The Project Gutenberg eBook of Villiruusu, by Kate Douglas Smith Wiggin

"Meitä on seitsemän".
Rebekan omaiset.
Erilaisia sydämiä.
Rebekan mielipide.
Tiedon polkuja.
Päivänpaistetta varjojen keskellä.
Riverboron salaisuuksia.
Ruusunpunaista.
Ruusujen tuhkaa.
Sateenkaaria.
"Herääviä voimia".
"Katso kalpeata marttyyria".
"Lumivalkoista" ja "Purppuraa".
Prinssi Aladdin.
Loistelamppu.
Kasvuaikoja.
Harmaita ja kultaisia päiviä.
Rebekka perheen edustajana.
Diakoni Israelin jälkeläinen.
Uusi sydän.
Näköpiiri avartuu.
Apilankukkia ja auringonruusuja.
Työläs vastamäki.
Aladdin hankaa lamppuaan.
Ilon ruusut.
Kutsut.
Loistava näky.
"Väistämätön ies".
Äiti ja tytär.
"Hyvästi, Hopeapuro!"
Miranda tädin anteeksipyyntö.

"MEITÄ ON SEITSEMÄN"

Vanhat postivaunut vierivät rämähdellen tomuisella maantiellä, joka Maplewoodista johtaa Riverboroon. Sää oli helteinen kuin keskikesän aikaan, vaikka toukokuu oli vasta puolivälissä, ja Jeremias Cobb säästeli hevosiaan niin paljon kuin suinkin unohtamatta silti hetkeksikään, että oli kuljettamassa valtion postia. Tie oli mäkinen, ja herra Cobb hoiteli veltosti ohjaksia nojautuen ajopukillaan selkäkenoon ja riiputtaen toista säärtään mukavuuden vuoksi pyörän lokasuojuksen päällä. Hänen leveäreunainen nukkavieru huopahattunsa oli painettu syvään otsalle silmien suojaksi, ja hän pyöritteli vasemmassa poskessaan mehevää tupakkapurua.

Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento, pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihame puseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niin sileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimen nahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleen tukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensä sivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörät vajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienen kiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaan ja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasi turvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jota hän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän piti erityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hän aukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseen huomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikä vähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisia yksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille, mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana. Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikku matkaajan mukanaolon.

Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta, oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullut kysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut ja oliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen oli nainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaasti odotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin peläten myöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, mutta laskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltä ikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pienen mytyn sekä kimpun sireenejä hänen viereensä, valvoi kuluneen matkalaukun köyttämistä vaunujen perälaudalle ja maksoi lopuksi kyydin laskien huolellisesti hopearahat, jotka hän työnsi ajajan kouraan.

"Pyydän teitä viemään hänet sisarieni luo Riverboroon", sanoi nainen.
"Tunnetteko Miranda ja Jane Sawyerin? He asuvat siellä kivitalossa."

Totisesti, herra Cobb tunsi heidät yhtä hyvin kuin jos hän olisi itse luonut heidät!

"Niin, heidän luokseen tyttö on vietävä, he odottavat häntä. Oletteko ystävällinen ja vartioitte häntä? Jos hän saa tilaisuuden eksyä jonnekin tai unohtua ihmisjoukkoon tai takertua jonkun seuraan, niin hän käyttää sitä hyväkseen. Voi hyvin, Rebekka; koeta välttää ikävyyksiä ja istu kauniisti paikallasi päästäksesi perille siistinä ja sievänä. Älä ole vastukseksi herra Cobbille. — Katsokaas, hän on hiukan kiihtynyt. Tulimme eilen junalla Temperancesta, nukuimme yön serkkuni luona ja ajoimme sieltä tänne — kahdeksan mailia — tänä aamuna."

"Hyvästi, äiti; älä ole huolissasi. Tiedäthän, etten minä nyt ole ensi kertaa matkalla."

"Hän on kerran ollut Warehamissa ja viipynyt siellä toiseen päivään saakka, siinäpä syytä matkatottumukseen!"

"Se oli matkustamista, äiti", sanoi tyttö innokkaasti ja päättävästi. "Me läksimme pois kotoa, otimme evästä mukaan, ajoimme hiukan hevosella ja hiukan raitiotiellä, ja meillä oli yöpaidat mukanamme."

"Vaikkapa olikin, niin älä nyt julista sitä koko kylälle", sanoi äiti, keskeyttäen kokeneen matkaajan muistelmat. "Olenhan jo ennen sanonut sinulle", jatkoi hän kuiskaten, koettaen vielä kerran taivuttaa tyttöä kuriin, "ettei sovi puhua ääneen yöpaidoista eikä sukista eikä — sellaisista, ei varsinkaan silloin, kun on miesväkeä kuulemassa."

"Tiedän, äiti, kyllä tiedän, enkä puhukaan. Aioin vain sanoa" — tällöin herra Cobb maiskautti huuliaan ja läjäytti ohjaksilla ja hevoset aloittivat hidastellen tutun päivämatkansa — "sen vain tahdoin sanoa" — vaunut vyöryivät nyt eteenpäin ja Rebekan täytyi työntää päänsä ulos ikkunasta voidakseen lopettaa lauseensa — "että silloin ollaan matkalla, kun otetaan mukaan yöpaitakin!"

Tämä loukkaava sana jäi kimakalla tytönäänellä julistettuna soimaan rouva Randallin arkaan korvaan hänen katsellessaan pois vierivien vaunujen jälkeen.

"Arvaan, että Miranda saa hänestä puuhaa", ajatteli rouva Randall itsekseen — "mutta eipä olisi ihme, vaikka se olisi Rebekalle onneksi."

Tämä oli tapahtunut puolisen tuntia sitten, ja tänä aikana olivat aurinko, kuumuus, tomuisuus ja monien suuressa Milltownin kaupungissa hoidettavien asioiden muisteleminen saaneet muutenkin raskasajatuksisen herra Cobbin tyyten unohtamaan, että hän oli luvannut matkalla huolehtia Rebekasta.

Odottamattaan hän kuuli ratasten räminän ja kirskunan sekä valjaiden natinan keskeltä hennon äännähdyksen. Ensin hän arveli sitä linnun, sirkan tai sammakon aikaansaamaksi, mutta onnistuttuaan päättelemään miltä taholta ääni kuului hän käännähtihe kurkistamaan olkansa ylitse ja huomasi tällöin pienen olennon kurottautuvan ulos vaununikkunasta niin kauas, että hänen turvallisuutensa näytti epäiltävältä. Pitkä musta hiuspalmikko häilähteli vaunun kupeella samassa tahdissa kuin ajopelien heilahdukset. Tyttö riiputti hattuaan toisessa kädessään, toisella hän yritti turhaan sohia ajajaa selkään pienoisella päivänvarjollaan.

"Onko maksu kalliimpi, jos istun siellä ylhäällä pukilla teidän vieressänne?" kysyi tyttö. "Täällä sisällä on niin liukasta ja sileätä, ja vaunut ovat minulle niin avarat, että jos vielä vähän aikaa paiskiinnun täällä nurkasta nurkkaan, olen kohta kirjavana mustelmista. Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen maailmasta aina vain palasia kerrallaan, ja olen jo melkein vääntänyt niskani sijoiltaan koettaessani kurkistella, vieläkö matkalaukkuni on tallella tuolla perälaudalla. Se on äidin laukku ja hän on siitä hyvin arka."

Herra Cobb odotti kunnes tämä sanavuolaus, tai oikeammin valittelun tulva oli ehtynyt, ja sitten hän vastasi myhähdellen:

"Voit kyllä istua täällä pukilla jos haluat; ei minun vieressäni ole sen kalliimpaa kuin sielläkään." Ja sitten hän auttoi tytön pois vaunuista, heilautti hänet ajopukille ja kipusi itsekin jälleen paikalleen.

Rebekka asettautui varovasti istumaan, oikoi hameensa huolellisesti ja sovitti päivänvarjonsa hameenlaskosten peittoon ajajan ja itsensä väliin. Tämän tehtyään hän työnsi hatun niskaansa, suoristi valkeat käsineensä ja sanoi tyytyväisenä:

"Hei, tämä on jo hauskempaa! Tämä se tuntuu matkustamiselta! Nyt minä olen oikea turisti, mutta tuolla sisässä tunsin olevani kuin meidän hautova kanamme, jonka aina väliin suljemme häkkiin. Kunhan matka kestäisi vielä pitkän, pitkän ajan!"

"No, me olemme vasta alkupäässä", lohdutti herra Cobb ystävällisesti.
"Se kestää vielä ainakin kaksi tuntia."

"Vain kaksi tuntia!" huokasi tyttö. "Sitten kello on puoli kaksi, kun olemme perillä. Silloin äiti on ehtinyt Ann-serkun luo, lapset kotona ovat saaneet päivällisensä ja Hanna on korjannut ruoka-astiat pois. Minulla on hiukan evästä mukanani, sillä äiti sanoi, että alku tuntuisi huonolta, jos minä saapuisin kivitaloon nälkäisenä ja Miranda tädin täytyisi ensi työkseen antaa minulle syötävää. Tällaiset päivät ovat mainioita kasvullisuudelle, eikö totta?"

"Varmasti; ehkäpä nyt on sentään kuumuutta liiaksi. Miksipä et aukaise päivänvarjoa suojaksesi?"

Tyttö peitti puheenaolevan esineen vieläkin tarkemmin hameensa liepeisiin ja sanoi: "Varjelkoon! Minä en pidä sitä koskaan esillä auringon paisteessa. Tiedättehän, että tällainen vaaleanpunainen väri kauhtuu kamalasti; sen vuoksi käytän päivänvarjoani ainoastaan pilvisinä pyhäpäivinä käydessäni rukoushetkissä. Joskus putkahtaa aurinko äkisti esiin, ja silloin minulla on hirmuisesti huolta koettaessani suojella sitä auringonpaisteelta. Tämä varjo on minulle rakkainta maailmassa, mutta vastusta siitä on vallan kamalasti."

Tällöin syntyi Jeremias Cobbin raskaasti työskentelevissä aivoissa vähitellen aavistus siitä, että tämä lintunen, joka nyt oli lentänyt hänen vierelleen, mahtoi olla kokonaan toista maata kuin hänen tavalliset matkatuttavuutensa. Hän sovitti ruoskan tuppeen, siirsi jalkansa pois lokasuojukselta, työnsi hattunsa takaraivolleen, sylkäisi mällin poskestaan maantielle, ja kun hän näin oli valmistellut sielunkykyjään vakavaan toimintaan, katsahti hän nyt ensi kerran matkatoveriaan todella nähdäkseen hänet kiireestä kantapäähän. Tyttö puolestaan vastasi hänen silmäyksiinsä vakavan lapsellisin katsein, joissa kuvastui ystävällistä uteliaisuutta.

Pienen matkustajan keltainen karttuunipuku oli jo haalistunut, mutta se oli nuhteettoman puhdas ja kovaksi silitetty aina miehustaa myöten. Pienen, röyhelöisen pystykauluksen sisästä kohosi tytön kapea kaula ruskeana ja laihana; ja hänen päänsä näytti pieneltä kantamaan raskaita tummia kiharoita, jotka vankaksi palmikoksi kiedottuina valuivat hänen vyötäisilleen. Hänen päässään oli pieni, oudonnäköinen hattu, joka oli punottu valkeista höyhenistä; sen täytyi olla joko uusinta kuosia lajissaan, tai sitten se oli jokin menneen ajan korukalu, joka nyt oli muovailtu päähineeksi tätä matkaa varten. Siinä oli koristeena vahankeltainen nauha sekä töyhtönä kimppu mustia ja oranssinkeltaisia siilinpiikkejä, jotka milloin riippuivat, milloin jäykästi törröttivät toisella korvallisella; ne antoivat tytön ulkomuotoon mitä hupaisimman ja omituisimman lisäpiirteen. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja särmikkäät. Nenä, otsa ja leuka hänellä lienee ollut kuten ihmisillä tavallisestikin, mutta herra Cobb ei kyennyt saamaan niitä selvästi tähtäimeensä, sillä tytön silmät vangitsivat kokonaan hänen katseensa, milloin hän kohdisti sen matkaajan kasvonpiirteisiin. Rebekan silmiä täytyi verrata uskoon, joka on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Hänen hienonmuotoisten silmäkulmiensa alla aivan kuin kimalteli kaksi tähteä, joiden välähtävä säihke puoleksi kätkeytyi hohtavaan tummuuteen. Tytön vilkkaat silmät tutkistelivat maailmaa innokkaasti ja hartaasti, ja kun hän kiinnitti loistavan ja salaperäisen katseensa johonkin pitemmäksi ajaksi, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken — esineen, maiseman tai ihmisen — lävitse. Nuori taiteilijatar, joka keväällä oli tullut rouva Randallin luo maalatakseen punaisen ladon, rappeutuneen myllyn ja puron yli vievän sillan, oli hylännyt lopuksi nämä maiseman ihanuudet ja kohdistanut kaiken huomionsa pieniin tytönkasvoihin — tavallisiin, arkipäiväisiin kasvoihin, joita valaisi loistava silmäpari täynnä uinuvan lahjakkuuden ja älyn välähdyksiä.

"Eräs maalaileva neiti Ross, antoi minulle päivänvarjon", kertoi Rebekka vaihdettuaan silmäyksiä herra Cobbin kanssa ja painettuaan muistiinsa hänen kasvonjuonteensa. "Oletteko huomannut tämän kaksinkertaisen ruusunpunaisen röyhelön sekä valkean varren ja kädensijan? Ne ovat norsunluuta. Kahvassa on arpi, niinkuin näette, sillä Fanny pääsi imeskelemään ja pureksimaan sitä kerran hartauskokouksessa, kun minä satuin katselemaan muualle. Sen jälkeen en minä ole koskaan oikein suostunut Fannyyn."

"Seitsemän. Tiedättehän, että seitsemästä sisaruksesta on kirjoitettu runojakin:

"Minä opettelin tämän ja lausuin sen koulussa, mutta toiset olivat häijyjä ja nauroivat. Vanhin meistä on Hanna; seuraava olen minä, sitten John, sitten Jenny, sitten Mark, sitten Fanny ja seitsemäs on Mira."

"Aivan liiaksi, niin sanoo jokainen", vastasi Rebekka odottamatta läpeensä pikkuvanhalla avomielisyydellä, joka sai herra Cobbin mutisemaan: "Totisesti!" ja täyttämään vasemman poskensa jälleen tupakalla.

"Ovathan ne herttaisia, mutta vaivaa siitä on, ymmärrättehän, ja eläminen tulee niin kalliiksi", jatkoi tyttö edelleen samaan sävyyn. "Hanna ja minä emme ole vuosikausiin tehneet muuta kuin hoivanneet pienokaisia levolle illalla ja ottaneet ne taas aamuin vuoteesta käsiimme. Mutta nyt on kaikki lopussa, se on toki lohdutus; ja meille alkaa oikein ihana aika, kun me kaikki olemme täysikasvuisia ja kiinnityslaina on saatu maksetuksi."

"Ehkä, mutta nyt ei ole enää sellaisia pienokaisia, joita täytyisi alituisesti hoitaa — meidän perheemme on nyt valmis. Äiti sanoo niin, eikä hän ole koskaan pettänyt sanaansa. Miran jälkeen ei ole enää tullut uusia, ja hän on neljännellä. Hän syntyi samana päivänä kun isä kuoli. Miranda täti halusi luokseen Riverboroon Hannan eikä minua, mutta äiti ei tule aikoihin ilman häntä; hän hoitaa taloutta paljon paremmin kuin minä, Hanna nimittäin. Eilisiltana sanoin äidille, että jos minä näytän saavan uusia sisaruksia sinä aikana kun olen poissa, niin äidin pitää lähettää hakemaan minua, sillä silloin kun meillä on pikkulapsia, tarvitaan aina sekä Hannaa että minua kotona, koska äiti itse ei jouda muuhun kuin valmistamaan ruokaa ja hoitamaan taloa."

"Ahaa, te siis asutte maalaistalossa, niinkö? Missä päin se on? Lähellä
Maplewoodiako, jossa tulit vaunuihin?"

"Lähellä? Hoh, sinne on kai satoja peninkulmia! Me tulimme Temperancesta junalla. Sitten me ajoimme hevoskyydillä Ann-serkun luo ja nukuimme yötä siellä. Sitten me aamulla nousimme taas ja ajoimme hirmuisen pitkän matkan ennen kuin olimme Maplewoodissa, josta postivaunu lähtee. Meidän talomme on ihan yksinäisellä paikalla, mutta koulu ja rukoushuone ovat Temperancessa ja sinne on vain kaksi mailia. Täällä teidän vieressänne on melkein yhtä hauskaa kuin rukoushuoneen kellotapulissa. Minä tunnen erään pojan, joka kiipesi meidän tapuliimme. Hän sanoi, että ihmiset ja lehmät näyttivät sieltä katsoen vallan kärpäsiltä. Emme ole vielä kohdanneet ihmisiä, mutta minä olen hiukan tyytymätön siihen, miltä lehmät näyttävät. Ne eivät tunnu niin pieniltä kuin olin toivonut, mutta" — hän jatkoi ilostuen — "eiväthän ne sentään näytä täältä yhtä isoilta kuin aivan vierestä katsoen, eiväthän?"

Herra Cobb pyyhkäisi suutaan kädenselällä ja haukkoi ilmaa. Hänestä tuntui samalta kuin jos häntä olisi lennätetty vuorenharjalla huipulta toiselle hänen saamatta aikaa henkäistä välillä.

"Minä en oikein pysty arvaamaan teidän talonne paikkaa", sanoi hän, "vaikka olen kyllä käynyt Temperancessa ja kulkenut niitä teitä. Mikä teidän perheenne nimi on?"

"Randall. Äidin nimi on Aurelia Randall, ja meidän Hanna Lucy Randall, Rebekka Rowena Randall, John Halifax Randall, Jenny Lind Randall, Markiisi Randall, Fanny Elsler Randall ja Miranda Randall. Äiti on antanut nimen toiselle puolelle meistä ja isä toiselle puolelle; mutta kun Mira syntyi, niin he kumpikin ajattelivat, että hänet on ristittävä Riverboron Miranda tädin kaimaksi. He toivoivat, että siitä olisi jotakin hyötyä; mutta kun ei siltä näyttänyt, niin me aloimme sanoa häntä vain Miraksi. Meidät on kaikki ristitty jonkun erityisen henkilön mukaisiksi. Hanna Lucy on se Hanna, joka istuu ikkunassa ja solmii kengännauhojaan, ja minä olen peräisin Scottin Ivanhoesta, John Halifax oli erään kirjan sankari; Mark sai nimen setänsä, Markiisi de Lafayetten mukaan, joka kuoli kaksosena. (Kaksoset kuolevat usein ennen kuin ehtivät täysikasvuisiksi, tiedättekö sen, herra Cobb?) Me emme kuitenkaan sano häntä Markiisiksi, vaan lyhyesti Markiksi. Jenny on erään laulajattaren ja Fanny erään ihanan tanssijattaren kaima; mutta äiti väittää, että ne nimet epäonnistuivat, sillä Jenny ei saa ainoatakaan säveltä kurkustaan ja Fanny on jokseenkin kankeakoipinen. Äiti tahtoisi sen vuoksi hylätä heidät keskimmäiset nimensä, mutta hän pelkää, että sellainen olisi vääryyttä isää kohtaan. Äiti sanoo, että meidän täytyy aina olla isän puolella, sillä hän sai kokea pelkkää vastoinkäymistä elämässä; eikä isä olisikaan kuollut, ellei hänellä olisi ollut kaikessa niin huono onni. Pelkään, että muuta ei meissä ole kertomista", päätti tyttö vakavissaan.

"Siunatkoon! Luulisin tämän jo riittävän!" huudahti herra Cobb. "Eipä ollut enää monta nimeä jäljellä, kun teidät kaikki oli ristitty. Sinullapa on vankka muisti! Sinun ei kai ole työläs oppia läksyjäsi, vai mitä?"

"No, ei pahasti. Vaikeinta on saada hankituksi kenkiä, joilla voisi käydä koulussa läksyjä saamassa. Nämä, mitkä minulla on jalassani, ovat upouudet, ja niiden täytyy kestää kuusi kuukautta. Äiti vaatii minua aina säästämään kenkiäni. Niitä ei voi säästää muulla tavoin kuin kiskomalla ne jalasta ja kävelemällä avojaloin; mutta Riverborossa minä en saa tehdä niin, sillä se olisi Miranda tädille häpeäksi. Nyt minä saan käydä koulua tarpeeksi asti, kun jään asumaan Miranda tädin luo, ja kahden vuoden kuluttua pääsen Warehamin opistoon. Äiti sanoo, että sen pitäisi olla minulle opiksi. Kun olen läpäissyt koulun, niin minusta tulee maalari, samanlainen kuin neiti Rosskin on. Siksi minä ainakin luulen tulevani. Äiti sanoo, että minun pitäisi ruveta opettajaksi."

"Eihän teidän kotinne liene sama talo, jonka Hobb ennen muinoin omisti, vai mitä?"

"Ei, tämä on pelkästään Randallin talo — siksi äiti ainakin sitä sanoo. Minä sanon sitä Hopeapuron taloksi."

"Luulen, että on samantekevää miksi sitä sanotaan, kunhan ihmiset vain tietävät missä se on", huomautti herra Cobb kuivanjärkevästi.

Rebekka tähtäsi nuhtelevana, melkeinpä ankarana silmiensä koko tulen herra Cobbiin samalla kun hän vastasi:

"Ohoh, johan te nyt puhutte yhtä joutavasti kuin kaikki muutkin! Nimillä on aina suuri ero. Kun minä sanon: 'Randallin talo', niin voitteko silloin arvata, miltä talo näyttää?"

"Mutta kun minä sitten sanon: 'Hopeapuron talo', niin mitä te silloin siitä ajattelette?"

Herra Cobb huomasi olevansa samassa asemassa kuin oikeasta elementistään kiskaistu, hiekalla sätkyttelevä kala. Hän tunsi, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä vastaamasta, sillä Rebekan katse tunkeutui kuin valonheittäjä hänen aivoihinsa ja paljasti niiden tyhjät ontelot.

Rebekka näytti pettyneeltä, mutta ei kokonaan toivottomalta. "Ei hullummastikaan", sanoi hän rohkaisten. "Te pyyhkäisitte liepeitä, mutta ette saanut niitä kouraanne. Onhan siellä puro, mutta se ei olekaan mikään tavallinen puro. Sen vierillä on nuoria puita ja pensaslapsukaisia; se on sellainen matala, soliseva pikku puro, ja sen pohja on valkoista hiekkaa, jossa kimaltelee lukemattomia pieniä kiviä. Milloin hyvänsä aurinko vähänkin pilkistää esiin, sieppaa puro heti päivänsäteet mukaansa ja sitten se säkenöi niin pitkälti kuin päivää riittää. Eikö teidän mahanne tunnu tyhjältä? Minun kumminkin tuntuu. Minä pelkäsin, että myöhästyisimme postivaunuista, enkä sen vuoksi voinut syödä aamiaista."

"Sitten on viisainta, että nyt syöt evääsi. Minä en saa mitään ennen kuin saavun Milltowniin, jossa saan palasen kaakkua ja kupin kahvia."

"Kunpa minäkin saisin nähdä Milltownin kaupungin! Se taitaa olla vielä suurempi ja isoisempi kuin Wareham — enemmän Pariisin tapainen? Neiti Ross kertoi minulle Pariisista; hän osti sieltä minun punaisen päivänvarjoni ja helmikukkaroni. Kuulettehan, kuinka vieteri napsahtaa, kun tämän aukaisee. Minulla on täällä kaksikymmentä senttiä rahaa, ja sen pitää riittää kolmeksi kuukaudeksi postimerkkeihin, paperiin ja musteeseen. Äiti sanoi, ettei Miranda täti mielellään anna minulle rahaa enää sellaisiin, kun hänen kuitenkin täytyy ruokkia ja vaatettaa minut ja maksaa minun koulukirjani."

"Pariisi ei kylläkään ole mikään iso kaupunki", tuumi herra Cobb vastahakoisesti. "Se on ikävin paikka koko Mainen valtiossa. Minä olen ajellut siellä aina toisinaan."

Rebekan oli jälleen pakko nuhdella herra Cobbia. Se tapahtui tyynesti ja hiljaisesti, mutta ei suinkaan tehottomasti, vaikka moite sisältyikin vain yhteen ainoaan silmäykseen, joka pikaisesti välähti ohitse.

"Pariisi on Ranskan pääkaupunki, ja sinne on mentävä laivalla", sanoi hän opettavasti. "Pariisista puhutaan minun maantieteessäni, joka sanoo näin: 'Ranskalaiset ovat iloista ja kohteliasta kansaa, mieltyneitä tanssiin ja mietoihin viineihin'. Minä kysyin opettajalta mitä ne miedot viinit ovat, ja hän sanoi arvelevansa, että sillä tarkoitetaan nuorta hedelmämehua tai kenties inkiväärijuomaa. Minä näen Pariisin yhtä selvästi kuin tämän päivän, kun vain suljen silmäni. Kauniit naiset tanssivat alati iloisina käsissään ruusuiset päivänvarjot ja helmikukkarot, ja hienot herrat myöskin tanssivat kohteliaina ja maistavat aina välillä inkiväärijuomaa. Mutta te saatte nähdä Milltowin joka ikinen päivä, vaikka pidätte silmänne auki," lisäsi Rebekka kaipaavana.

"Milltown ei ole mikään suurkaupunki sekään", lohdutti herra Cobb sen näköisenä kuin hän olisi katsellut kaikki maailman kaupungit ja havainnut ne järjestään mitättömiksi. "Katsohan nyt, kun minä nakkaan tämän lehtipinkan suoraan neiti Brownin kynnykselle."

Puks! Sanomalehtikäärö putosi juuri siihen, mihin oli tarkoitettukin, ulko-oven sisäpuolella olevalle maissinruokoiselle matolle.

"Oh, sehän kävi loistavasti!" huudahti Rebekka innostuneena. "Te olette niinkuin veitsenheittäjä, jonka Mark näki sirkuksessa. Kunpa olisi oikein pitkä, pitkä rivi taloja, ja jokaisen oven sisäpuolella olisi maissimatto, jolle teidän pitäisi heittää sanomalehtiä!"

"Voisinhan joskus viskata harhaankin sentään", sanoi herra Cobb, sädehtien vaatimatonta ylpeyttä. "Jos Miranda tätisi sallii, niin minä voin kyyditä sinut Milltowniin jonakin kesäpäivänä, kun vaunuissa ei satu olemaan väkeä liikaa."

Iloisen liikutuksen värähdys hulvahti läpi Rebekan koko olemuksen. Se kierähti uusista kengistä ylöspäin aina höyhenhattuun saakka ja valahti jälleen alaspäin pitkin tytön selässä olevaa mustaa palmikkoa. Hän puristi kiihkeästi herra Cobbin polvea ja huudahti itkuisella, ilon ja hämmästyksen sekaisella äänellä: "Voi, se ei käy toteen, — ei saata käydä toteen! Minäkö saisin nähdä Milltownin! Sehän on ihan niinkuin saduissa, kun haltijattaret ovat lasten kummeina ja kysyvät sitten mitä he toivovat ja antavat sen kaiken tapahtua. Oletteko koskaan lukenut 'Tuhkimoa' tai 'Keltaista kääpiötä' tai 'Loihdittua sammakkoa' tai 'Kultakutria'?"

"En", vastasi herra Cobb varovasti mietittyään ensin hetkisen. "En muista lukeneeni juuri tuon nimisiä. Missä olet saanut tilaisuutta noin paljoon lueskelemiseen?"

"Oh, minä olen lukenut aika liudan kirjoja", sanoi Rebekka huolettomasti. "Kaikki isän kirjat ja neiti Rossin kirjat ja kaikkien eri opettajien kirjat ja pyhäkoulun kirjaston kaikki kirjat. Minä olen lukenut 'Lampunsytyttäjän' ja 'Skottilaisia päälliköitä' ja Ivanhoen' ja 'Redclyffen perillisen' ja 'Coran eli Tohtorin vaimon' ja 'David Copperfieldin' ja 'Chickareen kullat' ja Plutarkhoon elämäkerrat ja 'Warsovan Taddeuksen' ja 'Kristityn vaelluksen' ja paljon muita. Mitä te olette lukenut?"

"En ole sattunut koskaan lukemaan juuri noita kirjoja, joita sinä luettelit, mutta hoh hoi! olen minäkin lukenut aika tavalla eläissäni. Nykyisin, kun minulla on niin paljon ajoa, tyydyn almanakkaan, viikkolehteeni ja Mainen valtion maamieslehteen. Katsopas, tuossa on virta jälleen kupeellamme; tässä alkaa viimeinen ylämäki, ja kun olemme päässeet sen laelle, niin näemme etäältä jo Riverboron savupiiput. Sinulla ei ole enää pitkältikään perille. Minä puolestani asun itsekin siellä lähellä, vajaan kilometrin päässä kivitalosta."

Rebekan käsi liikahti hermostuneesti hänen polvellaan ja tyttö hytkähti istuimellaan. "En olisi uskonut, että minua alkaa pelottaa", sanoi hän melkein kuiskaten, "mutta olen hiukan, hiukan vain rauhaton, kun te sanoitte, että kohta ollaan — siellä."

Tyttö katsahti häneen ylpeästi ja sanoi sitten ääni lujana: "En koskaan kääntyisi takaisin — vaikka pelkäänkin, niin minua hävettäisi lähteä karkuun. Mutta Miranda tädin luo meneminen on samaa kuin jos pitäisi lähteä alas kellariin pimeässä. Siellä voi portaiden päässä olla petoja tai jättiläisiä, mutta siellä voi, niinkuin minä Hannalle sanoin, olla myös keijukaisia ja haltijattaria ja loihdittuja sammakoita! Onko Riverborossakin pääkatu, sellainen kuin Warehamissa?"

"Luullakseni sanoisit sitä pääkaduksi, ja sen varrella juuri tätisi asuvatkin; mutta siellä ei ole mitään kauppoja eikä myllyjä niillä main, ja koko kylä on sietämätön pesä! Sinun täytyy kulkea virran poikki meidän puolellemme, ennen kuin löydät jotakin nähtävää ja kuultavaa."

"Olen siitä melkein suruissani", sanoi Rebekka huoaten. "Olisi ollut niin ylevää ajaa suuren kylän halki istuen näin korkealla kahden komean hevosen vetämänä ja punainen päivänvarjo levällään, niin että kaikki olisivat ihmetelleet, kenelle sireenivihko ja karvainen matkalaukku oikein kuuluvatkaan. Se olisi ollut samanlaista kuin sen kauniin naisen kulku sirkusparaatissa. Viime kesänä tuli sirkus Temperanceen, ja aamulla niillä oli juhlakulkue, jota katsomaan äiti laski meidät kaikki. Kun meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen, niin Mira sai ajaa lastenvaunuissa, joita äiti itse työnsi. Ja siellä kun oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja ratsastavia klovneja; ja lopuksi tulivat pienet punaiset ja kultaiset vaunut, joita kaksi ponihevosta veti, ja niissä istui samettityynyllä käärmeenlumooja, silkkiin ja pitseihin puettuna. Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi yhtämittaa nieleskellä, ihan kuin kurkussa olisi ollut jotakin paksua, ja kylmät väreet vain kierivät ylös ja alas pitkin selkää. Ymmärrättehän, minkälaista se oli? Oletteko te koskaan nähnyt sellaista, mikä on saanut teidät tuntemaan samanlaista kurkussanne ja selässänne?"

Tänä hetkenä herra Cobb tunsi olonsa oudommaksi kuin kertaakaan ennen samana tapahtumarikkaana aamuna, mutta hän kiersi kysymyksen taitavasti sanomalla: "Mikäpä meitä estää saapumasta kylään niin komeasti kuin näissä oloissa on mahdollista. Minä irrotan ruoskan, suoristan selkäni ja ajan hyvää vauhtia; sinä pidät kukkavihkon näkyvissä polvillasi ja levität auki punaisen päivänsuojasi, ja totisesti kyläläiset tirkistelevät meitä!"

Tytön kasvoilla sädehti ilo silmänräpäyksen, mutta samassa se sammui hänen virkkaessaan: "Minä unohdin — äiti työnsi minut lähdettäessä sisään vaunuihin, ja hän kai soisi minun olevan siellä, kun tullaan Miranda tädin luo. Ehkäpä se näyttää sopivammalta, kun minua ei silloin tarvitse kenenkään nostaa alas, niin että hameet liehuvat ympärilläni, vaan voin avata oven ja tulla esiin niinkuin oikeat rouvasmatkustajat. Oletteko kiltti ja pysäytätte vähän, että minä pääsen muuttamaan paikkaa?"

Ajaja pysäytti hyvänsävyisesti hevosensa, nosti alas pukilta pienen kiihottuneen olennon, aukaisi vaununoven ja auttoi tytön sisälle laskien sireenikimpun ja päivänvarjon hänen viereensä.

"Meillä on ollut kaunis matka", sanoi hän, "ja olemme tutustuneet toisiimme koko lailla, vai mitä? Ethän unohda Milltowniin lähtöä?"

"En koskaan!" huudahti tyttö kiihkeästi. "Oletteko varma, että tekin pidätte sen mielessänne?"

"Aina! Niin totta kuin elän!" vakuutti herra Cobb juhlallisesti kavutessaan jälleen istuimelleen. Ja kun vaunut sitten vierivät edelleen pitkin kyläkatua, jota vihreät vaahterat reunustivat, näkivät ne, jotka sattuivat kurkistamaan ikkunoistaan, pienen ruskean olennon istuvan keltaiseen karttuuniin pukeutuneena vaunun takaistuimella arvokkaan suorana, valtava kukkavihko toisessa kädessään ja toisessa hohtava päivänvarjo. Jos he olisivat olleet tarkkanäköisiä, he olisivat kenties huomanneet, että vaunujen kääntyessä kivitalon ovelle karttuuninen rintaröyhelö kohosi ja laski nopeasti pienen sykkivän sydämen yllä, punastus vuoroin lehahti ja haihtui kalpeilla poskilla ja kyynelet sumensivat kahta loistavaa tummaa silmää. — Rebekan matka oli päättynyt.

"Siinähän postivaunut kääntyivät Sawyerin tyttöjen pihamaalle", sanoi rouva Perkins miehelleen. "Nyt se kai tuli se sisarentytär sieltä Temperancen puolesta. He taisivat kirjoittaa Aurelia sisarelleen pyytäen tätä lähettämään Hannansa heidän luokseen, mutta Aurelia vastasi, että hän voi paremminkin tulla aikoihin ilman Rebekkaa, jos Mirandalle ja Janelle kelpaisi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Niinpä sieltä siis taisi tulla nyt Rebekka. Hänestä meidän Emma Janemme saa sopivan kumppanin, mutta en usko, että tädit pitävät häntä luonaan kolmeakaan kuukautta! Tyttöhän näyttää mustalta kuin intiaani, elleivät silmäni valehtele — mustalta ja hurjapäiseltä. Sanotaan, että joku Randall nai kerran espanjattaren — nainen oli ollut musiikin ja kielten opettajana jossakin yksityiskoulussa. Lorenzo olikin hyvin mustapintainen, niinkuin muistat; ja tämä tytönrääpäle niinikään. No, en sentään tahdo väittää, että espanjalainen veri olisi suvulle ihan häpeäksi, varsinkaan, jos siitä jo on kulunut aikaa ja jos nainen sattui olemaan kunniallinen."

REBEKAN OMAISET

Heitä sanottiin Sawyerin tytöiksi silloin, kun he Mirandan ollessa kahdeksantoista, Janen kahdentoista ja Aurelian kahdeksan ikäinen alkoivat ottaa osaa kyläelämään tavalla tahi toisella. Siitä oli jo aikaa kulunut, mutta jos Riverborossa kerta oli totuttu ajattelemaan tai puhumaan jollakin määrätyllä tavalla, ei sittemmin nähty mitään syytä luopua tästä tottumuksesta — ei ainakaan samalla vuosisadalla. Niinpä Riverboro edelleenkin puhui Sawyerin tytöistä, vaikka Miranda ja Jane olivat iältään jo viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä tämän kertomuksemme alkaessa. He olivat kumpikin pysyneet naimattomina; vain Aurelia, nuorin, oli joutunut varsin romanttiseen avioliittoon, omien sanojensa mukaan. Aurelian sisaret puolestaan sanoivat hänen avioliittoaan aivan epäonnistuneeksi yritykseksi. "On elämässä pahempaakin kuin vanhanpiian kohtalo", he sanoivat; on kuitenkin eri asia, ajattelivatko he myös samoin.

Aurelian avioliiton romanttisuus oli pääasiassa siinä, että hänen miehensä herra L.D.M. Randallin sielu oli liehunut kaikkien maamiespuuhien ja kauppatouhujen yläpuolella. Hän oli taiteen palvoja. Hän oli opettanut laulukoulussa, joka oli aikoinaan ollut kyläelämän erikoisuuksia ja joka toimi noin puolentusinan lähimmän yhdyskunnan piirissä. Hän oli soittanut viulua tanssitilaisuuksissa ja sunnuntaisin kirkkojen urkuharmoneja. Hän oli opettanut kömpelöitä nuorukaisia neuvoen heille ristitanssien mutkikkaita vuoroja ja masurkan rytmillisiä askelia, ja kaikissa seurakutsuissa hän oli ollut huomattavana tekijänä. Hänen hiuksensa olivat olleet hiukan pitemmät, hänen kätensä hiukan valkeammat, kenkänsä hitusen verran ohuemmat ja käytöstapansa hienostuneemmat kuin hänen arkisempien toveriensa. Elämässä oli kuitenkin muuan ala, jolla hänen ei onnistunut loistaa — hänen oli työläs hankkia kylliksi rahaa elääkseen.

Aurelian osuus Sawyerien vaatimattomaan perintöön hupeni puuhissaan onnistumattoman Lorenzo de Medicin käsistä milloin mihinkin. Hänellä oli rakastettavana ja runollisena tapana keksiä jokin uusi sijoitus aina milloin heidän yhdyselämänsä siunautui pojan tai tyttären maailmaantulolla. "Nyt pieni syntymäpäivälahja lapsukaisellemme, Aurelia", tapasi hän sanoa; "piskuinen pesämuna tulevaisuuden varalle."

Kun Aurelia suostui Lorenzo de Medici Randallin vaimoksi, niin Miranda ja Jane itse asiassa pesivät kätensä hänen kohtalonsa suhteen. Pian olikin tämä huonon onnen vainoama pari tyhjentänyt kaikki Riverboron sekä lähimmän ympäristön tarjoamat elämisen mahdollisuudet, ja sitten he muuttivat aina loitommalle ja loitommalle samalla kun heidän taloudellinen asemansa yhä huononi. Vihdoin he pysähtyivät Temperanceen, majoittuen sinne lopullisesti ja kehoittaen kohtaloa iskemään raskaimmat iskunsa — mikä kehoitus pian kyllä tulikin kuulluksi. Kotiin jääneet naimattomat sisaret kirjoittivat Aurelialle kahdesti tai kolmesti vuodessa ja lähettivät lapsille vaatimattomia mutta käyttökelpoisia joululahjoja; sen sijaan he kieltäytyivät ehdottomasti auttamasta L.D.M:iä niissä taloudellisissa vaikeuksissa, joita hänen nopeasti lisääntyvän perheensä huoltaminen aiheutti. Randallin viimeinen rahansijoitus — tehty vähän ennen pikku Mirandan syntymää (tytölle annettiin tädin nimi, toivoen siitä hänen osakseen suosion merkkejä, joita ei koskaan saatu nähdä) — oli siinä, että hän osti pienen maatilan, joka sijaitsi parin mailin päässä Temperancesta. Sen hoiti Aurelia itse yksin; mutta se osoittautui kuitenkin kodiksi, jossa onnettomuuksien ahdistama Lorenzo saattoi kuolla päästäkseen kunnialla haudatuksi — velvollisuus, jonka täyttämisen hän monen mielestä oli jättänyt liian myöhään.

Tässä melkeinpä sattuman armoille jääneessä perhekunnassa Rebekka siis oli kasvanut. Perheen jäsenet, muuten, olivat tavallisuuden mukaan erilaisia — pari kolme lasta oli siinä kaunismuotoista, muut tuon ja tämän näköisiä; kolme heistä oli jotakuinkin lahjakasta, kaksi ahkeraa ja kaksi arkipäiväistä ja kyvytöntä. Rebekka tuli isäänsä ja olikin hänen lahjakkain oppilaansa. Hän lauloi alttoa korvakuulolta, tanssi karkeloita, joihin häntä ei ollut opastettu, ja soitteli harmonilla, vaikkei tuntenut nuotteja. Mieltymyksensä kirjoihin hän taas oli perinyt äidiltään, jonka oli työlästä lakaista lattiaa, keittää ruokaa tai ommella niin kauan kun talossa vielä oli lukematon romaani.

Mutta Rebekassa oli muitakin voimia vaikuttamassa, — tuntemattomien esi-isien ominaisuuksia kätkeytyi hänen olemuksensa soluihin. Lorenzo de Medici oli ollut veltto ja ryhditön; Rebekka oli täynnä henkeä ja tulta. Isältä oli puuttunut tarmokkuutta ja rohkeutta; tytär oli urhea jo kaksivuotiaana ja peloton täytettyään viisi. Rouva Randall ja Hanna olivat kokonaan huumorintajua vailla; Rebekka ilmaisi lahjakkuutta siinä suhteessa heti kun hän hän pystyi kävelemään ja puhumaan.

Kuitenkaan hän ei ollut saattanut periä kaikkia vanhempiensa ja kelvollisten esi-isäinsä hyveitä ja samalla säästyä inhimillisten heikkouksien taakalta. Niinpä hänellä ei ollut sisarensa Hannan kärsivällisyyttä eikä veljensä Johnin juurevaa mielenlujuutta. Hänen tahdonvoimansa harhautui joskus itsepäisyydeksi, ja se helppous, millä hän suoriutui useimmista tehtävistä, teki hänet haluttomaksi vaikeampiin tai pitkällisempiin ponnisteluihin. Ja Randallin talossa oli kullakin vapaus tehdä oman halunsa mukaan — mitä tahansa muuta heiltä puuttuikin, niin vapautta toki riitti. Lapset kasvoivat, tekivät työtä, tappelivat, söivät mitä saivat ja nukkuivat missä oli tilaa, rakastaen toinen toistaan sekä vanhempiaan kelpo tavalla, vaikkei tosin millään troopillisella hehkulla.

Hanna oli äidin suosikki, mikäli Aurelialla riitti aikaa puolueellisuuden suomaan mielenvirkistykseen. Äiti, jonka on pakko ruokkia ja vaatettaa seitsemän lasta ylen niukoilla tuloilla, saa harvoin tilaisuutta sanottavasti erotella mielessään näitä perheensä jäseniä toinen toisestaan. Kuitenkin, neljäntoista ikäinen Hanna se erityisesti tasasi äidin taloushuolet, samalla kun hän oli äidin uskottu, melkeinpä kuin seuratoveri. Kun Aurelia oli työssä pellolla tai ulkosuojissa, hoiti Hanna taloutta sisällä.

Pystyihän tosin Rebekkakin yhteen ja toiseen; hän esti pikkulapset saattamasta itseään tai toisiaan liian rajuun hengenvaaraan, hän ruokki kanoja, noukki lastuja, perkasi mansikoita ja kuivasi astioita. Mutta ylipäänsä häntä pidettiin epäluotettavana, ja Aurelia, joka tarvitsi tukea (nerokas Lorenzo ei sitä ollut koskaan hänelle suonut), nojautui Hannaan.

Hanna oli harvasanainen, hyvätapainen ja luotettava tyttö, ja siksipä Riverboron tädit olivatkin kutsuneet hänet perheensä jäseneksi, tarjoutuen jakamaan hänen kanssaan oman turvatumman yhteiskunnallisen asemansa kaikki edut. Oli tosin kulunut jo monta vuotta siitä, kun Miranda ja Jane viimeksi olivat katselleet Randallin pienokaisia, mutta tädit muistelivat vieläkin mielihyvin, ettei Hanna ollut kysymättä päästänyt suustaan heidän parissaan ainoatakaan sanaa; ja erityisesti tämän vuoksi he olivatkin halukkaita saamaan tytön omaan seuraansa. Rebekka sen sijaan oli pukenut Johnin vaatteet koiran ylle; ja kun häntä oli kehoitettu siistimään kolme nuorinta siskostaan päivällisasuun, niin hän oli kuljettanut heidät pumpun alle ja harjannut sitten heidän hiuksensa sileiksi päätä myöten, kuljettaen lapset päivällispöytään niin vedenvälkkyvinä ja kiiltävinä, että Aureliankin täytyi hävetä lastensa ulkonaista hahmoa. Rebekan omat mustat kiharat olivat tavallisissa oloissa suitut sileästi taaksepäin otsalta, mutta tässä samassa tilaisuudessa hänellä oli keskellä otsaa sähiäiskiehkura — muuta nimeä en voi sille antaa —, joka kuitenkin jäi lyhytikäiseksi. Hanna kiinnitti näet äidin huomion tähän koristeelliseen kiharaan, ja Rebekka sai käskyn mennä viereiseen huoneeseen sekä järjestää siellä asunsa sellaiseksi, että voi palata takaisin kristityn näköisenä. Tämän määräyksen tyttö käsitti ehkä liian kirjaimellisesti, sillä kun hän kahden minuutin kuluttua palasi, nähtiin, että hänen oli onnistunut sukia tukkansa äärimmäisen hurskaaseen kuosiin, joka vaikutti aivan yhtä tehokkaalta, vaikkakaan ei niin silmäänpistävältä, kuin äskeinen kiharalaite.

Nämä tytön juonittelut johtuivat pelkästään hermostuneesta kiihtymyksestä, jonka hänessä oli aiheuttanut Miranda tädin jäykkä, töykeä ja toraisa kohtelutapa. Mutta ne olivat joka tapauksessa jättäneet kivitalon hiljaisten vanhojen tyttöjen mieliin Rebekasta niin eloisan muistikuvan, että he nyt hätkähtivät suunniltaan, kun Aurelia sisar kirjoitti lähettävänsä heidän luokseen Rebekan Hannan sijasta, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen vielä moneen vuoteen.

Muuten Aurelia ilmoitti suostuvansa heidän tarjoukseensa mitä suurimmalla kiitollisuudella ja sanoi uskovansa, että säännöllinen koulun- ja kirkonkäynti samoin kuin Sawyerin talon yleinen vaikutuskin epäilemättä jättäisivät Rebekkaan jälkensä.

ERILAISIA SYDÄMIÄ

"Enpä tiedä, onko minut juuri luotu sitä varten, että minä jättäisin jälkiä johonkin lapseen", oli Miranda täti sanonut, taittaessaan Aurelian kirjeen jälleen kokoon ja työntäessään sen pöytälaatikkoon. "Minä tietysti oletin, että Aurelia lähettäisi meille juuri sen tytön, jota me pyysimme; mutta on ihan hänen tapaistaan tyrkyttää mokomaa letukkaa pois käsistään."

"Muistathan, sanoimme, että Rebekka tai vaikkapa Jennykin saisi tulla, ellei Hannaa käy päästäminen", huomautti Jane.

"Tiedänhän minä, että me niin sanoimme, mutta kukapa osasi aavistaakaan, että saattaisi käydä niin", nurisi Miranda.

"Rebekka oli pieni vaapsahinen silloin, kun näimme hänet viimeksi kolme vuotta sitten", jatkoi nuorempi sisar edelleen. "Hänellä on ollut aikaa parantaa tapojaan."

"Eikö meille ole ikään kuin iloa siitä, että saamme tilaisuuden ohjata häntä oikeaan?" kysyi Jane ujosti.

"En tiedä, kannattaako puhua ilosta; työtä ja vaivaa siitä sen sijaan kylläkin koituu arvattavasti. Jos kerran tytön äiti ei ole saanut häntä taivutetuksi vielä tähän ikään, niin ei kai hän niin äkkiä notkistu noin vain itsestään."

Tätä alakuloista ja vastahakoista mielialaa jatkui, kunnes vihdoin valkeni se merkitsevä päivä, jona Rebekan oli määrä saapua.

"Jos siitä tytöstä on yhtä paljon vaivaa hänen täällä ollessaan kuin ennen hänen saapumistaan, on meidän parasta heittää jo ajoissa kaikki levon ja rauhan toiveet", huokaili Miranda, ripustellessaan keittiönpyyhkeitä sivuoven luona oleville marjapensaille kuivumaan.

"Mutta olisihan meidän joka tapauksessa täytynyt siivota taloa huolimatta siitä, tuleeko Rebekka vai ei", huomautti Jane. "Enkä minä sitä paitsi jaksakaan käsittää, miksi sinä olet harjannut, pessyt ja leiponut niin suurellisesti vain pienen tyttöraiskan takia ja miksi sinun on pitänyt ostaa Watsonilta kaupan koko vaatetusvarasto."

"Minä tunnen ja tiedän Aurelian, vaikket sinä tuntisikaan," vastasi Miranda. "Minä olen nähnyt hänen talonsa ja hänen lapsilaumansa, joka kulkee toistensa vaatteissa aivan huolettomana siitä, onko niistä nurja vaiko oikea puoli päälläpäin. Kun Aurelian tytär saapuu tänne, on hänellä varmaan yhtä ja toista lainassa perheen muilta jäseniltä. Luultavasti hänellä on Hannan kengät, Johnin paita ja ehkä Markin sukat. Arvaan, ettei hän ole tähän saakka kokenut elämässään, miltä tuntuu pitää sormustinta sormessaan, mutta nyt hän saa tottua siihen ennen kuin on ollut montakaan päivää tässä talossa. Minä olen ostanut käärön valkaisematonta musliinia ja kappaleen ruskeata kotikutoista, joista hän saa ryhtyä ompelemaan vaatteita itselleen; siinä hänelle on puuhaa. Hän tietenkään ei korjaa paikoilleen mitään mitä sirottelee ympärilleen; eikä hän kai ole koskaan nähnytkään tomupyyhettä. Kyllä siitä vaivaa koituu, ennen kuin sellaisen pakanan saa totutetuksi meidän tapoihimme."

"Tietysti meidän elämässämme tapahtuu muutos", myönsi Jane, "mutta ehkäpä hän sentään on taipuisampi kuin osaamme uskoakaan."

"Hänen on tehtävä mitä hänelle neuvotaan, olipa sitten taipuisa tai ei", päätti Miranda ravistellen viimeistä märkää pyyhettään.

Tietenkin Miranda Sawyerilla oli sydän, mutta sitä ei koskaan ollut käytetty muuhun kuin veren pumppuamiseen pitkin hänen suonistoaan. Hän oli oikeutta rakastava, tunnollinen, säästeliäs ja ahkera, kävi säännöllisesti kirkossa ja pyhäkoulun hartaushetkissä, oli lähetysseuran sekä raamattuyhdistyksen jäsen. Mutta näiden koleahkojen hyveiden rinnalla olisi suonut tapaavansa hänessä jonkin lämpimän heikkouden tai sen puutteessa edes jonkin miellyttävän vajavaisuuden tullakseen vakuuttuneeksi siitä, että hän todellakin oli elävä ihminen.

Jane oli sisäisen kehityksensä suhteen sikäli onnellisemmassa asemassa, että häntä oli kohdannut vakava elämänsuru. Emme tarkoita sitä luonnollista tuskaa, jonka iäkkäiden vanhempien kuolema hänelle aiheutti, vaan jotakin paljon syvempää. Hän oli lupautunut nuoren Tom Carterin vaimoksi, miehen, jolla tosin ei ollut mitään, millä kodin pystyttäisi, mutta joka varmasti uskoi ennen pitkää pääsevänsä turvattuun asemaan. Sitten syttyi sota. Tom pestautui joukkoihin ensi kutsunnassa. Siihen saakka Jane oli rakastanut häntä hiljaisella, ystävällisellä hellyydellä, omistaen myöskin isänmaalleen samanlaisen lempeän tunteen. Mutta sota-ajan taistelut, vaarat ja huolet nostattivat vuoksia ihmisten tunnetiloissa. Kansallisen vaaran ja levottomuuden päivinä kasvoivat miehet ja naiset äkisti entistään suuremmiksi, ja myöskin Jane heräsi siitä epämääräisestä, tylsästä unesta, jota hän siihen saakka oli sanonut elämäkseen, havahtuen kokemaan outoja toiveita, uusia huolia ja uusia pyrkimyksiä. Sitten, kun oli kulunut tuskallinen vuosi, jonka kestäessä hän harvoin oli silmännyt sanomalehteä tuntematta levottomuutta ja epävarmuuden kalvavaa huolta, saapui sähkösanoma, joka kertoi Tomin haavoittuneen; ja kysymättä edes Mirandan lupaa Jane täytti silloin matkalaukkunsa ja matkusti etelään. Hän saapui kyllin ajoissa saadakseen pidellä Tomia kädestä monen tuskien täyttämän tunnin ajan, kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen ja näin suodakseen hänelle turvapaikan, johon mies saattoi kuolla. Ja siinä olikin kaikki — kaikki; mutta se myöskin riitti.

Kun Jane jälleen lähti kotiin, lähti hän parempana naisena kuin oli sieltä tullut. Vaikka hän sen jälkeen ei ollutkaan näinä monina vuosina koskaan lähtenyt Riverborosta ja vaikka hänestä olikin tullut samantapainen olento kuin sisarestaan tai muista laihoista uusenglantilaisista neideistä, jäi tämä yhtäläisyys lopultakin vain ulkonaiseksi kuoreksi, jonka alla yhä eli hänen nuoruutensa hellyys ja murhe.

"Sinä olet vetelä, Jane", sanoi Miranda kerran. "Olet aina ollut vetelä ja sellaisena pysytkin. Ellen minä tukisi sinun ryntiäsi, niin luultavasti valahtaisit talosta pihalle."

Aika, jolloin herra Cobbin vaunut tavallisesti ratisivat kyläkadulla, oli jo ohitse.

"Postivaunujen pitäisi olla jo täällä", sanoi Miranda katsahtaen hermostuneesti suureen seinäkelloon varmaan kahdennenkymmenennen kerran. "Nyt on luullakseni kaikki kunnossa. Minä olen naulannut paksuja käsiliinoja kiinni seinään hänen pesutelineensä taakse ja pannut maton vesikannun alle. Mutta lapset pitelevät kaikkea kovin huolimattomasti. Pelkään, että meidän on vuoden kuluttua vaikeata tuntea omaa taloamme."

Myöskin Janen mieli oli luonnollisesti täynnä pelonsekaisia aavisteluja, joita olivat herättäneet Mirandan synkät ennustelut kaikista tulossa olevista huolista. Erona sisarusten ajatuksissa oli tässä suhteessa vain se, että Miranda huolehti yksinomaan siitä, kuinka he jaksaisivat sietää Rebekkaa, kun sen sijaan Janen mielessä toisinaan välähti kysymys, kuinka Rebekka voi sietää heitä. Erään tällaisen välähdyksen takia hän riensi takaportaita ylös Rebekan kammioon ja sovitti tytön kaapin reunalle maljakollisen omenankukkia sekä tomaatinpunaisen neulatyynyn.

Nyt rämisivät postivaunujen pyörät kivitalon kohdalla ja pysähtyivät sivuoven eteen, jossa herra Cobb auttoi Rebekan vaunuista ikään kuin tyttö olisi ollut todellinen hieno matkustaja. Lapsi astui esiin hyvin varovasti, antoi kuihtuneen kukkavihkonsa Miranda tädin käteen ja otti vastaan tädin tervehdyksen, jota tuskin voi sanoa suudelmaksi häpäisemättä tämän ystävyydenosoituksen kaunista nimeä.

"Ei sinun olisi tarvinnut vaivautua tuomaan tänne kukkia", huomautti tämä rakastettava ja tahdikas nainen. "Meidän puutarhamme on aina täynnä kukkia silloin kun on niiden oikea aika."

Jane suuteli Rebekkaa. "Laske matka-arkku käytävään, Jeremias", sanoi hän. "Me toimitamme sen tytön huoneeseen sitten iltapuolella."

"Jos vain sanotte sanasen, tytöt, niin kannan sen puolestanne oitis perille saakka."

"Ei toki; älä jätä hevosia. Tästä kulkee aina ohitse väkeä, jota voimme kutsua avuksi."

"No niin, hyvästi sitten Rebekka; hyvästi Miranda ja Jane. Te olette saaneet tänne eläväisen pikku tytön. Luulen, että hän on teille oikein ratoksi."

Neiti Sawyer ilmeisesti hätkähti kuullessaan lapsesta käytettävän sanaa "eläväinen", sillä hänen mielestään lasten, jos niitä nyt olikin välttämättä joskus katseltava, täytyi ainakin pysyä siksi hiljaa, ettei heitä tarvinnut kuulla. "Me emme ole juuri tottuneet liikaan meluun, Jane ja minä", huomautti hän happamesti.

Herra Cobb näki osuneensa harhaan, mutta kun hän oli liian tottumaton sananhalkomisiin voidakseen oitis selittää mitä oli tarkoittanut, ajoi hän ilman muuta tiehensä, koettaen itsekseen miettiä, mitä sanaa hänen olisi ollut varmempi käyttää "eläväisen" asemesta.

"Minä vien sinut yläkertaan ja näytän sinulle huoneesi, Rebekka", sanoi Miranda. "Sulje tarkkaan jäljestäsi tämä ovi, johon on kiinnitetty hyttysverkko; nyt ei vielä ole kärpästen aika, mutta on parasta, että totut tähän jo alunpitäen. Ota mukaan tuo käärösi, jottei sinun tarvitse tulla jälleen alas sitä noutamaan; käytä aina päätä apunasi, niin säästät anturoitasi. Pyyhi jalkasi tähän palmikoituun mattoon, ja ripusta aina hattusi ja päällystakkisi alaeteiseen, kun kuljet siitä lävitse."

"No, ota se sitten mukaan ja pane se huoneesi vaatekaappiin. Mutta enpä olisi luullut, että kukaan ottaa matkalle parhaan hattunsa."

"Tämä on minun ainoa hattuni", selitti Rebekka. "Arkihattuni ei ollut kyllin siisti, enkä minä voinut sen vuoksi ottaa sitä mukaan. Fanny saa nyt kuluttaa sen loppuun."

"Pahastuisiko täti, jos minä otan sen huoneeseeni? Se tuntuisi sentään varmemmalta."

"Täällä ei tiedetä mitään varkaista, ja vaikka tiedettäisiinkin, niin enpä luulisi niiden juuri vaivautuvan sinun päivänvarjosi takia; mutta tulehan nyt. Pane mieleesi, että sinun on aina kuljettava takaportaita. Me emme käytä isoja portaita, jottei matto niissä kuluisi. Ole varovainen käänteessä äläkä kompastu; tästä poikkeat oikealle huoneeseesi. Kun olet pessyt kasvosi ja kätesi ja kammannut hiuksesi, voit tulla alas; sitten me hiljalleen otamme esiin sinun matkatavarasi ja järjestämme ne ennen illallista. Oletko pannut puvun takaperin yllesi?"

Rebekka painoi leukansa alas ja katseli helminappeja, joiden rivi koristi ylhäältä alas saakka hänen pientä litteätä rintaansa.

"Takaperin? Ahaa, minä ymmärrän! Ei, kyllä tämä on oikein. Kun lapsia on seitsemän, ei kukaan ehdi niitä yhtäpäätä napittamaan — ne saavat itse tehdä sen. Sen vuoksi meillä kaikilla on napit edessä. Vaikka Mira on vasta neljännellä, on hänenkin pukunsa jo etupuolelta napitettava."

Miranda ei sanonut tähän mitään lähtiessään pois ja sulkiessaan oven jäljestään, mutta hänen silmäyksensä korvasivat sanat ja olivat niitä kaunopuheisemmatkin.

Rebekka seisahtui keskelle lattiaa silmäten siinä ympärilleen. Jokaisen huonekalun eteen oli kiinnitetty vahamaton kappale, ja vuoteen vieressä oli kokoon kääritty pehmeä matto. Vuode oli katettu valkoisella ripsureunaisella koristepeitteellä.

Kaikki oli siroa ja somaa, mutta huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin mihin Rebekka oli tottunut. Huone oli talon pohjoisella sivustalla, ja ikkunasta, joka oli korkea ja kapea, näkyi ulkohuonerakennuksia sekä lato.

Huone ei tehnyt Rebekan mieltä surulliseksi, sillä se oli miellyttävämpi kuin heidän omat huoneensa Randallin talossa; ei hän myöskään välittänyt näköalan puutteesta, eikä pitkä matka ollut häntä rasittanut, koska hän ei tuntenut väsymystä; olosuhteiden outous ei häntä pelottanut, sillä hän rakasti outoja ja uusia kokemuksia; mutta jokin selittämätön mielenliikutus valtasi tytön, ja hän laski päivänvarjonsa nurkkaan, riisui parhaan hattunsa ja viskasi sen kaapin päälle piikkisian harjaksista punotut koristeet alaskäsin, tempasi koristepeitteen vuoteesta ja heittäytysi siihen pitkäkseen vetäen peitteen päänsä ylle.

Hetken kuluttua ovi aukeni hiljaa. Koputtaminen oli niitä hienouksia, joita Riverborossa ei tunnettu, ja vaikka siitä olisikin kuultu puhuttavan, ei kukaan olisi vaivautunut sellaiseen puuhaan lapsen takia.

Miranda tuli sisälle, ja kun hänen katseensa kierteli tyhjää huonetta, osui hän näkemään vuodepeitteestä muodostuneen valkoisen ja liikehtivän meren, jossa laineet vuoroin nousivat aallonharjaksi, vuoroin laskehtivat syviksi laaksoiksi.

Sävy, jolla sana lausuttiin, sai sen kuulumaan siltä kuin se olisi huudettu talonharjalta.

Tumma, pörröinen pää ja säikähtynyt silmäpari sukeltautuivat näkyviin valkean peitteen alta.

"Sinäkö makaat siistissä vuoteessasi keskellä päivää, survot patjat ja likaat pielukset tomuisine kenkinesi!"

Rebekka nousi jaloilleen syyllisen näköisenä. Tässä ei näyttänyt mikään anteeksipyyntö auttavan. Hänen rikostaan oli mahdoton selittää tai puolustella.

"Olen pahoillani, Miranda täti. Minusta tuntui niin oudolta; en tiedä mikä minua vaivasi."

"Kas niin, jos saat saman vaivan uudelleen kovin pian, niin meidän on otettava sen laatu selville. Järjestä vuoteesi kuntoon silmänräpäyksessä, sillä Abias Flagg raahaa tänne parhaillaan matka-arkkuasi, enkä salli millään ehdolla hänen nähdä huonetta tällaisessa siivossa; hän levittäisi siitä jutun ympäri kyliä."

Kun herra Cobb oli samana iltana hoitanut hevosensa talliin, nosti hän alleen keittiötuolin ja istahti vaimonsa viereen tuvan takapäässä olevaan eteisloukkoon.

"Tänään, äiti, minä toin vaunuissani pienen Randallin likan tänne Maplewoodista. Se on Sawyerin tyttöjen sukua ja jää heidän luokseen asumaan", kertoi hän istuutuessaan ja ottaessaan veistostyönsä käsille. "Hän on sen Aurelian tytär, joka karkasi Susan Randallin pojan kanssa samoihin aikoihin kuin me asetuimme tänne."

"Jotain kymmenen vuotta sillä lie ikää kaiketi, ja vähäinen se on senkin ikäiseksi. Mutta armias isä, puheistaan päättäen se voisi olla satavuotias! Kyllä minä löysin lämpimäni koettaessani vastailla hänelle. Tämä se sitten on jo ihmeellisin kaikista kumman lapsista, joita olen tavannut. Ei tämä mikään kaunis ole — kasvot pelkkinä silminä. Mutta jos niiden silmien rinnalle joskus kasvaa vähän muutakin ja jos tyttö vähän paisuu lihoissaan, niin saavatpa vainkin ihmiset tirkistellä. Hohoi, äiti! Toivoisinpa, että sinä olisit saanut kuulla hänen puheitaan."

"En ymmärrä, mitä juttelemista sellaisella letukalla voi olla oudolle ihmiselle", vastasi rouva Cobb.

"Outo vai tuttu, se ei näytä hänelle liikoja merkitsevän. Hän voisi jutella kaivonvivun tahi myllynkiven kanssa. Kai hän ennemmin olisi puhellut itsekseen kuin ollut ääneti."

"Haljetkoon, jos minä voin toistaa siitä ainoatakaan sanaa! Tyttö pani minut niin ymmälle, että hukkasin kokonaan älyni. Sillä oli pieni punainen päivänvarjo — kuin mikäkin nuken kalu — ja siinäkös se riippui kiinni kuin takkiainen villasukassa. Minä neuvoin häntä leväyttämään auki suojansa, kun aurinko niin paahtoi; mutta eipäs — se voisi haalistua, sanoi tyttö ja kätki sen hameensa liepeisiin. 'Se on minun rakkain kapistukseni', sanoi hän, 'mutta vaivaa ja huolta siinä on hirveästi'. Näin hän juuri sanoikin, mutta siinä onkin kaikki, minkä minä jaksan muistaa. 'Se on minulle rakkainta elämässä, mutta siitä on huolta'." — Tässä herra Cobb nauroi ääneen ja viipotti tuoliaan takakenoon huoneen seinää vasten. — "Oli hänellä joku toinenkin juttu, mutta en taida muistaa sitä tarkalleen. Oli puhe sirkusparaatista ja käärmeenlumoojasta, joka ajoi kultavaunuissa, ja tyttö sanoi siitä naisesta: 'Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi vain nieleskellä'. Tyttö tulee tapaamaan sinua, muori, ja sittenhän näet ja kuulet itse. En käsitä, kuinka hän tulee Miranda Sawyerin kanssa juttuun — poloinen!"

Samaa epäili enemmän tai vähemmän julkisesti koko Riverboro, vaikkakin asiaa käsiteltiin kahteen suuntaan. Toiset arvelivat, että Sawyerin tytöt olivat mahdottoman jalomielisiä ottaessaan Aurelian lapsen kasvatettavakseen; toiset taas pelkäsivät, että tämä kasvatus oli maksettava kalliilla hinnalla, joka ei ollut lainkaan oikeassa suhteessa kasvatuksen todelliseen arvoon.

Rebekan ensimmäinen kirje äidilleen näytti osoittavan, että hän kaikesta sydämestään yhtyi jälkimmäiseen mielipiteeseen.

REBEKAN MIELIPIDE

Minä olen nyt kauniisti perillä kivitalossa. Minun pukuni ei rypistynyt matkalla kovin pahoin, ja Jane täti auttoi minua prässäämään sen jälleen. Minä pidän paljon herra Cobbista. Hän pureksii tupakkaa, mutta hän osaa viskata sanomalehdet ihan suoraan ihmisten oville. Istuin vähän aikaa ulkona kuskinpukilla hänen vieressään, mutta menin jälleen sisään vaunuihin, ennen kuin me tultiin Miranda tädin talon lähelle. En olisi mielelläni istunut sisällä, mutta ajattelin, että sinä halusit sitä. Miranda on niin kovin pitkä sana, ja sen tähden kirjoitan sunnuntaikirjeissäni mieluummin vain M. täti ja J. täti. Minä sain J. tädiltä sanakirjan, ja siitä minä saan katsoa kuinka kaikki konstikkaat sanat oikeastaan kirjoitetaan. Se vie aikaa, ja minä olen iloissani siitä, että ihmiset osaavat puhua ilman että heidän tarvitsee pysähtyä tavailemaan oikeinkirjoitusta. On paljon helpompaa puhua kuin kirjoittaa, ja puhuminen on paljon hauskempaa. Tämä kivitalo on juuri sellainen kuin sinä olet kertonutkin. Vierashuone on niin näpsä, että sen ovesta sisään kurkistaessaan tuntee kutitusta ruumiissaan. Ja kaikki kapistukset ovat myös hienoja ja kaikki huoneet, mutta täällä ei ole mukava istua missään muualla kuin kyökissä. Se kissakin on vielä täällä, mutta ne eivät anna sen pitää poikasiaan, eikä sen kanssa voi leikkiä, kun se on jo niin vanha. Hanna sanoi minulle kerran, että sinä karkasit täältä isän kanssa, ja minä arvaan, että se oli hauskaa. Jos M. täti karkaisi tiehensä, niin luulen, että minä voisin kyllä asua täällä J. tädin luona. Hän ei kammoksu minua niin pahasti kuin täti M. Sano Markille, että hän voi saada minun värilaatikkoni, mutta minä tahtoisin, että hän säästäisi punaista väriä. Sillä eihän tiedä, koska minä tulen kotiin jälleen. Minä toivon, etteivät Hanna ja John kyllästy hoitamaan minun askareitani.

J.K. — Ole kiltti ja anna tämä runo Johnille, sillä hän pitää minun runoudestani silloinkin, kun se ei ole ihan täysin mainiota. Nämä värssyt eivät ole oikein hyviä, mutta ne ovat tosia, ja koska sinä karkasit täältä, niin toivon, ettet sinä loukkaannu niihin.

        Tää talo synkkä, kolkko on
        Ja ikävä ja valoton
            Kuin hauta vain.

        Ja asujat sen, kuolleet me
        Kuin serraphiimit olemme,
            Pois autuus vaan.

        Kai enkelitkin nukkuneet
        Jo ovat, koska hyljänneet
            He ovat mun.

        Kun olisin taas kotonain,
        Siell' vaivattu ei mua ain.
            Ah koti, oi!

J.K. uudelleen. — Minä käytin tähän mallina erästä runoa, jonka minä olen lukenut jostakin kirjasta, mutta minun on ollut vaikea saada tätä sujumaan. Näethän, että sanat "vain" ja "vaan" eivät oikein soinnu keskenään, ja että "mun" ja "oi" ovat kaikkea muuta kuin loppusointuja. Minä kirjoitinkin sen vuoksi runon uudestaan. Nyt se ei enää ilmaise yhtä tarkasti minun ajatuksiani, mutta minä luulen, että se muuten on sirompi. Anna parempi näistä runoista Johnille, sillä hän säilyttää minun runojani samassa laatikossa, missä hänellä on linnunmunia. Tämä taitaa olla parempi:

        Kuinka synkeä tää talo on,
        Se haudankolkko, valoton
             On ainiaan.

        Ja asujat sen, kuolleet me
        Kuin serafiimit olemme,
             Pois autuus vaan.

        Myös enkelit, kai nukkuu ne
        Kosk' eivät mua suojele.
             Voi mua, voi!

        Taas kaipaan pientä kotiain,
        Niin paljon rakkautta ain
             Se mulle soi.

Rakas äiti, minä vapisen mielipahasta tänä aamuna. Näin sanoo Cora, tohtorin rouva, jonka anoppi on hänelle yhtä tyly ja armoton kuin M. täti on minulle. Toivoisin, että Hanna olisi tullut tänne minun sijastani, sillä häntä he halusivat ja hän on parempi ihminen kuin minä eikä hän ole niin suulas vastustelemaan kuin minä olen. Onkohan siellä jäljellä yhtään palasia siitä kankaasta, josta minun keltainen karttuunipukuni on tehty? J. täti tarvitsisi sitä kangasta sen verran, että saisi muutetuksi minun puseroni takaanapitettavaksi, sillä minä näytän nyt liian ulkomaalaiselta. Riverborossa ovat muodit hyvin kauniita ja ne puvut, joita täällä näkee hartauskokouksissa, ovat oikein elegantteja, paljon hienompia kuin Temperancessa.

        Tääll' loistoa ja hienoutta on
        ja elo ihmisten n huoleton,
        Mutta minä pääni kätken käsiini,
        Kun kaipaan armahaiseen kotiini.

Koulu on oikein mainio. Tämä opettaja osaa vastata useampiin kysymyksiin kuin Temperancen opettaja, mutta ei tämäkään kaikkeen mitä minä kysyn. Minä olen etevämpi kuin kaikki koulun tytöt paitsi yksi, mutta en niin etevä kuin kaksi poikaa. Emma Jane laskee yhteen ja vähentää päässään niinkuin salama ja osaa oikeinkirjoitusopin ihan ulkoa, mutta ei hänen päässään ole mitään ajatuksia. Hän on kolmannella luokalla, mutta hän ei pidä kertomuksista, joita on kirjoissa. Minä olen kuudennella, mutta kun en minä osaa seitsemän kertomataulua, niin neiti Dearborn uhkaa panna minut lastenluokalle, jolla on kaksi pientä kaksosta, Elias ja Elisa Simpson.

Mun sieluni on tästä murheissaan, vain kaksosiin nyt minut kiedotaan. Ma Coran lailla olen onneton, ja mahdoton mun tätä kestää on.

Minä koetan saada oikeinkirjoituspalkinnon, mutta pelkään, ettei se onnistu. En minä siitä välittäisikään, mutta runoudessa väärin tavaaminen on kauheata. Kun minä näin viime sunnuntaina sanakirjassa serafiimin, niin minua hävetti, että olin kirjoittanut serraphiimi. Mutta tätä ei voinut arvatakaan, vaikka niitä on muita pitkiä ulkomaalaisia sanoja, jotka tavaavat itse itsensä. Neiti Dearborn sanoo, ettei pidä käyttää sellaisia sanoja, joita ei osaa tavata, ja että jos serafiimi tuntuu vaikealta, niin pitää sanoa enkeli, mutta eivät enkelit ole lainkaan samoja kuin serafiimit. Serafiimit ovat hohtavan valkoisia ja niillä on isommat siivet ja ne ovat vanhempia ja ennen kuolleita kuin enkelit, jotka ovat kuolleet ihan äsken ja saavat olla taivaassa kauan aikaa suuren valkoisen valtaistuimen ympärillä ennen kuin kasvavat serafiimeiksi.

Minä neulon ruskeita puuvillaleninkejä joka iltapäivä sillä aikaa kuin Emma Jane ja Simpsonin lapset ovat talosilla tai juoksevat tukkilautalla, kun heidän äitinsä eivät näe sitä. Heidän äitinsä pelkäävät heidän hukkuvan ja M. täti pelkää että minä kastelen vaatteeni, ja sen tähden en minäkään saa mennä tukeille. Minä saan leikkiä puoli viidestä illalliseen ja vähän aikaa illallisen jälkeen ja lauantaina iltapäivällä. On hauskaa, että meidän lehmämme on saanut vasikan ja että se on kirjava. Nyt tulee paljon omenoita ja heiniä ja sinä ja John tulette iloisiksi ja me voimme maksaa kiinnitystä vähän enemmän. Neiti Dearborn kysyi meiltä mikä on kasvatuksen tarkoitus ja minä sanoin, että minun kasvatukseni tarkoituksena on auttaa minua maksamaan meidän kiinnityslainaamme. Opettaja sanoi sen M. tädille ja täti pani minut neulomaan ylimääräisesti rangaistukseksi sillä hän sanoo että kiinnitys on häpeällistä niinkuin varastaminen ja tuhkarokkokin ja nyt tietää koko kylä että meidän talossamme on kiinnitys. Emma Jane ei ole kiinnitetty eikä Richard Caster eikä tohtori Winship mutta Simpsonit ovat.

Nouse nyt oi sieluni, kiinnitys tyhjäks tee. Siitä sua äitisi ja siskos kiittelee.

Muistathan kuinka se uusi koira puri köyttään ja huusi kun me suljimme sen latoon. Minä olen ihan niinkuin se koira, vaikka lato onkin kivitalo ja vaikka minä en voi purra Miranda tätiä sillä minun täytyy olla hänelle kiitollinen ja kasvatus on minun hyödykseni ja auttaa teitä maksamaan kiinnitystä kun me kasvamme isoiksi.

TIEDON POLKUJA

Rebekka oli saapunut kivitaloon perjantaina, ja seuraavana maanantaina hänen kasvatuksensa alkoi Riverboro Centren koulussa, jonne oli mailin matka hänen tätiensä asunnosta. Miranda Sawyer lainasi erään naapurin hevosen sekä vaunut, ajoi tytön seurassa koululle ja keskusteli opettajan, neiti Dearbornin kanssa valiten oppikirjoja ja ylipäänsä järjestellen tytön alkumatkaa sillä polulla, jonka oli määrä johtaa tiedon pohjattomille lähteille.

Tämän ensimmäisen aamun jälkeen Rebekka teki koulumatkansa jalkaisin. Tätä päivän ohjelman osaa hän rakasti. Milloin sää oli kaunis eikä kaste ollut liian runsasta, kulki hän metsän halki johtavaa oikopolkua. Hän poikkesi maantieltä ryömien setä Woodmanin veräjän teljen alitse, ajoi tieltään rouva Carterin lehmät ja kulki lyhytruohoisen hakamaan poikki pitkin selväksi sotkettua jalkapolkua, joka kiemurteli ikään kuin läpi villin puutarhan, joka oli täynnä voikukkia, putkiloita, sananjalkoja sekä valtavia kallioimarrelehtoja. Hän juoksi alas pitkin loivaa rinnettä, kulki kiveltä kivelle hyppien yli pienen metsäpuron ja säikytti unisia sammakoita, joita sillä kohtaa aina oli tirkistelemässä ja pilkistelemässä vasten aamuaurinkoa. Sitten alkoi "metsätaival", jossa tytön jalat hyppelivät liukkaalla havunneulamatolla; "metsätaival", joka oli tulvillaan kasteesta välkkyviä aamuyllätyksiä, — sienet helottivat punaisina ja kullankarvaisina, työntyen esiin maassa lahoavien puunrunkojen keskeltä. Ne olivat kauniita, yhden ainoan yön tuotteita. Siellä täällä näkyi pieni mättäikkö ihmeellisiä vahanvärisiä "intiaanipiippuja", joita oli työläs havaita siksi varhain, ettei vahingossa sotkenut niitä mäsäksi. Metsän kuljettuaan tyttö kapusi aidan yli johtavat jalkaportaat ja tuli rehevälle niitylle, kulki vielä parista veräjästä ja saavutti sitten jälleen maantien oikaistuaan melkein puolen mailia.

Kuinka ihastuttavaa tällainen vaellus olikaan! Rebekka painoi kielioppiaan ja laskukirjaansa vasten rintaansa siinä iloisessa tunnossa, että läksyt sujuivat hyvin. Oikeassa kädessään hän kiikutti eväsmyttyään hyvillään ajatellen, että siinä oli pari keksikorppua, joille oli sivelty voita ja siirappia, kappale kuivaa piparkakkua, munkkeja ja rasiallinen kermavanukasta. Kulkiessaan hän lausuili "kappaletta", joka hänen oli esitettävä seuraavan perjantain iltapuolella:

"Soturi nuori Algierissa kuolemahan käy:
ei hoitajata haavoilleen, naiskyyneltä ei näy."

Kuinka häntä miellyttikään runon poljento ja tunnesisältö! Kuinka värähtelikään hänen äänensä joka kerta, kun hän toisti kertosäkeen:

Tämä kuului hänen korvissaan ihanalta aina kun hänen kyynelinen, kirkas äänensä kaiutti näitä sanoja halki väräjöivän aamuilman. Toinen hänen varhaisia lempirunojaan oli seuraava (sekin peräisin lasten lukukirjasta, jotka olivat Rebekan ainoina lähteinä hänen ensin tutustuessaan runouden suureen maailmaan):

    "Puu tämä yksin säästä vain,
        en salli siihen kajota;
    sen varjoss' ennen suojan sain,
        nyt sitä suojaan ma."

Milloin hän ja Emma Perkins yhdessä kulkivat oikopolkua, oli heillä tapana esittää tämä runo näytelmällisesti tehostettuna. Emma Jane valitsi tällöin aina puunhakkaajan osan, koska hänellä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin heilutella käsissään kuviteltua kirvestä. Sinä ainoana kertana, jona hän oli esiintynyt puun romanttisena suojelijana, hän oli omien sanojensa mukaan tuntenut itsensä "hirveän narrimaiseksi", eikä hän sen koommin enää suostunut samaa tehtävää yrittämäänkään. Tämä koitui Rebekan salaiseksi iloksi, sillä hän taas korkealentoisessa kunnianhimossaan piti puunhakkaajan osaa liian vähäpätöisenä itselleen. Tyttö nautti runontekijän järkkymättömästä kiellosta ja rukoili tunteetonta puunhakkaajaa käyttelemään kirvestään niin häikäilemättä kuin suinkin, jotta hänellä olisi syytä enemmän tehostaa sanojaan. Eräänä aamuna, ollessaan vielä tavallista innostuneempi, hän vaipui polvilleen ja itki todellisia kyyneliä puunhakkaajan hameisiin. Mutta omituista kyllä, hänen kohtuullisuuden tajunsa tuomitsi tämän hillittömyyden heti, kun tunteenpurkaus oli asettunut.

"Se ei ollut sopivaa; se oli tyhmää, Emma Jane. Mutta minäpä tiedän, missä se olisi ollut paikallaan, — 'Kolmessa maissinjyvässä'. Ole sinä äiti, minä olen nälkäinen irlantilaistyttö. Laupeuden nimessä, pane jo kirves pois! Sinä et enää ole mikään puunhakkaaja!"

"Mitä tahansa", vastasi Rebekka tuskastuneesta. "Sinä olet vain äiti nyt, siinä kaikki. Mitenkä sinun äitisi pitelee käsiään? Nyt minä aloitan:

    "'Oi äiti! Kolme maissinjyvää
        sa anna mulle vain,
    niin elän, kunnes aamu jälleen
        koittavi sarastain'."

Tällaiset puuhat tekivät Emma Janen hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Mutta hän oli Rebekan orja, ja hän rakasti kahleitaan, niin epämukaviksi kuin ne joskus kävivätkin.

Viimeisellä veräjällä tytöt toisinaan kohtasivat joukon Simpsonin lapsia, jotka vanhempineen asuivat Mustikkamaan tien varrella eräässä punaovisessa mustassa talossa, jonka takana oli punainen lato. Rebekka oli alusta saakka mieltynyt Simpsonin lapsiin, koska heitä oli tavaton liuta ja he olivat yhtä paikattuja ja parsittuja kuin hänen omakin siskoskatraansa kotona Temperancessa.

Näin he saapuivat koulutaloon, jonka harjalla oli lipputanko ja johon tien puolelta johti kaksi ovea, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten. Talo oli kukkulan laella; sen toisella sivulla näkyi lainehtivia peltoja ja heinämaita ja toisella mäntymetsikkö, jonka takaa etäisyydessä kiemurtava joki välkkyi ja kimalteli. Sisällä ei talossa ollut mitään kehuttavaa. Opettajan pöytä ja tuoli olivat korokkeella eräässä nurkassa, siellä oli myöskin ränsistynyt kamiina. Sisustukseen kuului vielä kartta, kaksi mustaa taulua, tinattu vesisanko ja pitkävartinen juomakauha sekä lisäksi oppilaiden pöydät ja penkit.

Tavallaan koulu oli jaettu eri luokkiin, vaikkakaan ei yleensä kukaan lukenut samaa kirjaa kuin joku toinen eikä muutenkaan ollut opillisessa edistyksessä muiden kanssa samalla tasolla. Varsinkin Rebekkaa oli niin työläs sijoittaa mihinkään luokkaan, että neiti Dearborn kahden viikon kuluttua heitti kokonaan sikseen yrityksetkin luokittaa häntä mitenkään. Rebekka sai lukea yhdessä Dick Carterin ja Living Perkinsin kanssa, jotka uurastelivat riittävien alkeiden kimpussa voidakseen päästä korkeampaan oppilaitokseen. Kertomataulua hän opetteli yhdessä pienen, sammaltelevan "Thuthan Thimpthonin" kanssa, luki maantiedettä Emma Jane Perkinsin parina ja opiskeli kielioppia koulutuntien päätyttyä yksinään neiti Dearbornin kuulusteltavana. Mutta kun tyttö oli äyräitä myöten täynnä teräviä ajatuksia ja sukkelia päähänpistoja, menestyi hän aluksi perin huonosti kirjallisissa harjoituksissa. Oikeinkirjoituksen vaivalloisuus rajoitti surkeasti hänen vapaita ilmaisemistapojaan. Näiden oppiaineiden lisäksi hän lueskeli historiaa "Alice Robinson-luokan" mukana, vaikka Alice tosin aloitti jo Yhdysvaltain vapaussotaa silloin, kun Rebekan oli ryhdyttävä tutkimaan vasta Amerikan löytöä. Mutta viikossa tyttö ehti ahmaista ne historian sivut, jotka esittivät tapauksia Kolumbuksesta vapaussotaan saakka, ja kymmenessä päivässä hän ehti Yorkin kaupunkiin, jonne luokan oli määrä jäädä kesäleiriin. Kun Rebekka tällöin huomasi, että ylimääräiset ponnistukset vain johtivat hänet lukemaan tätä ainetta yhdessä vanhimman Simpsonin kanssa, pidätteli hän innostustaan tahallisesti, sillä tiedon polku ei enää ollut miellyttävä eikä se myöskään johtanut mihinkään rauhan majoihin, jos sitä oli taivallettava Heiluri Simpsonin rinnalla.

Samuel Simpsonia sanottiin tavallisesti Heiluriksi, syystä että hänen oli työläs päättää mitään. Olipa hänen sitten hyväksyttävä jokin tavaustapa, määrättävä päivä jotakin erityistä tarkoitusta varten, päätettävä uimaan tahi kalaan lähdöstä, valittava kirja pyhäkoulun kirjastosta tai karamellipötky kauppiaan varastosta, niin hän aina heilui aikeissaan sinne tänne, ja kun hän lopulta teki päätöksen, oli hänen mielitekonsa säännöllisesti jo kiepahtanut aivan vastakkaiseksi. Heiluri oli kalpea, pellavapäinen, sinisilmäinen ja kyssäniskainen poika; ja milloin hän hätääntyi, änkytti hän hirmuisesti. Juuri tahdottomuutensa vuoksi hän kai oli suuresti kiintynyt lujaluontoiseen Rebekkaan, eikä hän voinut koskaan irroittaa silmiään tytöstä, vaikka tämä usein läksytti häntä, kiukustumistakaan karttamatta. Se jäntevä ote, jolla tyttö sitaisi kiinni kengännauhansa, kun ne olivat auenneet; hartiain ja niskan rento nakkaus, jolla Rebekka heilautti mustaa palmikkoaan ollessaan kiihtynyt tai kuumissaan; hänen tapansa opetella ulkoa läksyjään — kirja pöydällä, kädet ristissä rinnalla ja silmät naulittuina vastapäiseen seinään — kaikki antoi Heiluri Simpsonille aihetta jatkuvaan ihasteluun. Kun Rebekka opettajan luvan saatuaan meni juomaan vettä sangosta, kiskoivat näkymättömät voimat Heilurinkin jalkeille ja hänen täytyi mennä juomaan Rebekan jäljissä.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä Rebekan janoisuus sivuutti kaikki kohtuuden rajat. Kun hän kolmannen kerran pyysi lupaa kurkkunsa kostuttamiseen yhteisellä kaivolla, nyökkäsi neiti Dearborn tosin myöntävästi, mutta kohotteli kulmakarvojaan pahanenteisesti Rebekan lähestyessä hänen pöytäänsä. Kun tyttö ripusti juomakauhan jälleen paikoilleen, kohotti Heiluri Simpson kätensä, ja opettaja nyökkäsi väsyneesti.

Näissä sanoissa, jotka vain selittivät kysyttyä asiaa, ei olisi luullut olevan mitään leikinsekaista, mutta tukahdutettu nauru kohahti samassa läpi huoneen. Neiti Dearborn ei pitänyt pilasta, jota hän itse ei ollut keksinyt eikä ymmärtänyt, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

"On luullakseni parasta, että sinä seisot siinä sangon luona viitisen minuuttia, Rebekka. Ehkä se opettaa sinua hillitsemään janoasi."

Rebekan sydän alkoi laukata hätäisesti. Hänenkö täytyi seisoa nurkassa kaikkien koululasten tirkisteltävänä. Tyttö ilmaisi tiedottomalla liikkeellä vastustushalunsa ja astui jo askelen omaa paikkaansa kohden, kun samassa neiti Dearborn pysähdytti hänet määräämällä yhä lujempaan sävyyn:

"Seiso vesisangon luona, Rebekka! Samuel, kuinka monesti sinä tänään olet pyrkinyt juomaan?"

"Ole hyvä ja anna kauhan olla alallaan. Koko iltapäivänä ei koulu ole tehnyt muuta kuin juonut; lukemiseen ei ole saatu aikaa ensinkään. Sinäkin söit kai aamiaiseksi jotakin suolaista, Samuel?" kysyi opettaja purevasti.

"Söin ma-m-m-makrillia kuten R-r-reb-ekk-k-kakin." (Vastustamaton tyrskähdys luokasta.)

Rebekan pää painui häpeästä ja vihasta. Hänestä elämä oli liian julmaa elettäväksi. Rangaistus itsessään jo oli koettelemus, ja kun se oli kestettävä Heiluri Simpsonin rinnalla, kävi se ihmiselle ylivoimaiseksi.

Iltapäivän viimeisenä aineena oli laulua, ja Minnie valitsi laulettavaksi "Voimmekohan tulla yhteen?" Se oli alhainen valinta, sillä siihen näytti sisältyvän salainen ja tuskin huomattava vihjaus äskeisiin tapahtumiin ja niistä johtuneeseen tilanteeseen; ainakin tuntui ilmeiseltä, että jokin hämärä vaikutin sai lapset erikoisella ilolla ja ponnella kertaamaan yhä uudelleen ja uudelleen kertosäkeisiin sisältyvän toiveen:

Neiti Dearborn katsahti salavihkaa Rebekan kumaraista päätä ja säikähtyi. Tytön kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta kahta hohtavaa täplää hänen poskipäillään. Kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään, hänen hengityksensä oli lyhyttä ja läähättävää, ja nenäliinaa pitelevä käsi värisi kuin haavanlehti.

"Sinä, Rebekka, saat istua paikallesi", sanoi opettaja ensimmäisen laulun loputtua. "Samuel, sinä seisot siinä tunnin loppuun saakka. Ja kuulkaa, lapset, kun nyt sanon teille, että minä määräsin Rebekan seisomaan nurkassa vain saadakseni loppumaan alinomaisen ja yleisen juomisen, johon oli syynä pelkkä tarkkaamattomuus ja halu liikkumiseen lattialla edes ja takaisin. Joka kerran, kun Rebekka pyysi päästä juomaan, lähti koko koulu hänen jäljissään, toinen toisensa perästä. Rebekka on ollut tosiaan janoinen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt rangaista teitä, jotka seurasitte esimerkkiä, eikä häntä, joka sen pani alulle. Mitä me nyt laulamme, Alice?"

"Mieti jotakin kuivempaa, Alice, ja vaihda aihetta. Niin, 'Tähtilipun' me voimme laulaa, tai mitä muuta hyvänsä."

Rebekka vaipui penkilleen istumaan ja otti laulukirjansa esille. Neiti Dearbornin julkinen selitys oli hiukan huojentanut taakkaa, joka pusersi hänen sydäntään, ja hän huomasi arvontuntonsa hiukan kohonneen.

Laulun ajalla vallitsevan vapauden kestäessä alkoi hänen alttarilleen kerääntyä uhrilahjoja huomaavaisen myötätunnon osoitukseksi. Living Perkins, joka ei osannut laulaa, pudotti hänen polvelleen palasen vaahterasokeria kulkiessaan siitä ohitse piirtämään Maine-valtion karttaa mustalle taululle. Alice Robinson kieritteli jalallaan aivan uuden liitukynän lattian poikki, kunnes se vierähti Rebekan puolelle; ja hänen oma vierustoverinsa Emma Jane oli tällä aikaa valmistanut pienen läjän paperikuulia ja kirjoitti nyt niiden otsikoksi: "Kuulia sen varalle, jonka itse tiedät."

Ylipäänsä alkoi olemassaolo jo käydä valoisammaksi, ja kun Rebekka jäi kielioppinsa vuoksi opettajan kanssa kahden kesken, oli hän jo melkein täysin saavuttanut sisäisen tasapainonsa, mitä samaa ei voinut sanoa opettajattaresta. Viimeisten askelten kaiku oli jo hälvennyt luokkahuoneesta ja Heiluri oli saanut ovelta takaisinpäin luomaansa katuvaan silmäykseen vastaukseksi leimahduksen, joka uhkui jäistä ylenkatsetta.

"Rebekka, pelkään rangaisseeni sinua häijymmin kuin olin tarkoittanutkaan", aloitti silloin neiti Dearborn, joka itsekin oli vasta kahdeksantoista ikäinen ja joka ei tähän saakka ollut tavannut Rebekan moista oppilasta.

"Minä en ollut vastannut kertaakaan väärin koko päivänä enkä ollut kuiskaillutkaan", nyyhkytti rikollinen, "enkä osannut ajatella, että minua häväistäisiin vain sen tähden, että minua janotti."

"Sinä yllytit juomisellasi kaikki muut liikkeelle, ainakin minusta näytti siltä kuin olisit sen tehnyt. Teetpä sinä mitä hyvänsä, niin heti toiset jäljissä, nauratpa sinä sitten, vastaat hullusti, kirjoittelet muistivihkoosi tai pyydät päästä ulos taikka juomaan. Sellainen täytyy estää."

"Sam Simpson on apina", riehahti tyttö. "En minä olisi välittänytkään, vaikka minut olisi pantu nurkkaan seisomaan yksin — luulen, etten olisi huolinut siitä kovinkaan paljon. Mutta minä en kestänyt sitä, että hän seisoi siellä myöskin."

"Minä näin, ettet voi kestää sitä, ja siksihän minä annoinkin sinulle luvan mennä paikallesi, mutta jätin hänet seisomaan. Muistathan, että sinä olet täällä vieras ja että toiset sen vuoksi panevat merkille kaiken, mitä sinä teet; sen vuoksi sinun täytyy olla varovainen. Nyt alamme läksyn. Taivuta teonsana 'olla' konjunktiivin pluskvamperfektissä, käyttäen lisänä teonsanaa 'voida'."

    "Minä olisin voinut olla.
    Sinä olisit voinut olla.
    Hän olisi voinut olla.
    Me olisimme voineet olla.
    Te olisitte voineet olla.
    He olisivat voineet olla."

    "Minä olisin voinut olla iloinen.
    Sinä olisit voinut olla iloinen.
    Hän, se olisi voinut olla iloinen."

"Hän olisi kyllä voinut olla iloinen, koska sana 'hän' tarkoittaa henkilöä; mutta olisiko myöskin 'se' voinut olla iloinen?" kysyi miss Dearborn, joka piti saivartelusta.

"Eikö sopisi sanoa kissanpojasta: 'Se olisi voinut olla iloinen, jos se olisi tiennyt, ettei sitä hukuteta'?"

"No ni-in", vastasi opettaja epäröiden, sillä Rebekan kysymykset tekivät hänet tavallisesti epävarmaksi, "kyllä niinkin; mutta seikka onkin siinä, että 'se' sanalla tarkoitetaan myöskin kasveja ja elottomia esineitä ja muita."

"Mutta eikö sitten voitaisi sanoa: 'Villiruusuköynnös olisi voinut olla iloinen, koska tuli sade, mutta pieni, heikko villiruusu oli juuri puhkeamassa nupustaan, ja köynnös pelkäsi, että rajuilma voisi vahingoittaa sitä ja sentähden villiruusuköynnös oli enemmän huolissaan kuin todella iloinen'?"

Neiti Dearborn näytti olevan vallan ymmällä vastatessaan: "Tietenkään villiruusuköynnökset eivät todella voi olla iloissaan, suruissaan eikä kauhuissaan, Rebekka-kulta!"

"Luulen, että me emme tiedä sitä", vastasi tyttö, "mutta minä ainakin uskon, että ne ovat. Mitä minä nyt sanon?"

    "Minä olisin tiennyt.
    Sinä olisit tiennyt.
    Hän olisi tiennyt.
    Me olisimme tienneet.
    Te olisitte tienneet.
    He olisivat tienneet."

"Voi, tämä on kaikkein surullisin taivutus!" huokasi Rebekka. "Kaiken aikaa vain 'olisin, olisin, olisin'! Tuntuu siltä, että jos ihmiset tietäisivät, niin kaikki asiat olisivat paremmin!"

Neiti Dearborn ei ollut tätä seikkaa ennen ajatellut, mutta harkittuaan Rebekan sanoja hänen täytyi tunnustaa, että ihmisen kielessä on todellakin "surullisia taivutustapoja".

"Muodosta tästä vielä jokin esimerkki, Rebekka; sitten saakin jo riittää täksi päiväksi", sanoi hän.

"Jos minä en olisi pitänyt makrillista, niin minua ei olisi niin pahasti janottanut", sanoi tyttö melkeinpä itkunsekaisesti hymyillen ja sulki kielioppinsa. "Jos sinä olisit pitänyt minusta enemmän, niin sinä et olisi käskenyt minua nurkkaan seisomaan. Jos Samuel ei olisi häijy, niin hän ei olisi tullut minun jäljessäni juomaan."

"Ja jos Rebekka olisi rakastanut koulun järjestyssääntöjä, niin hän olisi hillinnyt janoaan", päätti neiti Dearborn opetuksen suudellen tyttöä, ja he erosivat hyvinä ystävinä.

PÄIVÄNPAISTETTA VARJOJEN KESKELLÄ

Kukkulalla oleva pieni koulutalo tarjosi yhtä hyvin voitonriemun ylpeitä hetkiä kuin vaivan ja vastustenkin päiviä; mutta olihan Rebekan onneksi, että hän koulun avulla saattoi turvautua kirjoihin ja uusiin tuttavuuksiin hakien niistä virkistystä, sillä muuten hänen ensimmäinen kesänsä Riverborossa olisi käynyt liian raskaaksi. Hän koetti oppia sietämään Miranda tätiään (heti ensi tapaamisesta lähtien hän oli karkoittanut jopa ajatuksenkin, että tätiä olisi rakastettava), mutta epäonnistui monesti pyrkimyksessään.

On tarpeetonta sanoa, että Rebekka jokaisella henkäyksellään ärsytti Mirandaa. Tyttö unohti tavantakaa määräykset; hän syöksyi usein yläkertaan pääportaita myöten, koska ne johtivat suorinta tietä hänen huoneeseensa; hän jätti vesikauhan keittiön hyllylle sen sijaan että olisi ripustanut sen vesisangon yläpuolelle koukkuun; hän istui sille tuolille, josta kissa piti eniten; hän läksi kernaasti asioille, mutta unohti helposti, mitä hänet lähetettiin noutamaan; hän jätti verkko-ovet selkoselälleen, jotta kärpäset pääsivät huoneisiin; hänen kielensä pälpätti alituisesti; hän lauloi taikka vihelteli noukkiessaan sytykelastuja; hän puuhaili yhtenään kukkasten parissa, poimi niitä maljakkoihin ja kiinnitti niitä neuloilla pukuunsa tai hattuunsa; lopuksi hän oli alituisena muistutteena hupsusta, arvottomasta isästään, jonka kauniit kasvot ja valloittava käytöstapa olivat niin perinpohjin hurmanneet Aurelian.

Mutta Jane täti oli Rebekan päivänpaisteena varjojen maassa. Jane, jolla oli matala, tyyni ääni, ymmärtävä katse, huulilla alati anteeksiantava sana näinä työläinä alkuviikkoina, joiden kuluessa vilkas pieni muukalainen koetti tottua "kivitalon tapoihin".

Rebekka tarttui ompelukseensa ja istahti Jane tädin viereen keittiöön; Miranda oli valikoinut tavallisen tirkistelypaikkansa arkihuoneen ikkunanpielessä. Toisinaan taas heillä oli tapana istua käsitöineen sivuoven luona, eteisen seinämällä, jossa suuret kaprifoliat varjostivat heitä auringolta. Ruskean kotikutoisen kankaan päärmääminen oli Rebekasta loputonta työtä. Hänen ei ollut helppo oppia ompelemaan; lanka katkeili, sormustin tipahteli sireenipensaikkoon, neula lävisteli hänen sormiaan. Tyttö pyyhkieli hikeä otsaltaan, sovitti kankaan ruudut hullusti yksiin ja kurttusi saumat. Hän hioi neulojaan, tuikkien niitä ison mansikan muotoiseen hiekkatyynyyn; neulat hupenivat ja pienenivät, mutta kitisivät yhä, kun hän työnteli niitä kankaan läpi. Kuitenkaan Jane tädin kärsivällisyys ei pettänyt, ja näin sai Rebekka vähitellen hivenen näppäryyttä sormiinsa, jotka pitelivät piirrintä, sivellintä ja kynää sangen taidokkaasti, mutta joihin pieni ompelijan neula ei tahtonut ensinkään soveltua.

Kun ensimmäinen ruskea kotikutoinen puku oli ommeltu valmiiksi, käytti tyttö hyväkseen tätä mielestään otollista tilaisuutta ja kysyi Miranda tädiltään, saisiko hän nyt ommella seuraavan puvun jostakin toisenvärisestä kankaasta.

"Minä ostin ruskeata koko pakan", vastasi Miranda lyhyesti. "Siitä tulee sinulle kaksi pukua vielä tuon lisäksi, ja jäännöspaloista riittää kangasta uusiin hihoihin ja paikkoihin ja jatkoksiin, niin että kaikki käy huokeaksi."

"Sen minä tiedän, mutta herra Watson sanoo ottavansa kyllä osan kangasta takaisin ja antavansa tilalle punaista ja sinistä kangasta samaan hintaan."

"Minä olin Jane tädin mukana valitsemassa esiliinaa, ja kysyin, kun luulin, ettei täti välitä, mitä väriä minun pukuni ovat. Punainen pysyy yhtä hyvin puhtaana kuin ruskeakin, ja herra Watson sanoo, että sitä voi kiehuttaakin värin lähtemättä."

"Herra Watson ymmärtää kankaiden pesua saman verran kuin kukko munien hautomista, luullakseni. Minä en mielelläni näe lasten kulkevan kaiken maailman värisinä, mutta voinhan kysyä mitä Jane tätisi arvelee."

"Minun mielestäni meidän pitäisi antaa Rebekan saada punainen ja sininen pukunsa", sanoi Jane. "Lapsi ikävystyy, kun hänen täytyy kaiken aikaa ommella samanväristä kangasta. On vain luonnollista, että hän kaipaa vaihtelua. Sitä paitsi hän näyttäisi jonkin armeliaisuuslaitoksen holhokilta, jos hän alati kulkisi pukeutuneena ruskeaan pukuun, valkoinen esiliina edessä. Ja se rumentaa häntä hirvittävästi!"

"Kaunis on se, joka kauniisti elää; tämä on minun käsitykseni. Rebekka ei toki koskaan joudu turmioon kauneutensa vuoksi, se on totinen tosi; eikä maksa vaivaa houkutella häntä ajattelemaan ulkomuotoaan. Luulen, että hän on jo nytkin turhamainen kuin riikinkukko, vaikkei hänellä ole mitään syytä turhamaisuuteen."

"Hän on lapsi, ja häntä miellyttää kaikki mikä on iloista ja valoisaa — siinä koko juttu. Muistan hyvin, minkälainen minä olin hänen iässään."

"Olin kyllä, Luojan kiitos! Toivon vain, että olisin ymmärtänyt säästää hulluuttani, kuten muutamat tekevät, vähän myöhempiinkin päiviin, vanhuuteni iloksi."

Rebekka sai kuin saikin punaisen villaleningin, ja kun se oli sievästi ommeltu valmiiksi, keksi Jane täti iloisen yllätyksen suojatilleen. Hän näytti tytölle, kuinka tämä voisi ommella pukuun kauniin koristereunuksen kapeista valkoisista nauhoista, jotka oli neulottava hienoin pistoin teräväkärkisiksi kulmiksi.

"Tämä on sinulle oivallista käsityötä", neuvoi hän, "sillä Miranda täti ei suinkaan kernaasti näkisi sinun istuvan lueksimassa tulevina pitkinä talvi-iltoina. Jos uskot osaavasi harsia kaksi valkoista nauhariviä rinnan uuden hameesi helmaan ja taitavasti sovittaa ne ruutujen avulla suoraan, niin minä tikkaan ne sitten kiinni ja reunustan vyötärön ja hihat nauhakulmakkeilla. Siten puvusta tulee oikein sievä ollakseen vain toiseksi paras pukusi."

Rebekan ilo oli rajaton. "Minä harsin niinkuin tuli polttaisi hyppysiäni!" huudahti hän. "Luulen, että tämä hameen lieve on tuhannen metrin mittainen, sillä se tuntui siltä, kun ompelin sitä, mutta vaikka se ylettyisi täältä Milltowniin, niin ompelen siihen kauniin reunuksen. Voi, Jane täti! Luuletteko, että Miranda täti päästää minut koskaan herra Cobbin kanssa Milltowniin? Hän on luvannut ottaa minut mukaansa, tiedättekö? Mutta minun täytyi eräänä lauantaina poimia mansikoita ja toisena satoi, enkä usko Miranda tädin olevan oikein tyytyväinen, jos lähden. Kello on minuuttia vaille puoli viisi, täti, ja Alice Robinson on istunut jo pitkän aikaa viinimarjapensaiden alla odottamassa minua. Saanko mennä leikkimään?"

"Kyllä, mene vain; mutta teidän on parasta juosta niin kauas ladon taakse kuin voitte, ettei melunne häiritse Miranda tätiä. Näen aidan takana piilossa Susan Simpsonin ja kaksoset ja Emma Jane Perkinsin."

Rebekka hypähti alas puutarhaan, kiskoi Alice Robinsonin esiin viinimarjapensaasta ja onnistui vielä toisessakin, paljoa vaikeammassa yrityksessä, koettaessaan erityisin merkinannoin saada Janen eroon Simpsonin lapsista, joilta he kokonaan karkasivat. Pienimmät Simpsonit olivat nimittäin liian vähäisiä ottamaan osaa eräihin täksi iltapuoleksi suunniteltuihin hauskuuksiin, mutta heitä ei sopinut kuitenkaan avoimesti loukata, sillä heidän kotipihansa oli kaikkein ihastuttavin leikkipaikka koko kylässä. Siellä oli hujan hajan vanhoja rekiä, heinähäkkejä, hevosharavia, tynnyreitä, selkänojattomia sohvia, päädyttömiä sänkyjä; ne olivat kaikki kelvottomuuden eri asteilla, eikä tämä romunpaljous koskaan ollut kahta päivää peräkkäin samanlaatuinen.

Tänään tytöt pujahtivat toiseen mieluiseen leiripaikkaansa, niinsanottuun "lymykköön". Sawyerin taloon kuuluvalla laidunmaalla oli pieni ala sametinhienoista ketoa, jonka ympärillä oli ihastuttavia rotkoja ja kumpareita sekä vihreitä lehvistöjä, joihin sopi rakennella majoja. Pieni puuryhmä kätki paikan uteliaiden katseilta ja loi samalla miellyttävän katveen sen erakkomajojen ylle. Paljon raskasta mutta samalla rakasta vaivaa oli nähty kuljettamalla sinne sahalta monet kantamukset pölkkyjä ja laudanpätkiä. Työn viehätystä oli vain lisännyt se, että rakennusaineiden hankinnan oli täytynyt tapahtua hämärissä, illallisen jälkeen. Siellä lapset säilyttivät aarteitaan pensaikkoon kätketyissä saippualaatikoissa: astioita ja kuppeja, posliininpalasia, joita käytettiin tarjoiluvälineinä, nukkeja, jotka kohtapuoleen joutuisivat hylättäviksi, mutta jotka nyt palvelivat heitä erinomaisesti henkilöinä kaikenlaisissa näytelmissä — kuolinhetkissä, hautajaisissa, häissä, ristiäisissä. Tänä iltapäivänä oli heidän aikomuksensa rakentaa korkea lautamaja Rebekan ympärille, jotta hän voisi esittää vankilansa ikkunanristikkoon nojautuvaa Charlotte Gordayta.

Tytön mielessä liikkui ihmeellisiä ailahduksia kun hän seisoi lautaseinien sisäpuolella Emma Janen esiliina päänsä ympärille kiedottuna. Hän huomasi ihmeekseen, että kun hän nojasi päätään ikkunan ristikkoon, se tuntui muuttuneen kylmäksi raudaksi, samalla kun hänen silmänsä eivät enää ilmaisseet Rebekka Randallin mielentiloja, vaan kuvastivat aavistuttavasti Charlotte Cordayn toivotonta tuskaa.

"Eikö olekin kaunista?" kuiskailivat nöyrinä Rebekan molemmat leikkitoverit, jotka olivat suorittaneet työstä suurimman osan, mutta jotka myöskin saivat ihailla vaivannäön tulosta.

"Minä en haluaisi jälleen hajoittaa kaikkea", sanoi Alice. "Siinä oli aika lailla työtä."

"Jos voisitte nostaa tänne muutamia kiviä ja ottaa pois vain ylimmät kerrokset, niin minä luulen pääseväni täältä pois kiipeämällä seinän yli", ehdotti Charlotte Corday. "Jättäkää sitten kivet paikoilleen, niin voitte huomenna laskeutua vankilaan ja ruveta Towerin prinsseiksi, ja minä saan surmata teidät."

"Miksikä prinsseiksi? Minkä Towerin?" kysyivät Alice ja Emma Jane yhteen ääneen. "Kerro meille siitä."

"En nyt; minun pitää lähteä illalliselle." (Rebekka harrasti jotenkin ankaraa kuria.)

"Olisipa ylevää, jos sinä surmaisit meidät", sanoi Emma Jane uskollisesti, "vaikka sinä olet aina niin kovakourainen, kun sinä surmaat jonkun. Ehkäpä Elias ja Elisa rupeaisivat prinsseiksi?"

"Ne alkaisivat kirkua surmattaessa", huomautti Alice. "Tiedäthän, kuinka tyhmiä ne ovat leikeissä, kaikki muut paitsi Clara Belle. Ja jos näytämme niille lymykön, niin ne käyvät täällä aina ja varastavat kaiken niinkuin heidän isänsäkin."

"Eihän heidän silti tarvitse varastaa vaikka heidän isänsä sen tekeekin", vastusti Rebekka. "Ja muistakaa, ettette puhu siitä heidän kuultensa, jos tahdotte olla minun salaisia ystäviäni. Äiti on sanonut, ettei pidä koskaan puhua ihmisten kuullen pahaa heidän omaisistaan. Hän sanoo, ettei kukaan jaksa kestää sellaista ja että on ilkeätä häpäistä ihmisiä sellaisesta syystä, jolle he eivät mahda mitään. Muistakaa Minnie Urkkijaa!"

Tyttöjen ei ollut suinkaan vaikea muistaa Minnien juttua, sillä tämä draamallinen välikohtaus oli sattunut vain paria päivää aikaisemmin, ja Minnie itse oli kertonut siitä kylän joka tytölle sellaisin sanoin, joiden olisi luullut sulattavan kovimmatkin kivisydämet. Kuitenkin, koska juuri Rebekka eikä hän itse oli lähtenyt voittajana tästä verisin sanoin käydystä ottelusta, hautoi Minnie, sydän kiukkua tulvillaan, hirveitä kostotuumia.

RIVERBORON SALAISUUKSIA

Nuorten Simpsonien isä vietti hyvin pienen osan elämästään perheensä parissa, mikä seikka johtui niistä omituisista menettelytavoista, joita hän suosi hevoskaupoissaan tahi maanviljelyskalujen tai ajopelien "vaihdossa" — yleensä liiketoimissa, joihin hänen asiakkaansa eivät kauankaan pysyneet tyytyväisinä. Jokaisen onnistuneen yrityksen jälkeen Simpson istui vankilassa pitemmän tai lyhyemmän ajan.

Tällä kertaa herra Simpsonin oli pakko elää kotipiirinsä ulkopuolella syystä, että hän oli vaihtanut Rideout vainajan lesken reen Joseph Goodwinin auraan. Goodwin oli äskettäin muuttanut North Edgewoodiin eikä ollut koskaan ennen tavannut kohteliaasti ja vakuuttavasti käyttäytyvää Simpsonia. Goodwinin auran vaihtoi herra Simpson kiireimmiten eräälle Warehamin puolen miehelle, saaden tältä sitä vastaan iäkkään hevosen, jota omistaja ei tarvinnut, koska hän oli jättämäisillään kaupungin mennäkseen vuoden päiviksi tyttärensä luo. Simpson lihotteli ikäkulua eläintä muutaman viikon laiduntamalla sitä (myöhään illalla tahi varhaisina aamuhetkinä) milloin minkin naapurin heinämaassa, ja vaihtoi hevosen sitten erään Milltownin miehen kuomuvaunuihin. Tähän aikaan sattui Rideout'n leski kaipaamaan rekeänsä, jota hän ei löytänyt vanhasta ratasvajastaan. Rekeä ei ollut käytetty viiteentoista vuoteen, eikä sitä kenties olisi tarvittu vielä seuraavinakaan viitenätoista ajastaikana, mutta leski arveli, että kun se kerran oli hänen omaisuuttaan, ei hänen sovi eritä siitä noin vain syyttä suotta. Kyläläisten ajatustapa oli ylimalkaan epäluuloista, ja niinpä leski samana silmänräpäyksenä, jona hän huomasi rekensä kadonneen, tuli oitis ajatelleeksi Abner Simpsonia. Erityisesti juuri tämä vaihtojuttu oli kuitenkin niin monimutkainen, että poliisi sai työskennellä monta viikkoa, ennen kuin sen onnistui todistaa Abner Simpsonin rikollisuus kylän ja Rideout'n lesken tyytyväisyydeksi. Abner itse selitti olevansa kokonaan viaton ja kertoili naapureille, kuinka muuan punatukkainen ja ristihuulinen, täplikkääseen nuttuun pukeutunut mies oli eräänä aamuna, päivänkoiton aikaan, herättänyt hänet ja tarjonnut hyvää rekeä sellaisesta vanhasta hedelmänpuserrusvehkeestä, joka oli silloin ollut hänen pihallaan. Kauppa olikin solmittu ja sitten salaperäinen vieras oli nostanut puserruskojeen rattailleen ja kadonnut seuraavaan tienmutkaan. Eikä häntä sen koommin ollut näkynyt eikä kuulunut.

Tavallisissa maalaiskouluissa ei juuri tapaa ylenmääräistä hienotunteisuutta tahi ritarillisuutta, ja niinpä Riverboronkin koululasten kesken kierteli lukemattomia sanansutkauksia ja laulunpätkiä, joissa käsiteltiin Simpsonin juttua. Se on kuitenkin lasten kunniaksi tunnustettava, ettei näitä nerontuotteita koskaan luettu aivan isoon ääneen eikä Simpsonin lasten saapuvilla ollessa.

Rebekka Randall oli aivan samaa ainesta ja hänen tuttavuussuhteensa olivat samoja kuin toverienkin, joten on työläs selittää, miksi juuri hän erityisesti inhosi alhaista juoruamista ja pysyttäytyi siitä vaistomaisesti erillään.

Hänen ikäisiään Riverboron lapsia oli myös muuan tyttö, joka ylimalkaan oli kaikkea muuta kuin yleisesti rakastettu, ja jolle oli annettu kuvaavaksi liikanimeksi Minnie Urkkija. Hän oli kärpänsilmäinen, vaaleatukkainen, hentojäseninen pieni olento, ja hänen luonteessaan oli sekä papukaijaa että lammasta. Epäiltiin hänen jäljentävän vastauksia toisten tyttöjen kivitauluista, vaikka häntä ei koskaan ollut tavattu itse teosta. Rebekka ja Emma Jane tiesivät, milloin hänellä oli ollut sokerileivos tahi kermatorttu eväsmytyssään, sillä sellaisina päivinä Minnie aina jätti aamiaistunnilla iloisen toveripiirin ja poistui yksinään metsään, palaten hetken kuluttua tyytyväinen hymy sievistelevillä kasvoillaan.

Erään tällaisen yksinäisyydessä nautitun herkkuaterian jälkeen ei Rebekka ollut jaksanut voittaa kiusausta, vaan oli kysynyt Minnieltä, kun tämä jälleen palasi muiden joukkoon: "Onko päänsärkysi nyt hellittänyt, Minnie? Annahan, kun minä pyyhkäisen mansikkahillon pois suupielestäsi."

Eihän siinä näkynyt mitään hilloa, mutta tunnonvaivainen Minnie pyyhkäisi pikaisesti nenäliinallaan punastuvia kasvojaan.

Samana iltapuolena Rebekka tunnusti Emma Janelle, että hänen keksintönsä hävetti häntä. "Minä inhoan Minnien tapoja", huudahti hän, "mutta olen pahoillani, kun näytin hänelle, että pidimme häntä silmällä. Ja hyvittääkseni Minnien minä annoin hänelle sen pienen poikkinaisen korallipalan, jota olen pitänyt helmikukkarossani — tiedäthän?"

"Minä en ymmärrä, millä hän sen olisi ansainnut, kun hän itse on niin saita", huomautti Emma Jane.

"Niin se onkin, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen sen antanut", sanoi Rebekka jalomielisesti. "Ja minähän olinkin pitänyt korallipalasta jo kaksi vuotta, ja se on poikkinainen, niin ettei sitä olisi voinut enää käyttää vaikka se onkin kaunis katsella."

Korallipala olikin jo osittain täyttänyt tarkoituksensa sovintolahjana, kun Rebekka eräänä iltapäivänä palasi kotiin oikopolkua myöten viivyttyään tapansa mukaan koululla kielioppia lukemassa. Kaukana edellään, veräjien toisella puolen, hän huomasi Simpsonin lapset, jotka juuri poikkesivat metsätaipaleelle. Heiluri ei ollut siskostensa seurassa, ja sen vuoksi Rebekka kiirehti käyntiään saadakseen seuraa kotimatkalleen. Metsä kätki edelläkulkijat pian näkyvistä, mutta kun Rebekka oli jo saavuttamaisillaan heidät, kuuli hän Minnien laulavan äänekkäästi puiden takana toisella puolen, ja samalla hän erotti lapsen nyyhkytystä. Clara Bell, Susan ja kaksoset laukkasivat pitkin polkua, ja Minnie tanssi heidän sivullaan edes takaisin hoilaten:

    "Se reki Simpsoniin siis mieltyi kai?"
       näin kysyi joka mies.
    "Ei, Simpsonhan se lemmentaudin sai!"
       sen opettaja ties.

Hämärään etäisyyteen katosi viimeinenkin häivähdys säikähtyneistä Simpsonin lapsista ja heidän risaisista vaatteistaan. Yksi ainoa kivi, jonka viskasi "äkeäksi kaksoseksi" sanottu urhea Elias, rapisi hetken metsän puissa, mutta sekin putosi maahan kymmenien metrien päässä Minniestä, joka huusi täyttä kurkkua: "Hirtehiset!" Sitten tyttö kääntyi, ja kohtasi — miellyttävää jännitystä tuntien — Rebekan katseen, tämän seisoessa liikkumattomana polulla, tilinteon uhka selvästi näkyvänä leimuavissa silmissään.

Sinä hetkenä ei ollut soma katsella Minnien kasvoja, sillä arka olento, joka on verekseltään tavattu pahanteossa, ei ole mikään miellyttävä näky.

"Minnie Urkkija, jos — minä — vielä kerrankin — kuulen — sinun laulavan — jälleen samaa — Simpsonin — lapsille, — niin tiedäthän, kuinka käy?" kysyi Rebekka äänellä, joka ilmaisi patoutunutta raivoa.

"En tiedä — enkä pidä siitä lukuakaan", sanoi Minnie iloisesti, vaikka hänen muotonsa todisti hänen puhettaan vastaan.

"Minä otan pois korallipalani — minä luulen, että sinä samalla saat korvapuustin!"

"Sinä et tohdi", vastasi Minnie. "Jos sinä lyöt minua, niin minä sanon äidille ja opettajalle — tiedätkös!"

"Minä en välitä, vaikka sanoisit äidillesi ja minun äidilleni ja koko suvullesi ja presidentille sen lisäksi", jatkoi Rebekka, jonka rohkeus kohosi sitä mukaa kuin nämä uljaat sanat nousivat hänen huuliltaan. "En välitä, vaikka kertoisit koko kylälle, tai Yorkin piirikunnalle tai Mainen valtiolle tai — tai koko maailmalle!" lopetti hän suurenmoisesti. "Juokse nyt kotiin ja muista, mitä minä sanoin. Jos sinä teet jälleen samoin, ja jos sinä vielä puhut 'hirtehisistä', niin minä opetan sinut, jos näen, että teen siinä oikein ja täytän velvollisuuteni."

Seuraavana aamuna Rebekka huomasi välitunnilla, että Minnie kertoi koko jutun muunneltuna Hulda Meservelle. "Hän uhkasi minua", kuiskasi Minnie, "mutta minä en välitä hitustakaan hänen puheistaan."

Viimeisen huomautuksen Minnie tahallaan kuiskasi niin lujaa, että se kuuluisi, sillä hänelläkin oli urheat hetkensä, milloin lain ja järjestyksen täysi koneisto turvallisesti ympäröi häntä.

Kun Rebekka palasi jälleen paikalleen, kysyi hän opettajalta, saisiko hän jättää Minnielle pienen kirjelippusen, ja saikin neiti Dearbornin suostumuksen. Kirje kuului näin:

    "Minnie Urkkija on ilkimys,
        ja verraton viel' siksi.
    Ma lahjain vaadin takaisin,
        sen survon ruumeniksi.
    J.K.— Uskotko nyt?"

Tämän tilapäisrunouden vaikutus osoittautui täysin tehokkaaksi, ja vielä monet ajat jälkeenpäin Minnie Urkkija hätkähti pelokkaasti kohdatessaan Simpsonin lapset vaikkapa kuinkakin loitolla kivitalosta.

RUUSUNPUNAISTA

Seuraavana perjantaina oli pienellä koulutalolla luvassa suuret juhlallisuudet. Ylipäänsä oli perjantain iltapuoli aina varattu runojen, vuoropuhelujen ja laulujen esittämiseen, mutta ei voinut väittää, että tämä seikka olisi tehnyt siitä juhlapäivän sanan varsinaisessa mielessä. Useimmat lapset kammoksuivat "kappaleiden lukemista"; heistä oli tukalaa opetella niitä ulkoa, ja samalla he pelkäsivät unohtavansa kenties kaiken keskellä esitystä. Neiti Dearborn menikin tavallisesti perjantaisin kotiin pää kipeänä ja paneutui huoneeseensa päästyään aina vuoteeseen, josta hän ei sinä päivänä enää noussut. Ja ne harvat äidit, jotka silloin tällöin kävivät kuulemassa perjantaiesityksiä, istuivat jossakin kaukaisimmalla penkillä ja kuuntelivat kylmä hiki otsallaan kaikkia liiankin tutuksi käyneitä hämmennyksestä johtuvia pysähdyksiä ja änkytyksiä.

Rebekan saavuttua Riverboroon nämä pelottavat iltapäivät kuitenkin vähitellen muuttuivat toisenhenkisiksi. Tyttö oli opettanut Elias ja Elisa Simpsonin lukemaan kolme säkeistöä niin hauskalla tavalla, että lapset itse ihastuivat, samalla kun he huvittivat sillä opettajaa sekä koko koulua. Pehmeäkielinen Susan taas sai Rebekalta luettavakseen humoristisen runon, jossa hän joutui esittämään sammaltelevan lapsen puhetta. Emma Jane ja Rebekka lausuivat yhdessä vuoropuhelun muotoon kirjoitetun runon, ja elävä toveruuden tunne antoi Emma Janelle niin paljon voimaa ja itseluottamusta, että hän selviytyi esittämisvaikeuksista. Siksipä neiti Dearborn olikin ilmoittanut, että erityisesti tänä perjantaina lupasivat esiintymisharjoitukset paljon mieltäkiinnittävää, minkä vuoksi hän oli pitänyt asianmukaisena kutsua koululle tohtorin rouvan, kappalaisen rouvan, pari kouluneuvoston jäsentä sekä joitakuita lasten äitejä. Living Perkins sai tehtäväkseen koristella toisen mustan taulun, ja Rebekan oli määrä koristaa toinen. Living, joka oli koulun taiteilijasuuruus, piirsi taululleen Yhdysvaltain kartan. Rebekka taas mieluummin piirteli vähemmän vaativia aiheita, ja niinpä syntyikin hänen taululleen pikaisesti ihastuneen lapsijoukon katseltavaksi Amerikan tähtilippu punaisella, valkoisella ja sinisellä liidulla vedeltynä niin, että jokainen tähti oli oikealla paikallaan ja lipun jokainen raita näytti läpättävän tuulessa. Lipun viereen hän piirsi Columbian kuvan sellaisena kuin hän sen oli nähnyt sen sikaarilaatikon kannessa, jossa liituja säilytettiin.

Neiti Dearborn oli ihastunut. "Ehdotan, että me taputamme kelpo tavalla käsiämme Rebekalle, koska hän piirsi noin kauniin taulun — taulun, josta koko koulu saattaa ylpeillä."

Oppilaat taputtivat käsiään kaikesta sydämestään, ja Dick Carter hurrasi valtavasti kättään huiskutellen.

Rebekan sydän hypähteli ilosta, ja hän tunsi hämmästyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä. Tyttö tuskin näki sen jälkeen kävellä takaisin paikalleen, sillä hän ei ollut koskaan yksinäisessä, vähäpätöisessä elämässään ollut sellaisen suosion ja ylistyksen esineenä kuin tänä ihmeellisenä, häikäisevänä hetkenä. Jos "jalous synnyttää jaloutta", niin varmaan myöskin innostus aiheuttaa innostumista ja samoin älykkyys ja kyvykkyys nostattaa ympärillään älyä ja kyvykkyyttä. Alice Robinson ehdotti laulettavaksi: "Kolmesti eläköön puna-valko-sininen!" ja vaati, että laulun kertosäkeisiin ehdittyään kaikki viittaisivat Rebekan lippuun. Dick Carter ehdotti, että Living Perkins ja Rebekka Randall kirjoittaisivat nimensä piirrostensa alle, jotta vieraat näkisivät, kenen työtä ne olivat.

Hulda Meserve pyysi saada peittää kalkittujen seinien pahimmat kolot vihreillä lehvillä, ja hän halusi myös täyttää vesisangon luonnonkukilla. Rebekan mieli leijui kaikkien käytännöllisten pikkuseikkojen yläpuolella. Hän istui äänetönnä, sydän niin täynnä kiitollisuutta ja iloa, että hän tuskin jaksoi muistella tulevan vuoropuhelunsa sanoja. Välitunnilla hän käyttäytyi ujostellen valtavasta voitonriemustaan huolimatta; ja tässä yleisen hyväntahtoisuuden ilmakehässä haudattiin nyt Minnien—Rebekan sotakirves maahan, ja Minnie taitteli vaahteranlehviä ja somisteli niillä rumaa kamiinaa Rebekan valvonnassa.

Neiti Dearborn päätti aamupuolen tunnit jo neljännestä vailla kaksitoista, jotta ne, jotka asuivat kyllin lähellä, ehtisivät kotiin muuttamaan pukujaan. Emma Jane ja Rebekka juoksivat sulasta mielenjärkytyksestä melkein koko matkan pysähtyen vain jalkaportailla hetkiseksi hengähtämään.

"Antaakohan Miranda täti sinun panna yllesi parhaan leninkisi vai vain keltaisen karttuunipukusi!" mietti Emma Jane.

"Minä kaiketi kysyn Jane tädiltä", vastasi Rebekka. "Voi, kunpa punainen leninkini olisi jo kunnossa! Jane täti ompeli parhaillaan napinreikiä, kun läksin."

"Minä pyydän äitiä lainaamaan minulle granaattisormuksensa", sanoi Emma Jane. "Näyttää kerrassaan hienolta, kun se kimaltelee auringonvalossa minun osoittaessani lippua. Hyvästi! Älä odota minua lähtiessäsi kouluun, ehkäpä saan ajaa hevosessa."

Kun Rebekka ehti kotiin, oli takaovi lukittu, mutta hän tiesi, että avain oli kynnyskiven alla — ja sen tiesi tietysti jokainen Riverboron asukas, sillä kaikilla oli tapana säilyttää avaimia jotenkin samalla tavoin. Tyttö aukaisi oven ja meni ruokasaliin, jossa hän näki päivällisensä valmiiksi katettuna pöytään ja siinä vieressä Jane tädin kirjelippusen, joka kertoi, että tädit olivat ajaneet rouva Robinsonin mukana Moderationiin. Rebekka söi pikaisesti voileipänsä ja lensi sitten isoja portaita myöten suoraan makuukammioonsa. Siellä oli hänen vuoteellaan uusi rusottava pumpulipuku, jonka Jane tädin ystävälliset kädet olivat ommelleet valmiiksi. Saisiko hän, tohtisiko hän pukea sen ylleen lupaa kysymättä? Oliko tilaisuus kyllin juhlallinen kaivatakseen puvunvaihtoa vai haluaisivatkohan tädit, että hän säästäisi uuden puvun konsertti-iltaan?

"Minä panen sen", mietti Rebekka. "Tädit eivät ole kotona, niin etten voi pyytää lupaa heiltä, ja ehkeivät he olekaan siitä lainkaan pahoillaan. Sehän on kuitenkin vain pumpulikangasta eikä se olisi lainkaan hieno, ellei se olisi uusi ja ellei siinä olisi nauhakoristeita ja ellei se olisi punainen."

Tyttö aukoi molemmat palmikkonsa, suki laineikkaat hiuksensa ja solmi ne jälleen silkkinauhalla. Sitten hän vaihtoi kenkiä ja pujotteli ylleen uuden kauniin pukunsa, jonka selkänapit hänen onnistui napittaa kolmea lukuunottamatta; ne hän jätti Emma Janen napitettaviksi.

Sitten hänen katseensa osui rakkaaseen ruusuiseen päivänvarjoon, jonka väri niin erinomaisesti soveltui hänen pukuunsa ja jota tytöt eivät koskaan olleet nähneet. Päivänvarjo ei tosin ollut ihan sopiva juuri koulumatkalle, mutta hänenhän ei tarvinnut ottaa sitä mukaansa luokkasaliin. Hän saattoi kääriä sen paperiin, näyttää vain sitä koulussa tytöille ja leväyttää sen päänsä ylle vasta kotimatkalla. Hän katsahti vierashuoneen kuvastimeen alakerrassa ja suorastaan sähköistyi näystä, joka siitä kohtasi hänen silmiään. Tuntui melkein siltä, ettei kauneus voinut saada enää suurenmoisempaa ilmennystä kuin tämä hänen taivaan ihana punainen pumpulipukunsa! Hänen silmiensä loiste ja poskiensa hehku jäivät aivan huomaamattomiksi ruusunpunaisen puvun kaikkivoittavan väriloiston rinnalla. Armias! kellohan oli jo kahtakymmentä vailla yksi; hän myöhästyisi. Rebekka tanssi ulos takaovesta, taittoi punaisen ruusun veräjänpielessä olevasta pensaasta ja riensi sen mailin matkan, joka erotti kivitalon opintemppelistä, uskomattoman lyhyessä ajassa kohdaten koulun portaiden luona Emma Janen myöskin hengästyneenä mutta loistavana.

"Et sinä olekaan kauniin näköinen joka päivä", jatkoi Emma Jane, "mutta nyt sinä olet jollakin tavoin erilainen kuin muulloin. Katsohan minun granaattisormustani. Äiti hieroi sitä vedellä ja suovalla. Kuinka ihmeessä Miranda täti sallikin sinun panna uuden puvun yllesi?"

"Tädit olivat molemmat poissa, enkä voinut pyytää lupaa", sanoi Rebekka huolissaan. "Kuinka? Luuletko, että he olisivat kieltäneet?"

"Ky-yllä; mutta nythän on sellainen — merkkipäivä; melkein yhtä tärkeä kuin pyhäkoulukonsertti."

"Niin", myönsi Emma Jane, "onpa tietystikin, kun taululla on sinun nimesi ja me osoitamme sinun lippuasi; ja sitten vielä meidän ylevä kaksinpuhelumme ja muuta."

Iltapuoli tarjosi jokaiselle pelkkiä voitonhetkiä. Kukaan ei suoranaisesti nolannut itseään, ei näkynyt kyyneliä, eikä ainoankaan äidin tarvinnut hävetä jälkeläistensä takia. Neiti Dearborn sai kuulla monta ihailevaa mainintaa saavutuksistaan, ja hän epäröi itsekseen kuuluivatko kiitokset hänelle vai Rebekalle. Tyttö ei koko iltapuolena esiintynyt useammin kuin monet muutkaan oppilaat, mutta kuitenkin hän joutui tavallaan etualalle. Rebekka ei voinut koskaan jäädä huomaamattomana syrjään, vaikka hän ei suinkaan ollut tungetteleva. Hän oli aina valmis ja halukas joka puuhaan eikä milloinkaan kainostellut; mutta mitään tilaisuutta hän ei käyttänyt kerskailuun, hän pyrki innokkaasti vain kiinnittämään toisia jokaiseen hauskutukseen mitä keksittiin.

Vihdoin oli iltapäivän ohjelma lopussa, ja Rebekasta tuntui hänen hiljalleen suoriutuessaan kotipolulle, ettei hän enää milloinkaan voi kylmetä ja tyyntyä. Sinä iltana hänellä ei ollut enää läksyjä luettavana, eikä ajatus, että hänen oli määrä huomenna auttaa hilloamisessa, lainkaan kauhistanut häntä — vastenmieliset mietteet eivät voineet saada jalansijaa siinä kirkkaudessa, joka nyt ympäröi hänen sieluaan. Taivaalle keräytyi paksuja pilviä, mutta siitä hän vain sai aiheen iloita: nyt hän saattoi levittää auki päivänvarjonsa, ilman että hänen tarvitsi pelätä sen kauhtumista. Oikeastaan Rebekka ei nyt kävellytkään maisen kamaran pinnalla, ja hän tuskin aavistikaan olevansa tavallisia kuolevaisia, ennen kuin hän saapui kivitalon takaovelle ja näki Miranda tätinsä seisovan oviaukossa. Silloin tyttö syöksyi korkeuksistaan äkisti maahan jälleen.

RUUSUJEN TUHKAA

"Siinäpä hän on; toista tuntia myöhästyneenä. Jos hän olisi viipynyt vielä hiukan kauemmin, niin rajuilma olisi ollut hänen niskassaan, mutta hän ei koskaan osaa katsoa eteensä", puheli Miranda Janelle. "Ja kaiken muun lisäksi hän on pyntännyt uuden pukunsa ylleen, kulkee samanlaisin tanssikouluaskelin kuin isänsäkin ja heiluttelee päivänvarjoaan ikään kuin olisi teatterilavalla! Kuule nyt, Jane, minä olen vanhempi meistä kahdesta, ja nyt minä aion puhua suuni puhtaaksi. Ellet siedä kuulla, niin voit mennä keittiöön siksi aikaa kun olemme selvinneet tästä. Tule tänne, Rebekka; minä haluan puhutella sinua. Kuinka sinä panit ilman lupaa yllesi uuden puvun näin koulupäivänä?"

"Aioin päivällisaikana kysyä lupaa, mutta kun täti ei ollut kotona, niin en voinut", alkoi Rebekka.

"Se ei ole totta; sinä otit sen yllesi sen vuoksi, että olit yksin kotona, vaikka hyvin tiesit, etten minä koskaan olisi sallinut sitä."

"Jos minä olisin ollut varma, ettei täti sitä salli, niin minä en olisi tehnyt näin", sanoi Rebekka, koettaen puhua totuudenmukaisesti. "Mutta minä en ollut varma, ja sen vuoksi kannatti yrittää. Minä ajattelin, että täti kenties olisi myöntänyt, jos täti olisi tietänyt, että koulussa oli melkein oikea näytäntö."

"Näytäntö!" puhkesi Miranda puhumaan halveksivasti. "Sinä kyllä olet näytäntö jo yksin tuollaisenaan, täytyy sanoa. Näyttelitkö sinä päivänvarjoasi?"

"Päivänvarjo oli joutavaa", tunnusti Rebekka ja painoi häpeissään päänsä alas. "Mutta tämä oli ainoa kerta minun koko elämässäni, jolloin minulla oli ylläni jotakin sen väriin sopivaa; ja se näytti niin kauniilta punaisen puvun rinnalla! Emma Jane ja minä lausuimme sellaisen vuoropuhelun, jossa toinen on kaupunkilaistyttö ja toinen maalaistyttö, ja juuri kun olin lähdössä, ajattelin, että päivänvarjo sopisi niin hyvin kaupunkilaistytölle; ja se sopikin. Minä en ole lainkaan vahingoittanut pukuani, Miranda-täti!"

"Tuo sinun puuhiesi kavaluus ja salakähmäisyys se juuri on kaikkein häijyintä", sanoi Miranda kylmästi. "Ja muistele vain, mitä muuta sinä olet tehnyt! Näyttää ihan siltä kuin sinussa asuisi kiusaajan henki! Sinä käytit pääportaita, kun menit ylös huoneeseesi, mutta et osannut salata jälkiäsi, vaan pudotit nenäliinasi välille. Otit ikkunastasi pois hyönteisverkon, niin että kärpäset pääsivät sisään ja täyttivät koko talon. Et korjannut ruokapöytää syötyäsi etkä pannut ruoanmuruakaan jälleen lämpenemään ja jätit takaoven lukitsematta — se oli auki puoli yhdestä kello kolmeen, niin että kuka hyvänsä olisi voinut tulla sisään ja tyhjentää koko talon, jos olisi halunnut."

Rebekka vaipui hervottomana tuolille kuullessaan tätä pahojen tekojensa luetteloa. Kuinka hän olikaan saattanut olla noin huolimaton! Kyynelet alkoivat valua hänen silmistään, kun hän koetti selitellä rikoksia, joita ei voitu selitellä eikä puolustella.

"Voi, kuinka olen pahoillani!" sammalteli hän. "Minä olin luokkahuonetta koristamassa ja jäin sen vuoksi jälkeen ja juoksin koko matkan kotiin. Minun oli vaikea saada yksinäni pukua napitetuksi enkä ehtinyt syödä muuta kuin suupalan, ja kun minun sitten viimeisessä silmänräpäyksessä todellakin — todellakin piti korjata ruoat ja sulkea ikkunat ja ovet, katsoin kelloa ja näin, että tuskin ehdin kouluun ennen kuin näytäntö alkaa, ja silloin säikähdin, kun ajattelin, kuinka kauheata olisi, jos myöhästyisin ja saisin ensimmäisen muistutuksen juuri perjantaina, kun pastorin rouva ja tohtorin rouva ja kouluneuvosto ovat kuulemassa!"

"Älä siinä vetistele ja melua nyt enää; on myöhäistä itkeä sitten, kun maito on kaadettu maahan", vastasi Miranda. "Parannuksen pisara on parempi kuin katumuksen meri. Mutta sen sijaan, että koettaisit olla vaivaksi niin vähän kuin suinkin talossa, joka ei ole sinun kotisi, sinä näytät vain miettivän kuinka parhaiten voisit kiusata meitä. Irrota tuo ruusu ja näytä millaisen tahran se on jättänyt röyhelöösi ja millaiset ruosteenjäljet märkä nuppineula on saanut aikaan. Ei, tässä ei näy mitään; mutta se on sinun onneasi pikemmin kuin ansiotasi. Minä en jaksa sietää sinun ainaisia kukkiasi, sinun irtonaista tukkaasi, sinun kääntelyjäsi ja vääntelyjäsi ja veikistelyjäsi ja keikistelyjäsi, jotka aina tuovat mieleen mamsellimaisen isäsi."

Rebekan painunut pää kohosi kuin leimaus. "Miranda täti, minä koetan olla niin kiltti kuin osaan, minä tottelen heti, kun minulle jotakin sanotaan, enkä koskaan enää jätä ovia auki, mutta en voi kuulla isää nimiteltävän. Hän oli o-oikein hy-v-ä i-i-isä, ja on ilkeätä sanoa että hän oli mamsellimainen!"

"Tohditko sinä vastata minulle noin häpeämättömällä äänellä ja sanoa, että minä olen ilkeä? Sinun isäsi oli turhamainen, kyvytön houkkio, ja yhtä hyvin saatat kuulla sen minun suustani kuin joltakulta toiselta. Hän hävitti äitisi rahat ja jätti hänet tyhjin käsin huolehtimaan seitsemästä lapsesta."

"On sentään j-jotakin, kun jättää j-jälkeensä s-seitsemän kunnon lasta", nyyhkytti Rebekka.

"Tuskin vain silloin, kun muiden ihmisten täytyy ryhtyä heitä vaatettamaan, ruokkimaan ja kasvattamaan", vastasi Miranda. "Mene nyt huoneeseesi, riisuudu ja laittaudu vuoteeseen; ja pystyyn et saa nousta ennen kuin huomisaamuna. Kaappisi päältä löydät kulhon maitoa ja korppuja, enkä halua enää kuulla hiiskahdustakaan sinusta ennen aamiaista. Jane, mene ottamaan pyyheliinat pois kuivausnuoralta ja sulje vajan ovet; kohta tulee aikamoinen rajusää."

"Minusta tuntuu siltä kuin se jo olisi koettu", sanoi Jane hiljaisesti lähtiessään täyttämään sisaren käskyjä. "Usein minä en pyri tyrkyttämään ajatuksiani, Miranda, mutta sen sanon, että sinun ei olisi pitänyt puhua mitään Lorenzosta. Hän oli mikä oli eikä muutu sen kummemmaksi; mutta hän oli joka tapauksessa Rebekan isä, ja Aurelia sanoo aina, että hän oli hyvä perheen päämies."

Miranda sanoi tylysti: "Kyl-lä; minä olen huomannut, että kuolleet aviomiehet tavallisesti ovat olleet kunnon miehiä. Mutta silloin tällöin sopii totuudenkin päästä kuuluville, eikä tästä tytöstä tule kalua, ennen kuin hänestä juntataan isää hiukan vähemmäksi. Olen hyvilläni, että sanoin juuri ne sanat mitkä sanoin."

"Näen sen", huomautti Jane, sillä hänellä oli kerran tai kahdesti vuodessa rohkeudenpuuskansa. "Mutta missään tapauksessa se ei ohut säädyllistä eikä kristillistä myöskään."

Ehkäpä, tarkkaan ajatellen, on syytä puhua vain kerran vuodessa, kunhan sitten puhuu niin että jyrähtää.

Rebekka kipusi väsyneesti ylös takaportaita, sulki jäljessään kammionsa oven ja riisui vapisevin käsin rakkaan ruusunpunaisen pukunsa yltään. Hän oli pusertanut nenäliinansa kovaksi palloksi, ja joka kerran kun hän ojentautui ylettyäkseen aukomaan puvun vaikeimmin tavoitettavia nappeja hartiain ja vyötärön välillä, hän tunnollisesti nosti pallon vetistäville silmilleen, jotteivät suolaiset pisarat pääsisi tipahtelemaan siihen koreuteen, jonka hän oli pukenut ylleen niin kalliiseen hintaan. Hän silitti leningin huolellisesti suoraksi, oikoi valkoisen kaulusröyhelön ja sovitti puvun nyyhkyttäen samalla ylimääräisesti elämän ankaruuden tähden. Kuihtuva punainen ruusu kierähti lattiaan. Rebekka katseli sitä ja ajatteli itsekseen: 'Samanlainen kuin minun onnenpäivänikin!' Hän kätki ruusun laatikkoon puvun viereen ikään kuin olisi näin haudannut koko päivän tapahtumat kaikkine surullisine muistoineen.

Hän palmikoi hiuksensa, riisui jalastaan parhaat kenkänsä (joita illan tilinteossa onneksi ei ollut huomattu), samalla kun hänen mielessään kyti ja yhäti lujeni päätös lähteä tiehensä kivitalosta ja palata jälleen kotiin. Siellä häntä ei otettaisi vastaan avosylin — ei kannattanut toivoakaan sellaista —, mutta hän jäisi auttamaan äitiä talouspuuhissa ja Hanna saisi lähteä Riverboroon hänen tilalleen. "Toivon, että Hanna viihtyy täällä!" ajatteli hän hetkellisessä vahingonilon puuskassa. Hän istuutui ikkunan luo ja koetti suunnitella aikeensa toteuttamista katsellen samalla, kuinka salamat leimahtelivat mäen harjalla ja kuinka saderyöpyt ajelivat toisiaan syösten alas pitkin ukkosenjohdatinta. Tämä päiväkö se oli koittanut niin täynnä riemun aiheita! Auringonnousu oli ollut loistavan purppuranpunainen, ja hän oli nojautunut ikkunanpenkkiä vasten ja lukenut läksyjään ajatellen, kuinka ihana maailma sentään oli. Ja sitten koko kullanhohtava päivä!

Hän eli muistoissaan jälleen päivän esitykset, varsinkin kaksoislausuttavansa Emma Janen parina. Hän muisteli, kuinka onnellinen pälkähdys johti hänet käyttämään vihreään verhottua kamiinaa sammaleisena rinteenä, jonka kupeella maalaistyttö saattoi istua lampaitaan kaitsemassa. Tämä luonnonmukaisuus sai Emma Janen tuntemaan itsensä aivan vapaaksi, ja hän lausuili osansa paremmin kuin koskaan muulloin. Rebekka oli ajatellut, että Miranda täti ihastuisi kuullessaan, miten hyvin hänen sisarentyttärensä menestyi koulussa; mutta ei, ei kannattanut toivoakaan, että hän voisi miellyttää tätiä enempää tällä kuin millään muullakaan tavalla. Hänen täytyy huomenna lähteä herra Cobbin mukana Maplewoodiin ja sieltä jollakin tavoin kotiin Ann-serkun avulla. Uudelleen ajatellessaan tätä seikkaa Rebekka tuumi, että tädit kenties eivät suostuisi aikeeseen. Mutta — no niin, hän voisi nyt hiipiä herra Cobbin luo kuulemaan, saisiko hän olla yötä siellä ja pääsisikö hän lähtemään aamulla jo ennen aamiaista.

Valitettavasti Rebekka ei koskaan harkinnut kauan suunnitelmiaan; hän puki ylleen vanhimman pukunsa, hattunsa ja päällysnuttunsa, kietoi yöpukunsa, kamman ja hammasharjan pieneen myttyyn ja pudotti sen hiljaa alas ikkunasta. Hänen huoneensa oli kulmarakennuksessa eikä ikkuna ollut kovinkaan korkealla maasta; ja vaikka olisi ollutkin, niin tuskin mikään olisi voinut tyttöä pidättää tällä hetkellä. Joku nuohooja oli aikoinaan katolle kiivetessään naulannut lankunpätkän talon seinään noin puolimatkaan Rebekan ikkunan ja eteisen katon välille. Rebekka kuunteli ruokasalista kuuluvaa ompelukoneen hyrinää ja keittiöstä erottuvaa kalkutusta; ja kun hän näin oli saanut selville, missäpäin tädit olivat tällä hetkellä, hän kapusi ulos ikkunasta ja liukui, ukkosenjohdattimesta tukea hapuillen, lankunpätkälle, joka nyt oli hyvin tarpeeseen. Siitä hän hypähti eteisen katolle ja laskeutui edelleen maahan käyttäen tikkainaan humalaköynnöstä varten pystytettyä ristikkoa. Sitten hän syöksyi rajusäässä eteenpäin maantietä myöten ehtimättä punnita sen tarkemmin tekoaan ja vastaisia aikeitaan.

Jeremias Cobb istui yksinäisellä ateriallaan keittiön ikkunan edessä olevan pöydän ääressä. "Äiti", kuten hän nimitti vaimoaan vanhanaikaiseen tapaansa, oli hoitelemassa erästä sairaana makaavaa naapuria.

Sade valui maahan herkeämättä, ja avaruus oli pimeänä, vaikka kello oli vasta viisi. Kun vanha ajomies silmäsi ovelle kesken teenjuontiaan, huomasi hän oviaukossa surkeannäköisen olennon. Rebekan kasvot olivat niin itkun turvottamat ja huolten vääristämät, että herra Cobb aluksi tuskin saattoi tuntea häntä. Kuullessaan tytön kysyvän: "Saanko tulla sisään, herra Cobb?" ukko huudahti: "Hoh, katsopas vain! Siinähän on minun pieni matkustajani! Tulit tervehtimään Jerry setää ja hiukan rupattelemaan ajankuluksi, vai? Pahkeinen, sinähän olet märkä kuin pesuriepu. Tule tänne uunin luo. Minä rakensin tulen takkaan, vaikka ilta olikin lämmin, sillä halusin jotakin kuumaa illallisekseni. Olen näes vähän noin yksinäinen, kun äitimuori on poissa. Tänä yönä hän valvoo Seth Stroutin vuoteen pielessä. Kas noin, ripustamme valuvan hattusi tähän naulaan; sitten pannaan nuttusi levälleen tuohon tuolinselukselle, ja kun nyt käännät selkäsi tuleen päin, niin kuivut sentään kelpo lailla."

Jerry setä ei koskaan ennen ollut pudotellut suustaan näin monta sanaa yhteen menoon. Hän näki tytön punottavat silmät ja kyynelten liottamat posket, ja hänen kunnon sydämensä paisui säälistä.

Rebekka seisoi hetken äänetönnä, kunnes Jerry setä jälleen siirtyi paikalleen pöydän ääreen. Mutta sitten tyttö ei enää voinut hillitä mieltään, vaan huudahti:

"Voi, herra Cobb, minä olen karannut kivitalosta ja tahdon kotiin jälleen! Saanko olla yötä täällä, ja otatteko minut mukaanne Maplewoodiin aamulla? Minulla ei ole yhtään rahaa, millä maksaisin kyydin, mutta kyllä minä myöhemmin ansaitsen jollakin tavoin sen verran."

"No-o, mehän kyllä sovimme aina maksusta, sinä ja minä", sanoi ukko. "Se meidän ajomatkammehan onkin vielä tekemättä, vaikka niinhän se aikomus oli, että lähdettäisiin virran alajuoksua kohden eikä vastakkaiseen suuntaan."

"Tulepa tänne minun viereeni ja kerro minulle koko juttu", sanoi Jerry setä suostutellen. "Istu vain tuohon puujakkaralle ja anna minun kuulla ihka kaikki."

Rebekka nojasi lumottavaa päätään herra Cobbin sarkapolveen ja kertoi murheellisen tarinansa. Vaikka illan tapahtumat tuntuivatkin suurenmoisen onnettomilta hänen kiihkeästä ja kesyttömästä mielestään, kertoi hän kaiken totuudenmukaisesti ja liioittelematta.

SATEENKAARIA

Jerry setä yskähteli ja liikahteli tuolillaan monet kerrat Rebekan kertoessa koettelemuksistaan, mutta ukko salasi huolellisesti jokaisen hyödyttömän myötätunnon puuskauksen.

"Otattehan minut mukaanne Maplewoodiin, otattehan, herra Cobb?" pyyteli
Rebekka huolestuneesti.

"Älä siitä murehdi", vastasi ajuri, kätkien pääkoppaansa pienen salaisen taka-ajatuksen. "Minä kyllä autan pienen matkustajani jollakin tavoin pälkähästä. Syö nyt palanen virkistykseksesi, lapsi. Levitä tuosta leivällesi tomaattihilloa ja käy lähemmäksi pöytää. Mitähän jos istuisit siihen äidin tuolille ja kaataisit minulle uuden kupposen kuumaa teetä?"

Herra Jeremias Cobbin älyllinen koneisto oli hyvin yksinkertainen ja se toimi hiukan vaivalloisesti, paitsi silloin, kun kiintymys tai myötätunto johonkuhun sysäsivät sen liikkeelle. Tällä hetkellä olivat nämä molemmat alkuvoimat mukana, ja hän jutusteli edelleen samalla kun hän rukoili jotakin käypää älynleimahdusta, joka ohjaisi hänet tielle.

Rebekka, joka ujostellen nautti siitä, että sai istua rouva Cobbin sijaisena ja käsitellä siniposliinista teekannua, hymyili jo heikosti, silitteli hiuksiaan ja kuivasi silmänsä.

"Äitisi on luultavasti julman iloinen saadessaan sinut jälleen luokseen?" kysäisi herra Cobb.

Hienoinen pelko — melkein huomaamaton — liikahti Rebekan sydämen pohjukassa ja alkoi nopeasti kasvaa.

"Arvaan, ettei äiti ilostu siitä, että minä karkasin tieheni, ja hän on tietysti suruissaan, kun en voinut miellyttää Miranda tätiä; mutta kyllä minä selitän asian hänelle, kuten selitin teillekin."

"Hän kai ajatteli sinun kouluttamistasi, lähettäessään sinut tänne, mutta totta vieköön, voithan käydä koulua Temperancessakin kaiketi?"

"Siellä on nyt vain kaksikuukautinen koulu, ja kaikki muut koulut ovat liian kaukana meidän talostamme."

"No niin, onhan maailmassa muutakin elämisen arvoista kuin hieno kasvatus", huomautti Jerry setä ja nosti lautaselleen omenakakkuviipaleen.

"O-on, vaikka äiti tosin arveli, että se olisi minulle hyödyksi", vastasi Rebekka surunvoittoisesti nyyhkäyttäen samalla kun hän koetti juoda teetään.

"Onpa teidän jälleen hauska elellä kotona kaikkien yhdessä — koko talo täynnä lapsia!" kuvaili hyväntahtoinen vanha kettuvaari, joka ei toivonut mitään niin hartaasti kuin Rebekan omaa parasta.

"Se on liian täynnä — siinähän juuri koko onnettomuus onkin. Mutta minä toimitan Hannan tilalleni Riverboroon."

"Arvelet, että Miranda ja Jane ottavat hänet vastaan? Minä pelkään pahasti, etteivät he ole enää siihen halukkaita. He tavallaan närkästyvät sinun karkaamisestasi luullakseni; ja ymmärräthän, ettei heitä sen takia voi juuri moittia."

Siinä välähti esiin kokonaan uusi ajatus — saattoihan kivitalo sulkea ovensa Hannalta sen jälkeen kun hän, Rebekka, oli hylännyt sen kylmän vierasvaraisuuden!

"Miltä tämä Riverboron koulu tuntuu sinusta, hyvältä kai?" kysyi Jerry setä, jonka aivot toimivat vallan toisella vauhdilla kuin tavallisesti — vauhdilla, joka melkein pelotti ukkoa itseään.

"Sinä taidat pitää hänestä? Se ei ole hullumpaa, sillä hänkin on vuorostaan mieltynyt sinuun, sen saat uskoa. Äiti kävi nyt iltapäivällä kaupassa hakemassa Seth Stroutille linjamenttiä, ja samalla tiellä hän tapasi sillalla neiti Dearbornin. He alkoivat jutella koulusta, sillä äidillä on usein ollut kesäisin opettajattaria täysihoidossa luonaan ja hän pitää heistä. 'Miten se piskuinen Temperancen tyttö menestyy?' oli äiti kysynyt. 'Oh, hän on minun paras oppilaani!' vastasi neiti Dearborn. 'Minä voisin opettaa lapsia aamusta iltaan, jos ne kaikki olisivat samanlaisia kuin Rebekka Randall', sanoi hän."

"Voi, herra Cobb, sanoiko hän tosiaan niin?" huudahti Rebekka punastuen, ja hänen kasvonsa alkoivat heti sädehtiä ja hymyillä. "Minä olen kyllä lukenut läksyni tähänkin saakka, mutta nyt tutkin koulukirjani niin että kannet lentävät niistä säpäleiksi."

"Tarkoitat, että tekisit sen, jos jäisit tänne", keskeytti Jeremias Cobb. "Eikö sentään olekin surkeata, että sinun täytyy nyt luopua kaikesta vain Miranda tädin takia? No niin, tuskinpa voi sinua sen vuoksi moittia. Miranda on ikävä ja oikuttelevainen. Luulisi melkein, että häntä on ruokittu vain piimällä ja happamilla omenoilla. Eivät kaikki jaksa sietää sellaista, eikä sinulla taida olla paljonkaan kärsivällisyyttä — vai onko?"

"Jos olisimme puhelleet näistä asioista eilen", jatkoi herra Cobb, "niin minä kai olisin neuvonut sinua toisella tavalla. Nythän se on myöhäistä enkä tahdokaan väittää sinun olevan kokonaan väärässä. Mutta jos voisimme tehdä kaiken uudelleen ja toisin päin, niin sanoisin: kas niin, Miranda täti antaa sinulle vaatteet ja ravinnon ja asunnon ja kouluttaa sinut ja aikoopa vielä lähettää sinut Warehamiinkin jatkamaan, vaikka se maksaa paljon rahaa. Hänen kanssaan on hirmu työläs tulla aikoihin ja hän melkein viskoo hyvättekonsa kalloosi niin kuin ne olisivat tiilikiviä. Mutta sittenkin ne ovat hyviä töitä, ja kenties sinun asiasi on koettaa kuitata ne olemalla hyvätapainen ja kiltti. Jane onkin mukavampi ihminen kuin Miranda, eikö niin; vai onko hänkin yhtä hankala?"

"Ei, Jane täti ja minä sovimme mainiosti!" huudahti Rebekka. "Hän on niin hyvä ja ystävällinen kuin voi olla, ja minä pidän hänestä aina enemmän ja enemmän. Minä melkein luulen, että hänkin pitää minusta; hän sipaisi kerran kädellään tukkaani. Hän saisi torua minua vaikka päivät päästään, sillä hän ymmärtää kaiken. Mutta hän ei voi varjella minua, sillä hän pelkää Miranda tätiä melkein yhtä paljon kuin minäkin."

"Huomisaamuna Jane käy hyvin totiseksi, minä pelkään, kun hän huomaa sinun lähteneen tiehesi. Mutta mitäpä siitä; eihän sitä voi muuttaa. Jos hänestä on tuntunut ikään kuin hiukan ikävältä elää kahden kesken Mirandan kanssa, joka on melkeinpä morakka, niin hän kaiketi on nyt iloinnut aikalailla sinun seurassasi. Tässä eräänä iltana äiti puheli hänen kanssaan rukoushetken päätyttyä. 'Te ette tuntisi enää kivitaloa, Sara', puhui Jane. 'Minä johdan siellä ompelukoulua, ja oppilaani on ommellut jo kolme pukua. Mitä siitä sanotte?' kysyi hän, — 'onhan siinä tällaisen vanhan neidin aikaansaannokseksi. Ja minä olen ottanut pyhäkoulussa luokan johtooni', jatkoi hän, 'ja aion nyt nuorentua jälleen ja ruveta juhlimaan Rebekan kanssa', puhui hän. Ja äiti selitti, ettei hän ole koskaan nähnyt Jane neitiä niin nuoren ja iloisen näköisenä."

Syntyi hiljaisuus, jonka saattoi tuntea pienessä keittiössä. Rebekka kuuli vain ison seinäkellon tikityksen ja oman sydämensä lyönnit, jotka hänestä olivat vieläkin kuuluvampia kuin kellon naksutus. Sade taukosi; huoneen täytti äkisti vaaleanpunainen hohde, ja ikkunasta näkyi sateenkaari, joka siltana kaartui yli taivaan. Sillat auttavat meitä kuilujen yli, ajatteli Rebekka, ja nyt oli Jerry setä rakentanut sillan hänen surujensa poikki ja tehnyt tien jälleen avoimeksi hänelle.

"Myrsky on ohi", sanoi vanhus ja täytti piippunsa. "Se on puhdistanut ilman ja pessyt maan kasvot puhtaiksi ja somiksi. Huomenna kimaltelee koko maailma niinkuin uusi nuppineula — kun sinä ja minä ajamme yhdessä virran viertä ylöspäin."

Rebekka työnsi kuppinsa syrjään, nousi pöydästä ja pani äänetönnä takin ylleen ja hatun päähänsä. "Tuskin minä lähden sille matkalle, herra Cobb", sanoi hän sitten. "Minä aion jäädä tänne — ottamaan vastaan tiilikiviä. Enkä edes viskaa niitä takaisin. En tiedä, päästääkö Miranda täti minua enää sisään, kun kerran karkasin, mutta koetan pyrkiä takaisin nyt, kun minulla on siihen rohkeutta. Tahtoisitteko olla niin hyvä, että tulisitte minun mukaani, herra Cobb?"

"No sen saat uskoa, ettei Jerry setä jätä sinulle hyvästejä, ennen kuin tämä juttu on selvä!" huudahti ukko ihastuneena. "Sinä olet jo kestänyt tänä iltana kaiken minkä voit sairaaksi tulematta; ja kun Miranda on töykeä ja karski eikä ota kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta, niin taitaa olla parasta, että teemme nyt näin: Minä ajan sinut kivitalon luo kuomuvaunuissani; sinä istut hiljaa vaununnurkassa, ja minä menen koputtelemaan Sawyerien takaovelle. Sitten minä houkuttelen Mirandan ja Janen mukanani vajaan neuvottelemaan puista, joita minun on määrä tuoda heille tällä viikolla, ja sillä välin sinä hiivit alas vaunuista, menet huoneeseesi ja käyt levolle. Eihän pääovi ole lukittu, vai mitä?"

"Ei tähän aikaan illasta", vastasi Rebekka. "Sitä ei lukita, ennen kuin Miranda täti menee levolle. Mutta voi, entä jos se sittenkin olisi lukossa?"

"Mitä vielä, tietenkään se ei ole lukossa. Ja jos olisikin, niin meidän kai täytyy kestää se, vaikka minun mielestäni olisikin parasta järjestää eräänlaiset asiat näin vain salavihkaa kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Sinähän, katsos, et vielä ole karannut; sinä vain tulit kysymään minun neuvoani aikeen suhteen, ja me olemme nyt yhdessä päässeet siihen lopputulokseen, ettei maksa vaivaa karata ollenkaan. Sen mukaan kuin minä jaksan asiaa pohtia järjelläni, on sinun ainoa todellinen syntisi siinä, että poistuit kotoa ikkunasta, vaikka sinut oli määrätty pysymään vuoteessa. Se nyt ei ole järki musta synnintyö, ja sinä voit tunnustaa sen Jane tädille ensi sunnuntaina, kun hän on hurskautta täynnä. Kas niin, tule nyt. Minun on pakko lähteä kohta postitoimistoon. Älä unohda tätä myttyäsi. 'Silloin ollaan matkalla, äiti, kun yöpaita otetaan mukaan', — ne olivat ensimmäiset sanat, mitä Jerry setä kuuli sinun sanovan, eikä hän olisi silloin arvannut, että toisit yövaatteet mukanasi hänen taloonsa. Nouse vaunuihin ja kätkeydy sinne nurkkaan. Meitä ei haluta antaa ihmisten töllistellä pieniä karanneita tyttösiä silloin, kun he ovat matkalla takaisin aloittaakseen kaiken jälleen alusta!"

Kun Rebekka oli hiipinyt huoneeseensa, riisuutunut pimeässä ja makasi vihdoin vuoteessaan, tunsi hän eräänlaisen rauhan levittäytyvän ympärilleen siitä huolimatta että hänen jokainen hermonsa vapisi ja tykähteli kipeästi. Hän oli estynyt tekemästä hullutuksia ja erehdyksiä, huolettamasta äitiään ja suututtamasta ja häpäisemästä tätejään.

Tytön sydän oli nyt pehmennyt, ja hän päätti jollakin ihmeellisellä tavalla voittaa Miranda tädin suosion, samalla kun hän päätti unohtaa ne sanat, joilla täti oli solvannut hänen isäänsä ja jotka olivat häntä eniten katkeroittaneet.

Rusennetun, onnettoman pikku tytön mieli olisi varmaan ollut lohdullisempi, jos hän olisi tiennyt, että myöskin Miranda Sawyerin yö oli rauhaton ja että täti hiljaisuudessa katui kovuuttaan — osaksi sen tähden, että Jane oli tuominnut hänen ankaruutensa niin kovin ylevästi ja hyveellisesti. Miranda kärsi suuresti, milloin Jane ei yhtynyt hänen ajatuksiinsa, vaikka hän ei milloinkaan olisi suostunut paljastamaan tätä heikkouttaan.

Kun Jerry setä sitten ajoi takaisin kotiinsa tähtiyössä sangen tyytyväisenä toimiinsa rauhanvälittäjänä, muisteli hän kaivaten kuinka Rebekka oli nojannut päätään hänen polveensa ja kuinka tytön kyynelet olivat kostuttaneet hänen kättään. Ukko muistutteli mieleensä tytön somaa järkevyyttä, kun tämä oli oppinut näkemään asian oikeassa valossa, ja hänen pikaista päättäväisyyttään, kun hän oivalsi velvollisuutensa. Liikuttuneena vanha Cobb ajatteli sitä rakkauden ja ymmärtämyksen nälkää, mikä oli tytölle niin luonteenomaista. "Laupias Jumala!" huudahti hän hiljaa itsekseen. "Miranda Sawyer olisi tottamaarin hyvän joukon parempi nainen, jos hänelläkin olisi muisteltavana pieni hautakivi, niinkuin äidillä ja minulla on."

Lauantai-iltana huomautti Miranda Sawyer Janelle: "Enpä ole koskaan nähnyt lapsen edistyvän työssään niin nopeasti kuin Rebekka tänään on tehnyt. Se läksytys minkä annoin hänelle oli nähtävästi ihan parhaiksi, ja tohdin uskoa, että se auttaa meitä kuukauden päivät eteenpäinkin."

"Onhan hauskaa, että sinä olet tyytyväinen", vastasi Jane. "Sinua miellyttää ryömivä mato, mutta ei iloinen, hymyilevä lapsi. Rebekka näyttää minusta siltä, kuin hän olisi kokenut kaikki seitsenvuotisen sodan järkytykset. Kun hän tuli aamulla alas portaita, näytti hän minusta vanhentuneen yhdessä ainoassa yössä. Jos otat varteen minun neuvoni, mikä kylläkin harvoin tapahtuu, niin sallit hänen ja Emma Janen lähteä huomenna kanssani virralle ja kutsut Emma Janen tänne kunnolliselle sunnuntaipäivälliselle. Ja jos sitten annat Rebekalle luvan mennä Cobbin väen mukana Milltowniin keskiviikkona, niin tyttö ehkä virkistyy hiukan ja saa ruokahalunsa takaisin."

HERÄÄVIÄ VOIMIA

Rebekan Milltownin-matka tarjosi hänelle kaiken sen viehätyksen mitä tyttö hehkuvissa mielikuvissaan siitä oli odottanutkin, vaikka hänen tosin täytyi tunnustaa itselleen, että Rooma ja Venetsia, joista hän äskettäin oli lukenut, saattoivat hyvinkin voittaa Milltownin.

Kahden lapsen olisi mahdotonta nähdä enempää, ehtiä enempää, kulkea enempää, loruilla enempää, syödä enempää tai kysellä enempää kuin Rebekka ja Emma Jane ehtivät tänä tapahtumarikkaana keskiviikkona.

"Rebekka on paras seuratoveri minkä eläissäni olen tavannut", sanoi rouva Cobb miehelleen samana iltana. "Meillä ei koko päivän pitkään ollut ainoatakaan ikävää silmänräpäystä. Hän käyttäytyikin hyvin, sitä paitsi hän ei koskaan pyytänyt mitään ja oli kiitollinen kaikesta minkä sai. Katselitko, miltä hänen kasvonsa näyttivät silloin, kun olimme siellä teltassa, jossa ne näyttelivät 'Setä Tuomon tupaa? Ja huomasitko, millä tavoin hän kertoi siitä samasta kirjasta silloin, kun istuimme syömässä jäätelöä?"

"Kyllä minä huomasin kaiken", sanoi herra Cobb, joka oli iloinen nähdessään "äidin" ajattelevan Rebekasta samaan tapaan kuin hänkin. "Enpä takaa, vaikka siitä tytöstä vielä tulisi jotakin erinomaista — laulajatar, kirjailija tai vaikkapa lääkäri."

"En sittenkään jaksa kuvitella, että Rebekasta tulisi lääkäri", arveli rouva Cobb. "Suussaan hänellä on tulevaisuutensa, se on varma paikka. Kukaties hän rupeaa pitämään esitelmiä tai lukee sellaisia kappaleita kuin portlandilainen taiteilija, joka oli täällä elojuhlassa."

"Luulen, että Rebekka pystyy itse kirjoittamaan kappaleensa", sanoi herra Cobb luottavasti. "Hän keksii ne nopeammin kuin etsii niitä kirjoista."

"Paha vain, ettei hän ole paljon minkään näköinen", tuumi rouva Cobb ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

"Minkään näköinen? Äiti!" huudahti hänen miehensä ihmeissään. "Katselepa hänen silmiään, katsele hänen tukkaansa ja hymyään ja kuoppaa poskessa! Alice Robinsonia sanotaan kauneimmaksi lapseksi mikä virran varrella on nähty, mutta Rebekka pimentää hänet ihan näkymättömäksi! Minä toivon, että Miranda sallii tytön tulla meille oikein usein; täällä hän saa päästellä höyryään hiukan vähemmäksi, niin että kivitalossa on sen jälkeen heille kaikille turvallisempaa. Me tiedämme, mitä lapset ovat, vaikka meidän ajastamme onkin kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta; ja me osaamme käsitellä sellaisia olentoja."

Cobbin perheen ylistelyistä huolimatta Rebekka oli tähän aikaan vielä jotensakin avuton kirjoitusharjoituksissa. Neiti Dearborn kirjoitutti tytöllä kaikenmoisista aiheista, joita hänen itsensäkin oli aikoinaan pitänyt muovailla. Aiheilla oli tällaisia nimiä: "Pilvikuvia", "Abraham Lincoln", "Luonto", "Ihmisrakkaus", "Orjuus", "Kohtuuttomuus", "Velvollisuus ja ilo", "Yksinäisyys" — mutta Rebekka ei tuntenut ainoankaan niistä kannustavan intoaan.

"Kirjoita aivan samoin kuin puhutkin, Rebekka", kehoitti neiti Dearborn raukka, joka salaisesti tiesi, ettei hän itsekään saisi kuunaan syntymään kelpo ainetta mistään aiheesta.

"Mutta rakas neiti Dearborn, enhän minä koskaan puhu luonnosta enkä orjuudesta. Enhän voi kirjoittaa, ellei minulla ole mitään sanottavaa, enhän?"

"Siksipä juuri ainekirjoitus onkin hyödyllistä", vastasi neiti Dearborn hiukan epäröiden; "se kasvattaa sinua keksimään sanottavaa. Viimeisessä aineessasi, 'Yksinäisyydestä', olet tuskin sanonut mitään, mikä olisi kovinkaan mielenkiintoista; olet tehnyt sen niin ylimalkaiseksi ja arkipäiväiseksi, ettei se voi oikein vaikuttaa. Sinä käytät siinä liian usein 'te' ja 'sinä' sanoja; sinun pitäisi silloin tällöin keksiä lomaan jokin 'minä' tai 'me', jotta kaikki tuntuisi paremmin kirjalliselta. 'Minä aukaisen mielikirjani'; 'ajatuksemme tarjoavat meille suurta lohtua yksinäisyytemme hetkinä', ja niin edespäin."

"Minä en tällä viikolla tiedä yksinäisyydestä sen enempää kuin viime viikolla tiesin ilosta ja velvollisuudesta", nurisi Rebekka.

"Sinä koetit kyhätä sukkeluuksia vakavasta asiasta", sanoi neiti
Dearborn nuhtelevasta, "ja sen tähden et tietenkään onnistunut."

"En tiennyt, että te aioitte määrätä meidät lukemaan ääneen kirjoituksemme", sanoi Rebekka ja myhähti hämillään muistaessaan, kuinka tunnilla oli käynyt.

Vanhempia oppilaita oli kehoitettu viiden minuutin kuluessa kirjoittamaan "Velvollisuus ja ilo" nimisestä varsin innostavasta aiheesta. Rebekka oli ponnistellut, yritellyt ja hikoillut turhaan. Kun hänen olisi vuorollaan pitänyt lukea kirjoituksensa, tunnusti tyttö, ettei hän ollut saanut mitään aikaan.

"Onhan sinulla ainakin kaksi riviä", huomautti opettaja, "koska näen ne kivitaulullasi."

"Lue, minkä olet kirjoittanut, olipa se sitten hyvää tai huonoa, lyhyttä tai pitkää. En voi sallia kenenkään vapautuvan tehtävistään."

Rebekka nousi seisaalleen, täynnään salaista naurunhalua sekä samalla kauhistuksen ja häpeän tunnetta. Sitten hän luki matalaan ääneen seuraavan säeparin:

Dick Carterin pää katosi pöydän alle, ja Living Perkins oli tukehtumaisillaan naurusta.

Neiti Dearbornkin nauroi. Hän oli tuskin vielä sen kummempi kuin lapsi, eikä näiden nuorten ajatusten paimentaminen suinkaan liian usein vedonnut hänen huumorintajuunsa.

"Saat yrittää uudelleen koulutuntien päätyttyä, Rebekka", sanoi hän, mutta sanoi tämän hymyillen. "Sinun runottaresi ei tarjoa suinkaan liian ylevää ajatusta nuorelle kelpo tytölle, jonka pitäisi rakastaa velvollisuuksiaan."

"Se ei olekaan minun ajatukseni", puolustautui Rebekka. "Minulla oli vasta ensimmäinen rivi valmiina, kun näin teidän aikovan soittaa kelloa ja sanoa, että määräaika oli kulunut. Olin silloin kirjoittanut 'riitaantuu' enkä minä voinut keksiä muita loppusointuja kuin 'luu' ja 'puu' ja 'suu'. Ja sitten se tuli tällaiseksi. Mutta minä voin korjata sen näin:

"Siinä on toki ajatus koko lailla parempi", myönsi neiti Dearborn, "vaikka minun mielestäni 'lopun tekeminen' ei ole runollisena ilmaisukeinona juuri sen kauniimpaa kuin 'suun tukkeaminenkaan'."

Kun Rebekalle nyt oli opetettu, että "me" ja "minä" sanojen käyttäminen antaisi ainekirjoitukselle hienon ja kirjallisen sävyn, muokkasi hän yksinäisyyttä käsittelevän aineensa huolellisesti uudelleen, ottaen mahdollisimman tarkoin varteen neiti Dearbornin neuvot. Siten sai kirjoitus seuraavan muodon, joka tuskin tyydytti enempää opettajaa kuin oppilastakaan:

"YKSINÄISYYS"

"Olisi väärää väittää, että minä koskaan olen yksinäni, sillä virkistävät ajatukset ovat alati minun lohtunani. Ihminen voi olla tosin yksin, mutta hän saattaa ajatella. Minä aukaisen mielikirjani ja luen siitä lempikertomukseni. Me puhelemme tädillemme tai veljellemme, silitämme kissaamme tai katselemme valokuva-albumiamme. Minulla on sitä paitsi työni ja askareeni: kuinka suurta iloa ne tarjoavatkaan minulle, jos satun rakastamaan työtä. Kaikki meidän pikku talousaskareemmekin estävät meitä tuntemasta yksinäisyyttä. Tunnenko minä itseni hylätyksi koskaan silloin kun noukin lastuja sytyttääkseni valkean ja keittääkseni iltaruokani? Tahi silloin, kun pesemme maitokiuluamme ennen kuin lypsämme lehmämme? Minä en voisi uskoa sitä."

"R.R.R."

"Tämä on kerrassaan kauhea!" huokasi Rebekka luettuaan aineensa ääneen opettajalle muiden lähdettyä. "Vaikka siinä aina onkin 'minä' ja 'me' ja 'me' ja 'minä', ei se sittenkään tunnu oikein samanlaiselta kuin kirjat; se näyttää kovin tyhmältä."

"Sinä puhut aineessasi niin omituisista seikoista", huomautti neiti Dearborn. "En ymmärrä, mikä sinut johtaa sellaiseen. Miksikä sinä puhut mokomastakin arkipuuhasta kuin lastujen kokoamisesta?"

"Sen vuoksi, että puhun edellisessä lauseessa 'talousaskareista' ja että lastujen noukkiminen on minun kotiaskareitani. Eikö totta, että on hienoa sanoa illallista 'iltaruoaksi', ja eikö sana 'hylätyksi' ole kaunis?"

"Kyllä, ovathan ne kohdat hyviä. Mutta kissaa, lastuja ja maitokiulua minä en suosi."

"No niin", huokasi Rebekka. "Minä pyyhin pois sitten. Onko lehmäkin pyyhittävä?"

Milltownin-matka aiheutti jossakin määrin myös ikäviä seurauksia, sillä viikkoa myöhemmin Minnie Urkkijan äiti sanoi Miranda Sawyerille, että hänen pitäisi huolehtia tarkemmin Rebekasta, koska tyttö oli taipuvainen "kiroilemaan ja käyttämään rumia sanoja". Aivan samana iltapäivänä oli kuultu hänen sanovan jotakin vallan hirveätä, ja se oli tapahtunut Emma Janen ja Living Perkinsin seurassa, jotka vain olivat nauraneet ja lähteneet nelinkontin ryömien ajamaan tyttöä takaa maantietä pitkin.

Kun Rebekkaa syytettiin tästä rikoksesta, hän kielsi kaiken närkästyneenä, ja Jane täti uskoi häntä.

"Muistelehan, Rebekka, ja koeta ajatella, mitä Minnie on voinut kuulla sinun puhuvan", pyyteli hän. "Älä ole äksy ja pikapäinen, vaan ajattele asiaa tarkoin. Milloin he ajoivat sinua takaa maantiellä ja mitä sinä puuhasit silloin?"

"Nyt minä tiedän", hän huudahti. "Niinkuin muistatte, täti, oli aamupuolella satanut rankasti, ja tie oli täynnä lammikoita. Emma Jane, Living ja minä kuljimme pitkin tietä, ja minä kävin edellä. Kun näin veden virtaavan tieltä alas niitylle, tulin ajatelleeksi Elisabetia, joka 'Setä Tuomon tuvassa' juoksee jääpalasten päällitse Missisippin yli lapsi sylissään ja verikoirat kintereillään. Ne näyttelivät sen Milltownissa, emmekä me voineet olla nauramatta päästyämme ulos teltasta, sillä heillä oli niin pieni näyttämö, että Elisabetin täytyi juosta aina vain ympäri ja ympäri, ja toisinaan koirat ajelivat häntä, mutta ajoittain taas hän koiria. Minä tiesin, että Living ja Emma Janekin muistaisivat sen, ja riisuin sen tähden sadetakkini ja kiedoin kirjat sen sisään ikään kuin siinä olisi ollut lapsi, ja sitten huusin: 'Voi, Jumalani, virta!' aivan näin — ihan niinkuin Elisabet siinä näytelmässä. Sitten minä hyppelin lammikoiden yli, ja Emma Jane ja Living seurasivat minua verikoirina. On tyhmän Minnien tapaista, että kun hän näkee leikin, niin hän ei ymmärrä sitä. Mutta Elisabet ei kironnut, kun hän sanoi: 'Voi, Jumalani, virta!' Se oli paremminkin rukous."

"No, sinun nyt ei sovi ruveta enempää rukoilemaan kuin kiroilemaankaan keskellä maantietä", huomautti Miranda. "Mutta olenpa iloissani, kun se ei ollut tämän pahempaa. Sinä olet syntynyt puuhaamaan ikävyyksiä samoin kuin lintu on syntynyt lentämään, ja pelkään, ettet säästy niiltä ennen kuin opit hallitsemaan tottelematonta kieltäsi."

"Joskus toivoisin voivani hallita Minnien kielen", mutisi Rebekka mennessään kattamaan pöytää illalliseksi.

"Täytyy sanoa, että hän on kerrassaan hirmuinen ihmisvesa!" sanoi Miranda ottaen lasit silmiltään ja pannen syrjään käsityönsä. "Etkö luule, Jane, että hänellä on hiukan vikaa päässään?"

"En voi väittää, että hän olisi samanlainen kuin muut", vastasi Jane miettivästi, levoton ilme miellyttävillä kasvoillaan, "mutta voi tuskin päättää, onko hän muita parempi vai huonompi, ennen kuin hän varttuu täysikasvuiseksi. Hänessä on mahdollisuuksia melkeinpä mihin hyvänsä, mutta minusta tuntuu toisinaan, että me emme ole oikein kypsiä hoitelemaan häntä."

"Loruja ja tyhmyyksiä!" sanoi Miranda. "Puhu sinä itsestäsi, jos tahdot, mutta minä tunnen olevani kypsä ohjaamaan mitä lasta hyvänsä, joka kerran on maailmaan syntynyt!"

"Tiedän sen, Miranda; mutta sinun varmuutesi ei vielä tee sinua kypsäksi", vastasi Jane hymyillen.

Hänessä tosiaan kehittyi aivan levottomuutta herättävässä määrin tapa ilmaista ajatuksensa vapaasti ja pelkäämättä.

"KATSO KALPEATA MARTTYYRIA"

Näihin aikoihin juolahti Rebekan mieleen, kun hän juuri oli lukenut spartalaisen pojan tarinan, että hänen sietäisi itse rangaista itseään jollakin lempeällä tavalla aina, kun hän tunnossaan olisi täysin varma rangaistuksen terveellisyydestä. Välittömän aiheen tällaiseen päätökseen tarjosi muuan onneton tapahtuma, vieläkin murheellisempi kuin useimmat muut tässä hairahduksien rikastuttamassa elämässä.

Rebekka oli lähtenyt paras pukunsa yllään Cobbien luo juomaan teetä. Mutta kun hän kulki sillan yli, valtasi virran kauneus äkkiä hänen kaikki ajatuksensa, ja tyttö nojautui äskenmaalattuun kaiteeseen ilahduttaakseen silmiään vaahtoavaa vesiputousta katselemalla. Lepuuttaen kyynärpäitään ylimmällä kaidepuulla hän kumartui miellyttävän vapaasti yli rintanojan ja jäi siihen unelmoimaan.

Padon yläpuolella virta laajeni tyveneksi suvannoksi muistuttaen peilikirkasta järveä, jonka pintaan sininen taivas ja vehmaat rannat heijastuivat kaikessa ihanuudessaan. Sillan luona kohisi vesiputous, jossa virta ihmeellisinä pyörteinä ja kullanloistavina, vinhasti kiitävinä patsaina syöksyi yli esteiden, kadoten lumivalkoisena vaahtoavaan syvyyteen.

Rebekka ei voinut koskaan kulkea sillan yli kumartumatta kaiteen reunalle ihmettelemään ja mietiskelemään, ja tällä kertaa hän parhaillaan viimeisteli runoa, johon vesiputouksen katseleminen oli antanut innoittavan aiheen:

    Vierivän virran rannalla
        kaks tyttöä ma näin,
    Rebekka toinen nimeltään
        ja toinen Emma Jane.
    "Ah, oisipa mun eloni",
        näin sanoi Emma Jane,
    "kuin virta tää, niin rauhainen,
        ja tyyni, kirkas näin."

    "Ma pärskehenä olisin
    taas kosken kuohuissa!
    Ei tyyni rauha mulle käy,
    ja sit' en suosi ma!"
    (Näin sanoi tumma tyttönen
    nyt toverillensa;
    he ystävykset olivat,
        vaan eivät sukua.)

    Mut, ah! se mitä toivomme
    ei aina käykään päin;
    kai rauha tulee osaksein,
        saa kuohut Emma Jane!

"Minua ei miellytä tämä 'saa kuohut Emma Jane', mutta en nyt keksi
siihen muutakaan. Ui, mikä maalinhaju! Kas, sehän lähtee minusta!
Voi, voi — minun paras pukuni näin täynnä väritahroja! Huh! Mitähän
Miranda täti tästä sanookaan!"

Itsesoimauksen kyynelet valuivat tytön kasvoille, kun hän juoksi mäkeä ylös Cobbien luo tietäen saavansa siellä myötätuntoa ja toivoen samalla kaikesta huolimatta jotakin apuakin ahdinkoonsa.

Rouva Cobb ymmärsi tilanteen silmänräpäyksessä ja selitti, että hän pystyi poistamaan melkeinpä minkälaiset tahrat hyvänsä lähes kaikenlajisista kankaista, ja Jerry setä riensi vahvistamaan hänen vakuutustaan todistaen, että äiti kyllä puhdistaa minkälaisen puvun tahansa. Joskus hän tosin syövytti itse kankaan samalla kuin tahrankin, mutta kätevä ihminen hän oli näissä hommissa, tämä äitimuori.

Vahingoittunut puku riisuttiin Rebekan yltä ja upotettiin melkein kokonaan tärpättiin; ja tyttö sai istua juhlapöytään rouva Cobbin siniseen karttuunivaippaan kietoutuneena.

"Älä anna tällaisen tapaturman tärvellä ruokahaluasi, lapsi", sanoi rouva Cobb hyväillen. "Minulla on kermakakkua ja hunajaa sinun varallesi. Ellei tärpätti nyt tepsi, niin minä koetan räätälinliitua, magnesiumia ja kuumaa saippuavaahtoa. Ja ellei tämäkään auta, niin isä saa juosta lainaamaan Stroutilta hiukan sitä pulveria, jota Martta osti Milltownista poistaakseen sillä viinimarjatahrat morsiuspuvustaan."

"En ole vielä oikein jaksanut käsittää tätä värionnettomuutta", sanoi Jerry setä leikillisesti ojentaessaan Rebekalle hunajaa. "Kun siltaan on kiinnitetty julistuksia, joissa sanotaan, että se on 'Maalattu' niin näkyvästi, ettei edes sokeainopistokaan voisi olla niitä huomaamatta, niin minun on vaikeata ymmärtää, kuinka sinä puutuit koko kaiteisiin."

"Minä en huomannut julistuksia", sanoi Rebekka alakuloisesti.
"Luultavasti näin vain vesiputouksen."

"Putous on ollut siinä asemillaan aikojen alusta saakka ja arvatenkin se pysyy siinä tuomiopäivään asti, niin ettei sinulla olisi ollut niin hirveätä hätää sen katselemiseen. Lapset ovat hirmun syvämielisiä, äiti; mutta kaiketi meidän on koetettava ymmärtää heitä", jatkoi hän iskien silmää vaimolleen.

Kun illallinen oli korjattu, tahtoi Rebekka ehdottomasti pestä astiat ja kuivata ne sillä aikaa kun rouva Cobb käsitteli hänen pukuaan tarmolla, joka selvästi osoitti, kuinka vaikealuontoinen tämä tapaus oli. Tavan takaa pistäytyi Rebekka askareensa lomassa huolestuneena katselemaan, missä määrin Cobbin emännän vaivannäkö tuotti tuloksia, ja välillä oli myös Jerry setä puuhassa jaellen hyviä neuvoja.

"Sinun on täytynyt kokonaan maata sillalla, hyvä lapsi", sanoi rouva Cobb, "sillä väri ei ole syöpynyt yksin hihoihin, kaulukseen ja rintamukseen, vaan se peittää leningin koko etupuolen."

Kun puku alkoi näyttää hiukan ihmismäisemmältä, ilostui Rebekan mielikin vähitellen. Vihdoin hän vei puvun pestynä kuivumaan ulkoilmaan ja palasi sitten jälleen arkihuoneeseen.

"Voisinkohan minä saada pienen paperinpalasen?" kysyi hän. "Kirjoittaisin muistiin runon, jota parhaillaan mietiskelin silloin, kun makailin värikylvyssä."

Rouva Cobb istuutui työvasunsa ääreen kutimineen, ja Jerry setä otti käsille pienen kangaspussin, joka sisälsi purjelangan pätkiä, ja alkoi solmia ja kietoa niitä kerälle; tämä puuha oli hänen mieleisintä iltahuviaan.

Rebekka oli pian kirjoittanut säkeensä pyöreällä koulukäsialallaan parannellen niitä samalla sikäli kuin muutoksia sattui hänen mieleensä juolahtamaan.

KAKSI TOIVOMUSTA

    Vierivän virran partaalla
        kaks tyttöä ma näin.
    Ol' tumman nimi Rebekka
        ja vaalean Emma Jane.
    "Ah, oisipa mun eloni",
        sanoi vaalea tyttö nyt,
    "kuin virta tää, niin rauhainen,
        ja kirkas, tyyntynyt."

    "Mut minä oisin mieluummin
        tuo koski vaahtoinen!
    Pois tyyneys, ja rauha myös,
        ma niitä suosi en!"
    (Sen toisen, tumman tyttösen,
    nää ovat sanoja;
    he ystävykset olivat,
        ei lainkaan sukua.)

    Mut' ah! se mitä toivomme
        ei aina käykään päin;
    kai rauha tulee osaksein,
        saa kuohut Emma Jane!

Tyttö luki runonsa ääneen, ja Cobbit julistivat sen ei ainoastaan erinomaiseksi, vaan suorastaan ihmeelliseksi hengentuotteeksi.

"Arvaan, että jos se kirjailija, joka astui Portlandissa Congress-kadulla, olisi kuullut runosi, niin hän olisi hämmästynyt", sanoi rouva Cobb. "Jos minun mieltäni kysyttäisiin, niin minä sanoisin, että tämä palanen on parempi kuin se hänen 'Jätä sikseen ne numerot murheiset', — ja tämä on paljon selväjärkisempi."

"Totta puhuen en ole vielä päässyt edes selville, mitä hän niillä 'murheellisilla numeroilla' mahtaa tarkoittaakaan", huomautti herra Cobb arvostelevana.

"Sitten ette ole koskaan laskenut murtolaskuja!" huudahti Rebekka. "Mutta kuulkaa, Jerry setä ja Sara täti; kai te nyt lisäätte tähän yhden säkeistön, sellaisen tavallisen loppusäkeistön, jossa on jokin 'opetus' — siten tämän saisi päättymään kauniisti."

"Jos värssyjä saisi syntymään vain kiertämällä kampea, niin minä sanoisin: sitä hauskempaa mitä enemmän! Mutta enpä jaksa ymmärtää, kuinka voisit keksiä runoosi vielä kauniimman lopun", huomautti Jerry setä.

"Tämä on vallan hirveä!" nurisi Rebekka. "Ei minun olisi pitänyt sanoa: 'kai rauha tulee osaksi"'. Minä olen kyllä kirjoittanut tämän runon, mutta ei kenenkään tarvitse tietää, että minä seison virran partaalla. Siinä olisi pitänyt puhua vain 'Rebekasta' tai 'tummasta tytöstä' eikä 'minusta'. Ja tämä 'saa kuohut Emma Jane' on ihan sietämätön. Toisinaan minusta tuntuu, ettei pitäisi yrittääkään runoilla, on niin vaikea saada ajatustaan selväksi; joskus se luistaa aivan kuin itsestään. Mahtaisiko tämä tuntua paremmalta:

    "Mut, ah! ei aina käykään niin
        kuin toivoo ihminen.
    Ken tuulta kaipaa, — tyven sää
        voi tulla osaks' sen.

"Lieneekö tämä nyt sitten parempi vai huonompi. Nyt vielä viimeiset säkeet!"

Muutaman minuutin kuluttua runoilija kohotti päänsä punastuvana ja voitonriemuisena. "Tämä luisti aivan kuin ei mitään! Kuunnelkaa!" Ja hän luki hitaasti, kauniissa äänessään lapsellista paatosta:

    "Mut olkoon sitten elomme
    vakaa tai myrskyinen,
    on tukenamme lohdutus:
        näin Luoja sääti sen."

Aviopuolisot vaihtoivat äänettöminä ihailevia silmäyksiä; Jerry sedän täytyi jopa kääntää päänsä ikkunaan päin ja pyyhkäistä silmiään salavihkaa lankapussilla.

"Oh, se oli helppoa", vastasi Rebekka. "Kaikki virret, joita hartauskokouksissa lauletaan, ovat tämän tapaisia. Warehamin koulussa niillä on oma painettu sanomalehti. Dick Carter sanoo, että sen toimittajana on aina joku poika, tietysti, mutta että tytötkin saavat kirjoittaa siihen ja toimittaja valitsee sitten parhaat kirjoitukset painettaviksi. Dick luulee, että minäkin saan jonkin kelpaamaan."

"Jonkin!" huudahti Jerry setä. "Minä en hämmästyisi lainkaan, vaikka saisit kirjoittaa yksin koko lehden. Ja mitä sen toimittajiin tulee, niin poikia kuin ne ovatkin, niin uskallan väittää, että sinä voisit lyödä ne laudalta, vaikka toinen kätesi olisi sidottuna selän taakse."

"Saisimmeko me tästä runosta jäljennöksen perheraamattumme väliin?" kysyi rouva Cobb kunnioittavasti.

"Voi, haluaisitteko saada sen?" kysyi Rebekka. "Tietysti! Minä kirjoitan sen teille oikein kauniisti violettimusteella ja hienolla kynänterällä. Mutta nyt minun täytyy tarkastaa pukuraukkaani."

Vanha aviopari seurasi Rebekkaa. Leninki oli jo kuiva, ja se oli todellakin käynyt puhtaammaksi rouva Cobbin käsissä, mutta kankaan väri oli levinnyt ja kuviot olivat käyneet sotkuisiksi. Rouva Cobb silitti sen vielä kuumalla raudalla, ja sitten Rebekan piti pukea leninki ylleen, jotta nähtäisiin, olivatko tahrat silloinkin yhtä helposti huomattavissa.

Ne olivat; auttamattomasti. Sameinkaan silmä ei voinut olla näkemättä niitä. Rebekka katsahti niihin arvelevana ja sanoi sitten ottaessaan hattunsa naulasta oven luota: "Luulen, että minun täytyy nyt lähteä. Hyvää yötä! Jos minun kerran on kuunneltava nuhteita, niin kuuntelen niitä mieluimmin niin pian kuin suinkin päästäkseni niistä tänä iltana eroon."

"Onneton pikku raukka!" huokasi Jerry setä katsellessaan, kuinka Rebekka kiiruhti mäkeä alas. "Soisin, että hän osaisi paremmin katsoa eteensä, mutta takaan, että jos hän olisi meidän lapsemme, niin hänen täytyisi tuhria maaliin koko talo, ennen kuin hennoisin kovistaa häntä siitä. Tässä on hänen runonsa; hän unohti sen. Lue se uudelleen, äiti."

Rebekka alistui urheasti nuhteluun, jonka hän oli ansainnut. Neiti Miranda sanoi, että niin huolimattomasta tyttöletukasta epäilemättä kypsyisi täydelleen tylsämielinen hupsu. Hänet määrättiin jäämään kotiin Alice Robinsonin syntymäpäiväjuhlasta ja pitämään yllään tahraista ja sotkeutunutta pukuaan sellaisenaan, kunnes se kuluisi riekaleiksi. Puolisen vuotta myöhemmin Jane täti lievensi aika lailla tätä rangaistusta valmistamalla Rebekalle poimutetun esiliinan, joka oli niin taidokkaasti suunniteltu, että se peitti kokonaan leningin tahrat. Täti oli ilahduttavan kekseliäs aina kun hän halusi vapauttaa pienen synnintekijän hänen rikkomustensa pahimmista seurauksista.

Kun Rebekka oli kuullut tuomionsa ja vetäytynyt pieneen kammioonsa, hän alkoi mietiskellä vakavasti. Hän ei millään ehdolla aikonut kehittyä hupsuksi, kaikkein vähimmän tylsämieliseksi hupsuksi; ja tätä estääkseen hän päätti itse rangaista itseään aina, milloin tuntisi ansainneensa hyveellisen sukulaisensa närkästyneet moitteet. Hän ei pitänyt minään rangaistuksena kieltoa, joka esti häntä pääsemästä Alice Robinsonin syntymäpäiville. Hän oli jo aikaisemmin sanonut Emma Janelle, että koko juhla tuntuisi hänestä samalta kuin pidot hautausmaalla, sillä Robinsonien talo muistutti hänen mielestään hautaa niin paljon kuin ihmisasumus voi sitä muistuttaa. Lapset päästettiin tavallisesti taloon sisälle pienestä takaovesta, ja koko vierailunsa ajan he saivat seistä varovasti paikoillaan lattialle levitettyjen sanomalehtien päällä. Tämän vuoksi Alicen ystävät pyytelivätkin häntä ottamaan heidät vastaan ladossa tahi vajassa — missä muualla hyvänsä, kunhan vain ei kotonaan.

Kun Rebekka oli tarkoin punninnut, olisiko tehokkaampaa käyttää katumisharjoituksena jouhikangaspalasta puvun alla ihoa vasten vai sietää pientä kiveä kengässään jalkapohjan alla, hän lopuksi hylkäsi nämä molemmat keinot. Jouhikangasta ei ollut saatavissa, ja jos hän olisi pannut kiven kenkäänsä, niin tädin tarkat silmät olisivat heti keksineet hänen parannusyrityksensä. Se oli sitä paitsi perin hankala itsekasvatuskeino sellaisen käytettäväksi, jonka täytyi liikkua ketterästi talouspuuhissa ja jolla oli lisäksi mailin verran koulumatkaa juostavanaan.

Hänen ensimmäinen ponnistuksensa marttyyrinkruunua kohden ei ollut suinkaan joka suhteessa täysin onnistunut. Rangaistakseen itseään Rebekka oli jäänyt pois pyhäkoulun illanvietosta, vaikka hän olikin näihin tilaisuuksiin — muun puutteessa — sanomattoman ihastunut. Hänen poissaolostaan oli seurauksena, että pari esiintyvää pienokaista, jotka olivat ehdottomasti luottaneet hänen apuunsa — sillä Rebekka taisi aina muiden lausuntatehtävät paremmin kuin he itse — nyt epäonnistuivat auttamattomasti. Lisäksi oli hänen luokkansa sitoutunut lukemaan vuoron mukaan jakeittain erään vaikean raamatunkohdan, ja oppilaat olivat ahkeroineet koko sunnuntai-iltapäivän laskeakseen kotonaan, mikä jae tulisi istumajärjestyksen mukaan kunkin luettavaksi, ja harjoitelleet vain sitä. Kun heidät sitten kutsuttiin suorittamaan tehtäväänsä, eivät he aluksi edes huomanneet, että Rebekan poissaolo muuttaisi koko järjestyksen; ja niinpä isku sitten olikin musertava, kun kaikki jebusealaiset ja amorilaiset, hebrealaiset, kreikkalaiset ja farisealaiset joutuivat sellaisten esiintyjien äännettäviksi, jotka eivät pystyneet lainkaan selviytymään niistä. Rebekka huomasi tästä, että oikean itsekurituksen täytyi, kuten armeliaisuudenkin, alkaa kotinurkista, mutta — päinvastoin kuin armeliaisuuden — myöskin päättyä niihin, ulottumatta vieraisiin, viattomiin olentoihin. Tyttö katsahti epätietoisena ympärilleen seisoessaan siinä ikkunan luona. Hänen täytyi uhrata jotakin, ja hänellä ei totta puhuen ollut paljon uhrattavaa, tuskin muuta kuin — niin, asia oli auttamaton, ei muuta kuin rakas, ruusuinen päivänvarjo. Eikä hän voinut kätkeä sitä ullakolle, sillä jonakin heikkona hetkenä hän silloin varmasti hakisi sen jälleen käsiinsä. Tyttö pelkäsi, etteivät hänen siveelliset voimansa riittäisi siihenkään, että hän koettaisi taittaa sen palasiksi. Hänen katseensa harhailivat päivänvarjosta pihan omenapuihin ja osuivat sitten kaivon vipuun. Nyt hän sen tiesi: hänen täytyi viskata rakkain omaisuutensa kaivon syvyyksiin. Toiminta seurasi viipymättä päätöstä. Rebekka hiipi ulos pimeään, läheni uhripaikkaa, nosti syrjään kaivonkannen, värisi vasten tahtoaankin hetkisen ja heitti sitten päivänvarjonsa kaivoon, kaikella voimallaan. Uhrautumisen tuskallisimpana hetkenä häntä lohdutti ajatus, että hän muistutti suuresti niitä pakanaäitejä, jotka heittivät pikkulapsensa Ganges-virran pyhille krokotiileille.

Tekonsa jälkeen hän nukkui hyvin ja nousi aamulla virkistyneenä, kuten ylennetyn sielun laita aina pitäisi olla ja toisinaan onkin. Mutta aamiaisen jälkeen huomattiin, että oli mahdotonta saada vintatuksi vettä kaivosta. Rebekka oli mennyt kouluun puhdistunein ja kirkastunein mielin. Abias Flagg haettiin apuun. Hän aukaisi kaivonkannen, etsi vaikeuksien syytä ja löydettyään sen viimein onnistui suurin ponnistuksin poistamaan haitan. Seikka oli se, että päivänvarjon norsunluinen kädenkoukku oli tarttunut kiinni vesikiulun ketjuihin, ja kun tädit sitten yrittivät vintata kiulun ylös, oli katuvan sydämen uhrilahja auennut levälleen ja takertunut monihaaraisine teräsjousineen melkein lähtemättömästi kaivon seinämyksiin. On turhaa mainitakaan, ettei mikään pahanilkinen kujeilija olisi saanut tällaista kiusanvehjettä onnistumaan ilman pimeyden valtain apua, mutta onneton ihmisvesa oli koettaessaan vaeltaa hyveen polkuja saanut sen aikaan kädenkäänteessä.

Kätkekäämme verhon peittoon näytelmä, joka Rebekan koulusta tultua näyteltiin. Miranda tädin puolella olivat terve järki, oikeudentunto ja logiikka. Kun Rebekka paran vihdoin äärimmäisessä hädässä, ikään kuin seinää vasten puserrettuna, oli pakko tunnustaa syyt, jotka olivat saaneet hänet uhraamaan päivänvarjonsa, sanoi hänen tätinsä:

"Kuule nyt, Rebekka: sinä olet liian suuri saadaksesi vitsoja, enkä minä koskaan lyö sinua; mutta milloin sinä vastedes jälleen tunnet, ettei sinua ole rangaistu tarpeeksi, niin puhu vain siitä minulle; minä koetan miettiä, voisinko keksiä jotakin. Minä tosin en ole yhtä kekseliäs kuin eräät toiset, mutta koetan ainakin parastani. Ja mitä hyvänsä sitten löytänenkin sinun varallesi, niin varmaa on, ettei sen vuoksi ainakaan koko perheen tarvitse nieleksiä norsunluujauhoja, puutikkuja ja punaisia silkkiriepuja juomavetensä mukana."

"LUMIVALKOISTA" JA "PURPPURAA"

Korjuujuhlien aikoihin olivat Simpsonien asiat luisuneet tilaan, jota täytyi todella sanoa pulaksi, yksinpä tämänkin seikkailunomaisessa köyhyydessä syntyneen ja kasvaneen perheen piirissä. Heillä oli tuskin mitään syötävää, vielä vähemmän ylle pantavaa.

Näinä aikoina, kun nuoret Simpsonit alakuloisina ja nälissään katselivat muiden ihmisten kalkkunoita, jotka olivat haljeta lihavuuttaan, ja kaikkia varastoihin koottuja meloneja, kurpitsoita ja maissintähkiä, heissä virisi yritteliäisyyden halu. Jo aikaisemmin syksyllä he olivat myyneet naapuritaloissa erään tehtaan saippuoita; sillä tavoin he olivat hankkineet lapsenvaunut, jotka olivat tosin perin heikkorakenteiset mutta kestivät sentään jotenkuten sileillä teillä. Nyt Simpsonin lapset, jotka arvatenkin olivat perineet isältään hivenen liikemiehentaitoa, päättivät ulottaa kauppatoimensa myös lähikyliin. Saippuayhtiö Excelsior maksoi pienille asiamiehilleen perin vähäisen myyntipalkkion, mutta se ymmärsi kiihottaa lasten mielikuvitusta: tehtaan kiertokirjeiden mukana saapui heille koreanvärisiä kuvia palkinnoista, joita annettiin tiettyyn kappalelukuun päässeille myyjille.

Clara Belle ja Susan Simpson neuvottelivat asiasta Rebekan kanssa, joka innostui yritykseen koko sydämestään ja lupasi, että sekä hän että Emma Jane Perkins koettavat auttaa sitä menestymään. Palkinnot, joiden voittamiseen oli mahdollisuuksia, olivat seuraavat kolme loistoesinettä: kirjahylly, plyyshipäällyksinen tuoli ja vierashuoneen lamppu. Simpsoneilla ei tietystikään ollut kirjoja, ja he luopuivat myöskin ajattelemasta plyyshituolia, joka olisi tosin ollut hyödyllinen tässä seitsenhenkisessä perheessä (isää ei voitu ottaa lukuun, sillä hän istui tavallisesti jossakin muualla valtion kustannuksella); sen sijaan lapset hehkuivat innosta ajatellessaan loistolamppua. Se kävi pian heille rakkaammaksi kuin ruoka, juoma ja vaatteet. Ei myöskään Rebekan tahi Emma Janen mielestä siinä ollut mitään outoa, että Simpsonit tavoittelivat vierashuoneenlamppua. He katselivat päivittäin lampun kaunista kuvaa ja tunsivat mielessään, että jos he itse olisivat vapaita asioitsijoita, niin he uurastaisivat, kärsisivät ja hikoilisivat voittaakseen sellaisen tavattoman edun, että saisivat tulevina talvi-iltoina olla ja elää moisen lampun valaisemassa huoneessa. Lamppu oli kiillotettua messinkiä — kertoi kiertokirje, — vaikka katsojat ylipäänsä luulivatkin sitä puhtaaksi kullaksi; ja varjostin, joka saatiin lampun mukana, jos myytiin sata saippuaa lisää, oli ruusuteltua kreppipaperia, ja siitä oli olemassa kaksitoista eri värivivahdusta, joista asiamies saisi valita mieleisensä.

Heiluri Simpson ei ollut lainkaan mukana liikeyhtymässä. Clara Belle oli varsin onnistunut myyjä, mutta sammaltava Susan ei saanut kootuksi kovinkaan suuria asiamiespalkkioita; ja kaksoset, jotka olivat vielä liian nuoria, jotta heihin olisi voitu täysin luottaa, saivat mukaansa aina vain puolisen tusinaa saippuapalasta kerrallaan. Heillä täytyi myös olla kauppamatkoillaan ostajille näytettävänä kirjoitettu myyntiohje, jossa ilmoitettiin saippuan hinta yksin kappalein, tusinoittain sekä laatikoittain.

Rebekka ja Emma Jane tarjoutuivat lähtemään puolen mailin matkan päähän jollekin taholle koettaakseen, saisivatko he kaupatuksi saippuamerkkejä "Lumivalkoinen" ja "Purppura", joista edellinen oli tarkoitettu pesusaippuaksi ja jälkimmäinen toilettitarpeisiin.

Tämän matkan valmistelut tapahtuivat hilpeässä neuvottelussa, joka oli järjestetty Emma Janen ullakkokamariin. Tytöt tutkivat saippuayhtiön kiertokirjeitä oppiakseen ulkoa sopivia ylistyslauseita, ja samalla he koettivat muistella erään Milltownin markkinoilla tapaamansa patenttilääkkeiden kaupustelijan sanatulvaa. Emma Jane harjoitteli myymistä olettaen Rebekkaa ostajaksi, ja Rebekka vuorostaan tarjoili tavaraa hänelle.

"Saanko myydä teille muutaman saippuan tänään, hyvä rouva? Minulla on Lumivalkoista ja on Purppuraa; kuusi palasta sievässä rasiassa. Valkoinen maksaa vain kaksikymmentä senttiä ja punainen viisikolmatta. Saippua on valmistettu kaikkein puhtaimmista aineista, ja sen voisi vaikka syöttää sairaalle — se on niin maukasta ja hyvälaatuista."

"Ei, Rebekka, emme kai me voi sanoa siten!" keskeytti Emma Jane tarjouksensa huolestuneena. "Silloin minä tunnen itseni kovin noloksi."

"Tarvitaan niin kovin vähän, kun sinä jo tunnet itsesi noloksi, että minä toisinaan pelkään sinun se olevankin", nuhteli Rebekka. "Minulle ei nolostuminen ole niin perin helppoa. Jätä sitten pois se syöttäminen, ellet pidä siitä, ja anna kuulua edelleen."

"Lumivalkoinen on varmasti paras pesusaippualaatu mitä maailmassa koskaan on valmistettu. Pankaa vaatteet vesisoikkoon ja hieraiskaa pikkuisen saippuaa likaisimpiin kohtiin. Jättäkää pyykki sitten likoamaan auringon laskusta sen nousuun. Pieninkin kapalolapsi voi sitten vaivatta pestä vaatteet puhtaiksi."

"Lapsi, eikä kapalolapsi", oikaisi Rebekka, joka tarkkasi Emma Janen puhuessa kiertokirjettä.

"Tietysti asia on sama, mutta kiertokirjeissä ei voida puhua kapalolapsista sen paremmin kuin runoudessakaan. Ehkäpä sanot mieluummin sylilapsi?"

"En", mutisi Emma Jane, "sylilapsi on vielä inhottavampaa kuin pelkkä lapsi. Rebekka, luuletko, että meidän pitäisi pyytää kaksosia kokeilemaan tätä saippuaa, ennen kuin alamme sitä myydä?"

"Minä en jaksa käsittää, kuinka lapsi voisi pestä pyykkiä minkäänlaisella saippualla; mutta sen kai täytyy olla totta, eiväthän ne muuten olisi uskaltaneet painaa sitä tähän", vastasi Rebekka. "Ei meidän kannata huolia siitä sen enempää. Voi, Emma Jane, tästä tulee mahdottoman hauskaa! Joissakin taloissa, sellaisissa, missä ne tuskin voivat minua tuntea, ei minua pelota vähääkään, ja silloin minä lasketan niille koko jutun — sairaista ja lapsista ja kaikesta! Ehkä vielä lisään tämän viimeisenkin lauseen, jos vain jaksan sen muistaa: 'Meidän saippuamme saa koko maailmankaik-ke-uden hymisemään tyytyväisyydestä'."

Harjoittelu tapahtui eräänä perjantai-iltapäivänä Emma Janen kodissa, jossa Rebekka oli rajattomaksi ilokseen saanut luvan oleilla aina sunnuntai-iltaan saakka, sillä hänen tätinsä olivat menneet Portlandiin erään vanhan ystävänsä hautajaisiin. Koska lauantai oli lupapäivä, oli tytöille luvattu silloin lainaksi vanha valkoinen hevonen, jolla he saisivat ajaa puolen mailin päässä olevaan Pohjois-Riverboroon. Siellä heidän oli määrä syödä lounas Emma Janen serkkujen luona ja palata takaisin täsmälleen kello neljäksi.

Kun lapset kysyivät rouva Perkinsiltä, saisivatko he mennen tullen poiketa tien varrella oleviin taloihin kaupitellakseen Simpsonien saippuoita, kielsi Emma Janen äiti ensin lyhyesti ja jyrkästi. Mutta hän oli kuitenkin sangen myöntyväinen äiti, eikä hänellä itse asiassa ollut mitään sitä vastaan, että Emma Jane huvitteli näin merkillisellä tavalla. Ainoastaan Rebekan tähden hän tunsi epäilyksiä; mutta kun hän lopulta tuli täysin vakuuttuneeksi yrityksen armeliaisuuteen tähtäävästä luonteesta, hän myöntyi vihdoin pyyntöön.

Tytöt poikkesivat matkalle lähtiessään herra Watsonin kauppaan ja ottivat sieltä mukaansa useita laatikollisia saippuoita, jotka merkittiin Clara Belle Simpsonin tilille. Laatikot sijoitettiin vaunujen takalaudalle, ja sitten Rebekka ja hänen toverinsa aloittivat matkansa niin iloisen onnellisina kuin kaksi nuorta tyttöä suinkin voi olla. Oli lämmin jälkikesän päivä ja ilma oli tuoksuvaa ja raikasta, ja jokaisella pellolla näkyi keltaisia kuhilaita ja aumoja. Vanha hevonen unohti ikävuotensa, ahmi sieraimiinsa leppoisaa kirkasta ilmaa ja juoksi tietään ketterästi kuin varsa. Kaukana etäisyydessä häämötti Nokomis-vuoren harja sinisenä ja kiehtovana. Rebekka kohosi vaunuissa seisaalleen ja huudahteli maisemalle äkillisen elämänilon haltioittamana:

    "Suur', avara maailma, ihmeellinen,
    ja meri, sua kaartava, pauhuinen,
    ja vihanta peite, mi rinnallas on:
        ah, maailma, nostat mun hurmiohon!"

Hidassieluinen Emma Jane ei milloinkaan ollut tuntunut Rebekasta niin läheiseltä, rakkaalta, koetellulta ja uskotulta kuin nyt; eikä Emma Jane ollut koskaan ennen tuntenut Rebekkaa niin loistavaksi, hurmaavaksi ja ihastuttavaksi ystäväksi kuin tällä heidän yhteisellä matkallaan, joka sitä paitsi tarjosi heille kiihottavan liikeyrityksen viehätystä.

"Ei", vastasi Emma Jane kauan mietittyään. "Eivät saa; eivät vähääkään."

"Kukaties minä en käyttänyt ihan oikeata sanaa, mutta sen tapaista se hyvin on. Minä tahtoisin syödä väriä, juoda väriä ja nukkua värissä. Jos sinä voisit muuttua puuksi, niin mikä puu sinä tahtoisit olla?"

Emma Jane oli jo tottunut tämäntapaisiin keskusteluihin, ja Rebekan oli onnistunut aukaista hänen silmänsä näkemään ja kielensä kertomaan, niin että Emma Jane saattoi "leikkiä mukana" jossain määrin.

"Minä olisin mieluimmin kukkiva omenapuu — se jolla on punaiset kukat, siellä meidän sikokarsinamme luona."

Rebekka nauroi. Emma Janen vastauksiin sekoittui aina jotakin odottamatonta. "Minä tahtoisin olla tuo kirkkaanpunainen vaahtera tuolla vesipadon luona", sanoi hän, osoittaen puuta piiskanvarrella. "Silloin näkisin paljon enemmän kuin sinun omenapuusi siellä sikokarsinan lähellä. Saisin tarkastella koko metsää ja näkisin punaisen pukuni kuvan vedenpinnassa, ja näkisin kaikki nuo keltaiset ja ruskeat puut, jotka näyttävät kasvavan vedessä ylösalaisin. Kun kasvan isoksi ja ansaitsen rahaa, niin hankin itselleni tämän lehden värisen puvun — kokonaan rubiininvärisen. Ymmärräthän, sen täytyy olla ohut, ja siinä on pitkä laahustin ja väreilevät laskokset. Ja sitten luulen, että teettäisin ruskean vyön, saman värisen kuin puiden rungot. Mutta mihin saisin vihreän värin mahtumaan? Käytetäänkö vihreitä alushameita, luuletko? Minä tahtoisin vihreän alushameen, joka silloin tällöin näkyisi toisen alta osoittaakseen, minkä värisiä lehteni olivat, ennen kuin minusta tuli kirkkaanpunainen vaahtera."

"Minä luulen, että se näyttäisi kauhean mitättömältä", sanoi Emma Jane. "Minä aion hankkia valkoisen silkkipuvun ja punaisen vyön, punaiset sukat, kullatut kengät ja kultahelaisen viuhkan."

PRINSSI ALADDIN

Tunnin kokemukset liikeuran vaivalloisuudesta masensivat tyttöjen rohkeutta hyvän joukon. He eivät menneet yhdessä kolkuttamaan valitsemiensa uhrien oville, koska he arvasivat, että silloin he tuskin pystyisivät edes aloittamaan neuvotteluja vakavina. He erosivat aina portilla, ja toinen jäi pitelemään hevosta sillä aikaa, kun toinen saippuanäytteet kainalossaan yritti houkutella kauppoihin jokaista, jonka mielentila näytti hiukankin otolliselta. Emma Jane oli saanut myydyksi vain kolme ainokaista saippuapalasta, Rebekka sen sijaan toki kolme pientä rasiallista. Emännät katsahtivat Emma Janeen ja sanoivat, että he eivät ole saippuan tarpeessa. He kuuntelivat, kun tyttö lateli ulkoläksynsä tavaran loistavista ominaisuuksista, mutta eivät silti myöntäneet tarvitsevansa sitä. Rebekan käyntejä ohjasivat toiset tähdet. Ne henkilöt, joille hän kaupitteli, muistivat, että he saattoivat tarvita saippuaa joko parhaillaan tai ainakin lähitulevaisuudessa; ja ihmeellisintä oli, että Rebekan kohdalla asiat sujuivat melkein itsestään, kun taas Emma Jane yritti tunnontarkasti onnistumatta.

"Nyt on sinun vuorosi, Rebekka, ja siitä minä olen iloinen", sanoi Emma Jane pysäyttäen hevosen eräällä portilla ja osoittaen rakennusta, joka oli hyvän matkan syrjässä tieltä. "Minä en ole vielä tointunut viimeisestä säikähdyksestäni." (Muuan nainen oli pistänyt päänsä toisen kerroksen ikkunasta ja huutanut: "Tiehesi sieltä, tyttö! Olipa laatikossasi mitä hyvänsä, emme tarvitse sitä.") "En tiedä, kuka tuolla mahtanee asua; kaihtimet ovat kokonaan alhaalla näissä päätyikkunoissa. Ellei siellä ole ketään kotona, niin sinun täytyy koettaa taas seuraavassa talossa."

Rebekka kulki pensasaitauksen välistä kapeata kujaa ja pysähtyi talon sivuoven luona. Siinä istui kiikkutuolissa kuistikolla maissia perkaamassa miellyttävän näköinen nuori mies — tai olisiko hän ollut keski-ikäinen; siitä Rebekka ei ollut aivan selvillä. Joka tapauksessa hän näytti kaupunkilaiselta: huolellisesti ajellut kasvot ja kauniisti sopivat vaatteet. Rebekkaa tämä kohtaaminen hiukan ujostutti, mutta hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä selittämään, millä asioilla hän liikkui. Siksipä hän kysyi: "Onko talon rouva kotona?"

"Minä olen nykyisin rouvana tässä talossa", sanoi vieras hymyn häivettä kasvoillaan. "Miten voin teitä palvella?"

"Oletteko kuullut puhuttavan — haluaisitteko, tai minä tarkoitan — oletteko saippuan tarpeessa?" kysyi Rebekka.

Rebekka hymyili. "Se ei ollut minun ajatukseni. Minulla on hiukan saippuaa myytävänä; tarkoitan, että haluaisin tutustuttaa teidät hyvin huomattavaan saippualajiin, parhaaseen, mitä markkinat voivat tarjota. Sen nimi on —"

"Oh, sen saippuan minä luulen hyvin tuntevani", sanoi herra ystävällisesti. "Valmistettu puhtaasta kasvirasvasta, eikö niin?"

"Ja sentään voisi lapsikin pestä sillä koko perheen viikkopesun aivan vaivattomasti?"

"Ohoh, sylilapsikin, niinkö? Se lapsi näkyy käyvän vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, vaikka sen luulisi vanhenevan. Viisas lapsukainen!"

Sattuipa onni tavata tällainen ostaja, joka etukäteen jo tiesi tavaran kaikki verrattomat ominaisuudet. Rebekka alkoi sädehtiä yhä enemmän, ja hän istahti uuden ystävänsä kehotuksesta tuolille hänen lähettyvilleen. Purppurasaippuaa sisältävän rasian kauneus paljastettiin ja samalla sovittiin sen sekä Lumivalkoisen hinnasta. Ennen pitkää Rebekka oli kokonaan unohtanut portille jättämänsä hiljaisen toverin tarinoidessaan tämän miehen kanssa niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet elämänsä alusta saakka.

"Minä hoidan taloa tänään, mutta en asu täällä", selitti tämä miellyttävän hauska herrasmies Rebekalle. "Minä tulin vain vieraisille tätini luo, joka nyt on pistäytynyt Portlandiin. Minä asuin täällä pikku poikana ja pidän tästä talosta."

"Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille", huomautti Rebekka, halkeamaisillaan ylpeydestä, kun havaitsi käyttäneensä tavallisessa keskustelussa monikkomuotoa yksikön asemesta.

Nuori mies katsahti häneen pikaisesti ja laski maissintähkän käsistään. "Te siis pidätte lapsuuttanne jo menneisyyteen kuuluvana, vai miten, nuori neiti?"

"Minä kyllä muistan sen vielä", vastasi Rebekka vakavana, "vaikka se tuntuukin minusta jo niin tavattoman kaukaiselta."

"Minä muistan oman lapsuuteni sangen hyvin, ja se oli onnettoman tukalaa aikaa", sanoi vieras.

"Niin oli minunkin", huokasi Rebekka. "Mikä oli teidän lapsuutenne pahin huoli?"

"Voi!" huudahti Rebekka osaaottavasti. "Minulla taas ei ollut kenkiä eikä kirjoja, ja pikkusiskoksia oli liian paljon. Mutta nythän teidän on hyvä elää ja olette tyytyväinen, vai mitä?" hän kysyi hiukan epäröiden, sillä vaikka mies näyttikin hyvinvoivalta, saattoi kuka tahansa nähdä, että hänen katseensa pohjalla pilkisteli väsymys ja että hänen suunsa oli alakuloinen, milloin hän ei puhellut.

"Kiitos, ei minulla nyt ole syytä valittaa", sanoi mies lohduttavasti hymyillen. "No niin, sanokaahan, paljonko minun nyt sitten on ostettava saippuaa?".

"Paljonkohan teidän tädillänne mahtaa olla sitä tällä haavaa? Ja kuinkahan paljon hän tarvinnee?" kysyi vaatimaton ja perin kokematon asiamies.

"No, sitä minä en tiedä tarkoin. Saippuahan ei pilaannu säilytettäessä, vai kuinka?"

"Siitä minä en ole varma", sanoi Rebekka rehellisesti, "mutta minä katson kiertokirjeestä — siinä varmasti puhutaan asiasta." Ja hän otti asiapaperit taskustaan.

"Mitä te aiotte tehdä niillä suurenmoisilla rahoilla, jotka kauppatoiminnallanne ansaitsette?"

"Me emme myy omaan laskuumme", sanoi Rebekka luottamuksellisesti. "Ystäväni, joka pidättelee hevosta portilla, on rikkaan seppämestarin tytär, eikä hän tarvitse rahaa. Minä olen kyllä köyhä, mutta minä asun kivitalossa tätieni luona, eivätkä he sallisi minun kierrellä maailmalla rahaa ansaitsemassa. Me koetamme saada palkinnon eräille ystävillemme."

Aikaisemmissa paikoissa ei Rebekan mieleenkään ollut juolahtanut kertoa asian oikeata laitaa, mutta nyt hän odottamattomaksi hämmästyksekseen huomasi äkkiä parhaillaan kuvailevansa herra ja rouva Simpsonia, heidän lapsilaumaansa, köyhyyttään ja ilotonta elämäänsä ja sitä, miten suuresti he tarvitsivat vierashuoneen lamppua, joka tekisi heidän olemassaolonsa hiukan valoisammaksi.

"Sitä seikkaa teidän ei tarvitse todistella", nauroi mies ja kohottautui katselemaan portilla odottavaa "rikkaan seppämestarin tytärtä". "Käsitän, että heidän on saatava lamppu jos he sitä toivovat, ja etenkin jos te toivotte sitä. Minä tiedän kyllä kokemuksestani, miltä elämä tuntuu ilman vierashuoneenlamppua. Antakaahan nyt kiertokirje tänne, niin teemme pienen laskelman. Paljonko Simpsonien myynnistä vielä puuttuu tällä hetkellä?"

"Jos he myyvät vielä kaksisataa saippuaa tässä kuussa ja samoin seuraavassa, niin he voivat saada lampun jouluksi ja varjostimen sitten keväämmällä. Mutta pelkään, etten minä voi auttaa heitä juuri muulloin kuin tänään, sillä Miranda täti ei kai salli sitä."

"Ymmärrän. No, sittenhän kaikki on hyvin. Minä otan kolmesataa saippuaa; silloin he saavat varjostimenkin samalla kertaa."

Rebekka oli istunut hyvin lähellä kuistikon ulkoreunaa, ja kuullessaan nämä sanat hän liikahti äkkiä, kaatui taaksepäin ja hävisi tuuheaan sireenipensaikkoon. Onneksi kuistikko ei ollut korkealla maasta, ja huvittunut pohatta onki tytön käsiinsä ja harjasi hänen pukunsa.

"Teidän ei pidä milloinkaan ilmaista hämmästystänne, kun saatte suuren ostomääräyksen. Sen sijaan, että kaaduitte selällenne noin kehnoon liikemiestapaan teidän olisi pitänyt vastata: Ehkäpä sopisimme yksin tein kolmesta ja puolesta sadasta?"

"Oi, minä en koskaan olisi saanut niitä sanoja suustani!" vastasi
Rebekka, joka kasvoiltaan tulipunaisena häpesi kömpelöä putoamistaan.
"Mutta minusta tuntuu, että ette menettele järkevästi ostaessanne niin
paljon. Tiedättekö varmaan, että teillä on siihen varaa?"

"Ellei ole, niin minun täytyy tietysti säästää jossakin muussa", vastasi kujeellinen ihmisystävä.

"Ajatelkaahan! Ellei tätinne pitäisikään tästä saippualajista?" huudahti Rebekka hermostuneesti.

"Mitä?" — mies hymyili huvittuneena. "'Ivanhoen' molempien sankarittarien nimet? Teidän äitinne oli antelias."

"Luulen jo tietäväni sen", vastasi Rebekka iloinen välähdys silmissään. "Uskon varmaan, että te olette prinssi Aladdin 'Tuhannen ja yhden yön' saduista. Sanokaa, saanko juosta kertomaan tästä Emma Janelle? Hän on väsynyt odottamaan ja tulee kovin iloiseksi, kun saa kuulla."

Kun nuori mies nyökkäsi myöntäen, kiiruhti Rebekka kujaa alas portille ja huudahti tahtomattaankin jo matkan päästä: "Voi, Emma Jane! Emma Jane! Me olemme myyneet loppuun!"

Herra Aladdin seurasi hyväntuulisena jäljessä ja saapui parhaiksi vahvistaakseen tämän uskomattoman, hämmästyttävän uutisen. Hän nosti vaunuista tyttöjen saippualaatikot, otti kiertokirjeen ja lupasi vielä samana iltana kirjoittaa Excelsior-yhtiölle palkinnosta.

"Jos voisitte säilyttää salaisuuden — te pikku tytöt —, niin Simpsonit kokisivat miellyttävän yllätyksen, saadessaan lampun juuri korjuujuhlan päivänä, eikö niin?" kysyi hän samalla, sovitellen vanhaa jalkapeitettä heidän ympärilleen.

Tytöt myönsivät ihastuneina ja puhkesivat suoranaiseen liikuttuneiden kiitossanojen tulvaan, ilonkyynelien välkkyessä Rebekan silmäripsissä.

"Oh, eihän siitä maksa puhua!" epäsi herra Aladdin nauraen ja kohotti hattuaan. "Minä olen itsekin kerran ollut eräänlainen kauppamatkustaja — siitä on jo monta vuotta — ja näen mielelläni, että tällaiset asiat tulevat perin pohjin suoritetuiksi. Hyvästi, neiti Rebekka Rowena! Antakaa vain minulle tieto, milloin teillä on jotakin myytävää; olen jo etukäteen varma, että voin käyttää teidän tavaraanne."

"Hyvästi, herra Aladdin! Sen teen varmasti!" huudahti Rebekka työntäen tieltään mustat palmikkonsa ja huiskuttaen ihastuneena kättään.

"Voi, Rebekka!" sanoi Emma Jane pelokkaasti kuiskaten. "Hän nosti meille hattuaan, ja me emme vielä ole täyttäneet kolmeatoistakaan! Kestää viisi vuotta, ennen kuin meistä tulee nuoria neitejä."

"Hän kiinnitti myös meidän jalkapeitteemme", jatkoi Emma Jane muiston hurmaamana. "Voi, eikö hän ollut kohtelias! Ja kuinka suurenmoista, että hän osti meiltä koko varaston! Ajattele, sekä lamppu että varjostin vain yhden päivän työllä! Etkö olekin iloissasi, kun sinulla oli nyt punainen puuvillaleninkisi yllä, vaikka äiti pakottikin sinut pukemaan villaista sen alle? Sinä näytät niin kauniilta, kun sinulla on heleä tai punainen puku, Rebekka; ja niin mitättömältä harmaassa tahi ruskeassa puvussa."

"Tiedän sen", huokasi Rebekka. "Toivoisin, että olisin samanlainen kuin sinä — aina viehättävä!" Ja Rebekka katseli melkeinpä kadehtien Emma Janen täyteläisiä, rusottavia poskia, hänen sinisiä silmiään ja punaisia huuliaan, joilta ei vielä ollut kuultu ainoatakaan sanaa, minkä unohtumista tarvitsisi surkutella.

"Älä ole pahoillasi!" sanoi Emma Jane lohduttaen. "Kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kauhean älykäs ja sukkela, ja äiti uskoo, että sinä näytät yhä kauniimmalta, mitä vanhemmaksi tulet. Et uskoisi, kuinka hirveän ruma penikka minä olin vielä pari vuotta sitten, ennen kuin punaiset hiukseni alkoivat tummeta. Mikä tämän hienon herran nimi oli?"

"En edes ajatellutkaan kysyä sitä!" huudahti Rebekka. "Miranda täti sanoisi, että se oli ihan minun tapaistani; ja niin se olikin. Mutta minä puhuttelin häntä herra Aladdiniksi, koska hän antoi meille lampun. Tunnetko sinä kertomuksen Aladdinista ja hänen ihmeellisestä lampustaan!"

"Voi, Rebekka, kuinka sinä saatoitkaan nimitellä häntä heti, kun ensi kerran näit hänet?"

"Ei se oikeastaan ollut nimittelemistä — ainakin hän nauroi ja näytti tyytyväiseltä, kun minä sanoin häntä prinssi Aladdiniksi."

Uskomattomin ponnistuksin tyttöjen onnistui säilyttää ihmeellinen salaisuus omana tietonaan, vaikka tosin jokainen saattoi heidät nähdessään huomata, että he elivät aivan tavattomassa ja luonnottomassa mielentilassa.

Korjuujuhlan päivänä saapui lamppu suureen laatikkoon pakattuna, ja Heiluri Simpson, joka otti sen esille, alkoi äkillisesti ihailla ja kunnioittaa siskojensa liikenerokkuutta. Rebekka oli kuullut uutisen lampun saapumisesta, mutta hän jaksoi odottaa, kunnes ilta oli hämärtynyt jo melkein pimeäksi. Silloin hän pyysi päästä Simpsoneille nähdäkseen verrattoman voitonmerkkinsä sytytettynä säteilemään ihanaa ruusuista valoaan punaisen kreppipaperivarjostimen lävitse.

LOISTOLAMPPU

Mainiolla korjuujuhlapäivällisellä, joka tarjottiin kivitalossa kello yhden tienoissa; oli ollut vieraita — Burnhamin sisarukset, jotka asuivat Pohjois-Riverboron ja Sharker-kylän välillä ja jotka ainakin neljännesvuosisadan ajan jo olivat tänä juhlapäivänä säännöllisesti vierailleet Sawyerin tyttöjen luona. Kun päivällinen oli korjattu ja astiat pesty, Rebekka istahti äänettömänä lueksimaan, ja kellon lähetessä viittä hän pyysi lupaa saada lähteä Simpsoneille.

"Miksi sinä haluat lorvailla niiden Simpsonin lasten jäljissä näin juhlapäivänä?" kysyi Miranda täti. "Etkö voisi nyt kerrankin istua alallasi ja kuunnella vanhempien ihmisten keskusteluja? Sinä et voi koskaan tyytyä olemaan paikoillasi, vaan tahdot välttämättä aina juoksennella pitkin kyliä."

"Simpsoneilla on uusi lamppu, ja Emma Jane ja minä lupasimme mennä sinne katsomaan, kun se sytytetään, niin että heillä olisi hiukan juhlallisempaa."

"Mitä mahdottomia he tekevät lampulla, ja mistä he ovat saaneet rahoja ostaakseen sen? Jos Abner olisi kotona, niin uskoisin hänen jälleen käyneen vaihtamassa", sanoi Miranda.

"Lapset saivat sen palkintona saippuamyynnistään", vastasi Rebekka. "He ovat tehneet koko vuoden työtä sen vuoksi, ja muistaahan täti, kuinka minä kerroin, että myös Emma Jane ja minä autoimme heitä hiukan sinä lauantaina, kun tädit olivat Portlandissa."

"Minä kai en silloin pannut sitä merkille, luullakseni, sillä nyt vasta ensi kerran kuulen puhuttavan heidän lampustaan. No niin, voit mennä sinne tunnin ajaksi, mutta et saa viipyä kauemmin. Muistakin, että kello kuudelta on jo yhtä pimeätä kuin sydänyöllä. Haluatko ottaa mukaasi joitakin Baldwin-omenoita? Mitä kummaa sinulla on leninkisi taskussa, sehän kiskoo koko hameesi viistoon?"

"Siellä ovat minun päivällisrusinani ja pähkinäni", sanoi Rebekka, jonka ei koskaan onnistunut salata viattomintakaan yritystä tädiltään, "vain ne, jotka täti itse nosti minun lautaselleni."

"Minä olin jo kylläinen ja ajattelin, että jos säästäisin ne, niin Simpsonien juhla voisi tulla hiukan hauskemmaksi", änkytti Rebekka pahoillaan siitä, että häntä kuulusteltiin ja toruttiin vieraiden kuullen.

"Pähkinät ja rusinat olivat sinun, Rebekka", sovitteli Jane täti, "ja jos sinua halutti säästää ne muita varten, niin ei kukaan voi sinua siitä moittia."

Burnhamin sisaret nyökkäsivät hyväksyvästi, kun Rebekka poistui, ja sanoivat, etteivät he koskaan olleet nähneet lapsen kasvavan ja kehittyvän siinä määrin näin lyhyenä aikana.

"Hänessä on vielä runsaasti kehittymisen varaa eräissä suhteissa; sen kyllä huomaisitte, jos hän asuisi saman katon alla", vastasi Miranda. "Onko kuultu kummempaa hullutusta kuin tämä lamppujuttu! Se on perin kuvaava niille Simpsoneille, vaikka minä en tosiaan olisi uskonut lapsilla olevan sen vertaa älyä, että pystyisivät myymään mitään."

"Jollakulla heistä täytyy olla hiukan älyäkin", sanoi neiti
Ellen Burnham, "sillä sitä tyttöstä, joka myi saippuaa Laddille
Pohjois-Riverborossa, Adam itse sanoi ihmeellisimmäksi ja hauskimmaksi
lapseksi, minkä hän ikinä on tavannut."

"Sen on täytynyt olla Clara Belle, vaikka en minä saa päähäni, missä suhteessa hän olisi ihmeellinen", sanoi Miranda. "Onko Adam jälleen kotona?"

"Kyllä, hän on oleskellut muutaman päivän tätinsä luona. Sanotaan, että hän ansaitsee rahaa ihan kohtuuttomasti, ja aina hän tuo tullessaan lahjoja naapureille. Tällä kertaa hän toi kokonaisen turkispuvuston tädilleen. Ja ajatelkaas! Me muistamme vielä hyvin sen ajan, jolloin hän kulki avojaloin ja omisti tuskin kahta paitaa samalla kertaa. Kummallista, ettei hän ole mennyt naimisiin, vaikka hän on niin mieltynyt lapsiin, että niitä on aina kokonainen liuta hänen kantapäillään."

"Siinä suhteessa hänen tulevaisuutensa ei liene vielä ihan toivoton", huomautti Jane neiti hymyillen. "Hänhän on tietääkseni vasta kolmenkymmenen ikäinen."

"Riverborosta hän kyllä saisi vaimon, vaikka hän olisi yli sadan ja kolmenkymmenen", arveli Miranda.

"Rouva Ladd väittää, että Adam ihastui niin mahdottomasti siihen pieneen saippuanmyyjään — Clara Belle siis on hänen nimensä, niinkö? —, että on luvannut antaa tytölle joululahjan", jatkoi Ellen neiti.

"No niin, mikä mistäkin pitää!" huudahti Miranda neiti. "Clara Belle on hiukan kierosilmäinen ja punatukkainen, mutta minä puolestani en suinkaan kadehdi hänen joululahjojaan. Mitä enemmän Adam Ladd antaa hänelle, sen vähemmällä kunta pääsee."

"Eikö Simpsoneilla ole toinenkin tytär?" kysyi nyt neiti Lydia Burnham. "Tämä saippuanmyyjä ei voinut olla kierosilmäinen, sillä rouva Ladd kertoi, että Adam oli erityisesti puhunut lapsen kauniista silmistä. Adam oli sanonut, että niiden vuoksi hän osti ne kolmesataa saippuapalaa."

"Kolmesataa saippuaa!" huudahti Miranda. "No, täytyy tunnustaa näin kiitosjuhlana, että jos muut kylvöt epäonnistuvatkin, niin yksi ainakin tuottaa täällä Riverborossa aina erinomaisen sadon."

"Hulluuden kylvö!" vastasi Miranda terhakkaasti ja vaihtoi sitten puheenaihetta Janen tyydytykseksi, sillä tämä oli tuntenut olonsa hyvin tukalaksi viimeisen neljännestunnin kuluessa. Oliko Riverborossa Rebekkaa lukuunottamatta ainoatakaan lasta, jota voitiin sanoa ihmeelliseksi ja hauskaksi? Ja oliko maailmassa ainoatakaan toista lasta, joka olisi voinut houkutella järkimiehen ostamaan satamäärin saippuoita, kuin juuri Rebekka?

Tällä aikaa oli "ihmeellinen" tyttö rientänyt edelleen tietään yhäti sakenevassa iltahämyssä; mutta hän ei ehtinyt kauaksikaan, ennen kuin kuuli kiirehtiviä askelia ja näki tutun olennon juoksevan luokseen. Silmänräpäystä myöhemmin hän ja Emma Jane kohtasivat hengästyneinä toisensa.

"Tämä on vallan hirmuista!" läähätti Emma Jane. "Aiotko sanoa, että lamppu on särkynyt?" huudahti Rebekka.

"Ei, en toki, ei sentään! Se oli pakattu olkiin, ja jokainen palanen nypittiin esiin ihka ehyenä. Minä olin siellä, mutta en hiiskunut sanallakaan, että sinä myit ne kolmesataa saippuaa, sillä halusin, että olisimme yhdessä, kun kerrot kaiken."

"Me myimme kolmesataa saippuaa", oikaisi Rebekka. "Sinä olit siinä yhtä paljon mukana kuin minäkin."

"Eipä, enkä ollutkaan, Rebekka Randall. Minä vain istuin portilla ja pitelin hevosta."

"Niin, mutta kenen se hevonen oli, joka vei meidät Aladdinin luo?
Silloin sattui vain olemaan minun vuoroni. Jos sinä olisit mennyt
sisään ja tavannut Aladdinin, niin lamppu olisi tullut sinun osallesi.
Mutta mikä nyt on hätänä?"

"Simpsoneilla ei ole öljyä eikä lampunsydämiä. Luulen heidän uskoneen, että vierashuoneen lamppu on sellainen kapine, joka syttyy ja palaa ihan itsestään. Heiluri meni pyytämään tohtorilta lampunsydäntä lainaksi, ja äiti lähetti minun mukanani litran öljyä, mutta hän sanoo, että enempää hän ei anna. Emme yhtään ajatelleet, mitä lampun kunnossa pitäminen tulee maksamaan, Rebekka."

"Emme, se on totta. Mutta ei ajatella sitä nytkään ennen kuin juhlan jälkeen. Minulla on hiukan pähkinöitä ja rusinoita ja muutama omena mukanani."

"Ja minulla on piparminttupastilleja ja vaahterasokeria", sanoi Emma Jane. "Tänään Simpsonit saivat oikean juhlapäivällisen; tohtori antoi heille manteliperunoita, karpaloita ja nauriita, isä lähetti heille kylkipaistin jäännöksen ja rouva Cobb kananpojan ja ruukullisen lihamuhennosta."

Kello puoli kuuden aikoihin olisi sietänyt katsahtaa sisään Simpsonien ikkunasta; juhlamieli oli silloin kohonnut korkeimmilleen. Rouva Simpson oli päästänyt keittiötulen hiipumaan ja istui juhlivien joukkoon nuorin pienokaisensa sylissään. Lamppu näytti kutsuvan ja ottavan vastaan vieraita. Lapset olivat ottaneet sen alustaksi talon ainoan pienen pöydän ja asettaneet sen huoneen perimmäiseen nurkkaan. Siellä nyt loisti tämä pyhitetty, jumaloitu, kauan tavoiteltu esine ja oli melkein niin kaunis ja lähes puoleksi niin korkea kuin kiertokirje sanoin ja kuvin vakuutti. Messinki hohti kuin kulta, ja punainen paperivarjostin hehkui kuin jättiläisrubiini. Laveassa valopiirissä istuivat Simpsonit kunnioittavan ja juhlallisen äänettöminä, ja Rebekka ja Emma Jane seisoivat heidän takanaan käsikkäin. Ei kukaan halunnut puhella; tilaisuus oli siksi vakava ja hermoja värisyttävä.

"Joth hän then näkithi, niin hän haluaithi jälleen vaihtaa then", sammalteli Susan hiljaisesti.

Rebekka lähti kotiin juhlasta tädin määräämään aikaan, vaikka sangen vastahakoisesti.

"Minä sammutan lampun samalla hetkellä, kun arvaan sinun ja Emma Janen ehtineen kotiin", sanoi Clara Belle. "Ja voi, kuinka iloinen olen siitä, että te molemmat voitte nähdä ikkunoistanne meidän lamppumme valon! Kuinkahan kauan se jaksaa palaa öljyä lisäämättä, kun poltan sitä vain tunnin ajan joka ilta?"

"Ei sinun tarvitse sammuttaa sitä öljyn puutteen takia", sanoi
Heiluri, joka parhaillaan tuli sisään vajasta, "sillä tuolla ulkona
on kokonainen nassakka täynnä petrolia. Herra Tubbs toi sen tänne
Pohjois-Riverborosta ja sanoi, että joku on lähettänyt sen postissa."

Rebekka likisti Emma Janen käsivartta, ja Emma Jane puristi ihastuneena takaisin.

"Se oli prinssi Aladdin", kuiskasi Rebekka, kun tytöt juoksivat polkua alas veräjälle. Mieli iloisena Rebekka saapui kotiin ja meni suoraa päätä ruokasaliin. Burnhamin siskokset olivat lähteneet, ja tädit istuivat äänettöminä, kutimet käsissään.

"Mene takaisin eteiseen katsomaan, suljitko ulko-oven kunnollisesti ja kierrä se sitten salpaan", käski Miranda täti tavalliseen ankaraan tapaansa.

"Se oli oikea juhla!" toisti Rebekka palatessaan jälleen sisään. Hän oli nyt niin innoissaan, ettei häntä vähillä saatu masennetuksi. "Ja voi, Jane täti ja Miranda täti! Kunpa vain suostuisitte tulemaan keittiöön ja katsomaan sen ikkunasta, niin näkisitte, kuinka Simpsonien lamppu loistaa ihan punaisena, aivan kuin koko talo olisi tulessa."

"Niinkuin se luultavasti onkin ennen pitkää", huomautti Miranda. "Minä en voi sietää sellaisia hupsuja päähänpistoja."

Jane lähti Rebekan mukana keittiöön. Vaikkakaan se heikko kajastus, minkä hän onnistui huomaamaan Simpsonin asunnosta näin pitkän matkan takaa, ei tuntunut hänestä erinomaisen häikäisevältä, koetti hän kuitenkin innostua asiaan niin paljon kuin suinkin kykeni.

"Rebekka, kuka se möikään ne kolmesataa saippuaa herra Laddille
Pohjois-Riverborossa?"

"Sekö on hänen oikea nimensä?" kysyi Rebekka hämmästyneenä. "Sittenhän en arvannut niinkään hullusti", jatkoi hän ja naurahteli hiljaa itsekseen.

"Voi, anteeksi, Jane täti; minä ajattelin niin ankarasti. Emma Jane ja minä myimme saippuat herra A. Laddille."

"Mutta, Jane täti! Kuinka minä olisin voinut pakottaa ison, täysikasvuisen miehen ostamaan, ellei hän olisi itse halunnut? Hän oli mahdottoman kärkäs ostamaan saippuat lahjaksi tädilleen."

Jane neiti ei vieläkään näyttänyt täysin vakuuttuneelta, mutta hän sanoi ainoastaan: "Toivon, ettei Miranda tätisi kiinnitä tähän huomiotaan. Tiedäthän hyvin, Rebekka, kuinka ankara hän on tällaisissa asioissa. Ja soisin todellakin, että et tekisi mitään tavatonta kysymättä ensin hänen mieltään, sillä sinun puuhasi ovat toisinaan hiukan eriskummallisia."

"Tällä kertaa en ainakaan ole tehnyt tyhmyyksiä", selitti Rebekka lohduttavasti. "Emma Jane myi saippuaa setä Jerry Cobbille ja omille sukulaisilleen, ja minä kävin ensin muutamissa taloissa sahan luona ja sitten herra Laddin kotona. Herra Ladd osti kaiken mitä meillä oli ja käski meitä pitämään asian salassa, kunnes lamppu tulisi Simpsoneille; ja siitä saakka olen kuljeksinut niin onnettomana kuin lamppu olisi minun sisässäni sytytettynä ja täydessä tulessa, niin että kaikki voisivat sen nähdä."

Rebekan hiukset olivat irtautuneet ja valuivat hänen otsalleen suortuvaisina laineina; hänen silmänsä säteilivät ja poskensa hehkuivat.

"Niin, siltä juuri sinä näytätkin — kuin lamppu palaisi sisälläsi", huokasi Jane täti. "Rebekka! Soisin sinun ajattelevan asioita tyynemmin ja rauhallisemmin, lapseni; minä toisinaan pelkään ja vapisen sinun tähtesi."

KASVUAIKOJA

Päivät vaihtuivat lentäen; niinkuin kesä oli väistynyt syksyn tieltä, samoin syksy jätti nyt tilaa talvelle. Kivitalossa oli elämä viime aikoina kulunut rauhallisemmin, sillä Rebekka ponnisteli rehellisesti suorittaakseen askareensa ja velvollisuutensa yhä täsmällisemmin ja hillitäkseen leikkinsä yhä meluttomammiksi. Samalla hän oli vähitellen oppinut huomaamaan, kuinka lempeä ja sävyisä vastaus pystyy riistämään aseet suuttumukselta. Ja vaikka Miranda tädillä nyt ei enää ollutkaan syytä tyytymättömyyteen niin runsaasti kuin ennen, on tunnustettava, ettei hän myös enää ollut yhtä kärkäs käyttämään kaikkia vihastumisen tilaisuuksia hyväkseen.

Kaikesta huolimatta sattui kerran oikeamielinen suuttumuksen purkaus, joka aiheutui Rebekan liiallisesta vieraanvaraisuudesta.

Muutamana perjantai-iltapäivänä Rebekka kysyi Miranda tädiltään, saisiko hän viedä toisen puolen leipäänsä ja maitoaan ylös kamariinsa, jossa muuan ystävä häntä odotteli.

"Simpsonien nuorin, joka viipyisi täällä sunnuntaipäivän yli ellei täti pane sitä pahakseen — rouva Simpson kyllä antoi luvan. Tuonko minä hänet tänne ja näytän hänet tädille? Hänellä on yllään muuan Emma Janen vanha leninki, ja hän näyttää oikein näpsältä."

"Alas sinä kyllä saat tuoda hänet, mutta ei minun katseltavakseni! On parasta, että toimitat hänet ulos samaa tietä kuin hänet toitkin. Mistä onnettomasta sinä keksitkään kaikki päähänpistosi! Jopa nyt ihmeitä — ottaa ja lainaa tänne lapsen sunnuntaiksi!"

"Täti on niin tottunut elämään ilman pientä lasta, ettei täti tiedäkään, kuinka yksitoikkoiselta se tuntuu", huokasi Rebekka alistuvasti mennessään ovea kohti. "Kotona Hopeapurolla meillä oli aina joku uusi hauska pienokainen, jonka kanssa sai leikkiä ja jota piti taputella. Siellä niitä kyllä oli liian useita, mutta se ei ole puoleksikaan niin surullista kuin jos ei ole yhtään. Niin, kyllä minä vien hänet kotiinsa. Hän on siitä hirveästi pahoillaan, ja rouva Simpson myöskin, sillä hän aikoi lähteä huomenna Milltowniin."

"Mutta ehkäpä minä saan mennä heille hoitamaan pikkuista?" ehdotti Rebekka. "Minä otin hänet tänne vain sen vuoksi, että voisin sittenkin toimittaa lauantaiaskareeni."

"Sinulla on yllin kyllin puuhaa kotona, ei sinun tarvitse lainkaan ajatella lainattuja vekaroita ja ylimääräisiä juoksuja. Älä nyt enää vastustele, vaan anna tytölle hiukan ruokaa ja vie hänet sitten sinne, mistä hän on kotoisin."

"Eihän täti halua, että minä tuon hänet alas isoja portaita — eikö ole parempi, että tulen tätä tietä, niin tätikin saa nähdä lapsen? Sillä on vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät! Herra Simpson sanoo, että hän on perinyt ne isältään."

Miranda neiti hymähti happamesti sanoessaan, että tyttö ei ollut voinut periä mitään isältään, koska tämä oli tuhlannut perinnöt loppuun jo aikoja ennen kuin lapsi syntyi maailmaan.

Jane täti oli yläkerroksessa ottamassa liinavaatekaapista esille puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä lauantain varalle. Hänen luokseen Rebekka meni etsimään lohtua.

"Minä toin tänne nuorimman Simpsonin, Jane täti, jotta hän auttaisi meitä yli ikävän sunnuntaipäivän, mutta Miranda täti ei anna hänen jäädä tänne. Emma Jane on saanut luvan pitää tyttöä luonaan ensi sunnuntaina ja Alice Robinson sitä seuraavana. Rouva Simpson halusi, että minä ottaisin hänet ensiksi, kun olen niin tottunut pikkulapsiin. Tulkaa katsomaan, kun hän istuu täällä minun vuoteellani, Jane täti! Eikö hän ole soma? Hän on sellaista lihavaa, tyytyväistä lajia, ei laiha ja nyrpeä, niinkuin muutamat. Ja minä toivoin, että saisin pukea ja riisua hänet kahdesti päivässä. Voi, rakas täti! Toivoisin, että minulla olisi oikein painettu kirja, josta saisin katsoa mitä saan tehdä; sitten minä en kenties pettyisi niin usein!"

"Sellaista kirjaa, joka soveltuisi sinulle, Rebekka, ei koskaan voitaisi painattaa", vastasi Jane täti, "sillä kukaan ei voi etukäteen arvata, mitä kaikkea sinun päähäsi pälkähtää. Aiotko kantaa tuon painavan tyttösen kotiin sylissäsi?"

"En, minä vedän häntä pienissä saippuarattaissa. Kas niin, piskuinen! Ota peukalo suustasi, niin saat ajella Pekan mukana vaunuissasi." Hän ojensi vahvat nuoret käsivartensa jokeltavaa tyttöä kohden, istui tuolille lapsi polvellaan ja käänsi hänet muitta mutkitta ylösalaisin; otti hänen vyötäisiltään vääntyneen nuppineulan ja viskasi sen halveksuen pois, käveli (tyttö käsivarrellaan yhä edelleenkin melkein pää alaspäin) kaapin luo, valitsi kätköistään ison lukkoneulan ja alkoi sillä kiinnittää pienokaisen lyhyttä punaista alushametta jonkinlaiseen paidantapaiseen, mikä lapsella oli yllään. Ja lojuipa tyttönen sitten suullaan tai selällään tahi sätkytteli pää alaspäin pieniä jalkojaan ilmassa, niin kaiken aikaa se jatkoi tyynenä jokelteluaan tuntien olevansa varmoissa käsissä. Jane täti katseli kuvaelmaa hätääntyneen hämmästyksen mykistämänä.

"Siunatkoon, Rebekka!" puhkesi hän vihdoin ääneen. "Osaatpa sinä käsitellä pikkulapsia!"

"Pitäisihän minun osata. Minä olen kasvattanut kolme ja puoli pientä vesaa", vastasi Rebekka hilpeänä ja oikoi nuoren Simpsonin sukat.

Jane neiti ojensi lasta kohti laihan kätensä, jonka nimettömässä oli kapea, kulunut ja sileä kultasormus, ja pienokainen koukisti typykkäiset sormensa ja tarrasi kiinni kimaltavaan koruun.

"Teillä on sormus kihlasormessanne, eikö niin, Jane täti? Onko täti joskus aikonut mennä naimisiin?"

"Hän oli sotilas ja kuoli haavoihinsa eräässä sairaalassa kaukana
Etelässä."

"Voi, Jane täti!" sanoi Rebekka hiljaisesti. "Eikä täti ollut edes näkemässä?"

"Oh, se on minusta iloista, että täti sentään oli hänen luonaan! Sehän ilahdutti häntäkin, eikö niin, Jane täti?"

Jane neiti ikään kuin katsahti puoleksi unohdettujen vuosien taakse, ja hänen mieleensä nousi muisto Tomin ilosta: miehen heikko hymy, kyynelet hänen väsyneissä silmissään, hänen hiljainen äänensä. Muisto järkytti Jane tätiä. Hän ei koskaan ollut kertonut siitä ainoallekaan ihmisolennolle, sillä kukaan hänen läheisistään ei olisi ymmärtänyt häntä. Nyt hän ujoudesta punastellen nojasi päätään nuoren tytön olkaan kätkeäkseen kyynelten täyttämät silmänsä hänen näkyvistään ja sanoi: "Se oli julmaa, Rebekka!"

Pieni Simpson oli vaipunut unisena kokoon Rebekan polvella; hänen päänsä oli retkahtanut taaksepäin, ja nyt hän imeskeli hiljaisena peukaloaan. Rebekka taivutti päätään, kunnes hänen poskensa kosketti tädin harmaisiin hiuksiin; hän hyväili tätiä arasti ja sanoi: "Olen niin suruissani puolestanne, Jane täti!" Tytön silmät olivat lempeät ja hellät, ja hänen sydämensä ikään kuin liikahti ja kasvoi rinnassa, kasvoi ymmärtämyksestä ja syvästä osanotosta.

Tällaiset sisäiset kokemukset loivat eloa arkielämän hiljaisuuteen, jota näinä aikoina yhä enensi se, että Dick Carter, Living Perkins ja Hulda Meserve olivat lähteneet jatkamaan koulunkäyntiään Warehamiin. Rebekan laatuiselle luonteelle elämä kuitenkaan ei voinut käydä kokonaan yksitoikkoiseksi ja seikkailuttomaksi. Hänen mielensä oli taipuisa ja vaikutelmille altis. Hän rakenteli tuttavuuksia joka nurkassa ja kolossa.

Rebekka piti Emma Janesta, mutta tämän ystävyyssuhteen olivat kuitenkin aiheuttaneet naapuruus- ja tilapäiset olosuhteet eikä sielujen sukulaisuus. Rebekkaa miellytti pienen naapurittaren rakastettavuus, uskollisuus ja alttius, mutta samalla hän etsi alituisesti niiden takaa henkisiä aarteita; etsi, mutta ei löytänyt milloinkaan, sillä vaikka Emma Jane oli häntä vanhempi, oli tyttö kuitenkin vielä aivan kypsymätön. Hulda Meserven maailmantuntemus oli suorastaan hurmaava, sillä hän oli oleskellut naimisissa olevien sisariensa luona Milltowissa ja Portlandissa. Mutta Hulda oli purevakielinen eikä hänessä voinut juuri huomata taipumusta myötätuntoisuuteen, ja nämä seikat vieroittivat Rebekkaa hänestä. Dick Carterin kanssa Rebekka toki saattoi keskustella järkevästi opinnoista ja läksyistä. Dick oli sangen kunnianhimoinen poika, täynnään tulevaisuuden suunnitelmia, joita hän avomielisesti pohti Rebekan kanssa; mutta kun Rebekka alkoi viittailla omiin tulevaisuudentoiveisiinsa, laimeni pojan harrastus tuntuvasti.

Jerry sedän ja Sara tädin ystävyys oli kokonaan toista laatua — se oli hyvin miellyttävää, mutta kenties hiukan vaarallista lajia. Rebekan käynti heidän majassaan sai vanhukset aina visertelemään ihastuksesta. Tytön iloinen laverrus ja hänen hullunkuriset huomautuksensa elämästä ylimalkaan suorastaan häikäisivät näitä sydämellisiä ihmisiä, jotka tarkkasivat hänen jokaista sanaansa aivan kuin lapsi olisi ollut profeetta. Ja Rebekka arvelikin joskus itsekseen, vaikkeivät mitkään edelliset kokemukset olleet häntä tähän kasvattaneet, että oli toisinaan arveluttavaa iloita edes tällaisen vanhan, arkipäiväisen pariskunnan sokeasta ihastuksesta. Hyvällä syyllä voi sanoa, että Jerry setä oli Rebekan ainoa todellinen uskottu koko kylässä, ainoa olento, jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä. Kivitalossa tyttö harjoitteli soittimen ääressä asteikkoja ja juoksutuksia, mutta Cobbin pienen harmonin luona hän lauleli kuin lintu ja improvisoi lauluilleen yksinkertaisia säestyksiä, joita hänen kuulijansa pitivät suorastaan ihmeellisinä. Täällä hän oli iloinen ja rakastettu. Mutta, tyttö ajatteli, ollapa edes joku ihminen, joka ei olisi yksin pitänyt hänestä, vaan olisi myös ymmärtänyt häntä — ihminen, joka puhuisi hänen kieltään, käsittäisi hänen toiveensa ja tyydyttäisi hänen salaperäisen kaipauksensa! Olisiko kenties Warehamissa, suuressa maailmassa, ihmisiä, jotka ajattelisivat, unelmoisivat ja ihmettelisivät elämää kuten hän!

Itse asiassa Jane Sawyer tuskin ymmärsi sisarentyttöään paljon paremmin kuin Mirandakaan. Mutta heidän suhteissaan Rebekkaan oli se suunnaton ero, että Jane silloinkin, kun tyttö sai hänet ymmälle, tunsi pitävänsä hänestä ja uskoi hänestä parhainta, vaikka kuuntelikin ihan neuvotonna selitystä vaikuttimista, jotka olivat aiheuttaneet tuon tai tämän ällistyttävän teon. Janessa oli tapahtunut suuri sisäinen muutos sinä aikana, minkä Rebekka oli asunut kivitalossa. Hänen elämällään oli nyt tarkoitus, jota hän ennen ei ollut siinä tuntenut. Aamupuhdetta elostutti Rebekan kouluunlähtö kaikkine pikku puuhineen — tytön kouluaamiainen oli järjestettävä kääreisiin ja rasioihin, oli tarkattava, ettei Rebekka unohtaisi kalossejaan tai sadetakkiaan ja sateensuojaansa, sitten tuli jäähyväisten vuoro, ja sen jälkeen Jane vielä tiedottomasti viivähti ikkunanpielessä tavoittaakseen tytön kädenhuiskutuksen.

Täti hämmästyi huomatessaan ylpeilevänsä siitä, että Rebekka näytti viikko viikolta kauniimmalta, että tytön kaula ja posket pyöristyivät ja hänen kasvojensa väri kävi raikkaammaksi. Ei kukaan olisi osannut aavistaa, mikä hiljainen ilo täytti hänen sydämensä, kun hän katseli Rebekan tummaa päätä sen kumartuessa kirjan ylle. Janen rajoitettu, arkinen elämä alkoi versoa siitä katseesta, joka pirahteli tästä nuoresta, raikkaasta kukasta.

Vähitellen tytön mielestä alkoi hälvetä ajatus pyrkiä taiteilijaksi vanhan ystävänsä neiti Rossin tapaan; hän alistui ymmärtämään, kuinka vaikeata olisi ollut hankkia hänelle asiaankuuluvaa opetusta. Miranda täti ei ymmärtänyt sellaisen taipumuksen kehittämisessä olevan mitään järkeä eikä hän myöskään sanonut käsittävänsä, kuinka taiteella milloinkaan voitaisiin ansaita rahaa. Oli toiveita, hyvin häälyviä toiveita, että neiti Morton, joka soitti kirkon harmonia jumalanpalveluksissa, antaisi Rebekalle muutamia musiikkitunteja; mutta näiden toiveiden toteuttaminen riippui kokonaan siitä, suostuisiko rouva Morton ottamaan häkillisen heiniä palkkioksi tyttärensä suomasta opetuksesta. Soitto oli Miranda tädin mielestä yhtä arvotonta, tarpeetonta ja tyhmää huvia kuin maalailu tai tanssiminenkin, mutta hän salli kuitenkin Rebekan harjoitella tunnin verran päivittäin talon vanhalla pianolla ja lupasi sisarensa pyynnöstä myöntää hiukan ylimääräistäkin aikaa musiikkiopetukseen, jos Jane voisi taivuttaa jonkun antamaan Rebekalle tunteja suuremmitta palkkioitta.

Hopeapurolta kuuluvat uutiset olivat ylipäänsä paremminkin toiveikkaita kuin hälyttäviä. Ann-serkun mies oli kuollut, ja Rebekan vanhin ja rakastetuin veli John oli mennyt leskeksi jääneen serkun luo oppiakseen hoitamaan maataloutta. Korvaukseksi vaivoistaan hän saisi hyvän alkeiskoulukasvatuksen. Kaikki Johnin pyrkimykset tähtäsivät siihen, että hänestä oli tuleva lääkäri ja Rebekka saisi hoitaa hänen talouttaan. Tämän unelman toteutuminen näytti nyt niin varmalta ja läheiseltä, että John jo saattoi kuvitella näkevänsä, kuinka hevonen kahlaa lumikinosten halki, kun hän, tohtori Randall, istuu reessä, lääkearkku jalkojensa välissä, matkalla huojentamaan jonkun sairaan kärsimyksiä, ja neiti Rebekka Randall istuu mustaan silkkiin pukeutuneena hänen vieressään.

Hanna solmi nyt hiuksensa nutturalle niskaan ja käytti hameita, jotka ylettyivät nilkkoihin saakka. Mark oli taittanut solisluunsa, mutta se näkyi jo paranevan erinomaisesti. Pikku Mira oli kasvamassa ihmeen kauniiksi tyttöseksi. Ja nykyisin huhuiltiin, että suunniteltu Temperancen ja Plumvillen välinen rata tulisi johdettavaksi kylän ohitse aivan Randallin talon läheisyydestä, joten maan arvo kohoaisi jonkinlaiseen hintaan, sen sijaan että se nykyisin oli melkein olematon. Rouva Randall kuitenkin kieltäytyi uskomasta perheen taloudellisen aseman paranemiseen. Hän tyytyi ahkerasti puuhailemaan aamusta iltaan vain hankkiakseen lapsilleen elämisen mahdollisuudet ja hänen kaikki toiveensa perustuivat yksinomaan lasten tulevaisuuteen eikä hänen omaan elämäänsä.

HARMAITA JA KULTAISIA PÄIVIÄ

Kun Rebekka jälkeenpäin ajatteli paria lähintä Simpsonien juhlapäivän jälkeistä vuotta, hän saattoi muistaa vain eräitä virstanpatsaita ajan hiljaisen radan varrelta.

Ensimmäinen virstanpatsas oli joulupäivä. Aamu oli raikas ja huurteinen; puissa riippui välkkyvinä ripsuina pieniä jääpuikkoja. Simpsonien punainen lato loisti kuin hehkuva väritäplä valkoisessa maisemassa. Jo viikkokaudet ennen joulua Rebekka oli toimekkaasti askarrellut koettaessaan saada aikaan joululahjan Hopeapuron seitsenhenkisen perheen jokaiselle jäsenelle — työläs pyrkimys sellaiselle, jolla on käytettävänään tähän tarkoitukseen vain viisikymmentä senttiä, jotka nekin oli koottu uskomattomin ponnistuksin. Kuitenkin hänen yrityksensä oli vihdoin jotenkuten onnistunut, ja paria päivää ennen joulua hän saattoi lähettää postitse kallisarvoisen pakettinsa. Miranda Sawyer oli ostanut sisarentyttärelleen sievän puuhkan sekä harmaan kauluksen, joka oli mikäli mahdollista tyttöä vieläkin rumentavampi kuin hänen muut päällysvaatteensa. Jane täti sen sijaan oli ommellut hänelle mitä kauneimman vihreän kashmirleningin — sen vihreys oli leppeätä ja samalla heleätä kuin äsken puhjenneiden lehtien väri. Lisäksi tyttö oli saanut äidiltään kauniin irtokauluksen, rouva Cobbilta punaiset lapaset ja Emma Janelta nenäliinan.

Rebekka itse oli valmistanut tädeilleen hienosti ommellun teekannun peitteen, joka oli koristettu "M"-kirjaimella, sekä kauniin ruusukereunaisen neulatyynyn, omistettu "J":lle. Näin siis joulua olisi voinut pitää sangen onnistuneena, vaikkei sen enempää olisi tapahtunutkaan, — mutta jotakin sattui tapahtumaan.

Aamiaisen tienoissa kuului koputus ovelle, ja kun Rebekka meni avaamaan, kysyi ulkona seisova poika häneltä, asuiko neiti Rebekka Randall tässä talossa. Kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, jätti poika Rebekalle käärön, jonka tyttö otti vastaan kuin unessa ja vei mukanaan ruokasaliin.

"Siinä oli joululahja; sehän siinä täytyy olla", sanoi Rebekka ja katseli kääröä hämmästyneenä. "Mutta minä en osaa aavistaakaan, kuka sen on mahtanut lähettää."

"Sopiva keino asian selville saamiseen lienee paketin aukaiseminen", huomautti Miranda neiti.

Kun käärepaperi oli irrotettu, tuli näkyviin kaksi pienempää kääröä, ja Rebekka avasi vapisevin sormin toisen niistä, joka oli osoitettu hänelle. Kääröstä tuli esiin rasia, ja siitä löytyi kaulanauha — pitkä rivi hienoja rusottavia korallihelmiä ja päätteenä koralliruusujen muodostama risti. Ristin alla oli kortti ja siinä sanat: "Iloista joulua, toivottaa herra Aladdin."

"Eihän ihmeessä!" huudahtivat vanhat neidit ja nousivat kumpikin tuoliltaan. "Kuka sen on lähettänyt?"

"Adam Ladd! Totisesti, sanon! Muistathan, kuinka Ellen Burnham kertoi hänen aikovan lähettää saippuatytölle joululahjan. Mutta en olisi uskonut hänen voivan pitää näin kauan mielessään sellaista asiaa", sanoi Jane. "Mitä siinä toisessa käärössä on?"

Siinä näkyi olevan sinisellä emaljisoljella kiinnitettävä hopeainen kaulanauha Emma Janelle. Tämä oli ilon kukkura — Aladdin muisti heidät molemmat! Samalla löytyi myös seuraavansisältöinen kirje:

Käsitykseni joululahjasta on sellainen, että sen pitää olla kokonaan tarpeeton ja hyödytön. Olen aina huomannut, että ihmiset ovat pitäneet minun lahjoistani silloin, kun olen valinnut ne tämän periaatteen mukaisesti, ja sen vuoksi toivon, etten nyt ole valinnut väärin teille ja toverillenne. Teidän täytyy olla ystävällinen ja ripustaa kaulanauha yllenne tänä iltapäivänä, jotta saan nähdä sen teidän kaulassanne; ajan sinnepäin uudessa joulureessäni ja pyydän teitä kumpaakin mukaani pienelle ajelulle. Tätini on ihastunut teidän saippuaanne.

"Hyvänen aika!" huudahti Jane täti. "Eikö hän olekin ystävällinen!
Lydia Burnham sanoo hänen pitävän kovasti lapsista. Syö nyt aamiaisesi,
Rebekka, ja kun sitten olemme pesseet astiat, niin saat juosta viemään
Emma Janelle hänen kaulanauhansa. Mikä sinua vaivaa, lapsi?"

Rebekan mielenliikutukset näyttivät yhä edelleen olevan ikään kuin sijoitetut vierekkäisiin aivolokeroihin, joista ne milloin hyvänsä saattoivat sekaantua toisiinsa. Tällä hetkellä, vaikka tytön ilo oli niin suuri, ettei sitä voinut sanoin ilmaista, vierähti silloin tällöin kyynel hänen poskilleen, ja voileipä tuntui olevan tukehduttamaisillaan hänet.

Herra Ladd saapui kuten oli luvannut ja tutustui täteihin viidessä minuutissa yhtä hyvin kuin jos olisi tuntenut heidät vuosikaudet. Tulennoksen lähellä istui Rebekka jakkarallaan hiljaisena ja ujona tuntien hienon ulkoasunsa sekä Miranda tädin läsnäolon niin painostavaksi, ettei voinut saada sanaakaan suustaan. Tämä oli hänen "kauniita päiviään." Onnellisuus, mielenliikutus, vihreä kashmirpuku ja korallikäätyjen kaunis hohde olivat tällä kertaa muuttaneet pienen ruskean peukaloisen värikkääksi paratiisilinnuksi, jota Adam Ladd katseli mieltyneenä. Sitten seurasi ajoretki, jonka kestäessä Rebekka jälleen tunsi sanojen tulvivan suuhunsa ja kielensä kannan laukeavan; ja niin vihdoin päättyi tämä ihana joulupäivä. Mutta monen monena yönä jälkeenpäin Rebekka levolle mennessään kätki rakkaan korallinauhansa pieluksen alle ja piteli siitä kiinni toisella kädellään ollakseen varma sen säilymisestä.

Toisena virstanpatsaana muistui hänen mieleensä päivä, jolloin Simpsonit muuttivat Riverborosta kiluineen ja kaluineen, silmäänpistävimpänä omaisuutenaan loistolamppu. Oli suloista tuntea lopullisesti vapautuvansa Heilurin vihatusta naapuruudesta, vaikka muuten näin monen leikkitoverin menetys yhdellä kertaa synnyttikin tyhjältä tuntuvan aukon Riverboron nuoren väen piirissä. Rebekan oli nyt pakko rakentaa ystävyyttä Robinsonien pikku pojun kanssa, joka sinä talvena oli ainoa sylilapsi koko kylässä.

Lähtönsä edellisenä iltana oli uskollinen Heiluri tehnyt vierailuretken kivitalon takaovelle, ja kun Rebekka oli aukaissut oven hänen koputuksestaan, änkytti poika juhlallisesti: "S-saanko minä o-olla s-sinun se-s-seurassasi, kun s-sinä kasvat su-s-s-suureksi?"

"Tietysti et", vastasi Rebekka ja kiskaisi oven kiinni melkeinpä liian pikaisesti varhaiskypsän ihailijansa nenän edessä.

Herra Simpson oli päässyt kotiin juuri parahiksi viedäkseen määräaikana vaimonsa ja lapsensa takaisin siihen kaupunkiin, jossa he olivat syntyneet ja joka ei suinkaan ottanut heitä avosylin vastaan. Riverboron viranomaiset valvoivat perheen muuttopuuhia, joita myös koko naapuristo tarkkasi eräänlaisen huolestuneisuuden vallassa; mutta kaiken valvonnan uhallakin hävisi Simpsonien mukana kirkosta tuoli, useita öljylamppuja sekä pieni kamiina, jotka herra Abner onnellisesti vaihtoi matkalla. Rebekka ja Emma Jane tunsivat mielensä katkeroituvan, kun he myöhemmin kuulivat, että erään kylän nuori ja kunnianhimoinen saarnaaja oli vaihtanut ikälopulla polkupyörällään kirkkoonsa komean loistolampun, maksamatta penniäkään väliä. Asian valopuolena kuitenkin kerrottiin, että kun Abner Simpson tämän kauppatoimen jälkeen ei saanut lohdutetuksi jälkeläisiään, niin hän hyppäsi polkupyöränsä satulaan ja ajoi tiehensä, eikä hänestä sitten kuultu mitään enää lohdullisen pitkään aikaan.

Tämä vuosi oli huomattava senkin vuoksi, että Rebekka sen kuluessa kasvaa rehotti kuin nuori pyökki. Hän ei näyttänyt kasvaneen tuumaakaan siitä lähtien, kun oli täyttänyt kymmenennen ikävuotensa, mutta nyt, kun hän kerran pääsi taas alkuun, kasvoi hän samalla tarmolla ja voimalla, millä hän suoritti kaiken muunkin, eikä Jane täti joutanut koko talvena paljon muuhun kuin ompelemaan jatkoksia tytön hameenliepeisiin ja hihansuihin.

Oli vielä muuan surullinen virstanpatsas, jota merkitsemään jäi pieni hauta värisevän raidan alla Hopeapurolla. Randallien perheen nuorin, Mira tyttönen, kuoli, ja Rebekka matkusti sen vuoksi kotiin parin viikon ajaksi. Tämä kotiintulo oli Rebekalle murheellinen. Miran kuolema, Johnin, hänen parhaan toverinsa, poissaolo, äidin surullisuus, pienen talon yksinäisyys ja siellä vallitseva tiukka säästäväisyys — kaikki nämä seikat tuntuivat painostavilta.

Hanna näytti Rebekan poissaollessa kehittyneen nuoreksi naiseksi. Hänen käyttäytymisensä oli ennenkin ollut vanhahtavaa ja kuivan järkevää, ei milloinkaan lapsekasta — mutta nyt Rebekasta tuntui kuin hän olisi jopa Jane tätiäkin vanhempi ja tasaantuneempi.

Rebekka kierteli katsomassa lapsuutensa kaikkia leikkipaikkoja ja tuttuja, salaisia olinsijoja. Siinä oli aukio, jossa "intiaanipiiput" kasvoivat; tässä rämeinen ala, jossa merikukka kasvoi suurimmaksi ja kirkkaimman siniseksi; tuossa kalliovaahtera, jossa hän oli keksinyt rastaanpesän; siinä pensaikko, jossa peltohiiri asusteli; tuosta sammaleisesta kannosta putkahtivat valkoiset hattusienet tavallisesti esiin kuin taikaiskulla.

Näinä yksinäisinä kävelyhetkinä Rebekan ajatukset palasivat alituisesti samaan asiaan: Hanna ei ollut tähän saakka milloinkaan saanut tilaisuutta vapautua jokapäiväisistä kotiaskareistaan ja huolistaan; Rebekka oli yksin nauttinut kaikki tätien tarjoamat edut. Kivitalossa eläminen ei suinkaan ollut ruusuilla tanssimista, mutta siellä oli kuitenkin monenmoisia mukavuuksia ja toisten lasten seuraa sekä tilaisuutta lukemiseen ja opiskeluun. Rebekka vuodatti useammin kuin kerran kyyneliä yksinäisyydessään, ennen kuin hän tunsi itsensä kyllin lujaksi kieltäytyäkseen kaikesta, mitä hän niin hartaasti oli itselleen toivonut. Sitten eräänä aamuna, kun hänen määräaikansa jo alkoi täyttyä, hän tarttui suoraan asiaan ja sanoi sisarelleen:

"Hanna, tämän lukukauden päätyttyä minä voin jäädä kotiin, ja sinä saat lähteä Riverboroon. Miranda täti on aina halunnutkin sinne juuri sinua, ja on vain oikein, että sinäkin saat osasi."

Hanna oli parsimassa sukkia. Hän pujotti langan neulansilmään ja katkaisi sen sopivanmittaiseksi, ennen kuin vastasi:

"Ei, Pekka; kiitoksia vain. Äiti ei tulisi aikoihin ilman minua, ja koulunkäynti on minulle vastenmielistä. Minä osaan lukea ja kirjoittaa ja laskea yhtä puhtaasti kuin kuka tahansa, ja sen kummempia taitoja en tarvitse. Mieluummin kuolisin kuin ansaitsisin leipäni opettamalla muiden vekaroita. Talvi kuluu nopeasti, sillä Will Melville on luvannut lainata minulle äitinsä ompelukoneen ja minä alan valmistella itselleni alushameita siitä valkoisesta musliinikankaasta, jonka Jane täti lähetti minulle. Ja tänne Temperanceen perustetaan nyt laulukuoro ja nuorten seura, niin että minulla tulee kyllä olemaan hauskuutta nyt, kun alan olla täysikäinen. Minäpä en aiokaan tuntea elämääni yksinäiseksi", sanoi Hanna ja punastui. "Minä pidän tästä kolkasta."

Rebekka huomasi sisarensa puhuvan tosissaan, mutta hänen punastumistaan tyttö ei voinut käsittää ennen kuin vuotta tai paria myöhemmin.

REBEKKA PERHEEN EDUSTAJANA

Oli vielä muuan virstanpatsas — niin, kokonainen "tapahtuma", jonka vaikutus eri tahoilla oli varsin merkittävä ja joka aiheutti sitä paitsi kelpo liudan muita vähäisempiä tapahtumia. Se sattui silloin, kun Syyriasta palaavat lähetyssaarnaajat pastori Amos Burch ja hänen puolisonsa käväisivät Riverborossa.

Lähetysyhdistys oli kutsuttu kokoukseen eräänä maaliskuun keskiviikkona samana vuonna, jolloin Rebekka päätti koulunkäyntinsä Riverborossa ja aloitti opiskelunsa Warehamissa. Päivä oli harmaa ja kolea; lunta oli maassa vahvalti ja pilvet lupasivat sitä lisätä. Sekä Miranda että Jane olivat vilustuneet eivätkä sen tähden mielestään voineet lähteä ulos tällaisessa säässä, vaikkakin tämä velvollisuuden polulta poikkeaminen suretti ankarasti Mirandaa, joka oli yhdistyksen johtokunnan jäsen. Hänen vuokseen muodostui aamiainen kovin ikäväksi, ja sitten hän pitkitti yhä voivotuksiaan valittaen, että Jane välttämättä halusi aina kääntyä sairaaksi yhtä haavaa hänen kanssaan. Lopulta hän päätti, että Rebekan on lähdettävä kokoukseen heidän asemestaan, ja sanoi tytölle:

"Sinä olet siellä toki tyhjää parempi, Rebekka; Jane täti kirjoittaa opettajalle ja pyytää sinulle lomaa koulusta iltapäiväksi. Sinä voit panna päällyskengät jalkaasi ja palata kotiin rukoushuoneen kautta. Tämä herra Burch, ellen väärin muista, oli sinun äitisi isän tuttava ja kävi täällä kerran nuorena lähetyskokelaana. Ehkäpä hän kyselee meitä kokouksessa, ja silloin sinun täytyy edustaa perhettämme ja kertoa hänelle meidän terveisemme. Älä nyt käyttäydy sopimattomasti. Taivuta pääsi kumaraan rukousten aikana ja laula toisten mukana kaikki virret, mutta älä huuda liian äänekkäästi ja rajusti laulaessasi. Kysy ihmisiltä, kuinka rouva Stroutin poika voi, ja kerro kaikille, kuinka hirveästi me olemme vilustuneet. Jos sattuu tilaisuutta, niin tomuta harmonia nenäliinallasi ennen kuin kokous alkaa; ja muista nyt ottaa mukaasi vierashuoneen tulitikkurasiasta kaksikymmentäviisi senttiä sen varalle, että kokouksessa kerätään kolehtia."

Rebekka myöntyi halukkaasti kaikkeen. Hänen mieltään kiinnitti mikä hyvänsä, myöskin tällainen lähetyskokous; ja tyttö suorastaan hurmaantui, kun hänet näin lähetettiin perheen edustajaksi.

Hartaushetki oli järjestetty pyhäkoulun luokkasaliin, ja vaikka herra Burch jo oli asettunut korokkeelle, kun Rebekka ehti sisään, oli kokouksessa vain tusinan verran osanottajia koolla. Rebekka tunsi itsensä ujostuttavan nuoreksi ja vähäiseksi tässä seurassa, ja sen tähden hän etsi silmillään joitakin ystävällisiä kasvoja, joiden turviin hän saattaisi hiipiä. Nähdessään Alicen äidin istuvan eräällä sivupenkillä huoneen yläpäässä tyttö käveli arastellen käytävää ylöspäin ja istui sinne rouva Robinsonin viereen.

"Molemmat tädit ovat pahoin kylmettyneet", kuiskasi hän hiljaisesti, "ja he lähettivät sen vuoksi minut edustamaan perhettämme."

"Tuolla istuu rouva Burch miehensä vieressä korokkeella", kuiskutteli rouva Robinson. "Kauheasti päivänpaahtamana, eikö olekin? Jos ihminen tahtoo pelastaa pakanasieluja, täytyy hänen uhrata näköjään hieno hipiänsä. Eudoxia Mortonia odotetaan vielä. Minä toivon kaikesta sydämestäni hänen tulevan, sillä muuten diakoni Millikenin vaimo aloittaa virren niin korkealta, että me emme ylety siihen edes tikapuillakaan. Etkö sinä voisi aloittaa, ennen kuin hän saa kakistelluksi kurkkunsa puhtaaksi?"

Rouva Burch, johon Rebekan koko mielenkiinto oli tällä hetkellä kohdistunut, oli hento ja heikko pieni nainen. Hänen tukkansa oli tumma, otsansa leveä ja matala ja suunsa kärsivällinen. Yllään hänellä oli musta lopen kulunut silkkileninki, ja hän näytti kaiken kaikkiaan niin väsyneeltä, että Rebekan sydämen täytti harras ja syvä osanotto.

"He ovat köyhiä kuin kirkonrotat", kuiskasi rouva Robinson, "mutta jos heille antaa jotakin, niin he oitis jakavat sen pakanoille. Pastorin parsonsfieldiläinen seurakunta lahjoitti hänelle kultakellon, joka nyt on hänen kädessään. Luultavasti hän olisi antanut senkin pakanoille, jos he olisivat kellojen tarpeessa eivätkä katselisi aikaa vain auringosta. Eudoxia ei näy tulevan. Luojan tähden, Rebekka, pidä nyt varasi ja aloita veisuu hyvin matalalta, ennen kuin Millikenin rouva saa ääntä kurkustaan."

Kokous aloitettiin rukouksella, ja sitten pastori Burch ehdotti, että laulettaisiin virsi.

"Haluaisiko kukaan läsnäolevista avustaa soittamalla harmonia?" kysyi pastori odottamatta.

Ihmiset katsahtivat toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut. Silloin kuului eräästä syrjäisestä nurkasta ujostelematon kysymys:

Tämän sanoi rouva Cobb. Rebekka olisi voinut soittaa ehdotetun tutun sävelen pimeässäkin; sen vuoksi hän meni kursailematta harmonin luo, koska tädit eivät olleet läsnä häntä ujostuttamassa.

Puhe, joka sitten saatiin kuulla, oli lähimain sellaista tavallista laatua. Herra Burch kehotti lämpimästi kuulijoitaan osallistumaan evankeliumin levittämistyöhön: jokainen, joka ei itse voinut persoonallisesti viedä valoa pimeydessä vaeltaville kansoille, oli velvollinen avustamaan niitä, jotka uhrasivat elämänsä pakanoiden hyväksi, sanoi hän. Pastori oli miellyttävä, vakava puhuja, ja hän liitti saarnaansa kertomuksia pakanain elämästä, tavoista, elämänkäsityksestä sekä puhetavoista. Hän kuvasi myös oman perheensä elämää kaukaisella lähetystyömaalla, kertoi heidän työstään, alttiin ja uhrautuvan puolisonsa toiminnasta sekä heidän pienestä lapsijoukostaan, joka oli syntynyt kaukana täältä, Syyrian taivaan alla.

Rebekka oli hurmaantunut; hänelle oli avattu ovi uuteen maailmaan. Riverboro oli häipynyt kaukaisuuteen, kokoussali hävisi näkyvistä — hän ei enää huomannut rouva Robinsonin suurta, punaista vaippaa, diakoni Millikenin irtotukkaa, joka oli vinosti omistajansa päässä, tyhjiä penkkirivejä, kuluneita virsikirjoja tai seinille naulattuja raamatunlauseita ja karttoja — hän näki vain sinisen taivaan, jolla loimuavat tähdet välkkyivät, hän katseli valkeita turbaaneja ja hehkuvia itämaisia värejä. Ehkäpä siellä oli myöskin moskeijoja ja temppeleitä, minareetteja ja taatelipalmuja, vaikka herra Burch ei ollut niistä mitään maininnut. Mitä ihmeellisyyksiä ne voisivatkaan kertoa, nämä lapset, jotka olivat syntyneet Syyrian taivaan alla! Samassa tyttöä pyydettiin säestämään laulua: "Missä vainen päivä paistaa, siellä Jeesus hallitsee."

Kolehtihaavi kiersi pienen seurakunnan piirissä ja herra Burch vaipui rukoukseen. Kun hän jälleen kohotti päänsä ja määräsi loppuvirren, katseli hän vähälukuista kuulijakuntaansa ja pieniä kolikoita, jotka kilahtelivat keräyshaaviin. Hän mietti, ettei hänen tehtäviinsä kuulunut yksistään varojen hankkiminen, vaan myös harrastuksen herättäminen lähetystyöhön näillä syrjäisillä ja yksinäisillä seuduilla.

"Jos läsnäolevista sisarista joku haluaisi tarjoutua majoittamaan perheemme," sanoi hän, "niin vaimoni ja minä viipyisimme luonanne vielä illan sekä huomisen päivän. Silloin voisimme järjestää yksityisen kokouksen jonkun lähetyksenystävän kotiin. Vaimoni ja joku lapsistamme voisivat esiintyä työalamme alkuasukkaiden puvuissa, me esittäisimme näytteitä syyrialaisesta käsiteollisuudesta ja selittäisimme minkä metodin mukaan me kasvatamme pakanalapsia kristityiksi. Jos seurakunnan jäsenistä siis joku toivoo tätä ja tarjoaa meille vierasvaraisuuttaan, niin me ilomielin viivymme teidän parissanne huomisiltaan ja kerromme teille lisää Herran teoista."

Hiljaisuuden vaippa levittäytyi seurakunnan ylle. Jokaisella sisarella näytti olevan pakottavia syitä, jotka estivät heitä ottamasta vieraita vastaan. Rouva Burchin laihat sormet hypistelivät hermostuneesti hänen mustaa silkkipukuaan. Eikö nyt kukaan puhu? ajatteli Rebekka, jonka sydän läpätti täynnä myötätuntoa lähetysperhettä kohtaan. Rouva Robinson kumartui ja kuiski hänen korvaansa merkitsevästi:

"Tavallisesti lähetyssaarnaajat ovat majailleet täällä ollessaan kivitalossa. Niin kauan kun isoisäsi eli, hän ei olisi sallinut heidän mennä mihinkään muualle."

Tämä oli tarkoitettu pistokseksi Mirandan saituudesta, hänellä kun oli asunnossaan neljä tyhjää huonetta, joita ei ensinkään käytetty tammikuusta joulukuuhun, mutta Rebekka ymmärsi nämä sanat opastukseksi itselleen. Jos kerta tapa ennen oli ollut sellainen, niin varmaankin tädit nyt toivoisivat hänen toimivan niinkuin Sawyerien odotettiin toimivan — miksi hän muuten edustaisi täällä perhettä? Ihastuneena havaiten, että hänen velvollisuutensa osoittautui niin mieleiseksi, Rebekka kohottausi penkiltään ja puhui kauniilla äänellään siihen hiukan omituiseen tapaan, joka erotti hänet kylän muista nuorista:

"Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer, olisivat iloisia, jos te tahtoisitte käydä tervehtimässä heitä kivitalossa, niinkuin saarnaajilla oli tapana isoisän eläessä. Tädit pyysivät minua ilmoittamaan tervehdyksensä."

Kun "tervehdys" esitettiin näin juhlalliseen tapaan, olisi luullut sen käsittävän tarjouksen jonkun kaupungin kunniaporvarin nimitykseen tai muistopatsaslahjoitukseen. Tädit olisivatkin epäilemättä värisseet kauhusta, jos he olisivat aavistaneet, millä tavoin heidän terveisensä toimitettiin perille; mutta joka tapauksessa tämä lyhyt puheenvuoro teki erinomaisen vaikutuksen kuulijoihin, jotka otaksuivat, että Miranda Sawyerin täytyi olla muuttamaisillaan uuteen, taivaalliseen elämään — mistäpä tämä äkillinen sydämenvaihdos muuten olisi johtunut?

Herra Burch kumarsi ja suostui tarjoukseen "samassa hengessä kuin se tehtiinkin". Kokouksen päättyessä, kun Rebekka hartaana ja liikuttuneena nosti päänsä, pastori katseli häntä suoraan silmiin ja sanoi:

"Tahtoisiko nuori sisaremme nyt päättää hartaushetken johtamalla seurakuntaa rukoukseen?"

Rebekan olemuksessa tuntui jokainen veripisara pysähtyneen liikkeessään ja hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä. Äänettömyydessä kuultiin selvästi rouva Cobbin kiihtynyt hengitys. Herra Burch ei tajunnut ehdotuksessaan olevan mitään tavatonta. Matkoillaan maalaisseurakuntien keskessä hän oli usein tavannut nuoria jäseniä, joilla oli "uskonkokemuksia" ja jotka oli hyväksytty kirkollisiin yhdyskuntiin jo yhdeksän ja kymmenen vuotiaina. Rebekka oli nyt kolmentoista ikäinen; hän oli soittanut harmonia, johtanut laulua, esittänyt tätiensä tervehdyksen tavalla, joka tuntui edellyttävän suurta maallista ymmärrystä. Tästä kaikesta pastori arveli voivansa päätellä, että tyttö oli kirkon nuoria tukipylväitä, ja hän esitti kehoituksensa sen vuoksi aivan epäröimättä ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa.

Rebekka tunsi tilanteen kiusalliseksi. Kuinka hän voisi kieltäytyä? Ja kuinka hän voisi rukoilla kaikkien näiden vanhempien naisten kuullen? Hänen mielessään välähteli huimana pyörteenä kuvia, joita pastori Burchin sanat olivat nostattaneet. Hän luonnollisesti tunsi rukousten tavanomaisen sanamuodon — kukapa uusenglantilainen lapsi, joka on tottunut keskiviikkoina pidettäviin hartausiltoihin, ei sitä tuntisi? Mutta Rebekan omat kotirukoukset olivat toisenlaatuisia. Kuitenkin, hän aloitti hitaasti ja väristen: "Isä meidän, joka olet taivaassa… Sinä olet Jumala Syyriassa, samoin kuin täällä meidän Mainessammekin… Siellä kaukana on tänään sininen taivas ja kultaiset tähdet ja polttava aurinko… suuret puut huojuvat siellä lämpimässä tuulessa, vaikka täällä paksu hanki peittää maan jalkojemme alla… Mutta Jumalalle ei mikään matka ole liian pitkä kuljettavaksi, ja siksi Hän on täällä meidän keskellämme samoin kuin Hän on siellä heidän kanssaan… ja meidän ajatuksemme kohoavat Hänen luokseen 'kuin kyyhkysparvi pesällen'"…

"Me emme voi kaikki ruveta lähetyssaarnaajiksi ja ryhtyä opettamaan ihmisiä hyviksi… muutamat meistä eivät ole vielä itsekään oppineet olemaan hyviä; mutta jos Sinun valtakuntasi on lähestyvä ja Sinun tahtosi tapahtuva niin maassa kuin taivaissa, niin jokaisen täytyy koettaa ja auttaa puolestaan… sekä niiden, jotka ovat vanhoja ja väsyneitä että niiden, jotka ovat nuoria ja voimakkaita… Ne pienet lapset, joista me kuulimme, ja jotka ovat syntyneet Syyrian taivaan alla, suorittavat Sinun kunniaksesi ihmeellisiä ja outoja tekoja, ja muutamat meistä haluaisivat mielellään matkustaa kaukaisiin maihin ja tehdä suuria ja urheita palveluksia pakanoille ja ottaa lempeydellä heiltä pois heidän puiset ja kiviset epäjumalansa. Mutta meidän kenties täytyy jäädä kotiin ja suorittaa täällä, mitä osaksemme on määrätty… väliin sellaistakin, mikä ei ole meille mieleen… mutta sen juuri, täytyy olla sitä, mistä äskeisessä virressä puhutaan, kun siinä sanottiin, että suloiset tuoksut kohoavat taivaisiin jokaisen aamu-uhrin mukana… Näin kasvattaa Jumala meitä nöyryyteen ja kärsivällisyyteen ja olkoon elämämme raskas taikka kevyt nyt, on lohtunamme ajatus että näin on Luoja säätänyt. Amen."

Taitamaton, haaveellinen tyttöraukka! Hänen rukouksensa yksinkertaisesti oli täynnään virrensäkeitä ja puhujan saarnassaan käyttämiä kuvia, mutta hän yhdisteli ja ilmaisi niitä omaan tapaansa ja siten ne vaikuttivat hänen omilta sanoiltaan ja ajatuksiltaan. Muutamien ihmisten sanoihin voisi aina liittää miinus-merkin loppuun, ja se merkitsisi silloin, että sanojen merkityksestä olisi pikemminkin vähennettävä kuin niihin lisättävä puhujan oman persoonallisuuden vaikutus; mutta Rebekan sanoihin olisi siinä tapauksessa aina ollut lisättävä plus-merkki.

Kun tyttö oli sanonut "amen", istuutui hän tai ainakin kuvitteli istuutuvansa jollekin, minkä hän otaksui penkiksi, ja sitten luettiin siunaus. Minuutin tai parin kuluttua, kun huone ei enää tuntunut pyörivän hänen silmissään, Rebekka meni rouva Burchin luo, joka suuteli häntä ystävällisesti ja sanoi:

"Rakas lapsi, kuinka olenkaan iloinen siitä, että saamme olla teidän luonanne. Onko liian myöhäistä, jos saavumme puoli kuudelta? Kello on nyt kolme, ja meidän täytyy vielä käydä asemalla noutamassa matkatavaramme ja lapsemme. Me jätimme ne sinne, kun emme tienneet, lähtisimmekö heti takaisin vai viipyisimmekö täällä."

Rebekka sanoi, että puoli kuudelta heillä oli tapana aterioida, joten se aika soveltui hyvin; ja sitten hän myöntyi rouva Cobbin tarjoukseen ja lähti ajamaan kotiin Sara tädin vaunuissa. Tytön kasvot hehkuivat ja hänen huulensa värähtelivät tavalla, jonka Sara täti oli oppinut ennestään tuntemaan; eikä rouva Cobb sen vuoksi ryhtynyt tyttöä puhuttelemaan. Mutta kolea viima ja vanhan ystävän tyynnyttävä läsnäolo auttoivat Rebekkaa saavuttamaan jälleen tasapainonsa, ja kun hän sitten saapui kivitaloon, oli hänen mielensä hilpeä ja vapaa. Tytöllä oli liian paljon uutisia sydämellään hänen voidakseen pysähtyä eteiseen riisumaan päällyskenkiään; sen vuoksi hän nosti ovensuusta maton arkihuoneeseen, astui sen päälle ja ryhtyi purkamaan tietojaan.

"Sinun kenkäsi ovat tuossa lämpiämässä tulennoksen vieressä", sanoi
Jane täti. "Vedä ne jalkaasi puhuessasi."

DIAKONI ISRAELIN JÄLKELÄINEN.

"Siellä oli kovin pieni kokous, Miranda täti", aloitti Rebekka, "ja lähetyssaarnaaja ja hänen rouvansa ovat mukavia ihmisiä, ja he tulevat tänne ja ovat tädin luona koko illan ja vielä huomisen päivänkin. Toivon, ettei täti ole siitä pahoillaan."

"Tulevat tänne!" huudahti Miranda, pudottaen kutimen helmaansa ja ottaen silmälasit nenältään, kuten tavallisestikin äärimmäisen järkytyksen hetkinä. "Itsekö he tarjoutuivat tulemaan?"

"Ei", vastasi Rebekka, "minun oli pakko kutsua heidät. Mutta ajattelin, että tädit pitäisivät niin mieltäkiinnittävistä ihmisistä. Kävi näin —"

"No, sitten voit selittää, jos kykenet, kuka sinut oikeutti kutsumaan tänne kokonaisen liudan ihmisiä yövieraiksi, vaikka hyvin tiedät, ettei meillä ole ollut mitään vieraskutsuja kahteenkymmeneen vuoteen emmekä aio seuraavinakaan kahtenakymmenenä ketään kutsua — tai ei ainakaan niin kauan kuin minulla on ohjakset talossa."

"Älä soimaa häntä, Miranda, ennen kuin olet kuullut hänen selityksensä", vaati Jane. "Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että jotakin tämän suuntaista olisi tapahtunut, jos me olisimme menneet kokoukseen, koska herra Burch kerran tunsi isämme."

"Siellä ei ollut paljon väkeä", sanoi Rebekka. "Minä kerroin kaikille tätien terveiset, ja kaikki olivat pahoillaan, kun ette voineet saapua, sillä puheenjohtajakaan ei ollut siellä, vaan rouva Matthews joutui puheenjohtajan paikalle. Se oli vahinko, sillä tuoli ei ollut hänelle likimainkaan tarpeeksi iso, ja hänen ulkonäkönsä muistutti minulle kaiken aikaa erästä virttä, jonka lauloimme: 'Voi, kuinka avara on pakanain valtakunta', ja hänellä oli päässään sellainen suuri, leveälierinen huopahattu, joka aina valahtaa viistoon. Ja herra Burch puhui kauniisti Syyrian pakanoista, ja laulut sujuivat hauskasti, ja kolehtihaavissa näytti olevan noin neljäkymmentä senttiä, kun se tuli meidän puolellemme. Mutta sillä ei voitaisi pelastaa edes pakanalasta, vai mitä? Sitten herra Burch sanoi, että jos joku sisarista tahtoisi majoittaa heidät, niin he jäisivät tänne huomiseksi ja pitäisivät vielä pienen kokouksen jonkun kodissa, ja rouva Burch panisi syyrialaisen puvun ylleen ja he näyttäisivät hauskoja ulkomaalaisia esineitä. Sitten hän odotti ja odotti, eikä kukaan hiiskahtanutkaan. Ja herra Burch toisti saman uudelleen, ja selitti, minkä vuoksi hän halusi viipyä, ja jokainen näki hänen pitävän sitä velvollisuutenaan. Juuri silloin rouva Robinson kuiskasi minulle, että lähetyssaarnaajat tulivat aina kivitaloon silloin, kun isoisä eli, ja ettei isoisä koskaan sallinut heidän mennä yöksi muualle. Minä en tiennyt, että tädit olivat lakanneet ottamasta heitä vastaan, vaikka eihän täällä ole ollut ketään matkustavia pappeja muulloin kuin yhtenä sunnuntaina minun aikanani. Sen vuoksi minä luulin, että minun täytyy kutsua heidät, kun ei täti ollut siellä eikä voinut itse pyytää heitä, ja kun täti oli sanonut, että minun täytyy edustaa perhettä."

"Mitenkä sinä teit sitten? Menitkö sinä esittämään itsesi, kun ihmiset poistuivat salista?"

"En, minä nousin kesken kokouksen. Minun täytyikin tehdä niin, sillä herra Burch alkoi loukkaantua, kun ei kukaan puhunut mitään. Sen vuoksi minä sanoin: 'Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer tulisivat iloisiksi, jos te tahtoisitte tulla kivitaloon, niinkuin lähetyssaarnaajat tekivät silloin kun isoisä eli, ja tädit pyytävät minua esittämään tervehdyksensä'. Sitten istuin jälleen, ja herra Burch rukoili isoisän puolesta ja sanoi häntä Jumalan mieheksi ja kiitti Herraa siitä, että hänen henkensä yhä eli hänen jälkeläisissään (hän tarkoitti tätejä) ja kiitti siitä, että tämä kunnon vanha talo, jossa monet veljet olivat kokeneet lohdutusta ja saaneet apua ja josta monet olivat lähteneet voimistuneina uusiin taisteluihin, oli yhä edelleen vieraanvaraisesti avoinna muukalaiselle vaeltajalle."

Toisinaan, kun taivaankappaleet ovat tietyissä asemissa, on pelkkä luonnollisuus kaikkein täydellisintä taidetta. Sanat tai teot, joissa ei ole mitään vaikutuksen tavoittelua, tuntuvat innoituksen henkäyksiltä.

Vuosikaudet oli Miranda Sawyer pitänyt eräät sielunsa portit tiukasti suljettuina, vaikkakaan ne tosin eivät olleet sulkeutuneet äkisti, vaan vähin erin ja hänen täysin siitä tietämättään. Jos Rebekka olisi tahallisesti kolkutellut näitä portteja vaikkapa päivittäin, hellittämättä ja vaikka kuinkakin taidokkaasti, ei hän kuitenkaan olisi päässyt koskaan sisälle, kielletylle alueelle. Mutta nyt, heidän kenenkään sitä aavistamatta, alkoivat portit kääntyä ruosteisilla ja jäykillä saranoillaan. Rebekka oli käyttäytynyt siten kuin diakoni Israel Sawyerin tyttärentyttären tulee käyttäytyä ja täten epäämättömästi osoittanut, ettei hän sittenkään ollut pelkkä "Randall kiireestä kantapäähän", niinkuin oli otaksuttu.

"No niin, kyllä huomaan, että sinun oli pakko tehdä näin, Rebekka", sanoi hän, "ja myönnän, että esitit kutsun niin kauniisti kuin sellaisessa tilaisuudessa saattaa tehdä. Toivoisin, että Jane täti ja minä emme olisi näin kylmettymisen runtelemia; mehän emme pysty nyt mitään puuhaamaan. Mutta tästä huomaat, Rebekka, kuinka järkevää on pitää talo aina puhtaana ja hyvässä kunnossa, olipa se tyhjänä tai asuttuna, ja kuinka mainiota on, kun ruokaa on aina varattu enemmänkin, niin ettei tarvitse hätääntyä, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Kokouksessa oli puoli tusinaa ihmisiä, jotka olisivat voineet majoittaa Burchit aivan huoletta, mutta he olivat joko liian saitoja tai laiskoja. Miksi sinun lähetyssaarnaajasi eivät tulleet tänne heti sinun mukanasi?"

"Sinä syyrialainen isoäiti!" huudahti Miranda (mutta sehän oli kokonaan perätöntä). "Montako heitä on?"

"Minä en tullut kysyneeksi; mutta minä järjestän kaksi huonetta kuntoon heille, ja jos kaikki lapset eivät mahdu niihin, otan minä jonkun omaan vuoteeseeni", toimitti Rebekka, salaisesti toivoen näin tapahtuvankin. "Koska molemmat tädit nyt ovat puolittain sairaita, niin enkö minä saisi kerrankin järjestää kaikkea kuntoon vieraita varten? Täti saa tulla ylös tarkastamaan, kun minä kutsun. Suostuuko täti siihen?"

"Luulen, että minun täytyy suostua", huokasi Miranda epäröiden. "Heittäydyn hetkeksi lepäämään Janen luo makuukamariin, sittenhän nähdään, pääsenkö virkistymään sen verran, että saan illallisen valmistetuksi. Kello on nyt puoli neljä — älä anna minun nukkua minuuttiakaan yli viiden. Minulla on kunnollinen tuli palamassa keittiön pesässä. En todellakaan ymmärrä, mikä minut sai muhentamaan koko padallisen papuja keskellä viikkoa, mutta nyt ne ovat hyvään tarpeeseen. Isällä oli tapana sanoa, ettei kotiin palaavista lähetyssaarnaajista maistu mikään niin mainiolta kuin pavut ja silava ja hapanleipä. Pane kuntoon molemmat eteläiset kamarit, Rebekka."

Tyttö, joka nyt sai ensi kertaa elämässään vapaan toimivallan tällaisessa asiassa, ryntäsi portaita ylös kuin rajuilma. Kivitalon kaikki huoneet olivat somia kuin nukkekaapit, eikä Rebekalla ollut muuta tehtävää kuin päästää kierrekaihtimet ylös ikkunoissa, harjata lattiat ja tomuttaa huonekalut. Tädit kuulivat hänen juoksentelevan edes takaisin, ravistelevan pieluksia ja höyhenpatjoja, kalisuttavan posliineja ja samalla laulelevan:

    "Jumala turhaan hyvyydessä
        näin jakaa meille lahjojaan,
    jos pakanat ain' pimeydessä
        kiviä kumartavat vaan."

Tytöstä oli vähitellen kehittynyt kätevä ja näppärä pieni olento, joka vilauksessa suoritti ne tehtävät, joihin hän ylipäänsä pystyi. Sitenpä hän olikin saanut aikaan ihmeitä kello viiteen mennessä, jolloin hän kutsui tätejään tarkastuskierrokselle. Vuoteet olivat tasaiset ja siistit, pesutelineillä riippui puhtaita pyyheliinoja, vesikannut olivat täytetyt, saippuat ja tulitikut olivat somasti käsillä, hiilipurnussa oli sanomalehtipaperia, sytykelastuja ja puita, ja jokaisessa tulipesässä paloi hiljalleen lämmittävä valkea.

"Minä ajattelin, että täytyy lieventää meidän pakkastamme, koska he tulevat suoraan Syyriasta", selitti tyttö. "Ja tästä minä nyt muistan, että minun täytyy tutkia asiaa maantiedostani, ennen kuin he ehtivät saapua."

Rebekan puuhissa ei ollut muistutuksen sijaa, ja niinpä tädit palasivat alakertaan, parannellakseen hiukan ulkoasuaan ennen vieraiden tuloa. Kun he sivuuttivat vierashuoneen oven, oli Miranda kuulevinaan sisältä räiskettä ja hän kurkisti sen vuoksi ovelta huoneeseen. Ikkunanverhot olivat työnnetyt syrjään, ja etuhuoneessa rätisi iloinen tulennos avoimessa kaakeliuunissa, samalla kun takimmaisenkin liedellä loimotteli hehkuva hiillos. Marmorisella kulmapöydällä loisti Rebekan oma lamppu, prinssi Aladdinin toinen joululahja, ja sen ruusuisen varjostimen himmentämä valo muutti jäykän ja ruman huoneen pyhäköksi, jossa kelpasi istua ja tuntea rakastavansa lähimmäistään.

"Kaiken nimessä, Rebekka", huusi Miranda portaiden yläpäätä kohti, "sopiko sinun mielestäsi ottaa nyt vierashuone käytäntöön?"

"Tehdäänhän näin korjuujuhlanakin ja jouluna, ja minä uskoin, että tämä olisi melkein yhtä juhlallinen tilaisuus", selitti hän. "Minä nostin vahakukat pois uuninreunukselta, jotteivät ne sulaisi, ja panin helmiäiset, korallit ja sen vihreän täytelinnun hyllykaapin päälle, etteivät lapset saisi niitä käsiinsä. Veli Milliken saapuu tänne puhumaan herra Burchin kanssa liikeasioista, enkä minä ihmettelisi, vaikka veli ja sisar Cobb myöskin sattuisivat kurkistamaan sisään. Älkää lähtekö kellariin; minä tulen silmänräpäyksessä alas ja toimitan juoksuaskareet."

"Eikö vaan siinä olekin kummallisin letukka, mikä maailmaan ikänään on syntynyt!" huudahti Miranda. "Mutta kyllä hän saa työt luistamaan, milloin häntä huvittaa!"

Kellon käydessä kuutta oli kaikki kunnossa vieraiden varalle, ja ne naapurit, joiden silmä kantoi kivitaloon saakka (nyt, kun ei puissa ollut lehtiä, tämä talo näkyi varsin kauas), tunsivat äärimmäistä uteliaisuutta ja hämmästystä. Molempien vierashuoneiden ikkunoista oli kaihtimet kiskottu ylös! Samoin kummankin eteläisen makuuhuoneen! Ja takkavalkeat joka huoneessa — jos silmiinsä tohti luottaa! Ellei muuan "sisar", joka oli ollut kokouksessa, olisi säälinyt näitä onnettomia uteliaita ja pistäytynyt muutamissa naapureissa selittelemässä asiaa, olisi moni Riverboron perhe varmaan viettänyt seuraavan yön sangen unettomana.

Lähetyssaarnaajan perhe saapui määräaikaan, ja Mirandan iloksi vain kaksi lasta oli mukana, sillä seitsemän tai kahdeksan oli jätetty veljien ja sisarien hoteisiin Portlandiin, jotta matkalaukut eivät paisuisi onnettoman suuriksi. Jane opasti vieraat yläkertaan ja Miranda rakenteli illallista. Mutta Rebekka otti heti huostaansa perheen molemmat pikku tytöt, riisui päällysvaatteet heidän yltään, silitti heidän hiuksensa ja vei heidät sitten keittiöön tunnustelemaan silavassa käristettyjen papujen tuoksua.

Ateria oli varsin runsas, ja lasten läsnäolo poisti siitä kaiken jäykkyyden, mikä arvatenkin muuten olisi vallinnut. Aterian päätyttyä Jane täti korjasi ruokia pöydältä Mirandan seurustellessa vieraiden kanssa vierashuoneessa, mutta Rebekka ja pienet Burchit pesivät ja kuivasivat pöytäastioita ja muuttivat koko keittiön karnevaalitantereeksi. Kuitenkaan he eivät saaneet aikaan varsin suuria vaurioita — he särkivät vain yhden kupin ja yhden vadin, jotka kumpikin olivat jo vanhastaan poreilla, heittivät hopealusikan pesuveden mukana takaoven luo ja kaatoivat kahvinporot likavesisiivilään. Kun Rebekka oli hävittänyt kaikkien näiden rikosten jäljet, siirtyivät lapset vierashuoneeseen, jonne herra ja rouva Cobb sekä diakoni Milliken rouvineen jo sitä ennen olivat ilmestyneet.

Olipa se hupaisa ilta! Toisinaan he jättivät pakanat kaikessa sokeudessaan kumartamaan puita ja kiviä — ei pitkäksi aikaa, vain sen verran, että he itse (sekä pakanat) ehtivät hiukan hengähtää, ja silloin herra ja rouva Burch kertoilivat ihmeellisiä, kauniita ja eriskummallisia asioita. Molemmat pikku tytöt laulelivat yhdessä, ja Rebekankin täytyi, rouva Burchin hartaiden pyyntöjen taivuttamana, istuutua vanhan rämisevän pianon ääreen ja laulaa vuorostaan.

Kello kahdeksalta Rebekka hiipi lattian poikki ja antoi Miranda tädilleen palmunlehväisen viuhkan, näköjään sen vuoksi, että täti voisi sillä suojata häikäistyjä silmiään lampunvalolta. Mutta oikeastaan tämä oli pieni sotajuoni, sillä Rebekka sai näin tilaisuuden kuiskata tädilleen:

Rebekka poistui ovelle, ja nuoret Burchit seurasivat hänen jäljissään, aivan kuin heidän olisi työläs kestää silmänräpäyksenkään eroa uudesta ystävästään. Viiden minuutin kuluttua he palasivat takaisin, ja Burchin pikku tytöillä oli käsissään kulhot kukkuroillaan torttuja, sydämiä, vinoneliöitä ja palmikkoleivoksia — kaikki sievästi sokeroituina ja siroteltuina kuminalla, jota oli korjattu talon omasta puutarhasta. Tällaiset leivostuotteet olivat Jane neidin erikoisalaa. Rebekka seurasi jäljessä kantaen tarjotinta, jolla kimalteli kuusi pientä kristallilasia täynnä voikukkaviiniä, jonka valmistajana Miranda oli paikkakunnan kuuluisuus. Tätä viiniä oli vanha diakoni Israelkin aina tarjoillut, ja lasitkin olivat hänen Bostonista ostamiaan. Miranda ihaili niitä rajattomasti, ei yksin niiden kauneuden tähden, vaan myöskin siksi, että niihin mahtui kovin vähän.

Kun nämä virvokkeet oli sievästi nautittu — toimitus, jota Riverborossa sanottiin "siivilöimiseksi" — katsahti Rebekka kelloon ja nousi sitten äkisti tuoliltaan lasten nurkasta, sanoen tovereilleen hilpeästi:

Tämä komennus sai kaikki nauramaan — isot lähetyssaarnaajat muita makeammin —, ja syyrialainen pikku väki toivotti huoneelle hyvää yötä poistuen Rebekan mukana yläkertaan.

UUSI SYDÄN

"Teidän sisarentyttärenne on ihmeteltävin lapsi, minkä olen nähnyt vuosikausiin", sanoi herra Burch, kun ovi oli sulkeutunut pikku tyttöjen jälkeen.

"Hän näyttää lopultakin kehittyvän ihmiseksi", vastasi Miranda neiti, "mutta hän on yhä vielä hirveän huolimaton ja ihan liian eläväinen."

"Meidän on muistettava, että eloisuuden puute eikä sen liiallisuus aiheuttaa suurimmat häiriöt elämässä", huomautti herra Burch.

"Hänestä tulisi verraton lähetyssaarnaaja", sanoi rouva Burch. "Sellaista ääntä, sellaista puoleensavetävää voimaa ja niin luontevaa puhekykyä ei ole monelle suotu."

"Ehkäpä minäkin puolestani sanon ajatukseni, ja se on, että hän minun mielestäni sopisi parhaiten pakanaksi", ilmoitti Miranda lyhyesti.

"Sisareni ajattelee, ettei ole hyvä mairitella lapsia", kiiruhti Jane neiti lisäämään, nähdessään kuinka rouva Burch tuntui säikähtyneenä aikovan kysyä, eikö Rebekka ollutkaan "tunnustajia".

Rouva Cobb oli peläten odottanut keskustelut kääntyvän juuri tälle tolalle — ennen kaikkea hän vapisi ajatellessaan, että joku voisi vihjata Rebekan saaneen rukouksen lahjat. Kokouksessa Sara täti oli tuntenut hetkellistä ja kauttaaltaan perustelematonta vastenmielisyyttä pastori Burchiin sen takia, että tämä oli kehottanut hänen suojattiaan "johtamaan rukousta". Rouva Cobb oli nähnyt, kuinka kalpeus valahti tytön kasvoille, kuinka avuton hätä kuvastui hänen katseissaan, kuinka hänen silmäripsensä vavahtelivat luoden häälyviä varjoja poskille, ja näistä merkeistä Sara täti oli ymmärtänyt, mikä koetus Rebekalla oli ollut kestettävänään. Nyt oli rouva Cobbin tuntema vastenmielisyys hälvennyt hänen kuunnellessaan pastorin ystävällistä puhelua ja katsellessaan hänen miellyttävää käyttäytymistään, mutta kun hän nyt huomasi, että rouva Burch oli poikkeamaisillaan vaarallisille poluille, kysyi hän tältä odottamatta, täytyikö Riverborosta Syyriaan matkustettaessa monestikin vaihtaa junaa. Rouva Cobb ymmärsi, ettei se ollut mikään erikoisen älykäs kysymys, mutta se kuitenkin täytti tarkoituksensa.

"Vai niin, sinäkin olet huomannut sen. Ensin minä luulin hänen tulleen kokonaan isäänsä, jonka näköinen hän on ulkonaisesti; mutta niinpä ei olekaan laita, vaan hän muistuttaa sinun isääsi, Israel Sawyeria."

"En ymmärrä, mistä sinä sen olet huomannut", sanoi Miranda perin pohjin hämmästyneenä.

"Se välähti mieleeni tänään, kun hän nousi kokouksessa seisaalleen ja esitti herra Burchille teidän kutsunne. Oli hiukan ihmeellistä, että hän istui juuri samassa penkissä, jossa isäsi tapa oli istua johtaessaan pyhäkoulua. Muistathan, kuinka hän nosti leukaansa ja kallisti päätään taaksepäin noustessaan sanomaan jotakin? No niin, tyttö teki aivan samoin; siellä huomasivat sen useammatkin."

Vieraat lähtivät pois ennen yhdeksää, ja tähän aikaan (kivitalossa hyvin myöhäinen iltahetki) vanhat Sawyerin tytöt myöskin vetäytyivät yölevolleen. Kun Rebekka kantoi rouva Burchin kynttilää näyttäen tälle tietä portaissa, sanoi hän ujosti:

"Oletteko hyvä, rouva Burch, ja sanotte pastorille, etten minä ole seurakunnan jäsen? En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, kun hän tänään pyysi minua rukoilemaan kokouksessa. En rohjennut sanoa, etten ollut koskaan rukoillut ääneen ja etten ymmärtänyt kuinka se oli tehtävä. Minusta tuntui niin häijyltä ja rohkealta rukoilla kaikkien niiden vanhojen seurakuntalaisten kuullen ja tekeytyä paremmaksi kuin olin. Mutta eikö Jumala olisi pitänyt minua kelvottomana, jos en olisi tahtonut rukoilla, kun pappi kehotti minua siihen?"

Kynttilänvalo lepatti Rebekan hehkuvilla, kiihtyneillä kasvoilla.
Rouva Burch kumartui ja suuteli häntä toivottaen hyvää yötä. "Älä ole
huolissasi", sanoi hän, "minä kerron tämän miehelleni ja uskon, että
Jumala kyllä ymmärtää sinut."

Seuraavana aamuna Rebekka nousi ennen kuutta; hänen mielensä oli niin täynnä taloushuolia, ettei hän voinut nukkua. Hän meni ikkunan luo ja katsahti ulos. Aamu oli pimeä, tuulinen ja tohiseva.

"Jane täti sanoi nousevansa puoli seitsemältä valmistamaan aamiaista", mietti tyttö. "Mutta kyllä kai tädit ovat vilustumisensa vuoksi raihnaisia, ja Miranda täti on varmaan hermostunut, kun talo on näin täynnä väkeä. Luulen, että minun on parasta hiipiä alas ja ryhtyä puuhiin ällistyttääkseni heitä."

Hän kiskaisi ylleen puuvillatäytteisen aamunutun, pani tohvelit jalkaansa ja hiipi äänettömästi alas rauhoitettuja isoja portaita. Keittiön oven hän sulki jäljessään estääkseen melua herättämästä talon muuta väkeä ja hyöri sitten liukkaasti puolen tunnin ajan talouspuuhissa. Sen jälkeen hän hiipi takaisin huoneeseensa pukeutuakseen, ennen kuin herättäisi lapset.

Vastoin odotuksia oli Jane neiti, joka illalla oli tuntenut olonsa pirteämmäksi kuin Miranda, heikontunut yön aikana eikä päässyt nyt aamulla nousemaan vuoteesta. Miranda pukeutui kiireesti nuristen ja valitellen kaiken aikaa. Hän soimasi koko maailmankaikkeutta koettelemuksista, joita hänen oli täytynyt kestää ja joita vielä päivän pitkään oli hänen edessään. Hän jopa rankaisi lähetysyhdistystäkin siitä, että se oli lähettänyt Burchit Syyriaan, ja esitti sellaisen käsittämättömän ajatuksen, että niiden, jotka lähtevät vieraisiin maihin pelastelemaan pakanoita, olisi myöskin pysyttävä siellä eikä laahusteltava ympäri maailmaa lapsilaumoineen hätyyttämässä ihmisiä, jotka eivät heitä tarvinneet.

Miranda kulki jäykkänä ruokasalin halki, sitoi huivin päähänsä estääkseen vetoa vaivaamasta ja ajatteli, että hän sytyttää ensin tulen keittiöön ja huutaa sitten Rebekan avukseen. Määrätessään tytölle töitä hän samalla aikoi esittää hänelle eräitä totuuksia, jotka koskettelisivat perheen oikeata edustamista lähetyskokouksissa.

Ikkunankaihtimet oli päästetty ylös, ja liedellä humisi täysi valkea. Teekattila porisi ja lauloi syöksähdellen ilmoihin valkeita höyrypilviä, ja sen paksuun nokkaan oli pistetty paperiarkin puolikas, johon oli kirjoitettu: "Terveisiä Rebekalta." Kahvipannu oli kiehumaisillaan, jauhettu kahviannos oli mitattu valmiiksi kauhaan, jonka viereen oli asetettu muserrettuja munankuoria kahvin selvittämistä varten. Puutarjottimella oli kylmiä perunoita ja säilykelihaa ja leikkuuveitseen oli kiinnitetty paperilippu kohteliaine kirjoituksineen: "Kunnioittaen, Rebekka." Hapanleipä oli otettu esille, vehnäleipä samoin, paahdettu leipä niin ikään, samoin munkit, maito oli kuorittu ja voi noudettu maitokamarista.

Miranda kiskaisi huivin päästään, vaipui istumaan keittiön kiikkutuoliin ja huudahti hiljaa: "Se sitten on kaikkein merkillisin otus! Sanonpa, että hän on täysi Sawyer kiireestä kantapäähän!"

Päivä ja ilta kuluivat loppuun jokaisen tyytyväisyydeksi ja iloksi, myöskin Jane neidin, jolla oli älyä ruveta paranemaan eikä huononemaan ja siten häiritsemään yleistä mielihyvää. Vanhat Burchit sanoivat kaipausta tuntien jäähyväisensä ja pienet lähetyssaarnaajat vannoivat kyynelissä kylpien ikuista ystävyyttä Rebekalle, joka lähdön hetkellä painoi heidän käsiinsä ennen aamiaista kirjoittamansa runon:

MARY JA MARTHA BURCHILLE.

    He Syyrian taivaan alla
        syntyivät maailmaan,
    kuin ruusut auringossa
        he kukoistivat vaan.

    Pakanamaan vain näki
        ens' silmäyksensä;
    ei sentään Pohjan jäitä,
        tai Intian ihmeitä,

    vaan oudon maan, min kansa
        on mustapintaista,
    ja jossa uskoamme
        ei lainkaan tunneta.

    Kiiruusti auttakaamme
        siks' Lähetystä nyt,
    se Luojan tykö mustat
        tuo epäkristityt.

Kivitalo ei nyt suinkaan kehittynyt pikaisesti miksikään kievariksi, jossa vieraita alituisesti otettaisiin vastaan ja juhlittaisiin. Mutta kuitenkin lähetyssaarnaajan vierailu oli kuin kiila, joka vastustamattomasti tunkeutui ennestään niin ahtaaseen loveen, ja nyt määräsi Miranda, että ylimääräinen vuode oli aina pidettävä valmiiksi pöyhittynä sen varalta, että "jotakin sattuisi tapahtumaan". Niin ikään muutettiin nyt kristallilasit astiakaapin ylimmältä hyllyltä hiukan alemmaksi, jotta ne olisivat paremmin käsillä. Rebekan oli täytynyt nousta tuolille seisomaan ylettyäkseen ottamaan ne alas, mutta nyt hän sai ne käsiinsä kohotessaan varpailleen. Tämä ikään kuin vertauskuvallisesti osoittaa, kuinka hänen aivan tietämättään onnistui kiivetä Miranda tädin ennakkoluulojen ja itsekkyyden muurin yli.

NÄKÖPIIRI AVARTUU

Nyt koitti aika, jota niin kauan ja kiihkeästi oli odotettu, ja Rebekka sai aloittaa opintonsa Warehamissa. Tyttö aikoi suorittaa koulun nelivuotisen kurssin kolmena vuotena, koska kaikki ne, joita asia koski, arvelivat, että hänen pitäisi seitsemäntoista vuoden ikään ehdittyään olla kypsynyt ansaitsemaan oman toimeentulonsa sekä auttamaan nuorempien siskojensa kasvattamista.

Rebekan oli määrä ajaa junassa päivittäin Warehamiin sekä takaisin kotiin syyskuusta jouluun saakka; sen jälkeen hänen piti jäädä täysihoitoon koulukaupunkiin seuraavien kolmen kylmimmän kuukauden ajaksi. Emma Janen vanhemmat olivat aina tuumineet, että vuoden tai parin oleskelu Edgewoodin ylemmässä tyttökoulussa (kolmen mailin päässä Riverborosta) olisi kaikissa suhteissa kyllin riittävä heidän tyttärelleen ja lähettäisi hänet maailmaan niin täynnä opillista hienostusta kuin tyttö saattoi itsessään säilyttää. Näihin asti oli Emma Jane itsekin kaikesta sydämestään yhtynyt tähän mielipiteeseen, sillä jos mitään, niin juuri läksyjen lukemista hän kammoksui. Mutta asiat saivat toisen käänteen, kun hänet lähetettiin Edgewoodiin ja Rebekka joutui Warehamiin. Hän kesti viikon ajan — seitsemän loppumattoman pitkää päivää hän oli erossa kaiken kiintymyksensä esineestä tavaten hänet vain toisinaan illoin. Sunnuntai tarjosi hänelle tilaisuuden esittää isälle tämän järjestelyn nurinkurisuutta; mutta isä oli järkähtämätön. Hän ei ensinkään luottanut opilliseen kasvatukseen, jota tytön osaksi hänen mielestään oli tullut jo aivan riittävästi.

Kului vielä toinenkin viikko. Emma Jane riutui silminnähtävästi ja etenkin korvin kuultavasti. Tytön raikas väri kuihtui ja hänen ruokahalunsa hupeni — aterian hetkinä pöydässä — melkein olemattomiin.

Emma Janen äiti vihjaili surkutellen sellaiseen tosiseikkaan, että Perkinsien tapa oli heikontua, ja hän valitti aina pelänneensä, että Emma Janen ihonväri oli liian kaunis ollakseen oikein terve. Hän todisti, että muutamat miehet olisivat ylpeitä, jos heillä olisi kunnianhimoisia tyttäriä, joille he mielellään soisivat kaikki mahdolliset kehitystilaisuudet. Hän pelkäsi sitä paitsi, että päivittäiset matkat Edgewoodiin tyttöä kyyditsemään runtelivat hänen omaakin terveyttään; ja hän ennusti, että herra Perkinsin ennen pitkää täytyisi palkata joku poikanen Emma Janen kyytimieheksi. Ja lopuksi rouva Perkins tunnusti suoraan, että kun kerta tyttö oli niin opinhaluinen kuin Emma Jane, niin hänen nähdäkseen oli sulaa ilkeyttä asettua tyttöä vastustamaan.

Herra Perkins kesti useat päivät, mutta vihdoin hänen mielialansa, ruokahalunsa ja ruoansulatuselimistönsä alkoivat tästä huomattavasti tärveltyä, ja silloin hän alistui. Emma Jane riensi iloisena kuin vapautettu vanki tapaamaan rakasta ystäväänsä. Hänen rohkeutensa ei pettänyt edes pääsytutkinnossa, vaikka se joutuikin hirmuisesti koetelluksi, ennen kuin hänelle avautui tie Warehamin opilliseen yrttitarhaan. Hänet hyväksyttiin vain kahdessa aineessa, mutta hän liittyi ilomielin viisine ehtoineen koulun valmistavaan kurssiin aikoen valvoa, että tiedon virta valuisi säästeliäästi hänen henkisten perintömaidensa yli, kastelematta häntä enempää kuin oli välttämätöntä. On mahdotonta salata sitä totuutta, että Emma Jane oli paksupäinen; mutta sisukas, vääjämätön uskollisuus ja taito rakastaa alttiisti ja epäitsekkäästi ovat nekin, tarkkaan ajatellen, eräänlaisia kykyjä, joiden arvo elämässä saattaa olla suuri.

Wareham oli sievä pikkukaupunki, jonka leveätä pääkatua varjostivat suuret jalavat ja vaahterat. Kaupungissa oli apteekki, rautapaja, lyijyvalimo, useita sekalaisia kauppoja, kaksi kirkkoa ja monta täysihoitolaa; mutta kaikki asukkaiden harrastukset keskittyivät kaupungin opiston ja seminaarin ympärille. Kaupunkiin kerääntyi poikia ja tyttöjä piirikunnan sekä valtion kaikista osista, ja he olivat mitä erilaisimmilla asteilla, jos heitä luokiteltiin syntyperän, yhteiskunnallisen aseman, rikkauden tahi köyhyyden perusteella. Kolmannen ja neljännen luokan oppilaiden kesken oli tapana kävellä asemalle tai sieltä kouluun parittain, ja vastamäissä kantoivat vankemman sukupolven edustajat naistoveriensa raskaita kirjapinkkoja.

Joskus tuli myös tunnetuksi yhden tai toisen varhaiskypsän ja ajattelemattoman tytön tyhmyyden puuskaus. Näihin tyttöihin kuului riverborolainen Hulda Meserve. Hän oli kylläkin ystävällinen Rebekalle ja Emma Janelle, mutta mitä pitemmälle aika kului, sen vieraammiksi kävivät heidän välinsä. Hulda oli erinomaisen kaunis runsaine, punertavanruskeine hiuksineen ja muutamine aivan pienine kesakkoineen, joista hän puhui alituisesti — tietäen, ettei kukaan voi keksiä niitä hänen kasvoistaan samalla huomaamatta hänen ihonsa posliininkaltaista heleyttä ja hänen pitkiä silmäripsiään. Koska Riverborossa oli vähänlaisesti nuorukaisia, aikoi Hulda Meserve huvitella näinä neljänä Warehamin vuotena niin paljon kuin olosuhteet sallivat. Hänen käsityksensä mukaan hauskuus oli siinä, että alati kasvava ihailijain piiri ympäröi ja hellitteli häntä, mitä julkisemmin sen parempi. Hänen tapansa oli kertoilla valloituksistaan osattomammille tytöille, samalla valitellen kärsimyksiä, joita hän alituisesti tuotti ihailijoilleen ja joiden suhteen hän oikeastaan väitti olevansa viaton kuin äskensyntynyt karitsa. Tällainen taipumus on omiaan piankin särkemään tavallisen ystävyyssuhteen, ja niinpä ei kestänyt kauankaan, ennen kuin Rebekka ja Emma Jane koulumatkoillaan istuivat yksin rautatievaunun toisessa päässä ja Hulda ihailijoineen toisessa.

Rebekka eli sellaista normaalia, itsetiedotonta elämää, joka hänen ikäkautenaan on kaikkein luonnollisinta. Pojat olivat hyviä tovereita, ei muuta. Hän lueskeli mielellään samassa luokassa kuin pojatkin — kaikki tuntui silloin sujuvan paremmin; mutta hänen ihanteellisuutensa suojeli häntä joutavalta ja epäkypsältä hakkailulta.

Warehamin opettajissa oli muuan, neiti Emily Maxwell, jonka vaikutusvaltaan Rebekka taipui alunpitäen tutustuessaan hänen johdollaan englantilaiseen kirjallisuuteen sekä ainekirjoitukseen. Neiti Maxwell, jonka isä ennen oli ollut Mainen valtion kuvernöörinä ja jonka setä oli Bowdoinissa professorina, oli näiden seikkojen perusteella Warehamin huomatuin henkilö; ja täytyy tunnustaa mitä onnellisimmaksi sattumaksi, että hänen lyhyt opettajakautensa Warehamissa sattui juuri Rebekan kouluvuosiksi. Heidän suhteensa kehittyi heti varmaksi. Rebekan sydän heittäytyi opettajan huomaan arvelematta niinkuin nuoli lentää maaliinsa, ja kun hän nyt tapasi ylemmyydessään epäämättömän hengen, taipui hänen mielensä mutkittelematta kunnioittavan ihailun nöyrään asenteeseen.

Huhuiltiin neiti Maxwellin "kirjoittavan", millä sanalla, erityiseen tiettyyn sävyyn lausuttuna, ei tarkoitettu mitään kaunokirjoitustaitoa, vaan sitä, että asianomaisen kynäntuotteita oli nähty painettuina.

"Häneen sinä ihastut; hän kirjoittaa", kuiskasi Hulda Meserve Rebekalle ensimmäisenä kouluaamuna rukouksissa, kun opettajat istuivat etupenkillä kunnioitusta herättävänä rivinä. "Hän kirjoittaa; mutta minun mielestäni hän on pöyhkeä."

Kukaan ei näyttänyt voivan tarkalleen valaista tässä asiassa Rebekkaa, joka sielunsa nälässä kyseli "mitä hän kirjoittaa;" mutta selitettiin, että ainakin yksi henkilö oli nähnyt neiti Maxwellin kirjoituksen eräässä kuvitetussa aikakauskirjassa. Tämä erinomainen suurtyö sai Rebekan hiukan ujostelemaan neiti Maxwellia; mutta samalla hän ihaili tätä rajattomasti. Opettajan katse kohtasi alituisesti innostuksesta säihkyvän tumman silmäparin. Milloin hän sanoi jonkin ajatuksen erikoisen onnistuneesti, silmäsi hän toisen penkkirivin kulmaukseen, jossa nuoret, ilmeikkäät kasvot alati kuvastivat jokaisen tunnevivahduksen, minkä hän vain halusi nostattaa.

Eräänä päivänä, kun oli puhe ensimmäisestä kirjoitusharjoituksesta, pyysi neiti Maxwell kutakin uutta oppilasta tuomaan hänen nähtäväkseen jonkin aikaisemmin kyhätyn ainekirjoituksensa, jotta hän voisi arvioida työtä ja päätellä minkälaista ainesta hänellä oli oppilainaan. Rebekka jättäytyi tunnin lopulla muista jälkeen ja läheni arastellen opettajanpöytää.

"Minulla ei ole mukanani ainekirjoituksia, neiti Maxwell, mutta minä voin etsiä jonkin, kun perjantaina lähden kotiin. Ne ovat eräässä laatikossa ullakolla."

"Huolellisesti käärittyinä kokoon ja punaisin ja sinisin nauhoin sidottuina?" kysyi neiti Maxwell hymyillen.

"Eikä", vastasi Rebekka ja pudisti vakavana päätään. "Minä kyllä tahdoin sidellä ne, koska muutkin tytöt tekivät niin ja koska se näytti somalta. Mutta minä sidoin kirjoitukset tahallani purjelangalla, ja sen, jossa puhutaan 'yksinäisyydestä', minä sidoin vanhalla kengännauhalla osoittaakseni sille, mitä minä siitä ajattelin."

"'Yksinäisyydestä'!" nauroi neiti Maxwell kohottaen kulmakarvojaan.
"Itsekö sinä valitsit aiheesi?"

"En, neiti Dearborn sanoi, että me olimme liian pieniä voidaksemme itse valita hyviä aiheita."

"Takkavalkean ääressä', 'Grant soturina', 'Mietelmiä P.T. Barnumin elämästä', 'Haudattuja kaupunkeja'; en nyt muista useampia. Minun kaikki aineeni ovat huonoja enkä kehtaa näyttää niitä. Minä kirjoitan helpommin ja paremmin runoja, neiti Maxwell."

"Ei toki; minä vain olen aina kirjoittanut niitä, jo kotona maalla.
Tuonko minä teille ne kaikki? Ei niitä ole paljon."

Rebekka otti Riverborosta mukaansa kirjoitusvihon, johon hän jäljenteli runollisia vuodatuksiaan ja vei sen neiti Maxwellin kotiin toivoen, että hänet pyydettäisiin sisälle ja että hän siten saisi puhella yksityisesti opettajansa kanssa; mutta kun hän soitti ovikelloa, tulikin palvelijatar aukaisemaan, eikä tytön auttanut muu kuin lähteä pettyneenä tiehensä.

Muutamia päiviä myöhemmin hän näki mustakantisen vihkonsa neiti Maxwellin opettajanpöydällä, ja silloin hän tiesi arvostelun hirvittävän hetken koittaneen. Niinpä tyttö ei hämmästynytkään, kun häntä pyydettiin jäämään luokkaan toisten lähdettyä.

Huoneessa oli hiljaista; punaiset lehdet kahahtelivat ulkona tuulessa ja lehahtelivat sisään avoimesta ikkunasta tuoden vuodenajan ensimmäiset tervehdykset. Neiti Maxwell saapui ja istui penkille Rebekan viereen.

"En ihan hullummiksikaan", tunnusti Rebekka, "mutta on niin vaikeata arvioida itse, minkälaisia ne ovat. Perkinsit ja Cobbit sanoivat aina niitä ihmeellisiksi, mutta kun rouva Cobb sanoi, että hän piti näitä parempina kuin Longfellow'n runoja, niin minä tulin onnettomaksi, sillä eihän se voi olla totta."

Viimeinen järkevä huomautus vahvisti neiti Maxwellia uskossaan, että
Rebekka jaksoi kuulla totuuden ja että sen sanominen hyödyttäisi tyttöä.

"No niin, lapseni", sanoi hän hymyillen, "ystäväsi olivat väärässä ja sinä olet oikeassa. Pätevällä mittapuulla mitattaessa nämä runot jäävät ala-arvoisiksi."

"Sitten kai minun on luovuttava toiveesta, että minusta joskus tulisi kirjailija!" huokasi Rebekka, joka tunsi mielensä onnettoman karvaaksi ja pelkäsi, ettei voi pidättää kyyneliään.

"Älähän hätäile!" keskeytti neiti Maxwell. "Vaikka ne eivät olekaan oikeata runoutta, todistavat ne sinun hyviä taipumuksiasi. Tuskin koskaan rikot poljennon ja riimin sääntöjä vastaan, ja se osoittaa, että luontainen vaisto ohjaa sinua oikeaan; runoilijat sanoisivat sitä muototajuksi. Kun sinä kasvat ja saat kokemuksia — tarkoitan, sitten kun sinulla on jotakin sanottavaa, luulen sinun kirjoittavan sangen hyviä runoja. Runous edellyttää tietoja ja laajanäköisyyttä, elämänkokemusta ja kuvittelukykyä, Rebekka. Sinulta puuttuvat vielä nämä kolme ensimmäistä edellytystä, mutta uskonpa melkein, että sinussa on hitunen viimeksi mainittua."

"Tietysti; se vain auttaa sinua kirjoittamaan parempaa suorasanaistakin. Minä aion pyytää kaikkia uusia oppilaita kirjoittamaan kirjeen, jossa hiukan kuvaillaan kaupunkia ja vihjataan, millaista kouluelämä on täällä."

"Olisi tyhmää ja yksitoikkoista, jos minun täytyisi kirjoittaa oikea kirje, sellainen, minkä Rebekka Randall kirjoittaa Hanna sisarelleen Hopeapuron taloon tahi Jane tädilleen Riverboroon. Mutta jos minä saisin olla olevinani joku ihan toinen tyttö ja kirjoittaa jollekin, jonka tietäisin ymmärtävän kaiken mitä sanon, niin siitä tulisi parempi."

"Kyllä vain; siinähän on, luullakseni, hauska suunnitelma", sanoi neiti
Maxwell. "No, keneksi sinä sitten aiot olettaa itsesi?"

"Minä pidän kauheasti perijättäristä", sanoi Rebekka miettivästi. "En tietysti ole koskaan nähnyt perijätärtä, mutta niille tapahtuu aina kaikenmoista ihmeellistä, varsinkin kultakiharaisille. Minun perijättäreni ei olisi turhamainen ja kopea, niinkuin Tuhkimon häijyt sisaret; hän olisi jalo ja antelias. Hän eroaisi suurenmoisesta koulusta, — se olisi Bostonissa —, ja tulisi tänne sen vuoksi, että hänen isänsä oli elänyt täällä poikana, kauan ennen rikastumistaan. Isä on nyt kuollut, ja tytöllä on holhooja, maailman paras ja hienoin mies. Hän on tietenkin hiukan vanha ja usein totinen ja äänetön, mutta joskus, kun hän on iloinen, hän on täynnä kujeita, ja silloin Evelyn ei lainkaan karta häntä. Niin, tytön nimi on Evelyn Abercrombie ja hänen holhoojansa nimi on herra Adam Ladd."

"Kyllä, hän on minun kaikkein paras ystäväni", huudahti Rebekka ihastuneena. "Tunnetteko tekin hänet, neiti Maxwell?"

"Kyllä, totta kai; hän on tämän koulun johtokunnan jäsen, näetkö, ja käy täällä usein. Mutta jos minä annan sinun nyt vielä olla 'olevinasi', niin sinä kerrot minulle kirjeesi koko sisällön ja minä menetän mieleisen yllätyksen."

Me jo tiedämme, mitä Rebekka ajatteli neiti Maxwellista; opettajan mielipiteen oppilaastaan me näemme seuraavasta kirjeestä, jonka neiti Maxwell kirjoitti paria kolmea kuukautta myöhemmin:

Niin kuin hyvin tiedät, ei opetustyö suinkaan aina ole minua innostanut. Toisinaan olen vallan toivoton, kun ajattelen velvollisuuttani tyrkyttää tietoa näille nuorille, jotka ovat itsetyytyväisiä ja tarkkaamattomia, olivatpa he sitten kumpaa sukupuolta hyvänsä. Ja mitä tyhmempiä he ovat, sitä vähemmän he tyhmyyttään aavistavat. Jos minun alanani olisi matematiikka tai maantiede, saattaisin kenties kuvitella hyödyttäväni jotakuta, sillä niissä aineissa voivat ponnistukset ja ahkeruus saada ihmeitä aikaan. Mutta kirjallisuuden ja ainekirjoituksen opetuksessa kaipaa lahjakkuuden, mieltymyksen ja mielikuvituksen ilmauksia. Kuukauden toisensa jälkeen minä pyrin vaivalla eteenpäin, kiskon auki yhä uusia ja uusia simpukoita, mutta löydän helmen tuiki harvoin! Kuvittele siis minun iloani, kun nyt tänä lukukautena, näkemättä edes mitään erityistä vaivaa kuoren aukaisemisessa, tapasin harvinaisen helmen — se on musta, mutta silkin siloinen ja hohtaa ihanasti! Hänen nimensä on Rebekka, ja hän muistuttaa meidän perheraamattumme kuvaa 'Rebekka kaivolla', sillä hänen hiuksensa ja silmänsä ovat niin tummat, että tulee ajatelleeksi suvussa virtaavan joko italialaista tai espanjalaista verta. Hän ei ole mitään erityistä ulkonaisesti. Ihmiset eivät ole tehneet hänen hyväkseen mitään. Hän ei voi kerskailla syntyperästään, hänellä ei ole rahoja, häntä ei ole sanottavastikaan kasvatettu, eikä hänellä ole muitakaan etuja. Mutta äitimme Luonto on ottanut hänet huomaansa sanoen:

Siunattu Wordsworth! Kuinka hän opettaakaan meitä ymmärtämään! Ja helmi ei tähän saakka ole kuullut hänestä puhuttavankaan! Ajattelehan, miltä tuntuu lukea luokalle Wordsworthin 'Lucya' ja huomata loppuun ehdittyään kuinka neljäntoista ikäinen huulipari värähtelee ihastuksesta ja kuinka kaksi silmää välkkyy myötätunnon kyynelissä!

Sinä rakas isäparka! Sinäkin tiedät, kuinka lohdutonta on kylvää jaloa kylvöä kivikkoon, hiekkaan, veteen ja (siitähän joskus näyttää) liejuun, tietäen, että jos siitä ituja nouseekin, niin taimet ovat kituvia ja surkastuneita. Kuvittelehan, kuinka iloista silloin on kohdata todellinen sielu — kylvää siemen niin lämpöiseen ja hedelmälliseen maahan, että voi vahvasti uskoa siitä kehkeytyvän lehtiä, kukkia ja hedelmiä, kutakin oikeaan aikaan. Soisin, etten olisi niin kärsimätön, niin kiihkeä näkemään tuloksia. Minusta ei ole opettajaksi; siihen toimeen ei sovellu kukaan, joka halveksuu tyhmyyttä niin syvästi kuin minä… Helmi kirjoittelee lystillisiä maalaismakuisia säkeitä, tietysti kalikkasäkeitä, mutta kuinka liekään, silloin tällöin hänen onnistuu liittää lomaan rivi, ajatus, runokuva, joka osoittaa, että hän tietämättään tuntee salaisuuden… Näkemiin! Minä otan Rebekan jonakin perjantaina mukanani kotiin, jotta sinä ja äiti saatte itse nähdä, minkälainen hän on.

APILANKUKKIA JA AURINGONRUUSUJA

"Mitä kuuluu, tytöt?" kysyi Hulda Meserve katsahtaen sisään ovenraosta. "Voitteko keskeyttää lukunne hetkeksi ja näyttää minulle huonettanne? Tulen suoraan kaupasta, josta ostin nämä hansikkaat, sillä olin päättänyt, etten kulje talvella kintaissa — ne ovat kerrassaan liian maalaiset. Mutta älähän, teidän huoneennepa on vallan liian loistava, sanalla sanoen! Luulen, ettei kellään toisella meistä ole lähimainkaan tämän veroista! En ymmärrä, mikä tälle antaa sellaisen suorastaan ruhtinaallisen leiman — nuo uutimetko vai tuo hieno varjostin vai Rebekan lamppu — mutta te olette tosiaan ymmärtäneet somistaa asuntonne. Minäkin pidän sievistä huoneista, mutta en saa koskaan hetkeksikään aikaa järjestellä omaani. Minulla on aina niin paljon puuhailemista puvuissani, etten juuri milloinkaan saa vuodettani kootuksi ennen päivällistä; mutta kun vieraina kuitenkin käy vain tyttöjä, niin mitäpä siitä. Saanko kuivata jalkojani teidän lämpöjohtonne päällä? En voi sietää kalosseja, ellei kaduilla ole savea ja lokaa aina polviin saakka. Minä näin siksi paljon vaivaa hakiessani näitä ranskalaismallisia kenkiä, etten minä nyt rupea pilaamaan niitä kalosseilla useammin kuin on ihan välttämätöntä. Luulen, että pojat tarkkaavat jalkoja aina enemmän kuin muuta. Elmer Webster astui eilen varpailleni koulussa, kun satuin ojentamaan jalkani käytävään, ja sitten välitunnilla hän pyysi minulta anteeksi ja sanoi, ettei oikeastaan häntä sopinut syyttää, sillä jalka oli niin pieni, ettei hän tosiaankaan voinut huomata sitä! Eikö hän olekin suurenmoinen? Tietysti hän vain loruilee, mutta tällaiset viistot korot ja terävät kärjet saavat jalan näyttämään pienemmältä. Pankaahan, tytöt, jalkanne tähän rinnalle, niin saamme nähdä, onko niissä eroa; ei silti, että minä siitä välittäisin, mutta pilan vuoksi."

"Minun koipeni voivat vallan erinomaisesti täällä, missä ne nyt ovat", vastasi Rebekka kuivasti. "Minulla ei ole aikaa mittailla jalkoja algebrapäivänä. Sinä olet, muuten, pitänyt toista jalkaasi käytävässä aina siitä saakka, kun sait nuo uudet kenkäsi, joten ei ole ihme, että joku lopultakin sattui sille polkemaan."

"Ehkäpä minä usein muistan kenkiäni, sillä ne eivät ole aluksi kovinkaan mukavat ennen kuin niihin tottuu. Tehän olette saaneet aikalailla uutuuksia tänne, vai mitä?"

"Tarkoitat joululahjojamme?" kysyi Emma Jane. "Tyynynpäälliset antoi rouva Cobb, maton lähetti Mary serkku Pohjois-Riverborosta, ja Living ja Dick antoivat paperikorin. Me annoimme toisillemme kaappi- ja vuodeverhoja, ja varjostimen lahjoitti herra Ladd minulle!"

"Olipa onni teille, kun tutustuitte häneen! Armias! Kunpa minäkin kohtaisin jotakin samantapaista. Ja kuinka kekseliäs hän onkaan! Varjostin kätkee parhaiksi teidän vuoteenne, eikö totta? Mutta teillähän onkin vuodekomero huoneessanne, ainoa koko talossa. En ymmärrä, kuinka teidänlaisenne vastatulleet onnistuivat saamaan näin mainion huoneen", lopetti hän tyytymättömänä.

"Tänä vuonna teidän suuri ja ainokainen neiti Maxinne on jäykempi ja mahdottomampi kuin koskaan ennen", sanoi Hulda. "Minä olen kokonaan luopunut yrittämättäkään enää miellyttää häntä, sillä hänellä ei ole rahtuakaan oikeudentuntoa. Suosikkejaan hän vaalii, mutta toisia hän ei huomaakaan muulloin kuin nakatessaan heille ärsyttäviä huomautuksia. Eilen minua suuresti halutti sanoa hänelle, että hänen velvollisuutensa on opettaa minulle kieliä eikä käytöstapoja."

"Soisin, ettet moittisi neiti Maxwellia minun kuulteni", sanoi Rebekka tulisesti. "Tiedäthän minun kiintymykseni."

"Tiedän, mutta minun on mahdoton ymmärtää, kuinka sinä jaksat sietää häntä."

"Minä en vain siedä, vaan rakastan häntä!" huudahti Rebekka. "En sallisi auringon paahtaa häneen liian kuumasti tai tuulen puhaltaa häneen liian purevasti. Hänen pöytänsä alle minä haluaisin panna marmorisen korokkeen, ja tahtoisin antaa hänen istua samettituolilla kultaisen kateederin takana!"

"No no, älä nyt sentään pillastu, sillä minun puolestani hän kyllä saa istua, missä häntä huvittaa. Minulla on parempaa ajattelemista", sanoi Hulda niskojaan nakaten.

"Eikö nyt ole sinun tuntisi?" kysyi Emma Jane ehkäistäkseen puhkeamassa olevan riidan.

"On, mutta minä kadotin eilen latinan kielioppini. Jätin sen eteiseen puoleksi tunniksi, sillä välin kun minulla oli todellinen kohtaus Herbert Dunnin kanssa. En ollut koko viikkoon puhunut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja olin antanut takaisin hänen luokkamerkkinsä. Hän oli ihan raivoissaan. Kun sitten palasin eteiseen, oli kirja poissa."

Kaiken aikaa huoneessa ollessaan Hulda oli aukonut ja kiinnitellyt hattunsa harsoa toivoen, että tytöt huomaisivat kysyä, kenen sormus tällä viikolla oli hänen sormessaan; mutta vaikka Rebekka ja Emma Jane heti olivat huomanneet tämän uuden korun, ei mikään maailmassa olisi saanut heitä hiiskahtamaan siitä sanaakaan. Huldan halu yllyttää heitä puhumaan asiasta oli liian ilmeinen.

"Johtaja uskoo, että minun kielioppini kyllä löytyy, ja hän lainasi minulle toisen", jatkoi Hulda. "Hän melkein läksytti minua sen vuoksi, että jätin kirjan eteiseen. Hänen vastaanottohuoneessaan oli oikein hieno vieras herra, jota en tuntenut. Soisin, että hän olisi jokin uusi opettaja, mutta se kai ei ole mahdollista. Hän katseli minua melkein koko ajan, minkä minä olin sisällä ja sai minut niin ymmälleni, että osasin tuskin kunnolleen vastata johtajan kysymyksiin."

"Sinun täytyy kohtakin panna naamio kasvoillesi, jos aiot saada elää rauhassa, Hulda", neuvoi Rebekka. "Tarjosiko hän sinulle luokkamerkkiään muistoksi, vai oliko hän päässyt koulusta jo niin kauan sitten, ettei hänellä enää ollut? Ja sanohan nyt — pyysikö johtaja sinulta pientä hiuskiharaa säilyttääkseen sitä kellonkuoriensa välissä?"

Tämä sanottiin iloisesti ja nauraen, mutta joskus saattoi Huldasta tuntua vaikealta päättää, koettiko Rebekka vain keksiä sukkeluuksia vai oliko tyttö kenties kateellinen. Hän ylimalkaan uskoi jälkimmäisen olettamuksen oikeaksi ja piti sen vuoksi Rebekan sutkauksia pelkästään luonnollisina, tyttöä itseään kun ei sanottavastikaan ollut "huomattu" kouluelämässä.

"Hänellä ei ollut yhtään jalokivikoristuksia; sellainen kamea vain napinlävessä ja kerrassaan kaunis sormus sormessa, — sellainen merkillinen sormus, joka pyöri ja pyöri ympäri. Voi, rakkaani! Nyt minun täytyy juosta! Minne kokonainen tunti livahtikaan? Koulunkellohan soi nyt!"

Huldan puhuessa Rebekka oli heristänyt korviaan. Tyttö muisti erään merkillisen sormuksen, ja se kuului ainoalle ihmiselle, joka (neiti Maxwellia lukuunottamatta) pystyi herättämään hänessä kuvitteluja — prinssi Aladdinille. Hän ja Emma Jane ihailivat romanttisesti ja kunnioittavasti Aladdinia itseään samalla kun he olivat mitä syvimmin kiitollisia hänen komeista lahjoistaan. Sen jälkeen kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet hänet, ei ainoakaan joulu ollut mennyt sivu hänen muistamattaan heitä kumpaakin tavalla, joka osoitti mitä harvinaisinta aistia ja huolehtivaisuutta. Emma Jane oli nähnyt Aladdinin vain kahdesti, mutta kivitalossa hän oli käynyt useat kerrat, ja Rebekka oli siten oppinut tuntemaan hänet paremmin. Rebekka myös kirjoitti ne kirjeet, joissa he kertoivat saaneensa lahjat sekä samalla ilmaisivat kuinka kiitollisia he olivat niistä; ja Rebekka koki loputonta vaivaa koettaessaan kyhätä Emma Janen kirjeen kokonaan toiseen muotoon kuin omansa. Toisinaan herra Ladd oli kirjoittanut Bostonista tiedustellen Riverboron kuulumisia, ja silloin Rebekka oli lähettänyt hänelle monia sivuja täynnä hulluttelevaa ja lapsellista lavertelua, johon pari kertaa liittyi myöskin runonsäkeitä. Jos nyt Huldan vieras oli Aladdin, niin tulisikohan hän tervehtimään myöskin heitä? Ja olisiko sopivaa, että Emma Jane ja hän näyttäisivät herra Laddille huoneensa tällaisenaan, kun niin monet hänen lahjansa olivat siinä näkyvillä?

Kun tytöt olivat asettuneet Warehamiin oikeina täysihoitolaisina, tunsivat he elämänsä niin riemukkaaksi kuin suinkin oli mahdollista. Hän ja Emma Jane olivat huonetovereina koonneet yhteen vaatimattoman omaisuutensa saadakseen asumuksensa kauniiksi ja kodikkaaksi. Huoneessa oli jo alkujaan iloinen punainen matto ja kaunis vaahterakalusto. Rouva Perkins oli valmistanut heille pitkät ikkunanverhot musliinista. Tytöt saivat häneltä myöskin kaksi samankuosista pöytäliinaa, ja kumpikin voi näin muokata itselleen oman lukunurkkansa. Suuren kaunopuheisuutensa avulla Rebekka oli saanut luvan viedä Warehamiin ylellisen kauniin lamppunsa, joka olisi somistanut minkälaisen huoneen hyvänsä. Ja kun he sitten vielä lisäsivät sisustukseen Aladdinin viimeiset joululahjat — Emma Janen saaman japanilaisen varjostimen sekä Rebekan kirjahyllyn englantilaisine runoilijoineen —, saattoivat tytöt hyvällä syyllä selittää, että kaikki oli yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno ja oman pesän perustaminen.

Päivä, jona Hulda kävi tervehtimässä heitä, oli perjantai, ja juuri perjantaisin — kello kolmesta puoli viiteen — oli Rebekalla oikeus nauttia hauskuutta, jota hän aina kaivaten odotteli koko viikon. Silloin hän juoksi lumista polkua myöten kouluntakaisen metsän halki päästen siten erään rauhallisen kadun kulmaukseen, josta hän kiiruhti suorinta tietä neiti Maxwellin asuntoon, suureen valkoiseen taloon. Sisäkkö avasi oven. Rebekka riisui hattunsa ja päällysnuttunsa ripustaen ne eteisen naulakkoon, sovitti kalossinsa huolellisesti nurkkaan ja aukaisi sitten oven, joka johti paratiisiin. Neiti Maxwellin arkihuoneen kaksi seinää olivat kokonaan kirjahyllyjen peitossa, ja Rebekka sai istua takkatulen ääreen ja syventyä koko sydämestään kirjoihin noin tunnin ajaksi. Silloin neiti Maxwell tavallisesti saapui kotiin tunneiltaan, ja Rebekka vietti hänen kanssaan puhellen ihania hetkiä, kunnes hänen oli lähdettävä asemalle tapaamaan Emma Janea ennen junan lähtöä. Tytöillä oli näet tapana viettää lauantait ja sunnuntait aina Riverborossa.

Tänä perjantaina Rebekka kätki kasvonsa neiti Maxwellin kasvijalustalla kukkiviin geraniumeihin, valitsi sitten kirjahyllystä "Romolan" luettavakseen ja istahti ikkunan luo hengähtäen syvään rajattomasta tyytyväisyydestä. Silloin tällöin hän katsahti kelloon, muistaen erään päivän, jolloin hän oli niin syventynyt "David Copperfieldiin", ettei Riverboron juna lainkaan mahtunut hänen ajatuksiinsa. Hylätty Emma Jane ei ollut lähtenyt kotiin ilman huonetoveriaan, vaan oli juossut neiti Maxwellin luo kyselemään Rebekkaa. Samana päivänä lähti enää yksi ainoa myöhäisempi juna Riverboroon päin, ja sekin pysähtyi vain eräällä puolen mailin päässä Riverborosta olevalla asemalla, siten ehtivät tytöt kotiin vasta pimeän tultua saatuaan ensin kahlata lumessa väsyttävän taipaleen.

Kun Rebekka oli lukenut puolen tunnin ajan, hän katsahti ulos ikkunasta ja näki kahden henkilön tulevan metsäpolkua myöten taloon päin. Toisen hän tunsi oitis nähtyään hänen veikistelevästi sulalla koristetun hattunsa, jonka alta liehahteli loistava hiussuortuva; mutta toinen — hänpä ei ollut sen vähäisempi kuin prinssi Aladdin. Hulda Meserve hoivasi sirosti hameenliepeitään ja valikoi polulla turvallisimpia kohtia, ennen kuin tohti muutella eteenpäin korkeakantaisia kenkiään. Ja hänen silmänsä sädehtivät ja poskensa hehkuivat mustatäpläisen valkean harson takaa.

Rebekka siirtyi ikkunan luota kirkkaan takkavalkean ääreen ja nojasi päätään tuolin selukseen. Tyttöä säikähdytti myrsky, joka äkkiä oli puhjennut hänen sydämessään, samalla kun häntä ihmetyttivät ne aivan oudot tuntemukset, jotka parhaillaan heräsivät hänen sielussaan. Hän oli odottamattaan täysin tietoinen siitä, ettei hän voi kestää jos Hulda Meserve ryöstää hänen osuutensa herra Laddin ystävyydestä — Hulda, joka oli niin sukkela, kaunis ja iloinen ja niin "verraton seuraihminen". Rebekka oli aina ilomielin jakanut Emma Janen kanssa tasan Aladdinin toveruuden, mutta ehkäpä hän olikin tiedottomasti tajunnut, että Emma Jane sai vain toisen sijan prinssi Aladdinin ajatuksissa. Mutta mikä hän itse sitten oli toivomaan parasta sijaa Adam Laddin mielessä?

Yhtäkkiä ovi aukeni hiljaa. Joku katsahti sisään ja sanoi: "Neiti
Maxwell kertoi, että minä tapaisin täällä pikku neiti Rebekka
Randallin."

Rebekka hätkähti kuullessaan äänen. Hän hypähti seisaalleen ja puhkesi riemuisasti puhumaan: "Herra Aladdin! Voi, minä tiesin, että olette Warehamissa ja pelkäsin, ettei teillä olisi aikaa tulla katsomaan meitä!"

"Ketä te tarkoitatte 'meillä'? Eiväthän tädit ole täällä, vai kuinka? Ai niin, te puhutte siitä rikkaan seppämestarin tyttärestä, jonka nimeä en jaksa koskaan muistaa. Hän on siis täällä?"

"Niin, hän on minun huonetoverini", vastasi Rebekka, joka tunsi oman tuomionpasuunansa törähtävän, koska prinssi oli unohtanut Emma Janen nimen.

Mutta kuitenkin, huoneen valo kävi ikään kuin leppeämmäksi, kun he tulennoksen iloisesti rätistessä puhelivat yhtä ja toista; ja vihdoin hiipi vanha ystävyyden ja tuttavallisuuden tunne jälleen Rebekan sydämeen. Herra Ladd ei ollut nähnyt häntä moneen kuukauteen, ja hän oli kovin halukas kuulemaan Rebekan kuvausta kouluelämästä. Johtajalta, herra Morrisonilta, hän oli jo kysellyt tytön edistymistä.

"Niin, pikku neiti Rebekka", hän sanoi ja ojentautui tuolillaan suoraksi, "minun täytyy nyt ajatella Portlandinmatkaani. Siellä on huomenna rautatiejohtajien kokous, ja minulla on aina tapana samalla tarkastaa koulu ja esittää arvokkaita neuvojani sen kasvatuksellisen ja taloudellisen puolen kohottamisesta."

"Minusta tuntuu lystilliseltä ajatella, että te olette koulun johtokunnan jäsen", sanoi Rebekka miettivänä. "Minä en saa sitä sopimaan teidän kuvaanne."

"Tepä olette merkillisen älykäs pieni neiti ja minä olen täysin samaa mieltä kuin tekin", vastasi herra Ladd. "Itse asiassa", lisäsi hän vakavammin, "minä suostuinkin liittymään johtokuntaan vain pienen äitiraukkani muiston tähden, sillä hän vietti viimeiset onnenvuotensa täällä."

"Niin, odottakaahan; minä olen kolmenkymmenenkahden ikäinen — vain kolmenkymmenenkahden, huolimatta näistä monista harmaista haivenista. Äitini meni naimisiin kuukautta myöhemmin kuin oli suorittanut tutkintonsa, ja hän kuoli minun ollessani kymmenvuotias. Niin, siitä on kulunut aikaa, kun äitini oli täällä oppilaana, vaikka koulu silloinkin jo oli toiminut viisitoista tai kaksikymmentä vuotta, luullakseni. Haluaisitteko katsoa, minkänäköinen äitini oli, Rebekka?"

Tyttö otti varoen käteensä nahkakotelon ja aukaisi sen. Kuvassa näkyivät herkät, ilmeikkäät nuoret kasvot, niin täynnä viatonta luottamusta, että kenen tahansa sydän siitä antautui. Kuva sai Rebekan tuntemaan itsensä vanhaksi, kokeneeksi ja äidilliseksi.

"Sen kukan täytyi kestää monenlaisia myrskyjä", sanoi Adam Ladd totisena. "Minä olin silloin vain lapsi enkä voinut tehdä mitään häntä suojellakseni; eikä ollut ketään toista, joka olisi asettunut hänen ja huolien väliin. Nyt minä olen menestynyt, minulla on rahaa ja valtaa, kaikkea, mitä hän olisi tarvinnut elääkseen ja ollakseen onnellinen, mutta nyt on myöhäistä. Hän kuoli puutteeseen — rakkauden ja hoivan, turvan ja lohdutuksen puutteeseen, enkä minä voi koskaan sitä unohtaa. Kaikki minkä nyt olen voittanut osakseni, tuntuu minusta toisinaan hyödyttömältä, koska en voi jakaa sitä hänen kanssaan!"

Siinä puhui aivan uusi prinssi Aladdin, ja Rebekan sydän paisui osanotosta ja ymmärtävästä myötätunnosta. Nyt hän tiesi, miksi Aladdinin silmissä oli väsynyt katse, joka usein näkyi hänen hilpeän pilansa ja naurunsa takaakin.

"Olen niin iloinen, kun kerroitte minulle tästä", sanoi tyttö, "ja iloinen, kun sain nähdä hänet juuri sellaisena kun hän oli sitoessaan valkoisen musliinihattunsa nauhoja ja katsoessaan kuvastimesta vaaleita kiharoitaan ja sinisiä silmiään. Kuinka iloinen hän silloin mahtoikaan olla! Kunpa hän olisi saanut elää ja nähdä teidän kasvavan voimakkaaksi ja hyväksi! Minun äitini on aina suruissaan ja hänellä on alituisesti työtä, mutta kerran, kun hän katsoi Johnia, kuulin hänen sanovan: 'Hän korvaa kaiken'. Niin teidänkin äitinne olisi ajatellut teistä, jos hän olisi elänyt, ja ehkä hän nytkin ajattelee siten."

"Te olette pieni lohduttava olento, Rebekka", sanoi Aladdin ja nousi tuoliltaan.

Kun Rebekka nousi seisomaan, kyyneliä yhä silmäripsissään, katsahti
Aladdin odottamatta häneen ikään kuin toisin silmin kuin ennen.

"Hyvästi, näkemiin!" sanoi hän ottaen tytön pienet ruskeat kädet omiinsa, ja lisäsi, aivan kuin hän nyt vasta olisi ensi kerran nähnyt Rebekan: "Katsohan vaan, minun pieni lumivalkea-purppuraiseni väistyy nuoren neitosen tieltä! Luulisi, että silmä himmenee ja poski käy kalpeaksi, kun neljän vuoden työ suoritetaan kolmessa vuodessa, mutta Rebekan silmät ovat kirkkaat ja hänen poskensa ruusuiset! Hänen pitkät palmikkonsa ovat solmitut yhteen, niin että ne muodostavat mustan U:n hänen selkäänsä, ja kauniit ruusukkeet koristavat niitä ylhäällä niskan alla. Hän on niin pitkä, että hänen päänsä melkein ylettyy minun olkapäähäni. Miten maailmassa, miten tämä käy päinsä! Kuinka prinssi Aladdin tulee toimeen kadottaessaan pienen lohduttavan ystävänsä! Hän ei ole mieltynyt täysikasvuisiin nuoriin daameihin, jotka rakastavat kummallisen hienoja vaatteita; he säikyttävät ja ikävystyttävät häntä."

"Voi, herra Aladdin!" huudahti Rebekka kiihkeänä käsittäen vakavasti ystävänsä pilan, "enhän minä ole vielä täyttänyt viittätoistakaan, ja kestää kolme vuotta, ennen kuin minusta tulee täysikasvuinen. Olettehan kiltti ettekä hylkää minua, ennen kuin teidän on pakko!"

"Ei, en hylkää; sen minä takaan", sanoi Aladdin. "Rebekka", jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen, "kuka on se nuori tyttö, jolla on runsaat kauniinruskeat hiukset ja perin suurkaupunkilaiset tavat? Hän saattoi minut mäkeä tänne; tiedättekö, ketä tarkoitan?"

Adam Ladd pujotti sormensa Rebekan leuan alle ja katseli tyttöä silmiin, jotka olivat vielä yhtä kirkkaat, yhtä viattomat ja yhtä lapselliset kuin tytön ollessa kymmenvuotias. Mies muisti toisen silmäparin — yllyttävät siniset silmät, jotka lähettelivät keimailevia silmäyksiä puoleksi suljettujen luomien takaa ja ampuivat nuolentapaisia säteitä veikistelevästi kohotettujen kulmakarvojen alta. Hän sanoi vakavasti:

"Älä pyri hänen kaltaisekseen, Rebekka! Apilankukat, kukat, jotka ovat kasvaneet Hopeapuron rinteillä, eivät sovellu samaan kukkavihkoon kuin koreat auringonruusut, — ne ovat siihen liian suloisia, tuoksuvia ja terveellisiä."

TYÖLÄS VASTAMÄKI

Ensimmäinen onnellinen Warehamin-vuosi oli päättynyt. Rebekka oli lueskellut kesän aikana ja palattuaan kouluun syksyllä hän oli suorittanut muutamia kokeita, joiden tuloksena ilmoitettiin, että jos hän vielä seuraavankin vuoden jatkaa samaan tapaan, hän saa päästötodistuksen jo kolmannen vuoden kuluttua, vaikka kurssi olikin nelivuotinen. Hän ei erityisesti loistanut kokeissa — sehän olikin mahdotonta, kun ottaa lukuun hänen hajanaiset perusopintonsa; mutta eräistä aineista hän suoriutui ihmeen hyvin ja osoitti joissakin suorastaan harvinaista lahjakkuutta, joten tulosten keskiarvo kohosi kunnioitettavaksi.

"Jokin aihe voi olla hänelle ihan outo, sillä hänen tietomääränsä on vajavainen", sanoi neiti Maxwell Adam Laddille, "mutta kun hän saa vihjauksenkin asian oikeasta laadusta, niin hän silmänräpäyksessä ymmärtää kaiken täydellisesti. Useimmat muut tytöt saattavat olla täynnä tietoa ja sittenkin he ovat typeriä kuin lampaat."

Ensimmäisenä kouluvuonna, jolloin Rebekka hiljaisuudessa tutustui olosuhteisiin, huomasivat vain jotkut harvat hänen lahjakkuutensa. Jokainen näki, että hän oli koulun köyhimpiä tyttöjä; hänellä ei ollut hienoja pukuja, hänen luonaan ei käynyt vieraita eikä hänellä ollut kaupungissa ystäviä. Kun Rebekka kävi useammilla oppitunneilla kuin toiset, ei hänellä myös ollut paljonkaan aikaa seurusteluun tyttötoverien parissa.

Mutta toisen vuoden kevätpuolella Rebekka jo oli ikään kuin huomaamatta voittanut koulussa samanlaisen johtavan aseman, mikä hänen osakseen oli tullut Riverboronkin pienemmässä kouluyhdyskunnassa. Hänet oli valittu yksimielisesti Warehamin Koululuotsin aputoimittajaksi; ja hän olikin ensimmäinen tyttö, joka koulussa pääsi kohoamaan tähän kadehdittavaan, vaikka samalla runsastöiseen ja epäkiitolliseen asemaan. Kun ensimmäinen Rebekan toimittama "Koululuotsin" numero saapui Cobbien käsiin, kykenivät Jerry setä ja Sara täti ylpeilyltään tuskin syömään tai nukkumaan.

"Kyllähän Rebekka aina saa ääniä", puhui Hulda Meserve, kun tästä vaalista jälkeenpäin keskusteltiin. "Pystyipä hän sitten suorittamaan tehtävänsä tai ei, aina hän näyttää siltä kuin pystyisi. Toivoisin vain, että minäkin olisin pitkä ja tumma ja osaisin yhtä taitavasti uskottaa ihmisille, että minussa on jotakin verratonta! Mutta eräässä suhteessa häntä kummastelen. Vaikka pojat sanovatkin häntä kauniiksi, eivät he kuitenkaan osoita hänelle suurtakaan huomaavaisuutta."

Rebekan oma mieli oli näinä aikoina täynnä pieniä huolia ja pelokkaita aavisteluja, sillä kivitalossa eivät asiat olleet ihan parhaalla tolalla ja kotiväen mieliala Hopeapuron talossa oli kaikkea muuta kuin toiveikas. Tytöllä oli helmat täynnä työtä, hän oli ylenmäärin rasittunut, ja sen vuoksi hänen ajatuksensa kiintyivät etusijassa pohtimaan jokapäiväisen elämän vaikeita kysymyksiä.

Tänä syksynä ja talvena oli Miranda täti ollut toraisampi ja tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen Rebekan ensimmäisiä Riverboron-viikkoja lukuunottamatta. Eräänä lauantaina Rebekka juoksi portaita ylös ja puhkesi vuolaisiin kyyneliin huudahtaessaan: "Jane täti, minä pelkään, etten ikinä jaksa kestää tätä! Miranda täti ei hyväksy mitään mitä minä teen. Nyt hän taas sanoi, että minun koko elämäni kuluu vain randallimaisuuden hiomiseen itsestäni — mutta en edes tiedä, tahtoisinko hioa sitä pois perin juurin; ja siinä sitä nyt ollaan!"

Jane täti, niin hyvin kuin hän tavallisesti pystyikin hillitsemään itsensä, itki yhdessä Rebekan kanssa koettaessaan häntä lohduttaa.

"Sinun täytyy olla kärsivällinen", kehotti hän. "En ole tahtonut puhua sinulle mitään, sillä ei ole oikein, että teen sinut levottomaksi nyt, kun luet niin ahkerasti, mutta Miranda tätisi ei voi oikein hyvin. Eräänä maanantaiaamuna noin kuukausi sitten hän sai jonkinlaisen pyörrytyskohtauksen. Se ei ollut varsin ankara, mutta lääkäri pelkäsi sen johtuneen hermoviasta, ja jos niin on laita, niin tämä on silloin lopun alkua. Minusta näyttää kuin hän riutuisi jotenkin nopeaan, ja siksi hän on niin tuskastunut ja sietämätön. Hänellä on vielä muitakin huolia, joista sinä et tiedä mitään, ja ellet ole nyt Miranda tädille hyvä, lapseni, niin jonakin hetkenä sinä vielä kadut kovuuttasi."

Närkästys hävisi Rebekan kasvoilta, ja hän lakkasi itkemästä sanoen katuvasti: "Voi rakasta tätiraukkaa! Minä en huoli enää vähääkään hänen nuhteistaan! Äsken hän pyysi minulta hiukan keitettyä maitoa, ja minua pelotti viedä sitä hänelle, mutta tämä muuttaa asian kokonaan. Älkää nyt olko huolissanne, Jane täti; ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin pelkäätte."

Kun Rebekka hetkistä myöhemmin vei tädilleen maitoa, oli hän kaatanut sen parhaaseen kullattuun posliinikannuun, ja tarjottimella oli ripsureunainen lautasliina sekä geraniumin oksa suolarasian päällä.

"Kas niin, Miranda täti", sanoi tyttö iloisesti, "nyt te varmasti maiskutatte huulianne ja tunnustatte, ettei tämä olekaan mitään randallilaista maitoa, vaan oikeata sawyeriläistä."

"Olettehan te koettaneet minulle kaikkea mahdollista, kerran toisensa jälkeen", sanoi Miranda. "Tämä maistuu tosiaankin melkein hyvältä; mutta soisin sentään, ettet olisi haaskannut tätä kaunista geraaniumia."

"Eihän koskaan voi tietää, mikä on haaskausta", vastasi Rebekka filosofisesti. "Ehkäpä tämä kukka on kauan toivonut saavansa somistaa jonkun illallispöytää. Ei pahoiteta sen mieltä. Minä olen nähnyt kukkien itkevän — varhain aamulla."

Ne salaiset huolet, joihin Jane neiti vihjaili, olivat hyvinkin todellisia, vaikka niitä ei näytetty. Kaksi ja puoli tuhatta dollaria vanhaa Sawyerin perintöomaisuutta oli ollut sijoitettuna erääseen liikeyritykseen, jota muuan tyttöjen isän ystävä hoiti, ja korkoina olivat tädit saaneet tästä yrityksestä sadan dollarin vuositulot. Perheen vanha ystävä oli nyt maannut haudassa jo viiden vuoden ajan, mutta hänen poikansa oli jatkanut liikettä, ja tähän saakka oli kaikki sujunut vanhaan tapaan. Mutta nyt oli odottamatta saapunut kirje, jossa ilmoitettiin, että liike oli joutunut vararikkoon ja että Sawyerin tyttöjen omaisuus oli hävinnyt muiden mukana kuin tuhka tuuleen.

Sadan dollarin vuositulon menettäminen on itsessään kylläkin vähäpätöinen asia, mutta vanhoille Sawyerin sisaruksille se merkitsi sitä eroa, mikä on mukavan toimeentulon ja itsekieltäytymistä vaativan kituuttelun välillä. Tähänkin saakka heidän elämänsä oli ollut niin säästeliästä ja niukkaa, että oli työlästä keksiä enää uusia säästämistapoja; ja isku kohtasi heitä sitä paitsi kaikkein sopimattomimpaan aikaan, sillä Rebekan koulumenot ja täysihoitolamaksut, vaikkeivät ne olleetkaan perin suuret, oli maksettava täsmällisesti ja käteisellä.

"Voimmeko me todellakin vielä jatkaa?" kysyi Jane itkien vanhemmalta sisareltaan. "Eikö meidän ole pakko luopua aikeistamme ja selittää tytölle syyt?"

"Me olemme kerran tarttuneet auran kurkeen emmekä saa kurkistella taaksepäin", vastasi Miranda katkerimpaan sävyynsä. "Me olemme ottaneet tytön pois kotoaan ja luvanneet kasvattaa hänet, ja nyt meidän on täytettävä lupauksemme. Minun tietääkseni Aurelia ei voi vielä moneen vuoteen toivoa apua muilta kuin Rebekalta. Hanna uhraa kaiken aikansa ja jokaisen ajatuksensa sulhaselleen, ja kun hän menee naimisiin, ei hän enää kuule eikä näe äitiään. John kuvittelee, että hänen täytyy pyrkiä lääkäriksi eikä maanviljelijäksi. Ikään kuin ihmisillä nykyään ei muutenkin olisi kylläksi tauteja niskassaan, kyllä hautaan pääsee ilman nuorten lääkärien apuakin. Ei, Jane; meidän on laahustettava eteenpäin ja säästettävä ja koetettava tulla toimeen korkoinemme niin hyvin kuin voimme. Mutta pääomaa emme saa ruveta syömään, käyköön sitten kuinka hyvänsä."

"Pääoman syöminen" oli useimpien säästäväisten uusenglantilaisten naisten mielestä rikos, jota katalampia olivat vain murhapoltto, ryöstö ja tappo; ja tätä katsantotapaa noudatettiin yleensä liiankin tunnollisesti terveen järjen kannalta ajatellen — esimerkiksi juuri tässä tapauksessa kaksi kuudenkymmenen ikäistä naista olisi hyvällä syyllä voinut hädän hetkellä hiukan lohkaista pienistä säästöistään.

Rebekka, jolla ei ollut aavistustakaan näistä perheen liikeasioista, huomasi vain tätiensä käyvän päivä päivältä säästäväisemmiksi. Lihaa ja kalaa ostettiin nyt harvemmin; nainen, joka viime vuosina oli käynyt heillä kahdesti viikossa pesemässä, silittämässä ja siivoamassa, sai sanan, ettei häntä enää tarvittu; vanhat, menneenvuotiset hatut harjattiin ja muokattiin uudelleen kuntoon. Portlandiin tai Moderationiin tehdyt virkistysmatkat jäivät pelkiksi muistoiksi. Tarkkuus kehittyi vähitellen huippuunsa, mutta vaikka Miranda tänä aikana olikin niin tyly ja taipumaton ja itsepäinen kuin nainen suinkin voi olla, ei hän sentään kertaakaan vihjannut sisarentyttärelleen, että tämä oli heille vastuksina. Siten tämä Sawyerin talon onnettomuus vaikutti Rebekan elämään vain siten, ettei hän voinut toivoakaan vanhojen pukujensa, hattujensa ja päällystakkiensa vaihtumista uusiin.

Mutta Hopeapurolla sattuneita vastoinkäymisiä ei sen sijaan käynyt salaaminen, sillä ne eivät siellä rajoittuneet yhteen ainoaan murheelliseen lukuun, vaan kehittyivät kokonaiseksi jatkoromaaniksi, joka ei päättynyt koko vuotena. Perunanviljelys epäonnistui; omenasadosta ei maksanut vaivaa puhuakaan; heinät oli korjattava märkinä ja ne pyrkivät pilaantumaan. Aureliaa vaivasi päänhuimaus ja Mark oli taittanut nilkkaluunsa. Kun tämäntapainen onnettomuus nyt sattui pojalle jo neljännen kerran, kysyi Miranda, montako luuta ihmisruumiissa on, "jotta voisi arvata, milloin Mark ehtii taittaa ne kaikki". Kiinnityslainan koron maksuaika, painajainen, joka oli puristanut kaiken ilon Randallien perheestä, oli ollut ja mennyt — ensimmäisen kerran koko neljäntoista vuoden aikana sattui, etteivät he saaneet haalituksi kokoon vaadittavia neljääkymmentäkahdeksaa dollaria. Näköpiirissä oli yksi ainoa valopilkku, Hannan kihlautuminen nuoren Will Melvillen kanssa, joka omisti hyvässä kunnossa olevan talon ja oli kokonaan oma herransa. Hanna oli niin tyytyväinen omiin odottamatta valjenneihin tulevaisuudentoiveisiinsa, että hän tuskin ymmärsi äidin huolia. Hanna oli ollut kivitalossa vieraisilla viikon päivät, ja Miranda uskoi myöhemmin Janelle kahdenkeskisesti saaneensa Hannasta sellaisen käsityksen, että tyttö on tunteeton kuin männyn kaarna sekä lisäksi arveluttavan itsekäs.

"Minä olin iloinen, kun hän jälleen käänsi nokkansa päin Temperancea", huudahti Miranda. "Jos heidän talonsa jolloinkin pääsee kiinnitysvelastaan vapaaksi, niin Hanna ei totisesti ole sen lunastaja; se on joko Rebekka tai sitten minä!"

ALADDIN HANKAA LAMPPUAAN

"Teidän arvoisa kirjoituksenne 'Warehamin villikukkia' on hyväksytty painettavaksi Luotsiin, neiti Perkins", sanoi Rebekka, tullessaan sisään Emma Janen parhaillaan parsiessa yhtiön sukkia. "Minä jäin juomaan teetä neiti Maxwellin luo, mutta kiiruhdin sieltä kotiin ilmoittaakseni sinulle uutisen."

"Sinä puhut piloillasi, Pekka!" sammalteli Emma Jane ja katsahti kysyvästi toveriinsa.

"En toki. Päätoimittaja luki sen ja arvioi sen mitä opettavimmaksi. Se julkaistaan seuraavassa numerossa."

"Ei kai samassa numerossa kuin sinun runosi kultaisista ovista, jotka sulkeutuvat takanamme, kun jätämme koulun?" kysyi Emma Jane, pidättäen hengitystään vastausta odottaessaan.

"Rebekka", aloitti Emma järkyttyneenä ja traagillisesti, "minä en kestä sitä iloa! Jos minulle tapahtuu jotakin, niin pyydän sinua kätkemään sen Luotsin numeron kanssani samaan hautaan."

Rebekka ei näyttänyt pitävän tätä pyyntöä minään ylenmäärin kiihottuneen sielun purkauksena, sillä hän vastasi: "Minä ymmärrän, samalta se minustakin tuntui alussa. Ja vielä nytkin, kun joskus yksin ollessani otan esille Luotsin vanhempia numeroita ja luen omia avustuksiani, niin olen vähällä haljeta mielihyvästä. Eikä se johdu siitä, että pitäisin niitä kovin hyvinäkään, sillä mitä useammin niitä luen, sitä kehnommilta ne tuntuvat minusta."

"Kunpa tahtoisit asua yhdessä minun kanssani jossakin pienessä talossa, kun tulemme vanhemmiksi", puhui Emma Jane miettivästi ja tarkasteli uneksuen vastapäistä seinää, parsinneula kädessään pystyssä sojottaen. "Minä hoitaisin talousaskareet ja valmistaisin ruoan ja kirjoittaisin puhtaaksi kaikki sinun runosi ja kertomuksesi ja veisin ne postikonttoriin, niin ettei sinun tarvitsisi tehdä muuta kuin kirjoittaa. Se olisi kerrassaan ihanaa!"

"Minäkään en toivoisi mitään sen hartaammin, mutta olen luvannut hoitaa
Johnin taloutta", vastasi Rebekka.

"Ei", huokasi Rebekka raskaasti heittäytyen istumaan tuolille pöydän ääreen ja kätkien pään käsiinsä. "Ei saa, ellei meidän onnistu maksaa kurjaa kiinnitystämme. Ja se aika jää yhä vain kaukaisemmaksi, kun emme saaneet tänä vuonna korkoa suoritetuksi."

Rebekka hapuili käsiinsä paperipalasen, ja kun hän oli hetken aikaa raapustellut sille jotakin välinpitämättömästi, luki hän minuutin tai parin kuluttua ääneen:

"'Pois maksa jo velkas!' huus kiinnitys näin: 'olen aikoja tähän jo kyllästynyt!' 'Minä myös', vastas Rebekka, 'kunpa en oisi sun kasvojas nähnytkään — tiedät sen nyt!'"

"En tiennyt, että kiinnityksellä on kasvotkin", huomautti Emma Jane, joka harrasti fysiologiaa.

"Meidän kiinnityksellämme on", vastasi Rebekka kostonhimoisena. "Minä tuntisin sen, vaikka osuisin sitä vastaan pimeässä. Odotahan, piirrän sen kuvan. On hyvä, että opit tietämään, minkä näköinen se on. Kun sinulla aikanaan on mies ja seitsemän lasta, tiedät varoa, ettei se pääse lähemmäksi kuin mailin päähän talostasi!"

Piirros oli valmiina sen näköinen, ettei pimeätä aristavan ihmisen olisi ollut hyvä silmätä sitä. Kuvassa näkyi oikealla hyvin pieni talo ja sen edustalla itkevä perhe. Kiinnitys oli sielunvihollisen ja peikon sekasikiö, ja sen oikeassa kädessä oli kohotettu kirves. Muuan henkilö, jolle oli tunnusmerkillisintä liehuva musta tukka, koetti ehkäistä iskun; tämä henkilö esitti Rebekan ystävällisen selityksen mukaan häntä itseään, vaikkei hän tosin sanonut vielä tietävänsä, millä tavoin hän pystyisi iskun todellisuudessa torjumaan.

"Sinun kiinnityksesi on hirmuinen", sanoi Emma Jane, "mutta kauhean pieni ja kuihtunut."

"Niin, se on ainoastaan tuhannen ja kahdensadan dollarin kiinnitys", selitti Rebekka, "ja sitä pidetään pienenä. John on nähnyt miehen, jonka talo oli kiinnitetty kahdestatoista tuhannesta dollarista."

Hetkeä myöhemmin kysyi Emma Jane: "Rupeatko sinä toimittajaksi vai kirjailijaksi?" Hänen mielestään Rebekan ei tarvinnut muuta kuin valita.

"Minun kai täytyy tarttua siihen puuhaan, mikä minulle ensiksi tarjoutuu, luullakseni."

Näinä aikoina Adam Ladd käväisi toisinaan Temperancessa, sillä erään jatkettavan haararadan piti kulkea tämän paikkakunnan lävitse. Näillä retkillään herra Ladd sai jonkinlaisen aavistuksen Rebekan kotitalon asioista. Uuden radan suuntaa ei ollut vielä päätetty, mutta ylipäänsä keskusteltiin enää vain siitä, miten rata edullisimmin johdettaisiin Temperancesta Plumvilleen. Erään ehdotuksen mukaan olisi rata suunnattava suoraan halki Randallin talon maiden, nurkasta nurkkaan, ja siinä tapauksessa rouva Randall tietysti saisi korvauksen maa-alasta ja muusta vahingosta.

Kun Aladdin eräänä päivänä tuli Temperancesta Warehamiin, käveli ja puheli hän pitkät ajat Rebekan kanssa, joka hänen mielestään näytti kalvenneelta ja laihtuneelta, vaikka tyttö kestikin muuten urheasti sen ylenmääräisen työtaakan, minkä hän vapaaehtoisesti oli sälyttänyt hartioilleen. Hänellä oli yllään musta kashmirpuku, Jane tädin lähinnä paras leninki. Pitkät mustat palmikot olivat nyt kiedotut ympäri pään, ja niiden alta ohimoille ja otsalle valuvat pienet kiharat antoivat hänen kasvoilleen uuden naisellisen leiman.

Adam Ladd katsahti tyttöön tavalla, joka sai Rebekan peittämään kasvonsa käsillään samalla kun hän ujostelevasti nauraen katseli sormiensa raoista ja puhui: "Tiedän kyllä, mitä ajattelette, herra Aladdin — että minun hameeni on tänä vuonna tuumaa pitempi ja että hiukseni eivät ole enää samalla tavoin palmikolla kuin ennen. Mutta en ole vielä lähimainkaan mikään nuori daami; en todellakaan ole. Puuttuu vielä kuukausi, ennen kuin täytän kuusitoista, ja te lupasitte, ettette hylkää minua, ennen kuin hameeni viistää maata. Jos teitä ei miellytä se, että minä vanhenen, niin miksi ette te suostu nuortumaan? Silloin me voisimme kohdata puolitiessä, ja meillä olisi oikein hauskaa. Mutta kun nyt oikein ajattelen", jatkoi tyttö, "niin huomaan, että sitenhän on tapahtunutkin kaiken aikaa. Silloin, kun ostitte minulta saippuaa, olitte jokseenkin isoisä Sawyerin ikäinen, ja myöhemmin kun tanssitte minun kanssani lippujuhlassa, olitte mielestäni kuin isäni. Mutta siihen aikaan kun näytitte minulle äitinne valokuvan, minusta tuntui aivan kuin olisitte veljeni John, sillä olin niin suruissani teidän tähtenne."

"Tämä soveltuu erinomaisesti", sanoi prinssi hymyillen, "kunhan se vain ei jatku niin nopeasti, että teistä tulee minun isoäitini. Muuten työskentelette aivan liian ahkerasti, neiti Rebekka Rowena!"

"Hiukan vain", tunnusti tyttö. "Mutta tiedättehän, että pian alkaa loma-aika."

"Ja aiotteko silloin levätä kunnollisesti ja koettaa jälleen pyöristää poskienne hymykuoppia? Niistä tosiaan kannattaa huolehtia."

"Teidän ei pidä olla ystävällinen, herra Aladdin, minä en kestä sitä. Tämä — tämä ei ole minun ilonpäiviäni!" hän sanoi ja pyörähti sisään koulun portista heilauttaen kädellään jäähyväiset.

Adam Ladd meni johtajan huoneeseen, mieli vakavan miettiväisenä. Hän oli tullut Warehamiin ehdottamaan suunnitelmaa, jota hän oli pohtinut useita päiviä. Tämä vuosi oli Warehamin koulujen viideskymmenes toimintavuosi, ja herra Aladdin selitti johtaja Morrisonille haluavansa juhlavuoden kunniaksi lahjoittaa satakunta nidosta koulun kirjastoon sekä antaa lahjapalkintoja äidinkielen kirjoitusharjoituksista, koska hän oli erityisesti kiintynyt tähän aineeseen. Hän toivoi, että molempien yläluokkien pojat ja tytöt kilpailisivat näistä palkinnoista ja että lahja jaettaisiin tasan kahden parhaimman aineenkirjoittajan kesken.

Kun keskustelu johtajan kanssa oli päättynyt, herra Ladd lähti neiti Maxwellin luo ajatellen matkallaan metsän halki: "Lumivalkea-purppuraiseni kaipaa apua, ja koska en voi tarjota sitä hänelle suoraan aiheuttamatta kuiskeita, niin tyttöraukan täytyy se ansaita! Rahani ovat käyttökelvottomia aina juuri silloin, kun haluaisin niitä uhrata."

Hän tuskin ehti tervehtiä emäntäänsä, ennen kuin puhkesi puhumaan: "Neiti Maxwell, ettekö ole huomannut, että ystävämme Rebekka näyttää onnettoman väsyneeltä?"

"Näyttää kylläkin; ja minä olen tässä miettinyt, enkö voisi saada häntä mukaani etelään kesäkuukausiksi. Menen tavallisesti laivalla Old Point Comfortiin ja asustan siellä maalaistapaan jossakin rauhallisessa talossa lähitienoolla. Minusta ei mikään tuntuisi miellyttävämmältä kuin jos saisin Rebekan seurakseni."

"Se juuri olisi tytölle tarpeen", vahvisti Aladdin kaikesta sydämestään. "Mutta miksi te ottaisitte kulut yksin hartioillenne? Sallikaa minun kantaa korteni kekoon. Minä olen suuresti kiintynyt tyttöön, olen ollut jo vuosikaudet."

"Älkää kuvitelko, että te olisitte hänet keksinyt", keskeytti neiti
Maxwell lämpimästi, "sillä minä hänet aluksi löysin."

"Hän oli minun läheinen ystäväni jo aikoja ennen kuin hän tuli Warehamiin", sanoi Adam Ladd nauraen ja kertoi neiti Maxwellille, kuinka Rebekka ja hän ensin olivat kohdanneet toisensa. "Heti alusta lähtien olen koettanut miettiä, miten voisin auttaa hänen kehitystään, mutta en ole keksinyt sopivaa tapaa."

"Onneksi hän pystyy itse hoitamaan kehityksensä", vastasi neiti Maxwell. "Tavallaan hän on riippumaton kaikista ja kaikesta; hän noudattaa sisäistä vaistoaan tietämättä siitä itse. Mutta hänellä on satoja käytännöllisiä tarpeita, joissa raha auttaisi, ja valitettavasti minun kukkaroni on hoikka."

"Käyttäkää minun kukkaroani, olkaa hyvä, sallikaa minun toimia teidän välityksellänne", pyyteli Aladdin. "Vuosi sitten kävin Rebekan tätien luona ja pyysin, että saisin kustantaa tytölle musiikinopetusta. Vakuutin heille, että sellainen on tuiki tavallista, ja selitin, että suostuisin myöhemmin kyllä perimään vuosittain korvauksen kuluistani, jos he sitä välttämättä vaatisivat. Mikään ei auttanut. Vanhempi neiti Sawyer sanoi, ettei ainoakaan hänen sukulaisensa ollut vielä turvautunut 'vaivaisapuun' ja ettei kukaan toivottavasti sitä enää yrittäisikään, kun tähänkin mennessä on muuten selvitty."

"Minun täytyy tunnustaa, että tuollainen taipumaton uusenglantilainen tarmo miellyttää minua", huudahti neiti Maxwell. "Enkä olekaan tähän saakka ollut lainkaan huolissani niistä vaikeuksista, jotka Rebekalla on ollut voitettavanaan. Ulkonainen pakko on tehnyt hänet urheaksi; köyhyys on karaissut hänet pelkäämättömäksi, ja se on opettanut tytön luottamaan itseensä. Nykyisin hän tarvitsee yhtä ja toista, minkä vain nainen voi hankkia nuorelle tytölle, eikä minusta olisi miellyttävää, että te auttaisitte sellaisissa asioissa Rebekkaa. Minä tuntisin loukanneeni hänen omanarvontuntoaan, vaikka hän ei siitä tietäisikään. Mutta voinhan minä olla hänelle avuksi niissä asioissa ja antaa teidän sen sijaan suorittaa hänen matkakulunsa. Siihen voin suostua vähänkään kainostelematta. Silti on varmaankin parasta, että asia jää meidän salaisuudeksemme."

"Te olette todellinen hyvä haltiatar!" huudahti Aladdin puristaen lujasti hänen kättään. "Ehkäpä teille koituisi vähemmän vaivaa, jos ottaisitte mukaanne myös hänen huonetoverinsa, sen erottamattoman — hm, punavalkoisen?"

"Sen käsitän", sanoi Adam Ladd hajamielisesti. "Tarkoitan tietysti, että yhdestä lapsesta on aina vastusta vähemmän kuin kahdesta. Siinä hän nyt onkin."

Rebekka näkyi ikkunasta. Hän kulki hiljaisella kadulla erään kuusitoistavuotiaan pojan seurassa. He olivat syventyneet vilkkaaseen keskusteluun, ja sitten he nähtävästi lukivat jotakin yhdessä ääneen, sillä tytön musta ja pojan kiharainen ruskea pää taipuivat rinnan paperiarkin ylle, jota he pitelivät yhteisesti käsissään. Rebekka katsahti vähän vähä toveriinsa ja hänen silmänsä säteilivät älyä ja ymmärtämystä.

"Neiti Maxwell", sanoi Aladdin, "minä kyllä kuulun koulun johtokuntaan, mutta silti minun on sanottava, että en voi hyväksyä yhteiskouluaatetta!"

"Olen minäkin tuntenut hetkittäin epäilyksiä", vastasi neiti Maxwell, "mutta järjestelmän huonot mahdollisuudet ovat melkein olemattomat, silloin kun on kysymys — lapsista. Tuo näky, jonka todistajana juuri olitte, oli muuten hyvin vaikuttava. Cambridgessä tuijotettiin usein, kun nähtiin Longfellow'n ja Lowellin kulkevan käsi kädessä. Yhtä kiinteästi seurataan Warehamin pienessä koulumaailmassa Luotsin pää- ja aputoimittajaa, kun he vaeltavan näin rinnakkain."

ILON RUUSUT

Päivää ennen etelään lähtöään Rebekka oli koulun kirjastossa Emma Janen ja Hulda Meserven seurassa etsimässä hakuteoksista tietoja tulevista kesänviettopaikoistaan. He kulkivat poistuessaan niiden lukittujen kaappien ohi, joissa säilytettiin kaunokirjallisuutta; sitä lainattiin vain opettajille ja kaupunkilaisille, mutta ei koulun oppilaille.

Tytöt katselivat kaivaten lasiovien taakse ja tavailivat jonkinlaista nautintoa tuntien kirjojen nimiä — aivan kuin nälkäiset lapset katselevat vesi suussa sokerileipurien ikkunoissa olevia leivoksia ja torttuja. Rebekan silmiin osui eräs kaapin nurkkauksessa oleva uusi sidos, ja hän luki ihastuneena ääneen sen nimen: "Ilon ruusu'. Kuulkaahan tytöt, eikö se ole mainio nimi! Ilon ruusu'. Se näyttää kauniilta painettuna, ja se myös kuuluu kauniilta. Mitähän sillä tarkoitetaan?"

"Luulen, että jokaiselle on oma ilon ruusunsa", sanoi Hulda ymmärtävästi. "Minäpä tiedän, millainen minun ruusuni olisi, enkä häpeä sitä tunnustaa. Minä haluaisin elää vuoden suurkaupungissa niin rikkaana, että voisin käyttää rahoja kuinka paljon vain haluaisin. Minulla olisi hevosia ja komeita pukuja, ja kaiket päivät minä vain huvittelisin, joka ainoa hetki! Ja ennen kaikkea haluaisin olla sellaisten ihmisten parissa, jotka käyttävät avokaulaisia pukuja." (Hulda raukka valitteli mielessään aina riisuutuessaan ja pukeutuessaan sitä seikkaa, että kohtalo oli määrännyt hänet syntymään ja elämään Riverborossa, jossa muoti ei sallinut hänen paljastaa kauniita valkoisia olkapäitään ihmisten katseltaviksi.)

"Olisihan siitä hauskuutta — ainakin vähäksi aikaa", myönsi Emma Jane.
"Mutta eikö se olisi pikemminkin huvittelua kuin iloa? Ah, minä keksin!"

"Älä huuda niin hirveästi!" sanoi säikähtynyt Hulda. "Luulin, että näit hiiren."

"Se ei ole minun tapaistani", sanoi Emma Jane puolustautuen, "keksiminen nimittäin; sen tähden tämä iskikin minuun kuin salama. Rebekka, eiköhän ilon ruusulla tarkoiteta menestymistä?"

"Hyvä niinkin", pohti Rebekka. "Toisaalta ymmärrän kyllä, että menestyminen on ilo, mutta ruusua se ei sentään muistuta. Mietin juuri, mahtaisikohan se tarkoittaa rakkautta?"

"Kunpa saisimme katsella kirjaa. Sen täytyy olla hurjan mielenkiintoinen", sanoi Emma Jane. "Mutta luulen kyllä, että sinun arvauksesi on paras tähänastisista."

Kirjan nimi soi kaiken päivää Rebekan korvissa. Kerran toisensa jälkeen tyttö toisteli sitä itsekseen. Olipa se vaikuttanut arkipäiväiseen Emma Janeenkin, sillä hän sanoi illalla:

"En vaadi sinua uskomaan, mutta totisesti olen keksinyt jälleen uuden ajatuksen — toisen samana päivänä! Keksin sen silloin, kun tiputtelin kölninvettä sinun tukkaasi. Ilon ruusu taitaa merkitä avuliaisuutta."

"Silloin se ruusu kukoistaa aina sinun herttaisessa pienessä sydämessäsi, rakas kunnon Emmie, joka niin huolellisesti hoivaat vaivalloista Pekkaasi!"

"Älä tohdikaan sanoa itseäsi vaivalloiseksi! Sinä — sinä olet — sinä olet minun ilon ruusuni, niinpä oletkin!" Ja tytöt syleilivät heltyneinä toisiaan.

Keskellä yötä Rebekka kosketti hiljaa Emma Janea olkapäähän. "Nukutko kovin sikeästi. Emmie?" kuiskasi hän.

"Minä olen ajatellut jälleen uutta. Jos osaisi laulaa tai maalata tai kirjoittaa — ei vain hiukan, ymmärräthän, mutta oikein kauniisti — niin etkö luule, että siitä saisi itselleen ilon ruusun?"

"Niin, jos olisi oikein hirveän lahjakas", vastasi Emma Jane. "Vaikka ei tämä mielestäni ole yhtä hyvä kuin rakkaus. Jos sinä keksit vielä jonkin uuden ajatuksen, niin pidä se omanasi aamuun saakka."

"Minä sain vielä yhden välähdyksen", kertoi Rebekka aamulla heidän pukeutuessaan, "mutta en sentään herättänyt sinua. Eiköhän uhrautuvaisuus voisi olla ilon ruusu? Mutta luulen", lisäsi hän, "että se olisi pikemminkin lilja kuin ruusu, vai mitä arvelet?"

Matka etelään, ensimmäinen kokemus merestä, ihmeelliset uudet näköalat, hyvinvoinnin tunne, miellyttävä vapaus ja läheinen seurustelu neiti Maxwellin kanssa melkeinpä huumasivat Rebekan. Kolmessa päivässä hän kehittyi aivan kuin uudeksi olennoksi, joka säteili iloa ja ihastusta, toiveita ja elämänuskoa. Hän oli aina suorastaan nälkäisenä himonnut tietoa, rakkautta ja kauneutta. Hän oli aina pyrkinyt täyttämään ulkomaailman omilla unelmillaan — nyt häntä ympäröi todellisuus rikkaana ja avartavana.

Neiti Maxwell ja Rebekka viettivät enimmäkseen päivänsä kahden kesken lukien toisilleen ja keskustellen. Vastikään julistettu kirjoituskilpailu jännitti kovasti tytön mieltä. Rebekka pelkäsi salaa, ettei hän enää milloinkaan voisi olla iloinen, jollei hän nyt onnistuisi. Hän ei ajatellut niinkään itse palkinnon arvoa eikä tällä kertaa edes voiton kunniaa. Mutta hän halusi ilahduttaa Aladdinia ja osoittaa, ettei tämä ollut pettynyt luottaessaan Rebekan lahjoihin.

"Jos minä onnistun löytämään mieleiseni aiheen, on minun ensiksi kysyttävä teiltä, luuletteko minun pystyvän kirjoittamaan siitä. Ja sitten minun on luullakseni kirjoitettava aivan itsekseni ja äänetönnä, puhumatta teille siitä mitään tai lukematta edes teille kirjoitustani."

Neiti Maxwell ja Rebekka istuivat tänä aurinkoisena kevätpäivänä pienen puron partaalla. Aamiaisesta saakka he olivat majailleet pienessä metsikössä meren rannalla, käyneet aina toisinaan loikomassa lämpimällä, valkoisella hietikolla ja päivänpaahteeseen kyllästyttyään palanneet jälleen varjoisaan yksinäisyyteensä.

"Aiheen valinta merkitsee paljon", sanoi neiti Maxwell, "mutta minä en uskalla auttaa siinä sinua. Oletko jo päättänyt mitään?"

"En", vastasi Rebekka. "Joka yö suunnittelen uutta aihetta. Ensin ajattelin erästä, jonka nimeksi olisi tullut 'Mitä tappio on' ja sitten toista: 'Tyttö ja poika'. Siinä olisivat tyttö ja poika, jotka juuri ovat päättäneet koulunkäynnin, keskustelleet elämäntilanteistaan. Sitten kai muistatte, kuinka eräänä päivänä sanoitte minulle: 'Noudata kutsumustasi', siitäkin tunsin halua kirjoittaa. Warehamissa en saanut mieleeni ainoatakaan ajatusta, mutta täällä niitä vilahtelee päässäni joka minuutti. Sen tähden minun täytyy koettaa kirjoittaa aineeni täällä — tai ainakin ajatella se valmiiksi niin kauan kuin olen näin iloinen ja vapaa ja virkeä. Katsokaapa, neiti Maxwell, tuolla lammikon pohjassa olevia kiviä! Miten ne ovatkaan pyöreitä ja sileitä ja kimaltelevia!"

"Kyllä, mutta missä ne ovat hioutuneet noin siroiksi, kaunismuotoisiksi ja hienopintaisiksi, Rebekka? Eivät suinkaan tyynessä lammikossa, hiekalla viruessaan. Siellä eivät niiden särmät olisi tasoittuneet. Vieriessään virran mukana tänne tyveneen rauhaan ne ovat joutuneet iskemään toisiaan vastaan ja kolhiumaan koviin kaihoihin. Ja nyt me katselemme niitä ja sanomme niitä kauniiksi."

"Jos kohtalo ei opettajaks' häntä luonut oisi, niin saarnaaja, ah, verraton, hän varmaan olla voisi!"

riimitteli Rebekka. "Voi, kunpa osaisin ajatella ja puhua niinkuin te!" huokasi hän. "Pelkään kauheasti, etten koskaan saa tarpeeksi tietoja kehittyäkseni kirjailijaksi."

"Monia muita seikkoja sinun pitäisi pelätä paljon suuremmalla syyllä", sanoi neiti Maxwell. "Esimerkiksi ettet opi ymmärtämään ihmisluonnetta tai oivaltamaan maailman kauneutta, tai ettet pysty kylliksi syvään myötätuntoon kyetäksesi näkemään ihmismielen syvyyksiin, tai ettei ilmaisukykysi riitä tulkitsemaan ajatuksiasi. On olemassa tuhansia seikkoja, jotka ovat kirjailijalle merkitsevämpiä kuin ne tiedot, joita kirjoista saadaan. Aisopos oli kreikkalainen orja eikä hän pystynyt kirjoittamaan edes muistiin ihmeellisiä satujaan, ja kuitenkin niitä lukee nyt koko maailma."

"Oletteko koskaan kuullut 'Ilon ruususta'?" kysyi Rebekka pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Minä näin sen erään kirjan sisässä samassa kirjastossa", sanoi neiti Maxwell hymyillen. "Se on Emersonin kirjoittama, mutta pelkään, ettet sinä ole vielä kypsä käsittämään sitä, ja sen sisältöä on mahdotonta selittää toiselle."

"Voi, pankaa minut kokeeseen, neiti Maxwell!" pyysi Rebekka innokkaasti. "Jos panen ajatukseni oikein tiukalle, voin kenties saada siitä jonkinlaisen aavistuksen."

"'Todellisuudessa — ajan ja vaihtelujen tuskaisessa valtakunnassa — on huolia, paheita ja surua; ajatusten ja ihanteen maailmassa vallitsee katoamaton riemu — siellä kukkii ilon ruusu; ja sen ympärillä kaikki runottaret laulavat'", luki neiti Maxwell ulkomuistista.

Rebekka toisti sen kerran toisensa jälkeen, kunnes jokainen sana oli syöpynyt hänen mieleensä. Sitten hän sanoi: "En tahtoisi olla itserakas, mutta luulen melkein ymmärtäväni sen, neiti Maxwell. En kokonaan, sillä se on hämmästyttävää ja vaikeatajuista, mutta hiukan, niin paljon, että saan siitä aavistuksen. Se tuntuu aivan samalta kuin jos jokin loistava näky humahtaisi sivuitse — katse liikkuu niin hitaasti, että se ehtii nähdä kaiken vain puolittain; mutta kuitenkin aivoihin jää siitä pieni välähdys, ja silloin aavistaa, kuinka kaunista se oli. Nyt minä tiedän! Minun aineeni nimeksi tulee 'Ilon ruusu'. Sillä ei ole alkua eikä keskikohtaa, mutta loppu tulee olemaan hurmaava — tähän tapaan, odottakaas! 'Kukkios sa syömmessäin', — päin, jäin, näin:

    "'Ja vaikka maailman murheet näin
        kaikk' tulis osaksein,
    ain' kukkios sä syömmessäin
        mun ilon ruususein!'

"Nyt minä kiedon teidät vaippaan ja annan tyynyn päänne alle, ja sillä välin kun nukutte, menen rantaan ja kirjoitan teille sadun. Se on sellainen satu, jossa 'oletetaan' asioita; se jatkuu kauas, kauas tulevaisuuteen ja kertoo ihmeellisistä tapahtumista, joita ei ehkä koskaan satu todellisuudessa. Mutta jotkin niistä käyvät toteen, saattepa nähdä, ja silloin te otatte pienen sadun esiin laatikostanne ja muistatte Rebekkaa."

"Miksi ihmeessä nämä nuoret ihmiset aina valitsevat aiheita, jotka tarjoaisivat suurellekin kirjailijalle kovan pähkinän!" mietti neiti Maxwell koettaen päästä uneen. "Häikäiseekö aiheen suuruus heidät? Pienet tietämättömät lapsiraukat, jotka valjastavat nukenvaununsa tähtien eteen! Kuinka somalta tuo minun lapsiraukkani näyttääkään istuessaan uuden päivänvarjonsa suojassa!"

Adam Ladd oli ajellut Bostonin kaduilla eräänä koleana päivänä, jolloin näytti siltä, että sekä kevät että muotikauppiaat olivat pettämäisillään lupauksensa. Äkisti hänen katseensa oli kiintynyt ruusunpunaiseen päivänvarjoon, joka auki levitettynä loisti erään kaupan näyteikkunassa. Herra Ladd oli äkkiä muistanut Rebekan ensi rakkauden — pienen rusottavan päivänvarjon, joka edusti tytön lapsuuspäivinä hänen ainoata suhdettaan muodin kirjavaan maailmaan. Hän oli mennyt kauppaan, ostanut tämän ihmeellisen leikkikalun ja lähettänyt sen oitis Warehamiin. Tuntia myöhemmin hän oli palannut myymälään ostaakseen sinisen päivänvarjon Emma Jane Perkinsille. Mitä enemmän vuosia kului, sitä vaikeampaa hänen oli muistaa Rebekan toverin olemassaoloa näin tärkeissäkään tilanteissa.

KUTSUT

Kevätlukukausi oli päättynyt; Hulda Meserve, Dick Carter ja Living Perkins olivat suorittaneet päästötutkintonsa, ja seuraavana vuonna jäisivät Rebekka ja Emma Jane Riverboron ainoiksi edustajiksi Warehamin kouluun. Eräänä iltana kohta nuorten kotiinpaluun jälkeen oli pieni, valittu naisseurue kokoontunut kutsuihin rouva Robinsonin luo. Päivä oli harvinaisen sopiva: hyötymansikat olivat parhaiksi kypsyneet, ja Robinsonien oli joka tapauksessa näinä aikoina teurastettava vanha kukkonsa. Sitä paitsi oli entinen warehamilainen Delia Weeks pistäytynyt pienelle vierailulle kotikyläänsä.

"Olen iloissani, että sinä saatoit olla mukana Huldan päästötutkinnossa, Delia", sanoi rouva Meserve, joka istui pöydän alapäässä ja tarjoili kukkoa rouva Robinsonin kaataessa kahvia kuppeihin pöydän toisessa päässä. Rouva Meserve oli mitä sopivin juuri Huldan äidiksi, sillä hän oli Riverboron hienoimmin pukeutuva nainen; vaatteet ja sairastelu olivatkin hänen parhaat elämännautintonsa.

"Miltä Huldan puku näytti sinusta?" hän kysyi ja näpäytti ärsyttävään tapaansa joustavaa rannerengasta ihoaan vasten.

"Minun mielestäni se oli melkein kaunein koko joukossa", vastasi Delia, "ja Huldan ainekirjoitus oli vallan ensiluokkainen. Se oli ainoa todella huvittava, minkä siellä sai kuulla, ja hän esitti sen niin lujalla ja kirkkaalla äänellä, ettei ainoakaan sana mennyt hukkaan."

"Niin, sen aineen hän kirjoitti voittaakseen Adam Laddin palkinnon", selitti rouva Meserve, "ja sanotaan, että hänet olisikin arvosteltu ensimmäiseksi eikä neljänneksi, jos hän olisi valinnut toisenlaisen aiheen. Palkintolautakunnassa oli kolme pappia ja kolme diakonia, joten ei ollut ihmekään, että heille kelpasivat vain vakavanlaatuiset aiheet. Huldan kirjoitus oli liian eloisa heille."

Aihe, joka oli innoittanut Huldaa, oli saanut nimekseen "Poikia". Epäilemättä tytöllä olikin mitä parhaat edellytykset kirjoittaa tästä aiheesta sukkelasti ja pirteästi. Kuulijat olivat olleet peräti ihastuneita niihin helpohkoihin vihjauksiin ja naljailuihin, joita siinä oli runsaasti. Mutta kirjalliselta arvoltaan Huldan aine oli kevyttä luokkaa.

"Rebekan kirjoitusta ei luettu julkisesti, vaikka toinen palkittu kirjoitus luettiin — mistähän se johtui", kysyi rouva Robinson.

"Rebekka ei suorittanut vielä päästötutkintoa eikä saanut sen vuoksi esiintyä", tiesi rouva Cobb. "Mutta hänen aineensa julkaistaan koululehdessä kuten Henry Dunninkin palkintokirjoitus."

"Sehän hyvä, sillä en jaksa uskoa, että se on parempi kuin Huldan kilpakirjoitus, ennen kuin olen lukenut sen omin silmin. Ja oikeastaan palkinnot minun mielestäni olisikin pitänyt jakaa vain ylimmän luokan oppilaille."

"Eihän toki, Martha, Laddhan määräsi nimenomaan, että kilpailuun saavat osallistua molempien yläluokkien oppilaat", huomautti rouva Cobb. "Kuulin, että häntä itseään oli pyydetty palkintojen jakajaksi, mutta hän oli kieltäytynyt lyhyesti ja jyrkästi. Kummallista, että niin rikas ja paljon kulkenut mies arasteli esiintyä tuollaisessa juhlassa."

"Minun Huldani olisi kyllä seisonut siellä kaikkien kurkisteltavana silmääkään räpäyttämättä", julisti rouva Meserve, eikä kukaan näyttänyt lainkaan epäilevän asiaa.

"Huomasitteko, miten kalpea Rebekka oli ja miten hän värisi seisoessaan
Herbert Dunnin rinnalla kuvernöörin kiiteltävänä", kysyi rouva Cobb.
"Kuvernööri oli todella itse lukenut hänen aineensa, sillä hän
kirjoitti siitä myöhemmin Sawyerin tytöille."

"Hiukan hassua, että kuvernööri piti sellaista melua tytöstä, joka ei vielä ole edes suorittanut tutkintoaan", huomautti rouva Meserve. "Mutta joka tapauksessa on hauskaa, että palkinto tuli Riverboroon, eikä niin suurta palkintoa ole vielä koskaan jaettukaan koko Warehamin koulussa. Ladd on kaiketi upporikas. Johan ne viisikymmentä dollaria olisivat olleet aikamoinen palkinto, mutta antaapa vielä kaupanpäällisiksi sellainen kallisarvoinen kukkaro!"

"Minä istuin niin kaukana, etten oikein nähnyt sitä", valitti Delia Weeks. "Ja nyt oli Rebekka ottanut sen mukaansa Temperanceen näyttääkseen sitä äidilleen."

"Se oli jonkinlaista kultalankaverkkoa", tiesi rouva Perkins, "ja sisällä oli viisi kymmenen dollarin kultarahaa. Herbert Dunn sai palkintonsa nahkalompakossa."

"Kunnes Hannan häät ovat ohitse ja talous jälleen hyvässä käynnissä kaiken häiriön jälkeen", selitti rouva Perkins. "Minun mielestäni Hannan olisi pitänytkin vielä hiukan odottaa. Aurelia koetti estellä häntä lähtemästä kotoa, ennen kuin Rebekka pääsee koulusta, mutta se tyttö on itsepäinen kuin muuli. Hän on nyt koko vuoden ommellut kapioitaan."

"Hän olisi tehnyt viisaammin haaliessaan itselleen vierasta ompelutyötä, jolla olisi ansainnut rahaa", sanoi rouva Cobb. "Pian kai saamme kuulla, että rouva Randall on menettänyt oikeuden talonsa lunastamiseen, kun ei ole jaksanut hoitaa kuoletusta. Mistä hän ja lapset silloin saavat katon päänsä ylle!"

"Eikös huhu kerro, että rautatie rakennetaan heidän tilansa halki?" kysyi rouva Robinson. "Jos niin käy, saa hän rautatieyhtiöltä talonsa täyden hinnan ja hiukan enemmänkin. Adam Ladd on osakas siinä yhtiössä, ja kaikki menestyy mainiosti, kun vain hänen sormensa ovat pelissä mukana."

"Rebekka saanee nyt palkintorahoillaan hiukan uutta ylleen", arveli
Delia, "ja Luoja tietää, että se onkin tarpeen."

"Niillä rahoilla ei Rebekka saa ainoatakaan uutta rihmaa ylleen", tiesi rouva Perkins, "sillä hän lähetti ne jo seuraavana päivänä kuoletuksen suoritukseksi."

"Onhan parempi, että hän auttaa rahoillaan omaisiaan kuin hukkaa ne kaikenmoiseen joutavaan", vahvisti rouva Robinson. "Minun mielestäni oli suuri onni, että tyttö sai rahat juuri silloin, kun he tarvitsivat niitä niin kipeästi kuoletukseen. Mutta kaiketi Rebekka muuten on samanlainen kuin toisetkin Randallit; pian saatu, pian syöty — se on heidän tapojaan."

"Toista täytyy sanoa Sawyereista", huomautti rouva Perkins. "Näyttää siltä kuin he eivät nauttisi mistään maailmassa niin suuresti kuin kitsastelemisesta, varsinkin sen jälkeen kun Mirandalla oli hermokohtauksensa."

"En minä jaksa uskoa sitä oikeaksi hermokohtaukseksi; eihän hän silloin olisi voinut toipua jälleen niin virkeäksi kuin hän nyt on. Meidän perheessämme on ollut kolme pahinta hermokohtausta, mitä tämän virran varsilla on sattunut, ja minä kyllä tunnen niiden oireet." — Ja rouva Meserve pudisti tietävästi päätään.

"Miranda on todella nyt jokseenkin terve", myönsi rouva Cobb. "Mutta olettehan huomanneet, ettei hän käy missään ja on äänettömämpi kuin koskaan ennen. Ei edes Rebekan palkinto näyttänyt ilahduttavan häntä vähääkään. Minun Jeremiaani sen sijaan oli ihan kuin sekapäinen; olin aivan kuolla häpeästä, kun hän huusi ja huitoi hatullaan kuvernöörin puristaessa Rebekan kättä. Mutta minä epäilen…" — rouva Cobb alensi ääntään, ja kaikki keskeyttivät syöntinsä — "minä epäilen, että Sawyerin tyttöjen raha-asiat ovat hullusti. He eivät ymmärrä hitustakaan liike-elämää eivätkä ole koskaan ymmärtäneet, ja Miranda on liian itsepäinen ja ylpeä kysyäkseen kenenkään neuvoja."

"Heidän rahansahan ovat enimmäkseen kiinnitetyt valtion arvopapereihin, eikä niissä voi kärsiä tappioita", sanoi rouva Meserve. "Miranda oli kaiketi hirvittävästi pahoillaan, kun Rebekan rahat hupenivat kiinnitykseen eikä koulumaksujen suorittamiseen jäänyt penninpyöryläistä. Ja kuta tarkemmin ajattelen asiaa, sitä varmempi olen siitä, että Adam Ladd oli alusta pitäen tarkoittanut palkinnon juuri Rebekalle."

"Siunatkoon, kuinka hulluja sinä nyt puhut, Martha", huudahti rouva Perkins. "Ei kai herra Ladd saattanut etukäteen aavistaa, minkä aineen palkintolautakunta arvioisi parhaaksi! Adam Ladd on nyt joka ikisenä jouluna viiden vuoden aikana antanut Emma Janelle jokseenkin samanlaisen lahjan kuin Rebekallekin, se on totinen tosi."

"Tulee vielä sekin aika, jolloin hän hylkää heistä toisen ja antaa vain toiselle, tai sitten hän unohtaa molemmat ja jakaa lahjoja jollekulle uudelle tytölle", ennusti Delia Weeks, jonka kokemukset perustuivat viisikymmenvuotiseen tyttönä oloon.

"No siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti rouva Meserve. "Vaikka minun nähdäkseni Ladd ei olekaan niitä miehiä, jotka ajattelevat avioliittoa."

"Minä en usko sellaisia miehiä olevankaan, jos vain sattuu se oikea osumaan kohdalle", naurahti rouva Cobb. "Ei voi koskaan tietää, kuka ja milloin saa heidät pauloihinsa. Tunnettehan Jeremiaan itsepäisen hevosen, Busterin. Se ei koskaan tahdo ottaa kuolaimia suuhunsa, jos vain suinkin voi tapella vastaan. No, Rebekka, joka ei tiennyt mitään konin juonitteluista, meni tässä kerran talliin tuodakseen Busterin sieltä ulos. Minä lähdin suoraan jäljissä auttamaan, mutta eikös tyttö seisokin pilttuussa taputtelemassa Busterin turpaa ja juttelemassa sen korvaan. Ja kun hän sitten työntää pienet sormensa sen suuhun, niin hevonenkos aukaisee kitansa niin levälleen kuin aikoisi niellä koko tytön. Mutta eihän — se vain maiskauttelee huuliaan kuolaimien ympärillä. 'Varjelkoon, Rebekka!' sanon minä tytölle, 'Kuinka sinä sait raudat sen suuhun?' Ja tyttö vastaa: 'En tiedä — se näytti haluavan niitä. Ehkäpä se on kyllästynyt seisomaan pilttuussa ja haluaa päästä raikkaaseen ulko-ilmaan'."

LOISTAVA NÄKY

Oli kulunut vuosi siitä, kun rouva Robinsonin pöydän ympärillä pohdittiin Adam Laddin palkintoa. Kuukaudet olivat kiitäneet ohitse toinen toisensa jälkeen, ja vihdoin oli edessä Rebekan suuri päivä — se, jota hän oli vuosikausia tottunut ajattelemaan elämänsä ensimmäisenä tärkeänä käännekohtana. Kouluaika oli ohi, valmistauduttiin päättäjäisjuhlaan.

Auringon noustessa Rebekka hiipi hiljaa vuoteestaan ikkunan luo, kohotti kierrekaihtimen ja katseli aamun ruusuista valkeutta. Taivas oli pilvetön, ja aurinkokin näytti tänään toisenlaiselta kuin muulloin — se oli hänen mielestään suurempi, hehkuvampi, majesteettisempi.

Emma Jane liikahti vuoteessaan ja heräsi. Hänkin nousi, tuli ikkunan ääreen ja kyyristyi polvilleen Rebekan viereen.

"Aamu lupaa ihanaa päivää", sanoi hän ja huokasi kiitollisena. "Oletko sinä nukkunut?"

"Enpä paljonkaan. Luokkarunoni sanat ovat soineet korvissani kaiken yötä, ja myös laulujen säestykset. Mutta kaikkein pahimmin minua on vainonnut Maria Stuartin latinalainen rukous: 'Adoro, imploro ut liberes me'. On aivan kuin nuo sanat olisivat poltinraudalla syöpyneet aivoihini."

Se joka ei tunne maaseutukaupunkien elämää, ei voi aavistaakaan, miten tavattoman vakava ja tärkeä merkkijuhla koulun päättäjäispäivä on.

Jo varhaisesta aamusta lähtien oli kaupunkiin virrannut oppilaiden omaisia ja kaukaisempiakin sukulaisia; junat ja ajoneuvot olivat täpö täynnä. Molemmat kaupungissa olevat vuokratallit olivat kukkuroillaan kaikenlaisia ajoneuvoja, ja joka taholla seisoi teiden varjokkailla vierillä pitkiä vaunu- ja ratasrivejä ja hevosia, jotka huiskivat häntäänsä ylellisessä toimettomuudessa.

Koulurakennuksessa vallitsi kiihkeän jännittynyt äänettömyys, oli kuin elämä olisi äkkiä pysähtynyt. Naisopiskelijat istuivat omissa huoneissaan niin huolellisesti pukeutuneina kuin heidän koko tähänastinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua tätä hetkeä varten. He istuivat pää täynnä papiljotteja tai hiukset punottuina moniksi pikku palmikoiksi, joista keyhkeytyisi esiin valtava kiharoiden paljous. Ja huolestuneet äidit seisoivat jälkeläistensä vieressä tarkkaillen, ettei vain hiostava kuumuus pääsisi tuhoamaan kauneusvälineiden aikaansaannoksia. He leyhyttelivät heille viileyttä viuhkoilla ja lehväisillä oksilla sen hetken lähestyessä, jolloin vangit vapautettaisiin näistä kärsimyksistä, joihin he vapaaehtoisesti olivat alistuneet.

Vielä kuukautta aikaisemmin Rebekasta oli tuntunut turhalta toivoakaan uutta pukua päättäjäisjuhlaan. Mutta eräänä päivänä Emma Jane ja hän olivat pistäytyneet Perkinsin ullakolla ja löytäneet sieltä suuren määrän valkoista harsokangasta. Tytöt olivat silloin päättäneet, että se saisi paremman puutteessa kelvata pukukankaaksi. Emma Jane oli alkanut heti suunnitella pukuja, ja hänen mallinsa olivat niin suuritöiset, että Rebekan puku oli ommeltava monella eri taholla, jotta se yleensä ehti valmiiksi juhlaan. Hanna oli ottanut ommellakseen vyötärön, rouva Cobb hihat ja liivin ja Jane täti hameen. Näin tästä halvasta kankaasta oli lukemattomilla neulanpistoilla saatu aikaan molemmille tytöille somat puvut, joita katsellessa ei lainkaan kaivannut silkkiä tai kalliita pitsejä.

Tytöt odottivat määrähetkeä kahden kesken, ja Emma Janen mielentila oli varsin kyynelinen. Hän ajatteli herkeämättä, että nyt oli kulumassa Rebekan ja hänen yhdessäolon viimeinen päivä. Ero oli lähellä, sillä koulun johtaja oli edellisenä päivänä tarjonnut Rebekalle kahtakin eri tointa.

Rebekan kiihtynyt mieliala oli vähitellen muuttunut innostukseksi, ja kun kello helisi käytävässä ensimmäisen kerran ilmoittaen, että luokan oli viiden minuutin kuluttua marssittava järjestyneenä ryhmänä kirkkoon, seisoi Rebekka liikkumattomana ja äänettömänä ikkunan luona painaen kättä sydämelleen.

"Nyt se tapahtuu, Emmie", hän sanoi sitten. "Muistatko kirjasta 'Mylly joen rannalla' sen kohdan, jossa kerrotaan, kuinka Maggie Tulliver sulki lapsuutensa kultaiset portit jäljessään? Minä melkein näen, kuinka ne kääntyvät saranoillaan; melkein kuulen, kuinka ne paukahtavat kiinni. Enkä osaa sanoa, olenko siitä iloinen vai surullinen."

"Minä välittäisin vähät siitä, kuinka ne kääntyvät ja paukahtelevat", sanoi Emma Jane, "kunhan vain sinä ja minä saisimme yhdessä olla porttien samalla puolen; mutta me emme saa — minä tiedän, että emme saa-a!"

"Emmie, älä vain itke, sillä silloin minäkin muutun vesilätäköksi. Voi, miksi et sinäkin nyt saa olla suorittamassa tutkintoa yhdessä minun kanssani! Se on minun ainoa suruni. No nyt, nyt kuulen vaununpyörien ratinaa! Syleile minua vielä kulta Emmie; syleile varovasti — muista arkoja pukujamme!"

Kymmenen minuuttia myöhemmin Adam Ladd, joka saapui suoraan Portlandista ja oli nyt menossa Warehamin kirkkoon, tuli pääkadulle ja pysähtyi äkkiä erään puun varjoon katsellen hengähtämättä maalauksellista näkyä. Saattoi tuskin odottaakaan, että Rebekan ohjaama luokka noudattaisi orjamaisesti vanhoja tapoja. Sen sijaan, että tytöt olisivat kävelleet kirkkoon rivissä parittain, he olivat saaneet päähänsä ajaa sinne kuninkaallisesti vaunuissa. Heinähäkki oli kokonaan peitetty vihrein viiniköynnöksin ja kirjavin tuhatkaunokimpuin; häkin joka tuumanala, vieläpä pyörien kehrävarretkin helottivat vihreinä ja keltaisina ja valkoisina. Vaunujen eteen oli valjastettu kaksi valkoista hevosta, joiden valjaat ja ohjakset oli koristettu kukkasin, ja luokan kaksitoista tyttöä istui yrttitarhaksi muutetussa häkissä poikien kulkiessa vaunujen sivuilla, kullakin rinnassaan vihko tuhatkaunoja. Rebekka ohjasi valjaikkoa. Hän istui vihrein lehvin katetulla pukilla, joka muistutti miltei valtaistuinta.

Rebekka, ajatteli Adam Ladd, kun hän paljasti päänsä tervehtiäkseen kulkuetta — Rebekka, joka istui korkeavartisena ja notkeana, miettiväotsaisena, päänsä ympärillä mustien palmikoiden luoma seppele ja taustanaan kukkien koristamat vaunut, oli kuin "Elämän aamun" vertauskuva. Näky vyöryi Adamin sivuitse hänen seisoessaan siinä jalavain varjossa vanhalla kadulla, jota hänen äitinsä oli astunut puoli vuosisataa aikaisemmin.

Adam Ladd kääntyi lähteäkseen ihmisvirran mukana kirkkoon, mutta samassa hän kuuli sivultaan tukahdutetun nyyhkytyksen. Pensasaidan takana, puutarhassa jonka edustalla hän seisoi, kyyrötti pieni, yksinäinen, valkopukuinen olento ja Aladdin oli tuntevinaan hänen sievän nenänsä, kastanjanruskeat hiuksensa ja siniset silmänsä. Hän meni sisään portista ja kysyi: "Mikä teitä vaivaa, Emma neiti?"

"Voi, tekö siinä, herra Ladd? Rebekka kielsi minua itkemästä, jotten pilaisi silmiäni, mutta minun täytyi hiukan keventää sydäntäni, ennen kuin menen kirkkoon. Ei minusta ole väliä, sillä olen toisten mukana vain laulussa. Enkä minä aiokaan koskaan suorittaa tutkintoa; minä jätän koulun sikseen. Mutta en minä itke sen tähden, vaan siksi, että minun täytyy nyt erota Rebekasta. Sitä minä en voi kestää!"

He kulkivat rinnakkain, ja Aladdin koetti lohdutella epätoivoista Emma Janea heidän astellessaan kohti vanhaa temppeliä, jossa loppututkinnot aina suoritettiin. Koristeltu kirkko oli täynnä väkeä; ilma oli kuuma ja tukahduttava, nuorten kirjalliset ja suulliset esitykset samantapaisia kuin ne aina olivat olleet, maailman alusta saakka.

Rebekka näki Hannan miehineen yleisön joukossa; hänen silmänsä keksivät myös vanhan rakkaan Johnin ja Ann-serkun. Tyttö tunsi ikävää äidin poissaolon takia, vaikka hän hyvin ymmärsi, että Aurelian oli mahdotonta päästä lähtemään kotoa. Cobbit sen sijaan olivat saapuneet, huomasi Rebekka. Olisikin itse asiassa ollut mahdotonta olla huomaamatta vanhaa Jerry setää, sillä hän vetisteli tuon tuostakin esitysten aikana, ja niiden lomassa hän esitelmöi naapureilleen eräästä hirmuisen lahjakkaasta tytöstä, joka oli näiden tutkintoaan suorittavien joukossa ja jonka hän oli tuntenut lapsesta alkaen.

Cobbin väki oli siis läsnä, ja joukossa oli paljon muitakin tuttuja riverborolaiskasvoja. Mutta missä mahtoikaan olla Jane täti ja hänen musta silkkipukunsa, jota juuri tätä tilaisuutta varten oli yritetty korjata jommoiseenkin kuntoon? Miranda täti ei ollut ajatellutkaan saapua, sen Rebekka tiesi hyvin, mutta rakkaan Jane tädin kasvot hän olisi halunnut nähdä tänä juhlahetkenä. Oikeastaan tämä ajatus ehti vain välähtää ja kadota kuten kaikki muutkin, sillä koko aamupäivä oli kuin kuvasarja, joka pysähtymättä kiiti hänen ohitseen. Rebekka soitti, hän lauloi, hän luki Maria Stuartin latinalaisen rukouksen kuin unessa ja tuli tajuihinsa vasta silloin, kun hän viimeistä riviä lukiessaan kohtasi Aladdinin katseen. Lopuksi oli hänen "Tulevaisuuden luojat" nimisen luokkarunonsa vuoro. Hänen sitä lausuessaan tapahtui sama ilmiö kuin usein aikaisemminkin: Rebekan oman persoonallisuuden vaikutus oli niin voimakas, että tuntui kuin hän olisi lukenut suuren runoilijan ajatuksia eikä koulutytön säkeitä.

Kaikki oli ohitse! Kunniakirjat oli jaettu, ja tytöt olivat — ensin salaisesti hiukan sipaistuaan tukkaansa ja oikaistuaan musliinihamettaan — käyneet kukin vuorollaan ottamassa vastaan kallisarvoisen pergamenttikäärönsä ja kiittäneet siitä kumarruksella, jota oli huolellisesti harjoiteltu jo viikkokaudet aikaisemmin. Suosionosoitukset räjähtivät vuoron mukaan kunkin todistuksen saajan osaksi, ja kun sitten Rebekka sai pergamenttinsa, käyttäytyi Jeremias Cobb tavalla joka tarjosi Warehamille sekä Riverborolle puheenaihetta moneksi päiväksi.

Niin, nyt oli kaikki ohitse, ja kun tungos hiukan väheni, raivasi Adam Ladd tien itselleen korokkeen luo. Rebekka kääntyi syrjin vieraisiin, joiden kanssa hän oli parhaillaan puhellut ja astui häntä vastaan.

"Oi, herra Aladdin, kuinka iloitsen siitä, että te saatoitte tulla!
Sanokaa", — ja tyttö katsahti häneen ujostellen, sillä Aladdinin
tyytyväisyys merkitsi hänelle enemmän kuin muiden — "sanokaa, herra
Aladdin, oletteko tyytyväinen?"

"Enemmän kuin tyytyväinen!" vastasi Aladdin. "Minä olen iloinen siitä, että sain tavata lapsen, ylpeä siitä, että tunnen nuoren tytön, ja odotan aikaa, jolloin saan kohdata naisen!"

"VÄISTÄMÄTÖN IES"

Rebekan sydän vavahti, kun hän kuuli Aladdinin sanat, mutta ennen kuin hän tapasi sanoja kiittääkseen, tulivat herra ja rouva Cobb heidän luokseen, ja Rebekka esitti heidät herra Aladdinille.

"Missä Jane täti on?" huudahti tyttö, pidellen toisessa kädessään Saran ja toisessa Jerry sedän tukevaa kouraa.

"Miranda täti on heikontunut, onko? Voi, näen sen teidän kasvoistanne", sanoi Rebekka kalveten.

"Häntä kohtasi uusi taudinpuuska eilisaamuna, kun hän parhaillaan auttoi Janea kokoamaan tavaroita tämänpäiväisen matkan varrelle. Jane kielsi meitä puhumasta sinulle mitään, ennen kuin tutkinto on lopussa."

"Minä tulen heti kotiin teidän kanssanne, Sara täti. Minun täytyy vain juosta neiti Maxwellin luo ja kertoa se hänelle, sillä meidän oli määrä lähteä huomenna Brunswickiin. Miranda täti raukka! Ja minä kun olen ollut niin iloissani koko päivän, lukuunottamatta sitä, että olen ikävöinyt äitiä ja Jane tätiä."

"Rakas lapsi, eihän ole väärin iloita — juuri iloisena Jane täti sinun tahtoikin pysyvän. Ja Miranda on jälleen saanut puhelahjansakin takaisin; saimme äsken Janelta kirjeen, jossa hän kertoo, että tätisi voi nyt paremmin. Minä valvon ensi yön hänen luonaan, joten sinä voit kyllä jäädä tänne nukkumaan kunnollisesti voidaksesi huomenna koota tavarasi kaikessa rauhassa."

"Minä täytän sinun matkalaukkusi, rakas Pekka, ja haalin kokoon sinun kaikki tavarasi", sanoi Emma Jane, joka oli liittynyt ryhmään ja oli kuullut kivitalosta saapuneen surusanoman.

He vetäytyivät sivummalle ja istuivat tyhjään penkkiin, jolloin Hanna miehineen ja John liittyivät heidän seuraansa. Silloin tällöin tuli joku tuttava onnittelemaan Rebekkaa, ja luokkatoverit huutelivat häntä innokkaasti: Rebekka ei vain saisi unohtaa heidän huviretkeään ja hänen pitäisi tulla ajoissa luokan yhteiseen illanviettoon. Kaikki tämä tuntui Rebekasta omituisen epätodelliselta. Hän oli näiden kahden viime päivän hilpeän touhun ja innon keskelläkin tuntenut kaiken aikaa, että tämä iloinen hurmio oli vain ohimenevää ja että vaivat, vastukset ja huolet kohoaisivat jälleen pian näköpiiriin.

Tällä välin olivat Adam Ladd ja herra Cobb puhelleet varsin vilkkaasti keskenään.

"Bostonissa on tietysti tuollaisia tyttöjä niinkuin mustikoita kuusikossa?" kysyi Jerry setä viitaten samalla päällään merkitsevästi Rebekkaan.

"Voi olla", vastasi Adam hymyillen, sillä hän tajusi hyvin ukon mielentilan. "Saattaahan niitä olla, vaikka minä en ole sattunut tapaamaan ainoatakaan."

"Kaiketi minä olen heikkonäköinen, mutta minun mielestäni hän oli kaunein tyttö koko lavalla."

"Minun silmissäni ei ainakaan ole vikaa", vastasi Adam, "ja samanlaiseen käsitykseen minäkin tulin."

"Mitä te arvelette hänen äänestään? Jollakin tavoin eriskummainen, vai mitä?"

"Sen rinnalla tuntuivat kaikkien muiden äänet ohuilta ja heikoilta minun mielestäni."

"Hyvä; onpa hauskaa kuulla teidän ajattelevan näin, te kun olette maailmaa kokenut mies; äiti nähkääs väittää aina, että minä olen sekaisin päästäni heti kun Rebekasta tulee puhe. Muori toruu, että minä hemmottelen tytön pilalle, mutta enpä tiedä, että hän itse jäisi siinä suhteessa tippaakaan jälkeen minusta. Siunatkoon! Tulen ihan kipeäksi, kun ajattelen niitä raukkoja, jotka rientävät tänne peninkuormien takaa ihailemaan lapsiaan tutkintojuhlassa ja joiden sitten täytyy verrata heitä Rebekkaan! Hyvästi, herra Ladd. Pistäytykää meillä jonakin päivänä, kun tulette Riverboroon."

"Sen teenkin", vastasi Adam ja pudisteli voimakkaasti ukon kättä. "Tulen kenties jo huomenna, jos saan kyyditä Rebekan kotiin, kuten nyt tarjoudun tekemään. Luuletteko neiti Sawyerin tilaa vakavaksi?"

"Niin, tohtori ei näy olevan siitä oikein selvillä, mutta joka tapauksessa hän on saanut halvauksen eikä tule enää liikoja keikkumaan. Mutta hän osaa jo taas puhua, ja se toki on pieni lohdutus."

Adam lähti kirkosta ja tapasi kadulla neiti Maxwellin, joka kierteli vierasryhmästä toiseen. Koska Aladdin tiesi, että neiti Maxwell tunsi mielenkiintoa kaikkeen mikä koski Rebekkaa, kertoi hän tälle, että tytön täytyisi huomenna lähteä Warehamista pois, Riverboroon.

"Tämä on sentään jo sietämätöntä!" huudahti neiti Maxwell istuutuen puiston penkille ja pistellen päivänvarjollaan kiihtyneenä ruohomattoa. "Näyttää siltä, ettei Rebekka voi koskaan saada todellista vapaa-aikaa. Minä olin laatinut monen monta suunnitelmaa hänen varalleen lähimpien kuukausien ajaksi, jotta tyttö olisi valmis uuteen toimeensa, ja nyt hän joutuukin jälleen talouspuuhiin ja hoitelemaan vanhaa, marisevaa ja sairasta tätiraukkaansa."

"Ellei tätä vanhaa ja marisevaa tätiä olisi ollut, niin Rebekka asuisi edelleen Hopeapurollaan, ja opintomahdollisuuksista hän olisi silloin yhtä kaukana kuin aarniometsien villit", huomautti Adam Ladd.

"Olette oikeassa; puhuin äsken närkästyksissäni, sillä olin ajatellut, että miellyttävämmät ja iloisemmat ajat nyt koittaisivat minun helmelleni ja ihmelapselleni."

"Ah, niin!" myönsi neiti Maxwell nauraen. "Minä unohdan alituisesti, että te kernaasti väitätte 'keksineenne' Rebekan."

"Sittenkin uskon, että onnellisemmat ajat koittavat nyt hänelle", jatkoi Adam Ladd. "Meidän kesken sanoen: rautatieyhtiö ostaa rouva Randallin talon. Meidän täytyy suunnata ratamme hänen tiluksiensa halki, ja asematalo tulee rakennettavaksi hänen maalleen. Hän saa talostaan kuusituhatta dollaria, mikä nyt tosin ei ole mikään valtava omaisuus, mutta tuottaa kuitenkin hänelle korkoina neljäsataa dollaria vuodessa, jos hän sallii minun huolehtia pääomansa sijoittamisesta. Kun kiinnitys on maksettu ja Rebekka pystyy itse huolehtimaan toimeentulostaan, on äidin ajateltava vanhimman poikansa kasvattamista, sillä hän on kyvykäs ja kunnianhimoinen nuorukainen. Hänet täytyy vapauttaa maanviljelyspuuhista ja antaa hänen hoidella lukujaan."

"Meidän pitäisi yhdessä perustaa 'Randallien Suojelus-Osakeyhtiö'", tuumi neiti Maxwell. "Minun täytyy tunnustaa toivovani, että Rebekka luo nimen itselleen."

"Ei, ette tietenkään. Miehet eivät koskaan soisi naisten saavuttavan mainetta tai itsenäistä asemaa maailmassa. Mutta minäpä tunnen Rebekan paremmin kuin te."

"Te tunnette paremmin hänen mielensä, mutta ette ehkä hänen sydäntään. Tällä hetkellä ajattelette häntä etusijassa ihmelapsena — minä sen sijaan helmenä."

"No niin", huoahti neiti Maxwell itsepintaisesti, "olkoonpa hän nyt ihme tai helmi ja ohjatkoon Randallien suojelusyhtiö häntä mihin suuntaan tahansa, niin varmaa on, että Rebekka valitsee itse tiensä."

"Etenkin, jos hänen tiensä johtaa teidän suunnallenne", sanoi neiti
Maxwell ja katsahti puhetoveriinsa kiusoittavasti hymyillen.

Rebekka oli ollut kivitalossa jo useita päiviä, ennen kuin hän pääsi katsomaan Miranda tätiään, joka itsepäisesti kielsi ketään muita kuin Janea tulemasta huoneeseensa, ennen kuin hänen pingottuneet kasvonsa saisivat jälleen luonnollisen ilmeen. Mutta hän halusi pitää oveaan aina hiukan raollaan, ja Jane kuvitteli, että hän oli iloinen kuunnellessaan Rebekan kevyitä, nopeita askelia. Sairaan ajatukset olivat jo aivan järjelliset; hän ei voinut avutta liikutella jäseniään, mutta muuten hän kärsi ruumiillisesti tuskin ollenkaan sairaudestaan. Ainakin hän tuntui joka hermollaan tajuavan kaiken, mitä tapahtui talossa, sisällä tai ulkona. "Olivatko tuulen pudottelemat omenat kerätyt? Kasvoivatko perunat hyvin vakoharjoissa? Joko maissi alkoi tehdä terää? Kynnettiinkö pellon ylisiä sarkoja? Totta kai he olivat levitelleet kärpäspaperia joka puolelle taloon? Näkyikö maitokamarissa muurahaisia? Oliko sytykepuita vielä riittävästi? Joko pankki oli lähettänyt heille kupongit?"

Miranda Sawyer parka! Suuren tuonpuoleisen rajalla — ruumis lamaantuneena ja hänen rautaisen tahtonsa määräämättömissä — hän koki pelkkiä pikku huolia ja matalia murheita. Mitkään jumalalliset näyt eivät välähdelleet hänen väsyneissä aivoissaan. Miranda virui oman elämänsä luomassa vankilassa, luonteensa paksujen muurien aitaamana, sokeana ilmestyksille, sillä hän ei koskaan ollut kehittänyt hengensilmäänsä, ja kuurona enkelien äänille, sillä hän ei ollut milloinkaan turvautunut henkiseen kuuloaistiinsa.

Tuli sitten muuan aamu, jolloin hän kysyi Rebekkaa. Hämärän sairaskammion ovi avautui, ja Rebekka näyttäytyi ovella, auringon kirkas kajastus takanaan ja kädet täynnä hajuherneitä. Mirandan kalvaat, terävät kasvot, joita yömyssy kehysti, näyttivät riutuneilta, ja hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana peitteen alla.

"Tule sisään", hän käski. "En minä vielä ole vainajana. Mutta älä sotke vuodetta noine kukkasinesi, kuuletko."

"En toki; minä panen ne veteen, johonkin lasiastiaan", sanoi Rebekka kääntyen pesutelineeseen päin ja koettaen hallita ääntään sekä pidättää kyyneliään.

"Annahan, kun tarkastelen sinua; tule lähemmäksi. Mikä puku sinulla nyt on ylläsi?" kysyi täti särkyneellä heikolla äänellään.

"Säilytätkö sinä sitä nurinpäin käännettynä pimeässä kaapissa, niinkuin minä olen neuvonut?"

"Hän onkin aina osannut kirjoittaa kirjeitä, joissa ei ole mitään sisältöä. Minkä jäsenensä Mark on taittanut minun sairauteni aikana?"

"No, mikä häntä sitten vaivaa? Rupeaako hän laiskaksi, vai mitä?
Mitenkä John näyttää kehittyvän?"

"Toivon, ettet sinä hätiköi ja hutiloi keittiössä, vaikken minä olekaan saapuvilla. Tyhjennätkö sinä aina illalla kahvipannun ja pistät sen alassuin astiahyllylle?"

"'Kyllä', vastaat sinä aina, ja 'kyllä' vastaa Jane", huokasi Miranda ja koetti liikauttaa jäykistynyttä ruumistaan, "mutta minä saan maata tässä ja tiedän kaiken aikaa, että teette joka asian toisin kuin minä haluaisin."

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Rebekka istui vuoteen viereen ja kosketteli arasti tätinsä kättä. Hän tunsi sydämensä paisuvan osanotosta, kun hän katseli näitä kuihtuneita kasvoja ja sulkeutuneita silmiä.

"Minua hävetti kovasti, Rebekka, kun sinun täytyi suorittaa tutkintosi harsokankaaseen pukeutuneena, mutta en voinut auttaa asiaa millään tavoin. Syyn saat kuulla joskus, ja samalla saat tietää, että minä olen koettanut hyvittää sinua tämän takia. Pelkään, että näytit naurettavalta!"

"Enkä", vastasi Rebekka. "Monet sanoivat, että meidän pukumme olivat kaikkein kauneimmat; ne näyttivät ilmavilta kuin pitsi. Täti ei saa olla huolissaan mistään. Tässä minä nyt seison täysikasvuisena ja olen suorittanut tutkintoni — tietäkääs, täti, että minä olin järjestyksessä kolmas, ja meitä oli kaikkiaan kaksikymmentäkaksi —, ja minulle on tarjottu jo hyviä paikkoja. Katsokaa minua, Miranda täti; minä olen iso ja voimakas, ja nyt minä voin lähteä maailmalle ja näyttää, mitä Miranda täti ja Jane täti ovat tehneet minun hyväkseni. Jos tahdotte pitää minut lähellänne, niin otan Edgewoodin paikan, ja silloin voin olla täällä yöt ja sunnuntait teidän apunanne. Mutta jos täti alkaa voida paremmin, niin menen Warehamiin. Saan siellä sata dollaria enemmän palkkaa ja lisäksi musiikinopetusta ja muuta."

"Tottele sinä minun neuvoani", sanoi Miranda väristen. "Ota vastaan paras tarjous minkä saat, välittämättä minun sairaudestani. Minä kyllä tahtoisin elää niin kauan, että näkisin sinun maksavan sen kiinnityslainan, mutta arvaan, ettei niin käy."

Tässä hän äkisti vaikeni, sillä nyt hän oli kerrallaan puhunut pitemmälti kuin moneen viikkoon tätä ennen, ja Rebekka hiipi pois itkeäkseen yksinäisyydessä.

Päivät kuluivat, ja Miranda voimistui yhä enemmän. Hänen tahdonvoimansa tuntui olevan talttumaton, ja eräänä päivänä hänet jo voitiin nostaa istumaan tuolille ikkunan ääreen. Sairaan hartain toive oli päästä parantumaan niin paljon, että tohtori voisi lopettaa päivittäiset käyntinsä; lääkärinlasku uhkasi paisua niin hirvittäviin summiin, ettei hän saanut sitä ajatuksistaan päivällä eikä yöllä.

Rebekan nuoreen sydämeen hiipi jälleen hiljalleen toivo. Jane täti alkoi silitellä ja tärkätä hänen kauluksiaan, nenäliinojaan ja purppuraista musliinipukuaan, jotta Rebekka olisi valmis lähtemään Brunswickiin neiti Maxwellin luo milloin hyvänsä, kunhan lääkäri voisi vakuuttaa, että Miranda oli varmasti toipumassa.

Vihdoin olivat hänen harvat yksinkertaiset pukunsa kauniisti pakatut matkalaukkuihin, mukana oli hänen rakas korallinen kaulanauhansa, luokkamerkkinsä, Jane tädin pitsiviitta sekä uusi hattu, jota Rebekka ei malttanut olla koettelematta päähänsä joka ilta ennen levolle menoaan. Se oli valkoinen kesähattu, joka oli maksanut lähes kolme dollaria — kokonaisen omaisuuden Rebekan mielestä. Jo yöpuvun yhteydessä tämä ihanuus vaikutti sangen häikäisevältä, mutta Rebekka oli varma siitä, että jos hänellä jolloinkin on tutkintopuku yllään ja tämä hattu päässään, niin professorit töllistelevät häntä rajattoman kunnioittavasti.

Kun sitten kaikki oli valmiina ja Abias Flagg seisoi ovella lähdössä kantamaan Rebekan tavaroita alas vaunuihin, saapui Hannan lähettämä sähkösanoma: "Tule heti. Äiti on loukkaantunut pahoin."

Vajaassa tunnissa Rebekka jo oli matkalla Hopeapurolle sydän väristen tuskasta, kun hän ajatteli mitä hän kohtaisi matkan päässä.

Kuolema siellä ei kuitenkaan ollut vastassa, vaikka aluksi näyttikin siltä kuin se ei olisi kovin kaukana. Äiti oli seissyt heinäkuormalla ja ohjannut joitakin ladossa tehtäviä muutoksia, kun hän luultavasti oli saanut pyörtymiskohtauksen ja syöksynyt maahan. Oikea polvi oli murtunut ja selkä venähtänyt ja vahingoittunut; mutta hän oli muuten tajuissaan eikä häntä uhannut välitön vaara, kirjoitti Rebekka Jane tädille, saatuaan hetken aikaa siihen.

"En ymmärrä, mistä se johtuneekin", mutisi Miranda, joka tänä päivänä ei jaksanut istua ylhäällä, "mutta jo lapsuudestamme saakka on aina käynyt niin, että jos tauti on kaatanut minut vuoteeseen, niin Aureliakin on sairastunut. Eihän hän mahtanut mitään putoamiselleen — vaikka sen minä sanon, ettei heinäläjä ole mikään sopiva paikka naisihmiselle —, mutta ellei hän olisi loukkaantunut sillä tavoin, niin jokin toinen tapaturma olisi ollut yhtä mahdollinen. Aurelialla ei milloinkaan ole ollut onnea. Nyt hänestä kaiketi tulee raajarikko, ja Rebekan täytyy hoidella häntä sen sijaan, että ansaitsisi rahaa jossakin muualla."

"Hänen tärkein velvollisuutensa on äidin auttaminen", sanoi Jane, "ja toivon, ettei hän unohda sitä koskaan."

"Seitsemäntoista iässä ne unohtavat kaiken", vastasi Miranda. "Nyt, kun minä jälleen olen voimissani, haluaisin neuvotella sinun kanssasi, Jane, eräistä seikoista, jotka yötä päivää pyörivät mielessäni. Kun minä olen poissa, haluatko sinä ottaa Aurelian ja lapset tänne? Heitä on hirmuinen joukko — Aurelia, Jenny ja Fanny; mutta Markista minä en välittäisi, Hanna saa ottaa hänet. Minä en voi sietää sellaista isoa poikaa, joka sotkee matot rikki ja särkee huonekalut. Vaikka kyllähän minä tiedän, että kun minä olen kuollut, niin te teette kaiken oman päänne mukaan."

"Minä en tekisi koskaan vasten sinun mieltäsi, varsinkaan en raha-asioissa, Miranda", lupasi Jane.

"Älä kerro Rebekalle, että minä olen määrännyt kivitalon hänelle. Minä tahdon kuolla rauhassa, enkä halua, että minua kiiteltäisiin. Tietysti Rebekka käyttää isoja portaita yhtä ahkerasti kuin takaportaitakin ja valuttelee vettä keittiöön; mutta ehkäpä se ei vaivaa enää minua, kun olen maannut muutaman vuoden haudassa. Hän antaisi tietysti sinun muutenkin asua täällä niin kauan kuin elät; mutta joka tapauksessa olen pannut testamenttiin määräyksen siitä. Pääasia on, ettei se mies, jonka Rebekka sattuu ottamaan puolisokseen, saa ajaa sinua ulos ovesta."

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Jane vain pyyhkieli kyyneliä silmistään katsellessaan säälittävää olentoa, joka siinä lepäsi voimatonna patjoillaan. Sitten Miranda yhtäkkiä sanoi hitaasti ja heikosti:

"En ymmärrä, mutta kenties sinun on sittenkin otettava myös Mark tänne. Ei ole mitään järkeä siinä, että talossa on sellainen liuta lapsia, mutta eihän perhettä voida pirstoa hajalleen ja sirottaa sen jäseniä sinne tänne. Jos vedät nyt uutimen alas, niin minä koettaisin nukkua."

ÄITI JA TYTÄR

Kaksi kuukautta kului — kaksi väsyttävää työkuukautta, jotka olivat yhtämittaista ruoanlaittoa, vaatteiden pesua ja nuorempien siskosten hoivailua. Näinä kuukausina oli Rebekan täytynyt valvoa monet yöt Aurelian vuoteen ääressä tyynnytellen häntä, muutellen kääreitä, hieroen, hoitaen, vieläpä syöttäen ja kylvettäenkin sairasta. Nyt tämä alituinen huoli oli vähenemässä, sillä äidin tuskallisia huokauksia ei enää kuulunut tukahduttavasta makuukamarista, jossa Aurelia oli virunut vuoteellaan kuuman ja kostean elokuun. Ei voinut ajatellakaan, että hän saisi kävellä vielä moneen kuukauteen, mutta nyt häntä jo voitiin siirrellä, ja hän saattoi pielusten ja patjojen tukemana istua vuoteessaan katselemassa toisten puuhia.

Tällaista pettymystä ja rasitusta ei kukaan seitsentoistavuotias tyttö jaksa kestää tuntematta jonkinlaisen kapinanhalun itävän mielessään. Rebekan täytyi suorittaa askareita, joista hän ei voinut nauttia — raskaita, rasittavia töitä, joita hän tuskin koskaan voi tehdä täysin kelvollisesti ja mieltään tyydyttävästi. Ja kaiken aikaa kangastelivat hänen ajatuksissaan ne ilot, joista hänen täytyi luopua täyttääkseen nämä yksitoikkoiset jokapäiväiset velvollisuutensa. Aluksi olivat suru ja osanotto täyttäneet hänen mielensä niin, ettei hän voinut ajatella muuta kuin äidin tuskia. Mutta kun sitten viikot kuluivat, alkoivat pienet pettyneet toiveet liikahdella hänen sydämessään aiheuttaen tuskaa ja kaipausta.

Mutta myös ilo kutoi rihmojaan sinne tänne arkielämän harmaaseen kankaaseen. Rebekkaa ilahdutti olla tämän pienen valtakunnan haltijana — hän sai suunnitella, ohjata ja määrätä mielensä mukaan, järjestellä kaikkea mikä oli nurinkurista, tuoda iloa alakuloisuuden erämaahan. Nuoremmat sisaret olivat rajattomasti kiintyneitä Rebekkaan; iltaisin he istuivat yhdessä, ja hän kertoi heille sadun toisensa jälkeen. Mutta parasta oli, että näinä tuskallisten huolten päivinä äiti ja tytär löysivät toisensa ja oppivat tuntemaan toisiaan syvemmin kuin koskaan ennen. Rebekassa heräsi aivan uusi tunne, kun hän seisoi äitinsä sairasvuoteen yli kumartuneena — tunne, jonka ainoastaan rakkaudentyö synnyttää ja joka kasvaa vain silloin, kun voimakas suojaa heikkoa. Aurelia taas ei olisi koskaan voinut kuvitella onnea, jota hän tunsi katsellessaan tytärtään. Kaikkina edellisinä vuosina, lasten ollessa pieniä, olivat riuduttavat huolet ja alituinen levottomuus pimentäneet hänen elämänsä. Sitten Rebekka oli joutunut vieraisiin, ja poissaolon pitkinä kuukausina hänen sielunsa ja luonteensa olivat kasvaneet uuteen mittaan, niin että äiti nyt, kun hänellä jo oli voimia ja aikaa tarkata tytärtään, hämmästeli ja ihasteli häntä. Aurelia mietti, että hän oli kuin hiljainen ruskea Dorking-kana, joka on uskollisesti hautonut aivan tavallisen näköistä munaa ja nähnyt siitä tunkeutuvan maailmaan paratiisilinnun.

Tämä ajatus välähti hänen mielessään jälleen tänä lokakuun aamuna, kun Rebekka saapui huoneeseen syli täynnä kehäkukkia ja liekehtiviä syyslehtiä.

"Pieni vihjaus siitä, miltä syksy näyttää, äiti", sanoi hän, pujottaen kirkkaan punakeltaisen lehtiverson varren patjan ja sängynpään vähin. "Tämä häälyi lammikon yli kumartuneena ja katseli kaunista kuvajaistaan vedessä, ja kun pelkäsin sen käyvän turhamaiseksi, niin vapautin sen kiusauksesta. Eikö se ole ihmeellinen? Kuinka toivoisinkaan voivani viedä yhden tällaisen Miranda tädille tänään! Kivitalossa ei koskaan ole kukkaakaan, kun minä olen poissa sieltä."

Aamu oli ihmeen ihana. Aurelia kuunteli linnun liverrystä ja hänen silmänsä siirtyivät hehkuvien lehtien kauneudesta tyttäreen, joka seisoi siinä nuorena ja hymyilevänä.

Äkkiä äiti kätki kasvot käsiinsä ja huudahti: "En jaksa kestää tätä! Tässä minä virun vuoteessani ja estän sinut kaikesta, mihin sinulla olisi halua. Kaikki on mennyt hukkaan — minun säästäväisyyteni, sinun sitkeä opiskelusi, Mirandan uhraukset — kaikki minkä me uskoimme koituvan sinun hyödyksesi!"

"Äiti, äiti, älä puhu noin, — älä ajattele noin!" huudahti Rebekka ja polvistui kiihkeänä lattialle vuoteen viereen pudottaen kukat ja lehvät sylistään. "Tiedäthän, että minä olen vasta hiukan kahdeksannellatoista! Tämä olento, jonka nenällä on jauholäikkä, on vasta Rebekka Randallin alkua. Muistathan nuoren puun, jonka John istutti uudestaan? Tuli kuiva kesä ja kylmä talvi, eikä se kasvanut ensinkään; mutta sitten tuli otollinen vuosi, ja se voitti ajanhukan takaisin. Tämä on parhaillaan minun pientä 'juurtumisaikaani', äiti — äläkä sinä nyt kuvittele, että minun päiväni on mennyt, sehän ei vielä ole alkanutkaan! Vanha vaahtera kaivon luona on kai satavuotias, ja se versoi uusia lehviä nyt tänä kesänä; tottahan minullakin täytyy olla toiveita vielä seitsemäntoista iässä!"

"Sinä osaat kyllä kirkastaa asian", nyyhkytti Aurelia, "mutta et sinä saa minua uskomaan. Sinä menetät mahdollisuutesi, sinä et saa täällä koskaan tavata ystäviäsi — sinä et ole muuta kuin orjatar!"

"Minä näytän orjattarelta", sanoi Rebekka salaperäisesti hymyillen, "mutta todellisuudessa olen prinsessa. Et saa hiiskua siitä kenellekään — minä vain kuljen valepuvussa, valtiollisista syistä. Kuningas ja kuningatar, jotka nyt istuvat minun valtaistuimellani, ovat vanhoja ja hoippuvia, ja pian ne jättävät sijansa minulle. Valtakunta on varsin pieni toisiin verrattuna — siksipä ei siitä suuresti riidelläkään ruhtinaallisissa piireissä eikä sinun kannata kuvitella, että valtaistuin olisi mikään jalokivin koristeltu kultatuoli. Mutta sinä saat istuaksesi mukavan nojatuolin aivan sen lähellä, ja palvelijoiksesi saat kokonaisen liudan orjia, jotka tottelevat sinun pienintäkin viittaustasi, niinkuin romaaneissa sanotaan."

Aurelia hymyili vasten tahtoaan, ja vaikka hän kenties ei täysin luottanutkaan tyttärensä iloisuuteen, tunsi hän kuitenkin mielensä kevyemmäksi.

"Toivon vain, Rebekka", sanoi hän, "ettei sinun tarvitse liian kauan odotella valtikkaasi ja kuningaskuntaasi ja että minä saan nähdä niistä vilahduksen ennen kuin kuolen. Mutta minusta elämä tuntuu jokseenkin ankaralta, kun ajattelen, että Miranda makaa vaivaisena kivitalossa ja minä täällä ja että sinut on sidottu käsistä ja jaloista kumpaankin, puhumattakaan nyt Jennystä ja Fannysta ja Markista. Sinä olet perinyt isäsi hilpeän mielen, muuten tämä painaisi sinua kuten se ahdistaa minuakin."

"Ohoi, äiti!" huudahti Rebekka ja kietoi kädet polviensa ympäri. — "Johan siinä on iloa kylliksi, kun saa tällaisena päivänä elää, nähdä, tuntea, toimia ja olla! Kun sinä olit seitsemäntoista ikäinen, niin eikö pelkkä eläminen ollut ihanaa? Ethän ole sitä unohtanut?"

"En", sanoi Aurelia, "mutta minä en ollutkaan niin eloisa kuin sinä, en sinne päinkään."

"Minä ajattelen usein", jatkoi Rebekka ja siirtyi ikkunan luo katselemaan pihan puita, "ajattelen, kuinka hirvittävältä tuntuisi, ellen minä olisi lainkaan tullut maailmaan. Jos Hanna olisi syntynyt, ja sitten John minun sijastani; John, Jenny ja Fanny ja muut, mutta ei Rebekka — ei milloinkaan Rebekkaa! Olemassaoleminen — se korvaa kaiken muun. Kas, siellähän Will ajaa ylös ahdetta, äiti; hänellä pitäisi olla tietoja kivitalosta."

"HYVÄSTI, HOPEAPURO!"

Will Melville ajoi ikkunan alle, ja heitettyään kirjeen Rebekalle hän ajoi edelleen ladolle joissakin asioissaan.

"Sisar ei siis ole huonontunut", huokasi Aurelia kiitollisesti, "muuten
Jane olisi lähettänyt sähkösanoman. Luehan, mitä hän kirjoittaa."

Rebekka aukaisi kuoren ja luki yhdellä silmäyksellä kirjeen lyhyen sisällön:

"Miranda tätisi nukkui maailmasta tunti sitten. Tule heti, ellei äitiäsi uhkaa vaara. Minä en pidä hautajaisia ennen kuin sinä saavut. Hän kuoli äkkiä ja tuskitta. Voi, Rebekka, minä kaipaan niin sinua!

Tottumuksen voima on suuri; näin kuoleman läheisyydessäkin oli Jane muistanut, että sähkösanoma maksaa viisikolmatta senttiä ja että Aurelian olisi vielä suoritettava puoli dollaria ottaessaan sen vastaan.

Rebekka purskahti itkuun huudahtaessaan: "Täti, täti raukka! Hän on kuollut kokematta elämässään pienintäkään iloa, enkä minä edes saanut jättää hänelle hyvästejä! Yksinäinen, onneton Jane täti! Mitä minun on tehtävä, äiti? Minä olen ihan kahtia revitty tänä hetkenä!"

"Sinun täytyy lähteä heti", sanoi Aurelia liikahtaen patjojensa välissä. "Vaikka minun täytyisi kuolla sinun poissaollessasi, niin määräisin samoin. Tätisi ovat tehneet sinun hyväksesi kaikkensa — enemmän kuin minä milloinkaan olisin voinut tehdä —, ja nyt on sinun vuorosi. Tohtori sanoo, että minun suhteeni on pahin nyt ohitse, ja tunnen sen itsekin. Jenny saa hoitaa kaiken niin hyvin kuin taitaa, ja Hanna voi käväistä kerran päivässä täällä katsomassa."

"Mutta, äiti, minä en voi lähteä! Kuka kääntelee sinua vuoteessasi?" puhkesi Rebekka puhumaan kävellen lattialla ja väännellen toivottomana käsiään.

"Mitäpä siitä, vaikkei minua käännelläkään", vastasi Aurelia tyynesti. "Kun minun ikäiseni nainen ja suuren lapsilauman äiti on niin järjetön, ettei ota pysyäkseen heinäkuormalla, niin sietääpä hiukan kärsiäkin tyhmyydestään. Mene pukemaan musta puku yllesi ja täytä matkalaukkusi. Minä luopuisin paljosta, kunhan voisin lähteä sisareni hautajaisiin ja osoittaa, että olen unohtanut kaiken, mitä hän sanoi naimisiin mennessäni. Hänen työnsä ovat olleet leppeämmät kuin hänen sanansa, ja hän on sinulle hyvittänyt kaiken, mitä hän isääsi ja minua vastaan rikkoi."

Rebekalla oli vain tunti aikaa matkavalmistuksiin. Hannan mies Will kyyditsisi hänet Temperanceen ja toisi samalla Jennyn kotiin koulusta. Lanko lupasi myös toimittaa jonkun naisen nukkumaan öisin talossa sen varalta, että rouva Randall sattuisi joskus voimaan pahoin.

Rebekka kiiruhti mäkeä alas noutaakseen vielä viimeisen sangollisen vettä kaivosta. Parhaillaan kun hän kohotti kippoa kirkkaasta syvyydestä ja silmäsi yli hehkuvan syysmaiseman, hän näki maanmittariryhmän kojeineen paaluttavan linjojaan ja tekevän laskelmiaan siinä lähistöllä.

Rebekka hengähti syvään. "Hetki on tullut!" ajatteli hän. "Minun on sanottava Hopeapurolle hyvästit, ja ne portit, jotka Warehamin viimeisenä koulupäivänä alkoivat kääntyä saranoillaan minun takanani, sulkeutuvat nyt iäksi. Hyvästi, rakas puro ja kukkulat ja niityt; tekin alatte nyt nähdä ympärillänne elämää ja liikettä."

Myös Rebekan lanko oli nähnyt maanmittarit, ja Temperancen postikonttorissa hän oli jo aikaisemmin kuullut minkä rahamäärän rouva Randall todennäköisesti saisi korvaukseksi rautatieyhtiöltä. Will oli iloinen siitä, ettei hänen vaimonsa omaisten tarvinnut enää kitua köyhyydessä aivan hänen ovenpielessään — "niin sanoakseni", lisäsi hän ajatuksissaan. Tulevaisuus tuntui hänestä valoisalta, ja hänen oli vaikea pidättäytyä hilpeästi viheltelemästä, kun hän kyyditsi Rebekkaa Temperancen asemalle. Will ei voinut ymmärtää, miksi tytön kasvot olivat niin surulliset ja miksi kyynelet aina silloin tällöin valuivat hänen poskilleen, sillä Hannan kuvausten mukaan Miranda täti oli äkäilevä ja ahne vanha eukko, jonka kuollessa maailma ei menettänyt mitään.

"Rohkeutta, Pekka!" sanoi Will jättäessään tytön asemalle. "Saatpa nähdä, että äitisi on jo pystyssä, kun palaat takaisin. Ja sitten teidän koko perheenne muuttaa johonkin sievään pikku taloon tulevan työpaikkasi lähelle. Elämä ei enää koskaan voi käydä niin tukalaksi kuin se on ollut tänä viimeisenä vuotena, niin ainakin Hanna ja minä uskomme vahvasti."

"Prinsessa on tänä aamuna suruissaan", sanoi Adam tarttuessaan tytön käteen. "Aladdinin täytyy nähtävästi hangata taikalamppuaan; silloin tulevat orjat ja kuivaavat silmänräpäyksessä kyynelet."

Hän puhui hilpeänä, sillä hän arveli, että Rebekan huolet johtuivat kotoisista vaikeuksista, ja Aladdin uskoi tytön pian tyyntyvän hänen kuullessaan, että talo oli ostettu ja että äiti saisi sievoisen summan sen korvaukseksi. Ja Aladdin oli kuulevinaan tytön sanovan, selkeästi ikään kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä: "Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille." Hän oli näkevinään pienen, hupaisan olennon, joka istui hänen kuistillaan Pohjois-Riverborossa ja hävisi sireenipensaikkoon hänen antaessaan ikimuistoisen määräyksensä kolmestasadasta Lumivalkea-purppuraisesta saippuapalasesta.

Muutamat sanat ilmaisivat hänelle heti, että tytön suru oli toista laatua; ja Rebekan mieli oli niin harhaileva ja itkunherkkä, että Aladdin saattoi vain vakuuttaa hänelle osanottoaan ja pyytää lupaa saada pian käydä kivitalossa.

MIRANDA TÄDIN ANTEEKSIPYYNTÖ

Kun Rebekka astui junasta Maplewoodissa ja kiiruhti postikonttoriin, jossa vaunut odottivat sekä postia että matkustajia, koki hän suuren ilon nähdessään Jerry sedän seisovan pihalla ja pidättelevän vaunuhevosia suupielestä.

"Vakinainen ajaja on sairaana", selitti herra Cobb, "ja kun minua käytiin pyytämässä hänen tilalleen, niin ajattelin: sinun ajoaikasi on jo päättynyt, mutta kun Rebekka saa Janen kirjeen, niin hänpä tuskin antaa ruohon kasvaa jalkainsa alla — ehkäpä saat hänet mukaasi jo tänään, tai jos häntä mikä viivyttäisi, ainakin huomenna. Ja siksi minä nyt olen täällä, kuten olin kerran seitsemättä vuotta sitten. Täytyykö sinun matkustaa oikein hienosti vai istutko jälleen ylhäällä pukilla minun vieressäni?"

Monenmoiset mielenliikutukset taistelivat ylivallasta ukon kasvoilla, ja pihalla seisovat pari kolme katselijaa ällistyivät, kun näkivät nuoren tytön heittäytyvän vasten ajurin tomuista olkapäätä ja itkevän siinä kuin pieni lapsi. "Voi, Jerry setä!" nyyhkytti tyttö, "rakas Jerry setä! Siitä on kulunut jo niin paljon aikaa, ja mitä kaikkea sen jälkeen onkaan tapahtunut! Ja me olemme jo niin vanhoja, ja minä olen niin peloissani, kun en tiedä, mitä vielä voikaan tapahtua!"

"Kas niin, kas niin, pikkuinen!" kuiskasi ukko lohduttaen. "Kun me matkalla harkitsemme asioita ja tapahtumia, niin ehkeivät ne sentään näytäkään niin järki pelottavilta."

Sekä Rebekka että Jerry setä tunsivat tien jokaisen kohdan, jokaisen kahlaamon ja rajakiven, punaiset ladot, tuulimyllyt, ankkalammikot ja hiekkapohjaiset purot. Ja Rebekalle muistutti jokainen paikka sitä päivää — hänen mielestään äärettömän kaukaista —, jolloin hän ensimmäisen kerran matkasi tätä samaa tietä, istuen ajopukilla jalat ilmassa heilahdellen. Hän saattoi yhä tuntea sireenivihkonsa lemun, nähdä punaisen, ripsureunaisen päivänvarjonsa, tuntea keltaisen karttuunipukunsa tärkätyn jäykkyyden ja metsäsianpiikkien kammotut pistokset.

He ajoivat vaieten melkein koko matkan, mutta sekä Jerry setä että tyttö tunsivat tämän äänettömyyden suloiseksi ja lohdulliseksi.

Sitten he näkivät Abias Flaggin, joka riipi herneitä ladossaan, ja sen jälkeen Perkinsien ullakonikkunat, joista eräässä liehui valkoinen huivi. Rebekka ymmärsi Emma Janen tervetulon toivotuksen ja se lämmitti hänen sydäntään.

Sitten tuli näkyviin kivitalo samanlaisena kuin ennenkin, vaikka Rebekasta tuntui, kuin kuoleman olisi pitänyt luoda jokin salaperäinen varjo sen ylle. Siinä olivat niityt, joiden ruoho häälyi tuulessa, uljaat jalavat, hehkuvat, värikkäät vaahterat ja villiruusuköynnökset, jotka kiipesivät korkealle vierashuoneen ikkunanpieliä myöten. Mutta näiden kukkivien, loistavain köynnösten vastakohtana näkyivät ikkunoissa mustat nauhat, joilla uutimet oli solmittu, ja samanlainen nauha oli kiinnitetty myöskin ruskeaksi maalatun portin kolkuttimeen.

"Seis, Jerry setä! Älkää ajako ovelle. Olkaa hyvä ja ojentakaa minulle matkalaukkuni; päästäkää minut tässä alas tielle ja antakaa minun yksinäni juosta polkua ylös."

Vaununpyörien ratinan loitotessa avautui portti samassa kun Rebekka ehti aidan luo. Jane täti tuli häntä vastaan — kokonaan toinen olento kuin ennen; heikko, murtunut ja kalvakka. Rebekka levitti käsivartensa, ja täti hiipi uupuneena hänen syliinsä. Ja jälleen virtasi vanhaan sydämeen lämpöä ja elämää tästä nuoresta olennosta.

"Rebekka", sanoi hän kohottaen päätään. "Ennen kuin menet sisään ja katselet häntä, kysyn, tunnetko katkeruutta mistään, mitä hän on sinulle sanonut?"

Rebekan silmät leimahtivat moittivina, kun hän vastasi tukahtuneesti: "Oh, Jane täti, uskotko minusta sellaista? Minä olen menossa hänen luokseen sydän kiitollisuutta tulvillaan!"

"Hän oli hyvä nainen, Rebekka. Hänellä oli pikainen luonne ja terävä kieli, mutta hän halusi tehdä aina oikein ja tekikin, milloin taisi. Hän ei koskaan puhunut siitä, mutta minä olen varma, että hän katui jokaista tylyä sanaa minkä oli sinulle sanonut. Hän ei peruuttanut niitä eläessään, mutta hän toimi siten, että sinä ymmärtäisit ja tuntisit hänen mielensä, kun hän on poissa."

"Minä sanoin hänelle ennen kuin lähdin täältä, että hän on luonut minun tulevaisuuteni, kuten äiti ennustikin", nyyhkytti Rebekka.

"Se ei ole hänen työtään", sanoi Jane. "Mutta Miranda antoi sinulle aseet työtäsi varten, eikä se ole mitään halveksittavaa, varsinkaan kun toinen luopuu omista mukavuuksistaan ja iloistaan voidakseen näin tehdä. Nyt minun täytyy kertoa jotakin sinulle, Rebekka. Miranda tätisi on testamentannut tämän kaiken sinulle — kivitalon sisustuksineen ja ulkosuojineen ja maan talon ympäriltä, niin pitkälle kuin voit nähdä."

Rebekka heitti hattunsa syrjään ja painoi kätensä sydämelleen, kuten hän aina teki voimakkaan mielenliikutuksen hetkinä. Kotvasen äänettömyyden jälkeen hän pyysi:

"Salli minun mennä sisälle yksinäni. Minä tahdon puhua hänelle. Haluan kiittää häntä; minusta tuntuu, kuin saisin hänet kuulemaan, tuntemaan ja ymmärtämään."

Kymmentä minuuttia myöhemmin Rebekka palasi kuoleman majesteetin luota kalpeana ja voimattomana, mutta kasvoillaan puhdistunut ja kirkastunut välke. Hän istahti rauhalliseen oviaukkoon, jota suuret jalavat varjostivat Riverboron pienen maailman katseilta. Hänet täytti voimakas kiitollisuuden ja rauhan tunne, kun hän katseli syksyistä maailmaa ympärillään, kuunteli vaunujen ratinaa, kun ne ajoivat sillan yli, ja tarkkasi virran pauhua, kun vedet kohahtelivat matkallaan mereen. Hän ojensi hiljaa kättään ja kosketti ensin kiiltävää portinkolkutinta ja sitten seinän punaisia tiiliä, jotka hehkuivat lokakuun auringossa.

Tämä oli koti: hänen talonsa, hänen puutarhansa, hänen vihreät niittynsä, hänen rakkaat puunsa. Tässä oli Hopeapuron pienelle perheelle asuinsija; vielä kerran saisi hänen äitinsä elää sisarensa parissa ja lapsuudenystäviensä ympäröimänä. Siskot saisivat leikkitovereita ja opettajia.

Ja hän itse? Hänen oma tulevaisuutensa oli vielä tietämättömissä — sen kätkivät kauniit usvat näkyvistä. Mutta Rebekka nojasi päätään auringon lämmittämään oveen ja sulki silmänsä kuiskaten, ikään kuin hän olisi ollut rukoustaan sopertava lapsi: "Jumala siunatkoon Miranda tätiä! Jumala siunatkoon kivitaloa joka oli, ja kivitaloa joka on tuleva!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLIRUUSU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.