä? Rohkenetko loukata tällä tavoin Heliumin prinsessaa?"

Mies katsoi häntä värähtämättä, eikä hänen silmistään kuvastunut häpeätä eikä katumusta.

"Kyllä; minä rohkenen", hän tunnusti. "Rohkenen rakastaa Heliumin Taraa. Mutta en rohkenisi loukata häntä enkä ketään muutakaan naista suudelmilla, jotka eivät aiheutuisi yksinomaan rakkaudesta häneen." Hän astui likemmäksi tyttöä ja laski kätensä tämän olalle. "Katso minua silmiin, sotavaltiaan tytär!" hän pyysi. "Ja sano minulle, ettet toivoisi Turanin, panthanin, rakastavan sinua!"

"En halua rakkauttasi", kivahti Tara, työntäen häntä kauemmaksi. "Minä vihaan sinua!" Sitten hän kääntyi toisaalle, taivutti päänsä käsivarren suojaan ja purskahti itkemään.

Mies astui askeleen häneen päin ikäänkuin lohduttaakseen häntä, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan takaansa naurun hihitystä. Hän pyörähti ympäri ja näki oviaukossa seisovan omituisen näköisen miehen. Mies oli noita harvinaisuuksia, joita Barsoomissa joskus kohtaa — vanha mies, jonka olemuksessa oli iän painamia merkkejä. Kumaraisena ja ryppyisenä hän näytti pikemminkin muumiolta kuin ihmiseltä.

"Rakastelua O-Tarin kellareissa!" hän huudahti, ja jälleen hänen kuiva, nariseva naurunsa häiritsi maanalaisten holvien hiljaisuutta. "Omituinen kosimispaikka! Omituinen kosimispaikka tosiaankin! Minun nuorena ollessani me käyskentelimme puutarhoissa jättiläiskokoisten pimalioiden juurella ja sieppasimme suudelmamme kiitävän Thurian lyhytaikaisessa pimennossa. Me emme tulleet kolkkoihin holveihin puhelemaan rakkaudesta. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja tavat ovat muuttuneet, vaikka mieleenikään ei ole johtunut, että saisin nähdä vielä sellaisenkin ajan, jolloin miehen käytös naista kohtaan tai naisen miestä kohtaan olisi muuttunut. Niin, mepä suutelimmekin heitä silloin! Entäpä jos he vastustelivat? Jos he vastustelivat? Suutelimme heitä sitäkin enemmän. Niin, niin, ne vasta olivat aikoja!" Hän hihitti taaskin. "Niin, muistan hyvin ensimmäisen heistä, jota suutelin, ja senjälkeen olen suudellut kokonaista armeijaa. Hän oli komea tyttö, mutta koetti sujauttaa tikarin ruumiiseeni minun suudellessani häntä. Niin, niin, olivatpa ne aikoja! Mutta minä suutelin häntä. Nyt hän on ollut kuolleena yli tuhat vuotta, mutta sellaisia suudelmia hän ei enää koskaan saanut eläissään, sen vannon, eikä kuoltuaankaan. Ja sitten se toinen —" Mutta Turan, joka pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan vähintään tuhatvuotisia suudelmamuistoja, keskeytti hänet.

"Kerrohan, vanhus", hän pyysi, "itsestäsi äläkä rakkausseikkailuistasi!
Kuka olet? Mitä tekemistä sinulla on täällä O-Tarin holveissa?"

"Voisin kysyä sinulta samaa, nuori mies", vastasi toinen. "Harvoin käy näissä holveissa ketään muita kuin kuolleita paitsi oppilaitani — niin, siinäpä se! Olette uusia oppilaita. Mutta milloinkaan ennen ei ole lähetetty naista oppimaan suurta taidetta suuremmalta taiteilijalta. Mutta ajat ovat muuttuneet. Minun aikoinani eivät naiset tehneet lainkaan työtä — he olivat vain suutelemista ja rakastamista varten. Niin, he olivat vasta naisia! Muistan sen, jonka saimme vangiksi etelässä — niin! Hän oli pahus, mutta kuinka hän osasikaan rakastaa! Hänen rintansa oli marmorista ja sydän tulta. Niin hän —"

"Niin juuri", keskeytti Turan, "olemme oppilaita ja haluamme kiihkeästi päästä käsiksi työhön. Opasta sinä, me seuraamme."

"Niinpä niin! Niinpä niin! Tulkaa, Aina vain kuumeista kiirettä, ikäänkuin ei edessäpäin olisi vielä lukemattomia tuhansia miespolvia. Niinpä niin! Yhtä monta kuin takanakin. On kulunut kaksituhatta vuotta siitä, kun minä mursin munankuoreni, ja aina on ollut kiirettä, kiirettä, mutta kuitenkaan ei nähdäkseni ole saatu mitään suoritetuksi. Manator on sama nyt kuin silloin — tyttöjä lukuunottamatta. Silloin meillä oli tyttöjä. Voitin erään jetankentällä. Teidänpä olisi sietänyt nähdä —"

"Eteenpäin!" huudahti Turan. "Päästyämme työhön saat kertoa meille hänestä."

"Niin kylläkin", myönsi ukko ja lähti käydä lyllertämään himmeästi valaistua käytävää alaspäin. "Seuratkaa minua!"

"Aiotko mennä hänen mukaansa?" tiedusti Tara.

"Miksi en?" vastasi Turan. "Emme tiedä, missä olemme, emmekä tunne näistä holveista vievää tietä, sillä minulla ei ole aavistustakaan, missä päin on itä, missä länsi. Mutta hän epäilemättä tietää, ja jos olemme ovelia, saamme kenties urkituksi häneltä kaikki, mitä haluamme. Ainakaan emme saa herättää hänessä epäluuloja." Ja niinpä he seurasivat vanhusta koukeroisten käytävien ja useiden kammioiden kautta, kunnes vihdoin saapuivat huoneeseen, jossa lähes metrin korkuisilla jalustoilla oli useita marmorilevyjä ja jokaisella levyllä virui ihmisen ruumis. "Täällä nyt olemme", huudahti vanhus. "Nämä ovat tuoreita, ja meidän on pian ryhdyttävä niitä muokkaamaan. Parhaillaan on minulla käsillä vihollisten portille aiottu vainaja. Hän surmasi useita sotureitamme. Hän on hyvin ansainnut paikan portilla. Tulkaa katsomaan häntä!"

Hän vei heidät viereiseen kammioon. Lattialla oli paljon tuoreita ihmisluita ja marmorilavalla läjä muodotonta lihaa.

"Tämän opitte myöhemmin", ilmoitti ukko, "mutta teidän ei ole vahingoksi tarkkailla minua nyt, sillä tällä tavoin ei ruumiita valmisteta usein ja saattaa kulua kauan, ennen kuin saatte tilaisuuden nähdä jotakuta toista valmistettavan Vihollisten portille. Kuten näette, poistan aluksi kaikki luut varovasti, jotta iho vahingoittuisi mahdollisimman vähän. Pääkallo on vaikein, mutta senkin taitava mestari kyllä poistaa. Näette, että olen tehnyt vain yhden aukon. Sen ompelen nyt kiinni, ja senjälkeen ripustetaan näin." Ja hän kiinnitti nuoran ruumiin tukkaan ja nosti kammottavan esineen riippumaan katossa olevasta renkaasta. Suoraan sen kohdalla oli lattiassa luukku; hän siirsi sen syrjään, ja näkyviin tuli kaivo, jossa oli punertavaa nestettä. "Nyt laskemme vainajan tähän nesteeseen, jonka kokoonpanon saatte tietää aikanaan. Kiinnitämme sen tällä tavoin luukun alapintaan ja sijoitamme luukun jälleen paikalleen. Se on valmis yhdessä vuodessa. Mutta sitä on tarkastettava sillä välin usein ja nesteen pinta pidettävä sen päälaen yläpuolella.

"— Ja teitä onnisti toisessakin suhteessa, sillä yksi nostetaan pois nesteestä tänään." Hän siirtyi huoneen vastaiselle laidalle, nosti toisen luukun, kumartui alas ja kiskoi aukosta eriskummaisen näköisen hahmon. Se oli ihmisruumis, mutta kemiallinen aine, jossa se oli ollut liossa, oli kutistuttanut sen pieneksi, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuiseksi kääpiöksi.

"Katsokaahan! Eikö se ole komea?" ihasteli vanhus. "Huomenna se pääsee paikalleen Vihollisten portille." Hän kuivasi sen pyyhkeeseen ja sijoitti sen varovasti koppaan. "Ehkä haluaisitte tutustua elämäntyöhöni", hän huomautti ja odottamatta heidän myöntymystään opasti heidät toiseen huoneeseen, tilavaan kammioon, jossa oli neljä- tai viisikymmentä ihmistä. Kaikki olivat hiljaa, istuen tai seisoen seinävierillä, paitsi kookasta soturia, joka ratsasti thoatin selässä keskellä lattiaa, ja kaikki olivat liikkumattomia. Heti johtuivat Taran ja Turanin mieleen kaupungin katuja reunustavilla parvekkeilla istuvat äänettömät ihmisryhmät ja Päällikköjen salissa olevat uljaat ratsusoturit. Heille molemmille pälkähti päähän sama selitys, mutta kumpikaan ei uskaltanut lausua ääneen mielessään pyörivää kysymystä, sillä he pelkäsivät tietämättömyydellään paljastavansa, että he olivat muukalaisia Manatorissa ja siis valheellisesti oppilaina esiintyviä pettureita.

"Ne ovat perin ihmeellisiä", virkkoi Turan. "Niiden valmistaminen varmastikin vaatii suurta taitoa, paljon kärsivällisyyttä ja aikaa."

"Se on totta", vastasi ukko. "Mutta kun olen tehnyt sitä niin kauan, käy se minulta nopeammin kuin useimmilta muilta. Ja minun ovat luonnollisempia. Rohkenisinpa väittää, ettei tuon soturin vaimo osaisi ulkonäöstä päättäen sanoa häntä elottomaksi." Ja hän osoitti thoatin selässä olevaa miestä. "Useita heistä tuodaan tietenkin käsiteltävikseni runneltuina tai pahasti haavoitettuina, ja ne minun on korjattava. Juuri se vaatii suurta taitoa, sillä kukin toivoo vainajainsa näyttävän samanlaisilta kuin he näyttivät elämänsä parhaina päivinä. Mutta tekin saatte oppia valmistamaan ja maalaamaan niitä, myös korjaamaan ja joskus tekemään rumasta kauniin. Ja on hyvin mukava kyetä itse valmistamaan omat vainajansa. Tuhanteen viiteensataan vuoteen ei minun vainajiani ole valmistanut kukaan muu kuin minä.

"— Minulla on niitä paljon — parvekkeeni ovat niitä täynnä; mutta vaimoni säilytän yksin avarassa huoneessa. Minulla on ne kaikki ensimmäisestä alkaen, ja monta iltaa olen viettänyt niiden seurassa — rauhaisia iltoja ja hyvin viihtyisiä. Ja nautinto, jonka tuottavat niiden valmistaminen ja niiden tekeminen vieläkin kauniimmiksi kuin ne olivat eläissään, korvaa osittain niiden menetyksen. Kulutan aikani niihin, etsien uutta työskennellessäni vanhaa valmistaen. Milloin en ole uudesta varma, vien hänet siihen kammioon, jossa vaimoni ovat, ja vertaan hänen sulojaan heidän suloihinsa, ja sellaisilla hetkillä on hyvin mieluista tietää, etteivät he vastusta. Minä pidän sopusoinnusta."

"Oletko sinä valmistanut kaikki Päällikköjen salissa olevat soturit?" tiedusti Turan.

"Kyllä; minä ne valmistan ja minä niitä korjaan", vakuutti vanhus. "O-Tar ei usko niitä kellekään muulle. Parhaillaankin on minulla eräässä toisessa huoneessa kaksi, jotka olivat jollakin tavoin vahingoittuneet ja tuotiin minun käsiteltävikseni. O-Tar ei suvaitse, että ne ovat kauan poissa, koska sillä aikaa salissa on kaksi ratsastajatonta thoatia; mutta minä saankin ne valmiiksi pian. Hän tahtoo, että ne kaikki ovat siellä, jos esiintyy joku tärkeä kysymys, josta elävät jedit eivät pääse yksimielisiksi tahi josta he eivät ole yhtä mieltä O-Tarin kanssa. Sellaiset kysymykset hän esittää Päällikköjen salissa oleville jedeille. Hän sulkeutuu sinne yksin suurten päällikköjen seuraan, jotka ovat saaneet viisautta kuolemasta. Se on mainio suunnitelma, eikä siellä koskaan ilmene kahnausta eikä väärinkäsityksiä. O-Tar vakuuttaa, että se on paras neuvottelukunta koko Barsoomissa — paljon älykkäämpi kuin elävistä jedeistä kokoonpantu. Mutta lähdetään, meidän on käytävä työhön. Mennään viereiseen huoneeseen; siellä alan opettaa teitä."

Hän meni edellä kammioon, jossa ruumiit viruivat marmorialustoillaan, pistäytyi komeroon, otti päähänsä isot silmälasit ja alkoi valita työkaluja pienistä lokeroista. Sen tehtyään hän jälleen kääntyi oppilaittensa puoleen.

"Antakaapa, kun nyt katselen teitä!" hän sanoi. "Silmäni eivät ole samanlaiset kuin aikoinaan, ja tarvitsen näitä voimakkaita linssejä työssäni ja nähdäkseni tarkoin seurassani olevien henkilöiden piirteet."

Hän suuntasi katseensa edessään olevaan pariin. Turan pidätti henkeään, sillä hän tiesi miehen nyt varmasti huomaavan, etteivät heidän hihnoituksensa ja merkkinsä olleet Manatorin. Hän oli sitä ennen ihmetellyt, miksi vanhus ei ollut pannut sitä aikaisemmin merkille, sillä hän ei ollut tiennyt, että toinen oli melkein sokea. Ukko tarkasti heidän kasvojaan, ja hänen katseensa viipyi kauan Heliumin Taran kauniissa piirteissä, siirtyen sitten heidän hihnoituksiinsa. Turan oli näkevinään ihmisten palsamoijan huomattavasti hätkähtävän kummastuksesta, mutta jos vanhus olikin havainnut jotakin, ei se käynyt ilmi hänen seuraavista sanoistaan.

"Tule I-Gosin mukaan!" hän kehoitti Turania. "Viereisessä huoneessa on tarpeita, jotka haluaisin sinun noutavan tänne. Jää sinä tänne, nainen, viivymme poissa vain hetkisen!"

Hän meni yhdelle huoneeseen avautuvista lukuisista ovista ja astui siitä Turanin edellä. Pysähdyttyään ovenpieleen hän osoitti huoneen toisessa päässä olevaa silkki- ja turkismyttyä, käskien Turanin ottaa sen. Mentyään lattian poikki ja kumarruttuaan tarttumaan myttyyn viimemainittu kuuli lukon kilahtavan takanaan. Hän pyörähti heti ympäri ja näki olevansa yksin huoneessa, jonka ainoa ovi oli suljettu. Juostuaan nopeasti sen luokse hän koetti avata sitä, mutta huomasi olevansa vanki.

Astuttuaan ulos ja lukittuaan oven jälkeensä kääntyi I-Gos Taran puoleen.

"Hihnoituksenne paljastivat teidät", hän virkkoi, nauraen hihittävää nauruaan. "Koetitte pettää vanhaa I-Gosia, mutta saitte nähdä, että vaikka hänen silmänsä ovatkin heikot, niin hänen aivonsa eivät ole. Mutta sinulle ei käy huonosti. Olet kaunis, ja I-Gos rakastaa kauniita naisia. Missään muualla Manatorissa en kenties saisi pitää sinua omanani, mutta täällä ei ole ketään kiistämässä vanhan I-Gosin oikeutta. Vainajien holveissa ei käy paljon ihmisiä — vain ruumiiden tuojat, ja he rientävät tiehensä niin nopeasti kuin voivat. Kukaan ei aavista, että I-Gosilla on kaunis nainen teljettynä vainajiensa seuraan. En kysy sinulta mitään, ja silloin minun ei tarvitse antaa sinua ilmi, sillä en tiedä, kenelle kuulut, vai mitä? Ja kuoltuasi valmistan sinut kauniisti ja sijoitan sinut muiden naisten joukkoon. Eikö se olisi erinomaista?" Hän oli lähestynyt kauhistunutta tyttöä. "Tule!" hän huusi, tarttuen Taran ranteeseen. "Tule I-Gosille!"

KUUDESTOISTA LUKU

Uusi nimenmuutos

Turan paiskoi itseään vankilansa ovea vastaan, turhaan koettaen murtautua vankan skeelpuisen laudoituksen lävitse Taran luokse, jonka hän arvasi olevan vakavassa vaarassa; mutta paksut laudat kestivät, ja hänen onnistui kolhia hartiansa ja käsivartensa vain mustelmille. Vihdoin hän lakkasi yrittämästä ja alkoi tutkia vankilaansa löytääkseen jonkun toisen ulospääsytien. Kiviseinissä ei ollut muuta aukkoa, mutta hänen etsintänsä tuloksena oli sekava kokoelma kaikenlaisia aseita ja varuksia, hihnoituksia, koristuksia ja merkkejä sekä aimo joukko vuodesilkkejä ja -turkiksia. Siellä oli miekkoja, keihäitä ja useita isoja, kaksiteräisiä sotakirveitä, jotka suuresti muistuttivat pienten lentokoneiden potkureita. Hän tempasi yhden niistä ja kävi jälleen käsiksi oveen vimmaisen raivoisasti. Hän odotti kuulevansa jotakin I-Gosista tämän rajun hävitystyön johdosta, mutta hän ei erottanut minkäänlaista ääntä oven takaa ja arveli sitä siksi paksuksi, ettei ihmisääni kyennyt tunkeutumaan sen lävitse. Mutta siitä hän olisi ollut valmis lyömään paljon vetoa, että I-Gos kuuli hänen iskunsa. Kovasta puusta sinkoili sirpaleita joka kerta, kun raskas kirves osui siihen, mutta se oli hidasta ja rasittavaa työtä. Hänen oli pian pakko levätä, ja niin hänestä tuntui kuluvan tuntikausia hänen uurastaessaan nääntymyksen partaalle, hengähtäen sitten aina muutamia minuutteja. Reikä kasvoi yhä laajemmaksi, mutta hän ei voinut nähdä oven takana olevaan huoneeseen, sillä I-Gos oli vetänyt verhon oven eteen lukittuaan Turanin sisälle.

Vihdoin panthan oli saanut hakatuksi niin suuren aukon, että hän mahtui siitä lävitse, ja otettuaan pitkän miekan, jonka hän sitä varten oli tuonut oven ääreen, hän kömpi viereiseen huoneeseen. Kiskaistuaan verhon syrjään hän seisoi miekka kädessä valmiina taistellen raivaamaan itselleen tien Heliumin Taran luokse — mutta tyttö ei ollut siellä. Keskellä huonetta virui I-Gos kuolleena lattialla; mutta Heliumin Tarasta ei näkynyt jälkeäkään.

Turan oli ymmällä. Juuri Taran oli täytynyt surmata vanhus, mutta tyttö ei ollut yrittänytkään vapauttaa häntä vankilasta. Sitten hänen mieleensä johtuivat Taran viimeiset sanat: "En halua rakkauttasi! Minä vihaan sinua!" Ja totuus alkoi hänelle valjeta — Tara oli käyttänyt tätä ensimmäistä hänelle tarjoutunutta tilaisuutta päästäkseen eroon hänestä. Sydän masentuneena Turan kääntyi poistumaan. Mitä hänen oli tehtävä? Siihen saattoi olla vain yksi vastaus. Niin kauan kuin hän eli ja Tara eli, ei hän saanut jättää koettamatta mitään keinoa pelastaakseen tytön ja saattaakseen hänet takaisin oman kansansa maahan. Mutta miten? Miten hän edes osaisi pois näistä sokkeloista? Miten hän löytäisi Taran jälleen? Hän meni lähimmälle ovelle. Se sattui viemään siihen huoneeseen, jossa olivat ratsastavat vainajat odottamassa, että heidät siirrettäisiin jollekin parvekkeelle, synkkään huoneeseen tahi mihin hyvänsä heidät oli määrä sijoittaa. Hänen katseensa osui thoatin selässä istuvaan kookkaaseen, maalattuun soturiin, ja sen lipuessa pitkin miehen upeata hihnoitusta ja kelvollisia aseita kirkastuivat panthanin surun himmentämät silmät. Reippain askelin hän meni soturivainajan luokse ja kiskoi hänet ratsunsa selästä. Yhtä ripeästi hän riisti kuolleelta hihnoituksen ja aseet, riisui omat tamineet yltään ja pukeutui vainajan asuun. Sitten hän kiiruhti takaisin siihen huoneeseen, johon hänet oli teljetty, sillä siellä hän oli nähnyt välineitä, joita hän tarvitsi tehdäkseen valepukunsa täydelliseksi. Hän löysi ne muutamasta komerosta — värikuppeja, joiden sisältöä vanha palsamoija oli käyttänyt sivelläkseen sotamaalauksen leveät viirut kuolleiden soturien kylmille kasvoille.

Vähän ajan kuluttua Gatholin Gahan ilmestyi huoneesta hihnoitukseensa, varuksiinsa ja koristuksiinsa nähden yksityiskohtia myöten Manatorin soturina. Hän oli poistanut vainajan hihnoista sukua ja arvoa osoittavat merkit voidakseen esiintyä tavallisena sotilaana ja siten herättää vähimmän epäluuloja.

Heliumin Taran etsiminen O-Tarin holvien äärettömistä, hämäristä sokkeloista tuntui gatholilaisesta toivottomalta tehtävältä, joka oli etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Viisaampaa oli hänen pyrkiä Manatorin kaduille, sillä siellä hän voisi toivoa saavansa ensin tietää, oliko tyttö joutunut jälleen kiinni, ja jollei niin olisi käynyt, voisi hän sitten palata holveihin jatkamaan etsintäänsä. Löytääkseen pääsytien sokkeloista olisi hänen mahdollisesti vaellettava melkoinen matka koukertelevissa käytävissä ja kammioissa, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, missä tai millä suunnalla uloskäytäviä oli. Oikeastaan hän ei olisi osannut palata sataakaan metriä sinne päin, mistä hän ja Tara olivat saapuneet näihin synkkiin onkaloihin, ja siksi hän lähti liikkeelle umpimähkään, toivoen sattumalta osuvansa joko Heliumin Taran luo tahi katujen tasolle vievälle tielle.

Jonkun ajan kuluessa hän sivuutti huoneen toisensa jälkeen, jotka kaikki olivat täynnä Manatorin taidokkaasti valmistettuja vainajia. Monet niistä oli ladottu pinoihin samalla tavoin kuin polttopuut pinotaan. Edetessään käytävissä ja kammioissa hän pani merkille, että jokaisen aukon yläpuolelle ja käytävien haaraumiin ja risteyksiin oli seiniin maalattu hieroglyfejä; tarkkailemalla hän tuli siihen johtopäätökseen, että ne ilmaisivat käytävien päätekohdat, joten niitä ymmärtävä henkilö saattoi nopeasti ja varmasti liikkua holveissa. Mutta Turan ei niitä ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisikin osannut lukea Manatorin kieltä, eivät ne olisi paljoakaan auttaneet kaupunkiin perehtymätöntä; eikä hän saanutkaan niistä mitään selvää, koska Barsoomissa on kirjoitettuja kieliä yhtä monta kuin kansakuntia, vaikka siellä puhutaankin yhtä ainoata kieltä. Muuan seikka selvisi hänelle kuitenkin pian: jokaisen käytävän merkit pysyivät samanlaisina käytävän loppuun saakka.

Kulkemansa matkan nojalla Turan varsin pian oivalsi, että holvit olivat osana tavattoman laajassa järjestelmässä, joka kenties ulottui koko kaupungin alapuolelle. Joka tapauksessa hän oli varma edenneensä pois palatsin piiristä. Käytävien ja kammioiden ulkomuoto ja rakennustyyli muuttui vähän väliä. Kaikki ne olivat valaistut radiumlampuilla, vaikka tavallisesti hämärästi. Pitkään aikaan hän ei nähnyt minkäänlaisia elonmerkkejä paitsi silloin tällöin jonkun ulsion, mutta aivan äkkiä hän sitten eräässä lukuisista risteyksistä joutui vastakkain soturin kanssa. Mies katsahti häneen, nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Turan huokaisi helpotuksesta käsittäessään, että hänen naamionsa oli tehoisa, mutta huokaus katkesi kesken, kun soturi, joka oli seisahtunut ja kääntynyt häneen päin, päästi luikkauksen. Panthan oli hyvillään siitä, että hänen kupeellaan riippui miekka, että he olivat syvällä holvien himmeissä uumenissa ja että hänellä oli vain yksi vastustaja sillä hänen aikansa oli kallis.

"Oletko kuullut mitään siitä toisesta?" huusi soturi hänelle.

"En", vastasi Turan, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, ketä tai mitä mies tarkoitti.

"Hän ei voi päästä pakoon", jatkoi soturi. "Nainen juoksi suoraan syliimme, mutta vannoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen kumppaninsa oli löydettävissä."

"Vietiinkö hänet takaisin O-Tarin luokse?" tiedusti Turan, sillä nyt hän tiesi, ketä toinen tarkoitti, ja halusi tietää enemmän.

"Hänet vietiin takaisin Jetan-torneihin", vastasi soturi. "Kisat alkavat huomenna, ja epäilemättä hänestä pelataan, mutta en usko kenenkään haluavan häntä, vaikka hän onkin kaunis. Hän ei pelkää edes O-Taria. Kautta Klurosin, hänpä olisi työläs orjatar nujerrettavaksi! Hän on oikea naarasbanth. Ei sovi minulle." Ja mies meni menojaan, pudistellen päätään.

Turan riensi etsimään jotakin katujen tasalle vievää tietä, mutta joutui äkkiä pienen kammion avoimelle ovelle; kammiossa istui mies seinään kytkettynä. Turanilta pääsi hiljainen hämmästyksen ja mielihyvän huudahdus, kun hän tunsi miehen A-Koriksi ja huomasi sattumalta osuneensa samaan koppiin, jossa hän oli ollut vankina. A-Kor silmäili häntä kysyvästi. Ilmeisesti hän ei tuntenut vankeustoveriaan. Turan meni pöydän ääreen, kumartui toisen puoleen ja supatti hänelle.

"Olen Turan, panthan", hän selitti, "joka oli kahlehdittuna vieressäsi."

A-Kor katsoi häntä tarkasti. "Ei oma äitisikään tuntisi sinua", hän virkkoi. "Mutta kerrohan, mitä on tapahtunut, koska sinut vietiin pois!"

Turan selosti seikkailujaan O-Tarin valtaistuinsalissa ja palatsin alaisissa holveissa. "Ja nyt", hän jatkoi, "minun täytyy löytää nämä Jetan-tornit ja ottaa selkoa, mitä voin tehdä vapauttaakseni Heliumin prinsessan."

A-Kor ravisti päätään. "Olin kauan tornien dwarina", hän sanoi, "ja voin vakuuttaa sinulle, muukalainen, että voit yhtä hyvin koettaa yksin kukistaa Manatorin kuin vapauttaa vangin Jetan-tornista."

"Mutta minun täytyy", intti Turan.

"Oletko parempi kuin hyvä miekkamies?" kysyi A-Kor äkkiä.

"Kyllä minua on pidetty", vastasi Turan.

"Sitten on olemassa yksi keino — st!" Hän vaikeni äkkiä ja osoitti seinän juurta huoneen toisessa päässä.

Turan katsahti toisen etusormen näyttämään suuntaan; eräästä ulsionreiästä pisti esiin kahdet isot sakset ja pari ulkonevaa silmää.

"Ghek!" huudahti panthan, ja heti ryömi kammottavan näköinen kaldane lattialle ja lähestyi pöytää. A-Kor vetäytyi kauemmaksi, päästäen puolittain tukahdutetun inhon huudahduksen.

"Älä pelkää!" rauhoitti Turan häntä. "Hän on ystäväni — sama, jonka kerroin pidättäneen O-Taria, kunnes Tara ja minä ehdimme paeta."

Ghek kapusi pöydälle ja jäi kyyköttämään molempien soturien väliin. "Saat olla varma siitä", hän vakuutti A-Korille, "ettei Turanilla, tällä panthanilla, ole vertaista miekkamiestä koko Manatorissa. Kuulin keskustelunne. Jatkakaa!"

"Olet hänen ystävänsä", jatkoi A-Kor, "ja senvuoksi voinen pelkäämättä sinun kuultesi esittää sen ainoan suunnitelman, jota noudattaen tiedän hänen voivan toivoakaan saavansa Heliumin prinsessan pelastetuksi. Hän joutuu panokseksi johonkin kisojen peliin, ja O-Tar toivoo, että hänen voittajansa olivat orjia ja tavallisia sotilaita, koska hän hyljeksi jeddakia. Siten tahtoisi O-Tar rangaista häntä. Hänen omistajakseen ei tule ainoastaan yksi mies, vaan kaikki voittavat eloonjääneet. Mutta rahalla voi yksi heistä ostaa itselleen kaikkien toisten osuuden ennen ottelua. Sen voisit sinä tehdä, ja jos selviäisit hengissä, tulisi hänestä sinun orjasi."

"Mutta miten kykenee siihen muukalainen ja vainottu karkulainen?" kysyi
Turan.

"Ei kukaan tunne sinua. Menet huomenna tornien päällikön puheille ja ilmoittaudut pelaajaksi siihen otteluun, jonka panoksena tyttö on, kertoen olevasi kotoisin Manatajista, Manatorin syrjäisimmästä kaupungista. Jos hän kyselee, voit mainita nähneesi tytön, kun hänet vangittuna tuotiin kaupunkiin. Jos voitat hänet, löydät thoateja valmiina palatsistani ja saat minulta merkin, jonka nojalla kaikki, mitä minulla on, on käytettävissäsi."

"Mutta miten kykenen ostamaan toisten osuuden ilman rahaa?" tiedusti
Turan. "Minulla ei ole mitään — ei edes oman maani rahaa."

A-Kor aukaisi repputaskunsa ja veti esille käärön Manatorin rahaa.

"Tässä on kylliksi ostaaksesi ne kahdesti", hän sanoi, ojentaen rahoista osan Turanille.

"Miksi teet kaiken tämän muukalaisen hyväksi?" kysyi panthan.

"Äitini oli tänne vangiksi joutunut prinsessa", selitti A-Kor. "Teen Heliumin prinsessan hyväksi vain sen, mitä äitini toivoisi minun tekevän."

"Asiain niin ollen siis, manatorilainen", vastasi Turan, "en voi muuta kuin Heliumin prinsessan puolesta hyväksyä anteliaan tarjouksesi ja toivoa vielä kerran voivani tehdä jotakin vastapalvelukseksi."

"Nyt sinun on lähdettävä", neuvoi A-Kor. "Millä hetkellä tahansa saattaa tänne ilmestyä vartija ja huomata sinut. Mene suoraa päätä Porttikadulle, joka kiertää kaupungin ympäri ulkomuurien sisäreunaa myöten! Siellä on useita rakennuksia varattuina muukalaisten majapaikoiksi. Tunnet ne ovien päälle hakatuista thoatinpäistä. Kerro saapuneesi Manatajista katselemaan kisoja. Käytä nimeä U-Kal — se ei herätä epäluuloja, ja vältyt niistä, jos voit olla antautumatta keskusteluihin. Varhain huomenaamulla etsi käsiisi Jetan-tornien päällikkö! Olkoot apunasi kaikkien esi-isiesi voima ja onni!"

Sanottuaan jäähyväiset Ghekille ja A-Korille panthan noudatti A-Korin hänelle antamia ohjeita ja lähti etsimään Porttikatua, eikä se käynytkään hänelle kovin vaikeaksi. Matkallaan hän kohtasi useita sotureita, mutta nämä vain nyökkäsivät hänelle välittämättä hänestä sen enempää. Helposti hän löysi majapaikan, jossa oli paljon vieraita Manatorin muista kaupungeista. Kun hän ei ollut nukkunut sitten edellisen yön, heittäytyi hän vuoteensa silkki- ja turkisvaippojen sekaan saadakseen lepoa, joka oli välttämätön, jos hänen oli mieli mahdollisimman hyvin kunnostautua palvellessaan Heliumin Taraa seuraavana päivänä.

Hänen herätessään oli jo aamu, ja noustuaan vuoteestaan hän maksoi yösijansa, etsi aterioimispaikan ja oli vähää myöhemmin matkalla Jetan-torneille, joiden löytäminen ei ollut lainkaan vaikeata, koska ihmisiä riensi sankoin parvin katuja pitkin kisapaikalle. Tornien uudella, E-Mediä seuranneella päälliköllä oli niin paljon puuhaa, ettei hän ennättänyt perehtyä ilmoituksiin tarkasti, sillä lukuisten vapaaehtoisten pelaajien lisäksi oli kymmenittäin orjia ja vankeja, jotka heidän omistajansa tahi hallitus oli pakottanut mukaan kisoihin. Ilmoittauduttaessa oli mainittava kunkin pelaajan nimi samoin kuin hänelle tuleva paikka ja peli tahi pelit, joihin hänet oli merkittävä, sekä lisäksi jokaisen useampaan kuin yhteen otteluun merkityn soturin varamiehet — yksi kutakin ensimmäisen jälkeistä ottelua varten, jottei ainoatakaan seuraavaa peliä tarvittaisi siirtää toistaiseksi pelaajan kuollessa tahi tullessa taistelukyvyttömäksi.

"Nimesi?" tiedusti kirjanpitäjä, kun Turan astui esiin.

"U-Kal", vastasi panthan.

"Kotikaupunkisi?"

"Manataj."

Kirjanpitäjän lähellä seisova päällikkö katsahti Turaniin. "Olet saapunut pitkän matkan päästä pelaamaan jetania", hän huomautti. "Manatajin miehet käyvät harvoin muissa kuin vuosikymmenien kisoissa. Mitä kuuluu O-Zarille? Tuleeko hän tänne ensi vuonna? Hänpä oli uljas taistelija! Jos olet puolittainkaan niin oiva miekankäyttäjä, U-Kal, niin Manatajin maine kasvaa tänään. Mutta mitä O-Zarille oikeastaan kuuluu?"

"Kyllä hän voi hyvin", vakuutti Turan kielevästi, "ja lähetti terveisiä manatorilaisille ystävilleen."

"Sepä hauskaa!" huudahti päällikkö. "Entä mihin peliin haluat mukaan?"

"Haluaisin pelata heliumilaisesta prinsessasta, Tarasta", vastasi
Turan.

"Mutta, mies, hän on panoksena orjien ja rikollisten pelissä", huusi päällikkö. "Et kai halua vapaaehtoiseksi sellaiseen otteluun!"

"Kyllä haluan", vastasi Turan. "Näin hänet, kun hänet tuotiin kaupunkiin, ja silloin vannoin saavani hänet omakseni."

"Mutta sinun on jaettava hänet eloonjääneiden kanssa, vaikka sinun värisi voittaisikin", esteli toinen.

"Saanen heidät järkiinsä", intti Turan.

"Ja antaudut siihen vaaraan, että saat niskaasi O-Tarin vihan, sillä hän ei lainkaan pidä tästä villistä barbaarista", virkkoi tornien hoitaja.

"Jos minä voitan, pääsee O-Tar hänestä eroon", vastasi Turan.

Jetan-tornien valvoja pudisti päätään. "Olet harkitsematon", hän pahoitteli. "Tahtoisin saavani taivutetuksi ystäväni O-Zarin ystävän luopumaan moisesta hulluudesta."

"Tahtoisitko tehdä palveluksen O-Zarin ystävälle?" kysyi Turan.

"Ilomielin'" huudahti toinen. "Mitä voin tehdä hyväksesi?"

"Merkitse minut mustien päälliköksi ja anna kaikiksi miehikseni gatholilaisia orjia, sillä tietääkseni he ovat mainioita sotureja!" pyysi panthan.

"Se on omituinen pyyntö", vastasi tornien valvoja, "mutta ystäväni O-Zarin tähden olisin valmis enempäänkin, vaikka tietystikin" — hän empi — "tapana on, että päälliköksi haluava suorittaa vähäisen maksun."

"Tietenkin", ehti Turan vakuuttamaan. "Sitä en ole unohtanut. Aioin kysyä sinulta tavanmukaisen summan suuruutta."

"Ystäväni ystävälle se on vain nimellinen", vastasi tornien valvoja ja mainitsi summan, joka varakkaan Garholin kalliisiin hintoihin tottuneesta Gahanista tuntui naurettavalta.

"Milloin", hän tiedusti, ojentaen rahat valvojalle, "heliumilaisesta pelataan?"

"Se on toinen tämänpäiväinen ottelu. Jos tulet mukaani, saat valita miehesi."

Turan seurasi valvojaa tornien ja jetankentän väliselle laajalle pihalle, jossa oli koolla sadoittain sotureita. Senpäiväisien ottelujen päälliköt olivat jo valitsemassa miehiään ja määräämässä heidän paikkojaan, vaikka tärkeimpiä pelejä varten oli nämä seikat järjestetty jo viikkoja sitten. Valvoja opasti Turanin pihan siihen osaan, jossa orjien enemmistö oli koolla.

"Valitse niistä, joita ei vielä ole otettu!" kehoitti tornien valvoja. "Ja saatuasi määrän täyteen vie miehesi kentälle! Sinulle osoittaa paikan siellä oleva upseeri, ja pysyttelet siellä, kunnes toinen ottelu kuulutetaan. Toivotan sinulle onnea, U-Kal, vaikka sikäli kuin olen kuullut, olisit onnellisempi menettäessäsi kuin voittaessasi tuon heliumilaisen orjattaren."

Miehen poistuttua Turan lähestyi orjia. "Etsin parhaita miekankäyttäjiä toista peliä varten", hän ilmoitti. "Haluan gatholilaisia, sillä olen kuullut, että he ovat uljaita taistelijoita."

Muuan orja nousi ja lähestyi häntä. "On aivan sama missä pelissä kuolemme", hän virkkoi. "Haluaisin taistella puolestani panthanina toisessa ottelussa."

Saapui toinen. "Minä en ole Gatholista", hän tunnusti. "Olen heliumilainen ja tahtoisin taistella Heliumin prinsessan kunnian puolesta."

"Hyvä on!" huudahti Turan. "Onko sinulla Heliumissa hyvän miekkamiehen maine."

"Olin dwar suuren sotavaltiaan joukoissa ja olen taistellut hänen rinnallaan parissakymmenessä ottelussa Kultaisilta kallioilta Haaskaluolille saakka. Nimeni on Val Dor. Ken tuntee Heliumin, tuntee kuntoni."

Nimi oli hyvin tuttu Gahanille, joka käydessään viimeksi Heliumissa oli kuullut puhuttavan miehestä ja keskusteltavan hänen salaperäisestä katoamisestaan samoin kuin hänen miekkailijamaineestaan.

"Mistäpä voisin tietää mitään Heliumista?" torjui Turan. "Mutta jos olet sellainen taistelija kuin väität, ei sinulle sopisi mikään paikka paremmin kuin lentäjän. Mitä arvelet?"

Miehen silmistä kuvastui äkillinen hämmästys. Hän katseli tiukasti Turania katseen nopeasti lipuessa pitkin toisen hihnoitusta. Sitten hän astui ihan likelle gatholilaista, joten kukaan muu ei saattanut kuulla hänen sanojaan.

"Minusta tuntuu, että tiedät enemmän Heliumista kuin Manatorista", hän kuiskasi.

"Mitä tarkoitat, mies?" kysyi Turan, koettaen vaivata aivojaan keksiäkseen, mistä tämän miehen tieto, arvaus tahi mielijohde oli alkuisin.

"Tarkoitan sitä", vastasi Val Dor, "ettet ole Manatorista, ja jos mielit pitää sen salassa, ei sinun ole hyvä puhua manatorilaisille, kuten äsken puhuit minulle — lentäjistä! Manatorissa ei ole lentäjiä eikä heidän jetanpelissään sennimistä nappulaa. Sitä nappulaa, joka on lähimpänä päällikköä tai prinsessaa, he sensijaan nimittävät odwariksi. Se liikkuu samalla tavoin ja on samanarvoinen kuin Manatorin ulkopuolella pelatun jetanin lentäjä. Muista siis se, ja muista myöskin, että jos sinulla on salaisuus, on se varmassa tallessa ollessaan Heliumin Vai Dorin tiedossa!"

Turan ei vastannut mitään, vaan alkoi valita muita miehiään. Val Dorista, heliumilaisesta, ja Floranista, gatholilaisesta tarjokkaasta, oli hänelle suurta apua, sillä yhdessä he tunsivat useimmat orjat, joiden keskuudesta hänen oli tehtävä valintansa. Saatuaan kaikki miehet valituiksi Turan vei heidät ottelukentän vierelle, missä heidän oli odotettava vuoroaan, ja siellä hän lähetti kiertämään sanan, että heidän oli taisteltava enemmästäkin kuin siitä määrästä, minkä hän tarjosi prinsessasta, jos he voittaisivat. He hyväksyivät hänen tarjouksensa, joten Turan oli varma Taran omistamisesta, jos hänen puolensa selviytyisi voittajana, mutta hän tiesi, että hänen miehensä taistelivat vieläkin uljaammin ritarillisuuden kuin rahan kannustamina, eikä ollut vaikeaa innostaa gatholilaisiakin palvelemaan prinsessaa. Ja nyt hän esitti heille, että oli mahdollista saavuttaa vieläkin suurempi palkkio.

"En voi luvata sitä teille", hän puhui, "mutta saattanen ilmoittaa kuulleeni, että jos voitamme tämän ottelun, voimme myöskin hankkia teille vapauden!"

Orjat hypähtivät pystyyn ja tungeksivat hänen ympärilleen, tehden lukuisia kysymyksiä.

"Siitä ei saa hiiskua ääneen", selitti Turan, "mutta Floran ja Val Dor tietävät, ja he ovat vakuuttaneet minulle, että olette kaikki luotettavia. Kuunnelkaa! Se, mitä nyt ilmaisen teille, saattaa henkeni teidän valtaanne, mutta teidän on tiedettävä ja joka miehen on käsitettävä, että tänään ottelette elämänne suurimman kamppailun — Barsoomin ihailtavimman prinsessan kunnian ja vapauden samalla kuin omankin vapautenne puolesta — mahdollisuudesta palata kukin omaan maahansa ja sen naisen luokse, joka häntä siellä odottaa.

"— Ensiksi siis minun salaisuuteni. En ole manatorilainen. Kuten tekin olen minäkin orja, vaikka tällä hetkellä Manatajista kotoisin olevan manatorilaisen valepuvussa. Sen, mistä maasta ja kuka olen, täytyy jäädä mainitsematta syistä, joilla ei ole mitään merkitystä tämänpäiväiseen otteluumme nähden. Olen siis yksi teistä. Taistelen samojen asioiden puolesta kuin tekin.

"— Ja sitten se seikka, josta vasta äsken sain tietää. U-Thor, Manatosin suuri jed, joutui toissa päivänä palatsissa riitaan O-Tarin kanssa, ja heidän soturinsa olivat käsikähmässä. U-Thor karkoitettiin Vihollisten portille saakka, missä hän nyt on leirissä. Millä hetkellä hyvänsä voi taistelu leimahtaa uudelleen. Mutta arvellaan U-Thorin lähettäneen noutamaan Manatosista lisävoimia. Ja, Gatholin miehet, tämä seikka on teille mielenkiintoinen. U-Thor on äskettäin ottanut vaimokseen Gatholin prinsessan Hajan, joka oli O-Tarin orjatar ja jonka poika A-Kor oli Jetan-tornien dwar. Hajan sydän sykkii uskollisuudesta Gatholia ja säälistä niitä sen maan poikia kohtaan, jotka ovat täällä orjina, ja tämän viimemainitun tunteen hän on jossakin määrin tartuttanut U-Thoriin. Auttakaa senvuoksi minua vapauttamaan Heliumin prinsessa Tara. Luullakseni voin minä auttaa teitä ja häntä ja itseäni pelastumaan tästä kaupungista. Kallistakaa korvanne likelle minua, O-Tarin orjat, jottei kukaan julma vihollinen pääsisi kuulemaan sanojani!" Sitten Gatholin Gahan esitti hiljaa kuiskaten keksimänsä rohkean suunnitelman. "Ja nyt", hän vaati lopetettuaan, "puhukoon se, joka ei uskalla liittyä mukaan!" Ei kukaan vastannut. "Eikö ole ketään?"

"Eikä se kavalla sinua, jos viskaan miekkani jalkojesi juureen. Niin on tehty täällä ennenkin", virkkoi eräs miehistä hiljaisella äänellä, josta uhkui hillittyä tunnetta.

"Ja minä!" "Ja minä!" "Ja minä!" liittyivät toiset hänen tarjoukseensa värähtävin kuiskauksin.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kuoleman kisa

Kirkkaana ja heleänä kajahti torven ääni Jetan-kentillä. Korkeasta tornista sen viileä ääni kiiri yli Manatorin kaupungin ja ihmisäänien sekasortoisen hälyn, joka kohosi stadionin katsomolle ahdinkoon saakka sulloutuneesta väkijoukosta. Se kutsui pelaajia ensimmäiseen otteluun, ja samalla lehahti tuhansien tankojen nenään torneihin, linnoituksen muureille ja stadionin vankalle ympärysmuurille Manatorin taistelevien päällikköjen upeita, kirkasvärisiä viirejä. Se oli merkkinä Jeddakin kisojen alkamisesta, jotka olivat vuoden tärkeimmät ja jäivät jäljelle vain vuosikymmenien Suurkisoista.

Gatholin Gahan tarkkasi jokaista siirtoa kotkansilmin. Peli oli vähäpätöinen, ratkaisten vain jonkun pienen, kahden päällikön välisen jupakan, ja sitä pelasivat ammattipelaajat vain pistelaskun mukaan. Ei kukaan saanut surmaansa, ja verta vuoti vain vähän. Kamppailu kesti tunnin ajan, ja se päättyi siten, että häviöpuolen päällikkö vapaaehtoisesti suostui jäämään vähemmälle pistemäärälle, joten peliä voitiin nimittää ratkaisemattomaksi.

Taaskin törähti torvi, tällä kertaa ilmoittaen sen iltapäivän toisen ja samalla viimeisen ottelun alkavan. Vaikka tätä ei pidettykään tärkeänä kamppailuna, jollaiset oli varattu kisojen neljänneksi ja viidenneksi päiväksi, lupasi se kuitenkin tarjota kylliksi mielenkiihoitusta, koska siinä taisteltiin kuolemaan saakka. Elävillä miehillä ja elottomilla nappuloilla pelattujen pelien olennainen erotus on se, että kun edellisessä siirron ratkaisee pelkkä nappulan sijoittaminen vastapuolueen nappulan vallassa olevalle ruudulle, suorittavat edellisessä sillä tavoin samalle ruudulle joutuneet miehet kaksintaistelun ruudun omistamisesta. Senvuoksi edellisessä pelissä ei ole tärkeätä ainoastaan jetanin taitaminen, vaan myöskin jokaisen nappulayksikön kunto ja urheus, joten siis ei ainoastaan omien miesten, vaan myös kaikkien vastapuolueen pelaajien tunteminen on tavattoman suurimerkityksellinen päällikölle.

Tässä suhteessa oli Gahan alakynnessä, mutta hänen pelaajiensa vilpitön uskollisuus oli suuressa määrin omiaan tasoittamaan hänen tietämättömyyttään, sillä he avustivat häntä järjestämään laudan edullisimmalla tavalla ja rehellisesti ilmaisivat hänelle itsekunkin heikot ja vahvat puolet. Joku otteli parhaiten tappioon kallistuvassa taistelussa; toinen oli liian hidas, toinen liian raju; tämä oli tulinen ja hänen sydämensä terästä, mutta häneltä puuttui kestävyyttä. Vastustajista he kuitenkin tiesivät vähän, jos mitään, ja vasta nyt, kun molemmat puolet sijoittuivat laajan jetanlaudan mustille ja kellanpunaisille neliöille, pääsi Gahan tarkoin silmäilemään vastassaan olevia sotureita. Kellanpunainen päällikkö ei ollut vielä saapunut kentälle, mutta hänen miehensä olivat kaikki paikoillaan. Val Dor kääntyi Gahanin puoleen. "He ovat kaikki Manatorin vankiholveista tuotuja rikollisia", hän sanoi. "Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan orjaa. Meidän ei tarvitse taistella ainoatakaan kansalaistamme vastaan, ja jokainen surmaamamme vastustaja on vihollinen."

"Se on hyvä", vastasi Gahan. "Mutta missä on heidän päällikkönsä ja missä ovat molemmat prinsessat?"

"He ovat parhaillaan tulossa, näetkö?" Val Dor osoitti kentän toista päätä, josta lähestyi kaksi vartioitua naista.

Heidän tullessaan likemmäksi Gahan näki toisen tosiaankin olevan Heliumin Taran, mutta toista hän ei tuntenut. Sitten naiset vietiin kentän keskelle molempien vastustajien puoliväliin ja jäivät sinne odottamaan, kunnes kellanpunainen päällikkö saapui.

Floranilta pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi miehen. "Kautta ensimmäisen esi-isäni! Eikö hän ole yksi heidän suuria päällikköjään? Ja meille kerrottiin, että tämän ottelun panoksesta pelaavat orjat ja rikolliset."

Hänen sanansa keskeytti tornien valvoja, jonka velvollisuutena ei ainoastaan ollut ilmoittaa pelien alkaminen ja niiden panokset, vaan myöskin toimia erotuomarina.

"Tässä toisessa ottelussa Jeddakin kisojen ensimmäisenä päivänä Manatorin jeddakin O-Tarin neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenä kolmantena hallitusvuonna ovat kummankin puolen prinsessat ainoina panoksina, ja voittava puoli saa molemmat prinsessat menetelläkseen heihin nähden, miten hyväksi näkevät. Keltainen prinsessa on gatholilainen orjatar Lan-O, musta prinsessa on orjatar Tara, Heliumin prinsessa. Musta päällikkö on U-Kal Manatajista, vapaaehtoinen pelaaja; kellanpunainen päällikkö on dwar U-Dor Manatorin jeddakin kahdeksannesta utanista, myöskin vapaaehtoinen pelaaja. Ruuduista on taisteltava kuolemaan saakka. Oikeudenmukaiset ovat Manatorin lait! Olen puhunut."

Alkusiirron sai U-Dor, minkä jälkeen molemmat päälliköt saattoivat kumpikin prinsessansa heille tuleville paikoille. Silloin Gahan oli ensimmäisen kerran kahden kesken Taran kanssa sen jälkeen, kun tyttö oli tuotu kentälle. Lähestyessään Taraa viedäkseen hänet paikalleen hän huomasi tytön tarkastavan häntä tiukasti ja aprikoi, tunsiko Tara hänet. Mutta jos niin olikin, ei Tara ilmaissut sitä millään merkillä. Väkisinkin johtuivat hänen mieleensä tytön viimeiset sanat: "Minä vihaan sinua!" Ja hän muisti, että tyttö oli jättänyt hänet pulaan, kun I-Gos, balsamoija, oli lukinnut hänet palatsin alaiseen huoneeseen. Senvuoksi hän ei yrittänytkään ilmaista prinsessalle, kuka hän oli. Hän aikoi taistella Taran puolesta — kuolla hänen puolestaan, jos se kävisi tarpeelliseksi — ja jollei hän kaatuisi, jatkaa loppuun saakka taistelua Taran rakkaudesta. Gatholin Gahanin sisu ei hevillä nujertunut, mutta hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänellä oli hyvin vähäiset toiveet Heliumin Taran rakkauden saavuttamisesta. Tyttö oli sysännyt hänet luotaan kahdesti, kerran Gatholin jedinä ja toistamiseen Turanina, panthanina. Mutta tärkeämpi kuin Gahanin rakkaus oli Taran turvallisuus ja pelastus, ja ensinmainittu oli työnnettävä takalistolle, kunnes jälkimmäinen oli saavutettu.

He astelivat jo asemillaan olevien pelaajien välitse ja sijoittuivat paikoilleen kumpikin omalle ruudulleen. Taran vasemmalla puolella oli musta päällikkö, Gatholin Gahan, suoraan hänen edessään prinsessan panthan, gatholilainen Floran, ja hänen oikealla puolellaan prinsessan odwar, heliumilainen Val Dor. Ja kukin näistä tiesi, mistä nyt oli oteltava, mitä voitettava tahi menetettävä, ja samoin tiesi sen jokainen musta pelaaja. Taran asettuessa paikalleen kumarsi Val Dor syvään. "Miekkani on jalkojesi juuressa, Heliumin Tara", hän virkkoi.

Tyttö kääntyi katsomaan häneen päin kasvoillaan hämmästyksen ja epäilyksen ilme. "Val Dor, dwar!" hän huudahti. "Val Dor Heliumista — isäni luotettuja päällikköjä! Voinko uskoa silmiäni?"

"Olen Val Dor, prinsessa", vastasi soturi, "ja valmis kuolemaan puolestasi, jos tarvis vaatii, kuten jokainen tämän päivän jetankentän mustavärinen soturi. Tiedä, prinsessa", hän lisäsi, "että meidän puolellamme ei ole ainoatakaan manatorilaista, vaan kaikki he ovat Manatorin vihamiehiä!"

Tara loi nopean, merkitsevän silmäyksen Gahaniin päin. "Entä hän?" hän supatti, mutta sitten hän pian pidätti henkeään kummastuneena. "Ensimmäisen jeddakin varjo!" hän huudahti. "Vasta nyt juuri tunsin hänet hänen valepukunsa lävitse."

"Luotatko häneen?" kysyi Val Dor. "En tunne häntä, mutta hänen puheensa oli rehellistä, kunniallisen soturin puhetta, ja me olemme luottaneet hänen sanoihinsa."

"Siinä ette ole erehtyneet", vastasi Heliumin Tara. "Uskoisin hänelle henkeni — sieluni; ja kai tekin luotatte häneen."

Olisipa Gatholin Gahan ollut todellakin onnellinen, jos hän olisi kuullut ne sanat; mutta kohtalo, joka tavallisesti on epäsuotuisa rakastuneille tällaisissa asioissa, järjesti toisin, ja sitten leikki alkoi.

U-Dor siirsi prinsessansa odwarin kolme ruutua vinottain oikealle, joten se joutui mustan päällikön odwarin seitsemännelle ruudulle. Tämä siirto osoitti, mitä U-Dor halusi — pikemminkin veristä kuin taitopeliä — ja todisti, että hän halveksi vastustajiaan.

Gahan vastasi siirtämällä odwarinsa panthanin yhden ruudun suoraan eteenpäin — teoreettisesti harkitumpi siirto, sillä se avasi hänelle tien panthaniensa rivin lävitse, samalla kun se ilmaisi sekä pelaajille että katsojille, että hän aikoi itse olla mukana taistelemassa, jopa ennen kuin pelin kulku hänet siihen pakotti. Tämä siirto nostatti meluisia kättentaputuksia tavallisille sotilaille ja heidän naisilleen varatuilta penkkiriveiltä, mikä ehkä osoitti, ettei U-Dor ollut kovinkaan suuresti heidän suosiossaan, ja sillä oli myöskin siveellinen vaikutus Gahanin miehiin. Päällikkö saattaa — ja usein hän sen tekeekin — pelata melkein koko pelin poistumatta omalta ruudultaan. Istuen siellä thoatin selässä hän näkee koko kentän ja ohjaa kaikkia liikkeitä. Eikä häntä voida moittia rohkeuden puutteesta, jos hän valitsee tällaisen pelitavan, koska peli, joka hänen taitonsa ja miestensä kunnon nojalla olisi kääntynyt voitoksi, olisi sääntöjen mukaan ratkaisematon, jos hän kaatuisi tahi hänen olisi pahasti haavoitettuna vetäydyttävä syrjään. Jos päällikkö senvuoksi panee itsensä alttiiksi henkilökohtaiselle ottelulle, on se todistuksena siitä, että hän luottaa omaan miekkailutaitoonsa ja on hyvin rohkea, joilla kahdella ominaisuudella mustien päällikkö laski valavansa miehiinsä toivoa ja uljuutta antamalla niistä näytteen näin pelin alussa.

U-Dorin seuraavalla siirrolla tuli Lan-On odwar Taran odwarin neljännelle ruudulle — iskumatkan päähän mustasta prinsessata. Seuraavalla siirrolla Gahan menettäisi pelin, jollei kellanpunaista odwaria nujerrettaisi tai Taraa siirrettäisi turvalliseen paikkaan. Mutta jos hän nyt olisi siirtänyt prinsessansa, olisi se merkinnyt sitä, että hän myönsi vastustajan paremmaksi. Hän saattoi itse siirtyä kolmelle ruudulle, mutta ei sille, jolla U-Dorin prinsessan odwar oli. Mustien puolella oli vain yksi pelaaja, joka voi otella vihollisen kanssa ruudusta, nimittäin Gahanin vasemmalla puolella oleva päällikön odwar. Gahan kääntyi thoatinsa selässä katsomaan häneen. Hän oli komeannäköinen mies odwarin upeassa puvussa, ja hänen arvoaan osoittavat viisi kirkasväristä sulkaa nousivat uhmaavan pystyinä hänen tuuheasta, mustasta tukastaan. Samoin kuin kaikki kentällä olevat pelaajat ja ahdinkoon asti täydessä katsomossa istuvat katselijat hänkin arvasi, mitä hänen päällikkönsä mielessä liikkui. Hän ei rohjennut puhua, pelitavat kielsivät sen, mutta sen, mitä hänen huulensa eivät saaneet lausua, ilmaisivat hänen sotaista tulta säihkyvät silmänsä kaunopuheisesti: "Mustien kunnia ja prinsessamme turvallisuus ovat taatut, kun minä olen tässä!"

Gahan ei enää epäröinyt, vaan komensi: "Päällikön odwar prinsessan odwarin neljännelle!" Se oli sellaisen johtajan uskalias siirto, joka oli nostanut maasta vastustajansa sotakintaan.

Soturi syöksähti eteenpäin ja hypähti U-Dorin miehen valtaamalle ruudulle. Se oli ensimmäinen ruutu, josta siinä pelissä kamppailtiin. Pelaajien katseet olivat suunnatut ottelijoihin, katselijat kumartuivat eteenpäin istuimillaan ensimmäisten kättentaputusten jälkeen, joilla siirtoa oli tervehditty, ja koko suunnattomassa ihmisjoukossa vallitsi hiljaisuus. Jos musta sortuisi voitettuna, voisi U-Dor siirtää voittoisan miehensä Heliumin Taran ruudulle, ja peli olisi päättynyt — neljässä siirrossa ja Gatholin Gahanin tappioksi. Jos kellanpunainen kaatuisi, olisi U-Dor uhrannut yhden tärkeimmistä nappuloistaan ja tyyten tuhonnut sen edun, jonka olisi saattanut saada ensimmäisestä siirrostaan.

Ruumiillisesti näyttivät taistelijat täysin tasaväkisiltä, ja kumpikin otteli henkensä edestä, mutta alusta alkaen oli selvää, että musta oli parempi miekkailija, ja Gahan tiesi, että hänellä oli toinenkin ja kenties vielä suurempi hyvä puoli vastustajaansa nähden. Viimeksimainittu taisteli vain hengestään ilman ritarillisuuden ja uskollisuuden kannustavaa kiihoitinta. Mustan odwarin käsivartta vahvistamassa olivat nämä ja sen lisäksi tieto siitä, mitä Gahan oli kuiskannut miestensä korviin ennen pelin alkua, ja niinpä hän ottelikin sellaisesta, mikä kunnianmiehelle on henkeäkin kalliimpi.

Se kaksintaistelu piti katselijansa lumotun äänettöminä. Viuhuvat säilät välkkyivät huikaisevassa auringon paisteessa, kalskahdellen vastakkain, kun pistoja ja iskuja väistettiin. Taistelijain barbaarinen hihnoitus loi loistavaa väriä villiin, sotaiseen näkyyn. Kellanpunaisen odwarin oli pakko asettua puolustuskannalle, ja hän otteli hurjasti henkensä edestä. Kylmän, peloittavan tarmokkaasti pakotti musta hänet vääjäämättömästi askel askeleelta perääntymään ruudun nurkkaan — asemaan, josta oli mahdoton siirtyä muualle. Ruudulta poistuminen merkitsisi sitä, että hän menettäisi sen vastustajalleen ja hankkisi itselleen häpeällisen ja nopean kuoleman pilkkaavan rahvaan näkyvissä. Toivottomalta näyttävän asemansa kannustamana teki kellanpunainen odwar äkkiä rajun hyökkäyksen, pakottaen mustan peräytymään puolikymmentä askelta, ja sitten U-Dorin miehen säilä sujahti eteenpäin ja viilsi naarmun hellittämättömän vastustajansa olkapäähän, vuodattaen ensimmäisen veren. U-Dorin miehiltä pääsi hillitty kehoitushuuto, ja menestyksensä kiihoittamana koetti kellanpunainen odwar kaataa mustan jatkamalla ripeästi hyökkäystään. Vähän aikaa miehet liikkuivat niin nopeasti, ettei kukaan kyennyt seuraamaan niitä katseillaan, mutta sitten musta odwar väisti salamannopeasti uhkaavan piston, kumartui sukkelasti eteenpäin, tähdäten näin saatuun aukkoon, ja syöksi aseensa kellanpunaisen odwarin sydämeen — terä vaipui kahvaa myöten kellanpunaisen odwarin ruumiiseen. Katsomolta kajahti huuto, sillä olipa katsojain suosio ollut kummalla puolella tahansa, kukaan ei olisi voinut väittää, että taistelu ei ollut komea ja ettei kyvykkäämpi mies olisi voittanut. Ja mustilta pelaajilta pääsi helpotuksen huokaus, kun heiltä laukesi viime hetkien jännitys.

En tahdo väsyttää teitä kuvaamalla pelin yksityiskohtia — vain sen tärkeimmät piirteet ovat välttämättömät lopputuloksen ymmärtämiseksi. Neljännellä siirrolla mustan odwarin voiton jälkeen pääsi Gahan U-Dorin neljännelle ruudulle. Viereisellä ruudulla vinottain vasemmalla oli kellanpunainen panthan, ainoa mies, joka paitsi U-Doria itseään saattoi ryhtyä taisteluun hänen kanssaan.

Kahden viimeisen siirron aikana oli sekä pelaajille että katsojille selvinnyt, että Gahan eteni suoraan kentän poikki päästäkseen mieskohtaiseen kamppailuun kellanpunaisen päällikön kanssa — että hän uskoi olevansa parempi miekanmittelijä ja pani kaikki sen varaan, koska molempien päällikköjen joutuessa otteluun tulos ratkaisee koko pelin. U-Dor saattoi lähteä paikaltaan käydäkseen ottelemaan Gahanin kanssa tai siirtää prinsessansa panthanin Gahanin valtaamalle ruudulle, toivoen viimemainitun voittavan mustan päällikön, joten peli jäisi ratkaisemattomaksi, kuten aina käy, jos joku muu mies kuin päällikkö surmaa vastapuolen päällikön, taikka siirtyä pois ja ainakin toistaiseksi välttää mieskohtaisen kamppailun. Tämä hänellä olikin mielessään, kuten oli ilmeistä kaikille, jotka näkivät hänen tähyilevän laudan lähiosia. Ja hänen harminsa oli silminnähtävä, kun hän huomasi Gahanin sijoittuneen niin, ettei hän voinut siirtyä ainoallekaan ruudulle, jolle Gahan ei ulottuisi seuraavalla siirrollaan.

U-Dor oli siirtänyt uhatuksi joutuneen prinsessansa neljännelle ruudulle itäänpäin Gahanista ja kauemmaksi hänestä itsestään. Mutta se ei ollut onnistunut. Nyt hän käsitti voivansa panna oman odwarinsa ottelemaan Gahanin kanssa; mutta hän oli jo menettänyt toisen odwarin eikä hevillä tahtonut jäädä ilman toistakin. Hänen asemansa oli vaikea, sillä hän ei halunnut taistella Gahanin kanssa mieskohtaisesti, samalla kun oli hyvin todennäköistä, ettei hän voisi sitä välttää. Oli vielä yksi mahdollisuus, joka perustui hänen prinsessan panthaniinsa, ja niinpä hän sen enempää arvelematta määräsi tämän siirtymään mustan päällikön valtaamalle ruudulle.

Nyt oli katsojain myötätunto jakamattomana Gahanin puolella. Jos hän häviäisi, julistettaisiin peli tasapeliksi eikä Barsoomissa pidetä tasapeliä sen paremmassa arvossa kuin maapallollakaan. Jos hän voittaisi, koituisi siitä epäilemättä päälliköiden välinen kaksintaistelu, ja sitä kaikki toivoivat. Nyt oli jo kaiken nojalla selvää, että pelistä tulisi lyhyt, ja väkijoukko olisi harmissaan, jos se jäisi ratkaisemattomaksi ja kaatuneita olisi vain kaksi. Muistettiin suuria, historiallisia pelejä, joissa peliä aloitettaessa kentällä olleista neljästäkymmenestä miehestä oli jäänyt henkiin vain kolme — molemmat prinsessat ja voittanut päällikkö.

He moittivat U-Doria, vaikka hänellä itse asiassa oli täysi oikeus ohjata pelinsä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä hänen kieltäytymisensä ryhtymästä taisteluun mustan päällikön kanssa välttämättä ollut pelkuruuden merkki. Hän oli suuri päällikkö, jonka oli vallannut halu omistaa Tara. Hän ei voinut niittää kunniaa antautumalla taisteluun orjien, rikollisten tai Manatajista kotoisin olevan tuntemattoman soturin kanssa, eikä panoskaan ollut siksi suuri, että olisi kannattanut antautua vaaraan.

Mutta nyt oli Gahanin ja kellanpunaisen panthanin välinen ottelu käynnissä, ja seuraavan siirron ratkaisu ei enää ollut muiden kuin heidän käsissään. Ensi kerran manatorilaiset näkivät Gatholin Gahanin taistelemassa, mutta Heliumin Tara tiesi hänen käytelevän miekkaansa mestarillisesti. Jos Gahan olisi nähnyt ylpeän välkkeen tytön silmissä, olisi hän helposti saattanut ihmetellä, olivatko ne samat silmät, joista oli säihkynyt tulta ja vihaa häntä kohtaan silloin, kun hän O-Tarin palatsin alaisissa holveissa oli peittänyt Taran huulet rajuilla suudelmilla. Tarkkaillessaan Gahanin miekkailua ei Tara saattanut olla vertaamatta häntä kahden taivaankappaleen parhaaseen miekkamieheen — omaan isäänsä, virginialaiseen John Carteriin, Heliumin prinssiin, Barsoomin sotavaltiaaseen — ja hän tiesi, ettei mustan päällikön taito jäisi verrattaessa paljoa huonommaksi.

Lyhyt ja naseva oli se kaksintaistelu, joka ratkaisi kellanpunaisen päällikön neljännen ruudun omistuksen. Katselijat olivat odottaneet mielenkiintoista, ainakin keskinkertaisen pituista ottelua, mutta he nousivat melkein pystyyn nähdessään säkenöivän miekkailun, joka päättyi, ennenkuin näkijä ennätti pidättää henkeään. He näkivät mustan päällikön astahtavan taaksepäin miekan kärki maahan suunnattuna, kun taas hänen vastustajansa, jonka sormista heltisi miekka, tarttui rintaansa, vaipui polvilleen ja retkahti sitten eteenpäin kasvoilleen.

Ja sitten Gatholin Gahan käänsi katseensa suoraan Manatorin U-Doriin, joka oli kolmen ruudun päässä. Päällikkö saa siirtyä kolme ruutua — kolme ruutua mihin suuntaan hyvänsä, joko suoraan tahi mutkitellen, kunhan hän vain ei saman siirron aikana käy kahdesti samalla ruudulla. Väkijoukko näki sen ja arvasi Gahanin aikeet. Katsojat nousivat pystyyn ja päästivät mylviviä suosion huutoja, kun hän verkkaisesti asteli välillä olevien ruutujen poikki kellanpunaista päällikköä kohti.

Kuninkaan aitiossa istui O-Tar, silmäillen synkästi näyttämöä. O-Tar oli suuttunut. Hän oli suuttunut U-Dorille siitä, että tämä oli ryhtynyt pelaamaan orjattaresta, jonka hän oli toivonut ainoastaan orjien ja rikollisten pelipanokseksi. Hän oli suuttunut manatajilaiselle soturille siitä, että tämä oli sekä pelannut että otellut niin paljon paremmin kuin Manatorin miehet. Hän oli suuttunut katsojiin sitä, että he avoimesti osoittivat vihamielisyyttään miestä kohtaan, joka oli monia vuosia paistatellut hänen suosionsa hohteessa. O-Tar, jeddak, ei ollut nauttinut iltapäivästä. Myöskin hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat synkkiä — myöskin he tuijottivat murjotellen kentälle, pelaajiin ja rahvaaseen. Heidän joukossaan oli köyristynyt ukko, joka tähyili kenttää ja pelaajia heikoilla, tihruisilla silmillään.

Kun Gahan astui U-Dorin ruudulle, karkasi tämä miekka kädessä hänen kimppuunsa niin raivokkaasti, että vähemmän taitava ja vähemmän voimakas miekkailija kuin Gahan olisi siitä nujertunut. Minuutin ajan taistelu oli tiukkaa ja rajua, jättäen varjoon kaikki, mitä siihen saakka oli nähty. Tässä tosiaan oli kaksi suurenmoista miekkailijaa, ja tämä ottelu lupasi korvata katselijoille pelin lyhyyden tuottaman pettymyksen. Eikä ottelua ollut kestänyt kauan, ennen kuin moni olisi ollut valmis ennustamaan, että hän silloin näki taistelun, josta tulisi historiallinen Manatorin jetanmuistelmissa. Nämä miehet käyttivät miekkailutaidon kaikkia temppuja ja juonia. Silloin tällöin jompikumpi osui toiseen, saaden veren vuotamaan vastustajansa kuparinväriselle iholle, kunnes he molemmat olivat punaiset hurmeesta; mutta kumpikaan ei näyttänyt kykenevän antamaan surmaniskua.

Paikaltaan kentän toisesta päästä tarkkaili Heliumin Tara pitkäksi venyvää taistelua. Hänestä näytti musta päällikkö koko ajan olevan puolustuskannalla, ja jos Gahan milloin ahdistikin vastustajaansa, jätti hän käyttämättä hyväkseen toisen monet virheet, jotka tytön harjaantunut silmä huomasi. Gahan ei kertaakaan näyttänyt olevan tosivaarassa eikä myöskään näyttänyt pinnistävän taitoaan niin paljon, että olisi voittanut. Kaksintaistelua oli jo kestänyt kauan, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Pian oli käsissä päivänvalon äkillinen muuttuminen pimeydeksi, mikä Barsoomin ilman ohuuden vuoksi tapahtuu melkein ilman maapallon varoittavaa hämärää. Eikö ottelu päättyisikään? Julistettaisiinko peli sittenkin tasapeliksi? Mikä mustaa päällikköä vaivasi?

Tara olisi toivonut saavansa vastauksen ainakin viimeiseen näistä kysymyksistä, sillä hän oli varma, että Turan, panthan, jona hän Gahanin tunsi, tosin taisteli loistavasti, mutta ei pannut parastansa. Hän ei voinut uskoa, että miehen kättä pidätti pelko, mutta syynä oli varmasti jokin muu kuin kykenemättömyys ahdistaa U-Doria rajummin. Mitä se oli, sitä hän ei kuitenkaan osannut arvata.

Kerran hän näki Gahanin hätäisesti vilkaisevan laskevaan aurinkoon päin. Puolen tunnin kuluttua olisi pimeä. Ja sitten hän ja kaikki muutkin näkivät mustan päällikön miekkailutavan muuttuvan omituisesti. Tuntui siltä kuin hän olisi koko ajan pitänyt suurta dwaria leikkilelunaan, ja nyt hän vieläkin leikki, mutta toisella tavoin. Hän leikki hirvittävästi, samoin kuin kissa uhrillaan vähäistä ennen surmaamista. Kellanpunainen päällikkö oli nyt avuton niin ylivoimaisen miekkailijan käsissä, ettei heitä voinut verratakaan toisiinsa. Katsojat istuivat suu ammollaan ihmettelystä ja kunnioituksesta, kun Gatholin Gahan uuvutti vastustajansa ja sitten iski hänet maahan sivalluksella, joka halkaisi hänen päänsä leukaan saakka. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua aurinko laskisi! Entäpä sitten?

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Uskollisuuden näyte

Kauan kaikuivat äänekkäät kättentaputukset Manatorin jetankentällä, kun tornien valvoja kutsui molemmat prinsessat ja voittoisan päällikön kentän keskelle ja esitti viimemainitulle hänen kuntonsa hedelmät. Ja kuten tapa vaati, sijoittuivat sitten voittaneet pelaajat, Gahan ja molemmat prinsessat etunenässä, jonoon tornien valvojan taakse, ja heidät vietiin voittajien paikalle kuninkaan aition edustalle saamaan jeddakin kiitokset. Ne, jotka olivat ratsujen selässä, luovuttivat thoatinsa orjille, sillä tässä juhlatoimituksessa tulee kaikkien olla jalkaisin. Suoraan kuninkaan aition alapuolella oli portti, josta päästiin yhteen kentälle tuovista, katsomon alitse kulkevista tunneleista. Seurue pysähtyi tämän portin edustalle, ja O-Tar silmäili heitä ylhäältä päin. Val Dor ja Floran siirtyivät rauhallisesti toisten edelle ja menivät suoraan portille, jossa he olivat piilossa O-Tarin seurassa aitiossa olevien soturien katseilta. Tornien valvoja lienee havainnut heidät, mutta voittaneen päällikön muodollinen esittäminen jeddakille antoi hänelle niin paljon puuhaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota heihin.

"Tuon luoksesi, O-Tar, Manatorin jeddak, U-Kalin Manatajista", hän huusi niin äänekkäästi, että mahdollisimman monet sen kuulisivat, "kellanpunaisten voittajan Jeddakin kisojen toisessa ottelussa O-Tarin neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenäkolmantena hallitusvuonna, ja orjatar Taran ja orjatar Lan-On, jotta voit antaa heidät, pelipanokset, U-Kalille."

Hänen puhuessaan tirkisteli pieni, ryppyinen ukko aition kaiteen ylitse tornien valvojan takana seisovaa kolmikkoa, jännittäen heikkoja tihrusilmiään tyydyttääkseen vanhuksen uteliaisuutta, vaikka asia ei ollutkaan erikoisen tärkeä, sillä mitäpä kaksi orjatarta ja halpa manatajilainen sotilas merkitsisivät kellekään O-Tarin seurassa istuvalle henkilölle.

"Manatajin U-Kal", lausui O-Tar, "olet ansainnut panokset. Harvoin olemme nähneet uljaampaa miekan käyttöä. Jos kyllästyt Manatajiin, on täällä Manatorissa sinulle aina paikka valmiina jeddakin henkivartiostossa."

Jeddakin puhuessa pikku vanhus, joka ei selvästi eroittanut mustan päällikön piirteitä, pisti kätensä repputaskuunsa ja otti sieltä paksulinssiset silmälasit, pannen ne nenälleen. Hetkisen hän tähysti Gahania tarkasti, hypähti siten seisomaan, puhutteli O-Taria ja osoitti Gahania vapisevalla sormellaan. Hänen noustessaan pystyyn Heliumin Tara tarttui mustan päällikön käteen.

"Turan!" hän kuiskasi. "Ukko on I-Gos, jonka luulin surmanneeni O-Tarin holveissa. Hän on I-Gos ja hän tuntee sinut ja —"

Mutta I-Gos teki jo parhaillaan mitä aikoi. Kimakalla äänellään hän suorastaan kirkui: "Tuo on Turan, orja, joka varasti naisen, Taran, valtaistuinsalistasi, O-Tar. Hän häpäisi I-Malia, päällikkövainajaa, ja pitää nyt hänen asuaan!"

Heti syntyi hornamainen meteli. Soturit paljastivat miekkansa, ponnahtaen pystyyn. Gahanin voittaneet pelaajat syöksyivät yhtenä miehenä eteenpäin, pyyhkäisten tornien valvojan pitkäkseen maahan. Val Dor ja Floran kiskaisivat auki kuninkaan aition alla olevan portin, paljastaen tunnelin, joka vei tornien takana olevan kaupungin kadulle. Miestensä ympäröimänä Gahan veti Taran ja Lan-On käytävään, ja ripein askelin seurue ehätti ennättämään tunnelin toiseen päähän, ennen kuin heidän pakotiensä katkaistiin. Se heille onnistui, ja kun he astuivat kaupunkiin, oli aurinko laskeutunut ja tullut pimeä, jota hälvensi ainoastaan vanhentunut ja kehno valaistusjärjestelmä, joka loi vain kalpeata hohdetta pimentoisille kaduille.

Nyt Heliumin Tara oivalsi, miksi mustien päällikkö oli pitkittänyt kaksintaisteluaan U-Dorin kanssa, ja käsitti, että Turan olisi voinut surmata vastustajansa melkeinpä millä hetkellä olisi tahtonut. Koko suunnitelma, jonka Gahan oli kuiskinut miehilleen ennen pelin alkua, oli ymmärretty hyvin. Heidän oli raivattava itselleen tie Vihollisten portille ja tarjottava siellä palvelustaan U-Thorille, Manatosin suurelle jedille. Se seikka, että useimmat heistä olivat gatholilaisia ja että Gahan osasi opastaa pelastajat U-Thorin puolison pojan A-Korin vankikoppiin, sai Gatholin jedin luottamaan siihen, ettei U-Thor kohtelisi heitä tylysti. Mutta joskin hän torjuisi heidät luotaan, oli heidän määrä lähteä yhdessä pyrkimään vapauteen, tarpeen tullen raivaamalla ase kädessä tiensä U-Thorin joukkojen lävitse Vihollisten portille. Heitä oli tosin vain kaksikymmentä miestä pientä armeijaa vastaan; mutta sellaista ainesta ovat Barsoomin soturit.

He olivat edenneet melkoisen matkan miltei autiolla kadulla, ennen kuin alkoi kuulua takaa-ajon ääniä, ja sitten tuli äkkiä heidän kimppuunsa kaksitoista thoateilla ratsastavaa miestä — ilmeisesti osasto jeddakin henkivartiostoa. Heti syntyi kadulla hornamainen melske, miekat kalahtelivat, soturit kiroilivat, thoatit kiljuivat. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä vuoti verta molemmin puolin. Kaksi Gahanin miestä sortui maahan, ja vihollisten puolella oli kolme ratsastajatonta thoatia ainakin osittaisena todistuksena heidän kärsimistään tappioista.

Gahanilla oli vastassaan mies, joka nähtävästi oli valittu hätyyttämään yksistään häntä, sillä hän ratsasti suoraan Gahania kohti ja koetti iskeä hänet maahan välittämättä vähääkään monista muista, jotka sivaltelivat häntä hänen sivuuttaessaan heidät. Gatholilainen oli tottunut jalkaisin taistelemaan ratsastavaa soturia vastaan ja yritti päästä thoatin vasemmalle puolen hieman ratsastajan taakse, ainoaan asemaan, joka olisi hänelle edullisempi kuin vastustajalle tai oikeammin joka suuresti vähentäisi ratsumiehen etua. Manatorilainen puolestaan koetti tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Ja niinpä henkivartija käänteli ja pyöritteli virmaa, äkäistä ratsuaan, samalla kun Gahan hyppi sinne ja tänne pyrkiessään haluamaansa edulliseen kohtaan, mutta aina myöskin väijyen, milloin saisi tilaisuuden iskeä vastustajaansa.

Heidän kilpaillessaan asemasta porhalsi heidän sivuitsensa vinhaa vauhtia ratsastaja. Hänen sivuuttaessaan selkäpuolelta Gahanin kuuli hätähuudon.

"Turan, olen heidän vankinaan!" kuului Heliumin Taran ääni.

Gahan vilkaisi hätäisesti olkansa ylitse ja näki neliä laskettavan ratsumiehen kiskovan Taraa thoatinsa sä'älle. Raivoisasti kuin paha henki Gatholin Gahan sitten karkasi ahdistajansa kimppuun, veti hänet ratsun selästä ja eroitti hänen päänsä olkapäiltä terävän miekkansa yhdellä ainoalla sivalluksella. Tuskin oli ruumis ehtinyt vaipua katukiveykselle, kun gatholilainen jo oli kaatuneen soturin ratsun selässä ja ohjasi sen ripeätä laukkaa katua myöten Taran ja hänen ryöstäjänsä pieneneviä hahmoja kohti Taistelun äänet häipyivät etäisyyteen, kun hän kiiti takaa-ajettaviensa jäljessä katua pitkin, joka vei O-Tarin palatsin ohitse Vihollisten portille.

Gahanin ratsu, jolla oli kannettavanaan ainoastaan yksi ratsastaja, saavutti manatorilaisen thoatin, joten heidän lähestyessään palatsia Gahan oli vajaan sadan metrin päässä jäljessä, mutta tyrmistyksekseen hän sitten näki miehen kääntyvän isolle sisäänkäytävälle. Vahdit pysähdyttivät hänet vain hetkiseksi, ja sitten hän katosi sisälle. Gahan oli silloin melkein hänen kintereillään, mutta rosvo oli kaiketi varoittanut heitä, sillä he riensivät katkaisemaan gatholilaisen tien. Mutta ei! Mies ei ollut voinut tietää, että häntä ajettiin takaa, koska hän ei ollut nähnyt Gahanin nousevan ratsaille, eikä hän olisi saattanut uskoa takaa-ajon alkavan niin pian. Jos siis hän oli päässyt sisälle, pääsisi Gahankin, sillä olihan hänellä manatorilaisen hihnoitus. Gatholilainen ajatteli nopeasti ja pysäytettyään thoatinsa huusi vahdeille, kehoittaen heitä laskemaan hänet sisälle "O-Tarin nimessä." Miehet epäröivät hetkisen.

"Pois tieltä!" karjaisi Gahan. "Täytyykö jeddakin lähetin neuvotella saadakseen viedä jeddakin lähettämän sanan?"

"Kelle sinun on se vietävä?" kysyi vahtimiehistön padwar.

"Ettekö nähnyt miestä, joka meni sisälle juuri äsken?" huusi Gahan. Odottamatta vastausta hän hoputti thoatinsa heidän ohitseen suoraan palatsiin, ja heidän pohtiessaan, mitä olisi paras tehdä, oli liian myöhäistä tehdä mitään — mikä on varsin tavallista.

Gahan ohjasi thoatiaan pitkin marmorikäytäviä ja pikemminkin siitä syystä, että hän oli ennen kulkenut sitä tietä, kuin sen tähden, että olisi tiennyt, minne Tara oli viety, hän ratsasti niitä käytäviä myöten ja niiden huoneiden lävitse, joiden kautta päästiin O-Tarin valtaistuinhuoneeseen. Toisessa kerroksessa hän kohtasi orjan.

"Minne päin meni se mies, jolla oli nainen edessään?" hän tiedusti

Orja osoitti läheistä, kolmanteen kerrokseen vievää käytävää, ja Gahan syöksyi nopeata kyytiä sinne. Samalla hetkellä lähestyi palatsia ratsumies, joka ajoi hurjaa vauhtia ja seisautti ratsunsa portille.

"Oletteko nähnyt soturia ajamassa takaa toista, jolla oli nainen thoatinsa selässä?" hän huusi vahdeille.

"Hän meni sisälle juuri äsken", vastasi padwar, "väittäen olevansa
O-Tarin lähetti."

"Hän valehteli", kiljui tulokas. "Hän oli Turan, orja, joka kaksi päivää sitten ryösti naisen valtaistuinsalista. Hälyttäkää palatsi! Hänet on vangittava ja elävänä, jos suinkin mahdollista. Se on O-Tarin käsky."

Heti lähetettiin sotureja etsimään gatholilaista ja kehoittamaan palatsin asukkaita samaan puuhaan. Kisojen tähden oli laajaan rakennukseen jäänyt verrattain vähän väkeä, mutta kaikki, jotka tavattiin, pantiin heti etsimään, joten pian oli ainakin viisikymmentä soturia tarkastamassa O-Tarin palatsin lukemattomia käytäviä ja kammioita.

Kun Gahanin thoat kiidätti hänet kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta toisen thoatin lautaset, jotka katosivat kaukana edessä päin olevan mutkan taakse. Hän hoputti omaa ratsuaan ja riensi nopeasti perässä, mutta pyörrettyään käänteen ympäri hän näki edessään vain tyhjän käytävän. Hän ratsasti sitä myöten; sen toisessa päässä oli neljänteen kerrokseen vievä nousukäytävä, jota hän noudatti ylöspäin. Täällä hän huomasi saavuttaneensa ajettavansa, joka juuri poikkesi vajaan viidenkymmenen metrin päässä olevasta ovesta. Kun Gahan saapui aukolle, oli soturi laskeutunut ratsailta ja raahasi parhaillaan Taraa huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle. Samassa Gahanin takaa kuuluva varuksien kalina sai hänet vilkaisemaan taakseen; käytävässä, jota myöten hän oli juuri tullut, lähestyi kolme soturia juoksujalkaa. Hypähdettyään thoatinsa selästä Gahan syöksähti huoneeseen, jossa Tara rimpuili päästäkseen irti vangitsijansa otteesta, paiskasi oven kiinni jälkeensä, sysäsi vankan salvan paikoilleen, tempasi miekkansa ja juoksi lattian poikki ryhtyäkseen taisteluun manatorilaisen kanssa. Näin uhattuna käski mies huutaen Gahania pysähtymään, samalla työntäen Taran käsivarren matkan päähän itsestään ja tähdäten lyhyen miekkansa kärjen tytön sydämeen.

"Seis!" hän huusi. "Muutoin kuolee tämä nainen, sillä niin käski O-Tar tehdä pikemmin kuin luovuttaa hänet uudelleen sinun käsiisi."

Gahan seisahtui. Vain muutamia askelia oli erottamassa hänet Tarasta ja tytön vangitsijasta, eikä hän kuitenkaan kyennyt auttamaan. Hitaasti soturi peräytyi takanaan olevaa ovea kohti, kiskoen Taraa jäljessään. Tyttö ponnisteli rajusti, mutta soturi oli väkevä mies, ja kun hän oli tarttunut selkäpuolelta Taran hihnoitukseen, voi hän pitää Taraa avuttomassa asennossa.

"Pelasta minut, Turan!" huusi Tara. "Älä salli minua raahattavan kohtaloon, joka on kuolemaa pahempi! Parempi on minun kuolla nyt nähdessäni uljaan ystävän kuin myöhemmin taistellessani yksin vihollisten keskellä kunniani puolesta."

Gahan astui askeleen lähemmäksi. Soturi teki uhkaavan liikkeen miekallaan, painaen sen kärjen likelle prinsessan pehmeätä, sileätä ihoa, ja Gahan seisahtui.

"En voi, Heliumin Tara", hän tuskaili. "Älä ajattele minusta pahaa äläkä pidä minua heikkona! En voi nähdä sinun kuolevan. Rakastan sinua liian suuresti, Heliumin tytär."

Manatorilainen soturi peräytyi yhtenään pilkkahymy huulillaan. Hän oli jo melkein ovella, kun Gahan näki toisen soturin siinä huoneessa, johon Taraa raahattiin; mies liikkui hiljaa, melkein hiipien marmorilattialla lähestyessään takaapäin Taran vangitsijaa. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä miekka.

"Kaksi yhtä vastaan", mietti Gahan, ja hänen huulilleen levisi tuikea hymy, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että kun Tara olisi saatu varmaan talteen viereiseen huoneeseen, kävisivät molemmat miehet yhdessä hänen kimppuunsa. Jollei hän kyennyt pelastamaan tyttöä, sai hän ainakin kuolla hänen puolestaan.

Mutta äkkiä sitten Gahanin valtasi hämmästys, ja hänen katseensa kiintyi soturiin, joka hiipi Taraa pitelevän ja häntä ovelle kiskovan, virnistelevän vintiön takana. Hän näki tulokkaan lähestyvän melkein käsivarren matkan päähän toisesta. Sitten mies pysähtyi, ja hänen kasvoillaan väikkyi kiukkuisen vihan ilme. Pitkä miekka heilahti laajassa kaaressa, saaden nopeudestaan ja painostaan hirvittävän voiman, jota vielä lisäsi sitä ohjaavan teräksisen käsivarren jäntevyys. Se osui manatorilaisen sulitettuun kalloon, halkaisten hänen ivanauruun vääntyneet kasvonsa kahtia, ja upposi hänen rintalastaansa saakka.

Kun kuolleen käsi heltisi Taran hihnoituksesta, ponnahti tyttö eteenpäin, syöksyen taakseen vilkaisematta Gahanin luokse. Gatholilainen kietoi vasemman kätensä hänen ympärilleen, eikä hän vetäytynyt pois, kun Gahan miekka valmiina odotti kohtalon seuraavaa määräystä. Heidän edessään pyyhki Taran vapauttaja verta miekastaan uhrinsa tukkaan. Hän oli ilmeisesti manatorilainen; hänen yllään oli jeddakin henkivartioston asu, joten hänen tekonsa tuntui Gahanista ja Tarasta selittämättömältä. Pian hän pisti miekkansa tuppeen ja lähestyi heitä.

"Jos mies haluaa piiloutua salanimen taakse", hän sanoi, katsoen suoraan Gahania silmiin, "ja joku ystävä saa selvän tästä petoksesta, ei hän olisikaan ystävä, jos hän paljastaisi toisen salaisuuden."

Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen vastausta. "Vilpitön mielesi on käsittänyt ja huulesi ovat lausuneet ehdottoman totuuden", vastasi Gahan, ihmetellen, saattoiko viittaus millään tavoin olla paikkansapitävä — oliko tämä manatorilainen voinut arvata, kuka hän oli.

"Olemme siis yhtä mieltä", jatkoi manatorilainen, "ja voinen ilmaista sinulle, että vaikka minut täällä tunnetaan A-Sorina, on oikea nimeni Tasor." Hän jäi silmäilemään Gahanin kasvoja tarkkaavasti nähdäkseen joitakin merkkejä tämän ilmoituksen vaikutuksesta ja huomasi palkkiokseen nopean, vaikka varovan, tuntemista osoittavan ilmeen.

Tasor! Gahanin nuoruudenystävä! Sen suuren gatholilaisen ylimyksen poika, joka oli niin mainehikkaasti, vaikka turhaan uhrannut henkensä, koettaessaan suojata Gahanin isää salamurhaajien tikareilta. Tasor oli padwarina Manatorin jeddakin O-Tarin henkivartiostossa! Se oli käsittämätöntä — mutta hän se sittenkin oli; siitä ei voinut olla epäilystäkään.

"Tasor", kertasi Gahan ääneen. "Mutta sehän ei ole manatorilainen nimi." Lause oli puolittain kysyvä, sillä Gahanin uteliaisuus oli herännyt. Häntä halutti tietää, miten hänen ystävästään ja uskollisesta alamaisestaan oli tullut manatorilainen. Oli kulunut monta vuotta siitä, kun Tasor oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin prinsessa Haja ja niin moni muu Gahanin alamainen. Gatholin jed oli jo ammoin olettanut hänen kuolleen.

"Ei", myönsi Tasor, "eikä se olekaan manatorilainen nimi. Tulkaa! Sillä aikaa kun etsin teille piilopaikan jossakin unohdetussa kammiossa palatsin asumattomissa osissa, kerron sinulle matkalla lyhyesti, miten gatholilaisesta Tasorista on tullut manatorilainen A-Sor.

"— Sattui niin, että kun ratsastin seurassani alun toistakymmentä soturiani Gatholin läntisillä rajamailla etsimässä laumoistani harhautuneita zitidareja, karkasi kimppuumme suuri joukko manatorilaisia, jotka ympäröivät meidät. He nujersivat meidät, mutta vasta sitten, kun puolet meistä olivat kaatuneet ja toiset avuttomina, haavoittuneina. Ja niin minut vietiin vankina Manatajiin, syrjäiseen manatorilaiseen kaupunkiin, ja myytiin siellä orjaksi. Minut osti nainen — manatajilainen prinsessa, jonka varallisuudella ja asemalla ei ollut vertaistaan hänen syntymäkaupungissaan. Hän rakastui minuun, ja kun hänen miehensä sai selville hänen tunteensa, pyysi hän minua surmaamaan miehen, ja kun minä kieltäydyin, palkkasi hän toisen tekemään sen. Sitten hän meni kanssani avioliittoon, mutta kukaan manatajilainen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sillä epäiltiin häntä tietoisesti syylliseksi puolisonsa murhaan. Ja niinpä me lähdimme Manajista Manatoriin saattueenamme pitkä karavaani, joka kuljetti koko hänen maallisen omaisuutensa, jalokivensä ja kalliit metallinsa, ja matkalla hän levitti huhun, että hän ja minä olimme kuolleet. Sitten me sensijaan saavuimmekin Manatoriin. Hän otti uuden nimen ja minä nimen A-Sor,. jottei jäljillemme päästäisi nimiemme nojalla. Runsailla varoillaan hän osti minulle paikan jeddakin henkivartiostossa, eikä kukaan tiedä, etten ole manatorilainen, sillä hän on kuollut. Hän oli kaunis, mutta samalla hän oli paholainen."

"Entä etkö ole koskaan yrittänyt palata syntymäkaupunkiisi?" tiedusti
Gahan.

"Sydämeni ei ole milloinkaan lakannut sitä toivomasta eivätkä aivoni sitä suunnittelemasta", vastasi Tasor. "Uneksin siitä päivin ja öin, mutta aina on minun ollut pakko palata samaan johtopäätökseen — että minulla on vain yksi pelastumismahdollisuus. Minun on odotettava, kunnes kohtalo suo minun päästä Gatholiin lähtevän ryöstöseurueen mukaan, Kun sitten olen oman maani rajojen sisäpuolella, eivät manatorilaiset enää minua näe."

"Kenties on toivomasi tilaisuus jo kätesi ulottuvilla", virkkoi Gahan. "Eikö uskollisuutesi omaa jediäsi kohtaan ole heikentynyt, kun olet niin monta vuotta ollut manatorilaisten seurassa?" Kysymys oli puolittainen taisteluhaaste.

"Jos jedini olisi nyt edessäni", huudahti Tasor, "ja voisin vannoa valani loukkaamatta hänen luottamustaan, heittäisin miekkani hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin suurta etuoikeutta kuolla hänen puolestaan, kuten isäni kuoli hänen isänsä puolesta."

Ei voinut olla epäilystäkään hänen vilpittömyydestään, sen enempää kuin siitäkään, että hän tiesi, kuka Gahan oli. Gatholin jed hymyili. "Ja jos jedisi olisi täällä, niin hän epäilemättä käskisi sinun omistaa lahjasi ja kuntosi Heliumin prinsessan Taran pelastamiseksi", hän sanoi merkitsevästi. "Jos hän tietäisi kaikki, mitä minä olen saanut tietooni ollessani täällä vangittuna, sanoisi hän sinulle: 'Mene, Tasor, siihen vankiholviin, missä A-Kor, Gatholin Hajan poika, on kahlehdittuna, päästä hänet vapaaksi, nostata hänen kanssaan gatholilaiset orjat, marssi Vihollisten portille ja tarjoa palvelustasi Manatosin U-Thorille, joka on naimisissa Gatholin Hajan kanssa, ja pyydä häntä puolestaan hyökkäämään O-Tarin palatsiin ja pelastamaan Heliumin Tara ja sen suoritettuaan vapauttamaan gatholilaiset orjat sekä antamaan heille aseita ja muita tarpeita, jotta he voisivat palata omaan maahansa.' Sitä, Gatholin Tasor, vaatisi sinulta jedisi Gahan."

"Ja sen suorittaakseni, orja Turan, ponnistan kaikki voimani, senjälkeen kun olen löytänyt varman turvapaikan Heliumin Taralle ja hänen panthanilleen", vakuutti Tasor.

Gahanin katseesta Tasor luki jedinsä kiitollisuuden, ja se lujitti hänen ritarillisen päätöksensä tehdä sen, mitä häneltä pyydettiin, tahi kuolla, sillä hän katsoi saaneensa rakkaalta hallitsijaltaan tehtävän, joka pani hänen hartioilleen vastuunalaisuuden sekä Gahanin ja Taran hengestä että myöskin Gatholin menestyksestä, ehkä koko tulevaisuudesta. Siksi hän joudutti heitä eteenpäin vanhan palatsin ummehtuneissa käytävissä, joissa miespolvien aikana laskeutunut pöly oli häiritsemättömänä marmorilevyillä. Vähän väliä hän tunnusteli ovia, kunnes tapasi lukitsemattoman. Avattuaan sen hän opasti heidät huoneeseen, jonka lattia oli paksun tomukerroksen peitossa. Seiniä koristivat lahonneet silkki- ja turkisvaipat, muinaisaikaiset aseet ja isot maalaukset, joiden väreille aika oli antanut ihastuttavan pehmeän vivahduksen.

"Tämä paikka lienee yhtä hyvä kuin joku muukin", hän huomautti. "Täällä ei käy ketään. En ole ollut täällä kertaakaan ennen, joten en tiedä läheisistä huoneista sen enempää kuin tekään. Mutta tänne ainakin osaan uudelleen tuodakseni teille ruokaa ja juomaa. O-Mai Julma asui palatsin tässä osassa, ollessaan valtaistuimella viisituhatta vuotta ennen O-Taria. Yhdessä näistä huoneista hänet tavattiin kuolleena, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet niin kammottavan pelokkaaseen ilmeeseen, että ne, jotka hänet näkivät, tulivat mielipuoliksi. Hänen ruumiissaan ei kuitenkaan ollut mitään väkivallan merkkejä. Siitä lähtien on O-Main huoneistoa kammottu, sillä tarujen mukaan ajavat korphal-aaveet näissä huoneissa öisin takaa kelvottoman jeddakin henkeä, kirkuen ja ulvoen rientäessään. Mutta", hän lisäsi rauhoittaakseen niin hyvin itseään kuin kumppaneitaankin, "sellaista eivät Gatholin ja Heliumin sivistyskansat tunne."

Gahan naurahti. "Jos kaikki ne, jotka häntä katsoivat, tulivat hulluiksi, niin ketä sitten olisi jäänyt suorittamaan juhlallisia kuolintoimituksia ja valmistamaan jeddakin ruumista niitä varten?"

"Ei ketään", vastasi Tasor. "Hänet jätettiin siihen paikkaan, mistä hänet tavattiin, ja vielä tänäkin päivänä hänen lahoavat luunsa viruvat jossakin tämän kaihdetun huoneiston kammiossa."

Sitten Tasor poistui heidän luotaan vakuutettuaan koettavansa ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa puhutella A-Koria ja tuovansa ylihuomenna heille ruokaa ja juomaa.

[Ne jotka ovat lukeneet John Carterin kuvauksen vihreistä marsilaisista kirjassa "Marsin prinsessa", muistanevat että tämä kummallinen kansa saattoi melkoisen pitkiä aikoja tulla toimeen ilman ruokaa ja vettä, ja vähemmässä määrin on asianlaita sama kaikkiin marsilaisiin nähden.]

Tasorin lähdettyä Tara kääntyi Gahanin puoleen, lähestyi häntä ja laski kätensä hänen käsivarrelleen, sanoen: "Tapaukset ovat kehittyneet niin nopeasti sen jälkeen, kun tunsin sinut valepuvustasi huolimatta, ettei minulla ole ollut tilaisuutta vakuuttaa sinulle kiitollisuuttani eikä sitä, kuinka suuressa arvossa pidän sinun uljuuttasi. Salli minun nyt tunnustaa kiitollisuudenvelkani, ja jolleivät sellaisen ihmisen lupaukset, jonka henki ja vapaus ovat vakavasti uhatut, ole turhanpäiväisiä, niin usko vakuutustani, että saat suuren palkkion isältäni Heliumissa."

"En kaipaa mitään muuta palkkiota", vastasi mies, "kuin sen tiedon, että rakastamani nainen on onnellinen."

Hetkisen ajan Heliumin Taran silmät säkenöivät, ja hän oikaisihe täyteen mittaansa, mutta sitten hänen katseensa pehmeni, hänen ryhtinsä herposi, ja hän pudisti päätään.

"Sydämeni ei salli minun nuhdella sinua, Turan", hän virkkoi, "olkoonpa virheesi kuinkakin suuri, sillä olet ollut Heliumin Taran kunniallinen, vilpitön ja uskollinen ystävä. Mutta sinä et saa lausua sellaista, mitä korvani eivät saa kuulla."

"Tarkoitatko", kysyi Gahan, "etteivät prinsessan korvat saa kuulla rakkauden sanoja panthanilta?"

"Asia ei ole niin, Turan", vastasi tyttö, "vaan pikemminkin niin, etten saa kuunnella rakkauden sanoja keltään muulta kuin siltä mieheltä, jonka kanssa olen kihloissa — kansalaiseltani Djor Kantosilta."

"Tarkoitatko, Heliumin Tara", huudahti mies, "että muutoin sinä —"

"Seis!" käski Tara. "Sinulla ei ole oikeutta olettaa mitään, mitä huuleni eivät tuo esiin."

"Silmät puhuvat usein selvempää kieltä kuin huulet. Tara", vastasi Gahan, "ja sinun silmistäsi olen lukenut sellaista, mikä ei ole vihaa eikä halveksumista Turania, panthania, kohtaan, ja sydämeni sanoo minulle, että huulesi lausuivat väärän todistuksen huutaessaan minulle: 'Minä vihaan sinua.'"

"En vihaa sinua, Turan, mutta silti en saa rakastaa sinua", sanoi tyttö koruttomasti.

"Kun mursin itselleni tien I-Gosin kammiosta, olin todella uskomaisillani, että vihaat minua", sanoi Gatholin jed, "sillä vain viha — niin minusta tuntui — voi selittää sen, että olit poistunut koettamatta vapauttaa minua. Mutta pian sekä sydämeni että järkeni vakuuttivat minulle, ettei Heliumin Tara voi hylätä pulaan joutunutta kumppania, ja vaikka en vielä tunnekaan olosuhteita, olen varma siitä, että sinun oli mahdoton auttaa minua."

"Niin oli todellakin", virkkoi tyttö. "Tuskin oli I-Gos kaatunut tikarini iskusta, kun kuulin, että sotureita lähestyi. Juoksin silloin piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitse, ajatellen sitten palata ja vapauttaa sinua. Mutta koettaessani välttää kuulemaani seuruetta juoksin suoraan toisen joukkueen syliin. Minulta kyseltiin, missä sinä olit, ja minä vastasin, että sinä olit mennyt edellä ja minä tulin perässäsi, johdattaen siten heidät kauemmaksi sinusta."

"Tiesin sen", oli Gahanin lyhyt huomautus, mutta hänen sydämensä sykähteli riemusta, kuten sellaisen rakastajan, joka on kuullut jumaloimansa naisen suusta kiintymyksen ja uskollisuuden vakuutuksia, niin vähän kuin niistä huokuneekin hellempiä tunteita. Vaikkapa miehen sydämen valtiatar häntä polkisikin, on se parempi kuin se, ettei hän välittäisi miehestä mitään.

Sillä aikaa kuin he kahden keskustelivat huonosti valaistussa huoneessa, jonka lamppuja verhosi vuosisatoina kasautunut pöly, harhaili läheisissä, synkissä käytävissä kumarainen, kuihtunut olento, tähystäen heikkoine, tihruisine silmineen jalanjälkiä tomuisella lattialla.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Vainajan varjo

Yö ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun sen salin ovelle, jossa Manatorin O-Tar istui päällikköineen juhla-aterialla, ilmestyi mies, joka pyyhälsi vahtien ohitse ja astui avaraan saliin häikäilemättömästi kuten ainakin suosikki, jollainen hän todella oli. Kun hän lähestyi pitkän pöydän yläpäätä, huomasi O-Tar hänet.

"Kas vain, harmaapää!" hän huudahti "Mikä on nyt taaskin houkutellut sinua armaista, löyhkäävistä onkaloistasi? Luulimme, että sinä nähtyäsi niin paljon eläviä ihmisiä kisoissa, palaisin ruumiittesi luokse, minkä käpälistäsi pääsisit."

Naurunhihityksellään I-Gos antoi tunnustuksensa jeddakin pilalle. "Niinpä niin, O-Tar", kirskui ukko, "I-Gos ei lähde liikkeelle huvin vuoksi. Mutta kun I-Gosin vainajia häikäilemättömästi häväistään, on kostoa saatava!"

"Tarkoitatko orja Turanin tekoa?" tiedusti O-Tar.

"Kyllä; Turanin ja orjatar Taran, joka sujautti ihooni tikarin murha-aikeissa. Vain tuuman murto-osa, O-Tar, ja I-Gosin vanha, ryppyinen verho olisi parhaillaan jonkun aloittelevan parkitsijan käsissä, niin juuri!"

"Mutta he pujahtivat taaskin karkuun", huusi O-Tar. "Itse suuren jeddakin palatsissa he ovat kahdesti päässeet noiden jeddakin henkivartijoiksi nimittämieni typerien tolvanoiden käsistä." O-Tar oli noussut pystyyn ja antoi kiukkuisesti pontta sanoilleen kolhauttelemalla kultaista pikariaan rajusti pöytään.

"Niin, O-Tar, he peijaavat henkivartijoitasi, mutta eivät vanhaa, viisasta kalotia, I-Gosia."

"Mitä tarkoitat? Puhu!" komensi O-Tar.

"Tiedän, missä he piileksivät", vastasi vanha balsamoija.
"Käyttämättömien käytävien pölyyn jääneet jäljet kavalsivat heidät."

"Seurasitko heitä? Näitkö heidät?" kysyi jeddak.

"Seurasin heitä ja kuulin heidän puhuvan suljetun oven takana, mutta en nähnyt heitä."

"Missä se ovi on?" kiljaisi O-Tar. "Lähetämme heti miehiä noutamaan heidät." Hän katsahti ympäri pöydän ikäänkuin päättääkseen, kenelle uskoisi tämän tehtävän. Toistakymmentä päällikkösoturia nousi pystyyn, vieden kätensä miekankahvaan.

"Vainusin heitä O-Mai Julman huoneistoon", sanoi I-Gos. "Löydätte heidät sieltä, missä ulvovat korphalit ahdistavat O-Main kirkuvaa aavetta; niin!" Ja hän käänsi katseensa O-Tarista seisomaan nousseihin sotureihin, jotka kuitenkin nyt kaikki yksimielisesti ehättivät hätäisesti istuutumaan jälleen.

I-Gosin pilkallinen hihitys katkaisi huoneessa syntyneen hiljaisuuden. Soturit katselivat häpeissään kultalautasillaan olevaa ruokaa. O-Tar näpsäytti sormiaan kärsimättömästi.

"Ovatko Manatorin päälliköt pelkkiä pelkureita?" hän kivahti. "Toistamiseen ovat nämä julkeat orjat loukanneet jeddakinne majesteettia. Täytyykö minun komentaa joku noutamaan heidät?"

Hitaasti nousi eräs päällikkö, ja kaksi muuta noudatti hänen esimerkkiään, vaikka huonosti salaten vastahakoisuuttaan. "Kaikki siis eivät ole raukkoja", huomautti O-Tar. "Tehtävä on epämiellyttävä. Senvuoksi on teidän mentävä kolmisin ja ottakaa mukaanne niin monta sotilasta kuin haluatte!"

"Mutta älkää kysykö vapaaehtoisia!" pisti I-Gos väliin. "Muutoin saatte mennä yksin."

Päällikkökolmikko kääntyi ja poistui juhlimissalista, astellen verkkaisesti kuten tuomitut kohtaloaan kohti.

Gahan ja Tara jäivät siihen huoneeseen, johon Tasor oli heidät opastanut, ja mies pyyhki pölyn pehmeältä ja viihtyisältä penkiltä, jolla he voivat levätä verrattain mukavasti. Hän oli huomannut, että ikivanhat silkki- ja turkisvaipat olivat pilaantuneet käyttökelvottomiksi ja murenivat tomuksi kosketuksesta, joten mukavan vuoteen laittaminen tytölle oli mahdotonta. Niinpä he istuivat yhdessä, puhellen hiljaa jo kokemistaan seikkailuista ja arvaillen vastaisia tapahtumia, suunnitellen pakokeinoja ja toivoen, ettei Tasor olisi poissa kauan. He pakinoivat monista asioista — Hastorista, Heliumista ja Ptarthista, ja vihdoin keskustelu toi Taran mieleen Gatholin.

"Oletko palvellut siellä?" kysyi tyttö.

"Kyllä", vastasi Turan.

"Kohtasin Gahanin, Gatholin jedin, isäni palatsissa", sanoi Tara, "päivää ennen kuin myrsky sieppasi minut Heliumista. Hän oli pöyhkeilevä mies, yllään suurenmoinen, platinasta ja timanteista säihkyvä hihnoitus. En eläissäni ole nähnyt niin loistavaa asua kuin hänen, ja tietänet silti, että Heliumin hovissa liikkuvat koko Barsoomin uhkeimmat ylimykset. Mutta mielessäni en osannut kuvitella niin koreata olentoa vetämässä esiin jalokivin koristettua miekkaansa käydäkseen taistelemaan hengestään. Minua peloittaa, että Gatholin jed tosin on komea miehen kuva, mutta ei juuri sen enempää."

Hämärän tähden Tara ei nähnyt kumppaninsa puolittain toisaalle käännettyjen kasvojen hapanta ilmettä.

"Et siis silloin paljoa pitänyt Gatholin jedistä?" tiedusti Turan.

"En silloin enkä nyt", vastasi tyttö naurahtaen. "Kuinka hänen turhamaisuuttaan pistelisikään, jos hän tietäisi, että köyhä panthan on voittanut ylemmän paikan Heliumin Taran silmissä!" Ja hän laski kätensä hellästi miehen polvelle.

Turan tarttui hänen sormiinsa ja vei ne huulilleen. "Oi, Heliumin Tara", hän huudahti, "pidätkö minua kivisenä miehenä?" Hän kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille ja veti vastustelematonta vartaloa puoleensa.

"Antakoon ensimmäinen esi-isäni anteeksi heikkouteni!" huoahti Tara kietoessaan kätensä Turanin kaulaan ja ojentaessaan vavahtelevat huulensa hänen suulleen. Kauan olivat heidän huulensa vastakkain rakkauden ensimmäisessä suudelmassa, mutta sitten Tara työnsi Turanin hellästi luotaan. "Minä rakastan sinua, Turan", hän melkein nyyhkytti. "Rakastan sinua niin! Se on ainoa heikko puolustukseni sille, että olen tehnyt tämän vääryyden Djor Kantosille, jota, sen tunnen nyt, en ole koskaan rakastanut, joka ei tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Ja jos rakastat minua, kuten väität, Turan, täytyy rakkautesi turvata minua suuremmalta häpeältä, sillä minä olen kuin vahaa käsissäsi."

Uudelleen Turan puristi häntä rintaansa vasten, mutta päästi sitten äkkiä hänet irti, nousi ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattialla, ikäänkuin koettaen rajuilla ruumiinliikkeillä hillitä jotakin pahaa henkeä, joka oli saanut hänet valtaansa. Hänen aivoissaan, sydämessään ja sielussaan kaikuivat riemuisen hymnin tavoin nuo sanat, jotka olivat kokonaan muuttaneet Gatholin Gahanin maailman: "Minä rakastan sinua, Turan. Rakastan sinua niin!" Ja se oli tullut niin äkkiä. Hän oli luullut tytön tuntevan häntä kohtaan ainoastaan kiitollisuutta hänen alttiin uskollisuutensa tähden, mutta äkkiä sitten sortuivat kaikki Taran muurit, hän ei enää ollut prinsessa, vaan sensijaan — Hänen mietteensä keskeytyivät, kun suljetun oven ulkopuolelta kuului melua. Hänen zitidarinnahkaisista anturoistaan ei ollut lähtenyt ääntäkään hänen astellessaan marmorilattialla, ja kun hän vinhasti liikkuessaan osui huoneen ovelle, kantautui hänen korviinsa etäältä pitkästä käytävästä heikkoa metallin kalahtelua, joka oli pettämätön merkki aseellisten miesten lähestymisestä.

Hetkisen Gahan kuunteli jännittyneenä, painautuen kiinni oveen, kunnes ei ollut epäilystäkään siitä, että tulossa oli joukko sotureita. Tasorin puheiden nojalla hän totuudenmukaisesti arvasi, että palatsin tähän osaan saavuttiin vain yhdessä ainoassa tarkoituksessa — etsimään Taraa ja häntä, ja hänen tuli senvuoksi heti koettaa keksiä keinoja tulijoiden välttämiseksi. Siinä huoneessa, jossa he olivat, oli muitakin ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ja jostakin niistä hänen täytyi pyrkiä varmempaan piilopaikkaan. Hän meni Taran luokse ja ilmoitti hänelle arvelunsa, vieden hänet sitten ovelle, joka oli lukitsematon. Sen takana oli himmeästi valaistu huone, jonka kynnykselle he pysähtyivät tyrmistyneinä, vetäytyen sukkelasti takaisin samaan huoneeseen, josta olivat juuri tulleet, sillä heti ensi silmäyksellä he olivat nähneet neljä jetanpöydän ääressä istuvaa soturia.

Heidän näyttäytymistään ei oltu huomattu, minkä Gahan arveli johtuneen siitä, että molemmat pelaajat ja heidän ystävänsä olivat syventyneet peliin. Suljettuaan oven hiljaa pakolaiset siirtyivät viereiselle ovelle, mutta se oli lukittu. Enää oli vain yksi ovi, jota he eivät olleet tunnustelleet, ja sitä he lähestyivät nopeasti varmoina siitä, että etsimisseurueen täytyi olla likellä huonetta. Harmikseen he havaitsivat tämän pakotien teljetyksi.

Nytpä he olivat todella surkeassa pulassa, sillä jos etsijät tietäisivät tulla tähän huoneeseen, olisivat he hukassa. Talutettuaan Taran taaskin sille ovelle, jonka takana jetanin pelaajat olivat, Gahan veti miekkansa esille ja jäi kuunteleman. Käytävästä he eroittivat selvästi joukkueen melua — tulijat olivat hyvin lähellä, ja heitä oli epäilemättä paljon. Oven takana oli vain neljä soturia, joiden yllättäminen kävisi helposti. Ei siis ollut valinnan varaa, ja niinpä Gahan avasi varovasti oven uudelleen, astui viereiseen huoneeseen käsikkäin Taran kanssa ja sulki oven jälkeensä. Jetanpöydän ääressä istuvat neljä miestä eivät ilmeisesti kuulleet mitään. Toinen pelaajista oli joko juuri tehnyt tai oli tekemäisillään siirron, sillä hänen sormensa puristivat nappulaa, joka oli vielä laudalla. Muut kolme tarkkasivat hänen siirtoaan. Hetkisen Gahan katseli noita miehiä, jotka pelasivat jetania tässä hämärässä, unohdetussa ja kammotussa huoneessa, ja sitten levisi verkkaisesti hänen kasvoilleen ymmärtämyksen hymy.

"Tule!" hän kehoitti Taraa. "Meidän ei tarvitse ollenkaan pelätä näitä. He ovat istuneet tuolla tavoin enemmän kuin viisi tuhatta vuotta jonkun muinaisen balsamoijan taidon muistomerkkinä."

Likemmäksi mentyään he huomasivat, että nuo elävännäköiset olennot olivat pölykerroksen peitossa, mutta muutoin oli iho yhtä hyvin säilynyt kuin I-Gosin uusimmilla ryhmillä. Sitten he kuulivat sen oven avautuvan, josta he olivat lähteneet, ja tiesivät etsijöiden olevan kintereillään. Huoneen toisessa päässä oli aukko nähtävästi käytävään; sitä tarkastaessaan he huomasivat sen lyhyeksi väliholviksi, joka päättyi toiseen huoneeseen. Sen keskellä oli komea makuulava. Tämän kuten edellistenkin huoneiden valaistus oli kehno, sillä aika oli himmentänyt lamppujen valovoimaa, ja lamput olivat tomun verhoamat. Yhdellä vilkaisulla he näkivät, että seinillä oli paksut verhot ja että huoneessa makuulavan lisäksi oli aika paljon jykevää kalustoa. Tarkemmin silmäillessään sisustusta he eroittivat miehen ruumiin, joka virui osittain lattialla, osittain lavalla. Muita ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ei näkynyt, mutta he tiesivät, että verhojen takana saattoi olla niitä useampiakin.

Gahanin uteliaisuutta kiihoittivat tarut, joihin palatsin tämä osa oli kiedottu, ja hän meni makuulavan luokse tarkastamaan ruumista, joka nähtävästi oli pudonnut siltä. Se oli kuivunut ja rypistynyt miehen ruumis ja virui selällään lattialla kädet levällään ja sormet jäykästi harallaan. Toinen jalka oli osittain taipunut vartalon alle, kun taas toinen oli vieläkin sotkeutuneena vuoteen silkki- ja turkisvaippoihin. Viisituhatta vuotta olivat kuihtuneet kasvot ja tyhjät silmäkuopat säilyttäneet niin kamalan pelokkaan ilmeen, että Gahan arvasi katselevansa O-Mai Julman ruumista.

Äkkiä hänen vieressään seisova Tara tarttui hänen käsivarteensa ja osoitti huoneen kaukaista nurkkaa. Gahan katsoi sinne ja tunsi hiustensa nousevan pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä Taran vyötäisille ja sijoittui miekka paljaana tytön ja niiden verhojen väliin, joita he katselivat. Ja sitten Gatholin Gahan peräytyi hitaasti, sillä tässä kolkossa ja hämyisessä huoneessa, johon ihmisjalka ei ollut astunut viiteentuhanteen vuoteen ja johon tuulen henkäyksenkään ei olisi pitänyt voida tunkeutua, olivat etäisen nurkan verhot liikkuneet. Eikä liike ollut hiljaista kuten vedosta aiheutunut, jos siellä olisi ollut vetoa, vaan ne olivat äkkiä pullistuneet ulospäin, ikäänkuin niitä olisi takaapäin työnnetty. Gahan peräytyi vastaiseen nurkkaan, kunnes he seisoivat selkä verhoja vasten, ja kun hän sitten kuuli takaa-ajajien lähestyvän viereisessä huoneessa, työnsi hän Taran verhojen välitse, meni itse jäljessä ja piti vasemmalla kädellään, jonka hän oli irroittanut tytön puristuksesta, verhoissa pientä aukkoa, voidakseen pitää silmällä huonetta ja sen toisessa päässä olevaa ovea, josta etsijät tulisivat, jos he etenisivät sinne saakka.

Verhojen ja seinän välissä oli lähes metrin levyinen väli, muodostaen koko huoneen ympäri ulottuvan käytävän, jonka katkaisi vain heitä vastapäätä oleva sisäänkäytävä. Tällainen järjestely oli tavallinen Barsoomissa erittäinkin rikkaitten ja mahtavien makuuhuoneissa. Sen tarkoitus oli moninainen. Käytävään voitiin sijoittaa vahteja, jotka tulivat olemaan isännän huoneessa silti täydelleen tunkeutumatta hänen yksityiseen seuraansa; verho piilotti huoneesta vievät salaovet; sen taakse saattoi huoneen asukas kätkeä kuuntelijoita ja salamurhaajia huoneeseen houkuttelemiensa vihamiesten varalle.

Kolmen päällikön, joilla oli mukanaan kaksitoista sotilasta, ei ollut lainkaan vaikea seurata pakolaisten jälkiä käytävien ja kammioiden pölyssä. Se, että he olivat lainkaan tulleet palatsin tähän osaan, oli kysynyt koko heidän rohkeutensa, ja kun he nyt olivat itse O-Main huoneissa, olivat heidän hermonsa äärimmilleen pingoittuneet — vielä vähän, ja ne laukeaisivat, sillä Manatorin asukkailla on kummallisia, taikauskoisia luuloja. Astuessaan ulompaan huoneeseen he liikkuivat hitaasti paljaat miekat käsissään, eikä kukaan heistä näyttänyt innokkaalta käymään etunenään, samalla kun sotilaat vitkastelivat takanapäin salaamatta ja häpeilemättä pelkoaan; päälliköt taas, joita kannustivat O-Tarin pelko ja ylpeys, painautuivat yhteen rohkaistakseen toisiaan astellessaan verkkaisesti hämärän huoneen poikki.

Seuratessaan Gahanin ja Taran jälkiä he havaitsivat, että vaikka oli käyty joka ovella, oli menty vain yhden kynnyksen ylitse, ja sen oven he avasivat varovasti, jolloin he hämmästyksekseen näkivät jetanpöydän ääressä istuvat neljä soturia. Hetkisen he olivat pyörtämäisillään pakoon, sillä vaikka he tiesivätkin, mitä olentoja istujat olivat, hätkähtivät he kuitenkin osuessaan niiden luokse tässä salaperäisessä kummitushuoneistossa yhtä pahasti kuin jos olisivat nähneet itse vainajien haamut. Mutta pian he saivat jälleen rohkaistuksi itseään kylliksi mennäkseen tämänkin huoneen läpi ja astuakseen O-Mai Julman entiseen makuuhuoneeseen vievään lyhyeen käytävään. He eivät tienneet, että heidän edessään oli juuri tämä kammottava huone; muutoin olisi ollut epäiltävää, olisivatko he edenneet enää. Mutta he näkivät etsittäviensä menneen sitä kautta, ja niinpä he seurasivat perässä. Mutta päästyään synkkään huoneeseen he pysähtyivät, ja päälliköt hoputtivat hiljaa kuiskaillen seuralaisiaan tulemaan ihan lähelle heidän taakseen. He seisoivat oven suussa kunnes heidän silmänsä tottuivat hämärään; sitten muuan heistä äkkiä osoitti lattialla viruvaa olentoa, jonka toinen jalka oli sotkeutuneena makuulavan vaippoihin.

"Katsokaas!" hän läähätti. "Tuossa on O-Main ruumis! Esi-isien esi-isät! Olemme kielletyssä huoneessa." Samassa kuului kammottavan vainajan toisella puolen riippuvien verhojen takaa kolkkoa ulvontaa, jota seurasi vihlova parkaisu, ja verhot vavahtivat ja pullistuivat heidän silmiensä edessä.

Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he kaikki, päälliköt ja sotilaat, kääntyivät ja syöksähtivät ovelle. Se oli kalpea, miehet tungeksivat toisiaan, tappelivat ja kirkuivat pyrkiessään pelastautumaan. He viskasivat miekkansa käsistään ja kynsivät toisiaan raivatakseen itselleen tien; takanaolevat kapusivat etupuolella olevien hartioille, joitakuita putosi, ja heidän päälleen poljettiin; mutta vihdoin pääsivät kaikki lävitse ja kiitivät, nopein edellä, molempien välihuoneiden lävitse ulompaan käytävään, eivätkä keskeyttäneet hurjaa pakoaan, ennen kuin tuoksahtivat O-Tarin juhlasaliin väsyneinä ja vapisevina. Heidät nähdessään ponnahtivat jeddakin seuraan jääneet soturit seisomaan ja vetivät miekkansa, luullen vihollisjoukon ajavan takaa heidän tovereitaan. Mutta näiden jäljessä ei huoneeseen tullut ketään, ja saapuneet kolme päällikköä seisahtuivat O-Tarin eteen kumarassa päin ja vapisevin polvin.

"No?" kysyi jeddak. "Mikä teitä vaivaa? Puhukaa?"

"O-Tar", alkoi eräs heistä saatuaan vihdoinkin puhelahjansa takaisin.
"Milloin me kolme olemme pettäneet sinut sodassa ja taistelussa?
Eivätkö säilämme ole aina olleet etumaisten joukossa, kun on
puolustettu henkeäsi ja kunniaasi?"

"Olenko väittänyt, ettei niin ole ollut?" tiedusti O-Tar.

"Kuuntele siis, oi jeddak, ja tuomitse meitä lempeästi. Seurasimme molempia orjia O-Mai Julman huoneistoon. Menimme niihin kirottuihin huoneisiin emmekä sittenkään vielä horjuneet. Vihdoin saavuimme kauhunkammioon, jota ei ainoakaan ihmissilmä ole tätä ennen nähnyt viiteenkymmeneen vuosisataan ja katselimme O-Main ruumista, joka virui samalla tavoin kuin on virunut koko tämän ajan. Etenimme O-Mai Julman kuolinhuoneeseen saakka ja olimme sittenkin valmiit tunkeutumaan vieläkin kauemmaksi, kun kauhistuneihin korviimme äkkiä kuului ulvontaa ja kirkunaa, mikä on niiden aavehuoneiden tunnusmerkki, ja verhot liikkuivat ja kahisivat kalmanhajuisessa ilmassa. O-Tar, se oli enemmän kuin ihmishermot jaksoivat kestää. Pyörsimme pakoon. Heitimme pois miekkamme ja tappelimme keskenämme pelastuaksemme. Surren, mutta häpeilemättä kerron sen, sillä koko Manatorissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi menetellyt samoin. Jos ne orjat ovat korphaleja, ovat he turvassa aavekumppaniensa parissa. Jolleivät he ole korphaleja, niin sitten he ovat jo vainajia O-Main huoneistossa, ja siellä he saavat mädätä minuun nähden, sillä en suostu palaamaan siihen kirottuun paikkaan, vaikka saisin jeddakin hihnat ja puolet Barsoomia. Olen puhunut."

O-Tar rypisti synkästi otsaansa. "Ovatko kaikki päällikköni raukkoja ja arkoja?" hän tokaisi äkkiä pilkalliseen sävyyn.

Niiden joukosta, jotka eivät olleet mukana etsintäseurueessa, nousi eräs päällikkö ja kääntyi O-Tariin päin kasvot synkkinä.

"Jeddak tietää", hän virkkoi, "että Manatorin historiassa on jeddakimme aina mainittu uljaimmaksi sotureistamme. Minne jeddakini johtaa minua, sinne seuraan, älköönkä yksikään jeddak nimittäkö minua raukaksi ja pelkuriksi, jollen kieltäydy menemästä sinne, mihin hän uskaltaa mennä! Olen puhunut."

Hänen istuuduttuaan vallitsi kiusallinen hiljaisuus, sillä kaikista oli selvää, että puhuja oli haastanut Manatorin jeddakin O-Tarin rohkeuden koetukselle, ja kaikki odottivat hallitsijansa vastausta. Kaikkien mielessä liikkui sama ajatus — O-Tarin täytyi viedä heidät O-Mai Julman huoneeseen tai ottaa ikuisesti kantaakseen pelkuruuden, häpeämerkkiä, ja Manatorin valtaistuimella ei saanut olla pelkuria. Sen he tiesivät kaikki, ja yhtä hyvin sen tiesi myöskin O-Tar.

Mutta O-Tar empi. Hän silmäili juhlapöydän ympärillä istuvien päällikköjen kasvoja, mutta näki vain heltymättömiä soturien tuikeita piirteitä. Ei kenenkään kasvoissa ollut jälkeäkään pehmeydestä. Ja sitten hänen katseensa siirtyi avaran salin yhdessä seinässä olevaan pieneen oveen. Huojennuksen ilme syrjäytti hänen piirteistään levottomuuden rypyt. "Kas!" hän huudahti. "Katsokaahan, kuka saapuu!"

KAHDESKYMMENES LUKU

Syytös pelkuruudesta

Verhojen aukosta tähyilevä Gahan näki heidän takaa-ajajarisa mielettömän paon. Juro hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän katseli, kuinka hurjasti manatorilaiset rimpuilivat päästäkseen turvaan, viskasivat pois aseensa ja tappelivat pelokkaina keskenään, tahtoen kukin ensimmäisenä tunkeutua ulos huoneesta. Kaikkien poistuttua hän kääntyi taaksepäin Taran puoleen sama hymy yhä huulillaan. Mutta hymy haihtui heti hänen käännyttyään, sillä Tara oli kadonnut.

"Tara!" huusi hän kovasti, sillä hän oli varma, etteivät ahdistajat palaisi. Mutta vastausta ei tullut, jollei ehkä kuulunut kaukaista naurun hihitystä. Hätäisesti hän tutki verhojen takaista käytävää ja löysi useita ovia, joista yksi oli raollaan. Siitä hän astui viereiseen huoneeseen, joka sillä hetkellä sai kirkkaampaa valoa taivaankannella vinhasti kiitävän Thurian lempeistä säteistä. Hän havaitsi, että lattiata peittävä pölykerros oli rikkoutunut ja siinä oli anturoiden jälkiä. He olivat menneet tätä tietä — Tara ja se olento, joka hänet oli ryöstänyt, mikä se sitten lieneekään ollut.

Mutta mikä se olisi saattanut olla? Gahanissa, joka oli sivistynyt ja älyllisesti korkealle kehittynyt mies, oli taikauskoa vain vähän, jos ollenkaan. Samoin kuin miltei kaikki Barsoomin rodut oli hänkin eräänlainen ylevälaatuinen esi-isien palvoja, mutta hän jumaloi pikemminkin esivanhempiensa hyveiden ja sankaritekojen muistoa ja taruja kuin itse vainajia. Hän ei odottanut minkäänlaista kouraantuntuvaa merkkiä heidän kuolemanjälkeisestä olemassaolostaan. Hän ei uskonut heidän kykenevän hyvään eikä pahaan muutoin kuin siten, että heidän eläessään antama esimerkki saattoi vaikuttaa jälkipolviin. Hän ei senvuoksi myöskään uskonut vainajain henkien aineellistumiseen. Jos oli haudantakaista elämää, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän tiesi tieteen todistaneen, että muinaisten uskontojen ja taikauskoisten väitteiden esittämillä näennäisesti yliluonnollisilla ilmiöillä oli aina joku aineellinen syy. Mutta nyt hän oli ymmällä eikä voinut kuvitella, mikä voima oli saattanut viedä Taran hänen luotaan tässä huoneessa, jossa viiteentuhanteen vuoteen ei ollut käynyt ainoatakaan ihmistä.

Hämärässä hän ei eroittanut, oliko lattialla muidenkin kuin Taran anturan jälkiä — hän näki vain, että tomukerros oli rikottu — ja kun jäljet veivät hänet pimeihin käytäviin; eksyi hän niiltä täydelleen. Nyt hän joutui todelliseen labyrinttiin, sokkeloiden käytäviin ja kammioihin, rientäessään eteenpäin O-Main autioksi jätetyssä huoneistossa. Tuossa oli vanhanaikainen kylpyhuone, epäilemättä itse jeddakin, ja sitten hän joutui huoneeseen, jossa oli pöydällä viisituhatta vuotta sitten katettua ruokaa — kenties O-Main maistamatta jäänyt aamiainen. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka hän tarvitsi kiiruhtaakseen huoneiden lävitse, vilahti hänen silmiensä ohitse niin arvokkaita koristuksia, jalokiviä ja kalliita metalleja, että ne hämmästyttivät jopa Gatholin jeddiäkin, jonka hihnoitus oli timanttien ja platinan peitossa ja jonka rikkautta koko maailma kadehti. Mutta vihdoin O-Main huoneisto oli tarkastettu, ja hän saapui pieneen kammioon, jonka lattiassa olevasta aukosta kiertokäytävä vei suoraan alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Kammion sisäänkäytävän luona oli pölyä äskettäin sotkettu, ja koska Gahanilla ei ollut mitään muuta vihjausta siitä suunnasta, johon Taran ryöstäjä oli mennyt, tuntui hänestä yhtä viisaalta edetä sinne kuin etsiä jostakin muualta. Empimättä hän senvuoksi laskeutui alaspäin sysimustaan pimeyteen. Kun hänen täytyi jalallaan tunnustella, ennenkuin astui askeltakaan, oli hänen laskeutumisensa pakostakin hidasta; mutta Gahan oli barsoomilainen ja niin ollen tiesi, minkälaiset salakuopat saattoivat väijyä varomatonta tällaisissa jeddakin palatsin pimeissä, kielletyissä osissa.

Hän oli arvion mukaan laskeutunut hyvinkin kolmen kerroksen verran ja oli juuri, kuten hän silloin tällöin teki, pysähtynyt kuuntelemaan, kun hän selvästi eroitti omituista laahustavaa, kahnaavaa ääntä, joka lähestyi häntä alhaalta päin. Liikkuipa siellä mikä tahansa, se nousi kiertokäytävää myöten tasaista vauhtia ja olisi pian hänen lähellään. Gahan vei kätensä miekkansa kahvaan ja veti aseen tupesta hitaasti, jottei syntyisi melua, joka saattaisi ilmaista tulijalle hänen läsnäolonsa. Hän toivoi, että olisi ollut edes hitusen valoisampaa. Jos hän olisi eroittanut vaikka vain lähestyvän olennon hahmopiirteet, olisi hänellä ollut parempi mahdollisuus selviytyä kohtauksesta. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja koska hän ei eroittanut mitään, kalahti hänen tuppensa pää käytävän kiviseinään, päästäen äänen, jonka hiljaisuus käytävän ahtaus ja pimeys tuntuivat paisuttavan peloittavaksi kalahdukseksi.

Heti lakkasi häntä lähestynyt laahustava ääni. Hetkisen Gahan seisoi hiljaa odottaen, mutta lähti sitten laskeutumaan edelleen, luopuen kaikesta varovaisuudesta. Mikä olento lieneekään ollut, nyt se ei päästänyt ääntäkään, jonka nojalla Gahan olisi voinut päättää, missä se oli. Se saattoi olla hänen kimpussaan millä hetkellä tahansa, ja senvuoksi hän piti miekkansa valmiina. Jyrkkä kiertokäytävä vei alaspäin, yhä vain alaspäin. Gahania ympäröi pimeys ja haudan hiljaisuus, mutta jossakin hänen edellään oli jotakin. Hän ei ollut yksin tässä kammottavassa paikassa — hänen edessään oli joku toinen olento, josta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään — siitä hän oli varma. Kenties juuri se oli ryöstänyt Taran. Ehkä itse Tara, vielä jonkun nimettömän hirviön kynsissä, olikin hänen edellään. Hän johdatti askeliaan, alkaen melkein juosta ajatellessaan rakastamaansa naista uhkaavaa vaaraa, ja sitten hän törmäsi puiseen oveen, joka sysäyksettä lennähti auki. Hänen edessään oli valaistu käytävä, jonka kahden puolen oli huoneita. Edettyään vain lyhyen matkan kiertokäytävän juurelta hän tunsi olevansa palatsin alaisissa holveissa. Hetkistä myöhemmin hän eroitti takaansa samaa laahaavaa ääntä, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan kiertokäytävässä. Hän pyörähti ympäri ja näki äänen aiheuttajan ilmestyvän äsken sivuuttamastaan ovesta. Se oli Ghek, kaldane.

"Ghek!" huudahti Gahan. "Sinäkö olit kiertokäytävässä? Oletko nähnyt
Heliumin Taraa?"

"Kyllä minä olin kiertokäytävässä", myönsi kaldane, "mutta en ole nähnyt Heliumin Taraa. Olen etsinyt häntä. Missä hän on?"

"En tiedä", vastasi gatholilainen. "Mutta meidän on löydettävä hänet ja vietävä hänet pois tästä paikasta."

"Saatamme kyllä hänet löytää", sanoi Ghek. "Mutta epäilen, kykenemmekö viemään hänet pois täältä. Ei ole niin helppo poistua Manatorista kuin tulla sinne. Minä saatan liikkua mieleni mukaan vanhoja ulsionreikiä myöten. Mutta sinä olet liian iso, ja keuhkosi tarvitsevat enemmän ilmaa kuin joissakuissa syvissä käytävissä on tarjolla."

"Entä U-Thor?" huudahti Gahan. "Oletko kuullut mitään hänestä ja hänen aikeistaan?"

"Olen kuullut paljon", vastasi Ghek. "Hän on leirissä Vihollisten portilla. Hän pitää sen paikan hallussaan ja hänen soturinsa ovat aivan portilla, sen ulkopuolella; mutta hänellä ei ole riittävästi väkeä marssiakseen kaupunkiin ja vallatakseen palatsin. Tunti sitten olisit voinut päästä hänen luokseen. Mutta nyt vartioidaan kaikkia katuja ankarasti, senjälkeen kun O-Tar sai tietää A-Korin päässen karkaamaan U-Thorin luokse."

"A-Kor on päässyt karkuun ja liittynyt U-Thoriin!" riemuitsi Gahan.

"Mutta vasta vähän enemmän kuin tunti takaperin. Olin hänen luonaan, kun sinne saapui soturi — Tasor-niminen mies — joka toi sanoman sinulta. Päätettiin, että Tasorin piti seurata A-Koria U-Thorin, Manatosin suuren jedin, luokse ja hankkia häneltä haluamasi takeet. Sitten Tasorin piti palata ja tuoda ruokaa sinulle ja Heliumin prinsessalle. Minä saatoin heitä. Pääsimme sinne helposti, ja U-Thor oli enemmänkin kuin valmis täyttämään kaikki toiveesi, mutta kun Tasor aikoi palata luoksesi, sulkivat O-Tarin soturit häneltä tien. Silloin minä tarjouduin tulemaan luoksesi kertomaan asioista, hankkimaan ruokaa ja juomaa sekä sitten menemään edelleen Manatorin gatholilaisten orjien luokse selvittääkseni heille heidän osansa U-Thorin ja Tasorin miettimässä suunnitelmassa."

"Minkälainen se suunnitelma on?"

"U-Thor on lähettänyt noutamaan lisävoimia. Hän on lähettänyt sanansaattajia Manatosiin ja kaikille omille alueilleen. Soturien kokoaminen ja tänne tuominen vaativat kuukauden ajan, ja sillä välin on kaupungin sisällä olevien orjien järjestäydyttävä salaisesti, varastettava ja piiloitettava aseita sen päivän varalta, jolloin lisävoimat saapuvat. Sinä päivänä U-Thorin joukot marssivat Vihollisten portista, ja kun O-Tarin joukot karkaavat torjumaan niitä, hyökkää gatholilaisten orjien enemmistö manatorilaisten niskaan takaapäin, samalla kun loput ryntäävät palatsiin. Siten toivotaan houkuteltavan portilta pois siksi paljon väkeä, ettei U-Thorin ole kovinkaan vaikea tunkeutua kaupunkiin."

"Kenties heitä luonnistaa", virkkoi Gahan, "mutta O-Tarilla on paljon sotureita, ja niillä, jotka taistelevat kotiensa ja jeddakinsa puolesta, on aina edullisempi puoli. Oi, Ghek, jospa meillä olisi Gatholin tahi Heliumin isoja sotalaivoja syytämässä säälimätöntä tultaan Manatorin kaduille, silloin kun U-Thor marssii palatsille kaatuneiden ruumiiden ylitse." Hän keskeytti puheensa, vaipuen syviin mietteisiin, ja käänsi sitten jälleen katseensa kaldaneen. "Oletko kuullut mitään joukkueesta, joka pakeni seurassani Jetan-kentiltä — Floranista, Val Dorista ja muista. Miten heidän on käynyt?"

"Kymmenen heistä raivasi tiensä U-Thorin luokse Vihollisten portille, ja he saivat siellä hyvän vastaanoton. Kahdeksan kaatui taisteltaessa matkalla. Val Dor ja Floran luullakseni elävät, sillä varmasti kuulin U-Thorin puhuttelevan kahta soturia niillä nimillä."

"Sepä hyvä!" huudahti Gahan. "Mene siis ulsioiden käytäviä myöten Vihollisten portille viemään Floranille sanoma, jonka kirjoitan hänen omalla kielellään! Tule mukaan! Kirjoitan sanoman."

Läheisessä huoneessa he löysivät penkin ja pöydän, jonka ääreen Gahan istuutui ja kirjoitti marsilaisten omituisilla, pikakirjoitusta muistuttavilla kirjaimilla kirjeen Gatholin Floranille. "Miksi", hän tiedusti lopetettuaan sen, "lähdit etsimään Taraa kiertokäytävää myöten, jossa olimme vähällä kohdata toisemme?"

"Tasor kertoi minulle, missä te olitte tavattavissa, ja koska olen ulsionreikiä sekä pimeitä ja vähän käytettyjä käytäviä myöten tutkinut suurimman osan palatsia, tiesin tarkalleen, mistä ja miten tapaisin teidät. Nämä salaiset kiertoportaat nousevat kellariholveista palatsin korkeimman tornin katolle. Niissä on salaovia joka kerrokseen. Mutta luultavasti ei yksikään elävä manatorilainen tunne niiden olemassaoloa. Ainakaan en ole kertaakaan kohdannut niissä ketään ja olen käyttänyt niitä usein. Olen kolmasti ollut siinä huoneessa, jossa O-Mai viruu, vaikka en tiennytkään mitään siitä, kuka hän oli, enkä hänen kuolintarinastaan, ennen kuin Tasor kertoi sen meille U-Thorin leirissä."

"Tunnet siis palatsin perinpohjin?" pisti Gahan väliin. "Paremmin kuin itse O-Tar tai ainoakaan hänen palvelijoistaan. Se on hyvä! Jos tahdot palvella prinsessa Taraa, teet sen parhaiten liittymällä Floraniin ja noudattamalla hänen ohjeitaan. Kirjoitan ne tähän hänelle lähetettävän kirjeen loppuun, sillä seinilläkin on korvat, Ghek, kun taas sitä, mitä Floranille kirjoitan, ei osaa lukea kukaan muu kuin gatholilainen. Hän selostaa sen sinulle. Voinko luottaa sinuun?"

"En voi milloinkaan palata Bantomiin", oli Ghekin vastaus. "Sentähden on minulla koko Barsoomissa ainoastaan kaksi ystävää. Mitä parempaa voisin tehdä kuin palvella heitä uskollisesti? Saat luottaa minuun, gatholilainen, joka yhdessä kaltaisesi naisen kanssa olet opettanut minulle, että saattaa olla olemassa vieläkin hienompaa ja ylevämpää kuin huippuunsa kehittynyt ajatuskyky, johon järjen lakeja noudattamaton sydämen vaikutus ei pysty. Minä lähden."

Kun O-Tar osoitti pientä ovea, kääntyivät kaikkien silmät hänen viittaamaansa suuntaan, ja soturien kasvoista kuvastui suuri hämmästys, kun he tunsivat molemmat juhlasaliin astuneet henkilöt. Ovella oli I-Gos, ja hän raahasi perässään naista, jonka suussa oli kapula ja jonka kädet oli sidottu selän taakse sitkeällä silkkinuoralla. Hän oli orjatar Tara. I-Gosin hihitys särki huoneessa vallitsevan hiljaisuuden.

"Hi, hi!" hän kirskui. "Mihin O-Tarin nuoret soturit eivät kykene, sen suorittaa vanha I-Gos yksin."

"Vain korphal voi vangita korphalin", murahti yksi niistä päälliköistä, jotka olivat paenneet O-Main huoneistosta.

I-Gos purskahti nauramaan. "Pelko on muuttanut sydämenne vedeksi", hän vastasi, "ja häpeä kielenne herjaaviksi. Tämä ei ole mikään korphal, vaan heliumilainen nainen; ja hänen kumppaninsa on soturi, joka kykenee mittelemään miekkoja parhaan teikäläisen kanssa ja lävistämään saastaiset sydämenne, Niin ei ollut I-Gosin nuoruuden päivinä. Niin, silloin oli Manatorissa miehiä. Muistan hyvin sen päivän, jolloin —"

"Hiljaa, höpisevä vanhus!" komensi O-Tar. "Missä on mies?"

"Siellä, mistä löysin naisen — O-Main kuolinhuoneessa. Käske viisaiden ja uljaiden päällikköjesi mennä sinne noutamaan hänet! Olen vanha mies enkä kyennyt tuomaan muuta kuin yhden."

"Olet menetellyt hyvin", ehätti O-Tar rauhoittamaan häntä, sillä saatuaan tietää, että Gahan kenties oli vieläkin kummitushuoneissa, halusi hän lepyttää suuttunutta I-Gosia, sillä hän tunsi hyvin, kuinka myrkyllinen kieli ja paha sisu ukolla oli. "Luuletko siis, ettei hän olekaan korphal, I-Gos?" hän kysyi, toivoen johdattavansa pois tästä aiheesta vanhuksen, joka oli edelleen puhetuulella.

"Ei sen enempää kuin sinäkään", vastasi vanha balsamoija.

O-Tar katsoi Heliumin Taraa kauan ja tutkivasti. Koko tytön kauneus tuntui äkkiä syöpyvän hänen tietoisuuteensa. Hänellä oli vielä yllään mustan jetanprinsessan upea asu, ja katsellessaan häntä käsitti O-Tar, jeddak, ettei hänen katseensa ollut koskaan hivellyt täydellisempää vartaloa eikä kauniimpia kasvoja.

"Hän ei ole korphal", jupisi O-Tar itsekseen. "Hän ei ole korphal, vaan prinsessa — Heliumin prinsessa — ja kautta pyhän hekkadorin kultatukan, hän on kaunis. Päästäkää kapula hänen suutaan ja irroittakaa hänen kätensä!" hän komensi ääneen. "Tehkää tilaa Heliumin prinsessalle Taralle Manatorin O-Tarin vierelle! Hänen on aterioitava prinsessan arvon mukaisesti."

Orjat tottelivat O-Tarin käskyä, ja Heliumin Tara seisoi silmät säihkyen hänelle tarjotun tuolin takana. "Istu!" komensi O-Tar.

Tyttö vaipui tuolille. "Istun vankina", hän sanoi, "enkä vieraana viholliseni, Manatorin O-Tarin, pöydässä."

O-Tar kehoitti seuralaisiaan poistumaan huoneesta. "Haluaisin puhua kahden kesken Heliumin prinsessan kanssa", hän virkkoi. Seurue ja orjat poistuivat ja taaskin Manatorin jeddak kääntyi tytön puoleen, lausuen: "Manatorin O-Tar tahtoisi olla ystäväsi."

Heliumin Tara istui käsivarret ristissä pienien, kiinteiden rintojen päällä; hänen silmänsä säkenöivät soukenneiden luomien takaa, eikä hän suvainnut vastata miehen esitykseen. O-Tar kumartui lähemmäksi häntä. Hän huomasi, kuinka vihamielinen Tara oli, ja muisti ensimmäisen kohtauksensa tytön kanssa. Tyttö oli naarasbanth, mutta hän oli kaunis. Hän oli tavoiteltavin nainen, jonka O-Tar oli milloinkaan nähnyt, ja hän oli päättänyt saada Taran omakseen. Ja sen hän sanoikin tytölle.

"Voisin ottaa sinut orjattarekseni", hän puhui. "Mutta haluan tehdä sinusta puolisoni. Sinusta tulee Manatorin jeddara. Saat seitsemän päivää valmistautuaksesi siihen suureen kunniaan, jonka O-Tar tarjoaa sinulle, ja tällä samalla tunnilla seitsemäntenä päivänä sinusta tulee hallitsijatar ja O-Tarin puoliso Manatorin jeddakien valtaistuinsalissa." Hän napautti vieressään pöydällä olevaa rumpua, ja kun orja ilmestyi, käski hän orjan kutsua seurueen takaisin. Hitaasti astelivat päälliköt peräkkäin sisään ja sijoittuivat paikoilleen. Heidän ilmeensä olivat tuikeat ja synkät, sillä vielä oli vastaamatta kysymys heidän jeddakinsa rohkeudesta. Jos O-Tar oli toivonut heidän unohtaneen, oli hän erehtynyt miehistään.

O-Tar nousi seisomaan. "Seitsemän päivän kuluttua", hän ilmoitti, "pidetään suuret juhlat Manatorin uuden jeddaran kunniaksi." Hän heilautti kättään Heliumin Taraan päin. "Juhlamenot alkavat seitsemännellä zodella [noin 20.30 Maan aikaa] valtaistuinsalissa. Siihen saakka Heliumin prinsessasta huolehditaan palatsin naisasuntojen tornissa. Saata sinä, E-Thas, hänet sinne, mukanasi sopiva kunniavartiosto, ja pidä huolta siitä, että hänen käytettäväkseen järjestetään orjia ja eunukkeja, jotka huolehtivat hänen kaikista tarpeistaan ja valppaasti varjelevat häntä kaikilta ikävyyksiltä!"

E-Thas tiesi, mikä todellinen tarkoitus piili näissä hienoissa sanoissa: hänen oli vietävä vanki vankan vartioston saattamana naisten majoituspaikkaan ja teljettävä hänet seitsemäksi päiväksi torniin, asettaen hänen ympärilleen luotettava vartiosto joka estäisi hänen pakonsa ja tekisi tyhjiksi kaikki mahdolliset pelastamisyritykset.

Kun Tara E-Thasin ja vartioston saattamana poistui huoneesta, kumartui O-Tar hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa: "Mieti näinä seitsemänä päivänä tarkoin sinulle tarjoamaani suurta kunniaa ja sen ainoata vaihtoehtoa!" Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan tyttö asteli juhlasalista pää pystyssä ja katse suoraan tähdättynä.

Erottuaan Ghekistä Gahan harhaili kellariholveissa ja palatsin autioiden osien vanhanaikaisissa käytävissä, etsien jonkunlaista merkkiä Heliumin Taran olinpaikasta tai kohtalosta. Kiertokäytävää myöten hän siirtyi kerroksesta toiseen, kunnes hän tunsi siitä jokaisen jalan mitan kellareista korkean tornin huipulle saakka; hän tiesi, mihin huoneistoihin siitä eri kerroksissa päästiin, ja oli perehtynyt taitavasti kätkettyjen ovien lukkoja käyttävään älykkääseen salakoneistoon. Ruokaa saadakseen hän pistäytyi holveista tapaamissaan varastokammioissa ja lepäsi nukkuessaan O-Main kuninkaallisella vuoteella kielletyssä huoneessa, jakaen tilan entisaikaisen jeddakin kuolleen jalan kanssa.

Gahanin aavistamatta vallitsi hänen ympärillään palatsissa tavattoman rauhaton kuohunta. Soturit ja päälliköt suorittivat virkatehtävänsä kasvot happamina ja keskustelivat siellä täällä pienissä ryhmissä suuttuneen näköisinä jostakin asiasta, joka oli päällimmäisenä kaikkien mielessä. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kun Tara oli teljetty torniin, tuli E-Thas, palatsin hoitaja ja O-Tarin nöyrä käskyläinen, isäntänsä puheille jonkun mitättömän asian johdosta. Kun hänet ilmoitettiin O-Tarille, oli tämä yksin eräässä henkilökohtaisen huoneistonsa pikku, kammiossa, ja kun asia, jonka tähden E-Thas oli tullut, oli selvitetty, viittasi O-Tar häntä jäämään.

"Tuntemattoman soturin asemasta olen nostanut sinut, E-Thas, päällikön kunniapaikalle. Palatsin piirissä on sanasi painavin minun käskyjeni jälkeen. Siitä syystä ei sinua rakasteta, ja jos Manatorin valtaistuimelle astuisi joku toinen jeddak, niin miten kävisi sinulle, jonka vihamiehet kuuluvat Manatorin mahtavimpiin?"

"Älä puhu siitä, O-Tar!" pyysi E-Thas. "Näinä viime päivinä olen ajatellut sitä paljon ja tahtoisin sysätä sen mielestäni. Mutta olen koettanut lepyttää katkerimpien vihamiesteni kiukkua. Olen ollut heitä kohtaan hyvin ystävällinen ja huomaavainen."

"Oletko sinäkin lukenut ilmassa häilyvän, äänettömän sanoman?" kysyi jeddak.

E-Thas oli silminnähtävästi Vaikeassa asemassa eikä vastannut mitään.

"Miksi et ole tullut kertomaan minulle pelokkaita aavistuksiasi?" tiedusti O-Tar. "Onko tämä vilpitöntä uskollisuutta?"

"Minua on peloittanut, oi mahtava jeddak", vastasi E-Thas. "Minua on peloittanut, ettet ymmärtäisi, vaan suuttuisit."

"Mitä on tiedossasi? Puhu koko totuus!" komensi O-Tar.

"Päällikköjen ja soturien keskuudessa on hyvin rauhatonta", selitti E-Thas. "Myöskin ne, jotka ovat olleet ystäviäsi, pelkäävät niiden voimaa, jotka puhuvat sinua vastaan."

"Mitä sanotaan?" murahti jeddak.

"Väitetään, ettet uskalla mennä O-Main huoneistoon etsimään Turania, orjaa — oi, älä vihastu minuun, jeddak! Toistan vain, mitä puhutaan. Minä, uskollinen E-Thasisi, en usko sellaista lörpötystä."

"Niin, niin", äänsi O-Tar. "Miksi pelkäisin? Emme tiedä, että hän on siellä. Käviväthän siellä päällikköni näkemättä hänestä jälkeäkään."

"Mutta väitetään, että sinä et lähtenyt", jatkoi E-Thas. "Eikä
Manatorin valtaistuimella siedetä pelkuria."

"Onko puhuttu niin petollisesti?" O-Tar melkein kiljui.

"On, ja vielä pahempaakin, suuri jeddak", vastasi palatsin hoitaja. "Ei väitetä ainoastaan niin, ettet uskaltanut mennä O-Main huoneistoon, vaan myöskin sitä, että pelkäsit Turan-orjaa, ja moititaan sinun puoleltasi A-Korin osaksi tullutta kohtelua. Luullaan, että hänet on murhattu sinun käskystäsi. A-Korista pidettiin, ja monet lausuvat nyt ääneen, että hänestä olisi tullut erinomainen jeddak."

"Uskalletaanko?" karjaisi O-Tar. "Uskalletaanko mainita orjattaren epäsikiötä O-Tarin valtaistuimen perijänä?"

"Hän on poikasi, O-Tar", muistutti E-Thas, "eikä rakastetumpaa miestä ole koko Manatorissa — luettelen sinulle vain tosiseikkoja, joita ei saa jättää huomioon ottamatta, ja rohkenen sen tehdä, koska vasta sitten, kun tunnet todellisen asiaintilan, voit koettaa torjua valtaistuimesi kohdalle kohoavaa turmaa."

O-Tar oli lysähtänyt tuolilleen — hän oli äkkiä käynyt riutuneen, väsyneen ja vanhan näköiseksi. "Kirottu olkoon se päivä", hän huusi, "jona nuo kolme muukalaista saapuivat Manatorin kaupunkiin! Kunpa U-Dor olisi elossa! Hän oli voimakas — vihamieheni pelkäsivät häntä. Mutta hän on poissa — saanut surmansa vihatun Turan-orjan kädestä. Painakoon Turania Issuksen kirous!"

"Jeddakini, mitä meidän on tehtävä?" tiedusti E-Thas. "Orjan sadatteleminen ei ratkaise pulmaasi."

"Suuret pidot ja avioliiton solmiminen ovat jo kolmen päivän perästä", sanoi O-Tar. "Niistä tulee komeat juhlat. Soturit ja päälliköt tietävät sen — sellainen on tapa. Sinä päivänä jaetaan lahjoja ja kunnianosoituksia. Nimitähän kiivaimmat vastustajani! Lähetän sinut heidän keskuuteensa, ja vihjaise heille, että suunnittelen antaa heille palkkioita heidän valtaistuimelle tekemiensä palvelusten johdosta. Korotamme päällikköjä jedeiksi ja sotureja päälliköiksi ja takaamme heille palatseja ja orjia. Mitä arvelet, E-Thas?"

Toinen pudisti päätään. "Se ei käy päinsä, O-Tar. He eivät välitä lahjoistasi eivätkä kunnianosoituksistasi. Niin olen kuullut heidän sanovan."

"Mitä he tahtovat?" tiedusti O-Tar.

"He tahtovat jeddakin, joka on yhtä uljas kuin uljain", vastasi E-Thas, vaikka hänen polvensa vapisivat, kun hän lausui sen.

"Pitävätkö he minua pelkurina?" huusi jeddak.

"Väitetään, että sinua peloittaa mennä O-Mai Julman huoneistoon."

O-Tar istui pitkän aikaa pää rinnalle painuneena, tuijottaen tylsästi lattiaan.

"Kerro heille", hän virkkoi vihdoin kaiuttomasti, eikä hänen äänensä lainkaan kuulostanut suuren jeddakin ääneltä, "kerro heille, että minä menen O-Main huoneistoon etsimään Turan-orjaa!"

YHDESKOLMATTA LUKU

Uhkayritys rakkauden tähden

"He, he! Hän on arka ja nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi'!" Puhuja oli I-Gos, ja hän puhui päällikköryhmälle eräässä Manatorin jeddakin O-Tarin palatsin huoneessa. "Jos A-Kor olisi elossa, niin hänestä saisimme jeddakin!"

"Kuka sanoo, että A-Kor on kuollut?" kysyi muuan päälliköistä.

"Missä hän sitten on?" tokaisi I-Gos. "Eikö ole kadonnut muitakin sellaisia, joita O-Tar on pitänyt liian suosittuina niin lähellä valtaistuinta oleviksi henkilöiksi?"

Päällikkö pudisti päätään. "Jos luulisin niin, tai oikeammin, jos tietäisin sen, liittyisin Vihollisten portilla olevaan U-Thoriin."

"S-s-st!" varoitti toinen. "Tuolla tulee jalkojen nuolija." Ja kaikkien silmät kääntyivät lähestyvään E-Thasiin.

"Kaor, ystävät!" hän huudahti pysähtyessään heidän joukkoonsa, mutta hänen ystävällinen tervehdyksensä sai vastaukseksi vain joitakuita juroja nyökkäyksiä, "Oletteko kuullut uutisia?" hän jatkoi lannistumatta kohtelusta, johon hän alkoi tottua.

"Mitä — onko O-Tar nähnyt ulsion ja pyörtynyt?" kysäisi I-Gos leveän purevasti.

"Miehiä on kuollut vähäisemmistäkin sanoista, vanhus", muistutti
E-Thas.

"Minua ei mikään vaara uhkaa", vastasi I-Gos, "sillä en ole Manatorin jeddakin uljas, kansan suosiossa oleva poika."

Se oli tosiaan peittelemättömän valtiopetoksellista puhetta, mutta E-Thas ei ollut sitä kuulevinaankaan. Välittämättä I-Gosista hän kääntyi muiden puoleen. "Tänä yönä O-Tar menee O-Main huoneeseen etsimään Turan-orjaa", hän virkkoi. "Hänen mieltään pahoittaa, ettei hänen sotureillaan ole kylliksi rohkeutta niin vähäiseen tehtävään ja että heidän jeddakinsa on senvuoksi pakko vangita halpa orja." Tämän pistosanan jälkeen E-Thas jatkoi matkaansa levittämään tietoa palatsin muihin osiin. Tosiasiallisesti hänen lauseensa jälkiosa oli kokonaan hänen omaa keksintöään ja hän nautti suuresti esittäessään sen vihamiestensä apeudeksi. Hänen erottuaan pienestä miesryhmästä huusi I-Gos hänen jälkeensä: "Millä tunnilla O-Tar aikoo käydä O-Main huoneistossa?"

"Kahdeksannen zodan lopulla" [noin kello 1 yöllä maapallon aikaa], vastasi palatsin hoitaja ja meni menojaan.

"Saamme nähdä", sanoi I-Gos.

"Mitä saamme nähdä?" tiedusti muuan soturi.

"Saamme nähdä, käykö O-Tar O-Main huoneessa."

"Miten?"

"Olen silloin itse siellä, ja jos näen hänet, tiedän hänen käyneen siellä. Jollen näe häntä, tiedän, ettei hän ole ollut siellä", selitti vanha balsamoija.

"Onko siellä mitään, mikä olisi omiaan kauhistuttamaan rehellistä miestä?" kysyi päällikkö. "Mitä olet nähnyt?"

"Näkemäni, vaikka sekin on ilkeää, ei ollut niin kummaa kuin kuulemani", vastasi I-Gos.

"Kerrohan! Mitä kuulit ja näit?"

"Näin O-Main ruumiin", virkkoi I-Gos. Toisia puistatti.

"Entä etkö tullut hulluksi?" kysyttiin.

"Oletko hullu?" tokaisi ukko.

"Entä menetkö toistamiseen?"

"Kyllä."

"Silloin olet kuin oletkin hullu", huudahti eräs.

"Näit O-Main ruumiin, mutta mitä kuulit sellaista, mikä oli vieläkin pahempaa?" kuiskasi toinen.

"Näin O-Mai vainajan viruvan makuuhuoneensa lattialla toinen jalka sotkeutuneena vuoteensa silkki- ja turkisvaippoihin. Kuulin kammottavaa ulinaa ja hirveätä kirkumista."

"Eikö sinua peloita mennä sinne jälleen?" kyseltiin.

"Kuollut ei voi tehdä minulle pahaa", sanoi I-Gos. "Hän on maannut samalla tavoin viisituhatta vuotta. Eikä äänikään voi minua vahingoittaa. Kuulin sen kerran ja olen elossa — voin kuulla sen uudelleenkin. Se kajahti melkein viereltäni ollessani piilossa verhojen takana väijymässä Turan-orjaa, ennen kuin sieppasin häneltä naisen."

"I-Gos, sinä olet rohkea mies", kehui eräs päälliköistä.

"O-Tar nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', ja olisin valmis uhmaamaan pahempiakin vaaroja kuin piileksimään O-Main kielletyissä kammioissa saadakseni tietää, etteikö hän käy O-Main huoneessa. Jos niin on, niin sitten O-Tar totisesti sortuu!"

Tuli yö, zodet vierivät ja lähestyi aika, jolloin Manatorin jeddakin O-Tarin oli lähdettävä O-Main huoneeseen etsimään Turan-orjaa. Meistä, jotka epäilemme pahansuopien henkien olemassaoloa, tuntunee hänen pelkonsa uskomattomalta, sillä hän oli voimakas mies, mainio miekkailija ja hyvän maineen saavuttanut taistelija. Mutta niin on asia, että Manatorin O-Tarin hermoja kalvoivat pelokkaat aavistukset, kun hän asteli palatsinsa käytäviä pitkin O-Main autioksi jätettyjä saleja kohti, ja seisoessaan vihdoin käsi tomuisesta käytävästä itse huoneistoon vievän oven rivalla hän oli melkein kauhun lamauttama. Hän oli tullut yksin kahdesta erinomaisesta syystä. Ensiksikään ei näin olisi ketään näkemässä hänen pelkoaan eikä hänen heikkouttaan, jos hänen rohkeutensa viimeisellä hetkellä pettäisi. Ja toinen syy oli se, että jos hän suorittaisi teon yksin tahi saisi uskotelluksi päälliköilleen tehneensä sen, hänen ansionsa olisi paljon suurempi kuin siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut mukanaan sotureita.

Mutta vaikka hän olikin lähtenyt yksin, oli hän huomannut, että häntä seurattiin, ja tiesi niin olevan sen tähden, ettei hänen väkensä luottanut hänen rohkeuteensa eikä hänen totuudenrakkauteensa. Hän ei uskonut löytävänsä Turania, orjaa. Eikä häntä erikoisesti haluttanutkaan tavata Turania, sillä vaikka O-Tar olikin mainio miekkailija ja urhea soturi ruumiillisessa ottelussa, oli hän nähnyt Turanin pitävän U-Doria leikkikalunaan eikä hänestä ollut ensinkään mieluista joutua mittelemään miekkojaan itseään etevämmän taistelijan kanssa.

Ja niin O-Tar seisoi käsi oven rivalla, peläten astua sisään, peläten olla astumatta. Mutta vihdoin häntä takaapäin pälyileväin omien soturien pelko voitti kauhun, jota hän tunsi ikivanhan oven takana väijyvää tuntematonta kohtaan, ja hän työnsi syrjään raskaan skeelpuisen oven ja meni sisälle.

Huoneessa vallitsi kolkko hiljaisuus, ja siellä oli vuosisatain tomun aiheuttama painostava tuntu. Sotureiltaan hän oli saanut tietää, mitä tietä hänen oli mentävä, ja niinpä hän pakotti vastahakoiset jalkansa astelemaan edessään olevan huoneen poikki, jossa jetanpelurit istuivat ikuisen pelinsä ääressä, ja saapui O-Main huoneeseen vievään lyhyeen käytävään. Paljas miekka vapisi hänen kädessään. Joka askeleella hän seisahtui kuuntelemaan, ja hänen saavuttuaan melkein kummitushuoneen ovelle hänen sydämensä lakkasi sykkimästä ja hiki kihosi hänen tahmeaksi käyneelle otsalleen, sillä sisältä kantautui hiljaista hengityksen ääntä hänen säikähtyneihin korviinsa. Silloin Manatorin O-Tar oli vähällä paeta nimetöntä kauhua, jota hän ei voinut nähdä, mutta jonka hän tiesi väijyvän itseään oven takana olevassa huoneessa. Toisaalta kuitenkin kannusti häntä omien soturiensa ja päällikköjensä vihan ja halveksumisen pelko. He riistäisivät häneltä vallan ja kaupanpäällisiksi surmaisivat hänet. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos hän pelon vallassa pakenisi O-Main huoneistosta. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli senvuoksi uhitella tuntematonta mieluummin kuin tiettyä.

Hän siirtyi eteenpäin. Hänen edessään oleva huone oli pimeämpi kuin käytävä, joten hän vain epäselvästi eroitti siellä olevat esineet. Melkein huoneen keskellä oli makuulava ja sen vieressä joku marmorilattialla viruva tummempi esine. Hän astui ovesta vielä askeleen, ja hänen miekkansa raapaisi kiviseen pihtipieleen. Kauhukseen hän näki, että vuodesilkit ja -turkikset lattian keskellä olevalla lavalla liikkuivat. O-Mai Julman kuolinvuoteella nousi hahmo hitaasti istumaan. O-Tarin polvet vapisivat, mutta hän jännitti koko siveellisen voimansa ja valmistautui hyökkäämään lattian poikki kauhunäyn kimppuun. Mutta hän empi hetkisen. Hän tunsi että häneen tuijottivat silmät — aavemaiset silmät, joiden katse tunkeutui pimeyden läpi hänen heikkoon sydämeensä ja joita hän ei nähnyt. Hän pinnistäytyi hyökkäystä varten — mutta samassa vuoteella oleva olento päästi kammottavan kirkaisun, ja O-Tar vaipui tajuttomana lattialle.

Gahan nousi O-Main vuoteelta hymyssä huulin, pyörähtäen heti ympäri ja vetäisten miekkansa, kun hänen herkät korvansa eroittivat vähäistä melua hänen takanaan vallitsevasta pimeydestä. Erilleen vedettyjen verhojen välissä seisoi kumarainen ja ryppyinen olento. Se oli I-Gos.

"Pane miekkasi tuppeen, Turan" kehoitti vanhus. "Sinun ei tarvitse pelätä mitään I-Gosin puolelta."

"Mitä tekemistä sinulla on täällä?" tiedusti Gahan.

"Tulin varmistautumaan siitä, ettei tuo suuri pelkuri petä meitä. Niin, hän nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', mutta katsopa nyt häntä! Hän on kauhusta pyörtynyt, mutta hänelle saattaakin antaa sen aneeksi, kun on kuullut kamalan kiljaisusi. Se oli vähällä viedä rohkeuden minultakin. Ja sinäkö siis ulvoit ja kiljuit, kun päälliköt saapuivat sinä päivänä, jolloin ryöstin Taran sinulta?"

"Sinäkö se olitkin, vanha lurjus?" kysyi Gahan, astahtaen uhkaavasti
I-Gosiin päin.

"No, no!" rauhoitti vanhus. "Mutta silloin olin vihollisesi. Enää en sitä tekisi. Olosuhteet ovat muuttuneet."

"Miten ne ovat muuttuneet? Mikä ne on muuttanut?" tiedusti Gahan.

"Silloin en täysin käsittänyt, kuinka raukkamainen jeddakini on ja kuinka urheita sinä ja tyttö olette. Olen toista polvea, vanha mies, ja rakastan rohkeutta. Aluksi minua suututti tytöltä saamani isku, mutta sitten tulin ajatelleeksi, kuinka uljas teko se oli, ja aloin ihailla sitä kuten hänen kaikkia tekojaan. Hän ei pelännyt O-Taria, hän ei pelännyt minua, hän ei pelännyt kaikkia Manatorin sotureita. Ja sinä sitten! Kautta miljoonan esi-isän veren! Miten sinä taisteletkaan! Olen pahoillani siitä, että paljastin sinut jetankentillä. Olen pahoillani siitäkin, että raahasin tytön, Taran, takaisin O-Tarin käsiin. Tahtoisin korvata sen. Tahtoisin olla ystäväsi. Tässä on miekkani jalkojesi juuressa." Vetäisten esille aseensa I-Gos heitti sen lattialle Gahanin eteen.

Gatholilainen tiesi, että tuskin pahinkaan heittiö saattoi hyljeksiä tällaista juhlallista valaa, ja niinpä hän kumartui, otti lattialta vanhuksen säilän ja ojensi sen kahva edellä hänelle takaisin, siten suostuen hänen ystävyyteensä.

"Missä on Heliumin prinsessa Tara?" kysyi Gahan. "Onko hän vahingoittumaton?"

"Hän on teljettynä naisten asuntojen torniin odottamaan juhlatoimitusta, joka tekee hänestä Manatorin jeddaran", vastasi I-Gos.

"Tuo olio on rohjennut luulla Heliumin Taran suostuvan hänen aviopuolisokseen", jupisi Gahan. "Valmistan hänelle lyhyen lopun, jollei hän jo ole kuollut kauhusta." Hän meni maahan vaipuneen O-Tarin luokse syöstäkseen miekkansa hänen sydämeensä.

"Älä!" varoitti I-Gos. "Älä surmaa häntä, vaan rukoile, ettei hän olisi kuollut, jos sinun on mieli pelastaa prinsessasi!"

"Miksi niin?" kysyi Gahan.

"Jos sanoma O-Tarin kuolemasta saapuisi naisten asumuksille, olisi prinsessa Tara tuhon oma. Naiset tietävät O-Tarin aikovan ottaa hänet vaimokseen ja tehdä hänestä Manatorin jeddaran, joten saat olla varma, että he kaikki kateellisina ja mustasukkaisina naisina vihaavat häntä. Ainostaan O-Tarin mahti suojaa häntä nyt kaikilta ikävyyksiltä. Jos O-Tar kuolisi, jätettäisiin hänet sotilaiden ja miesorjien haltuun, sillä ei olisi ketään kostamassa hänen puolestaan."

Gahan pisti miekkansa tuppeen. "Puhut järkevästi; mutta mitä teemme tuolle?"

"Jätetään hänet virumaan paikalleen", neuvoi I-Gos. "Hän ei ole kuollut. Virottuaan hän palaa huoneistoonsa ja esittää komean tarun uljuudestaan, eikä hänen kerskailuaan kumoamassa ole ketään — ei ketään muita kuin I-Gos. Tule! Hän saattaa toipua millä hetkellä hyvänsä, eikä hän saa nähdä meitä täällä."

I-Gos meni maassa viruvan jeddakin luokse, polvistui hetkiseksi sen ääreen ja palasi sitten leposijan sivuitse Gahanin luo. Yhdessä he poistuivat O-Main huoneesta ja suuntasivat askeleensa kiertokäytävälle. Sitä myöten I-Gos vei Gahanin ylemmäksi ja edelleen palatsin sen osan kohdalle, jossa hän osoitti varsin lähellä olevaa korkeata tornia. "Tuolla", hän virkkoi, "on Heliumin prinsessa, ja hän on varmassa turvassa juhlallisuuksiin saakka."

"Ehkä turvassa muilta, mutta ei itseltään", sanoi Gahan. "Hänestä ei ikinä tule Manatorin jeddaraa — ennemmin hän tappaa itsensä."

"Tekisikö hän sen?" epäili I-Gos.

"Kyllä hän tekee, jollet voi saada hänelle sanomaa, että minä elän ja että vielä on toivoa", vakuutti Gahan.

"En voi viedä hänelle tietoa", vastasi I-Gos. "Naistensa asuntoja O-Tar vartioitsee mustasukkaisen huolekkaasti. Siellä ovat hänen luotetuimmat orjansa ja soturinsa, ja lisäksi heidän seassaan vilisee lukemattomia urkkijoita, joten kukaan ei tiedä, kuka kukin on. Jokaisen varjon niissä huoneissa panevat sadat silmät merkille."

Gahan silmäili korkean tornin valaistuja ikkunoita; sen yläkerroksissa oli Heliumin Tara teljettynä. "Minä koetan löytää jonkun tien, I-Gos", sanoi Gahan.

"Ei ole mitään tietä", väitti vanhus. Jonkun aikaa he seisoivat katolla riutuvan Marsin kirkkaiden tähtien ja kiitävien kuiden alla, sommitellen suunnitelmia sen ajan varalta, jolloin Heliumin Tara tuotaisiin tornista O-Tarin valtaistuinsaliin. Silloin, ja vain silloin, vakuutti I-Gos, oli pelastamisyrityksillä vähääkään onnistumismahdollisuuksia. Gahan ei tiennyt, kuinka paljon hän saattoi luottaa toiseen, ja piti senvuoksi omina tietoinaan sen suunnitelman, jonka hän Ghekin mukana oli lähettänyt Floranille ja Val Dorille. Mutta hän takasi vanhalle balsamoijalle, että jos hänen usein toistetut vakuutuksensa O-Tarin syyttämisestä ja syrjäyttämisestä olivat vilpittömiä, olisi hänellä tilaisuus tehdä se sinä yönä, jona jeddak koettaisi ottaa Heliumin prinsessan puolisokseen.

"Silloin on aikasi, I-Gos", vakuutti Gahan, "ja jos joku puolue ajattelee samalla tavalla kuin sinä, niin valmista sen jäseniä kaiken sen varalta, mitä tapahtuu sen jälkeen kun O-Tar julkeasti koettaa mennä avioliittoon sotavaltiaan tyttären kanssa. Missä ja milloin tapaan sinut uudelleen? Nyt menen puhuttelemaan Taraa, Heliumin prinsessaa."

"Pidän rohkeudestasi", sanoi I-Gos, "mutta siitä ei ele sinulle vähääkään hyötyä. Sinä et pääse puhuttelemaan Heliumin prinsessaa Taraa, vaikka epäilemättä monen manatorilaisen veri tahraa naisten asuntojen lattioita, ennen kuin sinä saat surmasi."

Gahan hymyili. "Minä en saa surmaani. Milloin ja missä tapaamme? Mutta löydäthän minut aina öisin O-Main huoneesta. Se tuntuu olevan turvallisin pakopaikka koko Manatorissa jeddakin vihamiehelle, vaikka se onkin jeddakin palatsissa. Nyt lähden!"

"Ja olkoot esi-isäisi henget mukanasi!" toivotti I-Gos.

Vanhuksesta erottuaan Gahan meni kattoa myöten korkealle tornille, joka näkyi olevan rakennettu sementistä ja myöhemmin koristettu taidokkailla kaiverruksilla; sen koko pinta oli täynnä monimutkaisia kuvioita, jotka oli hakattu syvälle sen kivimäiseen rakennusaineeseen. Vaikka se oli monien miespolvien ikäinen, oli se vain vähän ravistunut, mikä johtui Marsin ilmakehän kuivuudesta, sateiden ja tomumyrskyjen harvinaisuudesta. Sitä myöten kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata ja vaarallista ja olisi peloittanut uljaimmankin miehen luopumaan sitä koettamasta — epäilemättä Gahaninkin, jollei hän olisi tuntenut, että hänen rakastamansa naisen henki riippui siitä, suorittiko hän tämän uhkarohkean teon.

Riisuttuaan aseensa ja koko muun hihnoituksensa paitsi yhtä ainoata vyötä, josta riippui tikari, gatholilainen aloitti vaarallisen kapuamisen. Tarrautuen kaiverruksiin käsin ja jaloin hän ponnisteli hitaasti ylöspäin, karttaen ikkunoita ja pysytellen tornin varjoisella puolella, Thurian ja Klurosin valon luomassa pimennossa. Torni kohosi noin viisitoista metriä palatsin läheisen osan katon yläpuolelle; siinä oli viisi kerrosta ja ikkunoita joka suunnalla. Muutamien ikkunoiden edessä oli parvekkeet, ja niitä hän koetti välttää enemmän kuin muita, vaikka olikin varsin todennäköistä, ettei tornissa enää ollut ketään valveilla, koska yhdeksäs zode alkoi olla käsissä.

Hän eteni meluttomasti ja saapui vihdoin kenenkään huomaamatta ylimmän kerroksen ikkunoille. Näissä kuten useissa muissakin hänen sivuuttamissaan oli vankat ristikot, joten hänen oli sitä kautta mahdoton päästä sisälle niihin huoneisiin, joissa Tara oli vankina. Pimeys esti hänet näkemästä sisälle ensimmäisestä ikkunasta, jonka luokse hän kiipesi. Toinen kuului valaistuun huoneeseen, jossa näkyi asemapaikallaan oven edessä nukkuva vartija. Siellä oli myöskin seuraavaan alempaan kerrokseen vievien portaiden yläpää. Edettyään vielä kauemmaksi kiertäen tornia Gahan lähestyi muuatta toista ikkunaa, mutta nyt hän liikkui tornin sellaisella seinällä, jonka alapuolella oli kolmekymmentä metriä alempana piha ja johon Thurian säteet pian sattuisivat. Hän tajusi, että hänen oli jouduttava, ja rukoili, että hän nyt lähestymänsä ikkunan takaa tapaisi Heliumin Taran.

Aukolle saavuttuaan hän silmäili pieneen, hämärästi valaistuun huoneeseen. Lattian keskellä oli makuukoroke, jolla lepäsi silkki- ja turkisvaippojen verhoama ihminen. Peitteistä pisti esiin paljas käsivarsi, leväten mustan ja keltaisen kirjavalla orlukinnahalla — ihastuttavan kaunis käsivarsi, jonka ympärillä oli Gahanille tuttu rannerengas. Ainoatakaan muuta olentoa ei näkynyt huoneessa, jonka sisuksen Gahan näki täydelleen. Painaen kasvonsa ristikkoa vasten gatholilainen kuiskasi hänelle armaan nimen. Tyttö liikahti, mutta ei herännyt. Taaskin Gahan lausui nimen, mutta tällä kertaa äänekkäämmin. Tara nousi istumaan ja katsoi ympärilleen, mutta yhtä aikaa ponnahti pystyyn eunukki, joka oli maannut korokkeen sillä puolella, joka oli kauimpana Gahanista. Ja samassa Thurian kirkas valo valahti ikkunaan, jossa Gahan riippui, paljastaen hänet selvästi molemmille sisälläolijoille.

Molemmat ponnahtivat seisomaan. Eunukki syöksähti ikkunaa kohti, ja avuton Gahan olisi joutunut miehen murha-aseen helpoksi uhriksi, jollei Heliumin Tara olisi ehättänyt vartijansa kimppuun ja kiskonut häntä taaksepäin. Samalla tyttö veti ohuen tikarinsa piilopaikastaan hihnoituksensa alta, ja eunukin koettaessa sysätä hänet syrjään upposi aseen terävä kärki miehen sydämeen. Hän kuoli ääntäkään päästämättä ja vaipui lattialle. Sitten Tara juoksi ikkunan ääreen.

"Turan, päällikköni!" hän huudahti. "Kuinka kammottavaan vaaraan oletkaan antautunut etsiessäsi minua täältä, missä ei edes sinun uljas sydämesi kykene auttamaan minua."

"Älä ole siitä niin kovin varma, sydämeni sielu", vastasi Gahan. "Vaikka nyt tuonkin armaalleni vain sanoja, ovat ne toivoakseni sellaisten tekojen edeltäjiä, jotka antavat hänet takaisin minulle ikuisiksi ajoiksi. Pelkäsin, että sinä, Heliumin Tara, saattaisit tuhota itsesi, välttyäksesi O-Tarin aikomasta häpeästä. Senvuoksi tulin valamaan mieleesi uutta toivoa ja rukoilemaan sinua elämään, tapahtukoonpa mitä tahansa, tietäen, että vielä on yksi keino ja että, jos kaikki käy hyvin, voimme vihdoinkin vapautua. Odota minua O-Tarin valtaistuinsalissa sinä iltana, jona hän aikoo ottaa sinut puolisoksesi! Ja nyt: miten selviydymme tuosta veitikasta?" Hän osoitti lattialla viruvaa kuollutta eunukkia.

"Hänen tähtensä meidän ei tarvitse olla huolissamme", vastasi tyttö. "Kukaan ei uskalla tehdä minulle pahaa, peläten O-Tarin vihaa. Muutoin olisin kuollut heti astuttuani palatsin tähän osaan, sillä naiset vihaavat minua. Ainoastaan O-Tar saattaa rangaista minua, ja mitäpä O-Tar välittää yhden eunukin hengestä? Niin, älä ole peloissasi tämän asian tähden!"

He puristivat toistensa käsiä ristikon lävitse, ja nyt Gahan veti Taran likemmäksi itseään.

"Yksi suukko", hän pyysi, "ennen kuin lähden, prinsessani!" Ja heliumin prinsessan Dejah Thorisin ja Barsoomin sotavaltiaan ylpeä tytär kuiskasi: "Päällikköni!" ja painoi huulensa Turanin, halvan panthanin. huulille.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Vihkimishetkellä

Kun O-Tar, Manatorin jeddak, avasi silmänsä, vallitsi hänen ympärillään painostava haudanhiljaisuus. Hänen mieleensä muistui hirveä näky, joka oli hänelle ilmestynyt. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Hänen näköpiirissään ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Hän nosti verkkaisesti päätään ja silmäili ympärilleen. Lattialla vuoteen vieressä oli se esine, joka oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja hän sulki silmänsä kauhun vallassa tuntiessaan, mikä se oli. Mutta se ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään. O-Tar aukaisi jälleen silmänsä ja nousi pystyyn. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään ei ollut vuodekorokkeella, jolta hän oli nähnyt sen nousevan.

O-Tar peräytyi huoneesta verkkaisesti. Vihdoin hän pääsi ulompaan käytävään. Se oli tyhjä. Hän ei tiennyt, että se oli tyhjentynyt äkkiä, kun äänekäs kiljaisu, johon hänen oma parahduksensa oli sekautunut, oli saapunut häntä vakoilemaan lähetettyjen soturien korviin ja hätkähdyttänyt heitä. Hän vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaan paksuun rannerenkaaseen kiinnitettyyn ajanmittariin. Yhdeksäs zode oli melkein puolivälissä. O-Tar oli virunut tajuttomana tunnin ajan. Hän oli viettänyt tunnin O-Main huoneessa eikä ollut kuollut! Hän oli katsellut edeltäjänsä kasvoja ja oli sittenkin täysjärkinen! Hän ravisti itseään ja hymyili. Pian hän sai hillityksi kapinalliset, järkkyneet hermonsa, niin että ehdittyään palatsin asuttuihin osiin hän kykeni täysin hillitsemään itsensä. Hän käveli leuka pystyssä, hiukan mahtaillen, ja meni suoraan juhlimissaliin, arvaten, että hänen päällikkönsä odottivat häntä siellä. Hänen astuessaan sisään nousivat kaikki pystyyn, ja monen kasvoista kuvastui epäilystä ja hämmästystä, sillä he eivät olleet luulleet näkevänsä jeddakiansa O-Taria jälleen sen jälkeen, mitä urkkijat olivat kertoneet heille O-Main huoneesta kuuluneista kamalista äänistä. O-Tar oli mielissään siitä, että hän oli mennyt siihen kauhunpaikkaan yksin, sillä nyt ei kukaan voinut väittää valheeksi sitä juttua, jonka hän kertoisi.

E-Thas syöksyi tervehtimään häntä, sillä E-Thas oli nähnyt synkkiä katseita suunnattavan itseensä päin, kun talit vierivät eikä hänen hyväntekijäänsä kuulunut takaisin.

"Oi, sinä urhea ja mainehikas jeddak!" riemuitsi palatsin hoitaja. "Me iloitsemme siitä, että olet palannut vahingotonna, ja pyydämme sinua kertomaan meille seikkailustasi."

"Ei siinä ollut mitään", huudahti O-Tar. "Tarkastin huoneet läpikotaisin ja odotin piiloutuneena, että Turan-orja palaisi, jos hän olisi poistunut vähäksi aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Häntä ei ole siellä, ja epäilen, ettei hän ikinä mene sinne. Harvat miehet haluaisivat viipyä kauan niin vastenmielisessä paikassa."

"Eikö sinua ahdistettu?" tiedusti E-Thas. "Etkö kuullut ulinaa ja parkumista?"

"Kuulin kauheita ääniä ja näin aavehaamuja; mutta ne pakenivat minua, niin etten päässyt käsiksi ainoaankaan, ja katselin O-Main kasvoja enkä ole mielipuoli. Vieläpä lepäsin samassa huoneessa hänen ruumiinsa vieressä."

Huoneen kaukaisessa nurkassa piilotti kumarainen ja ryppyinen vanhus hymynsä väkevällä juomalla täytetyn kultaisen pikarin taakse.

"Hei! Nyt ryypätään!" huusi O-Tar ja tavoitti tikariaan, jonka nupilla hän tavallisesti löi kelloa, jolla orjia kutsuttiin, mutta tikari ei ollut tupessa. O-Tar oli ymmällä. Hän oli varma, että se oli ollut paikallaan vähää ennen kuin hän astui O-Main huoneeseen, sillä hän oli visusti tunnustellut kaikkia aseitaan ollakseen varma siitä, ettei mikään niistä ollut poissa. Hän sieppasi sen sijasta pöytäkalustosta astian ja löi sillä kelloa, orjien saavuttua käskien heidän tuoda väkevintä juomaa O-Tarille ja hänen päälliköilleen. Ennen aamun sarastusta lähti juopuneiden huulilta paljon äänekkäitä ihailunvakuutuksia — jeddakin rohkeuden johdosta. Mutta jotkut olivat vieläkin synkän näköisiä.

Koitti vihdoin päivä, jolloin O-Tarin piti ottaa Heliumin prinsessa Tara puolisokseen. Neljä tuntia orjat valmistivat vastahakoista morsianta. Seitsemään tuoksukylpyyn kului kolme pitkää ja väsyttävää tuntia, sitten hänen koko ruumiinsa voideltiin pimaliakukkien öljyllä, ja häntä hieroi kätevin sormin kaukaisesta Dusurista kotoisin oleva orjatar. Hänen hihnoituksensa, ihkasen uusi ja tätä tilaisuutta varten valmistettu, oli Barsoomin isojen, valkeiden apinoiden valkoisesta nahasta ja runsaasti varustettu platinakoristuksilla ja timanteilla — suorastaan niillä päällystetty. Hänen tuuhea, kiiltävän musta tukkansa oli kammattu upean komeaksi ja pukevaksi laitteeksi, johon oli pistetty timanttinuppisia neuloja, niin että se säihkyi kuin kuutamottoman yön tahdikas taivas.

Mutta morsian, joka saatettiin korkeasta tornista O-Tarin valtaistuinsaliin, oli äreä ja uhmaileva. Käytävät olivat täynnä orjia ja sotureita sekä palatsin ja kaupungin naisia, jotka oli käsketty juhlatilaisuuteen. Saapuvilla oli koko Manatorin mahti ja ylpeys, rikkaus ja kauneus.

Lukuisan kunniavartioston ympäröimänä Tara liikkui hitaasti ihmisten täyttämissä marmorikäytävissä. Päällikköjen salin ovella oli häntä vastaanottamassa E-Thas, palatsin hoitaja. Salissa ei ollut ketään paitsi kuolleilla ratsuillaan istuvia päällikkövainajia. Tämän pitkän huoneen läpi E-Thas saattoi hänet valtaistuinsaliin, joka myöskin oli tyhjä, sillä Manatorissa olivat vihkimisjuhlallisuudet toisenlaiset kuin Barsoomin muissa maissa. Täällä piti morsiamen odottaa sulhasta valtaistuimelle vievien portaiden juurella. Hänen jäljessään tulivat vieraat, sijoittuen paikoilleen ja jättäen Päällikköjen salin ja valtaistuimen välisen keskikuorin tyhjäksi, sillä sitä myöten saapuisi O-Tar yksin morsiamen luokse oltuaan ensin lyhyen ajan yksin vainajien seurassa Päällikköjen salissa suljettujen ovien takana. Sellainen oli tapa.

Vieraat olivat kaikki marssineet jonossa Päällikköjen salin lävitse; sen molemmissa päissä olevat ovet oli suljettu. Äkkiä avautui salin alapäähän ovi, ja O-Tar astui sisään. Hänen mustaa hihnoitustaan koristivat rubiinit ja kultalaitteet; hänen kasvojaan peitti samasta jalosta metallista valmistettu naamari, jonka silmiksi oli pantu kaksi tavattoman isoa rubiinia, vaikka niiden alla oli kapeat raot, joista naamarin kantaja saattoi nähdä. Hänen päälaellaan oleva laite kannatti keinotekoisia sulkia, jotka oli valmistettu samasta metallista kuin naamari. Pienimpiä yksityiskohtia myöten hänen asunsa oli sellainen, jollaiseksi Manatorin tavat vaativat kuninkaallisen sulhasen asun, ja samojen tapojen mukaisesti hän nyt saapui yksin Päällikköjen saliin ottaakseen vastaan siunaukset ja neuvot häntä edeltäneiltä Manatorin suurmiehiltä.

Kun salin alapään ovi sulkeutui O-Tarin jälkeen, jäi jeddak yksin suurten vainajain seuraan. Ikivanhojen sääntöjen mukaan ei yksikään kuolevainen saanut nähdä sitä, mitä tässä pyhitetyssä huoneessa silloin tapahtui. Koska Manatorin mahtavat kunnioittivat Manatorin perinnäistapoja, niin kunnioittakaamme mekin tuon ylvään ja herkkätuntoisen kansan perinnäisiä tapoja. Mitäpä meitä liikuttaisikaan se, mitä tapahtui siellä, juhlallisessa vainajien salissa?

Kului viisi minuuttia. Morsian seisoi äänettömänä valtaistuimen juurella. Vieraat puhelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, niin että huone oli täynnänsä monien äänten sorinaa. Vihdoin lennähti päällikköjen salista tuova ovi auki, ja loistava sulhanen seisoi hetkisen jykevän aukon puitteissa. Häävieraiden seassa syntyi hiljaisuus. Tasapituisin, mahtavin askelin lähestyi sulhanen morsianta. Taran sydäntä kouristivat pahat aavistukset, jotka olivat hiipineet hänen mieleensä, kun kohtalon langat kiertyivät yhä tiukemmin hänen ympärilleen eikä Turanista kuulunut eikä näkynyt merkkiäkään. Missä Turan oli? Mitäpä hän tosiaan saattoi tehdä pelastaakseen Taran? O-Tarin mahdin ympäröimänä, ilman ainoatakaan ystävää tuntui tytön asema lopultakin tyyten toivottomalta.

"Minä pysyn elossa!" kuiskasi hän itsekseen, koettaen vielä viimeisen kerran vastustaa hirvittävää toivottomuutta, joka uhkasi saada hänet valtaansa, mutta varmuuden vuoksi hänen sormensa pujahtivat ohutteräiseen tikariin, jonka hän oli kenenkään huomaamatta saanut siirretyksi vanhasta hihnoituksestaan uuteen. Ja nyt oli sulhanen hänen vieressään, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet portaita myöten valtaistuimen eteen, mihin he pysähtyivät, kääntyen alhaalla olevaan yleisöön päin. Huoneen taustalta saapui sitten kulkue sen korkean virkamiehen johtamana, jonka velvollisuus oli tehdä nämä kaksi mieheksi ja vaimoksi. Kulkueen takana asteli upeasti puettu nuorukainen kantaen silkkityynyllä lyhyillä kultaketjuilla yhdistettyjä kultaisia käsirautoja, joilla juhlallinen toimitus päätettäisiin siten, että virkamies kiinnittäisi käsiraudan kummankin ranteeseen, mikä olisi merkkinä avioliiton pyhien siteiden katkeamattomuudesta.

Saapuisiko Turanin lupaama apu liian myöhään? Tara kuunteli pitkää, yksitoikkoista vihkimistoimitusta. Hän kuuli, kuinka O-Tarin hyveitä ja morsiamen kauneutta ylistettiin. Ratkaiseva hetki lähestyi, eikä vieläkään merkkiäkään Turanista. Mutta mitäpä hän voisikaan suorittaa, vaikka hänen onnistuisikin päästä valtaistuinsaliin, muuta kuin kuolla Taran kanssa? Pelastuksesta ei voinut olla toivoakaan.

Virkamies otti kultaiset käsiraudat pielukselta, jolla ne olivat olleet. Siunattuaan ne hän ojensi kätensä tarttuakseen Taran ranteeseen. Hetki oli tullut! Tätä pitemmälle ei toimitus saanut mennä, sillä Barsoomin kaikkien lakien mukaan hän olisi Manatorin O-Tarin vaimo samalla hetkellä, kun heidät olisi kiinnitetty yhteen. Vaikkapa pelastus tulisikin sitten tai myöhemmin, ei hän voisi koskaan katkoa niitä siteitä, ja Turan olisi häneltä mennyttä yhtä varmasti kuin jos kuolema olisi heidät eroittanut.

Hänen kätensä pujahti kätkettyyn tikariin, mutta heti ojentui sulhasen käsi, tarttuen hänen ranteeseensa. O-Tar oli arvannut hänen aikomuksensa. Eriskummaisen naamarin raoista Tara näki jeddakin häneen tähdätyt silmät ja aavisti, millaisen pilkallisen hymyn naamari peitti. He seisoivat siten jännittävän hetkisen. Alhaalla oleva rahvas pysyi hiljaa ja pidätti henkeään, sillä valtaistuimen edessä sattunut tapaus ei ollut jäänyt huomaamatta.

Niin dramaattinen kuin tilanne olikin, muuttui se äkkiä kolmin kerroin dramaattisemmaksi, sillä Päällikköjen saliin vievä ovi tempaistiin melukkaasti auki. Kaikkien silmät kääntyivät häiriöön päin; jykevien ovipielien puitteissa näkyi toinen hahmo — puolittain puettu olento, joka hätäisesti kiinnitti puolittain irrallista hihnoitustaan paikoilleen — O-Tar, Manatori jeddak.

Kaikkien katseet suuntautuivat valtaistuimen edessä seisovaan sulhaseen. Hän nosti kätensä ja kiskaisi kultaisen naamarin kasvoiltaan, ja silmät levällään hämmästyksestä katseli Heliumin Tara Turan-panthanin kasvoja.

"Turan, orja!" huudettiin. "Kuolema hänelle! Kuolema hänelle!"

"Odottakaa!" huusi Turan, vetäisten miekkansa, kun toistakymmentä soturia syöksähti eteenpäin.

"Odottakaa!" kirkaisi toinen ääni, vanha ja särkynyt, ja I-Gos, iäkäs balsamoija, riensi vieraiden joukosta valtaistuimen portaille etumaisten soturien edellä.

Vanhuksen nähdessään soturit seisahtuivat, sillä ikää kunnioitetaan suuresti Barsoomin kansojen keskuudessa kuten kaikkialla, missä uskonto jossakin määrin perustuu esi-isäin palvontaan. Mutta O-Tar ei heistä välittänyt, vaan karkasi rajusti valtaistuinta kohti. "Seis, pelkuri!" karjasi I-Gos. Kaikki katselivat pientä vanhusta ihmeissään. "Manatorin miehet", hän sanoi heikolla, kimeällä äänellään, "haluatteko olla pelkurin ja valehtelijan hallittavia?"

"Alas hänet!" mylvi O-Tar.

"Ei, ennen kuin olen puhunut!" vastasi I-Gos. "Se on oikeuteni. Jollei se onnistu, on henkeni mennyttä — sen te kaikki tiedätte ja sen tiedän minäkin. Sen vuoksi vaadin, että minua kuullaan. Se on oikeuteni!"

"Siihen hänellä on oikeus", kertasi parikymmentä soturia salin eri osista.

"Sen, että O-Tar on arka valehtelija, voin todistaa", jatkoi I-Gos. "Hän väitti uljaasti uhmailleensa O-Main huoneen kauhua näkemättä jälkeäkään Turan-orjasta. Minä olin siellä, piilossa verhojen takana ja näin kaikki, mitä tapahtui. Turan oli piileskellyt siinä huoneessa ja lepäsi parhaillaan O-Main vuoteella, kun O-Tar pelosta vapisten astui sisälle. Häiritty Turan nousi istumaan, päästäen samalla vihlovan kiljauksen. O-Tar parahti ja pyörtyi."

"Se on valetta!" huusi O-Tar.

"Se ei ole valetta, ja minä voin todistaa sen", vakuutti I-Gos. "Panitteko silloin, kun hän palasi O-Main huoneesta kerskuen urotyöstään, panitteko silloin merkille, että hän tahtoessaan kutsua orjia tuomaan viiniä tavoitti tikariaan lyödäkseen nupilla kelloon, kuten hänen aina on tapana tehdä? Paniko teistä kukaan sen merkille? Ja sen, ettei hänellä ollut tikaria? O-Tar, missä on tikari, joka oli vyölläsi, kun menit O-Main huoneeseen? Sinä et sitä tiedä, mutta minä tiedän. Sinun maatessani pyörtyneenä pelosta otin minä sen hihnoituksestasi ja kätkin sen O-Main vuoteen silkkivaippojen sekaan. Siellä se on vielä nytkin, ja jos ken sitä epäilee, menköön sinne; hän löytää sen sieltä ja tietää jeddakinsa raukaksi."

"Entä tämä petturi?" tiedusti muuan. "Saako hän rankaisematta seistä Manatorin valtaistuimella, sillä aikaa, kun me kinastelemme hallitsijastamme?"

"Juuri hänen urheutensa on paljastanut teille O-Tarin raukkamaisuuden", vastasi I-Gos, "ja hänen avullaan saatte suuremman jeddakin."

"Valitsemme itse oman jeddakimme. Orja kiinni ja surma hänelle!" Hyväksymishuutoja kuului huoneen kaikilta puolilta. Gahan kuunteli tarkkaavasti, ikäänkuin odottaen jotakin toivottua ääntä. Soturit lähestyivät koroketta, jolla hän nyt seisoi paljas miekka kädessään ja toinen käsivarsi kiedottuna Taran ympärille. Hän aprikoi, eivätkö hänen suunnitelmansa sittenkään pitäneet paikkaansa. Jolleivät ne pitäneet, merkitsisi se hänelle kuolemaa, ja hän oli varma siitä, että Tara hänen kaaduttuaan surmaisi itsensä. Niin turhaanko hän kaikkine ponnistuksineen oli palvellut tyttöä?

Useat soturit vaativat kiihkeästi, että olisi heti mentävä O-Main huoneeseen etsimään tikaria, jonka löytyminen todistaisi O-Tarin pelkuriksi. Vihdoin suostui kolme heistä lähtemään. "Teidän ei tarvitse pelätä", vakuutti I-Gos. "Siellä ei ole mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä. Viime aikoina olen käynyt siellä usein, ja Turan-orja on nukkunut siellä nämä monet yöt. Kirkaisut ja ulinan, jotka säikyttivät teitä ja O-Taria, päästi Turan ajaakseen teidät pois piilopaikastaan." Häpeilevän näköisenä kolmikko poistui huoneesta etsimään O-Tarin tikaria.

Ja sitten toiset käänsivät huomionsa jälleen- Gahaniin, He lähestyivät valtaistuinta paljaat miekat käsissään, mutta liikkuivat hitaasti, sillä he olivat nähneet tämän orjan jetan-kentällä ja tunsivat hänen käsivartensa taitavuuden. He olivat saapuneet portaiden juurelle, kun korkealta heidän yläpuoleltaan kuului syvä kumahdus, sitten toinen ja vielä yksi. Turan hymyili ja huoahti helpotuksesta. Ehkei se sittenkään ollut tapahtunut liian myöhään. Soturit seisahtuivat kuuntelemaan samoin kuin kaikki muutkin huoneessaolijat. Nyt kantautui heidän korviinsa kovaa pyssyjen räiskettä, ja kaikki se kuului ylhäältä, ikäänkuin olisi taisteltu palatsin katolla.

"Mitä se on?" kyselivät he toisiltaan.

"Ankara myrsky on puhjennut Manatorin kohdalla", arveli joku.

"Älkää välittäkö myrskystä, ennen kuin olette surmanneet tuon olion, joka uskaltaa seisoa jeddakinne valtaistuimella!" vaati O-Tar. "Käykää hänen kimppuunsa!"

Juuri kun hän herkesi puhumasta, jakautuivat valtaistuimen takana olevat verhot, ja korokkeelle astui soturi. O-Tarin sotureitten huulilta pääsi hämmästyksen ja harmin huudahdus. "U-Thor!" he kiljaisivat. "Mitä petosta tämä on?"

"Ei se petosta ole", sanoi U-Thor syvällä äänellään. "Tuon teille uuden jeddakin koko Manatoria varten. En valehtelevaa raukkaa, vaan rohkean miehen, jota kaikki rakastatte."

Senjälkeen hän astahti syrjään ja verhojen kätkemästä käytävästä tuli esiin toinen mies. Hän oli A-Kor, ja hänen näyttäytyessään kajahti huudahduksia, joista kuvastui hämmästystä, riemua ja raivoa, eri puolueiden oivaltaessa, millainen valtiokeikaus oli niin ovelasti suoritettu. A-Korin jäljessä tuli lisää miehiä — kaikki Manatosin kaupungin manatorilaisia — kunnes heitä oli korokkeella tungokseen saakka.

O-Tar kehoitteli parhaillaan sotureitaan hyökkäämään, kun sivuovesta tuoksahti saliin verinen padwar, jonka asu oli sekaisin. "Kaupunkimme on kukistunut!" hän huusi äänekkäästi. "Manatosin laumat tulivat sisälle Vihollisten portista. Gatholilaiset orjat ovat nousseet ja tuhonneet palatsin vartioston. Isoista laivoista lasketaan sotaväkeä palatsin katolle ja Jetan-kentille. Heliumin ja Gatholin väkeä marssii Manatorissa. Huudetaan ääneen Heliumin prinsessaa ja vannotaan, että Manator jätetään suitsuavaksi ruumisrovioksi, joka nielee koko kansamme. Taivas on mustanaan laivoista. Niitä saapuu komeina jonoina idästä ja etelästä."

Ja sitten taaskin Päällikköjen salin ovi lennähti auki, ja käännyttyään katsomaan näkivät manatorilaiset kynnyksellä uuden tulokkaan, valtavan kookkaan, vaaleaihoisen, mustatukkaisen miehen, jonka harmaat silmät nyt kiiluivat kuin teräskärjet, ja hänen takanaan oli Päällikköjen sali täynnänsä sotureita, joilla oli yllään kaukaisten maiden hihnoitukset. Kun Heliumin Tara näki tulijan, sykähti hänen sydämensä riemusta, sillä mies oli John Carter, Barsoomin sotavaltias, joka voittoisan armeijan etunenässä oli saapunut pelastamaan tytärtään. Ja hänen vierellään oli Djor Kantos, jonka kanssa Tara oli ollut kihloissa.

Sotavaltias silmäili seuruetta hetkisen, ennen kuin puhkesi puhumaan. "Laskekaa alas aseenne, Manatorin miehet!" hän virkkoi. "Näen, että tyttäreni on elossa, ja jollei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, on verenvuodatus tarpeetonta. Kaupunkinne on täynnä U-Thorin, Heliumin ja Gatholin sotaväkeä. Palatsia pitävät hallussaan gatholilaiset orjat ja tuhat minun soturiani, joita tämän salin ympärillä olevat käytävät ja huoneet ovat täynnänsä. Jeddakinne kohtalo on teidän omissa käsissänne. Minua ei haluta lainkaan sekaantua siihen asiaan. Olen tullut vain noutamaan tytärtäni ja vapauttamaan gatholilaisia orjia. Olen puhunut!" Odottamatta vastausta hän asteli leveätä pääkuoria pitkin Heliumin Taraa kohti, ikäänkuin sali olisi ollut täynnä hänen omaa väkeään eikä vihollisia.

Manatorin päälliköt seisoivat tyrmistyneinä. He katsoivat O-Tariin, mutta tämä saattoi vain avuttomana vilkuilla ympärilleen, kun vihollisia marssi Päällikköjen salista, kiertäen valtaistuinsalin ympäri, kunnes he olivat saartaneet koko seurueen. Sitten astui sisälle eräs Heliumin armeijan dwar.

"Olemme pidättäneet kolme päällikköä", hän ilmoitti sotavaltiaalle. "He pyrkivät tänne valtaistuinsaliin selostamaan kumppaneilleen jotakin asiaa, jonka he väittävät ratkaisevan Manatorin kohtalon."

"Tuo heidät tänne!" käski sotavaltias.

He saapuivat vahvan vartioston saattamina valtaistuimelle vievien portaiden juurelle. Sinne he pysähtyivät, ja heidän johtajansa kääntyi muiden manatorilaisten puoleen, nosti oikean kätensä korkealle ja näytti jalokivillä koristettua tikaria. "Löysimme sen", hän sanoi, "juuri sieltä, mistä I-Gos väitti sen löytyvän." Ja hän katsoi O-Taria uhkaavasti.

"A-Kor, Manatorin jeddak!" huusi joku, ja huutoon yhtyi sata käheäkurkkuista soturia.

"Manatorissa ei voi olla muuta kuin yksi jeddak", virkkoi tikaria pitelevä päällikkö. Katse yhä tähdättynä onnettomaan O-Tariin hän asteli jeddakin luokse ja ojensi tikaria kämmenellään, tarjoten sitä alamaistensa luottamuksen menettäneelle hallitsijalle. "Manatorissa ei saata olla muuta kuin yksi jeddak", hän toisti merkitsevästi.

O-Tar otti ojennetun aseen, oikaisihe täyteen mittaansa ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, sillä teolla hankkien jälleen itselleen kunnioituksen kansansa silmissä ja ansaiten ikuisen paikan Päällikköjen salissa.

Hänen kaaduttuaan vallitsi tilavassa salissa hiljaisuus, jonka äkkiä katkaisi U-Thorin ääni. "O-Tar on kuollut!" hän huusi. "Hallitkoon A-Kor, kunnes koko Manatorin päälliköt kutsutaan koolle valitsemaan uutta jeddakia! Mikä on vastauksenne?"

"Hallitkoon A-Kor! A-Kor, Manatorin jeddak!" Sali vapisi niistä huudoista, eikä ainoatakaan soraääntä kuulunut.

A-Kor kohotti miekkaansa, vaatien hiljaisuutta. "A-Korin, Manatosin suuren jedin U-Thorin, Gatholin laivaston komentajan ja Barsoomin maineikkaan sotavaltiaan John Carterin tahto on", hän sanoi, "että Manatorin kaupungissa vallitkoon rauha, ja senvuoksi käsken manatorilaisten mennä lausumaan tervetulleiksi näiden liittolaistemme, vieraittemme ja ystäviemme soturit ja näyttämään heille ikivanhan kaupunkimme nähtävyyksiä ja osoittamaan Manatorin vieraanvaraisuutta. Olen puhunut." U-Thor ja John Carter lähettivät pois soturinsa, käskien heitä nauttimaan Manatorin vieraanvaraisuudesta. Huoneen tyhjentyessä tunkeutui Djor Kantos Heliumin Taran luokse. Tytön tuntemaa, pelastumisen aiheuttamaa riemua oli sumentanut sen miehen näkeminen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä, kuten hänen hyveellinen sydämensä soimasi häntä. Häntä peloitti tuskainen koettelemus ja häpeä, joka hänen täytyisi kestää ennen kuin hän voisi toivoa vapautuvansa heidän välillään kauan aikaa voimassa olleesta sopimuksesta. Ja nyt astui Djor Kantos hänen luokseen, polvistui ja vei hänen sormensa huulilleen.

"Heliumin kaunis tytär", alkoi mies, "kuinka saatan kertoa sinulle siitä, mistä minun pitää kertoa sinulle — häpeällisestä teosta, jonka tyyten tahtomattani olen sinua kohtaan tehnyt? En osaa muuta kuin antautua jalomielisyytesi armoille, toivoen anteeksiantoa. Mutta jos vaadit, voin tarttua tikariin yhtä kunniakkaasti kuin O-Tar teki."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Heliumin Tara. "Mistä puhut — miksi näin arvoituksellisesti sellaiselle, jonka sydän jo nyt on pakahtumaisillaan?"

Taran sydän jo nyt pakahtumaisillaan! Alku oli kaikkea muuta kuin lupaava, ja nuori padwar toivoi, että hän olisi kuollut, ennen kuin hänen olisi ollut lausuttava ne sanat, jotka hänen nyt tuli lausua.

"Heliumin Tara", hän jatkoi, "me kaikki pidimme sinua kuolleena. Olet ollut poissa Heliumista runsaan vuoden. Murehdin sinua uskollisesti, mutta sitten, vähemmän kuin kuukausi takaperin, menin avioliittoon Olvia Marthisin kanssa." Hän lopetti puheensa ja katseli tyttöä; hänen silmänsä olisivat saattaneet sanoa: "Nyt iske minut kuoliaaksi!"

"Oi, sinä mies-hupakko!" huudahti Tara. "Ei mikään, mitä olisit saattanut tehdä, olisi ollut minusta mieluisempaa. Djor Kantos, voisin suudella sinua!"

"En usko, että Olvia Marthis siitä pahastuisi", virkkoi Djor Kantos, jonka kasvoja nyt kirkasti hymy. Heidän puhuessaan oli valtaistuinsaliin tullut joukko miehiä, jotka lähestyivät koroketta. He olivat kookkaita sotureita, yllään yksinkertaiset, tyyten koruttomat hihnoitukset. Heidän johtajansa saapuessa korokkeelle oli Tara juuri kääntynyt Gahanin puoleen, viitaten häntä luokseen.

"Djor Kantos", hän sanoi, "esitän sinulle Turanin, panthanin, jonka vilpitön uskollisuus ja uljuus ovat voittaneet rakkauteni."

John Carter ja äsken tulleiden soturien johtaja, jotka seisoivat lähellä, vilkaisivat pieneen ryhmään. Ensinmainitun huulilla väikkyi tutkimaton hymy, viimemainittu puhutteli Heliumin prinsessaa. "Turan, panthan!" hän huudahti. "Etkö tiedä, Heliumin ihana tytär, että tämä mies, jota nimität panthaniksi, on Gahan, Gatholin jed?"

Vain silmänräpäykseksi kävi Tara ällistyneen näköiseksi, sitten hän kohautti somia olkapäitään, käänsi päätään ja katsahti olkansa ylitse Gatholin Gahaniin.

"Jed tahi panthan", hän virkkoi; "mitäpä väliä sillä, kumpi ihmisen orja on ollut?" Ja hän nauroi veitikkamaisesti, katsellen rakastajansa hymyileviä kasvoja.

* * * * *

Lopetettuaan tarinansa John Carter nousi tuoliltaan ja oikaisi jättimäistä vartaloaan kuin metsäleijona.

"Pitääkö sinun lähteä?" valitin, sillä en olisi suonut hänen poistuvan ja minusta tuntui, että hän oli ollut seurassani vain lyhyen hetkisen.

"Taivas jo punertaa tuolla teidän kauniiden kukkuloittenne takana", vastasi hän, "ja pian on täysi päivä."

"Vielä yksi kysymys, ennen kuin menet", pyysin.

"No?" myöntyi hän suopeasti.

"Miten saattoi Gahan tulla valtaistuinsaliin O-Tarin asussa?" tiedustelin.

"Se oli yksinkertainen temppu — Gatholin Gahanille", vastasi sotavaltias. "I-Gosin avulla hän hiipi ennen juhlallisuuksien alkua Päällikköjen saliin, sillä aikaa kun valtaistuinhuone ja Päällikköjen sali olivat tyhjinä ennen morsiamen saapumista. Hän tuli kellariholveista pitkin sitä käytävää, joka päättyi valtaistuimen takaisen verhon taakse, ja Päällikköjen saliin päästyään sijoittui ratsastajattoman thoatin selkään, jonka soturi oli I-Gosin korjattavana. O-Tarin astuttua sisään ja tultua likelle Gahania tämä heittäytyi hänen niskaansa ja löi häntä vankan keihään nupilla. Hän luuli surmanneensa jeddakin ja ällistyi, kun O-Tar ilmestyi paljastamaan hänet."

"Entä Ghek? Miten hänelle kävi?" tiukkasin.

"Opastettuaan Val Dorin ja Floranin Taran särkyneen lentokoneen luokse, jonka he korjasivat, hän seurasi heitä Gatholiin, josta lähetettiin sana minulle Heliumiin. Sitten hän ohjasi lukuisan joukkueen, jossa muun muassa olivat A-Kor ja U-Thor, katolta, johon heidät oli laskettu laivoistamme, kiertokäytävää myöten palatsin sisäosiin ja opasti heidät valtaistuinsaliin. Veimme hänet muassamme Heliumiin, jossa hän vielä elää, käyttäen ainoata rykoriaan, jonka hän tapasi melkein kuoliaaksi nälkiintyneenä Manatorin vankiholveista. Mutta seis! Nyt ei enää kysymyksiä!"

Saatoin hänet itäiselle kaarikäytävälle, jonka holvien takaa rusotti päivänkoitto.

"Hyvästi!" hän virkkoi.

"Jaksan tuskin uskoa, että tuossa todellakin olet sinä", huudahdin.
"Huomenna luulen varmasti uneksineeni kaiken tämän."

Hän naurahti, vetäisi miekkansa ja raapaisi sillä karkeatekoisen ristin erään kaaren sementtiin.

"Jos sinua huomenna epäilyttää", hän sanoi, "niin tule katsomaan, onko tämäkin unta!"

Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.

* * * * *

Jetan eli marsilainen shakki.

Niiden varalta, joita tällaiset asiat huvittavat ja jotka haluaisivat koettaa tätä peliä, selitän jetanin säännöt sellaisina kuin John Carter ne minulle esitti. Kun kirjoitetaan eri nappuloiden nimet ja siirtymätavat paperipalasille ja liimataan ne tavallisiin tammipelin nappuloihin, voidaan peliä pelata yhtä hyvin kuin Marsissa käytetyillä koristetuilla nappuloilla.

Lauta on nelikulmainen, ja siinä on sata vuorotellen mustaa ja kellanpunaista ruutua.

Nappulat luetellaan siinä järjestyksessä, jossa ne ovat laudalla kummastakin pelaajasta katsoen vasemmalta oikealle. Ensimmäisessä rivissä:

Sotilas: Kaksi sulkaa; kaksi askelta suoraan mihin suuntaan hyvänsä tai ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan.

Padwar: Kaksi sulkaa; kaksi askelta vinottain mihin suuntaan hyvänsä tahi ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan.

Dwar: Kolme sulkaa; kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tai mutkitellen.

Lentäjä: Kolmisiipinen potkuri; kolme askelta vinosti mihin suuntaan hyvänsä, joko suoraan tahi mutkitellen; saa hypätä toisten nappulain ylitse.

Päällikkö: Kymmenjalokivinen diadeemi; kolme askelta mihin suuntaan tahansa, suoraan, vinottain tai mutkitellen.

Prinsessa: Yksijalokivinen diadeemi; samoin kuin päällikkö, mutta saa hypätä muiden nappulain yli.

Lentäjä: Katso yllä!

Dwar: Katso yllä!

Padwar: Katso yllä!

Sotilas: Katso yllä!

Ja toisessa rivissä vasemmalta oikealle:

Thoat: Ratsusotilas; kaksi sulkaa; kaksi askelta, toinen suoraan, toinen vinottain, mihin suuntaan tahansa.

Panthanit (kahdeksan kappaletta): yksi sulka; yksi askel eteenpäin, sivuttain tai vinottain, mutta ei taaksepäin.

Thoat: Katso yllä!

Pelissä on toisella pelurilla kaksikymmentä mustaa ja hänen vastapelurillaan kaksikymmentä punakeltaista nappulaa, ja alkujaan sen otaksutaan esittäneen etelän mustan ja pohjolan keltaisen rodun välistä taistelua. Marsissa lauta tavallisesti sijoitetaan niin, että mustat nappulat lähtevät etelästäpäin ja punakeltaiset pohjoisesta päin.

Peli on voitettu, kun joku nappula siirretään samalle ruudulle, jolla vastapuolen prinsessa on, tai kun päällikkö lyö päällikön.

Peli on tasapeli, kun päällikön lyö joku vastapuolueen muu nappula kuin päällikkö tahi kun kummallakin puolella on jäljellä korkeintaan kolme samanarvoista nappulaa eikä peliä voiteta kymmenellä siirrolla, joista viisi on kummallakin.

Prinsessa ei saa siirtyä uhatulle ruudulle eikä lyödä vastapuolen nappulaa. Milloin hyvänsä pelin aikana sitä saadaan yksi kerta siirtää kymmenen askelta. Tätä siirtoa nimitetään paoksi.

Kahta nappulaa ei saa sijoittaa samalle ruudulle muulloin kuin pelin viimeisellä siirrolla, jolloin prinsessa lyödään.

Kun pelaaja sääntöjen mukaisesti siirtää nappulansa ruudulle, jolla on joku vastapelurin nappula, pidetään vastapuolen nappulaa lyötynä, ja se poistetaan pelistä.

Suorat siirrot merkitsevät liikettä pohjoiseen, etelään, itään tahi länteen, vinottaiset liikkumista koilliseen, kaakkoon, lounaiseen tai luoteiseen. Dwar saa liikkua suoraan pohjoiseen kolme ruutua tahi pohjoiseen yhden ja itään kaksi ruutua tai jonkun samantapaisen suoraliikkeiden yhdistelmän, kunhan se vain ei saman siirron aikana joudu kahdesti samalle ruudulle. Tämä esimerkki selittää yhdistetyt siirrot.

Siitä, kumpi siirtää ensiksi, voidaan määrätä millä tahansa kummankin pelaajan hyväksymällä tavalla. Ensimmäisen ottelun jälkeen saa sen voittaja, jos haluaa, siirtää ensiksi tai määrätä vastustajansa tekemään ensi siirron.

Vetoja marsilaiset lyövät jetanissa monella tavoin. Pelin tulos tietystikin ratkaisee, kenelle pääpanos tulee; mutta myöskin sovitaan kunkin nappulan lyömisestä suoritettava, sen arvon mukainen palkkio, ja jokaisesta menettämästään nappulasta pelaaja suorittaa sen arvon vastustajalleen.